15.2.2022
Eduskunnan talousvaliokunnalle: Komission tiedonanto talouspolitiikan EU-koordinaation arviosta Tulevat vuosikymmenet ovat väistämättä vahvan investointipolitiikan aikaa, ja tämä on syytä huomioida sääntöjen ja koordinaation uudistamisessa. On arvioitava, missä määrin investointipolitiikalle tehdään jatkossa tilaa kansallisen talouspolitiikan alueella ja missä määrin vastuuta siirretään yhteisesti EU-tasolla kannettavaksi.

Annoimme 15. helmikuuta 2022 pyynnöstä lausunnon eduskunnan talousvaliokunnalle.

Asia: E 14/2020 vp Valtioneuvoston selvitys:
Komission tiedonanto talouspolitiikan EU-koordinaation arviosta
https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/Liiteasiakirja/Documents/EDK-2021-AK-416266.pdf

Lausunnon pääsanomat:

  • Koronakriisi on luonut uusia vaatimuksia EU:n talouspolitiikan koordinaatiokehikon ja EU:n finanssipolitiikan sääntöjen kehittämiselle. EU:n elvytyspaketti ja yhteisvelka ovat puolestaan avanneet uusia mahdollisia suuntia jäsenmaiden yhdessä koordinoimalle EU-talouspolitiikalle lainsäädäntöä myöten. Sääntökehikon tarkistus tulee hyvään aikaan ja se antaa EU:lle edellytykset korjata aikaisempia talouden sekä talouspolitiikan rakennevikoja ja vastata tulevaisuuden haasteisiin.
  • Keskeisin toimintaympäristöön liittyvä kysymys on se, millaisissa olosuhteissa EU:n talouspolitiikan pitää tulevaisuudessa toimia ja millainen koordinaatio- ja sääntökehikko vastaa olosuhteiden asettamiin haasteisiin parhaalla mahdollisella tavalla.
  • EU:n talouspolitiikan raamit on nyt asetettava sellaisiksi, että talouspolitiikka pystyy täysimääräisesti tukemaan EU:n vihreän kehityksen ohjelman ja siihen liittyvän siirtymäpolitiikan toteuttamista. Se edellyttää koordinoitua veropolitiikkaa, investointipolitiikkaa, sääntelypolitiikkaa ja rajoittamispolitiikkaa, jotka kaikki tulevat luonnollisesti talouspolitiikan alueelle.
  • Suomen hallituksella ja eduskunnalla on oltava vaikuttamisstrategiastaan riippumatta jonkinlainen perusidea siitä, millaista EU-talouspolitiikkaa jatkossa tavoitellaan ja minkälaiseen koordinaatio- ja sääntökehikkoon sen pitäisi nojata.
  • Suomen kanta, jonka mukaan sääntökehikkoa tulee yksinkertaistaa, on hyvä. Suomen kannattaa suhtautua varauksella vanhojen teknisten menosääntöjen ja velkasääntöjen palauttamiseen tai vastaavien uusien luomiseen. Koska muuttuvassa toimintaympäristössä ja muuttuvissa taloudellisissa olosuhteissa säännöt vanhentuvat helposti, ne voivat alkaa toimia omia tavoitteitaan eli talouden ja yhteiskunnan vakauttamista vastaan.
  • Tulevat vuosikymmenet ovat väistämättä vahvan investointipolitiikan aikaa, ja tämä on syytä huomioida sääntöjen ja koordinaation uudistamisessa. On arvioitava, missä määrin investointipolitiikalle tehdään jatkossa tilaa kansallisen talouspolitiikan alueella ja missä määrin vastuuta siirretään yhteisesti EU-tasolla kannettavaksi.
  • Koska talouspolitiikassa pitää huolehtia EU-jäsenvaltioiden maksukyvystä, Suomen on syytä edistää keskusteluissaan linjaa, jossa EU-talouden ja erityisesti eurojärjestelmän sisäisiä epätasapainoja pyritään määrätietoisesti talouspoliittisella ohjauksella tasoittamaan. Käytännössä tämä tapahtuu nykyistä vahvemmin koordinoidulla kysynnänsäätelypolitiikalla, tuottavuutta ja tuotantokapasiteettia parantavalla politiikalla sekä muulla rakennepolitiikalla.
  • Euroopan talouspoliittinen ohjausjakso toimii jatkossakin hyvänä perustana talouspolitiikan koordinaatiolle. Semesteriä on kuitenkin syytä kehittää niin, että siinä huomioidaan aikaisempaa paremmin muut EU-talouden kestävyyden ja kilpailukyvyn kannalta keskeiset politiikkalohkot, joiden tavoitteet huomioiden talouspolitiikkaa sitten pyritään johdonmukaisesti ohjaamaan.
  • Suomen kannattaisi ajaa ohjausjakson keskeiseksi välineeksi muutamia EU-maiden yhteiset neuvottelut käynnistäviä rajoja. Kiinteän ja joustamattoman sääntökehikon sijaan EU-talouspolitiikan ohjauksessa pitää enenevissä määrin pyrkiä joustavaan ja reagoivaan koordinaatioon, josta korona-ajan politiikka on jokseenkin hyvä esimerkki. Yhteisneuvottelujen kautta eteneminen on hyvä tapa toteuttaa EU-talouspolitiikkaa. Ennakointia tässä tarvitaan kuitenkin lisää, eikä kansalaisia tai kansallisia parlamentteja voida yllättää uusilla suurilla paketeilla ilman laajaa demokraattista prosessia ja julkista keskustelua.

EU:n talouspolitiikan koordinaatiokehikon ja EU:n finanssipolitiikan sääntöjen kehittäminen – toimintaympäristön kuvaus

Euroopan komissio käynnisti lokakuussa 2021 uudestaan keskustelut EU:n talouspolitiikan koordinaatiokehikon ja EU:n finanssipolitiikan sääntöjen kehittämisestä. Koronakriisi laittoi tämän prosessin tauolle keväällä 2020. Alun perin prosessin päällimmäisenä tavoitteena oli tehdä koordinaatio- ja sääntökehikosta yksinkertaisempi, mutta koronakriisin myötä talouspoliittinen toimintaympäristö on muuttunut siinä määrin, että teknistä parantelua suuremmalle uudistukselle on syntynyt tarve.

Koronavastaus eri Euroopan maissa nosti julkisen velan tason ennätyskorkealle ja palaaminen vanhoihin taloussääntöihin kriisin jälkeen ei vaikuta mahdolliselta. Ennen kaikkea vanhan velkasäännön mielekkyys on kyseenalaistettu. Lisäksi koronakriisin aikana on luotu uusia talouspoliittisia rakenteita EU:ssa. EU:n elvytyspaketti ja yhteisvelka ovat jossain määrin muuttaneet talouspolitiikan kokonaisuutta, vaikka ne onkin tarkoitettu väliaikaiseksi, yksittäiseksi toimenpiteeksi. Samalla nämä rakenteet ovat kuitenkin konkreettisestikin avanneet uusia mahdollisia suuntia yhdessä koordinoidulle EU-talouspolitiikalle lainsäädäntöä myöten.

Keskeisin toimintaympäristöön liittyvä kysymys on kuitenkin se, millaisissa olosuhteissa tulevaisuudessa EU:n talouspolitiikan pitää toimia ja millainen koordinaatio- ja sääntökehikko toimii siinä parhaalla mahdollisella tavalla. Koronapandemia ei vieläkään osoita väistymisen merkkejä ja suuremmat haasteet ilmastonmuutoksen sekä luontokadon muodossa ovat jo EU:n, kansallisvaltioiden ja kansalaisten edessä. Näihin onkin tartuttu EU:ssa jo esimerkiksi Euroopan vihreän kehityksen ohjelmalla, jossa on asetettu kovat tavoitteet vihreälle siirtymälle EU:n alueella. Tavoitteet kiteytyvät kolmeen kohtaan: hiilineutraalisuuteen vuoteen 2050 mennessä, talouskasvun erottamiseen resurssien käytöstä ja oikeudenmukaiseen siirtymään.

On selvää, että EU:n talouspolitiikan raamit on nyt asetettava sellaisiksi, että talouspolitiikka pystyy täysimääräisesti tukemaan edellisten kovien tavoitteiden toteuttamista. Se edellyttää koordinoitua veropolitiikkaa, investointipolitiikkaa, sääntelypolitiikkaa ja rajoittamispolitiikkaa, jotka kaikki tulevat luonnollisesti talouspolitiikan alueelle. Tässä mielessä nyt käynnistyvä talouspolitiikan koordinaation ja sääntöjen tarkistus EU:ssa tulee juuri oikeaan aikaan. Samalla kuitenkin paineet ovat kovat: jos nyt emme onnistu luomaan hyvin toimivaa ja joustavaa sääntelykehikkoa, jatkossa voi olla liian myöhäistä. Siirtymäpolitiikan pitää nimittäin saada merkittäviä tuloksia aikaan jo seuraavan vuosikymmenen aikana ja siitä eteenpäin entistä nopeammin.

Sääntökehikon tarkistaminen antaa mahdollisuuksia luoda EU:n talouspolitiikasta ja talousmallista maailman parhaan. Sen lisäksi, että sen kautta voidaan tarttua tulevaisuuden haasteisiin, sillä on mahdollista korjata myös aikaisempia heikkouksia EU:n talouspoliittisessa kehikossa ja EU-taloudessa. Vaikka näihin on epäsuorasti tartuttu esimerkiksi Euroopan keskuspankin viime vuosikymmenen aikana tapahtuneen politiikkalinjan muutoksen kautta, edelleen kriittisiä epätasapainoja synnyttävät rakenteet ovat voimissaan erityisesti euroalueella. Kansallisvaltioiden kysyntä-, teknologia- ja tuotantomahdollisuuserot on jätetty toistaiseksi liiaksi talouspoliittisen ohjauksen ja koordinaation ulkopuolelle, mitä voidaan pitää suurimpana sisäisenä haasteena eurojärjestelmälle ja EU-taloudelle kokonaisuudessaan. Vaihtotaseen ali- ja ylijäämien epätasapainot kuvaavat tätä ongelmaa.

Lähtökohtia Suomen linjaksi

Suomen hallitus ja eduskunta eivät ole vastanneet Euroopan komission julkiseen konsultaatioon koordinaatio- ja sääntökehikon kehittämisestä. Suomen tavoitteena on hakea suotuisaa ratkaisua kevään ja syksyn 2022 aikana käytävien jäsenmaiden välisten keskustelujen kautta. Jotta tämä olisi mahdollista, on Suomella oltava jonkinlainen perusidea siitä, millaista EU-talouspolitiikkaa jatkossa tavoitellaan ja minkälaiseen koordinaatio- ja sääntökehikkoon sen pitäisi nojata.

Koska vaatimukset talouspoliittiselle ohjaukselle tulevaisuudessa ovat suuret ja tarpeet sille vielä monin tavoin ennakoimattomat, keskeinen periaate tulee olla, ettei liian tiukkaa ja joustamatonta sääntökehikkoa tässä yhteydessä luoda. Suomen kantana EU-selonteossa on ollut, että sääntökehikkoa tulee yksinkertaistaa. Tästä kannasta onkin syytä pitää kiinni, sillä monimutkainen, vaikeasti tulkittava ja teknokraattisesti valvottava sääntökehikko on usein joko liian rajoittava tai kokonaan käyttökelvoton talouspolitiikan mielekkäässä ohjauksessa. Globaalin finanssikriisin jälkeen tehdyt sääntömuutokset EU-kehikossa ovat pitkälti johtaneet tämänkaltaiseen lopputulokseen.

Suomen kannattaa esimerkiksi suhtautua varauksella vanhojen teknisten menosääntöjen palauttamiseen tai vastaavien uusien luomiseen. Koska muuttuvassa toimintaympäristössä ja muuttuvissa taloudellisissa olosuhteissa säännöt vanhentuvat helposti, ne voivat alkaa toimia omia tavoitteitaan eli talouden vakauttamista vastaan. Saattaa syntyä vaara, että velkatavoitteet ja menosäännöt johtavat liian myötäsykliseen talouspolitiikkaan. Monet taloustietelijät ovat kiinnittäneet viimeaikaisissa puheenvuoroissa huomiota tähän haasteeseen.

Esimerkiksi tällä hetkellä olisi EU- ja eurotalouden näkökulmasta erittäin ongelmallista, jos vanhat alijäämä- ja velkasäännöt palautettaisiin käyttöön sellaisinaan ja talouspolitiikkaa alettaisiin kiristää näiden sääntöjen viitoittamalla tavalla. Paluu vanhoihin sääntöihin tarkoittaisi, että mahdollisesti jopa neljätoista maata joutuisi liiallisen alijäämän menettelyyn. Jos tähän reagoitaisiin julkisen talouden sopeutuksella, kuten eurokriisin aikaan 2010-luvun alussa, aiheuttaisi se uuden taantuman Euroopassa. Jos taas sääntö palautettaisiin vain nimellisesti, se ei ohjaisi käytännössä mitään. Onkin ilmeistä, ettei Suomen kannata tulevissa keskusteluissaan muiden jäsenmaiden kanssa vaatia vanhoihin sääntöihin palaamista, mikä voisi vähentää maan vaikutusvaltaa EU-neuvotteluissa.

Suomen toisena selkeänä kantana EU-selonteossa on se, että jokaisen EU-maan tulee viime kädessä itse vastata talouspolitiikkansa kestävyydestä julkisten talouden tasapainosta huolehtien. Nykyisessä toimintaympäristössä tämä tarkoittaa sitä, ettei kaikkea ekologisen kriisin voittamisen edellyttämää investointitaakkaa ole syytä sälyttää yksittäisten jäsenmaiden kannettavaksi – erityisesti tiukkojen menosääntöjen sisällä. Ajatushautomo Bruegel on laskenut, että julkisia ja yksityisiä investointeja tarvitaan joka vuosi kaksi prosenttia suhteessa BKT:hen vuoteen 2050 asti, jotta EU:n omat päästötavoitteet voidaan saavuttaa. Tulevat vuosikymmenet ovat väistämättä vahvan investointipolitiikan aikaa, ja tämä on syytä huomioida sääntöjen ja koordinaation uudistamisessa.

Suomen on arvioitava, missä suhteessa investointipolitiikalle pitää jatkossa tehdä tilaa kansallisen talouspolitiikan alueella ja missä määrin vastuuta siitä on syytä siirtää EU:n yhteisesti kannettavaksi. Ehdotusta ”kultaisesta säännöstä”, jolla tarkoitetaan ympäristöinvestointien jättämistä EU:n alijäämäsäännön ulkopuolelle, on syytä vakavasti pohtia. Mutta yhtä lailla kannattaa etsiä vaihtoehtoja, joilla jäsenmaat yhdessä tarkasti rajatuilla investointiohjelmilla vastaavat ilmastonmuutoksen ja luontokadon haasteeseen. Tässä yhteydessä tietenkin EU:n koronaelvytyksen myötä syntyneitä institutionaalisia rakenteita kannattaa hyödyntää.

Koska talouspolitiikassa pitää huolehtia EU-jäsenvaltioiden maksukyvystä, Suomen on syytä edistää keskusteluissaan linjaa, jossa EU-talouden ja erityisesti eurojärjestelmän sisäisiä epätasapainoja pyritään määrätietoisesti talouspoliittisella ohjauksella tasoittamaan. Käytännössä tämä tarkoittaa nykyistä vahvemmin koordinoitua kysynnänsäätelypolitiikkaa, tuottavuutta ja tuotantokapasiteettia parantavaa politiikkaa sekä muuta rakennepolitiikkaa. Vaihtotaseen epätasapainot ovat merkki siitä, että tässä politiikassa ei ole riittävästi menneinä vuosina ja vuosikymmeninä onnistuttu. Luomalla kannustimia ylijäämämaille suurempiin investointeihin ja alijäämämaille tuotantorakenteen kehittämiseen kilpailukykyiseksi samaa ongelmaa hoidetaan yhtä aikaa kahdesta suunnasta. Toistaiseksi erityisesti ensimmäinen elementti on puuttunut EU:n talouspolitiikan koordinaatiosta.

Jatkossakin Euroopan talouspoliittinen ohjausjakso toimii hyvänä perustana talouspolitiikan koordinaatiolle. Semesteriä on kuitenkin syytä kehittää niin, että siinä huomioidaan jatkossa aikaisempaa paremmin muut EU-talouden kestävyyden ja kilpailukyvyn kannalta keskeiset politiikkalohkot, joiden kanssa talouspolitiikkaa sitten pyritään johdonmukaisesti ohjaamaan.

Suomen kannattaisi ajaa ohjausjakson keskeisiksi välineiksi muutamia EU-maiden yhteiset neuvottelut käynnistäviä rajoja. Ne voisivat liittyä esimerkiksi vaihtotaseen ali- ja ylijäämiin ja julkisiin yli- ja alijäämiin, joista EU:n hyväksymien investointihankkeiden vaikutus on puhdistettu pois. Kiinteän sääntökehikon sijaan EU-talouspolitiikan ohjauksessa pitää enenevissä määrin pyrkiä joustavaan ja reagoivaan koordinaatioon, josta korona-ajan politiikka oli jokseenkin hyvä esimerkki.

Koska mitään automaattisia sanktioita ja helppoja talouspoliittisia ratkaisuja talouksien välisiin epätasapainoihin ei voida löytää, yhteisneuvottelujen kautta eteneminen on hyvä tapa toteuttaa EU-talouspolitiikkaa. Ennakointia tässä tarvitaan kuitenkin lisää, eikä kansalaisia tai kansallisia parlamentteja voida yllättää uusilla suurilla paketeilla ilman laajaa demokraattista prosessia ja julkista keskustelua.

Kunnioittavasti,
BIOS-tutkimusyksikön puolesta
Ekonomisti, tutkija Jussi Ahokas

10.2.2022
Uutiskirje 2/2022 Tervetuloa lukemaan vuoden 2022 ensimmäistä uutiskirjettä! Jos et ole jo uutiskirjeen tilaaja, kannattaa liittyä mukaan, sillä myöhemmin keväällä on luvassa mm. perusteellista analyysiä tulevasta IPCC:n uuden ilmastoraportin yhteiskunnallisesta osiosta. Uutiskirjeissä esittelemme kiinnostavia tutkimuksia ja tapahtumia maailmalta ja Suomesta sekä kerromme BIOS-tutkimusyksikön toiminnasta ja tuotannosta. Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tälle sivustolle. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi […]

Tervetuloa lukemaan vuoden 2022 ensimmäistä uutiskirjettä! Jos et ole jo uutiskirjeen tilaaja, kannattaa liittyä mukaan, sillä myöhemmin keväällä on luvassa mm. perusteellista analyysiä tulevasta IPCC:n uuden ilmastoraportin yhteiskunnallisesta osiosta. Uutiskirjeissä esittelemme kiinnostavia tutkimuksia ja tapahtumia maailmalta ja Suomesta sekä kerromme BIOS-tutkimusyksikön toiminnasta ja tuotannosta. Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tälle sivustolle. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Kärpässieniä. Kuva Tere Vadén.

Maailmalta

Shellin hiilen talteenottohanke ei mennyt kuin Strömsössä

Shell käynnisti taannoin Kanadan Albertassa hankkeen, jonka tarkoituksena oli yhdistää hiilen teknologinen talteenotto ja vähäpäästöinen vedyn tuotanto. Kuten tässä Carbon Briefin tietopaketissa kuvataan, vedyn tuotantotapoja erotetaan usein värikoodein, jossa esimerkiksi “vihreä” viittaa vähäpäästöisellä sähköllä elektrolyysin avulla tuotettuun, “harmaa” maakaasulla tuotettuun ja “sininen” sellaiseen maakaasupohjaiseen tuotantotapaan, johon on kytketty hiilen talteenotto. Näin Albertan hankkeessa yhdistyisi kaksi suurta intoa herättävää puolta – vetytalous ja “negatiiviset päästöt”. Shell iski onnistuneesti kiinni Kanadan pyrkimykseen ajaa “puhdasta” fossiilitaloutta ja vetytaloutta, ja valtaosa tämän Quest-projektin rahoituksesta tulikin julkiselta puolelta (lisää aiheesta täältä).

Global Witness -järjestön tammikuisessa raportissa kuitenkin todetaan, että lupausten ja todellisuuden välillä ammottaa melkoinen kuilu. Shellin laitos nimittäin sitoo vain 48% hiilidioksidipäästöistään – kun teollisuudessa usein luvataan noin 90% sitomisosuutta. Ja kun katsotaan kasvihuonekaasupäästöjä kokonaisuudessaan eli otetaan etenkin metaani huomioon, prosentti on vain 39%. Shell itse lupaili viime vuoden tammikuun tiedotteessaan, että tällainen tuotanto saa aikaan “vähän tai ei lainkaan kasvihuonepäästöjä”. Sehän meni hyvin.

Taustalukemiseksi suosittelemme lämpimästi tätä Naturen artikkelia, jossa käydään perusteellisesti läpi “nettonolla” -termin huojuvaa käyttöä sekä sitä, millaista nettonollan tavoittelun pitäisi olla, jotta se istuu ilmastotavoitteisiin. Nettonollan (ja tietysti sen jälkeen nettonegatiivisuuden monissa maissa) täytyy olla vakaa pitkän aikavälin tavoite, ei hetkellistä laskentapeliä. Toisin sanoen yksittäisten toimijoiden hiilineutraalisuuden on sovittava valtiotason suunnitelmiin ja globaaliin kokonaisuuteen. Täytyy olla näkymä nettonollasta osana kokonaisvaltaista kestävyysmurrosta, tai muuten se tahtoo muuttua lyhyen aikavälin maineenkalasteluksi. Lisää keskustelun sudenkuopista voitte lukea tästä viimevuotisesta BIOS-uutiskirjeestä.

Uutta tutkimusta metaanipäästöistä

Nature uutisoi helmikuussa huolestuttavista tutkimusuutisista, joiden mukaan osa kiihtyvästä ilmakehän metaanipitoisuuden kasvusta voisi johtua “luonnollisten lähteiden” kasvusta. Ilmiön syitä tunnetaan edelleen hyvin huonosti, mikä korostaa jatkuvan tutkimustyön tarvetta, mutta syytä on etsitty muun muassa maakaasun tuotannosta ja öljyn “särötyksestä”, karjankasvatuksen lisääntymisestä ja kosteikkojen mikrobitoiminnan kiihtymisestä. Uuden tutkimuksen mukaan nimenomaan mikrobitoiminnan rooli näyttäisi kasvaneen, mutta missä (kaatopaikoilla, karjan jätöksissä, kosteikkoalueilla), sitä on vaikea vielä määrittää. Joka tapauksessa näyttää siltä, että metaanipäästöjen lisääntyminen kertoo erilaisista ilmastonmuutokseen liittyvistä positiivisista takaisinkytkennöistä – eli lämpeneminen ruokkii metaanipäästöjen kautta lisää lämpenemistä.Silti on tärkeä korostaa, että antropogeeniset päästöt ovat edelleen selvässä enemmistössä muodostaen yli 60% metaanin päästöistä.

Tähän liittyen tuore Sciencessa julkaistu tutkimus erittäin suurten metaanipäästölähteiden jakautumisesta on kiinnostava. Tutkimus vahvistaa aiempia epäilyjä siitä, että fossiilituotannon metaanipäästöjä on aliarvioitu (ks. esimerkiksi täältä, täältä ja täältä). Metaanin mysteerejä valottaa myös tämä erinomainen Suomen Luonnon artikkeli. Metaanipäästöjen syiden parempi tuntemus ja seuranta ovat kriittisen tärkeitä ilmastotoimien onnistumiselle – etenkin kun asia aletaan viimein ottaa ilmastopolitiikassa vakavammin.

Fossiiliyhtiöiden haastaminen lainvastaiseksi?

Oikeusjuttujen luvatussa maassa Yhdysvalloissa fossiiliteollisuuden lobbarit ovat lähteneet hyökkäämään erilaisia “divestment”- ja boikottipyrkimyksiä vastaan. Oikeistolainen ajatushautomo Alec ajaa useissa osavaltioissa lainsäädäntöä, jonka mukaan fossiiliteollisuuden boikotointi tai rahoituksen vetäminen pois ilmastosyistä veisi rahoittajat mustalle listalle. Tätä kehitystä kannattaa seurata.

BIOS

Paljon pohdintaa luonnon monimuotoisuudesta

Viime maaliskuussa blogissamme julkaistiin Ville Lähteen analyysi Dasguptan raportista, joka käsittelee biodiversiteettiä taloustieteen näkökulmasta. Nyt helmikuussa ilmestyi pitkä englanninkielinen kirjoitus, jossa Lähde sukeltaa syvemmälle raportin hyviin ja huonoihin puoliin. Kirjoituksessaan Lähde paitsi tarkastelee Dasguptan raporttia myös antaa perusteellisen yleissivistävän katsaukseen biodiversiteetin luonteeseen ja siihen, mistä biodiversiteettikriisi oikeastaan koostuu. Ajankohtaisuutta tuovat käynnissä oleva Kunmingin prosessi ja kiihtyvät vaatimuksen “biodiversiteetin Pariisin sopimuksesta”.

Tekstin ytimessä on ongelman poliittinen viheliäisyys. Yhtäältä biodiversiteetti “mosaiikkisena” ilmiönä ei istu minkään yhden mittarin alle, eikä siten biodiversiteetin katoakaan voida mitata niin yksiselitteisesti kuin vaikka ilmastonmuutosta. Se on tavallaan monta ilmiötä yhtaikaa. Toisaalta selkeä mitattavuus ja kvantifiointi tahtoo olla kansainvälisen politisoitumisen ehto, vaikka nojaamisella yhteen kapeaan mittariin on helposti hyvin ongelmallisia lopputuloksia, joita Lähde käsittelee tekstissään. Lisäksi välttämätön biodiversiteetin tarkastelun moninaisuus tarjoaa haavoittuvuuspisteen. Keskustelun hämärtämiseksi voidaan syyttää esimerkiksi ympäristönsuojelijoita siitä, että he eivät suostu valitsemaan yksikätistä mittaria – eli “yksimittarisuus” nähdään kunnon keskustelun ennakkoehdoksi, vaikka tieteellisesti asia on juuri päinvastoin.

Dasguptan raportin ydinongelmaksi Lähde paikantaa sen, että monisyisestä biodiversiteettinäkemyksestä huolimatta se tarttuu vain hyvin ohuesti biodiversiteetin funktionaaliseen puoleen eli siihen, miten elämälle välttämättömät aineen ja energian virtaukset pysyvät yllä ja uusiutuvat ympäristössämme.Tiivistimme artikkelin sanomaa pitkissä Twitter-ketjuissa suomeksi ja englanniksi.

Biodiversiteettirintamalla on tapahtunut muutakin, sillä Järvensivu osallistui viimevuotiseen Biodiversiteettiareenaan. Loppuraportti Ekologinen siirtymä luonnon monimuotoisuuspolitiikassa ilmestyi tammikuussa.

Muita kirjoituksia

Versus-lehden Kriittinen tila -palstalla julkaistiin helmikuussa kirjoitus, jossa käymme läpi tuoreen teollisuuden vähähiilisyystiekarttoja käsittelevän artikkelimme näkemyksiä. Kuten olemme useasti todenneet, tiekartoista puuttuu kokonaisvaltainen suunnitelmallisuus.

“Yhtäältä tiekartat viestittävät, että teollinen muutos on linjassa Suomen hiilineutraaliustavoitteen kanssa. Toisaalta hiilikädenjälkeä korostamalla kehystetään tuotannon kasvu ”vihreäksi” ilman, että yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutosta arvioidaan perusteellisesti.“

Karoliina Lummaa kirjoittaa Turun yliopiston kollegiumin ja TIAS:in blogissa metsistä suomalaisen runouden näkökulmasta.

“Runouden puiden suoruus viittaa kuitenkin aina tavalla tai toisella ihmisiin. Kaadetun puun vaakasuoruus vertautuu ihmisruumiiseen, ja suoriin riveihin istutetut puut kertovat ihmisen vallasta luontoon. Puiden oman toiminnan kuvitteluun suorat ja neliöt taipuvat huonommin. Puiden suhteet muihin lajeihin ovat kierteisiä ja verkottuneita, ja niiden biofysikaalinen elämä haarautuu juurina ja oksina ja hajaantuu kaasuina, hiukkasina ja siemeninä sinne tänne.”

Jussi Ahokas kirjoittaa tammikuisessa Kansan Uutisten näkökulmassaan eurooppalaisen turvallisuus-, energia- ja talouspolitiikan solmusta.

“Jos turvallisuuspoliittinen tilanne edelleen kiristyy, on Venäjällä mahdollisuus maakaasun tarjontaan vaikuttamalla aiheuttaa Eurooppaan vieläkin enemmän taloudellista heiluntaa sekä energiaepävarmuutta. Toisaalta Venäjälle itselleen se voisi tarkoittaa hyvinkin kokonaisvaltaista taloudellista eristäytymistä: jos kaasu ei kulje Eurooppaan, eurot eivät kulje Venäjälle. Ehkä Venäjän katse siirtyykin silloin Aasiaan ja ennen kaikkea Kiinaan, josta se voi löytää korvaavia markkinoita energiatuotteilleen.”

BIOS-podcasteissa: metsäpodcast laajenee edelleen

Joulukuun uutiskirjeessä kerroimme Antti Majavan tuottamasta uudesta metsäpodcastien sarjasta. Sen jälkeen sarja on ehtinyt jo kuudenteen osaansa, ja lisää on tulossa. Yllä olevan tekstin takaa löytyvät paitsi ohjelman jaksot (joihin pääsee käsiksi myös useista podcast-palveluista) myös niiden tekstiesittelyt. Viime uutiskirjeen jälkeen jaksoissa on puhuttu metsäsektorin kyvystä sopeutua muutoksiin, hiilen hinnoittelusta, metsätaloudesta osana vetytaloutta sekä metsien monimuotoisuudesta.

Emma Hakala oli Kirkon Ulkomaanavun uudessa Tekoja-podcastissa puhumassa pakolaisuudesta, siirtolaisuudesta ja muuttoliikkeistä; samassa sarjassa Ville Lähde on mukana tulevassa ruoantuotannon kysymyksiä luotaavassa jaksossa. Ja BIOS-ekonomi Jussi Ahokas vieraili jälleen Poliittinen talous -podcastissa.

BIOS tiedotusvälineissä

Tammikuussa Jussi Ahokas oli Ylen verkkosivuilla tulevaa vuotta tarkastelevassa ekonomistijoukossa ainut, joka muistutti ympäristö- ja luonnonvarakysymysten merkityksestä. Ahokas myös esitteli alkavaa BIOS-ekonomistin työtä Kansan Uutisten haastattelussa tammikuussa.

Maaseudun Tulevaisuus haastatteli tuoretta BIOS-ekonomistiamme tammikuussa. Juttu on maksumuurin takana, mutta tässä olennainen sitaatti:

”Keskellä kaikkea tätä suurta varallisuutta hyvän elämän edellytykset eivät silti ole Suomessakaan toteutuneet kaikille ihmisille. Kansainvälisesti ekologinen kriisi on myös ollut herätys, että emme voi tehdä aineellista hyvinvointia millä tahansa ehdoilla. Ja kun visio on yhdessä tehty hyvinvointi kaikille, niin myös tulevat sukupolvet ja luonto on sisällytettävä siihen.”

Ville Lähde pohdiskeli Maailma.net-sivuston haastattelussa kansalaistottelemattomuuden merkitystä ja sen herättämiä vastareaktioita.

Sustainability Science Days -konferenssi

BIOSlaiset järjestävät session ”Planning for a systemic transformation – How to plan rapid socio-ecological transformations?” osana kansainvälistä Sustainability Science Days -konferenssia. Konferenssin kokoonkutsujat ovat Helsinki Institute of Sustainability Science (HELSUS) ja Aalto-yliopisto ja se pidetään 18-19.5. 2022.Sessioon toivotaan esityksiä, abstraktien viimeinen lähetyspäivä on 21. helmikuuta, ja abstraktin voi lähettää täältä.

Alla vielä session tarkempi kuvaus englanniksi.

Planning for a systemic transformation – How to plan rapid socio-ecological transformations?

How should rapid and systemic socio-ecological transformations be planned? What is the role of planning in economic, industrial, or environmental policies in a rapidly warming world?

This session aims at understanding what role planning should have in systematic transformations, particularly in initiatives such as mission-oriented economy, green industrial policy, green new deal, and ecological reconstruction.

Description: Mission-oriented economy (Mazzucato 2021), green industrial policy (Rodrik 2014), green new deal (e.g., Mastini, Kallis & Hickel 2021) and ecological reconstruction (BIOS 2019) are recent conceptualisations of how to steer societies and economies to sustainable futures. These conceptualisations highlight the crucial role of the state in governing the needed systemic transformation to tackle the great ecological – and to varying extent also social – problems of the fossil-fueled era. Each in their own way, they also question market-oriented pathways to sustainability. However, what is underdeveloped in each of these conceptualisations is the notion of planning. What is planning for a systemic transformation? How can societies plan for the transformation? Who can do the planning and how? How can plans be used in governance and in business? What role should planning have in economic and industrial policies? We welcome both theoretical and empirical studies. Presentations can explore, for example, planning in various institutional and spatial contexts (e.g., state, municipalities, industries, and international and national economic institutions) and provide academic and practical ideas, critiques and alternative viewpoints on the conceptualisations mentioned above.

Conveners: Tero Toivanen (Helsinki Collegium for Advanced Studies), Paavo Järvensivu (BIOS Research Unit), Jussi T. Eronen (HELSUS) 

Lopuksi

Suosittelemme Long Play -lehden uutta artikkelia suomalaisesta metsäpolitiikasta, Tiede & Edistys -lehden Isabelle Stengers -numerossa etenkin Yrjö Hailan erinomaista johdantoartikkelia sekä Jari Lyytimäen ja Panu Pihkalan Alue ja ympäristö -lehden kirjoitusta “Pitääkö vaieta, saako syyllistää?”, joka käsittelee tutkijan roolia kestävyysviestinnässä. Ville Lähteen käännös niin & näin -lehteen John Lanchesterin esseestä “Merten kolossit” on erinomainen katsaus rahtilaivaliikenteen historiaan.

7.2.2022
Life matters everywhere. The notion of biodiversity in the Dasgupta Review The Dasgupta Review (2021) was both lauded and criticised upon its publication. Criticisms tended to focus on economizing Nature, ”laying a price tag on Nature”. However, such criticisms miss the mark in two key respects. First, the notion of biodiversity in the report is surprisingly nuanced, and secondly, Dasgupta is adamant that determining the “price” […]

The Dasgupta Review (2021) was both lauded and criticised upon its publication. Criticisms tended to focus on economizing Nature, ”laying a price tag on Nature”. However, such criticisms miss the mark in two key respects. First, the notion of biodiversity in the report is surprisingly nuanced, and secondly, Dasgupta is adamant that determining the “price” of Nature is crucially a matter of politics. Critique of The Dasgupta Review needs to delve deeper, and this is important in the context of the ongoing Kunming Process and the calls for ”Paris for biodiversity”. The key problem is that although the report at times recognizes the functional importance of biodiversity, its role in maintaining and renewing the crucial flows of energy and matter underpinning all life, in key sections this understanding fades away. But biodiversity is a key concern in all areas of life, also in the environments where humans live and produce things, not just a question of protecting or conserving Nature as a separate realm. 

Biodiversity, having for a long time been the stepchild of environmental awareness, has finally broken to the fore in recent years. The old gripe about climate change overshadowing biodiversity decline no longer seems that apt. The phrase “the sixth mass extinction” has become common currency – perhaps heralded by “the insect apocalypse”, which made us aware that not only are those buzzing bees threatened but also a host of stinging and swarming and crawling critters. Existential crisis hits all creatures great and small – and all things dull and ugly, as the Monty Python song goes.

The first full report by the Intergovernmental Science-Policy Platform on Biodiversity and Ecosystem Services (IPBES) was published in 2019. IPBES has often been called “IPCC for Biodiversity”, and its reports draw their inspiration from the climate reports: gathering together all the latest scientific knowledge about biodiversity decline in order to foster stronger policy. The first IPBES–IPCC collaboration, the Workshop Report on Biodiversity and Climate Change, was published in June 2021, emphasising the connections between these crises.

Seeing as the accomplishments of decades of global climate policy are not that laudable, that may not be the most inspiring model, but still calls for “Paris for biodiversity” have grown, especially during the continuing pandemic. The previous attempt, the Aichi Targets (2011–2020) by the Convention on Biological Diversity (CBD), was an abject failure: none of the targets were met. The latest incarnation was the Kunming Declaration in October 2021 – declaring that something should be seriously considered in May 2022.

The Economics of Biodiversity: The Dasgupta Review, commissioned by HM Treasury in 2019 and published in February 2021, arrived thus in a favourable climate. It was immediately compared with the 2006 Stern Review, an influential economic analysis of the costs of climate change. Launching a prestigious economic reading of the biodiversity crisis would hopefully lend the topic the kind of gravitas needed in the halls of economic power.

Alongside vocal praise, the review was immediately criticised for “economizing Nature”, “justifying the financialization of Nature” and “laying a price tag on Nature” et cetera. It was thus interpreted as an act of justifying the economic discipline against environmentalist critique and seen to be appropriating the whole issue into the territory of economics. Some of the rhetoric in the Review surely seems to serve such purposes:

Economics provides a remarkably effective language in which to read the socio-ecological world. The problem is not with economics, it is rather the fundamentally flawed reading of the structure of economic reasoning. (Dasgupta 2021, 130)

To detach Nature from economics is to imply that we consider ourselves to be external to Her [sic]. The fault is not in economics; it lies in the way we have chosen to practise it. (Dasgupta 2021, 310)

So the fault is in ourselves, dear Brutus, but who exactly is “us” here? Is it the legion of laypeople who have deeply misunderstood the nature of economics, or is this aimed at his colleagues in the discipline of economics? The Dasgupta Review offers ammunition for both – and in the end it is the reception, the interpretation and the use of the document that determines its effects. If and when it is seen as an act of justifying dominant economics (remember: “the fault lies not in economics”), it will no doubt also have such consequences. Interpretations more critical to dominant economic thought, practice and rhetoric, on the other hand, should have ramifications to that effect.

However, mostly absent from the discussion has been the question of how the Review handles the issue itself, biodiversity. This is crucially important, since the way biodiversity is understood determines what kind of “economizing” is even theoretically possible. It is my contention that the nuanced conception of biodiversity in the report actually detracts from the simplistic approach of “price-tagging” and commodifying Nature. Critique needs to delve deeper.

Not just about the headcount

For the wider public, and quite likely for the majority of decision-makers, economists and journalists, the most familiar manifestations of the biodiversity crisis are lists of endangered and extinct species. Accordingly, biodiversity is seen as an issue of less vs. more: the more species there are, the better. Nature is the Library of life, full of unique editions handed down by history, and preserving as many as we can is the metric of success. Some sections of the library are more packed with books or have a selection of the rarest titles; ergo, they are more valuable. These are named “biodiversity hotspots”, upon which our most forceful endeavours of protection should focus. Coral reefs, the lush rainforests and the like.

However, species richness and extinction rates is only one dimension of biodiversity, and it does not really work as a proxy metric for the whole issue. In this, biodiversity differs essentially from climate change. In a very real sense, climate change is one phenomenon. Although emissions stem from diverse sources, and their socio-economic backgrounds vary enormously, as do the effects suffered around the world, all emissions still take part in a unified global climate system. Greenhouse gases, annual emissions and current concentrations in the atmosphere afford a clear and properly justified metric of success and failure. As Dasgupta notes, climate change is not representative among a myriad of environmental problems (Dasgupta 2021, 27). Biodiversity decline does not have a similar systemic unity; it is rather constituted of a plethora of phenomena.

Nature is not a library whose contents can be tallied and categorised neatly, with readymade niches found on shelves – the books and the shelves transform over time. We still of course use the Linnean system, but adjusting it to fit an evolutionary worldview requires constant reshuffling. Nor do the myriad ecosystems of the planet form a unified system similar to the global climate system. Actually, if natural systems were unified in a tight manner, they would not have the kind of resilience that has allowed life to slowly recuperate from astonishing disasters throughout history. Therefore, one common metaphor for the biodiversity crisis is deeply problematic. Imagine you are sitting on an airplane, and the passengers are casually removing a screw here, a rivet there, and a bolt somewhere else. For a long time, the airplane keeps flying along just fine, until a critical boundary is passed, and the plane breaks down and crashes. But as L. B. Slobodkin has noted, there is no airplane: nature is not a single mechanism, so everything does not crash at once (Slobodkin 2001). Not with a bang but with a whimper goes the biodiversity crisis.

Nature is a mosaic, an assemblage of partly intertwined and partly separate ecosystems, working on different spatial and temporal scales. Of course, everything takes place on the same planet, but life’s ability to carve out habitable spaces practically everywhere, overlapping and intersecting, ecosystems within ecosystems or even within individual beings, makes the planet an absurdly vast place. Bigger on the inside, truly. Life creates space for itself – the habitable niches do not pre-exist; they are carved out by life’s processes. Barring a celestial disaster, everything cannot crash at once.

From this it follows that neither is biodiversity a unified phenomenon that can be properly measured by the number of species (those metaphorical bolts, screws and rivets). Like Dasgupta states, it is not a question of “a mere headcount of species” (Dasgupta 2021, 36). In addition to the diversity of species, there is the question of diversity within species: the genetic diversity of populations. And that is crucially “populations” in plural, since the fate of individual populations across the world is also of vital interest. A species may survive, but countless local populations can become effectively extinct, which can have huge ramifications in the world. This was pointed out by the renowned fisheries expert Daniel Pauly as he noted that the world does not lose abundant animals, only rare ones. That is, too much focus on the absolute extinction of species detracts attention from the background hum of biodiversity decline, as populations shrink and become genetically less diverse, and as species disappear from some areas of the world, changing the world fundamentally, a long time before the final lights of extinction wink out.

This points to another key dimension of biodiversity, their functionality. Just by looking at the headcount of species in a particular area, things may look fairly good for a long time, even as the state of ecosystems slowly degrades. The ecosystems may already have become dangerously compromised, irreparably even, before we notice a rise in local species extinctions.

This diversity of biodiversity is a widely recognised issue in science, even though awareness has not spread well enough to the wider public. One important scientific discussion considers functional diversity, the existence of functional traits in an ecosystem that maintain its central operations such as decomposition, circulation of water and nutrients, fluctuation of relative population sizes etc. The viewpoint of functional diversity is concerned less with the presence of particular species rather than the key functions taken care of in particular ecosystems – the precondition for their continuing viability and resilience in the face of disturbances and change. The old adage that the more species you have in an ecosystem the more resilient it is, appears to be questionable. It seems that the presence of key functional traits is the major factor.

It is however crucial to note that functional diversity cannot offer an alternative universal metric for biodiversity, as opposed to species headcounts. Function always appears in a context, a historically inherited situation of particular ecosystems. The importance of functional traits is realised in that conjuncture, and their value cannot be generalised globally. Thus attempts to make global functional trait inventories after the model of (species-focused) biodiversity “hotspot maps” would be very questionable. The diversity of biodiversity means that we will always need several parallel metrics and approaches to analysing and measuring biodiversity, and some of them need to be context-specific. There is no master metric.

The viewpoint of functional diversity reminds us that change is a natural feature of ecosystems, and not only seasonal or other circular change but also the transformative change of ecosystems over time. Resilience is not just recovering from shocks but also transforming and surviving in a new form in new circumstances. However, discussion of change in relation to biodiversity can be a touchy topic. On the one hand, evolutionary change and the constant fluctuation of ecosystems in the face of changing circumstances is what in the end makes biodiversity possible and ecology understandable. But on the other hand, there is a strong Western cultural tendency to consider one particular historical constellation of nature as the one to be preserved: the authentic, intact Nature. This is deemed more valuable than nature compromised (corrupted?) by human activity, with the attendant aversion towards discussion of change in nature – it is easily assumed to relativize the changes wrought by humans in this world. If all that is constant is change, why worry about human impact on the environment? This old quasi-conundrum seems to be an especially hardy weed in the case of biodiversity.

But change is necessary. It is neither good nor bad: its effects are determined by the pace and frequency of changes in circumstances, the abilities of adaptation and migration, the time it takes new ecosystems to get established, whether there are concurrent disturbances and so on. This was true even in the absence of humans. There have been several mass extinction events in deep history, after all. The inevitability of change is a crucial feature both for understanding biodiversity decline and for our attempts to protect biodiversity.

The problematic attitudes to change were exemplified by a 2019 study published in Science that revealed a pattern of local species richness gains and declines globally, instead of a general decline (Blowes et al. 2019). As the researchers pointed out repeatedly in interviews, at this stage the picture of the biodiversity crisis is more that of large-scale reorganisation rather than of primarily species losses (Kaplan 2019). That is, the global view of species decline is not reflected one to one on the local level. The key question of course is whether these local stories are about adaptation or homogenization etc. Compositional shifts can herald future changes of many kinds, and some of them clearly can involve accelerating extinctions and spread of “generalist” species. Still, the publication of the study sparked a concerned debate whether the study underestimated the urgency of the biodiversity crisis – the background assumption clearly being that species extinctions are its most important form, and that detracting from that focus can be dangerous. The cultural tension between notions of intact nature vs. change is visible even in scientific circles.

 The drive for a master metric

The diversity of biodiversity and the pros and cons of various metrics are ongoing topics of debate in science, but in general scientists favour a plural approach to this complex issue, as Dasgupta rightly notes. However, in the world of policy, there are strong pressures for finding straightforward environmental metrics. Climate change tends to be the representative model: we need one master metric like the carbon dioxide equivalence of various greenhouse gases to set common goals in order to forge “Paris for biodiversity”. As one key political figure in the Finnish center-right stated, we need clear numbers about species to be protected in order to craft a viable policy. Basically: how much biodiversity do we need and want? Less versus more. However, as we have seen, the mosaic of biodiversity decline does not lend itself to such a simplistic approach. The problems are at the same time local, regional and global, and the socio-political dynamics behind different forms of biodiversity decline, and their effects, vary enormously.

Blair Fix has shown how this “aggregation problem” arises repeatedly in environmental issues (Fix 2019). In trying to aggregate incommensurable things, it is necessary to choose a single unit of analysis, and this will always depend on one’s goals and the underlying theories. Biodiversity, as we have seen, is a host of incommensurable phenomena that cannot be meaningfully reduced to one metric, say, the number of species or the aggregate area of protected nature. In such cases of substantive incommensurability, aggregation inevitably gives rise to serious practical biases and should be avoided.

Choosing species number as the dominant dimension of biodiversity tends to favour decisions that maximise that number, irrespective of population vitality, of the fate of local populations, and of the state of ecosystems in general. Thus, for example, vulnerable local populations of widespread and globally abundant species seem less important, even if they may be functionally vital in the local contexts. This is of course not to say that the full-scale extinction of endemic species (living in only one geographical area) is not truly a tragedy. Losing rare species at an accelerating rate takes away something from the world. Keeping some areas devoid of intensive human activity is important. But this shows how the choices involved in aggregation affect policy and can leave some dimensions of biodiversity decline in the shadows.

Prioritising biodiversity policy on the basis of global “hotspots” is another good example. Again, there are very good reasons to try our best to protect the remaining rainforests, wetlands and coral reefs, and many other threatened biomes. But deciding aggregate global priorities on the basis of such mapping means that many other areas are deemed less important or even meaningless, biodiversity-wise. Negative environmental impacts that take place in many wealthy countries are deemed less important than those that happen, say, in the tropics, because tropical systems tend in general to be species-rich – but are “species-poor” ecosystems thus inherently less valuable? Recently there have been vocal scientific arguments against the primacy of global biodiversity protection priority mapping (Wyborn & Evans 2021). Global aggregation loses vital local information, but most conservation decisions occur at local level. So perhaps aiming for global biodiversity targets is not the best approach, at least when targets are set from a globally aggregated viewpoint. 

In this way, the idea of biodiversity as a less vs. more issue gets very real. If the more voluminous and valuable biodiversity is seen to exist somewhere else, it is tempting to say that it is not that useful for us to focus on actions over here. Such rhetoric has been a familiar feature in climate debates of wealthy countries, but the freeriding logic is even more tempting vis a vis biodiversity, since scientifically problematic aggregation actually can end up supporting it. You can follow the science and go wrong. In Finland, such rhetoric has increasingly been used to question the necessity of nature conservation, especially vis a vis forestry.

Such an approach tends to focus on labelling and certification schemes and boycotts of especially bad products. This means that less attention is paid to the background hum of biodiversity change: increasing extraction of natural resources, land-use change, intensive use of agricultural chemicals and other threats like climate change. These are the big drivers of biodiversity decline in its multiple forms. This is a crucial issue in the era of multiple concurrent environmental problems: even in the best of possible worlds, many things will be inevitably lost, and all will have to change and adapt to the new more uncertain times. Ensuring the capabilities of adaptation and transformative resilience, and taking care of the operation of crucial cycles of energy and matter in the environment, must be key viewpoints of biodiversity policies.

So, biodiversity as a mosaic phenomenon does not aggregate in a fruitful way, but environmental policy especially at a global level tends to require aggregate metrics. This is a truly wicked problem for biodiversity policy. Species numbers and the extent of protected areas tend to be the fallback positions, even though the scientific problems relating to that exclusive focus are well known. The Kunming Declaration includes a call for the protection of 30% of land and sea areas. But as this indicator transitions to de facto policy, it gives rise to a host of potentially perverse outcomes (Barnes et al 2018). Would the choice of protected areas be determined by sensible criteria? If for example success is measured primarily by the number of species, would those protected populations be viable in the long run against the great churn of our age of acceleration? A whole other can of worms is whether the 30% rule would amount to an unprecedented land grab from indigenous communities and other vulnerable groups.

And most of all: what would happen in the 70% of the world? This is not a trite notion: self-styled ecomodernists or accelerationists are constantly pushing the idea that human activity should be intensified to the extreme in the areas of human production and habitation, leaving potentially more and more areas for “intact” nature or for areas to be “rewilded”. The potential merits of rewilding aside, the idea is basically that wrecking the rest of the environment is fine, as long as we humans leave an increasing portion of the planet for the rest of nature. Of course, since over 40% of the ice-free land surface of the planet is taken over by agriculture, and 80% of that represents animal production, there surely would be significant leeway , e.g., for reforestation, provided that the food system and consumption habits could change in tandem. Otherwise, we are back with the old problem of land grabbing and destruction of commons by enclosures. There are no socio-economic dynamics currently in place that could even begin to guarantee that “land sparing” would result in that land ending up as rewilded areas (Rasmussen et al. 2018).

Fortunately, not all calls for the 30% rule are based on such an extremist form of separation between culture and nature. One hopes that most proponents consider it important also what happens outside protected areas. Life matters everywhere. What’s more, “intact nature” simply will not remain safe and separate in its reservations. If our age of environmental crisis has taught us anything, it is that environmental problems do not remain limited geographically. Thus, what happens in the 70% would inevitably determine what happens in the 30%. If the metabolism of societies remains on its current trajectory of increasing use of natural resources, the results will be grim all over the place.

Dasgupta notes repeatedly that humans are embedded in the rest of nature, and this is inescapably true. The modern illusion of emerging independence from nature was only possible by increasing use of energy (mainly fossil fuels) and extraction of an ever more diverse array of natural resources. In fact, the material and energetic ties to the rest of the world became ever more convoluted: complexifying dependence instead of independence. Now the illusion is broken, and we should not resort to new forms of it, however ecologically sensitive they might look at first glance.

Flows, not only stocks

The Dasgupta Review fares surprisingly well in this regard, considering that too often economist readings of environmental issues are fairly simplistic and fall back on adopting climate change as the representative model of all environmental problems. Human embeddedness in the rest of nature is no empty rhetoric or smokescreen: the idea really runs through the text on many levels. In the picture painted by the Dasgupta Review, it really does not make sense to distinguish “environmental issues” as a sector of society that can be safely enclosed while the rest of society keeps chugging along – just as long as we set the prices right. Anyone who reads this message out of the review – either critically or as a source of self-justification – has not read it properly.

The diverse dimensions of biodiversity described above all appear in the text, and Dasgupta offers a nice set of pedagogical tools for laypeople (which in this case includes the economists) to understand why biodiversity decline is such a wicked problem. Nature is mobile, silent and invisible. Mobility means that ecosystems and the fluxes that keep ecosystems viable move over human-made borders – or if those borders have strong enough physical manifestations, said fluxes can break down. Silence means not only that non-human beings are unable to stand up to themselves, but most of all that natural systems do not give clear and unambiguous signals about when they are about to be seriously disrupted. Invisibility refers to the fact that countless processes take place on a microscopic level, and keeping tabs on them properly is virtually impossible.

In addition to this triad of features, Dasgupta emphasizes non-linearity, complementarity and non-substitutability. First, complex natural systems function in a way that surprising regime shifts to qualitatively new states can take place. Second, nature cannot be neatly separated into distinct parts or sub-systems, as intertwined systems are dependent on each other in many ways. Third, there are myriad features of nature that can never be substituted by others or by technological surrogates.

Another set of tools heavily used by Dasgupta is a contested one, and one that often invokes fierce criticism. Dasgupta talks a lot about ecosystem services. For many, the mere word “service” seems suspect, and they see it as fatefully linked to commodifying attitudes towards nature. Ecosystem service is seen to be an inescapably instrumental and anthropocentric notion and thus suspect. But since human life will always be dependent on the rest of nature, in multifarious ways, in any conceivable future, we will also need tools to understand that dependence in a more detailed and operationable way than just saying “we depend on Nature”.

In 2017, IPBES proposed another word to get around this terminological resistance: “nature’s contributions to people”. It is supposed to be a higher level concept than ecosystem services, one taking in diverse worldviews and especially indigenous knowledge. However, in practice the differences between the words seem to be very small (Kadykalo et al 2019). But fair enough, sometimes we humans need new words as bridges to new discussion, even if the different words really refer to the same things. (Other times, we need to fight over the meaning of old words.) However, if and when there is a tendency to “commodify nature”, it is questionable whether any new term will by itself get rid of that inclination. Any word like this will become an object of a struggle over definitions. Dictionary definitions will not solve the issue.

I think the main problem lies elsewhere. Both “ecosystem services” and “nature’s contributions to people” encompass so much that they end up referring to everything in our relationships to the rest of nature. Dasgupta makes the familiar distinction to provision services, maintenance services, regulation and cultural services. Sometimes people also want to include negative contributions or “disservices”, which really inflates the area of reference. If the reference of a term is too vague, it really stops working well as a practicable concept.

The trouble here is especially that there is no generic nature or biodiversity that offers these various services (leaving “disservices” aside). Different environments are more fruitful in one regard, less in others. A forest can be an environment for production of lumber, a sink and storage of carbon dioxide, a habitation for various species, a good place to forage berries and mushrooms, and it can play a part in alleviating the effects of storms or in rainfall and drainage patterns. But in forestry, some of these tend to be emphasised over others – usually the production of lumber – and this hurts other “services”. The biodiversity of forests develops accordingly in different directions in these diverse practical relations, depending on which “services” are emphasized. Some trade-offs are inescapable.

Since in any kind of sustainable future, humans will still need food and other things that depend on the living world around us, we cannot focus only on the kind of services and contributions that are dependent on more “intact” or “wild” nature, and on that kind of biodiversity. We need also to pay heed to the kind of biodiversity that is important in the environments where we produce things and where we live: the life in agricultural soil is a topical example, as is the fate of insect populations. Knowledge about the connections between allergies and biodiversity in one’s living environment is increasing, and of course, the links between biodiversity and zoonoses is a pertinent issue. 

This is why biodiversity is important everywhere. And this gets more and more important every day: the historical era in which humans have tried to replace nature’s contributions with more and more intensive use of energy and resources is over, and we will have to rely on the environmental common goods provided by ecosystems much more (e.g. nutrient retention and cycling instead of intensive fertilization). This means in practice that the requirements of biodiversity in our production and habitation environments will change. But we cannot understand this by stating generically that we depend on “nature” or “biodiversity”: qualities are paramount. 

The Dasgupta Review is somewhat uneven in this regard. Sometimes it is heedful of this complexity, at other times it reverts back to simplistic notions of biodiversity:

The distribution of the world’s natural assets – and their associated biodiversity – is uneven across the Earth. For example, 17.3% of the Earth’s land surface maintains 77% of all endemic plant species, 43% of vertebrates and 80% of all threatened amphibians, in 35 biodiversity hotspots. (Dasgupta 2021, 372)

But conceptualising nature as an asset in this way precisely makes it harder to understand the diversity of biodiversity: it is not a simple less vs. more question as this quote suggests – and the review denies elsewhere! Natural “assets” should not be quantified in such a simplistic manner, as it detracts from the key contextual understanding that the review’s otherwise more nuanced perspective on biodiversity fosters.

Dasgupta’s insistence on nature as assets does have some fruitful uses. He employs the notion to criticise the use of GDP to judge economic performance. As it is a metric of annual flows, it does not measure wealth or stocks of assets, especially depreciating them. Thus you can increase your GDP flow by burning through your assets as if there was no tomorrow. And societies have of course in many ways been doing just that. This is not only an environmental question: according to Dasgupta, GDP is not a good metric of any kind of sustainability. (Dasgupta 2021, 334, 343) It is a tool for very limited uses. He also importantly reminds his fellow economists, and us all, that you cannot measure the worth of nature by its productive flows alone. Nature does not maximize its net primary production, so for example net primary production (NPP) does not work as a master metric for judging the state of ecosystems either. As Dasgupta notes, biodiversity is not about enhancing productivity in this simplistic sense. (Dasgupta 2021, 60)

However, viewing nature as assets leads us to focus on stocks, and with the tendency of looking at biodiversity as a less vs. more issue, this means that the Dasgupta Review easily slips back into the simplistic reading of biodiversity. But as we understand both the diversity of biodiversity and the multifarious forms of ecosystem services or nature’s contributions to people, we see how biodiversity policy should be both about stocks and flows. It is not only about maximising the amount of species, or about maximising the extent of “intact” or “rewilded” areas. It has to be also about taking care of the vital functions and flows of ecosystems everywhere: the constant reproduction and maintenance of all natural systems. Our production environments are no less important here, especially as failure there can easily lead to more appropriation of new areas following land or forest degradation or, say, collapse of fish stocks. The notion of nature as assets runs into the deep problems of aggregation and incommensurability.

Politics is inescapable

Despite these problems, it is clear that the Dasgupta Review is not an exercise in price-tagging nature. Nature cannot be parcelled out in portions that could be independently valued and substituted. Some changes wrought by humans in the environment are so grave or unpredictable that they simply should be prohibited, as Dasgupta unambiguously states (Dasgupta 2021, 124). They are effectively priceless.

These statements in can easily be shrouded by the fact that Dasgupta still relies on the customary economic terminology of environmental problems as “externalities” and the question of “internalising” them. However, this is where Dasgupta most clearly engages in a struggle of redefinition and criticises the dominant way these concepts are understood and utilized. But the review may be a tad too clever for its own good, as the critical message requires some excavation and is thus easily lost in popular readings. 

Dasgupta’s accounting prices and inclusive wealth, the proper prices and the calculations of wealth that take into account the importance of biodiversity, are key concepts in the review but also somewhat confusing ones. First of all, Dasgupta clearly does not mean them as actual, read-it-in-the-label market prices that would be somehow calculated, “internalising” environmental impacts and the importance of ecosystem services in this way. Such calculations would be hopelessly complex, and what’s more, they would encounter deep problems with incommensurability. Dasgupta talks about accounting prices as being implicit, with “indirect means” required to realize them (Dasgupta 2021, 496). By this he refers to taxes, subsidies, regulations, standards, offsetting and downright prohibitions. Such institutional actions affect the decisions and priorities of all economics actors and make accounting prices into a practical reality. For Dasgupta, the biodiversity crisis is not only a market failure, but also a policy failure and an institutional failure. Thus internalisation of externalities and determination of accounting prices does not only happen on the marketplace but in politics: 

In democratic societies, differences in people’s assessments of accounting prices influence the policies requiring their use are selected. We may think of candidates for political office as bearers or carriers of contingent policies. It is then no exaggeration to say that citizens express their differences over accounting prices by casting votes on their favoured political candidates. This caveat should be borne in mind when mention is made of ‘estimating’ accounting prices. (Dasgupta 2021, 302) 

Actually, Dasgupta states explicitly that political and institutional change is primary. The “fundamental failures” of those areas need to be solved, as “pricing and allocation of financial flows alone will not be sufficient to enable a sustainable engagement with Nature.” (Dasgupta 2021, 467)

Fateful effects of a problematic metric

Finally, I want to point out one serious problem in the review. Dasgupta introduces a familiar graph about the relationship of ecological footprint and income per capita (Dasgupta 2021, 120). One message of course is that the footprint of the globally wealthy or middle-class people is very large. Also while discussing global trade, Dasgupta notes that it has actually increased global inequality and led to a net flow of wealth to the centres of power and affluence. In this context this is a downright radical message (Dasgupta 2021, Chapter 15). The problem of global inequality and injustice is emphasised at many points throughout the text. 

However, in analysing this graph, Dasgupta ends up with a problematic conclusion. Since the curve of the graph is convex, it “suggests, ominously, that egalitarian redistributions of incomes lead to larger global ecological footprints” (Dasgupta 2021, 120). Being a proper economist, Dasgupta adds “other things [being] the same”. So in a nutshell, if the poorer people of the world get at all wealthier, they will climb rapidly higher in the convex curve. Ecological crisis gets worse if we alleviate poverty. This grim reading resonates through the review in many ways.

But there is a serious problem: ecological footprint by the Global Footprint Network is not a proper master metric for the diversity of environmental impacts, unlike Dasgupta seems to assume. When scrutinised closely, the ecological footprint really measures properly only climate change emissions, and even those via a cumbersome proxy (Giampietro & Saltelli 2014; see more in Finnish). And if we look at the curve only from the climate viewpoint, the interpretation has to go into concrete details. The convex curve is so steep only if poverty is alleviated mainly by using fossil fuels; if not, the curve will be less steep. Everything changes, and the conclusion does not hold. Poverty does not need to be alleviated by spouting carbon dioxide – but poorer countries will of course need huge amounts of financial support to make the energy transition by overstepping the fossil phase.

But the Dasgupta Review is not about climate change, and Dasgupta notes elsewhere that we should not take it as a representative model. There are many kinds of environmental problems that do not aggregate fruitfully: thus there is not one unified curve of environmental footprints. Biodiversity decline takes many different forms, and it stems from diverse socio-economic backgrounds. Some forms are more connected to poverty and social fragility, others more to wealth and overconsumption. So alleviating poverty will also reduce some forms of environmental impact as it risks increasing others. There are both convex and concave curves. Resorting to a supposed environmental master metric sadly muddles the message of the Dasgupta Review, losing sight of the importance of equality and justice during the ecological transformation of societies.

Ville Lähde

References

Barnes, M. D. et al, Prevent Perverse Outcomes from Global Protected Area Policy. Nature Ecology & Evolution 2, 2018.

Blowes, Shane A.  et al. The Geography of Biodiversity Change in Marine and Terrestrial Assemblages. Science 366/6463, 2019.

Dasgupta, Partha, The Economics of Biodiversity: The Dasgupta Review. HM Treasury, 2021

Fix, Blair, The Aggregation Problem, BioPhysical Economics and Resource Quality, 4/1, 2019.

Giampietro, Mario & Andrea Saltelli, Footprints to Nowhere. Ecological Indicators 26, 2014.

Kadykalo, Andrew N. et al., Disentangling ”ecosystem services” and ”nature’s contributions to people”. Ecosystems and People 15/1, 2019.

Kaplan, Sarah, The world’s ecosystems are being fundamentally transformed in the human era. Washingon Post, 17th October 2019.

Rasmussen, L.V. et al., Social-ecological outcomes of agricultural intensification. Nature Sustainability 1, 2018.

Slobodkin, L.B., The good, the bad and the reified. Evolutionary Ecology Research, 3, 2001.

Wyborn C. & M. C. Evans, Conservation needs to break free from global priority mapping. Nature Ecology & Evolution 5, 2021.

 

10.1.2022
BIOS-tutkimusyksikön toiminta vuonna 2021 Tutkimusyksikkömme väelle vuoden merkittävin tapahtuma oli Koneen Säätiön elokuussa myöntämä neljän vuoden tutkimusrahoitus, joka oli säätiön historian mittavin yksittäinen rahoitusmyöntö. Tämän rahoituksen turvin riveihimme liittyy vuoden 2022 alusta uusi tutkija, BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas.   Viime vuodelta siirretty Helsinki Biennaalin “tutkimusasema” oli myös hieno päästä toteuttamaan, joskaan koronatoimista johtuen läsnäolomme ei voinut olla yhtä konkreettista kuin […]

Tutkimusyksikkömme väelle vuoden merkittävin tapahtuma oli Koneen Säätiön elokuussa myöntämä neljän vuoden tutkimusrahoitus, joka oli säätiön historian mittavin yksittäinen rahoitusmyöntö. Tämän rahoituksen turvin riveihimme liittyy vuoden 2022 alusta uusi tutkija, BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas.

 

Viime vuodelta siirretty Helsinki Biennaalin “tutkimusasema” oli myös hieno päästä toteuttamaan, joskaan koronatoimista johtuen läsnäolomme ei voinut olla yhtä konkreettista kuin olisimme toivoneet. Osana biennaalia toteutettiin Ashley Dawsonin videovierailu sekä keskustelu Ville Niinistön kanssa Vallisaaressa. Melkoinen taidepläjäys oli myös Jyväskylän kesän avaaminen Ekologinen jälleenrakennus -esityksellä.

 

BIOS-tutkimusasema Helsinki Biennaalissa

BIOS-tutkimusasema Helsinki Biennaalissa. Kuva: © Maija Toivanen/HAM/Helsinki Biennaali 

 

Toisiamme pääsimme näkemään harvemmin kuin olisimme toivoneet, ja etäily jatkunee näillä näkymin. Kesällä kuitenkin pystyimme kerääntymään, sekä kokoustamaan että nauttimaan toistemme seurasta antoisasti pari kertaa.

Tieteelliset artikkelit

Kuluneen vuoden aikana julkaistiin kaikkiaan viisitoista tieteellistä artikkelia, joita BIOS-tutkijat kirjoittivat yksin, yhteistuumin tai yhteistyössä muualla toimivien tutkijoiden kanssa. Tero Toivasen artikkeli  “A Player Bigger Than Its Size” jatkoi työmme pitkää linjaa. Tero tutki suomalaisen biotalouden regiimin ja metsätalouden roolia ja hankalaa suhdetta ilmastotutkimukseen ja -politiikkaan. Tutkimusyksikön väki vei myös eteenpäin teollisuuden vähähiilikarttojen analyysiään Alue ja ympäristö -lehden erikoisnumeron artikkelissa “Teollinen murros ekohyvinvointivaltiossa”. Tieteessä tapahtuu -lehteen kirjoitettiin artikkeli “Kestävyyssiirtymän tiedontuotannollisista puutteista”.

Tere Vadénilta ilmestyi artikkeli “What Does Fossil Energy Tell Us About Technology?”, Antti Majavalta artikkeli “Aineettomuuden jalanjälki. Suprematistinen modernismi globaalin ympäristökriisin kontekstissa”, ja Karoliina Lummaalta samassa kokoamateoksessa artikkeli “Peili ja diagrammi”.

Paavo Järvensivun johdolla kirjoitettiin WISE-projektin politiikkapäämajaharjoituksia käsittelevä artikkeli “A simulation exercise for incorporating long-term path dependencies in urgent decision-making”. Helsingin harjoitusta käsittelevä raportti ilmestyi. Kuntatason harjoituksesta keskusteltiin myös BIOS-podcastissa. Jussi T. Eronen oli kirjoittamassa WISE-tutkijoiden päämajaharjoitusten metodia käsittelevää artikkelia “The Policy operations room: Analyzing path-dependent decision-making in wicked socio-ecological disruptions”. 

Eronen oli myös kirjoittamassa artikkeleita ilmastonmuutoksen vaikutuksesta varpuslintujen kehitykseen, myöhäisen kvartäärikauden nisäkkäiden kohtaamista muutoksista, bioottisten vuorovaikutusten merkityksestä “syvän ajan” sukupuuttojen tarkastelussa, pienten yhteisöjen tarjoamista opeista sopeutumisessa ympäristömuutoksiin, paimentolaisuuden ymmärtämisestä sekä “peukalosääntöjen” merkityksestä kulttuurisessa evoluutiossa.

Emma Hakala jatkoi työtään ympäristöturvallisuuden tutkimuksen saralla kahdessa yhteisartikkelissa “Comprehensive security: The opportunities and challenges of incorporating environmental threats in security policy” ja “Policy coherence for sustainable development and environmental security: A case study of European Union policies on renewable energy”. Ensin mainitussa mukana oli myös Jussi T. Eronen sekä useita WISE-projektin kollegoitamme. Tieteellisten artikkelien ohella Emma Hakala jatkoi ympäristöturvallisuuden pioneerityötä valtioneuvoston julkaisussa Ilmastonmuutos ja Suomen turvallisuus – hän myös esiintyi aiheesta aktiivisesti lukuisilla eri foorumeilla.

Valiokuntalausunnot

Tammikuussa teimme eduskunnan talousvaliokunnalle ja valtiovarainvaliokunnalle lausunnon kestävän kasvun ohjelmasta. Toukokuussa lausuimme talousvaliokunnalle julkisen talouden suunnitelmasta 2022–2025 sekä tulevaisuusvaliokunnalle Agenda 2030 -selonteosta. Marraskuussa laadimme valtionvarainvaliokunnan liikennejaostolle lausunnon ekologisesta jälleenrakennuksesta liikenteen näkökulmasta.

Muita kirjoituksia

Tammikuussa Ville Lähde oli Animalia-lehden juhlavuoden ensimmäisen numeron vieraileva toimittaja ja kirjoitti numeroon artikkelin “Eläinkysymys ruokamurroksessa”. Hän osallistui myös järjestön ensimmäiseen eläinoikeusraporttiin kirjoituksella “Ruoan tulevaisuus”.

Tammikuussa BIOS-blogissa käsiteltiin ympäristöministeriön sekä työ- ja elinkeinoministeriön laatimaa ehdotusta kiertotalouden strategiseksi ohjelmaksi. Maaliskuussa blogissa julkaistiin Ville Lähteen pitkä analyysi tuoreesta “Dasguptan raportista”. Huhtikuussa blogissa palattiin irtikytkentäkeskustelun kipukohtiin jatkaen aiempaa podcast-keskustelua.

Paavo Järvensivu oli mukana kirjoittamassa keväällä ilmestynyttä teosta Ympäristökäsikirja kuntapäättäjille ja keskusteli aiheesta Kalevi Sorsa -säätiön podcastissa. Paavon essee “Tulevaisuuden melko lyhyt historia” ilmestyi Mustarinda-lehdessä. Karoliina Lummaa toimitti Elsi Hyttisen kanssa Metsä-teemanumeron Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avaimeen, jossa ilmestyi myös hänen esseensä runouden, kulttuurin ja luonnontieteen risteämistä metsäaiheisessa taiteessa ja ympäristötutkimuksessa. Jussi T. Eronen oli kirjoittamassa huhtikuista WISE-blogikirjoitusta “Suomen pandemiapolitiikka ja ilmastokriisipolitiikka”. Tero Toivanen oli mukana Politiikasta.fi -lehden taloustieteen ja -politiikan raadissa

Emma Hakalan teksti “Kaupungistuva Afrikka tiellä kestävään kehitykseen” ilmestyi Kleio-lehdessä. Toukokuussa ilmestyivät myös Freek van der Vetin kanssa kirjoitettu Ulkopoliittisen instituutin julkaisu “Protecting the environment during armed conflict: From principles to implementation” sekä Emman blogikirjoitus “Miten jäsentää muuttuvan ilmaston vaikutuksia turvallisuuteen?” 

Tere Vadén kirjoitti Erkki Lähteen kanssa Versus-lehteen ruotsalaisesta metsätalouden mallista, ja kesäkuussa ilmestyi hänen WISE-blogikirjoituksensa “Talouden ennakointi ja kestävyyssiirtymä”. Samoihin aiheisiin pureutui Tero Toivasen ja Paavo Järvensivun Helsingin Sanomissa ilmestynyt mielipide kestävän talouspolitiikan suunnittelusta. Lokakuussa ilmestyi Politiikasta.fi -lehdessä Tere Vadénin syväluotaava kirjoitus “Toinen koronasyksy toi energiakiriisin”.

Ville Lähde kirjoitti toukokuun Suomen luontoon esseen “Näin kompostini opetti minua” ja kesäkuussa Ulkoministeriön Kehitys-lehteen artikkelin “Nälkä lisääntyy maailmassa ilman koronapandemiaakin”. Hän osallistui asiantuntijakommentoijana Kehityspoliittisen toimikunnan analyysipaperin “Ruokaturva ja ruokajärjestelmien tulevaisuus” laatimiseen.

Emma Hakalan, Ville Lähteen ja Tero Toivasen näkökulma “Luoko nuorten ilmastoliike uutta kansalaisuutta?” ilmestyi Nuorisotutkimus-lehden numerossa 2/2021. Syksyllä Ville Lähde pohti BIOS-blogissa pitkällisesti sivistystä ekologisen jälleenrakennuksen maailmassa sekä muiden BIOS-tutkijoiden kanssa huoltosuhteen problematiikkaa. Ruoantuotannon ja biodiversiteetin pohdinnat yhdistyivät hänen niin & näin -lehden verkkotekstissään “Maa kompostista käsin”. Joulukuussa hän arvioi samassa lehdessä dokumenttielokuvaa Invisible Demons.

Podcastit ja videot

Heti alkuun on mainittava loppuvuodesta käynnistynyt Antti Majavan tuottama laaja metsäpodcastien sarja, joka on tätä kirjoitettaessa ehtinyt viidenteen osaan. Ensimmäisessä jaksossa tehtiin tilannekatsaus, toisessa pohdittiin metsäteollisuutta energiamurroksessa, kolmannessa mietittiin metsäsektorin sopeutumiskykyä, neljännessä pureuduttiin hiilen hinnoitteluun ja viidennessä vetytalouteen.

Aiemmin mainittujen lisäksi BIOS-tutkijat esiintyivät viidessätoista videossa tai podcastissa. Kaikki videomme ja podcastimme vuosien varrelta löytyvät muuten nykyään kotisivuiltamme kätevästi samasta paikasta! Paavo Järvensivu puhui Pro Goes Future -videolla ekologisesta jälleenrakennuksesta, Karoliinan Lummaa esitti kommentaarin professori Gay Hawkinsin plenaariesitelmään Waste Society – Current Issues in Social Scientific Waste Studies -luentosarjassa, ja Ville Lähde avasi Lappeenrannan Uusi Festivaali -tapahtuman videotervehdyksellä.

Ville Lähde puhui tammikuussa kestävästä kehityksestä ja ruoantuotannosta YK-liiton podcastissa ja vieraili Ylen podcastissa “Äiti, kuolevatko jääkarhut?” Kesäkuussa hän keskusteli Climate Moven podcastissa demokratiasta ilmastokriisissä. Paavo Järvensivu oli mukana transmediale-tapahtuman keskustelussa “Refusal of Projected Collapse”, ja Emma Hakala ja Antti Majava keskustelivat energiasta ja identiteetistä IHME-podcastissa.

Syksyllä Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen puhuivat suunnittelun tärkeydestä Poliittinen talous -podcastissa. Ville Lähde piti Kohtuukoulutuskasvatus-kokonaisuudessa kaksi pitkää luentoa ympäristökriisin, luonnonvarojen niukkuuden ja kohtuuden perusteista. Radio Moreenissa hän puhui ilmastoaktiivien kohtaamista kielteisistä reaktioista. Tere Vadén puhui mineraalivarojen riittävyydestä Finnwatchin uudessa podcastsarjassa. Joulukuussa Paavo Järvensivu keskusteli politiikan sisältötavoitteista Kalevi Sorsa -säätiön podcastin kahdessa osassa, ja Ville Lähde vieraili JustFood -hankkeen podcastissa.

Julkisia esiintymisiä

Erilaisia luentoja, paneelikeskusteluita ja muita julkisia esiintymisiä kertyi vuoden mittaan yli puolensataa jatkuvista poikkeusoloista huolimatta. Tammikuussa Paavo Järvensivu keskusteli Climate Moven kuntavaalitapahtumassa, Emma Hakala esiintyi “Advancing EU-SAARC Cooperation” -kokouksessa Nepalissa ja Ville Lähde piti ensimmäisen esitelmänsä Porin lyseon lukion tiedekummina. Helmikuussa Tero Toivanen osallistui Tulevaisuus 2021 -paneeliin

Huhtikuussa Ville Lähde osallistui Elokapinan mediapaneeliin ja esitelmöi Dasguptan raportista Ympäristöministeriön tutkimuskahveilla. Emma Hakala oli mukana STTK:n webinaarissa “Ilmastoturvallisuus ja Suomi”, ja Paavo Järvensivu puhui Itä-Suomen yliopiston Studia Generaliassa ekologisesta jälleenrakennuksesta. Toukokuussa Tero Toivanen oli mukana Tiedekulman “Työn kestävä tulevaisuus” -tapahtumassa ja Tere Vadén keskusteli Maailma kylässä -festivaalin verkkotapahtumassa hyvästä ja kestävästä elämästä.

Kesäkuussa Ville Lähde piti keynote-esitelmän Lahdessa järjestetyssä estetiikkakonferenssissa. Elokuussa Emma Hakala osallistui Politiikasta.fi-lehden webinaariin “Political imaginaries of climate change” ja syyskuussa Ulkopoliittisen instituutin kesätapahtumaan.

Syyskuussa Emma Hakala ja Ville Lähde luennoivat Lasten ja nuorten säätiön tuottamassa rehtorien koulutushankeessa, ja Emma ja Tero Toivanen jatkoivat hankkeessa loppuvuodesta. Lokakuussa Ville Lähde oli Viherympäristöliiton 30-vuotisjuhlien juhlapuhuja, ja Karoliina Lummaa piti esitelmän Metsätieteen päivässä.

BIOS tiedotusvälineissä

Emma Hakalaa haastateltiin helmikuussa Iltalehteen ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksista. WISE-projektin johtaja Janne Hukkinen ja Ville Lähde ruotivat maaliskuussa Acatiimin haastattelussa yhteiskunta- ja ihmistieteiden marginaalista asemaa ympäristötutkimuksen rahoituksessa. Ydin-lehti julkaisi Emma Hakalasta henkilökuvan

Paavo Järvensivu ja Tere Vadén olivat haastateltuina Voiman toukokuisessa talousliitteessä. Heinäkuisessa Maaseudun Tulevaisuuden henkilökuvassa Ville Lähde pohti puutarhallaan ruoantuotannon ongelmia.

Elokuussa Emma Hakala puhui jälleen ilmastonmuutoksen turvallisuusuhkista, nyt sekä Ylen että Helsingin Sanomien jutuissa. Lokakuussa Ville Lähde kommentoi Kauppalehti Option jutussa kehitysoptimismin problematiikkaa, ja marraskuussa hän oli haastateltavana All Youth -hankkeen blogissa.

13.12.2021
Metsäpodcast 3: Metsäteollisuuden painopiste pitkään hiiltä sitovaan korkean lisäarvon tuotantoon Päästöoikeuksien ja energian hinnat ovat nousseet tasolle, jonka vielä alkusyksystä arvioitiin toteutuvan vasta vuoden 2030 jälkeen. EU:n ilmasto- ja metsälinjaukset sekä LUKE:n julkaisemat tiedot Suomen metsien vuosikasvun heikkenemisestä eivät todennäköisesti mahdollista hakkuiden kasvattamista nykytasolta. Miten metsäteollisuus vastaa tähän nopeaan toimintaympäristön muutokseen ja tuottaa vähemmällä raaka-aineen käytöllä enemmän lisäarvoa? BIOS:n Metsäpodcastin kolmannessa jaksossa ovat keskustelemassa Jakob […]

Päästöoikeuksien ja energian hinnat ovat nousseet tasolle, jonka vielä alkusyksystä arvioitiin toteutuvan vasta vuoden 2030 jälkeen. EU:n ilmasto- ja metsälinjaukset sekä LUKE:n julkaisemat tiedot Suomen metsien vuosikasvun heikkenemisestä eivät todennäköisesti mahdollista hakkuiden kasvattamista nykytasolta. Miten metsäteollisuus vastaa tähän nopeaan toimintaympäristön muutokseen ja tuottaa vähemmällä raaka-aineen käytöllä enemmän lisäarvoa?

BIOS:n Metsäpodcastin kolmannessa jaksossa ovat keskustelemassa Jakob Donner-Amnell, yhteiskuntatieteelliseen metsäsektorin tutkimukseen ja metsäsektorin kehityksen ennakointiin erikoistunut tutkija Itä-Suomen yliopistosta sekä Niklas von Weymarn, Metsä Groupin innovaatioyhtiö Metsä Springin toimitusjohtaja.

Molemmat keskustelijat painottivat siirtymää kohti korkeamman jalostusarvon tuotantoa:

Metsämateriaalia ei voi käyttää enempää, vaan arvonlisän täytyy perustua tehokkaampaan raaka-aineen käyttöön ja korkeampaan arvonlisään. Ei siitä ole kyse, että pakkausten tai wc-paperin tarve häviää, mutta niiden osuus alan arvosta saattaa käytön tehostuessa pienentyä, ja pitempään hiiltä sitovien tuotteiden osuus kasvaa. -Jakob Donner-Amnell

Nyt ollaan aika lähellä sitä enimmäismäärää, mitä metsästä voi ottaa puuta, eli nyt pitäisi seuraavat kymmenen vuotta yrittää nostaa puun jalostamisesta saatavaa arvonlisää. Puuta ei riitä kaikkien fossiilipohjaisten energiatuotteiden korvaamiseen, mutta ei sitä myöskään riitä kaikkien muovien tai tekstiilituotteidenkaan korvaamiseen. Puu on hyvin rajallinen raaka-aine ja kyse on siitä, miten Suomi löytää ne käyttökohteet, joissa puupohjaisen tuotannon kilpailukyky on oikeasti olemassa. Suomessa olisi mietittävä miten arvonnousu tietystä määrästä puuta saadaan taas kasvu-uralle.  -Niklas von Weymarn

Metsäteollisuuden rakennemuutokseen kohti uusia korkeamman lisäarvon tuotteita on panostettu viime vuosikymmeninä vahvasti, mutta panostus ei ole tuottanut tulosta. Aasian sellumarkkinan nopea kasvu on johtanut metsäteollisuuden tuotannon painopisteen siirtymiseen (entistä) alhaisemman jalostusarvon tuotantoon, kuten kartonkiin ja selluun. 

Metsäteollisuus on tavallaan suuruutensa vanki. Kun päätuotteiden liikevaihto on miljardeja, niin siihen kokoluokkaan pääseminen ei ole helppoa uusilla tuotteilla. Hyvä esimerkki on ligniini, joka on molekyylinä monitahoinen. Muoviteollisuus lähtee nykyisellään yhdestä molekyylistä liikkeelle, eikä niin vain taivu uuteen maailmaan. -Niklas von Weymarn

Keskustelijat näkivät nykyisellään hyvin kannattavan sellu- ja kartonkituotannon näkymät riskialttiina. Kysyntä ei ehkä jatkossa enää kasva, tuotantoa voi siirtyä Aasiaan. Myös ilmasto- ja monimuotoisuustavoitteiden kiristyminen vaikuttaa keskeisesti toimintaympäristöön.

Pidän aivan selvänä että hiilensidonnasta ja päästöjen välttämisestä tulee viiden tai alle kymmenen vuoden sisällä merkittävää liiketoimintaa niin metsänomistajalle kuin teollisuudellekin. Luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen on yhtä iso kysymys kuin ilmasto, eikä tätäkään voi ohittaa maailman metsävarannon käytössä. -Jakob Donner-Amnell

Keskustelijat myös painottavat metsien käytön suunnittelua tieteelliseltä pohjalta.

Meidän pitää varmistua siitä, että puuraaka-aineen käyttö on kestävällä pohjalla, ymmärryksen pitää pohjata faktaan ja toimenpiteet pitää suunnitella yhdessä tiedeyhteisön kanssa. Huomiota tulisi yrittää kohdistaa puupohjaisista fyysisistä tuotteista rinnalle rakennettaviin palveluihin ja muun muassa digitalisaation synnyttämiin mahdollisuuksiin. -Niklas von Weymarn

3.12.2021
Uutiskirje 12/2021 Tervehdys lukijoillemme! Tämä on vuoden viimeinen BIOS-uutiskirje, ja seuraavaksi on luvassa tavalliseen tapaan vuoden tapahtumien kertaus tammikuun alussa. Joulukuun aikaiset tekemisemme löydätte aikanaan siitä. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä. Maailmalta COP 26: Glasgow’n ilmastokokouksen jälkeen Glasgow’n ilmastokokoukseen kohdistui poikkeuksellisen suuria odotuksia, sillä siellä oli tarkoitus vihdoin kiristää valtioiden sitoumuksia, kuten Pariisin sopimuksen yhteydessä oli luvattu. Kokouksen viivästyminen […]

Tervehdys lukijoillemme! Tämä on vuoden viimeinen BIOS-uutiskirje, ja seuraavaksi on luvassa tavalliseen tapaan vuoden tapahtumien kertaus tammikuun alussa. Joulukuun aikaiset tekemisemme löydätte aikanaan siitä.

Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä.

COP26-kokouksen kulkua 3. marraskuuta. Kuva Dean Calma / Wikimedia Commons.

Maailmalta

COP 26: Glasgow’n ilmastokokouksen jälkeen

Glasgow’n ilmastokokoukseen kohdistui poikkeuksellisen suuria odotuksia, sillä siellä oli tarkoitus vihdoin kiristää valtioiden sitoumuksia, kuten Pariisin sopimuksen yhteydessä oli luvattu. Kokouksen viivästyminen pandemian vuoksi oli vain lisännyt painetta: oltiinhan tilanteessa, jossa päästöt olivat notkahtaneet hetkellisesti mutta uhkasivat ponnahtaa takaisin historiallisen korkealle tasolle. Pariisin sopimuksen sitoumuksista huolimatta kokoukseen mentiin siis maailmassa, jossa globaalit vuosipäästöt ovat edelleen kasvusuunnassa. Painetta olivat luoneet myös useat raportit, jotka olivat korostaneet 1,5°C tavoitteen merkitystä. Lisäksi vauraat maat eivät olleet täyttäneet kymmenen vuoden takaista lupausta vuosittaisesta 100 miljardin dollarin ilmastorahoituksesta köyhempien maiden ilmastotoimiin, ja tämä tiedettiin etukäteen kriittiseksi kiistakysymykseksi.

Kokouksen päätyttyä analyysit jakautuivat selkeästi kolmeen joukkoon. Yhtäällä kokous nähtiin yllättävänä menestyksenä: monista vanhoista kinkkisistä kysymyksistä päästiin sopuun, ja puolentoista asteen tavoitteen status vahvistui. Toisten mukaan Greta Thunbergin ilmaisun mukaisesti “blaablaablaa” jatkui ja välttämättömät päätökset jäivät tekemättä. Kolmannen ryhmän muodostivat tulkinnat, joissa korostettiin, että ilmastonmuutosta ei koskaan voidakaan ratkaista vain ilmastokokouksilla. Ne ovat korvaamattomia globaalin ongelman äärellä, mutta käytännössä ratkaisut tehdään valtioiden, kaupunkien ja alueiden tasolla. Siksi kansalaisliikkeiden painostusta tarvitaan entistäkin enemmän, ja tappioista huolimatta täytyy pystyä myös iloitsemaan voitoista.

Kuten saattoi odottaa, Carbon Brief julkaisi ensimmäisenä kattavimman analyysin neuvotteluista. Tämä uutiskirje pohjaa vahvasti tuohon pitkään koosteeseen, ja yksityiskohtaisempia tietoja löytyy sieltä kätevästi. Muut lähteet on osoitettu verkkolinkeillä.

Merkittävä ero aiempiin ilmastokokouksiin oli, että puolentoista asteen tavoite nostettiin vahvasti etualalle. Pariisin sopimukseen se päätyi mukaan viime metreillä lisätavoitteena kahden asteen tavoitteen jälkeen, mutta etenkin vuoden 2018 IPCC:n “1,5°C raportin” sekä elokuisen ilmastoraportin jälkeen alhaisemman tavoitteen tärkeys on vain korostunut. Glasgow’n erityispiirteistä on nostettu esiin myös pyrkimys kiihdyttää ilmastositoumusten tiukentamisen prosessia vuosittaiseksi – aiemman viiden vuoden rytmin sijaan. Ensimmäisen kerran koskaan ilmastokokouksen päätösasiakirjassa myöskin puhuttiin suoraan fossiilisten polttoaineiden käytön lopettamisesta. Retorisella tasolla ainakin muutos on iso, joskaan prosessia ei kovasti mairittele, että tähän vaadittiin 30 vuotta.

Vaikka näkemykset kokouksen tuloksista vaihtelevat kuvatulla tavalla, kukaan ei väitä, että puolentoista asteen tavoitteeseen olisi nyt päästy. Optimistisetkin arvioijat käyttävät sen suuntaisia pandemia-ajan kielikuvia, että tavoite on elossa mutta vielä teho-osastolla. Kokouksen aikana ja sen jälkeen kuitenkin puhuttiin julkisuudessa hyvin paljon siitä, että ensimmäistä kertaa aukesi mahdollisuus päästä alle 2 asteen lämpenemisen. Carbon Brief vertaili toisessa kirjoituksessaan eri analyyseja ja osoitti niiden olevan melko samoilla linjoilla. Mutta mitä tämä tarkoittaa konkreettisesti?

Analyysien mukaan nykyisillä vuoteen 2030 ulottuvilla toimilla arvioitu lämpeneminen vuosisadan loppuun mennessä olisi hyvin vaarallisella yli 2,5°C alueella. Vielä Pariisin kokouksen aikaan tapetilla olleet pahimmat jopa 4°C lämpenemisen skenaariot eivät näytä siis enää kovin mahdollisilta. Analyyseissä todettiin kuitenkin, että mikäli mainittujen lyhyen aikavälin toimien lisäksi pidemmän aikavälin nettonollatavoitteet ja muut lupaukset toteutuvat, olisi mahdollista rajoittaa lämpeneminen 1,8°C. Toki lämpeneminen ei pysähdy vuosisadan loppuun, mikäli hiilidioksidin kertyminen ilmakehään jatkuu. Pysähtyminen vaatisi globaaleja nettonollapäästöjä. Joka tapauksessa lupausten tasolla edistyminen on ollut nopeampaa kuin moni osasi toivoa. Toisaalta lupaukset eivät paljon paina, jos ne eivät toteudu. Edes nykyisissä lyhyen aikavälin sitoumuksissa ei ole pysytty, eivätkä nettonollatavoitteet ole uskottavia, mikäli niiden toteuttamiseksi ei ole konkreettisia tiekarttoja. Climate Action Tracker puhuikin kokouksen tiimoilla “uskottavuuskuilusta”. Juuri tämän vuoksi on selvää, että yksikään ilmastokokous ei edes voisi ratkaista ilmastokriisiä, sillä lupausten ja sitoumusten merkitys on vasta niiden toteutuksessa – ja se vaatii väsymätöntä kansalaisten painetta.

Valtioiden sitoumusten problematiikkaa korosti Washington Postin tekemä reportaasi (maksumuuri) virallisten päästölukujen puutteista ja virheistä. Toimittaja Chris Mooney käy asiaa läpi twiittiketjussaan.

Glasgow’n ilmastokokous erosi aiemmista myös siinä, että sen aloitti poikkeuksellisesti valtiojohtajien huippukokous, jossa sitoumuksia iskettiin pöytään etupainotteisesti. Aiemmin johtajien esiintymiset ovat lopettaneet kokouksia ja lähinnä vahvistaneet neuvottelutuloksia. Tämän ohella kokouksen aikana tehtiin näkyvästi uutisoituja valtioryhmien ja muiden toimijoiden tekemiä erillislupauksia kuten sopimus metsäkadon lopettamisesta vuoteen 2030 mennessä. Kriitikkojen mukaan sopimus on vailla konkretiaa, ja se on hyvin samankaltainen aiempien vastaavien ja epäonnistuneiden kanssa. Alkuperäiskansojen roolin korostaminen ja heille luvatut varat keräsivät kuitenkin kiitosta, joskaan pelkkä rahoitus ei riitä, jos poliittiset oikeudet, vaikutusmahdollisuudet ja turva ovat heikot.

Lukuisten valtioiden tekemä sopimus metaanipäästöjen leikkaamisesta 30 prosentilla vuoteen 2030 mennessä sai niin ikään paljon kiitosta, joskin Australia, Kiina, Intia ja Venäjä jäivät pois, jolloin vain puolet vuosittaisista metaanipäästöistä olivat sopimuksen alla. Carbon Brief myös laski, että väitteet toimien tehosta olivat liioiteltuja: päästöleikkausten tulisi olla paljon nopeampia, että väitettyihin lämpenemistä vähentäviin vaikutuksiin päästäisiin. Kokonaisuutta katsoen, metsä- ja metaanilupausten vaikutukset jäävät siis Carbon Briefin mukaan melko pieniksi, eikä niissä ole kunnollisia maakohtaisia tavoitteita eikä mekanismeja toteuttamiseen ja seuraamiseen.

Positiivisella puolella kokouksesta nostettiin esille myös Yhdysvaltain ja Kiinan symbolinen julkilausuma ilmastoyhteistyöstä – lähinnä siksi, että se oli signaali muutoksesta maiden kylmissä suhteissa ainakin tällä saralla. Ilmastokokousten pitkän linjan prosessissa sopu saatiin myös päästöjen raportoinnista (mainittu Washington Postin reportaasi tosin kyseenalaistaa, miten pitkälle tämä riitää) sekä globaaleista hiilimarkkinoista – jälkimmäistä kohtaan alkuperäiskansojen edustajilta tuli jälleen kovaa kritiikkiä siitä, miten kompensaatiotoimet voivat muuttua käytännössä maakaappauksiksi. Glasgow’n sopimustekstissä lupailtiin tosin tähän liittyvää valitusmekanismia – mutta vaikutusvallan epäsymmetrisyyttä se ei tietenkään poistaisi. Lisäksi moitteita sai Kioton prosessista jääneiden päästöyksikköjen laskeminen mukaan, jota voi pitää juuri sellaisena tuplalaskentana, jota nyt pyrittiin torjumaan.

Kriittisissä näkemyksissä nousi esiin etenkin Intian ajama sanamuotojen vesittäminen koskien kivihiilen alasajoa (Carbon Briefin katsauksesta saa kaikkiaan hyvän kuvan sanamuotojen merkityksestä prosessissa). Kivihiilen alasajo vaihtui löysempään asteittaista vähentämistä kuvaavaan ilmaisuun, ja mukaan tuotiin lievennyksenä vielä maininta hiilen talteenotolla varustetuista voimaloista. Myös tukiaisten lopettamisen sijaan puhuttiin “tehottomista tukiaisista”, mikä antaa valtioille kosolti liekaa selitellä toimiaan. Tarkkaan katsoen tekstissä myös puhuttiin vain sähköntuotannosta (power), ei kaikesta kivihiilen käytöstä. Intia sai jupakassa suurimman roiston roolin, mutta Guardian muistutti, että samaa ilmaisutapaa käytettiin myös Yhdysvaltain ja Kiinan julkilausumassa. Lisäksi kun öljy ja maakaasu jäävät sopimustekstissä vaille mainintaa, kohdistuvat toimet esimerkiksi Intian näkökulmasta kohtuuttomasti heihin verrattuna vauraisiin maihin. Carbon Brief toteaa koosteessaan, että joka tapauksessa vailla konkretiaa oleva kohta on toistaiseksi lähinnä symbolinen ele.

Kokous oli myös selvä pettymys siinä, että tarvittavaa ilmastorahoitusta kehittyville maille ei saatu läheskään aikaiseksi. Karkeasti jakaen vauraat maat vastustivat neuvotteluissa kunnon määritelmiä ilmastorahoitukselle sekä torjuivat keskustelua aiempien täyttämättä jääneiden lupausten täyttämisestä. Samoin pyrkimys tuoda ilmastonmuutoksesta kärsittävien vahinkojen korvaaminen osaksi prosessia pitkälti torjuttiin, ja se jäi tulevan dialogin tasolle. Vaikka sopeutumisvaroja luvattiin lisätä, kaikkiaan luvattu ilmastorahoitus jäi kauas tarvittavasta. Kymmenien tai satojen miljardien sijaan köyhemmät maat tarvitsevat varoja päästöleikkauksiin ja sopeutumiseen jopa biljoonia vuodessa. Sen sijaan ollaan tilanteessa, jossa fossiilisten polttoaineiden tukiaiset edelleen ylittävät reippaasti puhtaampaan energiantuotantoon suunnatut varat. Suorien tukiaisten määrä on yli 500 miljardia vuodessa, tai IMF:n laskutavalla liki kuusi biljoonaa, mikäli hinnoittelemattomat vahingot lasketaan mukaan. Fossiilisten polttoaineiden tuotantosuunnitelmat ovatkin aivan liian mittavia. Adam Toozen pessimistinen luenta Guardianissa ilmastorahoituksesta oli, että valtaosa siitä joudutaan hakemaan yksityiseltä sektorilta – Glasgow’ssa finanssialan toimijoiden koalitio lupasikin 130 biljoonaa dollaria energiasiirtymään. Mutta yksityinen raha hakee tuottoja, ja köyhemmissä maissa kaikissa toimissa niitä ei ole aina luvassa. Niinpä finanssitoimijat vaativat valtioilta vakauksia menetysten varalta, mutta tällaiseen “bailoutiin” tuskin on poliittista tahtoa, jos ei suoraan ilmastorahoitukseenkaan.

Lopuksi paljon kriittistä keskustelua käytiin toimijoiden osallistumismahdollisuuksista. Alkuperäiskansojen roolin rinnalla nousi esiin yllättävän vahvasti tutkijoiden osallisuus: tiedelehti Nature kertoi tutkijoiden kokemista ongelmista päästä seuraamaan neuvotteluprosessia. Tämä on huolestuttavaa, sillä tutkijayhteisön vaikutusvalta on välttämätöntä, jotta esimerkiksi päästöjen raportointiin tai nettonollan määritelmiin saadaan yhteinen ja tieteellisesti perusteltu näkemys.

BIOS

Uusi podcastsarja metsistä

Tutkijamme Antti Majavan vetämänä marraskuun alussa käynnistyi uusi podcastsarjamme Metsäsektorin ekologinen siirtymä. Se käsittelee metsiä, metsätaloutta, metsäteollisuutta, ilmastonmuutosta ja luontokatoa suomalaisesta näkökulmasta. Ensimmäisessä jaksossa vieraina olivat SYKE:n Sampo Soimakallio ja Ympäristöministeriön Tuomo Kalliokoski. Toisessa jaksossa käsitellään energiamurroksen mahdollisuuksia ja riskejä metsäteollisuuden näkökulmasta. Antin vieraina ovat energia- ja lämpöyhtiö Vatajankosken toimitusjohtaja Pekka Passi ja VTT:n johtava tutkija Eemeli Tsupari.

BIOS-podcasteihin tuotettin myös WISE-hankkeen puolelta jakso “Tulevaisuuden tilannehuone”, jossa Paavo Järvensivu keskusteli dramaturgi Katariina Nummisen ja professori Janne Hukkisen kanssa pian valmistuvasta kuntapäättäjien ja -asiantuntijoiden harjoituksesta, jonka avulla voidaan treenata päätöksentekoa ekologisessa siirtymässä.

Lausunto “Ekologinen jälleenrakennus liikenteen näkökulmasta”

BIOS lausui pyynnöstä Eduskunnan valtiovarainvaliokunnan liikennejaostolle 9.11. koskien tulevaa talousarviota. Nostimme lausunnossamme esiin riskitekijöinä vahvan nojaamisen biopolttoaineiden jakeluvelvoitteeseen sekä siihen kuuluvat oletukset sähköpolttoaineista, jotka ovat toistaiseksi kuitenkin spekulatiivisella tasolla. Korostimme edelleen vahvan yksityisautofokuksen sijaan liikenteen systeemisten muutosten merkitystä:

”Tiekartan mainitsemista toimenpiteistä vain liikennemäärien vähentäminen on laskentasäännöistä ja tulevaisuuden teknologioista riippumaton päästövähennysten keino. Liikennemäärien vähentämisen suhteen tiekartta on kuitenkin varsin varovainen tai jopa aihetta välttelevä. Ekologisen jälleenrakennuksen näkökulmasta systemaattinen tapa lähestyä asiaa on analysoida, mikä määrä minkäkinlaista liikkumista voidaan tuottaa parhailla mahdollisilla teknologioilla ekologisissa reunahdoissa, ja peilata tätä kestävää tuotantokapasiteettia suhteessa niihin tarpeisiin, joita kansalaisten hyvä elämä vaatii. Tästä näkökulmasta tiekartan toteamus, että jatkossa infrainvestointien suunnittelun tulee perustua tavoitetilan saavuttamiselle, ei suoritteiden kasvuennusteille (s. 50), on oikeansuuntainen. On varsin mahdollista, että kansalaiset elävät hyvää elämää liikutellen itseään ja tavaroita nykyistä vähemmän ja eri tavalla. Tiekartassa ja talousarvioesityksessä julkisella liikenteellä, digitaalisilla yhdistelmäpalveluilla sekä pyöräilyllä ja kävelyllä on rooli, mutta se näyttäisi jäävän melko pieneksi suhteessa henkilöautoihin ja niiden muuttuviin käyttövoimiin.”

Tieteellisiä artikkeleita

WISE-tutkimushankkeessa on julkaistu kaksi artikkelia, joiden kirjoittamisessa BIOS-tutkijat ovat olleet mukana. Politics and Governance -lehdessä ilmestyi Helmi Räisäsen johdolla kirjoitettu “Comprehensive security: The opportunities and challenges of incorporating environmental threats in security policy”. Safety Science -lehdessä ilmestyi Janne Hukkisen johdolla kirjoitettu “The policy operations room: Analyzing path-dependent decision-making in wicked socio-ecological disruptions”.

Katsaus energiakriisiin

Tere Vadén kirjoitti Politiikasta.fi-lehteen lokakuussa esseen “Toinen koronasyksy toi energiakriisin”. Siinä hän käy läpi mittavan määrän ajankohtaista keskustelua käsillä olevasta energiakriisistä. Teksti on linkkeineen varsinainen tietolähteiden aarreaitta, ja Vadén tuo yhteen suuren joukon energiantuotannon ja -kulutuksen sekä kansainvälisen logistiikan juonteita nykytilanteen takana sekä niiden nivoutumista kansainväliseen politiikkaan. Energiakriisin taustalla on suurempi kysymys siitä, saadaanko siirtymä puhtaampaan energiantuotantoon toteutettua tarpeeksi nopeasti niin, että esimerkiksi törmäys nettoenergian niukkuuteen saa aikaan vaarallista takapakkia yhteiskuntien kehityksessä.

“Delannoyn ja kumppaneiden päätelmä onkin, että energiajärjestelmän siirtymällä puhtaaseen tuotantoon on kiire: nyt vielä fossiillipolttoaineet tuottavat riittävästi nettoenergiaa siihen, että mittavia puhtaan energian infrastruktuurihankkeita voidaan viedä maaliin. Jos näin ei tehdä, vuosikymmenen tai parin sisällä on pakko peruuttaa öljyä heikompiin energialähteisiin, sillä vain hiilellä ja mahdollisesti kaasulla on riittävä nettoenergia ja saatavuus pyörittämään teollista infrastruktuuria. Tosin siinä tilanteessa ihmissivilisaatioille käypä ilmasto on jo kokonaan menetetty.”

Hyödyllistä lisälukemista on tämä Adam Toozen kirjoitus energiakriisistä.

Muuta

Ville Lähde oli haastateltavana All Youth -tutkimushankkeen blogisarjan “Kirjoituksia kestävästä hyvinvoinnista” ensimmäisessä osassa.

“Tässä on olennaista ymmärtää, että samat inhimilliset perustarpeet (syöminen, liikkuminen, asuminen ja niin edelleen) on mahdollista tyydyttää lukemattomin erilaisin tavoin. Ne voidaan toteuttaa olosuhteissa, jotka ovat ekologisesti kestäviä ja oikeudenmukaisia, tai sitten olosuhteissa, jotka eivät ole. On meidän valintamme, miten toimimme.Aineellinen hyvinvointi ei ole sidottu mihinkään tiettyyn energian ja materiaalin kulutuksen määrään. Esimerkiksi suomalainen elämäntapa on ekologisilta ja materiaalisilta vaikutuksiltaan monikertaistunut viime vuosikymmeninä – mutta tämä ei ole hyvinvoinnin kannalta välttämätöntä. Elintaso ja hyvän elämän edellytykset voidaan turvata hyvin ilman aineellista ja energeettistä kasvua. On sitten oma kysymyksensä, miten tämä arvotetaan taloudellisissa laskelmissa.”

Tere Vadén esiintyi Finnwatchin uudessa Valokeilassa-podcastissa ja puhui metallimineraalien riittävyydestä ekologisessa siirtymässä.

Osallistuimme myös lokakuussa ajankohtaiseen keskusteluun kehysmenettelystä suhteessa ekologiseen siirtymään.

Kauppalehti Optio julkaisi 16.11. henkilöjutun (maksumuuri) tammikuun alussa BIOSissa aloittavasta Jussi Ahokkaasta.

Lopuksi

Lukuvinkkeinä tällä kertaa suosittelemme Ylen juttua kulutusperäisistä ilmastopäästöistä, Finnwatchin erinomaista koostetta nettonollan käsitteellisestä ryteiköstä sekä Helsingin Sanomien juttua armeijoiden päästöistä sekä hienoa kertomusta siitä, mitä lieksalaisen metsäpalon jälkeen tapahtui.

Guardian julkaisi komean ilmastograafien koosteen sekä käynnisti kaksi tärkeää kirjoitusten sarjaa ilmaston lämpenemisen terveysvaikutuksista ja pandemian jälkeisestä jälleenrakennuksesta, josta suosittelemme erityisesti tekstiä “A tale of two pandemics”.

2.12.2021
Metsäteollisuus tarvitaan mukaan energiaverkon tasapainottamiseen Tällä viikolla sähkön tuntihinta pohjoismaisessa sähköpörssissä on noussut hetkellisesti huimalle yli 50c/kWh tasolle. Hintapiikki on lähes kymmenkertainen sähkön pitkän aikavälin hintatasoon nähden ja viikon keskihinta on sekin moninkertainen vuoden takaiseen nähden. Kuitenkin vain viikko sitten sähkön hinta käväisi nollilla.  BIOSin Metsä-podcastsarjan toisessa osassa Vatajankoski OY:n toimitusjohtaja Pekka Passi ja VTT:n johtava tutkija Eemeli Tsupari ruotivat […]

Tällä viikolla sähkön tuntihinta pohjoismaisessa sähköpörssissä on noussut hetkellisesti huimalle yli 50c/kWh tasolle. Hintapiikki on lähes kymmenkertainen sähkön pitkän aikavälin hintatasoon nähden ja viikon keskihinta on sekin moninkertainen vuoden takaiseen nähden. Kuitenkin vain viikko sitten sähkön hinta käväisi nollilla. 

BIOSin Metsä-podcastsarjan toisessa osassa Vatajankoski OY:n toimitusjohtaja Pekka Passi ja VTT:n johtava tutkija Eemeli Tsupari ruotivat energiamarkkinoiden tilaa, sähkön hintavaihteluiden syitä ja metsäteollisuuden roolia ilmastotavoitteiden myllertämässä toimintaympäristössä. 

Ligniinin kemiallista rakennetta / Wikimedia Commons, Karol Głąb

Keskustelijoiden mukaan energiamarkkinoita heiluttelevat tuulivoiman nopean yleistymisen rinnalla sääilmiöt sekä kaasun ja erityisesti päästöoikeuden hinnan ennakoitua paljon nopeampi nousu.

Keskustelijat ovat samaa mieltä siitä, että hintaheilahtelut ovat paitsi riski, myös mahdollisuus, joka olisi syytä ottaa nykyistä vakavammin myös teollisuudessa. Systeemitasolla olisi otettava nopeasti käyttöön kysyntää ja tarjontaa tasaavia teknologioita ja toimintamalleja.

Raskas teollisuus on tottunut tuottamaan tasaista tuotantoa. Teollisuudessa voisi olla hyviä kysyntäjoustomahdollisuuksia, mutta jos niitä ei hyödynnetä menetetään yksi oleellinen työkalu energiamarkkinan kokonaisuuden hallinnasta. Energiaverkon tasapainottaminen on kuitenkin ns. miljardin dollarin kysymys. -Eemeli Tsupari

Vastuu joustosta lykätään sähkön myyjälle. Preemio, joka spotti-hinnan päälle lyödään tulee varmasti kasvamaan. Jossain kohtaa tulee kysymys, että kannattaisiko teollisuuden itse tuottaa joustoa ja ottaa hyöty itselleen. -Pekka Passi

Metsäteollisuus käyttää Suomessa yli 60% kaikesta teollisuudessa kuluneesta energiasta, noin 65% kaikesta uusiutuvasta energiasta ja neljänneksen koko Suomen kokonaisenergiankulutuksesta.

On selvää, että jos joku osa kulutuksesta jää jouston ulkopuolelle, nousevat jouston tai sen puutteen kustannukset muille osapuolille korkeammaksi. Metsäteollisuuden näkökulmasta aika paljon rahaa voi jäädä pöydälle, jos joustomarkkinoille ei lähdetä. -Pekka Passi

Metsäteollisuuden tuotteiden nykyinen painopiste on lyhytkestoisissa tuotteissa ja tuotantoprosessiin tarvittava energia tuotetaan puubiomassasta. Uudet EU -linjaukset edellyttävät lähivuosina puuraaka-aineen käytön painopisteen siirtämistä pitempään hiiltä sitoviin tuotteisiin. Keskustelijat näkevät, että biopohjaisten päästöjen ilmastovaikutusten, sekä metsien hiilinielujen mahdollinen hinnoittelu voi vaikuttaa merkittävästi metsäteollisuuden toimintalogiikkaan. 

On suljettu mekaanisen massan valmistukseen perustuvia tehtaita ja uudet sekä suunnitteilla olevat tehtaat perustuvat kemialliseen puunjalostukseen, jossa suurempi osa puun hiilestä päätyy ilmakehään. Tämä trendi on ristiriitainen tavoitteeseen rajoittaa biopohjaisen tuotannon hiilipäästöjä. On kuitenkin mahdollista, että myös biomassojen polttamisen päästövaikutukset tullaan jatkossa tarkemmin huomioimaan. -Eemeli Tsupari

Riskien rinnalla haastateltavat näkivät merkittäviä taloudellisia mahdollisuuksia uusissa tuotteissa ja energialiiketoiminnassa. Teollisuuden energiankulutusta voitaisiin oleellisesti vähentää teollisten lämpöpumppujen laajamittaisella käytöllä ja vähähiilistä tuulisähköä voitaisiin tuottaa tuottaa metsätalousmaalla. Myös hukkalämpöjen hyödyntäminen, vetytalous ja erilaiset varastoitavat biopohjaiset jakeet, joita voidaan käyttää energian kulutuspiikkien tasaamiseen, nähtiin potentiaaliseksi.

Valtavan paljon mahdollisuuksiahan tämä energiamurros tuo, nimenomaan hyötyminen sähköistymisestä ja sähkön hinnan vaihteluista, kysyntäjoustosta, erilaisista bioenergiavarastoista ja korkean lisäarvon tuotteista, myös energiatuotteista, sen sijaan, että ligniini poltetaan suoraan mustalipeän mukana kuten nykyisin. -Eemeli Tsupari 

Haluaisin nähdä selvän mahdollisuuden Suomelle siinä, että toimimme muuttuvassa toimintaympäristössä joustavammin ja ketterämmin kuin muut. Toivoisin, että kaikki teolliset ja kaupalliset toimijat olisivat hereillä ja varautuisivat ajoissa markkinamuutoksiin. Kyllä tässä niin isoista trendeistä ja voimista puhutaan ilmastonmuutokseen liittyen, että niitä on turha lähteä vastustamaan. Myös tuotteiden ja metsämaan hiilinielujen vahvistaminen on nousemassa taloudelliseksi prioriteetiksi. Tuotantoprosesseja olisi syytä alkaa kehittämään suuntaan jossa puun polttaminen minimoituu. -Pekka Passi

9.11.2021
Valtiovarainvaliokunnan liikennejaostolle: Ekologinen jälleenrakennus liikenteen näkökulmasta Tämän hetken ylätason linjaus Suomen liikenteen tulevaisuudesta on kuvattu jokseenkin selkeästi Fossiilittoman liikenteen tiekartassa. Valittuun linjaan sisältyy kuitenkin huomattavia riskejä.

Annoimme 9. marraskuuta 2021 pyynnöstä lausunnon Valtiovarainvaliokunnan liikennejaostolle.

Asia: Hallituksen esitys eduskunnalle valtion talousarvioksi vuodelle 2022 https://www.eduskunta.fi/valtiopaivaasiakirjat/HE+146/2021

Teema: Ekologinen jälleenrakennus liikenteen näkökulmasta

Lausunnon pääsanomat:

  • Tämän hetken ylätason linjaus Suomen liikenteen tulevaisuudesta on kuvattu jokseenkin selkeästi Fossiilittoman liikenteen tiekartassa. Valittuun linjaan sisältyy kuitenkin huomattavia riskejä.
  • Suurin riski nykyisessä linjauksessa on päästövähennysten nojaaminen vahvistuvaan jakeluvelvoitteeseen, joka painottaa bio- ja sähköpolttoaineiden käyttöä, koska biomassan kestävyysmääritelmät kiristyvät ja kansainvälinen kehitys painottaa liikenteen sähköistämistä.
  • Lisäksi valtio on tarttunut liikennejärjestelmän siirtymän ohjaukseen toistaiseksi turhan varovaisesti. Päätetyillä toimilla ja esitetyillä panostuksilla vähäpäästöinen julkinen ja kevyt liikenne, digitaaliset yhdistelmäpalvelut ja jäljelle jäävän henkilöautokannan sähköistäminen eivät etene riittävän nopeasti.
  • Liikenteen ekologinen jälleenrakennus vaatii sektorirajat ylittävää suunnitelmallisuutta, joka nojaa ymmärrykseen, miten juuri Suomen lähtökohdista saavutetaan hyvinvointia ja elinvoimainen talous ekologisissa reunaehdoissa.
  • Suunnitelmallisuus luo uskottavan näkymän teollisuudelle ja kansalaisille ja mahdollistaa osuvan teollisuus-, tutkimus-, innovaatio- ja koulutuspolitiikan: alas- ja ylösajavia toimia yhtaikaisesti.

***

Kiitämme mahdollisuudesta antaa monitieteisen ympäristötutkimuksen näkökulmasta asiantuntijalausunto hallituksen esityksestä valtion talousarvioksi vuodelle 2022, koskien ekologista jälleenrakennusta liikenteen näkökulmasta. Nojaamme lausunnossa talousarvioesityksen lisäksi Fossiilittoman liikenteen tiekarttaan ja Valtakunnalliseen liikennejärjestelmäsuunnitelmaan vuosille 2021-2032.

Ekologinen jälleenrakennus ja liikenne

Suomella, kuten kaikilla muillakin mailla omista lähtökohdistaan, on seuraavien vuosien ja vuosikymmenten aikana edessään ekologinen jälleenrakennus. Pahimpien ympäristöongelmien välttäminen ja talouden kannalta oleellisten resurssikysymysten ennakoiminen vaatii hallittua siirtymää pois fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja muiden luonnonvarojen ylikulutuksesta – kaikissa tilanteissa niin, että ilmastopäästöt aidosti vähenevät. Yhteiskunnan kannalta keskeiset järjestelmät, kuten energia, liikenne, ruoka ja rakentaminen, on uudistettava hyvin nopeassa aikataulussa. Se tarkoittaa korkeapäästöisten järjestelmien ja teollisuuden alasajoa sekä vähäpäästöisten järjestelmien ja teollisuuden ylösajoa yhtaikaisesti. Etenkin kun huomioidaan ekologinen kokonaiskestävyys, fossiilisten polttoaineiden varaan rakennettuja järjestelmiä ei voida korvata sellaisenaan, vaan siirtymässä on ennakoitava ja hallittava myös vaikkapa ihmisten ja tavaroiden liikkumisen, ”loppukäytön”, muutoksia.

Julkisella vallalla on jälleenrakennuksessa keskeinen rooli kollektiivisen vision luojana sekä toiminnan koordinoijana ja rahoittajana. Siirtymän hallinta ja siirtymästä viestiminen selkeästi eri tahoille on valtion ydintehtävä. Liikennejärjestelmän jälleenrakennuksen on oltava ajallisesti ja teknologisesti yhteensopiva muilla sektoreilla, Suomessa ja muualla, tapahtuvien muutosten kanssa. Lisäksi liikenteen on sopeuduttava talouden kaikkien sektoreiden jakamiin ekologisiin reunaehtoihin. Valtion on huolehdittava, että esimerkiksi kestävästi käytettävissä olevia biomassoja suunnitellaan käytettäväksi eri sektoreilla yhteensä vain sen verran kuin niitä on saatavilla.

Nykyinen linjaus liikennejärjestelmän kehittämiseksi Suomessa ja sen riskit

Fossiilittoman liikenteen tiekartta luo melko selkeän kuvan Suomen nykyisestä ylätason linjauksesta kotimaisen liikennejärjestelmän kehittämiseksi. Selkeät linjaukset ja linjausten kuvaukset perusteluineen ovat ehdottoman tärkeitä, jotta niitä voidaan analysoida ja niiden pohjalta käydä keskusteluja ja lopulta tehdä päätöksiä niin valtionhallinnossa, aluetasolla, teollisuudessa kuin kotitalouksissakin.

Valittuun linjaan sisältyy kuitenkin huomattavia riskejä. Suurin yksittäinen riski liittyy jakeluvelvoitteeseen – ajatukseen jakeluvelvoitteen päästöjä ratkaisevasti vähentävästä vaikutuksesta.

Ensinnäkin: Riittääkö kestäviä kotimaisia biomassoja tarvittava määrä, ja tuottaako biomassan polttaminen liikenteessä aitoja päästövähennyksiä? Riskiä lisäävät:

  • Biomassatarpeet muilla sektoreilla (vrt. BIOS:n biomassa-analyysi teollisuuden vähähiilisyystiekarttojen pohjalta)[1]
  • Kiristyvät kestävyyskriteerit: jakeeksi käyvät vain tähteet ja sivuvirrat (EU:n Fit for 55-paketti)
  • Mahdolliset EU/kv-tason muutokset biomassojen hiilivirtalaskennassa (eli biomassan polton päästöttömyystulkinnasta luopuminen, vrt. tiekartan sivu 15, alaviite 5)
  • Kilpailevat kaupalliset metsänkäyttötavat (esim. hiilinieluina)
  • Tuontibiomassa ei maailman metsäisimmässä maassa voi olla kestäväksi katsottava ratkaisu tai kansainvälisestä näkökulmasta oikeudenmukainen

Toiseksi: Jakeluvelvoitteeseen sisällytettäväksi kaavaillut sähköpolttoaineet ovat toistaiseksi spekulatiivisella tasolla. Tällä hetkellä ei ole massamittaista teollista tuotantoa sen paremmin Suomessa kuin muuallakaan Euroopassa. Sähköpolttoaineiden kehittämiseen ja tuotantoon panostaminen on potentiaalinen osa Suomen innovaatio- ja teollisuuspolitiikkaa, mutta niitä ei kannata kehittää henkilöautoliikennettä silmällä pitäen vaan niihin kohteisiin, joissa suora sähköistäminen ei vielä näytä olevan mahdollista – aivan kuten tiekartassa todetaan. Nousevan jakeluvelvoitteen osista vain biokaasulla voidaan tällä hetkellä katsoa olevan pitävä raaka-ainepohja, mutta senkin kohdalla tuotannon infrastruktuuri pääosin puuttuu. Tämä voitaneen ratkaista riittävän suurilla investoinneilla ja vahvalla ohjauksella, mutta toistaiseksi niistä ei ole näyttöä tai linjausta.

Kolmanneksi: Dieselin kohdalla Nesteen MyDieselillä on iso rooli jakeluvelvoitteen toteuttamisessa, mutta sen raaka-aineiden kestävyyskriteerien tarkastelu on puutteellista (liikesalaisuus). Joka tapauksessa tiedetään, että MyDieselissä käytetään palmuöljyperäisiä jakeita. Glasgow’n COP-kokouksen yhteydessä esitetyt metsätuhon pysäyttämisen toimet hyvin todennäköisesti vaikuttavat palmuöljyperäisten jakeiden kestävyysluokitteluun.[2]

Neljänneksi: voidaan perustellusti kysyä, missä määrin perusennusteen nojaaminen jakeluvelvoitteeseen ja jakeluvelvoitteen nosto nykyisestä 30 prosentista jopa 40 prosenttiin on muuhun Eurooppaan verrattuna riskialtis muista poikkeava suunta, kun jo autoteollisuuden ilmoittamista suunnitelmista käy selväksi, että autokannan sähköistyminen on vallitseva teknologiapolku.

Tiekartassa todetaan, että liikenteessäkin pitää varautua tiukentuviin päästövähennystavoitteisiin. Samalla tavoin liikenteessä pitää varautua myös kestävyyskriteerien tiukentumiseen ja biomassan tarpeeseen muilla sektoreilla. Liikenteen ennakoinnin tulisi perustua siihen, että käytetään vain varmuudella päästövähennyksiä tuottavia biomassajakeita. Koska jakeluvelvoite on laskettu mukaan päästövähennysten perusennusteeseen ja lisätoimien ytimessä on jakeluvelvoitteen kasvattaminen, riskien toteutumisen aiheuttamat kielteiset vaikutukset päästövähennyspolulle ovat suuret.[3]

Nämä riskit ovat ympäristöriskien lisäksi myös taloudellisia riskejä, ainakin kahdesta suunnasta: 1) EU:n päästötavoitteet rankaisevat biopolttoaineiden käytöstä, jos merkittävää osuutta biopolttoaineista ei nähdäkään tulevaisuudessa päästöttömänä ja kokonaiskestävänä. 2) Emme saa ylösajettua kansainvälisesti merkittävää kotimaista uutta teollisuutta, jos valitsemme kansainvälisestä sähköistymiseen nojaavasta kehityksestä poikkeavan polun. Tämä riski ei rajaudu vain liikennesektorille, koska liikenne on merkittävä kysyntätekijä energiasektorille. Energiasektori Suomessa kehittyy osin siihen suuntaan, mihin liikenne osoittaa ja luo kysyntää.

Tiekartan mainitsemista toimenpiteistä vain liikennemäärien vähentäminen on laskentasäännöistä ja tulevaisuuden teknologioista riippumaton päästövähennysten keino. Liikennemäärien vähentämisen suhteen tiekartta on kuitenkin varsin varovainen tai jopa aihetta välttelevä. Ekologisen jälleenrakennuksen näkökulmasta systemaattinen tapa lähestyä asiaa on analysoida, mikä määrä minkäkinlaista liikkumista voidaan tuottaa parhailla mahdollisilla teknologioilla ekologisissa reunahdoissa, ja peilata tätä kestävää tuotantokapasiteettia suhteessa niihin tarpeisiin, joita kansalaisten hyvä elämä vaatii. Tästä näkökulmasta tiekartan toteamus, että jatkossa infrainvestointien suunnittelun tulee perustua tavoitetilan saavuttamiselle, ei suoritteiden kasvuennusteille (s. 50), on oikeansuuntainen. On varsin mahdollista, että kansalaiset elävät hyvää elämää liikutellen itseään ja tavaroita nykyistä vähemmän ja eri tavalla. Tiekartassa ja talousarvioesityksessä julkisella liikenteellä, digitaalisilla yhdistelmäpalveluilla sekä pyöräilyllä ja kävelyllä on rooli, mutta se näyttäisi jäävän melko pieneksi suhteessa henkilöautoihin ja niiden muuttuviin käyttövoimiin.

Ekologisen jälleenrakennuksen olennainen piirre on energian ja luonnonvarojen kokonaiskulutuksen vähentäminen, jotta siirtyminen puhtaampiin tuotanto- ja kulutusmuotoihin helpottuu. Tämä edellyttää ylisektoraalista kokonaiskuvaa. Liikenteen painopisteen säilyminen henkilöautokeskeisellä polulla kuitenkin tarkoittaisi, että liikkujakohtainen energiankulutus pysyy suhteellisen korkealla verrattuna julkiseen liikenteeseen, käyttövoimasta riippumatta. Sähkömoottorien paremmasta hyötysuhteesta huolimatta tämä ei edistä energian kokonaiskulutuksen vähentämistä riittävän kunnianhimoisesti.

Luonnonvarojen kokonaiskulutuksen tarkastelu edellyttää myös liikennesektorin ja muiden sektorien välisten mahdollisten kulutussiirtymien huomioimista. Tiekartassa huomioidaan nk. Jevonsin paradoksi eli rebound-efekti sivulla 33 liittyen tien pinnoitukseen: tasaisempi pinnoitus vähentää polttoaineen kulutusta, mutta voi johtaa suurempiin nopeuksiin ja isompiin suoritteisiin, siten nostaen jälleen kulutusta. Samaa huomiota ei kuitenkaan esitetä muun kehittyvän teknologian, esim. autojen sähköistymisen yhteydessä, kun ennakoidaan negatiivisia kustannuksia yrityksille ja kuluttajille. Miten siis ehkäistään, että alentuneet kustannukset eivät johda suurempiin suoritemääriin tai kulutuksen kasvuun muilla kulutussektoreilla? Tutkimuksen mukaan Jevonsin paradoksin toteutuminen voidaan estää energiatehokkuuden kasvamisen kanssa samanaikaisilla politiikkatoimilla.​​[4]

Riittävän tietopohjan tuottamiseksi perustettava tiedevetoinen teollisen murroksen suunnitteluyksikkö

Nähdäksemme näkymä liikenteen tulevaisuudesta Suomessa perustuu puutteelliseen tietopohjaan ja on siksi riskialtis sekä ilmasto- ja ympäristötavoitteiden että talouden kannalta. Ekologiset ja materiaalisten resurssien kestävään käyttöön liittyvät reunaehdot, kansainväliset teknologiapolut, eri teollisuudenalojen keskinäisriippuvuudet sekä suomalaisen yhteiskunnan vahvuudet ja heikkoudet yhteentuovan tietopohjan luominen on kaikkia talouden sektoreita koetteleva haaste. Kuten tiekartta mainitsee, ”[I]lmastonmuutoksen torjumisen toimet ovat liikennesektorilla mahdollista suunnitella ja toteuttaa niin, että liikennejärjestelmä muuttuu paitsi fossiilittomaksi, myös entistä terveellisemmäksi, […] kustannustehokkaammaksi, halvemmaksi ja vaivattomammaksi […]” (s.9, painotus lisätty). Tällaista uskottavaa ja jatkuvasti päivittyvää tietopohjaa ei toistaiseksi ole, eikä se synny nykyisten TKI-instrumenttien tai yksittäisten teollisuudenalojen omien tiekarttojen pohjalta.

BIOS on ehdottanut tiedevetoisen teollisen murroksen suunnitteluyksikön perustamista esimerkiksi valtioneuvoston kanslian alaisuuteen. Sen tarkoituksena olisi muodostaa kokonaiskuva mahdollisesta ja tavoiteltavasta teollisesta murroksesta, jonka myötä Suomi saavuttaisi ilmasto- ja biodiversiteettitavoitteet ja loisi edellytykset elinvoimaiselle taloudelle. Suunnitteluyksikön tuottama tietopohja palvelisi ekologisen jälleenrakennuksen toteuttavaa siirtymäpolitiikkaa ja loisi kotimaiselle teollisuudelle ainutlaatuista tulevaisuusorientoitunutta kilpailukykyä. Toimitamme tarkemman suunnitelman suunnitteluyksikön perustamiseksi pyydettäessä.

Liikennejärjestelmän siirtymä vaatii voimakasta valtion ohjausta

Talousarvioesityksen perusteella on vaikeaa arvioida, kuinka voimakkaasti ja millä painotuksilla valtio kehittää liikennejärjestelmää. Kokonaisvaikutelma on jokseenkin hajanainen. Yhdessä Fossiilittoman liikenteen tiekartan perusteella on nähtävissä, että valtio tukee ja verottaa tiettyjä toimia ja tekee maltillisia omia investointeja. Aktiivinen valinta on jakeluvelvollisuuden voimakas korostaminen (jossa on merkittäviä riskejä), ja muissa toimenpiteissä, kuten esimerkiksi julkisen ja kevyen liikenteen kehittämisessä ja jäljelle jäävän henkilöautoliikenteen sähköistämisessä, edetään varovaisesti. Kokonaisuudesta ei välity ekologisen jälleenrakennuksen kannalta välttämätöntä, voimakasta synkronisaatiota tutkimus-, koulutus-, innovaatio- ja teollisuuspolitiikan välillä. Tällaiset yhteydet nousevat tiekartassa esiin lähinnä vain sähköpolttoaineiden osalta.

Jotta ekologisessa jälleenrakennuksessa voidaan edetä ripeästi niin liikenteen kuin muiden järjestelmien ja teollisuudenalojen osalta, Suomi tarvitsee uskottavan, monialaisen ja parhaaseen tutkimukseen perustuvan tietopohjan ekologisesta kokonaiskestävyydestä ja elinvoimaisen talouden todellisista mahdollisuuksista. Tietopohjan hyödyntäminen taas edellyttää aktiivista koulutus-, innovaatio- ja teollisuuspolitiikkaa, jonka myötä Suomi rakentaa hyvät edellytykset teollisuuden murrokselle.

Kunnioittavasti,
BIOS-tutkimusyksikkö

[1] https://bios.fi/tiekartoista/, ks. myös Vadén et al., Kestävyyssiirtymän tiedontuotannollisista puutteista, Tieteessä tapahtuu, 3/2021.

[2] “COP26: World leaders promise to end deforestation by 2030”, https://www.bbc.com/news/science-environment-59088498; Glasgow Leaders’ Declaration of Forests and Land Use, https://ukcop26.org/glasgow-leaders-declaration-on-forests-and-land-use/

[3] Käytännössä tämä tarkoittaa myös, että biomassaa tulee käyttää vain siinä tapauksessa, että sen kyky korvata fossiilisia tuotteita (ns. displacement factor) on riittävän suuri. Jotta kasvihuonekaasupäästöt vähenisivät, tutkimuksen mukaan displacement factorin pitäisi olla luokkaa 2, kun se tällä hetkellä suomalaisilla puutuotteilla on luokkaa 1; Seppälä et al. Effect of increased wood harvesting and utilization on required greenhouse gas displacement factors of wood-based products and fuels, Journal of Environmental Management, 2019, 247: 580-587, https://doi.org/10.1016/j.jenvman.2019.06.031.

[4] Freire-González, Governing Jevons’ Paradox: Policies and systemic alternatives to avoid the rebound effect, Energy Research & Social Science, 72, 2021, https://doi.org/10.1016/j.erss.2020.101893

2.11.2021
Ilmastonmuutos ja luontokato haastavat metsäsektorin toimintatavat BIOS-tutkimusyksikkö juhlistaa Glasgown ilmastoneuvotteluja aloittamalla uuden podcast-sarjan Metsäsektorin ekologinen siirtymä: Kuka, mitä, missä ja milloin? Sarjassa syväluodataan ilmasto- ja monimuotoisuuskysymysten merkitystä metsäsektorille ja pohditaan miten edessä oleviin muutoksiin voidaan sopeutua teknologiaa ja toimintalogiikkaa kehittämällä. 

BIOS-tutkimusyksikkö juhlistaa Glasgown ilmastoneuvotteluja aloittamalla uuden podcast-sarjan Metsäsektorin ekologinen siirtymä: Kuka, mitä, missä ja milloin? Sarjassa syväluodataan ilmasto- ja monimuotoisuuskysymysten merkitystä metsäsektorille ja pohditaan miten edessä oleviin muutoksiin voidaan sopeutua teknologiaa ja toimintalogiikkaa kehittämällä. 

 

Ensimmäisessä jaksossa päivitämme metsäsektorin tilannekuvan uuden tutkimustiedon ja EU-komission heinäkuussa julkaisemien uuden Metsästrategian ja Fit for 55 -ilmastopaketin valossa. Keskustelemassa ovat SYKE:n Luonnonvarojen kestävän käytön yksikön päällikkö ja Koneen Säätiön apurahatutkija Sampo Soimakallio ja Ympäristöministeriön ilmastoyksikön maankäyttösektorin ilmastotoimista vastaava neuvotteleva virkamies Tuomo Kalliokoski.

Kalliokoski kiteyttää tutkimustietoa ja EU-komission linjauksia seuraavasti:

”Metsäteollisuuden toimintaedellytykset ovat edelleen olemassa seuraavan kymmenen vuoden aikana. Kasvu ei voi kuitenkaan enää perustua resurssin käytön lisäykseen, vaan lisäarvon täytyy tulla muuta kautta.”

Soimakallion näkemyksen mukaan toimintaympäristö muuttuu laajasti:

”Suomen metsiä ei ole tähän mennessä hoidettu siksi, että ilmastonmuutosta hillittäisiin, vaan ihan muut tavoitteet mielessä. Nyt, kun ilmasto- ja monimuotoisuustavoitteet tulevat kuvioon mukaan, se voi aiheuttaa jännitteitä. Tilanne on kuitenkin pakko hyväksyä.”  

Molemmat keskustelijat olivat huolissaan uusista metsien inventointitiedoista, joiden mukaan metsien kasvu on heikentynyt. Soimakallion mukaan vaikutukset voivat ulottua laajalle:

”Kun nämä tiedot viedään arvioon siitä miten puuston kasvu kehittyy tulevaisuudessa, niin todennäköisesti tulee muuttamaan aikalailla hakkuumahdollisuusarvioita ja alentamaan arviota nykyisestä hiilinielusta, hiilineutraaliustavoitteista ja siitä miten nielut tulevaisuudessa kehittyvät.”

Keskustelijat arvioivat monimuotoisuustavoitteiden huomioimisen EU- linjausten mukaisesti entisestään pienentävän hakkuumahdollisuuksia.

Myös lyhytkestoisten biotuotteiden ja bioenergian perusteeton tulkinta hiilineutraaleiksi koettiin asiaksi, johon EU tulee yhä tiukemmin puuttumaan. Tuomo Kalliokosken mukaan myös EU:n kestävän rahoituksen kriteeristö kehittyy ja muutosten vaikutuksia metsäsektoriin olisi tärkeää analysoida varsinkin yrityksissä, jotka haluavat mukaan kestävän rahoituksen mekanismiin. 

Kalliokoski kuvaa EU:n Fit For 55 tavoitetta varovaiseksi ja tasapuolisuuteen pyrkiväksi:

”Tavoite on selkeä kiristys kunnianhimoon, mutta tieteen valossa olisi ollut perusteltavissa vielä tiukempi tavoite. Tavoitteet ovat nollasummapeliä: jos tarvittavia päästövähennyksiä ei saada joltakin sektorilta, ne täytyy saada jostain muualta.” 

Molemmat keskustelijat toivoivat nykyistä tarkempaa eri päästövähennyskeinojen ja niiden kustannusten vertailua. 

Kalliokoski ja Soimakallio evästivät podcast-sarjan seuraavia jaksoja toiveella, että myös metsäteollisuuden edustajat osallistuisivat keskusteluun tiedeyhteisön ja EU-komission linjauksista. 

2.11.2021
BIOS-podcast-sarja: Metsäsektorin ekologinen siirtymä Tässä podcast-sarjassa pureudumme erityisesti siihen, miten metsien käyttö vaikuttaa ilmasto- ja monimuotoisuustavoitteisiin ja miten metsäteollisuus voisi sopeutua nopeasti muuttuviin ekologisiin ja yhteiskunnallisiin reunaehtoihin.

Sarjan jaksot:

Ilmastonmuutos, luontokato ja muut ekologiset kriisit etenevät kiihtyvällä tahdilla. Päästövähennystavoitteista on jääty pahasti jälkeen ja paine ympäristötoimien kiihdyttämiseksi kasvaa. Lähivuosina on odotettavissa nopeasti tiukkenevia säädöksiä sekä ekologisten järjestelmien heikkenemisen laukaisemia yhteiskunnallisia kriisejä ja markkinahäiriöitä.

 

BIOS-tutkimusyksikkö on toiminnassaan pyrkinyt suuntaamaan suomalaisen yhteiskunnan huomiota ekologisen kriisin tuottamaan valtaisaan toimintaympäristön muutokseen. Tässä podcast-sarjassa pureudumme erityisesti siihen, miten metsien käyttö vaikuttaa ilmasto- ja monimuotoisuustavoitteisiin ja miten metsäteollisuus voisi sopeutua nopeasti muuttuviin ekologisiin ja yhteiskunnallisiin reunaehtoihin. 

Yhä tiukempien päästörajoitusten maailmassa on selvää, että myös energia- ja resurssi-intensiivisen metsäteollisuuden on kehitettävä toimintatapojaan ja minimoitava toimintansa ympäristövaikutukset. Biopohjaisten raaka-aineiden saatavuus on rajallinen, eikä niitä riitä kaikkiin suunniteltuihin käyttökohteisiin.

Suomi on harvaan asuttu, kehittynyt ja vakaa, kohtalaisen tuulinen ja hyvin metsää kasvava maa, jossa on runsaat makean veden ja maaperän varannot. Mitä meidän itse asiassa kannattaisi tuottaa näistä lähtökohdista? Miten voimavaramme voitaisiin suunnata tehokkaasti globaalin ekologisen kriisin pysäyttämiseksi? 

Voisimmeko tuottaa ratkaisuja, joita koko maailma juuri nyt tarvitsee? Voisivatko ekologiset ja taloudelliset tavoitteet tukea toisiaan? 

Olisiko mahdollista toteuttaa Suomeen teollisuuden eri sektorien välisellä yhteistyöllä vähähiilisiä ekosysteemejä, jotka houkuttelisivat investointeja kaikkialta maailmasta?

Voisiko siirtymän tieteeseen pohjaava suunnittelu mahdollistaa tulevaisuuspolkuja, joissa tiukentuvat päästövähennystavoitteet jopa nostaisivat metsien ja metsäteollisuuden arvoa ja työllistävyyttä?

Kutsumme joukon metsäsektorin johtavia tutkijoita, päättäjiä, kehittäjiä ja visionäärejä keskustelemaan näistä ja monista muista metsistään elävän maan tulevaisuuden kannalta keskeisistä kysymyksistä uuteen BIOS-podcast-sarjaan. Toteutamme kaikkiaan kymmenen podcast-jaksoa, jokainen kestoltaan noin tunnin. Podcastit lähetetään syksyn ja talven 2021-2022 aikana.

Podcast-sarja toimii myös uudenlaisena tutkimustyökaluna ja tutkimuksen kohteena. Se yhtä aikaa esittelee tutkimustuloksia ja luo uutta tutkimusaineistoa, yhdistäen tieteeseen perustuvan kriittisen ajattelun ja teollisiin tulevaisuusnäkymiin liittyvän luovan ajattelun. Kokeilemme, mitä tutkimuksen, teollisuuden ja politiikan välinen podcast-muotoinen dialogi voi saavuttaa. Voisiko se toimia niin kutsutun institutionaalisen työn uutena muotona, joka kannattelee kriittistä ja luovaa yhdessä ajattelua, muokkaa suomalaista metsään ja teollisuuteen liittyvää jaettua mielenmaisemaa ja mahdollistaa uusia avauksia?

1. jakso: Tilannekuva (Sampo Soimakallio, Tuomo Kalliokoski)

Ensimmäinen jakso julkaistiin 2. marraskuuta 2021. Jaksossa muodostetaan  tilannekuva metsäsektorin olosuhteista erityisesti ilmaston ja luonnon monimuotoisuuden näkökulmasta. Podcast-isäntä Antti Majavan vieraana kävivät SYKE:n Luonnonvarojen kestävän käytön yksikön päällikkö ja Koneen Säätiön apurahatutkija Sampo Soimakallio ja Ympäristöministeriön ilmastoyksikön maankäyttösektorin ilmastotoimista vastaava neuvotteleva virkamies Tuomo Kalliokoski, jotka keskustelivat seuraavista aiheista:

  • Mitä EU:n uudet ilmastotavoitteet tarkoittavat metsäteollisuudelle? 
  • Paljonko puuta voidaan kestävyystavoitteiden puitteissa käyttää?
  • Miten tavoite puun käytön lisäämisestä vaikuttaa Suomen kasvihuonepäästötaseeseen? 
  • Millaisia taloudellisia vaikutuksia puun käytön lisääminen potentiaalisesti aiheuttaa eri sektoreilla?
  • Mitä vaihtoehtoja puun käytön lisäämiselle olisi tarjolla?

Kalliokoski kiteyttää tutkimustietoa ja EU-komission linjauksia seuraavasti:

”Metsäteollisuuden toimintaedellytykset ovat edelleen olemassa seuraavan kymmenen vuoden aikana. Kasvu ei voi kuitenkaan enää perustua resurssin käytön lisäykseen, vaan lisäarvon täytyy tulla muuta kautta.”

Soimakallion näkemyksen mukaan toimintaympäristö muuttuu laajasti:

”Suomen metsiä ei ole tähän mennessä hoidettu siksi, että ilmastonmuutosta hillittäisiin, vaan ihan muut tavoitteet mielessä. Nyt, kun ilmasto- ja monimuotoisuustavoitteet tulevat kuvioon mukaan, se voi aiheuttaa jännitteitä. Tilanne on kuitenkin pakko hyväksyä.”  

Molemmat keskustelijat olivat huolissaan uusista metsien inventointitiedoista, joiden mukaan metsien kasvu on heikentynyt. Soimakallion mukaan vaikutukset voivat ulottua laajalle:

”Kun nämä tiedot viedään arvioon siitä miten puuston kasvu kehittyy tulevaisuudessa, niin todennäköisesti tulee muuttamaan aikalailla hakkuumahdollisuusarvioita ja alentamaan arviota nykyisestä hiilinielusta, hiilineutraaliustavoitteista ja siitä miten nielut tulevaisuudessa kehittyvät.”

Keskustelijat arvioivat monimuotoisuustavoitteiden huomioimisen EU- linjausten mukaisesti entisestään pienentävän hakkuumahdollisuuksia.

Myös lyhytkestoisten biotuotteiden ja bioenergian perusteeton tulkinta hiilineutraaleiksi koettiin asiaksi, johon EU tulee yhä tiukemmin puuttumaan. Tuomo Kalliokosken mukaan myös EU:n kestävän rahoituksen kriteeristö kehittyy ja muutosten vaikutuksia metsäsektoriin olisi tärkeää analysoida varsinkin yrityksissä, jotka haluavat mukaan kestävän rahoituksen mekanismiin. 

Kalliokoski kuvaa EU:n Fit For 55 tavoitetta varovaiseksi ja tasapuolisuuteen pyrkiväksi:

”Tavoite on selkeä kiristys kunnianhimoon, mutta tieteen valossa olisi ollut perusteltavissa vielä tiukempi tavoite. Tavoitteet ovat nollasummapeliä: jos tarvittavia päästövähennyksiä ei saada joltakin sektorilta, ne täytyy saada jostain muualta.” 

Molemmat keskustelijat toivoivat nykyistä tarkempaa eri päästövähennyskeinojen ja niiden kustannusten vertailua. 

Kalliokoski ja Soimakallio evästivät podcast-sarjan seuraavia jaksoja toiveella, että myös metsäteollisuuden edustajat osallistuisivat keskusteluun tiedeyhteisön ja EU-komission linjauksista. 

2. jakso: Metsäteollisuus tarvitaan mukaan energiaverkon tasapainottamiseen (Pekka Passi, Eemeli Tsupari)

Joulukuun alkuviikolla sähkön tuntihinta pohjoismaisessa sähköpörssissä on noussut hetkellisesti huimalle yli 50c/kWh tasolle. Hintapiikki on lähes kymmenkertainen sähkön pitkän aikavälin hintatasoon nähden ja viikon keskihinta on sekin moninkertainen vuoden takaiseen nähden. Kuitenkin vain viikko sitten sähkön hinta käväisi nollilla. 

Sarjan toisessa osassa Vatajankoski OY:n toimitusjohtaja Pekka Passi ja VTT:n johtava tutkija Eemeli Tsupari ruotivat energiamarkkinoiden tilaa, sähkön hintavaihteluiden syitä ja metsäteollisuuden roolia ilmastotavoitteiden myllertämässä toimintaympäristössä.

Keskustelijoiden mukaan energiamarkkinoita heiluttelevat tuulivoiman nopean yleistymisen rinnalla sääilmiöt sekä kaasun ja erityisesti päästöoikeuden hinnan ennakoitua paljon nopeampi nousu.

Keskustelijat ovat samaa mieltä siitä, että hintaheilahtelut ovat paitsi riski, myös mahdollisuus, joka olisi syytä ottaa nykyistä vakavammin myös teollisuudessa. Systeemitasolla olisi otettava nopeasti käyttöön kysyntää ja tarjontaa tasaavia teknologioita ja toimintamalleja.

Raskas teollisuus on tottunut tuottamaan tasaista tuotantoa. Teollisuudessa voisi olla hyviä kysyntäjoustomahdollisuuksia, mutta jos niitä ei hyödynnetä menetetään yksi oleellinen työkalu energiamarkkinan kokonaisuuden hallinnasta. Energiaverkon tasapainottaminen on kuitenkin ns. miljardin dollarin kysymys. -Eemeli Tsupari

Vastuu joustosta lykätään sähkön myyjälle. Preemio, joka spotti-hinnan päälle lyödään tulee varmasti kasvamaan. Jossain kohtaa tulee kysymys, että kannattaisiko teollisuuden itse tuottaa joustoa ja ottaa hyöty itselleen. -Pekka Passi

Metsäteollisuus käyttää Suomessa yli 60% kaikesta teollisuudessa kuluneesta energiasta, noin 65% kaikesta uusiutuvasta energiasta ja neljänneksen koko Suomen kokonaisenergiankulutuksesta.

On selvää, että jos joku osa kulutuksesta jää jouston ulkopuolelle, nousevat jouston tai sen puutteen kustannukset muille osapuolille korkeammaksi. Metsäteollisuuden näkökulmasta aika paljon rahaa voi jäädä pöydälle, jos joustomarkkinoille ei lähdetä. -Pekka Passi

Metsäteollisuuden tuotteiden nykyinen painopiste on lyhytkestoisissa tuotteissa ja tuotantoprosessiin tarvittava energia tuotetaan puubiomassasta. Uudet EU -linjaukset edellyttävät lähivuosina puuraaka-aineen käytön painopisteen siirtämistä pitempään hiiltä sitoviin tuotteisiin. Keskustelijat näkevät, että biopohjaisten päästöjen ilmastovaikutusten, sekä metsien hiilinielujen mahdollinen hinnoittelu voi vaikuttaa merkittävästi metsäteollisuuden toimintalogiikkaan. 

On suljettu mekaanisen massan valmistukseen perustuvia tehtaita ja uudet sekä suunnitteilla olevat tehtaat perustuvat kemialliseen puunjalostukseen, jossa suurempi osa puun hiilestä päätyy ilmakehään. Tämä trendi on ristiriitainen tavoitteeseen rajoittaa biopohjaisen tuotannon hiilipäästöjä. On kuitenkin mahdollista, että myös biomassojen polttamisen päästövaikutukset tullaan jatkossa tarkemmin huomioimaan. -Eemeli Tsupari

Riskien rinnalla haastateltavat näkivät merkittäviä taloudellisia mahdollisuuksia uusissa tuotteissa ja energialiiketoiminnassa. Teollisuuden energiankulutusta voitaisiin oleellisesti vähentää teollisten lämpöpumppujen laajamittaisella käytöllä ja vähähiilistä tuulisähköä voitaisiin tuottaa tuottaa metsätalousmaalla. Myös hukkalämpöjen hyödyntäminen, vetytalous ja erilaiset varastoitavat biopohjaiset jakeet, joita voidaan käyttää energian kulutuspiikkien tasaamiseen, nähtiin potentiaaliseksi.

Valtavan paljon mahdollisuuksiahan tämä energiamurros tuo, nimenomaan hyötyminen sähköistymisestä ja sähkön hinnan vaihteluista, kysyntäjoustosta, erilaisista bioenergiavarastoista ja korkean lisäarvon tuotteista, myös energiatuotteista, sen sijaan, että ligniini poltetaan suoraan mustalipeän mukana kuten nykyisin. -Eemeli Tsupari 

Haluaisin nähdä selvän mahdollisuuden Suomelle siinä, että toimimme muuttuvassa toimintaympäristössä joustavammin ja ketterämmin kuin muut. Toivoisin, että kaikki teolliset ja kaupalliset toimijat olisivat hereillä ja varautuisivat ajoissa markkinamuutoksiin. Kyllä tässä niin isoista trendeistä ja voimista puhutaan ilmastonmuutokseen liittyen, että niitä on turha lähteä vastustamaan. Myös tuotteiden ja metsämaan hiilinielujen vahvistaminen on nousemassa taloudelliseksi prioriteetiksi. Tuotantoprosesseja olisi syytä alkaa kehittämään suuntaan jossa puun polttaminen minimoituu. -Pekka Passi

3. jakso: Metsäteollisuuden painopiste pitkään hiiltä sitovaan korkean lisäarvon tuotantoon (Jakob Donner-Amnell, Niklas von Weymarn)

Päästöoikeuksien ja energian hinnat ovat nousseet tasolle, jonka vielä alkusyksystä arvioitiin toteutuvan vasta vuoden 2030 jälkeen. EU:n ilmasto- ja metsälinjaukset sekä LUKE:n julkaisemat tiedot Suomen metsien vuosikasvun heikkenemisestä eivät todennäköisesti mahdollista hakkuiden kasvattamista nykytasolta. Miten metsäteollisuus vastaa tähän nopeaan toimintaympäristön muutokseen ja tuottaa vähemmällä raaka-aineen käytöllä enemmän lisäarvoa?

BIOS:n Metsäpodcastin kolmannessa jaksossa ovat keskustelemassa Jakob Donner-Amnell, yhteiskuntatieteelliseen metsäsektorin tutkimukseen ja metsäsektorin kehityksen ennakointiin erikoistunut tutkija Itä-Suomen yliopistosta sekä Niklas von Weymarn, Metsä Groupin innovaatioyhtiö Metsä Springin toimitusjohtaja.

Molemmat keskustelijat painottivat siirtymää kohti korkeamman jalostusarvon tuotantoa:

Metsämateriaalia ei voi käyttää enempää, vaan arvonlisän täytyy perustua tehokkaampaan raaka-aineen käyttöön ja korkeampaan arvonlisään. Ei siitä ole kyse, että pakkausten tai wc-paperin tarve häviää, mutta niiden osuus alan arvosta saattaa käytön tehostuessa pienentyä, ja pitempään hiiltä sitovien tuotteiden osuus kasvaa. -Jakob Donner-Amnell

Nyt ollaan aika lähellä sitä enimmäismäärää, mitä metsästä voi ottaa puuta, eli nyt pitäisi seuraavat kymmenen vuotta yrittää nostaa puun jalostamisesta saatavaa arvonlisää. Puuta ei riitä kaikkien fossiilipohjaisten energiatuotteiden korvaamiseen, mutta ei sitä myöskään riitä kaikkien muovien tai tekstiilituotteidenkaan korvaamiseen. Puu on hyvin rajallinen raaka-aine ja kyse on siitä, miten Suomi löytää ne käyttökohteet, joissa puupohjaisen tuotannon kilpailukyky on oikeasti olemassa. Suomessa olisi mietittävä miten arvonnousu tietystä määrästä puuta saadaan taas kasvu-uralle.  -Niklas von Weymarn

Metsäteollisuuden rakennemuutokseen kohti uusia korkeamman lisäarvon tuotteita on panostettu viime vuosikymmeninä vahvasti, mutta panostus ei ole tuottanut tulosta. Aasian sellumarkkinan nopea kasvu on johtanut metsäteollisuuden tuotannon painopisteen siirtymiseen (entistä) alhaisemman jalostusarvon tuotantoon, kuten kartonkiin ja selluun. 

Metsäteollisuus on tavallaan suuruutensa vanki. Kun päätuotteiden liikevaihto on miljardeja, niin siihen kokoluokkaan pääseminen ei ole helppoa uusilla tuotteilla. Hyvä esimerkki on ligniini, joka on molekyylinä monitahoinen. Muoviteollisuus lähtee nykyisellään yhdestä molekyylistä liikkeelle, eikä niin vain taivu uuteen maailmaan. -Niklas von Weymarn

Keskustelijat näkivät nykyisellään hyvin kannattavan sellu- ja kartonkituotannon näkymät riskialttiina. Kysyntä ei ehkä jatkossa enää kasva, tuotantoa voi siirtyä Aasiaan. Myös ilmasto- ja monimuotoisuustavoitteiden kiristyminen vaikuttaa keskeisesti toimintaympäristöön.

Pidän aivan selvänä että hiilensidonnasta ja päästöjen välttämisestä tulee viiden tai alle kymmenen vuoden sisällä merkittävää liiketoimintaa niin metsänomistajalle kuin teollisuudellekin. Luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen on yhtä iso kysymys kuin ilmasto, eikä tätäkään voi ohittaa maailman metsävarannon käytössä. -Jakob Donner-Amnell

Keskustelijat myös painottavat metsien käytön suunnittelua tieteelliseltä pohjalta.

Meidän pitää varmistua siitä, että puuraaka-aineen käyttö on kestävällä pohjalla, ymmärryksen pitää pohjata faktaan ja toimenpiteet pitää suunnitella yhdessä tiedeyhteisön kanssa. Huomiota tulisi yrittää kohdistaa puupohjaisista fyysisistä tuotteista rinnalle rakennettaviin palveluihin ja muun muassa digitalisaation synnyttämiin mahdollisuuksiin. -Niklas von Weymarn

4. jakso: Hiilen hinnoittelu (Raisa Mäkipää, Hanna-Mari Ahonen)

EU on asettanut hiilinieluille 310 miljoonan tonnin tavoitetason ja EU:n ympäristövaliokunnan pääneuvottelija Ville Niinistö kertoi 20. 12. Helsingin Sanomien haastattelussa pyrkivänsä kasvattamaan maankäyttösektorin nielutavoitetta 490 miljoonaan tonniin. Suomen osalta tämä tarkoittaisi nielutavoitteen nostoa 17.8 miljoonasta noin 30 miljoonaan tonniin. Niinistön aloite saa laajasti tukea ilmastotieteilijöiltä.

Maankäyttösektorin hiilinielut ovat Suomessa kuitenkin korkeiden hakkuutasojen takia pienentyneet ja metsien kasvun heikkeneminen voi pienentää niitä entisestään. 

BIOSin Metsäpodcastin neljännessä jaksossa keskustellaan metsien ja maaperän hiilivirroista ja mahdollisuudesta tukea hiilensidontaa ulottamalla hiilen hinnoittelu myös maankäyttösektorille. Vieraina ovat ympäristötaloustieteilijä ja hiilimarkkinoiden asiantuntija Hanna-Mari Ahonen Perspectives Climate Groupista ja maankäyttösektorin päästövähennysmahdollisuuksiin sekä hiilinielujen lasketaan perehtynyt tutkimusprofessori Raisa Mäkipää Luonnonvarakeskuksesta.

Kumpikin keskustelija näkee metsien ja maaperän hiilensidonnan roolin keskeiseksi päästövähennystavoitteiden kannalta:

Globaalisti tavoitteena on saada päästöt ja poistot(nielut) tasapainoon. Nollapäästöihin tai varsinkaan hiilinegatiivisuuteen ei päästä millään ilman poistoja. Päästöjen hillinnän viivästyessä pidän poistoja koko ajan tärkeämpinä. -Hanna-Mari Ahonen

Suomen hiilineutraaliustavoite on mahdollista saavuttaa vain, jos meillä on nieluja. Päästökauppasektorilla päästövähennykset ovat edenneet nopeasti ja sieltä olisi varmasti opittavaa taakanjako- ja maankäyttösektorilla siitä, että kun hinnoitellaan asioita, saadaan myös tehoa toimenpiteisiin. -Raisa Mäkipää

Suomessa voitaisiin toteuttaa nopeasti ja kustannustehokkaasti merkittäviä päästövähennyksiä esimerkiksi muuttamalla turvemaiden käytön periaatteita:

Maankäyttösektorilta löytyy merkittäviä päästövähennysmahdollisuuksia, ja jonkin verran myös nielujen lisäysmahdollisuuksia. Erityisesti päästövähennysmahdollisuudet ovat jääneet liian vähälle huomiolle. Ojitetut tai viljelykäytössä olevat turvemaat ovat huomattava päästölähde ja viime vuosina on kehitetty uusia kustannustehokkaita menetelmiä turvemaiden hiilipäästöjen vähentämiseksi

Aivan ilmeistä on se, että ensin pitäisi poistaa kannusteet päästöjä lisäävältä toiminnalta. Nykyisellään viljelijä, joka haluaisi vähentää turvemaiden päästöjä kosteikkoviljelyyn siirtymällä, menettää tuloja. Myös metsätaloudessa tuetaan edelleen turvemaiden ojitusta ja ojien ylläpitoa, joka kasvattaa maaperän päästöjä ravinteisilla turvemailla. Ravinteisilla turvemailla olisi ympäristöllisesti ja myös taloudellisesti kannattavampaa siirtyä jatkuvapeitteiseen kasvatukseen, joka ei vaadi kunnostusojitusta. -Raisa Mäkipää

Maankäyttösektorilla päästöt lasketaan, mutta niitä ei ole hinnoiteltu kuten päästökauppasektorilla, johon teollisuus ja energian tuotanto kuuluvat. Tämä johtaa keskustelijoiden mukaan osaoptimointiin:   

Päästökauppasektorilla hiilelle on hinta, joka ohjaa vähentämään päästöjä siellä missä se on edullisinta. Päästökaupan ulkopuolella, esim maankäyttösektorilla päästöillä ei vielä ole hintaa, eikä päästövähennyksestä tai hiilen sitomisesta palkita. Saastuttaja maksaa -periaate ei toteudu. En näe miten hiilineutraaliuteen tai hiilinegatiivisuuteen päästään, jos kannustimet eivät ole kohdillaan.  

Kun tavoitteena on ilmastopäästöjen ja poistojen tasapaino, ei voida enää katsoa vain puolta taloudesta tai päästölähteistä, vaan kaikkialla pitää etsiä tehokkaita toimenpiteitä, jotka pitää laittaa hintalapun mukaiseen järjestykseen. -Hanna-Mari Ahonen

EU on asettanut hiilinieluille maakohtaiset tavoitteet. Metsäsektori ei siis joudu maksamaan toimintansa aiheuttamasta hiilinielujen pienenemisestä.

Jos Suomi ei saavuta asetettua hiilinielujen tavoitetasoa, Suomi eli kaikki me yhdessä maksamme siitä seuraavat kustannukset. -Raisa Mäkipää 

Keskustelijat pitivät vakavana ongelmana päästövähennystavoitteiden ja keinojen kansantaloudellisten vaikutusten analyysin puutetta. 

Tarve toimenpiteiden vertailulle ei ole uusi, mutta Suomessakin puuttuu yhä perustietoja, joiden perusteella voidaan arvioida sitä, miten kunnianhimoinen tavoitteemme saavutetaan, itse asiassa hyvinkin lyhyellä aikavälillä. Toimia vastustetaan usein kustannusten perusteella, ja siksi olisi tärkeää selvittää kaikkien vaihtoehtojen hinta. Toimimattomuus ei ole vaihtoehto eikä siksi mielekäs vertailukohta. -Hanna-Mari Ahonen

Hiilinielujen kohdalla pysyvyyden todentaminen on haastavaa. Turvemaiden ennallistamisen kohdalla kuitenkin kyse on päästövähennystoimista joiden toteuttamisesta maanomistajalla voitaisiin maksaa, ja jotka olisivat sosiaalisesti, ekologisesti ja taloudellisesti kestäviä ja myöskin todennettavissa. Edullisimmillaan päästövähennyksen hinta on alle 10€/t. -Raisa Mäkipää

Vapaaehtoiseen päästöjen kompensointiin on suuntautumassa valtaisia summia. Metsien hiilensidonnan muodostumista päästökompensaatiokohteeksi jarruttaa kaksoislaskenta, jossa saavutettu hiilinielu lasketaan sekä kompensoivan yrityksen että valtion nielutavoitteiden hyväksi.

Yritysten hiilineutraaliusväittämän tulisi perustua ilmastohyötyihin, joita isäntämaa ei laske omaan tavoitteeseensa. Toki isäntämaakin voi ostaa päästöhyvityksiä ja laskea ne itselleen. Esimerkiksi Espanjalla on järjestelmä, jossa valtio ostaa hyvityshankkeiden tuottamia lisäisiä ja todennettuja ilmastohyötyjä. Tällöin hyvitysjärjestelmä toimii kansallisena ilmastopolitiikkatoimena, joka auttaa valtiota pääsemään tavoitteeseensa. -Hanna-Mari Ahonen

Keskustelijat toivoivat metsäsektorin pohjaavan jatkossa reiluihin yhteisiin pelisääntöihin ja korkean jalostusarvon tuotantoon:

Tulevaisuudessa metsäteollisuus voisi jauhaa korkean jalostusasteen innovatiivisia tuotteita eli käytännössä kaikkea sitä hyvää mitä ihminen tarvitsee, mutta pienemmästä puuraaka-aineen määrästä ja tuottaa samalla suuremman arvonlisän kansantaloudelle. Toivoisin buustia investointiympäristöön ja paljon lisää kunnianhimoa metsäteollisuudelle, että uudet hienot innovaatiot saadaan tuotantoon.

Hiiltäsitovan, monimuotoisuutta lisäävän tai vesistöjen tilaa parantavan toiminnan markkinat pitäisi saada toimimaan, niin että maanomistajalle ja työn toteuttajalle saadaan asiallinen korvaus. Tällä hetkellä tämä buusti puuttuu. -Raisa Mäkipää

Hiilipäästön tai sen hiilensidonnan rahallisen arvon tunnistaminen myös metsäsektorilla auttaisi muutosta. Kaikkea toimintaa, riippumatta sektorista, pitää arvioida sen mukaan, onko se 1,5 asteen tavoitteen mukaista. –Hanna-Mari Ahonen

5. jakso: Metsäsektori ja vetytalous (Jero Ahola, Jyrki Ovaska)

Viidennessä jaksossa keskustellaan vetytalouden ja metsäsektorin yhdistämisestä. Keskustelijoina ovat Lappeenrannan-Lahden teknillisen yliopiston (LUT) energiatehokkuusprofessori Jero Ahola ja UPM:n teknologiajohtaja Jyrki Ovaska. Molemmilla on pitkä kokemus vetyteknologian tutkimuksesta ja kehittämisestä niin Suomen kuin EU:n tasolla.

Meidän pitää koko energiajärjestelmän tasolla toteuttaa raju sähköistäminen, kaikki polttaminen pitää minimoida. Tuuli- ja aurinkosähkö on skaalattavissa ja halvinta. Kaikkea ei kuitenkaan voida sähköistää, ja energiaverkkoa pitää balansoida. Vetyä voidaan tuottaa päästöttömästi sekä varastoida ja siirtää isoja määriä edullisesti. Vedyn valmistamisen teknologiat tulevat halpenemaan samoin kuin olemme nähneet aurinko- ja tuulivoiman sekä akkujen kohdalla.   -Jero Ahola

Metsäteollisuudessa on tapahtumassa murros, jossa puuta ei katsota enää vain kuitupoolina vaan kemiallisina komponentteina. Vety on tässä oleellisessa roolissa. UPM:llä on juuri rakenteilla täysin uuden tyyppinen 550 Meur biokemikaalitehdasinvestointi Saksaan, ja mikäli se osoittautuu kannattavaksi kuten uskomme, näemme ison potentiaalin skaalata siitä eteenpäin. – Jyrki Ovaska

Monissa käyttökohteissa, kuten polttoaineissa ja lannoitteissa vety kannattaa yhdistää hiilen tai typen kanssa hiilivedyiksi, ammoniakiksi tai vaikkapa vetyteräkseksi. Metanolista tulee todennäköisesti peruskemikaali, joka käy hyvin monen tyyppiseen tuotantoon.

Tämä luo yhteyden metsäteollisuuden hiilenkiertoon, sillä piipuista vapautuva biogeeninen hiilidioksidi voidaan yhdistää puhtaasti tuotettuun vetyyn, ja hyödyntää uusiin tuotteisiin.

Meillä on hyvät tuuliolosuhteet, paljon biopohjaista tuotantoa sekä ydin- ja vesivoimaa. UPM:n mielenkiinto kohdistuu erityisesti vihreää vetyä ja biogeenisiä CO2 päästöjä hyödyntäviin Power-to-X -teknologioihin, metanoliin, ammoniakkiin ja niistä jatkojalostettaviin tuotteisiin, kuten e-polttoaineisiin, muoveihin ja kemikaaleihin. Metsäteollisuus on kaikista teollisuuden aloista parhaassa asemassa suhteessa näihin uusiin mahdollisuuksiin. -Jyrki Ovaska

Vetytalous voi myös mahdollistaa metsäteollisuuslaitoksille nykyistä merkittävämmän roolin energiaverkon tasapainottajana.

Vetyä tarvitaan energian tarjonnan ja kysynnän joustoihin päivien ja viikkojen tasolla. Jos metsäteollisuudesta tulee suuri vedyn tuottaja ja käyttäjä, ja heillä on isot vetyvarastot, ne sopivat erittäin hyvin myös energiaverkon tasapainottamiseen  -Jero Ahola

Näen ehdottomasti tässä suuria mahdollisuuksia, erityisesti UPM:llä, joka on Suomen suurin sähkön käyttäjä ja toiseksi suurin tuottaja. Toimimme jo nyt aktiivisesti pohjoismaisilla sähkömarkkinoilla, ja vetyvarastot tarjoaisivat merkittäviä uusia liiketoimintamahdollisuuksia. -Jyrki Ovaska

Keskustelijoiden mielestä vihreän sähkön, erityisesti tuulivoiman, saatavuus ja hinta ovat keskeisin tekijä vetytalouden rakentumisessa. 

UPM:n mailla on jo paljon tuulivoimaa ja yhtiö myös ostaa PPA -sopimuksilla tuulisähköä. Vihreän vedyn kustannuksista noin puolet tulee sähkön hankinnasta. Vetyinvestointien toteutumiseksi pitäisi tavalla tai toisella varmistaa niille alle 30€ / MWh sähkön keskihinta. -Jyrki Ovaska

LUT:n selvitysten mukaan Suomeen voitaisiin rakentaa yli 200 TWh tuulivoimaa. Itä-Suomessa kuitenkin puolustusvoimien tutkat rajoittavat merkittävästi rakentamista, eikä ole takeita, että Loviisan ydinvoimala jatkaa. Metsäteollisuutta voisi jatkossa ajatella hiilivirran hallitsijana, jolla on hyvä logistiikka ja joka pystyy keräämään puun ja puun hiilen ja valmistamaan niistä paljon erilaisia tuotteita. Tähän tarvitaan kuitenkin ulkoista halpaa energiaa. Jos sitä ei ole saatavilla, investoinnit menevät todennäköisesti muualle.  -Jero Ahola

Hiilen/päästöoikeuden nopean hinnannousun nähdään vaikuttavan suoraan ja välillisesti myös metsäsektoriin.

Kun fossiilisesesta hiilestä pyritään eroon, jatkossa hiiltä sisältävät tuotteet perustuvat biohiileen tai biohiildioksidiin. Tämä tarkoittaa ettei hiilipitoisia jakeita, kuten mustalipeää, kannata enää polttaa. Päästöoikeuden hinta voi jatkossa olla 300-400€ tonnilta. Samalla myös puun taivaalta sitoman hiilen hinta nousee, mikä nostaa rajusti myös puun hintaa. Tällöin täytyy miettiä, miten puusta saadaan nykyistä suurempi osa arvokkaiksi tuotteiksi. Energia, joka nyt otetaan tehtaille puusta otetaan jatkossa ehkä aurinko- ja tuulisähköstä vedyn kautta tuotantoprosessiin. Hiilitehokkuus nousee keskiöön ja tehtaita joudutaan aika paljon suunnittelemaan uudestaan.  -Jero Ahola

Ligniinin erottamisen sellusta toivoisi yleistyvän. Olemme kehittäneet tähän liiketoimintaa ja saamme uudelta Saksan tehtaalta omaa ligniiniä. Polttoon menee jatkossa puusta vain jäte- ja tähdevirtoja, joille ei ole löydettävissä mitään muuta käyttöä. Myös biogeenisen hiilidioksidin käyttö on keskeisessä roolissa, kun tehdään uusia sähköpolttoaineita. Tämä vaatii hyvää suunnittelua, mutta muutoksissa on onnistuttu aiemminkin. -Jyrki Ovaska

Keskustelijat olivat yhtä mieltä siitä, että metsäsektorin liikevaihto ja arvonlisä voi vetytalouden avulla kasvaa vaikka raaka-aineiden käyttö ei lisääntyisi. 

Sellun tuotannossa ehkä puolet puun hiilestä käytetään nykyisellään hyödyksi, jos myös toinen puoli pystyttäisiin kääntämään arvokkaiksi tuotteiksi, voi tuotannon arvo kasvaa vastaavasti. -Jero Ahola

Kansallisiin ja EU tason säännöksiin ja verotukseen kaivattiin selkeytystä. 

Tulevaisuus tehdään, ja nähdään. Täytyisi miettiä mitä tulevaisuus tarkoittaa energia- ja materiaalivirtojen osalta Suomessa? Millainen energiajärjestelmä meillä on jatkossa, ja mitä siltä pohjalta täällä kannattaa tehdä? Vedyn tuotannosta vaikuttaa muodostuvan energiamurroksen suurin kysymys. Tarvitaan isoja monialaisia konklaaveja ja mahdollistavaa valtiota viemään kokonaisvaltaista muutosta eteenpäin. -Jero Ahola

On ihan liikaa selontekoja, tiekarttoja ja työryhmiä, joita ei hyödynnetä, eikä viedä toimintaan. Yrityksiltä tarvitaan investointeja ja valtiolta mahdollistavuutta, uskaliaita päätöksiä, tukea innovaatioille ja riskinottoa. Valtio voisi olla mahdollistaja nopean luvituksen ja murrosta tukevan regulaation osalta. -Jyrki Ovaska

 

6. jakso: Metsien monimuotoisuus (Artti Juutinen, Saija Kuusela)

Monimuotoisuuden ja hiilen arvonnousu hyödyttää sekä maailmaa että metsänomistajaa

Metsäpodcastin kuudennessa jaksossa keskustellaan metsien käytön vaikutuksesta metsien monimuotoisuuteen ja vastaavasti monimuotoisuuskadon pysäyttämisen vaikutuksista metsäsektoriin. Keskustelemassa ovat Luonnonvarakeskuksen tutkimusprofessori Artti Juutinen ja projektipäällikkö Saija Kuusela Suomen ympäristökeskuksesta.

Taustaa keskustelulle luo erityisesti EU:n uusi biodiversiteettistrategia, joka edellyttää Suomessa mittakaavaltaan merkittävää lisäsuojelua, jonka hintalappu voi Suomen Luontopaneelin mukaan nousta jopa yli kuuten miljadiin euroon. 

Keskustelijoiden mukaan tämä hinta kannattaa kuitenkin maksaa, sillä monimuotoisuuden heikkenemisen kustannukset voivat olla vielä paljon suuremmat. 

Globaalisti luontokadon jatkuminen voi esimerkiksi uhata ruuantuotantoa ja metsätaloutta ja johtaa uusiin pandemioihin. Monimuotoisuus on pohja, joka luo meille resilienssin ja tulevaisuuden turvan.  -Saija Kuusela

Talouden näkökulmasta monimuotoisuuden turvaamista kannattaa jatkaa niin pitkään kun siitä saatavat hyödyt ovat aiheutuvia kustannuksia suuremmat. Lisäsuojelun kustannukset vaikkapa puuntuotannolle on helppo laskea, mutta monimuotoisuudelle ei vielä ole selkeää markkina-arvoa. Metso-ohjelmassa tehdyn arvottamistutkimuken mukaan kansalaiset arvottivat pelkästään tämän ohjelman suojelun yli kolmen miljardin arvoiseksi. Eli kyllä suojelulle löytyy myös taloustieteellisiä perusteluja. -Artti Juutinen

Keskustelijat arvioivat monimuotoisuuden kehityksen Suomessa huolestuttavaksi.

Monimuotoisuuden tila on tutkimusten mukaan Suomessa edelleen heikkenevä. Emme ole pystyneet kehitystä kääntämään, vaikka sitoumukset niin kansainvälisesti kuin kansallisesti sitä edellyttävät. Toimet ovat olleet kertaluokkaa liian vähäisiä. -Saija Kuusela

Paljon on yritetty tehdä, ja paljon saatu aikaiseksikin jo 90-luvun alkupuolelta lähtien vanhojen metsien suojeluohjelmassa, Natura 2000 -ohjelmassa, metsäsertifioinneissa ja Etelä-Suomen metsien monimuotoisuusohjelmassa. Siitä huolimatta arvioinnit osoittavat, ettei ongelmaa ole saatu pois päiväjärjestyksestä. -Artti Juutinen

Metsäsertifikaatitkaan eivät ole taanneet metsien käytön ekologista kestävyyttä

Metsäsertfikaateissa mennään usein yksi askel eteenpäin ja kolme askelta taaksepäin. Aika noloja tilanteita on ollut viime aikoina monimuotoisuuden turvaamisen osalta. Vaikuttaa ettei metsäsektorilla ole aitoa tahtotilaa monimuotoisuuden turvaamiseksi. -Saija Kuusela

Keskustelijat pitivät tärkeänä aiheuttaja maksaa -periaatteen ulottamista myös metsäsektorille sekä markkinoiden luomista hiilensidonnalle ja monimuotoisuudelle.

Ekosysteemitilinpito toisi ekosysteemipalveluita kansantaloudelliseen laskentaan. Metsäpuolella se tarkoittaisi sitä, että pystyssä olevan puuston ja mahdollisimman luonnontilassa olevan ekosysteemin arvon täytyisi nousta suhteessa tukkipinon arvoon tien varressa. -Saija Kuusela

Tarvittaisiin radikaaleja ajatuksia siitä, miten monimuotoisuustavoitteet saataisiin rahoittamaan itse itsensä. Jos noudatettaisiin periaatetta, jossa haittojen aiheuttaja maksaa ja hyötyjen tuottaja myy voisi syntyä jonkinlaiset kompensaatiomarkkinat. -Artti Juutinen

Kun metsiä valjastetaan tuottamaan ilmasto- ja monimuotoisuushyötyjä, kannattaisi keskustelijoiden mukaan tarkastelu aloittaa monimuotoisuudesta.

Kun edistetään monimuotoisuutta, se monesti edistää myös hiilensidontaa ja hiilen varastointia. Toisinpäin nämä eivät menekään ihan käsi kädessä. Olisi hyvä jos metsänomistajia kannustettaisiin samaan aikaan tuottamaan sekä monimuotoisuus- että ilmastohyötyjä.  -Artti Juutinen 

Ilmasto- ja monimuotoisuustavoitteet voisivat hyödyttää vahvasti metsänomistajia.

Metsänomistajan näkökulmasta ilmasto, ja monimuotoisuustavoitteet voivat jopa nostaa puun hintaa ja lisätä tuloja. -Artti Juutinen

Kun nykyisestä kaksoislaskennasta on päästy eroon, Suomen valtio voisi ostaa yksityismailta hiilensidontaa kansallisen tavoitteen täyttämiseksi ja ylimenevät osat vapautuisivat markkinoille. Metsänomistaja olisi suorastaan kuningas tai kuningatar näillä uusilla markkinoilla. -Saija Kuusela

Keskustelijat patistavat metsäteollisuutta ja sen ansaintalogiikkaa uudistumaan.

Jos voisimme jatkossa tuottaa sellun ja kartongin sijasta puusta jotakin jalostusarvoltaan paljon suurempaa, niin silloin ei tulevaisuudessa tarvitsisi ainakaan lisätä hakkuumääriä nykyisestä, ja kenties voitasiin jopa vähentääkin hakkuita. -Artti Juutinen

Toki metsien teollinenkin käyttö on myös jatkossa mahdollista, mutta yritystä jarruttaa kehitystä, jossa pystyssä pysyvän puun arvo nousee, on vaikea ymmärtää. Jos hiilensidonnasta maksettaisiin, sen arvo ohittaisi tietyissä tilanteissa jo nykyisellään metsän arvon teollisuuden raaka-aineena. -Saija Kuusela

Toimivat monimuotoisuus- ja kompensaatiomarkkinat johtaisivat puun hinnan nousuun.
Olisikin tärkeää saada kaikki maat mukaan, ettei tilanne johtaisi suomalaisen metsäteollisuuden kilpailukyvyn heikkenemiseen. -Artti Juutinen

Lopuksi keskustelijat heittivät ilmaan ehdotuksia siitä, miten metsien hiilensidontaa ja monimuotoisuutta saataisiin nopeasti vahvistettua. 

EU:n ilmasto ja monimuotoisuustavoitteet ovat todella kunnianhimoisia niiden aikajänteeseen nähden. Esimerkiksi 30% suojelupinta-alatavoittessa pitäisi näkyä huomattavaa etenemistä jo ensi vuoden aikana. Tässä vaiheessa nopeinta ja kustannustehokkainta olisi siirtää valtion arvometsiä suojeluun.  -Saija Kuusela

Joissakin maissa metsäsektori on mukana päästökauppajärjestelmässä ja voisi miettiä kannattaisiko Suomen ajaa metsäsektoria EU:n päästökauppajärjestelmään. Tämä toisi automaattisesti metsäsektorin hiilipäästöille ja hiilensidonnalle hinnoittelumekanismin. Vaaditaan rohkeutta tehdä ympäristöön liittyviä ratkaisuja etukenossa sillä se tuo myöhemmin etua muihin maihin nähden. -Artti Juutinen

7. jakso: Kuinka metsäsektori vastaa rahoitussektorin murrokseen?

Metsäpodcast -sarjan seitsemännessä jaksossa hahmotellaan, miltä suomalainen metsäsektori näyttää sijoituskohteena ja miten EU:n ilmasto- ja monimuotoisuustavoitteet sekä tämän vuoden alusta voimaan astunut EU-taksonomia, eli asetus kestävän rahoituksen kriteereistä, vaikuttavat metsien käyttöön. Pohdimme myös, miten metsäsektorille asetetut ilmasto- ja ympäristövelvoitteet suhteutuvat muiden sektoreiden tavoitteisiin.

Aiheesta ovat keskustelemassa rahoitusalan konkari ja EU-komission neuvonantajaryhmän jäsen Aila Aho, Sitran Ilmasto- ja luontoratkaisut -tiimin asiantuntija Miika Korja sekä Etlassa ja Lukessa työskentelevä ympäristö- ja luonnonvarataloustieteilijä Jussi Lintunen.

Kaikki keskustelijat näkivät metsät Suomelle tärkeinä myös jatkossa. Ympäristö- ja ilmastotavoitteet haastavat kuitenkin perinteiset toimintatavat.

Meillä on metsissä hieno resurssi, mutta pitäisi miettiä, onko metsien käyttö suhteellisen alhaiseen jalostusarvoon suurilla voluumeilla paras tapa hyödyntää resurssia, kokonaisuuden tai yksittäisen yhtiön kannalta. -Aila Aho

Suomessa metsän hinta on pitkään perustunut sille hinnalle, mikä puukuidusta saadaan kaadettaessa puu. Sitrassa olemme pohtineet, miten voisimme hinnoitella laajemmin myös muita luonnon tarjoamia elintärkeitä palveluita yhteiskunnallemme ja taloudellemme, jotta ne otettaisiin paremmin huomioon. – Miika Korja

Metsäteollisuus on ympäristön kannalta hyvä toimiala kunhan ympäristöregulaatio on kohdallaan metsäpuolellakin. -Jussi Lintunen

Keskustelijat kuvaavat EU-taksonomiaa tavaksi parantaa rahoitusalan tietopohjaa eri teollisuudenalojen ja toimintojen ympäristöhyödyistä ja riskeistä.

Taksonomia pohjautuu  kansainvälisten sopimusten tavoitteisiin hillitä ilmastonmuutos 1,5 -asteeseen ja pysäyttää monimuotoisuuskato. Kriteeristöä tarkastellaan ja tarvittaessa kalibroidaan näissä tavoitteissa etenemistä seuraavan tieteellisen arvioinnin pohjalta. Taksonomian voisi kiteyttää: Ympäristö-, ja ilmastotavoitteisiin perustuva harmonisoitu luokittelutyökalu, samat kriteerit kaikille, ilmaiseksi saatavilla, tiedepohjainen, päivittyvä, ja voidaan käyttää lainsäädännön pohjana. -Aila Aho

Taksonomia ei kiellä mitään aktiviteetteja, vaan toimii ikään kuin ”gold standard” luottoluokitus, ja voi tarjota hinnoitteluhyötyjä vihreille hankkeille. Taksonomia sisältää nk. ”Do No Significant Harm” -periaatteen, jossa taksonomian mukaisten hankkeiden tulee aiheuttaa positiivinen vaikutus jollain taksonomian kuudesta vaikutusalueesta, muttei negatiivista vaikutusta yhdelläkään vaikutusalueella. Tästä periaatteesta puhutaan vielä vähän, mutta se voi laajentua seuraavan viiden vuoden aikana laajempaan keskusteluun. -Miika Korja

Metsäsektorin puun hankinnan nähtiin vaikuttavan vahvasti Suomen ilmasto- ja monimuotoisuustavoitteisiin:

Etlan tarkastelussa löydettiin yllättävänkin voimakas vaikutus hakkuiden tason ja hiilinielujen kehityksen välillä. En tarkkaan tiedä mistä kumpuaa usein toistettu ajatus, että Suomen metsien kasvu olisi lisääntymässä hyvin voimakkaasti. Nyt tämä keskustelu on kuitenkin kääntymässä päälaelleen uusien Valtakunnan metsien inventointi -tietojen valossa, joiden mukaan metsien kasvu on pienentynyt. -Jussi Lintunen

On mietittävä, miten tuotamme puuta niin, että kokonaisvaikutus on nettonielu. Kansantalouden tasolla hiilinieluja tulisi vahvistaa. -Miika Korja

Maankäyttösektorin ilmasto- ja monimuotoisuustoimissa nähdään kehittämistarpeita.

Maankäyttösektori on ollut ilmastopolitiikassa mukana jo pitkään. Ei me kuitenkaan oikeasti olla tehty metsissä toimia, jotka merkittävästi edistäisivät ilmastotavoitteita. Meillä ei edelleenkään ole selkeää ohjauskeinoa, joka kannustaisi ilmaston kannalta hyvään metsänhoitoon. Koska halukkuutta päästöjen kompensointiin löytyy, olisi rahaa hiilensidontaan olemassa, jos järjestelmät tehdään hyvin -Jussi Lintunen

Sijoittajan on pakko ymmärtää mistä yrityksen raaka-aineet tulevat, ja onko hankinta kestävällä pohjalla. Kyllä voi ajatella maalaisjärjellä, että mihin kaikkeen metsien rajalliset resurssit riittävät, ja mitä käyttötarvetta halutaan priorisoida. Säätely pitää tehdä sellaiseksi, että se toimii globaalisti -Aila Aho

Taksonomian ja muiden EU-linjausten taustalla oleva tavoite eri toimialojen tasapuolisesta kohtelusta haastaa suomalaisen metsäsektorin.

Ajan myötä on muodostunut tilanne, jossa politiikat ovat erilaisia eri päästösektoreilla, mikä johtaa siihen, että myös päästöjen hinnat ovat erilaisia eri sektoreilla. Kun puun päästöt ovat maankäyttösektorilla, jossa päästöille ei ole hintaa, niin kyllähän se vääristää suhteellisia hintoja. Eli tässä on asetelma, joka kannustaa ilmaston kannalta epäoptimaaliseen puun käyttöön -Jussi Lintunen

Eikö olisi hyvä metsänomistajalle, että hänellä olisi mahdollisuus saada palkkiota pitkäaikaisesta työstä hiilensidonnassa muutakin kautta kuin kaatamalla metsä? -Aila Aho

Rahoitussektorin nopeaan muutokseen olisi keskustelijoiden mukaan järkevää varautua myös metsäsektorilla.

Yli kuudenkymmenen maan pankkisektorin valvojilla, mukana Suomi ja EKP, on yhteistyöelin, jossa on tuotettu  ilmastoskenaarioita riskien arvioimiseksi erilaisissa kehityskuluissa. Pankkien taseissa ei tulisi olla tunnistamattomia ilmasto- tai vaikka monimuotoisuusriskejä, ja toisaalta on saatava selvempi kuva, mikä on näiden riskien suhde luottoluokituksiin ja kuinka erilaiset riskit kytkeytyvät toisiinsa. Kun rahoitussektori ottaa jotain työn alle, niin silloin yleensä syntyy myös jälkeä. Finanssivalvojien edellyttämä riskifokusointi tulee nopeuttamaan oppimista. -Aila Aho

Sijoittajat ovat alkaneet kysyä vaikeita kysymyksiä siitä, miten yritykset huomioivat ulkoisvaikutuksia liiketoiminnassaan. Dasguptan raportti peräänkuulutti, että olemme viime vuosikymmeninä kasvattaneet fyysistä pääomaa (kuten tehtaita ja infrastruktuuria) ja inhimillistä pääomaa (kuten osaamista) luontopääoman kustannuksella. Tämä ei ole kestävä suunta, vaan luontopääoma tulisi mieltää elintärkeänä pääomana. –Miika Korja

Muutos tuo metsäsektorille riskejä- ja mahdollisuuksia. Siirtymän hyvään hallintaan olisi keskustelijoiden mukaan syytä panostaa.

Jos me ympäristötaloustieteeseen yhtään luotetaan, niin ymmärretään, että metsänomistaja tarvitsee kannustimen hiilensidontaan. Nelisen vuotta sitten julkaistussa tutkimusartikkelissamme totesimme, että kannustimet tai hinta metsien hiilensidonnalle johtaisi alkuvaiheessa väkisinkin puun tarjonnan vähenemiseen ja loisi merkittävän riskin metsäteollisuuden puun saannille. Tällaisia ohjauskeinoja ei kannata ottaa käyttöön yhtenä shokkina.  -Jussi Lintunen

Maailman talousfoorumi on arvioinut, että yli 50 % maailman BKT:sta on riippuvainen luonnosta ja sen tarjoamista palveluista, joista useille ei ole markkinahintaa. Yritykset voivat kuitenkin jatkossa olla yhä kiinnostuneempia kompensoimaan tai jopa ylikompensoimaan toiminnastaan aiheutuvia luontohaittoja. Ekologisen kompensaation kehittäminen Suomessa on kovassa vauhdissa. -Miika Korja

Maailma muuttuu ja siinä täytyy pysyä mukana.  Kyllä talouden murroksiin kuuluu se, että jos yhteiskunnan arvostukset, säätely ja asiakkaiden kysyntä muuttuu niin silloin joidenkin assettien arvo saattaa menettää taloudellisen arvonsa ennen kuin tekninen käyttöikä päättyy. Korkeamman jalostusasteen ja haitallisempaa tuotantoa korvaavaan tuotantoon investoiminen on tärkeää. Suomalaisella metsäsektorilla on erinomaiset eväät sopeutua. Nyt tarvitaan kuitenkin jonkin verran asenteiden muutosta. -Aila Aho

8. Jakso: Tiukentuvat ilmasto- ja ympäristökriteerit hyödyttävät metsänomistajaa

Sarjan kahdeksannessa jaksossa hahmotetaan metsäsektorin toimintaympäristön muutosta metsätalouden ja metsänomistajan näkökulmasta. Keskustelemassa ovat Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan työelämäprofessori ja Euroopan metsäinstituutin vanhempi tutkija Lauri Hetemäki sekä Itä-Suomen yliopiston Metsätalouden suunnittelun professori Timo Pukkala.

Keskustelijat näkevät, että EU:n ympäristö- ja ilmastotavoitteet voivat lisätä puun kysyntää eri käyttötarkoituksiin. Kysyntää suomalaiselle puulle voi lisätä myös pyrkimys irrottautua Venäjän tuonnista.

Seuraavien 10-20 vuoden aikana puun energiakäyttö tulee lisääntymään muun muassa Venäjän hyökkäyksen takia. Kuitenkin, mitä pidemmälle katsotaan tulevaisuuteen, sitä pienempi puun energiakäytön pitäisi olla. Hakkeen tuonti vähenee ja tulee lisäpaineita kotimaisen puun käyttöön. Kun energiasta tulee niukkuutta, myös puuenergia kallistuu ja siitä saatavat tulot kasvavat. Puun käytön järkevyys eri käyttötarkoituksiin riippuu alueellisista ja muista olosuhteista. –Lauri Hetemäki.

Puuenergia ei ole päästötöntä samalla tavalla kuin aurinko ja tuulienergia. Puu olisi nähtävä välivaiheen energiana. Jos puu korvaa saastuttavampia energiamuotoja, sillä voi olla positiivisia vaikutuksia. Mutta se ei saisi hidastaaa siirtymää vähäpäästöisempiin energiamuotoihin kuten tuulienergiaan. Jos puuenergian käyttö lisää hakkuita, siitä aiheutuu hiilinielujen pienenemistä, jolloin puun energiakäytön lisääminen ei tuota ilmastohyötyjä. –Timo Pukkala

Valtion metsien inventointitietojen mukaan metsien kasvu on Suomessa heikentynyt. Puuta ei keskustelijoiden mukaan riitäkään kaikkiin kuviteltavissa oleviin käyttötarkoituksiin. 

Puustotilavuus laskee, kun puuta hakataan nuorempana, ja tämä on johtanut metsien kasvun heikkenemiseen. Kasvun paraneminen on kaikista käytetyistä keinoista huolimatta pysähtynyt. On tehty laskelmia, että tiedossa olevilla menetelmillä voitaisiin kasvua lisätä 6-7 Mm3 vuodessa. Tästä voi kuitenkin seurata haittavaikutuksia vesistöihin ja puun laatu voi heiketä. En olisi tässä yhtä optimistinen metsäteollisuuden laskelmien kanssa. Luken laskelmat osoittavat, että monimuotoisuustavoitteita on vaikea saavuttaa yli 70 Mm3 hakkuutasolla. -Timo Pukkala

Aina on puusta niukkuutta käyttötarpeisiin nähden. Jos puuta käytetään energiaksi on tärkeää parantaa resurssi- ja energiatehokkuutta, eikä käytetä runkopuuta, vaan ainoastaan sivuvirtoja. Myös hiilen talteenottoa bioenergiasta pitää kehittää.
Hiilinielujen ja hakkuutason samanaikainen kasvattaminen voi olla pitkällä aikavälillä mahdollista. Monimuotoisuus on vaikeammin sovitettavissa kasvaviin hakkuutasoihin. -Lauri Hetemäki

Hiilen ja monimuotoisuuden hinnoittelu voi keskustelijoiden mukaan lisätä metsänomistajan tuloja ja toisaalta heikentää puuraaka-aineen saatavuutta teollisuudessa.

Metsänomistajan kannalta näyttää todella hyvältä. Metsän hinta nousee, kun hiilensidonta ja monimuotoisuus tulevat mukaan metsän arvotekijöiksi. Metsänomistajalla on aiempaa enemmän mahdollisuuksia saada tuloja eri lähteistä. -Lauri Hetemäki

Jos metsänomistajlle maksettaisiin hiilensidonnasta nykyisen hiilen hinnan mukaan (noin 90€/t) kannattaisi puun myynti teollisuudelle lopettaa heti. Jo kolmasosakin nykyisestä hiilen hinnasta johtaisi siihen, että metsänomistajien kannattaisi monesti priorisoida hiilensidontaa.   Mutta metsien hiilensidonnalle ei ole vielä kunnolla toimivia markkinoita. Ongelmana on myös hiilivuoto. Jos yksittäinen metsänomistaja kasvattaa omaa hiilivarastoa, hakkuut yleensä vain siirtyvät jonkin toisen metsään. -Timo Pukkala

Molemmat keskustelijat peräänkuuluttavat muutosta metsien hoidon periaatteisiin.

Ilmastoviisas metsätalous pitää sisällään hiilensidonnan, puutuotteiden substituutiovaikutukset, puutuotteiden hiilivarastot sekä metsien sopeuttamisen ilmastonmuutokseen. Metsien sopeuttaminen on tärkeää. Kuivuus, tuulituhot metsäpalot, hyönteistuhot jne. tulevat lisääntymään. Tärkeintä olisi muuntaa männiköt ja kuusikot lisääntyvässä määrin sekametsiksi. –Lauri Hetemäki

Jos metsänomistaja tai teollisuus haluavat maksimoida omia hyötyjään,  pitäisi pyrkiä nykyistä monipuolisempiin metsiin. Jos Suomi ajattelee kaukaa viisaasti, metsiä pitäisi käsitellä tavoilla, joilla riskit pienenevät ja jotka ovat sopusoinnussa vihreän siirtymän kanssa. Siinä ei menetetä mitään, vaan nimenomaan saavutetaan. –Timo Pukkala

Tulevaisuuden metsäsektori on keskustelijoiden mukaan nykyistä monipuolisempi.

Koko metsäalaa Suomessa määrittää jatkossa monipuolistuminen. Vaikea nähdä, että lisää uusia sellutehtaita olisi ratkaisu Suomessa, vaan jalostusasteen nosto. Metsien virkistyskäytön ja ekosysteemipalveluiden roolin pitäisi kasvaa metsätaloudessa. Metsäteollisuus vuonna 2040 on toivon mukaan myös paljon  monipuolisempaa kuin tänä päivänä. -Lauri Hetemäki

On oleellista että sijoittajat näkevät, että hiilipäästöistä ja luontopääomasta pitää maksaa, jolloin se tulee näkymään myös metsäteollisuudessa. On oleellista, nähdäänkö metsäteollisuus tässä oikeasti vastuulliseksi toiminnaksi, tukitaanko porsaanreijät vai täyttyvätkö vain jotkin keinotekoiset indikaattorit. – Timo Pukkala 

Keskustelijat ottivat myös kantaa siihen miten metsäsektorin ohjauksen pitäisi muuttua.

Luontopääoman arvo ei ole ollut tähän mennessä mukana laskelmissa ja se on vinouttanut kehitystä. Samoin on ongelma, ettei metsäteollisuus joudu maksamaan päästöistä. Rikkidioksidimaksu meriliikenteessä osoittaa, että ala voi sopeutua nopeasti. toivottavasti päästään tilanteessen, jossa metsäteollisuus maksaa päästöistään. Hiilivuotoriskeistä pitää päästä eroon, ja pitää pyrkiä globaalisti yhteisiin pelisääntöihin. Suomelle on etu mitä tiukemmat päästökauppamarkkinat saadaan globaalisti – Lauri Hetemäki

Suomalainen metsäteollisuus on pelännyt ja vastustanut globaalia ympäristösäätelyä, mutta ei kannattaisi, vaan pitäisi yrittää ulottaa säätely mahdollisimman pitkälle. -Timo Pukkala

9. jakso: PEFC -sertifikaatin vesittyminen voi heikentää metsäteollisuuden kilpailukykyä (Minna Halme, Timo Kuuluvainen)

Sarjan yhdeksännessä jaksossa keskustellaan metsien käytön ekologisen kestävyyden takeena toimivista sertifikaateista ja erityisesti parhaillaan päivitettävästä PEFC -sertifikaatista, johon kuuluu 90% Suomen talousmetsistä. Keskustelemassa ovat Aalto-yliopiston vastuullisen liiketoiminnan professori ja Suomen Kestävän kehityksen asiantuntijapaneelin jäsen Minna Halme sekä Helsingin yliopiston metsätieteen vanhempi yliopistonlehtori Timo Kuuluvainen.

Molemmat keskustelijat ovat huolissaan Suomen metsäluonnon tilasta.

Monimuotoisuuden häviäminen on hälyttävää, ja tämä on iso huoli myös ihmiselle. Metsien käytön lisääminen on iso uhka, puun suora polttaminen on suorastaan hullua. – Minna Halme

Jopa 80% metsien luontotyypeistä uhanalaisia, se on järkyttävän suuri luku, se indikoi myös tulevaisuutta, lajien elinympäristöt heikkenevät, ei voi kun olla huolestunut. Alan tutkimuksen piirissä on selkeä konsensus siitä, että monimuotoisuuden kehitys menee huonoon suuntaan. -Timo Kuuluvainen

Monimuotoisuuden kapeneminen uhkaa keskustelijoiden mukaan metsäsektorin ja laajemminkin yhteiskunnan tulevaisuutta. 

Monimuotoisuus vaikuttaa kaikkiin ekosysteemipalveluihin. Vaikkapa lahottajilla on keskeinen ekologinen funktio. On turvarajoja, joita ei pitäisi ylittää. Monimuotoisuus ei ole enää markkinointikysymys, vaan se on ihan ratkaiseva riskienhallinnan kysymys. -Timo Kuuluvainen

Monimuotoisuuskadosta seuraa peruuttamattomia ekosysteemiromahduksia. Hyvä esimerkki on pölyttäjien merkitys ruokahuollolle tai lintujen määrän hälyttävä vähentyminen. Kasveilla, eläimillä ja hyönteisillä on valtava tehtävä ekoysteemin ylläpidossa. Hurja määrä pieniä asioita tekee mahdolliseksi ihmisten nauttimat ekosysteemipalvelut, puhtaan, veden, ruoan, ilman laadun, hiilen sidonnan ja niin edelleen. -Minna Halme

Keskustelijoiden mukaan suomalaista metsäsektoria on perinteisesti leimannut ylimielisyys ja piittaamattomuus tutkimustiedosta.

Tutkimusten väärinkäyttöä esiintyy. Tutkimus ei koskaan anna viimeistä vastausta. Jos halutaan poimia omaan kantaan sopivia tutkimustuloksia, se on mahdollista. Metsäala on ollut niin vaikutusvaltainen etteivät metsäjohtajat vaivaudu keskusteluun metsien käytöstä. -Timo Kuuluvainen

Metsäkeskustelu on viime aikoina moniäänistynyt. Tutkijoille, jotka edustavat pidemmän aikavälin kestävyysajattelua, on tullut tilaa julkisessa keskustelussa. Yhtä rumaa puhetta kestävyyskysymyksistä, jota aiemmin harjoitettiin, ei enää ehkä suvaita. Vanhemmassa polvessa on henkilöitä, jotka eivät vaikuta ymmärtävän muutosta. -Minna Halme

Sertifikaateilla on keskustelijoiden mukaan potentiaalisesti iso merkitys metsäluonnolle, mutta niitä voidaan käyttää myös kuluttajan harhauttamiseen.

Pyrkimyksenä on vakuuttaa kuluttajat ja muut sidosryhmät, että tässä pidetään yllä ekologisesti kestävää kehitystä. Sertfikaatteja ja ympäristömerkkejä täytyy tuntea ja pystyä vertailemaan, jos käyttää niitä kulutuspäätösten ohjaamisessa. -Minna Halme

Antti Majava luki keskustelun lomassa otteita PEFC -sertfioinnin päivitysprosessiin osallistuneen ELY-keskuksen ympäristöviranomaisen julkisesta kirjelmästä, jolla ilmoitettiin, että ELY-keskus vetäytyy prosessista sen lukuisten epäkohtien takia. Keskustelijat pitivät epäkohtia vakavina.

Tämä kertomus antaa viitteen, että PEFC tulee menettämään merkityksensä, eikä täytä enää mitään monisidosryhmäpohjaiosen sertifioinnion perusteita. Metsätalouden intressit ovat muokanneet sertifiointia, vaikka ideana on tietysti, että sertifiointi kannustaisi metsätaloutta kohti kestävyyttä. PEFCistä on tulossa “institutionaalinen parasiitti”, joka syö pohjaa koko sertifiointi-instituutiolta, eli muiltakin metsäsertifikaateilta ja lopulta kaikilta metsätalouden kestävyysväitteiden uskottavuudelta. -Minna Halme

PEFC:in taso on heikentynyt sen 20-vuoden olemassaolon aikana huomattavasti. Samaan aikaan tieto metsien käytön ekologisesta seurauksista lisääntynyt. PEFC -sertifiointia pyritään edelleen heikentämään sen sijaan että toimittaisiin tieteellisen tiedon pohjalta. Tämä ei anna kovin hyvää kuvaa sertifikaatin tarkoitusperistä. -Timo Kuuluvainen

Keskustelijat näkevät, että sertifikaattien vesittyminen tuottaa huomattavan riskin metsäteollisuudelle.

Selvästi yleinen ymmärrys on kasvanut siitä, että puusta tekeminen ei automaattisesti takaa ekologista kestävyyttä ja tämä on iso etu kilpaileville toimijoille. Muoviteollisuus käy tällä hetkellä kovaa kamppailua siitä, että puu/sellupohjaiset tuotteet eivät ole ekologisesti yhtään sen parempia kuin muovipohjaiset. Perusteena on usein, että kierrätys ja kierrätettävyys ei toteudu siinä määrin kuin on väitetty. Jos sen lisäksi on selvää ettei metsätalous täytäkään monimuotoisuuden säilyttämisen vaatimuksia, vaan on enemmänkin luontoarvoja tuhoavaa, niin silloin tarjotaan kilpaileville materiaaleille tarjottimella kilpailuetua. -Minna Halme

Kyse ei ole siitä, että yritykset uhraisivat ikäänkuin vapaaehtoisesti ja hyvää hyvyyttään tietyn osan potentiaalisista hakkuumääristä monimuotoisuuden suojeluun, vaan se on välttämättömyys, jota ilman tuotteita ei yksinkertaisesti voi markkinoida ekologisesti kestävinä. -Timo Kuuluvainen

Molemmat keskustelijat pitivät kannatettavana sitä, että PEFC -sertfikaatti palautettaisiin valmisteluun, jonka pohjana toimisi tieteellinen ymmärrys metsien ekologisesta tilasta ja PEFC -sertfioinnin vaikutuksesta siihen.

Jotenkin metsäteollisuuden olisi tartuttava tilanteeseen niin, ettei heidän kilpailuasetelmansa heikkenisi. Pitäisi arvioida, voidaanko PEFCin uskottavuus vielä palauttaa, vai pitäisikö se korvata jollain muulla. Metsäteollisuudella on nyt tässä toiminnan paikka. -Minna Halme

Sertifiointien uskottavuus pitää palauttaa ja lopettaa kansallinen suhmurointi, koska siitä viimekädessä kärsii nimenomaan teollisuus.  Esimerkiksi FSC -sertfikaatissa on viiden prosentin suojelupinta-alavelvoite ja toinen viiden prosentin ala kevyen metsän käsittelyn piiriin. Tämä on ekologisesti merkittävä tekijä. Nykyiset sertifioinnit eivät kuitenkaan toteuta tarpeita, joita kuluttajilla on. Vaatimukset tulevat pikemminkin kasvamaan jatkossa, ja uusillekin sertifikaateille on varmasti tilausta. -Timo Kuuluvainen

Keskustelijat näkevät metsäsektorille kuitenkin myönteisen tulevaisuuden, kunhan kestävyydestä huolehditaan.

Metsien ekologiasta on kertynyt viime vuosikymmeninä hurjasti uutta tietoa, jolla voitaisiin kehittää metsien käyttöä kestävämpään suuntaan.  Valitettavasti tieto on pitkälti sivuutettu metsien käyttöön suunnittelussa. Ehdottomasti on metsäteollisuutta ja taloutta jatkossakin, mutta tarvitseeko sen olla näin intensiivistä. Vain 3% Etelä-Suomen metsistä on suojeltu ja vain noin 2% puustosta jää hakkuissa säästöpuiksi. Tämä ei palvele yhteiskunnan kokonaishyötyä. -Timo Kuuluvainen

Näen ilman muuta, että metsätaloutta ja metsäteollisuutta voidaan Suomessa jatkossakin harjoittaa, mutta kysymys on siitä minkälaista. Nyt tuotetaan mahdollisimman isoja volyymeja ja bulkkihyötyjä. Jatkossa menetelmiä täytyy muuttaa, eikä kannata pyrkiä ihan yhtä suuriin tehokkuuslukuihin per hehtaari. Pitäisi asettaa tietyt turvarajat, ja harjoittaa metsäteollisuutta niiden sisällä. -Minna Halme

Metsäsektorin on keskustelijoiden mukaan sopeuduttava muuttuvaan toimintaympäristöön.

On ehdotettu uusia metsätalouden käytänteitä, jotka ylläpitävät lajiston elinympäristöjä ja tukevat monimuotoisuutta. EU ehdottaa suuria ennallistamisaloja ja tämä vaatii metsätalouteen uusia malleja ja käytänteitä, kuten “Close to nature forest management”, jota voisi toteuttaa koko EU:n alueella. Myös EU -taksonomia vaikuttaa tähän suuntaan. Hyviä malleja on tarjolla, ja niitä pitäisi toteuttaa. -Timo Kuuluvainen

On kyllä isot riskit siinä, että nykytoiminnalla tulee merkittäviä omaisuuserien menetyksiä, jos metsäluonnon monimuotoisuutta ei kyetä vahvistamaan. Voi tulla esimerkiksi isoja tuholaisaaltoja. Antaisin investoreille absoluuttisesti sen neuvon, että laittakaa rahanne metsään, jossa on vahva monimuotoisuus. Isot sijoittajat kysyvät tiukkoja kysymyksiä monimuotoisuudesta ja niihin joudutaan teollisuudessa vastaamaan. Monimuotoisempi metsänhoito voi työllistää jopa enemmän kuin nykyinen tehometsätalous. Pitäisi mennä siihen suuntaan, että vähän nykyistä pienemmillä voluumeilla tuotettaisiin suurempia katteita. Suomi on koulutettu maa, ja varmasti pystymme muutokseen. -Minna Halme

10. jakso: Yhteenvetoa – riskit ja mahdollisuudet

Sarjan kymmenes jakso poikkeaa aikaisemmista: nyt äänessä ovat Antti Majavan johdolla BIOS-tutkijat, jotka palaavat sarjan teemoihin, jakso jaksolta. Mitä olemme kuulleet, mitä oppineet? Mitkä kysymykset nousevat esiin? Ja ennen kaikkea, mitä pitäisi tehdä ja kenen? Metsissä ratkeavat monet suomalaisen maan- ja resurssien käytön keskeiset kysymykset ja metsät ovat suuressa roolissa ilmastokriisiin vastaamisessa ja luonnon monimuotoisuuden turvaamisessa. Metsänomistajien asema korostuu ja metsäteollisuudella on tärkeä taloudellinen tehtävä myös tulevaisuudessa. Mitä riskejä ja mahdollisuuksia on näkyvissä?

Päätöskeskustelut: 11. jakso ja 12. jakso

Koottuamme sarjaan 19 kutsutun asiantuntijan näkemykset sekä BIOSin tutkijoiden yhteenvedon metsäsektorin haasteista ja mahdollisuuksista kutsuimme kuusi suomalaista europarlamentaarikkoa ja kaksi alan johtavaa tutkijaa kommentoimaan sarjan antia. Koska keskustelijoiden aikatauluja oli haastavaa sovittaa yhteen niin, että kaikki olisivat olleet paikalla samanaikaisesti keskustelut toteutettiin kahdessa osassa perjantaina 9.9.

11. jakso

Aamupäivällä keskusteltiin otsikolla “Metsäteollisuuden muutos”. BIOSin toimistolla Helsingin Kruununhaassa kokoontuivat biojalostuksen johtava asiantuntija Jyri Maunuksela (LUKE) ja europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen (KOK). Etäyhteydellä keskusteluun osallistuivat europarlamentaarikot Mauri Pekkarinen (KESK) ja Nils Torvalds (RKP).

Keskustelijoita pyydettiin aluksi kertomaan, mikä heitä juuri nyt eniten ilahduttaa ja kiinnostaa metsäsektorilla.

Sirpa Pietikäinen kertoi seuraavansa erityisesti hankkeita nykyisellään pitkälti polttoon menevän ligniinin jalostamiseksi korkeamman lisäarvon tuotteiksi. Mauri Pekkarinen nosti esiin puupohjaisten tekstiilikuitujen valmistamisen. Myös Nils Torvalds kertoi toivovansa esimerkiksi puuvillan korvaamista puupohjaisilla tekstiilikuiduilla. Jyri Maunuksela veti puheenvuoroja yhteen peräänkuuluttamalla metsä- ja energiasektoreiden tiiviimpää integraatiota ja uuden tyyppisiä biojalostamoja, joilla voidaan tuottaa kullakin ajanhetkellä arvokkaimpia energiatuotteita ja muita jalosteita. Kaikki keskustelijat kokivat, että Suomessa on maailman mittakaavassa johtavaa metsätalouden ja metsäteollisuuden osaamista, jota kannattaa kohdistaa uusien tuotteiden kehitykseen.

Seuraavaksi keskustelijoilta pyydettiin näkemyksiä siihen, miten metsäteollisuuden viime vuosina laskenut jalostusarvo saataisiin nousuun. 

Sirpa Pietikäinen kehotti arvioimaan metsien käyttöpaineita, sitä mihin metsät oikeasti riittävät ja tekemään siltä pohjalta priorisointeja käytöstä eri tarkoituksiin. Biokemia sekä tekstiilien valmistaminen tarjoavat Pietikäisen mukaan erityisen kiinnostavia näkymiä. Energiaksi metsiä ei kannata käyttää. Uusiin mahdollisuuksien tarttuminen vaatii kuitenkin uskallusta. 

Mauri Pekkarisen mukaan suomalainen metsäteollisuus kyllä käyttää tieteen uusimpia mahdollisuuksia hyväksi. Toisaalta tutkimus ja kehitysinvestoinnit ovat olleet aiemmin alhaisella tasolla, mutta nousseet aikana jolloin Pekkarin palveli kauppa- ja teollisuuministerinä. Poliitikkojen ei kuitenkaan pitäisi mennä kertomaan mitä metsäteollisuuden tulisi tehdä.

Nils Torvaldsin mukaan elämme suuressa siirtymässä. Sanomalehdet ovat korvautuneet digijulkaisuilla ja toisaalta nettikaupan kasvu tuottaa kysyntää pakkauskartongeille. Siirtymän keskellä on suuri kysymys, millä tavoin yhteiskunnan kovat rakenteet pystyvät muuttumaan. 

Jyri Maunukselan mukaan suomalainen metsäteollisuus on kansainvälisesti priimusoppilas ja metsistä voidaan tuottaa hienoja tuotteita. Toisaalta kovat käyttöpaineet tuottavat metsäluonnolle stressiä. Täytyisi hakea kompromissejä, jotka vahvistavat metsien sopeutumiskykyä. Hyvää puuta ei kannattaisi polttaa, mutta iso osa metsien tuottamasta puusta palaa soodakattiloissa. Metsäteollisuuden totunnaisista toimintatavoista on tulossa kehityksen jarru, joka hidastaa uusien potentiaalien hyödyntämistä.

Podcastsarjan aikana maankäyttösektorin hiilivirtojen ja monimuotoisuuden arvo ja myös mahdollisuus niiden hinnoitteluun on noussut esiin toistuvasti. Enemmistö sarjaan osallistuneista asiantuntijoista pitäisi monimuotoisuuden, nielujen ja metsäsektorin hiilipäästöjen yhdistämistä tavalla tai toisella osaksi päästökauppaa tärkeänä ilmasto- ja monimutoisuustavotteiden kannalta. Ajatus sai kannatusta myös europarlamentaarikoilta.

Mauri Pekkarinen kertoi ihmettelevänsä miksi teollisuus hyötyy päästöjen vähentämisestä, mutta metsänomistaja ei hyödy rahallisesti, jos hän tekee hiiltä sitovia ratkaisuja. Pekkarinen kannattaa hiilen hinnoittelua siten että päästöjen tuottaja maksaa ja hiilensidonnasta palkitaan.  

Nils Torvalds totesi, että tulemme muutamassa vuodessa määrittelemään hiilen hinnan ja siirtymään hiiliviljelyyn maa- ja metsätaloudessa. Metsänomistaja päättää ottaako hän voiton hiilinieluna tai myymällä puun teollisuuteen. 

Sirpa Pietikäisen mukaan maankäyttösektorin liittämisestä päästökauppaan on puhuttu pitkään. Nyt se näyttäisi kuitenkin tulevan myös tullimekanismien ja Glasgown ilmastokokouksen päätösten kautta. Laskentaperusteiden muotoiluun tarvitaan kuitenkin tutkimusta, dataa ja faktoja maaperän hiilensidonnasta ja hiilivarastoista. Tarvitaan hiilivirtojen automaattiseuranta ja kiistaton kirjanpito. 

Jyri Maunukselan mukaan hiildioksidimittaukset ovat lahjomaton mittari. Kaikki sektorit tarvitaan mukaan päästökauppaan. 

Seuraavaksi keskustelijoita pyydettiin luomaan näkymä tulevaisuuden metsäsektorista.

Mauri Pekkarinen kertoi, että hänellä on erittäin postiivinen käsitys suomalaisesta metsätaloudesta ja teollisuudesta. Hänen mukaansa tuotamme puhtaimmin ja parhaimmin metsäteollisuustuotteita yli 120 miljoonan ihmisen tarpeisiin. Alan tutkimukseen ja innovaatioihin pitää vielä lisätä rahaa. Euroopan unioni ei vielä tunnista uusia biojalostuksen mahdollisuuksia. 

Nils Torvaldsin mukaan olemme keskellä metsäteollisuuden toimintaperiaatteiden muutosta. Suomi pärjää, koska meillä on hyvää tutkimusta, hyvä hallinto ja kansalaisyhteiskunta.

Sirpa Pietikäinen peräänkulutti tiedeperustaista päätöksentekoa. Haasteet etenevät kiihtyvästi ja esimerkiksi ilmastotavoitteiden pitäisi nyt olla kunnianhimoisempia, jottei niitä jouduta lähivuosina kiristämään yhtäkkisesti. Insentiivit on saatava kuntoon. Rahoitussektorista voi tulla merkittävä muutoksen ajuri. Ekologisen osaamisen on jatkossa oltava yhtä tärkeässä roolissa organisaatioiden johdossa, kuin talousosaaminen on nyt.

Jyri Maunukselan mukaan tulevaisuudessa hitsataan metsä- energia- ja ehkä myös kemianteollisuus yhteen. Teollisuuuden ja yhteiskunnan tarvitsemaa tuulivoimaa tuotetaan suurelta osin metsissä ja tuulivoimalat voivat tukea metsätaloutta ja suojaamalla puustoa myrskytuulilta. Tarvitaan pilotointia ja rohkeita kokeiluja siitä kuinka saadaan teollisuuden alat toimimaan yhteen optimaalisella tavalla.

12. jakso

Iltapäivän keskustelujen teemana oli Metsäektorin kestävyys. Kampin Eurooppasalissa olivat keskustelemassa professori Jyri Seppälä (SYKE) ja europarlamentaarikko Miapetra Kumpula-Natri (SDP). Etäyhteydellä osallistui europarlamentaarikko Ville Niinisto (VIHR) ja videotervehdyksen muodossa europarlamentaarikko Silvia Modig (VAS). Lisäksi loppukysymyksiin vastasi lyhyesti etäyhteydellä aamun keskusteluun osallistunut Sirpa Pietikäinen (KOK). 

Ensimmäisenä keskustelijoita kysyttiin mihin metsät riittävät ja pitäisikö maankäyttösektorin hiilivirrat hinnoitella. Kysymyksiin palattiin myös myöhemmin keskustelun kuluessa.

Miapetra Kumpula-Natri totesi, että EU:ssa on tulossa muun muassa metsäkatoasetus ja asetus siitä mikä energia luokitellaan kestäväksi. Metsät eivät varmaan riitä kaikkeen siihen mitä niiltä toivotaan. Pitää huolehtia siitä, että metsiä voidaan jatkossakin hyödyntää, mutta tiede ja ymmärrys lajikadosta on huomioitava. Kokonaisuutena suomalainen metsäpolitiikka on Kumpula-Natrin mielestä ollut onnistunutta. Ajatus maankäyttösektorin hiilen hinnoittelusta on hänestä hyvä, mutta kannattaa miettiä kytketäänkö nykyiseen päästökauppaan vai tehdäänkö maankäyttösektorille erillinen päästökauppa.

Ville Niinistön mielestä Suomen metsien käyttö on huomattavasti intensiivisempää kuin suomalaiset yleisesti ymmärtävät. Hakkuut ovat tehneet maankäyttösektorista päästölähteen. Kansalaisten enemmistö haluaa, että metsien hiilinielut ja monimuotoisuus säilytetään. Monille puu on arvokkain pystyssä, emmekä voi laskea metsän arvoa vain kaadettuina puukuutioina. Monimuotoisuudelle ja luonnon ja hiilinieluille on annettava taloudellinen arvo. Teollisuudessa on saatava vähemmästä enemmän, metsään pitää jättää enemmän puuta kehittämällä hakkuumenetelmiä. Yksityisen sektorin kompensaatiokeinot tulevat julkisten toimien päälle, jolloin on vaara että tuotetaan keinoja, jotka vain näyttävät siltä, että tilanne paranee. Toimintamallien pitää kuitenkin olla tieteellisesti uskottavia.

Jyri Seppälä tähdensi, että on pakko saada metsien hiilinielut vahvistumaan. Näköpiirissä olisi toimenpiteitä, jotka parantavat samaan aikaan monimuotoisuutta, nieluja ja virkistyskäyttöä. Nykyään metsiä hakataan liian nuorina, metsiä harvennetaan liian usein ja liian intensiivisesti. Maankäyttösektoria ei olla viemässä samaan päästökauppaan nykyisten kanssa. On katsottavat sektorikohtaiset tavoitteet erikseen. Päästökauppa tuo yhteiset pelisäännot koko EU-alueelle.

Ville Niinistö toi lisäksi esiin, että hakkuukierron nopeutuminen on tärkeä syy nielujen heikkenemiselle. Moni-ikärakenteinen metsä tuottaa helposti lisäarvoa sekä hiinieluille ja monimuotoisuudelle. Niinistön mukaan Suomessa luullaan, että Suomella olisi EU:n isoimmat nielut, mutta tämä ei pidä ihan paikkaansa. Suomea edellä, jopa kaksinkertaisilla nieluilla on lukuisia EU-maita.

Seuraavaksi keskustelijoilta kysyttiin, miten metsäsektorin rooli suomalaisen hyvinvoinnin ylläpitäjänä pystytään säilyttämään samalla kun ilmasto- ja ympäristötavoitteista huolehditaan. 

Miapetra Kumpula-Natrin mukaan pyrkimys metsäteollisuuden jalostusarvon nostamiseksi on kannatettavaa, mutta  jalostusarvo on myös globaali kysymys. On mietittävä, että jos tehdään meillä korkealla jalostusarvolla, niin voiko se olla joltain muulta pois? Suomen pitää pyrkiä globaalisti sitoviin kriteeristöihin, ei niin että me säästämme metsämme ja annamme tuotannon ja ympäristötuhojen tulla jossain muualla. Nyt ollaan menossa todella epätehokkaisiin energiamuotoihin kuten klapeihin kun on suljettu ydin- ja hiilivoimaa. Olemme saaneet paljon ymmärrystä metsästä, se ei ole rajaton resurssi, mutta tutkijoiden pitäisi myös kertoa mistä saadaan tarvittava energia.

Jyri Seppälän mukaan jalostusarvon nostaminen kotimaassa on keskeinen askel. Väite, että jos Suomessa ei käytetä puuta, sitä käytetään huonommin jossain muualla ei ole kovin perusteltu. Nyt on se paikka, jossa suomalaista metsäosaamista todella tarvitaan. Klapin polttaminen tuottaa mustaa hiiltä ja huonopolttoinen kotilämmitys aiheuttaa saman ilmastoa lämmittävän vaikutuksen kuin öljyn polttaminen. Jos nyt jatketaan tällä hakkuutasolla, pienennämme oleellisesti metsien hyödyntämismahdollisuuksia tulevaisuudessa. 

Silvia Modig nosti videotervehdyksessään vahvasti esiin, että metsät eivät tule riittämään kaikkeen siihen, mitä sieltä nyt halutaan/suunnitellaan. Biopohjaisten tuotteiden elinkaarivaikutukset ovat keskeisiä, vasta niiden kautta voidaan määritellä onko bio kestävämpää kuin muista raaka-aineista valmistetut vaihtoehdot. Hiilinielujen rinnalla on pakko puhua monimuotoisuudesta sillä luontokato on hätätila. Metsäalan siilipuolustus muutosten edessä ei toimi. Saastuttaja maksaa periaate on jo laajasti hyväksytty, ja jos tämä ei nyt toteudu metsäsektorilla, se nähdään vapaamatkustajana.

Miapetra Kumpula-Natri vastasi Silvia Modigin puheenvuoroon toteamalla, että EU:n biodiversiteettistrategia on nyt ensimmäistä kertaa näin vahvasti esillä. On kuitenkin muistettava, että myös tuuli- ja aurinkovoimaan liittyy ongelmia kuten mineraalit. Kiertotalous on tärkeää, ja siinä Suomi muita maita perässä. On tärkeää muistaa, että puuraaka-aine on niukka resurssi. Biosta pitää tehdä niin kestävää, että se varmuudella on sitä kaikkien mielestä.

Jyri Seppälä jatkoi Silvia Modigin puheenvuoron teemoista vahvistamalle, että kaikkeen ei puuta riitä ja luontokadon osalta on Suomella vielä paljon tehtävää. EU:n biodiversiteettistrategia lähtee siitä, että Etelä-Suomessa pitäisi 10% metsistä olla tiukasti suojeltu nykyisen 3% sijaan. Ilmastopaneelissa on laskettu että vaadittu lisäsuojelu veisi 5,5% talousmetsien pinta-alasta ja käytettävissä oleva puumäärä vähenisi lähes 10%. Tämä on iso juttu teollisuudelle. Kiertotaloutta olisikin Seppälän mukaan ehdottomasti kehitettävä, jotta neitseellisiä raaka-aineita tarvitaaan vähemmän. Kiertotalous ja jalostusteen nosto kytkee metsäsektortin väistämättä myös energia ja kemianteollisuuteen sekä muuhun teollisuuteen. 

Miapetra Kumpula-Natri totesi, että yhteiskunta muuttuu hitaasti, mutta yhtäkkiä voi tapahtua nopeasti, kuten sota nyt osoittaa. Hän kertoi usein puolustaneensa metsäteollisuutta, mutta kysyy onko meillä nyt riittävästi ymmärrystä, kun luonto köyhtyy. Pihapiiriperhosten ja lintujen määrä on näkyvästi heikentynyt. Luonnon ääri-ilmiöt yleistyvät. Kiertotalous auttaa, mutta lisäksi kulutusta on vähennettävä. 

Jyri Seppälän mukaan tilanne edellyttää paljon yhteiskunnallista keskustelua. Tosiasiat pitää tuoda esiin tosiasioina. On sellaisia ja toimijoita, jotka kokevat muutoksen hyvin uhkaavana, eivätkä ole valmiita heittämään vanhoja menetelmiä romukoppaan. On löydettävä uusia mahdollisuuksia niille, joille nyt tulee seinä vastaan. 

Lopuksi keskustelijoilta kysyttiin, pitäisikö metsien käyttöä koskevan EU-säätelyn jarruttamisen sijaan ajaa tiukkaa globaalia säätelyä ja eikö tämä vahvistaisi kehittyneen metsäsektorimme kilpailukykyä?

Miapetra Kumpula-Natri vastasi, että Suomi ei ole niinkään jarruttanut, vaan tuonut esille omaa näkemystään. Suomella on enemmän tietoa metsistä kuin muilla mailla. Suomi on tehnyt tiedolla johtamista.

Jyri Seppälän mukaan EU haluaa olla johtavassa asemassa, ja tehdä päätöksiä, joilla olisi globaalia merkitystä. Hiilivuotoon on tartuttu ja hiilitulli etenee. Eu:n kunnianhimoiset metsäkriteerit johtavat siihen, että EU:n sisämarkkinat ova EU-toimijoiden hallussa, eikä sinne enää pääsee halpatuontia.