Kuvakaappaus Tulevaisuuden tilannehuoneesta. tilannehuone.wiseproject.fi

“Tulevaisuuden tilannehuone” avautui

WISE-tutkimusprojekti on rakentanut kuntien käyttöön uuden strategiatyökalun Tulevaisuuden tilannehuoneen. Työpajamuotoisen harjoituksen avulla suomalaiset kuntapäättäjät ja -asiantuntijat voivat kehittää omaa ennakointi- ja reagointikykyään viheliäisten sosio-ekologisten murrosten äärellä. BIOS:n Paavo Järvensivu oli päävastuussa työkalun kehittämisestä. Tulevaisuuden tilannehuone pohjautuu WISE:n organisoimiin politiikkapäämajaharjoituksiin, joita on tehty Helsingin ja Kotkan kaupunkien kanssa. 

Internet-pohjainen työkalu on kenen tahansa käytettävissä ilmaiseksi, ja harjoitukseen voi osallistua kerralla 4–12 henkilöä. Harjoituksessa alueelliset päättäjät ja asiantuntijat ylittävät tavanomaiset roolinsa, ja heitä ohjataan ajattelemaan totuttua laajempia kokonaisuuksia kehittäessään tulevaisuuden suunnitelmia. Alueen tulevaisuutta hahmotetaan sosiaalisia ja ekologisia reunaehtoja jatkuvasti silmällä pitäen. Tutustu Tulevaisuuden tilannehuoneeseen ja tilaa harjoituslinkki sähköpostitse osoitteessa https://tilannehuone.wiseproject.fi

Maailmalta

IPCC:n arviointiraportin (AR6) kolmas osa ilmestyi

Kansainvälisen ilmastopaneelin pääraportit eli arviointiraportit jakaantuvat kolmeen osaan. Uusimman kuudennen arviointiraportin (AR6) ensimmäistä osaa käsiteltiin uutiskirjeissä  viime vuoden syyskuussa ja toista osaa maaliskuussa. Ensimmäisessä osassa kuvattiin ilmastonmuutoksen syitä ja ilmiön etenemistä, toisessa keskityttiin seurauksiin ja niihin sopeutumiseen. Kolmannen osan pääaiheena taas oli ilmastonmuutoksen hillintä. Massiivisen raportin tiivistelmän päätöksentekijöille (64 sivua) voi lukea täältä. Carbon Brief julkaisi tavalliseen tapaansa hyödyllisen “kysymyksiä ja vastauksia” -koosteen sekä joukon tutkijoiden näkemyksiä raportin pääviesteistä. Suosittelemme myös professori Julia K. Steinbergerin Twitter-ketjua, jossa hän vastaa kysymykseen “Mihin jälleen uutta raporttia tarvitaan, kun kukaan ei tee mitään tutkijoiden varoituksista huolimatta?” Tässä ketjussa taas on kerätty yhteen kokoelma hyödyllisiä analyysejä.

Näitä IPCC:n pääraportteja julkaistaan 6–7 vuoden välein, joten ei ole lainkaan liioiteltua sanoa, että tämä on viimeinen raportti, jolla on mahdollisuus vaikuttaa edes joten kuten onnistuneeseen ilmastokriisin hillintään sen kaikkein vaarallisimpien seurauksien torjumiseksi. Mikäli merkittävää käännettä ei saada aikaan, tulevat raportit jäävät maailmanhistoriallisen epäonnistumisen dokumentoinniksi ja reagoinniksi äärimmäiseen krooniseen hätätilaan.

Puolentoista asteen lämpeneminen suhteessa esiteolliseen aikaan näyttää raportin skenaarioiden valossa “liki vääjäämättömältä”, eli nyt kriittinen kysymys on, saadaanko lämpeneminen painettua rajan ylittämisen jälkeen alas. Toisin sanoen, jääkö vaarallinen “ylilyönti” (overshoot) lyhyeksi vai pitkäaikaiseksi – jolloin tuhoisien ekologisten muutosten ja vaarallisten positiivisten takaisinkytkentöjen käynnistymisen riski kasvaisi entisestään? 

Tähän on liittynyt myös yksi merkittävä sekaannuksen aihe, kun raportin pääviestejä on esitetty julkisuudessa. Päästöt tulisi saada raportin mukaan laskuun “viimeistään 2025”. Mutta eikö ne pitänyt saada laskuun “viimeistään 2020”, ja vielä aiemmin sitä edeltäneissä kannanotoissa? Kyllä, mutta päämäärä on muuttunut. Kuten on lukemattomia kertoja todettu: koska kasvihuonekaasut kertyvät ilmakehään, urakka muuttuu vaikeammaksi jokaisen viivyttelyn vuoden jälkeen, ja maaliviivaa on lopulta siirrettävä. Taas yhdessä tavoitteessa epäonnistuttiin, ja on tyydyttävä vähempään.

Kun aiemmin oli vielä hyvin mahdollista estää puolentoista asteen lämpeneminen, nyt parhaalta mahdolliselta päämäärältä näyttäisi lämpenemisen stabilointi tuolle rajalle riskialttiin ylilyönnin jälkeen. Valitettavasti monissa lehtijutuissa tämä ero on jäänyt selittämättä, jolloin on se vaara, että varoitukset kärsivät inflaation. (Helsingin Sanomissa asia onnistuttiin selittämään aika hyvin.) Ilmastotutkija Glen Peters on ylipäätään varoittanut mediaa “viimeistään 2025” -viestin harhaanjohtavuudesta, sillä se ei kuvaa kunnolla raportin skenaarioita. Helsingin Sanomat kirjoitti aiheesta pääsiäisviikonloppuna. Peters ja muut tutkijat ovat toisaalta myös ilmaisseet huolensa siitä, että puolentoista asteen skenaarioihin on edelleen laskettu vuodelle 2050 suuri määrä fossiilisten polttoaineiden käyttöä! Tämähän toisaalta tarkoittaa, että nopeammalla dekarbonisaatiolla vaarallisimman ilmastonmuutoksen hillintä ei näyttäisikään niin vaikealta. 

Raportin herättämästä keskustelusta voisi nostaa esiin suuren määrän yksittäisiä aiheita, mutta uutiskirjeen rajoissa jätämme ne kolmeen. Ensinnäkin raportissa on ensimmäistä kertaa käsitelty laajemmin elämäntapojen eli “kysynnän hallinnan” toimien merkitystä ilmastonmuutoksen hillinnässä. Toisin sanoen esimerkiksi vähäpäästöisen liikenteen, kasvispohjaisemman ravinnon, pitkäkestoisempien kulutustavaroiden, tehokkaamman kierrätyksen sekä – erittäin tärkeää – näitä tukevan infrastruktuurin merkitys nostettiin näkyvästi esiin. On huomattavaa, että raportin mukaan näillä toimilla voitaisiin parhaimmillaan esimerkiksi eliminoida kokonaan riskialttiiden hiilen talteenoton muotojen (esim. BECCS) tarve ja saada ylipäätään aikaan kymmenien prosenttien päästöleikkauksia suhteessa “perusuraan”. Tähän aiheeseen liittyen: yllättäen myös degrowth-tutkimuksen eri muodot esiintyvät raportissa useassa kohdin.

Toiseksi, eriarvoisuuden merkitys nousee näkyvästi esiin. Raportissa muistutetaan, että päästöjen erot eivät ole vain maiden vaan etenkin yksilöiden ja kotitalouksien välisiä ja liittyvät vahvasti varallisuuteen: 10% vauraimmista ihmisistä on vastuussa 34–45% kulutusperäisistä päästöistä, kun taas köyhin 50% kotitalouksista vastaa 15–16% näistä päästöistä. (On huomattava, että kolmasosa vauraimmista 10% kotitalouksista on raportin mukaan kehittyvissä maissa, eli eriarvoisuus läpäisee kaikki yhteiskunnat.) Kaikkein vauraimmat myös ajavat päästöjen kasvua voimakkaammin kuin köyhempi enemmistö maailman väestöstä. Eriarvoisuuteen liittyen raportissa todetaan myös, että ilmastorahoituksen pitäisi olla kuusi kertaa nykyistä suurempaa. 

Kolmas kiistaa herättänyt teema on hiilen talteenoton rooli. Hiilen talteenotto on raportin mukaan “väistämätöntä”, mikä tietyssä mielessä pitääkin paikkansa. Hiilidioksidin pitoisuudet ovat jo nyt vaarallisen korkealla, ja lopulta ne on saatava painettua alas turvallisemmalle tasolle, jotta voidaan hillitä etenkin jäätiköiden sulamista ja merten pinnan nousua. Pelkillä päästöleikkauksilla tätä ei saada aikaan – se on lähtökohtaisesti mahdotonta. Hiilen talteenotto ei siis ole kaksiarvoinen kyllä/ei -kysymys. Kiista aiheesta ei kuitenkaan ole koskenut näitä pitkän aikavälin näkymiä vaan sitä, millainen rooli hiilen talteenotolle on annettu seuraavien vuosikymmenien skenaarioissa. Pähkinänkuoressa: lasketaanko hiilen talteenoton varaan niin paljon, että fossiilisten polttoaineiden käyttöä jatketaan tarpeettoman pitkään ja liian laajassa mittakaavassa? (Ks. yllä Petersin huomiot fossiilisten käytöstä skenaarioissa.)

Lopultahan ilmastokriisin hillintä on yksinkertainen asia: vähemmän kulutusta, entistä tehokkaampaa energian käyttöä, fossiilisten alasajo mahdollisimman nopeasti ja vähäpäästöisen tuotannon rakentamista mahdollisimman pian – ja kulutusta vähentämällä sitä ei tarvitsisi rakentaa nykyisen energiabudjetin mittakaavaan (lukuun ottamatta maita, joissa kärsitään “energiaköyhyydestä”). Hiilen talteenotto hämärtää tätä päämäärää, jos siitä tulee “status quon” oljenkorsi, tapa tekohengittää nykyistä energiataloutta sen sijaan, että talteenotto olisi välttämätön täydentävä keino. IPCC:n skenaarioissa hiilen talteenoton osuus on edelleen problemaattisen suuri suhteessa jäljelle jääviin päästöihin tulevina vuosikymmeninä: siitä tulee helposti “itseään toteuttava ennuste”, kuten Wim Warton varoitti vuoden 2020 artikkelissaan. 

Lopuksi mukava yllätys: kaksi BIOS-tutkijoiden artikkelia oli päätynyt raportin lähdekirjallisuuteen! Ensimmäinen käsittelee irtikytkennän problematiikkaa, toinen teknologista polkuriippuvuutta.

BIOS

Venäjän ja Ukrainan sodasta, energiasta, ruokakriisistä ja turvallisuudesta

Maaliskuun uutiskirjeessä totesimme, että palaisimme varmasti sodan pahentamaan globaaliin ruokakriisiin tulevissa kirjoituksissa. Hyvin pian tämän jälkeen julkaistiinkin Ville Lähteen kirjoitus “Ruokakriisi ja omavaraisuuden illuusiot”. Lähde muistuttaa, miten liian yksioikoinen kansallisen omavaraisuuden korostaminen sivuuttaa yhtäältä modernin ruoantuotannon monenlaiset riippuvuussuhteet tuotantopanoksista ja toisaalta jättää huomiotta kansainvälisen vaihdon hyvät puolet. Hän pureutuu aiheeseen hienosyisemmin potentiaalisen ja reaalisen omavaraisuuden käsitteellisellä erottelulla. 

“Niinpä vaikka periaatteessa Suomessa on korkea potentiaalinen omavaraisuus, pitkittyneessä kriisitilanteessa se ei välttämättä olisikaan realisoitavissa. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on tuonut näiden sidosten ongelmallisuuden nyt kaikkien nähtäväksi. Kun lannoitteiden kauppa tökkii niin paljon, että kaikkia tarvittavia eriä ei välttämättä saada millään hinnalla, ollaan isoissa ongelmissa. Tuotantopanosten omavaraisuusasteen nostamisesta, ravinnekiertojen tehostamisesta ja maatalouden oman energiatuotannon rakentamisesta on puhuttu vuosia, mutta edistyminen on ollut hyvin hidasta. Ehkä tämän mittaluokan kriisiin ei yksinkertaisesti uskottu, tai siihen varautuminen nähtiin liian kalliiksi ja vaikeaksi. Suomessa on helppo ihmetellä saksalaisen energiapolitiikan umpikujaa, mutta ruoantuotannon puolella liian vahvan globaalin keskinäisriippuvaisuuden riskit koskettavat meitäkin yhtä lailla.”

Emma Hakala ja Antti Majava osallistuivat Nesslingin säätiön, Koneen Säätiön ja Ympäristötiedon foorumin järjestämään Ympäristödialogiin “Sota Euroopassa vauhdittaa energiamurrosta: mitä vaihtoehtoja meillä on?” Suosittelemme lämpimästi tätä syväluotaavaa keskustelua! Tere Vadén kommentoi Ylen pääuutisissa ja verkkosivujen jutussa niin ikään sodan vaikutuksia energianäkökulmasta. BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas taas kirjoitti blogissamme siitä, millaisia makrotaloudellisia laskelmia Venäjän energiatuonnon katkaisemisen vaikutuksista on tehty, ja mitä niissä saattaa olla pielessä.

“Ei voida kertoa kansalaisille, että sadalla eurolla tästä selvitään, jos todellisuudessa Venäjän energiasta irtautuminen vaatii ainakin hetkellisesti poikkeusolosuhteiden kestämistä. Suuremman hinnan maksaminen ja isompien vaikeuksien kestäminen voi olla moraalisesti välttämätöntä Venäjän sotatoimien vastustamiseksi, mutta päätös pitäisi tehdä tietoisina seurausten mittaluokasta.”

Ahokas kommentoi myös Suomen velkasuhdetta ja inflaatiokehitystä Kansan Uutisten haastattelussa sekä Talouselämän kahdessa maksumuurin takana olevassa jutussa sitä, miten Shell kikkailee venäläisen öljyn myynnissä ja millaisia kysymyksiä liittyy jakeluvelvoitteen laskemiseen.

“Ahokkaan mukaan sekoitusvelvoitteen vähentäminen lisää öljystä saatavien polttoaineiden kysyntää ja on näin tukea fossiiliselle polttoaineille ja Venäjälle.
Bioaine on kalliimpaa kuin fossiiliset polttoaineet, joten sekoitusvelvoitteen pienentämisen pitäisi halventaa autolla ajamisen hintaa.
Ei kuitenkaan ole olleenkaan itsestään selvää, että näin käy. Epävarmana aikana jakelijat voivat pyrkiä kasvattamaan voittojaan yhteistuumin.
”Niille voi olla nyt tärkeätä hankkia puskuria huonojen aikojen varalle”, Ahokas arvelee.”

Emma Hakala käsitteli Helmi Räisäsen kanssa kokonaisturvallisuutta Politiikasta.fi -lehden jutussa sekä ilmastokriisin ja sotien suhdetta Ulkopolitist-lehden podcastissa.

Muuta BIOS-toimintaa

Uusia vertaisarvioituja tieteellisiä BIOS-julkaisuja on ilmestynyt. Antti Majavan johdolla kirjoitettu “Sectoral low-carbon roadmaps and the role of biomass in Finland’s carbon neutrality 2035 target” ilmestyi Energy Strategy Reviews -lehdessä. Ville Lähteen artikkeli “Arjen teoille on annettava yhteinen suunta” ilmestyi Gaudeamuksen kustantamassa teoksessa Planeetan kokoinen arki.

Antti Majavan artikkeli arkkitehtuurin tehtävästä ajassamme ilmestyi vapaasti luettavissa olevassa teoksessa Murroksen arkkitehdit. Majavan uraauurtava metsäpodcastien sarja on tätä kirjoittaessa ehtinyt jo yhdeksänteen osaan, joka käsittelee muun muassa PEFC-sertifikaattia ja sen päivitysprosessia, josta myös YLE juuri kirjoitti taustoittavan jutun. Metsäpodcastin tämän kauden viimeinen kymmenes jakso ilmestynee ennen seuraavaa uutiskirjettä. Julkaisimme myös viime uonna Kalevi Sorsa -säätiön kesäkouluun tilatun Tere Vadénin videoluennon “Talouskasvu ja ekologinen kestävyys”. 

BIOS lausui maaliskuussa pyydettäessä eduskunnan ympäristövaliokunnalle koskien uutta ilmastolakia. Varoitimme huolimattomasta suhtautumisesta hiilinielutavoitteeseen, kehotimme ilmastopolitiikan suunnittelun laajentamista siirtymäpolitiikan suunnittelujärjestelmäksi ja esitimme käyttöön hiilen varjohinnoittelua, jonka avulla toimijat voisivat varautua todennäköisesti syntyviin maankäyttösektorin hiilimarkkinoihin.

Lopuksi

Guardian julkaisi kiehtovan jutun kenialaisesta ympäristömysteeristä, suuren järvialueen osin selittämättömästä tulvimisesta. Tietokirjailija Mari Koistinen syventyi usein toistettuihin väitteisiin rehuviljan kelpaamattomuudesta ihmisravinnoksi. Maailman Kuvalehti käsitteli läntisten Afrikan rantavesien kalastuselinkeinon ongelmia. Maanviljelijä Juuso Joonan läpikäynti Suomen saamasta CAP-palautteesta on melko karu: kotiläksyjä tuli. Ylioppilaslehden Johannes Roviomaa haastatteli Sonja Pietiläistä äärioikeiston “fossiilifasismista”. Ukrainan hämmästyttävän nopea liittäminen eurooppalaiseen sähköverkkoon on kiinnostava osoitus siitä, miten kriisitilanteessa mahdottoman hitaana pidetty voikin sujua nopeasti. 

Lisäksi onnittelemme tuttua valokuvaaja Ella Kiviniemeä tuoreesta palkinnosta!

Kauraa pellolla. Kuva: Wikimedia Commons.

Sotatoimien ja pakotteiden aiheuttamat vientikatkokset ja pidempiaikaisetkin tuotantohäiriöt voivat viedä maailmaa radikaalisti uudenlaiseen tilanteeseen, jollaisesta ei ole kokemuksia ehkä koko maailmansotien jälkeiseltä ajalta. Ruokakriisien tutumpien puolien eli voimakkaiden hintaheilahteluiden ja toimitusvaikeuksien lisäksi käsillä voi olla suoranaista absoluuttista niukkuutta ruoasta – eli ruokaa ei yksinkertaisesti riittäisi kaikille sitä tarvitseville. Tällaista niukkuutta on kärsitty lähinnä paikallisissa nälänhädissä, ja silloinkaan tapahtunutta ei ole voinut juuri koskaan selittää pelkästään ruoan suoranaisella puutteella. Monille maailman alueille yhtaikaa vaikuttavan absoluuttisen niukkuuden tekee mahdolliseksi se, että Venäjän ja Ukrainan tuotannon lisäksi sota vaikuttaa lannoitteiden ja niiden raaka-aineiden toimituskatkosten ja voimakkaasti nousevan energian hinnan takia tuotantoon kaikkialla maailmassa.

Kuten koronakriisin pelottavimpina alkuaikoina, nytkin Suomessa on ollut paljon puhetta kansallisesta omavaraisuudesta. Toisaalta on toisteltu sitä, että “ruoka ei Suomesta lopu”. Puheenvuoroissa on kuitenkin toistuvasti mennyt (kovin sopivasti) puurot ja vellit sekaisin. Jotta tilannetta voi ymmärtää kunnolla, on hahmotettava myös lyhyemmän ja pidemmän aikavälin muutosten erot (joiden merkityksestä kirjoitimme energiakysymyksissä) sekä ennen kaikkea, mitä omavaraisuudella oikeastaan tarkoitetaan. Sanan “omavaraisuus” käyttäjät puhuvat usein aivan eri asioista, mikä lisää sekaannusta ja ymmärtämättömyyttä. Ja sellaiseen ei ole näin tärkeiden kysymysten äärellä varaa. 

Loppuuko ruoka?

Puhuttaessa omavaraisuudesta on hyödyllistä erottaa toisistaan reaalinen ja potentiaalinen, todellinen ja mahdollinen omavaraisuusaste. Reaalisesti Suomi ei ole ruoka-omavarainen, mutta laskennallisesti omavaraisuusaste on melko korkea, 70–80%, kun katsotaan vain loppukulutetun ruoan määrää. Prosenttiosuuden tarkka arviointi on kinkkistä, koska osana kansainvälisiä ruokamarkkinoita Suomi vie ja tänne tuodaan ruokaa – ja kuten alempana todetaan, todellisuudessa tämä laskelma on hyvin harhaanjohtava.

“Ruoka ei lopu” Suomesta todellakaan kovin helpolla. Ensinnäkin, vauraana maana Suomella on kyky ostaa ruokaa maailmanmarkkinoilta korkeammillakin hinnoilla hyvin pitkään. Eli kun ruoka kallistuu muuttuessaan suhteellisen niukaksi, täällä ollaan vielä kaukana absoluuttisesta niukkuudesta eli ruoan kertakaikkisesta puutteesta. Hintakilpailuissa häviävät ne köyhemmät maat, jotka ovat maailman keskenään linkittyneiden ruokajärjestelmien verkostossa marginaalisessa asemassa. Niillä ei ole ensinnäkin välttämättä varaa kalliimpaan ruokaan ja toiseksi niillä on usein hyvin pieni määrä vakiintuneita tuontikanavia – uusia ei ihan käden käänteessä saada tästä asemasta käsin luotua. (Lisäksi näissä maissa kansalaisten tuloista merkittävä osa kuluu ruokaan jo valmiiksi, joten hintojen nousu osuu kipeämmin.)

Toisin sanoen absoluuttisen niukkuuden täytyisi mennä globaalisti todella pitkälle, että Suomen kaltainen maa ei pystyisi hätätilanteessa hankkimaan ruokaa väestölleen, ja päätyisi näin absoluuttisen niukkuuden piiriin. Silloin oltaisiin jo täysin toisenlaisessa ja monin verroin vaarallisemmassa maailmassa kuin nyt. 

Toiseksi ruoka ei lopu Suomesta helpolla siksi, että potentiaalinen omavaraisuusaste on huomattavasti reaalista korkeampi. Akuutin kriisin iskiessä Suomessa pystyttäisiin kyllä kasvattamaan huomattavasti enemmän suoraan ihmisravinnoksi kelpaavaa ruokaa. Tietysti elämäntapa mullistuisi, kun perunaa sun muuta pistettäisiin kasvamaan maailmansotien “voiton puutarhojen” hengessä joka kolkkaan, ja tuontiruoan määrä romahtaisi. 

Potentiaalia korkeampaan omavaraisuusasteeseen siis on, mutta tietenkään maksimaaliseen omavaraisuuteen ei kannata pyrkiä niin kauan kuin kansainvälinen kauppa toimii. Kaupassa on kyllä globaalisti katsoen, edellä mainittujen marginaalissa olevien ruokajärjestelmien näkökulmasta, paljon ongelmia. Mutta kansainvälisellä kaupalla myös pystytään tasaamaan satoheilahteluita ja ruokkimaan väestöä alueilla, joilla paikalliset resurssit eivät enää riitä kasvaneelle väestölle – ja usein paikallisten ruokajärjestelmien rapauduttua. (Tällaisten alueiden resilienssin kasvattaminen edellyttäisi kauppakumppanien kirjon laajentamisen lisäksi myös paikallisten ruokajärjestelmien elvyttämistä, mutta tämä on tuonnempana oman tekstinsä aihe. Alustavia ajatuksia oli täällä, ja näistä asioista kirjoitan vuoden mittaan täälläkin lisää.) Suomen kaltaiselle vauraalle maalle riittää suhteellisen korkea omavaraisuusaste ja se, että säilytetään ruoantuotannon kasvattamisen potentiaali – mikä tarkoittaa, että täytyy olla olemassa asiansa osaavia viljelijöitä ja muita alkutuottajia. Tyhjästä potentiaalia ei muuteta todellisuudeksi.

Omavaraisuus on osin harhakuvitelmaa

On kuitenkin tärkeä ymmärtää, että edellä mainittu reaalinen 70–80% omavaraisuusaste on pitkälti illuusiota. Vaikka kulutetusta ruoasta hyvin suuri prosentti on “omaa”, niin ruokajärjestelmämme on äärimmäisen riippuvainen muualta tuoduista tuotantopanoksista kuten energiasta, rehusta, maatalouskemikaaleista, koneista, lannoitteista – sekä kuten koronakriisi muistutti, ulkomaisesta työvoimasta. Kaiken kaikkiaan nykyisen kaltaiset vauraiden maiden ruoan tuotannon ja jalostuksen järjestelmät ovat hyvin kompleksisia, ja merkittävä osa ruoasta on niin jalostettua, että se vaatii lukemattomien lisäaineiden tuomia ominaisuuksia säilyvyyteen, ulkonäköön, koostumukseen ja niin edelleen. Luken Marja Knuutilan sanoin “meillä ei olisi ensimmäistäkään tuotetta ilman tuontia” (ks. myös tämä artikkeli).

Niinpä vaikka periaatteessa Suomessa on korkea potentiaalinen omavaraisuus, pitkittyneessä kriisitilanteessa se ei välttämättä olisikaan realisoitavissa. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on tuonut näiden sidosten ongelmallisuuden nyt kaikkien nähtäväksi. Kun lannoitteiden kauppa tökkii niin paljon, että kaikkia tarvittavia eriä ei välttämättä saada millään hinnalla, ollaan isoissa ongelmissa. Tuotantopanosten omavaraisuusasteen nostamisesta, ravinnekiertojen tehostamisesta ja maatalouden oman energiatuotannon rakentamisesta on puhuttu vuosia, mutta edistyminen on ollut hyvin hidasta. Ehkä tämän mittaluokan kriisiin ei yksinkertaisesti uskottu, tai siihen varautuminen nähtiin liian kalliiksi ja vaikeaksi. Suomessa on helppo ihmetellä saksalaisen energiapolitiikan umpikujaa, mutta ruoantuotannon puolella liian vahvan globaalin keskinäisriippuvaisuuden riskit koskettavat meitäkin yhtä lailla. Valitettavasti tällaista tilannetta ei myöskään korjata ihan vuodessa parissa. Näin tuotantopanosten absoluuttinen niukkuus voi olla edessä.

Eläintuotantokeskeisyys tekee muutoksen vaikeammaksi

Yksi suomalaisen ruoantuotannon erityispiirre, joka hankaloittaa tilannetta, on eläintuotannon merkittävä osuus ja sen voimakas alueellinen eriytyminen kasvintuotannosta. Tämä luo osaltaan ison kuilun reaalisen ja potentiaalisen omavaraisuusasteen välillä. Eläintuotannon ensisijaisuus tarkoittaa, että todella suuri osa kasvituotannostakin lopulta palvelee sitä – yli puolet viljasadosta ja valtaosa (noin 80%) viljelyalasta menee rehutuotantoon. Niinpä myös suurin osa tuotantopanoksista kuluu eläintuotantoon. Venäjän ja Ukrainan sodan aikana on ollut paljon puhetta siitä, että nyt kannattaisi siirtyä kasvisvaltaisempaan tuotantoon ja kulutukseen. Tähän on tietysti yleisesti ottaen valtavasti hyviä syitä. Mutta siirtyminen eläintuotantokeskeisestä mallista toisenlaiseen ei tapahdu kuin taikaiskusta. Edellä mainitut erot lyhyen ja pidemmän aikavälin sekä nopeiden ja hitaiden kriisien välillä tulisi pitää mielessä, ettei sorruta epärealistisen opportunistisiin vaatimuksiin.

Eläintuotannon osuuden pienentäminen nykyisestä tasosta on väistämättä pitkä ja vaikea prosessi, joka vaatii suunnitelmallisuutta, jota olemme peränneet ekologisen jälleenrakennuksen ohjelmassa. Rehupeltoja ei noin vain muuteta toiseen käyttöön, eivätkä kaikki kasvit kasva kaikkialla. Joka tapauksessa konkreettisesti maan muokkaaminen ja rakentaminen toiseen käyttöön vaatii työtä, konekannan ja muun infrastruktuurin uusimisesta puhumattakaan. Kulutustottumusten pitäisi muuttua rinnalla, jotta uudelle tuotannolle on kysyntää, mikä on siirtymän viheliäisimpiä ongelmia. Suomalainen eläintuotteiden kulutus on pysynyt sitkeästi korkealla. Lisäksi jotta kasvisperäisemmällä tuotannolla voitaisiin taata ravinnon riittävä rikkaus, tarvittaisiin tuotannon merkittävää monipuolistamista. Pidemmällä aikavälillä monipuolisuus tuo kyllä sopeutumis- ja mukautumiskykyä ympäristömuutoksiin, mutta lyhyellä aikavälillä siirtyminen monokulttuurisesta mallista moninaisuuteen on aikamoinen tehtävä.

Toisin sanoen: huimasti ja nopeasti nousevien lannoite- ja energiahintojen oloissa olisi epärealistista tarjota tätä siirtymää lääkkeeksi akuuttiin tilanteeseen. 

Hankalia polkuriippuvuuksia tulee varoa

Myöskään riippuvuutta tuontilannoitteista ei saada katkaistua kovin nopeasti. Kuten sanottua, riskit tiedettiin jo pitkään, ja tutkijat ovat varoittaneet niistä niin ympäristö- kuin turvallisuusnäkökulmista, mutta liikkeelle on tuskin edes lähdetty. Yksi olennainen osa pidemmän aikavälin muutosta olisi pyrkiä integroimaan kasvituotantoa ja pienemmän volyymin eläintuotantoa likeisemmiksi niin, että lanta ja erilaiset hankalasti hyödynnettävät sivuvirrat eivät olisi ongelmia vaan hyödyllisiä resursseja. Perityssä tilanteessa tämäkin on kuitenkin pitkä tie.

Nopeammaksi reitiksi ravinteiden kierrätykseen on tarjottu biokaasutusta, jolla saataisiin myös parannettua maatalouden energiahuoltoa. Lannasta saadaan biokaasutuksessa energiaa, sen hajoamisen päästöjä voidaan vähentää ja kaasutuksesta jää jäljelle helpommin kerättävää lannoitteiden raaka-ainetta, mikä vähentäisi tuotannon eriytymisen ongelmaa. Tässä kuitenkin törmätään hankalaan dilemmaan: pidetäänkö nykyinen tuotantomalli ennallaan, jotta saadaan suuret määrät biokaasutuksen raaka-ainetta, mutta samalla joudutaan edelleen käyttämään tuotantopanoksia ja maa-alaa mittavan eläintuotannon ylläpitämiseen? Vai nivotaanko biokaasutus osaksi suunnitelmallisempaa ruokajärjestelmän muutosta, jossa eläintuotannon osuutta voidaan pienentää ja nivoa monimuotoistuvaan kasvituotantoon sekä ympäristövaikutusten vähentämiseksi että resilienssin rakentamiseksi? Edellinen toimintalinja nimittäin muodostaisi vahvaa polkuriippuvuutta nykyjärjestelmälle ja esteitä sen muuttamiselle.

Liian monessa poliittisessa julkilausumassa esitetään vähän kaikenlaisia ratkaisuja rinnakkain riippumatta siitä, pystyykö niistä muodostamaan kokonaisuuden. Monenkirjavien toiveiden listaamisen sijaan tarvitaan toteutuskelpoista suunnitelmallisuutta.

Eläintuotantoa voidaan vähentää, mutta ei miten tahansa

Hyvin nopeassa ja akuutissa kriisissä eläintuotannon suuri volyymi myös tavallaan helpottaa tilannetta toisesta näkökulmasta. Iso osa kasvituotannosta ja tuotantopanoksista palvelee eläintuotantoa, mutta suomalaiset kuitenkin kuluttavat sekä ympäristö- että terveysnäkökulmasta liikaa eläintuotteita. Proteiinia saadaan ravinnosta useimmiten ihan liikaa, minkä näkee kaupunkien jätevesimittauksissakin. 

Akuutissa tilanteessa, jossa tuotantopanoksia ei riittäisi kaikkeen, eläintuotannon vähentäminen iskisi kaikkein vähiten suomalaiseen ruokahuoltoon. Eli eläinkantaa pienennettäisiin ja rehutuotantoa vähennettäisiin, mutta ruokaa kyllä riittäisi tarpeeksi (mukaan lukien edellä mainittu mahdollisuus tuontiin). Eläintuotanto on tietyssä mielessä systemaattista haaskuuta, kun osa rehuksi käytettävästä ravinnosta on ihmisille kelpaavaa. Mutta on tärkeä ymmärtää, että ei läheskään kaikki: eläimille syötetään nurmirehun lisäksi paljon ihmisruoaksi kelpaamatonta viljaa – tämän osuus vaihtelee vuosittaisten olosuhteiden ja sadon laadun mukaan, ja osaksi raja määrittyy myös elintarviketeollisuuden vaatimusstandardien mukaan. 

Erilaiset osin viljapohjaiset kasvisruokajalosteet myös voivat muuttaa tätä jakaumaa hiljalleen, koska niille laatuvaatimukset eivät välttämättä ole yhtä tiukkoja kuin esimerkiksi leipäviljalle. Eläimille myös syötetään erilaisia teollisia sivuvirtoja, joista ei ainakaan nykyisellään tai ehkä koskaan olisi ihmisravinnoksi. Toisaalta rehukäyttöön myös tuodaan maahan paljon sellaista, joka olisi käypää ruokaa ihmisille. Valtamerten kalansaaliista käytetään merkittävä osa rehuksi, mikä on tästä äärimmäinen esimerkki.

Tämä “systemaattinen haaskuu” ei siten käänny yksi yhteen ihmisten ruoaksi ilman pitkällistä tuotannon muuttamista sekä sellaista teknologiaa ja tuotekehitystä, jossa ihmisravinnoksi kelpaavan raaka-aineen kirjoa laajennetaan (eli että eläintä ei tarvittaisi “muokkaajaksi” siinä välissä). Vaikka yli 50% viljasadosta menee rehukäyttöön, vastaavaa määrää ihmisravintoa ei noin vain tuotettaisi samoin tein. Huolimaton viittaaminen tähän prosenttilukuun on yhtä ongelmallista kuin puhuminen 80% omavaraisuusasteesta. Todellisuus on sotkuisempaa.

Tällainen nopea muutos tietenkin tarkoittaisi lukuisten tuottajien poistumista alalta, etenkin kriisin pitkittyessä. Ylipäätään kun perätään ruokajärjestelmän muutoksia, on muistettava alkutuottajien yhä heikompi asema, alhainen taloudellinen tuottavuus, kohoavat kustannukset ja jaksaminen – mielenterveysongelmia myöten. Kotimainen tuotanto ja korkeamman omavaraisuuden potentiaali eivät pysy yllä itsestään, vaan ne vaativat tekijöitä. Paljon on ollut puhetta siitä, että voimakkaasti tuettu maatalous ei ole kannattavaa, eikä se sitä olekaan lukuisille toimijoille. Kansantaloudellisesti olisi kuitenkin yksisilmäistä sanoa, että kannattamaton toiminta kannattaa lopettaa. Materiaalisessa maailmassa asiat ovat toisin. Sitä 70–80% ruoasta, joka täällä tuotetaan (vaikka “omavaraisuus” onkin siinä illusorista), ei mitenkään korvattaisi tuonnilla. Se olisi silkka mahdottomuus ja tietysti totaalinen katastrofi turvallisuuden, huoltovarmuuden, kriisinkestävyyden, resilienssin, alueellisen eriarvoisuuden, syrjäytymisen, työllisyyden ja vaikka minkä näkökulmasta. Tämä tuntuu olevan erityisen vaikea hahmottaa monille. 

Ruokaa ei ole ilman sen tekijöitä

Jos halutaan säilyttää ruoantuotannon kyvyt ja rakentaa myös sen muutoksen potentiaalia paremmaksi, tarvitaan osaajia ja koko sitä biologista, sosiaalista ja teknologista infrastruktuuria, johon tuottajat varaavat. Viljelijän osaamisen lisäksi tarvitaan tuotannon välineitä ja ihan konkreettisesti maata ja sen viljelykelpoisuuden jatkuvaa ylläpitoa. 

Juuri tässä on perityn tilanteen viheliäisyys. Abstraktilta ylätasolta tarkastellen olisi “järkevää” antaa ison osan eriytyneestä eläintuotannosta kuihtua pois ja pistää kaikki irtoavat tuet ja muut ohjauskeinot tuotantopanosten omavaraisuuden, monipuolisemman kasvituotannon, ja integroidun eläin- ja kasvituotannon edistämiseen. Mutta tekijöitä tälle uudelle tulevaisuudelle ei synnytetä tyhjästä, ja tällä hetkellä osaaminen ja laajempi tuotannon konteksti on eläintuotannossa. Siksi siirtymän on pakko olla asteittainen, suunnitelmallinen ja tuettu paitsi oikeudenmukaisuussyistä myös siksi, että ei romuteta omavaraisuuden potentiaalia.

Nyt ollaan kehityksen tienhaarassa. Mikäli katsotaan liian kapeasti kansallista omavaraisuutta ja huoltovarmuutta lyhyellä tähtäimellä, päädytään todennäköisesti pönkittämään sitä olemassa olevaa tuotantomallia – kansallisen itsepuolustuksen hengessä ja turvautuen ajatukseen, että me teemme joka tapauksessa täällä jo kaiken parhaiten. Eli yritetään päästä akuutista kriisistä yli ilman, että rakennetaan polkuja välttämättömään pidempään muutokseen. Kuten energiakysymyksissä, pitäisi siis pystyä yhtäältä tukemaan tuottajia tässä historiallisesti ainutlaatuisessa tilanteessa mutta toisaalta välttää rakentamasta esteitä tarvittavalle ruokajärjestelmän muutokselle. Tämä olisi äärimmäisen tärkeää muistaa nyt, kun laaditaan hätäapupakettia suomalaiselle maataloudelle. (Ks. myös tämä.)

Juoksuhaudoista pitää uskaltaa nousta puhumaan

Valitettavasti suomalainen keskustelu ruokajärjestelmistä tahtoo palata yhä uudelleen samoihin umpikujiin ja asemasodan asetelmiin. Tuottajien etujärjestöt ja heitä ainakin nimellisesti puolustavat puolueet pyrkivät säilyttämään totutun tuotantomallin ja keskittyvät siihen, että tämän mallin kannattavuus pitää saada kuntoon. Ajatellaan, että systeemistä muutosta ei tarvita, kunhan akuutista pinteestä päästään. Tai ehkä ruokajärjestelmän muutosta voidaan ajatella sitten, kun päästään rauhallisempaan normaaliin. Mutta sitä ei ehkä enää koskaan tule. 

Toisaalta monissa ruokajärjestelmän muutosvaatimuksissa perätään nopeaa vihreää siirtymää tavalla, jossa ei selvästikään hahmoteta perityn tilanteen rajoitteita eikä sitä, miten kriittisen tärkeää kotimaisen ruoantuotannon potentiaalin ylläpitäminen on.

Tästä lukkotilanteesta ei päästä ilman liittolaisuuksia näiden rajalinjojen yli, mutta uusiin asemoitumisiin ei valitettavasti ole kenelläkään ratkaisua kuin apteekin hyllyltä. Se vaatii luottamusta, ymmärtämisen halua ja omien oletusten kyseenalaistamista, uusien asioiden oppimista ja toisista ajatuksista luopumista. Sen esteenä ovat paitsi edellä kuvatut epärealistiset ajattelumallit myös vuosia jatkuneet osin tietoiset ja tarkoitukselliset yritykset rakentaa maaseudun ja kaupunkien välistä vastakkainasettelua ja epäluuloa osana tiettyjä poliittisia projekteja. 

Toivottavasti sodan shokki murtaa näitä asetelmia. On tietysti surullista, jos vasta tällainen karmea inhimillinen murhenäytelmä herättää muutokseen. Vielä surullisempaa olisi, jos se ei herättäisi.

Ville Lähde

Godorfin ratapiha Kölnissä, taustalla osa petrokemiallista Reininmaa-jalostamoaluetta. Kuva: Wikimedia Commons.

Maailmalta

Venäjän hyökkäys Ukrainaan

Julkaisimme blogissamme maaliskuun alussa kaksi kirjoitusta, joissa tarkastelimme Venäjän ja Ukrainan sotaa energiamurroksen ja ilmastonmuutoksen hillinnän näkökulmasta. Vaikka Eurooppa edelleen tuskailee sen kanssa, kuinka paljon ja miten nopeasti riippuvuutta Venäjän energiatuonnista voidaan vähentää, aihe on vielä näkyvämmin esillä kuin tuolloin kirjoittaessamme. On kuitenkin selvää, että välitön tuonnin katkaiseminen joko pakotteiden kiristämisenä tai Venäjän vastatoimena aiheuttaisi merkittäviä vaikeuksia koko Euroopassa, etenkin Saksan kaltaisissa maissa, joissa venäläisellä maakaasulla lämmitetään koteja ja laitetaan ruokaa. Mikään maa ei kuitenkaan olisi immuuni vaikutuksille, ei Suomikaan – onhan esimerkiksi venäläisen öljyn jalostaminen merkittävä elinkeino. Sodan raaistuessa päivä päivältä aiemmin poliittisesti mahdottomilta vaikuttaneet asiat voivat kuitenkin pian muuttua mahdollisiksi, sitten todennäköisiksi ja lopulta välttämättömiksi. Euroopan energialaskuilla kun kustannetaan Venäjän sotaa, ja entistä enemmän etenkin kaasun hintojen noustessa pilviin.

Ensimmäisessä blogikirjoituksessamme “Ukrainan sota, energiamurros ja ilmastonmuutos” muistutimme ennen kaikkea siitä, että välittömään kriisiin vastaaminen vaatii erilaisia toimia kuin hitaampi energiamurros, jonka tavoitteena on kokonaisvaltainen irrottautuminen fossiilisista polttoaineista. Vaikka päästöttömien ja vähäpäästöisten energialähteiden rakentamista nopeutettaisiin kuinka paljon tahansa, sillä ei ehditä vaikuttamaan Venäjän “sotakassan” kertymiseen tarpeeksi nopeasti. Vihreästä siirtymästä ei ole painostuskeinoksi – etenkin kun se ei ole uhkaus, jonka toteuttamisesta voidaan neuvotteluissa perääntyä. Se on yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan kehityksen välttämättömyys. 

Venäjän painostaminen energiarintamalla on välttämätöntä, mikäli pakotteiden halutaan tosissaan purevan Venäjän kykyyn käydä sotaa. Tähän tarvitaan erilaisia, nopeammin vaikuttavia välineitä; yhtäältä korvaavia polttoaineita on väliaikaisesti hankittava muualta, toisaalta voidaan joutua merkittävään kulutuksen vähentämiseen, jopa säännöstelyyn. (Tämä pätee myös tilanteeseen, jossa Venäjä päättäisi käyttää “energia-asettaan”.) Mutta on kriittisen tärkeää, että akuuttiin tilanteeseen reagoidessa ei rakenneta polkuriippuvuuksia, joilla pidennetään fossiilisten polttoaineiden käytön elinkaarta kauemmas tulevaisuuteen. Väliaikaisen on pysyttävä väliaikaisena. Paljon riippuu tietysti siitä, kestääkö sota kevään vai jäätyykö se pidempiaikaiseksi.

Ukrainan sotaa onkin käytetty opportunistisesti hyväksi tukemaan vaatimuksia ilmastopoliittisten toimien perumiseksi ja uuden fossiili-infrastruktuurin rakentamiseksi. Suomessa esimerkkinä tästä ovat vaatimukset turpeen alasajon perumiseksi. Tässäkin on erotettava nopeat ja hitaat muutokset: on yksi asia hyväksyä, että turvetta voidaan tarvita väliaikaisesti akuutin kriisin aikana, ja aivan toinen asia vaatia, että se palautettaisiin kotimaisen energiapaletin osaksi, ei siis vain huoltovarmuuden turvaksi. 

Toisessa blogikirjoituksessamme “Vihreä siirtymä ja irtautuminen energiariippuvuudesta Venäjään: konkreettiset reunaehdot ja mahdollisuudet Suomessa” tarkastelimmekin yksityiskohtaisemmin sitä, millaisia mahdollisuuksia Suomella on energiamurrokseen lyhyellä ja pidemmällä aikavälillä. Kirjoituksessa muistutetaan, että vaikka kotimaisen metsäbiomassan lisääntynyt käyttö voi olla välttämätön apu, jos venäläisestä tuonnista irtaudutaan rajusti, pidemmällä aikavälillä siitä ei ole ratkaisuksi. Kirjoituksessa tarkastellaan ennen kaikkea tuulivoiman potentiaalia sekä mahdollisuuksia nivoa suomalaista metsäteollisuutta osaksi uutta energiasektoria. Tätä aihettahan on käsitelty syvällisesti Antti Majavan tuottamassa metsäpodcast-sarjassa, jonka jaksoja on julkaistu lisää sitten viime uutiskirjeen.

Venäjän ja Ukrainan sota uhkaa myös pahentaa entisestään koronapandemian laukaisemia ruokakriisejä. Ruoan hinnan heilahtelut, toimitusvaikeudet ja tuotantoseisokkien aiheuttamaan työttömyyteen ja lisääntyvään köyhyyteen liittyvä ruokaturvattomuus ja nälkä ovat iskeneet satoihin miljooniin ihmisiin viime vuosina. Kun Venäjän ja Ukrainan ruoka- ja lannoitekauppa katkeilee tai estyy kokonaan, nämä vaikutukset voivat moninkertaistua – etenkin jos sota jatkuu pitkään ja tuhoaa osan tulevasta sadosta maailman yhdessä merkittävimmässä vilja-aitassa. Ville Lähde käsitteli yhteenkietoutuneiden globaalien ruokajärjestelmien problematiikkaa blogitekstissään “Ruokajärjestelmän menestyksessä muhivat kriisit” koronapandemian alkukuukausina, ja teksti on hyödyllistä luettavaa tässäkin tilanteessa. Vuoden mittaan julkaisemme aiheesta varmasti lisää. Tässäkin asiassa on tärkeä muistaa, että reagoiminen välittömään kriisiin ja välttämätön ruokajärjestelmien rakenteen perustavanlaatuisempi muutos vaativat osin erilaisia välineitä. Kuten koronapandemian keskellä, nytkin vahva keskittyminen kansalliseen omavaraisuuteen voi olla houkutteleva näkökulma, mutta ongelmat ovat kansainvälisiä. Kun perittyä tilannetta leimaa voimakas keskinäisriippuvuus, nationalistinen vetäytyminen voi olla tuhoisaa. Tasapaino suhteellisen korkean omavaraisuusasteen ja kansainvälisen yhteistyön välillä on löydettävä. Lukuvinkeiksi nykyisestä ruokakriisistä suosittelemme esimerkiksi näitä neljää tekstiä.

IPCC:n uusi raportti pureutui sopeutumisen problematiikkaan

Käsittelimme IPCC:n kuudennen arviointiraportin (AR6) ensimmäistä osaa viime vuoden syyskuun uutiskirjeessä. Raportin toinen osa, joka keskittyy ilmastonmuutoksen seurauksiin ja niihin sopeutumiseen, ilmestyi helmikuun lopussa, pian sen jälkeen, kun Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan. Yli 3600 sivun raportti on niin laaja, että sen viestiä on vaikea yrittää tiivistää. Kuten YK:n pääsihteeri António Guterres totesi, se on “inhimillisen kärsimyksen maailmankartasto”. Carbon Brief julkaisi tapansa mukaan pikaisesti esittelyn raportin ydinkohdista sekä kiintoisan koosteen tutkijoiden näkökulmia raportin merkityksestä. Climate Home News nostaa esiin viisi keskeistä raportin viestiä. Suosittelemme vahvasti tutustumista näihin artikkeleihin. IPCC on julkaissut tietysti myös tiivistelmän päätöksentekijöille sekä “teknisen tiivistelmän”.

IPCC vahvistaa tutun viestin: ilmastonmuutos saa jo nyt aikaan laajoja ja peruuttamattomia muutoksia ekosysteemeissä ympäri planeetan – etenkin merten tilan kuvaukset ovat kylmäävää luettavaa. Yleiskuva on niin ikään ympäristöasioita seuranneille tuttu: muutokset ovat suurempia ja tapahtuvat aiemmin kuin odotettiin. Kriittisenä turvarajana pidetyn 1,5°C lämpenemisen ylittäminen, joka näyttää yhä todennäköisemmältä, olisi hyvin vaarallista. Raportissa korostetaan, että myös väliaikainen “ylilyöntivaihe” (overshoot), jonka jälkeen palattaisiin turvarajan alle, olisi kohtalokkaan riskialtista. Tässä raportissa myös nostetaan toistuvasti esiin, miten ilmastonmuutoksen vaikutukset nivoutuvat muihin “ajureihin” kuten maankäytön muutoksiin, ylikalastukseen ja muuhun luonnonvarojen ylikulutukseen. Vaikutusten tarkka erottaminen ei ole mielekästä, vaan pikemmin korostuu ilmastonmuutos osana laajempaa ympäristökriisiä.

Vaikutukset ihmisyhteisöihin ovat mittavia. Jo nyt puolet ihmiskunnasta esimerkiksi on osan vuodesta alttiina veden niukkuudelle, ja osuus kasvaa väistämättä. Vuoteen 2050 mennessä jopa kolmasosa maailman kaupungeista on vaarassa ylikäyttää vesiresurssejaan. Veteen liittyvät muutokset (yhtäältä kuivuus, toisaalta tulvat) ovatkin merkittävimpiä ihmisyhteisöjä uhkaavia muutoksia, mutta niiden ohella silkka lämpeneminen on vaarallista. Riippuen skenaariosta, vuoteen 2100 mennessä jopa 50–75% ihmiskunnasta on alttiina henkeä vaarantaville olosuhteille.

Niin ikään ruoantuotannolle ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat olleet arvioitua nopeampia. Jo puolentoista asteen turvarajan piirissä ennakoidaan 8% viljelyalasta muuttuvan kelvottomaksi tuotantoon. Vaikka maailman kokonaistuotanto onkin edelleen kasvanut, ilmastonmuutos on jo nyt vähentänyt kasvun potentiaalia merkittävästi monilla alueilla. Lämpenemisen edetessä vaarana on kokonaistuotannon väheneminen joko globaalisti tai ainakin monilla alueilla.

Muutosten edetessä on täysin selvää, että ilmastonmuutoksen hillinnän eli päästöleikkausten ja muiden toimien (mitigaatio) ohella sopeutuminen (adaptaatio) on täysin välttämätöntä. Tämä viesti on toistunut jo pitkään tutkijoiden lausunnoissa: vanha vastakkainasettelu hillinnän ja sopeutumisen välillä on aikansa elänyt. Kumpikin on välttämätöntä. Sopeutuminen onkin ensimmäistä kertaa raporttia läpäisevä teema. Sitä ei ole enää jätetty yksittäisten sopeutumista käsittelevien lukujen aiheeksi, vaan teema on mukana kaikissa raportin osioissa.

Pääviesti on, että sopeutumistoimet ovat olleet tähän mennessä riittämättömiä ja sirpaleisia. Sopeutuminen on lähtöjään vaikeampaa kuin hillintä sikäli, että ei ole olemassa hiilibudjettien kaltaisia yksiselitteisiä mittareita. Ilmastonmuutoksen vaikutukset eivät koskaan iske “suoraan” vaan aina paikallisen altistumisen, haavoittuvuuden ja sopeutumis- ja mukautumiskykyjen mukaan. Nämä vaihtelevat rajusti ympäri maailman, ja kuten monta kertaa on todettu, maailman köyhimmät ja syrjäytetyimmät ovat haavoittuvimpia. Kaikki eivät ole samassa veneessä vaan hyvin erilaisissa perityissä sosio-ekologisissa tilanteissa. Raportissa nostetaan aiempaa vahvemmin esille alkuperäiskansojen tilanne ja muistutetaan myös eriarvoisuuden historiallisista juurista, esimerkiksi kolonialismin perinnöstä. Ilmasto-oikeudenmukaisuus on esillä selvästi enemmän kuin aiemmissa raporteissa.

Koska haavoittuvuus on tilannekohtaista, myös sopeutuminen vaatii räätälöintiä paikalliseen kontekstiin ja tietysti myös taloudellisia voimavaroja. Raportissa nostetaan esiin Glasgow’n ilmastokokouksessa tapetilla ollut teema, ilmastorahoituksen riittämättömyys. Raportin laadinnan aikana jatkui vääntö “losses and damages”-käsitteistöstä eli käytännössä siitä, missä määrin historiallisesti enemmän ilmastonmuutoksesta vastuussa olevien maiden tulisi auttaa jo tapahtuneiden vahinkojen korjaamisessa ja kompensoinnissa. Monet vauraat maat ovat tiukasti vastustaneet tätä.

Sopeutumisella on kuitenkin rajansa, myös “turvallisemman” ilmastonmuutoksen keskellä. Raportin teknisellä kielellä puhutaan “pehmeistä rajoista”, joihin on mahdollista vaikuttaa sopeutumistoimilla, ja “kovista rajoista”, joiden ylittämisen jälkeen sopeutuminen käy mahdottomaksi. Mitä pidemmälle ilmastonmuutos etenee, sitä kovemmiksi rajat käyvät monilla alueilla. Jo kahden asteen lämpenemisen maailmassa sopeutuminen ei enää olisi kaikilla maailman alueilla mahdollista – siksi ilmastonmuutoksen hillintä on välttämätöntä myös onnistuneelle sopeutumiselle. Raportissa todetaan, että tähän asti on tehty ennen kaikkea yksittäisiä ja asteittaisia sopeutumistoimia, joilla pystytään reagoimaan erillisiin uhkatekijöihin. Sen sijaan tarvittaisiin “transformatiivista sopeutumista”, jossa muutetaan koko sosio-ekologisen systeemin peruspiirteitä. Tällöin voitaisiin vaikuttaa siihen, että sopeutumisen pehmeät rajat eivät muutu koviksi. Yhteiskuntien pitäisi siis perusteellisesti muokata esimerkiksi ruoantuotannon, asumisen, liikkumisen tapoja.

Raportissa kiinnitetään myös paljon huomiota sekä ilmastonmuutoksen hillinnän että sopeutumisen haittavaikutuksiin. Edellä kuvattu “transformatiivinen” sopeutuminen ei yksinään riitä, vaan täytyy kyetä ottamaan huomioon esimerkiksi sopeutumisen eriarvoisuus- ja oikeudenmukaisuusvaikutuksia. Esimerkiksi kaupungin siirtäminen toisaalle voi olla parempi ratkaisu kuin vääjäämätöntä pidättelevät tulvavallit, mutta väestön pakkosiirroilla pakkaa olemaan synkeitä seurauksia. Raporttia laadittaessa myös väännettin paljon kättä “luontoperusteisten ilmastoratkaisujen” roolista, niiden mahdollisista haitoista ja niihin liittyvästä terminologiasta. Climate Home Newsin artikkelissa kuvataan, miten jotkin vauraat maat pyrkivät voimakkaasti vaikuttamaan raportin ilmaisuihin näillä alueilla. 

Yksi raportin avainkäsitteitä on “ilmastoresilientti kehitys” (climate resilient development), jolla korostetaan ilmastonmuutoksen hillinnän, sopeutumistoimien ja laajemman kestävän kehityksen kriittisen tärkeitä yhteyksiä. Ilman tämän kolmiyhteyden tunnustamista ilmastotoimet ovat aina vaarassa jättää osan ihmisistä ja muusta luonnosta kärsijän asemaan. Kuten raportin lopussa todetaan, meillä on yhä kapeampi historiallinen mahdollisuuden ikkuna siihen, että kaikille olisi turvattavissa elinkelpoinen tulevaisuus. Monet kehityspolut ovat jo käyneet mahdottomiksi. Nykyiset kehitystrendit – siis myös nykytasoiset ympäristötoimet – vievät kohti lisääntyvää eriarvoisuutta, ruoka- ja vesiturvattomuutta, lisääntyviä muuttoliikkeitä ja eliniän lyhenemistä monissa maissa.

Lopuksi on mainittava biodiversiteetin aiempaa selvästi isompi rooli raportissa. Ihmisyhteisöjen riippuvaisuus luonnon kierroista on raportin kantavia teemoja – tästähän antoi esimakua viimevuotinen IPCC:n ja IPBES:in yhteisjulkaisu. Jopa hieman yllättävästi IPCC päätyy nostamaan yhdeksi raportin pääviesteistä 30–50% suojelu- ja ennallistamistavoitteen. Jopa puolet maapallon alasta tulisi siis saattaa näiden toimien piiriin, ja kaikkialla muualla tulisi siirtyä kestäviin käytäntöihin. Käsittelimme tätä viime vuosina yhä vahvempaa näkyvyyttä saanutta suojeluvaatimusta taannoin Dasguptan raporttia analysoineissa suomenkielisessä ja englanninkielisessä tekstissä. Tavoite on kohdannut yleisluontoisuutensa ja erittelemättömyytensä vuoksi paljon kritiikkiä etenkin kehittyvien maiden järjestöiltä, joten perinteisesti varovaiselta IPCC:ltä sen omaksuminen on vahva kannanotto. Tosin raportin tekstissä korostetaan paikallisten asukkaiden ja etenkin alkuperäiskansojen roolia suojelu- ja ennallistamistoimissa, jotta ne olisivat paitsi tehokkaita myös oikeudenmukaisia. Tätä näkökulmaa tuodaan vahvasti esiin myös tässä podcastissa, jossa Greenpeacen Kaisa Kosonen keskustelee Tero Mustosen kanssa – Mustonen oli yksi IPCC:n raportin pääkirjoittajista.

BIOS

Tero Toivasen artikkeli “Demokratia ja koulu nopeasti kuumenevassa maailmassa – miten ekologisen jälleenrakennuksen aikakausi muuttaa demokratian tärkeysjärjestyksiä ja koulun roolia?” on julkaistu Into -kustannuksen tuoreessa kokoelmassa Lupaus paremmasta. Teos käsittelee koulujen roolia demokratian turvaamisessa.

Ville Lähde keskusteli Kirkon Ulkomaanavun Tekoja-podcastissa Luken Mila Sellin kanssa siitä, miten ilmastonmuutos lisää nälkää ja heikentää ruokaturvaa.

Jussi T. Eronen kommentoi Helsingin Sanomien helmikuisessa jutussa kaupunkien tulevaisuutta:

“Pitkällä aikavälillä yhteiskuntien ratkaistavaksi on tulossa perustavanlaatuinen ongelma: nykymuotoisten kaupunkien infrastruktuurin ylläpito kuluttaa valtavan määrän luonnonvaroja ja aiheuttaa päästöjä.

”Olemme rakentaneet laajan järjestelmän, joka syö todella paljon energiaa. Pystytäänkö sitä ylläpitämään?” Eronen kysyy.”

Vuoden alusta BIOS-ekonomistina aloittanut Jussi Ahokas puhui Rakentaja-lehden haastattelussa suunnittelun merkityksestä, selitti Politiikasta-lehdessä SWIFT-järjestelmän perusasioita ja kävi lausumassa Eduskunnan talousvaliokunnalle sekä suuren valiokunnan työjaostolle EU:n talouspolitiikan koordinaatiosta.

“Keskeisin toimintaympäristöön liittyvä kysymys on kuitenkin se, millaisissa olosuhteissa tulevaisuudessa EU:n talouspolitiikan pitää toimia ja millainen koordinaatio- ja sääntökehikko toimii siinä parhaalla mahdollisella tavalla. Koronapandemia ei vieläkään osoita väistymisen merkkejä ja suuremmat haasteet ilmastonmuutoksen sekä luontokadon muodossa ovat jo EU:n, kansallisvaltioiden ja kansalaisten edessä. Näihin onkin tartuttu EU:ssa jo esimerkiksi Euroopan vihreän kehityksen ohjelmalla, jossa on asetettu kovat tavoitteet vihreälle siirtymälle EU:n alueella. Tavoitteet kiteytyvät kolmeen kohtaan: hiilineutraalisuuteen vuoteen 2050 mennessä, talouskasvun erottamiseen resurssien käytöstä ja oikeudenmukaiseen siirtymään.”

Voima-lehden Häiriköt-artikkelissa Antti Majava kommentoi suomalaista metsätaloutta:

”Metsien hoitoa Suomessa ohjaa metsäteollisuuden tarve tietyn tyyppiselle puuraaka-aineelle. Se tarkoittaa kuusta ja mäntyä, ja kaikki muu on vähän tiellä.”

Lopuksi

Guardian kirjoitti helmikuussa tiedekustantaja Elsevierin yhteistyöstä fossiiliteollisuuden kanssa. Helmikuussa julkaistiin jälleen uusia laskelmia ympäristölle haitallisen toiminnan tukiaisista. Carbon Brief kirjoitti Amazonin alueen lähestyvästä “keikahduspisteestä”. Luken Juha-Matti Katajajuuri ruoti ansiokkaasti julkisuudessa MTK:n tilaaman Ruoka ja ilmasto -selvityksen ongelmia (suosittelemme myös tätä kriittistä tarkastelua). IEA kertoi helmikuussa, että energiasektorin metaanipäästöt lienevät 70% virallisia lukuja korkeammat, ja Nature käsitteli mahdollisia metaanipäästöihin liittyviä positiivisia takaisinkytkentöjä.

Suosittelemme myös tätä Steve Keenin luentoa ilmastomuutoksen taloustieteen kummallisuuksista. Karusta aiheestaan huolimatta luento voi myös naurattaa, ja se on välillä tärkeää.

Kuva: Mårten Björk/Unsplash

Tällä hetkellä vaikuttaa mahdolliselta, että venäläisen fossiilienergian tuonnista joudutaan Suomessa ja EU:ssa luopumaan ennen kuin korvaavia vähähiilisiä energialähteitä ehditään saada vastaavassa mittakaavassa toimintaan. Suomessa venäläistä fossiilienergiaa voidaan ensimmäisessä vaiheessa korvata muualta tuotavalla fossiilienergialla. Toinen välittömästi käytettävissä oleva vaihtoehto on fossiilisilla energialähteillä katetun kulutuksen vähentäminen. Kolmantena nopeana keinona on korvata fossiilisia energiajakeita perinteisillä kotimaisilla energialähteillä kuten polttamalla puuta ja turvetta.

Akuuttia energiavajetta voidaan tarvittaessa kattaa puuenergialla kotitalouksissa, voimalaitoksissa ja siirtämällä metsäteollisuuden painopistettä väliaikaisesti puu- ja kuitutuotteista sähkö- ja lämpöenergian tuottamiseen. Tällä saavutettaisiin merkittävä energian tarjonnan lisäys ja samanaikaisesti sähkön tarpeen huomattava lasku energiaintensiivisen tuotannon supistuessa.

Nämä keinot ovat otettavissa käyttöön ilman merkittäviä muutoksia energiainfrastruktuurissa. Sekä fossiili- että puupohjaisen energian kustannukset voivat nousta merkittävästi, mikä luo painetta energian säästölle. Säästöä voi syntyä kotitalouksien, liikenteen tai teollisuuden energiankulutuksessa. Säästö ilman hyvää priorisointia ja uusien teknologioiden tai muiden sopeutumiskeinojen laajaa käyttöönottoa voi johtaa talouden ja hyvinvoinnin heikkenemiseen. Jos fossiilisia korvataan laajasti ja pitkäaikaisesti puulla ja turpeella, seurauksena on myös ilmastopäästöjen kasvu ja luontokadon kiihtyminen.

Esimerkiksi liikennepolttoaineiden hinnat voivat nousta korkeiksi, vaikka niiden verotuskohtelua alennettaisiin. Suomalaisten on varauduttava siihen, ettei kaikkia venäläisestä energian tuonnista riippuvaisimpia toimintoja kyetä siirtymäaikana ylläpitämään entisessä laajuudessaan.

Jotta venäläisistä energiajakeista irrottautumisen negatiiviset vaikutukset jäisivät mahdollisimman lyhytaikaisiksi, olisi jo tässä vaiheessa oltava selkeä näkemys siitä, miten fossiilienergia tullaan korvaamaan välittömän kriisivaiheen jälkeen. 

***

Venäjältä tulevat energiasyötteet kattavat noin kolmanneksen Suomen kokonaisenergiankulutuksesta. Osuus on ollut hiljalleen laskussa fossiilisten polttoaineiden osuuden koko energiankäytöstä vähentyessä. Ennen pandemiaa, joka on huomattavasti vaikuttanut myös energian liikkeisiin, vuonna 2019 Venäjältä tuotiin 32 prosenttia Suomen käyttämästä hiilestä (energiasisältö 8 TWh), 100 prosenttia maakaasusta (20 TWh) ja 91 prosenttia öljystä (72 TWh). Lisäksi sähköä tuotiin 7,6 TWh (29 prosenttia kaikesta tuonnista) ja puuta 8,7 Mm³ (69 prosenttia tuonnista). Uraanin tuonti Venäjältä kattoi 38 prosenttia (21 tonnia) kaikesta uraanin tuonnista.

Mikäli vastaavat energiamäärät halutaan jatkossa tuottaa Suomessa, on tarkoin suunniteltava, miten energian tuotanto, yhteiskunnan muiden tarpeiden tyydyttäminen, luontokadon pysäyttäminen ja hiilineutraaliustavoite voivat samanaikaisesti toteutua rajallisen maapinta-alamme puitteissa.

Suomen metsien vuosikasvu on tuoreiden VMI-tietojen mukaan noin 103 milj. m³. Jo nykyisen noin 70 milj. m³ hakkuutason on arvioitu vaarantavan metsien ekologista kestävyyttä ja heikentävän hiilinieluja, joten hakkuita ei voida nostaa ainakaan useana vuonna peräkkäin tätä korkeammalle tasolle. Kun puun energiasisältöä (noin 2 MWh/kiintokuutio) verrataan puusta Suomessa vuosittain tuotettuun energiamäärään (noin 75 TWh), nykyisellään noin 50 prosenttia metsistä hakatusta puusta kuluu energiaksi, joka käytetään pääosin metsäteollisuuden omien prosessien tarpeisiin. 

Ottaen huomioon Suomen metsien käytön puuntuotannollisen ja ekologisen kestävyyden ylärajat, on venäläistä energiapuun tuontia vaikeaa korvata lisäämällä kotimaisen puun energiakäyttöä ilman, että metsäteollisuuden raaka-aineen hankinta tai luonto- ja ilmastotavoitteet vaarantuvat. Harvennusrästien purkamisella voidaan mahdollisesti kuitenkin lisätä energiapuun tarjontaa väliaikaisesti siten, että tuontipuun osuus energian tuotannossa saadaan katettua.

Turvetta on Suomessa käytetty 2010-luvulla keskimäärin 16 TWh. Koska turpeen käytöstä ollaan jo pääosin luopumassa, ja osa kapasiteettista on siten poistunut käytöstä, voidaan arvioida, että turve-energialla voitaisiin lähivuosina korvata maksimissaan 10-20 TWh vuodessa venäläistä tuontienergiaa. Turpeella on tärkeä rooli energian toimitusvarmuuden takaajana poikkeustilanteessa, mutta sen jatkuvan käytön lisäämiseen ei ole järkevää tehdä isoja investointeja, koska se ei palvelisi vihreän siirtymän tavoitteita. 

Välittömän kriisivaiheen jälkeen Venäjän tuonnin loppumisesta aiheutuva yli 100 TWh:n energiavaje olisi katettava jollain muulla kuin fossiilisten tuonnilla, puulla tai turpeella. Koska ydin- ja vesivoimaakaan voidaan tuskin alle kymmenen vuoden vuoden aikajänteellä merkittävästi kasvattaa, jää tuulivoima käytännössä ainoaksi nopeasti lisättäväksi vaihtoehdoksi.

Tuulivoiman sähköntuotantokyky on puuhun verrattuna ylivoimainen, kun katsotaan vaadittua maapinta-alaa. Metsän keskimääräinen vuosikasvu on Suomessa noin 4,6 m³ hehtaarilla. Viiden megawatin tuulivoimalan vaatiman noin viidenkymmenen hehtaarin metsäalueen vuosikasvu on siten noin 230 kuutiota, josta saadaan vuodessa kasvatuksen, korjuun ja energiakäytön hyötysuhteet huomioiden maksimissaan noin 160 MWh sähköä ja lisäksi noin 300 MWh lämpöä. Tämä riittää noin 23 omakotitalon tarpeisiin. VTT:n keräämien tilastojen perusteella uuden viiden megawatin tehoisen tuulivoimalan kapasiteettikerroin on noin 0,4 eli voimala tuottaa vuodessa yli 17 000 MWh sähköä. Siis lähes nelikymmenkertaisesti puun lämpövoimalakäyttöön ja satakertaisesti puupohjaiseen sähköntuotantoon verrattuna. Voimaloiden koon kasvaessa tuotanto on aiempaa tasaisempaa. Myös metsätaloutta voidaan jatkaa suurimmassa osassa tuulipuistoa. Mikäli tuulisähkö hyödynnetään lämpöpumpuilla tai sähköautoissa, kasvaa energeettinen hyöty suhteessa puuenergian entisestään (vrt. taulukko alla)

Taulukko 1. Vertailu maa-alueen käytöstä energiantuotannosta, puu ja tuulivoima¹

Suomessa ja EU:ssa Venäjältä tulevaa energiaa ei tuonnin heikkenemisestä mahdollisesti aiheutuvassa globaalissa energianiukkuudessa ole helppoa korvata pitkäaikaisesti muualta tulevilla fossiilisilla energiasyötteillä. Ne eivät myöskään tukisi ilmastotoimia. Suomessa onkin luontevaa miettiä, millaisia energiatuotteita meidän on järkevintä tuottaa tai jopa viedä. Omavaraisuusaste on huoltovarmuuden nimissä hyvä pitää korkealla, mutta jatkossakin energia ja muukin tuotanto kannattaa sitoa osaksi kansainvälistä kauppaa.

Jotta energiaomavaraisuus, tai jopa yliomavaraisuus olisi mahdollista, on Suomen keskeiset energialähteet ja niiden ominaisuudet kartoitettava tarkoin. Kuten yllä oleva vertailu osoittaa, maankäytön hyötysuhde on tuulisähkön tuotannossa monikymmenkertainen puupohjaiseen sähkön tuotantoon verrattuna silloinkin, kun molempien tuotannon, jalostuksen ja jakelun vaatimat rakennelmat, infrastruktuuri, logistiikka ja tuulivoiman tasaaminen huomioidaan. Maankäytön hyötysuhde ei nykyisellään suoraan heijastu eri energiamuotojen hintaan, mutta jatkossa sen voi olettaa siellä näkyvän.

Fossiilisten käyttöä onkin järkevää korvata mahdollisimman laajasti tuulivoimalla. Puuta ja muita biomassaa kannattaa kohdistaa korkeamman jalostusasteen tuotteisiin ja tuulienergian tuotannon tasapainottamiseen. 

Tuulivoimarakentamista, energian säästöä lämpöpumpuilla sekä energiaverkon tasapainottamisen ratkaisujen yleistymistä voidaan oikeilla toimenpiteillä nopeuttaa huomattavasti nykyisestä. Tämä lyhentää haastavaa siirtymäaikaa. Huomio kannattaa kiinnittää kohteisiin, joissa voidaan saavuttaa nopeasti merkittävää edistymistä.

Tuulivoimaloiden lisäämistä hidastaa tällä hetkellä kaavoituksen, luvituksen ja valitusten käsittelyn resurssipula, jota voitaisiin helpottaa lisähenkilöstöllä ja hallinnon sujuvoittamisella. Iso ongelma on myös alan koulutuksen ja osaavan työvoiman puute, johon auttaa koulutuksen nopea lisääminen sekä tuulivoimarakentamisessa tarvittavien yritysten valmentaminen alalle. Mikäli tuulivoimarakentaminen nopeutuu myös ulkomailla, voivat pullonkauloiksi muodostua tuulivoimateknologian tai vaikkapa teräksen saatavuus. Myös niiden osalta Suomessa on omia valjastamattomia vahvuuksia vaikkapa puu-clt-rakenteisten tuulivoimaloiden mastojen valmistamisessa. Puurakenteiden teknisten ominaisuuksien ennakoidaan soveltuvan tuulivoimakäyttöön, mutta ennen kaupallistamisvaihetta tarvittaisiin kokeiluhankkeita.

Tuulivoiman tuotannon hajauttaminen eri puolille Suomea mahdollistaisi osaltaan alueellisen energiaverkkojen erottamisen itsenäisesti toimiviksi saarekkeiksi mahdollisissa valtakunnan verkon häiriötilanteissa. Kotitalouksien varautumisessa auttavat sähköverkon vikatilanteissa toimivat aurinkopaneelit, tulisijat, akustot (esim. sähköautossa) ja lämpöenergian varastointi talon rakenteisiin tai isoon vesivaraajaan.

Fossiilipohjaista tuontienergiaa käyttäviä kotitalouksia ja kaupunkien kaukolämpöjärjestelmiä voidaan varustaa kiihtyvällä tahdilla lämpöpumpuilla, jotka laskevat lämmitysenergian tarpeen noin kolmannekseen nykyisestä. Lämpöpumppujen nopea tekninen kehitys mahdollistaa niiden laajan käytön myös lämpövoimaloissa sekä teollisuudessa.

***

Metsäteollisuus on Suomen suurimpia sähkön tuottajia ja kuluttajia. Se käyttää noin 60 prosenttia kaikesta teollisuuden käyttämästä energiasta mutta tuottaa vain 9 prosenttia teollisuuden jalostusarvosta. Kun venäläisestä fossiilienergiasta luopuminen vaatii kalliita energiaostoja muualta, laajoja investointeja uuteen energian tuotantoon ja huomattavaa energian käytön tehostamista kaikkialla yhteiskunnassa, on mielenkiintoista katsoa hiukan tarkemmin, miten metsäteollisuuden energiavirrat voisivat palvella tehokkaimmin energian tuotantoa. 

On mahdollista, että kansainvälinen tilanne nostaa energian ja puuraaka-aineen hintoja ja laskee metsäteollisuustuotteiden kysyntää. Tässä tilanteessa metsäteollisuuden kyky tuottaa energiaa myös muun yhteiskunnan käyttöön ja tasapainottaa sähköverkkoa voi paikata vientitulojen menetyksiä. 

Koska puun käyttäminen korkeamman lisäarvon tuotteiden sijasta energiaksi on pidemmän päälle epätaloudellista, tulisi metsäteollisuuden energiantuotantoa pyrkiä synkronoimaan kasvavaan tuulivoiman tuotantoon siten, että puuenergian tuotantoa lisätään vähätuulisilla jaksoilla ja vastaavasti tuulisähköä hyödynnetään vaikkapa lämpöpumppujen kautta tuotantoprosesseissa tuulisina aikoina. 

Metsäteollisuuden tehtaat sijaitsevat useimmiten teiden, rautateiden, vesireittien sekä energiaverkon solmukohdissa. Makeasta vedestä tuulivoimalla toimivilla elektrolyysereillä erotetun vedyn avulla tehtaat voivat lähivuosina entisestään lisätä energiavarastojaan ja energialiiketoimintaansa. Vety myös mahdollistaa tehtaiden hiilidioksidipäästöjen jalostamisen fossiilisia hiilivetyjä korvaaviksi energiatuotteiksi. 

Suuren nykyisen oman kulutuksen ja energian tuotannon ansiosta tehtaat ja tehdasalueet mahdollistavat biomassojen, vedyn ja synteettisten hiilivetyjen varastoinnin. Siten metsäteollisuudella on potentiaalia suuren mittakaavan energiaverkon tasapainottamiseen varastoillaan ja oman energian käytön ajoituksella. Mikäli rakennusten lämmittämistä ja teollisuuden energiankulutusta voidaan vähentää lämpöpumpuilla ja ajoittaa kulutusta tuulisähkön tuotannon mukaan, voidaan Suomen ulkopuolelta ostettava fossiilienergia käyttää pääosin liikenteeseen, jonka sähköistämiseen tulee joka tapauksessa kulumaan vielä kohtalaisen pitkä aika.

Ylempänä esitetty taulukko kertoo liikenteen puupohjaisten biopolttoaineiden tuotannon olevan maankäytön hyötysuhteella mitattuna monikymmenkertaisesti sähköistä liikennettä heikompi vaihtoehto. Siten liikenteen biopolttoaineiden tuotannon lisääminen ei ole tehokas keino vähentää riippuvuutta ulkomaisesta energiasta.

***

Suomen luonnonvarojen kulutus kansalaista kohden on selvästi EU:n korkein. Energiankulutuksemme on EU:n toiseksi korkein ja noin kaksinkertainen EU:n keskiarvoon nähden. Teollisuus- ja energiapolitiikassa on ratkaistava, onko Suomella edellytyksiä nykyisten energia- ja raaka-aineintensiivisten toimintamallien jatkamiseen myös sellaisessa tilanteessa, jossa edulliset venäläiset energiavirrat eivät ole käytettävissä. 

Metsäteollisuuden toimintatapoihin vaikuttaa, että tähän asti sen käyttämän puuenergian on tulkittu olevan muuhun tuotantoon kelpaamatonta sivuvirtaa ja puu on siten metsäteollisuudelle erittäin edullista.² Metsäteollisuus on myöskin saanut tähän asti päästöoikeutensa ilmaiseksi, eikä sen ole tarvinnut kompensoida metsäekosysteemeille tuottamiaan haittoja. Teollisuusalojen tasapuolisen kohtelun nimissä olisi jatkossa luontevaa hinnoitella myös metsäteollisuuden päästöt ja vaikutukset joko piipunpäästä mitattuna tai maankäyttösektorilla puun hankinnan yhteydessä. Tämä muutos tekisi näkyväksi sekä metsäteollisuuden todelliset päästöt ja muut ympäristövaikutukset että sen energiapitoiset raaka-ainevirrat, mikä edesauttaisi niiden käytön tehostamista. Tilanteessa, jossa monien yhteiskunnalle kriittisten toimintojen energian hankinta kallistuu tai vaikeutuu, voi puupohjaisia energiavirtoja olla järkevää kohdistaa kohteisiin, joissa niistä saadaan metsäteollisuutta suurempi kokonaishyöty.³

Suomeen valmistui viime vuonna 141 uutta tuulivoimalaa, joiden yhteenlaskettu nimellisteho oli noin 671 MW. Tuulivoiman kokonaiskapasiteetti Suomessa on 3250 MW, ja sähkön tuotanto 8 TWh. Vuoden 2022 aikana tuulivoimaa on valmistumassa yli 2,5-kertainen määrä edellisvuoteen nähden, noin 1800 MW. Tuulivoiman vuosituotanto noussee tänä vuonna yli 14 TWh tasolle. Jos tuulivoimarakentamisen kasvuvauhti pysyisi lähivuosina lähellä tätä tasoa, nousisi kokonaiskapasiteetti alle viiden vuoden aikana tasolle, joka yhdessä energiaa säästävien ja tasaavien teknologioiden kanssa riittäisi Venäjän energiavirtojen korvaamiseen. Vertailun vuoksi, Loviisan ydinvoimala tuottaa vuodessa noin 8,5 TWh sähköä. Rakentamalla 2500 MW tuulivoimakapasiteettia sähkön tuotanto kasvaisi ydinvoimalan verran vuodessa.

Koska tuulivoima, lämpöpumput, vetytalous, hiilidioksidin kierrätys ja älykkäisiin energiajärjestelmiin siirtyminen ovat välttämättömiä vihreän siirtymän kannalta, ja ne ovat energeettisesti ja maankäytön hyötysuhteen kannalta ylivoimaisia vaihtoehtoja biomassojen energiakäytön lisäämiseen nähden, ei niihin siirtymistä kannata käynnissä olevassa kriisitilanteessa ainakaan hidastaa vaan pikemminkin merkittävästi nopeuttaa.

Kaasu- ja öljyputkien mahdollisesti sulkeutuessa on välitön energiavaje katettava nopeasti  käytettävissä olevilla ratkaisuilla eli käytännössä fossiilienergian ostolla muualta, kotimaisilla biomassoilla ja tarvittaessa energian säästöllä. Jo tässä vaiheessa on kuitenkin hyvä tarkentaa suunnitelmat kalliin siirtymävaiheen pitämiseksi mahdollisimman lyhyenä. 

Viimepäivinä on julkaistu useitakin EU-tason näkemyksiä venäläisen tuontienergian korvaamisesta. IEA:n kymmenkohtaisessa suunnitelmassa fossiilienergian tuontia korvataan erityisesti kiihdyttämällä tuuli-, aurinkovoiman rakentamista, tehostamalla kotitalouksien ja teollisuuden energiatehokkuutta lämpöpumpuilla sekä maksimoimalla bio- ja ydinsähkön tuotanto.

Toimenpiteitä voitaisiin oleellisesti nopeuttaa energia- ja teollisuussektoreiden integraatiolla, joka synnyttäisi monia vahvoja synergiaetuja. Tuulivoima voisi tuottaa alueille nykyistä enemmän hyötyjä, maanomistajat ja kansalaiset voisivat myös omistaa osan voimaloiden tuotannosta. Tämä voisi helpottaa tuulivoimaloiden luvitusta sekä maa- ja metsätaloustuottajien ahdinkoa.

Vaikka varautumiseen on aihetta, toki varmasti kaikki toivomme, että Venäjä vetäytyisi Ukrainasta, eikä koko Eurooppaa ravisteleva kriisi pahentuisi entisestään. Jos poliittinen tilanne antaa tulevaisuudessa mahdollisuuden, tuulivoimaa ja muuta vähähiilistä energiantuotantoa voitaisiin kehittää myös Venäjän kanssa yhteistyössä.  

Zapolyarnoyen kaasukentän laitoksia. Kuva: Wikimedia Commons.

Ukrainan sota kytkeytyy lukemattomin suorin ja epäsuorin tavoin fossiilisiin polttoaineisiin, niiden kauppaan ja eurooppalaisten yhteiskuntien energiatalouteen. Siten sodalla on väistämättä myös vaikutuksia ilmastonmuutoksen hillintään ja torjuntaan. Tapahtumia onkin kommentoitu julkisuudessa paljon myös tästä näkökulmasta. Houkutus yksioikoiseen opportunismiin on kuitenkin suuri, ja sitä pitää välttää. Opportunismilla tarkoitamme sitä, että murhenäytelmää käytetään hyväksi sen saman agendan ajamiseen, jota olisi ajanut muutenkin. Näkemyksiä toivotusta muutoksesta ei muokata sen mukaan, mitä käynnissä oleva kriisi vaatii – miten maailma on sen myötä muuttunut.

Koronapandemian alkuvaiheessa kirjoitimme paljon siitä, miten tärkeää on hahmottaa nopeiden ja hitaiden kriisien eroja. Nyt ollaan hyvin erilaisessa tilanteessa, mutta tämä erottelu on olennaista pitää mielessä, kun pohditaan energia- ja ilmastokysymyksiä Ukrainan sodan tuoman murroksen valossa. Pähkinänkuoressa: nopeat toimet, joilla vastataan Venäjän uhkaan ja sen tekemiin rikoksiin, eivät ole yksi yhteen samoja, joilla edistetään välttämätöntä energiamurrosta. Muun väittäminen olisi epärealistista. Tämä on tärkeä hahmottaa siksi, että lyhyen aikavälin toimilla voidaan päätyä vaikeuttamaan hitaampaa, kokonaisvaltaista energiamurrosta. Kriisien keskelläkin tarvitaan politiikkaa, joka pyrkii sovittamaan nämä päämäärät yhteen.

*

Yhtäkkiä kysymys siitä, miten Suomessa tai Euroopassa pärjättäisiin “ilman venäläistä energiaa”, on vakavana ja ajankohtaisena kaikilla poliittisilla pöydillä. Pääministeri Marin totesi maaliskuun alussa, että energiariippuvuudesta Venäjään on irtauduttava “niin pian kuin mahdollista”. Samalla myös kysymys siitä, miten Suomi ja Eurooppa voisivat tulla toimeen ilman fossiilisia polttoaineita, muuttuu kouriintuntuvammaksi. Ilmastopolitiikassa peräänkuulutetut muutoksen vuosikymmenet vaikuttavat yhtäkkiä lyhyemmiltä.

Syy tähän on selvä. Sota luo karkeasti ottaen kaksi mahdollisuutta siihen, että fossiilisten polttoaineiden virrat Venäjältä katkeavat tai kuihtuvat olemattomiin nopeasti. Putinin Venäjä on jo pitkään käyttänyt fossiilisten polttoaineiden kauppaa eräänlaisena “energia-aseena” omien pyrkimystensä tueksi, ja eskaloituvassa kauppasodassa aseen käyttäminen on aivan mahdollista. Taloudelliset ja sosiaaliset vaikutukset ovat todennäköisesti välittömämpiä Euroopassa kuin Venäjällä, vaikka yhtään pidemmällä aikavälillä tuhoisia sielläkin. 

Kauppavirrat voivat katketa myös asteittain ja hallitummin – tai ainakin siihen pyrkien – osana läntisiä pakotteita Venäjää kohtaan. Jos ukrainalaisten kärsimys halutaan ottaa tosissaan ja jos Venäjän yritys kirjoittaa Euroopan kartta uusiksi halutaan torjua, tämä lienee tehokkaimpia keinoja, joskaan sekään ei välittömästi vaikuttaisi. Vaikka jotkin öljy-yhtiöt ovatkin etääntyneet venäläisestä yhteistyöstä, tätä kirjoitettaessa täysi “fossiiliboikotti” näyttää vielä etäiseltä. Venäjä on niin merkittävä kaasun ja öljyn toimittaja koko Eurooppaan, että sopeutuminen ei etenkään lyhyellä aikavälillä olisi niin yksinkertainen asia kuin vain ostaminen jostain muualta. Yksittäisten yritysten toiminnassa tämä voi onnistua suhteellisen kivuttomasti, mutta kokonaisten kansantalouksien tasolla ongelma on visaisempi. Eurooppalainen riippuvaisuus venäläisistä polttoaineista on suurta. Nopea irtaantuminen olisi hyvin vaikeaa eikä todennäköisesti onnistuisi ilman merkittäviä toimitusvaikeuksia ja hintaheilahteluita. Yhtäkkinen katko tietäisi yhtäkkistä pudotusta kulutuksessa, eli säännöstelyä ja pulaa. Osittain vaikeudet pohjaavat jo siihen infrastruktuuriin, jonka varassa fossiilisia polttoaineita kuljetetaan ja jalostetaan. (Julkaisemme lähipäivinä blogikirjoituksen, jossa sukelletaan syvemmälle energiariippuvaisuuden yksityiskohtiin.)

Taloudelliset pakotteet ovat kuitenkin edenneet paljon nopeammin kuin ehkä kukaan osasi ennustaa. Taloudelliset ja poliittiset realiteetit muuttuvat yhtä kiivaassa tahdissa kuin koronapandemian alkuaikoina, ja viime viikolla mahdottomasta tulee tällä viikolla arkista. Siksi yllä sanottu voi olla pian vanhentunutta. Ehkä Euroopan unionista löytyykin valmiutta ottaa vastaan sellaisia vahinkoja, joiden hyväksyminen vielä tänään vaikuttaa mahdottomalta.

*

Mutta mitä “niin pian kuin mahdollista” oikeastaan tarkoittaa? Julkisessa keskustelussa tähän löytyy kaksi päälinjaa. 

Ensimmäisessä linjassa kohtaavat tähänastisen ilmastopolitiikan vastustaminen, pyrkimys fossiilisten polttoaineiden maineenpalautukseen ja joskus myös energianationalismi eli kotimaisen omavaraisuuden ja huoltovarmuuden korostaminen yli esimerkiksi yleiseurooppalaisen kontekstin. Yhdysvalloissa on vaadittu muun muassa Keystone XL -öljyputken rakentamisen käynnistämistä uudelleen. Italiassa on suunniteltu kivihiilen käytön lisäämistä. Saksassa puhutaan ydinvoiman ylösajon ohella kivihiilen käytön lisäämisestä ja uusista LNG-kaasuterminaaleista. Suomessa penätään turvepäätöksien perumista, ja perussuomalaisten Purra viittasi saman tien “itseään kintuille potkivaan kansalliseen ilmastopolitiikkaan” (mistä Halla-ahon tuore kannanotto erosi merkittävästi). Kaiken kaikkiaan tässä näkemysten linjassa ajatellaan, että nyt on kelattava takaisin “turvallisempiin polttoaineisiin”, joka tarkoittaa tilanteesta riippuen kivihiiltä, turvetta, oman tai liittolaisten öljy- ja kaasutuotannon kiihdyttämistä tai vaikka paikallisten metsävarojen voimallisempaa käyttöä. Onnistuneelle ilmastonmuutoksen torjunnalle tuskin voisi kuvitella vastakkaisempaa kehityssuuntaa.

Toinen näkemysten päälinja taas pohjaa siihen, että ilmastonmuutoksen torjunta ja vähäpäästöisiin energialähteisiin vievän energiasiirtymän nopeuttaminen ja kiihdyttäminen ovat parhaita tapoja irtaantua energiariippuvuudesta ja viedä “energia-ase” paitsi Putinin hallinnolta myös monilta muilta autoritäärisiltä valtioilta, joiden asema pohjaa fossiilisiin polttoaineisiin. YK:n António Guterres tiivisti näkemyksen tuoreessa twiitissään. Ajatus on houkuttelevan yksinkertainen: energiamurros on vastaus kumpaankin kriisiin.

Mutta tällöin juuri sivuutetaan nopeiden ja hitaiden kriisien ero. Kysymys, mitä “niin nopeasti kuin mahdollista” tarkoittaa, jää ilman kunnollista vastausta.

Ensimmäisen, fossiilimyönteisen näkemyslinjan ongelmat ovat ilmiselviä. Karmivan ajankohtaisesti IPCC:n tuore raportti saapui muistuttamaan, että lisääntynyt riippuvaisuus kivihiilestä, turpeesta sekä kestämättömästä bioenergiasta synnyttäisi jatkossa vain yhä suurempia ongelmia. 

On kuitenkin hahmotettava, että myöskään energiamurrosta optimistisesti korostava näkemyslinja ei yksin riitä. Kukaan ei tiedä, miten Ukrainan sota kehittyy: kestääkö se viikkokausia, kuukausia tai kenties jossain muodossaan vuosia? Lopputulosta osataan ennustaa vielä vähemmän. Joka tapauksessa on hyvin todennäköistä ellei varmaa, että tästä kriisistä juontuva “fossiilihanojen kuivuminen” Venäjälle on väliaikainen vaihe. Sen aikataulu on nopeampi kuin kokonaisvaltainen siirtymä pois fossiilisista polttoaineista, joka on nopeimmillaankin parin vuosikymmenen prosessi. Vaikka siis syntyisi kauppasodan asetelma, jossa fossiilisista polttoaineista riippuvainen Venäjä eläisi vuosia tuhoisassa kauppasaarrossa – eli fossiiliriippuvuuden umpikuja tulisi ennakoitua paljon nopeammin vastaan – Euroopan irtautuminen fossiilisista polttoaineista olisi kuitenkin hitaampi tapahtumakulku. Aikataulut eivät osu yksiin.

*

Tämä tarkoittaa, että sopeutuminen Venäjälle asetettuihin energiapakotteisiin tai reagointi Venäjän käyttämään “energia-aseeseen” vaativat laadullisesti erilaisia ja aikajänteeltään pikaisempia toimia kuin hitaampi energiasiirtymä. Se on siis myös jotain muuta kuin pelkkää energiasiirtymän nopeuttamista. Vihreästä energiasiirtymästä ei ole sotaa käyvän hirmuvallan rauhaan pakottajaksi, vaikka pidemmällä aikavälillä se osoittaakin, että fossiilisten polttoaineiden kaupalla käyvien pakkovaltojen aika alkaa olla ohi. (Professori Veli-Pekka Tynkkysen analyysissä lähestyvä energiasiirtymä on itse asiassa osaltaan voinut luoda kiireen tuntua putinistiseen politiikkaan.)

Lyhyellä aikavälillä, eli “niin pian kuin mahdollista”, irtaantuminen venäläisestä energiasta ja etenkin fossiilisten polttoaineiden toimituksesta, olisi aidosti vaikea ja kipeä muutos Euroopalle. Se ei siis olisi vain ilmasto- ja turvallisuuspolitiikan onnekasta yhteen käymistä. Kuukausien ja ehkä parin vuoden aikataulussakin se vaatisi todennäköisesti hyvin nopeaa kulutuksen vähentämistä ja rajoittamista, jota voi verrata koronapandemian alkuvaiheen toimiin. Se ei olisi siis vain harkittua energiankäytön tehostamista ja elämäntapojen uudistamista, vaan esimerkiksi joillain resursseja runsaasti käyttävillä aloilla se voisi edellyttää suoranaista säännöstelyäkin. (Historiallisesti tämä ei olisi mitenkään ennenkuulumatonta: 70-luvun energiakriisiin vastattiin tällaisilla toimilla.) Tarvittavia fossiilisia polttoaineita ei nimittäin välttämättä yksinkertaisesti saataisi tarpeeksi tai riittävällä toimitusvarmuudella – riippuen tietysti siitä, kuinka pitkään sota ja sen kiihdyttämä kauppasota jatkuvat, ja mitä Putinin Venäjällä tapahtuu. Tämä ei siis ole pelkkä hinta- vaan myös huoltovarmuuskysymys. IEA:n laatima 10 kohdan ohjelma, jolla riippuvaisuus saataisiin leikattua puoleen nykyisestä, kertoo haasteen mittaluokasta – ja useat sen toimista kuuluvat pikemmin pidemmän aikavälin energiasiirtymään kuin ovat nopeita vastauksia akuuttiin kriisiin.

Kulutuksen rajoittamisen rinnalla voitaisiin väliaikaisesti tarvita fossiilisten polttoaineiden tuotannon lisäämistä jossain muualla, jotta pullonkaulasta päästäisiin läpi. Koska nopea fossiilisten polttoaineiden boikotti voi olla moraalisesti ja poliittisesti välttämätöntä, tämä hinta on hyväksyttävä, kuten esimerkiksi Saksan ulkoministeri, vihreiden Annalena Baerbock, on todennut.

Mutta asian ytimessä on väliaikaisuus. Miten sovitetaan yhteen reaktiot nopeisiin ja hitaisiin kriiseihin? Kriittinen kysymys on, muodostavatko reaktiot Ukrainan sotaan esteitä välttämättömälle energiasiirtymälle. Luodaanko siis polkuriippuvuuksia pitkälle tulevaisuuteen esimerkiksi rahoittamalla uusia voimaloita tai laajentamalla fossiilisten polttoaineiden kuljetusinfrastruktuuria? Vai suunnitellaanko kauppasodan toimet niin, että niiden on tarkoituskin jäädä väliaikaisiksi? Kuten reaktioissa koronakriisiin, nyt on suuri vaara siihen, että fossiilisten polttoaineiden elinkaarta pidennetään merkittävästi sen varjolla, että reagoidaan välittömään kriisiin.

*

Tarvitaan suunnitelmia, joissa nämä kaksi aikajännettä nivotaan yhteen. Koronakriisin aikaisissa elvytystoimissa tässä pitkälti epäonnistuttiin – kriisiä ei käytetty ponnahduslautana riittävän syvälliselle kestävyyssiirtymälle. Aikajänteiden yhteen nivominen tarkoittaa myös, että on turhaa valittaa siitä, että “nyt kukaan ei muista ilmastokriisiä”. Tällaisia antroposeenin ajan kriisit ovat, monisyisesti yhteen nivoutuvia nopeita ja hitaita, paikallisia ja globaaleja tapahtumakulkuja, joissa ei koskaan päästä toimimaan puhtaalta pöydältä.

Lopuksi: nationalistinen vetäytyminen oman energiaitsenäisyyden tavoitteluun ei istu tällaiseen politiikkaan. Koronakriisin kiivaimpina aikoina puhe kansallisesta omavaraisuudesta lisääntyi ympäri maailman. Suhteellisen korkea omavaraisuusaste, joustavuus ja avoimet vaihtoehdot kriisien tullessa ovat tärkeitä. Mutta pyrkiminen maksimaaliseen omavaraisuuteen kääntyy helposti myös huonommaksi sopeutumis- ja mukautumiskyvyksi. Tarvitaan myös laajaa ja aktiivista kansainvälistä yhteistyötä ja vaihdantaa. Euroopan energiadilemma, jonka Ukrainan kriisi räjäytti silmille, osoittaa nimenomaan kansainvälisen yhteistyön tarvetta, ei kansallisen eristyneisyyden. Siksi Suomessakaan ei pidä tuudittautua siihen, että Venäjän energiahanojen sulkeutuessa meillä on hyvä tilanne, koska esimerkiksi asuntojen lämmitys ei ole juuri kiinni maakaasusta. Euroopan maat tarvitsevat toisiaan (myös parempaa yhteistyötä Afrikan maiden kanssa), jos halutaan murtaa pidemmällä aikavälillä fossiilisen “energia-aseen” käytön mahdollisuudet luomalla koko maanosaan uusi energiatalous. Yhden maan vetäytyminen omien resurssien varaan ei siinä auta.

Pidemmällä aikavälillä tämä tarkoittaa myös, että Venäjälle on löydyttävä tie ulos fossiilisesta umpikujasta. Tavoite tuntuu tuhoisten tykistökeskitysten ja ilmapommitusten hetkellä kaukaiselta, mutta se on lopulta välttämätön pohja sille, että vielä joskus voidaan nähdä myös toisenlainen Venäjä.

Kärpässieniä. Kuva Tere Vadén.

Maailmalta

Shellin hiilen talteenottohanke ei mennyt kuin Strömsössä

Shell käynnisti taannoin Kanadan Albertassa hankkeen, jonka tarkoituksena oli yhdistää hiilen teknologinen talteenotto ja vähäpäästöinen vedyn tuotanto. Kuten tässä Carbon Briefin tietopaketissa kuvataan, vedyn tuotantotapoja erotetaan usein värikoodein, jossa esimerkiksi “vihreä” viittaa vähäpäästöisellä sähköllä elektrolyysin avulla tuotettuun, “harmaa” maakaasulla tuotettuun ja “sininen” sellaiseen maakaasupohjaiseen tuotantotapaan, johon on kytketty hiilen talteenotto. Näin Albertan hankkeessa yhdistyisi kaksi suurta intoa herättävää puolta – vetytalous ja “negatiiviset päästöt”. Shell iski onnistuneesti kiinni Kanadan pyrkimykseen ajaa “puhdasta” fossiilitaloutta ja vetytaloutta, ja valtaosa tämän Quest-projektin rahoituksesta tulikin julkiselta puolelta (lisää aiheesta täältä).

Global Witness -järjestön tammikuisessa raportissa kuitenkin todetaan, että lupausten ja todellisuuden välillä ammottaa melkoinen kuilu. Shellin laitos nimittäin sitoo vain 48% hiilidioksidipäästöistään – kun teollisuudessa usein luvataan noin 90% sitomisosuutta. Ja kun katsotaan kasvihuonekaasupäästöjä kokonaisuudessaan eli otetaan etenkin metaani huomioon, prosentti on vain 39%. Shell itse lupaili viime vuoden tammikuun tiedotteessaan, että tällainen tuotanto saa aikaan “vähän tai ei lainkaan kasvihuonepäästöjä”. Sehän meni hyvin.

Taustalukemiseksi suosittelemme lämpimästi tätä Naturen artikkelia, jossa käydään perusteellisesti läpi “nettonolla” -termin huojuvaa käyttöä sekä sitä, millaista nettonollan tavoittelun pitäisi olla, jotta se istuu ilmastotavoitteisiin. Nettonollan (ja tietysti sen jälkeen nettonegatiivisuuden monissa maissa) täytyy olla vakaa pitkän aikavälin tavoite, ei hetkellistä laskentapeliä. Toisin sanoen yksittäisten toimijoiden hiilineutraalisuuden on sovittava valtiotason suunnitelmiin ja globaaliin kokonaisuuteen. Täytyy olla näkymä nettonollasta osana kokonaisvaltaista kestävyysmurrosta, tai muuten se tahtoo muuttua lyhyen aikavälin maineenkalasteluksi. Lisää keskustelun sudenkuopista voitte lukea tästä viimevuotisesta BIOS-uutiskirjeestä.

Uutta tutkimusta metaanipäästöistä

Nature uutisoi helmikuussa huolestuttavista tutkimusuutisista, joiden mukaan osa kiihtyvästä ilmakehän metaanipitoisuuden kasvusta voisi johtua “luonnollisten lähteiden” kasvusta. Ilmiön syitä tunnetaan edelleen hyvin huonosti, mikä korostaa jatkuvan tutkimustyön tarvetta, mutta syytä on etsitty muun muassa maakaasun tuotannosta ja öljyn “särötyksestä”, karjankasvatuksen lisääntymisestä ja kosteikkojen mikrobitoiminnan kiihtymisestä. Uuden tutkimuksen mukaan nimenomaan mikrobitoiminnan rooli näyttäisi kasvaneen, mutta missä (kaatopaikoilla, karjan jätöksissä, kosteikkoalueilla), sitä on vaikea vielä määrittää. Joka tapauksessa näyttää siltä, että metaanipäästöjen lisääntyminen kertoo erilaisista ilmastonmuutokseen liittyvistä positiivisista takaisinkytkennöistä – eli lämpeneminen ruokkii metaanipäästöjen kautta lisää lämpenemistä.Silti on tärkeä korostaa, että antropogeeniset päästöt ovat edelleen selvässä enemmistössä muodostaen yli 60% metaanin päästöistä.

Tähän liittyen tuore Sciencessa julkaistu tutkimus erittäin suurten metaanipäästölähteiden jakautumisesta on kiinnostava. Tutkimus vahvistaa aiempia epäilyjä siitä, että fossiilituotannon metaanipäästöjä on aliarvioitu (ks. esimerkiksi täältä, täältä ja täältä). Metaanin mysteerejä valottaa myös tämä erinomainen Suomen Luonnon artikkeli. Metaanipäästöjen syiden parempi tuntemus ja seuranta ovat kriittisen tärkeitä ilmastotoimien onnistumiselle – etenkin kun asia aletaan viimein ottaa ilmastopolitiikassa vakavammin.

Fossiiliyhtiöiden haastaminen lainvastaiseksi?

Oikeusjuttujen luvatussa maassa Yhdysvalloissa fossiiliteollisuuden lobbarit ovat lähteneet hyökkäämään erilaisia “divestment”- ja boikottipyrkimyksiä vastaan. Oikeistolainen ajatushautomo Alec ajaa useissa osavaltioissa lainsäädäntöä, jonka mukaan fossiiliteollisuuden boikotointi tai rahoituksen vetäminen pois ilmastosyistä veisi rahoittajat mustalle listalle. Tätä kehitystä kannattaa seurata.

BIOS

Paljon pohdintaa luonnon monimuotoisuudesta

Viime maaliskuussa blogissamme julkaistiin Ville Lähteen analyysi Dasguptan raportista, joka käsittelee biodiversiteettiä taloustieteen näkökulmasta. Nyt helmikuussa ilmestyi pitkä englanninkielinen kirjoitus, jossa Lähde sukeltaa syvemmälle raportin hyviin ja huonoihin puoliin. Kirjoituksessaan Lähde paitsi tarkastelee Dasguptan raporttia myös antaa perusteellisen yleissivistävän katsaukseen biodiversiteetin luonteeseen ja siihen, mistä biodiversiteettikriisi oikeastaan koostuu. Ajankohtaisuutta tuovat käynnissä oleva Kunmingin prosessi ja kiihtyvät vaatimuksen “biodiversiteetin Pariisin sopimuksesta”.

Tekstin ytimessä on ongelman poliittinen viheliäisyys. Yhtäältä biodiversiteetti “mosaiikkisena” ilmiönä ei istu minkään yhden mittarin alle, eikä siten biodiversiteetin katoakaan voida mitata niin yksiselitteisesti kuin vaikka ilmastonmuutosta. Se on tavallaan monta ilmiötä yhtaikaa. Toisaalta selkeä mitattavuus ja kvantifiointi tahtoo olla kansainvälisen politisoitumisen ehto, vaikka nojaamisella yhteen kapeaan mittariin on helposti hyvin ongelmallisia lopputuloksia, joita Lähde käsittelee tekstissään. Lisäksi välttämätön biodiversiteetin tarkastelun moninaisuus tarjoaa haavoittuvuuspisteen. Keskustelun hämärtämiseksi voidaan syyttää esimerkiksi ympäristönsuojelijoita siitä, että he eivät suostu valitsemaan yksikätistä mittaria – eli “yksimittarisuus” nähdään kunnon keskustelun ennakkoehdoksi, vaikka tieteellisesti asia on juuri päinvastoin.

Dasguptan raportin ydinongelmaksi Lähde paikantaa sen, että monisyisestä biodiversiteettinäkemyksestä huolimatta se tarttuu vain hyvin ohuesti biodiversiteetin funktionaaliseen puoleen eli siihen, miten elämälle välttämättömät aineen ja energian virtaukset pysyvät yllä ja uusiutuvat ympäristössämme.Tiivistimme artikkelin sanomaa pitkissä Twitter-ketjuissa suomeksi ja englanniksi.

Biodiversiteettirintamalla on tapahtunut muutakin, sillä Järvensivu osallistui viimevuotiseen Biodiversiteettiareenaan. Loppuraportti Ekologinen siirtymä luonnon monimuotoisuuspolitiikassa ilmestyi tammikuussa.

Muita kirjoituksia

Versus-lehden Kriittinen tila -palstalla julkaistiin helmikuussa kirjoitus, jossa käymme läpi tuoreen teollisuuden vähähiilisyystiekarttoja käsittelevän artikkelimme näkemyksiä. Kuten olemme useasti todenneet, tiekartoista puuttuu kokonaisvaltainen suunnitelmallisuus.

“Yhtäältä tiekartat viestittävät, että teollinen muutos on linjassa Suomen hiilineutraaliustavoitteen kanssa. Toisaalta hiilikädenjälkeä korostamalla kehystetään tuotannon kasvu ”vihreäksi” ilman, että yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutosta arvioidaan perusteellisesti.“

Karoliina Lummaa kirjoittaa Turun yliopiston kollegiumin ja TIAS:in blogissa metsistä suomalaisen runouden näkökulmasta.

“Runouden puiden suoruus viittaa kuitenkin aina tavalla tai toisella ihmisiin. Kaadetun puun vaakasuoruus vertautuu ihmisruumiiseen, ja suoriin riveihin istutetut puut kertovat ihmisen vallasta luontoon. Puiden oman toiminnan kuvitteluun suorat ja neliöt taipuvat huonommin. Puiden suhteet muihin lajeihin ovat kierteisiä ja verkottuneita, ja niiden biofysikaalinen elämä haarautuu juurina ja oksina ja hajaantuu kaasuina, hiukkasina ja siemeninä sinne tänne.”

Jussi Ahokas kirjoittaa tammikuisessa Kansan Uutisten näkökulmassaan eurooppalaisen turvallisuus-, energia- ja talouspolitiikan solmusta.

“Jos turvallisuuspoliittinen tilanne edelleen kiristyy, on Venäjällä mahdollisuus maakaasun tarjontaan vaikuttamalla aiheuttaa Eurooppaan vieläkin enemmän taloudellista heiluntaa sekä energiaepävarmuutta. Toisaalta Venäjälle itselleen se voisi tarkoittaa hyvinkin kokonaisvaltaista taloudellista eristäytymistä: jos kaasu ei kulje Eurooppaan, eurot eivät kulje Venäjälle. Ehkä Venäjän katse siirtyykin silloin Aasiaan ja ennen kaikkea Kiinaan, josta se voi löytää korvaavia markkinoita energiatuotteilleen.”

BIOS-podcasteissa: metsäpodcast laajenee edelleen

Joulukuun uutiskirjeessä kerroimme Antti Majavan tuottamasta uudesta metsäpodcastien sarjasta. Sen jälkeen sarja on ehtinyt jo kuudenteen osaansa, ja lisää on tulossa. Yllä olevan tekstin takaa löytyvät paitsi ohjelman jaksot (joihin pääsee käsiksi myös useista podcast-palveluista) myös niiden tekstiesittelyt. Viime uutiskirjeen jälkeen jaksoissa on puhuttu metsäsektorin kyvystä sopeutua muutoksiin, hiilen hinnoittelusta, metsätaloudesta osana vetytaloutta sekä metsien monimuotoisuudesta.

Emma Hakala oli Kirkon Ulkomaanavun uudessa Tekoja-podcastissa puhumassa pakolaisuudesta, siirtolaisuudesta ja muuttoliikkeistä; samassa sarjassa Ville Lähde on mukana tulevassa ruoantuotannon kysymyksiä luotaavassa jaksossa. Ja BIOS-ekonomi Jussi Ahokas vieraili jälleen Poliittinen talous -podcastissa.

BIOS tiedotusvälineissä

Tammikuussa Jussi Ahokas oli Ylen verkkosivuilla tulevaa vuotta tarkastelevassa ekonomistijoukossa ainut, joka muistutti ympäristö- ja luonnonvarakysymysten merkityksestä. Ahokas myös esitteli alkavaa BIOS-ekonomistin työtä Kansan Uutisten haastattelussa tammikuussa.

Maaseudun Tulevaisuus haastatteli tuoretta BIOS-ekonomistiamme tammikuussa. Juttu on maksumuurin takana, mutta tässä olennainen sitaatti:

”Keskellä kaikkea tätä suurta varallisuutta hyvän elämän edellytykset eivät silti ole Suomessakaan toteutuneet kaikille ihmisille. Kansainvälisesti ekologinen kriisi on myös ollut herätys, että emme voi tehdä aineellista hyvinvointia millä tahansa ehdoilla. Ja kun visio on yhdessä tehty hyvinvointi kaikille, niin myös tulevat sukupolvet ja luonto on sisällytettävä siihen.”

Ville Lähde pohdiskeli Maailma.net-sivuston haastattelussa kansalaistottelemattomuuden merkitystä ja sen herättämiä vastareaktioita.

Sustainability Science Days -konferenssi

BIOSlaiset järjestävät session ”Planning for a systemic transformation – How to plan rapid socio-ecological transformations?” osana kansainvälistä Sustainability Science Days -konferenssia. Konferenssin kokoonkutsujat ovat Helsinki Institute of Sustainability Science (HELSUS) ja Aalto-yliopisto ja se pidetään 18-19.5. 2022.Sessioon toivotaan esityksiä, abstraktien viimeinen lähetyspäivä on 21. helmikuuta, ja abstraktin voi lähettää täältä.

Alla vielä session tarkempi kuvaus englanniksi.

Planning for a systemic transformation – How to plan rapid socio-ecological transformations?

How should rapid and systemic socio-ecological transformations be planned? What is the role of planning in economic, industrial, or environmental policies in a rapidly warming world?

This session aims at understanding what role planning should have in systematic transformations, particularly in initiatives such as mission-oriented economy, green industrial policy, green new deal, and ecological reconstruction.

Description: Mission-oriented economy (Mazzucato 2021), green industrial policy (Rodrik 2014), green new deal (e.g., Mastini, Kallis & Hickel 2021) and ecological reconstruction (BIOS 2019) are recent conceptualisations of how to steer societies and economies to sustainable futures. These conceptualisations highlight the crucial role of the state in governing the needed systemic transformation to tackle the great ecological – and to varying extent also social – problems of the fossil-fueled era. Each in their own way, they also question market-oriented pathways to sustainability. However, what is underdeveloped in each of these conceptualisations is the notion of planning. What is planning for a systemic transformation? How can societies plan for the transformation? Who can do the planning and how? How can plans be used in governance and in business? What role should planning have in economic and industrial policies? We welcome both theoretical and empirical studies. Presentations can explore, for example, planning in various institutional and spatial contexts (e.g., state, municipalities, industries, and international and national economic institutions) and provide academic and practical ideas, critiques and alternative viewpoints on the conceptualisations mentioned above.

Conveners: Tero Toivanen (Helsinki Collegium for Advanced Studies), Paavo Järvensivu (BIOS Research Unit), Jussi T. Eronen (HELSUS) 

Lopuksi

Suosittelemme Long Play -lehden uutta artikkelia suomalaisesta metsäpolitiikasta, Tiede & Edistys -lehden Isabelle Stengers -numerossa etenkin Yrjö Hailan erinomaista johdantoartikkelia sekä Jari Lyytimäen ja Panu Pihkalan Alue ja ympäristö -lehden kirjoitusta “Pitääkö vaieta, saako syyllistää?”, joka käsittelee tutkijan roolia kestävyysviestinnässä. Ville Lähteen käännös niin & näin -lehteen John Lanchesterin esseestä “Merten kolossit” on erinomainen katsaus rahtilaivaliikenteen historiaan.

Biodiversity, having for a long time been the stepchild of environmental awareness, has finally broken to the fore in recent years. The old gripe about climate change overshadowing biodiversity decline no longer seems that apt. The phrase “the sixth mass extinction” has become common currency – perhaps heralded by “the insect apocalypse”, which made us aware that not only are those buzzing bees threatened but also a host of stinging and swarming and crawling critters. Existential crisis hits all creatures great and small – and all things dull and ugly, as the Monty Python song goes.

The first full report by the Intergovernmental Science-Policy Platform on Biodiversity and Ecosystem Services (IPBES) was published in 2019. IPBES has often been called “IPCC for Biodiversity”, and its reports draw their inspiration from the climate reports: gathering together all the latest scientific knowledge about biodiversity decline in order to foster stronger policy. The first IPBES–IPCC collaboration, the Workshop Report on Biodiversity and Climate Change, was published in June 2021, emphasising the connections between these crises.

Seeing as the accomplishments of decades of global climate policy are not that laudable, that may not be the most inspiring model, but still calls for “Paris for biodiversity” have grown, especially during the continuing pandemic. The previous attempt, the Aichi Targets (2011–2020) by the Convention on Biological Diversity (CBD), was an abject failure: none of the targets were met. The latest incarnation was the Kunming Declaration in October 2021 – declaring that something should be seriously considered in May 2022.

The Economics of Biodiversity: The Dasgupta Review, commissioned by HM Treasury in 2019 and published in February 2021, arrived thus in a favourable climate. It was immediately compared with the 2006 Stern Review, an influential economic analysis of the costs of climate change. Launching a prestigious economic reading of the biodiversity crisis would hopefully lend the topic the kind of gravitas needed in the halls of economic power.

Alongside vocal praise, the review was immediately criticised for “economizing Nature”, “justifying the financialization of Nature” and “laying a price tag on Nature” et cetera. It was thus interpreted as an act of justifying the economic discipline against environmentalist critique and seen to be appropriating the whole issue into the territory of economics. Some of the rhetoric in the Review surely seems to serve such purposes:

Economics provides a remarkably effective language in which to read the socio-ecological world. The problem is not with economics, it is rather the fundamentally flawed reading of the structure of economic reasoning. (Dasgupta 2021, 130)

To detach Nature from economics is to imply that we consider ourselves to be external to Her [sic]. The fault is not in economics; it lies in the way we have chosen to practise it. (Dasgupta 2021, 310)

So the fault is in ourselves, dear Brutus, but who exactly is “us” here? Is it the legion of laypeople who have deeply misunderstood the nature of economics, or is this aimed at his colleagues in the discipline of economics? The Dasgupta Review offers ammunition for both – and in the end it is the reception, the interpretation and the use of the document that determines its effects. If and when it is seen as an act of justifying dominant economics (remember: “the fault lies not in economics”), it will no doubt also have such consequences. Interpretations more critical to dominant economic thought, practice and rhetoric, on the other hand, should have ramifications to that effect.

However, mostly absent from the discussion has been the question of how the Review handles the issue itself, biodiversity. This is crucially important, since the way biodiversity is understood determines what kind of “economizing” is even theoretically possible. It is my contention that the nuanced conception of biodiversity in the report actually detracts from the simplistic approach of “price-tagging” and commodifying Nature. Critique needs to delve deeper.

Not just about the headcount

For the wider public, and quite likely for the majority of decision-makers, economists and journalists, the most familiar manifestations of the biodiversity crisis are lists of endangered and extinct species. Accordingly, biodiversity is seen as an issue of less vs. more: the more species there are, the better. Nature is the Library of life, full of unique editions handed down by history, and preserving as many as we can is the metric of success. Some sections of the library are more packed with books or have a selection of the rarest titles; ergo, they are more valuable. These are named “biodiversity hotspots”, upon which our most forceful endeavours of protection should focus. Coral reefs, the lush rainforests and the like.

However, species richness and extinction rates is only one dimension of biodiversity, and it does not really work as a proxy metric for the whole issue. In this, biodiversity differs essentially from climate change. In a very real sense, climate change is one phenomenon. Although emissions stem from diverse sources, and their socio-economic backgrounds vary enormously, as do the effects suffered around the world, all emissions still take part in a unified global climate system. Greenhouse gases, annual emissions and current concentrations in the atmosphere afford a clear and properly justified metric of success and failure. As Dasgupta notes, climate change is not representative among a myriad of environmental problems (Dasgupta 2021, 27). Biodiversity decline does not have a similar systemic unity; it is rather constituted of a plethora of phenomena.

Nature is not a library whose contents can be tallied and categorised neatly, with readymade niches found on shelves – the books and the shelves transform over time. We still of course use the Linnean system, but adjusting it to fit an evolutionary worldview requires constant reshuffling. Nor do the myriad ecosystems of the planet form a unified system similar to the global climate system. Actually, if natural systems were unified in a tight manner, they would not have the kind of resilience that has allowed life to slowly recuperate from astonishing disasters throughout history. Therefore, one common metaphor for the biodiversity crisis is deeply problematic. Imagine you are sitting on an airplane, and the passengers are casually removing a screw here, a rivet there, and a bolt somewhere else. For a long time, the airplane keeps flying along just fine, until a critical boundary is passed, and the plane breaks down and crashes. But as L. B. Slobodkin has noted, there is no airplane: nature is not a single mechanism, so everything does not crash at once (Slobodkin 2001). Not with a bang but with a whimper goes the biodiversity crisis.

Nature is a mosaic, an assemblage of partly intertwined and partly separate ecosystems, working on different spatial and temporal scales. Of course, everything takes place on the same planet, but life’s ability to carve out habitable spaces practically everywhere, overlapping and intersecting, ecosystems within ecosystems or even within individual beings, makes the planet an absurdly vast place. Bigger on the inside, truly. Life creates space for itself – the habitable niches do not pre-exist; they are carved out by life’s processes. Barring a celestial disaster, everything cannot crash at once.

From this it follows that neither is biodiversity a unified phenomenon that can be properly measured by the number of species (those metaphorical bolts, screws and rivets). Like Dasgupta states, it is not a question of “a mere headcount of species” (Dasgupta 2021, 36). In addition to the diversity of species, there is the question of diversity within species: the genetic diversity of populations. And that is crucially “populations” in plural, since the fate of individual populations across the world is also of vital interest. A species may survive, but countless local populations can become effectively extinct, which can have huge ramifications in the world. This was pointed out by the renowned fisheries expert Daniel Pauly as he noted that the world does not lose abundant animals, only rare ones. That is, too much focus on the absolute extinction of species detracts attention from the background hum of biodiversity decline, as populations shrink and become genetically less diverse, and as species disappear from some areas of the world, changing the world fundamentally, a long time before the final lights of extinction wink out.

This points to another key dimension of biodiversity, their functionality. Just by looking at the headcount of species in a particular area, things may look fairly good for a long time, even as the state of ecosystems slowly degrades. The ecosystems may already have become dangerously compromised, irreparably even, before we notice a rise in local species extinctions.

This diversity of biodiversity is a widely recognised issue in science, even though awareness has not spread well enough to the wider public. One important scientific discussion considers functional diversity, the existence of functional traits in an ecosystem that maintain its central operations such as decomposition, circulation of water and nutrients, fluctuation of relative population sizes etc. The viewpoint of functional diversity is concerned less with the presence of particular species rather than the key functions taken care of in particular ecosystems – the precondition for their continuing viability and resilience in the face of disturbances and change. The old adage that the more species you have in an ecosystem the more resilient it is, appears to be questionable. It seems that the presence of key functional traits is the major factor.

It is however crucial to note that functional diversity cannot offer an alternative universal metric for biodiversity, as opposed to species headcounts. Function always appears in a context, a historically inherited situation of particular ecosystems. The importance of functional traits is realised in that conjuncture, and their value cannot be generalised globally. Thus attempts to make global functional trait inventories after the model of (species-focused) biodiversity “hotspot maps” would be very questionable. The diversity of biodiversity means that we will always need several parallel metrics and approaches to analysing and measuring biodiversity, and some of them need to be context-specific. There is no master metric.

The viewpoint of functional diversity reminds us that change is a natural feature of ecosystems, and not only seasonal or other circular change but also the transformative change of ecosystems over time. Resilience is not just recovering from shocks but also transforming and surviving in a new form in new circumstances. However, discussion of change in relation to biodiversity can be a touchy topic. On the one hand, evolutionary change and the constant fluctuation of ecosystems in the face of changing circumstances is what in the end makes biodiversity possible and ecology understandable. But on the other hand, there is a strong Western cultural tendency to consider one particular historical constellation of nature as the one to be preserved: the authentic, intact Nature. This is deemed more valuable than nature compromised (corrupted?) by human activity, with the attendant aversion towards discussion of change in nature – it is easily assumed to relativize the changes wrought by humans in this world. If all that is constant is change, why worry about human impact on the environment? This old quasi-conundrum seems to be an especially hardy weed in the case of biodiversity.

But change is necessary. It is neither good nor bad: its effects are determined by the pace and frequency of changes in circumstances, the abilities of adaptation and migration, the time it takes new ecosystems to get established, whether there are concurrent disturbances and so on. This was true even in the absence of humans. There have been several mass extinction events in deep history, after all. The inevitability of change is a crucial feature both for understanding biodiversity decline and for our attempts to protect biodiversity.

The problematic attitudes to change were exemplified by a 2019 study published in Science that revealed a pattern of local species richness gains and declines globally, instead of a general decline (Blowes et al. 2019). As the researchers pointed out repeatedly in interviews, at this stage the picture of the biodiversity crisis is more that of large-scale reorganisation rather than of primarily species losses (Kaplan 2019). That is, the global view of species decline is not reflected one to one on the local level. The key question of course is whether these local stories are about adaptation or homogenization etc. Compositional shifts can herald future changes of many kinds, and some of them clearly can involve accelerating extinctions and spread of “generalist” species. Still, the publication of the study sparked a concerned debate whether the study underestimated the urgency of the biodiversity crisis – the background assumption clearly being that species extinctions are its most important form, and that detracting from that focus can be dangerous. The cultural tension between notions of intact nature vs. change is visible even in scientific circles.

 The drive for a master metric

The diversity of biodiversity and the pros and cons of various metrics are ongoing topics of debate in science, but in general scientists favour a plural approach to this complex issue, as Dasgupta rightly notes. However, in the world of policy, there are strong pressures for finding straightforward environmental metrics. Climate change tends to be the representative model: we need one master metric like the carbon dioxide equivalence of various greenhouse gases to set common goals in order to forge “Paris for biodiversity”. As one key political figure in the Finnish center-right stated, we need clear numbers about species to be protected in order to craft a viable policy. Basically: how much biodiversity do we need and want? Less versus more. However, as we have seen, the mosaic of biodiversity decline does not lend itself to such a simplistic approach. The problems are at the same time local, regional and global, and the socio-political dynamics behind different forms of biodiversity decline, and their effects, vary enormously.

Blair Fix has shown how this “aggregation problem” arises repeatedly in environmental issues (Fix 2019). In trying to aggregate incommensurable things, it is necessary to choose a single unit of analysis, and this will always depend on one’s goals and the underlying theories. Biodiversity, as we have seen, is a host of incommensurable phenomena that cannot be meaningfully reduced to one metric, say, the number of species or the aggregate area of protected nature. In such cases of substantive incommensurability, aggregation inevitably gives rise to serious practical biases and should be avoided.

Choosing species number as the dominant dimension of biodiversity tends to favour decisions that maximise that number, irrespective of population vitality, of the fate of local populations, and of the state of ecosystems in general. Thus, for example, vulnerable local populations of widespread and globally abundant species seem less important, even if they may be functionally vital in the local contexts. This is of course not to say that the full-scale extinction of endemic species (living in only one geographical area) is not truly a tragedy. Losing rare species at an accelerating rate takes away something from the world. Keeping some areas devoid of intensive human activity is important. But this shows how the choices involved in aggregation affect policy and can leave some dimensions of biodiversity decline in the shadows.

Prioritising biodiversity policy on the basis of global “hotspots” is another good example. Again, there are very good reasons to try our best to protect the remaining rainforests, wetlands and coral reefs, and many other threatened biomes. But deciding aggregate global priorities on the basis of such mapping means that many other areas are deemed less important or even meaningless, biodiversity-wise. Negative environmental impacts that take place in many wealthy countries are deemed less important than those that happen, say, in the tropics, because tropical systems tend in general to be species-rich – but are “species-poor” ecosystems thus inherently less valuable? Recently there have been vocal scientific arguments against the primacy of global biodiversity protection priority mapping (Wyborn & Evans 2021). Global aggregation loses vital local information, but most conservation decisions occur at local level. So perhaps aiming for global biodiversity targets is not the best approach, at least when targets are set from a globally aggregated viewpoint. 

In this way, the idea of biodiversity as a less vs. more issue gets very real. If the more voluminous and valuable biodiversity is seen to exist somewhere else, it is tempting to say that it is not that useful for us to focus on actions over here. Such rhetoric has been a familiar feature in climate debates of wealthy countries, but the freeriding logic is even more tempting vis a vis biodiversity, since scientifically problematic aggregation actually can end up supporting it. You can follow the science and go wrong. In Finland, such rhetoric has increasingly been used to question the necessity of nature conservation, especially vis a vis forestry.

Such an approach tends to focus on labelling and certification schemes and boycotts of especially bad products. This means that less attention is paid to the background hum of biodiversity change: increasing extraction of natural resources, land-use change, intensive use of agricultural chemicals and other threats like climate change. These are the big drivers of biodiversity decline in its multiple forms. This is a crucial issue in the era of multiple concurrent environmental problems: even in the best of possible worlds, many things will be inevitably lost, and all will have to change and adapt to the new more uncertain times. Ensuring the capabilities of adaptation and transformative resilience, and taking care of the operation of crucial cycles of energy and matter in the environment, must be key viewpoints of biodiversity policies.

So, biodiversity as a mosaic phenomenon does not aggregate in a fruitful way, but environmental policy especially at a global level tends to require aggregate metrics. This is a truly wicked problem for biodiversity policy. Species numbers and the extent of protected areas tend to be the fallback positions, even though the scientific problems relating to that exclusive focus are well known. The Kunming Declaration includes a call for the protection of 30% of land and sea areas. But as this indicator transitions to de facto policy, it gives rise to a host of potentially perverse outcomes (Barnes et al 2018). Would the choice of protected areas be determined by sensible criteria? If for example success is measured primarily by the number of species, would those protected populations be viable in the long run against the great churn of our age of acceleration? A whole other can of worms is whether the 30% rule would amount to an unprecedented land grab from indigenous communities and other vulnerable groups.

And most of all: what would happen in the 70% of the world? This is not a trite notion: self-styled ecomodernists or accelerationists are constantly pushing the idea that human activity should be intensified to the extreme in the areas of human production and habitation, leaving potentially more and more areas for “intact” nature or for areas to be “rewilded”. The potential merits of rewilding aside, the idea is basically that wrecking the rest of the environment is fine, as long as we humans leave an increasing portion of the planet for the rest of nature. Of course, since over 40% of the ice-free land surface of the planet is taken over by agriculture, and 80% of that represents animal production, there surely would be significant leeway , e.g., for reforestation, provided that the food system and consumption habits could change in tandem. Otherwise, we are back with the old problem of land grabbing and destruction of commons by enclosures. There are no socio-economic dynamics currently in place that could even begin to guarantee that “land sparing” would result in that land ending up as rewilded areas (Rasmussen et al. 2018).

Fortunately, not all calls for the 30% rule are based on such an extremist form of separation between culture and nature. One hopes that most proponents consider it important also what happens outside protected areas. Life matters everywhere. What’s more, “intact nature” simply will not remain safe and separate in its reservations. If our age of environmental crisis has taught us anything, it is that environmental problems do not remain limited geographically. Thus, what happens in the 70% would inevitably determine what happens in the 30%. If the metabolism of societies remains on its current trajectory of increasing use of natural resources, the results will be grim all over the place.

Dasgupta notes repeatedly that humans are embedded in the rest of nature, and this is inescapably true. The modern illusion of emerging independence from nature was only possible by increasing use of energy (mainly fossil fuels) and extraction of an ever more diverse array of natural resources. In fact, the material and energetic ties to the rest of the world became ever more convoluted: complexifying dependence instead of independence. Now the illusion is broken, and we should not resort to new forms of it, however ecologically sensitive they might look at first glance.

Flows, not only stocks

The Dasgupta Review fares surprisingly well in this regard, considering that too often economist readings of environmental issues are fairly simplistic and fall back on adopting climate change as the representative model of all environmental problems. Human embeddedness in the rest of nature is no empty rhetoric or smokescreen: the idea really runs through the text on many levels. In the picture painted by the Dasgupta Review, it really does not make sense to distinguish “environmental issues” as a sector of society that can be safely enclosed while the rest of society keeps chugging along – just as long as we set the prices right. Anyone who reads this message out of the review – either critically or as a source of self-justification – has not read it properly.

The diverse dimensions of biodiversity described above all appear in the text, and Dasgupta offers a nice set of pedagogical tools for laypeople (which in this case includes the economists) to understand why biodiversity decline is such a wicked problem. Nature is mobile, silent and invisible. Mobility means that ecosystems and the fluxes that keep ecosystems viable move over human-made borders – or if those borders have strong enough physical manifestations, said fluxes can break down. Silence means not only that non-human beings are unable to stand up to themselves, but most of all that natural systems do not give clear and unambiguous signals about when they are about to be seriously disrupted. Invisibility refers to the fact that countless processes take place on a microscopic level, and keeping tabs on them properly is virtually impossible.

In addition to this triad of features, Dasgupta emphasizes non-linearity, complementarity and non-substitutability. First, complex natural systems function in a way that surprising regime shifts to qualitatively new states can take place. Second, nature cannot be neatly separated into distinct parts or sub-systems, as intertwined systems are dependent on each other in many ways. Third, there are myriad features of nature that can never be substituted by others or by technological surrogates.

Another set of tools heavily used by Dasgupta is a contested one, and one that often invokes fierce criticism. Dasgupta talks a lot about ecosystem services. For many, the mere word “service” seems suspect, and they see it as fatefully linked to commodifying attitudes towards nature. Ecosystem service is seen to be an inescapably instrumental and anthropocentric notion and thus suspect. But since human life will always be dependent on the rest of nature, in multifarious ways, in any conceivable future, we will also need tools to understand that dependence in a more detailed and operationable way than just saying “we depend on Nature”.

In 2017, IPBES proposed another word to get around this terminological resistance: “nature’s contributions to people”. It is supposed to be a higher level concept than ecosystem services, one taking in diverse worldviews and especially indigenous knowledge. However, in practice the differences between the words seem to be very small (Kadykalo et al 2019). But fair enough, sometimes we humans need new words as bridges to new discussion, even if the different words really refer to the same things. (Other times, we need to fight over the meaning of old words.) However, if and when there is a tendency to “commodify nature”, it is questionable whether any new term will by itself get rid of that inclination. Any word like this will become an object of a struggle over definitions. Dictionary definitions will not solve the issue.

I think the main problem lies elsewhere. Both “ecosystem services” and “nature’s contributions to people” encompass so much that they end up referring to everything in our relationships to the rest of nature. Dasgupta makes the familiar distinction to provision services, maintenance services, regulation and cultural services. Sometimes people also want to include negative contributions or “disservices”, which really inflates the area of reference. If the reference of a term is too vague, it really stops working well as a practicable concept.

The trouble here is especially that there is no generic nature or biodiversity that offers these various services (leaving “disservices” aside). Different environments are more fruitful in one regard, less in others. A forest can be an environment for production of lumber, a sink and storage of carbon dioxide, a habitation for various species, a good place to forage berries and mushrooms, and it can play a part in alleviating the effects of storms or in rainfall and drainage patterns. But in forestry, some of these tend to be emphasised over others – usually the production of lumber – and this hurts other “services”. The biodiversity of forests develops accordingly in different directions in these diverse practical relations, depending on which “services” are emphasized. Some trade-offs are inescapable.

Since in any kind of sustainable future, humans will still need food and other things that depend on the living world around us, we cannot focus only on the kind of services and contributions that are dependent on more “intact” or “wild” nature, and on that kind of biodiversity. We need also to pay heed to the kind of biodiversity that is important in the environments where we produce things and where we live: the life in agricultural soil is a topical example, as is the fate of insect populations. Knowledge about the connections between allergies and biodiversity in one’s living environment is increasing, and of course, the links between biodiversity and zoonoses is a pertinent issue. 

This is why biodiversity is important everywhere. And this gets more and more important every day: the historical era in which humans have tried to replace nature’s contributions with more and more intensive use of energy and resources is over, and we will have to rely on the environmental common goods provided by ecosystems much more (e.g. nutrient retention and cycling instead of intensive fertilization). This means in practice that the requirements of biodiversity in our production and habitation environments will change. But we cannot understand this by stating generically that we depend on “nature” or “biodiversity”: qualities are paramount. 

The Dasgupta Review is somewhat uneven in this regard. Sometimes it is heedful of this complexity, at other times it reverts back to simplistic notions of biodiversity:

The distribution of the world’s natural assets – and their associated biodiversity – is uneven across the Earth. For example, 17.3% of the Earth’s land surface maintains 77% of all endemic plant species, 43% of vertebrates and 80% of all threatened amphibians, in 35 biodiversity hotspots. (Dasgupta 2021, 372)

But conceptualising nature as an asset in this way precisely makes it harder to understand the diversity of biodiversity: it is not a simple less vs. more question as this quote suggests – and the review denies elsewhere! Natural “assets” should not be quantified in such a simplistic manner, as it detracts from the key contextual understanding that the review’s otherwise more nuanced perspective on biodiversity fosters.

Dasgupta’s insistence on nature as assets does have some fruitful uses. He employs the notion to criticise the use of GDP to judge economic performance. As it is a metric of annual flows, it does not measure wealth or stocks of assets, especially depreciating them. Thus you can increase your GDP flow by burning through your assets as if there was no tomorrow. And societies have of course in many ways been doing just that. This is not only an environmental question: according to Dasgupta, GDP is not a good metric of any kind of sustainability. (Dasgupta 2021, 334, 343) It is a tool for very limited uses. He also importantly reminds his fellow economists, and us all, that you cannot measure the worth of nature by its productive flows alone. Nature does not maximize its net primary production, so for example net primary production (NPP) does not work as a master metric for judging the state of ecosystems either. As Dasgupta notes, biodiversity is not about enhancing productivity in this simplistic sense. (Dasgupta 2021, 60)

However, viewing nature as assets leads us to focus on stocks, and with the tendency of looking at biodiversity as a less vs. more issue, this means that the Dasgupta Review easily slips back into the simplistic reading of biodiversity. But as we understand both the diversity of biodiversity and the multifarious forms of ecosystem services or nature’s contributions to people, we see how biodiversity policy should be both about stocks and flows. It is not only about maximising the amount of species, or about maximising the extent of “intact” or “rewilded” areas. It has to be also about taking care of the vital functions and flows of ecosystems everywhere: the constant reproduction and maintenance of all natural systems. Our production environments are no less important here, especially as failure there can easily lead to more appropriation of new areas following land or forest degradation or, say, collapse of fish stocks. The notion of nature as assets runs into the deep problems of aggregation and incommensurability.

Politics is inescapable

Despite these problems, it is clear that the Dasgupta Review is not an exercise in price-tagging nature. Nature cannot be parcelled out in portions that could be independently valued and substituted. Some changes wrought by humans in the environment are so grave or unpredictable that they simply should be prohibited, as Dasgupta unambiguously states (Dasgupta 2021, 124). They are effectively priceless.

These statements in can easily be shrouded by the fact that Dasgupta still relies on the customary economic terminology of environmental problems as “externalities” and the question of “internalising” them. However, this is where Dasgupta most clearly engages in a struggle of redefinition and criticises the dominant way these concepts are understood and utilized. But the review may be a tad too clever for its own good, as the critical message requires some excavation and is thus easily lost in popular readings. 

Dasgupta’s accounting prices and inclusive wealth, the proper prices and the calculations of wealth that take into account the importance of biodiversity, are key concepts in the review but also somewhat confusing ones. First of all, Dasgupta clearly does not mean them as actual, read-it-in-the-label market prices that would be somehow calculated, “internalising” environmental impacts and the importance of ecosystem services in this way. Such calculations would be hopelessly complex, and what’s more, they would encounter deep problems with incommensurability. Dasgupta talks about accounting prices as being implicit, with “indirect means” required to realize them (Dasgupta 2021, 496). By this he refers to taxes, subsidies, regulations, standards, offsetting and downright prohibitions. Such institutional actions affect the decisions and priorities of all economics actors and make accounting prices into a practical reality. For Dasgupta, the biodiversity crisis is not only a market failure, but also a policy failure and an institutional failure. Thus internalisation of externalities and determination of accounting prices does not only happen on the marketplace but in politics: 

In democratic societies, differences in people’s assessments of accounting prices influence the policies requiring their use are selected. We may think of candidates for political office as bearers or carriers of contingent policies. It is then no exaggeration to say that citizens express their differences over accounting prices by casting votes on their favoured political candidates. This caveat should be borne in mind when mention is made of ‘estimating’ accounting prices. (Dasgupta 2021, 302) 

Actually, Dasgupta states explicitly that political and institutional change is primary. The “fundamental failures” of those areas need to be solved, as “pricing and allocation of financial flows alone will not be sufficient to enable a sustainable engagement with Nature.” (Dasgupta 2021, 467)

Fateful effects of a problematic metric

Finally, I want to point out one serious problem in the review. Dasgupta introduces a familiar graph about the relationship of ecological footprint and income per capita (Dasgupta 2021, 120). One message of course is that the footprint of the globally wealthy or middle-class people is very large. Also while discussing global trade, Dasgupta notes that it has actually increased global inequality and led to a net flow of wealth to the centres of power and affluence. In this context this is a downright radical message (Dasgupta 2021, Chapter 15). The problem of global inequality and injustice is emphasised at many points throughout the text. 

However, in analysing this graph, Dasgupta ends up with a problematic conclusion. Since the curve of the graph is convex, it “suggests, ominously, that egalitarian redistributions of incomes lead to larger global ecological footprints” (Dasgupta 2021, 120). Being a proper economist, Dasgupta adds “other things [being] the same”. So in a nutshell, if the poorer people of the world get at all wealthier, they will climb rapidly higher in the convex curve. Ecological crisis gets worse if we alleviate poverty. This grim reading resonates through the review in many ways.

But there is a serious problem: ecological footprint by the Global Footprint Network is not a proper master metric for the diversity of environmental impacts, unlike Dasgupta seems to assume. When scrutinised closely, the ecological footprint really measures properly only climate change emissions, and even those via a cumbersome proxy (Giampietro & Saltelli 2014; see more in Finnish). And if we look at the curve only from the climate viewpoint, the interpretation has to go into concrete details. The convex curve is so steep only if poverty is alleviated mainly by using fossil fuels; if not, the curve will be less steep. Everything changes, and the conclusion does not hold. Poverty does not need to be alleviated by spouting carbon dioxide – but poorer countries will of course need huge amounts of financial support to make the energy transition by overstepping the fossil phase.

But the Dasgupta Review is not about climate change, and Dasgupta notes elsewhere that we should not take it as a representative model. There are many kinds of environmental problems that do not aggregate fruitfully: thus there is not one unified curve of environmental footprints. Biodiversity decline takes many different forms, and it stems from diverse socio-economic backgrounds. Some forms are more connected to poverty and social fragility, others more to wealth and overconsumption. So alleviating poverty will also reduce some forms of environmental impact as it risks increasing others. There are both convex and concave curves. Resorting to a supposed environmental master metric sadly muddles the message of the Dasgupta Review, losing sight of the importance of equality and justice during the ecological transformation of societies.

Ville Lähde

References

Tutkimusyksikkömme väelle vuoden merkittävin tapahtuma oli Koneen Säätiön elokuussa myöntämä neljän vuoden tutkimusrahoitus, joka oli säätiön historian mittavin yksittäinen rahoitusmyöntö. Tämän rahoituksen turvin riveihimme liittyy vuoden 2022 alusta uusi tutkija, BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas.

 

Viime vuodelta siirretty Helsinki Biennaalin “tutkimusasema” oli myös hieno päästä toteuttamaan, joskaan koronatoimista johtuen läsnäolomme ei voinut olla yhtä konkreettista kuin olisimme toivoneet. Osana biennaalia toteutettiin Ashley Dawsonin videovierailu sekä keskustelu Ville Niinistön kanssa Vallisaaressa. Melkoinen taidepläjäys oli myös Jyväskylän kesän avaaminen Ekologinen jälleenrakennus -esityksellä.

 

BIOS-tutkimusasema Helsinki Biennaalissa. Kuva: © Maija Toivanen/HAM/Helsinki Biennaali 

 

Toisiamme pääsimme näkemään harvemmin kuin olisimme toivoneet, ja etäily jatkunee näillä näkymin. Kesällä kuitenkin pystyimme kerääntymään, sekä kokoustamaan että nauttimaan toistemme seurasta antoisasti pari kertaa.

Tieteelliset artikkelit

Kuluneen vuoden aikana julkaistiin kaikkiaan viisitoista tieteellistä artikkelia, joita BIOS-tutkijat kirjoittivat yksin, yhteistuumin tai yhteistyössä muualla toimivien tutkijoiden kanssa. Tero Toivasen artikkeli  “A Player Bigger Than Its Size” jatkoi työmme pitkää linjaa. Tero tutki suomalaisen biotalouden regiimin ja metsätalouden roolia ja hankalaa suhdetta ilmastotutkimukseen ja -politiikkaan. Tutkimusyksikön väki vei myös eteenpäin teollisuuden vähähiilikarttojen analyysiään Alue ja ympäristö -lehden erikoisnumeron artikkelissa “Teollinen murros ekohyvinvointivaltiossa”. Tieteessä tapahtuu -lehteen kirjoitettiin artikkeli “Kestävyyssiirtymän tiedontuotannollisista puutteista”.

Tere Vadénilta ilmestyi artikkeli “What Does Fossil Energy Tell Us About Technology?”, Antti Majavalta artikkeli “Aineettomuuden jalanjälki. Suprematistinen modernismi globaalin ympäristökriisin kontekstissa”, ja Karoliina Lummaalta samassa kokoamateoksessa artikkeli “Peili ja diagrammi”.

Paavo Järvensivun johdolla kirjoitettiin WISE-projektin politiikkapäämajaharjoituksia käsittelevä artikkeli “A simulation exercise for incorporating long-term path dependencies in urgent decision-making”. Helsingin harjoitusta käsittelevä raportti ilmestyi. Kuntatason harjoituksesta keskusteltiin myös BIOS-podcastissa. Jussi T. Eronen oli kirjoittamassa WISE-tutkijoiden päämajaharjoitusten metodia käsittelevää artikkelia “The Policy operations room: Analyzing path-dependent decision-making in wicked socio-ecological disruptions”. 

Eronen oli myös kirjoittamassa artikkeleita ilmastonmuutoksen vaikutuksesta varpuslintujen kehitykseen, myöhäisen kvartäärikauden nisäkkäiden kohtaamista muutoksista, bioottisten vuorovaikutusten merkityksestä “syvän ajan” sukupuuttojen tarkastelussa, pienten yhteisöjen tarjoamista opeista sopeutumisessa ympäristömuutoksiin, paimentolaisuuden ymmärtämisestä sekä “peukalosääntöjen” merkityksestä kulttuurisessa evoluutiossa.

Emma Hakala jatkoi työtään ympäristöturvallisuuden tutkimuksen saralla kahdessa yhteisartikkelissa “Comprehensive security: The opportunities and challenges of incorporating environmental threats in security policy” ja “Policy coherence for sustainable development and environmental security: A case study of European Union policies on renewable energy”. Ensin mainitussa mukana oli myös Jussi T. Eronen sekä useita WISE-projektin kollegoitamme. Tieteellisten artikkelien ohella Emma Hakala jatkoi ympäristöturvallisuuden pioneerityötä valtioneuvoston julkaisussa Ilmastonmuutos ja Suomen turvallisuus – hän myös esiintyi aiheesta aktiivisesti lukuisilla eri foorumeilla.

Valiokuntalausunnot

Tammikuussa teimme eduskunnan talousvaliokunnalle ja valtiovarainvaliokunnalle lausunnon kestävän kasvun ohjelmasta. Toukokuussa lausuimme talousvaliokunnalle julkisen talouden suunnitelmasta 2022–2025 sekä tulevaisuusvaliokunnalle Agenda 2030 -selonteosta. Marraskuussa laadimme valtionvarainvaliokunnan liikennejaostolle lausunnon ekologisesta jälleenrakennuksesta liikenteen näkökulmasta.

Muita kirjoituksia

Tammikuussa Ville Lähde oli Animalia-lehden juhlavuoden ensimmäisen numeron vieraileva toimittaja ja kirjoitti numeroon artikkelin “Eläinkysymys ruokamurroksessa”. Hän osallistui myös järjestön ensimmäiseen eläinoikeusraporttiin kirjoituksella “Ruoan tulevaisuus”.

Tammikuussa BIOS-blogissa käsiteltiin ympäristöministeriön sekä työ- ja elinkeinoministeriön laatimaa ehdotusta kiertotalouden strategiseksi ohjelmaksi. Maaliskuussa blogissa julkaistiin Ville Lähteen pitkä analyysi tuoreesta “Dasguptan raportista”. Huhtikuussa blogissa palattiin irtikytkentäkeskustelun kipukohtiin jatkaen aiempaa podcast-keskustelua.

Paavo Järvensivu oli mukana kirjoittamassa keväällä ilmestynyttä teosta Ympäristökäsikirja kuntapäättäjille ja keskusteli aiheesta Kalevi Sorsa -säätiön podcastissa. Paavon essee “Tulevaisuuden melko lyhyt historia” ilmestyi Mustarinda-lehdessä. Karoliina Lummaa toimitti Elsi Hyttisen kanssa Metsä-teemanumeron Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avaimeen, jossa ilmestyi myös hänen esseensä runouden, kulttuurin ja luonnontieteen risteämistä metsäaiheisessa taiteessa ja ympäristötutkimuksessa. Jussi T. Eronen oli kirjoittamassa huhtikuista WISE-blogikirjoitusta “Suomen pandemiapolitiikka ja ilmastokriisipolitiikka”. Tero Toivanen oli mukana Politiikasta.fi -lehden taloustieteen ja -politiikan raadissa. 

Emma Hakalan teksti “Kaupungistuva Afrikka tiellä kestävään kehitykseen” ilmestyi Kleio-lehdessä. Toukokuussa ilmestyivät myös Freek van der Vetin kanssa kirjoitettu Ulkopoliittisen instituutin julkaisu “Protecting the environment during armed conflict: From principles to implementation” sekä Emman blogikirjoitus “Miten jäsentää muuttuvan ilmaston vaikutuksia turvallisuuteen?” 

Tere Vadén kirjoitti Erkki Lähteen kanssa Versus-lehteen ruotsalaisesta metsätalouden mallista, ja kesäkuussa ilmestyi hänen WISE-blogikirjoituksensa “Talouden ennakointi ja kestävyyssiirtymä”. Samoihin aiheisiin pureutui Tero Toivasen ja Paavo Järvensivun Helsingin Sanomissa ilmestynyt mielipide kestävän talouspolitiikan suunnittelusta. Lokakuussa ilmestyi Politiikasta.fi -lehdessä Tere Vadénin syväluotaava kirjoitus “Toinen koronasyksy toi energiakiriisin”.

Ville Lähde kirjoitti toukokuun Suomen luontoon esseen “Näin kompostini opetti minua” ja kesäkuussa Ulkoministeriön Kehitys-lehteen artikkelin “Nälkä lisääntyy maailmassa ilman koronapandemiaakin”. Hän osallistui asiantuntijakommentoijana Kehityspoliittisen toimikunnan analyysipaperin “Ruokaturva ja ruokajärjestelmien tulevaisuus” laatimiseen.

Emma Hakalan, Ville Lähteen ja Tero Toivasen näkökulma “Luoko nuorten ilmastoliike uutta kansalaisuutta?” ilmestyi Nuorisotutkimus-lehden numerossa 2/2021. Syksyllä Ville Lähde pohti BIOS-blogissa pitkällisesti sivistystä ekologisen jälleenrakennuksen maailmassa sekä muiden BIOS-tutkijoiden kanssa huoltosuhteen problematiikkaa. Ruoantuotannon ja biodiversiteetin pohdinnat yhdistyivät hänen niin & näin -lehden verkkotekstissään “Maa kompostista käsin”. Joulukuussa hän arvioi samassa lehdessä dokumenttielokuvaa Invisible Demons.

Podcastit ja videot

Heti alkuun on mainittava loppuvuodesta käynnistynyt Antti Majavan tuottama laaja metsäpodcastien sarja, joka on tätä kirjoitettaessa ehtinyt viidenteen osaan. Ensimmäisessä jaksossa tehtiin tilannekatsaus, toisessa pohdittiin metsäteollisuutta energiamurroksessa, kolmannessa mietittiin metsäsektorin sopeutumiskykyä, neljännessä pureuduttiin hiilen hinnoitteluun ja viidennessä vetytalouteen.

Aiemmin mainittujen lisäksi BIOS-tutkijat esiintyivät viidessätoista videossa tai podcastissa. Kaikki videomme ja podcastimme vuosien varrelta löytyvät muuten nykyään kotisivuiltamme kätevästi samasta paikasta! Paavo Järvensivu puhui Pro Goes Future -videolla ekologisesta jälleenrakennuksesta, Karoliinan Lummaa esitti kommentaarin professori Gay Hawkinsin plenaariesitelmään Waste Society – Current Issues in Social Scientific Waste Studies -luentosarjassa, ja Ville Lähde avasi Lappeenrannan Uusi Festivaali -tapahtuman videotervehdyksellä.

Ville Lähde puhui tammikuussa kestävästä kehityksestä ja ruoantuotannosta YK-liiton podcastissa ja vieraili Ylen podcastissa “Äiti, kuolevatko jääkarhut?” Kesäkuussa hän keskusteli Climate Moven podcastissa demokratiasta ilmastokriisissä. Paavo Järvensivu oli mukana transmediale-tapahtuman keskustelussa “Refusal of Projected Collapse”, ja Emma Hakala ja Antti Majava keskustelivat energiasta ja identiteetistä IHME-podcastissa.

Syksyllä Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen puhuivat suunnittelun tärkeydestä Poliittinen talous -podcastissa. Ville Lähde piti Kohtuukoulutuskasvatus-kokonaisuudessa kaksi pitkää luentoa ympäristökriisin, luonnonvarojen niukkuuden ja kohtuuden perusteista. Radio Moreenissa hän puhui ilmastoaktiivien kohtaamista kielteisistä reaktioista. Tere Vadén puhui mineraalivarojen riittävyydestä Finnwatchin uudessa podcastsarjassa. Joulukuussa Paavo Järvensivu keskusteli politiikan sisältötavoitteista Kalevi Sorsa -säätiön podcastin kahdessa osassa, ja Ville Lähde vieraili JustFood -hankkeen podcastissa.

Julkisia esiintymisiä

Erilaisia luentoja, paneelikeskusteluita ja muita julkisia esiintymisiä kertyi vuoden mittaan yli puolensataa jatkuvista poikkeusoloista huolimatta. Tammikuussa Paavo Järvensivu keskusteli Climate Moven kuntavaalitapahtumassa, Emma Hakala esiintyi “Advancing EU-SAARC Cooperation” -kokouksessa Nepalissa ja Ville Lähde piti ensimmäisen esitelmänsä Porin lyseon lukion tiedekummina. Helmikuussa Tero Toivanen osallistui Tulevaisuus 2021 -paneeliin, 

Huhtikuussa Ville Lähde osallistui Elokapinan mediapaneeliin ja esitelmöi Dasguptan raportista Ympäristöministeriön tutkimuskahveilla. Emma Hakala oli mukana STTK:n webinaarissa “Ilmastoturvallisuus ja Suomi”, ja Paavo Järvensivu puhui Itä-Suomen yliopiston Studia Generaliassa ekologisesta jälleenrakennuksesta. Toukokuussa Tero Toivanen oli mukana Tiedekulman “Työn kestävä tulevaisuus” -tapahtumassa ja Tere Vadén keskusteli Maailma kylässä -festivaalin verkkotapahtumassa hyvästä ja kestävästä elämästä.

Kesäkuussa Ville Lähde piti keynote-esitelmän Lahdessa järjestetyssä estetiikkakonferenssissa. Elokuussa Emma Hakala osallistui Politiikasta.fi-lehden webinaariin “Political imaginaries of climate change” ja syyskuussa Ulkopoliittisen instituutin kesätapahtumaan.

Syyskuussa Emma Hakala ja Ville Lähde luennoivat Lasten ja nuorten säätiön tuottamassa rehtorien koulutushankeessa, ja Emma ja Tero Toivanen jatkoivat hankkeessa loppuvuodesta. Lokakuussa Ville Lähde oli Viherympäristöliiton 30-vuotisjuhlien juhlapuhuja, ja Karoliina Lummaa piti esitelmän Metsätieteen päivässä.

BIOS tiedotusvälineissä

Emma Hakalaa haastateltiin helmikuussa Iltalehteen ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksista. WISE-projektin johtaja Janne Hukkinen ja Ville Lähde ruotivat maaliskuussa Acatiimin haastattelussa yhteiskunta- ja ihmistieteiden marginaalista asemaa ympäristötutkimuksen rahoituksessa. Ydin-lehti julkaisi Emma Hakalasta henkilökuvan. 

Paavo Järvensivu ja Tere Vadén olivat haastateltuina Voiman toukokuisessa talousliitteessä. Heinäkuisessa Maaseudun Tulevaisuuden henkilökuvassa Ville Lähde pohti puutarhallaan ruoantuotannon ongelmia.

Elokuussa Emma Hakala puhui jälleen ilmastonmuutoksen turvallisuusuhkista, nyt sekä Ylen että Helsingin Sanomien jutuissa. Lokakuussa Ville Lähde kommentoi Kauppalehti Option jutussa kehitysoptimismin problematiikkaa, ja marraskuussa hän oli haastateltavana All Youth -hankkeen blogissa.