Nyt mennään jo vaalien jälkeisessä huhtikuussa ja odotellaan uutta hallitusta. Uutiskirjeessä (tilaa tästä) muistutetaan toisesta ajankohtaisuudesta: IPCC:n kuudennen arviointiraportin yhteenveto on ilmestynyt ja sanoma tarkentuu: vahingot ovat jo pitkällä, toimet myöhässä, mutta yhä tärkeämpiä! Tarkennusta tarjoaa myös pureutuminen pääomaan: rahamuotoisen pääoman saatavuus ei IPCC:n mukaan ole väistämätön este, mutta miten lienee reaalipääoman ja inhimillisen pääoman laita? Mukana kirjeessä myös uusimmat julkaisumme.
Kuvio kysyntätoimin saavutettavissa olevista päästövähennyksistä, IPCC:n kuudennen arviointiraportin yhteenvedosta.
Maailmalta: IPCC:n ilmastoraportti historian saranakohdassa
Maaliskuussa ilmestyi IPCC:n kuudennen arviointiraportin yhteenvetoraportti. BIOS-tutkimusyksikkö on seurannut tätä raporttiprosessia koko olemassaolonsa ajan, ja Ville Lähde kirjoitti aiheesta analyysin blogiimme. Artikkeli sisältää suuren joukon lukuvinkkejä aiheesta, joten niitä ei ole tarpeen toistaa tässä. (Mutta mainittakoon erikseen Andy Reisingerin kirjoittama 35 “tiede-haikun” sarja raportista.)
Kirjoituksessaan Lähde muistuttaa, että tämä on viimeinen ilmastoraportti, jolla on mahdollisuus vaikuttaa historian kulkusuuntaan. Olemme saranakohdassa: joko kurssia saadaan käännettyä parempaan suuntaan, tai sitten tulevien ilmastoraporttien tehtäväksi jää katastrofin dokumentoiminen. Tällaisessa tilanteessa ei ole kovin järkevää jumiutua vääntämään esimerkiksi siitä, “onko puolentoista asteen tavoite elossa”:
”Tämä ei kuitenkaan lopulta liene olennaisinta vaan se, saadaanko mahdollisimman voimakkaita ilmastotoimia aikaan vai ei, ja muodostavatko ne johdonmukaisen jatkumon vai ovatko ne poliittisten suhdanteiden armoilla. IPCC:n raportit ovat tähän asti olleet olennainen osa tätä kamppailua – ja valitettavasti ilmastotoimet eivät ole nousseet läheskään sille tasolle, mitä pahimman vaaran torjuminen edellyttäisi.”
Lähde myös kritisoi useasti toistettua lausumaa, että tiede on nyt sanonut sanansa, ja on politiikan aika. Tämä on pielessä kahdella tavalla: ensinnäkin tutkimusta tarvitaan jatkuvasti myös jos paremmalle uralle päästään, ja toiseksi ei ole mitään syytä, että tutkijoiden tulisi vaieta politiikassa.
”Kun ollaan tekemisissä yhteiskuntien ja lukemattomien ekosysteemien selviämisen kanssa, ajatus tieteen sivullisuudesta on aina kalskahtanut ontolta. Sen sijaan, että IPCC:n raportin ilmestyttyä tiede olisi sanonut sanansa, täytyy tiedeyhteisöjen pitää viestiä näkyvissä ja kuuluvissa entistäkin tarmokkaammin.”
Tämä on erityisen tärkeää sikäli, että raportista on luettavissa esiin hyvin erilaisia viestejä. Yhtäältä ilmastoskenaarioihin on leivottu sisään paljon nykymaailman piirteitä, etenkin globaalin eriarvoisuuden jatkumista. Toisaalta tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta korostavat viestit ovat siinä näkyvästi läsnä. Kuten Lähde muistuttaa: “Kriittinen kysymys on, ketkä kaikki raportin ääntä pääsevät tulkitsemaan ja millaisen tilan he politiikassa saavat.”
BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas tarttui tuoreeltaan blogikirjoituksessaan raportin kiinnostavaan väittämään, ettei pääomien riittävyys ole este tarvittaville ilmastotoimille. Tämä viesti on positiivinen, mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Ahokas pureutuu pääoman käsitteeseen ja selittää, miten pääomien riittävyys on laajempi kysymys kuin pelkkä rahan riittävyys. Jos IPCC:n toteamus ymmärretään niin, että rahoitus ei ole rajoite ilmastotoimille, tämä on vahvasti linjassa sen kanssa, mitä BIOS-tutkijatkin ovat todenneet. Mutta reaalipääoma eli välineet ja infrastruktuuri on paitsi muutosta mahdollistava myös sitä estävä luodessaan polkuriippuvuuksia ja pullonkauloja. Aineeton pääoma eli esimerkiksi inhimillinen osaaminen ja työvoima sekä kyky uudistaa inhimillisiä suhteita voi sekin osoittautua puutteelliseksi. Kysymys luontopääoman merkityksestä monimutkaistaa asiaa entisestään – kapeasti tarkastellen se voi koskea vaikka harvinaisten metallien riittävyyttä, laajemmin ekosysteemien toimintakykyä muutoksissa ja sen tuomaa kiirettä aikatauluun tai vaikkapa bioenergian käytön tai metsittämisen rajoituksia suhteessa ruoantuotannon tarpeisiin tai ekosysteemien lisääntyvään haavoittuvaisuuteen.
Vaikka siis rahoituspääomaa on ainakin periaatteessa riittävästi, kaikilla muilla alueilla pääomat ovat vielä riittämättömiä – ekologisen siirtymän ytimessä onkin, miten vanhaa pääomaa puretaan ja uutta rakennetaan niin, että käytetään vanhaa uuden rakentamiseksi ylittämättä kuitenkaan kriittisen vaarallisia muutoksen rajoja. Puhutaan yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutoksesta. Juuri tällaisia kysymyksiä pohdimme viime vuoden lopulla ekologisen jälleenrakennuksen makrotaloutta tarkastelevassa kirjoituksessamme. Keskustelu ekologisen siirtymän taloudesta on kuitenkin pysynyt valitettavan kapeassa näkymässä.
Näkökulman pelkistäminen siihen, että “rahaa riittää” (tai että sitä ei riitä), kaventaa ja epäpolitisoi näkymää kovin helposti. Kun esimerkiksi korostetaan, että siirtymään tarvittavat rahat eivät löydy julkiselta vaan yksityiseltä puolelta, voidaan päätyä vaatimaan ilmastopolitiikalta hands off -asennetta, jossa vain annetaan reilu teknologinen pelikenttä dekarbonisaation kisailijoille. Tällöin kuitenkin siirtymä pelkistyy vain tekniseksi projektiksi, ilmastopäästöjen rajoittamiseksi erilaisissa yksittäisissä kohteissa.
Näkymä siihen, miten saadaan jälleenrakennettua reaalipääomaa ja inhimillistä pääomaa tarpeeksi nopeassa aikataulussa, sumenee. Reaalipääoman ja inhimillisen pääoman rakentaminen on myös mitä syvällisimmin poliittinen projekti, eikä niitä taiota oleviksi vain syöttämällä tarpeeksi rahaa. Ja pelkästään rahoitusnäkökulmasta urakka on kolossaalinen, ja etenkin sen edellyttämän globaalin solidaarisuuden toteutuminen jo itsessään vaatii melkoisia poliittisia muutoksia, kuten tästä Adam Toozen kirjoituksesta voi lukea.
Mitä olemme lukeneet?
Nature Food -lehdessä julkaistiin maaliskuussa artikkeli ruoan haaskuun ja hävikin ilmastovaikutuksista. Itse artikkeli on maksumuurin takana, mutta sen tuloksiin voi tutustua tässä Carbon Briefin artikkelissa. Ruoan haaskuun ja hävikin globaalin määrän mittaaminen ei ole yksinkertainen kysymys, ja pelkästään arviot siitä, kuinka suuri osuus tuotetusta ruoasta päätyy lopulta ihmisten syömäksi, vaihtelevat suuresti. Esimerkiksi: tarkastellaanko myös eläintuotantoon liittyvää “systemaattista hävikkiä” ja ylikulutuksen roolia, vai pysytelläänkö nykyisen järjestelmän peruspiirteissä ja arvioidaan hävikkiä sen ehdoilla? (Tämä liittyy myös hyvin suoraan siihen, miten ruoan riittävyyttä nyt ja tulevaisuudessa arvioidaan.)
Kun pyritään arvioimaan hävikin ympäristövaikutuksia, kuvio monimutkaistuu. Hävikki ja haaskuu tapahtuvat nimittäin ympäri maailman eri vaiheissa. Karkeasti ottaen köyhemmissä maissa hävikkiä on tuotannon alkupäässä, jolloin se vaikuttaa suoraan tuottajien elantoon ja markkinoille päätyvän ruoan määrään, ja hävikin vähentäminen vaikuttaisi suoraan näihin (sekä siihen, kuinka paljon uutta tuotantoa ja sen ympäristövaikutuksia tarvittaisiin). Vauraammissa maissa hävikki painottuu ketjun loppupäähän, kauppaan ja kuluttajiin, jolloin hävikin vähentäminen ei kovin yksinkertaisesti vaikuta tuotantomääriin ja sitä kautta ympäristövaikutuksiin (Mari Koistinen on kirjoittanut aiheesta paljon). Ruoanhaaskuun prosenttiosuuksia maailman alueilla ja eri sektoreilla voi tarkastella täällä.
Siksi mitä tahansa tällaista globaalia tutkimusta kannattaa lukea erityisen kriittisellä silmällä. Nature Foodin tutkimuksessa globaali kokonaiskatsaus on kuitenkin yhdistetty poikkeuksellisen yksityiskohtaiseen “pellolta kaatopaikalle” -tarkasteluun eritellen eri alueiden ruokajärjestelmien ominaispiirteiden mukaan. Tämä on tärkeä edistysaskel, koska se antaa eväitä oman ruokajärjestelmän kipupisteiden löytämiseen. Hävikin vähentäminen ei ole sama asia eikä se puutu samoihin ongelmiin kaikkialla. Mutta yllätys ei ole, että myös hävikin osalta eläintuotanto hallitsee: päästöistä liki kolme neljäsosaa syntyy siellä. Niinpä päädytään samaan suositukseen kuin ruoantuotannon päästöjen tutkimuksessa ylipäätään: eläintuotteiden kulutuksen merkittävä vähentäminen on tehokkain keino vähentää päästöjä. Tutkimus myös tarkastelee tällaisen muutoksen vaatimia seurauksia muualla ruokajärjestelmässä.
BIOS
Tieteellisiä julkaisuja
BIOS-tutkijoiden yhteisartikkeli “Teollisen kestävyyssiirtymän tiedevetoinen suunnittelu” ilmestyi maaliskuussa Poliittinen talous -lehdessä. Artikkelissa tarkastellaan teollisuuden roolia kestävyyssiirtymässä ja tarkennetaan jo aiemmin tekemäämme ehdotusta teollisen siirtymän suunnitteluyksiköstä suhteuttaen sitä erilaisiin näkemyksiin suunnittelusta. Paavo Järvensivu peräänkuulutti suunnittelua myös taannoisessa Helsingin Sanomien haastattelussa, jossa hän tarkasteli väistyvän hallituksen politiikkaa.
”‘Yhteiskunnan aineenvaihdunta pitää uudistaa pois fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja luonnonvarojen ylikulutuksesta’, Järvensivu sanoo.
Tähän tarvittaisiin Järvensivun mukaan tieteeseen pohjautuvaa kokonaisvaltaista suunnittelua ja rohkeaa teollisuuspolitiikkaa. Hän muistuttaa, ettei esimerkiksi Suomen metsäteollisuus olisi kehittynyt nykyiseen muotoonsa ilman valtio-omisteisia yhtiöitä, valtiollisia infra-investointeja ja julkisin varoin maksettua metsätieteellistä tutkimusta. Samankaltaista ohjausta hän kaipaisi nyt kohti uutta, kestävämpää taloutta.”
Vastapainon julkaisemassa teoksessa Talouskuri tuli Suomeen on mukana Tero Toivasen, Paavo Järvensivun ja Ville Lähteen artikkeli “Ekologisen jälleenrakennuksen haaste”. He nostavat esiin globaalin talouskriisin jälkeisestä “menetetystä vuosikymmenestä” usein unohdetun ulottuvuuden, ekologisen siirtymän idean häipymisen taka-alalle. Vaikka niin sanotut ympäristövaltiot ovat saaneet talouskriisin vuosina aikaa myös edistysaskeleita ympäristötoimissa, kestävyystavoitteet ovat jääneet johdonmukaisesti kasvupolitiikalle alisteisiksi. Kirjoittajat tarkastelevatkin talouskuripolitiikkaa nimen omaan kokonaisvaltaisen ja johdonmukaisen ekologisen siirtymän esteenä.
Kirjoituksia BIOS-blogissa
Ville Lähde ja Tero Toivanen puuttuivat maaliskuun lopussa ilmestyneessä kirjoituksessaan WMO:n pääsihteerin Petteri Taalaksen ongelmallisiin väestönäkemyksiin. Tutkijat osoittavat selkeitä virheitä ja ongelmallisia päätelmiä väestökehitystä koskevissa väitteissä, mutta he tarttuvat myös siihen, miten tällainen puhe mobilisoidaan helposti ilmastotoimien viivyttelyn ja vastustamisen tarkoituksiin. Tällaisessa tilanteessa kaikilla ympäristötutkijoilla on vastuu asettaa sanansa tarkkaan ja tutkimustietoon tukeutuen.
”…konservatiiviset ja äärioikeistolaiset tahot hyödyntävät väestönkasvua koskevia yleistyksiä siirtääkseen huomiota pois läntisten teollisten maiden kiireellisestä päästövähennysvastuusta. Siten väestönkasvupuheella paitsi viivytellään tehokkaasti nopeiden ilmastotoimien tarvetta myös pidetään yllä epäoikeudenmukaista maailmanjärjestystä, jossa rikkaat maat jatkavat päästöjen tuottamista samalla kun ilmastonmuutoksen ääri-ilmiöt tuhoavat ihmisten elinmahdollisuuksia globaalissa etelässä. On myös huomioitava, että nämä ilmastoviivyttelevät tahot ovat samoja poliittisia toimijoita, jotka kerta toisensa jälkeen ovat kyseenalaistamassa tai lopettamassa kansainvälisen kehitys- ja avustustyön rahoitusta, jolla voidaan turvata suotuisampi väestökehitys.“
Suosittelemme myös tätä Ilmastopaneelin johtajan Markku Ollikaisen kirjoitusta. Ollikainen reagoi MTK:n Mikko Tiirolan kirjoitukseen, mutta kritiikki osuu myös monessa kohtaa Taalaksen puheisiin esimerkiksi suomalaisen hiilinielukeskustelun erikoislaatuisuudesta.
Ville Lähde puuttui huhtikuisessa blogikirjoituksessaan siihen, miksi Suomessa älähdettiin EU:n energiansäästötavoitteista. Tässä keskustelussa menivät puurot ja vellit tai pikemmin energia ja sähkö iloisesti sekaisin:
”Sähkön osuuden merkittävä lisääminen kuitenkin antaa mahdollisuuden energian kokonaiskäytön vähentämiseen. Tämänkin syy on yksinkertainen: fossiilitaloudella on huonot hyötysuhteet. Fossiilisten polttoaineiden sisältämän kemiallisen energian muuttaminen erilaisten välivaiheiden – ennen kaikkea polttamisen – läpi monenlaiseksi työksi hukkaa väistämättä paljon energiaa. Polttomoottori on tästä klassinen esimerkki: sen hyötysuhteen teknisillä ylärajoilla ollaan oltu jo kauan, kun taas sähköauton energiankulutus suhteessa irti saatuun työhön – liikevoimaan – on huomattavasti pienempää.”
BIOS äänessä
Paavo Järvensivu ja Greenpeacen Sini Harkki keskustelivat Greenpeacen podcastissa vaalituloksesta ja sen jälkeisestä ympäristöpolitiikasta.
Jussi Ahokas vieraili Politiikkaradiossa puhumassa Marinin hallituksen talouspolitiikasta.
Lopuksi
Suosittelemme ilmastoaktivisti Mikaela Loachin haastattelua Guardianissa sekä tätä Naturen juttua, jossa maailman vesiongelmia havainnollistetaan neljällä graafilla.
Ville Lähde käänsi vuoden ensimmäiseen niin & näin -lehteen Mara van der Lugtin esseen “Katse kohti pimeää”, joka purkaa yksiulotteisia käsityksiä optimismista ja pessimismistä ja peräänkuuluttaa “toiveikasta pessimismiä”.
Ja Rosebudin ja Rauhanpuolustajien kirjassa Ihmisiksi löytyy aukeama, joka perustuu Ville Lähteen esseeseen sivistyksestä! Ihmisiksi on erityisesti nuorille suunnattu tieto- ja tehtäväkirja, joka tarjoaa ideoita ”ihmisiksi” elämiseen ja aktiiviseen toimintaan hyvän tulevaisuuden puolesta.
Seuraa BIOSin toimintaa myös Facebook-sivullamme, Twitterissä ja Mastodonissa. Youtube-kanavallamme on kerätty omia videoitamme ja muita esiintymisiämme. Kotisivuillemme olemme keränneet myös listan videoesiintymisistä ja podcasteista.