7.12.2023
Elonkirjo ja kulttuuri osana kokonaisturvallisuutta Luonnon monimuotoisuutta koskevassa keskustelussa talous ja ympäristön tila asetetaan usein vastakkain, eikä muille näkökulmille jää tilaa. Yhteiskunnat ovat kuitenkin täysin riippuvaisia luonnosta ja luonnon monimuotoisuudesta. Syvästi inhimillisiksi ja sosiaalisiksi mieltyvät turvallisuus ja kulttuuri edellyttävät nekin elinvoimaista luontoa sekä kestävää kansallista ja kansainvälistä luonnonvarojen hallintaa. Kokonaisturvallisuus tarjoaakin kiinnostavan kehyksen luontokadon riskien tarkasteluun. Valmisteilla olevan Suomen biodiversiteettistrategian […]

Luonnon monimuotoisuutta koskevassa keskustelussa talous ja ympäristön tila asetetaan usein vastakkain, eikä muille näkökulmille jää tilaa. Yhteiskunnat ovat kuitenkin täysin riippuvaisia luonnosta ja luonnon monimuotoisuudesta. Syvästi inhimillisiksi ja sosiaalisiksi mieltyvät turvallisuus ja kulttuuri edellyttävät nekin elinvoimaista luontoa sekä kestävää kansallista ja kansainvälistä luonnonvarojen hallintaa. Kokonaisturvallisuus tarjoaakin kiinnostavan kehyksen luontokadon riskien tarkasteluun.

Suomenlinnan museotykki, kuvausajankohta 23.2.2022 myöhäisilta, kuva Paavo Järvensivu

Valmisteilla olevan Suomen biodiversiteettistrategian ympärillä on käyty kuluvan kuukauden aikana kiivaita väittelyitä, dramaattisesti heikentyneestä luonnon tilasta ja jo tehdyistä suojelusitoumuksista huolimatta. Luonnon monimuotoisuutta koskeva viimeisin blogikirjoituksemme käsitteli poliittista viivyttelyä ja suoranaista ongelman kieltämistä biodiversiteettikriisin käsittelyssä. Kirjoituksessa nostettiin esiin myös biodiversiteetin vaalimisen haastavuus: luonnon moninaisuutta on suojeltava perintötekijöiden, lajien ja ekosysteemien tasolla, ekosysteemien kytkeytyneisyydet ja ikävaiheet huomioiden sekä absoluuttisia ja alueellisia sukupuuttoja torjuen. Poliitikkojen tivaamia yksinkertaisia indikaattoreita ei elonkirjolle helpolla löydy. Tekstin lopussa totesimme, että selvänäköisemmässä yhteiskunnassa ymmärrettäisiin luonnon monimuotoisuuden välttämättömyys yhteiskunnan elinvoimalle.

Eri tieteenaloilla tehty tutkimus on osoittanut jo pitkään, että luontokato aiheuttaa riskejä useille yhteiskunnan toiminnoille – myös niille, jotka eivät ehkä päällimmäiseksi mielly luonnosta tai ympäristön tilasta riippuvaisiksi. Turvallisuus ja kulttuuri ovat yhteiskunnan vakauden, elinvoiman ja uudistumisen avaintekijöitä, joiden kytkennöistä luonnon monimuotoisuuteen on jo olemassa tieteellistä tutkimusta ja orastavaa poliittistakin ymmärrystä, esimerkiksi luonnoksessa Kansalliseksi luonnon monimuotoisuusstrategiaksi 2035 (ks. s. 17-19, 47-50). Luontokatokeskustelua kuitenkin hallitsevat ymmärrettävästi taloudelliset ja ekologiset kysymykset, jolloin turvallisuuden ja kulttuurin näkökulmat jäävät sivuun. Tässä kirjoituksessa avaamme lyhyesti elonkirjon keskeisiä yhteyksiä turvallisuuteen ja kulttuuriin kokonaisturvallisuuden viitekehyksessä. Tarkoituksemme on siis osaltamme perustella, miksi biodiversiteetin on noustava keskeiseksi kysymykseksi politiikassa.

Kokonaisturvallisuudella viitataan yleensä yhteiskunnan turvallisuuteen ja vakauteen aseellisen puolustuksen näkökulmaa laajemmin. Suomessa se on virallisesti määritelty tilaksi, jossa yhteiskunnan elintärkeisiin toimintoihin kohdistuviin uhkiin ja riskeihin on varauduttu. Tämän tavoitteen ympärille rakentuu Suomessa sovellettava ja Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa (YTS) kuvattu kokonaisturvallisuuden toimintamalli, jonka mukaan varautuminen perustuu viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten yhteistyöhön. Tavoitteena on yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen ylläpitäminen häiriötilanteissa ja poikkeusoloissa. Elintärkeät toiminnot ovat yhteiskunnan toiminnan kannalta välttämättömiä ja parantavat kriisien sietämistä ja niistä palautumista. Suomessa on määritetty seitsemän elintärkeää toimintoa: johtaminen, kansainvälinen ja EU-toiminta, puolustuskyky, sisäinen turvallisuus, talous, infrastruktuuri ja huoltovarmuus, väestön toimintakyky ja palvelut sekä henkinen kriisinkestävyys. 

*

Nykyisessä kokonaisturvallisuuden mallissa luonto ja ympäristö huomioidaan pääasiassa ympäristöonnettomuuksiin ja laajoihin myrskyvahinkoihin tai muihin sääriskeihin varautumisena. Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa esitetään toimia esimerkiksi öljyvuotojen ja muiden haitallisten aineiden päästöjen ennaltaehkäisyyn sekä vahinkojen torjuntaan. Pääosin tarkastelu siis rajautuu suhteellisen kapeaan ympäristöonnettomuuksien näkökulmaan. Kokonaisturvallisuuden kannalta riskiä lisäksi määrittää pääosin yhteiskuntaan ja ihmisiin kohdistuva uhka, ei niinkään luonnonympäristölle mahdollisesti aiheutuva vahinko itsessään. 

YTS:n sisältämiin, eri elintärkeiden toimintojen alle määriteltyihin strategisiin tehtäviin sisältyy kuitenkin myös Ympäristön muutosten havainnointi ja seuranta sekä muutoksiin sopeutuminen ja niistä aiheutuvien uhkien torjunta, joka on asemoitu talouden, infrastruktuurin ja huoltovarmuuden alle. Tässä yhteydessä mainitaan muun muassa, että ympäristöuhkat voivat aiheuttaa merkittäviä omaisuusvahinkoja ja heikentää taloudellisen toiminnan edellytyksiä. Näitä voidaan kuitenkin toimivien seurantajärjestelmien avulla havaita ja ennakoida siten, että niiden vahingot jäisivät mahdollisimman vähäisiksi. Ympäristön muutosten havainnoinnin osana viitataan myös Suomen osallistumiseen kansainvälisiin ympäristösopimuksiin sekä niihin liittyvään toimeenpanoon ja seurantaan. 

Kokonaisturvallisuus näyttää siten tarjoavan edellytykset laaja-alaisellekin ympäristöuhkien ennakoimiselle ja niihin varautumiselle. Tutkimuksen perusteella kuitenkin ympäristön tilan heikkenemisen ja yhteiskunnan toimivuuden väliset yhteydet jäävät toimintamallissa pääosin viittauksen tasolle, eikä niiden systemaattiseen tarkasteluun juurikaan ole työkaluja. Erityisen vähäiselle huomiolle jäävät luontokato ja elonkirjo, joihin ei esimerkiksi YTS:ssä viitata kertaakaan. Kokonaisturvallisuuden kannalta tämä on lyhytnäköistä, sillä elonkirjon heikkenemisellä on useita yhteyksiä yhteiskunnan toimivuuteen ja resilienssiin.

Ensimmäiseksi on selvää, että elintärkeät toiminnot nojaavat viime kädessä ekosysteemien kestävyyteen. Ehkä ilmeisimmin tämä näkyy talouden, infrastruktuurin ja huoltovarmuuden jatkuvuudessa. Muun muassa maatalous on pitkälti riippuvaista esimerkiksi viljelysmaan hedelmällisyydestä, ravinnekierroista, pölyttäjistä ja monista muista tekijöistä, jotka luontokadon edetessä ovat uhattuina. Elonkirjon merkitys ulottuu kuitenkin myös laajemmalle kokonaisturvallisuuteen. Esimerkiksi YTS:ssäkin korostettujen ympäristöonnettomuuksien seuraukset voivat elonkirjon hupenemisen myötä heikentyvän sietokyvyn vuoksi olla aikaisempaa pahempia.

Niin sanottuun kovaan turvallisuuteen liittyvät elintärkeät toiminnot eivät myöskään ole elonkirjosta irrallaan. Suomen puolustuskyky on suunniteltu sopivaksi vallitseviin luonnonolosuhteisiin, jotka kuitenkin ympäristökriisin edetessä muuttuvat. Kun esimerkiksi arktisella alueella ennusteiden mukaan tunturit metsittyvät ja lumipeite hupenee, muuttuu myös maanpuolustuksen toimintaympäristö. Uusiin olosuhteisiin on toki mahdollista sopeutua, mutta se voi edellyttää uutta kalustoa, toimintatapoja ja vähintään asian tiedostamista.

Toiseksi luontokadon turvallisuusvaikutuksia lisää monikriisi, eli nykytilanne jossa useat yhteenkytkeytyvät, yhteiskunnan sektorirajat ylittävät järjestelmätason kriisit toteutuvat yhtäaikaisesti. Viime vuosina muassa Covid-19 -pandemia ja Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ovat herättäneet pyrkimyksen vahvistaa omavaraisuutta myös Suomessa. Globaalien monimutkaisten tuotantoketjujen ja tuontiriippuvuuden sijaan etenkin kriittisiä hyödykkeitä halutaan yhä enemmän tuottaa maan rajojen sisällä. Vaikka täysi omavaraisuus ei Suomen eikä Euroopankaan olosuhteissa ole mahdollista tai kannattavaa, voi joidenkin alojen kotimaisen tuotannon säilyttäminen ja turvaaminen olla kansallisen intressin kannalta perusteltua. 

Kotimaisten luonnonvarojen monimuotoisuus ja riittävyys nousee siten entistä suurempaan arvoon. Mitä vähemmän esimerkiksi maatalouden tuotantopanoksien, kuten ravinteiden, suhteen ollaan tuontiriippuvaisia, sitä turvatummalla pohjalla on oma ruoantuotanto. Ravinnekierron kaltaisiin luonnonprosesseihin turvautuminen auttaa vähentämään muualta tuotujen tuotantopanosten tarvetta. Luonnosta voi myös löytyä vielä osin hyödyntämättömiä raaka-aineita, joiden merkitys esimerkiksi jonkin ekologisen jälleenrakennuksen kannalta tärkeän alan tuotantoon saattaa olla ratkaiseva. Pahimmillaan elonkirjon hupeneminen siis kaventaa myös tulevaisuuden vaihtoehtojamme ympäristökriisin pysäyttämiseen ja sen vaikutuksiin sopeutumiseen.

Kolmanneksi elonkirjolla on myös ulko- ja turvallisuuspoliittinen ulottuvuus. Suomi on sitoutunut lukuisiin kansainvälisiin sopimuksiin, joilla pyritään hillitsemään luontokatoa. Esimerkiksi YK:n biodiversiteettisopimuksen osana Suomi on sitoutunut maailmanlaajuisen tavoitteeseen suojella 30 prosenttia luonnonympäristöistä sekä ennallistamaan vähintään 30 prosenttia tilaltaan heikentyneistä maa- ja vesiekosysteemeistä vuoteen 2030 mennessä. Muun muassa Euroopan unionin ennallistamisasetuksesta käydyn keskustelun yhteydessä on herännyt vaatimuksia, että Suomen tulisi muun muassa metsien käytön helpottamiseksi ajaa itselleen helpotuksia pykäliin, mikä tarkoittaisi luistamista YK-tasolla sovituista tavoitteista. 

Monimuotoisuuteen liittyvät sopimukset ovat kuitenkin yksi osa monenkeskistä valtioiden välistä sopimuspohjaa, jonka heikentymisestä on etenkin Venäjän hyökkäyssodan myötä oltu huolissaan. Suomi on perinteisesti ollut vankka monenkeskisen järjestelmän tukija, sillä jonkinlaisen kansainvälisesti jaetun sääntöpohjan olemassaolo on katsottu pienen maan eduksi ja turvaksi. On totta, että historia kertoo karuakin tarinaa monenkeskisen järjestelmän heikkouksista ja suurvaltojen tavasta talloa sen yli vahvemman oikeudella. Siitä huolimatta – tai kenties juuri siksi – ei suurvaltojen puristuksessa luoviminen pienen valtion näkökulmasta ainakaan helpotu sääntöpohjan rapautuessa. Suomen intressissä on siten pikemminkin pyrkiä vahvistamaan monenkeskistä järjestelmää sopimuksiin sitoutumalla kuin luistaa yhteisistä tavoitteista.  

*

Kokonaisturvallisuusmallissa tunnistetaan myös kulttuurin merkitykset, joita Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa käsitellään Henkisen kriisinkestävyyden kokonaisuudessa. Henkinen kriisinkestävyys viittaa yksilöiden, yhteisöjen, yhteiskunnan ja kansakunnan henkiseen paineensietokykyyn ja selviytymiseen kriisitilanteissa. Kulttuuripalvelut ja kulttuuritoiminta vahvistavat strategian mukaan kansalaisten tietoja ja taitoja sekä luovat yhteisöllisyyttä ja osallisuuden kokemuksia. Esimerkiksi taiteen hyvinvointivaikutuksista onkin olemassa kasvavaa tutkimusnäyttöä. Kriisitilanteissa kulttuuriset sisällöt luovat jatkuvuutta, turvallisuudentunnetta ja uskoa tulevaan. Turvallisuusstrategiassa ei suoraan käsitellä kulttuuria elämän mielekkyyden ja merkityksellisyyden jäsentäjänä, joka on kulttuurisen toiminnan syvin ja olennaisin tarkoitus. Kysymykset elämän mielekkyydestä ja merkityksellisyydestä eivät ehkä sovi strategiakieleen, mutta ne nousevat aina korostuneesti esiin kriisitilanteissa.

Kuten Suomen Kulttuurirahaston vuosina 2013 ja 2022 teettämät kyselytutkimuksetkin todistavat, kulttuuri eri muodoissaan on olennainen osa suomalaisten elämää. Se voi kuitenkin mieltyä aineettomaksi ja perin inhimilliseksi alueeksi, jolloin sen yhteyttä luontokatoon on vaikea hahmottaa. BIOS-blogissa on tarkasteltu kulttuurin ja kestävyysmurroksen kytköksiä aiemminkin, mutta kerrattakoon luontokatokeskustelun ja kokonaisturvallisuuden yhteydessä muutama keskeinen yhteys kulttuurin ja luonnon monimuotoisuuden välillä.

Ensinnäkin luonto on perusta kulttuurille, tarkoitettiinpa kulttuurilla taidetta, luovaa toimintaa tai yhteisesti jaettuja merkityksiä ja toiminnan tapoja. Kaikki materiaali, jota ihminen käyttää, on tavalla tai toisella peräisin luonnosta joko elottomana aineksena tai ekosysteemien toiminnan tuloksena. Luonto tarjoaa myös aineettoman perustan ihmisen luovuudelle ja siten kulttuurille. Varhaisimmat ihmisen valmistamat kuvat ja esineet paitsi koostuvat luonnon aineksista myös esittävät luonnon olioita, eivätkä luonnonaiheet ole kadonneet kulttuurin virrasta vieläkään. Luonnosta löytyy aiheiden lisäksi myös käsitteellisiä malleja erilaisten merkittävien ilmiöiden kulttuuriseksi, taiteelliseksi ja tieteelliseksi jäsentämiseksi. Esimerkiksi ihmisen elämä mieltyy vuodenaikojen tai kasvin elämänvaiheiden mukaisesti, ja yhteiskuntien pyrkimyksiä ekologiseen kestävyyteen kuvataan muodonmuutoksena ja erilaisin polkumetaforin. Luonnon muuttuessa kulttuurikin kuitenkin muuttuu. Mitä enemmän eliölajeja ja elämän rikkautta häviää, sitä yksipuolisemmiksi kulttuuriset kuvastot ja kertomukset lopulta muuttuvat. Tieteellisesti luonnon ja kulttuurin monimuotoisuuksien keskinäisyhteyttä on tutkittu lähinnä Etelä-Amerikan sademetsäalueilla, mutta todistettavia diversiteettikytköksiä merkityksellisempää on ymmärtää ekosysteemien menestymisen ja ihmisyhteisöjen elinvoimaisuuden kohtalonyhteys yleisenä, kulttuurisesti vaikuttavana ilmiönä.

Kulttuurien aineellinen ja aineeton rakentuminen luonnon ja luontosuhteiden varaan johtaa toiseen, turvallisuuden kannalta merkittävään yhteyteen kulttuurin ja luonnon monimuotoisuuden välillä: moninaiset luontosuhteet lujittavat ihmisten resilienssiä. Kulttuuriantropologisessa tutkimuksessa on esitetty, että luontokäsitysten, -suhteiden ja -käytäntöjen moneus parantaa ihmisyhteisöjen mukautumiskykyä kriisitilanteissa. Mitä enemmän ja moninaisemmin ihmisyhteisöllä on hallussaan luonnon hyödyntämistä koskevaa tietoa ja taitoja, sitä paremmin yhteisö kykenee esimerkiksi korvaamaan äkilliset tai pitempiaikaiset puutteet tarvitsemissaan raaka-aineissa. Kyse ei taaskaan ole vain aineellisista tarpeista. Luontosuhteiden merkityksellisyys ihmisille nähtiin esimerkiksi koronakriisissä, joka sysäsi ihmiset erilaisiin luontoympäristöihin rentoutumaan ja virkistymään. Järvet, meret, metsät, suot ja niityt mahdollistavat erityyppisiä liikkumisen, keräämisen ja pyytämisen sekä vetäytymisen, kokemisen ja luomisen tapoja eli kulttuurisia käytäntöjä, jotka yhdessä kasvattavat ihmisten resilienssiä, kriisin luonteesta ja kestosta riippumatta.

Kolmas tapa lähestyä kulttuurin, elonkirjon ja turvallisuuden suhdetta on tunnistaa luonnon tilan, luontoa koskevien käsitysten ja ihmisten välisten suhteiden keskinäiset yhteydet sekä näissä yhteyksissä piilevät ristiriidat. Luonto ja luonnon monimuotoisuus jäsentyvät osaksi ihmisten jaettua sosiaalista todellisuutta kulttuurisesti välittyen. Luontoa koskevilla kulttuurisilla käsityksillä ja käytännöillä puolestaan on konkreettisia ympäristöllisiä vaikutuksia, mikä näkyy vaikkapa energiankulutuksessa ja metsienhoidossa.  Ihmistieteellisessä ympäristötutkimuksessa luontokadon juurisyinä on jo pitkään pidetty luontokäsityksiä, joiden mukaan luonto uusiutuu loputtomiin ja on ihmiselle ennen kaikkea hallinnan ja hyödyntämisen kohde. Tätä vastaan asettuvat luonnon itseisarvoa sekä ihmisen ja luonnon erottamattomuutta korostavat käsitykset. Mitä pidemmälle ympäristökriisi on edennyt, sitä näkyvämmäksi vastakkainasettelut erilaisten luontokäsitysten välillä ovat kehittyneet. Turvallisuusnäkökulmasta voi kysyä, millaisia seurauksia kiihtyvällä luontokadolla, kasvavalla ympäristöhuolella ja näiden rinnalla kehittyvällä kulttuurisella muutoksella voi olla. Erilaiset luontokäsitykset ja luonnon käytön tavat voivat johtaa vakaviin konflikteihin ihmisten välillä. Näkemykset luonnon tilasta ja yhteiskunnan tilasta luovat ihmisten välille jakolinjoja ja yhteyksiä, joiden ymmärtäminen on olennaista, tarkastelipa yhteiskuntaa turvallisuuden tai kestävyysmurroksen näkökulmasta.

*

Yhteiskuntien kokonaisvaltainen riippuvuus luonnon monimuotoisuudesta on ymmärrettävä turvallisuus- ja kulttuurikysymyksenä sekä yhteiskunnan kaikkea toimintaa koskevana perustana. Elonkirjon merkityksiä ja luontokadon riskejä on siksi hyödyllistä lähestyä kokonaisturvallisuudenkin näkökulmasta. Tällaisessa tarkastelussa kulttuurin yhteiskunnallista merkitystä on mahdollista konkretisoida, ja turvallisuus hahmottuu muunakin kuin niin sanotun kovan turvallisuuden kysymyksenä tai korostuneen kansallisena asiana, joka herkästi muotoutuu vastakkainasetteluksi ”meidän ja muiden” välillä. Tärkeintä on kuitenkin luonnon monimuotoisuuden turvaaminen sekä ihmisen että luonnon vuoksi.

Emma Hakala ja Karoliina Lummaa

29.11.2023
Ilmastonmuutoksen tilannekatsaus Dubain ilmastokokouksen alla Globaali ilmastokokous COP28 alkaa Dubaissa marraskuun lopussa ja kestää pitkälle joulukuuhun. Kokouksen asetelmien hahmottamiseksi tämä Politicon artikkeli on hyödyllistä luettavaa, samoin tietysti Carbon Briefin kooste eri osapuolten tavoitteista. Guardianin jutussa käydään läpi tulevan kokouksen avainteemoja ja -kysymyksiä. Lehti käsittelee myös sitä, miten kokouksen puheenjohtajan taustayhtiöllä on poikkeuksellisen rajut suunnitelmat öljyn ja maakaasun tuotannon kasvattamiseksi.   […]

Globaali ilmastokokous COP28 alkaa Dubaissa marraskuun lopussa ja kestää pitkälle joulukuuhun. Kokouksen asetelmien hahmottamiseksi tämä Politicon artikkeli on hyödyllistä luettavaa, samoin tietysti Carbon Briefin kooste eri osapuolten tavoitteista. Guardianin jutussa käydään läpi tulevan kokouksen avainteemoja ja -kysymyksiä. Lehti käsittelee myös sitä, miten kokouksen puheenjohtajan taustayhtiöllä on poikkeuksellisen rajut suunnitelmat öljyn ja maakaasun tuotannon kasvattamiseksi.

 

Kokouksen alla on hyvä päivittää tietoja ilmastonmuutoksen ja ilmastopolitiikan tilanteesta. Kovin hyvältä ei näytä.

 

Emissions Gap -raportin kansikuva, ”Broken Record”

“Päästökuilu” ammottaa edelleen

Marraskuun 20. ilmestyi jälleen vuosittainen UNEPin Emissions Gap Report otsikolla “Broken Record”. Raporttisarjassa on kartoitettu säännöllisesti ilmastotavoitteiden ja -toimien välistä kuilua. Vaikka raportti julkaistiin sopivasti ilmastokokouksen alla, se tähtää ennen kaikkea ensi vuodelle, jolloin maiden on tarkoitus päivittää kansallisia sitoumuksiaan – päivitysuutisia ei siis kokouksesta liene luvassa. Raportin nimi ja ilmastonmuutoksen “spiraaligraafeihin” pohjautuva kansikuva viittaavat vanhan ajan vinyylilevysoittimeen, joka on jumittunut paikalleen toistamaan samaa pätkää yhä uudelleen. Tämä kuvaa sekä ilmastopolitiikan tilaa että ilmastoraportteja, jotka toistavat samoja uutisia. Alaotsikko onkin “Lämpötilat nousevat ennätyslukemiin, mutta maailma ei (taaskaan) saa päästöjä leikattua”

Perusviesti on tuttu: hiilidioksidipäästöt ovat ennätystasolla, eli koronapandemian notkahduksen jälkeen on kivuttu entistä korkeammalle. Hälyttävästi myös muiden lyhytaikaisten mutta voimakkaiden kasvihuonekaasujen päästöt kasvavat voimakkaasti. Maailmassa on koettu niin ikään ennätyslämpötiloja – raportin mukaan sen kirjoitushetkellä vuonna 2023 maailman keskilämpötila oli ylittänyt +1,5°C rajan teollisen ajan alkuun nähden jo 86 päivänä. Tämä ei tarkoita vielä “virallista” puolentoista asteen tavoitteen ohittamista, mutta vauhti on kova. 

Raportissa mainitaan tuttuun tapaan, että myös kasvihuonekaasujen pitoisuudet ovat ennätystasolla. Tämä ei kuitenkaan ole mikään yllätys, ja se on tavallaan epäuutinen, joka on sisäistetty edelleen hämmentävän heikosti. Asia nimittäin on hyvin yksinkertainen: kasvihuonekaasujen pitoisuuden ennätykset rikotaan joka vuosi, kunnes päästään globaaliin nettonollaan. 

Nykyisillä kehitystrendeillä eli nykyisten ilmastotoimien mukaisesti kasvihuonekaasujen pitoisuuden nousu johtaa vuosisadan loppuun mennessä noin 3°C keskilämpötilan nousuun, eli erittäin tuhoisalle tasolle. Mikä tärkeintä: jos nykytrendissä pysyttäisiin, nettonollaan ei päästäisi edes vuosisadan lopussa. Toisin sanoen lämpeneminen jatkuisi ensi vuosisadalle. There be monsters. 

Julkilausuttujen ilmastositoumusten (NDC) toteutuessa, sitoumusten ehdollisuudesta riippuen, päädyttäisiin vuosisadan lopussa tasolle 2,5–2,9°C, eikä tuokaan olisi todennäköisesti lämpenemisen loppupiste vaan välietappi. Valitettavasti edes näitä puutteellisia sitoumuksia ei ole läheskään seurattu. Siksi kaikessa ilmastouutisoinnissa, kun puhutaan ennustettavasta lämpenemisen tasosta, olisi aina lisättävä paitsi tarkoitettu vuosi myös se, puhutaanko vakiintumisesta tuolle tasolle vai välietapista yhä pahenevassa kehityskaaressa.

Sen sijaan jos kaikki tähän asti tehdyt kansalliset nettonollalupaukset toteutuisivat, päästäisiin enemmän tai vähemmän vakaalle 2°C  lämpenemisen tasolle vuosisadan lopussa. Lupauksia ei kuitenkaan voi pitää uskottavina, koska mailta puuttuvat konkreettiset suunnitelmat niiden toteuttamiseksi. Esimerkiksi yksikään G20-maa ei leikkaa päästöjään nettonollalupausten edellyttämällä tasolla, ja kokonaisuudessaan ryhmän maiden päästöt ovat edelleen kasvussa (yhteensä ne vastaavat yli 75% globaaleista päästöistä).

Raportti muistuttaa, että puolentoista ja kahden asteen skenaarioiden onnistuminen on optimistisimmillaankin epävarmaa, ja toisaalta huonoissa skenaarioissa 3°C korkeampi lämpeneminen on mahdollista. Ilmastotoimia pitäisi siksi ehdottomasti kiihdyttää niin voimakkaasti kuin mahdollista. Nettonollalupauksia tulisi myös laajentaa ja konkretisoida sisällyttäen kaikki eri kasvihuonekaasut, ei vain hiilidioksidi.

Emissions Gap -raportin kuvio lämpenemisen skenaarioista.

Perusasiat on hyvä pitää mielessä. Hidas edistys ei riitä: se on vain verkkaista epäonnistumista. Koska kasvihuonekaasujen pitoisuudet ilmakehässä kasvavat joka vuosi ennen nettonollaa, ongelma pahenee joka vuosi ennen sitä. Koska energiasiirtymä on hiljalleen käynnistynyt ja ilmastonmuutoksen vaikutukset käyvät yhä rajummiksi, nettonollaan melko varmasti päädytään jossain vaiheessa. Se käänne on tapahtunut: aikaisemmin haihatteluna pidetty on historiallinen tähtäyspiste. Itse nettonolla ei kuitenkaan auta, jos se tapahtuu raakasti liian myöhään. 

Pääasia nimittäin on nyt, mille kasvihuonekaasujen ja lämpenemisen tasolle vakiinnutaan. Tuo taso voi olla kammottava ja sivilisaatiota murentava. Ja jos vakiintuminen tapahtuu tarpeeksi myöhään, käynnistyvät takaisinkytkennät voivat pahimmillaan saada aikaan “irtipäässeen ilmastonmuutoksen”, jonka pysäyttäminen käy mahdottomaksi. Nettonollaan päästiin, mutta planeetta ei enää piittaa. 

Köyhimpien maiden tarve parantaa väestönsä oloja ja maiden väistämättä kasvava energiatarve mainitaan raportissa, mutta kasvutarve voitaisiin tyydyttää nykyistä oikeudenmukaisemmin, tehokkaammin ja nojaten vähäpäästöisiin lähteisiin. Näissä maissa rahoituksen hankkimisen kustannukset ovat kuitenkin moninkertaisesti suuremmat kuin EU:ssa tai Yhdysvalloissa. Maiden kyky rahoittaa siirtymää itse on heikko, joten tarve kansainväliselle tuelle köyhimpien maiden energiasiirtymässä on polttava, jos sanonta sallitaan.

Tällä kertaa raportti käsittelee erikseen myös erilaisia hiilen talteenoton (carbon dioxide removal, CDR) muotoja. Koska parhaimmillaankaan kaikista päästöistä ei voida päästä eroon (esimerkiksi maatalouden metaani- ja typpioksidipäästöt), hiilen talteenottoa tarvitaan lopulta jonkin verran. Alkuvaiheessa perinteiset ja toimiviksi koetut muodot kuten metsätuhojen estäminen ja uudelleenmetsitys ovat suuremmassa roolissa, mutta teknologisia keinoja tarvitaan vuosisadan jälkipuoliskolla. Teknologisen inertian vuoksi raportti peräänkuuluttaa kehitystyötä. Aiheeseen palataan alempana.

Kansainvälinen energiajärjestö: “Put your money where your mouth is”

Marraskuussa myös IEA julkaisi kovasanaisen raporttinsa The Oil and Gas Industry in Net Zero Transitions. Se lähestyy asiaa toisesta kulmasta. Mitä paremmin ilmastotavoitteet toteutuvat, sitä enemmän kaikkien fossiilisten polttoaineiden kysyntä romahtaa. Yhtiöt kuitenkin jatkavat mittavia investointeja fossiilisten tuotannon lisäämiseen, eli niiden toiminta ei heijasta edes kaikkein konservatiivisimpia ennusteita. Ne elävät mielikuvitusmaailmassa.

Asiaa käsitteli myös marraskuinen UNEPin Production Gap -raportti, jonka mukaan fossiilisten polttoaineiden tuottajavaltioiden laajenemissuunnitelmat ylittävät reilusti sekä 1,5°C että 2°C tavoitteiden hiilibudjetit (ks. esim. Guardianin analyysi raportista). 

Energia-alan järjestönä IEA puhuu yleisölleen, eli sen näkökulmana on taloudellinen kannattavuus. Se ennustaa fossiilisten polttoaineiden kysynnän laskevan nopeasti. Mikäli valtiot toteuttaisivat nykyiset ilmastositoumuksensa, kysyntä laskisi vuoteen 2050 mennessä hurjat 45%. Puoleentoista asteeseen pyrittäessä kysyntä laskisi samassa ajassa jopa 75%. Mikäli siis ilmastonmuutoksen hillinnässä edetään yhtään nopeammin, nykyiset investoinnit osoittautuvat pitkälti kannattamattomiksi. Samaan aikaan fossiiliteollisuus sijoittaa hyvin niukasti vähäpäästöiseen energiatuotantoon: 2,5% omista sijoituksistaan, ja kaikesta vähäpäästöisen energian rahoituksesta vain prosentin! Tämä siis aikana, jolloin ala on saanut huipputuloja mm. Venäjän hyökkäyssodan takia. 

IEA vaatii, että vähäpäästöisten energian investointien osuus nostettaisiin 50% tasolle vuoteen 2030 mennessä. Mikäli yhtiöt eivät halua olla mukana, niiden pitäisi alkaa ajaa toimintaansa hallitusti alas ja investointien sijaan maksaa osinkoja ja velkojaan. Adam Tooze kirjoitti aiheesta erinomaisen analyysin uutiskirjeessään, jossa hän esittääkin, että IEA:n raportti on suunnattu suoraan energia-alan yleistä viherpesua vastaan. 

Alan hidastelusta ja vastaanhangoittelusta huolimatta IEA pitää energiasiirtymää vääjäämättömänä. Se kritisoi voimakkaasti kaikkea sijoittamista uuteen fossiiliseen tuotantoon, kun on selvää, että suurinta osaa ei voida hyödyntää ja että alan arvo tulee kokonaisuudessaan laskemaan. Kipeimmin tämä osuu kansallisiin yhtiöihin, joiden hallussa on suurin osa reserveistä. IEA tietysti näkee, että jonkin verran fossiilisiin pitää investoida laskun loiventamiseksi. Silti nykyinen investointitaso on tuplasti liian suuri.

IEA:n ”Net Zero” raportin kuvio öljyn tuonnin ja viennin alueellisesta kehityksestä.

Ongelmana on, että kaikki toimijat tuntuvat varustautuvan “last man standing” -skenaarioon. Jokainen uskoo olevansa voittaja, mutta IEA muistuttaa tylysti, että kaikki eivät voi olla oikeassa. Adam Tooze pitää todennäköisimpänä voittaja-alueena Lähi-itää, jossa tuotanto on halvinta ja puhtainta. Siellä tuotannon pitäisi pudota vähiten, mutta silti ainakin puolet vuoteen 2050 mennessä! Jatkokirjoituksessaan Tooze kuitenkin huomauttaa, että etenkin Yhdysvaltain asemassa on merkittävä ero skenaarioiden välillä. Hitaamman energiasiirtymän ja vähäisempien ilmastotoimien skenaariossa maa säilyttäisi asemansa merkittävänä viejämaana vuosisadan puoliväliin. Tämä luo houkutuksen “lyödä vetoa katastrofin puolesta”.

Tooze nostaa erityisesti esiin varoitukset Afrikan uudesta fossiilisesta tuotannosta. Asian ydin ei ole se, että tuotannon kasvu räjäyttäisi päästöbudjetit. Mikäli kaikki Afrikassa nyt pöydällä olevat hankkeet toteutuisivat, ne nostaisivat mantereen osuuden historiallisesti kertyneistä päästöistä 3 prosentista 3,5 prosenttiin (ks. myös täältä). Ongelma on, että nojaaminen fossiilisten tuotantoon on vaarallisen haavoittuvaa tai suorastaan tuhoon tuomittua. Kun kysyntä hiipuu, kannattamattomat investoinnit ja ränsistyvä infrastruktuuri kaatuvat valtioiden harteille. Stranded assets eivät haaksirikkoudu jonnekin epämääräiseen limboon vaan aina tiettyyn paikkaan.

Laajemmin ilmastopolitiikan ja -aktivismin keskeinen strateginen kysymys onkin, millä tavalla näiden omistusten haaksirikko saadaan tapahtumaan. Vaikka fossiiliset polttoaineet ovat energia-alan tärkeimmän järjestönkin mukaan historian väärällä puolella, ei niiden alasajo tapahdu automaattisesti. Markkinalähtöisesti voi syntyä juuri sellainen uhkapelaajien kilpailu, joka imee investointivoimia pois sieltä, missä niitä tarvitaan. Yhtäältä tarvitaan voimakasta kysynnän ohjausta, poliittista vaikuttamista tuotanto- ja kulutusjärjestelmiin – siirtymäpolitiikkaa. Toisaalta aktivistinen paine voi vaikuttaa yhtiöiden toimintaan tekemällä sen yhä hankalammaksi, eivätkä valtiotkaan lähde toimimaan vastaan voimakkaita taloudellisia intressejä ilman kansalaisyhteiskunnan painostusta.

Kiista hiilen talteenotosta

IEA:n raportti varoittaa myös liiallisista hiilen talteenoton unelmista. Missään nimessä fossiiliala ei saa kuvitella jatkavansa toimintaansa hiilen teknologisen talteenoton turvin, on se sitten “piipunpääteknologiaa” (CCS/CCU) tai teknologista hiilen kaappausta ilmasta (DAC). (Katso tämä aiempi BIOS-blogikirjoitus aiheesta.) Jotta alan nykykehityksellä etenevät päästöt vuonna 2050 voitaisiin ottaa talteen – olettaen, että teknologia ja muu infrastruktuuri edes mahdollistaisivat sen – se kuluttaisi enemmän sähköä kuin maailma tuotti vuonna 2022.

Tästä ajankohtaisesta aiheesta oivallista luettavaa tarjoaa keskusteluartikkeli “Controversies of carbon dioxide removal” Nature reviews – earth & environment -verkkolehdessä. Keskustelu auttaa ymmärtämään asiaa yksinkertaisen kyllä tai ei -vastakkainasettelun taakse. Artikkelin tutkijoiden mukaan kiista ei koske sitä, tarvitaanko hiilen talteenottoa, vaan sen skaalaa ja aikajänteitä. Asialla on myös tärkeä poliittinen ulottuvuus, sillä oletettuun hiilen talteenoton tarpeeseen vaikuttaa suuresti, millaisia sosiaalisia, kulttuurisia ja poliittisia kehityskulkuja ilmastomalleissa pidetään mahdollisina. Eli esimerkiksi: miten ihmisten elin- ja kulutustavat voivat muuttua ja miten nopeita politiikan käänteet voivat olla?

Täysmittaista torjuntaa hiilen talteenotto ei saa edes Kevin Andersonin kaltaiselta tutkijalta. Hänen kritiikkinsä kärki on, että planeetan laajuisen valtaisan teknologisen hiilen talteenoton olettaminen sisään ilmastomalleihin on käytännössä hidastanut ilmastotoimia. Tällainen oletus on vaarallinen hidaste ja hämäys. Kun hiilen talteenotolle lasketaan skenaarioissa liian suuri rooli, se luo alimitoitetun kuvan päästövähennysten tarpeesta. Kun hiilen talteenotto lähes varmasti pettää osan odotuksista, vahinkoa ei enää voi ottaa takaisin. 

Tärkeä huomio keskustelussa on se, että hiilen talteenoton tärkeäksi rooliksi ajateltu “vaikeasti vähennettävien päästöjen” kategoria ei ole mikään annettu tosiseikka. Sen määrittelykamppailussa kaikenlainen keplottelu on helposti kuviteltavissa. Keskustelijat peräänkuuluttavat myös tavoitteiden eriyttämistä: nettonollan sijaan on luotava kaikkialla päästövähennyksille omat tavoitteet, ja hiilen talteenotolle omat. Tämä pitäisi ylimitoittamisen riskin loitolla ja antaisi hiilen talteenoton tutkimukselle ja investoinneille konkreettisen aikataulun ja tavoitteen. (Ajatus on täysin vastakkainen Elinkeinoelämän keskusliiton tuoreelle vaatimukselle.)

Keskustelijat muistuttavat, että “hiilen talteenotto” on terminä hämäävä, sillä se pitää sisällään monenlaisia asioita uudelleenmetsityksestä ja kosteikkojen elvyttämisestä erilaisiin teknologisiin ratkaisuihin (BECCS, DAC). Osa on jo käytössä, osaa taas ei ole käytetty laajassa mittakaavassa tai lainkaan. Tapoja pitäisi siis arvioida eriytetymmin, sillä kaikilla on riskinsä. Esimerkiksi uudelleenmetsitys tai bioenergiakasvien kasvatus ruoantuotantoalueilla voivat heikentää ihmisten ruokaturvaa, tai metsityshankkeilla voidaan “viherpestä” lajikirjoltaan moninaisempien metsien tuhoamista.

Erittäin tärkeä kysymys on myös, kuinka pitkäksi aikaa menetelmillä voidaan pitää hiili tallessa, pois kierrosta. Tähän viittasi myös edellä mainittu Emissions Gap Reportin kanta eri hiilen talteenoton keinojen ajallisesta prioriteetista. Esimerkiksi uudelleenmetsitystä voidaan käyttää saman tien, mutta muuttuvissa ympäristöoloissa metsät voivat olla haavoittuvaisia tuholaisille tai metsäpaloille. Metsänielujen rooli on tärkeä lähivuosikymmeninä, mutta metsien hiilivarastojen kestävyys vaihtelee. Mikäli taas hiilen teknologinen talteenotto on skaalattavissa ja siihen riittää energiaa, hiiltä voitaisiin säilöä esimerkiksi maan alle jopa tuhansiksi vuosiksi. Samoin esimerkiksi biohiilen käyttö maataloudessa on lupaava pitkäaikaisuudessaan. Asiaa kuitenkin hankaloittaa se, että kaapattu hiili voi olla myös houkutteleva raaka-aine, jolloin se voi päätyä takaisin kiertoon eikä pitkäaikaiseen varastoon (tätä käsiteltiin aiemmassa kirjoituksessa).

Yllättävästi keskusteluartikkeli ei käsittele lainkaan hiilen talteenoton yhtä roolia, joka on kiistämätön ja väistämätön. Nettonollan saavuttamisen jälkeen ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on edelleen vaarallisen korkealla tasolla, mikä johtaisi tulevaisuudessa merenpinnan merkittävään nousuun ja muihin suuriin muutoksiin. Pitkällä aikavälillä pitoisuuksia on saatava alas, kuten esimerkiksi James Hansen on todennut. Tämä on sukupolvien urakka, joka ulottuu pitkälle ensi vuosisadalle. Tämä on siis aivan eri asia kuin hyvin ongelmallinen ajatus, että hiilen talteenotolla voitaisiin korjailla tilannetta “ylilyönnin” (overshoot) jälkeen. Ylilyönnin korjailu on vaarallinen illuusio, mutta tämä ensi vuosisadalle tai pidemmällekin ulottuva tehtävä on sivilisaation tulevaisuuden välttämätön taakka, vanhan velan maksua.

Onko ilmaston lämpeneminen kiihtymässä?

Ilmastotutkimuksen veteraani James Hansen on ollut tuoreeltaan tapetilla, kun hän julkaisi kollegojensa kanssa artikkelin “Global warming in the pipeline”. Artikkelissa esitetään, että ilmastojärjestelmä on oletettua herkempi ja että lämpeneminen on kiihtymässä. (Ks. lisää artikkelin lehdistötilaisuudesta.)

Hansen ja kumppanit esittävät, että nykykehityksellä puolentoista asteen lämpenemisen raja ylitetään ennakoitua nopeammin, jo tämän vuosikymmenen aikana, ja kahden asteen raja jo vuonna 2050. Kärjekkääseen tapaansa Hansen totesi lehdistötilaisuudessa, että puolentoista asteen tavoite on “kuollut kuin kivi”. Tässä hän ei ole toki yksin: monet muut ovat esittäneet samaa pitkään.

Artikkeli osuu ennestään kiihtyneeseen keskusteluun, sillä kuluneen vuoden aikana on käyty äänekästä kiistaa siitä, onko ilmastonmuutos kiihtymässä. Onko tapahtunut laadullinen hyppäys, vai ovatko äärimmäiset lämpötilat selitettävissä El Niñon vaikutuksilla? Guardianin elokuisessa jutussa haastatellut tutkijat olivat pitkälti niillä linjoilla, että edelleen ollaan ennakointien piirissä. Lämpeneminen etenee odotetusti, mutta luonnonjärjestelmien reaktiot ja ihmisyhteisöjen haavoittuvuus on arveltua suurempaa.

Kiista jatkui myös Hansenin ja kumppanien artikkelista. Kuulu ilmastotutkija Michael Mann julkaisi tiukkasanaisen vastineen, jonka pääviesti oli “totuus on tarpeeksi pelottavaa”. Toisaalta taas ilmastotutkija Glen Peters muistutti sosiaalisessa mediassa, että artikkelin tutkijat eivät ole mitään yksinäisiä susia. Heidän arvionsa ovat hajonnan ylärajalla, mutta tässä he eivät ole yksin. Näkemys kiihtymisestä on löydettävissä myös IPCC:n tuoreesta raportista. Petersin mukaan Mannin kuvaus tilanteesta ei ole oikea, vaan käynnissä on tavallista tutkimuksellista erimielisyyttä, jota ratkaistaan tutkimuksella ja kerätyllä lisätiedolla. “Back to work”, kuten Peters sanoo.

Kiistanalaisin osa tätä tapausta on kuitenkin, että tutkijat ehdottavat Hansenin johdolla ilmastonmuokkausta, tarkemmin ottaen rikkiyhdisteiden suihkuttamista yläilmakehään planeetan viilentämiseksi. Tätä ehdotusta on kritisoitu voimakkaasti, sillä teknologialla olisi paitsi valtavat riskit, toimintaa olisi ylläpidettävä jatkuvasti viilentämisen jatkumiseksi.

Tutkimuskiista ilmastoherkkyydestä on tieteellisesti tärkeä, mutta peruskuviota se ei muuta mitenkään. Kasvihuonekaasujen päästöjä on vähennettävä niin nopeasti kuin mahdollista, ja “mahdollisen” määritelmällä ei saa keplotella, vaan on oltava tosissaan. Nettonollaan on päästävä hyvin nopeasti, ja sen jälkeen kasvihuonekaasujen pitoisuuksia ilmakehässä on saatava laskettua hiilen talteenotolla paljon nopeammin kuin ne laskisivat luontaisten prosessien ansiosta. Ilmastoherkkyys kuitenkin kertoo meille, mihin lämpenemiseen päädytään nettonollan kohdalla, ja se antaa osviittaa seurauksista. 

Mitä tapahtuu nettonollassa?

Hansenin ja kumppanien artikkelin otsikossa oleva termi “pipeline” on hieman ongelmallinen. Se nimittäin viittaa tavanomaisesti vanhentuneen ajatukseen, että lämpeneminen jatkuisi vielä pitkään nettonollan jälkeen, että “putkessa” olisi lämpenemistä. Mann tarttuikin tähän vastineessaan ja totesi nykykäsityksen mukaan lämpenemisen loppuvan heti nettonollassa. Asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen.

Tätä aihetta tutkitaan tuoreessa artikkelissa “The Zero Emissions Commitment and climate stabilization”  Yksi kirjoittajista, Joeri Rogelj, käy artikkelin tuloksia läpi tässä ihailtavan selkeässä ketjussa.

Artikkelissa kootaan ja tarkennetaan näkemyksiä asiasta. Peruskuva on ennallaan: lämpeneminen kyllä loppuu, kunhan nettonolla saavutetaan, mutta viivettä on jonkin verran. Lopullinen vakiintumisen taso on aiemmin oletettua hieman korkeampi, asteen kymmenysten tasolla. Lämpenemistä on siis “putkessa” jonkin verran. 

On myös muistettava, että hiilidioksidin nettonollan lisäksi kaikkien muiden kasvihuonekaasujen päästöt on saatava alas. Jos tässä ei onnistuta, lämpeneminen jatkuu jonkin verran lisää nettonollan jälkeen. Artikkelissa kritisoidaankin sitä, että “nettonollan” eri määritelmissä on eroja sen mukaan, otetaanko muut kaasut mukaan vai ei.

Joeri Rogelj oli myös mukana lokakuisessa yhteisartikkelissa, joka käsitteli jäljellä olevien hiilibudjettien kokoa ja niiden määrittämiseen liittyvää epävarmuutta. Tämän artikkelin tulokset olivat synkeitä: 1,5°C tavoitteen hiilibudjetti on puolet siitä mitä arvioitiin vuonna 2020. Toisin sanoen jäljellä oleva budjetti tulee käytetyksi nykytahdilla paljon arvioitua nopeammin. Kolikon toinen puoli on, että 1,5°C asteen tavoitteessa nettonollaan pitäisi päästä jo 2034. Jos moni pitää tavoitetta jo nykyisellään saavuttamattomana, tiukempi tavoitevuosi tekisi sen aivan varmasti mahdottomaksi saavuttaa, kuten Rogelj totesi Guardianissa.

Tämä on pelottavaa. Ilmastonmuutoksen maailmassa huonoja uutisia pitäisi kuitenkin osata ottaa vastaan hieman epäintuitiivisella tavalla. Mitä huonompia uutisia, sitä suurempi kiire on, ja sitä enemmän pitää ponnistella. Selkeää rajaa onnistumisen ja epäonnistumisen välillä ei ole, ei lopullista fatalismin hetkeä. Jos puolitoista astetta on tavoittamattomissa, tulevaisuus muuttuu monta astetta ankeammaksi. Samalla jokainen seuraava epäonnistuminen muuttuu yhä vaarallisemmaksi. Kasvihuonekaasujen pitoisuuden kasvu ilmakehässä on pakko saada pysähtymään, ja mitä myöhemmin se tapahtuu, sitä mahdottomammaksi maailma muuttuu. Synkeiden uutisten äärellä voi olla vaikea ottaa vastaan viesti, että “jokaisen asteen kymmenyksen puolesta kannattaa kamppailla”, mutta se on tämän maailmanajan tärkeimpiä lauseita.

Ville Lähde

16.11.2023
Talousvaliokunnalle: hiilirajamekanismi Annoimme 16. marraskuuta 2023 pyynnöstä lausunnon eduskunnan talousvaliokunnalle. Asia: HE 52/2023 vp Hallituksen esitys eduskunnalle laeiksi Euroopan unionin hiilirajamekanismia koskevan asetuksen toimeenpanosta ja Tullin hallinnosta annetun lain 2 §:n muuttamisesta: https://www.eduskunta.fi/pdf/HE+52/2023 Lausunnon pääsanomat: BIOS-tutkimusyksikkö suhtautuu EU:n hiilirajamekanismiin myötämielisesti. Kansainvälisessä markkinaehtoisessa vihreän siirtymän ohjauskehikossa hiilirajamekanismi on tärkeä toistaiseksi puuttunut palanen, joka edistää saastuttaja maksaa -periaatteen toteutumista. Hallitus […]

Annoimme 16. marraskuuta 2023 pyynnöstä lausunnon eduskunnan talousvaliokunnalle.

Asia:
HE 52/2023 vp Hallituksen esitys eduskunnalle laeiksi Euroopan unionin hiilirajamekanismia koskevan asetuksen toimeenpanosta ja Tullin hallinnosta annetun lain 2 §:n muuttamisesta: https://www.eduskunta.fi/pdf/HE+52/2023

Lausunnon pääsanomat:

  • BIOS-tutkimusyksikkö suhtautuu EU:n hiilirajamekanismiin myötämielisesti. Kansainvälisessä markkinaehtoisessa vihreän siirtymän ohjauskehikossa hiilirajamekanismi on tärkeä toistaiseksi puuttunut palanen, joka edistää saastuttaja maksaa -periaatteen toteutumista.
  • Hallitus esittää asiassa Tullia EU:n toimivaltaiseksi viranomaiseksi, joka vastaisi asetuksen mukaisesta valvonnasta sekä seuraamuksien määräämisestä. Työ- ja elinkeinoministeriö vastaisi asetuksen kansallisen toimeenpanon kehittämisestä ja seuraamisesta. Nämä esitykset ovat kannatettavia.
  • Hiilirajamekanismin ulkomaankaupassa ja ulkosuhteissa aiheuttavia seuraamuksia on syytä ennakoida ja seurata tarkasti. EU:n on tehtävä täydentäviä toimia, jotta hiilirajamekanismi johtaa vähähiilistymispolulle muilla merkittävillä talousalueilla, esimerkiksi niiden omien päästökauppajärjestelmien myötä, eikä EU:ta koskevien kauppasotien polulle, esimerkiksi muita kuin hiilipäästöjä koskevien muiden talousalueiden asettamien rankaisutullien myötä.

***

Kiitämme mahdollisuudesta lausua eduskunnan talousvaliokunnalle EU:n hiilirajamekanismia koskevan asetuksen toimeenpanosta.

Hallituksen esityksessä esitetään Tullia EU:n hiilirajamekanismia koskevassa asetuksessa tarkoitetuksi toimivaltaiseksi viranomaiseksi, joka vastaisi asetuksen mukaisesta valvonnasta sekä seuraamuksien määräämisestä. Esityksen mukaan Työ- ja elinkeinoministeriö vastaisi asetuksen kansallisen toimeenpanon kehittämisestä ja seuraamisesta. Nämä esitykset ovat kannatettavia. Käytännön toteutuksen kannalta on keskeistä, että Tullilla on jatkossa kattavat valtuudet määrätä riittäviä seuraamuksia hiilirajamekanismiin liittyvissä rikkomuksissa.

BIOS-tutkimusyksikkö suhtautuu EU:n hiilirajamekanismiin myötämielisesti. Sen perusperiaate, jonka mukaan saastuttaja maksaa ilmastohaitan, on hyvä lähtökohta EU:n ilmastopolitiikalle. Tällä hetkellä EU:n päästökauppaa koskeva sääntely ei seuraa riittävästi tätä periaatetta. Hiilirajamekanismin käyttöönotto asetuksen mukaisella tavalla on tästä näkökulmasta selkeä parannus tilanteeseen.

EU:n hiilirajamekanismia koskevaa asetusta ja sen vaatimia viranomaistoimenpiteitä voidaan pitää ennakoitavana, sillä ne ovat linjassa EU:n ilmastopoliittisen- ja oikeudellisen kehityksen kanssa. Hiilirajamekanismi mahdollistaa päästökaupan ilmaisoikeuksien jaon vähentämisen ja jaon tarkentamisen esimerkiksi Euroopan tilintarkastustuomioistuimen ehdottamalla tavalla[1]. Asetus tarjoaa pitkän siirtymäajan (2026-2034) päästöoikeuksien ilmaisoikeuksista luopumiseen, joten hiilivuotoon alttiit toimijat voivat varautua tulevaan kehitykseen. Raportointi on ensimmäinen vaihe siirtymää ja sen huolellinen ja asianmukainen toteuttaminen on tärkeää hallitun ja tasa-arvoisen siirtymän varmistamiseksi.

Käytännössä EU:n hiilirajamekanismilla tehostetaan päästökaupan tehokkuutta Euroopan hiilivuodon näkökulmasta, mikä on erityisen tärkeää Euroopan ilmastotavoitteiden ja -toimien (Fit for 55 -lakipaketti) kannalta ja sopusoinnussa EU:n sisämarkkinalainsäädännön kanssa. Suomen on syytä tukea tehokasta päästökauppaa, joka tukee puhtaan teknologian edelläkävijöitä. Hiilirajamekanismi kannustaa luomaan puhtaalle teknologialle markkinoita EU:n rajojen ulkopuolella lisäten siten suomalaisten tuotteiden vientipotentiaalia. Hiilirajamekanismi on tärkeä myös Suomen talouden mahdollisen hiilivuodon välttämiseksi ja osana tehokasta päästökauppaa edistää hiilineutraaliuden saavuttamista.

Globaalisti vähähiilisyyttä edistävänä ratkaisuna EU:n hiilirajamekanismin onnistumisen määrittää lopulta, miten siihen reagoidaan muilla merkittävillä talousalueilla.  Hiilirajamekanismin ulkomaankaupassa ja ulkosuhteissa aiheuttavia seuraamuksia on syytä ennakoida ja seurata tarkasti. EU:n on tehtävä täydentäviä toimia, jotta hiilirajamekanismi johtaa vähähiilistymispolulle muilla merkittävillä talousalueilla, esimerkiksi niiden omien päästökauppajärjestelmien myötä. Geopoliittisesti on tärkeää, ettei EU:n hiilirajamekanismi johda kauppasotien polulle, esimerkiksi muiden talousalueiden asettamien – ei hiilipäästöjä koskevien – rankaisutullien muodossa.

[1] Euroopan tilintarkastustuomioistuin, “EU:n päästökauppajärjestelmä: maksutta jaettavat päästöoikeudet on kohdennettava paremmin”, 2020,  https://op.europa.eu/webpub/eca/special-reports/emissions-trading-system-18-2020/fi/

13.11.2023
Miksi biodiversiteetin turvaamisesta luistetaan niin helposti? Monia erilaisia asioita pitää suojella, monissa erilaisissa paikoissa. Biodiversiteetin suojelutarpeiden hämärtämistä ja suojelusta luistamista helpottaa asian aito monimutkaisuus. Mitä pidemmälle ilmastonmuutos ja muut kriisit etenevät, sitä enemmän on suojeltava tulevaisuuden mahdollisuuksia nykyisten rikkauksien lisäksi. Tätä monimutkaisuutta suojelun vastustajat käyttävät hämätäkseen – edes selkeä ja tieteellisesti riittävän vankka numero, 30 prosenttia suojeluun, ei kelpaa, kun voi […]

Monia erilaisia asioita pitää suojella, monissa erilaisissa paikoissa. Biodiversiteetin suojelutarpeiden hämärtämistä ja suojelusta luistamista helpottaa asian aito monimutkaisuus. Mitä pidemmälle ilmastonmuutos ja muut kriisit etenevät, sitä enemmän on suojeltava tulevaisuuden mahdollisuuksia nykyisten rikkauksien lisäksi. Tätä monimutkaisuutta suojelun vastustajat käyttävät hämätäkseen – edes selkeä ja tieteellisesti riittävän vankka numero, 30 prosenttia suojeluun, ei kelpaa, kun voi venkoilla laadusta määrän sijaan. Venkoilu on kuitenkin vain kuultavan hauras verho vastuunpakoilulle.

Kuvakaappaus: HS.fi

Marraskuun alussa uutisoitiin, että Suomen biodiversiteettistrategian valmistelussa oltiin häivyttämässä tarkkoja pinta-alatavoitteita. Näin siis siitä huolimatta, että Suomi on sitoutunut 30% suojelutavoitteeseen niin YK:ssa kuin Euroopan unionissakin. Helsingin Sanomien jutussa Ympäristöministeriön erityisasiantuntija Joona Lehtomäki totesi melko suoraan, että painetta pinta-alatavoitteiden poistamiseen oli tullut eri sidosryhmiltä, mukaan lukien Maa- ja metsätalousministeriöltä. Orpon hallituksen ohjelmassa myös väitetään, että metsien osalta “kokonaispinta-­alaan perustuvat suojelutavoitteet eivät ole tarkoituksenmukaisia”. Suomen Luontopaneeli kommentoi asiaa tiedotteessaan ja sen taustalla olevassa mietinnössään. Paneelin puheenjohtajan Janne Kotiahon sanoin: “Suojellun pinta-alan merkittävä lisääminen on luonnon turvaamisen kannalta tarkoituksenmukaista ja tehokasta.”

Siinä, että luonnonsuojeluun ja moninaisten ympäristöongelmien torjuntaan tähtääviä toimia pyritään vesittämään poliittisesti, ei ole mitään uutta eikä yllättävää. Totunnaisten toimintatapojen ja valta-asemien turvaamiseksi on ollut valmiutta sivuuttaa tieteelliset varoitukset vaikka kuinka paljon ja kauan. Kuten Long Playn tuoreessa jutussa kerrotaan, härski valehteleminen ei ole vierasta elonkirjoasioisskaan. Mutta biodiversiteettitavoitteista luistaminen vaikuttaa olevan erityisen helppoa. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen hillintään liittyvistä prosenttitavoitteista jotkut haluaisivat varmasti irtaantua, mutta tavoitteiden poistaminen kokonaan olisi vaikeampaa.

*

Yhtäältä tätä helpottaa toistuva harhaanjohtava puhe luonnon “museoinnista” Suomessa. Etenkin metsäasioissa suojelun varoitellaan johtavan sotkuiseen, lahonneeseen, tuottamattomaan luontoon. Tässä asiassa ratsastetaan kaksilla retorisilla rattailla. Ensiksi asetetaan vastakkain poissulkevasti ihmisten ja luonnon etu – “museoijat” eivät välitä ihmisistä vaan jonninjoutavista tupajumeista. Toiseksi kuitenkin vedotaan yhä uudestaan siihen, että oikeastaan vain talousmetsä on terve. Se kasvaa hyvin ja tuottaa. Biodiversiteetti voidaan työntää tuotannollisen terveyden taakse.

Toisaalta, ja tämä voi olla tärkeämpi syy, biodiversiteetti ja sen turvaaminen on moniulotteisena ja -mutkaisena ilmiönä erityisen hankala poliittiseen käsittelyyn. Politiikassa vaaditaan täsmällisiä, selkeitä ja kiistattomia tavoitteita – kunnon numeroita. Poliitikko voi perätä, kuinka monta lajia tarvitaan, kuinka monta pitää suojella. Tai voidaan väheksyä jonkin yksittäisen lajin merkitystä ja sen häviämisen aiheuttamaa uhkaa. Jos “tupajumin” häviämisen seurauksia ei voi kuvata kunnolla, asiaa on vaikea politisoida. Politiikassa puhe lajien itseisarvosta tai muusta vastaavasta on harmillisen voimatonta: siksi biodiversiteetti on kytkettävä muihin näkökohtiin, ja tarpeeksi kiistattomasti, että siitä voidaan tehdä politiikkaa. On löydettävä tarpeeksi yksiselitteinen mittari, jonka avulla luontoa voidaan arvottaa ja punnita muita poliittisia pyrintöjä vasten.

Tieteen näkökulmasta on kuitenkin selvää, että biodiversiteetti on moninainen mosaiikki: ekosysteemien eheyttä ja niiden kytkeytyneisyyttä, ekosysteeminen “ikävaiheiden” kirjoa, yksittäisten populaatioiden elinkelpoisuutta, populaatioiden sisäistä geneettistä kirjoa… Myös yksiselitteiseltä vaikuttava kriteeri, sukupuutto, vaatii tarkennusta – absoluuttisten sukupuuttojen eli lajin kertakaikkisen häviämisen rinnalla on kriittisen tärkeää huomioida alueelliset sukupuutot, lajien häviäminen joltain alueelta.

Tällaiseen moniulotteiseen ilmiöön ei sellaista kiistatonta yksiselitteistä kriteeriä saada, millaista politiikassa on tapana perätä. Politiikka kysyy vääriä kysymyksiä mutta vaatii oikeita vastauksia. Ja koska vääriin kysymyksiin ei saada tarpeeksi kiistattomia vastauksia, on mahdollista puhua suojelutavoitteiden “epätarkoituksenmukaisuudesta”. Haluttomuus turvata biodiversiteettiä voidaan legitimoida ikään kun tieteellä – on muka tieteen vika, jos se ei saa aikaan tarpeeksi yksiselitteisiä kriteereitä. Tämä on myrkyllinen yhdistelmä, sillä se mahdollistaa torjuntaa ja viivyttelyä, vaikka kriteereitä kuinka viilattaisiin.

*

Tiede on tässä erittäin hankalassa asetelmassa. Kuten Helsingin Sanomien jutussa todetaan, suojelussa (ja ennallistamisessa) tarvitaan määrän lisäksi laatua. Pelkät karkeat määrälliset tavoitteet – pinta-ala tai lajimäärä – voisivat tosiaan johtaa ongelmallisiin tuloksiin. Suojellaan vain joitain alueita summamutikassa, tai toisaalta tyydytään pitämään yllä piskuisia populaatioita laskennallisen “lajikirjon” maksimoimiseksi. Teoriassa siis hallitusohjelmassa mainittu suojelu “laatu ja vaikuttavuus edellä” voisi olla hyvä lähtökohta, mutta käytännössä tällä argumentilla pyritään nyt vähentämään suojelua kaiken kaikkiaan. Positiiviseksi tämä lähtökohta voisi muuttua oloissa, jossa kaikki osapuolet aidosti haluaisivat edistää biodiversiteetin turvaamista: toimet voitaisiin suunnitella ja suunnata kunnolla.

Määrä ja laatu kuitenkin ovat kytköksissä toisiinsa. Suojelun (ja ennallistamisen) suuri pinta-ala ei yksistään takaa hyviä tuloksia, mutta tarvitaan tarpeeksi isoa kokonaismäärää, että sinne saadaan mahtumaan laatua. Siksi vaikka tieteellisesti on selvää, että pinta-ala ei yksinään ole riittävä kriteeri, sitä on peräänkuulutettava voimallisesti. Koska elonkirjon turvaamista vastustetaan voimalla, suojelun ja ennallistuksen pinta-alatavoitteet tahtovat jäädä ensisijaiseksi vaatimusten välineeksi. Tieteellisesti on perättävä niitä voimallisesti, vaikka asiaa voisi viisaammin lähestyä moninaisemmin. Se kuitenkin vaatisi enemmän poliittista yhtenäisyyttä, jota ei ole näköpiirissä.

Todellisuudessa on selvää, että biodiversiteetin turvaaminen edellyttää toimien kirjavuutta. Esimerkiksi metsissä tarvitaan moni-ikäisiä suojelukohteita, ei vain vanhoja luonnonmetsiä. Ja nykyään ymmärretään yhä laajemmin, että biodiversiteetin turvaaminen ei onnistu vain suojelemalla ja ennallistamalla, vaan myös talouskäytäntöjä metsissä, vesistöissä, pelloilla, kaupungeissa – kaikkialla – pitää muuttaa. Luonnon monimuotoisuudella on väliä ihan kaikkialla, ei vain “tuolla luonnossa”. Sen tärkeyttä ei kuitenkaan voida ymmärtää inttämällä, mitä väliä tietyllä yhdellä lajilla on. Luonnon monimuotoisuuteen pohjaavat moninaiset ihmiselämääkin tukevat aineen ja energian kierrot ja “ekosysteemipalvelut”, joita voisi kutsua myös “ympäristön yhteishyväksi”. Ne eivät pysy yllä vain suojelualueiden varassa.

Toimien kirjavuutta sekä suojelutoimissa vaadittavaa moninaisuutta puolustaa myös se, että elämme radikaalisti muuttuvissa olosuhteissa. Vanhan maailman luonnonsuojeluperinteissä luontoa pyrittiin suojelemaan mahdollisimman muuttumattomana, omissa reservaateissaan. Oikeasti tieteellisesti oli selvää, että “vakaa” luonto on aina muutoksessa: stabiiliuskin on aina dynaamista. Kun olosuhteet olivat suht ennustettavat, tämä yksinkertaistus oli joten kuten toimiva. Mutta moni-ilmeisten ympäristökriisien oloissa monet suojelualueet muuttuvat väistämättä, kun lajien esiintymisalueet muuttuvat, taudit leviävät ja niin edelleen. Biodiversiteetin turvaamisen kirjo antaa sopeutumis- ja mukautumiskykyä. Mullistuvassa maailmassa ei suojella vain luontoa vaan myös luonnon potentiaaleja.

Tarvitaan siis sekä suojelua että yhteiskunnan aineenvaihdunnan muutosta. Se on jotain aivan muuta kuin “museointia”, vaikka joitakin osia tiukasta suojelusta voisi ehkä positiivisemmassa hengessä sellaiseksi kutsua. Ovathan museot aika tärkeitä paikkoja. Mutta ilmiö on tiukkaa suojelua isompi. Sillä kuitenkin on helppo pelotella, varoittaa pakkolunastuksista sun muusta.

*

Varsinaiset pelonaiheet olisivat muualla. Biodiversiteetin rapautuminen uhkaa paitsi muita elollisia myös inhimillisen hyvinvoinnin perustuksia, ja sitä enemmän mitä pidemmälle ilmastonmuutos ja muut merkittävät ympäristöongelmat etenevät. Eivätkä nämä ongelmat pysy “siellä luonnossa” vaan ne heijastuvat väistämättä yhteiskuntaan – ja vaikutukset osuvat varmasti ensimmäiseksi ja kipeimmin juuri niihin elinkeinoihin, joita suojelun vastustajat luulottelevat puolustavansa. Mitä pidempään asiassa luistetaan ja venkoillaan, sitä pahemmin heikennetään lopulta maa- ja metsätalouden, kalastuksen ja monien muiden elinkeinojen ekologista perustaa – ja sosiaalista oikeutusta, kun kansalaiset alkavat tajuta aseman laajemmin. On harhaista kuvitella, että tämä olisi edes kapean taloudellisesti järkevä strategia. Tässä alkaa monella jäsenellä olla paikka pohtia, ajavatko etujärjestöt heidän asiaansa enää lainkaan.

Biodiversiteetin turvaamiseen liittyy vielä yksi kiintoisa piirre, sen väistämätön paikallisuus, ymmärtäminen omassa kontekstissaan. Ilmastonmuutos on aidosti globaali ilmiö, johon vaikuttavat kaikkien päästöt kaikkialla. Itsekäs vapaamatkustaminen tai “Suomi on niin pieni, että ei meillä ole väliä” -väitteet eivät kovin kaukonäköisiä ole, mutta ne perustuvat edes johonkin. Jos isoimmat päästelijät eivät toimi kunnolla ja ajoissa, ei pienempien toiminnasta ole hyötyä. (Toisaalta: miten ihmeessä kuvitellaan isojen päästelijöiden toimivan, jos pienemmät hyppäävät joukoittain kelkasta? Tämäkin on tieteelliseksi realismiksi naamioituvaa itsekkyyttä.)

Elonkirjon kanssa asia on tyystin toisin. Luonnon monimuotoisuudella on väliä kaikkialla. Koska se ei ole ensisijaisesti globaali ilmiö vaan paikallisuuksien mosaiikki, sillä nimen omaan on väliä ihan jokaisessa maassa, ihan kaikilla alueilla. Itse asiassa mitä huonommin asiat menevät muutoin, sitä tärkeämmäksi luonnon monimuotoisuuden tarjoama resilienssi kasvaa.

*

Paremmassa maailmassa yhteiskunnassa vallitsisi edes jonkinlainen konsensus siitä, että biodiversiteetin monialainen turvaaminen on välttämätöntä yhteiskunnan elinvoimalle (ja lukemattomille ei-inhimillisille toisille). Hahmotettaisiin myös, että monikriisin oloissa tämä tarve muuttuu vain kipeämmäksi, että vanhat ympäristökeskustelun juoksuhauta-asetelmat ovat auttamattomasti vanhentuneet. Maailma ympärillä mullistuu, ja luonnonsuojelunkin pitää muuttua, samoin kuin tuotantotapojen.

Paremman yhteisymmärryksen oloissa olisi mahdollista siirtyä tarkastelemaan nimenomaan biodiversiteetin turvaamisen laatua, sen yksityiskohtia, vaadittavien keinojen mosaiikkia. Silloin voitaisiin tolkullisemmin miettiä myös sitä, millaisia kompromisseja vaaditaan, missä asioissa mahdolliset oikeudenmukaisuuden ongelmat piilevät ja missä niitä pitää korjata. Tällä hetkellä moiseen viisauteen ei ole valmiuksia.

BIOS-tutkimusyksikkö

 

12.11.2023
Valtiovarainvaliokunnan verojaostolle: polttoaineiden valmistevero Annoimme 12. marraskuuta 2023 pyynnöstä lausunnon eduskunnan valtiovarainvaliokunnan verojaostolle. Asia: HE 36/2023 vp Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi nestemäisten polttoaineiden valmisteverosta annetun lain liitteen muuttamisesta Lausunnon pääsanomat: Suomi on ottanut tavoitteekseen hiilineutraaliuden vuoteen 2035 mennessä ja hiilinegatiivisuuden pian sen jälkeen. Liikenteen kasvihuonekaasupäästöt ja niiden nopea vähentäminen määrittävät oleellisesti tähän tavoitteeseen pääsemistä. Liikenteen polttoaineiden verotus ja muut […]

Annoimme 12. marraskuuta 2023 pyynnöstä lausunnon eduskunnan valtiovarainvaliokunnan verojaostolle.

Asia:
HE 36/2023 vp Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi nestemäisten polttoaineiden valmisteverosta annetun lain liitteen muuttamisesta

Lausunnon pääsanomat:

  • Suomi on ottanut tavoitteekseen hiilineutraaliuden vuoteen 2035 mennessä ja hiilinegatiivisuuden pian sen jälkeen. Liikenteen kasvihuonekaasupäästöt ja niiden nopea vähentäminen määrittävät oleellisesti tähän tavoitteeseen pääsemistä. Liikenteen polttoaineiden verotus ja muut niitä koskevat säädökset ovat siksi keskeisiä Suomen ilmastopolitiikalle.
  • Viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana Suomessa ei ole onnistuttu vähentämään nettomääräisiä kasvihuonekaasupäästöjä. Tieliikenteen osalta päästöjen riittävän voimakkaassa vähentämisessä ei myöskään ole onnistuttu.
  • Hallitus esittää eduskunnalle polttoaineiden valmisteverotuksen keventämistä. Toimenpiteellä on tarkoitus kompensoida hintavaikutuksia, jotka seuraavat tulevina vuosina biopolttoaineiden jakeluvelvoitteen korotuksista. Esityksen mukainen veronalennus ei ole linjassa Suomen päästövähennystavoitteiden kanssa, sillä se tulee toteutuessaan kasvattamaan polttoaineiden kulutusta ja lisäämään tieliikenteen päästöjä – kun tavoitteena tulisi olla niiden nopea ja radikaali vähentäminen.
  • Liikenteen päästöjen näkökulmasta suurempi ongelma on se, että jakeluvelvoite ja biopolttoaineiden kasvava käyttö eivät nekään ole kestäviä tulevaisuuden ratkaisuja. Vaikka taakanjakosektorin päästöt biopolttoaineiden jakeluvelvoitteen nousun kautta vähenisivät, saattaa tämä positiivinen muutos kuittautua LULUCF-sektorin nettopäästöjen kasvulla, kun hiilinielut heikkenevät. Viimeaikaiset tiedot Suomen hiilinielujen tasosta muuttavat erityisesti kuvaa puuperäisten biopolttoaineiden mahdollisuuksista olla osa tulevaisuuden energiapalettia. Lisäksi biopolttoaineiden käytön lisääntymisen vaikutukset luontokatoon tulisi huomioida Suomen tulevaisuuden energian käytön kokonaisuutta luotaessa.
  • Liikennejärjestelmien kestävyyssiirtymä edellyttää siirtymäpolitiikkaa, joka on kokonaisvaltaista, suunnitelmallista ja eri osajärjestelmien (mm. julkinen ja kevyt liikenne, henkilöautoilu, sähköistäminen, muut käyttövoimamahdollisuudet) kokonaiskoordinaatioon pyrkivää.

***

Kiitämme mahdollisuudesta lausua eduskunnan valtiovarainvaliokunnan verojaostolle hallituksen esityksestä polttoaineiden valmisteveron alentamiseksi.

Hallitus on tehnyt eduskunnalle esityksen laista, jonka myötä polttoaineiden valmisteverotus kevenisi vuonna 2024 kokonaistaloudellisesti noin 170 miljoonalla eurolla. Toimenpide liittyy hallitusohjelman tavoitteeseen, jonka mukaan hallitus huomioi ja kompensoi biopolttoaineiden jakeluvelvoitteen tulevien vuosien kiristymisen vaikutukset pumppuhintoihin. Suuremmassa kuvassa laki liittyy keskeisesti Suomen harjoittamaan ilmastopolitiikkaan.

Ilmastopolitiikassa Suomi on ottanut tavoitteekseen hiilineutraaliuden vuoteen 2035 mennessä ja hiilinegatiivisuuden pian sen jälkeen. Liikenteen kasvihuonekaasupäästöt ja niiden nopea vähentäminen määrittävät oleellisesti tähän tavoitteeseen pääsemistä. Liikenteen polttoaineiden verotus ja muut niitä koskevat säädökset ovat siksi Suomen ilmastopolitiikan keskiössä.

Kuvio 1. Kasvihuonekaasupäästöt Suomessa vuosina 1990-2022, josta eriteltynä tieliikenteen päästöt (Lähde: Tilastokeskus)

Kuviossa 1 on kuvattu kasvihuonekaasupäästöjen kehitystä Suomessa vuosien 1990 ja 2022 välisenä aikana. Viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana Suomessa ei ole onnistuttu vähentämään nettomääräisiä kasvihuonekaasupäästöjä käytännössä lainkaan. Tämä on huolestuttavaa siksi, että vaikka myös päästöjä leikkaavia toimenpiteitä on onnistuttu tekemään, haitallinen vaikutus ilmastoon ei ole vähentynyt. Kokonaisuutta tarkastellen on tehty aivan liian vähän, eivätkä kaikki toimenpiteet ole olleet oikeansuuntaisia. Kun vielä ilmastotavoitteet tästä eteenpäin koventuvat, tarvitaan sekä politiikassa että yhteiskunnallisessa murrosvauhdissa harppausta tulevina vuosina.

Kuviosta nähdään, että myöskään tieliikenteen osalta päästöjen riittävän voimakkaassa vähentämisessä ei ole onnistuttu. Vaikka liikenteen taakanjakosektorin päästöt ovatkin vuoden 2007 jälkeen tasaisesti vähentyneet, vauhti ei ole ollut tarpeeksi nopea. Lisäksi on huomattava, että osa tästä parannuksesta on saattanut olla ongelman siirtämistä LULUCF-sektorille puuperäisten biopolttoaineiden käytön lisääntymisen myötä.

On ilmeistä, että hallituksen esityksen mukainen veronalennus ei ole linjassa Suomen päästövähennystavoitteiden kanssa, sillä se tulee toteutuessaan kasvattamaan polttoaineiden kulutusta ja lisäämään tieliikenteen päästöjä. Tulevina vuosina nimittäin yhtenä keskeisenä ilmastopolitiikan tavoitteena tulisi olla päästöjen nopea, suorastaan radikaali vähentäminen. Veronalennuksen ongelmallisuutta ilmastotavoitteiden näkökulmasta korostaa erikseen se, että reaalisesti polttoaineverotus ei ole viime vuosina kiristynyt. Nyt tämän ohjausmekanismin osalta ollaan siis ottamassa uutta, mutta tavoitteille vastakkaista suuntaa. Jotta tieliikenteen ilmastotavoitteet saavutettaisiin, olisi polttoaineiden verotusta kiristettävä merkittävästi riittävän ohjausvaikutuksen saamiseksi. Mitä enemmän polttoaineiden hintaohjaukseen luotetaan liikenteen päästövähennysten tavoittelussa, sitä suuremmaksi veronkorotusten tarve muodostuu.

Polttoaineiden kokonaiskulutusta lisäävän vaikutuksen lisäksi esityksen mukainen toimenpide vähentäisi kokonaistaloudellisia kannustimia siirtyä polttoaineiden käytössä kohti biopolttoaineita. Tämä ei välttämättä kuitenkaan ole ilmastopolitiikan näkökulmasta kovin keskeinen kysymys. Liikenteen päästöjen kestävään suuntaan ohjaamisen näkökulmasta suuri ongelma on, etteivät jakeluvelvoite ja biopolttoaineiden kasvava käyttö ole myöskään kestäviä lähitulevaisuuden ratkaisuja. Vaikka taakanjakosektorin päästöt biopolttoaineiden jakeluvelvoitteen nousun kautta vähenisivät, saattaa tämä ilmastotavoitteiden näkökulmasta positiivinen muutos kuittautua LULUCF-sektorin päästöjen kasvulla. Näin nettomääräiset kasvihuonekaasupäästöt eivät välttämättä vähenisi lainkaan, vaikka siirtymä laajaan biopolttoaineiden käyttöön onnistuisi.

Erityisesti viimeaikaiset tiedot Suomen hiilinielujen tasosta muuttavat kuvaa biopolttoaineiden mahdollisuuksista olla osa tulevaisuuden energiapalettia ja oikea valinta liikenteen kestävyysmurroksen edistämisessä. Mikäli metsien kasvu on todella hidastunut ja mikäli muussa puunkäytössä ei tapahdu merkittävää muutosta, liikenteen kotimaiseen puuraaka-aineeseen perustuvien biopolttoaineiden käytön laajenemiselle ei yksinkertaisesti ole tilaa ilmastotavoitteiden puitteissa. Mikäli taas jäteperäisten biopolttoaineiden valmistamisen sääntöjä tiukennetaan esimerkiksi palmuöljyn jätevirtojen käytön osalta, paine hyödyntää kotimaista puuraaka-ainetta biopolttoaineiden tuotannossa väistämättä kasvaisi. On selvää, että biopolttoaineiden käytöllä ja sen lisääntymisellä voi pidemmän päälle olla vaikutuksia luontokatoon niin Suomessa kuin rajojen ulkopuolellakin, mikä jatkossa tulisi huomioida entistä paremmin Suomen tulevaisuuden energian käytön kokonaisuutta luotaessa.

Liikenteen kestävyyssiirtymän näkökulmasta huomion kohdistaminen pelkästään polttoaineiden verotukseen ja säätelyyn on tietenkin yksinään liian kapea näkökulma. Liikenne ja laajempi liikkumisen järjestelmä on monipuolinen ja monimutkainen kokonaisuus, jonka eri osat kytkeytyvät toisiinsa moninaisin ristikkäisvaikutuksin. Kuten muunkin ekologiseen kestävyyteen tähtäävän siirtymäpolitiikan, myös liikenteen siirtymäpolitiikan pitäisi jatkossa olla tämän vuoksi kokonaisvaltaisempaa, suunnitelmallista ja eri osajärjestelmien kokonaiskoordinaatioon pyrkivää. On todennäköistä, että Suomen ilmastotavoitteita ja muita ekologisen kestävyyden tavoitteita ei tulla saavuttamaan, ellei yhteiskuntapolitiikassa ja yhteiskunnallisten järjestelmien ohjauksessa pystytä siirtymään tämän kaltaiseen systeemiseen ohjaukseen.

Liikenteen nopean järjestelmämurroksen näkökulmasta keskeisiä näkökulmia ovat ainakin julkisen liikenteen kehittäminen ja kevyen liikenteen edellytysten määrätietoinen parantaminen, henkilöautojen ajosuoritteiden määrän vähentäminen (muillakin toimin kuin polttoaineiden hintoihin vaikuttamalla) sekä liikenteen sähköistämisen laaja-alainen edistäminen. Ajoneuvojen käyttövoimaratkaisuissa biopolttoaineilla voi olla toissijainen rooli, mikäli niitä onnistutaan tuottamaan kestävästi. Toisaalta energiamurroksessa kestävät biopolttoaineet tulisi suunnata kaikista vaikeimmin sähköistettävissä oleviin toimintoihin, mitä maantieliikenne ja varsinkaan henkilöliikenne tuskin on. Sähköistämisen rinnalla raskaassa liikenteessä on ehkä jatkossa mahdollista hyödyntää vihreää vetyä, mikäli kotimainen ja eurooppalainen vetytalouden infrastruktuuri tulevina vuosina kehittyy vauhdikkaasti. Edellisiä liikennejärjestelmän suuntaviivoja tulee tarkastella jatkossa entistä enemmän kokonaisuutena ja järjestelmämurrosta tulee ohjata suunnitelmallisesti.

Suunnitelmallinen järjestelmäohjaus edellyttää uudenlaista tiedontuotantoa, sektorirajojen ylittämistä, koordinaatiota sekä monipuolista yhteistyötä siirtymäpolitiikan keskeisten toimijoiden kesken. Eduskunnan ja valtionhallinnon olisi tästä eteenpäin kiinnitettävä entistä enemmän huomiota tällaisen toiminnan resurssointiin ja sen edellytysten parantamiseen Suomessa.

24.10.2023
Uutiskirje 10/2023 Tässä kirjeessä esittelemme uuden podcastsarjan, jossa ääneen pääsevät filosofimme Ville Lähde ja Tere Vadén. Lisäksi luomme katsauksen professori Jason Hickelin ja hänen työryhmiensä uusimpaan tutkimukseen.

Hei! Tässä kirjeessä esittelemme uuden podcastsarjan, jossa ääneen pääsevät filosofimme Ville Lähde ja Tere Vadén. Lisäksi luomme katsauksen professori Jason Hickelin ja hänen työryhmiensä uusimpaan tutkimukseen. Mukana toki myös viime aikojen BIOS-toimintaa.
– Paavo

Tilaa uutiskirje sähköpostiisi tästä.

Tere Vadén ja Ville Lähde nauhoittavat 12 käsitettä maailmasta -podcastsarjan ensimmästä episodia. Kuva: Paavo Järvensivu

Uusi BIOS-podcast käynnistyi

Ville Lähteen ja Tere Vadénin uuden podcast-sarjan “12 käsitettä maailmasta” ensimmäinen jakso “Elämä” ilmestyi lokakuussa. Sarja on kuunneltavissa kaikilla yleisimmillä alustoilla. Vuoden kestävän sarjan aikana Ville ja Tere keskustelevat ydinkäsitteistä, joiden varaan BIOS-työ rakentuu ja joiden avulla maailman tolaa voi ymmärtää paremmin. Marraskuun jakson otsikko on “Aineenvaihdunta”, ja joulukuussa puhutaan tarpeista ja tarpeentyydytyksen järjestelmistä. Ensi vuoden puolella jatketaan tarkastelemalla esimerkiksi niukkuutta ja runsautta sekä ympäristöongelmien moneutta.

Ensimmäisessä jaksossa aloitettiin perusasioista eli pohdittiin, millainen ilmiö elämä ylipäätään on. Elämä on ainutlaatuista, koska se luo ja ylläpitää ympäristöään. Se ei vain valtaa valmista ”lokeroa” vaan muokkaa maailmasta itselleen sopivaa: ilmakehää ja maaperää myöten. 

Maapallon elämä on olemassa vain valtavan Auringon energiavirran ansiosta, mutta tuo energiavirta ei sitä selitä. Termodynaamisesti elämä onkin varsin kumma ja epätodennäköinen ilmiö. Asian tekee ymmärrettävämmäksi se, että elämällä on planeetan mitassa pitkä, kerrostunut evolutiivinen historia. Historian varrella elävät oliot ja niiden järjestelmät ovat ”oppineet” kierrättämään ainetta hämmästyttävän hyvin, vaikka elämä on törmännytkin erilaisiin ”jäteongelmiin” (siksi meillä on esimerkiksi fossiilisia polttoaineita). Ihmiskunta saapui tähän “valmiiseen pöytään”.

Luonto ei kuitenkaan tuota vakaata tasapainoa, eikä se ole liioin korttitalo. Ja vaikka ”kaikki liittyy kaikkeen” samalla planeetalla, tämä on triviaalisti totta. Elämän järjestelmät ovat yhtaikaa kytkeytyneitä ja erilaisia, asuttavat toistensa kylkeen lomittuneita maailmoita. Tämä auttaa ymmärtämään luonnonjärjestelmien yhtaikaista haurautta ja sitkeyttä. Ei ole yhtä luontoa.

Mitä olemme lukeneet?

Professori Jason Hickelin työ on tullut tutuksi BIOS-tutkijoille vuosien mittaan monella saralla, muun muassa köyhyyttä ja nälkää koskevassa tutkimuksessa, “vihreän kasvun” kritiikissä ja laajemmin degrowth-keskustelusta. Kun Hickel vieraili Suomessa marraskuussa 2019, BIOS-tutkijoilla oli tilaisuus käydä perusteellista keskustelua hänen kanssaan, eroja ja yhtäläisyyksiä luodaten. Hickel on myös ansiokkaasti puolustanut degrowth-ajattelua naiivia ja vääristävää kritiikkiä vastaan ja peräänkuuluttanut väittelyä, jossa eri osapuolet pureutuvat aidosti toistensa näkemyksiin eikä karikatyyreihin niistä. Yksi ydinteema on, että tässä perityssä tilanteessa ekologinen siirtymä edellyttää kasvua joillekin, vähentämistä toisille, sillä elämme systemaattisesti eriarvoisessa maailmassa. Nykyään Barcelonassa Universitat Autònomassa professorina toimiva Hickel on kollegoineen julkaissut vuoden aikana vaikuttavan määrän uutta tutkimusta, josta esittelemme neljä artikkelia.

Kesäkuussa Nature Sustainability -lehdessä ilmestynyt artikkeli “Compensation for atmospheric appropriation” on Hickelin ja Andrew L. Fanningin käsialaa. Leedsin yliopistossa toimiva Fanning on tehnyt työtään mm. “donitsitalouden” alalla sekä siihen kytkeytyvässä A Good Life for All Within Planetary Boundaries -tutkimussuunnassa (siitä puhutaan joulukuun BIOS-podcastissa!) Hickel ja Fanning ovat aiemminkin tehneet yhteistyötä mm. artikkelissa “The social shortfall and ecological overshoot of nations” (maksumuuri). Tuoreessa yhteisartikkelissa he vertailevat oikeudenmukaisesti jaetun historiallisen päästöbudjettinsa ylittävien ja alittavien maiden eroja ja esittävät, millaisia kompensaatioita “ylisaastuttavien” pitäisi maksaa. Näkökulmana on historiallinen vastuu eli kertyneet päästöt, ei vuosittainen nykytaso. Tutkimuksessa tehdään optimistinen oletus globaalin nettonollan saavuttamisesta vuoteen 2050 mennessä, ja heidän mukaansa tuolloinkin ylisaastuttavat maat tulisivat ylittämään budjettinsa kolminkertaisesti, eli käyttämään vähäpäästöisempien maiden budjettia. Parhaimmassakin tilanteessa siis kompensaatiot olisivat välttämättömiä. (Tämä linkittyy viime joulukuun uutiskirjeessä käsiteltyyn “loss and damage” -kiistaan ja laajemmin kysymykseen oikeudenmukaisesta ilmastorahoituksesta.) Artikkeli konkretisoi globaalin “Pohjoisen” ja “Etelän” välisen ilmastopäästöjen vastuun eron hätkähdyttävällä tavalla: globaali Pohjoinen on ylittänyt 1,5°C lämpenemisen päästöbudjettinsa oikeudenmukaisen osuuden jo vuosikymmeniä sitten. Asian voi siis ilmaista myös niin, että vauraat maat ovat vaurastuneet ottamalla haltuun muiden osuutta ilmakehän nielujen “yhteismaista”. 

Heinäkuussa Economic Systems Research -lehdessä ilmestyneessä artikkelissa “Integrated assessment modelling of degrowth scenarios for Australia” kahdeksan tutkijaa pyrkii muokkaamaan kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa ja -raporteissa käytössä olevia integrated assessment -malleja (IAM) soveltuvaksi perinjuurisemman yhteiskunnallisen muutoksen kuvaamiseen. Käytössä olevat mallit nimittäin ovat heikoilla, jos yritetään tarkastella elintapojen ja yhteiskunnan “tarpeentyydytyksen järjestelmien” radikaaleja muutoksia – ja ne nojaavat perinteiseen BKT-kasvun oletukseen eli jatkuvaan tuotannon ja kulutuksen lisääntymiseen. (Kriittiseen IAM-keskusteluun voi tutustua esimerkiksi tässä Naturen keskusteluartikkelissa, perustietoja täältä.) 

Syyskuinen Lancet Planetary Health -lehden artikkeli “Is green growth happening?” pureutuu otsikkonsa mukaisesti empiirisesti kysymykseen, onko irtikytkennän (podcast) lupauksen mukaisesta vihreästä kasvusta merkkejä. (Artikkelin tiivistelmä tässä Hickelin ketjussa.) Tarkastelu keskittyy ilmastopäästöihin. Artikkelin johtopäätös on karu: vaikka tarkastelluissa 11 maassa on saatu aikaan ilmastopäästöjen ja BKT:n absoluuttista irtikytkentää, tätä ei voi pitää mielekkäästi “vihreänä kasvuna”. Se edellyttäisi, että päästöt laskisivat tarpeeksi nopealla vauhdilla ja että kokonaisuudessaan siirtymässä huomioitaisiin globaali oikeudenmukaisuus. Nykyvauhdilla noilta mailta kestäisi yli 200 vuotta leikata päästönsä lähelle nollaa, ja hitaan kiiruhtamisen myötä ne tupruttaisivat taivaalle moninkertaisesti reilun osuutensa jäljellä olevasta 1,5 asteen päästöbudjetista (tämä tarkastelunäkökulma on siis eri kuin yllä käsitellyssä artikkelissa, jossa puhutaan historiallisesti kertyneistä päästöistä). Kaikkien tarkasteltujen maiden olisi kiihdytettävä nykyistä päästövähennysten tahtiaan moninkertaisesti, jopa monikymmenkertaiseksi. Ja vaikka Suomi ei mahtunut tarkasteltujen maiden joukkoon, on meidän kannaltamme tärkeä huomata, että maankäyttösektorin päästöt ja siten esimerkiksi metsänielujen heikkeneminen eivät näy tutkimuksen laskelmissa. Ikään kuin irtikytkentä ei muutenkin olisi liian hidasta, nielujen heikkeneminen korostaa, että Suomessakin talouskasvu on ilmastonäkökulmasta kaukana “vihreästä”.

Tuore jo verkkojulkaistu, joulukuun Ecological Economics -lehdessä ilmestyvä artikkeli “How to pay for saving the world” taas tuo yhteen modernin rahateorian (MMT) ja degrowthin näkökulmia. Näin kirjoittajat etsivät vastauksia siihen, miten ekologinen murros voidaan rahoittaa, ja etenkin miten valtiot voivat olla aktiivisia toimijoita siinä. Tämä ulottuvuus on kirjoittajien mukaan ollut degrowth-ajattelussa puutteellisesti käsitelty, ja toisaalta MMT kaipaa syvempää ymmärrystä tuotannon ekologisista rajoista. 

BIOS

Tieteellisiä artikkeleita

Professori Jussi T. Eronen on ollut kanssakirjoittajana useassa tuoreessa tieteellisessä artikkelissa. Näistä voi nostaa esiin erityisesti Naturessa ilmestyneen artikkelin “Understanding and applying biological resilience, from genes to ecosystems”, joka pyrkii syventämään ymmärrystä biologisesta resilienssistä monilla eri tasoilla. Kolmessa kirjan luvussa käsiteltiin NOW-fossiilitietokantaa sekä nisäkkäiden evolutiivisten painon muutosten suhdetta ympäristömuutoksiin.

Artikkelissaan “As in Forests, So in Verse” Karoliina Lummaa tutkii metsähakkuiden ja menetyksen poetiikkaa suomalaisessa metsärunoudessa.

Raportteja

Saksalainen Friedrich Ebert Stiftung on koonnut sarjan raportteja, joissa tarkastellaan Venäjän hyökkäyksen ja Venäjälle asetettujen pakotteiden vaikutusta Euroopan maiden energiajärjestelmille. Raporttisarjan Energy Without Russia Suomen osuutta olivat kirjoittamassa Tere Vadén, Antti Majava ja Jussi T. Eronen.

Emma Hakala taas laati syyskuisen UPI:n raportin Climate change and security: Preparing for different impacts. Tutkimuksiinsa pohjaten hän puntaroi monimutkaisesti ketjuuntuvia ilmastonmuutoksen vaikutuksia ja pohtii keinoja vähentää niiden luomaa uhkaa. Emma oli myös haastateltavana Maailman kuvalehdessä samasta aihepiiristä:

“Maailma ylipäänsä on kehittymässä yhä kriisiytyvämpään suuntaan, Hakala sanoo. 

Samalla ennusteet siitä, miten perusteellisesti ilmastonmuutos tulee ravistelemaan yhteiskuntia, saattavat Hakalan mukaan edelleen olla turhan konservatiivisia. Viime vuosien tapahtumat ovat osoittaneet, miten nopeasti maailma voi muuttua.

“Ei ehkä kannata olettaa, että suurin osa asioita pysyy ennallaan. Ilmastonmuutos voi aiheuttaa laajuudessaan yhtä vakavia muutoksia kuin pandemia”, Hakala sanoo.”

Muuta BIOS-toimintaa

Antti Majava tarkastelee IHME Helsingin haastattelussa, miten pyrkimys yhdistää tiede, taide ja ilmastotyö on onnistunut. Antti muistuttaa, että taiteen ekologisia näkökulmia ei pidä rajoittaa vain ilmeisiin kysymyksiin kuten taiteen tekemisen ympäristövaikutuksiin:

“Taiteen ekologinen jalanjälki on tärkeää tunnistaa ja mahdollisuuksien mukaan pienentää. Pitäisin kuitenkin kaikkein tärkeimpänä ylläpitää taiteen parissa vuosituhansien ajan kehittynyttä tiedostavaa suhdetta materiaan, kykyä pohtia erilaisten eleiden ja materiaalien käytön mielekkyyttä ja merkitystä.

Planeetan ja sen ekosysteemin samoin kuin ihmiskehon tai vaikkapa keinoälyn rajallisuudesta ei voi olla kuin yhtä mieltä. Elämää, kehoa ja koneita ylläpitävien ekologisten järjestelmien huomiotta jättäminen on mahdollista vain virtuaalisessa mielikuvitusmaailmassa, ja sielläkin vain ohikiitävän hetken ajan.”

Ville Lähde oli taustahaastateltavana Helsingin Sanomien artikkelissa, joka käsitteli ekofasismia. Lähde purki kommenteissaan ennen kaikkea väestönkasvua koskevia harhakäsityksiä ja valheellisia väitteitä ja erilaisten etnonationalististen ryhmien kykyä “ratsastaa useilla rattailla” ja suorastaan hyödyntää ristiriitaisuutta sen välttelyn sijaan. Lähde oli myös tieteellisenä tausta-asiantuntijana hyvin toisenlaisessa julkaisussa eli Laura Ertimon ja Mari Ahokoivun valtaa käsittelevässä lastenkirjassa Mikä Mahti! Lähde oli vastaavassa roolissa niin ikään tekijöiden edellisessä luonnon monimuotoisuutta tarkastelevassa teoksessa Aika Matka!

Suomen Luonto -lehti julkaisi Lähteen essen “Maaperän kanssa on osattava elää”, ja ilahduttavasti essee nostettiin lehden uutiskirjeen avoimeksi julkaisuksi, joten myös BIOS-uutiskirjeen lukijat pääsevät nauttimaan siitä. Essee jatkaa pohdintoja, jotka lähde aloitti vuonna 2021 niin & näin -lehden verkkotekstinä julkaistussa kirjoituksessa “Maa kompostista käsin”. Esseessä Lähde pureutuu nykyisen ruoantuotannon ongelmien lisäksi syntyihin syviin, joita hän käsitteli Tere Vadénin kanssa uuden podcast-sarjamme ensimmäisessä jaksossa:

“Tämä on parhaimpia esimerkkejä siitä, miten elämä ei pelkästään synny joihinkin olosuhteisiin, vaan luo omia edellytyksiään ja pitää niitä yllä. Planeettamme ilmakehä ja maaperä ovat yhtä lailla elävän ja elottoman yhteispelin tuloksia.

Maaperän muodostuminen on verkkainen prosessi, joka on riippuvainen elämälle välttämättömien aineen ja energian virtojen jatkuvuudesta. Jos elämä maaperässä lakkaa, se alkaa ”kuolla”, ja jossain vaiheessa se lakkaa olemasta maaperää. Nykyään onkin muodikasta sanoa, että maaperä on elävä olento, mutta itse pidän valaisevampana ymmärtää se nimenomaan erilaisten voimien ja olentojen vyöhykkeeksi, maailmaksi, joka pysyy yllä vain jatkuvissa kohtaamisissa.”

BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas on ollut jälleen monin tavoin julkisuudessa. Syyskuisessa Ylen Ykkösaamussa hän oli keskustelemassa taantumanäkymistä. Kansan Uutisissa hän vastasi kysymyksiin taloudesta ja julkisesta velasta. Iltalehdessä hän taas kommentoi sekä taantumanäkymiä että  EKP:n korkopäätöksiä ja inflaationäkymiä. Kysymyksiin polttoaineiden hinnannoususta hän päätyi vastaamaan niin Iltalehdessä kuin kahdesti Ylellä.

Jussi Ahokas ja Paavo Järvensivu olivat myös haastateltavina Radiogalleria-teoksen Talo- ja kolme tarinaa taloudesta ensimmäisessä jaksossa Talo ja talous.

Mainittakoon vielä, että WISE-hankkeen sisarhanke LONGRISK tuotti syyskuussa politiikkasuosituksensa.

Lopuksi

Syksyisiksi lukuvinkeiksi suosittelemme suomalaisten oikeusoppineiden analyysiä ensimmäisestä ilmasto-oikeudenkäynnistä. Ja lieneepä paavin tuore kirje “Laudate Deum” sekin lukemisen arvoinen, olihan vuoden 2015 kirjeellä “Laudato si” suuri merkitys uudessa ilmastoheräämisessä. Hannah Ritchie on vääntänyt rautalangasta, miksi nettonollaan pyrkimisessä tavoitevuoden lisäksi tärkeää on reitti, jota kuljetaan. Kannattaa lukea myös hänen tuore tekstinsä sähköistämisestä ja energiatehokkuudesta. Suomen Luonnossa Antti Halkka muistuttaa hiilen teknisen talteenoton mittakaavoista. Guardianin oiva pitkä juttu lähtee liikkeelle muovia syövistä mikrobeista mutta ulottuu käsittelemään sitä, miten tieteellinen käsitys eliökunnan piskuisimmista on mullistunut ja miksi mikromaailma on laadullisesti niin omaleimaista. Geoff Mann käsittelee London Review of Books -lehdessä epävarmuutta ja ilmastonmuutosta. Jos englanti ei taivu tarpeeksi, ei huolta, sillä näillä näkymin Ville Lähde kääntää esseen ensi vuoden alun niin & näin -lehteen! Ja onnitellaan samalla niin & näin -lehteä tuoreesta merkittävästä tunnustuspalkinnosta.

Lämmin suositus myös Hanna Nikkasen Long Play -jutulle “Holvi” – juttuun pääsee käsiksi pikkurahalla, ja tässä avoimessa jutussa Hanna kertoo jutun taustoista.

23.10.2023
Valtiovarainvaliokunnalle: talousarvio 2024 ja JTS 2024-27 Annoimme 18. lokakuuta 2023 pyynnöstä lausunnon eduskunnan valtiovarainvaliokunnalle. Asiat: HE 41/2023 vp Hallituksen esitys eduskunnalle valtion talousarvioksi vuodelle 2024 https://www.eduskunta.fi/pdf/HE+41/2023 VNS 1/2023 vp Valtioneuvoston selonteko julkisen talouden suunnitelmasta vuosille 2024—2027 https://www.eduskunta.fi/pdf/VNS+1/2023 Lausunnon pääsanomat: Geopoliittiset jännitteet, sodat Euroopassa ja Lähi-idässä, energiakriisi ja hitaammin päälle vyöryvä ekologinen kriisi määrittävät yhteiskuntapolitiikan tavoitteita ja mahdollisuuksia Suomessa. Valtion talousarviolla pitäisi […]

Annoimme 18. lokakuuta 2023 pyynnöstä lausunnon eduskunnan valtiovarainvaliokunnalle.

Asiat:
HE 41/2023 vp Hallituksen esitys eduskunnalle valtion talousarvioksi vuodelle 2024 https://www.eduskunta.fi/pdf/HE+41/2023
VNS 1/2023 vp Valtioneuvoston selonteko julkisen talouden suunnitelmasta vuosille 2024—2027 https://www.eduskunta.fi/pdf/VNS+1/2023

Lausunnon pääsanomat:

  • Geopoliittiset jännitteet, sodat Euroopassa ja Lähi-idässä, energiakriisi ja hitaammin päälle vyöryvä ekologinen kriisi määrittävät yhteiskuntapolitiikan tavoitteita ja mahdollisuuksia Suomessa. Valtion talousarviolla pitäisi mahdollistaa yhteiskuntapolitiikkaa, jolla aikamme haastaviin kriiseihin vastataan määrätietoisesti ja tehokkaasti.
  • Mikäli asuinrakentamisen rinnalla myös teollisuusinvestoinnit putoavat tulevina kuukausina merkittävästi, on mahdollista, että Suomen taloudessa vuoden 2023 lopulla alkanut taantuma jatkuu läpi vuoden 2024. Tässä tapauksessa myös työmarkkinoilla voitaisiin nähdä merkittävää heikkenemistä.
  • Hallituksen talousarvioesitys on hiilineutraalisuuden ja vihreän siirtymän näkökulmasta on varovainen. Se sisältää painopisteen muutoksia, jotka muovaavat ympäristöpolitiikasta enemmän ilmastopolitiikkaa luonnon monimuotoisuutta säilyttämään pyrkivän politiikan kustannuksella.
  • Mikäli julkisen talouden sopeuttamista halutaan määrätietoisesti tehdä, tulisi sen tapahtua laajemmat yhteiskuntapoliittiset tavoitteet ja ennen kaikkea kestävyyssiirtymään liittyvät tavoitteet huomioiden.
  • Rakenteellinen ongelma valtion talousarviossa on, että siitä puuttuvat tieto ja perusteelliset arvioinnit esitettyjen toimenpiteiden ekologisesta kestävyydestä. Vastuullinen julkinen taloudenpito edellyttää tietopohjan ja ohjauskyvyn harppauksenomaista parantamista.
  • Ekologinen kokonaisnäkemys tarvitaan perustaksi aktiiviselle ja suunnitelmalliselle finanssi-, innovaatio- ja teollisuuspolitiikalle, jonka tehtävänä on tuottaa tavoiteltu talouden rakennemuutos nopeasti, hallitusti ja yhtä aikaa moninaisiin haasteisiin vastaten.

***

Vuoden 2024 valtion talousarvio

Talouden näkymät ja finanssipolitiikan linja

Vuoden 2024 valtion talousarviota on valmisteltu taloudellisessa epävarmuudessa, kuten edellistenkin vuosien talousarvioita. Vaikka monet viime vuonna epävarmuutta aiheuttaneista tekijöistä tuntuvat jääneen taka-alalle – esimerkiksi energian riittävyys Suomessa – tosiasiallisesti paljonkaan ei ole yhteiskunnallisten olosuhteiden näkökulmasta viime vuodesta muuttunut. Geopoliittiset jännitteet, sodat Euroopassa ja Lähi-idässä, energiakriisi ja hitaammin päälle vyöryvä ekologinen kriisi määrittävät edelleen yhteiskuntapolitiikan tavoitteita ja mahdollisuuksia. Julkisen talouden suunnittelu tapahtuu näiden tekijöiden määrittelemänä ja valtion talousarviolla pitäisi mahdollistaa yhteiskuntapolitiikkaa, jolla aikamme haastaviin kriiseihin vastataan määrätietoisesti ja tehokkaasti.

Talousarvion yhteydessä esitetty valtiovarainministeriön talousennuste povaa Suomeen noususuhdannetta vuodesta 2024 eteenpäin. Hyvä suhdanne rakentuisi ennusteen mukaan vahvan investointikysynnän kasvun sekä yksityisen kulutuksen kasvun varaan. Paranevasta suhdanteesta huolimatta työmarkkinoiden tilanne ei ministeriön ennusteen mukaan tulevana vuonna enää kohentuisi. Ennusteeseen on syytä tehdä alaspäin suuntautuvia varauksia. Vaikka inflaation hidastuminen parantaa kotitalouksien ostovoimaa, korkealla pysyttelevä talouden korkotaso todennäköisesti edelleen painaa yksityisiä investointeja alas. Pahinta laskua ei siis ole pääomarintamalla ehkä vielä nähty. Lisäksi kansainvälisen talouden vetoon liittyy juuri tällä hetkellä monenlaista epävarmuutta, mikä heijastuu erityisesti Suomen vientiteollisuuteen. Mikäli asuinrakentamisen rinnalla myös teollisuusinvestoinnit putoavat tulevina kuukausina merkittävästi, on mahdollista, että Suomen taloudessa vuoden 2023 lopulla alkanut taantuma jatkuu läpi vuoden 2024. Tässä tapauksessa myös työmarkkinoilla voitaisiin nähdä merkittävää heikkenemistä.

Valtion vuoden 2024 talousarvion määrittämä finanssipolitiikan linja näyttää ministeriön ennusteeseen peilattuna neutraalilta tai jopa hieman elvyttävältä. Ennen kaikkea verotuksen keventäminen vuonna 2024 lisää yksityisen sektorin tuloja, vaikka sosiaalietuuksiin tehdään ensi vuonna monia leikkauksia. Mikäli taloussuhdanne yllättää negatiivisesti, aluksi automaattiset vakauttajat eli verotulojen suhdanneperäinen lasku ja sosiaaliturvamenojen suhdanneperäinen nousu alkavat elvyttää taloutta. Jos vuonna 2024 ajaudutaan syvään investointilamaan, tarvitaan kuitenkin myös päätösperäisiä elvytystoimia, jotta nopea työttömyyden kasvu Suomessa voidaan estää.

Koska suhdannetilanne näyttää epävarmalta, olisi päätösperäisiä elvytyshankkeita syytä valmistella jo tässä vaiheessa, jotta ne saataisiin tarpeen tullen nopeasti liikkeelle. Julkisten elvytyshankkeiden tulee olla sellaisia, että ne edistävät kokonaisuutena suomalaisen yhteiskunnan siirtymää kohti ekologista ja sosiaalista kestävyyttä. Tiedevetoinen suunnittelu, investointien kokonaiskoordinointi ja haitallisten polkuriippuvuuksien välttäminen ovat perusperiaatteet, joihin mahdollisesti tarvittavan finanssipoliittisen elvytyksen on syytä nojata.

Vihreän siirtymän toimenpiteet

Valtion talousarviossa on viime vuosina koottu yhteen tieto sellaisista määrärahoista, joilla pyritään edistämään Suomen hiilineutraaliutta ja vihreää siirtymää. Tämä koonti on tervetullut lisä valtion budjettikirjaan. Tarkasteluun poimitut määrärahat liittyvät ympäristön ja vesistöjen suojeluun, energiatehokkuuden ja uusiutuvan energian edistämiseen, kehitysyhteistyön kautta tapahtuvaan ilmastotyöhön, tutkimukseen ja kehittämiseen, liikenteen ilmastotoimiin sekä maa- ja metsätalouteen ja maankäyttösektorin toimiin.

Vuoden 2024 talousarvioesityksessä hiilineutraalisuuteen liittyviä tavoitteita edistetään yhteensä 2,3 miljardilla eurolla, mikä on hieman vähemmän kuin vuoden 2023 panostukset yhteensä (lisätalousarviot huomioiden). Edelliseen vuoteen verrattuna toimien painopiste kuitenkin muuttuu selvästi niin, että kaikkien muiden toimien paitsi uusiutuvan energian ja energiatehokkuuden edistämisen määrärahat laskevat. Suhteellisesti eniten laskevat suojelumäärärahat (n. 35 prosenttia) ja kansainvälisen yhteistyön määrärahat (n. 40 prosenttia). Uusiutuvan energian ja energiatehokkuuden edistämisen määrärahat lähes tuplaantuvat, mitä selittää ennen kaikkea energian tuotantotukien merkittävä nousu.

Lisäksi veropuolella tehdään ympäristöohjaukseen liittyviä toimia. Kovin suuria muutoksia ympäristöverotuksessa ei vuonna 2024 tapahdu. Valtiovarainministeriön arvion mukaan vuonna 2024 energiaverotuksen päästöohjaus kevenee hieman, mikä johtuu ennen kaikkea liikennepolttoaineiden valmisteverotuksen alentamisesta. Vaikka liikennepolttoaineiden jakeluvelvoite ei ole ongelmaton päästövähennyskeino, yhdessä valmisteverotuksen alennuksen kanssa hallituksen päättämä jakeluvelvoiteen alempi taso johtaa liikenteen päästöjen kasvamiseen lähitulevaisuudessa. On erityisen huolestuttavaa, että talousarvion yhteydessä ei ole tarkasteltu näiden lisäpäästöjen tai ne toisaalla korjaavien lisätoimien kustannuksia.

Kokonaisuudessaan hallituksen talousarvioesitys hiilineutraalisuuden ja vihreän siirtymän näkökulmasta on varovainen. Se sisältää kuitenkin myös jotain selkeitä painopisteen muutoksia, jotka muovaavat ympäristöpolitiikasta enemmän ilmastopolitiikkaa luonnon monimuotoisuutta säilyttämään pyrkivän politiikan kustannuksella. Kun tiedetään, että 2020-luvun lopulla ekologiseen kriisiin vastaamiseksi tarvitaan koko ajan vaikuttavampia ja laajempia toimia – myös valtioilta – voidaan kysyä, ovatko edelliset toimenpiteet ja niiden laajuus riittäviä tukemaan kiireellistä siirtymää hiilineutraaliin ja luonnon monimuotoisuutta turvaavaan yhteiskuntaan? Onko todellakin niin, että julkisia varoja ja niiden kautta reaalisia resursseja tämän laajan ongelmavyyhdin ratkaisemiseen ei osoiteta tämän enempää? Liika varovaisuus ympäristö- ja siirtymäpolitiikassa voi muodostua pidemmän päälle omaksi ongelmakseen. Tutkimus on toistuvasti osoittanut, että esimerkiksi sopeutuminen ilmastonmuutokseen aiheuttaa sitä enemmän kustannuksia, mitä myöhemmin toimet tehdään.

Vaikka budjettikirjassa edellä tarkasteltuja määrärahoja onkin kiitettävällä tavalla koottu yhteen, julkisen talouden suunnittelun näkökulmasta ongelmallista on, ettei samalla esitetä minkäänlaisia arvioita toimien tai päätösten jälkeen tekemättä jäämien toimien laadullisista vaikutuksista suhteessa Suomen asettamiin ilmasto- ja luontotavoitteisiin. Tämä on osa laajempaa yhteiskuntapolitiikan ja julkisten varojen käytön ohjaamisen ongelmaa, jota käsitellään kattavammin tämän lausunnon viimeisessä osiossa.

Julkisen talouden suunnitelma vuosille 2024—2027

Eduskuntavaalivuoden johdosta julkisen talouden suunnitelma vuosille 2024—2027 käsitellään vuoden 2024 valtion talousarvion yhteydessä. Huomiota herättävintä julkisen talouden suunnitelmassa on se, että huolimatta hallituksen suunnittelemista merkittävistä julkisiin menoihin – ennen kaikkea sosiaalietuusmenoihin – kohdistuvista sopeutustoimista julkiset alijäämät pysyvät läpi hallituskauden merkittävän suurina. Yksi keskeinen syy tähän on, että talouden kokonaisveroaste laskee valtiovarainministeriön ennusteen mukaan selvästi seuraavien vuosien ajan. Lisäksi sosiaali- ja terveyspalveluissa menojen kasvu näyttää tulevina vuosina olevan varsin nopeaa, mikä johtuu sote-uudistuksen tuomista lisäpanostustarpeista sekä väestörakenteen muutoksesta.

Jos julkista taloutta haluttaisiin sopeuttaa merkittävästi päätösperäisillä toimilla, on ilmeistä, että veronkorotuksia tulisi tehdä suunniteltua enemmän tai vaihtoehtoisesti julkisia menoja tulisi leikata vieläkin voimallisemmin. Toisaalta tällaiset valinnat näkyisivät negatiivisesti kotimaisessa kokonaiskysynnässä ja siten taloudellisessa aktiviteetissa. Helppoja ratkaisuja julkisen talouden tasapainottamiseksi ei näytäkään lyhyellä tai keskipitkällä aikavälillä olevan.

Mikäli julkisen talouden sopeuttamista kuitenkin halutaan määrätietoisesti tehdä, tulisi sen tapahtua laajemmat yhteiskuntapoliittiset tavoitteet ja ennen kaikkea kestävyyssiirtymään liittyvät tavoitteet huomioiden. Tällöin suorien leikkausten ja veronkorotusten sijaan pitäisi keskittyä pidemmän tähtäimen dynaamisiin yhteiskunnallisiin vaikutuksiin ja valittujen toimenpiteiden sekä tehtyjen päätösten laadullisiin tulemiin erityisesti suhteessa ilmasto- ja biodiversiteettitavoitteisiin sekä yhteiskunnalliseen resilienssiin.

Kysymys on julkisen taloudenpidonkin näkökulmasta yhtäaikaisesta alasajosta ja ylösajosta. Mitä yhteiskunnassa tarvitaan enemmän ja mitä vähemmän? Ja kun tähän on vastattu, on vielä vastattava kysymykseen, millä ohjauskeinoilla tämän kaltaiseen yhteiskuntaan tehokkaimmin päästään samalla julkisen talouden tasapainosta huolehtien? Tarvitaanko jollain yhteiskunnan alueella lisää julkisia investointeja tai tukea yksityisille investoinneille? Laitetaanko jossain julkisen talouden valinnoilla resursseja haitalliseen käyttöön? Pitääkö kulutusta ja investointeja ohjata voimakkaammin verotuksella? Pitääkö jotain toimintaa suoraan kieltää? Onko kokonaiskysyntää liikaa vai liian vähän? Onko kansantalouden laaja rahoituskestävyys turvattu? Vastaamalla näihin kysymyksiin ja tekemällä oikeanlaisia päätöksiä, korkeaa taloudellista aktiviteettia ja tasapainoista julkista taloutta on mahdollista tavoitella ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden rajoissa (myös geopoliittiset haasteet huomioiden). Näiltä osin julkisen talouden suunnittelu Suomessa vaatii uudelleenajattelua, jonka suuntaviivoja avataan laajemmin seuraavassa lausunnon osiossa.

Valtion talousarvio ja julkisen talouden suunnitelma välineenä nopean ja hallitun ekologisen kestävyyssiirtymän toteuttamiseksi Suomessa

Tässä lausuntomme osiossa kiinnitämme huomion siihen, minkälaisia edellytyksiä valtion talousarvio ja julkisen talouden suunnitelma politiikan ohjauksen välineenä antavat nopean ja hallitun ekologisen kestävyyssiirtymän toteuttamiseksi Suomessa. Suomi on ottanut tavoitteekseen hiilineutraaliuden vuoteen 2035 mennessä ja hiilinegatiivisuuden pian sen jälkeen. Lisäksi Suomi on sitoutunut pysäyttämään luontokadon mahdollisimman pian.

Jotta talouspolitiikka kykenisi ohjaamaan taloutta kohti ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää talouskasvua, sen tulisi kyetä tekemään erottelu kestävän ja ei-kestävän taloudellisen toiminnan välillä. Vain kestävän taloudellisen toiminnan tulisi kasvaa, ja ei-kestävän taloudellisen toiminnan tulisi supistua. Talouspoliittinen kasvustrategia, jossa ekologinen kestävyys on vasta toissijainen tavoite taloudellisen toimeliaisuuden ja sisällöltään minkä tahansa työllisyyden kasvun jälkeen, ei riitä nopean ja hallitun kestävyyssiirtymän toteuttamiseksi. Tällaisen kasvustrategian sijaan tarvitaan siirtymäpolitiikkaa, joka aktiivisesti ja tavoitteellisesti tähtää sisällöllisiin muutoksiin taloudessa[1].

Valtion talousarviossa monet keskeiset talouspolitiikkaa ohjaavat suureet, kuten BKT:n kasvu, työllisyysaste ja velkasuhde eivät kerro mitään talouden ekologisesta kestävyydestä. Nämä suureet ovat ekologisesti “sokeita”, toisin sanoen ne eivät sisällä tietoa ekologisesta kestävyydestä tai järjestelmällisesti ohjaa politiikkaa sen suuntaan. Historiallisesti BKT:n kasvu on johtanut luonnonvarojen kulutuksen kasvuun, eikä tutkimuksessa ole viitteitä tämän yhteyden katkeamisesta Suomessa. BKT-kasvun vahvistaminen ilman tiukkaa kriteeristöä taloudelle, joka kasvaa BKT:n kanssa, on ekologisen kestävyyden kannalta vahingollista. Työllisyystavoitetta koskee samanlainen huomio, johon palaamme alempana.

Ekologisen kestävyyden kannalta kielteisten tai ekologista kestävyyttä sattumanvaraisesti tai välillisesti edistävien toimien sijaan ekologisesti kestävää taloutta tulee tavoitella tietoisesti ja suoraan, tavoittein ja indikaattorein, jotka ohjaavat julkista taloutta poliittisesti vähintään yhtä määräävästi kuin julkisen talouden suunnittelussa tähän asti priorisoidut talouskasvu, työllisyysaste ja velkasuhde. Alle 15 vuoden päässä oleva hiilineutraalisuustavoite ja vielä haastavammat tehtävät luontokadon pysäyttämisessä ja luonnonvarojen kulutuksen saattamisessa laskuun vaativat julkiselta vallalta ennennäkemättömiä, laaja-alaisia ja nopeita toimia. Kasaantuvat geopoliittiset haasteet ja yhteiskuntarauhan horjuminen tekevät haasteesta entistä vaikeamman. Tässä ajassa tarvittavat politiikkatoimet eivät missään mielessä ole mahdollisia satunnaisina taloudellisen kestävyyden sivutuotteina. Kaikkea julkisen talouden suunnittelua tulee ohjata näkemys talouden todellisista aineellisista ja ekologisista rajoitteista ja konkreettisista sektorikohtaisista ja sektorirajat ylittävistä toimista, joita ekologisen kestävyyden saavuttaminen edellyttää muut poliittiset reunaehdot vielä huomioiden.

Ekologisena tavoitteena valtion talousarvio kiinnittää jonkin verran huomiota nykyisiin ilmastopäästöihin ja päästöjen tavoitetasoon (ks. talousarvion kohta Hiilineutraaliutta ja vihreää siirtymää edistävät talousarvioesityksen määrärahat), mutta hyvin vähän ekologisen kestävyyden ulottuvuuksiin – erityisesti luontokatoon ja luonnonvarojen kestävään käyttöön[2]. Ekologisen kestävyyden kokonaisarviointi on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, jotta voidaan hahmottaa, minkälaisen teollisuuden ja työllisyyden varaan Suomea voidaan lähivuosina ja vuosikymmeninä rakentaa. Ilmastotavoitteiden lisäksi luonnon monimuotoisuuden edistäminen ja luonnonvarojen kulutuksen vähentäminen asettavat ehtoja sille, millainen taloudellinen toiminta ylipäätään on mahdollista. Samalla siirtymäpolitiikan toteuttaminen energiajärjestelmien, asumisen, liikenteen ja maa- ja metsätalouden sektoreilla antaa mittavasti mahdollisuuksia uusien työpaikkojen muodostumiselle. Kestävän ja ei-kestävän talouden mukaan erottuvat myös kestävät ja ei-kestävät työpaikat. Ekologista kokonaistarkastelua tarvitaan erityisen painokkaasti juuri poistuvan ja lisääntyvän työn hahmottamiseen.

Konkreettisena esimerkkinä ilmastopäästönäkökulman riittämättömyydestä voidaan ajatella liikennettä. Jos tarkastellaan vain ilmastopäästöjä, esimerkiksi koko nykyisen ja kasvavan autokannan sähköistäminen voi vaikuttaa kestävältä. Sen sijaan luonnonvarojen kestävän kulutuksen kannalta ei ole mahdollista rakentaa liikkumista kasvavan autokannan sähköistämisen varaan. Nykyisillä tai kasvavilla ajosuoritteilla ja nykyisillä teknologioilla liikenteen sähköistymisessä tarvittavien luonnonvarojen kestävän käytön rajat tulevat pian vastaan. Lisäksi tarvittava kokonaisvaltainen murros vaikeutuu, jos infrastruktuuriratkaisut lukitsevat Suomen tiheän autokannan käyttöön vuosikymmeniksi tai jos liikenteen energiankulutus vie kohtuuttoman suuren osan puhtaasta sähköntuotannosta.

Onnistunut siirtymäpolitiikka edellyttää sekä tietopohjaa kestävyydestä että keinoja ohjata taloutta. Valtion talousarvio on vaillinainen molempien suhteen, vaikka esimerkiksi vihreän siirtymän määrärahat on budjettikirjassa alettu käsitellä omana kokonaisuutenaan. Ongelma tällä hetkellä se, että ilmastopäästöjen ja luontokadon näkökulmasta talousarvion yhteydessä tehtävät vaikuttavuusarviot ovat varsin kevyitä tai ne puuttuvat kokonaan. Tämän vuoksi määrärahojen muutokset ja niiden kokonaistaso jää siirtymäpoliittisesti ilmaan – saavutetaanko niillä aidosti kehitystä, joka vie Suomea kohti asetettuja ilmasto- ja luontotavoitteita.

Tietopohjan ja siihen perustuvan tilannekuvan luomiseksi BIOS-tutkimusyksikkö on ehdottanut käynnistettäväksi teollisen murroksen tiedevetoista suunnittelua. Strateginen monialainen suunnittelu hahmottelee mahdollisia ja tavoiteltavia polkuja teollisuuden (ja laajemmin yhteiskunnan) rakennemuutokselle Suomessa. Uskottava tietopohja on välttämätön askel sekä ekologisten reunaehtojen huomioimiseksi talouspolitiikassa että viitoittamaan tietä elinvoimaiselle teollisuudelle ja muulle taloudelle. Se myös mahdollistaa määrätietoisen missiolähtöisen innovaatiopolitiikan. Teollisen rakenteen uudistaminen ekologisesti kestäväksi on ratkaisevaa myös työllisyyskehityksen kannalta. Vain ekologisesti kestävällä tuotantorakenteella on mahdollista luoda työpaikkoja pitkäjänteisesti.

Tällä hetkellä valtion talousarvio ja talouspoliittinen arviointi keskittyvät Suomessa vielä liikaa julkiseen velkaan ja väestön ikääntymiskehitykseen. Suomi on ottanut varovaisia mutta toistaiseksi riittämättömiä askelia ekologisen kestävyystiedon sisällyttämiseksi taloudelliseen suunnitteluun. Suomi on samoin ottanut ensimmäisiä askelia talouden ohjaamiseksi vihreän siirtymän mukaisesti, mutta tieto ekologisesta kestävyydestä ei tavoita julkisen talouden suunnittelua ja Suomen kyky ohjata taloutta aktiivisesti ekologisen kestävyyden ja tulevaisuudessakin elinvoimaisen yhteiskunta- ja teollisuusrakenteen saavuttamiseksi on edelleen varsin vajavainen. Vastuullinen taloudenpito edellyttää tietopohjan ja ohjauskyvyn harppauksenomaista parantamista.

Ekonomisti, tutkija Jussi Ahokas
BIOS-tutkimusyksikkö

[1] Olemme hahmotelleet viisi indikaattoria sisältävän Siirtymäpolitiikan kojelaudan siirtymäpolitiikan suunnitteluun ja arviointiin: https://kojelauta.bios.fi

[2] Kokonaistarkastelun puute vaivaa myös sektorikohtaisia vähähiilitiekarttoja, jotka ovat toistaiseksi yksityiskohtaisin esitys teollisuuden tuotantorakenteen muutoksesta hiilineutraalisuustavoitteen mukaisesti, ks. https://bios.fi/tiekartoista/ sekä Majava, A., Vadén, T., Toivanen, T., Järvensivu, P., Lähde, V., & Eronen, J. T. (2022). Sectoral low-carbon roadmaps and the role of forest biomass in Finland’s carbon neutrality 2035 target. Energy Strategy Reviews, 41, 100836.

18.10.2023
Talousvaliokunnalle: kestävän rahoituksen taksonomia Annoimme 18. lokakuuta 2023 pyynnöstä lausunnon eduskunnan talousvaliokunnalle. Asiat: E 32/2023 vp Valtioneuvoston selvitys: EU:n kestävän rahoituksen taksonomian delegoidut asetukset E 33/2023 vp Valtioneuvoston selvitys: Komission tiedonanto koskien kestävän rahoituksen kehystä, joka toimii käytännössä, Komission suositus kestävään talouteen siirtymistä varten annetun rahoituksen helpottamiseksi ja muut tiedonantoon liittyvät asiakirjat Lausunnon pääsanomat: EU:n kestävän rahoituksen kehyksen tavoitteena […]

Annoimme 18. lokakuuta 2023 pyynnöstä lausunnon eduskunnan talousvaliokunnalle.

Asiat:
E 32/2023 vp Valtioneuvoston selvitys: EU:n kestävän rahoituksen taksonomian delegoidut asetukset
E 33/2023 vp Valtioneuvoston selvitys: Komission tiedonanto koskien kestävän rahoituksen kehystä, joka toimii käytännössä, Komission suositus kestävään talouteen siirtymistä varten annetun rahoituksen helpottamiseksi ja muut tiedonantoon liittyvät asiakirjat

Lausunnon pääsanomat:

  • EU:n kestävän rahoituksen kehyksen tavoitteena on tukea Euroopan vihreää siirtymää allokoimalla yksityistä pääomaa tehokkaammin hankkeisiin, joiden myötä talouden ja yhteiskunnan rakenteet muuttuvat ekologisesti ja sosiaalisesti kestäviksi. Kehyksen tarpeellisuus nykyisten suurten, monimutkaisten yhteiskunnallisten haasteiden ja monikriisin määrittämissä olosuhteissa on ilmeinen. (E33/2023)
  • Kestävyyshaasteeseen vastaaminen on käytännössä valtava investointiprojekti, jossa pyritään uudistamaan yhtä aikaa useita yhteiskunnallisia järjestelmiä (mm. energiantuotanto, liikenne, ruoantuotanto, rakentaminen, teollisuustuotanto). Komission arvio 700 miljardin euron vuotuisista lisäinvestoinneista EU:n vihreän siirtymisen tavoitteiden saavuttamiseksi on oikeansuuntainen. (E33/2023)
  • EU:n vihreän rahoituksen taksonomia eli käytännössä yrityksille säädetty vastuullisuusstandardi on ollut tärkeä aloite ohjatessa yksityistä pääomaa uusiin, vihreän siirtymän edellyttämiin kohteisiin. Taksonomian toimeenpano ja vaikutukset ovat kuitenkin vielä auki, ja on todennäköistä, että nykyisiä ohjauskeinoja voimakkaampia mekanismeja tarvitaan yksityisen pääoman ohjauksessa. (E33/2023)
  • Euroopassa ei pidä tuudittautua yksityisen pääoman ohjaamisen onnistumiseen, vaan suorat julkiset investoinnit, jotka edistävät siirtymäpolitiikkaa ja kestävyysmurrosta, on pidettävä koko ajan keinovalikoimassa, ja niitä on tehtävä laajassa mitassa, jotta kestävyystavoitteet saavutetaan niille annetussa aikaraamissa. (E33/2023)
  • EU:n taksonomia ja muut yksityisen pääoman ohjauksen välineet ovat jatkuvan poliittisen vaikuttamisen kohde, mikä todennäköisesti heikentää niiden vaikuttavuutta. Suomen ei pitäisi kansallisesti ottaa tiukkoja kantoja yksityisen pääoman ohjaamisen sääntelyyn, vaan pitäytyä tiedepohjaisuudessa ja etsiä kompromisseja, jotka kokonaisuudessaan edistävät Euroopan vihreää siirtymää. (E32/2023)

***

 

EU:n kestävän rahoituksen kehyksen kehittämisen perusperiaatteita (E33/2023)

EU:n kestävän rahoituksen kehyksen tavoitteena on tukea Euroopan vihreää siirtymää allokoimalla yksityistä pääomaa tehokkaammin hankkeisiin, joiden myötä talouden ja yhteiskunnan rakenteet muuttuvat ekologisesti ja sosiaalisesti kestäviksi. Keskeisenä sisällöllisenä tavoitteena on Euroopan hiilineutraalisuus 2050-luvulla sekä talouden kestävyyden syvällisempi vahvistaminen. BIOS-tutkimusyksikkö pitää ilmeisenä, että tämän kaltaista kehystä tarvitaan nykyisten suurten, monimutkaisten yhteiskunnallisten haasteiden ja monikriisin määrittämissä olosuhteissa. Toisin sanoen, yksityinen pääoma on saatava täysimääräisesti mukaan vihreän siirtymän edistämiseen.

 

Käytännössä kestävyyshaasteeseen vastaaminen on valtava investointiprojekti, jossa pyritään uudistamaan yhtä aikaa useita yhteiskunnallisia järjestelmiä (mm. energiantuotanto, liikenne, ruoantuotanto, rakentaminen, teollisuustuotanto). Komission arvio 700 miljardin euron vuotuisista lisäinvestoinneista EU:n vihreän siirtymisen tavoitteiden saavuttamiseksi on oikeansuuntainen. Mitä tiukemmaksi tavoitteet asetetaan esimerkiksi resurssienkäytön ja luontokadon torjumisen näkökulmasta, sitä suuremmasta investointihaasteesta on kyse. Kunnianhimoinen ekologinen jälleenrakennus tarkoittaa käytännössä sitä, että tulevat vuodet Euroopan talous pyörii investointien ehdoilla ja kulutushyödyketuotannosta voidaan joutua siksi tinkimään. Kestävän rahoituksen kehyksellä voi olla keskeinen asema talouden tuotanto- ja kulutusrakenteiden ohjaamisessa vaadittuun suuntaan.

 

EU on ollut yksityisen rahoituksen ohjaamisessa edelläkävijä. EU:n vihreän rahoituksen taksonomia eli käytännössä yrityksille säädetty vastuullisuusstandardi on ollut tärkeä aloite ohjatessa yksityistä pääomaa uusiin, vihreän siirtymän edellyttämiin kohteisiin. Vaikka EU:n komissio on pystynyt raportoimaan jonkinlaisista myönteisistä tuloksista, käytännössä taksonomian toimeenpano ja vaikutukset ovat kuitenkin vielä auki. On todennäköistä, että nykyisiä ohjauskeinoja voimakkaampia mekanismeja tarvitaan yksityisen pääoman ohjauksessa – esimerkiksi luottoluokitusvälinettä, jota EU:n komissio ei tässä vaiheessa kauttaan enää aio edistää. Myös Euroopan keskuspankin rooli ja vihreän keskuspankkirahoituksen mahdollisuudet tulisi jatkuvasti pitää mielessä, kun kestävän rahoituksen kehystä kehitetään nykyisestä eteenpäin.

 

Vaikka yksityisen pääoman uudelleenallokointi kestävien hankkeiden suuntaan on tärkeää, yksityisen pääoman ohjaamisen onnistumiseen ei pidä Euroopassa tuudittautua siinä määrin, että suorat julkiset investoinnit unohdetaan keinovalikoimasta. Suoria julkisia investointeja, jotka edistävät siirtymäpolitiikkaa ja kestävyysmurrosta, on sen sijaan tästä eteenpäin lisättävä, jotta kestävyystavoitteet saavutetaan niille annetussa aikaraamissa. Tiedeperustainen siirtymäpolitiikan ohjaus ja teollisen kestävyyssiirtymän suunnittelu ovat välineitä, joiden kautta julkiset kestävyysinvestoinnit sekä niitä tukevat yksityiset investoinnit saadaan oikeassa mittakaavassa ja oikeissa kohdissa taloutta ja yhteiskuntaa toteutettua.

 

Kommentti Suomen kantaan EU:n kestävän rahoituksen taksonomian delegoiduista asetuksista (E32/2023)

On selvää, että jatkossakin EU:n taksonomia ja muut yksityisen pääoman ohjauksen välineet ovat jatkuvan poliittisen vaikuttamisen kohde, mikä todennäköisesti heikentää niiden siirtymäpoliittista vaikuttavuutta. Tämä johtuu siitä, että erilaiset polkuriippuvuudet ja saavutettujen etujen puolustaminen pyrkivät säilyttämään pikemminkin vanhaa kuin luomaan uutta epävarmoissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa. Tämän vuoksi kestävän rahoituksen kehittämiselle tarvittaisiin määrätietoinen ja progressiivisia, tiedepohjaisia kompromisseja hakeva ote, jota EU:n komissio onkin silloin tällöin osoittanut. Myös EU-valtioiden tulisi tukea tällaista visiota kaikin tavoin.

 

Siksi voi olla ongelmallista, jos Suomi valtiona ottaa kansallisesti tiukkoja kantoja yksityisen pääoman ohjaamisen sääntelyyn. Esimerkiksi Suomen kanta EU:n kestävän rahoituksen taksonomian delegoiduista asetuksista tulisi ajatella kansallista etua laajemmasta perspektiivistä, eikä esimerkiksi metsämaalle rakentamisen jättämistä taksonomian ulkopuolelle tulisi vastustaa vain sillä perusteella, että Suomessa on paljon metsää. Kaikissa rahoituskehystä koskevissa neuvotteluissa olisikin syytä rakentaa kompromisseja, jotka kokonaisuudessaan edistävät Euroopan vihreää siirtymää ja Suomen tulisi proaktiivisesti kyetä tarjoamaan kestävyyttä edistäviä aloitteita näihin neuvotteluihin.

5.10.2023
12 käsitettä maailmasta Tässä podcast-sarjassa BIOS-tutkijat pureutuvat ekologian, ympäristökriisin ja tulevaisuuden ydinkysymyksiin. Tienviittoina on joukko peruskäsitteitä, yksi kussakin jaksossa.

Podcast-sarjassa filosofit Ville Lähde ja Tere Vadén keskustelevat ydinkäsitteistä ja -teemoista, joiden varaan BIOS-tutkimusyksikön työ rakentuu. Kun ekologiset kriisit etenevät ja nivoutuvat moninaisiin yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin kysymyksiin, ajattelun on seurattava perässä. Monikriisin ajassa monet totunnaiset tavat ajatella ympäristö- ja luonnonvaraongelmia eivät enää toimi. Menneillä välineillä ei pärjää, ja tulevaisuuden reunaehdot muuttuvat yhä nopeammin. Kahdessatoissa keskustelussa tarjotaan työkaluja maailman ja sen tilan parempaan ymmärtämiseen, välineitä mullistuvan maailman hahmottamiseen. Kerran kuukaudessa ilmestyvät jaksot kulkevat elämän ja ekologian perusasioista kohti ekologisen jälleenrakennuksen kokonaiskuvaa.

12 jaksoa, kerran kuussa, vuoden matka.

Sarjan tunnusmusiikin ja -kuvan on luonut Tuomas A. Laitinen.

Sarjan jaksot (täydentyy):

Jakso 1: Elämä

Mitä on elämä? Miksi planeetta, jossa on elämää, on niin ainutlaatuinen paikka? Elämä ei vain saavu jonnekin, vaan se muokkaa väistämättä ympäristöään ja ylläpitää oman olemassaolonsa edellytyksiä. Tämä on yhteistä kaikelle elämälle, myös ihmisen toiminnalle, mutta miten ajatella ympäristökriisiä tämän valossa? Vahva erottelu luonnollisen ja luonnottoman ei auta – sillä ympäristöongelmat ovat mahdollisia taustalla olevien luonnonprosessien vuoksi. On pureuduttava yksityiskohtaisemmin siihen, millaisia vaikutuksia ihmisyhteisöjen toiminnalla on ollut ympäristöönsä, eri aikoina ja eri alueilla. Kun tavoitellaan kestävämpää elämää, ei tule pyrkiä vakaaseen tasapainoon vaan kykyyn muuttua, sopeutua ja muokata itseään.

LISÄLUKEMISTOA: Yrjö Haila, Jätteet ja nielut | Ville Lähde, Life matters everywhere | Ville Lähde, Niukkuuden maailmassa | Antti Salminen ja Tere Vadén, Elo ja anergia | Vaclav Smil, Energy in Nature and Society 

Jakso 2: Aineenvaihdunta

Jokainen elävä olento, sekä jokainen ihmisyhteisö, tarvitsee ainetta ja energiaa ympäröivästä maailmasta elääkseen, uusiutuakseen – ja myös muuttuakseen. Tämä on aineenvaihduntaa, eli kirjaimellisesti aineen vaihtamista itsen ja muun maailman välillä, ja se on kaiken elämisen luonnonvälttämättömyys. Aineenvaihdunnassa myös olennon rajat maailmaansa sumentuvat: esimerkiksi ihmisen aineenvaihdunta nivoutuu osaksi monenlaisia työkaluja ja instituutioita. Aineenvaihdunnan rihmasto voi kurottaa kauas, maailman toiselle laidalle. Tarkastelemalla yhteiskuntien sosio-ekologista aineenvaihduntaa voidaan myös hahmottaa paremmin, miten yhteiskunnat kautta historian ovat olleet hyvin erilaisia ja miten omaleimainen moderni globaali maailmantalous on. Ekologisten kriisien äärellä fossiilitaloudessa kasvaneiden yhteiskuntien täytyy muuttaa aineenvaihduntaansa perusteellisesti, muuttua toisenlaisiksi olennoiksi.

LISÄLUKEMISTOA: BIOS, Maailman aineksen käyttö kasvaa kasvamistaan | BIOS, Mitä on vetytalous? | Ville Lähde, Historian kattoteorian lähteillä | Ville Lähde, Historian tuhojen peili? | Ville Lähde, Yhteiskunnallinen aineenvaihdunta, mitä se on? | Antti Salminen & Tere Vadén, Energia ja kokemus | Tere Vadén, Öljynpaisumuksesta vedenpaisumukseen KUUNNELTAVAA: Fall of Civilizations -podcast KESKUSTELUSSA KÄSITELTYJÄ TUTKIMUKSIA: Emily Elhacham et al., Global human-made mass exceeds all living biomass | Helmut Haberl et al., Contributions of sociometabolic research to sustainability science | Yrjö Haila, How Tightly is the Human Political Society Anchored in Nature? | Magnus Nyström et al., Anatomy and resilience of the global production ecosystem | Hannah Ritchie, Wild mammals make up only a few percent of the world’s mammals | Anke Schaffartzik et al., The global metabolic transition: Regional patterns and trends of global material flows, 1950–2010 | Tere Vadén et al., To continue to burn something?

Jakso 3: Tarpeet

Vaurauden ympäristökuorma on raskas. Luonnonvarojen ja ympäristöongelmien virrat kulkevat maailmassa eriarvoisesti: hyötyä enemmän yksille, haittoja enemmän toisille. Tutkimus toisensa jälkeen osoittaa, miten maailman vauraan vähemmistön ekologinen kuorma on suhteettoman suuri. Tutkimusasetelman vaihtelevat, mutta pääviesti pysyy samana, ja todistusaineisto on vahva. Liian vahva keskittyminen ylikulutukseen voi kuitenkin häivyttää näkyvistä sen, että kaikkien ihmisten arkisen elämän ylläpitäminen vie sekin valtavasti energiaa ja luonnonvaroja. Tämäkin ympäristökuorma on mittava. Määrän lisäksi on siis hahmotettava laatu. Välttämättömiä inhimillisiä tarpeita voidaan tyydyttää lukuisin eri tavoin, joiden ympäristövaikutusten erot ovat valtaisat. Ylikulutuksen, vaurauden ja oikeudenmukaisuuden ohella on katsottava niitä tarpeentyydytyksen järjestelmiä, joiden piirissä me kaikki syömme, liikumme, asumme, tervehdymme, saamme vaatetta päällemme tai kerrytämme oppimista ja kulttuuria. Ilman tätä näkökulmaa emme voi hahmottaa ekologisen jälleenrakennuksen luonnetta.

LISÄLUKEMISTOA: BIOS, Kulutuksen vähentäminen – vaatimus ja vastareaktio | Hirvilammi et al., Kohtuuden rajat? | Knuuti, Kehitysapua köyhiltä rikkaille | Lummaa, Tekojen ja valintojen merkityksestä | Lähde, Mitä Dasguptan raportti sanoo ympäristöstä ja taloudesta? | Lähde, Yksilökeskeisyys vie silpputiedon viidakkoon | Lähde et al. The crises inherent in the success of the global food system | Laakso & Aro (toim.) Planeetan kokoinen arki | A Good Life Within Planetary Boundaries -sivusto | Beyond Primary Energy -raportti | Bärnthaler & Cough, Provisioning for sufficiency | Creutzig et al. Deman-side solutions to climate change mitigation consistent with high levels of well-being | Fanning & Hickel, Compensation for atmospheric appropriation | Millward-Hopkins et al. Providing decent living with minimum energy | Ritchie, There are many reasons to invest in women’s education. Reducing CO2 emissions isn’t one of them | Ritchie, Electrification is efficiency: the world will need less energy after the transition | Ritchie, How much does aviation contribute to climate change? | Wiedmann et al. Scientists’ Warning on Affluence | Zipper, Why Norway – the poster child for electric cars – is having second thoughts

Jakso 4: Niukkuus ja runsaus

Rajaton aineellinen kasvu rajallisella planeetalla on mahdotonta, mutta miten asiat oikeastaan käyvät niukoiksi? Arkisesti ajatellen niukkuus on sitä, että jokin loppuu kesken. Tankki on tyhjä, kaivo kuivuu, kultasuoni tyrehtyy…. Tällainen absoluuttinen asioiden puute on kuitenkin vain yksi niukkuuden ulottuvuus. Tässä jaksossa tarkastellaan niukkuuden suhteellisuutta ja sen ekologisia ulottuvuuksia. Pähkinänkuoressa: jotain luonnonvaraa voi olla olemassa runsaasti, mutta se käy niukaksi suhteessa esimerkiksi käyttöönoton kustannuksiin tai käytön ekologisiin seurauksiin. Fossiilisia polttoaineita on kosolti, mutta suurin osa niistä pitää jättää maan uumeniin. Merenpohjan metallit ovat monille El Dorado, mutta niiden keruu tuhoaisi ikuisiksi ajoiksi hiljaisen elämän maailman. Myös luonnonvarojen uusiutuvuus on laaja kysymys: “kestäväkin” käyttö voi vaurioittaa niitä elämän järjestelmiä, joihin uusiutuminen nojaa. Ekologisesti viisas elämä vaatii moniulotteista niukkuuden ymmärrystä, mutta taloudelliset hahmotustavat ovat edelleen kovin kapeita.

Ville Lähde, Niukkuuden maailmassa | Ville Lähde, Luonnonvarojen niukkuus ja runsaus | Ville Lähde, Mitä maailman nälän voittaminen vaatii? | Ville Lähde, Päästövähennykset ja hiilen talteenotto – ei yhtäläisyysmerkkiä | Bendixen et al. Time is running out for sand | Chung, Scheyder & Trainor, The Promise and risks of deep-sea mining | Keen, What economists get wrong about climate change | Michaux et al. Bottom-up estimation of the scope of tasks to completely phase out fossil fuels in Finland | Nobel, America’s Radioactive Secret | Roberts, The scariest thing about global warming (and Covid-19) | Rousseau et al. Evolution of global marine fishing fleets and the response of fished resources

Jakso 5: Ympäristöongelma

Ympäristökriisi on yhtaikaa ykseys ja moneus. Ympäristöongelmia on valtava kirjo, eikä niistä ole löydettävissä mitään yhtä kaikkia yhdistävää tekijää. Ne vaihtelevat paikallisista globaaleihin, ja hetkellisistä historiallisesti kertautuviin. Ongelmien syyt ovat myös monenlaisia, minkä vuoksi tietynlaisia ympäristöongelmia ovat kohdanneet yhteiskunnat kautta historian, kun taas toiset ovat leimallisia nykyajalle. On ongelmia, jotka ovat tyypillisiä köyhyydelle ja turvattomuudelle ja toisaalta tiukasti vaurauteen ja ylikulutukseen kytkeytyviä.  Kuitenkin tämän kaiken kirjavuuden ohella on ilmeistä, että elämme laajan ympäristökriisin aikakaudella. Ongelmat nivoutuvat toisiinsa ja vahvistavat toisiaan, ja globaalin talouden verkosto hävittää etäisyyksiä. Miten tätä moneuden ja ykseyden jännitettä pitäisi hahmottaa? Ja mitä ongelmia kumpuaa siitä, että poliittisesti on vahva paine pakottaa moninaisuus selkeisiin yksittäisiin mittareihin?

LISÄLUKEMISTOA: BIOS-tutkimusyksikkö, Maailman aineksen käyttö kasvaa kasvamistaan | BIOS, “Miksi biodiversiteetin turvaamisesta laistetaan niin helposti?” | BIOS, “Miksi puhe irtikytkennästä on hankalaa?” | BIOS-podcast, Irtikytkennästä | BIOS, “Ilmaston laskuoppi muuttui – muuttuuko politiikka?” | Yrjö Haila, “Jätteet ja nielut”  | Yrjö Haila ja Ville Lähde, “Luonnon Politiikka” -teoksen esipuhe | Jason Hickel, “A Response to McAfee” | Ville Lähde, “Life matters everywhere”  | Ville Lähde, “Mitä Dasguptan raportti sanoo luonnosta ja taloudesta?” | Ville Lähde, “Ympäristöfilosofian yhtenäisyydestä” | Ville Lähde, “Sadan vuoden urakka” | Ville Lähde, “Ilmastonmuutoksen tilannekatsaus Dubain ilmastokokouksen alla” | Ville Lähde, “Joka päivä on ylikulutuspäivä” | Ville Lähde, “Rousseau’s Rhetoric of ‘nature’” | Wim Carton, Carbon Unicorns | Requena-i-Mora & Brockington, “Seeing Environmental Injustices” | Stockholm Resilience Center, “Planetary Boundaries” | “Donitsitalous” | Guardianin juttu muovin kierrätyksestä

Jakso 6: Väestö

Ympäristökeskustelussa toistuu tiuhaan väite, että väestönkasvu on ongelmien alkujuuri. Usein valitetaan myös, että väestöstä ei puhuta, ja peräänkuulutetaan “kovia keinoja”. Tässä jaksossa pureudutaan väestökehitystä koskeviin väitteisiin ja virheellisiin uskomuksiin. Onko käynnissä globaali väestöräjähdys? Ei, vaan globaali eriytyminen, jossa väestömäärä vähenee tai vakautuu yhtäällä ja kasvaa toisaalla. Sitkeän paikallisen kasvun taustalla on lisäksi tekijöitä, joihin puuttuminen vaatii ennen kaikkea “pehmeitä” keinoja, laajapohjaisen inhimillisen hyvinvoinnin turvaamista. Väestöennusteisiin onkin leivottu sisään oletuksia tulevien vuosien kehityksestä, ja siksi ne poikkeavat toisistaan rajusti. Väestömäärän ja ympäristövaikutusten suhde ei sekään aukea simppelillä kertolaskulla. Väestöasioita pitää oppia ymmärtämään paremmin, jotta päästään yli sitkeistä harhaluuloista.

LISÄLUKEMISTOA:

BIOS-uutiskirje 2/2024: Vuosisadan jälkipuoliskon päästökehityksestä  | Ville Lähde, “Vain pehmeät keinot tehoavat väestökehitykseen” | Ville Lähde, “Väestönkasvun perusasiat haltuun” | Ville Lähde, “Lähteekö syntyvyys uudelleen nousuun vauraissa maissa? Ei siltä näytä.” | Ville Lähde ja Tero Toivanen, “Petteri Taalaksen virheelliset väestönäkemykset” | Ville Lähde, “Korona kitkee liikakansoitusta? EVA:n kummallinen kyselytutkimus” | Ville Lähde, “Ilmastonmuutos ja väestönkasvu” (Ylen keskusteluohjelma) | BIOS, “Huoltosuhde ei ole vain taloudellinen yhtälö” | Adam Tooze, “Youth Quake. Why African Demography Should Matter to the World” | Our World in Data – Population Growth | Marcus Lu, “When Will the Global Population Reach Its Peak?” | Helen Davidson, “China population decline accelerates as birthrates hit record low” | Podcast “Are There Too Many People?” (Thomas Malthusista)

Jakso 7: Ruokajärjestelmät

Mitä ovat ruokajärjestelmät, ja miten niiden pitäisi muuttua? Tässä jaksossa sukelletaan ruoan tuotannon, käsittelyn ja kulutuksen monimutkaiseen vyyhteen. Tuotantokeskeisessä ruoka-ajattelussa ongelmana on pohjimmiltaan aina riittämätön tuotanto ja ratkaisu sen kasvattaminen, mikä luo mahdottomalta vaikuttavan ristiriidan ympäristökriisin kanssa. Tuotatokeskeisyyden ongelmalliset oletukset paljastuvat kuitenkin, kun tarkastellaan nälän ja ruokaturvan problematiikkaa. Ruoan puute on joskus ongelma, mutta harvoin se on ongelmien juuri. Nälkää on myös runsauden keskellä. Ongelmien tarkastelu globaalien tuotanto- ja kulutuslukujen valossa viekin harhaan: on ymmärrettävä paikallisten ja alueellisten ongelmien erityisluonnetta. Asiaa mutkistaa se, että elämme yhtaikaa globaalisti verkottuneessa yhdessä ruokajärjestelmässä mutta samalla keskellä lukuisia radikaalisti erilaisia ruokajärjestelmiä, joiden keskinäiset suhteet ovat eriarvoiset. Globaaliin optimoituun työnjakoon, tiiviiseen kauppaan ja taloudelliseen tehokkuuteen pyrkivä tuotantokeskeisyys ei ole onnistunut nälän voittamisessa, se on vahvistanut toimijoiden välistä eriarvoisuutta ja se on luonut aivan uudenlaista haavoittuvaisuutta kriiseille. 

LISÄLUKEMISTOA:

Ville Lähde et al. The crises inherent in the success of the global food system | Ville Lähde, Mitä maailman nälän voittaminen vaatii? | Ville Lähde, Ruokakriisi ja omavaraisuuden illuusiot | Ville Lähde, Ruokajärjestelmän menestyksessä muhivat kriisit | Ville Lähde, Nälkä lisääntyy maailmassa ilman koronapandemiaakin | Ville Lähde, If laboratory food is the answer, what is the question? | Ville Lähde, Miksi keskustelu ruoasta ja ympäristöstä menee koko ajan pieleen? | Ville Lähde, Ruoantuotannon synkkä utopia | Ville Lähde, Ruokajärjestelmän kohtalonkysymyksiä – Miten niitä pitäisi kysyä? | Ville Lähteen radiokeskustelu Juha Heleniuksen kanssa: Mitä syömme tulevaisuudessa? | Ville Lähteen vierailu Dimitri Ollikaisen vlogissa: Ruokakriisi – onko pahin edessä? | Ville Lähde ja Mila Sell Kirkon Ulkomaanavun podcastissa: Lisääkö ilmastonmuutos nälkää? | Ville Lähteen vierailu JustFood -hankkeen podcastissa: Ruokamurroksen reilut politiikkakeinot | Ville Lähde ohjelmassa “Pieleen mennyt historia”: Nälkä on vallan puutetta, ei ruoan puutetta | Hannah Ritchie, How much of global greenhouse gas emissions come from food? | Feed: A Food System Podcast | SUOMALAISTA TUTKIMUSTA | Ruokavarma  | JustFood | RuokaMinimi

Jakso 8: Peritty tilanne

Tässä jaksossa syvennytään yhtaikaa yksinkertaiseen ja vaikeaan asiaan. Elämme historiallisesti kehkeytyneessä ja kerrostuneessa maailmassa: kaikki nykyinen on siihen juurtunutta, ja kaikki tuleva ponnistaa tästä peritystä tilanteesta. Ympäristökysymyksissä tämä tarkoittaa, että ohjenuoraa ei löydy alkuperäisestä tai muuttumattomasta luonnosta. Ihmisyhteiskunnat ovat aiheuttaneet mittaamatonta vahinkoa muille eliöille, eikä tästä pääse yli eikä ympäri. Asian surkuttelu ei kuitenkaan auta näkemään tietä eteenpäin nykytilanteesta. Paluuta kun ei ole. Peritty tilanne koostuu niin rakennetuista infrastruktuureista kuin muokatuista ympäristöistä, niin syvään juurtuneista tavoista kuin yhteiskunnallisista instituutioista aina talousjärjestelmiin asti. Yhtäältä peritty tilanne rajoittaa: kaikki ei ole mahdollista. Realismin rajoja ei kuitenkaan tule ottaa annettuna. Toisaalta nimittäin olemme myös perineet uusia taitoja, ajatuksia ja tietoa, jolla maailmamme luutuneita rakenteita vastaan voi kamppailla.  

LISÄLUKEMISTOA: Haila & Dyke (toim.), How Nature Speaks | Ville Lähde, Niukkuuden maailmassa | Yrjö Haila & Ville Lähde, Luonnon poliittisuus: mikä on uutta? 

Jakso 9: Kehitys ja edistys

Moderni ajatus jatkuvasta edistyksestä kohti hohtavaa tulevaisuutta on historiallisesti omaleimainen ajatus, mutta se ei ole kummunnut tyhjästä. Tässä jaksossa kaivaudutaan ensin kehityksen ja edistyksen ajatusten historiaan: miten yhtäältä on nähtävissä ideoiden jatkumoa ja toisaalta niiden muovautumista radikaalisti yhä uudelleen, kun kokemus maailmasta muuttuu. Fossiilisten polttoaineiden ja peräkkäisten teknologisten vallankumouksien myötä tuli mahdolliseksi edistysajattelun nykyinen muoto, joka äärimmillään uskoo ihmiskunnan katkaisevan siteensä aineelliseen luontoon, jopa kuolevaisuuteen. Ympäristöajattelussa tätä kuvastaa toistuva ajatus, että “kaikki menee koko ajan paremmin”, joten elämme siksi “parasta mahdollista aikaa”. Tällaiselle pohjalle rakentuu yhä uudelleen yksinkertaistava ja poissulkeva vastakkainasettelu optimismin ja pessimismin välillä. Uusi maailmanaika kuitenkin vaatii tämän vastakkainasettelun ylittämistä. Lopuksi käsitellään sellaisia historiankäsityksiä, jossa edistyksen sijaan uskotaan ikuiseen kamppailuun vallasta ja ylemmyydestä. Kuten yksisilmäisessä edistysajattelussa, niissäkin unohtuu historia: maailman mullistuminen ihmisten ja muiden olentojen toiminnan tuloksena.

LISÄLUKEMISTOA: Ilja Lehtinen ja Ville Lähde, Kirjeenvaihto tulevaisuudesta | Jeremy Lent, Steven Pinkerin optimistinen kertomus ihmiskunnan edistyksestä on pahasti pielessä | Ville Lähde, “Ei hötkyillä, sillä meillä menee paremmin kuin koskaan” | Ville Lähde, Sitkeä edistysusko ja murtumien maailmanpolitiikka | Ville Lähde, Optimismi on vaikea laji | Ville Lähde, Saako ilmastonmuutoksella pelotella? | Ville Lähde ja Tero Toivanen, Meneekö maailmassa kaikki paremmin |  Mara van der Lugt, Katse kohti pimeää

Jakso 10: Antroposeeni

Sana “antroposeeni” lanseerattiin vuosituhannen alussa, ja laajempaan julkisuuteen se tuli viimeistään kymmenkunta vuotta myöhemmin. Alkujaan tiukan luonnontieteellinen termi viittasi ajatukseen “ihmisen aikakaudesta”, ihmisestä planeetan laajuisena geologisena voimana, joka muokkaa planeetan kasvoja. Hyvin pian sana kuitenkin murtautui moninaisempaan tieteelliseen, yhteiskunnalliseen ja taiteelliseen käyttöön, mikä synnytti myös monihaaraisen kriittisen keskustelun. Jos antroposeeni on “ihmisen” aikakausi, keistä ihmisistä puhutaan, milloin ja missä? Kun geologiassa väännettiin peistä siitä, milloin antroposeeni alkoi, muualla ehdotettiin vaihtoehtoisia käsitteitä kuten kapitaloseeni tai oligoseeni – haluttiin kiinnittää huomioita talousjärjestelmien eroihin ja ihmisten väliseen eriarvoisuuteen. Eikö kuitenkin alkupisteestä tai juurisyystä kiistelyn sijaan olisi tärkeää tunnistaa ympäristöongelmien moninaisuus – ”monta antroposeeniä”, kuten BIOS-tutkijat ovat asian ilmaisseet? Samanlainen ajatus on noussut myös luonnontieteellisessä keskustelussa: alkupistettä ei ole, koska antroposeeni on pitkä ja moninainen tapahtumaketju.

LISÄLUKEMISTOA: BIOS-yhteisartikkeli Kenen antroposeeni? (linkki rinnakkaisjulkaisuun) | Tero Toivanen & Mikko Pelttari ,Tämä ihmisen maailma (linkki rinnakkaisjulkaisuun) | Mikko Pelttari, Mihin uutta aikaa tarvitaan? | Sophie Yeo, Anthropocene: The journey to a new geological epoch | Bennett et al. The broiler chicken as a signal of a human reconfigured biosphere | Robinson Meyer, The Cataclysmic Break That (Maybe) Occurred in 1950 | Paul Voosen, The Anthropocene is dead. Long live the anthropocene. | Turner et al. What the Anthropocene’s critics overlook – and why it should be a new geological epoch | Walker et al. The Anthropocene is best understood as an ongoing, intensifying, diachronous event | Donna Haraway, Tentacular Thinking: Anthropocene, Capitalocene, Chthulhucene

Jakso 11: Monikriisi

Miten ymmärtää elämää ilmastonmuutoksen, pandemian, sotien, logistiikkatukosten, ruokakriisien, luontokadon, äärioikeiston nousun ja teknologisten mullistusten keskellä? “Monikriisi” on noussut nopeasti yhdeksi tavaksi sanallistaa nykymaailmaa. Mutta kuten usein käy sanojen räjähtäessä julkisuuteen, se on saanut monia erilaisia merkityksiä. Yksille monikriisit kuvaavat monenkirjavia tilanteita, joissa lukuisat kriisit osuvat yksiin ja synnyttävät jotain uutta. Toisille monikriisin käsite kuvailee nimenomaan tätä aikaa, ainutlaatuista vaihetta maailmanhistoriassa. Joka tapauksessa se on enemmän kuin vain sitä, että monta asiaa tapahtuu yhtaikaa. Erityinen monikriisin haaste on, miten reagoidaan nopeisiin muuttuviin kriiseihin hukkaamatta näkyvistä pitkän aikavälin tavoitteita, hitaiden kriisien näkökulmaa. Miten luovia myrskyssä ja pitää horisontti silti näkyvissä?

LISÄLUKEMISTOA: Ville Lähde, The Polycrisis | Ville Lähde, Mitä on monikriisi? | BIOS, Ekologinen jälleenrakennus epävarmassa maailmassa | Paavo Järvensivu, Suunnittelu ja luova sopeutuminen monikriisissä: oppeja koronapandemiasta | Adam Tooze, Being realistic in a polycrisis

Jakso 12: Ekologinen jälleenrakennus

Ekologinen jälleenrakennus on BIOS-tutkimusyksikön lanseeraama näkymä suomalaisen yhteiskunnan kestävyysmurroksesta. Se on räätälöity täkäläiseen ympäristöön, niin ekologiseen, taloudelliseen kuin kulttuurisuuteen. Laajamittaisen yhteiskunnallisen kestävyysmurroksen visioita ilmestyi kansainväliseen keskusteluun 2010-luvun alkupuolelta lähtien, kun yksilö- ja markkinakeskeinen valtavirta osoittautui yhä ongelmallisemmaksi. Ne pohjasivat kuitenkin pitkälti anglo-amerikkalaiseen mielikuvastoon ja historialliseen kokemukseen, ja BIOS-tutkijat halusivat jotain helpommin tavoitettavaa täkäläiseen keskusteluun. Tässä jaksossa pohditaan, miksi muutosideoiden räätälöinti paikallisiin oloihin on niin tärkeää ja mitkä ovat ekologisen jälleenrakennuksen ydinpiirteitä.

BIOS-kirjallisuutta ekologisesta jälleenrakennuksesta: BIOS, Ekologinen jälleenrakennus -sivusto | BIOS, Siirtymäpolitiikan kojelauta -sivusto | BIOS, Teollisen murroksen suunnittelu -ideapaperi | BIOS, Suomen teollisuuden uudistumispolut | BIOS, Tiedevetoinen suunnittelu -elokuva | Paavo Järvensivu, Ekologinen jälleenrakennus: mitä ja miksi? Teoksessa Elämän vuoksi | Paavo Järvensivu ym., Teollisen kestävyyssiirtymän tiedevetoinen suunnittelu | Paavo Järvensivu & Karoliina Lummaa, Ekologisen jälleenrakennuksen kulttuuri | Paavo Järvensivu & Tero Toivanen, Miten järjestää työ ja työllisyys ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella? Teoksessa Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta | Paavo Järvensivu, Jussi Ahokas ja Tero Toivanen, Tavoitteena reilu ja kestävä talous | Paavo Järvensivu ym., Ilmastokriisiin sopeutuminen on kansanterveydellinen kysymys | Karoliina Lummaa & Ville Lähde, Kasvatus ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella | Tero Toivanen, Paavo Järvensivu & Ville Lähde, Ekologisen jälleenrakennuksen haaste | Tero Toivanen ym., Teollinen murros ekohyvinvointivaltiossa | Tero Toivanen & Ville Lähde, Reaalipoliittinen ilmastoasiantuntijuus ilmastotoimien estäjänä | Tere Vadén ym., Kestävyyssiirtymän tiedontuotannollisista puutteista | WISE-hankkeen sivusto | Muuta lukemistoa: Luke, Kasviproteiini kasvun tiellä | Purvis et al., Three Pillars of Sustainability: in search of conceptual origins | Stockholm Resilience Center, Sustainability Wedding Cake

Erikoisjakso 1: Teollisuuspolitiikka

Teollisuuspolitiikka on noussut erityisesti Joe Bidenin hallinnon (2021–2025) myötä globaalisti vaikuttavien politiikkaideoiden kärkijoukkoon. Kapeassa katsannossa sillä tarkoitetaan lähinnä valtion avustuksia kotimaisille yrityksille ja näiden yritysten kansainvälisen kilpailuasetelman suojelua. Laajemmin katsottuna teollisuuspolitiikassa on kuitenkin kyse talouden julkisesti ohjatusta rakennemuutoksesta kohti poliittisesti päätettyjä sosiaalisia ja ekologisia tavoitteita. Tämä laajempi näkemys on linjassa tuoreimman tutkimuskeskustelun kanssa, tultiinpa keskusteluun taloustieteestä, oikeustieteestä tai kestävyystieteestä. Toisin kuin BIOS:n ekologisen jälleenrakennuksen lanseeraamisen aikoihin (2019), nyt meillä on käsillä vaikutusvaltainen poliittinen idea ja koeteltuja politiikkatoimia, joiden avulla jälleenrakennuksen kaltainen suuri urakka voidaan toteuttaa. Studiovieraana Paavo Järvensivu.

LISÄLUKEMISTOA: Paavo Järvensivu: Lukekaa Draghin raportti

Erikoisjakso 2: Talouskasvu

Tuskin mikään käsite on tässä ajassa enemmän resonoiva kuin talouskasvu. Talouskasvua tavoitellaan ja kritisoidaan, sen puuttumista päivitellään ja sen tulevaisuudesta kiistellään. Mutta mitä jos unohtaisimme talouskasvun käsitteenä kokonaan? Tämä on itse asiassa studiovieraan BIOS-ekonomisti Jussi Ahokkaan ehdotus heti kättelyssä. Ahokkaan toiveesta huolimatta jaksossa keskustellaan talouskasvusta monipuolisesti, ennen kaikkea ekologisen kestävyyden ja kestävyyssiirtymän teemoista käsin. Jos talouskasvusta ei kuitenkaan päästä käsitteenä eroon, miten voisimme käyttää sitä kriittisemmin? Millaisia politiikkahorisontteja tästä avautuisi? Miten talouskasvua kannattaisi mitata? Muun muassa näihin kysymyksiin etsitään vastauksia.

LISÄLUKEMISTOA: Jussi Ahokas: Talouskasvu on ja ei ole ekologisesti kestämätöntä – riippuu mistä talouskasvusta puhumme | Hermann Daly: ”Our Obsession with Growth Must End” | Daniel Read: ”Utility theory from Jeremy Bentham to Daniel Kahneman”

Erikoisjakso 3: Ympäristöturvallisuus

Ympäristökriisi on poliittisissa puheissa alettu nähdä yhä enemmän turvallisuuskysymyksenä. Elinympäristöjen heikkeneminen ja esimerkiksi äärisäät uhkaavat ihmisiä ja yhteiskuntien toimintaa yhä selvemmin ja konkreettisemmin, eikä vaikutuksia voi enää kuitata vain synkän tulevaisuuden maalailuna. Suorien vaikutusten, kuten tulvien, kuivuuksien ja myrskyjen lisäksi ympäristötekijät yhdistyvät yhteiskunnallisten ja taloudellisten muutosten kanssa niin sanotuiksi ketjuuntuviksi vaikutuksiksi, joita ovat esimerkiksi tuotanto- ja toimitusketjujen häiriöt, ruokaturvan heikkeneminen, pakotettu muuttoliike ja kasvava poliittinen epävakaus. Toisaalta jos ympäristökriisin hillintätoimet toteutetaan riittämättömästi suunniteltuina ja kiireessä, voivat myös ne aiheuttaa turvallisuutta uhkaavia siirtymävaikutuksia, kuten kasvavaa eriarvoisuutta, poliittisen vastakkainasettelun syvenemistä ja uusiea materiaaliriippuvuuksia. Tärkeää onkin hahmottaa, miten näitä erilaisia turvallisuusuhkia voisi ennakoida tai torjua. Entä voiko lisääntyvästä ympäristöön liittyvästä turvallisuuspuheesta olla myös jotain haittaa?

Hakala ym. Ilmastonmuutos ja Suomen turvallisuus: Uhat ja varautuminen kokonaisturvallisuuden toimintamallissa | Hakala, Emma (2020). Turvallistamisen uudet tuulet: Ilmastonmuutos osana Suomen kokonaisturvallisuuden toimintamallia. Kosmopolis, 50 (3):8-22. |
Hakala, Emma & Räisänen, Helmi (2022). Tarjoaako kokonaisturvallisuus keinot ympäristömuutokseen varautumiseen. Politiikasta, 29.3. |
Hakala, Emma (2023) Climate change and security: Preparing for different impacts. FIIA Briefing paper 369 | Ville Lähde: Mitä ympäristöturvallisuus voisi tarkoittaa? | BIOS, Ympäristöturvallisuus Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa

26.9.2023
Suurelle valiokunnalle: EU:n omat varat Annoimme 26. syyskuuta 2023 pyynnöstä lausunnon eduskunnan suurelle valiokunnalle. Asiat: U 22/2022 vp Valtioneuvoston kirjelmä eduskunnalle komission ehdotuksista: ehdotus neuvoston päätökseksi Europan unionin omien varojen järjestelmästä annetun päätöksen (EU, Euratom) 2020/2053 muuttamiseksi (omien varojen päätös); ehdotus neuvoston asetuksen vuosia 2021-2027 koskevan monivuotisen rahoituskehyksen vahvistamisesta annetun asetuksen muuttamiseksi (rahoituskehysasetus) https://www.eduskunta.fi/pdf/U+22/2022?lang=fi U 39/2022 vp Valtioneuvoston kirjelmä eduskunnalle […]

Annoimme 26. syyskuuta 2023 pyynnöstä lausunnon eduskunnan suurelle valiokunnalle.

Asiat:
U 22/2022 vp Valtioneuvoston kirjelmä eduskunnalle komission ehdotuksista: ehdotus neuvoston päätökseksi Europan unionin omien varojen järjestelmästä annetun päätöksen (EU, Euratom) 2020/2053 muuttamiseksi (omien varojen päätös); ehdotus neuvoston asetuksen vuosia 2021-2027 koskevan monivuotisen rahoituskehyksen vahvistamisesta annetun asetuksen muuttamiseksi (rahoituskehysasetus) https://www.eduskunta.fi/pdf/U+22/2022?lang=fi
U 39/2022 vp Valtioneuvoston kirjelmä eduskunnalle komission ehdotuksesta neuvoston asetukseksi päästökauppajärjestelmään, hiilirajamekanismiin ja jäännösvoittojen uudelleenkohdentamiseen perustuvien omien varojen käyttöön asettamisessa sovellettavista menetelmistä ja menettelystä sekä käteisvarojen saamiseksi toteutettavista toimenpiteistä, sekä ehdotuksesta neuvoston asetukseksi huhtikuun 30 päivänä 2021 annetun asetuksen (EU, Euratom) 2021/768 muuttamisesta Euroopan unionin uusia omia varoja koskevien täytäntöönpanotoimenpiteiden osalta https://www.eduskunta.fi/pdf/U+39/2022?lang=fi

Lausunnon pääsanomat:

  • EU:n omien varojen järjestelmän kehittäminen Euroopan komission hahmottelemaan suuntaan luo Euroopalle paremmat edellytykset vastata tämän ajan ekologisiin, taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin haasteisiin.
  • Euroopan komission ehdotuksessa omien varojen lähteiksi esitetyt EU:n päästökauppajärjestelmästä kertyvät huutokauppatulot sekä hiilirajamekanismista saatavat tulot ovat perusteltuja lähteitä myös Euroopan vihreän kehityksen ohjelman ja sen toimeenpano-ohjelmien (esim. Fit for 55) näkökulmasta.
  • EU:n omat varat tulisi nähdä jatkossa pysyvänä institutionaalisena osana EU:n politiikkaa. Erityisesti Euroopan vihreän kehityksen ohjelman edistämisessä ja toimeenpanossa omien varojen käyttö esimerkiksi vihreiden investointien rahoittamisessa tulisi vakiinnuttaa pysyväksi käytännöksi.
  • EU:n omien varojen lähteiden määrää ja niiden kautta kerättävien varojen määrää on syytä kasvattaa tulevaisuudessa, kun EU:n yhteiset ympäristötoimet (sekä kannustinohjaus että investoinnit) laajenevat. Uudet EU:n päästökaupan ulkopuolisten sektoreiden ohjaukseen käytettävät verot ja muut tuloja tuottavat ohjausmekanismit kannattaa hyödyntää EU:n omien varojen kehittämisessä tulevaisuudessa. Myös erilaisten vihreiden tukien maksaminen EU:n omista varoista on syytä nostaa keskusteluun.

***

EU:n omien varojen järjestelmän kehittämisen perusperiaatteita

Euroopan unionin omien varojen järjestelmä liittyy kesällä 2020 tehtyyn poliittiseen sopimukseen elpymisvälineestä, jolla unionin on tarkoitus vastata koronakriisin synnyttämiin taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin haasteisiin. Omilla varoilla on käytännössä tarkoitus kattaa elpymisrahaston menoja maksamalla takaisin elpymisvälineen takia otettuja lainoja. Jäsenmaiden jakama näkemys on se, että EU:n omien varojen tulisi edistää EU:n yhteisten tavoitteiden toteutumista esimerkiksi Euroopan vihreän kehityksen ohjelman kautta.

BIOS-tutkimusyksikön näkemyksen mukaan EU:n omien varojen järjestelmä voi luoda jatkossa Euroopalle parempia edellytyksiä vastata tämän ajan ekologisiin, taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin haasteisiin. Komission tuoreessa ehdotuksessa omat varat kerättäisiin kolmesta lähteestä, EU:n päästökauppajärjestelmän huutokauppatuloista, uudesta hiilirajamekanismista sekä uudesta ”jäännösvoittoverosta”. Näistä kaksi ensimmäistä toteutuvat todennäköisesti nopeammin.

BIOS pitää tärkeänä, että juuri hiilen hinnoitteluun liittyvät taloudelliset toimenpiteet ovat omien varojen järjestelmän ytimessä. Tämä kytkee järjestelmän suoremmin Euroopan vihreän kehityksen ohjelmaan ja sen toimenpideohjelmiin, kuten Fit for 55 -ilmastopakettiin. Näin jäsenmaiden toivomus yhteisten tavoitteiden toteutumisesta tulee sisällytettyä omien varojen järjestelmään, jolloin sen poliittinen hyväksyttävyys vahvistuu. Uusille EU-rakenteille tämä on ensiarvoisen tärkeää.

Komission ehdotuksessa on esitetty, että EU:n päästökauppajärjestelmän huutokauppatuloista 25 prosenttia ja hiilirajamekanismista 75 prosenttia siirrettäisiin omiin varoihin ja loput ohjattaisiin EU:n jäsenvaltioiden käyttöön. Omien varojen järjestelmään kannattaa tehdä varaus, joka mahdollistaa näiden suhdelukujen muuttamisen. Tällöin muuttuvissa olosuhteissa järjestelmä voi palvella paremmin esimerkiksi juuri vihreän kehityksen ohjelman toimeenpanoa sekä kansallisia siirtymäpolitiikkaan liittyviä investointitarpeita.

Kehittämiskohteita ja ehdotuksia Suomen kannaksi EU:n omien varojen järjestelmään

Komission esityksessä omien varojen järjestelmä on sidottu EU:n elpymisvälineeseen ja sen rahoittamiseen. Tämä on toistaiseksi ollut jäsenvaltioiden tahto ja myös Suomi suhtautuu omien varojen laajentamiseen elpymisvälineen ulkopuolelle varauksellisesti. Tämä saattaa olla tulevaisuuden yhteiskuntapoliittisten tarpeiden näkökulmasta ja ennen kaikkea vihreän siirtymän politiikan näkökulmasta liian kapea lähestymistapa. Ilmasto- ja luontokatokriisi vaativat Euroopalta ja sen valtioilta kiireellisiä toimia. Ilmastopäästöjä on Euroopan laajuisesti vähennettävä 90-95 prosenttia vuoteen 2040 mennessä 1990 tasoon nähden. Samalla luonnonvarojen käyttöä on määrätietoisesti vähennettävä.

BIOS-tutkimusyksikön näkemys on, että EU:n omat varat tulisi nähdä jatkossa pikemminkin pysyvänä institutionaalisena osana EU:n politiikkaa. Omien varojen järjestelmää pitäisi nopeasti kehittää sellaiseksi, että sitä on mahdollista hyödyntää monipuolisesti ja voimallisesti erilaisissa eurooppalaisissa kestävää tulevaisuutta rakentavissa toimenpiteissä. Erityisesti Euroopan vihreän kehityksen ohjelman edistämisessä ja toimeenpanossa omien varojen käyttö vihreiden investointien rahoittamisessa tulisi vakiinnuttaa pysyväksi käytännöksi. Monet investoinnit ylittävät yksittäisten jäsenmaiden rajat, joten edellytykset niihin investoimiseksi ovat paremmat EU:n yhteisistä varoista. Esimerkiksi jatkossa akuutiksi tulevasta yleiseurooppalaisesta investointitarpeesta käy vaihtelevien sähköntuotantomuotojen yhdistäminen laajoiksi sähköverkoiksi.

Euroopan ilmastotoimien ja muiden ekologisen siirtymäpolitiikan toimien edistämiseksi EU:n omien varojen lähteiden määrää ja niiden kautta kerättävien varojen määrää saattaa olla tarpeen kasvattaa tulevaisuudessa, kun EU:n yhteiset ympäristötoimet laajenevat. Omilla varoilla voi olla siirtymäpolitiikan kokonaisuudessa tärkeä kaksoisrooli – varojen kerääminen voidaan toteuttaa tuottamalla kestävää taloutta kohti ohjaava kannustinvaikutus, kun kerätyillä varoilla taas voidaan rahoittaa ympäristöinvestointeja.

Uudet EU:n päästökaupan ulkopuolisten sektoreiden ohjaukseen käytettävät verot ja muut EU:lle ja sen jäsenvaltioille rahatuloja tuottavat ohjausmekanismit on syytä hyödyntää EU:n omien varojen kehittämisessä tulevaisuudessa. BIOS-tutkimusyksikkö pitää hyvänä komission edelleen kehittelemää aloitetta suurten monikansallisten yritysten markkinavaltioille allokoitavan jäännösvoiton lisäämistä varojen lähteeksi. Jatkossa edelleen päästökaupan laajentaminen on todennäköisesti tarpeellista, mikä luo edellytyksiä omien varojen järjestelmän laajentamiselle lähteiden osalta. Verojen ja maksujen keräämisen lisäksi myös erilaisten vihreää siirtymää edistävien tukien maksaminen voitaisiin toteuttaa EU:n omien varojen ja investointirahastojen kautta tulevaisuudessa.

Keskipitkällä aikavälillä omien varojen järjestelmän toimivuutta pitää arvioida sen perusteella, tuottaako se Euroopan talouteen oikeanlaisia ja riittävän voimakkaita ohjausvaikutuksia sekä sen perusteella, luoko omien varojen järjestelmä riittävällä tavalla edellytyksiä rakenteita muuttaville ekologisille investoinneille EU:n alueella. Tässä ponnistuksessa on huolehdittava erityisesti siitä, että kansallinen ja ylikansallinen tavoitteenasettelu siirtymäpolitiikan suhteen on tasapainossa eikä toinen pääse jarruttamaan toista.

Ekonomisti, tutkija Jussi Ahokas
BIOS-tutkimusyksikkö