BIOS

Wim Carton & Andreas Malm, The Long Heat – Climate Politics When It’s Too Late. Verso London & New York 2025.

Wim Carton & Andreas Malm, The Long Heat – Climate Politics When It’s Too Late.

Vuonna 2024 ilmestyneessä teoksessaan Overshoot Wim Carton ja Andreas Malm kuvasivat, miten ylilyönti (overshoot) on muuttunut ilmastopolitiikan hallitsevaksi ideaksi. Ylilyönnillä tarkoitetaan sitä, että kertyneet ilmastopäästöt ja niiden aiheuttama lämpeneminen ylittävät tieteellisesti määritellyt “turvarajat” – toisin sanoen, ei onnistuta välttämään pahempia ilmastonmuutoksen seurauksia. Alkujaan ylilyönti tarkoitti siis epäonnistumista, mutta Cartonin ja Malmin mukaan se muuntui hiljalleen ilmastopoliittiseksi tavoitteeksi. Kun yhteiskuntia perustavanlaatuisesti mullistaviin päästövähennyksiin ei ollut poliittista tahtoa tai voimaa, ylilyönnistä tuli takaportti. Se lupasi, että päästövähennykset voitaisiin hoitaa joskus myöhemmin.

Tämän mahdollisti ajatus, jonka mukaan ylilyönnin jälkeen voitaisiin palata turvalliselle vyöhykkeelle (overshoot–and–return). Mikäli ilmakehään kertynyttä hiilidioksidia voitaisiin ottaa talteen ja pitoisuudet palauttaa alhaisemmalle tasolle, eikö voitaisi palata turvarajojen piiriin? Kirjassaan Carton ja Malm kuvasivat, miten tämän ajatuksen voimin on voitu yhä uudestaan viivytellä päästövähennyksiä eli käytännössä jatkaa fossiilipääoman valtakautta. Ylilyönnin idea on toteuttanut tätä ideologista tehtäväänsä monin tavoin paitsi julkisessa retoriikassa ja ylimitoitetuissa lupauksissa myös saadessaan konkreettisen muodon ilmastoskenaarioissa. Päästövähennysten viivyttelystä on tullut ilmastopolitiikan sisäänrakennettu piirre. 

Cartonin ja Malmin uusi teos The Long Heat – Climate Politics When It’s Too Late kuvaa elämää ylilyönnin ideologian hallitsemassa mutta kuitenkin ratkaisevasti muuttuneessa historiallisessa tilanteessa. (Kirjan alussa kerrataan Overshoot-teoksen argumentaatio tiiviisti, mutta suosittelen sen lukemista taustalle.) Ylilyönnin illuusion turvin viivyteltiin kumouksellisia päästövähennyksiä vuosikymmeniä jo ennen kuin ilmastonmuutoksen kriittisillä rajoilla oltiin. Lupaaminen oli helpompaa, kun puhuttiin tulevaisuudesta. Nyt noita rajoja ollaan rikkomassa, ja esimerkiksi puolentoista asteen rajan ylittäminen on jo käytännössä varmaa. Ilmastokamppailuja käydään nyt ja tulevaisuudessa tilanteessa, jossa on liian myöhäistä. Katastrofaalisia seurauksia on jo ilmassa.

Ilmastokamppailujen liian myöhäisinä aikoina eläminen ei kuitenkaan tarkoita Cartonille ja Malmille toiminnan muuttumista merkityksettömäksi, vaan päinvastoin, kamppailut siirtyvät uusille rintamille. He tarkastelevat tässä uudessa historiallisessa tilanteessa ja siinä rakentuvien ristiriitojen keskellä kolmea toimintatapojen joukkoa: sopeutuminen, hiilen talteenotto ja ilmastonmuokkaus.

Teoksen ymmärtämisen kannalta on tärkeä ymmärtää, että mitään näistä keinovalikoimista ei suljeta absoluuttisesti ja lähtökohtaisesti pois. Mihinkään teknologiaan ei oteta totaalisen kielteistä asennetta, vaan jokaista keinoa on yhtäältä arvioitava omilla ehdoillaan. Kirjoittajat ruotivatkin todella perusteellisesti ja vankasti lähteistäen erilaisten keinojen mahdollisuuksia, rajoituksia, sivuseurauksia, mittakaavoja ja erilaisia harhakäsityksiä tai ylimitoitettua optimismia. (Jo näitä aiheita koskevien tieteellisten tutkimusten lähdeteoksena Long Heat on erinomainen.) 

Toisaalta, ja ennen kaikkea, keinoja on arvioitava historiallisen tilanteen valossa. On äärimmäisen tärkeää hahmottaa ja ennakoida, millaisen muodon ja funktion nämä keinot todennäköisimmin saavat. Mitkä toimijat todennäköisimmin ottavat ne käyttöön ja millaisia päämääriä varten? 

Carton ja Malm siis vastustavat paitsi yksioikoista teknologiavastaisuutta myös sellaista mukaneutraalia teknologiakeskeistä näkökulmaa, jossa teknologioita arvioidaan atomistisesti, irrallaan siitä maailmasta, johon ne asettuvat. He painottavat, että keinoja on arvioitava ennen kaikkea suhteessa hegemonisiin toimijoihin ja niiden pyrkimyksiin. 

Kirjoittajat dokumentoivatkin huolellisesti, miten lähimenneisyydessä sopeutumista, hiilen talteenottoa ja ilmastonmuokkausta on käytetty toistuvasti argumentteina päästövähennyksiä vastaan, ja miten edelleenkin niiden avulla tuetaan ilmastoestäviä pyrkimyksiä. Poliittinen asetelma, jossa päästövähennysten kyseenalaistamista tai viivyttelyä on oikeutettu näiden keinojen avulla, on leimallista fossiilipääoman hegemoniselle asemalle. Historiallinen tausta ei tee näistä keinoista “sairaan puun myrkyllisiä hedelmiä” – kuten sanottua, kirjoittajat eivät sorru moiseen olemuksellistavaan teknologiakritiikkiin. Historiallisilla tarkasteluilla he kuitenkin osoittavat, miten helposti jokaisen keinovalikoiman saralla on käännytty fossiilipääoman suojeluun. Tämä taipumus ei ole vääjäämätön, mutta se on ensisijainen näissä vallitsevissa omistus- ja tuotantosuhteissa, ja sitä vastaan on kamppailtava.

Tätä fossiilitalouden säilyttämis- ja oikeuttamispyrintöä vastaan asettuu teema, joka oli keskeinen jo teoksessa Overshoot. Kirjassa käsiteltyjen keinojen todellista ja realistista potentiaalia voidaan arvioida ainoastaan voimakkaiden ja johdonmukaisten päästövähennysten kontekstissa. Se taas vaatisi fossiiliomaisuuden “arvon tuhoamista”: suuren osan nykyisestä fossiiliomaisuudesta täytyy muuttua arvottomaksi, ja fossiilitalouden kannattavuus on painettava alas. 

Myöhempien aikojen ilmastokamppailuja käydäänkin kysymyksen “vaihtoehto vai täydennys?” ympärillä. Tieteellinen tieto, empiirinen ymmärrys maailmasta, on koko ajan vahvistanut sitä, että sopeutuminen, hiilen talteenotto ja ilmastonmuokkaus voivat toimia vain radikaalien päästövähennyksien kontekstissa, täydennyksinä. Siitä huolimatta ne kummittelevat yhä uudelleen vaihtoehtona, eli niitä käytetään fossiilitalouden pysyttämiseen tai sen elinkaaren pidentämiseen mahdollisimman pitkälle.

Valtaisten vai vallattomien sopeutuminen?

Erilaisia sopeutumisen keinoja käsittelevä osio on kirjan lyhyin, ja se on selvästi ajateltu alustavaksi tarkasteluksi. Koska ilmastonmuutoksen hillinnässä ollaan myöhässä, ja koska ilmastonmuutoksen vaarallisia seurauksia toteutuu väistämättä, sopeutuminen on välttämätöntä. 

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että sopeutuminen olisi poliittisesti neutraali kysymys. Päinvastoin juuri sopeutumisessa näkyvät selvästi vallan ja eriarvoisuuden kysymykset – on helppo nähdä, miten eri tavat sopeutua ovat törmäyskurssilla keskenään. Kirjoittajat nostavat esimerkkinä viime vuosien ranskalaiset protestit suuria tekoaltaita vastaan. Protestit mobilisoivat kymmeniä tuhansia ihmisiä poikkeuksellisen rajuihin yhteydenottoihin. Kasteluveden säilömistä varten rakennetut altaat antavat sopeutumiskykyä suuren mittaluokan toimijoille mutta vievät sitä pienemmiltä toimijoilta. Yhden resilienssi on toisen haavoittuvuutta.

Tekoaltaat ovat esimerkki “voimallisesta sopeutumisesta” (muscular adaptation), joka pitää yllä tai vahvistaa olemassa olevia eriarvoisuuksia. Tällaisessa sopeutumisessa yhteiskuntaa ei muuteta sopeutuvammaksi muuttuvaan maailmaan, vaan sillä pyritään pitämään loitolla muutoksia, jotta vauraammat ja valtaisammat voivat jatkaa entisen kaltaista elämäänsä. Erilaiset suojavallit ja -muurit, jotka pitävät loitolla tulvavesiä mutta ohjaavat niitä haavoittuville alueille, ovat paraatiesimerkki tästä.

Niinpä esimerkiksi mainittuja protesteja tekoaltaita vastaan ei tule tulkita kamppailuksi sopeutumista sinänsä vastaan, saatikka ilmastotoimia vastaan, vaan Cartonin ja Malmin analyysissä juuri tällaiset protestit vanhaa järjestystä pönkittävää sopeutumista vastaan ovat tarpeellisia. On kamppailtava sellaisen kumouksellisen sopeutumisen puolesta, joka antaa sekä ilmastonmuutoksen että eriarvoisuuden uhreille mahdollisuuden parantaa olosuhteitaan. Voimallinen adaptaatio on ristiriidassa tämän pyrkimyksen kanssa.

Onko peruuttaminen mahdollista?

Kirjan toinen pääosio, joka käsittelee hiilen talteenottoa, alkaa pitkällä ja perusteellisella historiallisella katsauksella siihen, miten luonnonjärjestelmissä tapahtuvaa muutosta on ajateltu. Carton ja Malm kuvaavat vastakkainasettelua asteittaista muutosta painottavan gradualismin ja hyppäykselliset muutokset tunnistavan punktualismin eli epälineaarisia muutoksia korostavan ajattelun välillä. Tällainen jännite on tuttu historiallisesta keskustelusta koskien esimerkiksi joukkosukuuttoja, mutta kirjassa rakennetaan laajempi maailmankuvallinen jännite, joka ilmenee evoluutioajattelusta ilmastotieteisiin. 

Yksittäisten ajattelijoiden rekrytointi tämän kertomuksen henkilögalleriaan on välillä yksioikoista: esimerkiksi Charles Darwin tuntuu välillä karrikoidulta vastakohdalta Stephen Jay Gouldille. Silti kuvaus gradualismista ideologiana, joka on hidastanut ymmärryksen kehittymistä useilla eri aloilla, on uskottava. Tieteen historiassa on monia esimerkkejä siitä, miten luutuneet oletukset ovat haranneet vastaan kertyvää empiiristä todistusaineistoa. 

Tämän kirjan kannalta on olennaisinta, miten sitkeä gradualismi on vaikuttanut moderniin ilmastokeskusteluun. Ilmastojärjestelmän epälineaarisia piirteitä ja ennen kaikkea keikahduspisteiden merkitystä on kyseenalaistettu sitkeästi meidän aikaamme saakka. Suomessa Petteri Taalas on tästä tuore esimerkki. Ennen kaikkea gradualistisilla oletuksilla on pitäydytty kiinni siinä illuusiossa, että ilmastonmuutoksen aika olisi symmetristä, että ilmastopäästöjen aikaansaamia muutoksia voitaisiin yksi yhteen peruuttaa vähentämällä kertyneitä kasvihuonekaasuja. Carton ja Malm käsittelivät symmetrisyyden harhakäsitystä jo aiemmassa kirjassa, mutta nyt he pureutuvat siihen ennen kaikkea tarkastelemalla erilaisia peruuttamattomia ekologisia muutoksia sekä sellaisia keikahduspisteitä, jotka myös ruokkivat ilmastonmuutosta.

Tieteellinen tutkimus on vahvistanut yhä enemmän ymmärrystä siitä, että ylilyönti ja palaaminen sitä edeltävään tilaan ei ole mahdollista. Mitä korkeammalle lämpeneminen ehtii, mitä pidemmän aikaa sillä tasolla ollaan, sitä enemmän käynnistyy peruuttamattomia muutoksia. Se planeetta, johon “palattaisiin”, olisi siis lukemattomin tavoin erilainen paikka kuin ylilyöntiä edeltänyt. Jäätiköiden sulaminen ja merenpinnan nousu ovat tästä selkeimpiä esimerkkejä, mutta olemme niin monenlaisten epälineaaristen muutosten äärellä, että oikeastaan maailma on ollut ylilyönnin alueella jo vuosikymmeniä. Todelliset ilmastonmuutoksen “turvarajat” on ylitetty jo ajat sitten. 

Kertyneestä empiirisestä todistusaineistosta huolimatta paluun ajatus elää sitkeässä. Päästövähennyksistä ja hiilen talteenotosta puhutaan yhä uudestaan ikään kuin ne olisivat matemaattinen vastakohtapari, plus ja miinus, yksinkertaisessa gradualistisessa maailmassa. 

Täydellinen paluu olisi mahdotonta jo nykyisessä tilanteessa, vaikka vuosittaiset kasvihuonekaasujen päästöt saataisiin alas mykistävän nopeasti. Joitain muutoksia jo on käynnistynyt ja ehtii käynnistyä parhaassakin mahdollisessa maailmassa. Silti koska jo nyt pitoisuudet ovat vaarallisen korkealla, hiilen talteenotto on välttämätöntä, kuten on sopeutuminenkin. Pitoisuudet on saatava lopulta nykyistä alemmalle tasolle – mutta tämä ei tarkoita paluuta päästöjä edeltäneeseen maailmaan vaan jo muuttuneeseen. Paluu on parhaassakin tapauksessa matka uudelle planeetalle.

On kuitenkin ratkaisevan tärkeää, tapahtuisiko mittava hiilen talteenotto jo käynnissä olevien voimakkaiden päästövähennysten oloissa vai pyrittäisiinkö sillä kumoamaan edelleen jatkuvia päästöjä. Matemaattista ekvivalenssia päästöjen ja hiilen talteenoton välillä ei koskaan oikeastaan ole, mutta ekvivalenssi murtuu sitä pahemmin, mitä pidemmälle ylilyönnin maailmaan mennään. Myöskin mitä pidemmälle ilmastonmuutos etenee, sitä enemmän luonnonjärjestelmistä alkaa syntyä päästöjä: siksi hiilidioksidia on otettava koko ajan talteen enemmän kuin alkuperäisiä päästöjä, jotta saavutettaisiin toivottu viilentävä vaikutus. Yksi yksikkö “plussaa” vaati koko ajan isomman yksikön “miinusta”.

Carton ja Malm kuvaavat “traagiseksi ylilyönniksi” tulevaisuuden maailmaa, jossa jouduttaisiin käyttämään valtavasti voimavaroja hiilen talteenottoon tietoisena siitä, ettei se kuitenkaan tehoa niin hyvin kuin pitäisi.

Niin sanottujen luonnollisten ilmastoratkaisujen kuten uudelleenmetsittämisen, kosteikkojen ennallistuksen, viljelysmaan hiilinielujen ja -varastojen kasvattamisen ynnä muun vastaavan ongelmaksi kirjoittajat toteavat vakuuttavasti niiden riittämättömän skaalan. Taustalla on ymmärrettävä ja tuttu ajatus: aktiivisella hiilen kierrolla biosfäärissä ei koskaan voida saavuttaa sitä mittakaavaa, joka on vuosimiljoonien aikana kertyneillä fossiilisilla polttoaineilla saatu aikaan. Parhaimmillaan nämä keinot voivat yhdistyä muihin hyviin vaikutuksiin kuten maaperän hedelmällisyyden parantamiseen. Mutta mikäli halutaan pitää kiinni hyödyistä ja minimoida haitat, on luonnollisten ilmastoratkaisujen skaala melko pieni. Mikäli taas näillä “pehmeillä” keinoilla halutaan saada sidottua merkittävää hiilen sidontaa aikaan, ne muuttuvat “koviksi”, eli haitalliset sivuseuraukset kasvavat. 

Kirjoittajat nostavat esiin myös esimerkiksi metsittämisen kolonialistiset ulottuvuudet: kaikkiaan monissa luonnollisissa ilmastoratkaisuissa tarvitaan niukkaa resurssia eli maata, jossa ei asu ihmisiä tai jossa ei kasvateta ruokaa. Tai sitten nuo ihmiset on syrjäytettävä tai ruoan kasvatus lopetettava. Tämä ongelma on leimallista etenkin bioenergiaan yhdistetylle hiilen talteenotolle (BECC), jota kirjoittajat käsittelivät paljon jo aiemmassa teoksessa. 

Hiilen talteenotto muista teollisista prosesseista (CC) taas kyllä vähentää päästöjä, mutta ei luo uusia hiilinieluja – ja juuri niitä tarvitaan, täydennystä päästövähennyksille, ei niiden vaihtoehtoja. Joitain päästölähteitä voidaan pitää väistämättöminä tai vaikeasti hillittävinä (hard to abate), ja näihin keino voi olla tarpeen. Mutta Carton ja Malm muistuttavat, että tämäkin kategoria on poliittisen määrittelykamppailun kohde. Yhteiskuntaa perusteellisesti muuttavien päästävähennysten vastustajilla on intressi määritellä tämä “välttämättömien” tai “väistämättömien” tai “teknisesti haastavien” päästölähteiden joukko mahdollisimman suureksi ja korostaa hiilen talteenottoa vaihtoehtona.

Kaikista muista hiilen talteenoton keinoista poiketen suora hiilen kaappaus ilmakehästä (DAC, direct air capture) ei kärsi näistä ongelmista, mutta sen ongelmat ovat toisaalla: valtava energiantarve, tekninen kehittymättömyys sekä vaikeus kilpailla helpompien hiilen talteenoton muotojen kanssa. Tästä päästään seuraavaan kysymykseen: mitä kaapatulla hiilellä tehdään?

Varastoida vai käyttää?

Mikäli hiilen talteenotolla pyrittäisiin täydentämään voimakkaita ja jatkuvia päästövähennyksiä, olisi se kirjoittajien mukaan luontevimmin osa kokonaisvaltaisia valtiollisia ilmastoponnisteluita. Työläästi kaapatun hiilidioksidin pysyvästä varastoinnista, etenkään ilmastonmuutoksen hillinnän kannalta merkittävässä mittakaavasta, on nimittäin kapitalistisessa kehyksessä vaikeaa tai mahdotonta saada kannattavaa liiketoimintaa, etenkin kun varastointi (storage) joutuu aina kamppailemaan hyötykäyttöä (utilization) vastaan. CCS vai CCU? BECCS vai BECCU? DACS vai DACU? On muistettava esimerkiksi, että nykymaailmassa kaapatun hiilidioksidin merkittävimpiä käyttötapoja on öljyntuotannon tehostaminen (enhanced oil recovery).

Tässä kontekstissa on vahva paine saada luotua kaapatusta hiilestä tuotteita, luoda jätteen avulla uutta pääomaa. Vain vähäinen osa näistä tuotteista edustaisi minkäänlaista varastointia: ne muodostaisivat sen sijaan uuden nopean hiilen kierron. Tätä probleemaa on tietysti käsitelty paljon nykykeskustelussa, ja usein esitetään, että kaapatun hiilen hyötykäyttö toimisi “porttina”, teknisenä oppituntina ja talteenottoa skaalaavana ensiaskeleena myöhemmälle varastoinnille. Carton ja Malm argumentoivat kuitenkin vakuuttavasti, että tuotteistaminen loisi vahvaa polkuriippuvuutta. Kun hiilen talteenotolle ja hyödyntämiselle olisi kerran luotu teollinen infrastuktuuri ja omistussuhteet, miten ihmeessä siitä riuhtaistaisiin irti ja siirryttäisiin kohti varastointia? Tämä “ensiaskel” muodostuisi pikemminkin pysyväksi esteeksi hiilen laajamittaiselle varastoinnille.

Toisin sanoen vallitsevat tuotanto- ja omistussuhteet estävät hiilen talteenoton (rajallisen) teknisen potentiaalin toteutumista, ja tässä mielessä suhteet ovat aina teknisiä yksityiskohtia ensisijaisempi kysymys. Ja juuri tämä ulottuvuus loistaa poissaolollaan, kun hiilen talteenotosta keskustellaan julkisuudessa. Ja juuri siksi aihe on kaapattavissa niin helposti yhä uudelleen ilmastoestäviin tarkoitusperiin.

Koko hiilen talteenoton kysymystä vaivaa perustava poliittisen mielikuvituksen ongelma. Voimakkaita ja nopeita päästövähennyksiä ei nähdä mahdollisina, koska ne olisivat tuhoisia fossiilitalouden omistussuhteille. Sen sijaan, yhä uudelleen hiilen talteenotto nähdään mahdollisempana kuin mihin olemassa oleva osaaminen ja teknologia antaisi eväitä. Pelkillä ideoilla ja lupauksilla tulevaisuuden teknologioista on onnistuttu vastustamaan ja hidastamaan päästövähennyksiä – melkoista ideoiden voimaa materiaaliseen todellisuuteen. Päästövähennysten teknisten mahdollisuuksien kehittymisen nopeutta aliarvioidaan systemaattisesti (ja siten pidetään hard to abate -luokkaa suurena), kun taas hiilen talteenoton keinojen teknologisen loikan piloteista gigatonnien skaalaan nähdään olevan niin lähellä, että ilmastosuunnitelmia voidaan tehdä niiden varaan. Tätä mielikuvituksen epäsuhtaa selittää Cartonin ja Malmin mukaan ennen kaikkea vallitsevien pääomien suojelu. Kuvaus osuu luontevasti paitsi fossiilipääomaan myös suomalaiseen metsäteollisuuteen.

Ilmaston maailmanpoliisi?

Kirjoittajat käyvät perusteellisesti läpi hiilen talteenoton ja varastoinnin rajallisuutta ja ilmastonmuutoksen “peruuttamisen” problematiikkaa. Sen sijaan he näkevät ilmastonmuokkauksen ja ennen kaikkea auringon säteilyyn vaikuttamisen (SRM) ainoana keinona, jolla lämpenemiseen voitaisiin vaikuttaa nopeasti, etenkin keikahduspisteiden uhkaamana aikana. Vaikka näistäkään keinoista ei ole päästövähennysten vaihtoehdoksi, he eivät kiistä SRM-keinojen potentiaalia.

“Tässä voi olla ylilyönnin perimmäinen tragedia: tietyssä liian myöhäisyyden pisteessä kenen tahansa, joka haluaisi jarruttaa lämpenemistä, olisi turvauduttava ilmastonmuokkaukseen.” (277)

Kuten hiilen talteenoton keinojen kohdalla, Carton ja Malm käyvät läpi paksun listan ehdotettuja keinoja, mahdollisia ja mahdottomia, pähkähulluja ja järkevämpiä, valmiimpia ja tyystin spekulatiivisia, pieniä ja suurimittaisia. On huomattava, että puhuessaan ilmastonmuokkauksesta (geoengineering) he käsittelevät lähinnä auringon säteilyyn vaikuttamisen keinoja – joitain usein ilmastonmuokkauksen käsitteen alla mainittuja keinoja he ovat sivunneet sopeutumisen kohdalla. Ilmastonmuutoksen skaalan ja kiireellisyyden vuoksi ainoaksi uskottavaksi keinoksi näyttää heidän mukaansa jäävän kiistanalaisin ja riskialttein eli yläilmakehän aerosolien suihkuttaminen (SAI). Mutta jälleen: olennaisinta kirjoittajille ei ole teknisten potentiaalien arviointi vaan sen pohdinta, millaisen yhteiskunnallisen funktion nämä keinot todennäköisesti saisivat.

Yläilmakehän aerosolien suihkuttaminen vaadittavassa mittakaavassa voisi onnistua periaatteessa miltä tahansa suuremmalta valtiolta, jolla on korkeaa tieteellistä kyvykkyyttä ja mittavat ilmavoimat. Pelkän suihkuttamisen, sopivien lentokoneiden ja tarvittavien kemikaalien tuotannon lisäksi tarvitaan kuitenkin myös kontrollikykyä, mikä tarkoittaa Cartonin ja Malmin mukaan hegemonista valtiollista toimijaa, käytännössä Yhdysvaltoja tai Kiinaa. Jättimäisen operaation sujuminen ja jatkuvuus olisi turvattava, käytännössä viimekätisesti sotilaallisesti. Sillä miten todennäköistä on, että tässä historiallisessa tilanteessa syntyisi kansainvälinen yhteisymmärrys ilmastonmuokkauksen toteuttamisesta jonkinlaisessa sopimuskehikossa? 

Cartonin ja Malmin poliittisessa analyysissä on todennäköisintä, että ilmastonmuokkauksen aloittaisi yksipuolisesti hegemoninen valtiollinen toimija, jolla ei olisi kuitenkaan halua rajata sitä täydennykseksi voimakkaille päästövähennyksille. Sama jännite toistuu: täydennys vai vaihtoehto? Mikäli yläilmakehään suihkutettujen aerosolien verhoa luotaisiin edelleen jatkuvien kasvihuonekaasupäästöjen oloissa, olisi suihkuttamista lisättävä asteittain, ja samalla kasvaisi terminaatioshokin vaara. Terminaatioshokilla tarkoitetaan tilannetta, jossa aerosolien suihkuttaminen lakkaa ja “piilevä” lämpeneminen iskee päälle hyvin nopeasti. Kirjoittajien mukaan terminaatioshokin vaara ei ole siis pelkästään tekninen kysymys vaan sisäänrakennettu siihen, millaiseen poliittiseen asetelmaan teknologia todennäköisesti omaksuttaisiin.

Tuossa tulevaisuuden visiossa tämä uusi kontrollikykyinen Leviathan pitäisi yllä ja joutuisi turvaamaan sotilaallisesti uudenlaista globaalia “kriittistä infrastruktuuria”, mutta kuitenkin se mieltäisi sen osaksi omia kansallisia etujaan. Asetelma ei ole kaukana siitä, miten globaalia fossiilitaloutta on ylläpidetty. Seuraava kysymys on: eikö tuo pikemminkin luo turvallisuuden tuntua? Eikö terminaatioshokki olisi noissa oloissa epätodennäköinen? Jos SAI:n lopettaminen olisi tuhoisaa ja irrationaalista, kai siihen ryhtynyt hegemoni varmistaisi sen jatkumisen?

Emme kuitenkaan elä rationaalisessa maailmassa. Kirjan luku “freudo-marxilaisesta ilmastonmuokkauksen teoriasta” on välillä tuskastuttavaa luettavaa, sillä samat asiat olisi voinut ilmaista ilman tuuheaa ja monia lukijoita vieraannuttavaa teoreettista pyöritystä. Teoretisoinnin taustalla oleva oivallus on kuitenkin tärkeä: mitä pidemmälle maailma siirtyy ilmastonmuokkaukseen, sitä irrationaalisempi siitä tulee. Mitä sitkeämmin kasvihuonekaasupäästöjä pidetään yllä ja pyritään peittämään jälkiä voimallisella adaptaatiolla, hiilen talteenotolla ja etenkin ilmastonmuokkauksella, sitä kärkevämmäksi käy ristiriita tieteellisesti todennetun järjen ja itsetuhoisten pyrkimysten välillä. Rationaalisessa maailmassa päästövähennykset olisivat olleet alusta lähtien ensisijainen pyrkimys, eikä Yhdysvallat olisi päättänyt ykskantaan lopettaa ilmastonmuutoksen hillintää. 

Ehkä tämä kirjan osio olisi ollut vaikeampi nielaista vaikkapa Pariisin ilmastosopimuksen solmimisen aikoihin, mutta kahden Trumpin kauden, Elon Muskin, Gazan kansanmurhan ja muiden viime vuosien mullistusten keskellä poliittista hulluutta on helpompi kuvitella. Luoko ajatus ilmastonmuokkaukseen voimakkaasti sitoutuneesta hegemonisesta vallasta todellakin turvallisuudentunnetta? Onko ajatus SAI:n irrationaalisesta lopettamisesta ja terminaatioshokista sittenkään epäuskottava? Ehkä se ei vaatisikaan globaalin pandemian tai taivaalta niskaamme putoavan asteroidin kaltaista ulkoista häiriötä vaan voisi syntyä samanlaisesta mielipuolisuudesta kuin nykyiset kauhut.

Juuri siksi ilmastonmuokkauksesta ei pitäisi keskustella ain mukaneutraalin teknisesti sillä taustaoletuksella, että niitä käytettäisiin jossain ihanteellisessa rationaalisessa kontekstissa. Valitettavasti juuri tällä tavalla ilmastonmuokkauksen tarpeellisuutta peräänkuulutetaan yhä uudelleen: olemme myöhässä, ja siksi on käytettävä näitä keinoja. On kuitenkin selvää, että SRM-keinot voivat oikeasti toimia vain ja ainoastaan, mikäli ne yhdistyvät voimakkaisiin, nopeisiin ja jatkuviin päästövähennyksiin. Tällaista kontekstia ei voida olettaa, vaan on ymmärrettävä, että nämä keinot ovat uusi rintama ilmastokamppailussa, jossa fossiilipääoma on edelleen niskan päällä. Kuka tahansa voi sanoa, että “päästövähennykset ovat ensisijaisia” toimimatta sanojen mukaisesti – esimerkkejä tällaisesta rituaalikielestä ei tarvitse kaukaa etsiä.

Ilmastonmuokkaus onkin siksi Cartonille ja Malmille paha, jota on vastustettava aina. Sitä olisi vastustettava myös sellaisessa tilanteessa, jossa se olisi jouduttu ottamaan käyttöön välttämättömänä pahana. Tämä on tärkeää: vastustuksen motiivina ei ole teknologian luonne itsessään vaan se historiallinen tilanne ja tapa, jolla se todennäköisesti otetaan käyttöön. Motiivit jatkaa päästöjä ja etsiä päästövähennyksille vaihtoehtoja ovat vahvoja ja palaavat kummittelemaan, vaikka tieteellinen tutkimus osoittaisivat ne irrationaalisiksi. Siksi on kamppailtava väsymättä sen puolesta, että ilmastonmuokkauksen elinkaarta ei venytetä fossiilisten elinkaaren pidentämiseksi, mikä kasvattaisi terminaatioshokin vaaraa. 

Terminaatioshokin lisäksi on toinen vaara, sillä auringon säteilyyn vaikuttavat keinot myös muuttaisivat ilmastojärjestelmän toisenlaiseksi vaikuttamalla säiden jakautumiseen koko planeetalla. Niinpä myös ilmastonmuokkauksen lakatessa ilmastojärjestelmä järjestäytyisi jälleen uudelleen. Tämä kaksoisriski kasvaa sitä suuremmaksi, mitä pidempään ilmastonmuokkausta jatkettaisiin.

Lopuksi

Kirjat Overshoot ja The Long Heat piirtävät kuvan traagisesta kierteestä. Mitä enemmän ideat voimallisesta adaptaatiosta, hiilen talteenotosta ja ilmastonmuokkauksesta ovat viivyttäneet päästövähennyksiä – pääosin lupauksina ja teknologisina spekulaatioina – sitä välttämättömämmäksi nämä keinot käyvät fyysisessä todellisuudessa. Ilmastokamppailujen myöhäisinä aikoina näitä keinovalikoimia ei voida siksi vastustaa absoluuttisesti, eikä voida enää vedota päästövähennysten puolesta kieltäen kaikki muut. Se aika on mennyttä.

Mutta siksi juuri on yhä tärkeämpää ymmärtää ja ennakoida, millaisen muodon nuo keinot ottavat, nykyisessä vallitsevassa todellisuudessa. Naiiviin teknologiakeskeisyyteen ei ole varaa sen enempää kuin naiiviin teknologiavastaisuuteen. Tämä vaatii ilmastoliikkeiltä, tutkijoilta, journalisteilta sekä ilmastotoimia vaativilta poliitikoilta tarkkuutta ja itsekritiikkiä. On hahmotettava, miten ilmastokamppailut eri rintamilla nivoutuvat yhteen ja miksi niitä ei voida käydä erillään toisistaan. Jos tämän unohtaa, joutuu helposti omituiseen seuraan rintamalinjojen väärille puolille, “hyödylliseksi idiootiksi”. Liittolaisuuksia on harkittava tarkkaan: päätyykö pönkittämään sellaisia tahoja, joille esimerkiksi hiilen talteenoton peräänkuuluttaminen on keino pitää kiinni status quosta?

Kunnollisia päästövähennyksiä ei ole saatu aikaan, koska fossiilipääoman arvon tuhoamiseen ei ole suostuttu, koska ilmastonmuutoksen hillinnän kumouksellisia vaatimuksia ei ole tunnustettu. Niin kauan kuin tässä asetelmassa pysytään, kaikkia kirjassa käsiteltyjä keinoja toteutetaan aina todennäköisemmin päästövähennysten vaihtoehtoina kuin niiden täydentäjinä. Siksi tuota perimmäistä kamppailua ei saa koskaan päästää näkyvistä. Myöhäisinä aikoina ilmastokamppailussa avautuu uusia rintamia, mutta kamppailu ei ole fundamentaalisesti erilainen. 

Ville Lähde