Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n kuudennen arviointiraportin viestit olivat vakavia, mutta joiltain osin myös toiveikkaita. IPCC:n raportissa muun muassa todettiin, ettei pääomien riittävyys ole este tarvittaville ilmastotoimille. Tämä positiivinen näkemys levisi laajalle maailman medioissa. Tässä tekstissä kyseistä näkemystä tarkastellaan kriittisesti hyödyntämällä analyysissa taloudellisia pääomatyyppejä. Kysymys pääoman riittävyydestä laajenee tällöin rahoituspääomasta reaalipääomaan, aineettomaan pääomaan ja luontopääomaan. Lopulta vähiten pääomarajoitteita ilmastotoimille ja laajemmalle ekologiselle jälleenrakennukselle näyttää asettavan juuri rahoituspääoma, johon IPCC tarkastelussaan selvästi viittasi. Muiden pääomatyyppien osalta ilmastotoimet ja laajempi ekologinen jälleenrakennus ovat kimurantimpi kysymys.
Yksityiskohta teoksesta Brussels Pulp: ’European Commissioner for Economic and Monetary Affairs and the Euro’
Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n kuudes arviointiraportti on nyt julkaistu kokonaisuudessaan, kun sen viimeinen osa, yhteenvetoraportti, näki päivänvalon 20. maaliskuuta 2023. Raportin ilmaston muuttumiseen ja lämpenemiseen liittyneet viestit olivat tuttuja: maailma on matkalla Pariisin ilmastosopimuksessa yhteiseksi tavoitteeksi sovitun 1,5 celsiusasteen lämpenemisen yli, ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät koko ajan voimakkaampina, riskit kasvavat kasvamistaan ja ilmastonmuutoksen seuraukset jakaantuvat epäoikeudenmukaisesti – suurimman uhan alla ovat kehittyvät yhteiskunnat, jotka ovat olleet vähiten aiheuttamassa ongelmaa.
Ilmastopolitiikan suuntaan IPCC-raportin viesti on selkeä: politiikan muutoksen on tapahduttava heti, fossiilisten polttoaineiden polttamisen on loputtava pian eikä viivyttelylle millään perusteella ole enää sijaa. Vaikka vaatimukset ovat kovia, myös paljon voitettavaa edelleen on. Maailman päästöt on yhä mahdollista puolittaa vuoteen 2030 mennessä, ja nettopäästöjen painaminen nollaan sitä seuraavina vuosikymmeninä on myös mahdollisuuksien rajoissa. Nämä saavutukset tarkoittaisivat ilmaston näkökulmasta huomattavasti parempaa tilannetta kuin mihin nykykehityksellä ollaan menossa.
Käsittelen tässä kirjoituksessa yhtä tärkeää IPCC:n raportissa tehtyä huomiota, joka liittyy ennen kaikkea tulevien vuosien ja vuosikymmenien ilmastopolitiikkaan ja joka levisi levisi laajalle maailman medioissa tullen noteeratuksi myös Suomessa. Tämä huomio koskee pääomaa ja sen riittävyyttä, kun ihmiskunta pyrkii ratkaisemaan suurta yhteiskunnallista ja kaikkia koskettavaa haastetta.
Tarkkaan ottaen IPCC toteaa raportissaan ja sen johtopäätösten viimeisessä kohdassa (C.7) näin:
Rahoitus, teknologinen kehitys ja kansainvälinen yhteistyö ovat ratkaisevia tekijöitä ilmastotoimien aikaansaamiseksi kiihtyvällä tahdilla. Jos ilmastotavoitteet halutaan saavuttaa, sekä sopeutumis- että hillitsemistoimiin suuntautuvan rahoituksen olisi moninkertaistuttava. Maailmanlaajuisesti on olemassa riittävästi pääomaa investointivajeiden korjaamiseksi, mutta pääoman ohjaamiselle ilmastotoimiin on esteitä. Teknologia- ja innovaatiojärjestelmien parantaminen on avainasemassa, jotta teknologioiden ja uusien käytäntöjen laajamittaista käyttöönottoa voidaan nopeuttaa. Kansainvälisen yhteistyön lisääminen on mahdollista useiden kanavien kautta. (suuri luottamus) {2.3, 4.8}
Kyseinen kohta ja myös sitä täsmentävät kohdat raportissa jättävät sopivasti avoimeksi kysymyksen, mitä IPCC tarkoittaa pääomalla juuri ilmastonmuutoksen sopeutumis- ja hillitsemistoimien yhteydessä. Väitän, että pääoman määrittelyllä on paljonkin väliä sen suhteen, ovatko globaalit pääomavarannot riittävät ilmastonmuutoksen hillinnän sekä ekologisen jälleenrakennuksen näkökulmasta. Tarkastelen ensin, miten IPCC määrittelee pääoman, sen jälkeen käyn läpi erilaisia pääoman määrittelyjä ja lopuksi niiden kautta arvioin, riittävätkö pääomat, kuten IPCC raportissaan (ehdollisesti) lupaa.
Mihin IPCC viittaa pääomalla?
Olemme aikaisemmin käsitelleet BIOS-blogissa ekologisen jälleenrakennuksen makrotaloutta sekä talouspolitiikkaa. Tässä tarkastelussa päädyimme siihen, että ekologinen jälleenrakennus on käytännössä valtava (reaali-)investointiprojekti: yhteiskunnan aineenvaihdunnan uudistaminen fossiilisesta fossiilittomaksi edellyttää sosio-teknisten järjestelmien monimuotoista muutosta, alasajoa, ylösajoa ja perusinfrastruktuurin uudelleenrakentamista. Ekologisen jälleenrakennuksen taloudesta tuleekin täystyöllisyyden, ylikysynnän, tarjonnan pullonkaulojen ja inflaation talous, jota on hallittava ja ohjattava erilaisin kysynnän ja tulojen säätelyn sekä resurssien ohjauksen toimenpitein.
Käytimme kyseisessä tekstissä termiä ”pääoma” ainoastaan kerran, ja viittasimme sillä yksityisten toimijoiden haltuun kertyneeseen säästöpääomaan – siis tienaamisen hetkellä ja sen jälkeen käyttämättä jääneisiin tuloihin, toisin ilmaistuna rahoitusvarallisuuteen. On varsin perusteltua ajatella, että IPCC:n raportissa pääomalla viitataan niin ikään siihen erilaisina arvopapereina ja rahatalletuksina ilmenevään omaisuusmassaan, joka vuosikymmenien ja vuosisatojen aikana on yksityisten (ja julkisten) toimijoiden haltuun kertynyt.
Ajatus IPCC:n tarkastelussa kulkenee edelleen niin, että kun katsotaan niitä reaali-investointitarpeita, joita vihreä siirtymä tai ekologinen jälleenrakennus edellyttää, ne voitaisiin rahoittaa sijoittamalla kertyneet varat siirtymämotiivin pohjalta muodostuviin investointihankkeisiin. Jos esimerkiksi arvioidaan, että vaadittavien toimenpiteiden kustannus nykyrahassa olisi Euroopassa 100 mrd. euroa ja yksityistä rahoitusvarallisuutta on olemassa 200 mrd. euroa, voidaan sitten todeta pääoman riittävän hyvin investointien rahoittamiseen ja toteuttamiseen. Pääomat pitää vain saada oikealla tavalla liikkeelle, mitä IPCC pitääkin keskeisenä lähitulevaisuuden politiikkahaasteena.
Nyt voidaan kysyä, onko tällainen makrotason rahoitusvarallisuuden määrän ja suuntaamisen näkökulma pääomaan riittävän monipuolinen, kun yritämme hahmottaa ilmastonmuutoksen ja laajemman ekologisen kriisin politiikkaa? Ensinnäkin tulee mieleen, että tällainen pääoman määrittely on varsin kapea ja yksiulotteinen – onhan viime vuosikymmeninä pääomakeskustelussa edetty pitkälle esimerkiksi inhimillisen pääoman ja sosiaalisen pääoman alueille. Toiseksi tuntuu siltä, että IPCC:n hahmottelu on liian abstrakti, ylimalkainen ja staattinen, jotta sen kautta päästäisiin kiinni esimerkiksi rahoituksen dynamiikkoihin, jotka lopulta ovat keskiössä suuria investointiprojekteja toteutettaessa. Kolmanneksi IPCC:n tulkinnat siirtävät huomion reaalisesta ja materiaalisesta pääomasta finanssipääomaan, mikä suuntaa juuri ekologisen jälleenrakennuksen kontekstissa ajatuksia väärin.
Katson seuraavaksi tarkemmin erilaisia pääoman määrittelyjä ja tyypittelyjä, jotka kirkastavat osaltaan näkymäämme kysymykseen pääoman riittävyydestä. Sen jälkeen pohdin yksityiskohtaisemmin sitä, voiko pääomasta tulla pula ekologisen jälleenrakennuksen tai ilmastonmuutoksen vastaisessa kamppailussa – eli miten IPCC:n arvio mielestäni osuu maaliin.
Mitä pääoma voi olla?
Pääoman määritteleminen on tietysti yksi poliittisen talouden ikiaikaisista ongelmista. Siitä lähtien, kun Marx otti pääoman yhteiskuntateoriansa kiintopisteeksi (ja jo ennen sitä), termiä on yritetty määritellä lukuisilla eri tavoilla. Marx kritisoi aiemman poliittisen taloustieteen määritelmää pääomasta varastoituna tai kasautuneena työnä, sillä hänen mukaansa se sivuutti jotain oleellista yhteiskunnasta, nimittäin luokkasuhteet, inhimillisen toiminnan järjestyksen ja sen, miten tuotanto on yhteiskunnassa järjestetty. Marxille elintarvikkeista, raaka-aineista tai työvälineistä tuli pääomaa siksi, että niihin liittyi ihmisten välistä vaihdantaa – yhteiskunnallista vuorovaikutusta ja kapitalismin (tai porvarillisen talouden) tapauksessa riistoa. Marxille pääoma oli yhteiskunnallinen tuotantosuhde.
Myöhemmät marxilaiset ajattelijat ovat kehitelleet Marxin määritelmää eteenpäin. Esimerkiksi Nitzan ja Bichler ovat määritelleet pääoman vallaksi, tehdäkseen uudelleen pesäeroa taloudellisiin määritelmiin, joissa pääoma tulkitaan ”abstraktiksi työksi” tai ”kasautuneeksi utiliteetiksi”. Tällaisessa määrittelyssä pääoma ymmärretään vieläkin syvällisempänä yhteiskunnallisena suhteena kuin Marxin alkuperäisessä määrittelyssä.
Marxilaiset määrittelyt pääomalle ovat kiinnostavia, mutta ne liikkuvat varsin kaukana IPCC:n raportin pääoman määrittelystä, joka on luonteeltaan selvästi taloudellinen. Siksi seuraavassa pohdinnassakin pitäydytään viimeaikaisten taloudellisten pääoman määrittelyjen piirissä. Valtavirtaisemmassa taloustieteellisessä ja poliittisen talouden kirjallisuudessa pääoman määrittelyssä on hyödynnetty usein tyypittelyä, jonka kautta eri pääomaan liitettävissä olevat ulottuvuudet on saatu mukaan tarkasteluun ja sisään pääoman käsitteeseen.
Yleisen määrittelyn mukaan pääoma voidaan jakaa ainakin neljään eri tyyppiin. Nämä ovat:
1. Rahoituspääoma (tai finanssipääoma) eli ajan saatossa taloudellisille toimijoille kertynyt rahoitusvarallisuus sekä kyky tuottaa sitä jatkossa taloudellisesti voitollisella toiminnalla.
2. Reaalipääoma eli hyödyketuotannossa käytettävät materiaaliset välineet (kiinteistöt, koneet ja laitteet) ja rakenteet (infrastruktuuri).
3. Aineeton pääoma eli edellisiin suoraan liittymättömät voimavarat, kuten osaaminen ja kyvyt (inhimillinen pääoma), sosiaaliset verkostot ja suhteet (sosiaalinen pääoma) sekä informaatio, sopimukset ja patentit (tieto- ja rakennepääoma).
4. Luontopääoma eli luonnon ja ympäristön inhimilliseen toimintaan tarjoamat resurssit, perustuotannontekijät ja elämän perusedellytykset.
Vastataan seuraavaksi tämän tyypittelyn kautta kysymykseen, riittävätkö pääomat ekologiseen jälleenrakennuksen toteuttamiseen ja sellaisiin ilmastotoimiin, joita IPCC raportissaan peräänkuuluttaa.
Riittävätkö pääomat ilmastonmuutoksen hillintään ja ekologiseen jälleenrakennukseen?
Kun pääomien riittävyyttä tarkastellaan rahoituspääoman näkökulmasta, ollaan todennäköisesti lähellä sitä yhteiskunnan aluetta, johon IPCC:n raportin lopputulema pääoman riittävyydestä nojaa. Käytännössä kysymys kuuluu seuraavasti (kuten edellä jo todettiin): ovatko yhteiskunnan rakenteita muuttavat kestävyyssiirtymän edellyttämät reaaliset investoinnit rahoitettavissa?
Keskeistä on ymmärtää tässä yhteydessä, että yhteiskunnassamme rahoitus on eri asia kuin kertyneiden pääomien sijoittaminen tiettyihin investointihankkeisiin. Yleinen ajatus edelleen on, että investointihankkeiden rahoitus ei ole lainkaan mahdollista, jos aiempia säästöpääomia ei käytetä ja likvidejä varoja (esimerkiksi pankkitalletuksien, velkakirjojen tai osakkeiden muodossa olevaa rahoitusvarallisuutta) ei kiinnitetä epälikvideihin investointihyödykkeisiin, kuten maanteihin, teollisuusyksiköihin tai tuulimyllyihin.
Toki tällainenkin rahoittaminen on mahdollista, ja mitä enemmän sitä tehdään, sen sujuvammin siirtymä varmasti etenee. Kuitenkin myös niin sanottu ”tyhjästä” rahoittaminen on mahdollista. Tämä tarkoittaa sitä, että rahoittaja rahoittaessaan luo uuden velkakirjan, jonka vastineena on investoijan lupaus maksaa rahoittajalle takaisin tulevaisuudessa reaalisen investointihyödykkeen hänelle tuottamista tuloista. Tällöin ”vanhaa” pääomaa ei tarvita suoraan rahoituksen mahdollistamiseen, joskin se voi toimia varmuutena ja vakuutena epävarmojen tulevaisuuden tulojen takaamisessa silloin, kun kyse on yksityisestä rahoituksesta.
Koska raha- ja rahoitusjärjestelmämme perustuu valtiorahalle, on valtioilla vapaampi rooli rahoituksessa kuin yksityisillä toimijoilla. Käytännössä valtio voi verotusoikeutensa tukemana rahoittaa yhteiskunnassa aina haluamansa investointihankkeet, eivätkä sitä rajoita yksityisen rahoituksen tavoin pääomatakaukset tai pelot mahdollisista investointien tappioista. Mitä enemmän valtiorahoitusta ollaan valmiita käyttämään ilmastotoimien ja ekologisen jälleenrakennuksen rahoittamisessa, sitä vähäisempi pääomien puute hankkeiden näkökulmasta on. Hankkeiden haasteeksi tulevat tällöin reaaliset resurssivajeet, kuten materiaalien ja työvoiman riittävyys, teknologiat ja inhimilliset kyvyt (vrt, aineeton pääoma). Mikäli hankkeita halutaan rahoittaa ensisijaisesti yksityisesti, tulee pääomien riittävyydestä suurempi kysymys. Tällöin IPCC:n toiveet pääomien vahvemmasta suuntaamisesta osuvat maaliin.
Miten rahoituspääomaa sitten tulisi käytännössä suunnata niin, että tällaisesta pääomasta ei tule puutetta? Suosimalla vihreitä investointeja esimerkiksi keskuspankkien rahoitusohjelmissa eli tarjoamalla sellaisiin likviditeettitukea, alentamalla vihreiden investointien pääomavaatimuksia ja suuntaamalla vihreisiin investointihankkeisiin tarvittaessa vero- ja tulotukia niitä saataisiin liikkeelle varmasti nykyistä enemmän. Vihreiden investointien laadullinen määrittely hyvillä ja läpinäkyvillä taksonomioilla liittyy näihin politiikkoihin oleellisesti.
Välijohtopäätöksenä voidaan todeta, että IPCC:n raportti lienee oikeassa sanoessaan, että rahoituspääomasta meillä ei ole puutetta, kun ilmastotoimia on tehtävä kiihtyvään tahtiin. Miten on sitten reaalipääoman suhteen?
Kun käännämme katseemme reaalipääomaan, huomaamme nopeasti, että tilanne ei ole ilmastotoimien ja ekologisen jälleenrakennuksen suhteen yhtä ruusuinen. Oikeastaan olemassa oleva reaalipääoma on osa ongelmaa: se on pääosin rakennettu hyödyntämään fossiilienergiaa, mikä on keskeinen ekologisen kriisin ja ilmastonmuutoksen ajuri. Meillä ei siis ole tarpeeksi oikeanlaista reaalipääomaa, ja reaalipääoman laadullinen muuttaminen nopeasti tulevina vuosina ja vuosikymmeninä mahdollistamaan ilmastonmuutoksen hillintä ja muiden keskeisten ympäristöongelmien torjunta on nimenomaan se investointiprojekti, jota juuri nyt tarvitaan.
Emme siis voi mitenkään todeta IPCC:n raportin mukaisesti, että pääomia on riittävästi, jos laajennamme pääoman käsitteen reaalipääomaan. Kun ekologisen jälleenrakennuksen yhteydessä olemme puhuneet fossiilitalouden raunioista, konkretisoituu tämä näkökulma nykyisessä fossiiliriippuvaisessa reaalipääomassa. Jos jatkamme entiseen tapaan tämän pääoman käyttöä, ekologinen kriisi vain kiihtyy kiihtymistään.
Nykyistä reaalipääomakantaa ei tietenkään voida noin vain hylätä, vaan sitä on hyödynnettävä viisaasti ekologista jälleenrakennusta tehdessä: sen käyttötapoja tulee muuttaa, sitä pitää korjata sekä kierrättää ja sen avulla tulee rakentaa uutta ekologisesti kestävää reaalipääomakantaa. Olemme valitettavassa tilanteessa, jossa joudumme rakentamaan fossiilitonta infrastruktuuria fossiilisesta infrastruktuurista käsin. Kun siirtymän täytyy olla nopea, ja koska fossiilisten polttoaineiden käyttöä on heti rajoitettava, fossiilittoman infrastruktuurin rakentamisessa on tehtävä priorisointeja ja käytettävä vanhaa luovasti monin eri tavoin.
Entä sitten aineeton pääoma? Onko meillä tarpeeksi osaamista, sopivaa sosiaalista vuorovaikutusta, oikeanlaiset sopimusrakenteet ja riittävästi tietoa, jotta ekologinen jälleenrakennus ja ilmastotoimet lähtisivät jatkossa etenemään kiihtyen? Tähän ei tietysti ole helppoa vastata, koska aineeton pääoma on varsin moniulotteinen, dynaaminen ja ehkä ajassa nopeimmin muuttuva pääomatyyppi. Joitain haarukointeja on ehkä kuitenkin mahdollista tehdä.
Ainakin ekologisen jälleenrakennuksen edellytyksiä tutkiessamme olemme huomanneet, että monella sen kannalta tärkeällä toimialalla on osaamiskapeikkoja, teknologisia rajoitteita, vanhojen sopimusjärjestelmien tuottamia pullonkauloja ja myös sosiaalisesta vuorovaikutuksesta syntyvää kitkaa, jotka hidastavat tarvittavien investointien toteutumista. Tuulivoiman rakentaminen on Suomessa hyvä esimerkki tästä, vaikka viime vuosina menestys tällä alueella onkin ollut mainiota: osaajat tulevat Suomen ulkopuolelta, tuulivoimalat syrjäyttävät muuta maankäyttöä, tuulen mukaan vaihtelevan sähkön tuotannon vaatimaa joustoa sähkön käytössä ei ole loppuun asti ratkaistu, hankkeiden luvituksessa ja käyntiin saamisessa on ollut ongelmia ja hankkeita vastustetaan usein paikallisesti varsin ponnekkaasti.
Vastaavat aineettomaan pääomaan liittyvät puutteet on helppo kuvitella minkä tahansa suuren vihreän investoinnin ongelmaksi – esimerkiksi vetytalouden, uudenlaisen ydinvoimalan tai liikennejärjestelmien uudelleenrakennuksen. Näin pitääkin olla jokseenkin varovainen lupaamaan, ettei aineettoman pääoman riittävyys ole jatkossa ilmastotoimien ja ekologisen jälleenrakennuksen esteenä.
Viimeisenä käsittelyyn pääsee luontopääoma, joka on selvästi moniulotteisin ja monimutkaisin luokittelumme pääomatyypeistä. Kun luontokato, luonnon monimuotoisuuden kaventuminen, luonnonvarojen riittävyys ja paikalliset ympäristöongelmat on viime vuosina otettu ilmastotoimista käytävään keskusteluun vakavammin mukaan, monenlaisia uusia rajoitteita ilmastotoimille on alettu havaita. Tämä keskustelu liittyy suoraan kysymykseen, onko meillä riittävästi luontopääomaa ekologisen jälleenrakennuksen ja ilmastotoimien toteuttamiseen. Mikäli näkökulmaa laajennetaan edelleen luonnon ekosysteemien toimintaan sekä resurssien uusiutuvuuteen ja dynaamisuuteen, ja sisällytetään myös nämä luontopääoman käsitteeseen, kysymyksestä tulee vieläkin vaikeampi. Ei olekaan yllättävää, että tähän vaikeaan kysymykseen ei ole vielä tarjolla varmaa vastausta. Ympäristö- ja yhteiskuntatutkimus pyrkii kuitenkin koko ajan valottamaan asiaa enemmän.
Tällä hetkellä julkinen keskustelu luontopääoman riittävyydestä on pyörinyt paljon sen kysymyksen ympärillä, riittävätkö luonnonvarat vihreään siirtymään? BIOS-tutkimusyksikössä tätä luontopääoman näkökulmasta vieläkin melko kapeaa kysymystä on pyritty hahmottamaan yhteistyössä Geologisen tutkimuskeskuksen kanssa. Alustava hypoteesimme on se, että kun yhteiskunnalliset, tekniset ja ympäristölliset tekijät huomioidaan yhtä aikaa, luonnonpääoman riittävyys saattaa asettaa ekologiselle jälleenrakennukselle ja myös ilmastotoimille merkittäviäkin rajoitteita. Pystytäänkö esimerkiksi maaperässä olevia malmeja hyödyntämään riittävässä laajuudessa siinä kapeassa aikaikkunassa, joka ekologiselle jälleenrakennukselle on osoitettu varmistaen samalla paikallisten ekosysteemien kestävyys? Ainakin tuo tehtävä helpottuu, kun ei pyritä korvaamaan nykyisiä käytön tapoja ja määriä sinällään, vaan tähdätään huomattavasti järkevöitettyyn tarpeiden tyydytyksen tasoon.
Mitä enemmän luontopääoman käsittelyyn liitetään biodiversiteettiin ja luonnon ekosysteemeihin liittyviä kysymyksenasetteluita, joita kaikkia ei välttämättä ole edes mielekästä käsitellä luontopääoman käsitteen alla, sitä todennäköisemmältä alkaa näyttää, ettei luontopääoman riittävyys ole selviö. Poliittisina tavoitteina esimerkiksi luontokadon ja paikallisten ympäristöongelmien estäminen nimittäin asettavat lisää rajoitteita – sosiaalisia ja teknologisia – luonnonvarojen käytölle eli taloudellisella kielellä sanoen luontopääoman hyödyntämiselle.
Yhteenveto
Edellinen pääomatarkastelu lähti liikkeelle IPCC-raportin näkemyksestä, ettei pääomien puute ole varsinainen este ilmastotoimille. Päädyimme tarkastelussa tulokseen, että näin voidaan sanoa ainoastaan silloin, kun pääoma ymmärretään kapeasti rahoituspääomana. Toisin sanoen IPCC:n väite voidaan tulkata muotoon rahoitus ei ole rajoite ilmastotoimissa (tai ekologisessa jälleenrakennuksessa laajemmin). Tätä näkemystä BIOS-tutkijat ovat toki aiemminkin nostaneet esiin ja tuoneet julkiseen keskusteluun.
Mutta heti kun pääomakäsitettä laajennetaan, pääoman riittävyys ei enää näyttäydykään yhtä ruusuisena. Ensiksikin koko siirtymän tekemisen ytimessä on olemassa olevan reaalipääoman korvaaminen uudenlaisella reaalipääomalla vanhaa pääomakantaa mahdollisuuksien mukaan hyödyntäen. Ekologinen jälleenrakennus ja myös ilmastotoimet ovatkin valtava investointiprojekti, jonka tehtävänä on nimenomaan reaalipääoman laadullinen uudistaminen. Meillä ei siis tällä hetkellä ole riittäviä reaalipääomia, joiden varaan ilmastotoimet voitaisiin laskea.
Sama koskee myös aineetonta pääomaa sekä luontopääomaa. Ekologisen jälleenrakennuksen investointiprojekti on valtava materiaalinen ja sosiaalinen ponnistus, jossa pitää mobilisoida yhtä aikaa ihmisten osaamista, työpanosta, teknologioiden kehittämistä ja käyttöönottoa, uusien järjestelmien ylösajoa ja vanhojen koordinoitua alasajoa. Yhteiskunnan sopimusjärjestelmien pitää joustaa ja uutta tietoa tarvitaan koko ajan jälleenrakennusprosessin ja ilmastotoimien edetessä. Ihmiskunnalla on kyllä potentiaalia saavuttaa riittävä aineettoman pääoman määrä, mutta nykytilanteesta katsoen meillä ei ole valmiina sellaista pääomakantaa, johon sellaisenaan voimme toimissamme nojata.
Luontopääoman kannalta tilanne on ehkä vieläkin vakavampi. Vaikka onnistuisimme parhaalla mahdollisella tavalla kerryttämään aineetonta pääomaa tulevina vuosina, meillä ei ehkä kuitenkaan ole käytössämme sellaista määrää luotopääomaa, että kaikki tämänhetkiset suunnitelmamme ekologisen jälleenrakennuksen ja ilmastotoimien suhteen voitaisiin toteuttaa. Voimme joutua sen vuoksi luopumaan joistakin kehityssuunnista, jotka tänään tuntuvat toivottavilta, ja suuntaamaan kohti kehitystä, jota emme juuri nyt pidä tavoiteltavana. Mitä vakavammin suhtaudumme tulevaisuudessa esimerkiksi luontokatoon, sitä todennäköisemmin tällaista luopumista joudumme tekemään.
JUSSI AHOKAS