BIOS

Andreas Malm & Wim Carton, Overshoot – How the World Surrendered to Climate Breakdown. Verso, London & New York 2024.

Kun kirjan alaotsikko on How the World Surrendered to Climate Breakdown, oli etukäteen selvää, että edessä ei olisi iloista luettavaa. Lukukokemusta väritti myös se, että samaan aikaan Donald Trump valittiin uudelleen Yhdysvaltain presidentiksi. Toisaalta niin masentava tapahtuma kuin tuo olikin, teos Overshoot muistuttaa, ettei se ole ilmastopolitiikan kannalta mikään kaikenkattava mullistus, jos katsotaan vuosikymmeniä jatkunutta päästöjen hillinnän vastustusta ja hidastelua. Lukukokemukselle antoikin kitkerää lisämaustetta COP29-ilmastoneuvotteluiden alku Azerbaidžanissa – ihmisoikeusrikkomuksia rikkovassa maassa, joka näyttää käyttävän neuvotteluja hyväksi öljykauppojen edistämiseen.

Teoksen pääväite on, että ilmastopäästöjen ylilyönti (overshoot), josta puhutaan usein ikään kuin välttämättömänä pahana ja dekarbonisaation välivaiheena, on pikemminkin muodostunut hallitsevaksi pyrkimykseksi.¹ Kun tiukemmat ilmastotavoitteet saatiin kamppailtua voimaan ilmastopolitiikassa, etenkin globaalin etelän painostuksesta, ylilyönti tarjosi pakotien kunnioittaa tavoitteiden kirjainta mutta rikkoa systemaattisesti niiden henkeä vastaan. Ylilyönti ei siksi ole Malmin ja Cartonin mukaan vain tekninen käsite vaan nykyisyyttä hallitseva asiain tila – elämme “ylilyönnin konjunktuuria” (overshoot conjuncture). 

Overshoot onkin äärimmäisen tärkeää luettavaa tälle ajalle. Se rakentaa yksityiskohtaisen ja piinaavan kertomuksen viime vuosikymmenten kehityksestä. Vaikka teos tarkastelee myös ilmastotiedon ja ilmastopoliitikan tasoja, se ei jää siihen vaan sukeltaa ennen kaikkea syvemmälle tuotantovoimien ja taloudellisen vallan kehitykseen. Liike näiden tasojen välillä on sujuvaa läpi kirjan, ja vaikka kirjoittajat tarkastelevat niitä marxilaisen perustan ja päällysrakenteen käsitteiden kautta, luenta ei ole missään nimessä yksioikoinen. Vaikka esimerkiksi ilmastopoliitikan integroitujen arviointimallien (IAM) roolia ylilyönnin konjunktuurin rakentumisessa esitellään ankaran kriittisesti, ei niitä kuitenkaan lueta vain naiivin ideologisesti “vallan välineinä” vaan pikemminkin ajatuksina, jotka ovat saaneet hedelmällisen maaperän tässä historiallisessa tilanteessa. Ne ovat istuneet vallitsevaa kehitystä ylläpitäviin intresseihin ja päätyneet tukemaan niitä.

Kirjan käsitteistö on vahvan vasemmistolaista, mikä on etenkin Malmilta pelkästään odotettavissa. Lenin, Trotski, Luxemburg ja monet muut hahmot vilahtavat toistuvasti kirjan käsittelyssä. Samoin Malmin viimeaikainen Freud-kiinnostus näkyy siellä täällä, mikä ei tuota aina vakuuttavinta argumentaatiota. Nämä hahmot eivät kuitenkaan hallitse kirjan käsittelyä, eikä argumentaatio seiso heidän varassaan. Välillä lopputulos on suorastaan hauska, kun esimerkiksi keskustelussa “käyttökelvottomaksi muuttuvasta omaisuudesta” (asset stranding) kohtaavat Lenin ja Lincoln. 

Vaikka kaikkia kirjoittajien näkemyksiä ei hyväksyisikään, kirja on ihailtavan perusteellisesti lähteistetty. Lähteistö muodostuu etenkin vankasta ja laaja-alaisesta tieteellisestä tutkimuksesta, mutta kirjoittajat seuraavat myös vuosikymmenien ajalta yksityiskohtaisesti julkisen ilmastokeskustelun ja ilmastopolitiikan kehitystä. Jo kirjallisuuden koontina teos on arvokas, mutta varsinaiset ansiot ovat kuitenkin kuluvan historiallisen vaiheen analyysissä.

Ensimmäinen osa: Ilmastopolitiikan tappio ja ylilyönnin ideologian nousu

Kirja lähtee liikkeelle kuvaamalla globaalin ilmastokamppailun ja -politiikan kehitystä, jossa yllättäen Kioton sopimus (hyväksyminen 1997, voimaantulo 2005) nousee eräänlaiseksi huippuhetkeksi. Tämä voi yllättää monen nykylukijan, jolle Pariisin ilmastosopimus (2015) edustaa valon pilkahdusta ja Kioto pikemmin epäonnistumista. Malm ja Carton kuitenkin kuvaavat “Kioton aikakautta” ennen kaikkea vaiheena, jolloin globaalilla etelällä ja sen postkoloniaalisilla kamppailuilla oli vielä jonkinlaista voimaa ilmastopolitiikassa. Vaikka varsinaisen sopimuksen saavutukset olivat vaatimattomat ja Yhdysvallat kieltäytyi 2001 vahvistamasta sitä, sopimuksessa oli kuitenkin edes hitunen velvoittavuutta. 

Kirjoittajat nostavat esiin globaalin etelän pyrkimykset tuoda ilmastopolitiikkaan mukaan vahvempia pyrkimyksiä globaaliin tasa-arvoon 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. COP15 Kööpenhaminassa vuonna 2009 kuitenkin mursi nämä rintamat, ja ilmastopolitiikassa siirryttiin uudenlaiseen vaiheeseen, jota alkoi hallita syvä ristiriita. Yhtäältä ajatus lämpenemisen turvarajoista saatiin kamppailtua ilmastopolitiikan kentälle – ensin 2°C, sitten 1,5°C. Samaan aikaan kuitenkin ilmastotavoitteiden velvoittavuus tai sitovuus hävisi agendalta käytännössä täysin.

“Niinpä Etelä voitti taistelun ilmastotavoitteista mutta hävisi sodan sitovuudesta, Pohjoiselle edellinen myönnytys ei ollut kovinkaan kivulias jälkimmäisen voiton valossa.” (39)

Juhlittua Pariisin ilmastosopimusta kirjoittajat kutsuvat ilmastopolitiikan “todellisuuspakoiseksi käänteeksi” (91), jossa 1,5°C asteen tavoite kytkettiin syntyhetkestään lähtien ylilyönnin ideologiaan. Tämän jälkeen “rajat eivät olleet rajoja” (92), sillä ylilyönnin avulla mikä tahansa raja voitaisiin ylittää lupailemalla, että rajan alle palattaisiin sitten joskus, jollain keinolla.

Nimenomaan tämä ristiriita kunnianhimoisten ilmastotavoitteiden ja velvoittamattomuuden välillä raivasi maaston sille, että ylilyönnistä muodostui ilmastokamppailua hallitseva idea. Kuten Wim Carton on aiemmissa kirjoituksissaan hyvin osoittanut, ilmastoskenaarioilla oli merkittävä rooli ylilyönnin idean vakiinnuttamisessa. Erityisesti esille nostetaan integroiva arviointimallinnus (Integrated Assessment Models, IAM), josta on käyty laajaa kriittistä keskustelua viime vuosina. Nuo päästöskenaarioita ja yhteiskuntien spekulatiivista kehitystä yhteen tuovat mallit käytännössä sulkivat pois perinjuurisemman yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuuden ja eriarvoisuuden näkökulman (76). Ne olivat tieteellistä teknologiaa, jonka käyttö istui mainiosti vallitsevan kehityksen intresseihin.

“Niiden tehtävänä oli saattaa sopusointuun keskenään ristiriitaiset lojaalius business-as-usualille ja nimellinen uskollisuus lämpenemisen rajoille, ensin 2°C, sitten 1,5°C. Ne tekivät mitä niiden käskettiin tehdä.” (83)

Tiukkoihin lämpenemisen rajoihin pyrkiminen tosissaan olisi edellyttänyt käytännössä vallankumouksellista muutosta yhteiskunnallisessa järjestyksessä. Tällaista muutosta kuitenkin vastustettiin voimalla, eikä tämä tarkoittanut pelkästään disinformaation levittämisen kaltaista toimintaa vaan perinjuurisempaa taloudellista vallankäyttöä. Vallitsevassa järjestyksessä päästöjen nopea leikkaaminen nähtiin lähtökohtaisesti mahdottomaksi, ja ilmastomallit ja skenaariot tarjosivat ylilyönnin pelastukseksi. Näin päästöleikkausten vastainen valta ujuttautui IPCC:n raporttien ytimeen asti – Malm ja Carton katsovat tästä kulmasta esimerkiksi kuuluisaa “puolentoista asteen raporttia” hyvin kriittisellä silmällä. Raportti samanaikaisesti osoitti, miten vaarallista 1,5°C rajan rikkominen olisi ja “pyhitti ylilyönnin” (67). Ylilyönti saavutti ideologisen valta-aseman.

Ylilyönnin ideologian perustava ongelma on, että se vääristää ymmärrystä ilmastonmuutoksesta ja ajasta. Se sivuuttaa koko ilmiön kannalta olennaisen kertyvyyden ajatuksen ja luo illuusion, että päästöt nyt ja kaappaaminen joskus myöhemmin olisivat samanarvoisia (87). (Suomessa samaa harhakäsitystä on toistanut Petteri Taalas.) Tämän ajallisen silmänkääntötempun ohella tarvittiin kuitenkin jotain konkreettista, tai sellaiselta näyttävää. Unelma hiilen talteenotosta antoi pakotien.

Esimerkiksi vahvaa kritiikkiä saanut taloustieteilijä William Nordhaus oli jo vuonna 1975 puhunut “hiilidioksidin kontrollista”, jonka avulla voitaisiin estää päästöleikkausten tuhoisa hinta fossiilitaloudelle, mutta tuolloin ajatus oli puhdasta spekulaatiota (80). Miten hiili kaapattaisiin ihan oikeasti? Bioenergia yhdistettynä hiilen talteenottoon ja varastointiin (BECCS) muodostui ylilyönnin ideologian kuningasideaksi, vaikka idean läpilyönnin aikaan yhtään toimivaa laitosta ei ollut – fiktiivinen teknologia sai vahvan otteen reaalimaailmasta (79). Wim Cartonin termein tällä “hiilen yksisarvisella” torjuttiin vaatimus kumouksellisesta muutoksesta. Yhteiskunnan transformaatio leimattiin haihatteluksi, ja vaadittiin realismia, jonka kivijalkana oli olematon teknologia.

Näin on päädytty tilanteeseen, jossa puolentoista asteen turvaraja on rikkoutumassa, ja jossa se käytännössä väistämättä rikkoutuu. Malm ja Carton tunnistavat ja tunnustavat tilanteen luonnontieteellisen puolen, mutta kiintoisalla tavalla he suomivat oikeastaan kaikkia osapuolia, jotka ovat toitottaneet puolentoista asteen mahdottomuutta. “Puolitoista astetta on kuollut” muuttuu jossain vaiheessa luonnontieteelliseksi faktaksi, mutta tämä retorinen “pyyhkeen heittäminen kehään” (37) on palvellut, tahallisesti ja tahattomasti, jo vuosikausia sitä tarkoitusta, että ei pystytä ajattelemaan yhteiskuntien perustavanlaatuista muutosta. Aivan samalla tavalla “kaksi astetta on kuollut” jo monien äänten julistamana, ja siitä on vain lyhyt askel siihen, että “kaksi ja puoli astetta on kuollut”. Ei ole kiveen hakattua rajaa vaan tappiomielialan jatkumo (52–53). Kritiikillään Malm ja Carton eivät siis halua kiistää asian nykytilaa, päinvastoin, mutta he peräänkuuluttavat ymmärrystä lausumien poliittisista vaikutuksista. Ylilyönnin historiallisessa konjunktuurissa tällainen puhetapa päätyy palvelemaan päästövähennyksiä tukahduttavia tarkoituksia, olkoon puhujan oma intentio mikä tahansa. Puhe asettuu osaksi käynnissä olevaa poliittista kamppailua: se ei ole vain puhujan oma viesti. Näin myös ilmastoliikkeissä ne, jotka peräänkuuluttavat “realismia” ja puolentoista asteen kuolemaa, tulevat asettuneeksi outoon seuraan. Tämä siis siitä huolimatta, että väite näyttää yhä pahemmin paikkansa pitävältä.

“Ja jos sanomalla ‘liian myöhään’ me tarkoitamme absoluuttista, objektiivista, teknis-fysikaalista mahdottomuutta estää tilannetta menemästä yhä huonommaksi, ei ilmaston kannalta ole ehkä koskaan liian myöhään, niin kauan kuin jonkinlainen merkittävä ihmispopulaatio ja biosfäärin jäänteet ovat jäljellä.” (53)

Tämä nivoutuu vahvasti Malmin ja Cartonin seuraavan kirjan, ensi vuonna ilmestyvän teoksen The Long Heat – Climate Politics When it is Too Late teemoihin. Sen teemoja pohjustetaan jo tässä teoksessa. Ylilyönnin perustana oleva hiilen talteenotto saa “liian myöhäistä” -ilmastossa yhä vankemman aseman, samoin ilmastonmuutokseen sopeutuminen ja ilmastonmuokkaus. Malm ja Carton eivät tietenkään kritisoi kaikkia hiilen talteenoton muotoja sellaisenaan – nehän ovat tulevaisuudessa joka tapauksessa välttämättömiä, jotta kertynyt hiilidioksidin pitoisuus saadaan turvallisemmalle tasolle. Eivätkä he kritisoi kaikkia sopeutumisen muotoja, koska jo nykytilanteessa sopeutuminen on elämän ja kuoleman asia miljoonille maailman haavoittuvimmille. Ilmastonmuokkaus on myös niin kirjava toimien joukko, ettei siitä kannata yhtenä asiana puhua (tässä kirjassa näitä keinoja ei kuitenkaan käsitellä).

Kritiikin ytimessä on elintärkeä ajatus: aivan kuten hiilen talteenotto on muodostunut ylilyönnin konjunktuurissa päästövähennysten korvikkeeksi, ei niiden täydennykseksi, tässä historiallisessa tilanteessa myös sopeutumista ja ilmastonmuokkausta edistetään yhä enemmän vaihtoehtona merkittävillä päästövähennyksille. Kuitenkin ainoa kuviteltavissa oleva historiallinen tilanne, jossa noille keinoille voi kuvitella mielekkään ympäristön, edellyttää lähtemistä voimakkaiden ja johdonmukaisten päästövähennysten tielle. Mikäli nuo keinot päästöleikkausten täydentämisen sijaan ovat “vaihtoehtoja”, niiden lupaukset vääjäämättä osoittautuvat valheellisiksi, ja maailma jatkaa kulkuaan yhä kaameampaan suuntaan. Keinot ovat ikään kuin väliaikainen tulppa vuotavassa padossa, mutta kun paine kasvaa liian suureksi, pato murtuu katastrofaalisin seurauksin. Jos hiilidioksidin pitoisuus ilmakehässä jatkaa kasvuaan, tuhoisat vaikutukset tulevat joka tapauksessa. On osattava ajatella myös vuosisadan loppupuolen ja ensi vuosisadan maailmaa, ei vain ilmastokeskustelusta tuttuja tavoitevuosia (2035, 2050). Näiden keinojen illuusio nimen omaan vaihtoehtoina perustuu paitsi tieteellisen tiedon hämärtämiseen myös aikaperspektiivin kutistamiseen.

Tämä on kiistämätöntä tieteellisesti, mutta tieto siitä ei riitä – on kamppailtava jatkuvasti siitä, että nämä valheelliset lupaukset eivät saa valta-asemaa ja vahvista entisestään ylilyönnin ideologiaa.

Toinen osa: Fossilipääoman lonkerot

Mistä ylilyöntiin ajava voima kumpuaa? Abstraktin “business-as-usualin” sijaan Malm ja Carton pureutuvat fossiilipääomaan (fossil capital) nykyisen maailmanjärjestyksen kivijalkana. Mikäli dekarbonisaatio otettaisiin tosissaan, se vaatisi fossiilipääoman taloudellista tuhoa, sen arvonmenetystä: “arvon tuhoaminen on välttämätön osa ilmastotoimien määritelmää” (113). Fossiilipääoma on kuitenkin osoittautunut äärimmäisen sitkeäksi, ja itse asiassa mitä lähemmäs puolentoista asteen rajan murtumista tullaan, sitä mehevämpiä voittoja fossiilitalouden toimijat ovat keränneet.

Tiukkojen ilmastotavoitteiden noudattaminen tarkoittaisi, että suuri osa fossiiliomaisuuksista muuttuisi käyttökelvottomaksi (asset stranding). Kirjoittajat kuitenkin varoittavat, että tätä asiaa ei pidä tulkita pintapuolisesti. Tietynlainen omaisuuksien häviö on osa kapitalismin normaalia kehityskulkua, sen “luovaa tuhoa” uudempien teknologioiden korvatessa vanhoja tai uudenlaisten elämänkäytäntöjen korvatessa edeltäviä (109–110). Fossiilinen omaisuuksien muuttuminen käyttökelvottomaksi ei kuitenkaan olisi seurausta tällaisista “sisäsyntyisistä” tekijöistä vaan poliittisten päätösten seuraus. Täysin ainutlaatuista tällainen poliittinen asset stranding ei historiassa olisi – mainittu Lincoln tulee käsittelyyn orjuuden lakkauttamisen kohdalla, jolloin poliittisten päätösten ohella tarvittiin sota, ja silti orjien omistajat saivat taloudellisia kompensaatioita. Fossiilisten polttoaineiden syvällinen rooli yhteiskuntien aineenvaihdunnassa tekisi kuitenkin tapahtumasta historiallisesti täysin ainutkertaisen. Sitä ei voisi verrata mihinkään aiempaan historian “energiasiirtymään”. Juuri tätä torjumaan fossiilipääoma on mobilisoitunut ilmastokamppailujen alusta lähtien (140).

Fossiilipääoman sitkaus kumpuaa monista lähteistä, joihin kirjan toinen pääosa syventyy perusteellisesti. Mainittakoon esimerkiksi fossiilipääoman tiiviit yhteydet rahoitusmarkkinoihin (133) ja maailmankauppaan. Todellinen “hiilikuplan poksahtaminen” muodostaisi siis laajemman vaaran kapitalistiselle järjestykselle – ja toisin kuin ilmastonmuutoksen vaikutukset, tappiot osuisivat erityisen kipeästi globaaliin Pohjoiseen (142). Tietysti mikä tahansa taloudellinen mullistus iskee myös maailman köyhimpiin ja haavoittuvimpiin, ja tämän traagisen tosiseikan kirjoittavat myös tunnistavat. Valinta on elinkelvottomaan tulevaisuuteen johtavan kehityksen ja väistämättä vaikean siirtymän välillä. Ajatus sujuvasta ja kriisittömästä siirtymästä ei näytä mahdolliselta tämän teoksen näkökulmasta.

Lisäksi fossiilisten polttoaineiden ekstraktion hankaloituessa siihen upotetaan yhä lisää pääomia, ja sijoitusten on ensin maksettava itsensä takaisin ja sitten tuotettua voittoa. Mitä työläämmäksi ekstraktio käy, sitä kovemmiksi nämä vaatimukset käyvät (120). Ja mitä nuorempaa tämä sijoitettu pääoma on eli mitä myöhemmin ylilyönnin historiallisessa konjunktuurissa rakennetaan uutta fossiili-infrastruktuuria, sitä vahvemmin se kamppailee muutosta vastaan. Kirjoittajat kutsuvat tätä “viimeisen hetken ristiriidaksi” (164–165). Mitä lähemmäksi ilmastonmuutoksen kalmanlinjat tulevat, sitä vaikeampi on pysäyttää niiden yli jyrääviä voimia. (Tämä käsittely tulee hyvin lähelle “perityn tilanteen” teemaa, jota käsittelimme Tere Vadénin kanssa taannoin podcastissamme.) Fossiilitaloudella on äärimmäistä hitausvoimaa.

Mutta eikö kuitenkin ole olemassa nimen omaan sellainen vauhdilla kehittyvä teknologia, joka lopulta ajaa fossiilitalouden “luovaan tuhoon”, eli uusiutuvat energianlähteet? Nehän muuttuvat koko ajan tehokkaammiksi ja edullisemmiksi? Kirjan kuudennessa luvussa Malm ja Carton käyvät läpi uusiutuvien energianlähteiden teknologista kehitystä ja monipuolistuvia teknologisia mahdollisuuksia sekä torjuvat joukon yleisempiä kritiikkejä uusiutuvia kohtaan. Historiallinen tilanne on jännitteinen: mitä lähemmäksi 1,5°C rajan rikkomista tullaan, sitä kehittyneemmät materiaaliset tuotantovoimien edellytykset fossiilisten alasajoon ovat, siitä huolimatta, että niihin on sijoitettu suhteellisesti katsoen naurettavan vähän. IAM-mallit ovat systemaattisesti aliarvioineet niiden mahdollisuuksia (195). Sähkön tuotannossa uusiutuvat ovatkin muuttuneet fossiilisia halvemmaksi tuotantomuodoksi.

Miksi tämä ei ole johtanut laajamittaiseen energiasiirtymään? Päästöt ovat kyllä laskeneet joissain maissa merkittävästi, mutta tämä on edelleen johtunut pääosin kivihiilestä luopumisesta ja siirtymisestä maakaasuun (tai esimerkiksi biopolttoaineisiin, joiden pitämisessä vähäpäästöisinä on tutut ongelmansa). Aurinko- ja tuulivoimaa on kyllä rakennettu ja rakennetaan yhä enemmän, mutta globaalisti katsoen ja esimerkiksi Yhdysvaltoihin ja Kiinaan fokusoiden tämä on ollut lisäystä fossiilituotannon oheen, ei sen korvaamista (191). Tässä kohtaa on hyvä mainita, että tästä seikasta on tullut myös osa ilmastoestämisen hämärtävää retoriikkaa. “Lisäystä, ei korvaamista” kuvataan usein kaikkien historiallisten energiasiirtymien lainomaiseksi piirteeksi – ja sitä se on ollutkin – jättäen samalla sanomatta (tai pikemmin ymmärtämättä) edellä mainitun seikan, että dekarbonisaation pitäisikin olla historiallisesti täysin ainutlaatuinen. Se ei voi syntyä osana “normaalia” teknologisten kehitysaskelten jatkumoa vaan poliittisena vaatimuksena, seurauksena fossiilisten polttoaineiden sisäsyntyisestä ongelmasta. Lisäyksen muuttuminen korvaavuudeksi vaatisi aktiivista toimintaa, poliittista painetta. Kirjoittajien mukaan kuitenkin syy sille, että uusiutuvat eivät ole korvanneet fossiilisia merkittävästi, on paitsi poliittinen myös taloudellinen – syvällä kapitalistisen arvontuotannon perusluonteessa.

Kuudennessa luvussa käsitellyt arvontuotannon kysymykset ovat kirjan kiinnostavimpia osuuksia. Uusiutuvaa energiaa “keräävien” laitteiden halventuminen ei ole johtanut niiden hurjaan kannattavuuteen. Hinta (price) ei olekaan tässä historiallisessa tilanteessa olennaisin metriikka, vaan oikea metriikka on voitto, tuotto (profit) (202). Uusiutuvilla energianlähteillä ei ole saatu aikaan läheskään saman mittaluokan voittoja kuin fossiilitaloudesta. Jos hinta olisi ratkaiseva tekijä, olisi mahdoton ymmärtää, miksi useat fossiiliyhtiöt luopuivat aiemmin mainostamistaan puhtaamman energian hankkeistaan juuri siinä historiallisessa tilanteessa, kun uusiutuvista tuli yhtä halpoja ja pian halvempia tuotantomuotoja (201).

Malmin ja Cartonin selitys kulkee pääpiirteissään näin: fossiilisten polttoaineiden ekstraktio synnyttää konkreettisen esinemuodon saavia, helposti varastoitavia, kuljetettavia ja kaupattavia hyödykkeitä, kauppatavaraa, ja hyödykkeiden ekstraktiota voidaan tehostaa työllä ja teknologialla (205–208). “Öljyhuipun” ennustukset ovat osoittautuneet ennenaikaisiksi juuri siksi, että on aliarvioitu paitsi ekstraktioon liittyvä teknis-organisatorinen kekseliäisyys myös kyky saada edelleen valtaisia voittoja ekstraktion vaikeutuessa. Yksi kuvaava esimerkki on, että fossiilituotannossa on kyllä varsin auliisti otettu käyttöön tuuli- ja aurinkovoimaa, jotta fossiilisten ekstraktiosta saataisiin edullisempaa (198–199). (Adam Tooze mainitsi taannoisessa uutiskirjeessään hupaisan esimerkin: barbecue-ateriat innostamassa liuskeöljykenttien työntekijöitä.) Eli sijoittamalla enemmän työvoimaa ja kiinteää pääomaa (laitteistoja yms.) voidaan saada kaivettua/pumpattua enemmän fossiilisia polttoaineita, mistä syntyy väliaikaista kilpailuetua. Vaikka ekstraktio kallistuu koko ajan, siitä saa edelleen massiivisia voittoja – etenkin hintaheilahtelun windfall-hetkinä, kuten Venäjän hyökkäys Ukrainaan on hyvin osoittanut.

Fossiiliset polttoaineet ovat varantoja (stock), kun taas uusiutuvat perustuvat virtoihin (flow). Uusiutuvan energian laitteistojen tuottamisen taustalla on tietysti mineraalien ekstraktiota, jota kirjassa käsitellään lyhyesti, mutta itse energiantuotanto on pikemmin “keräämistä” kuin ekstraktiota – metaforana on sadeveden kerääminen, jota voi tehostaa vaikkapa ränneillä, mutta sateen määrään ei voi vaikuttaa. Aurinkoa ei saa paistamaan enemmän, tuulta ei saa puhaltamaan lujempaa (208–209) – mitä nyt sään ääri-ilmiöitä voi vahingossa lisätä. Sen jälkeen, kun uusiutuvan energian laitteisto on pystyssä, työllä ei voi tehostaa keruuta samalla tavalla kuin fossiilisten polttoaineiden ekstraktiota. Kirjoittajat esittävät, että pohjimmiltaan tämän vuoksi uusiutuva energia ei kapitalistisessa arvontuotannossa kykene samanlaisiin megaluokan voittoihin (212). 

Hyödykemuodon puuttumisen ohella uusiutuvan energian tuotanto kärsii omasta tehokkuudestaan, mitä pidemmälle se etenee, kuten on usein kuvattu. Se tulee sitä lähemmäksi “luonnon ilmaisia lahjoja” (212) mitä paremmiksi sen välineet kehittyvät ja mitä enemmän tuotantoa on. Toisin ilmaisten, uusiutuvat energianlähteet eivät istu hyvin kapitalistisen arvontuotannon kehykseen eivätkä siksi pysty kamppailemaan fossiilisten polttoaineiden kanssa jälkimmäisten sanelemilla ehdoilla.

“Talouden kierroissa kulkevien fossiilisten polttoaineiden määrä on riippuvainen niiden kannattavuudesta; vastaavasti kannattamattomuus kuristaa aurinko- ja tuulivoiman kehitystä niin pitkään kuin energiantuotannon keinoihin tehtävistä investoinneista päättäviä ohjaa liikevoitto eikä jokin muu periaate tai päämäärä. Ja jälkimmäinen mahdollisuus vaikuttaa mahdottomalta kuvitella.” (218)

Toisin sanoen todellinen energiasiirtymä edellyttäisi fossiilisten omistusten arvonmenetystä. Se ei koskaan tapahdu pelkästään siitä syystä, että “virran energian” keruun teknologia paranee ja halpenee suhteessa “varannon energian” ekstraktioon. Käy itse asiassa toisin päin, ja fossiilipääoman tuottavuus ja siten vaikutusvalta vankkenee, mitä kauemmaksi ekstraktion kalleuden ja keruun halpuuden käyrät erkaantuvat toisistaan. Tämä on epäintuitiivinen ajatus, mutta se selittää hyvin paljon. Poliittiset juhlapuheet siitä, että olemme juuri energiasiirtymän kynnyksellä, että aivan pian teknologian kehitys saa aikaan käänteen pois fossiilisista, on sokeaa näille taloudellisille ulottuvuuksille. Siirtymä ei koskaan tapahdu tällä tavalla, “itsestään” markkinoiden näkymättömien käsien ohjaamana. 

Tämän vuoksi dekarbonisaatio edellyttää vahvaa poliittista interventiota: pakkoja, kieltoja, ohjausta ja suunnittelua. Se on kohtalokkaasti riippuvainen poliittisesta ja taloudellisesta kamppailusta. Teknologinen kehitys luo tuotantovälineiden antaman mahdollisuuden siirtymään, mutta tuotantovälineet itsessään eivät pysty saamaan aikaan hyppäyksellistä muutosta pois fossiiliselta uralta. Mikäli muita periaatteita ja päämääriä ei saada poliittisesti luotua voitontavoittelun tilalle tai rinnalle, uusiutuvien teknologinen kehitys ei muodostu fossiilisia suuressa mitassa korvaavaksi vaihtoehdoksi.

Lisähuomio: Tämä koskee ennen kaikkea energiantuotantoa liiketoimintana. Silloin kun energiantuotannolle etusijalla on käyttöarvo, uusiutuvien edullisuus muuttuu eduksi. Kun yritys (olkoon se terästehdas tai öljylautta) tai kotitalous haluaa halvempaa käyttöenergiaa, aurinko- tai tuulivoima muuttuu koko ajan houkuttelevammaksi. Kiinnostusta syntyy myös, kun on asiakkaita, jotka haluavat maksaa enemmän, “preemioita”, vähäpäästöisellä energialla tuotetuista tuotteista. Sama koskee sähköautojen käyttövoimaa. Tällainen energiankulutus koskee kuitenkin vain osaa koko yhteiskunnan kokonaisenergiankulutuksesta, ja olennainen kysymys on, pääsevätkö uusiutuvat murtautumaan marginaalisesta asemastaan hallitseviksi energiantuotantosektorilla. Kirjoittajat käsittelevät tätä näkökulmaa varsin hyvin, mutta sen sijaan valtioiden ja kansantalouksien väliset erot eivät tässä globaalissa näkymässä tahdo nousta esille. Fossiilisten polttoaineiden tuonnista riippuvaisten maiden intressi parantaa kauppatasettaan, jonka luulisi olevan merkittävä motiivi, ei noussut nähdäkseni esiin missään.

Lopuksi: edessä on enemmän kamppailtavaa, ei vähemmän

Vaikka puolentoista asteen tavoite olisi “kuollut”, tämä ei tarkoita ilmastokamppailun loppua vaan sen kiihtymistä. Kirjoittajat eivät puhu pelkästään siitä, että jokaisen asteen kymmenyksen puolesta on kamppailtava, vaikka se onkin äärimmäisen tärkeä ja pohjimmiltaan ensisijainen näkökulma. Kuten edellä kuvattiin, ilman voimakkaita päästövähennyksiä kaikki muut toimet ovat lopulta turhia.

Malm ja Carton kuitenkin haluavat tällä ja seuraavalla kirjallaan muistuttaa kaikkia ilmastonmuutoksen hillinnän eteen kamppailevia, että nyt on avautumassa uusia “rintamia”. Mitä laajemmin yhteiskunnissa omaksutaan tappiomielialaa ilmastotavoitteiden suhteen, sitä todennäköisemmäksi käy edellä kuvattu skenaario, että hiilen talteenotosta, sopeutumisesta ja ilmastonmuokkauksesta yritetään tehdä päästövähennysten vaihtoehtoja. Sitä todennäköisempää on, että kaapattu hiili laitetaan “kiertoon” uusina lyhytikäisinä kauppatavaroina pysyvän varastoinnin sijaan. Sitä todennäköisemmäksi käy, että turvaudutaan niiden valheelliseen lupaukseen ratkaisusta maailmassa, joka luopui päästötavoitteista. Tämä on mahdoton mutta houkutteleva lupaus. Kirja on siksi ennen kaikkea puheenvuoro ilmastoliikkeille.

Tässä kohtaa suhtautumiseni kirjan lopputulemiin on hyvin ristiriitainen. Kaikki ne kammottavat vaikeudet, joita on käsillä ja edessä fossiilipääoman haastamisessa, on kivuliasta mutta helppo ymmärtää ja hyväksyä. On niin ikään uskottavaa ja synkeää, että nykyisen kaltainen COP-prosessi ei tule saamaan aikaan läheskään tarpeeksi nopeaa dekarbonisaatiota vaan jää ylilyönnin konjunktuurin uralle. Rajoja siirrellään yhä kauemmaksi, ja ylilyönnin lupauksella rajoja voidaan silti rikkoa. Myös vaatimus fossiiliomaisuuden taloudellisen arvon tuhoamisesta on tärkeä viesti, jota ilmastokeskustelussa ei ole otettu läheskään tarpeeksi tosissaan.

Malmille ja Cartonille tämä kuitenkin tarkoittaa kamppailun yksinäisyyttä. “Meillä ei ole luotettavia ystäviä kapitalistisissa luokissa.” (236) Tästä viestistä on vaikea saada irti mielekästä toimintalinjaa. Jos Malm aiemmassa kirjassaan How to Blow Up a Pipeline (2021) keskittyi “paikkakohtaiseen” vastarintaan fossiilisten polttoaineiden tuotantoa vastaan ja peräänkuulutti sabotaasia toimintatapana, tässä kirjassa tulevaisuuden mahdollisuuksia haetaan toimista, jotka ovat selvän valtiollisia: fossiilitukiaisten lakkauttaminen, ekstraktion voimakas verotus, valtion omistamien maiden sulkeminen ekstraktiolta ja niin edelleen (242–243). Jos pääoma mielletään näin totaalisesti – jos kenelläkään sen piirissä ei ole muka intressiä kulkea dekarbonisaation tiellä – millaiset poliittiset kamppailut voisivat edes johtaa moisiin valtiollisiin toimiin laajemmassa mitassa? Kirjoittajat kyllä auliisti myöntävät, ettei heillä ole vastauksia, että kenelläkään ei ole valmista strategiaa fossiilipääoman arvonmenetyksen aikaansaamiseksi, mutta ehkä vastauksille voisi myös raivata tilaa omassa ajattelussa.

Toinen ärtymystä herättävä osio on kirjoittajien yksinkertaistava vastakkainasettelu fossiilisten tuotannon ja kysynnän/kulutuksen välillä. Kirjan ydinviestejä on, että kamppailua on käytävä nimen omaan tuotannon suitsimiseksi. “Kysyntäpuolen ratkaisujen” merkitystä kirjoittajat kyseenalaistavat kummallisesti tukeutumalla tutkimuksiin, joissa osoitetaan maailman vauraimpien väestönosien suhteellisesti valtavasti suuremmat päästöt. Kuten Tere Vadenin kanssa podcastissamme esitimme, “vaurauden ongelma” on kiistämätön, mutta se ei kiistä asian toista puolta – fossiilisten lonkeroimista koko nykyiseen yhteiskunnalliseen aineenvaihduntaan. On mahdollista ajatella kahta totuutta yhtaikaa.  Sillä jos yhteiskuntien “putkistot ja piuhat on uusittava” (217), tarkoittaa se myös nimen omaan “kysyntäpuolen” toimia. Se tarkoittaa uudenlaisia liikennejärjestelmiä, uudenlaisia taloja, uudenlaista ruoantuotantoa. Mobilisoiva kutsuhuuto fossiilipääomaa vastaan jyrää yli tämän välttämättömän ulottuvuuden. Ja jälleen, jos ja kun puhutaan tällaisen ekologisen purkutyön ja jälleenrakentamisen kahtalaisuudesta, ajatus “yksinäisestä kamppailusta” tuntuu reseptiltä totaaliseen epätoivoon. 

Samaten Malm ja Carton astuvat tarpeettomasti sudenkuoppaan kiistäessään vauraustutkimusten pohjalta väitteen, että fossiilisilla polttoaineilla olisi eliminoitu köyhyyttä. Tai ainakin he sanovat, ettei köyhyyden torjunnalla ole ollut merkittävää roolia ilmastokriisin synnyssä (220–227). Kaikkea ei voi hahmottaa vain fossiilikapitalismin linssien läpi. Adam Tooze on viimeaikaisissa kirjoituksissaan käsitellyt laajasti Kiinan päästökehityksen omaleimaisuutta ja koko maan lähihistorian ainutlaatuisuutta (tässä podcastissa hän kritisoi Malmia suoraan, joskin hyvin ohimennen – sisällökkäämpää väittelyä syntyy toivottavasti joskus). Vaikka Kiinan kumuloituneet historialliset päästöt ovat edelleen alempana kuin Yhdysvaltain ja EU:n, sen nykyinen vuosittainen päästömäärä on niin huima, että se kirii tuota ilmastovastuun kuilua vauhdilla umpeen. 

Tätä ei enää voi laskea vain “ulkoistamisen” kontolle eli sen seuraukseksi, että Kiina on “maailman työpaja”, ja että saastuttavaa tuotantoa on siirtynyt pois vauraammista maista. Tämä on osa kuvaa, mutta jo pitkään voimakkain Kiinan päästöjä ajanut tekijä on maan sisäinen kehitys. Kiina on sekatalous, ja tämän vuoksi kehitystä ei voi ymmärtää vain osana globaalia fossiilikapitalismia – vaikkei se olekaan siitä eristyksissä. Kiinassa on tuettu ja pidetty yllä taloudellisessa mielessä järjetöntä kivihiilen tuotantoa ja käyttöä nimen omaan sementin ja teräksen tuotantoon ja uuden infrastruktuurin rakentamiseen. Ja vaikka tätä ei voi lukea ainoastaan “köyhyyden torjunnaksi”, on akuutin köyhyyden vähentyminen yksi kiistämätön pyrkimys ja seuraus, ja sillä on ollut kammottava ekologinen hinta. Kiinan tapauksessa valtion toimintaa, ei vain pääoman palvelijana vaan omien pyrkimysten ajajana, on hahmotettava kehityksen ymmärtämiseksi. Tämä koskee paitsi sitä, miksi päästöt ovat kasvaneet niin huimasti, myös sitä, miten etenkin kansalaisten terveysongelmat saastumisen vuoksi käynnistivät jonkinlaista ekologista käännettä politiikassa – riittämätöntä, mutta kuitenkin.

Siksi on kyettävä hahmottamaan fossiilitalouden erilaiset toimintaympäristöt ja se, että sen eri manifestaatiot edellyttävät radikaalisti erilaista poliittista toiminta, erilaisia liittolaisuuksia ja toiminnan tapoja. Suomi yhtäältä fossiilisia polttoaineita jalostavana mutta niitä tuottamattomana ja niiden tuonnista riippuvaisena maana ja toisaalta voimakkaasti metsiin nojaavana taloutena on tästä hyvä esimerkki. Jos kamppailun toimintatapoja tarkastellaan vain fossiilipääoman ja kapitalistisen arvontuotannon läpi, voidaan kyetä kehittämään strategioita varmasti moniinkin oloihin, mutta ilmastokatastrofin hillintä vaatii strategioita kaikkialla. 

Ville Lähde