BIOS

Kuva: Ivan Bandura/Unsplash

Tämän arvioiminen riippuu pitkälti siitä, mikä raportin lähtökohdaksi tulkitaan. Onko pyrkimyksenä osoittaa, että ympäristökysymykset ja erityisesti elonkirjon hupeneminen voidaan hahmottaa parhaiten taloustieteellisesti? Eli oikeuttaako raportti taloustieteellisen tarkastelutavan ensisijaisuutta muihin nähden, jolloin se olisi nykyisen tieteellisen valta-aseman puolustus? Vai onko se kriittinen puheenvuoro ennen kaikkea taloustieteen ja vallitsevien taloudellisten ajattelutapojen suuntaan? Raporttia lukiessa käy hyvin selväksi, että lähestymistapa on jälkimmäinen. Dasguptan tärkein yleisö ovat hänen kollegansa, joille hän pyrkii lukuisin tavoin osoittamaan, miten taloustiede on mennyt harhaan maailman ymmärtämisessä. Hän ei siis väitä, että elonkirjon ongelmat voidaan hahmottaa ja hoitaa kuntoon olemassa olevilla taloustieteen käytännöillä, vaan hän esittää lähtökohtia koko taloustieteen ja taloudellisten ajattelu- ja toimintatapojen uudistamiseen. Kuten raportissa useaan kertaan todetaan, tämä urakka on hädin tuskin alussa.

Asian ymmärtämistä vaikeuttaa kuitenkin, että Dasgupta käsittelee aiheitaan tiukasti vallitsevalla taloustieteellisellä termistöllä. Hän puhuu luonnosta omaisuutena, varallisuutena, jopa sijoituksina (raportissa keskeinen englannin termi asset kantaa kaikkia näitä merkityksiä). Suhteessaan muuhun luontoon ihmiset ovat omaisuuden hoitajia, asset managers, ja biodiversiteetistä puhuttaessa Dasgupta tuo peliin sijoitustermistöä kuten sijoitusportfolion hajauttamisen (portfolio diversity). Läpi raportin kulkeva puhetapa voi vaikuttaa maallikosta oudolta ja epämiellyttävältä, mutta nähdäkseni pyrkimyksenä on käydä käsitteellistä määrittelykamppailua nimen omaan taloustieteen kentällä. Yksinkertaistaen: käytetään samaa terminologiaa, mutta pyritään juurruttamaan sanoille uusia merkityksiä ja siten muokkaamaan sitä, mitä ja mistä puhutaan. Tämä on päinvastainen strategia oletukselle, jonka mukaan uudenlainen ajattelu edellyttää uusia sanoja. Dasgupta pyrkii muuttamaan taloustieteen käyttämien termien merkityksiä ja käyttöjä mieluummin kuin tuomaan kentälle uusia termejä. Jos Dasguptan sanoja kuuntelee ikään kuin ne tarkoittaisivat samaa kuin ennen Dasguptaa, kuulostaa raportti vanhan jatkolta.

*

Tästä erinomainen esimerkki on, miten raportti käyttää tuttua taloustieteellistä terminologiaa ulkoisvaikutuksista (externalities) ja niiden “sisäistämisestä” (internalisation). Julkisessa talouspuheessa termien käyttö on tuttua: ympäristökriisi on markkinoiden epäonnistuminen (market failure), koska ympäristöongelmien hintaa ei ole saatu sisäistettyä markkinahintoihin. Luonnolle tarvitaan hintalappu Kunhan asia saadaan kuntoon, markkinat hoitavat homman. Ulkoisvaikutusten termistö on raportissa niin läpitunkevaa, että moni saattaa oletusarvoisesti tulkita sen yllä kuvatussa mielessä. Dasgupta kuitenkin pyrkii käsitteellistämään ulkoisvaikutukset uudella tavalla niin, että perspektiivi laajenee kapean taloudellisesta. 

Kautta linjan Dasgupta muistuttaa lukijoita siitä, että ympäristöongelmat eivät termin “ulkoisvaikutus” käytöstä huolimatta ole mitenkään miellettävissä “ulkoisiksi”. Ihmistoiminnan väistämätön upottautuneisuus (embeddedness) muuhun luontoon on raportin vahvimpia temaattisia juonteita, ja sen unohtaminen on suurin modernin talousajattelun synti:

“Vasta sitten, kun ymmärrämme olevamme osa luontoa ja tajuamme luonnon hoivaavan ja ravitsevan meitä, meillä on vähemmän tarvetta katsauksille biodiversiteetin taloustieteeseen.” (186)

Luontoyhteyden väistämättömyys ei jää kuitenkaan tällaisten suureellisten toteamusten varaan, vaan raportin kuvaus biodiversiteetin luonteesta ja sen merkityksestä on yllättävän oppinut ja monisyinen. Elonkirjo ei ole yksi mitattavissa oleva ominaisuus, esimerkiksi lajien määrä, vaan se käsittää myös populaatioiden koon ja niiden sisäisen geneettisen kirjon ja ekosysteemien toiminnallisuuden – mikä mahdollistaa monimutkaiset aineen ja energian kierrot planeetalla (51). Koska yhtä mitattavaa “ulkoista” tekijää (“biodiversiteetti”) ei ole, ei sitä voida myöskään yksinkertaisesti “sisäistää”.

Raportti korostaa tiettyjä luonnon yleisiä ominaisuuksia, jotka tekevät sen yksioikoisen hinnoittelun tai palastelun “omaisuudeksi” mahdottomaksi ja tällaiset yritykset tuhoisiksi. Luonto on liikkuvaista (mobility), inhimilliset rajanvedot ylittävää. Se on hiljaista (silence), kyvytöntä puolustamaan omaa etuaan tai kertomaan selkeästi, milloin ja missä sen järjestelmät ovat vaarassa häiriintyä. Se on usein myös näkymätöntä (invisibility), eli lukemattomat luonnon prosessit tapahtuvat mikroskooppisella tasolla, jonka seuraaminen on vaikeaa ja usein käytännössä mahdotonta. Luonnon kompleksiset järjestelmät toimivat epälineaarisesti (non-linearity), eli yllättävät muutokset laadullisesti uudenlaiseen tilaan tai “regiimiin” (regime shift) ovat mahdollisia. Luonnon järjestelmissä on myös vastavuoroisuutta tai limittäisyyttä (complementarity), minkä vuoksi sen toimintaa ei voi ymmärtää erillisinä osasina. Sen vuoksi monet luonnon piirteet eivät myöskään ole korvattavissa toisilla tai teknologisilla korvikkeilla (non-substitutability).

Havainnollistaakseen näiden ominaisuuksien merkitystä Dasgupta käyttää termiä, joka saa monet varpailleen: ekosysteemipalvelu (ecosystem service). Mutta jälleen termin käyttötapa horjuttaa edellä kuvattua naiivia ajatusta luonnon sisäistämisestä hintoihin. Raporttiin on omaksuttu erottelu tuotantopalveluiden (provision services), ylläpitopalveluiden (maintenance services) ja säätelypalveluiden (regulation services) välillä. Yhä kiihtyvämmin yhteiskuntien luontosuhteissa on korostettu tuotantopalveluita eli resurssien hyödyntämistä muiden palveluiden kustannuksella, mikä näkyy esimerkiksi viljelysmaan vaurioitumisena, veden laadun ongelmina, haavoittuvaisuutena sään ääri-ilmiöille, pölyttäjäkatona ja niin edelleen. Tämä epätasapaino kumpuaa nimen omaan edellä kuvatuista luonnon peruspiirteistä: luonnosta otettuja raaka-aineita voidaan, harhaisesti tosin, hahmottaa omistettuina ja hinnoiteltuina palasina, mutta tämä ei onnistu ylläpito- ja säätelypalveluiden kohdalla. Niiden toiminta nojaa edellä mainittuun vastavuoroisuuteen ja limittäisyyteen. Yhden toiminta edellyttää muita, ja yhden häiriöt häiritsevät muita. Tämä on erityisen tärkeää, koska häiriöt eivät etene ennustettavan lineaarisesti, vaan keikahduspisteet radikaalisti heikompaan tilaan ovat mahdollisia.

“Ulkoisvaikutusten sisäistäminen” ei sen vuoksi voi olla simppeliä markkinahintojen rukkaamista jonkinlaisella ympäristökalkyylillä, koska biodiversiteetin merkitys luonnon monisyistä toiminnallisuutta mahdollistavana piirteenä ei taivu moisiin laskelmiin (53). Raportin terminologialla biodiversiteetti on “sosiaalisen pääoman” eli esimerkiksi tapojen, taitojen ja instituutioiden lailla “mahdollistavaa”, enabling asset, eli biodiversiteetin arvo ei ole vain sen itsensä osittaisissa määritelmissä (esimerkiksi lajien määränä tai DNA-kirjona) vaan luonnon toiminnallisuuden perustana. (43, 75) 

*

Markkinahintojen (market prices) rinnalla on hahmotettava “kirjanpidolliset hinnat” (accounting prices), mutta vaikka raportti tarjoaa laskukaavoja toistensa perään, viesti on selvä: kokonaisvaltaisten “kirjanpidollisten hintojen” määrittely markkinahintojen kielelle ei onnistu suoraan. Biodiversiteettiä itseään ei voi tyhjentävästi mitata, vaan on tarkasteltava sen toiminnan tai heikkenemisen seurauksia, biodiversiteetin funktionaalisuutta. Tämä ei hintakalkyyliksi taivu.

“Sisäistäminen” tapahtuukin kiertäen, poliittisin keinoin esimerkiksi verotuksella, tukiaisilla tai niiden poistolla, kannustavilla julkisilla investoinneilla, lainsäädännöllä ja niin edelleen. Taloudelle ei siis ikään kuin vain luovuteta (jotenkin) uusia hintoja, vaan talous on pakotettava toimimaan niin, että ulkoisvaikutukset otetaan huomioon. Markkinoiden epäonnistumisen lisäksi ympäristökriisin taustalla on siis myös instituutionaalinen epäonnistuminen (institutional failure).

“Ei siten ole yhtään liioittelua väittää, että kansalaiset ilmaisevat eroavat näkemyksensä kirjanpidollisista hinnoista äänestämällä suosimiaan poliittisia ehdokkaita.” (302)

On huomattavaa, että raportti käsittelee laajalti kahdessa pääluvuistaan myös erilaisia yhteisöllisiä tapoja ja käytäntöjä luonnon hyödyntämisessä ja sen rajoittamisessa. Vaikka raportissa käytetään Garret Hardinin “yhteismaiden tragediasta” tuttua ilmaisutapaa, että ympäristöongelmien takana on omistusoikeuksien puutteellisuus, Dasgupta toteaa eksplisiittisesti, että hän ei puhu pelkästään yksityisomistuksesta ja toiminnasta markkinoilla (48). Etenkin Elinor Ostromin työstä ponnistaen (209) raportti muistuttaa, että usein erilaiset luottamukseen ja yhteistyöhön nojaavat yhteisölliset käytännöt ovat paljon toimivampia kuin markkinaratkaisut, mutta niiden haavoittuvuutta käsitellään myös perusteellisesti. Tämä on hyvin tärkeä ulottuvuus, sillä lait ja yksityisomaisuus ovat olleet (ja edelleen ovat) tapoja tuhota perinnäistapoja ja niillä hallittuja yhteismaita. Toisaalta ne voivat olla myös ainut keino suojella tuollaisia käytäntöjä, kun ne ovat uhattuina.

Lisäksi raportti muistuttaa useaan otteeseen painokkaasti, että haitallisten keikahduspisteiden vaaran vuoksi suorat luonnon hyödyntämisen kiellot ja rajoitukset ovat hyvin usein parempi keino kuin vaikuttaminen markkinoiden kautta esimerkiksi verotuksellisesti. Hinta on niin suuri, että sen taloudellistaminen ei ole mielekästä. (124) Monet muutokset ovat käytännöllisessä mielessä peruuttamattomia (86), ja ylipäätään suojelu on ekosysteemien toiminnan palautamista helpompaa (488). Luonnon hyödyntämiselle tarvitaan myös absoluuttisia rajoja. Mutta raportin käsitteistössä kollektiivinen rajoittaminenkin on yksi tapa “sisäistää ulkoisvaikutuksia”, samoin kuin esimerkiksi perinteisten yhteisöjen luomat tavat hillitä ympäristön ylikäyttöä (211). Tutulla terminologialla haastetaan siis vanhoja kapeita taloudellisia ajattelutapoja.

*

“Kirjanpitohintojen” rinnalla toinen raportin avainkäsitteistä on kokonaisvarallisuus tai kattava varallisuus (inclusive wealth). Yksinkertaisimmillaan asia ilmaistaan pääomakäsitteistöllä niin, että kokonaisvarallisuus koostuu taloudellisesta, inhimillisestä ja luonnollisesta pääomasta. Ympäristökriisin taustalla on “vaikutusten epäsuhta” (impact inequality): arvostuksen keskittyminen taloudelliseen pääomaan ja inhimilliseen pääomaan (joskaan ei niidenkään välillä tasavertaisesti) on johtanut luonnon pääoman arvon systemaattiseen vähentymiseen. Mutta kuten sanottua, luonnon pääoma ei ole pelkkiä resursseja vaan edellä kuvattua monisyisempää toiminnallisuutta, joten jälleen sitä ei voida simppelisti muuttaa yhteismitalliselle taloudelliselle kielelle.

Kokonaisvarallisuuden käsite liittyy läheisesti raportissa toistuvaan bruttokansantuotteen (BKT) kritiikkiin. Dasguptan kritiikki ei kuitenkaan lähde tutusta argumentista, että BKT ei huomioi ulkoisvaikutuksia (jotka voivat olla monenlaisia, esimerkiksi terveyshaittoja, henkistä kärsimystä, ei siis vain ympäristöongelmia) eikä pysty erottamaan hyödyllisen ja haitallisen toiminnan välillä. Kritiikin lähtökohtana on, että BKT kuvaa virtaa (flow), ei varantoa (stock). Virtojen tarkastelu ei ole onnistunut mittari minkäänlaisen pitkäjänteisen kestävyyden tarkasteluun (334, 343). Tuotannon virtaahan voi kasvattaa lyhytjänteisesti tuhomalla varantoa, hävittämällä inhimillistä elämää, muuta luontoa tai tuotantokapasiteettia hyödyntämällä (riistämällä) sitä äärimmilleen. BKT-keskeisyys ei siis huomioi kokonaisvarallisuuden heikkenemistä, ei tuotannollisen, inhimillisen eikä ekologisen. Siksi kysymys “onko BKT-kasvu mahdollista kestävästi?” on oikeastaan mieletön, ja yritys luoda “vihreitä BKT-mittareita” on lähtökohtaisesti ongelmallinen (338, 343). Kestävyyttä on verrattava kattavan varallisuuden kehitykseen, mutta koska sen eri muodot eivät ole yhteismitallisia, tähän ei yhtä metriikkaa löydy. 

Raportti rinnastaa tämän keskustelun onnistuneesti myös ekologisten järjestelmien ymmärtämiseen. Biologinen nettoperustuotanto (net primary production, NPP) on hyödyllinen suure ekologisten järjestelmien toiminnan tarkastelussa, mutta se ei kerro niiden kestävyydestä, monimuotoisuudesta tms. Esimerkiksi moderni maatalous perustuu perustuotannon maksimointiin, mistä maksetaan kovaa hintaa säätely- ja ylläpitopalveluiden heikkenemisenä ja elonkirjon kaventumisena (68). Siksi esimerkiksi Matti Vanhasen Eduskunnassa esittämä tulkinta raportista, jonka mukaan luonnon monimuotoisuus “lisää luonnon tuottavuutta”, on epäonnistunut, ja Dasguptan raportissa itse asiassa varoitetaan moisesta virhetulkinnasta (71–72). Kuten raportti monin tavoin kuvaa, luonnon tarkasteluun kestävyysnäkökulmasta ei ole mitään yhtä “tuottavuuden” kriteeriä, sillä rajusti yksinkertaistettu ja tuhoutuva ympäristö voi olla (historiallisesti lyhyen hetken) äärimmäisen NPP-tuottavaa (65). Myös tuotannollisesti kestävä “virran” hyödyntäminen voi tuhota varantoa, kun se hahmotetaan ekologisena kokonaisuutena resurssiyksiköiden sijaan. Toisin sanoen, esimerkiksi uusiutuvien luonnonvarojen käyttö ei välttämättä ole kestävää, vaikka ne uusiutuisivat kapeasti tarkastelleen (esim. puumääränä). Yksikkötuotanto voi pysyä kestävänä, vaikka luonnon monimuotoisuus tuotannon vaikutusalueella laskee (eli Dasguptan kielellä säätely- ja ylläpitopalveluja menetetään). Esimerkkinä voi ajatella viljeltyä metsäaluetta, joka pystyy tuottamaan puuta kestävästi, mutta samaan aikaan esimerkiksi metsän monikäytön edellytykset heikkenevät, lajikirjo yksipuolistuu ja metsän kyky säädellä veden ja ilmakehän kaasujen kiertoa heikkenevät.

Kestävyys vaatii siis ennen kaikkea varallisuuden kehityksen seurantaa, ja varallisuudessa on huomioitava myös luonto, ei pelkkinä resursseina vaan myös edellä kuvatussa laajemmassa “mahdollistavassa” mielessä. Toisin kuten usein väitetään, Dasguptan mukaan BKT ei ole siis mitenkään erityisen luonteva talouden mittari edes taloudellisiin näkökohtiin rajautuen (jos sellainen rajaus olisi edes mahdollinen). Sen mielekkyys on rajattua hyvin lyhytaikaiseen tarkasteluun – ja silloinkin tarvitaan tietysti edellä kuvattua yhteiskunnallista painetta luonnontekijöiden roolin huomioimiseen. 

*

Valitettavasti raportissa on myös joitain merkittäviä ongelmia. Yksi hankalimmista on piiloutunut siihen, miten Dasgupta tulkitsee yhteiskuntien vaurastumisen ja ympäristövaikutusten välistä suhdetta. Raportin sivulla 120 esitetään monesta yhteydestä tuttu kaavio tulotason ja ekologisen jalanjäljen välisestä suhteesta. Yhtäältä toki huomioidaan kuvion esittävän, miten vauraampien maiden kulutus on suhteettoman suuri. Raportissa käsitellään globaalia eriarvoisuutta monessa kohtaa, myös esimerkiksi luonnonvaravirtojen laskelmiin pohjautuen. Kaupankäyntiä käsittelevän luvun pääviesti jopa on, että tähän mennessä kiihtyvä globaali kaupankäynti on paitsi lisännyt luonnonvarojen kestämätöntä käyttöä ja luonnonjärjestelmien toiminnan heikentämistä, se on myös johtanut globaalin eriarvoisuuden lisääntymiseen ja vaurauden nettovirtaan kohti vallan ja vaurauden keskuksia. Tässä kontekstissa ja tälle yleisölle viesti on suorastaan radikaali.

Dasgupta lisää kuitenkin kuvioon tulkintaan yllättävän kierteen. Koska käyrä on kupera, se tarkoittaa, että ympäristökuormitus nousee jyrkästi siirrytäessä alhaiselta tulotasolta korkeammalle. Näin hän tulkitsee, että pyrkiminen varallisuuden tasaiseen globaaliin jakoon päätyisi lisäämään ympäristökuormitusta. Tähän tulokseen viitataan monta kertaa läpi koko raportin, ja se on monien johtopäätösten taustaoletus.

Tässä analyysissa on kuitenkin pari merkittävää ongelmaa. Ympäristökuormitusta mitataan Global Footprint Networkin tunnetulla Ecological Footprint -mittarilla, jonka isot ongelmat on todettu tutkimuskeskustelussa. Mittari ei sovellu raportissa käsiteltyjen monipuolisten ympäristövaikutusten tarkasteluun, sillä se mittaa lähinnä ilmastopäästöjä, ja niitäkin omituisella menetelmällä. Yllä olevan käyrän muoto perustuu siis käytännössä siihen, noustaanko köyhyydestä fossiilisilla polttoaineilla vai ei. Jos ei, käyrä muuttuukin koverammaksi, ja analyysi ei enää päde. Toisaalta tällöinkin jäävät huomiotta monet muut ympäristöongelmat, joista jotkut ovat leimallisia vauraudelle, jotkut köyhyydelle. Tässä Dasguptan raportti itse asiassa rikkoo itseään vastaan, sillä se on aiemmin muistuttanut, miten perin juurin ongelmallista laadullisesti erilaisten ympäristöongelmien tarkastelu samalla mittarilla on ja kritisoi tältä pohjalta esimerkiksi näkemyksiä irtikytkennästä (45–45). Raportin alkuvaiheessa Dasgupta huomauttaa tiukkasanaisesti siitä, miten ilmastopäästöjä ei voi käyttää yleispätevänä mallina ympäristövaikutukselle: 

“Huomaamme kuitenkin neljännessä luvussa, että globaali ilmastonmuutos on vain yksi nykyään kohtaamistamme luvuttomista ympäristöongelmista. Ja koska se taipuu teknologisiin ratkaisuihin… se ei ole edustava esimerkki. Globaali ilmastonmuutos herättää huomiota intellektuaalien ja lukevan yleisön silmissä ongelman vakavuuden vuoksi mutta ehkä myös siksi, että se on mahdollista kuvitella hoidettavan tutuilla hyödykkeiden verottamisen, säätelyn ja luonnonvarojen hinnoittelun keinoilla luopumatta materiaalisten elintason kasvusta vauraissa maissa.” (27)

Ottaen huomioon, miten paljon raportti kritisoi BKT-pohjaisia tarkasteluja, on myös täysin kummallista, että kuvion kuvaamaa pitkän aikavälin kehityksen kestävyyttä tarkastellaan per capita BKT-laskelmilla. Jos kestävää kehitystä ei voi arvioida BKT-virtojen tarkastelulla, miten ihmeessä voisi arvioida myöskään yllä mainittua kysymystä tasaisemmasta globaalista jaosta? Muutamaa sivua aiemmin (24) on myös nojattu vahvasti historialliseen laskelmaan, jossa ihmisten elintason ja hyvinvoinnin kehitystä on tarkasteltu BKT-arvioilla yli kahden vuosituhannen ajalta. Tällaisissa laskelmissa ei tietenkään ole mitään järkeä, mutta ne ovat olleet suosittuja viime vuosien “ihmiskunnalla menee koko ajan paremmin kuin koskaan” -keskustelussa. Dasgupta ei tietenkään lipsahda tällaiseen vaan kuvaa Dickens-henkeen meidän elävän “aikakausista parasta ja pahinta”. 

“Parhauden” kuvauksissa yksioikoinen BKT-tarkastelu kuitenkin vie uskottavuutta tekstiltä, etenkin kun toisaalla raportissa huomioidaan hyvin, miten merkittävässä roolissa luonnonantimien suora hyödyntäminen on maailman köyhille (376). Raportti turvautuu myös monessa kohtaa kansainväliseen köyhyysrajaan ottamatta lainkaan huomioon laajaa kriittistä tutkimuskeskustelua – mikä jälleen värittää “parhauden” hahmottamista. On täysin selvää, että edellä kuvatun kaltainen historiallinen tarkastelu ei voi tavoittaa esimerkiksi kolonialistisen ja imperialistisen ajan systemaattista “yhteismaiden tuhoa” ja sitä edeltäneen hyvinvoinnin aineksia. Sivumennen sanoen, raportin alkupuolen ympäristöhistorialliset osuudet ovat nekin harmillisen huonoja – esimerkiksi Jared Diamondin laajasti kritisoitu luenta Pääsiäissaaren ekologisesta ja sosiaalisesta romahduksesta on omaksuttu sellaisenaan (29).

Valitettavasti yllä kuvattu ongelmallinen tulkinta myös värittää raportin tapaa käsitellä väestönkasvua. Väestö kasvaa joillain alueilla, toisilla se on tasaantunut tai kääntynyt laskuun. Kuten edellä todettiin, ympäristöongelmia on erilaisia, ja jotkut niitä ovat leimallisempia sellaisissa tilanteissa, joita leimaa köyhyys, nälkä ja nopea väestönkasvu. Toiset ovat leimallisemmin vauraan jälkiteollisen maailman vaikutusta. Vaikka raportti muuten hahmottaa tämän, se lipuu yhä uudelleen kohti harhaanjohtavaa yksinkertaistusta, jossa abstrakti väestö rinnastetaan abstraktiin ympäristövaikutukseen. Niinpä raportista puuttuu täysin kunnollinen analyysi siitä, millä tavoin ja milloin väestökehitys liittyy ympäristöongelmien kasvuun, ja usein sen vain oletetaan selittyvän epämääräisesti esimerkiksi tulojen kasvulla. 

Väestönkasvun tarkastelu on raportissa valitettavasti muutenkin harmittavan puutteellista. Aivan oikein mainitaan koulutuksen ja naisten oikeuksien edistäminen lisääntymisterveydenhuollon ja perhesuunnittelun rinnalla väestönkasvun hillitsemisessä. Kokonaan kuitenkin puuttuu systemaattinen tarkastelu siitä, miksi väestönkasvu on jatkunut voimakkaana tietyillä alueilla, jolloin yllä mainittuja keinoja ei suhteuteta ruokaturvaan, sanitaatioon, turvattomuuteen, energiaköyhyyteen ja perusterveydenhuoltoon yleisemmin. Väestönkasvun tarkastelu painottuu siksi pääosin sosiaalisten tapojen tarkasteluun ja yksilön valintoihin kulttuurisessa kontekstissa. Sekin on tärkeä mutta toivottoman puutteellinen tarkastelunäkökulma, ja tämä on ehdottomasti raportin suurimpia puutteita.

*

Edellä kuvatuista ongelmista huolimatta Dasguptan raportti peräänkuuluttaa painavasti tuotannon, kulutuksen ja jakamisen järjestelmien globaalia muutosta, jotta moninaiset ympäristövaikutukset saadaan planetaarisiin rajoihin. Se myös argumentoi tyylikkäästi, minkä vuoksi asteittain etenevä muutos ei onnistu vaan tarvitaan myös pyrkimystä transformatiivisiin, hyppäyksellisiin muutoksiin (348). Vaikka edellä kuvattu tulkinta globaalin tasajaon vaikutuksesta perustuu ongelmallisiin oletuksiin, Dasgupta ei jumitu siihen vaan toteaa Daniel O’Neillin ja kumppanien hengessä (ks. myös täältä), että johtopäätös ei ole eriarvoisuuden legitimointi vaan tuotannon, kulutuksen ja jakamisen järjestelmien perusteellinen uudistaminen. Kollektiivinen toiminta, poliittinen paine tähän taloudelliseen muutokseen on ensisijaista. 

Mutta onnistuuko  alussa kuvaamani taloustieteen sisäinen käsitteellinen määrittelykamppailu? Pitäytyessään kiinni tietyissä tutuissa iskulauseissa kuten “ongelmana on omistusoikeuksien puute” sekä edellä kuvatuissa tutuissa inhimillisen kehityksen harhaanjohtavissa yksinkertaistuksissa raportti ei ainakaan tee määrittelykamppailun ymmärtämistä helpoksi. Voi tietysti olla, että taloustieteen piirissä toimiville viesti välittyy helpommin. Tai sitten tieteenalalla vallalla olevat  näkemykset estävät hahmottamasta kritiikkiä. Joka tapauksessa julkisen keskustelun ja raportin poliittisten vaikutusten kannalta on äärimmäisen tärkeää, että tulkinta ei jää vain taloustieteellisiin piireihin. Raportin kriittistä sanomaa pitää lukea ulos taloustieteen kentältä, haastaen sellaisia tulkintoja, jotka yrittävät kiinnittää sitä talousajattelun vanhaan maailmaan. 

“Keskustelu itsensä ja muiden kanssa on olennaista, jos sosio-ekologisessa maailmassa halutaan luovia viisaasti. On paljon parempaa, että näitä keskustelua käydään ja ymmärryksen erot tuodaan esiin kuin että kansalaiset nostavat kätensä ylös ja antavat taloustieteilijöiden asettaa luonnon arvoksi nollan, kun politiikasta päätetään.” (302)

Ville Lähde