BIOS

Jussi Ahokas väitöstilaisuudessaan. Kuva: Elina Aaltio

Kesäkuista keskustelua energiasiirtymästä

Kesäkuun alkupuolella ST1:n Mika Anttonen palasi Ylen jutussa tuttuun saarnaansa ilmastotavoitteiden mahdottomuudesta ja kannoista energiasiirtymän kaskessa. Anttonen peräänkuulutti “realismia” ilmastopolitiikkaan ja selvästi nykyistä pidempää aikajännettä ilmastotavoitteisiin. Toisin sanoen niihin pitäisi tähdätä myöhemmin, koska hänen mukaansa nykytavoitteet ovat mahdottomia. Olennaista teknologiaa puuttuu, samoin tarvittavaa osaamista. Kääntäen Anttonen siis toteaa, että on hyväksyttävä ilmaston lämpeneminen reilusti yli niin sanottujen turvarajojen. Tätä puolta Ylen jutussa ei mainita.

Anttosen kannoissa ei ole mitään uutta, ja BIOS-tutkijat ovat analysoineet niitä artikkelissaan. Lausunnoissa on joukossa oikeaan osuvia huomioita, kuten esimerkiksi kritiikki bioenergiaa kohtaan, energia-alan osaamisen vaje tai se ilmiselvä asia, että pelkkä tavoitteiden asettaminen ei riitä, mikäli toimia ei tehdä. Perustavanlaatuiset yhteiskunnalliset muutokset, suunnitelmallinen kestävyyssiirtymä, kulutuksen kohtuullistaminen ja vastaavat näkymät toisaalta loistavat poissaolollaan.

Päteviin huomioihin kuitenkin yhdistyy tuttuja olkiukkoja, kuten väite “tästä ongelmasta ei oikeastaan kukaan uskalla puhua”, vaikka energiasiirtymän ongelmakohdat ovat olleet vuosikausia aktiivisen keskustelun ja kiistelyn kohteena. Kun Anttonen muistuttaa teknologisista puutteista, hän maalailee tilannekuvaa, jossa esimerkiksi puhtaammasta terästuotannosta, vähäpäästöisistä rakennusmateriaaleista tai vastaavista teknologisista kehitystarpeista ei olisi puhuttu julkisuudessa lainkaan. Niin ikään Anttosen esiin nostamat sähköistymisen materiaaliset pullonkaulat ovat olleet hyvin näkyvästi esillä. Ylen jutusta saa myös sellaisen kuvan aivan kuin Anttosen suomiman Pariisin sopimuksen tavoitteisiin suhtauduttaisiin naiivin kirkassilmäisesti – vaikka tutkijat ovat yhä uudelleen varoittaneet, että puolentoista asteen tavoite on jo käytännössä menetetty. 

Hänen johtopäätöksensä ei kuitenkaan ole toimien kirittäminen vaan parempien teknologioiden odottaminen – tismalleen siis sama ongelma, joka on lykännyt suunnitelmallisen ilmastopolitiikan ja energiamurroksen toteuttamista 1990-luvun alkupuolelta lähtien. Anttosen ilmastorealismissa tuudittaudutaan siihen, että “me löydämme ne ratkaisut” – mutta hänen esittämänsä yli puolen vuosisadan aikajänne tarkoittaisi kuumaa maailmaa, jossa yhä uusia vaarallisia ja peruuttamattomia keikahduspisteitä olisi ylitetty. 

Kaikkiaan Ylen juttu ja osin jatkojuttukin luovat harhaanjohtavan kuvan vallitsevasta naiivista suhtautumisesta energiasiirtymään ja ilmastotavoitteisiin, ikään kuin kukaan muu ei olisi huomannut tavoitteiden ja toimien välistä kuilua ja kriittisten teknologioiden tarvetta. Ei olekaan yllätys, että perussuomalaisissa tartuttiin innolla ja valikoivan jälkiviisaasti Anttosen näkemyksiin ilmastotavoitteiden mahdottomuudesta “tätähän me olemme sanoneet” -hengessä. “Kukaan ei puhu tästä” -retoriikka petaa juuri tällaisia haltuunottoja. On ylipäätään omituista, että Ylen jutuissa ei kertaakaan mainita Suomen ilmastotavoitteiden olleen jo pitkään poliittisen hyökkäyksen kohteina monelta laidalta. Anttosen “realismi” ei tule tyhjälle pelikentälle.

Kesäkuiseen keskusteluun toi lisäkierroksia energiajärjestelmien historiaa tutkineen Jean-Baptiste Fressoz’n vierailu Suomessa. BIOS-blogin lukijoille hän on tuttu: Ville Lähde kirjoitti viime vuonna pitkän analyysin teoksesta More and More and More. Kirjassa Fressoz kritisoi sellaisia energiasiirtymän ideoita, joissa oletetaan saumaton hyppäys yhdestä vallitsevasta energiamuodosta toiseen. Mitään tällaista ei ole koskaan historiassa tapahtunut, ja ennen kaikkea koskaan ennen energiajärjestelmiä ei ole jouduttu muuttamaan nopeasti ja pakosta ilmastonmuutoksen kaltaisen uhan edessä. Nyt tarvittava muutos on maailmanhistoriallisesti ainutlaatuinen ja edellyttää fossiilitalouden aktiivista alasajoa.

Helsingin Sanomien haastattelussa Fressoz’n kanta on otsikoitu kärjekkäästi: “Vihreä siirtymä on vaarallista harhaa”. Tarkemmin lukien jutusta löytyvät olennaiset argumentit: mikäli vain odotetaan uusia teknologioita ja odotetaan niiden korvaavan nykyiset, jäävät kohtuullistamisen ja tehostamisen näkökulmat taustalle tai kokonaan peittoon. Maailman Kuvalehden haastattelussa Fressoz esittää, että energiasiirtymän ajatuksella oikeutetaan harhakuva elämän jatkamisesta entisellään. Sama elämäntapa, uudet välineet. 

Mutta tämän ohella Fressoz heittäytyy rajuun pessimismiin: “Ilmastonmuutokseen ei ole ratkaisuja. Se on tulossa, mutta sitä voi hidastaa.” Tässä Fressoz päätyy siis lopulta samaan hyvin kuumaan maailmaan kuin Anttonen, sillä mikäli nettonollaan ei koskaan päästä, lämpeneminen jatkuu. Toisaalta hän kuitenkin muistuttaa kohtuullistamisen merkityksestä: ”Tietenkin teknologia on osa ratkaisua, mutta ehkä vain puolet ratkaisusta.” Onko ratkaisua siis vai ei? Fressoz suomii kapitalismin ideologiaksi väitettä, että hiilineutraaliin maailmaan pääsisi vähentämättä kulutusta – mutta onko hän sitä mieltä, että sinne edes voisi päästä?

Tällainen tutkijan huolimaton puhe on ongelmallista tilanteessa, jossa lausumat rekrytoidaan hyvin helposti ilmastotoimia vastustavaan tai estävään käyttöön. Fressoz’n vierailun jälkeen olikin sosiaalisen median keskusteluissa selvästi nähtävissä, miten hänen lausumillaan oikeutettiin yhtäältä ilmastoestämistä ja toisaalta sellaista vihreän siirtymän kritiikkiä, joka ohittaa teknologian merkityksen kaikkiaan. Tulkinnat siitä, mitä hän todella sanoi, poikkesivat radikaalisti. Kolmannelta kulmalta Fressoz’sta rakennettin eräänlaista pessimismin mörköä, jota vastaan voitiin rakentaa optimistista kuvaa jo käynnissä olevasta energiasiirtymästä. On myös kuvaavaa, miten kesäkuisessa keskustelussa Anttosen ja Fressozin lausumilla pönkitettiin samoja kantoja, vaikka etenkin suhtautumisessaan yhteiskunnallisen muutoksen tarpeeseen he ovat tyystin eri linjoilla.

Fressoz’n näkemys energiasiirtymän harhasta nojaa hänen esittämäänsä energiajärjestelmien kasautumisen historiaan. Sen sijaan, että uudet teknologiat olisivat korvanneet vanhoja, ne ovat tulleet vanhojen lisäksi. Teknologiat ovat myös muodostaneet “symbioottisia” suhteita. Puu oli keskeistä hiilikaivoksissa, kivihiilellä tehty teräs oli välttämätöntä öljyteollisuudelle ja on vaikkapa tuulivoimalle. Mutta kuinka vahvasti tämä symbioottisuus on määrittänyt energiahistoriaa, ja miten se auttaa meitä ymmärtämään nykyhetkeä? (Kiitoksia etenkin TAH-säätiön ympäristöhankkeiden johtajalle Harri Lammille näkemyksistä, joita osin referoimme alla.) 

Mikäli kasvihuonepäästöjen, fossiilisten polttoaineiden osuuden ja materiaalikulutuksen kehitystä seurataan globaaleina kokonaislukuina, Fressozin luoma melko toivottomalta tuntuva kuva näyttää oikealta. Globaalit luvut kuitenkin peittävät alleen paljon olennaista: Fressoz ei huomioi kunnolla sitä, miten nykyisissä vauraissa maissa tapahtunut väestön ja kulutustason kasvu selittävät hyvin pitkälti kuvattua kasautumisen historiaa: tarpeet ovat kasvaneet, ja uusia tarpeita on synnytetty. Fressoz erittelee ansiokkaasti eri energiamuotojen yhteenkytkeytymistä. Hän kuitenkin tulee kuvanneeksi kasautumista ja symbioottisuutta ikään kuin väistämättömänä ja yleismaailmallisena ilmiönä.

Tämä on olennainen näkökohta siksi, että symbioottiset suhteet ovat vahvempia tai heikompia eri yhteiskunnallisissa tilanteissa. Jos jokin aiemmin energiakäytössä ollut luonnonvara päätyy uuteen käyttöön, käyttö voi olla symbioottista, uutta energiantuotantoa tukevaa (kuten hiilikaivosten tukipaalut), mutta se voi selittyä myös yksinkertaisesti siten, että sille löytyy taloudellisesti tuottoisa käyttömuoto jostain aivan muualta. Selittävä tekijä on voitontavoittelu, ei symbioosi. Vaurauden ja köyhyyden erot on sekin tärkeä selittävä tekijä: puun energiakäytön (etenkin puuhiilen) suuri määrä niissä maissa, joissa väestö edelleen kasvaa voimakkaasti, ei todista symbioosista vaan nopeasta urbanisoitumisesta tilanteessa, jossa ei ole varoja ja aikaa rakentaa toisenlaista energiainfrastuktuuria. Symbioosin sijaan tämä kuvaa yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan eroja. Se, että puu on avainasemassa yhtäällä ja marginaalisessa energiaroolissa toisaalla, piiloutuu globaalien kokonaislukujen taakse.

Fressozin teos on ehdottoman tärkeä kriittinen puheenvuoro sekä yksioikoisia energiahistorian näkemyksiä että saumattoman energiasiirtymän ajatuksia kohtaan. Kuitenkin on vaarana, että energiajärjestelmien kasautumisesta syntyy erottelukyvytön “näin tässä kävi ja näin tässä on käyvä” -tarina, jossa yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutoksen mahdollisuuksia ei enää pystytä tunnistamaan. Energiantuotannossa ja materiaalitaloudessa on kyllä viheliäisiä riippuvaisuuksia, jotka tekevät muutoksesta hyvin vaikean – ja mahdottoman, mikäli tuotannon ja kulutuksen kasvun suitsimisen mahdollisuus on suljettu pois näkyvistä. 

Riippuvaisuudet eivät kuitenkaan ole väistämättömiä tai välttämättömiä, ja on myös ensijaisen tärkeää hahmottaa riippuvaisuuksien mittaluokat ja laadut. Sillä on väliä, tehdäänkö teräksestä esimerkiksi virtaavaa ilmaa hyödyntävä tuulimylly vai rakennetaanko siitä öljyputkia ja -barreleita. Saadaanko teräksen tuotantoa irrotettua kivihiilestä vai ei? Saadaanko sen kulutusta kohtuullistettua vai ei, etenkin rakentamisessa, missä myös kestävämmän käytön mahdollisuudet olisivat merkittävät? Näihin kysymyksiin vastaamiseksi tarvitaan tarkempaa katsetta Fressozin kuvaamien suurten lainalaisuuksien sijaan. 

Samanlaista kriittistä tarkastelua soisi myös kohdistettavan Mika Anttosen lausumiin. Kun hän toteaa, että käsillä ei ole kaikkia keinoja tarvittavaan muutokseen, seuraavan kysymyksen pitäisi olla, mitkä keinot ovat ja mitkä eivät? Miten pitkälle tarvittavassa dekarbonisaatiossa päästään nykyisillä keinoilla, ja kuinka paljon aikaa on seuraavien tarvittavien keinojen lanseeraamiseen? Mikäli näitä tarkentavia keinoja ei kysytä, jäädään epämääräisiin väitteisiin, että siirtymään kuluu 50-70 vuotta, kuten Anttonen esittää. Lisäksi on eksistentiaalisen tärkeä kysymys, mitä polkua kuljetaan. Ilmakehään kertyneiden päästöjen määrä on tyystin erilainen sellaisessa tulevaisuudessa, jossa tehdään mahdollisimman nopeasti kaikki se, mihin nyt kyetään, kuin sellaisessa, jossa himmaillaan ja odotellaan optimaalisia tulevaisuuden ratkaisuja.

BIOS

BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas väitteli

Jussi Ahokas puolusti väitöskirjaansa perjantaina 21.8. Joensuussa Itä-Suomen yliopiston kauppa- ja yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa (väitöstiedote). Yhteiskuntamaantieteellisessä väitöskirjassaan Ahokas tutkii ideoiden mobiliteettia, erityisenä tutkimuskohteenaan taloustieteen ja talouspolitiikan ideat sekä niiden liike. Väitöskirjassa rakennetaan maantieteellinen teoreettis-metodologinen tutkimuskehikko, joka luo perustan tieteellisten sekä poliittisten ideoiden empiiriselle tutkimuksille. Tutkimuksessa idea ymmärretään ihmisten mielissä ja vuorovaikutuksessa ilmenevänä kausaaliväitteenä (“jostain seuraa jotain”). Ideat ohjaavat ihmisten toimintaa, mutta ovat aina myös sulautuneita laajempiin yhteiskunnallisiin instituutioihin, kuten arvojärjestelmiin, normeihin sekä materiaalisiin rakenteisiin. Taloudellisten ideoiden ja niiden liikkeen tutkiminen on erityisen tärkeää, koska nykymaailmassa juuri talousideat näyttävät hyvinkin voimallisesti määrittävän yhteiskuntapolitiikkaa ja yhteiskunnallista kehitystä.

Väitöskirja on muodoltaan artikkeliväitöskirja ja se koostuu yhteenvetoluvusta sekä kolmesta aiemmin julkaistusta tutkimusartikkelista. Artikkelien tapaustutkimukset tarkastelevat empiirisesti erilaisten talousideoiden liikettä ja mobiliteettia sekä historiassa että nykyajassa. Historiallisella otteella tarkastellaan John Maynard Keynesin taloustieteellisiä ja -poliittisia ideoita ja erityisesti sitä, miten nämä ideat ovat rantautuneet Suomeen ja millaisia mobiliteettiprosesseja niihin on liittynyt. Tämän ajan talousideana tutkitaan missiolähtöisen ja transformatiivisen innovaatiopoliitiikan ideoita. Myös näitä analysoidaan erityisesti Suomen kontekstissa. Empiiriset tutkimukset osoittavat ideoiden mobiliteetin moniulotteiseksi, dynaamiseksi prosessiksi, jonka perinpohjainen ymmärtäminen edellyttää lukuisia erilaisia tutkimusnäkökulmia. Tämän vuoksi ideoiden tutkimus on myös metodisesti varsin haastavaa. Väitöskirjassa kehitelläänkin kahta ideoiden liikkeen tutkimukseen soveltuvaa metodia: tilallisesti informoitua narratiivista selittämistä sekä ideoiden laadullista sisältöanalyysia. Ne osoittautuvat varsin käyttökelpoisiksi välineiksi ideoiden mobiliteetin valottamiseen.

Väitöskirja on kokonaisuudessaan luettavissa täältä.

Väitöskirjan artikkelit löytyvät julkaistuina:

John Maynard Keynesin talouspolitiikka ja suomalaiset keynesiläisen talouspolitiikan määritelmät. Poliittinen talous 4(1), 2016.

Ideas behind transformative innovation policy: Economists confronting missions and sustainability transition in Finland. Environmental Innovation and Societal Transitions 56, erikoisnumero Geographies of Missions, 2024.

Mobile ideas of economic science: the coming of Keynes’s general theory to Finland. Fennia 204(1), 2026.

Muuta BIOS-toimintaa

Elokuun alussa Ahokas julisti Kansan Uutisten haastattelussa velkajarrun kuolleeksi. Jussi ja Lauri Holappa jatkoivat aiheen käsittelyä Raha, talous ja politiikka -podcastissa. Podcastin uusin jakso puolestaan käsittelee vihreiden talouspolitiikkaa: miten se syntyi, ja miksi puolue on nyt suurissa ongelmissa?

BIOS-tutkijoita oli mukana laatimassa kesäkuussa julkaistuja tutkijanäkökulmia kansliapäälliköiden evästyksiin tuleville hallituksille. 

Tere Vadénin arvio Janne M. Korhosen teoksesta Oikeudenmukainen siirtymä Suomessa ilmestyi Poliittinen talous -lehdessä.

Ville Lähde osallistui siurolaisen taiteilijan Ossi Somman 100-vuotisjuhlanäyttelyn avausseminaariin Tampereella ja kirjoitti näyttelystä ja seminaarista niin & näin -lehteen. Somman näyttely on uutiskirjeen ilmestyessä jo loppunut, mutta suosittelemme ehdottomasti visiittiä Siurossa Somman veistospuistossa.

BIOS-blogiin Ville kirjoitti esseen Jooseppi Räikkösen ja Amos Wallgrenin tuoreesta teoksesta Palavan maailman politiikka. Amos onkin tulossa syksyllä vieraaksi BIOS-podcastiin.

“Mitä ilmastoliikkeiltä sitten vaaditaan palavassa maailmassa? Kirjoittajat esittävät, että niiden on pidennettävä aikajännettään. Vuosina 2015–2018 nousseet uudet ilmastoliikkeet puhuivat liian usein siitä, miten “meillä on kymmenen vuotta aikaa”, ne sitoutuivat liian vahvasti puolentoista asteen rajaan tavoitteena. Tämä on yhtäältä ymmärrettävää jonkinlaisena hengennostatuksena ja kiireen tunnun luomisena, sillä asioilla todella on kiire, mutta toisaalta silloin on vaarana, että epäonnistuminen vaikuttaa romahdukselta ja kaiken lopulta. Ilmastoliikkeiden on ymmärrettävä kiireen ja välittömien tavoitteiden ohella kaukaisempia tavoitteita, ymmärrettävä myös ilmastokamppailuiden vuosikymmeninen ja ylisukupolvinen skaala. Tämä on ilmastonmuutoksen politiikan ajallinen hankaluus: yhtäältä on tärkeää toimia niin aikaisin kuin mahdollista, sillä viivyttely ja epäonnistumiset rajoittavat tulevia mahdollisuuksia, mutta toisaalta parhaassakin mahdollisessa maailmassa urakka ulottuu jossain muodossa ensi vuosisadalle.”

Hanna Nikkanen haastatteli Villeä Long Play -lehden juttuun “Pahin kaikista”, jossa kysyttiin ilmastonmuutoksen historiallisten syypäiden perään. Kysymys oli hassu ja tavallaan mahdoton vastata, mutta se innoitti Villeä pohtimaan Kristoffer Kolumbusta, Fritz Haberia, James Hargreavesia, eli löytöretkiä, typpilannoitteita ja Kehruu-Jennyä… ja toisaalta Donald Trumpia.

“Trump antaa kasvot niin sanotulle viimeisten aikojen paradoksille, Lähde sanoo. Käsite on peräisin Andreas Malmin ja Wim Cartonin muutaman vuoden takaisesta kirjasta Overshoot, ja se tarkoittaa tätä: Kun ilmastotoimet ovat teknologian kehityttyä muuttuneet helpommiksi ja edullisimmiksi toteuttaa ja tiedetään, että niillä olisi kova kiire, olisi helppo ajatella, että niiden käyttöönotosta vallitsisi melko laaja yksimielisyys. Näin ei kuitenkaan ole, pikemminkin päinvastoin.”

Uuden Jutun Karoliina Vuolan jutussa “Siperia ei opeta. Miksi äärisää ei lisää ilmastopolitiikan kannatusta?” Ville totesi, että yksittäisistä katastrofeista ei ole kannattelemaan pitkäjänteistä ilmastopolitiikkaa tai ilmastoliikkeitä:

“Lähde pitää oikeana ongelmana sitä, jos ihmisten katse jumittuu kokonaan nykyhetkeen. Hän kehottaa kuitenkin ottamaan etäisyyttä ajatukseen, että ilmastopolitiikan etenemisen pitää perustua katastrofeihin ja niistä oppimiseen. Se, että yhteiskunnat ajavat kasvihuonepäästönsä alas, on jättiläismäinen hanke, jota on tehtävä jopa vuosisatojen perspektiivi mielessä, hän huomauttaa. Ei nimittäin riitä, että vuosittaiset kasvihuonekaasujen päästöt painetaan mahdollisimman nopeasti nettonollaan, jolloin niiden pitoisuus ei enää kasva ilmakehässä. Urakkaa on jatkettava myös poistamalla hiiltä ilmakehästä, jotta pitoisuus laskisi ja päästäisiin katastrofaalisesta tilanteesta vähemmän vaaralliselle polulle. Ja tässä riittää tekemistä hamaan tulevaisuuteen. Ilmastoa lämmittäviä päästöjä kun on kerrytetty ilmakehään satojen vuosien ajan. Siksi on mahdoton ajatus, että yksittäinen hellekesä tai tulva voisi riittää kannattelemaan tällaista projektia vuosikymmenestä toiseen.”

Lopuksi

Kesälaitumilta palattuamme olemme lukeneet muun muassa Laura Wimanin väitöskirjasta – Laura onkin tulossa syksyllä BIOS-podcastin vieraaksi. Risto Kunelius ja Mervi Pantti kirjoittivat ilmastotiedon paradokseista.

Tämä Kevin Andersonin haastattelu ei ole kaikkein iloisinta katsottavaa ja kuunneltavaa, ja ehkä jonkinlainen synkkyysvaroitus on paikallaan antaa. Andersonin näkemys siitä, mihin ilmaston lämpeneminen on tällä hetkellä menossa, on kieltämättä synkeä. Monesta itsevarmasta “totuudenpuhujasta” poiketen hän kuitenkin muistuttaa, että mahdollisuuksia on nimen omaan syvällisemmissä yhteiskunnallisissa, taloudellisissa ja poliittisissa muutoksissa. Luonnontieteet asettavat mahdollisen ja mahdottoman rajoja ilmastonmuutoksessa, insinööritieteet tuntevat tekniset mahdollisuudet ja rajoitteet, mutta kummallakaan saralla ei synny ymmärrystä yhteiskuntien mullistumisen mahdollisuuksista.