BIOS

Erilaisia maanpinnalle ja meriin saapuvaan säteilymäärään tai sen heijastumiseen vaikuttavia keinoja (SRM). Lähde Wikimedia Commons.

Ilmastonmuokkaus (climate engineering), tai kirjaimellisesti “maapallonmuokkaus” (geoengineering), on ollut puheissa vuosikymmeniä. Englanninkielisessä maailmassa puhutaan joskus myös “ilmastoväliintuloista” (climate intervention). Englannin geoengineering lienee näistä laajimmassa käytössä, mutta kaikilla on suunnilleen samanlainen perusidea: se on tietoista ja tarkoituksellista toimintaa, jossa puututaan laajoihin luonnonjärjestelmiin mantereisella tai globaalilla tasolla ilmastonmuutoksen tai sen vaikutusten hillitsemiseksi. Ehdotetut keinot vaihtelevat pilvien keinotekoisesta luomisesta avaruuteen sijoitettaviin suuriin peileihin ja jäätiköitä paikallaan pitäviin muureihin.

Pitkään ilmastonmuokkaus oli ilmastokeskustelun marginaalissa, ja sitä peräänkuuluttivat lähinnä yksittäiset pessimistisimmät tutkijat tai etenkin monensorttiset “ilmastoestäjät”, joiden mukaan suurten yhteiskunnallisten muutosten sijaan olisi halvempaa ja tehokkaampaa vähän sormeilla ilmastoa lisää. Suomen “muokkaus” ei oikein tavoita englannin sanan engineering sivumerkitystä: taitavaa ja juonikasta kikkailua, jolla väistellään vaikeampia ongelmia. Esimerkiksi social engineering pyrkii vaikuttamaan ihmisiin ikään kuin ohi politiikan ja tietoisen ajattelun. Näin geoengineering yhdistää monille kaksi merkitystä: tieteellistä “insinööritaitoa” ja yrityksen “järjestää asioita” ikään kuin takaoven kautta. Ajatus kulkee suunnilleen näin: miksi ryhtyä työläisiin päästövähennyksiin, jos on helpompia keinoja? 

Viime vuosina ilmastonmuokkaus on kuitenkin murtautunut marginaalista ja ilmastoestäjien reviiriltä yhä näkyvämmin valtavirran keskusteluun. Yksi selvä syy tähän on, että päästövähennykset eivät ole edenneet tarvittavalla tavalla ja monet ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat iskeneet ennakoitua nopeammin. Niinpä yhä useampi sanoo, että koska ilmastonmuutoksen hillintä on epäonnistunut, on pakko ottaa käyttöön ilmastonmuokkauksen riskialttiita keinoja. Jos aiemmin ilmastonmuokkaus oli vahvasti ilmastoestäjien arsenaalia, nyt sen keinoja esitetään myös päästöleikkauksia ja sopeutumista täydentämään. Hyvin erilaiset tahot löytävät toisensa. Ilmastonmuokkausta peräänkuulutetaan siis yhtäältä keinona vältellä yhteiskunnallisia muutoksia, toisaalta se kumpuaa pessimismistä yhteiskunnallisten muutosten mahdollisuuksiin.

Usein mainittu esimerkki viime vuosien keskustelun muutoksesta on Naturen pääkirjoitus 12.5.2021, jossa peräänkuulutettiin ilmastonmuokkauksen keinojen tutkimusta. Vuonna 2022 Yhdysvalloissa Bidenin hallinto aloittikin viisivuotisen climate interventions -teemaisen tutkimushankkeen. The New Yorkerin artikkelissa tunnettu ilmastoaktivisti Bill McKibben totesi, että tutkimuksia ja raportteja aiheesta on julkaistu kiihtyvästi viime vuosina. Yksi esimerkki on YK:n ympäristöohjelman julkaisema riippumaton asiantuntija-arvio viime vuonna. Maaliskuussa NOAA:n johtaja peräänkuulutti tutkimusta aiheesta.

Keskustelu sai lisää pökköä pesään viime vuoden lopulla, kun ilmastotutkimuksen veteraani James Hansen julkaisi työryhmänsä kanssa artikkelin “Global warming in the pipeline”. Kuten mainitsin blogissa aiemmin, Hansen ja kumppanit peräänkuuluttivat ilmastonmuokkausta artikkelinsa julkaisun yhteydessä. Ympäristöaiheisesta science fictionistaan tunnettu Kim Stanley Robinson on niin ikään toistuvasti esittänyt, että ilmastonmuokkauksen vastustus on liian kaikenkattavaa. Suomessakin akateemikko Markku Kulmala on (metsäteollisuuden kantoja pääosin korostavan viestintätoimisto Audiomedia Oy:n tiedotteessa) esittänyt, että “tulisi kiinnittää huomiota myös muihin mahdollisiin keinoihin kuten ilmastonmuokkaukseen”.

Muutos on nopea ja merkittävä, sillä hyvin pitkään ilmastomuokkauksen vastustus oli laajaa. YK-tasolla julistettiin vuonna 2010 moratorio laajan skaalan kokeille, ja teknisesti se on edelleen voimassa, joskin sen sovellusala on hieman epämääräinen, sillä kielto perustuu vain biodiversiteettivaikutuksiin.

Kiistaa on käyty paitsi ilmastonmuokkauksen käyttämisestä myös jo siitä, pitääkö sen eri keinoja tutkia vai madaltaisivatko kokeilut kynnystä käytölle. Monet varoittavat paitsi ilmastonmuokkauksen “normalisaatiosta” myös eräänlaisesta moraalisesta riskistä: vaikka tieteellisesti on aivan selvää, että rajut päästövähennykset ovat välttämättömiä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, ilmastonmuokkauksen edistäminen luo illuusiota, että olisi vaihtoehtoinen tie. Tämä on ymmärrettävää, koska päästöleikkausten välttely on ollut ja on edelleen merkittävä taustatekijä ilmastonmuokkauksen puolesta puhumisessa vaikkei enää olekaan ainoa vaikutusvaltainen motiivi. 

Oikeudenmukaisuuskysymykset ovat myös olleet vahvasti tapetilla. Harvardin yliopiston tutkijoiden pitkään suunniteltu koe Ruotsissa peruuntui etenkin Saamelaisneuvoston vastustukseen. Ihmisoikeusvaikutuksista ja juridisista ongelmista on käyty laajaa keskustelua. Lisäksi kun monet ilmastonmuokkauksen keinot voidaan toteuttaa paikallisesti mutta jopa globaalein vaikutuksin, tämä synnyttää mahdollisuuden yksittäisten tahojen omatoimisuuteen ja siitä kumpuaviin ylirajaisiin konflikteihin. Näyttää kuitenkin siltä, että ilmastonmuokkaus on muuttumassa salonkikelpoiseksi ja että keinojen tutkimus etenee. 

Oikeudenmukaisuuteen ja esimerkiksi ylirajaisiin konflikteihin liittyviä kysymyksiä on kuitenkin mahdotonta hallita, jos asiasta ei ole olemassa minkäänlaista kansainvälistä säätelyä tai sopimuskehikkoa. Ja kuten moni kriitikko on todennut, jos globaalin yhteistyön kanssa on kipuiltu päästöleikkauksissa, tämäkään tuskin osoittautuu helpoksi. Tutkimuksen ja etenkin käytännön kokeiden edistyminen on sekin näissä oloissa problemaattista, sillä kuten yllä todettiin, jo nykyiset kokeet ovat herättäneet vastustusta. 

Sekava kaatoluokka

Koko kiistaa vaivaa kuitenkin perustava ongelma, sillä “ilmastonmuokkaukselle” ei ole olemassa selvää eikä jaettua määritelmää. Miten sen tutkimisen tai käytön oikeutuksesta voitaisiin edes käydä kunnon kamppailua, jos puhutaan eri asioista? 

Edes IPCC:n käytössä ei ole yhtä määritelmää, eikä termiä mainita uusimman arviointiraportin sanastossa. Sanastohaulla löytyy vuoden 2019 meriä ja jäätiköitä koskevasta erikoisraportista seuraava termin geoengineering määritelmä:

“Laaja menetelmien ja teknologioiden joukko, joka tähtää ilmastojärjestelmän muuttamiseen tahallisesti ilmastonmuutoksen vaikutusten lieventämiseksi. Useimmat mutteivät kaikki menetelmät pyrkivät joko (1) vähentämään absorboidun auringon energian määrää ilmastojärjestelmässä… tai (2) lisäämään nettohiilinieluja ilmakehästä mittakaavassa, joka riittää ilmaston muuttamiseen. Skaala ja pyrkimys ovat keskeisen tärkeitä… Ilmastonmuokkaus on eri asia kuin säänmuokkaus [weather engineering] ja ekologiamuokkaus [ecological engineering], mutta raja niiden välillä voi olla epäselvä.”

Niin sanotussa puolentoista asteen raportissa (ks. lisää täältä) todetaan sen sijaan:

“Tässä raportissa tarkastellaan erikseen kahta pääasiallista lähestymistapaa, joita osassa kirjallisuutta kutsutaan ‘ilmastonmuokkaukseksi’ [geoegineering]: auringon säteilyn muuntamista (SRM) ja hiilidioksidin talteenottoa (CDR). Tämän erottelun vuoksi termiä ‘ilmastonmuokkaus’ ei käytetä tässä raportissa.”

Näistä sitaateista nousee esiin merkittävin sekavuutta tuottava seikka. Joskus “ilmastonmuokkaukseen” lasketaan erilaiset hiilen talteenoton keinot, joskus taas ei. Usein nämä kaksi asetetaan jopa vastakkain, kun pohditaan täydentäviä keinoja päästövähennyksille: imeäkö hiiltä vai puuttuako maapallon järjestelmien toimintaan muutoin? Vaikuttaa kuitenkin siltä, että useimmissa määritelmissä hiilen talteenotto on mukana.

Lähtöjään tuntuu hyvin ongelmalliselta asettaa saman käsitteellisen sateenvarjon alle esimerkiksi uudelleenmetsitys ja kosteikkojen ennallistaminen, kattojen maalaaminen valkoiseksi, valtamerten lannoittaminen rautayhdisteillä ja pienhiukkasten suihkuttaminen yläilmakehään.

Joissain määritelmissä rajanvetoa tehdään korostamalla IPCC:n tapaan pyrkimystä ja skaalaa mutta niiden ohella “teknologisuutta”. Näin esimerkiksi uudelleenmetsitys ei olisi mukana, mutta onko eronteko oikeastaan kovin toimiva? On totta, että jotkut intoilevat keinopuista, mutta jo uudelleenmetsityksessä on valtavia eroja lajikoostumuksen, vesitalouden, metsien resilienssin ja monien muiden tekijöiden suhteen. Onko ekologisesti köyhän monokulttuurimetsän luominen entiselle ruoantuotantoalueelle sen vähemmän “teknologista” kuin hiilidioksidia kaappaava “imuri”? Devil is in the details, kuten englanniksi sanotaan.

Lisää ongelmia tuottaa se, että läheskään kaikkea hiilen talteenottoa ei edes voisi mielekkäästi lukea tähän joukkoon. Olennaista on, mitä hiilelle tapahtuu: varastoituuko se vai palaako se kiertoon? Eli syntyykö “negatiivisia päästöjä” tai hiilinieluja? Rajaa talteenotetun hiilen hyödyntämisen ja varastoinnin (CCU/CCS) välillä on Suomessakin sumennettu, mikä on erityisen ongelmallista hallituksen peräänkuuluttaman “piippujen tulppaamisen” aikoina. Onneksi tiedotusvälineissä on hiljalleen opittu kiinnittämään huomiota eroon, ks. esim. täällä ja täällä. Hämäryys vain kasvaa, kun tästä puhutaan yläkäsitteen “ilmastonmuokkaus” piirissä. (Käsitteellisiä kiemuroita lisää se, että teknologinen hiilen talteenotto eli CC savukaasuista luetaan nykyään päästövähennysten, ei negatiivisten päästöjen piiriin, jos se tapahtuu fossiililaitoksessa tai teollisuuslaitoksessa. Negatiivisia päästöjä siitä tulee vasta yhdistettynä biomassaan ja hiilen varastointiin eli BECCsiin.)

“Ilmastonmuokkauksesta” tulee helposti käsitteellinen kaatoluokka, jonka sisällä piileviä merkittäviä eroja ei osata hahmottaa. Ehdotetut keinot hiilen talteenotossa poikkeavat radikaalisti toisistaan, ja vielä vahvemmin laajemman ilmastonmuokkauksen piirissä. Tällaisen kaatoluokan kannattaminen tai vastustaminen ei ole mielekästä. Niin ikään löysä “tämän täytyy olla osa palettia” tai “varmuuden vuoksi pitää” tutkia -puhe on vain sekavaa, jos ei osata tarkentaa, mistä oikeastaan puhutaan.

Tarkkuuden peräänkuuluttaminen on koko ajan tärkeämpää, kun ilmastonmuokkaus muuttuu käsitteenä yhä salonkikelpoisemmaksi. Vanha pyrkimys kaiken tutkimuksen ja käytön kieltoon ei varmasti enää onnistu, ja jos käsitteellinen ala pysyy näin sumeana, syntyy helposti illuusio, että yhden keinon muuttuessa sallituksi muutkin pitää hyväksyä – ovathan ne “osa samaa”. Eräänlainen Troijan hevonen, siis: jos hiilen talteenotto on hyväksyttävää, miksei sitten auringon säteilyvaikutukseen puuttuminen?

Ja toisaalta erittelemätön ilmastonmuokkauksen vastustus luo yhtäläisyysmerkin melkoiselle kirjolle, johon voi mahtua lupaavia ja riskittömiä sekä spekulatiivisia tai erittäin vaarallisia menetelmiä. Tällöin esimerkiksi radikaalisti erilaisia asioita voidaan vastustaa epämääräisesti “teknologisina laastareina”, vaikka ne puuttuvat ilmastonmuutoksen monimutkaiseen kokonaisuuteen aivan eri kohdissa, eri tavoin. Ongelmana ovat joidenkin menetelmien vaarat ja riskit, ei teknologisuus sinänsä, sekä poliittinen vaara, että liika innostus vie motiivia päästöleikkauksilta. Mutta osaa keinoista tarvitaan, vaikka päästöjen vähentämisessä onnistuttaisiin tarpeeksi nopeasti ja laajasti, osaa taas ei.

Mitä kuuluu joukkoon?

Karkeasti erotellen “ilmastonmuokkauksena” puhutuista keinoista voidaan erottaa kolme ryhmää: 1) hiilen talteenotto, 2) vaikuttaminen auringon säteilyyn ja 3) ilmastonmuutoksen vaikutuksiin puuttuminen. Kuten sanottua, ilmastonmuutoksen kompleksiin vyyhteen puututaan näissä keinoissa aivan eri kohdissa, ja ne eroavat merkittävästi myös siinä, miten laajasti esimerkiksi ekologisten järjestelmien toimintaan puututaan. Siksi vaikutukset ja riskit ovat hyvin erilaisia.

Tärkeä erottava tekijä keinojen välillä on myös se, olisivatko toimet kertaluonteisia (esimerkiksi “jäätikkömuurin” rakentaminen tai kattojen maalaaminen valkoisiksi) vai vaatisivatko ne jatkuvaa ylläpitoa (kuten pienhiukkasten levittäminen ilmakehään). Keinot eroavat myös maantieteelliseltä vaikutukseltaan: joidenkin vaikutus olisi globaali, toiset taas rajautuisivat tarkemmalle alueelle – jolloin esimerkiksi ylirajaisten konfliktien riski olisi pienempi.

Hiilen talteenotto

Tätä aihetta olen käsitellyt aiemmissa blogikirjoituksissa (täällä, täällä ja täällä) ja useissa BIOS-uutiskirjeissä, joten siihen ei ole tarve syventyä tässä. Keskustelussa erotetaan usein toisistaan teknologinen hiilen talteenotto ja erilaiset “luonnolliset ilmastoratkaisut” (natural climate solutions), mutta kuten todettua, ei erottelu teknologisen ja “luonnollisen” välillä ole välttämättä niin hyödyllinen. Olennaisempaa ovat menetelmien energiakustannukset, maankäyttövaatimukset, vesikustannukset, vaikutukset biodiversiteettiin, niiden teknologinen valmiusaste, synnytettyjen hiilinielujen ja varastojen pysyvyys ja niin edelleen.

Ilmastonmuokkauksesta tai “maapallonmuokkauksesta” käydyssä keskustelussa ovat olleet hiilen talteenoton keinoista läsnä erityisen vahvasti sellaiset, joissa puututaan mittavasti ekologisiin järjestelmiin. Kuten IPCC:n määritelmässä todetaan, mittakaavalla on tässä asiassa merkitystä. Ehkä suomalaisen turvepellon uudelleenmetsittämistä ja vedenpinnan nostoa ei ole mielekästä tarkastella “maapallonmuokkauksena”, vaikka se synnyttäisi nieluja ja vähentäisi päästöjä ja osallistuisi siten epäsuorasti globaaliin prosessiin. Asiaan liittyvä ekologinen järjestelmä kuitenkin on melko rajattu. 

Sen sijaan ehdotettu valtamerten lannoittaminen rautayhdisteillä, mikä saisi aikaan kasviplanktonin lisääntymistä (ja lopulta kuolemaa ja ehkä vajoamista meren pohjaan) olisi todellakin maailmanlaajuisten järjestelmien sormeilua, eikä termi geoengineering kuulosta liioittelulta. Tämän menetelmän ekologisista vaaroista varoitettiin taannoisessa tutkimuksessa.

Hiilen talteenotto, millä keinolla se sitten tapahtuukin, kuitenkin eroaa yhdessä tärkeässä suhteessa alla kuvatuista keinoista. Sitä tarvitaan jossain mitassa väistämättä. Kuten taannoisessa uutiskirjeessä kuvattiin, hiilen talteenottoon liittyvät kiistat koskevat keinojen ajoitusta ja mittakaavaa sekä niiden suhdetta päästövähennyksiin. Erityisen vaarallista on, jos ja kun sen avulla pyritään pidentämään fossiiliteollisuuden elinkaarta. Mutta koska hiilidioksidin pitoisuus ilmakehässä on jo nyt vaarallisen korkealla, pidemmällä aikajänteellä sitä on saatava alemmaksi nopeammin kuin luontaisten prosessien myötä tapahtuisi. Jo tämän vuoksi aiheen käsittely “ilmastonmuokkauksen” käsitteen alla lisää sekavuutta – alempana kuvattujen keinojen tarpeellisuudesta kun moista varmuutta ei missään nimessä ole.  

Vaikuttaminen auringon säteilyyn

Kiistanalaisin ja paljon huomiota saanut ilmastonmuokkauksen keinoryhmä ovat pyrkimykset vaikuttaa maanpinnalle ja meriin saapuvaan säteilymäärään tai sen heijastumiseen. Tätä monimuotoista joukkoa kutsutaan lyhenteellä SRM (solar radiation management/modification). Kiistat SRM:n ympärillä käyvät kuumina. 

Käynnissä on yhtäältä kattavaa kieltoa peräänkuuluttava tutkijoiden vetoomus (ks. taustalla oleva artikkeli), ja muitakin tutkijavetoomuksia on esitetty globaalin moratorion puolesta. Taustalla on yksinkertainen mutta tärkeä ajatus: auringon säteilyn jakautuminen Maapallolla tuottaa dynaamisen ilmastomme, ja säteilymäärän vähentäminen jollain alueella vaikuttaisi energian virtauksiin ilmassa ja vedessä ennustamattomasti. Toisaalta on mm. James Hansenin allekirjoittama vetoomus lisätutkimuksen ja -kokeiden puolesta sekä “tasapainoista tutkimusta” peräänkuuluttava avoin kirje. The New Yorkerin jutussaan Bill McKibben totesi, että kaikkien SRM:ia tutkivien mielestä se on kauhea idea, mutta silti monet heistä sanovat, että siihen on pakko ryhtyä, koska päästövähennyksissä ei onnistuta.

Helmikuisessa YK:n ympäristökokouksessa Nairobissa yritettiin solmia sopua sekä kiellosta että tutkimuksen tarpeesta, eikä kumpaakaan saatu aikaan. Etenkin monet Afrikan maat asettuivat vastaan SRM-menetelmiä ja ajoivat niiden kieltoa. 

Ehdotettuja auringon säteilymäärään vaikuttamisen keinoja on monenlaisia:

(1) Pienhiukkasten suihkuttaminen yläilmakehään eli stratosfääriin

Tällä keinolla käytännössä jäljiteltäisiin suuria tulivuorenpurkauksia, jotka dokumentoidusti ovat viilentäneet ilmastoa. Yleisimmin puhutaan rikkidioksidin suihkuttamisesta, mutta koska se aiheuttaisi happosateita, muita kandidaatteja ovat olleet esimerkiksi alumiini, kalsiumbarbonaatti ja jopa timanttipöly. Vaikka tämän hankkeen mittakaava olisi valtava, löytyisi tarvittava lentokalusto jo useilta mailta (joskin se vaatisi muunnostöitä, joiden ongelmista kiistellään). Skaala olisi siltikin murto-osa nykyisestä fossiilitaloudesta, kun taas esimerkiksi massiivisessa hiilen talteenotossa ja varastoinnissa pitäisi luoda aivan valtava fossiilitalouden mittakaavainen infrastruktuuri.

Pienhiukkasten suihkuttamista pitäisi kuitenkin jatkaa maailman tappiin, tai niin kauan kun kasvihuonekaasujen pitoisuudet ovat vaarallisen korkealla. Jos se nimittäin keskeytettäisiin ja pitoisuudet olisivat edelleen korkeat, syntyvä “lämpöshokki” olisi hirvittävän nopea. Menetelmällä on arveltu olevan myös vaarallisia vaikutuksia mainittujen happosateiden lisäksi: se voisi heikentää otsonikerrosta tai hidastaa sen toipumista, ja vaikuttaa sadannan jakautumiseen. Kuten Bill McKibben toteaa artikkelissaan, monet pelkäävätkin edellä mainittua ylirajaisten konfliktien vaaraa – yhdelle suotuisa SRM-hanke voisi olla toiselle maalle tuhoisa. Yksikin maa voisi teoriassa aloittaa nämä toimet, kuten käy mainitun Kim Stanley Robinsonin climate fiction-teoksessa The Ministry for the Future, mutta vaikutukset olisivat globaaleita.

(2) Untuvapilvien (cirrus) ohentaminen

Alailmakehän yläosien untuvapilvet sekä heijastavat auringonvaloa että absorboivat lämpöä, mutta lämpövaikutus on isompi. Pilviin kylvettäisiin niin ikään pienhiukkasia, mutta toisenlaisia, ja niiden tarkoituksena olisi vaikuttaa jääkristallien muodostumiseen. (Tarkkaan ottaen tämä keino ei kuulu SRM:n piiriin, koska se vaikuttaa pilviin sitoutuvaan lämpöön, mutta samalla se muuttaisi pilvien heijastavuuden suuremmaksi vaikutukseksi.)

(3) Merialueiden pilvien valkaiseminen

Tällä keinolla pyritään vaikuttamaan merialueiden heijastavuuteen eli albedoon. Yksinkertaisimmillaan idea tarkoittaisi meriveden suihkuttamista taivaalle laivoista. Huomattavaa on, että tämän keinon vaikutus mitä ilmeisimmin olisi paikallinen, ei globaali. Näin siitä on puhuttu mahdollisena lisäturvana koralleille tai arktisille alueille. Se siis eroaa merkittävästi aerosolien suihkuttamisesta yläilmakehään – eli jo SRM:n piirissä eri keinojen tarkastelu saman kattokäsitteen alla peittää merkityksellisiä eroja. Toisaalta tämän menetelmän toimivuudesta on vielä epävarmuutta, ja sillä voisi olla vaikutuksia merten biologiaan tai sääjärjestelmiin.

(4) Avaruuspeilit

Hurjimmissa kuvitelmissa Auringon säteilyn pääsyä koko planeetalle estetään avaruuteen sijoitetuilla peileillä. Toistaiseksi tämä on kuitenkin enemmän science fictionia kuin todellisuutta.

(5) Muita keinoja albedon lisäämiseen

Planeetan pinnan heijastavuuden lisäämiseksi on esitetty kaikenlaisia tapoja aina kattojen maalaamisesta valkoiseksi siihen, että laivoilla “vaahdotettaisiin” meren pintaa. Näidenkin keinojen vaikutukset mitä ilmeisimmin olisivat alueellisia.

Kaikkiin SRM-keinoihin liittyy sama perusongelma, jos niitä ajatellaan pääasiallisena ilmastonmuutoksen hillintäkeinona. Ne eivät vaikuta ilmakehään ja meriin päätyvien kasvihuonekaasujen määrään mitenkään. Niinpä jos päästöjä ei saataisi alas, merten happamoituminen jatkuisi. Tietenkään näillä keinoilla ei myöskään vähennettäisi fossiilisten polttoaineiden käyttöön liittyviä muita saastumis- ja terveysongelmia, ei liioin metsäkatoa tai muita ilmiöitä, joissa on muitakin ongelmia kuin kasvihuonekaasupäästöt. SRM puuttuu vain osaan oireista eikä lainkaan juurisyihin.

Ilmastonmuutoksen vaikutuksiin puuttuminen

Lopuksi on mainittava sekalainen joukko tapoja, joilla ilmastonmuutoksen vaikutuksia on ajateltu hillittävän. Näitä luetaan joskus ilmastomuokkauksen piiriin, joskus ei. Viime vuosina näkyvyyttä ovat saaneet ideat hillitä jäätiköiden pienentymistä. Yksinkertaisimmillaan ideana on ollut suihkuttaa jäätiköille vettä jäätymään, aidata jäätiköiden reuna-alueita tai jopa peittää jäätiköitä kankaalla. Hurjimmissa suunnitelmissa on visioitu merenpohjaan rakennettavia muureja, joilla pidettäisiin romahtamisvaarassa olevia jäätiköitä paikallaan.

Näitä keinoja ei voi edes nähdä vaihtoehtoina päästövähennyksille (tai hiilen talteenotolle tai SRM:lle). Niissä on kysymys aivan eri asiasta, eikä keinojen keskinäisessä vertailussa oikein ole mieltä. Ilmastonmuutoksen vaikutuksiin puuttuvissa toimissa avainkysymys on, ollaanko jo niin pitkällä ilmastonmuutoksessa, että tiettyjä ekologisia ja geofysikaalisia muutoksia ei enää täysin voida välttää. Monien mannerjäätiköiden kohdalla tällainen point of no return lienee ohitettu. 

Vaikka päästövähennyksiä saataisiin aikaan mahdollisimman nopeasti mahdollisimman paljon, jo nykyiseen hiilidioksidipitoisuuteen ilmakehässä on “leivottu sisään” paljon mannerjäiden sulamista ja merenpinnan nousua. Parhaassakin tapauksessa lienee niin, että pitoisuutta ei saada alas tarpeeksi nopeasti, jos nyt ylipäätään nettonegatiiviseen vaiheeseen päästään. Esimerkiksi jäätiköitä ja koralleja suojaavat ja elvyttävät toimet voivat olla siksi välttämättömiä. 

Lopuksi

Kaikkien näiden hyvin erilaisten menetelmien ja pyrkimysten tarkastelu saman kattokäsitteen alla hämärtää ymmärrystämme. Jotkin voivat olla välttämättömiä, jotkin riskeistään huolimatta tarpeellisia, toisten hyödyt voivat olla epävarmoja ja potentiaaliset haitat merkittäviä, ja joissain riskit voivat olla paitsi vaarallisia myös globaaleja. Se, onko “ilmastonmuokkaus” yleistasolla hyväksyttävää tai ei, kannatettavaa vai ei, on huono kysymyksenasettelu. On puhuttava yksittäisistä keinoista niiden omilla ehdoilla, ja aina laajemman päästöjen vähennyksen ja ilmastonmuutokseen sopeutumisen kontekstissa. 

Kiistely ilmastonmuokkauksesta tuskin häviää mihinkään vaan muuttuu kuumemmaksi ilmaston myötä, aivan kuin kiista hiilen talteenotosta. Vaikka on täysin selvää, että fossiilitalouden alasajo ja kaikkien päästöjen mahdollisimman nopea alasajo on elinkelpoisen tulevaisuuden edellytys, vuosikymmenten kollektiivisen epäonnistumisen jälkeen jotain muutakin tarvitaan. 

Kuten IPCC:n raportissa todettiin, skaala ja pyrkimykset ovat kriittisen tärkeitä näkökohtia, mutta niin ovat myös ajoitus suhteessa päästövähennyksiin sekä se, millä tavalla menetelmillä puututaan ekologisten järjestelmien toimintaan. Ilmastonmuutos kun ei ole ainoa päällä oleva ongelma.

Sekava käsitteellinen kaatoluokka ei lisää ymmärrystä vaan hämärtää sitä. Siksi kaikkien tutkijoiden, kansalaisaktiivien, poliitikkojen ja tiedotusvälineiden velvollisuus olisi puhua asiasta aina mahdollisimman tarkasti. Tämä käsite ei varmasti mihinkään katoa, eikä sitä määrittelemällä kuriin saa. Siksi tarvitaan jatkuvaa työtä: tarkennusta, kritiikkiä, faktantarkistusta käsitteellistä purkutyötä, jotta hämäryyden suojissa ei päästä ujuttamaan vaarallisia keinoja käyttöön.

Ville Lähde

Lisälukemistoa:
Bob Berwyn, “New Federal Report on Research Into Sun-Dimming Technologies Delivers More Questions Than Answers”
Climate Analytics, “Why geoengineering is not a solution to the climate problem”
Daisy Dunne, “Explainer: Six ideas to limit global warming with solar geoengineering”
David Kitchen, “Geoengineering sounds like a quick climate fix, but without more research and guardrails, it’s a costly gamble − with potentially harmful results”
“Frozen Arctic” -raportti
Jacklin Kwan, “Will Geoengineering Kill Us Or Save Us?”
NOAA, “Climate Intervention”
UNEP, “One Atmosphere: An Independent Expert Review on Solar Radiation Modification Research and Deployment”

Ekaluokkalaisia koulusyksyn alkaessa Oulussa 1938. Lähde: Wikimedia Commons.

Yhä uudestaan esitetään, että väestönkasvu on ympäristöongelmien juurisyy, tärkein syy, alkujuuri. Väitetään, että kaikki muu on puuhastelua sen rinnalla, eikä oikeastaan mitään ympäristöongelmia olisi, jos ei olisi väestönkasvua. Suomen kaltaisissa vauraissa yhteiskunnissa tämän pohjalta tavataan myös sanoa, että ongelma on jossain muualla, ei meillä. Väestönkasvun nimeäminen ympäristökriisin juurisyyksi antaa mahdollisuuden vierittää vastuun muualle, piilevällä tai räikeällä rasismilla maustettuna. Se on myös yksi tapa perustella fatalismia: ihminen on “luonnon virhe”, planeettaa valtaava hallitsematon virus, eikä tutkainta vastaan kannata taistella. 

Tällaista väestöpuhetta edisti vuosikymmeniä Suomessa etenkin Pentti Linkola (1932–2020), jonka julmat kehitysavun ja pakolaisten auttamisen vastaiset puheet saivat vastakaikua paitsi kotimaisessa myös kansainvälisessä äärioikeistossa. Linkolan kannat eivät kuitenkaan tehneet hänestä yhteiskunnan paariaa vaan pikemmin rohkeana pidetyn toisinajattelijan, joka “eli kuin opetti”. Eikä hän ole ollut yksioikoisine väestönäkemyksineen suinkaan yksin Suomessa. Kuten kirjoitimme Tero Toivasen kanssa noin vuosi sitten, silloinen Maailman ilmatieteen järjestön puheenjohtaja Petteri Taalas esitti hyvin ongelmallisia väitteitä väestönkasvun ja ilmastonmuutoksen välisestä suhteesta. Väitettä väestönkasvusta ilmastonmuutoksen “juurisyynä” on toistanut ST1:n Mika Anttonen. 

Kovin usein myös valitetaan, että “väestöstä ei uskalleta puhua”. Lukuisat lehtijutut ja jopa hallitusvastuussa olevien poliitikkojen lausunnot, joissa puhutaan väestönkasvusta juurisyynä ja joissa valitetaan aiheen näkymättömyyttä, ovat oiva todiste itseään vastaan. Ja kuten monta kertaa on todettu, väestöasioista puhutaan oikeastaan aina silloin, kun puheena ovat naisten ja lasten oikeudet, perusterveydenhuolto ja ruokaturva köyhemmissä maissa ja muut keskeiset ihmisoikeuksien ja perusturvan kysymykset. Käytännössä valitus siitä, että “ei uskalleta puhua” on vain toinen tapa sanoa, että kaikkien pitäisi puhua “kovista keinoista”, Pentti Linkolan “laivakirveiden” tapaan.

Näitä väestöväitteitä käytetään niin politiikassa kuin kansalaiskeskustelussa vastustamaan ympäristötoimia. “Täällä” on turha tehdä mitään, kun ongelma on oikeasti “tuolla”. Niin ikään pakolais- ja siirtolaisvihaa lietsotaan pukemalla se ympäristömyönteiseen asuun: “tänne” ei saa tuoda lisää ihmisiä omaksumaan kuluttavaa elämäntapaa ja lisääntymään. Tämä on valitettavan voimallinen yhdistelmä, jota äärioikeisto on onnistuneesti mobilisoinut. Siksi harhatietoa vastaan on käytävä tiukasti.

Harhatietoa vastaan kamppaillessa ei kuitenkaan pidä sortua sivuuttamaan tai vähättelemään väestökysymysten merkitystä. Liian helposti vastaväitteeksi esitetään jotain sellaista, että koska vauraissa maissa per capita kulutus ja päästöt ovat suhteettoman korkeat (tämä on totta), ei väestönkasvulla ole merkitystä (tämä ei ole totta). Tässä tehdään toisenlainen ajatusvirhe. Väestönkasvu ei ole ongelmien globaali alkujuuri, mutta se voi synnyttää ongelmia toisilla tavoilla. Ja tässä pitää olla tarkkana: asian pihvi ei ole lisääntymisen moralisoiminen vaan se, että väestökehitys – kasvu, tasaantuminen ja vähentyminen – on yksi olennainen ulottuvuus yhteiskuntien aineenvaihdunnassa. Se kuuluu aina kokonaisuuteen. Se ei kuitenkaan ole mikään perimmäinen tekijä, josta käsin voidaan vetää yksioikoisia syy-seuraussuhteita. 

En siis peräänkuuluta mitään kädenlämmintä “keskitietä” kovien ja pehmeiden väestöasenteiden välillä vaan oikeanlaisempaa ymmärrystä, luopumista harhatiedosta ja sitkeistä myyteistä. Tutkijolla, toimittajilla, poliitikoilla ja kansalaisaktiiveilla pitäisi olla kansalaisrohkeutta sanoa “ei” väärien kysymyksenasetteluiden äärellä ja viedä puhe sinne, mistä oikeasti on kysymys. Liian usein virheelliseltä pohjalta esitettyjen kysymysten annetaan hallita keskustelua, ja samoja erheitä joudutaan korjaamaan yhä uudelleen. 

Kollegani Tere Vadénin kanssa kävimme väestökysymysten perusasioita läpi podcastsarjamme “12 käsitettä maailmasta” jaksossa “Väestö”. Keskustelun pääasiat on tiivistetty tähän esseeseen, ja lisätietoa saa sekä leipätekstin linkeistä että lopussa olevasta lisäluettavan ja -kuunneltavan listasta. 

Onko käynnissä globaali väestöräjähdys?

Globaali väestömäärä lähti voimakkaaseen kasvuun noin vuoden 1800 tietämillä, jolloin se oli noin miljardi. Sitä ennen kasvua oli ollut, mutta se oli ollut hitaampaa ja voimakkaasti ympäristöolojen määrittämää ja katovuosien tai kulkutautien katkomaa. Kahden miljardin tasolle globaali väestö nousi 1920-luvun lopulla, kuuteen miljardiin vuoden 2000 tietämillä, ja nyt on ylitetty kahdeksan miljardin raja. Ja käy miten tahansa, globaali väestömäärä kasvaa väistämättä jonkin verran. Tässä vaikuttaa eräänlainen demografinen hitausvoima: pitkän voimakkaan kasvun jälkeen kasvu ei voi pysähtyä kuin seinään, sillä lapsentekoikäisiä ihmisiä on suuri osuus kokonaisväestöstä.

Kun tämän globaalin väestökehityksen kuvaa yhtenä graafina, saa todellakin kuvan “väestöräjähdyksestä”. Tämän käsitteen popularisoivat Ann ja Paul Ehrlich teoksessaan The Population Bomb (1968). Ja korkealla abstraktiotasolla tämä pitääkin paikkansa: kun katsotaan koko planeettaa ja koko ihmiskuntaa tekemättä mitään eroja alueiden, yhteiskuntien, valtasuhteiden ja historiallisten olosuhteiden välille. Tällainen aggregointi on ympäristökeskustelussa suosittua. Usein aggregointi on tarpeen, jotta saamme kiinni monimutkaisesta ja -ulotteisesta maailmasta, mutta on aina vaarana, että se vie harhaan. Pieleen mennään silloin, kun ajatellaan, että globaali laskelma on asian koko kuva.

Arvio globaalin väestömäärän kehityksestä vuodesta 10 000 eaa. Lähde: Our World in Data.

Toisin kuin vaikkapa ilmakehään kertyvä hiilidioksidi, väestö ei kuitenkaan muodosta globaalia järjestelmää. Väestökehitys on mosaiikki: se koostuu aina alueellisten yhteiskuntien ja ihmispopulaatioiden erilaisista kohtaloista. Siksi globaalien kasvulukujen taustalla voi olla ja on väestön vähentymistä yhtäällä, voimakasta kasvua toisaalla, ja muualla kehityksen tasaantumista. Ja kaikkialla tähän vaikuttavat syntyvyyden ja kuolleisuuden ohella elinajanodotteen muutokset sekä muuttoliikkeet. Tuijottamalla globaaleihin lukuihin ei siis päästä asiasta perille.

Mainitun teoksen The Population Bomb väestöennusteet osoittautuivat virheellisiksi jo 1970-luvulla, kun kiihkeä väestönkasvu taittui odotettua nopeammin Latinalaisessa Amerikassa ja tietyillä Aasian alueilla. (Myös ennusteet, että väestönkasvu olisi ruoantuotannon kasvua nopeampaa, olivat pielessä, mutta se on sitten ihan toinen juttu.) “Väestöräjähdys” näytti poistuvan päiväjärjestyksestä. Miksi näin kävi?

Tämän hahmottamiseen tarvitaan työkäsite “väestöllinen muuntuminen” (demographic transition). Tämä ilmiö dokumentoitiin ajat sitten vanhoissa vauraissa maissa, ensimmäisen kerran ilmeisesti Ruotsissa, mistä oli saatavilla pitkäaikaisia luotettavia tilastoja. Väestöllinen muuntuminen jaetaan viiteen vaiheeseen, kun tarkastellaan vain väestön “luontaista kehitystä” ei syntyvyyden ja kuolleisuuden suhdetta. 

Vaihe 1:  Korkea syntyvyys ja kuolleisuus – suht vakaa väestömäärä.

Vaihe 2: Kuolleisuus laskee (lääketiede, hygienia, sanitaatio, ruoantuotanto) mutta syntyvyys pysyy korkealla – voimakkaasti kasvava väestömäärä.

Vaihe 3: Syntyvyyskin alkaa laskea (koulutus, naisten oikeudet, parempi elintaso, elämän turvallisuus, perhesuunnittelu, sosiaaliset turvaverkot) – väestönkasvun nopeus hidastuu.

Tässä kohtaa onkin tärkeä huomata, että väestönkehityksessä esimerkiksi lääketieteen rooli on kahtalainen. Ensin se on vauhdittamassa vaihetta 2, mutta vaiheessa 3 lapsikuolleisuuden väheneminen alkaakin vähentää myös syntyvyyttä. Kun useampi lapsi jää eloon ja elämän turvallisuus paranee, ei “tarvitse” tehdä niin monta lasta vanhuuden turvaksi ja esimerkiksi työvoimaksi. Näin myös lapsityövoiman käytön vähenemistä tai kieltoa pidetään yhtenä vaikuttavana tekijänä, kun (kylmästi sanottuna) taloudellinen kannuste lapsentekoon vähenee. Mutta tässäkin edellytys on, että elämän turva paranee muutenkin.

Vaihe 4: Syntyvyys ja kuolleisuus kohtaavat – väestömäärä vakiintuu.

Tässä kohden usein puhutaan keskimääräisen syntyvyyden tai hedelmällisyysasteen (total fertility rate) “uusiutumistasosta”, joka riittää väestömäärän pitämiseen vakaana. Universaalia uusiutumistasoa ei ole, koska se riippuu kuolleisuudesta. Useimmiten puhutaan kuitenkin tasosta 2,1: jos jokainen nainen saa elämänsä aikana keskimäärin niin monta lasta, väestökehitys lopulta vakiintuu, mikäli korkea kuolleisuus on voitettu.

Vaihe 5: Todennäköinen väestömäärän kääntyminen laskuun.

Tämä on käynnissä jo joissain maissa kuten Japanissa ja ilmeisesti oletettua aiemmin Kiinassa. Osassa maita väestömäärä kääntyy laskuun jo aiemmin muuttoliikkeen vuoksi (tästä esimerkkejä löytyy itäisestä Euroopasta). Vaihe 5 toteutuu siis hyvin eri tavoin eri maissa riippuen suhtautumisesta maahanmuuttoon, poismuutosta ja elinajanodotteesta. Mutta iso kuvio näyttää siltä, että suunta on kohti laskevaa kokonaisväestöä yhä useammassa maassa, lopulta kaikkialla.

Joskus törmää väitteisiin, että etenkin maahanmuuton vuoksi vauraissa maissa syntyvyys kääntyisi uudestaan rajuun nousuun (tähän kytkeytyy usein rasistisia näkemyksiä), mutta tutkimus ei tue tätä ajatusta. Esimerkiksi Suomessa syntyvyys on jo kuolleisuutta pienempää, eli kasvua ylläpitää enää maahanmuutto. Muuttoliikkeestä huolimatta väestömäärän ennustetaan kääntyvän laskuun vuonna 2034.

Maakohtaisten arvioiden lisäksi on muistettava, että väestökehitys voi eriytyä voimakkaasti myös maiden sisällä, etenkin maaseudun ja kaupunkien välillä. Etiopia mainitaan usein esimerkkinä siitä, miten hedelmällisyysaste on painunut kaupungeissa jo reilusti alle uusiutumistason, vaikka koko maassa se on keskimäärin korkea.

Väestöllisen muuntumisen vaiheet. Lähde: Wikipedia.

Kuten sanottua, väestöllinen muuntuminen tapahtui esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa paljon nopeammin kuin vanhoissa teollisuusmaissa. Jos Ruotsissa se vei yli 100 vuotta, se tapahtui toisaalla muutamassa vuosikymmenessä. Näkemykset globaalista kehityksestä muuttuivat. Jos ensin projisoitiin vauraan Pohjoisen kehitys kaikkialle maailmaan virheellisesti, nyt projisoitiin nopeamman väestöllisen muuntumisen maiden kehitys samalla tavalla laajemmalle. Niinpä vielä vuonna 2005 ennustettiin, että globaali väestöhuippu saavutettaisiin vuonna 2050.

Viimeistään vuonna 2015 näkymät kuitenkin muuttuivat uudelleen. Kävi ilmi, että nopea väestöllinen muuntuminen ei onnistunutkaan kaikkialla, ja etenkin Afrikassa väestö kasvaisi voimakkaasti vielä pitkään. Tosin on jälleen muistettava, että “Afrikka ei ole valtio”, eli alueiden välillä on isoja eroja. Monissa Pohjois-Afrikan maissa syntyvyys on jo laskenut huomattavasti, ja maiden sisällä on edellä mainittuja eroja.

Niinpä vaikka keskisyntyvyys laskee kaikkialla maailmassa, se laskee odotettua hitaammin joillain alueilla. Vuodesta 2015 lähtien globaalit väestöennusteet muuttuivatkin rajusti: globaali väestönkasvu jatkuisi paljon pidempään, ja vastaavasti väestöhuippu saavutettaisiin korkeammalla tasolla. Nykyään viitataan useimmin YK:n keskiennusteeseen, jonka mukaan vuonna 2050 ihmisiä on 9,7 miljardia, kunnes 2080-luvulla saavutetaan väestöhuippu 10,4 miljardia, minkä jälkeen väestömäärä tasaantuu ja kääntyy laskuun. (Palaan ennusteiden eroon hieman myöhemmin.)

Vastaus kysymykseen “Onko käynnissä globaali väestöräjähdys?” onkin tiukka: “ei”. Vaikka vuosituhantisen globaalisti aggregoidun graafin näkökulmasta näin on – ja tietysti siinä rinnalla tuotantoeläinten määrä on kasvanut ihmispopulaatiota reilusti suuremmaksi ja ihmisen artefaktien massa on koko planeetan biomassaa suurempi – ei tämä näkökulma anna kovin hyödyllistä tietoa nykyisestä ympäristökriisistä ja tulevaisuuden kehityksestä. Pikemmin on käynnissä raju alueellinen erilliskehitys: kasvua, laskua, tasaantumista ja monensuuntaista muuttoliikettä. Tämä antaa käytännön osviittaa: nykyisyyden ja tulevaisuuden haasteet ovat hyvin erilaisia eri puolilla maailman, ja alueita on siksi tarkasteltava niiden omilla ehdoilla eikä globaalin kalkyylin erittelemättömästä näkökulmasta.

Miksi väestönkasvu hiipuu yhtäällä ja jatkuu sitkeästi toisaalla?

Ei ole yhtä yksinkertaista syytä, miksi väestökehitys toteutuu erilaisena eri puolilla maailman, sillä se on aina lukuisten tekijöiden summa. Onhan oikeastaan ilmiselvää, etteivät kehityskulut voi sellaisenaan toistua ympäri maailman. Historiallinen painolasti on erilainen: jotkut maat ovat kolonialismin ja imperialismin historian runtelemia, toisissa taas on takana pitkä hyvinvointi fossiilisten polttoaineiden runsauden ja eriarvoisten globaalien materiaalivirtojen ruokkimana.

Millaisissa maissa syntyvyys on laskenut niin, että ollaan lähellä tai alle “uusiutumistason”? Tähän joukkoon kuuluu noin puolet maailman maista: toisin sanoen joukossa on hyvin erilaisia maita kuten Bangladesh, Intia, Japani, Turkki, Ranska, Mongolia ja Yhdysvallat. (Tässä on käytetty vertailutasoa 2.1, joka kuten sanottua ei oikeastaan ole uusiutumistaso kaikkialla – korkeamman lapsikuolleisuuden maissa taso olisi tuota korkeampi.) 

Läheskään kaikissa näistä maista väestömäärä ei kuitenkaan vielä vähene edellä kuvatun “hitausvoiman” vuoksi (suuri osuus lapsentekoikäisiä ihmisiä) ja/tai muuttoliikkeestä johtuen, ja toisaalta poismuutto voi kiihdyttää laskua toisissa maissa. Mutta kuten mainittua, Kiinassa väestö on jo todennäköisesti kääntynyt laskuun. Euroopassa tällaisia maita ovat esimerkiksi Italia, Portugali, Puola, Romania ja Kreikka. 

Perinteisesti syntyvyyden vähenemisen taustalla on nähty joukko tekijöitä, joihin viitattiin jo edellä:

Naisten yhteiskunnallisen aseman parantuminen: koulutus, oikeudet, pääsy työelämään, seksuaalinen tasa-arvo, valta omaan elämään.

“Koulutusvaikutus” (education effect): Koulutus muuttaa ihmisiä. He saavat enemmän mahdollisuuksia ottaa valtaa, vaikuttaa elämäänsä, kyseenalaistaa auktoriteetteja ja perinteisiä tapoja ja rikkoa perinteisiä normeja koskien esimerkiksi ihanneperhettä. Koulutuksen laatu on kuitenkin keskeinen kysymys. Mikäli kouluissa on liian vähän opettajia, huonot opetusmateriaalit, jos ruoka on puutteellista, jos kotona ei ole esimerkiksi valoa iltaisin läksyjen tekoon, tai mikäli lasten täytyy olla pois koulusta töiden takia, koulutusvaikutus ei toteudu. Tämä nivoutuu myös naisten ja tyttöjen oikeuksiin: varhaiset avioliitot katkaisevat koulutien kovin usein. Koulutus ei siksi ole “hopealuoti” vaan tarvitsee tuekseen ruokaturvaa, köyhyyden torjuntaa, määrärahoja, arjen ennustettavuutta ja sosiaalisia turvaverkkoja.

Terveydenhuolto, sanitaatio, ravitsemus, ruokaturva: Nämä vähentävät lapsikuolleisuutta, ja yhteys koulutuksen laatuun on myös vahva, sillä ongelmat vaikuttavat rajusti oppimiskykyyn ja jaksamiseen.

Tähän kaikkeen liittyy yksi sitkeä väestöpuheen myytti, jota Pentti Linkola viljeli ahkerasti mutta joka palautuu itse asiassa paljon aiemmaksi, taustalla kummittelevaaan väestö- ja taloustieteilijä ja kirkonmies Thomas Malthusiin (1766–1834). Äärioikeiston ja ekofasismilla kosiskelevien väestöretoriikan kulunut iskulause on “Malthus oli oikeassa”. Ei ollut, hän oli väärässä.

Malthus oletti väestön kasvavan luonnonlain mukaan nopeammin kuin ruoantuotanto. Toisin kävi. Hän myös vastusti köyhäinlakeja sillä perusteella, että vaurastuvat köyhät lisääntyisivät enemmän. Asia meni tismalleen päinvastoin: syntyvyys alkoi laskea hyvinvoinnin lisääntyessä.

Malthusilta myös haetaan ajatuksia, joita hänellä ei ollut, kuten ajatusta, että “luonto” tai Jumala kurittaa “liikaväestöä” ja pakottaa sen kestävyysrajoihin. Sen sijaan Malhus oletti, että “liikaväestö” on pysyvä ja väistämätön osa elämää, ja dickensiläisittäin sitä karsivat sodat, köyhyys ja muut vaivat – mihinkään se ei kuitenkaan poistu. Harhakäsitystä lie rakentanut se, että Charles Darwin (1809–1882) inspiroitui Malthusin työstä luonnonvalinnan teoriassaan, ja väärin ymmärrettyä “vahvimpien selviämisen” ajatusta on sitten sovitettu vulgääristi yhteiskuntakehitykseen. 

Asia menee kuitenkin prikulleen toisin päin: monialaisen ja laajan inhimillisen kehityksen edistäminen on välttämätöntä väestökehityksen tasaamiseksi kaikkialla maailmassa. Hyvä elämä vain pitää pystyä takaamaan “planeetan rajoissa”. Sietämättömän vaikea urakka, mutta realistisempaa se on kuin “kova puhe” laivakirveistä ja liikaväestön karsimisesta.

Kaupungistuminen: Tämä on kaksipiippuinen juttu. Kaupungeissa syntyvyys tapaa olla alhaisempaa, myös korkean keskisyntyvyyden maissa. Toisaalta nopea kaupungistuminen on näille maille melkoinen kehityshaaste ja vaikuttaa paikallisten ruokajärjestelmien heikkenemiseen.

Perhesuunnittelu ja väestöpolitiikka: Tämä on herkkä aihe, sillä monissa maissa väestöpolitiikka on saanut rasistisia, syrjiviä ja pakkovaltaisia muotoja. Kiinan “yhden lapsen politiikka” on usein käytetty esimerkki, joskin tutkimuskeskustelussa näyttää olevan vahva näkemys siitä, että syntyvyys oli jo voimakkaassa laskussa ennen kampanjan alkua muista syistä. Yhden lapsen politiikka vahvisti trendiä, ei luonut sitä. Karmeita esimerkkejä löytyy vaikkapa pohjoismaisesta eugeniikasta ja sterilisaatiokampanjoista. Hyvin usein tämä ei olekaan ollut varsinaista väestöpolitiikkaa vaan ei-toivottujen väestöryhmien sortoa. Mutta on myös onnistuneita esimerkkejä, joissa terveydenhuollon ja neuvolatoiminnan ohella on viety perhesuunnittelu- ja ehkäisytietoa haja-asutusalueille. Bangladesh mainitaan usein tässä kohtaa. 

Keskeinen kysymys on, onko ihmisillä koettu tarve perhesuunnitteluun tai ehkäisyyn, ja onko tätä tarvetta mahdollisuuksia täyttää. Ihmisten omilla toiveilla, valinnoilla ja haluilla on merkitystä. Siksi myös monenlaiset kulttuuriset normit vaikuttavat asiaan: perhekoon ihanteet, perheen sisäinen päätäntävalta, uskonnolliset näkemykset ja niin edelleen. “Kulttuurin” pohjalla kuitenkin argumentoidaan helposti yksioikoisesti, tietämättömästi ja harhaanjohtavasti, kuten kirjoitimme Tero Toivasen kanssa Petteri Taalaksen kommenteista. Jos uskonto ja “kulttuuri” hallitsisivat niin voimakkaasti, miten voisi ymmärtää katolilaista Italiaa ja voittopuolisesti islamilaista tai hindulaista Bangladeshia? Kulttuuriset tekijät ovat monenkirjavia, ja ihmiset elävät sosiaalisen paineen, konformismin, individualismin ja muutoksen kaipuun ristiaallokossa. Kuten sanottua, koulutus voi nopeastikin murtaa vanhoillista valtaa. “Naisen paikka on nyrkin ja hellan välissä” oli täysin arkipäiväinen puhetapa sukupolveni lapsuudessa.

Jos edellä kuvatut tekijät ajavat “väestöllistä muuntumista” kohti alempaa syntyvyyttä, on syntyvyys pysynyt sitkeästi korkealla sellaisilla alueilla, joilla on edelleen paljon nälkää ja köyhyyttä, heikompi terveydenhuolto ja sanitaatio, heikko koulutuksen kattavuus tai laatu ja huonot naisten oikeudet. 

Kumpaankaan suuntaan syiden sikermä ei kuitenkaan ole mikään välttämätön pakettiratkaisu, vaan eri alueilla väestönkehityksen ajurien kokoelma voi olla erilainen juuri historian ja olosuhteiden erilaisuuden vuoksi sekä siitä riippuen, millaisiin keinoihin esimerkiksi yhteiskunnilla on varaa.

Tärkein oppitunti kuitenkin tästä on, että väestökehitys ei ole koskaan ennalta määrättyä. Menneisyyden hitausvoima vaikuttaa, mutta muutokset voivat tapahtua nopeammin ja hitaammin. Ja tämä tarkoittaa, että erilaisiin globaaleihin ennusteisiin on leivottu sisään erilaisia oletuksia siitä, miten maailma kehittyy.

Globaalien ennusteiden erot

Edellä mainitsin YK:n keskiennusteen, jonka mukaan 2080-luvulla saavutetaan väestöhuippu 10,4 miljardia. YK:lle on kuitenkin kilpailijoita, kuten IIASA:n ja IHME:n ennusteet. IIASA:n mukaan väestöhuippu saavutettaisiin jo 2070 tasolla 9,4 miljardia, ja IHME ennustaa 9,7 miljardia vuonna 2064. Ne ennakoivat myös nopeampaa laskua kuin YK:n väestöosasto. Rajuin on Rooman Klubin ennuste väestöhuipusta ennen vuosisadan puoliväliä tasolla 8,8 miljardia ja hyvin nopeaa laskua sen jälkeen.

Kaikkien ennusteiden metodologiat poikkeavat toisistaan, ja niiden väliseen puntarointiin ei tässä kannata mennä. Tärkein viesti asiassa on, että väestökehitys ei etene luonnonlain voimalla, vaan siihen vaikuttaa aina moniulotteisesti yhteiskunnallinen kehitys. Väestökehitystä pystyttäisiin vakiinnuttamaan nopeammin kaikkialla maailmassa, mutta käytännössä se edellyttäisi nykyistä voimakkaampaa globaalia solidaarisuutta. Sen sijaan “kovia keinoja” peräänkuuluttavat ja “väestövaihdolla” pelottelevat tahot ovat juuri sellaista kehitystä vastaan. 

Ne tahot, joiden mukaan “väestönkasvusta ei saa puhua”, eivät useinkaan haluaisi puhuttavan juuri niistä asioista, joilla väestönkasvuun voi vaikuttaa. Sen sijaan he kalastelevat näkyvyyttä raflaavilla heitoilla vaikka “ilmastoaborteista”.

Eikä lopulta olennaista ole niinkään globaali väestömäärä vaan se, mitä kullakin alueella tapahtuu. Tässä tullaankin siihen, mikä on ympäristöongelmien ja väestökehityksen suhde.

Mikä on väestön ja ympäristöongelmien suhde?

Väestönkasvu ja väestökehitys ylipäätään eivät ole globaaleja ilmiöitä vaan paikallisten ja alueellisten kehityskulkujen mosaiikki. Sama pätee ympäristökysymyksiin, kuten selitimme perusteellisesti Tere Vadénin kanssa podcast-sarjamme viidennessä jaksossa “Ympäristöongelma” (ks. myös täältä ja täältä). Ympäristökriisi ei ole yksi vaan monta. Siksi väestön ja ympäristökriisin välillä ei ole yksi–yhteen-suhdetta, ja kaiken muun väittäminen on yksinkertaisesti virheellistä. Mutta: tässä kohdalla on myös edellä mainittu vaara päätyä vähättelemään väestökysymyksiä. Syvennytään siis asiaan tarkemmin.

Yksi klassinen tapa puhua väestön ja ympäristökuormituksen suhteesta on mm. Paul Ehrlichin popularisoima yhtälö I=PAT, jossa I on ympäristökuormitus (impact), P on populaatio, A on vauraus (affluence) ja T on teknologia. Tämä ei kuitenkaan oikeastaan ole mikään kunnon yhtälö, eikä sitä oikein pysty käyttämään muuhun kuin ylikorostamaan väestön roolia. 

Nimittäin kuten BIOS-tutkijat ovat usein todenneet, ei ole mitään yhtä ympäristökuormituksen mittaria. Ilmastopäästöt, materiaalinkulutus ja biodiversiteetin heikkeneminen voivat hyvin kulkea eri suuntiin. Vaurauden ympäristöongelmat ovat eittämättömiä – niistä puhuimme podcastimme kolmannessa jaksossa “Tarpeet” – mutta niin ovat köyhyydenkin ongelmat, kuten “donitsitalouden” ideassa kuvataan. Ja teknologiaa on monenlaista. Neljästä muuttujasta vain väestö eli populaatio on järkevästi kvantifioitavissa, minkä vuoksi yhtälö on väestönkasvun ylikorostajien suosiossa.

Riippuen siitä, mikä ympäristövaikutus valitaan, tilanne voi näyttää hyvin erilaiselta. Jos puhutaan ilmastopäästöistä ja materiaalinkulutuksesta, vauraamman maailman per capita -kuorma on niin suuri, että tällä “vaurauden kertoimella” on paljon suurempi merkitys kuin väestömäärällä. Vedenkulutuksen, liikametsästyksen ja viljelysmaan heikkenemisen kohdalla kuvio näyttää todennäköisesti erilaiselta, koska kaikki voivat olla leimallisesti vaurauden tai köyhyyden, ylikulutuksen tai alikulutuksen ongelmia. Toisaalta pitää myös muistaa erityisesti kaupan myötä syntyvä ympäristövaikutusten ja kulutuksen ulkoistaminen.

Pääasia on, että ei ole mitään tarkkaa väestömäärään perustuvaa luonnon kantokykyä tai kestävyysrajaa, globaalia tai alueellista. Niin paljon on väliä sillä, mitä ihmiset tekevät. Millaisilla tavoilla ihmiset rakentavat hyvinvointiaan ja pyörittävät yhteiskuntiaan? Sen vuoksi ympäristökuormituksen jokin muoto voi kasvaa, vaikka väestö olisi tasaantunut tai vähentymässä – Kiinan kasvihuonekaasupäästöt ovat tästä hyvä esimerkki. Väestöllisen muuntumisen loppuvaiheessa olevassa vauraassa Pohjoisessa materiaalinen kulutus on edelleen kasvussa, etenkin kun “ulkoistettu” kulutus otetaan huomioon. Sama ei kuitenkaan päde ilmastopäästöjen kohdalla: päästöjen vähentyminen ei enää johdu likaisen tuotannon muuttamisesta muualle maailmaan. Aiemmin näin oli, enää ei. 

On yksinkertaisesti naiivia ja harhaanjohtavaa ajatella ja väittää, että yhteiskuntien ympäristökuormat syntyvät yhteenlasketusta yksilöiden kulutuksesta, eli ajatella, että jos tulee 100 ihmistä ja kerroin on x10, tulee 1000 ympäristötuhon yksikköä lisää. Tällaisia laskelmia voi tehdä jostain tietystä pysäytetystä ajanhetkestä, ja ne voivat antaa jotain hyödyllistä tietoa kyseisen yhteiskunnan aineenvaihdunnasta: energiataloudesta, materiaali-intensiteetistä. Mutta ei sillä tavalla päästä kiinni syy–seuraus-yhteyksiin ja tulevan kehityksen dynamiikkaan. Jos (fossiilisten polttoaineiden ja sivuvirtamateriaalien) polttamisen polulla pysytään, jos materiaalitalous pysyy lineaarisena ja kierto vähäisenä ja jos aineellinen kulutus kasvaa, ympäristöpaineet lisääntyisivät vaikka väestö pysyisi ennallaan. Ja jos nuo asiat muuttuvat, ei väestön lisääntyminen välttämättä lisäisi kuormaa ollenkaan. Miksi?

Energian ja materiaalien käytöstä valtaosa tapahtuu tuotannon ja kulutuksen rakenteissa: energiajärjestelmässä, teollisuudessa, ruokajärjestelmässä ja niin edelleen. Ruokajärjestelmä on hyvä esimerkki siitä, miten järjestelmiin on sisäänrakennettu haaskuuta. Vauraissakin yhteiskunnissa voidaan haaskata tuotetusta ruoasta kolmannes tai jopa puolet (prosentti on tietysti hurjasti suurempi, jos otetaan huomioon eläintuotannossa tapahtuva “systemaattinen haaskuu”). Tyhjää rakennuskantaa on maailmassa valtavasti. Autoja seisoo käyttämättömänä ja niissä liikkuu vain yksi ihminen. Kiertotalous on tuskin lapsenkengissään, eli luonnonvaroista saadaan vain pieni osa potentiaalisesta hyödystä irti. Yksilöt voivat vaikuttaa vain rajatusti järjestelmien luonteeseen. Monissa asioissa he ovat “perityn tilanteen” ehdoilla. Jos sähkö on tuotettu fossiilisilla, asialle on vaikea voida mitään. Jos yhteiskunnassa ei pärjää ilman bensa-autoa, on vaikea toimia muuten. Tämän päälle tulee tietysti vielä mainostuksen, teknologisen uudistumisen ja sosiaalisen paineen avulla syntyvä tarpeentuotanto. Entisestä luksuksesta luodaan tavoiteltavaa arkea ja lopulta välttämättömyyttä.

Asian ytimessä ovat tarpeentyydytyksen järjestelmät: millä tavoin ihmisten elämän välttämättömiä tarpeita kuten ruokaa, liikkumista, asumista, terveyttä ja koulutusta tyydytetään? Saman tarpeen kun voi tyydyttää radikaalisti erilaisin ympäristövaikutuksin ja erilaisilla yhteiskunnallisilla järjestelyillä. Tuotetaanko sähköä ja lämpöä fossiilisilla vai puhtaammin keinoin? Onko liikkuminen rakentunut pääosin yksityisautoiluin vai julkisen liikenteen varaan? Milllainen osuus eläintuotannolla on ruokajärjestelmässä? Kuinka todellista kierrätys on? Ja niin edelleen.

Tämä tarkoittaa myös, että mikäli tarpeentyydytyksen järjestelmiä saadaan muuttumaan parempaan suuntaan, moninainen ympäristökuorma voi vähentyä radikaalisti, vaikka väestö kasvaisi. “P” ei hallitse kohtaloa, koska I=PAT on oikeastaan epäyhtälö, epäonnistunut yksinkertaistus, joka vie meitä harhaan. Se ei myöskään voi tavoittaa paradoksaaliselta tuntuvaa tilannetta: nopeasti romahtava väestö voi sekin johtaa ongelmiin, jos vaikka vanha teollinen infrastruktuuri jää huonolle hoidolle ja syntyy vuotoja ja onnettomuuksia. Vuosisadan lopulla ja ensi vuosisadalla tämä voikin muodostua seuraavaksi maailmanhistorialliseksi haasteeksi: miten pitää pitkä ekologinen jälleenrakennus käynnissä, kun yhteiskunnat kohtaavat kaikkialla maailmassa vanhenevan ja vähenevän väestön haasteen eikä muuttoliikkeen “varoventtiiliä” enää ole?

Avainkysymys on, saadaanko edellä kuvatut väestökehityksen tasaantumiseen vaikuttavat perusasiat turvattua kaikille ihmisille ekologisen kestävyyden rajoissa: ruokaturva, energian saanti, terveydenhuolto, sanitaatio, koulutus, yhteiskunnallinen vakaus… Globaalisti kysymys on siitä, päästäänkö kaikissa yhteiskunnissa “ylikulutuksen” ja “alikulutuksen” väliselle turvallisemmalle vyöhykkeelle, jossa voidaan suunnitella elämää tuleville vuosisadoille, ei vain selviämistä päällä olevasta historian pullonkaulasta. Tätä haastetta vain lähestytään eri näkökulmista. Kuten helmikuisessa BIOS-uutiskirjeessä käsiteltiin, kohtalokkaana ongelmana ei siis ole “maailman köyhien lisääntyminen ja vaurastuminen”, sillä säällisen elämän turvaaminen kaikille olisi mahdollista planeetan rajoissa, erilaisten tarpeentyydytyksen järjestelmien piirissä. Varsinainen kysymys on, mille materiaalisen kulutuksen tasolle on pidemmällä tähtäimellä mahdollista ja kestävää tähdätä. 

Tarkoittaako tämä, että väestönkasvulla ei ole väliä? Että se ei ole ongelma?

Ei tietenkään. Mutta se ei ole se ongelma, josta useimmiten puhutaan. Se ei ole globaali ongelma. Kaikkialla ollaan liikkumassa jo nyt kohti vähäisemmän syntyvyyden tasoa ja väestön vakiintumista, ja jossain se tapahtuu liian hitaasti.

Mutta ei ole mitään mieltä syyllistää näiden alueiden ihmistä globaalista ympäristökriisistä. Se on harhaluuloa, tietämättömyyttä tai valehtelua. Maailma ei mitenkään väistämättä romahda “niiden siellä” väestönkasvun takia, eikä heidän väestönkasvunsa tee merkityksettömäksi toimia täällä. Koska: ympäristöongelmat ovat moninaisia, ja hirveän usein ne ovat myös paikallisia ja alueellisia. Kuten biodiversiteettikriisistä kirjoittaessani totesin, “elämällä on väliä kaikkialla”.

Ylipäätään yksilöiden lisääntymisen moralisoiminen synnyttää paitsi helposti vastareaktioita, se myös nojaa edellä kuvattuun simppeliin yksilölaskentaan. Jos mieleen on jäänyt muutaman vuoden takainen uutinen siitä, että lapsettomuus on “tehokkain ilmastotoimi”, kannattaa tutustua tutkimuksen saamaan perusteelliseen kritiikkiin vaikkapa täällä tai täällä. Pitkällä aikajänteellä on kyllä on välttämätöntä, että koko maailmassa päästään vakiintuvaan väestökehitykseen. Jos väestö kasvaisi loputtomasti, jonkinlaiset rajat tulisivat vastaan. Mutta nyt käsillä olevat kiireisimmät ympäristöongelmat on ratkaistava pian: yhteiskuntien aineenvaihdunnan isot muutokset on saatava vauhtiin ennen vuosisadan puoliväliä. Globaalin väestömäärän kehitys ei ratkaise tätä.

Milloin voimakas ja sitkeä väestönkasvu sitten on ongelma? Se on ongelma etenkin silloin, kun on paljon köyhyyttä ja ruokaturvattomuutta. Kasvu tekee kestävämmän ruokajärjestelmän rakentamisesta vaikeampaa, etenkin kun esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutukset kohdistuvat näille alueille kipeämmin. Kasvavan väestön muuttaessa kaupunkeihin uuden infrastruktuurin rakentamisessa tulee kiire: kaikille pitäisi saada terveydenhuoltoa, kouluja ja niin edelleen. Ja kiire tekee kestävämmät ratkaisut vaikeammiksi. Jätehuolto kriisiytyy helposti. Toisin sanoen voimakas väestönkasvu voi vahvistaa köyhyyden noidankehiä sen sijaan, että päästäisiin “hyvän kehiin”.

Siksi missään nimessä ei pitäisi esimerkiksi vain ilmastopäästöjen per capita -lukuihin nojaten sanoa, että väestönkasvu ei ole ongelma köyhissä maissa. Ongelmat ovat monenlaisia, ja tällainen puhetapa päätyy vähättelemään toisia yhteiskuntia ja ohittamaan niiden ominaispiirteet.

Mutta koska ilmastonmuutos on globaali ongelma ja kaikkien päästöt vaikuttavat, eikö väestönkasvu ole sittenkin ilmastonmuutoksen juurisyy, kuten esimerkiksi Taalas ja Anttonen vakuuttelevat? Ei ole. Tässä väitteessä menevät syy–seuraus-suhteet nurinniskoin. Fossiilisten polttoaineiden voittokulku alkoi jo reilusti aiemmin kuin voimakas väestönkasvu. Itse asiassa fossiilitalous mahdollisti omalta osaltaan, esimerkiksi sanitaation, terveydenhuollon ja uusien maanviljelysmenetelmien ohella, nykyisen suuruisen väestön. 

Mutta onneksi kohtalonyhteys ei ole rikkumaton: ekologisten reunaehtojen piiriin voidaan pyrkiä ja palata ilman, että väestömäärän pitäisi romahtaa fossiiliaikaa edeltävälle tasolle, kymmenesosaan. Muuta väittävät ovat väärässä. He joko ymmärtämättömyyttään tulevat pönkittäneeksi rasistisia ja itsekkäitä näkemyksiä tai ovat sellaisella asialla tietoisesti. 

Ville Lähde

Luettavaa ja kuunneltavaa

Ville Lähde, “Väestönkasvun perusasiat haltuun”
Ville Lähde, “Lähteekö syntyvyys uudelleen nousuun vauraissa maissa? Ei siltä näytä.”
Ville Lähde ja Tero Toivanen, “Petteri Taalaksen virheelliset väestönäkemykset”
Ville Lähde, “Korona kitkee liikakansoitusta? EVA:n kummallinen kyselytutkimus”
Ville Lähde, “Vain pehmeät keinot tehoavat väestökehitykseen”
BIOS, “Huoltosuhde ei ole vain taloudellinen yhtälö”
Adam Tooze, “Youth Quake. Why African Demography Should Matter to the World”
Our World in Data – Population Growth
Hannah Ritchie, “There are many reasons to invest in women’s education. Reducing CO2 emissions isn’t one of them”
Juha Mäkinen, “Väestönkasvu on afrikkalainen ilmiö”
Tuukka Tuomasjukka, “Väestöpyramidi räjähti yllättäen, mutta mitä se tarkoittaa?”
Yle, Juuso Pekkisen ohjelma: “Ilmastonmuutos ja väestönkasvu”
Past Present Future -podcast: “Are there too many people?”
UNFPA, ”Population bomb, bust – or boon? New UNFPA report debunks 8 myths about a world of 8 billion”

The “new” industrial policy – referring to the emerging political actions and wider policy programs around the Inflation Reduction Act in the US and the Green Deal Industrial Plan in the EU – has generated considerable enthusiasm, but also concern. For us, a multidisciplinary group of scholars studying the conditions for a rapid sustainability transition, the excitement relates to the way industrial policy operationalises the call to deeply and determinedly transform the infrastructures and activities of the economy. The new industrial policy seems to push political reality closer to a position from which it is possible to articulate and act on the huge, complex task of a sustainability transition.

BIOS organised a two-day pilot session for the science-driven planning of a sustainability transition at the Ateneum Art Museum. November 20, 2023. Photo: Juhani Haukka

Before the recent practical industrial policy innovations in the US and in Europe, there have been many expert-led initiatives and academic studies about sustainability transitions, such as the Green New Deal for Europe and the normative study of a Green State^[1], in a more place-based fashion for instance our plan of Ecological Reconstruction for Finland, but they have remained rather far removed from the political reality. Previous political attempts have either had too little effect on shaping the direction of economic development (e.g. the EU Green Deal, despite its many carefully designed disciplinary mechanisms, such as the emissions trading system and the obligations on land-use) or they have not passed through the political machinery into action (e.g. the 2019 Green New Deal in the US).

Now there seems to be a political opening toward actually steering structural changes in the productive capacity of the economy. The COVID-19 response was already an exercise for modern states in strongly guiding and supporting various sectors of the economy. Interestingly, the pandemic-related state action was also largely based on scientific deliberation. The measures were, of course, hasty reactions to a sudden crisis. In comparison, the new industrial policy is more long-term and more proactive, responding to creeping, slowly emerging crises rather than acute, rapidly evolving ones.

The innovations in real politics have lately generated a lot of useful interdisciplinary sense-making of industrial policy, both on the policy that is now being pursued and on the theoretical potential of industrial policy. Recent discussions and texts, in the Anglosphere particularly the Varieties of Derisking interview in Phenomenal World, the response of JW Mason, an associate professor in economics, to the interview, historian Adam Tooze’s posts one & two, Transitioning Systems? by Melanie Brusseler at Common Wealth in the UK, and a number of reports by the Roosevelt Institute, have basically created a new public around the topic. These outputs form a mosaic-like but still somewhat coherent lens through which to analyse different economic and industrial steering mechanisms in their real-world contexts.

While we are excited about this shift, we also see room for elaboration and enrichment in the debate. Hence, we want to contribute to the body of work from the perspective of multidisciplinary sustainability science, by examining a bit more deeply the ecological goals and constraints of industrial policy and by shedding light on what we term science-driven planning. We propose the framework of societal metabolism as a complementary analytical lens to thinking about industrial policy.

Societal metabolism

As far as we can see, the debate has yet to go deep enough into the relationship between industrial policy and the transformation needed for economies and societies to give up on the use of fossil fuels and the over-consumption of other natural resources. The questions asked have been too imprecise to be answered adequately. We believe that the concept of societal metabolism is useful in finding both the right questions and the initial answers to them, as we will demonstrate below.

For example, the introduction to “Varieties of Derisking” asks: “Do these policies target the right constraints and the most important barriers to rapid decarbonisation?” The question is reasonable for a policy analyst, but from a sustainability transition perspective, it is crucial to first examine what we really mean by rapid decarbonisation. What kinds of real-world changes does it refer to?

In the same discussion, economics researcher Chirag Lala poses more questions: “What do we expect investment to do? And why is investment not happening at the requisite speeds or the requisite volume in the areas we would need for decarbonisation? We need not just new generation systems, but new heating systems, industrial equipment, transportation equipment, and so on.” If we stick to this line of thinking, industrial policy narrowly points at the production capacity of zero-carbon technology and products. There’s a sense that decarbonisation requires massive amounts of new things, and we need to focus on boosting the production of these things.

But we need to ask “productive capacity for what?” (You need to know what war you will be waging.) We have to have a comprehensive understanding of the socio-technical systems that we aim to build and reconfigure. The point of industrial policy is that production is matched with consumption, and based on the international scientific consensus reports by IPCC and IPBES, among others, we know that it is not just production systems but interconnected production-end use systems that must change. It may be helpful to have in mind a basic image of societal metabolism:

Figure 1. Stylised depiction of societal metabolism.

The starting point in the simplified image is that all human activity builds on ecological systems that have their own limits and properties. Human societies take in energy and materials and give out waste and emissions. Take and give too much, and the ecological systems discontinue to function in ways modern humanity is accustomed to. Society is built to provide humans with shelter, nutrition, mobility, culture, and so on. This is accomplished through production systems and end-use systems, which co-determine each other. On the whole, it is this societal metabolism that we urgently need to transform away from fossil fuels and other types of over- and mis-use.

Seeking to decarbonise while holding on to current levels and ways of end use is senseless for at least three reasons. First, the energy system and other related systems are easier and faster to decarbonise the smaller the throughput is. And this is not just philosophy. The decarbonisation process goes on by still using fossil fuels, because of the systems we have inherited. Especially in the early phases, the process is inevitably “dirty”. In the meanwhile, we are within only years of blowing up our existing carbon budget for staying below 1,5 or even 2 Celsius global warming. If we are serious about rapid decarbonisation, we must lower the volume of energy production wherever possible. This means simultaneously upgrading also end-use systems (concretely e.g. cities and transport infrastructure and services but also ways of life) to enable good life with less energy consumption.

Second, it is dangerous to take on decarbonisation as a singular challenge without acknowledging the broader ecological crisis we are facing. Biodiversity loss is also driven by climate change, but we cannot reverse it without reducing and qualitatively improving material resource use. The energy system itself uses plenty of materials, but energy is also used to modify, shape and distribute materials that are used for other purposes. And this is where all types of industrial production come into play, not just the ones directly related to energy production. It is the whole of societal metabolism that needs to be transformed in order to stop the destabilisation of ecological systems.

Third, international trade and supply chains are already stressed. From this perspective, it is quite clear that we do not want to extract and distribute minerals and other materials any more than is absolutely necessary. Holding on to current levels and ways of end-use while seeking to decarbonise holds precisely this risk – the new industrial policy not diminishing global inequalities and pressures for resource conflicts but exacerbating them.

All of the three points converge in the observation that qualitative change of the metabolism (its provisioning systems and the needs that are provided for) needs to accompany the quantitative decrease of its footprint.

The industrial policy discussion has from time to time touched upon the systems perspective. Typically, the reference point is electricity grids: how to make different elements of renewable power work together, and how to ensure that the investments are coordinated. That is an important theme, but as said, it is just part of the bigger picture. Even the technical properties of the grid might leak to the side of end-use systems, namely the flexibility in the necessary balancing of intermittent electricity production with its use can be answered either within production or usage or through a combination of them. One path to follow would be to make our social practices compatible with varying energy use (a small Finnish example would be to learn to heat the electric sauna when the wind blows; a more universal one would be to sync the charging of batteries based on electricity production patterns). How utopian that is, is contestable, and depends on established cultural traits, among other things.

Practical issues

To further clarify and concretise the scope of industrial policy in relation to a sustainability transition, let’s take two prominent examples: EVs and hydrogen. In both cases, solely from a production capacity perspective, it might make sense to proceed at full speed, but in terms of urgently transforming societal metabolism, there are considerable threats.

It may be in the interests of car makers to sell and produce as many electric cars as possible, but from a sustainability standpoint, it does not make sense. Rather, the goal should be to enable sufficient mobility efficiently. The solution that stands out from the research literature is to transform systems of mobility so that walking and cycling is prioritised, electrified public transportation comes second, and a mix of shared and privately owned electric cars make up the rest. An industrial policy focused solely on ramping up zero-carbon production systems will miss the mark.

Green hydrogen is another ride that should be closely examined before jumping on it. It refers to the generation of hydrogen through electrolysis of water, using renewable zero-carbon power. From an efficiency point of view, replacing fossil fuel -based raw materials seems plausible, for example in steel-making or agriculture. But because of great energy losses in the production process and other issues, such as explosiveness and difficulty of distribution, it is unlikely that green hydrogen would take a very broad role for instance in transport systems. In the meanwhile, large infrastructure projects are being developed in Europe that are not just for green hydrogen but also allow carrying natural gas. The risk is that building “green hydrogen compatible” capacity actually prolongs fossil fuel use.

Both examples have direct geopolitical implications. If we again consider Europe, green hydrogen is something that might become more “European” than fossil fuels ever could (save for Norway). That seems to be part of its appeal. The response to the energy crisis which hit Europe after Russia’s 2022 attack on Ukraine was in major part based on LNG, liquified natural gas. New LNG ports were built, and Europe sought to secure LNG deliveries from all other places than Russia. That trajectory was not very satisfactory either in terms of climate emissions or the goal to reduce dependence on non-democratic countries. There seems to be a hope that only if we could switch natural gas to green hydrogen, all would be alright. Materially speaking, the hope seems to be highly inflated. Green hydrogen will likely be produced for certain usages – but for many other types of usage, electrification is a far better candidate.

But electrification has its limits and complications, too. Europe imports a majority of the materials for batteries and solar PV generation. There is a wish to become more self-sufficient in minerals, but new mines take ten plus years to open. And when a new super-sized battery factory was recently opened in France, the machinery came from China for the most part. Reducing the size of the car fleet in Europe that needs to be electrified reduces the strain on nature and people everywhere.

Science-driven planning

The previous examples and the concept of societal metabolism lead us to recognise that the premises for a new industrial policy are more complex than the recent international discussion has so far suggested. Before it is meaningful to start thinking about how industrial policy can accelerate economic processes, we need to answer the question of what these processes should be qualitatively, what they aim to achieve (materially), and on what scale and under what conditions they are possible.

In the light of the above, we see multiple needs for planning, which has received increasing attention both in academia^[2] and in politics in recent years. In our research (so far only in Finnish, articles in English forthcoming), we have looked at planning historically and explored what planning could be today, particularly in the context of a rapid sustainability transition. There are also illuminating pieces for non-academic audiences by Max Krahé, Yakov Feygin & Nils Gilman and Louis de Catheu & Ruggero Gambacurta-Scopello (in French).

We see two important roles for planning: first, it should indicate what are realistic and desirable future industrial paths, and second, it should provide a credible basis for critically evaluating whether policy and industry are going in the right (ecologically sustainable) direction and with enough speed.

Indicative planning needs to have an eye on both production and end-use systems and their interconnections – for example, in terms of their aims and temporal sequencing. Industrial policy must also have the best possible understanding, or situational awareness, on questions like what are the likely technological trajectories, what is the availability of sustainably sourced key materials, and what needs to happen on the whole-system level for individual elements of the system to proceed – and vice versa. This requires putting together information from multiple knowledge areas that typically remain isolated, such as natural systems, material resources, technologies, international trade, and social practices. To service decision-making, the planning also needs to balance between different rationalities, such as ecological resilience, economic competitiveness, geopolitical security, and human welfare.

Balancing between the sometimes conflicting rationalities calls for planning that is science-driven – referring above all to rising above individual interests but also to other scientific virtues such as transparency in data and methods. Planning should be science-driven also because of even a broader issue: it must form a legitimate and credible knowledge platform for public and private actors to anticipate and coordinate future changes in the economy. In this way, science-driven planning would enable three-way critical scientific and public evaluation: evaluation of the planning itself, of industrial policy-making, and of business decision-making.

One thing must be added: the planning, as a continuous process, is not just about the planners hired for the job, and the knowledge in their minds, rather it is about the way in which they can draw in information and understanding from multiple sources. The planning must form a respectful relationship not only to the scientific academic community but other knowledgeable communities as well, in businesses, technical consultancies, NGOs and elsewhere.

We believe that this is actually possible, even in today’s complex world. As we are yet unable to assess the lasting effects of the ecological planning put forward by Emmanuel Macron – and to our knowledge there are no better official attempts at indicative planning in Western contexts – our trust is based on our own work since 2015. The objective of our research unit has been to analyse the effects of environmental and resource pressures on Finland and to develop the anticipatory skills of decision-makers and citizens. One of our results is the plan of “Ecological Reconstruction” for Finland we published in 2019. In itself, the plan is not enough to form the basis for Finnish industrial policy, but by having gone through the process, we feel that we can grasp what kind of task it would be.

In the context of Finland, we have proposed the setting up of a new science-driven planning unit under the Prime Minister’s Office. As a high-profile unit, with transparent working methods and regular external communication, it would nationally become the central knowledge platform on the basis of which public and private actors could assess the realistic and desirable future paths of key production and consumption systems.

At the end of 2023, we organised a two-day pilot session that imagined and worked toward the processes of the would-be planning unit. We had some of the best experts in Finland taking part, and the results were promising. With a focus on the intertwined paths of clean electricity and forest, we achieved situational awareness that differs significantly from the recent public and political understanding in Finland and urges key actors to coordinate their actions under concentrated innovation and industrial policy. What became clear is that well-designed science-driven planning can achieve a solid critical assessment of existing industrial visions already in a short time-frame, but feeding into active innovation and industrial policy requires continuous adaptive planning in a dedicated unit.

Another study of ours took a look at existing plans, namely the low-carbon sectoral roadmaps in Finland that were initiated by the Ministry of Economic Affairs and Employment and realised by the different industries themselves. Our main finding was that although the roadmaps were a useful exercise in many ways, they pointed to directions that were ultimately dead-ends. The largest sectors all relied on greatly increased biomass use, and taken together, there is not nearly as much biomass available from sustainable sources. The roadmaps also remained sectorally isolated: the interconnections between the sectors were not considered.

Let’s go

The new industrial policy is very welcome for the potential capacity it gives to the state to transform the economy to collectively desired directions. Of course, industrial policy as a practice is ridden with contradictory goals and takes. There is a very real struggle to align geopolitical security with ecological sustainability interests, among others.

The practical policy innovations, especially in the US but to some extent also in Europe, have generated insightful discussions on the instruments and mechanisms of industrial policy. We have argued that there is a need for science-driven planning already before we can meaningfully choose the policy instruments. Achieving a deep sustainability transition requires getting many things right at the same time. Some of the things require well-targeted policies, others are adequately boosted through more broad-based support. Some things need discipline, others need cultivation. Private business is good at certain things, public organisations at others.

Planning is and is not something new. Scientific planning has a long history: its possibilities were intensively debated between and after the World Wars and some fruits of these debates materialised to planning that backed the success of post-war welfare states. But planning is new in the sense that after a few neoliberal decades we need to re-institutionalise it – in ways that work today –  as a strong part of the innovation and industrial policy system.  The test for ecological planning in France and potential attempts elsewhere is whether they produce meaningful shared understanding for the relevant actors, and whether the plans can be linked to the urgent but forward-looking industrial policy struggles.

Planning also exists everywhere already. Large international corporations are basically centrally planned economies. The EU is a large planning organisation for European single market rules. To complement the economic-technical planning of market rules, the new industrial policy demands substantive or qualitative planning, with a constantly updated outlook on industrial pathways that fit within ecological boundaries.

We are confident that industrial policy can become an important ally and a tool for a rapid sustainability transition. To succeed, industrial policy must be purposefully aligned with the best possible information and understanding, openly developed, on what it takes to transform particular economies with particular conditions.

Paavo Järvensivu, Tero Toivanen and Jussi Ahokas (BIOS Research Unit)

^[1] Eckersley, Robyn. The green state: rethinking democracy and sovereignty. mit Press, 2004.

^[2] For a recent overview, see Durand, Cédric, Elena Hofferberth, and Matthias Schmelzer. ”Planning beyond growth: The case for economic democracy within ecological limits.” Journal of Cleaner Production (2023): 140351.

Valtamerten termohaliinikierto. Lähde: Wikimedia Commons.

Atlantin valtameren virtausjärjestelmä AMOC on osa planeetan laajuista merivirtojen kokonaisuutta, globaalia termohaliinikiertoa (Global Thermohaline Circulation), joka kierrättää vettä ja sen mukana suolaa, lämpöä ja ravinteita. Kierto on keskeinen osa maailman ilmastojärjestelmää, jossa epätasaisesti planeetan pinnalle tuleva auringon säteilyenergia virtaa lämpönä ympäri planeettaa meri- ja ilmavirtojen myötä. 

AMOC on merten “liukuhihna”, joka tuo lämmintä suolaista vettä trooppisilta alueilta Atlantin pintakerroksia pitkin pohjoiseen. Viilentyessään vesi vajoaa suolaisuutensa ansiosta meren pohjaan ja kulkeutuu takaisin etelään. Virtauksia siis pitävät yllä erot veden lämpötilassa ja suolaisuudessa.

Tätä ei tule sekoittaa suomalaisille tuttuun Golfvirtaan. Se linkittyy AMOC:in toimintaan, mutta sen luonne on silti perustavasti erilainen. Onkin harmillisen yleinen virhe, että puhuttaessa AMOC:in heikkenemisestä tai mahdollisesta pysähtymisestä lehtiteksteissä on yhä uudelleen sekoitettu se Golfvirtaan. Golfvirta pysyy yllä tuulten ja maan pyörimisen vaikutuksesta. Se ei siksi pysähtyisi kokonaan AMOC:in keikahduspisteen myötä, mutta sen toiminta heikkenisi merkittävästi. Tämä ei kuitenkaan ole varsinainen lohdutus, sillä AMOC:in toiminnan vaikutukset ovat Golfvirtaa huomattavasti laajemmat, globaalit, ja AMOC:in osuus lämmön tuomisessa Eurooppaan on Golfvirtaa merkittävämpi. (Harmillisesti tieteellinen terminologiakin on hieman hämäävää. Gulf Stream on eri juttu kuin AMOC, mutta sen sijaan ilmaisulla Gulf Stream System monet viittaavat laajempaan järjestelmään, AMOC:iin.)

AMOCin on todettu jo heikenneen aiemmissa tutkimuksissa. Syynä tähän pidetään sitä, että jäätiköiden sulaessa sekä sadannan ja jokien valuman lisääntyessä pohjoisille Atlantin alueille tulee lisää vähäsuolaista vettä. Näin termohaliinikierron kannalta olennainen ero suolaisuudessa vähenee, ja vähemmän vettä laskeutuu meren pohjakerroksiin matkatakseen jälleen kohti etelää. 

Yhtaikainen lämpeneminen ja viileneminen ei ole ristiriita

Ilmastonmuutos voi siis johtaa tilanteeseen, jossa eri leveysasteiden lämpötilaeroja tasannut virtaus heikkenee tai pahimmillaan lakkaa. Seurauksena olisi pähkinänkuoressa, että lämpeneminen lisääntyisi trooppisilla alueilla, kun taas Eurooppaan saapuisi etelästä merkittävästi vähemmän lämpöä. Siinä sivussa on arveltu, että merenpinta voisi nousta Pohjois-Amerikan itärannikolla merivirtojen “pakatessa” sinne enemmän vettä, ja sadanta saattaisi muuttua laajalti Amazonista itäisen Aasian monsuunialueille. Ristiriitaiselta kuulostava lämpenemisen ja viilenemisen yhdistelmä ei siis ole mikään ristiriita: ilmasto ei ole vain keskilämpötilaa vaan nimen omaan lämpöä (ja suolaa, ravinteita ja niin edelleen) kuljettavien virtausten monisyinen verkosto. AMOC:in kohtalo on yksi yhdeksästä mahdollisesta globaalista keikahduspisteestä, joilla voisi olla tällaisia yllättäviä ja epäintuitiivisiakin vaikutuksia. 

Suomalaisessa julkisuudessa on nostettu esiin ymmärrettävästi ennen kaikkea, että AMOC:in heikkeneminen tai pysähtyminen voisi viilentää täkäläistä ilmastoa. Uudesta tutkimuksesta on nostettu esiin hurjia keskilämpötilan muutoksia: 10–30°C asteen lasku ja äärimmillään jopa arktisen jääpeitteen leviämistä etelään. 

Tutkimus ei kuitenkaan esitä tällaista, vaikka mainitut lämpötilamuutokset sieltä löytyvätkin. Merivirtojen muutosten vaikutuksia nimittäin ei ole yhdistetty samaan aikaan käynnissä olevaan ilmaston lämpenemiseen. Ilmastonmuutos on siis mukana kyllä tekijänä, joka aiheuttaisi AMOC:in heikkenemistä. Mutta yhtaikaisen lämpenemisen ja viilenemisen lopputuloksesta tutkimus ei esitä minkäänlaista arviota. AMOC:in romahtamisen seurauksia on arvioitu siis eristettynä muista tekijöistä. Kokonaisvaltaisen arvion tekeminen vaatisi jälleen uuden, vielä huomattavasti monimutkaisemman mallin ajoja. Tämänkin tutkimuksen mallia ajettiin Alankomaiden kansallisella supertietokoneella puolen vuoden ajan. 

Ei siis tiedetä, missä määrin ilmaston lämpeneminen kumoaisi AMOC:in heikkenemisen vaikutuksia. Joissain arvioissa on esitetty, että uusi tutkimus muuttaisi tilannekuvaa Euroopassa voittopuolisemmin viilenemiseksi, mutta silti lehtijutuissa mainittuja lämpötilamuutoksia ei sellaisenaan ennusteta tutkimuksessa. Tutkimus ei käsittele asiaa.

Ja tietysti yhteisvaikutus on kiinni myös siitä, kuinka paljon ilmasto ehtisi lämmetä – mikä taas toisaalta lisäisi keikahduspisteen riskiä. Olisi kuitenkin kriittisen tärkeää, että tällaisten tutkimusten uutisoinnissa ei napattaisi yksittäisiä raflaavia lukuja ja esitettäisi niitä virheellisesti. Tämä on tärkeää siksikin, että raflaavat otsikot kääntyvät helposti itseään vastaan. AMOC-tutkimuksen julkisuuden historia on tulvillaan “ilmastonmuutos on peruttu” -väitteitä. 

Mitä uutta on tässä tutkimuksessa?

Analyyseissä tuoreesta tutkimuksesta on nostettu esiin muutama olennainen viesti. Ensinnäkin se varmistaa entisestään, että AMOC:in keikahduspiste suolaisuuden muutosten vuoksi on mahdollinen. Asiasta on ollut jonkin verran sitkeää tieteellistä erimielisyyttä tähän asti, joskin epäilys on ollut heikolla pohjalla. Keikahduspisteitä nimittäin näyttää tapahtuneen historiassa aiemminkin, edellisen kerran noin 12 000 vuotta sitten, ja ne on vakuuttavasti yhdistetty samanlaisiin muutoksiin suolaisuudessa.

Uuden tutkimuksen taustalla on aiempia huomattavasti tarkemmalla resoluutiolla ajettu malli, joka yhdistää valtamerten ja ilmaston toiminnan. Tämän lisäksi makean veden lisääntyminen mallinnettiin aiemmista tutkimuksista poiketen uskottavammin, vähittäisenä lisäyksenä eikä epärealistisena kertarysäyksenä. Huomattava tulos oli, että sulavesien ja sadannan “laimentama” virtaus pohjoisesta etelään vähensi myös tropiikista pohjoiseen virtaavan veden suolaisuutta. Syntyi siis prosessia vahvistava takaisinkytkentä.

Toisaalta mallinnuksessa järjestelmään ajetut makean veden määrät olivat hurjan suuria: niin merkittäviä määriä ei ole näkyvissä missään ilmastoskenaariossa. Osa kommentoijista onkin kritisoinut tutkimusta tältä pohjalta, mutta tutkijoiden mukaan kritiikki menee ohi maalin. Tarkoituksena ei ole esittää uskottavaa kehityskulkua vaan löytää malliajon avulla keikahduspisteestä varoittavia signaaleja, joita voitaisiin sitten etsiä havaintoaineistosta. AMOC:in heikkenemisestä onkin jo löydetty varoitusmerkkejä kuten Pohjois-Atlantin meriveden “kylmä möykky” ja yllättävä lämpeneminen Pohjois-Amerikan itärannikolla. Tutkijoiden mukaan varoitussignaaleja on nähtävissä havaintoaineistossa, eli keikahduspisteen polulla ollaan jo. 

Milloin AMOC:in keikahduspiste voi tapahtua? Tutkimuksessa ei pyritty haarukoimaan tarkkaa aikaa. Heinäkuussa 2023 julkaistussa Nature Communications -lehden artikkelissa esitettiin, että nykyisellä päästökäyrällä se voisi olla mahdollista jo tämän vuosisadan puolivälissä (tai välillä 2025–2095), mutta tämä uudempi tutkimus ei sisällä moista oletusta. Vuoden 2023 tutkimus herätti sekin valtavasti huomiota, mutta aiemmista oletuksista poikkeavaa ennustetta myös kritisoitiin paljon (tukevaa analyysiä täällä). 

Lehtihaastatteluissa uusimman tutkimuksen tekijät ovat kuitenkin todenneet, että heidän nähdäkseen nykyiset ilmastomallit aliarvioivat ilmiön todennäköisyyttä merkittävästi. IPCC:n arviointiraporteissa AMOC:in keikahduspistettä pidetään tällä vuosisadalla epätodennäköisenä, mutta heidän mukaansa tämä käsitys on vanhentunut. 

Lisäksi uusi tutkimus osoittaa, että merivirtojen muutokset sekä niiden vaikutukset sääoloihin ja paikallisiin lämpötiloihin etenisivät huomattavasti aiemmin oletettua nopeammin. Tämä lieneekin tärkein tulos. Pelkkä lämpötilojen muutos ei ole ekosysteemien ja yhteiskuntien kannalta olennaista vaan muutoksen nopeus – tutkijat ovatkin varoittaneet, että keikahduspisteen vaikutukset olisivat mahdollisesti liian nopeita yhteiskuntien sopeutumiskyvylle. Vaikka alueellisen viilenemisen ja ilmaston lämpenemisen loppusumma on arvoitus, viileneminen etenisi todennäköisesti nopeammin, jolloin esimerkiksi seuraukset eurooppalaiselle maataloudelle tai Atlantin ekosysteemeille voisivat olla tuhoisia. Lisäksi kuten aiemmassa tutkimuksessa on esitetty, AMOC:in keikahdus uuteen tilaan olisi pitkäkestoinen muutos. Paluu entiseen kaltaiseen tilaan veisi huomattavasti kauemmin – ja tietysti maailma olisi ehtinyt mullistua monin tavoin sillä välillä.

Tutkimuskeskustelu aiheesta tietysti jatkuu: tutkijayhteisön näkemyksiin uudesta tutkimuksesta voi tutustua täällä.

Suomalaisessa keskustelussa tämä asia pelkistyy liian helposti vain kysymykseen siitä, kuinka lämmintä tai kylmää meillä päin lopulta tulisi olemaan. Kuten sanottua, tästä uusi tutkimus ei vielä kerro. Paljon tärkeämpää kuitenkin on, että AMOC:in pysähtyminen olisi globaalin tason mullistus ja vaikuttaisi monituisin tavoin ympäri planeetan. Riippumatta täkäläisistä seurauksista tämä uhka on yksi lukuisista perusteista sille, että ilmastonmuutos ei saisi edetä yli katastrofaalisten rajojen.

Ville Lähde

Lisälukemista:

https://www.newscientist.com/article/2416631-atlantic-current-shutdown-is-a-real-danger-suggests-simulation/

https://insideclimatenews.org/news/09022024/climate-impacts-from-collapse-of-atlantic-meridional-overturning-current-could-be-worse-than-expected/

https://www.realclimate.org/index.php/archives/2024/02/new-study-suggests-the-atlantic-overturning-circulation-amoc-is-on-tipping-course/

https://theconversation.com/atlantic-ocean-is-headed-for-a-tipping-point-once-melting-glaciers-shut-down-the-gulf-stream-we-would-see-extreme-climate-change-within-decades-study-shows-222834

https://www.carbonbrief.org/daily-brief/vital-ocean-currents-regulating-earths-climate-on-course-to-a-tipping-point/