BIOS

Yhteenlasketut (1751-2017) hiilidioksidipäästöt maittain. Lähde: Our World in Data, Hannah Ritchie.

Taalaksen tuoreita näkemyksiä purettiin ilmastonäkökulmasta ainakin Suomen Luonnonsuojeluliiton Twitter-tilillä sekä Verde-lehdessä. Myös tähän Sanna Ryynäsen Twitter-ketjuun kannattaa perehtyä. Hämmentävää oli esimerkiksi Taalaksen voimakas nojaaminen paljon puhuttuihin NASA:n tuloksiin, vaikka Helsingin Sanomissa NASA:n raportin pääkirjoittaja varoitti vetämästä niistä suoraviivaisia johtopäätöksiä ja kiisti niiden ristiriidan suomalaisten laskelmien kanssa. On vähintäänkin erikoista, ettei näitä asioita huomioitu Ylen haastattelussa laisinkaan. “Suomi hiilinieluna” toistui ongelmattomana väitteenä.

Taalaksen tapa puhua biodiversiteetin heikkenemisestä oli erikoinen. Kuten Dasguptan raporttia käsittelevässä artikkelissa kuvasimme, biodiversiteetti on moni-ilmeinen, mosaiikkimainen ilmiö, joten niin on sen heikkeneminenkin. Yhtä hiilidioksidiekvivalenssin kaltaista “luontokadon” mittaria on mahdotonta saavuttaa itse ilmiön vuoksi. Taalas kuvasi asian kuitenkin niin, että biodiversiteetin tarkastelu on puutteellisella tasolla, ja sen tulisi pyrkiä siihen tarkkuuteen, jonka ilmastotiede on saavuttanut. Tämä on harhaanjohtava kuva, kuten professori Anna-Liisa Laine kuvasi twiittiketjussaan. Tarvitaan monenlaisia mittareita ja niiden yhteen tuomista, mutta ilmastotieteen tarkkuus on väärä vertailukohta, koska ilmiöt ovat perustavanlaatuisesti erilaisia. 

Tässä tekstissä puutumme kuitenkin Petteri Taalaksen tapaan puhua väestönkasvusta ja sen merkityksestä ilmastonmuutoksen hillinnässä. Taalaksen argumentit olivat virheellisiä historialliselta selitystavaltaan ja ongelmallisia myös siksi, että niitä voidaan käyttää harhaanjohtavasti ajamaan poliittisesti arveluttavia päämääriä. 

Käymme ensin läpi Taalaksen esittämän ajatusketjun Ykkösaamun haastattelusta:

1) Jos ihmisiä olisi maailmassa vain miljardi, ei olisi merkittävää ilmasto-ongelmaa.
2) Koska meitä on näin paljon, on käytetty paljon fossiilienergiaa.
3) Siksi väestönkasvun hillintä on jatkossa varmasti keskeinen ilmastokysymys.

Historiaa nurinperin

Ensimmäinen ja toinen väite muodostavat todellisuuden vastaisen kuvauksen, hypoteettisen esityksen toisenlaisesta historiallisesta kulusta (kontrafaktuaalin). Se sisältää monia ongelmia.

Taalas kuvaa historian kulkua niin, että väestö kasvoi, joten oli pakko ottaa käyttöön runsaasti fossiilisia polttoaineita, mikä johti ilmastonmuutokseen.

Historiallisesti asia tapahtui jokseenkin päin vastoin. Teollinen vallankumous, jonka myötä fossiilisia polttoaineita alettiin yhä voimallisemmin käyttää, alkoi Euroopassa 1700-luvun puolivälissä. Fossiilisten polttoaineiden käytön kasvua siivitti siis uuden teknologian käyttöönotto – massatuotannon synty, maatalouden alkavan teollistumisen ajama kaupungistuminen, rautateiden ja höyrylaivojen yleistyminen ja vastaavat muutokset – ei sitä edeltänyt väestönkasvu. Tästä teknologisesta murroksesta seurannut aineellisen tuotannon ja kulutuksen kasvu mahdollisti sen sijaan väestön tasaisen kasvun ensimmäisissä teollistuvissa maissa. Maailman väkiluku oli miljardin tienoilla noin 1800-luvun alussa ja tuplaantui suunnilleen 130 vuodessa. Fossiilisten polttoaineiden aikakausi alkoi siis reilusti ennen kuin globaali väestömäärä lähti rajuun kasvuun.

Väestön voimakas kasvu lähti liikkeelle muualla maailmassa vasta suunnilleen toisen maailmansodan tietämillä etenkin lääketieteen kehityksen (antibiootit, rokotukset) ja ruoantuotannon “vihreän vallankumouksen” myötä. Fossiilisilla polttoaineilla oli tässä osansa, etenkin typpilannoitteiden tuotannossa, mikä mahdollisti ruoantuotannon voimakkaan kasvun. Aivan yhtä suuressa roolissa kuitenkin oli lääketieteen ja sanitaation kehitys. 

Uusi teknologia ja tietämys siis syntyivät ensimmäisen teollistumisen vaiheen perintönä, fossiilisten polttoaineiden kaudella, osin niiden luoman aineellisen hyvinvoinnin mahdollistamana vanhoissa teollistuneissa maissa. Tämä historiallinen yhteys kuitenkin rikkoutui: vaikka voimakasta väestönkasvua mahdollistava tietämys ja teknologia levisivät muualle maailmaan, hyvin monilla maailman alueilla tähän ei kytkeytynyt fossiilisten polttoaineiden käytön ja päästöjen sekä monipuolisemman aineellisen hyvinvoinnin kasvua. Ruokaa tuotettiin enemmän ja kuolleisuus laski, mutta köyhyys ja ruokaturvattomuus pysyivät monilla alueilla sitkeinä ja kasvihuonepäästöt niin kansallisesti kuin per capita -perustalla hyvin alhaisina. Argumentti “Koska meitä on näin paljon, on käytetty paljon fossiilienergiaa” ei siis sekään kuvaa historiallista kehitystä onnistuneesti.

Mitä oikeastaan tarkoittaa Taalaksen väite: “Jos ihmisiä olisi maailmassa vain miljardi, ei olisi merkittävää ilmasto-ongelmaa”? Historiallisesti siinä maailmassa, jossa oli miljardi ihmistä, teollinen vallankumous oli jo hyvässä vauhdissa, eli ilmastonmuutokseen johtavalla yhteiskunnallisen kehityksen polulla oltiin jo. Tuon kehityskulun käynnisti teollistuva ja imperialistista maailmanjärjestystä luova Eurooppa: fossiilisten polttoaineiden mahdollistama aineellinen hyvinvointi myös valui pitkälti noihin valtakeskuksiin. Taalaksen väitteillä ei ole historiallista perustaa. Vai haluaako Taalas korostaa väestönkasvun yhteyttä ilmastonmuutokseen nyt ja tulevaisuudessa? Tähän väitteeseen sisältyy myös ongelmia, joihin siirrymme seuraavaksi.

Menneestä ei lueta tulevaa

Toinen hyvin suuri ongelma on, että Taalas hyppää edellä kuvatulla tavalla virheellisestä historiakuvauksesta (1 ja 2) nykymaailmaan ja tulevaan väestökehitykseen (3). Näiden ulottuvuuksien sekoittaminen on hyvin ongelmallista. Taalas ei myöskään korjannut haastattelussa toimittaja Seija Vaaherkummun tapailevaa tiivistystä “Jos väestönkasvu on tässä se ongelma”.

Miksi tällainen menneen kehityksen, nykytilanteen ja tulevan kehityksen rinnastus on ongelma?

Historiallisesti fossiilisia polttoaineita on käytetty eniten ja niistä on saatu eniten hyötyä nykyisissä vauraissa maissa – historiallisesti kolonialismin ja imperialismin keskuksissa. Kuten edellä kuvattiin, juuri näissä maissa uuden ajan tieteellisen kehityksen, uusien yhteiskunnallisten instituutioiden ja fossiilisten polttoaineiden mahdollistama aineellinen hyvinvointi lähti ensimmäisenä käyntiin, ja näissä maissa koettiin ensimmäinen voimakas väestönkasvun vaihe. Kasvun tasaantumiseen meni pitkä aika. “Väestöllinen muuntuminen”, jossa väestön nopea kasvu tasaantuu, vei esimerkiksi Ruotsissa satakunta vuotta.

Juuri tästä kertoo se, että historiallisesti Pohjois-Amerikan ja Euroopan vauraat maat ovat edelleenkin päästäneet suurimman osan hiilidioksidista, ja kaikesta ilmaston lämpenemisestä ne ovat yhdessä edelleenkin päävastuussa (jälkimmäisestä laskelmasta puuttuvat teollistumisen satakunta ensimmäistä vuotta). Taalas muistaa mainita tämän asian toisinaan mutta ei osaa yhdistää sitä väestönäkemyksiinsä. Näiden maiden voimakkaan aineellisen hyvinvoinnin ja siitä juontuneen väestönkasvun vaihe vei pitkään, ja se tapahtui osin fossiilisten polttoaineiden voimalla, kuten edellä kuvattiin.

Jason Hickel on esittänyt historiallisuuden vastuun laskentatavan, joka suhtautuu ilmastonmuutoksen “planetaariseen rajaan”: sen mukaan G8-maiden yhteinen historiallinen vastuu ilmastonmuutoksesta on 85%. Laskentatavan valinta ei ole yksioikoinen kysymys: lisää voi lukea vaikkapa tästä Carbon Briefin artikkelista. Peruskuvio on kuitenkin kuvatun kaltainen.

Koska hiilidioksidi kertyy ilmakehään ja vaikuttaa pitkään, tämä historiallinen perintö on tosiasia, vaikka nykyään asetelma on muuttunut, ja vuosittaisissa päästöissä Kiina on kivunnut selväksi ykköseksi (lisää päästökehityksestä täältä). Tietysti Kiinan osuus historiallisesti kertyneistä päästöistä kasvaa sitä suuremmaksi mitä pidempään päästöt pysyvät siellä korkealla – kun tarkastellaan kaikkia kasvihuonekaasuja, yksittäisenä maana Kiina on jo kivunnut kakkoseksi Yhdysvaltain jälkeen. 

Mutta: Kiinan väestökehitys on kääntynyt jo kasvusta väheneväksi. Päästöt ovat kuitenkin edelleen kasvussa. (Nykyään kasvua ajaa ennen kaikkea maan oman kulutustason kasvu, ei enää ensisijaisesti kulutustavaroiden vienti muihin maihin – mutta vaikka jälkimmäisen osuus päästöistä pienenee, nuo muiden “ulkoistamat” päästöt eivät ole mihinkään hävinneet.) Taalaksen kuvaama väestönkasvun ja päästöjen “hyvin vahva” yhteys ei siis toimi oikein tässäkään.

Ennen kaikkea: menneestä kehityksestä ei voi lukea tulevaa. 

Ensinnäkin, valtaosassa maailmaa väestökehitys on tasaantunut tai tasaantumassa, ja yhä useammissa maissa se on kääntynyt jopa laskevaksi. Tätä olemme kuvanneet kahdessa blogikirjoituksessa aiemmin. Mainittu “väestöllinen muuntuminen” on tapahtunut ympäri maailmaa valtavan paljon nopeammin kuin ennakoitiin, monin verroin nopeammin kuin vanhan vaurauden yhteiskunnissa. Syntyvyys siis laskee paljon nopeammin kuin se laski varhaisemmin teollistuneissa maissa.

Poikkeuksen muodostavat etenkin tietyt Afrikan alueet, joita yhdistävät köyhyys, ruokaturvattomuus ja nälkä, heikko terveydenhuolto ja sanitaatio, energiaköyhyys, huono koulutustilanne sekä heikot naisten oikeudet. Näillä alueilla lapsiluku on pysynyt odotettua sitkeämmin korkealla, vaikka liki kaikilla alueilla väestönkasvu hidastuu. Väestönkasvun hillintä edellyttää siis näiden ongelmien selättämistä – sekä niiden ohella perhesuunnittelun mahdollisuuksien lisäämistä ja vanhoillisten asenteiden muutosta, jotka kytkeytyvät vahvasti terveydenhuoltoon, koulutukseen ja naisten oikeuksiin.

Toiseksi niissä maissa, joissa väestönkasvu on korkeinta, päästöjen nykytaso on erittäin alhainen. Kuten Our World in Data -sivuston Hannah Ritchie on uutiskirjeessään kuvannut, kaikkien ennustusten vastainenkin huima väestölisäys kaikkein köyhimmissä maissa tai näiden maiden ihmisten kipuaminen säällisemmälle elintasolle ei ilmastonmuutoksen hillintää romuttaisi.

Kolmanneksi, näiden maiden historia ei toistu samanlaisena kuin se kulki nykyisissä vauraimmissa maissa. Köyhimpien maiden ei ole pakko kulkea tuhoisaa fossiilisten polttoaineiden reittiä, vaan niillä on potentiaalisesti käytössään kaikki se puhtaamman energiantuotannon teknologia, joka muuttuu koko ajan edullisemmaksi. Esteet ovat ennen kaikkea taloudellisia ja sosiaalisia: onko varoja, infrastruktuuria ja osaamista ottaa teknologiaa käyttöön nopeasti? Tässä kysymys solidaarisesta ilmastorahoituksesta on polttava – lupauksia on tehty, mutta paljon vähemmän on annettu. Tästä aiheesta väännettiin peistä kunnolla Glasgow’n ilmastokokouksessa, kuten uutiskirjeessämme kerroimme.

Äärimmäisen nopean väestönkasvun ja kaupungistumisen oloissa ja vanhan infrastruktuurin perityssä tilanteessa voi olla, että vähäpäästöiset tuotantomuodot eivät yksin riitä, vaan joudutaan myös lisäämään väliaikaisesti fossiilisten käyttöä. Mutta kuten todettua, tämä ei tuhoaisi mahdollisuuksia saavuttaa ilmastotavoitteita. Lähtötaso on niin alhainen.

Sitkeästi korkealla pysyvä paikallinen ja alueellinen väestönkasvu on kyllä monin muin tavoin ongelmallista, ja nimen omaan kyseisillä alueilla: se ajaa esimerkiksi makean veden liikakäyttöä ja viljelysmaan heikentymistä, infrastruktuurin kehitys laahaa jäljessä, lisääntyvälle nuorisolle ei löydy tarpeeksi koulutus- ja työmahdollisuuksia ja niin edelleen. Kuten Taalas mainitsee, tietynlaiset biodiversiteettiongelmat (liittyen etenkin peltojen raivaamiseen) ovat usein osa tätä yhtälöä. Sama ei ole kuitenkaan totta ilmastopäästöjen ja väestönkasvun välillä, mikä Taalaksen olisi hyvä tehdä selväksi. 

Väestönkasvu ei ole globaali ilmiö, vaan se koostuu lukemattomista erilaisista paikallisista ja alueellisista väestöllisistä kehityskuluista. Mutta jos tarkastellaan globaalia tasoa karkean laskennallisesti, vanha puhe “väestöräjähdyksestä” vanhenee kovaa vauhtia. Viime vuosina on esitetty useita väestöskenaarioita, joissa globaali väestö voisi tasaantua jo vuosisadan puolivälissä ja kääntyä laskuun. Uusimmasta tällaisesta tutkimuksesta uutisoitiin maaliskuussa. On kuitenkin huomattava, että tällaiset skenaariot varhaisemmasta kasvun taittumisesta eivät ole ennusteita vaan nojaavat sille, että suotuisampi kehitys esimerkiksi ruokaturvan, köyhyyden torjunnan, naisten oikeuksien, koulutuksen, vesihuollon ja sanitaation sekä terveydenhuollon saroilla saataisiin käyntiin myös siellä, missä kehitys laahaa jäljessä. Ilmastonmuutoksen hillinnän kannalta on tietysti tärkeää, että parempi kehitys tapahtuu mahdollisimman paljon vähäpäästöisellä energiantuotannolla ja esimerkiksi kestävämpien paikallisten ruokajärjestelmien voimin.

Mutta kuten Hannah Ritchien laskelmat osoittavat, lähivuosikymmenien kriittinen siirtymävaihe ilmastonmuutoksen hillinnässä ei edes ole kiinni siitä, että tässä onnistuttaisiin. Se on elintärkeä, inhimillisesti ohittamattoman kriittinen kysymys, mutta ennen kaikkea monista muista syistä. Ilmastonmuutoksen kriittisissä rajoissa pysytään tai ei pysytä riippuen ennen kaikkea siitä, mitä tapahtuu muualla maailmassa. 

Kummallista ja vaarallista kulttuuripuhetta

Väestönkasvu ei ole ilmastonmuutoksen kohtalonkysymys, kuten Taalas väittää tässä sekä kirjassaan Ilmastonmuutos ilmastotieteilijän silmin (esim. sivut 124–125) ja useissa  mediaesiintymisissään. Samankaltaista viestiä “Ilmastonmuutos on tosiasia, mutta maapallon väkiluku on ympäristöongelmien juurisyy” on toistanut vuosia myös esimerkiksi ST1:n Mika Anttonen, toinen suomalaisessa keskustelussa toistuvasti esillä oleva ilmastokommentaattori, jonka väitteisiin tiedotusvälineissä ei tahdo olla rohkeutta kriittisesti puuttua. Tällaisten helposti harhaanjohtavien väitteiden toisteleminen saattaa antaa tarkoittamatta poliittisia aseita etnonationalismista, rasismista ja ilmastotoimien vastustamisesta ammentaville toimijoille. Kuka tahansa Taalaksen (ja Anttosen) lausumien vastaanottoa seurannut pystyy tämän havaitsemaan.

Ilmastopolitiikan tutkimuksessa on myös toistuvasti osoitettu, kuinka konservatiiviset ja äärioikeistolaiset tahot hyödyntävät väestönkasvua koskevia yleistyksiä siirtääkseen huomiota pois läntisten teollisten maiden kiireellisestä päästövähennysvastuusta. Siten väestönkasvupuheella paitsi viivytellään tehokkaasti nopeiden ilmastotoimien tarvetta myös pidetään yllä epäoikeudenmukaista maailmanjärjestystä, jossa rikkaat maat jatkavat päästöjen tuottamista samalla kun ilmastonmuutoksen ääri-ilmiöt tuhoavat ihmisten elinmahdollisuuksia globaalissa etelässä. On myös huomioitava, että nämä ilmastoviivyttelevät tahot ovat samoja poliittisia toimijoita, jotka kerta toisensa jälkeen ovat kyseenalaistamassa tai lopettamassa kansainvälisen kehitys- ja avustustyön rahoitusta, jolla voidaan turvata suotuisampi väestökehitys.  

On siis selvää, että väestönkasvun ja ilmastonmuutoksen yhteyksien tarkastelu vaatii ilmastotutkijalta Taalaksen yleistäviä heittoja tarkkanäköisempää puhetta. Vähintä olisi, että ilmastoasiantuntija kuvaisi edellä kuvatulla tavalla väestönkasvun kehityksen ja nykyisen luonteen totuudenmukaisesti sekä esittäisi aina siitä puhuttaessa myös keskeiset ja jo toimiviksi osoittautuneet ratkaisut paikallisen väestön olosuhteiden parantamiseen. Jos ilmastoasiantuntija ei toimi näin, puheenparsi jää liian laveasti kuulijan tulkittavaksi ja mobilisoitavaksi poliittisesti arveluttavien näkökantojen tueksi. 

Juuri tällaisten ongelmien vuoksi on tartuttava myös Taalaksen kummallisiin ja suorastaan vaarallisiin puheisiin “kulttuureista” Ylen haastattelussa:

“Muun muassa osassa islamilaisia maita perhesuunnittelu meidän kulttuurin tavoin ei ole tavallista. Katolinen kirkko ei perinteisesti ole suosinut ehkäisyä. Osassa hindulaista maailmaa käsitys ihmisen elämästä sielunvaelluksineen poikkeaa länsimaisesta, Taalas pohtii.”

Tässäkään puheessa ei ole totuutta juuri nimeksikään. Köyhyyden ja ruokaturvattomuuden vaivaama Bagladesh on saanut “hedelmällisyysasteen” (TFR, lue lisää täältä) laskemaan alle “uusiutumistason” (joka on 2.1). Maan valtaenemmistö on sunneja, seuraava suuri uskontoryhmä hinduja. Katolilaisessa Italiassa TFR on 1,24 ja väestömäärä kutistuu niin, että monet kaupungit tarjoavat sinne muuttajille rahaa. Iranissa TFR on 1,71 ja väestönkasvu hyvin vähäistä – väestönkasvu nimittäin jatkuu vielä jonkin aikaa TFR:n painuttua uusiutumistason alle, sillä nuorten eli lapsentekoikäisten osuus väestöstä on yhä korkea. Väestökehitys kääntyy siis laskuun viiveellä. 

On vaikea hahmottaa, mitä Taalas haluaa sielunvaelluspuheellaan sanoa, mutta Intian TFR on 2,05. Lisäksi tilanteessa, jossa militantti hindulaisuus on mobilisoitu verisiksi hyökkäyksiksi maan muita väestöryhmiä vastaan, ylipäätään ei kannattaisi lausua huolimattomia yleistyksiä uskontojen luonteesta. “Islamilaisista maista” puhuminen aikana, jolloin eri islamilaisuuden suuntauksien nimissä puhuvat tahot ovat käyneet verisiä sisällissotia, ei sekään ole toivottavaa. Ei ainakaan, jos on YK:n alaisen merkittävän kansainvälisen järjestön pääsihteeri. 

Kuten olemme aikaisemminkin Taalaksen puheiden vuoksi päätyneet korostamaan: monimutkaisessa ja erilaisten yhteiskunnallisten kriisien maailmassa ilmastotutkijalla on puheistaan erityinen vastuu. Yhtäältä tämä tarkoittaa oman asiantuntijuuden rajojen ymmärtämistä. Kansankielellä voisi sanoa, että mitä tahansa ja kaikesta tahansa ei kannattaisi puhua. Toisaalta ilmastoasiantuntijan tulisi olla syvällisesti tietoinen myös siitä yhteiskunnallisesta, kulttuurisesta ja poliittisesta maastosta, johon heidän viestintänsä kohdistuu ja kuinka sitä voidaan potentiaalisesti käyttää hyväksi. Huolimaton asiantuntijapuhe mobilisoidaan helposti torjumaan tai viivyttelemään ilmastotoimia, ja pahimmillaan sillä tullaan tukeneeksi poliittisia projekteja, jotka asettavat ihmisiä vastakkain etnisin, uskonnollisin ja kulttuurisin perustein. 

Ville Lähde ja Tero Toivanen

Voit tilata BIOS-uutiskirjeen täältä. Toimintaamme voi seurata myös Facebook-sivullamme, Twitterissä ja Mastodonissa. Youtube-kanavallamme on kerätty omia videoitamme ja muita esiintymisiämme. Kotisivuillemme olemme keränneet myös listan videoesiintymisistä ja podcasteista.

Yhdysvaltain liittovaltion sää- ja valtamerentutkimusorganisaation (NOAA) laitteistoa merenpohjan laavamuodostelmien äärellä Havaijin lähistöllä. Kuva: Wikimedia Commons.

Maailmalta: aavan meren sopimus ja valtamerten syvät ongelmat

Maaliskuun alussa kuultiin yllättäviä ja hyviä uutisia, kun YK:n pari vuosikymmentä kestäneissä neuvotteluissa saatiin kuin saatiinkin aikaan aavaa merta (high seas) koskeva sopimus. Sopimus koskee valtioiden aluevesien ja talousvyöhykkeiden (EEZ) ulkopuolisia merialueita, noin ⅔ merten pinta-alasta. Tähän asti niistä on suojeltu hieman yli prosentin verran, ja ylipäätään niitä koskevat sopimukset ja säädökset muodostavat ristiriitaisen tilkkutäkin. Uusi sopimus ei tilkkutäkkimäisyyttä korjaa, mutta antaa toivottavasti merkittävästi paremmat edellytykset suojelualueiden muodostamiselle, varovaisuusperiaatteen noudattamiselle sekä kansainväliselle ja ylisukupolviselle oikeudenmukaisuudelle merten hyödyntämisessä. (Lue lisää täältä, täältä ja täältä.)

Hyvin harva uskalsi toivoa onnellista päätöstä tälle pitkälle prosessille, eikä moni tiennyt siitä juurikaan tai yhtään mitään. Nyt kuitenkin saavutettiin merkittävä merkkipaalu. Se on silti vasta alku: edessä on sopimusluonnoksen muokkaamista, ratifiointiprosessi ja vasta sen jälkeen sopimukseen liittyvien instituutioiden ja käytäntöjen luominen – varsinainen työ. Itse sopimusta ei kuitenkaan enää avata neuvotteluille: pääasioista on sovittu. Tällä sopimuksella ei myöskään vielä suojella mitään, vaan sillä vasta luodaan puitteita ja työkaluja tulevalle toiminnalle. Silti arviot tästä sopimustekstistä ovat olleet poikkeuksellisen yksimielisen positiivisia. Vaikka ongelmia on nostettu esiin odotetusti, oikeastaan kaikki näyttävät pitävän sitä tärkeänä edistysaskeleena. 

Aavan meren ongelmat nimittäin ovat suuria. Yksittäisenä esimerkkinä niitä kuvaavat hyvin antarktisilla merialueilla toimivat supertroolarit, jotka etsivät krilli-saalista seuraamalla vihdoinkin toipumassa olevia valaslaumoja. Näin valailta viedään ravintoa, toipumisen edellytys, ja niitä vammautuu suoraan pyyntitilanteissa. Lisäksi krillit ovat keskeinen osa noiden merialueiden biologisten hiilinielujen toiminnassa. (Lisää täällä ja täällä.)

Sopimusprosessissa asettuivat vasten kaksi näkökulmaa aavojen merien asemaan. Yhtäältä on siirtomaakaudelta ja imperialismin kulta-ajalta periytyvä aavan meren vapaan käytön periaate, joka on ollut olennainen perusta myös tähänastiselle kansainväliselle merilansäädännölle. Sen imperiaalinen perusta on ennallaan: se on tukenut suurimpia ja vahvimpia toimijoita. Tätä vastaan köyhempien maiden liittouma nosti esiin periaatetta, jossa aavaa merta tarkastellaan yhteishyvänä ja tulevien sukupolvien perintönä. On syytä mainita, että EU muiden vahvojen toimijoiden joukossa vastusti jälkimmäisen periaatteen tuomista sopimukseen, mutta tässä epäonnistuttiin. Yhteishyvän periaate sai jalansijan, joskaan ei hallitsevaa asemaa.

Sopimuksen taustalla vaikutti merkittävästi Montrealin luontokokouksessa sovittu 30% suojelutavoite. Tämä tavoite on osin myös ongelmallinen, kuten Ville Lähde on taannoin kirjoittanut BIOS-blogissa. Biodiversiteetti on mosaiikkimainen ilmiö ja sen syyt moninaiset, joten ylätason tavoitteilla voi olla ongelmallisiakin seurauksia. Mutta valtamerissä ekosysteemien väliset yhteydet ovat väliaineen – veden! – vuoksi vahvempia ja vaikutusketjut voivat olla hyvin pitkiä, sillä monet eliöpopulaatiot liikkuvat laajalti ja ovat riippuvaisia monien toisistaan etäisten ekosysteemien toiminnasta. Aavalla merellä on myös joitain merkittäviä eliöiden lisääntymisalueita, kuten merenpohjan vuoristojen korallimuodostelmat. Kaiken kytkeytyminen kaikkeen on merillä konkreettisempi asia kuin maalla. Siksi globaalin tason toimet ja sopimukset ovat siellä erityisen tärkeitä.

Samoin merten ekosysteemejä vaurioittava toiminta tapahtuu suuressa mittakaavassa, ja toiminnan muodot, etenkin valtamerikalastus, ovat samankaltaisia laajoilla alueilla. Toki merkittävimmät kalastusalueet kuuluvat valtioiden talousvyöhykkeiden piiriin, mutta niiden kalakantojen ehtyessä kalastustoiminta aavalla merellä on lisääntynyt voimakkaasti, vaikka se onkin usein taloudellisesti melko kannattamatonta ja käytännössä nojaa runsaisiin tukiaisiin tai toiminnan laittomuuteen. 

Näiden ekosysteemien kohtalo kytkeytyy myös ilmastokriisiin hyvin suoraan. Merten hiilensidonnan ja hiilen varastoitumisen prosesseista merkittävä osa on biologisia: eliöt sitovat hiiltä, joka eliöiden kuollessa varastoituu osittain pohjasedimentteihin. (Tämä siis poikkeaa hiilidioksidin sitoutumisesta meriveteen, mikä kyllä johtaa hiilinielun muodostumiseen mutta on samalla toisen ongelman eli merten happamoitumisen syy.) Merten ekosysteemien vaarantuminen uhkaa siten myös aivan kriittisen tärkeää hiilinielua.

Sopimustekstissä korostetaankin vahvaa linkkiä ilmastonmuutoksen hillinnän ja biodiversiteetin suojelun välillä. Lisäksi painotetaan laajempien yhtenäisten kokonaisuuksien suojelun tarvetta, biomien kirjoa eli “ekologista edustavuutta” sekä meriekosysteemien resilienssin parantamista. Suojelu on tietysti merilläkin vain osa kokonaisuutta. Merten tilaa uhkaavat monet asiat, joihin suojelulla ei voi puuttua: happamoituminen, lämpeneminen, muovisaaste ja muut uudet yhdisteet sekä ravinnevalumien aiheuttamat yhä laajemmat happikadosta johtuvat “kuolleet alueet”. Ja kun saastelähteet ovat pitkälti maalla ja jokivesissä, ei tällainen sopimus pysty niihin mitenkään.

Kuten sanottua, tämä sopimus ei aseta vielä mitään suojelutavoitetta eikä määrittele suojeltavia kohteita. Se antaa välineitä tulevaan. Toisaalta moni merillä tapahtuva toiminta kuuluu edelleen muiden sopimusten alle – kuten vaikkapa merenpohjan kaivostoiminta. Uuden sopimuksen valta niihin on rajallinen. Vaikka aavan meren sopimuksen myötä ympäristövaikutusten arviointi luo mahdollisuuksia puuttua kaikentyyppiseen toimintaan, se koskee käytännössä vain uutta toimintaa. Niinpä Guardianin jutussa todettiinkin:

“Erityisesti valtiot sopivat siitä, että olemassa olevat kansainväliset instituutiot, jotka ovat jo vastuussa kalastuksen, merikaupankäynnin tai syvän meren kaivostoiminnan kaltaisista aktiviteeteista, voivat jatkaa entisellään ilman että niiden täytyy laatia sopimuksessa esitettyjä ympäristövaikutusten arvioita.”

Nature nosti artikkelissaan samat puutteet esiin: sopimuksen status suhteessa nykyisiin kalastusta sääteleviin organisaatioihin on vähintään epäselvä, ja esimerkiksi arktinen laivaliikenne, kaivostoiminta ja sotilastoiminta jäävät sen ulkopuolelle. 

“Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että sopimuksen varassa ei voi luoda suojelualueita sellaisille alueille, joita koskevat entisestään kalastussopimukset, vaikka alueen kalastus olisi kestämätöntä ja romahduttaisi kalakantoja.”

Uusi sopimus ja sen varassa rakennettavat COP-neuvottelut ja uudet institutionaaliset elimet siis asettuvat vanhaan merten lainsäädännön tilkkutäkkiin ja joutuvat kamppailemaan asemastaan siinä. Vaara jäädä hampaattomaksi altavastaajaksi on ilmeinen. 

Vaikka sopimuksen solmimiseen suhtauduttiin pääosin innostuneesti ja positiivisesti, kritiikkiäkin on esitetty. Edellä mainittujen ongelmien lisäksi esimerkiksi valtioille jää takaportteja olla tekemättä vaadittuja ympäristövaikutusten arviointeja. Vaikka kustannusten ja hyötyjen oikeudenmukaisempaan jakoon saatiinkin sopimuksessa edistystä, asettaa se köyhemmille osapuolille melkoisia velvoitteita seurannassa, tutkimustoiminnassa, informaation jakamisessa sekä jälleen uuteen kokousprosessiin osallistumisessa. Menneiden neuvotteluiden aikana myös kritisoitiin alkuperäiskansojen puhevallan olemattomuutta.

Guardianin kirjeessään taloustieteilijä Guy Standing muistuttaa, että kun edellinen aavaa merta koskeva sopimus solmittiin 1982, siinä sovitut organisaatiot saatiin aikaan vasta 1994, ja vieläkin moni asia sopimuksen soveltamisessa on kesken. Lisäksi suojelualueiden perustaminen ei yksin riitä: niitä on kyettävä valvomaan. Pelottava esimerkki on, että monilla Iso-Britannian suojelualueilla sallitaan edelleen pohjatroolaus. Paljon kamppailtavaa on siis edessä.

Tässä yhteydessä on hyvä tarkastella myös merenpohjien kaivostoimintaa. Siinä ollaan tekemisissä saman viheliäisen ongelman kanssa kuin energiasiirtymässä ylipäätään: kaikissa mahdollisissa skenaarioissa sähkön rooli kasvaa – eli sähkön tuotannon ja kulutuksen määrä lisääntyy, siinäkin tapauksessa vaikka yhteiskuntien kokonaisenergiabudjetti vähentyisi. Polttamisesta on siirryttävä toisenlaiseen energiatalouteen.

Se tarkoittaa, että tiettyjä metalleja on saatava käyttöön paitsi paljon myös erittäin nopeassa aikataulussa. Vaikka dekarbonisaation myötä kaivannaisten ekstraktion määrä vähenee absoluuttisesti, hyvin paljonkin, siirtymän aikana on silti perustettava uusia kaivosalueita. Vaikeita valintoja tulee eteen väistämättä. 

Etenkin merenpohjan monimetallisissa “noduuleissa” eli kooltaan suht pienissä mutta metallipitoisuuksiltaan rikkaissa muhkuroissa on nähty suuria lupauksia. Teknologian kehittyessä niitä voitaisiin saada kerättyä valtaisia määriä, ja korkean metallipitoisuuden vuoksi perinteisiä kaivoksia luonnehtivan “sivukiven” määrä jäisi hyvin pieneksi. 

Mutta ongelmia on kosolti, ja niiden vuoksi lukuisat tutkijat ja muut tahot vastustavat tätä kaivannaistoimintaa voimakkaasti. Merenpohjan eliökirjo on paljon moninaisempi kuin aiemmin luultiin, ja sitä tunnetaan vielä erittäin vähän. Se kuitenkin tiedetään, että elämän tahti on siellä verkkaisempaa. Niinpä vauriot korjaantuvat hyvin hitaasti jos laisinkaan, vuosisadoissa tai -tuhansissa. Kaivostoiminnan ensimmäisten koelaitteiden jäljet ovat vieläkin aivan ennallaan, kuten astronauttien jalanjäljet Kuussa. Minkään sortin ennallistaminen on mahdotonta. Lisäksi noduulien keräämisessä häirittäisiin merten pohjasedimenttiä pöllyttäen sitä laajalti eliöitä häiritsemään sekä tuhoten sedimenttiin kaivautuvien eliöiden elinympäristö. Ongelmat ovat siis käytännössä samoja kuin pohjatroolauksessa, mutta vielä syvemmällä.

Mikä tärkeintä, noduulit itse vaikuttavat olevan erottamattomassa yhteydessä alueiden eliöstöön. Nuo metalliset möykyt nimittäin pysyvät meren pohjalla eivätkä peity verkkaasti satavaan sedimenttiin siksi, että ne ovat lukemattomien eliöiden korvaamaton elinympäristö. Eliöt pitävät ne näkyvissä. Ne ovat eräänlaisia keitaita aavikolla – tai saaria meressä. Noduuleita ei siis voisi edes kerätä huolehtien ympäröivästä elämästä. Se tuhoutuisi, kun niitä ei olisi.

Lopuksi on muistettava, että laajamittainen kaivostoiminta merten pohjalla ei mitenkään automaattisesti vähentäisi maanpäällistä toimintaa. Niistä vastaavat eri yritykset erilaisella teknologialla, ja kasvavan kysynnän oloissa ne vain kilpailisivat keskenään. Merten kaivostoiminnasta voisi tulla lisä entisen päälle, ei sen korvaaja. Kuten BIOS-tutkijat ja monet muut ovat toistuvasti muistuttaneet: tälle viheliäiselle ongelmalle ei ole kunnollisia ratkaisuja, jos energiankulutusta ei pystytä hillitsemään, jos kierrätystä ei paranneta radikaalisti ja jos yhteiskuntien aineenvaihduntaa ei muokata toisenlaisen vaihtelevamman energiatalouden oloihin. Nykyisen fossiilisen järjestelmän laadun, määrän ja tasaisen käytön korvaamiseen ei kestävää ratkaisua ole.

(Lisälukemista täällä, täällä ja täällä.)

Mitä olemme lukeneet?

Artikkeli “Reframing the climate debate: The origins and diffusion of net zero pledges” on oivallinen nettonollatavoitteiden historian tarkastelu. Siitä saa hyvän kuvan kahden asteen ja puolentoista asteen tavoitteiden, hiilibudjettien ja nettonollan välisistä suhteista. Artikkeli kuvaa hyvin myös syitä sille, miksi nettonollatavoitteet ovat edelleen kiistelty lähestymistapa – joskin mainitsematta jää tässä uutiskirjeessäkin käsitelty kysymys, miten nettonollaretoriikasta voi tulla este nettonegatiivisuuden tavoittelulle.

Artikkelissa “Three pillars of sustainability: in search of conceptual origins” perehdytään siihen, mistä puhe kestävyyden pilareista tai ulottuvuuksista kumpuaa. Käsitteellistys on yleinen mutta sen merkitys on usein sekava. Artikkeli on ylipäätään hyvä perusesitys “kestävyyden” ympärillä käydyistä käsitteellisistä kamppailuista.

BIOS

Tuoreita BIOS-julkaisuja

Paavo Järvensivu ja Tere Vadén tarkastelivat Politiikasta-lehden artikkelissaan Suomen epäonnistumisia luonto- ja ilmastotavoitteiden saavuttamisessa. Artikkeli on osa vaalien alla julkaistavaa sarjaa. Järvensivu ja Vadén kuvaavat lukuisten esimerkkien avulla, miten ympäristökysymyksillä on edelleen tapana jäädä erillisiksi muista politiikkalohkoista. Onnistuminen edellyttäisi kokonaisvaltaisempaa ja suunnitelmallisempaa otetta:

“Kestävyyssiirtymän läpivienti edellyttää ensinnäkin suunnitelmaa, joka hahmottaa eri sektoreiden ja sosio-teknisten järjestelmien, kuten energian, liikenteen, ruoan ja kaupunkien, toisiinsa kietoutuvat konkreettiset muutospolut. Toiseksi taloutta ja yhteiskuntaa on kyettävä ohjaamaan suunnitelman mukaisesti. Luontoa liikaa kuormittavia toimintoja ajetaan määrätietoisesti alas, ja uusia toimintoja otetaan käyttöön.”

BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas tarkastelee samassa kirjoitussarjassa julkaistussa artikkelissaan Marinin hallituksen talouspoliittisia käänteitä ja ennakoi vaalien myötä tiukkaa kamppailua talouspoliittisesta suunnasta.

Jussi T. Eronen oli kirjoittajana artikkelissa, jossa tarkastellaan mahdollisuuksia tuoda yhteen biodiversiteettia varjelevia toimia alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen oikeuksien kanssa. Tällainen “oikeus elämään” -lähestymistapa olisi perustavanlaatuisesti toisenlainen kuin suuria ylätason tavoitteita asettava “puolet maapallosta” -näkökulma.

Valiokuntalausuntoja

Alkuvuonna tekemämme lausunnot Eduskunnan valiokunnille ovat nyt luettavissa kotisivullamme. Tammikuussa lausuimme EU:n talouspolitiikasta ja energia-alan voittoveroista, ja helmikuussa polttoaineverosta.

BIOS-tutkijoiden muuta toimintaa

Paavo Järvensivu oli haastateltavana Maailman kuvalehden numeron 1/2023 kaksoishaastattelussa “Onko talouskasvu mahdollista vihreästi?” EK:n Ulla Heinosen kanssa. Vastauksessaan Paavo pureutui kysymyksen taustalla oleviin syvempiin ajattelutapoihin:

“Saamme vastauksen kysymykseen, toteutuiko vihreä talouskasvu, mahdollisesti vasta vuosikymmenien päästä. Sitä ennen voi ihmetellä, miten taloudella onkin totuttu tarkoittamaan pikemminkin rahavirtoja kuin sosiaalisia ja materiaalisia resursseja ja niiden riittävyyksiä.”

Paavo oli tutkijaäänenä Apu-lehden jutussa, jossa tarkasteltiin päästöjen vähentämisen vaikutusta tavallisten perheiden arkeen. Hän osallistui myös Finnwatchin järjestämään seminaariin, jossa pohdittiin ekologisen siirtymän oikeudenmukaisuutta. Tapahtuma nostettiin hyvin esiin myös Maaseudun tulevaisuudessa.

BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas oli keskustelemassa Mai Kivelän kanssa Protopia-podcastissa, ja Kalevi Sorsa -säätiön podcastissa hän pohti ekologisen siirtymän mahdollisuuksia ja tämän suhdetta perinteiseen suomalaiseen talousajatteluun. Ylen ykkösaamussa hän keskusteli professori Niku Määttäsen kanssa Euroopan keskuspankin korkopäätöksistä – keskustelua käytiin myös Ylen aamussa televisiossa. Ahokas vieraili myös  Omaishoidon verotus -podcastissa. Kansan Uutisissa Ahokas kommentoi finanssikriisin mahdollisuutta ja Iltalehdessä inflaatioennusteita:

“Jotta Suomi voisi ennalta estää inflaatiohuippuja, sen tulisi Ahokkaan mukaan tuottaa keskipitkällä aikavälillä joustavasti ja riittävästi oikealla tavalla tuotettua energiaa. Sähkön ja muiden energiahyödykkeiden käytön hinnan pitäminen alhaalla on keskeistä.
Ruoan ja lannoitteiden tuotanto kustannustehokkaasti on myös tärkeää.
– Omalla tuotannolla päästäisiin määrittelemään hintaa. Se on keskeistä pidemmän päälle siinä, miten talouden kokonaisinflaatio kehittyy. Pohjakustannukset tulevat perustuotannon tekijöistä, Ahokas sanoo.”

Elonkehä-lehden haastattelussa Tere Vadén ja Pasi Takkinen tunkeutuvat “öljyn sumuun” eli niihin tapoihin, joilla nykyisten elämäntavan energiaperusta häivytetään näkyvistä. 

“Öljy sitoo meidät asioihin, joista emme ole tietoisia, emmekä edes voi olla täysin tietoisia, esimerkiksi öljyn tuotannon olosuhteet, mikromuovi ja ilmastonmuutos. Öljyn loppukäyttäjä, vaikka autoa tankatessa tai muoviesineen kautta sitoutuu asioihin, jotka eivät tule esiin. Bensan ja muovin kohdalla ei ole – eikä kuulu olla – mitään väliä, mistä öljylähteestä se aine alun perin tulee, se on molekyylitasolla standardisoitua ainetta.”

Viime uutiskirjeessä mainittu Ville Lähteen haastattelu Kansan Uutisissa on julkaistu avoimesti. Lähdettä haastateltiin myös Ulkopolitiikka-lehden väestökehitystä koskevaan juttuun:

“Ville Lähde ei pidä mielekkäänä yrittää löytää täsmällistä vastausta kysymykseen, kuinka monta ihmistä maapallo voi kestävästi elättää. Vastaus riippuu ihmiskunnan elintasosta sekä tuotannon ja kulutuksen tavoista… Hänen mukaansa olennaista on tarkastella sitä, miten hyvinvointia tuotetaan. Tavoitteena ei siis pidä olla nykyisenkaltainen jamaikalainen elintaso, vaan mieluummin hyvinvoinnin tuottaminen nykyistä kestävämmillä tavoilla. »Kulutuksen määrää siis pitää leikata vauraimmissa maissa huimasti, mutta ei se korreloi samassa suhteessa leikatun hyvinvoinnin kanssa, jos tuotannon ja kulutuksen tapoja muutetaan.»”

Karoliina Lummaan joulukuinen luento “Eläinrunous – sanat väliaineena” on nyt katsottavissa Youtubessa. 

Lopuksi

Helsingin Sanomat käsitteli pätevästi Suomen nettopäästövähennysten epäonnistumista. Oivallinen oli myös keskusteleva artikkeli toisenlaisen metsätalouden mahdollisuuksista.

Suosittelemme myös Maailman kuvalehden artikkelia siitä, miten epätasaisesti luonnonvarojen ja varallisuuden virrat liikkuvat maailmalla. 

Paul Krugman julisti The New York Timesissa vihreän kasvun ilosanomaa, ja Timothée Parrique intoutui vastaamaan oikein kunnolla. Suosittelimme viime uutiskirjeessä “Sustainability by numbers” -uutiskirjettä, ja jälleen on julkaistu oivallinen juttu: Hannah Ritchie repii palasiksi tutun väittämän, että ei meidän pienessä maassa kannata tehdä mitään ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Suosittelemme myös mitä lämpimimmin Yrjö Hailan artikkelia “Jätteet ja nielut”, joka julkaistiin nyt avoimena niin & näin -lehden arkistossa. Samaisessa numerossa ilmestyi myös Ville Lähteen essee jätteen ja saasteen rooleista scifielokuvissa.

Voit tilata BIOS-uutiskirjeen täältä. Toimintaamme voi seurata myös Facebook-sivullamme, Twitterissä ja Mastodonissa. Youtube-kanavallamme on kerätty omia videoitamme ja muita esiintymisiämme. Kotisivuillemme olemme keränneet myös listan videoesiintymisistä ja podcasteista.

Yhdysvaltain varapresidentti Dick Cheney ja Exxon osakeyhtiön (suom. Esso) toimitusjohtaja Rex Tillerson tapaavat vuonna 2007. Lähde: Wikimedia Commons.

Maailmalta: ilmastonmuutoksen lukupaketti

Viime kuukausina ilmastonmuutosta, sen hillintää ja hillinnän epäonnistumisia koskien on tullut niin paljon uutisia ja tutkimuksia, että kokosimme uutiskirjeen tilaajille lukupaketin aiheesta. 

Ensin katsaus taaksepäin: Carbon Brief tarkastelee tässä artikkelissaan ilmastonmuutoksen etenemistä vuonna 2022. Tärkeänä muistutuksena koosteesta voi poimia esimerkiksi valtameriin sitoutuneen lämmön ennätysmäärän – vuoden aikana lisääntynyt lämpö vastasi suunnilleen koko ihmiskunnan vuosittaista primäärienergiatuotantoa. Tämän selittää tietysti se, että yli 90% ilmastonmuutoksen myötä planeetalle jäävästä lisälämmöstä sitoutuu valtameriin. Valtamerten lämpökehitys antaa myös selkeämmän kuvan ilmastonmuutoksesta, sillä siinä ei näy samanlaista hetkellistä vaihtelua kuin maanpäällisissä ja ilmakehämittauksissa. Kasvihuonekaasujen pitoisuuden kertymisen ilmakehään ja merten lämpenemisen yhteys on siis vieläkin selkeämpi – eipä sikäli että muutkaan käytät epäilylle sijaa jättäisivät, kuten Carbon Briefin katsaus hyvin osoittaa. Toinen tärkeä osio on erilaisten sään ääri-ilmiöiden kooste maailmalta: yhden “uutisvuoden” aikana on tapahtunut niin paljon, että kaikki ei tahdo pysyä mielessä. Ääri-ilmiöihin liittyen kannattaa tutustua myös tähän artikkeliin, jossa käydään läpi Egyptin ilmastokokouksessa sovittua menetysten ja vahinkojen (Loss and Damages) korvaamista ja siihen luvattuja varoja. 

Viime vuodelta vielä: iso joukko kiintoisia ilmasto- ja energia-aiheisia artikkeleita vuoden mittaan on kerätty tähän ketjuun. Esimerkiksi tämä lokakuinen yleissivistävä juttu kustannus–hyöty-analyysin kompastumisesta ilmastokysymykseen oli mennyt meiltä ohi.

Tammikuisessa Science-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa (Guardianin uutisointi, Helsingin Sanomien uutisointi) tarkasteltiin ExxonMobil-yhtiön tietoista valehtelua: yhtiön omissa tutkimuksissa 1970- ja 80-luvuilla esitettiin erittäin tarkkoja arvioita ilmastonmuutoksen etenemisestä ja yhteydestä fossiilisten polttoaineiden käyttöön, mutta tiedotus- ja lobbaustoiminnassa asia kiistettiin sitkeästi. (Lisätaustaa saa tästä yhtiön retoriikkaa käsittelevästä vuoden 2021 artikkelista.) Kuten artikkelissa todetaan:

“Löydöksemme osoittavat, ettei ExxonMobil pelkästään tiennyt ‘jotain’ globaalista lämpenemisestä vuosikymmeniä sitten – he tiesivät yhtä paljon kuin akateemiset ja valtiolliset tutkijat.”

Itse ilmiössä ei ole mitään uutta, mutta tuore tutkimus käy tarkkaan läpi viime vuosina paljastunutta yhtiön sisäistä materiaalia. Se on ensimmäinen kattava tällainen tieteellinen analyysi, ja vastaavanlaisella tutkimuksellisella tarkkuudella saataisiin esimerkiksi pontta moniin käynnissä oleviin ilmasto-oikeudenkäynteihin ympäri maailman. 

Guardian uutisoi tammikuussa uudesta Climate Inequality 2023 -raportista, jossa tarkastellaan ilmastopäästöjen ja ilmastonmuutoksen vaikutusten epätasaista jakautumista paitsi maiden välillä myös niiden sisällä. Raportti tukee lukuisten aiempien tutkimusten viestiä siitä, että päästöjen määrässä ihmisten väliset varallisuuden ja tulotason erot ovat merkittävämpiä kuin maiden väliset erot. On tosin muistettava, että monien tutkimusten ympärillä on käyty kiivasta kriittistä keskustelua – kysymys siitä, millä tavalla varallisuuden tai tulojen suoraa vaikutusta ilmastopäästöihin voidaan mitata, jakaa tutkijoita (pähkinänkuoressa: millä suhteella päästöt kasvavat tulojen/varallisuuden kasvaessa, eli kuinka “elastinen” tuo suhde on, ja millä tavoin esimerkiksi sijoitustoimintaa tarkastellaan). Kriittinen keskustelu kuitenkin koskee tarkkoja vertailulukuja – itse pääasiaa tuskin kukaan kyseenalaistaa. Toisaalta kuten Ville Lähde alla mainitussa artikkelissa toteaa, eriarvoisuutta ja ylikulutusta korostavan näkökulman ei tule sivuuttaa koko yhteiskunnnan “aineenvaihdunnan” tarkastelua.

Climate Inequality 2023 -raportissa korostetaan myös, että onnistunut kamppailu köyhyyttä vastaan on mahdollista ilman, että se vaarantaa ilmastonmuutoksen hillinnän. Raportti peräänkuuluttaa tasaisemman tulonjaon merkitystä, esimerkiksi progressiivisen verotuksen kaltaisia keinoja myös kehittyvissä maissa, olennaisena osana ekologista siirtymää. Esimerkiksi pelkkä tuki kehittyville maille energiasiirtymässä tai erilaiset ilmastorahastot eivät riitä. Tätä keskustelua tukevat myös tuoreet tutkimukset keskeisten yhteiskunnallisten muutosten roolista ilmastonmuutoksen hillinnässä: teknologinen muutos itsessään ei riitä.

BIOS

Johdatusta monikriisiin ja sosio-ekologiseen aineenvaihduntaan

BIOS-blogissa julkaistiin alkuvuodesta kaksi Ville Lähteen esseetä, joissa tarkastellaan työssämme tärkeitä käsitteitä. Tammikuussa julkaistu “Mitä on monikriisi?” sukeltaa etenkin taloushistorioitsija Adam Toozen popularisoiman termin “monikriisi” (polycrisis) moninaisiin merkityksiin. Kuten aina, tällaiset suositut kattotermit tahtovat saada kirjavaa käyttöä, jolloin kamppailu mielekkäistä merkityksistä on tärkeää.

“Systeemisten kriisien laajentuminen, linkittyminen ja vahvistuminen luo laadullisesti uudenlaisia ja yllättäviä tilanteita – koronakriisin kaltaisen pandemian tulo ei sinänsä ollut yllättävää. Mutta kenelläkään ei varmasti ollut ennakointisuunnitelmia sen kytkeytymisestä kansainvälisen logistiikan ongelmiin ja tämän herättämään uuteen “alueellistumiseen”, jota taas ruokki etnonationalismin nousu moniaalla. Ja kun tähän nivoutui päällä olevan energiasiirtymän kiireellisyys ja Venäjän käynnistämän sodan aiheuttama energiakriisi, voidaan puhua hyppäyksellisestä siirtymästä uudenlaiseen maailmantilanteeseen.”

Helmikuun alussa julkaistussa esseessä “Yhteiskunnallinen aineenvaihdunta – mitä se on?” Lähde johdattaa sen äärelle, miksi aineenvaihdunnan käsitteestä on tullut BIOS-tutkijoille niin tärkeä työkalu. Biologisella metaforalla on rajansa, mutta se myös muistuttaa olennaisesti siitä, miten niin eliöiden kuin yhteiskuntien aineenvaihdunta on nivoutunut monin tavoin elinympäristöön. Kestävyysmurros ei siten ole vain tuotannon vihertämistä tai resurssien parempaa kiertoa, vaan se edellyttää yhteiskuntien muutosta toisensorttisiksi olennoksi. Aineenvaihdunnan tarkastelu auttaa myös pääsemään irti yksiulotteisesta ajattelusta:

”Tässä on kuitenkin erittäin vakava ongelma, joka yhä uudestaan rampauttaa kykyämme ajatella yhteiskuntien ekologista murrosta viisaasti. Kun ajattelu lähtee tuolta enemmän–vähemmän-akselilta, se myös helposti jää kiinni siihen, ja tällöin ajatellaan olemassa olevan yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan ehdoilla. Toisin sanoen: kun inhimillistä hyvinvointia on tuotettu tietynlaisessa infrastruktuurissa, tietynlaisten elämäntottumusten piirissä, tietynlaisella energia- ja materiaalitaloudella, myös vähentämisen helposti oletetaan tapahtuvan sen piirissä. Energia- ja materiaalipanosten ja saadun hyvinvoinnin “tuotoksen” nykyinen suhde ajatellaan väistämättömäksi. Niinpä luonnonvarojen kulutuksen vähentämisen oletetaan väistämättä korreloivan vastaavasti vähenevän hyvinvoinnin kanssa. Tähän ajatteluun lipsahdetaan yhä uudelleen, tahallaan tai tahattomasti.” 

WISE-projektin politiikkasuositus: Luova sopeutuminen monikriisiin

Mainittu monikriisin käsite on vahvasti mukana WISE-hankkeen uudessa politiikkasuosituksessa, joka julkaistiin tammikuussa. Taustalla on marraskuinen tutkijoiden ja koronakriisin avainhenkilöiden tapaaminen, josta kerrottiin WISE-blogissa joulukuussa. Kukin suositus laajentaa näkökulmaa pandemiahallinnasta sellaisten kroonistuneiden kriisien hallintaan, jotka kehkeytyvät huomaamatta ja ruokkivat toisiaan. Vaikka jokainen kriisi on omanlaisensa, on akuuteilla ja hiipivillä kriiseillä yhteisiä piirteitä. Yhteiskunnallista päätöksentekoa määrittää seuraavien vuosikymmenien ajan monikriisi, jossa erilaiset kriisit kietoutuvat toisiinsa ja aiheuttavat yhdessä suurempia ongelmia kuin erikseen. 

BIOS-tutkijoiden julkaisuja

Tero Toivanen kirjoitti Suomea koskevan luvun Vasemmistofoorumi ry:n julkaisemaan Hilary A. Mooren teokseen Palava maailma, muuttuva Eurooppa (teos on ladattavissa ilmaiseksi oheisesta linkistä). Toivaselta ilmestyi myös Akava Worksin kirjoitussarjassa BIOS-ajattelua erinomaisesti paketoiva ja päivittävä essee ekologisesta jälleenrakennuksesta ja työn tulevaisuudesta. Kirjoitukseen tiivistyy oivallisesti BIOS-tutkimusyksikön peräänkuuluttaman ekologisen jälleenrakennuksen idea.

”Fossiilitaloudessa voitiin periaatteessa synnyttää mitä tahansa työtä, tuotantoa ja teollisuutta välittämättä suuremmin niiden sisällöstä tai ympäristövaikutuksista. Työllisyyskehityksen tukena oli luottamus siihen, että yhteiskunnan energian ja materiaalin kulutus voivat jatkaa kasvuaan. Jälleenrakennuksen aikakaudella työllisyys- ja osaamistarpeita ei voi suunnitella näiden oletusten varaan. Mikä tahansa tuotanto ei enää käy. Jälleenrakennuksen aika kattaakin yhdestä enintään kolmeen teollisuuden investointisykliä. Tämä tarkoittaa, että ympäristön kannalta haitallisiin teollisiin investointeihin ei ole enää lainkaan varaa. Vain sellainen tuotanto ja työllisyys, joka on ekologisesti kestävää ja osallistuu yhteiskunnan nopeaan jälleenrakennukseen, on mahdollista ja toivottavaa. Asioita on siis tehtävä fiksummin. Paljon fiksummin.”

Jussi T. Eronen ja WISE-projektista tuttu kollega Roope Kaaronen sekä Mikael A. Manninen kirjoittivat The Anthropocene Review -lehteen artikkelin “Rules of thumb, from Holocene to Anthropocene”. Siinä tarkastellaan erilaisten arjen heuristiikkojen, “peukalosääntöjen”, roolia kulttuurien historiassa.

Ville Lähteen essee “Yksinäiset maailmanajassa” ilmestyi Tytti Rantasen toimittamassa esseekokoelmassa Mahdollisia mahdottomuuksia, joka käsittelee Maija Blåfieldin elokuvia. Kirja julkaistiin Helsingin Taidehallin Blåfield-näyttelyn yhteydessä (nähtävissä 5.3. asti) – mitä lämpimin suositus!

BIOS lavoilla ja mediassa

Tieteiden yötä vietettiin Helsingissä 12.1. BIOS-tutkijat Paavo Järvensivu ja Karoliina Lummaa olivat mukana tapahtuman keskusteluissa. Karoliina osallistui keskusteluun “Ympäristön kaksi kulttuuria”, Paavo keskusteluun “Uusia alkuja”. 

Ville Lähde oli Kansan Uutisissa Emilia Männynvälin haastateltavana. Keskustelu rönsyili energiasiirtymästä resursseihin ja globaaliin eriarvoisuuteen, ympäristöongelmien moninaisuudesta ja ihmiskäsityksiin. Opettaja-lehden Educa-teemanumerossa 1/2023 Ville puhui kansalaisuuden tärkeydestä:

“Aktiivinen kansalaisuus on enemmän kuin vain äänestämistä ja kuluttamista. Tieto voi muuttua toiminnaksi, kun lapset ja nuoret oppivat näkemään itsensä oman elämänsä muokkaajina ja ymmärtävät, että yksilön vaikutusvalta kasvaa toimimalla yhdessä toisten kanssa.
– Tässä koulu voi olla kokoaan isompi vaikuttaja.”

Emma Hakala puhui My Energy -podcastissa turvallisuudesta, ilmastonmuutoksesta ja geopolitiikasta. Jussi Ahokas vieraili SIjoituskästi-podcastissa puhuen keskuspankkien roolista. Ahokas myös tarttui Kansan Uutisten jutussa presidentti Sauli Niinistön keskuspankki-kannanottoon ja jatkoi aiheesta perusteellisesti uutiskirjeessään.

Lopuksi

Lukuvinkkeinä suosittelemme tällä kertaa niin & näin -lehden Tuukka Tomperin pitkää verkkokirjoitusta salaliittoteorioista, Ylen perusteellista juttua “Luontokato metsissämme”, Teppo Eskelisen ja Pia Lundbomin Politiikasta-artikkelia kansalaisyhteiskunnan ihanteista ja uhkakuvista, Guardianin artikkelia litiumin tarpeesta Yhdysvalloissa erilaisilla liikennejärjestelmän tulevaisuuksilla, kestävän roomalaisen betonin arvoituksen ratkaisua sekä “Sustainability by numbers” -uutiskirjeen erinomaista juttua, joka murtaa simppeleitä myyttejä väestönkasvun ja ilmastopäästöjen suhteesta. Ja lopuksi kiitos Tilastokeskuksen Heidi Pirhoselle ja Tuomas Kaariaholle, jotka jatkoivat erinomaista materiaalivirtoja käsittelevää kirjoitussarjaansa.

Soluviljelmä. Lähde: Wikimedia Commons.

Lähdetään liikkeelle aineenvaihdunnan metaforasta. Jokaisella eliöllä on omaleimainen aineenvaihduntansa, joka juontuu niin lajityypillisistä ominaisuuksista kuin kasvamisesta tietynlaiseen ympäristöön. Olennot syövät erilaisia asioita, tuottavat erisorttisia jätteitä ja muovaavat ympäristöään moninaisin tavoin päästäkseen käsiksi tarvitsemiinsa energia- ja ainevirtoihin. Aineenvaihdunta ei siten ole vain olion “kehon” sisäistä tapahtumista vaan asettumista suhteisiin ympäristönsä kanssa. Suomalaiselle sana onkin onneksi ilmaisuvoimainen, kuten saksassakin (Stoffwechsel): se korostaa nimenomaan aineksen vaihtumista ympäristön kanssa (kun taas englannin metabolism mieltyy helpommin yhden olennon kehon sisäiseksi näkökulmaksi). 

Tässä perusasiassa ihminen ei eroa muista elävistä olennoista, vaan ero syntyy niistä leimallisista tavoista, joilla olemme sosio-ekologisen aineenvaihduntaamme rakentaneet. Kulttuurinen kyky voimalliseen yhteistoimintaan ja teknologiset mahdollisuudet ottaa käyttöön yhä uusia energian ja aineen virtoja ovat mahdollistaneet tunkeutumisen ekologisten ja materiaalisten rajojen tuolle puolen. Tämän omaleimaisen kollektiivisuuden vuoksi voidaan ajatella ihmisen yhteiskuntia ikään kuin elävinä olentoina – niillä on omia leimallisia aineenvaihdunnan muotojaan. Koska aineenvaihdunta nivoutuu olennon suhteisiin ympäröivään maailmaan, pidän itse ilmaisusta sosio-ekologinen aineenvaihdunta. Mutta kyllä vastaava ymmärrys voi vallan hyvin välittyä, vaikka puhuttaisiin yhteiskunnallisesta tai sosioekonomisesta aineenvaihdunnasta – tutkimuksessa on tällainen terminolginen kirjo.

Kaikille yhteiskunnille keskeisin tekijä nykymaailmassa on fossiilisten polttoaineiden rooli aineenvaihdunnassa. Se on mahdollistanut paitsi jatkuvan talouskasvun ja niukkuuden rajojen tunkemisen yhä etäämmälle myös “etäisyyksien häviämisen”, josta näkyvin seuraus on kansainvälisen kaupankäynnin kiihtyvä kasvu. Globaalin kaupan myötä myös yhteiskuntien aineenvaihdunnat ovat lähentyneet yhä enemmän – on syntynyt monenlaisia “universaaleja resursseja”, joista kaikki yhteiskunnat ovat riippuvaisia (esimerkiksi strategisesti tärkeät kaivannaiset), ja ruokavaliot ympäri maailman alkavat olla yhä samankaltaisempia. Huolimatta siis yhteiskuntien aineenvaihdunnan omaleimaisista piirteistä – Suomi on metsäinen maa Itämeren rannalla – fossiilisen ajan yhteiskuntien aineenvaihdunta on yhdenmuotoistunut.

Fossiilisen aikakauden sosio-ekologista aineenvaihduntaa on leimannut runsaan halvan ja edullisen energian lisäksi nojaaminen ekologisten “nielujen” näennäiseen loppumattomuuteen: kasvihuonekaasuja on voitu pumpata ilmakehään, muovijätettä meriin ja lannoitevalumia vesistöihin. On eletty siinä harhakuvitelmassa, että fossiilisten polttoaineiden ja modernin teknologian voimalla on itsenäistytty luonnosta, vaikka itse asiassa asia on juuri päin vastoin. Kun yhteiskunnan aineenvaihdunnan vaatimat energia- ja materiavirrat kasvavat, siteet muuhun luontoon vain syvenevät ja muuttuvat traagisemmiksi. Seuraukset nähdään ja eletään nyt.

Siksi yhteiskuntien on tultava toisenlaisiksi olennoiksi. Mutta tähän vertaus pysähtyy, koska oikeasti yhteiskunnat eivät ole olentoja. Siksi täytyy pohtia pidemmälle, mitä tämän vertauksen antama oivallus voisi opettaa meille.

*

Ymmärrystä avittaa lähestyminen toisen kysymyksenasettelun kautta, joka koskee kuluttamisen muutoksia. Kun keskustellaan ekologisen kriisin vaatimista muutoksista elämäntapaan, jumiudutaan helposti vain määrälliseen tarkasteluun: enemmän–vähemmän-akselille. Koska luonnonvaroja kulutetaan liikaa ja niiden käytön ekologiset ja sosiaaliset seuraukset ovat liian karut, kulutusta on vähennettävä. 

Etenkin maailmassa, jossa lukuisat ihmiset elävät edelleen äärimmäisessä kurjuudessa, täytyy enemmän kuluttavien vähentää, jotta toisille annetaan tilaa hyvän ihmiselämän edellyttämälle aineelliselle kulutukselle. Ja sen rinnalla täytyisi antaa enemmän tilaa myös muille kuin ihmisille. Yleisellä tasolla näinhän se on, mutta ajattelun rajoittaminen tälle yleistysten tasolle luo vakavia ongelmia, joiden vuoksi muutos voi vaikuttaa yksinkertaisesti mahdottomalta.

Koska ekologisia ja materiaalisia rajoja on ylitetty niin rajusti ja koska on otettava huomioon edellä kuvattu globaali eriarvoisuus, muutoksen vaade voi tuntua nykyisissä vauraissa maissa aivan mahdottomalta. Eihän kulutusta voida leikata 70-80 prosentilla, kuten monissa laskelmissa vaaditaan! Kukaan ei ikinä suostuisi moiseen. Sen vuoksi helposti tyydytään haittojen hoitamiseen ja epätoivoiseen teknologiseen optimismiin, että keinot löydetään sitten joskus.

Tässä on kuitenkin erittäin vakava ongelma, joka yhä uudestaan rampauttaa kykyämme ajatella yhteiskuntien ekologista murrosta viisaasti. Kun ajattelu lähtee tuolta enemmän–vähemmän-akselilta, se myös helposti jää kiinni siihen, ja tällöin ajatellaan olemassa olevan yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan ehdoilla. 

Toisin sanoen: kun inhimillistä hyvinvointia on tuotettu tietynlaisessa infrastruktuurissa, tietynlaisten elämäntottumusten piirissä, tietynlaisella energia- ja materiaalitaloudella, myös vähentämisen helposti oletetaan tapahtuvan sen piirissä. Energia- ja materiaalipanosten ja saadun hyvinvoinnin “tuotoksen” nykyinen suhde ajatellaan väistämättömäksi. Niinpä luonnonvarojen kulutuksen vähentämisen oletetaan väistämättä korreloivan vastaavasti vähenevän hyvinvoinnin kanssa. Tähän ajatteluun lipsahdetaan yhä uudelleen, tahallaan tai tahattomasti. Väitän, että juuri tästä syystä degrowth-ajattelun on ollut hyvin vaikea murtautua valtavirtakeskusteluun ja sitä on toisaalta voitu kritisoida niin helposti niin ohuin argumentein – arkiset ajattelutaipumukset tukevat kritiikkiä.

*

Samankaltainen ongelma näkyy myös rajatummin: otetaan esimerkiksi suomalainen metsäkeskustelu. Koska elämme metsäisessä maassa, puulla on merkittävä rooli suomalaisessa sosio-ekologisessa aineenvaihdunnassa, ja varmasti on jatkossakin. Nykyisen aineenvaihdunnan piirissä puuresurssit ohjautuvat kuitenkin pääasiassa suhteellisen matalan taloudellisen arvon bulkkituotteisiin ja energiantuotantoon. Puun käyttö on laajamittaista ja intensiivistä, mutta saavutettu hyvinvointi ei materiaalivirtoihin nähden ole kummoista. Koska suhde on heikko, volyymin on pysyttävä korkealla, ja siksi hakkuiden vähentäminen on pelottavaa.

Mikäli ei päästä irti nykyisen aineenvaihdunnan jumituksesta, ei ole muuta keskustelua kuin “enemmän vai vähemmän hakkuita”? Silloin rintamalinjat ovat valmiit, kompromissien mahdollisuuksia ei ole, ja jäljellä on vain puhdas valtakamppailu. Metsäkiista on tällöin nollasummapeliä. Ainoa tie ulos tästä on muuttaa metsien roolia suomalaisessa aineenvaihdunnassa. Palataan tähän tuonnempana.

*

Ja jos olisi niin, että yhteiskunnan ekologinen murros olisi vain ja ainoastaan moista leikkaamista ja vähentämistä, peli olisi lähtökohtaisesti menetetty. Olisimme todellakin hukassa. Mutta näin se ei ole.

Ulospääsyä tästä määrällisen ajattelun jumituksesta on haettu kiinnittämällä huomiota “tarpeiden tyydytyksen järjestelmiin” (provisioning systems) – tämä on toinen tapa tarkastella samaa asiaa kuin aineenvaihdunnan käsitteellä. Merkittävässä vuoden 2018 artikkelissa “A Good Life For All Within Planetary Boundaries” asia ilmaistiin suunnilleen näin: nykyisen kaltaisilla tarpeiden tyydytyksen järjestelmillä eli tuotannon ja kulutuksen tavoilla sekä niihin liittyvällä infrastuktuurilla ei pystytä takaamaan säällistä elämää kaikille maailman ihmisille rikkomatta ekologisia ja materiaalisia rajoja. Siksi on aivan pakko muuttaa noita järjestelmiä – toisin sanoen hyvinvointia on tuotettava radikaalisti pienemmillä energia– ja materiaalipanoksilla. (Tutkijaryhmä on jatkanut työtään ja hienostanut analyysiään, ja työhön voi tutustua täällä.)

Mutta tämä ei ole vain tuotantotapojen vaan myös kulutus- ja elämäntapojen kysymys, mikä korostaa laadullisuutta määrällisyyden rinnalle ja joissain asioissa sen ohikin. Meillä kaikilla ihmisillä on välttämättömiä tarpeita: ruoka, asuminen, liikkuminen, terveys, vaatetus, koulutus, ihmissuhteet. Valtaosa elämämme taustalla olevista materia- ja energiavirroista kytkeytyy näihin asioihin. On selvä, että näiden tarpeiden tyydyttämisestä ei voi luopua. Mitä tarkoittaisi, että söisi tai asuisi 80% vähemmän kuin nyt? (Tämä kysymys kuvastaa hyvin edellä kuvatun määrällisen jumituksen ongelmaa.) 

Sen sijaan on täysin selvää, että samanveroista hyvinvointia ja tarpeiden tyydyttämistä voidaan tuottaa radikaalisti erilaisin tavoin, ja niiden ympäristöhaitat, tai energia- ja materiaalivaatimukset voivat olla monin verroin pienempiä tai suurempia. Monet esimerkit ovat tuttuja: vähemmän energiaa ja raaka-aineita liikkumista kohden (pois yksityisautokeskeisyydestä), vähemmän maa-alaa ja tuotantopanoksia ravintoa kohden (pois eläintuotantokeskeisestä ruokajärjestelmästä). Mutta tämän pitää ulottua kaikkialle elämään, jolloin se koskettaa monisyistä kulutuksen, tuotannon ja resurssien kierron järjestelmävyyhteä.

Tämän rinnalla tietysti joitain asioita täytyy myös tehdä vähemmän, etenkin vauraammissa maissa ja ennen kaikkea kaikkialla vauraampien väestönosien. “Luksuksen” tarkkarajainen erottelu perustarpeista on hankalaa ja ongelmallistakin (perustarpeiden tyydytykseen liittyy usein myös “korkeampia” sosiaalisia tai kulttuurisia ulottuvuuksia), mutta kun ekologiset ja materiaaliset rajat on ylitetty näin pahasti, kysymystä ylikulutuksesta ei voi ohittaa. On selvää, että esimerkiksi on ylimääräistä omistaa lukuisia samaa tarkoitusta varten olevia esineitä kuten valtavaa määrää vaatteita. Käyttöesineiden nopea kuluminen ja vanhentuminen, tietoisesti bisneksen vauhdittamiseksi, luo systemaattista ylijäämää. Matkustamisella pitäisi olla rajansa. Ja vaikka energiantuotanto muuttuisi vähäpäästöiseksi, hyvin korkea henkilökohtainen energiankulutus tarkoittaa silti, että ottaa suhteettoman suuren siivun yhteisestä rajallisesta energiabudjetista – tämä näkyy esimerkiksi henkilökohtaisessa asumisneliöiden määrässä. 

Silti on äärimmäisen tärkeää, että tämän määrällisen perspektiivin ei anneta jyrätä yli edellä kuvatun laadullisen perspektiivin. Sillä silloin menetetään näkymä siihen, miten yhteiskunnat voivat aidosti muuttua ekologisesti kestäviksi. Silloin ei hahmoteta, millä tavalla aineenvaihdunnan tulee mullistua.

*

Edellä puhuin järjestelmien “vyyhdistä”. On kriittisen tärkeää hahmottaa, että yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutos ei voi tapahtua vain puuttumalla sirpaleisesti kulutukseen, tuotantoon ja jätehuoltoon tai kierrätykseen siellä täällä. Sirpaleinen ja asteittainen (inkrementaalinen) muutos tarkoittaa, että aineenvaihdunnan perusrakenne pysyy ennallaan. Tehdään ja kulutetaan suunnilleen samoja asioita, mutta vain vähän vihreämmin tai puhtaammin. Tällaisella lähestymistavalla ei päästä kääntämään yhteiskuntien hyödyntämien energia- ja materiavirtojen määrää laskuun, etenkään huolehtien samalla, ettei hyvinvoinnin määrä romahda.

Sosio-ekologisen aineenvaihdunnan muutos ei siten ole vain irrallisten yksittäisten ympäristöongelmien hoitoa tai jonkin abstraktin “ekologisen jalanjäljen” pienentämistä. Yhteiskunnan toimintojen muutosta on ohjattava samanaikaisesti samaan suuntaan, niin, että ne muuttuvat verkostona, eivät erillisinä toimintatapoina. 

Edellä mainittu esimerkki Suomesta ja metsistä on tässä havainnollistava. Antti Majavan luotsaamassa BIOSin metsäpodcastissa luotiin visioita Suomesta, jossa metsien rooli sosio-ekologisessa aineenvaihdunnassa muuttuisi systemaattisesti. Vanhan bulkkituotannon ja energiantuotannon sijaan synnytettäisiin monenlaisen teollisen toiminnan verkostoja, joissa pienemmällä metsäresurssien volyymillä – eli alhaisemmilla hakkuumäärillä – saataisiin aikaan monipuolisempaa tuotantoa, enemmän taloudellista lisäarvoa, parempaa resilienssiä. Eli materiaalisen kulutuksen ja siihen liittyvien ympäristöhaittojen (biodiversiteetin heikentyminen, ilmastopäästöt) vähentäminen ei korreloisi vähentyvänä hyvinvointina. Siirtymä kuitenkin vaatii yhteistyötä, koordinointia, vanhan purkua ja uuden työn luomista. Juuri tällaisesta muutoksesta ekologisessa jälleenrakennuksessa puhutaan.

Tällaisessa Suomessa olisi mahdollisuus päästä luontevasti pois perinteisten metsäkiistojen jumista, jossa sisäänrakennettu tarve hakata niin paljon kuin mahdollista on väistämättä törmäyskurssilla kaikkien ympäristönäkökohtien kanssa. Totta kai muutosta täytyy tapahtua muissakin maailman yhteiskunnissa: jos bulkkituotteiden kysyntä pysyy ennallaan, joku niitä tekee. Tältä pohjalta ja korostaen suomalaisen tuotannon hyvää “ekologista kädenjälkeä” on puolustettu vanhaa metsäteollisuuden linjaa – tosin täkäläisen biodiversiteetin ja hiilinielujen tila kyseenalaistaa argumentin pätevyyttä. Tärkeämpi kysymys kuitenkin on: vedotaanko ekologiseen kädenjälkeen nykytilan pysyttämisen puolesta vai pyritäänkö hakemaan vielä suurempaa vaikutusta aineenvaihdunnan muutoksella? Muutoksia hidasteleva linja nojaa oletukseen, että mitään isompaa yhteiskunnallista muutosta ei ole edessä ja materiaalisen kulutuksen määrä kasvaa – mutta silloin ollaan jo menetetty peli eikä kädenjäljellä paljon juhlita. Muutos kuitenkaan ei varmasti tapahdu yhtä jalkaa ympäri maailman. Joidenkin maiden täytyy olla pioneereja osoittamassa, miten metsät voivat olla osa kestävämpää ja moninaisempaa aineenvaihduntaa, ja ensimmäiset tähän suuntaan liikkuvat ovat myös edellä muita. Tässä Suomella on suuret mahdollisuudet.

*

Toinen ajankohtainen esimerkki tulee mieleen: kaivostoiminta ja energiasiirtymä. On täysin kiistämätöntä, että tiettyjä mineraaleja tarvitaan enemmän energiajärjestelmän ja liikennejärjestelmän muutoksessa. Uusi sähköistymisen vallankumous on maailmanhistoriallinen muutos, ja se valitettavasti joudutaan tekemään fossiilitalouden luomasta peritystä tilanteesta käsin. Kun vanhaa tuotantoa ja liikennettä ajetaan alas, uutta on rakennettava tilalle, ajettava ylös. Tämäkin on ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä.

Mutta tässäkin on vaarana vanhan aineenvaihdunnan kummittelu. Se, kuinka paljon näitä tiettyjä mineraaleja tarvitaan, on kiinni myös yhteiskunnan aineenvaihdunnasta. Jos esimerkiksi pidetään kiinni nykyisestä yksityisautovaltaisesta rakenteesta, tarve on todella huima. Samaten jos ajatellaan, että uudessa aineenvaihdunnassa on seurattava yksi yhteen fossiilisen energiajärjestelmän takaamaa häiriöttömyyttä ja toimitusvarmuutta, vailla vaihtelua, tarvitaan huomattavasti enemmän energian välivarastointia. 

Tällaiset oletukset ovat vaarassa viedä uskottavuutta “vihreältä siirtymältä” – jos se ymmärretään vain entisen aineenvaihdunnan jatkona mutta puhtaammalla energialla, on melkein väistämätöntä, että kaivoskysymyksissä jumiudutaan metsäkiistojen kaltaiseen tilanteeseen. Yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutos mahdollistaisi sen, että uuden kaivannaisteollisuuden tarve voitaisiin minimoida. Samalla tietysti olisi ymmärrettävä, että kaikkea uutta kaivostoimintaa ei voi vastustaa. Mutta mielekäs kompromissi syntyy vasta tällaisessa aineenvaihdunnan muutoksen kontekstissa.

Esimerkkejä riittää: mikäli pidetään kiinni siitä, että uuden rakentaminen menee aina ohi rakennusten pitkä käyttöiän, korvattavuuden ja käyttötapojen muokkautuvuuden, tarvitaan edelleen hyvin paljon myös niitä rakennusmateriaaleja, jotka kuormittavat vähemmän, eli kokonaiskuormitus pysyy korkealla – ja jätevirtojen tuottama haaste pysyy edelleen huimana.

*

Peritty tilanteemme on viheliäinen, sillä muutoksille on rajattu aika. Ilmastonmuutoksella ja monilla muilla ympäristöongelmilla on kriittiset rajansa, joiden jälkeen keikahdetaan radikaalisti vaikeampaan tilanteeseen. Siksi sosio-ekologisen aineenvaihdunnan muutosta ei voida tehdä vain hitaasti ja rauhallisesti pohdiskellen, useiden sukupolvien ajan. Ensimmäiset askeleet ovat tärkeimpiä, koska on päästävä irti perityn tilanteen rakenteista ja luotava uusien perustaa. Näiden alkuaskelten täytyy tapahtua tämän vuosikymmenen aikana – tai olisi pitänyt tapahtua kauan sitten, mutta viivyttelyn vuoksi urakka on sitäkin vaikeampi ja kiireellisempi. Joitain asioita myös menetetään muutosten “hitausvoiman” vuoksi väistämättä: ongelmat ovat edenneet niin pitkälle, että muutos ei ole kivuton.

Tämän viheliäisyyden vuoksi muutos vaatii aivan uudenlaista yhteiskunnallista suunnitelmallisuutta ja koordinaatiota, kuten syksyn BIOS-festivaalin yhteydessä julkaistussa ideapaperissa totesimme. Se edellyttää myös kykyä kompromisseihin – mutta ei millaisiin tahansa. Ympäristökeskustelussa “kompromissi” tarkoittaa edelleen puntarointia vallitsevan aineenvaihdunnan ja ympäristöongelmien korjailun välillä. Mielekkäitä kompromisseja haetaan kuljettaessa uudenlaista aineenvaihduntaa, jossa hyvinvointi voidaan turvata mutta ei ekologisen kestävyyden kustannuksella. Kiistoja ja kamppailuja ei ihmisten maailmassa voi välttää, mutta intressi siirtyä kohti uutta aineenvaihduntaa on mahdollisimman monilla.

Ville Lähde

Kuvakaappaus Google Books Ngram-hausta ”polycrisis”

Alkujaan termin polycrisis lanseerasivat käsitteellisesti vuosituhannen vaihteen alla ranskalaiset tutkijat Edgar Morin ja Anne Brigitte Kern teoksessaan Homeland Earth (1999), ja sitä kehitteli vuonna 2013 eteenpäin eteläafrikkalainen tutkija Mark Swilling. Laajempaan tietoisuuteen sen nosti Jean-Claude Juncker vuoden 2016 puheessaan, ja seuraavina vuosina se omaksuttiin monissa EU:n kehitystä käsittelevissä tutkimuksissa viittaamaan löyhästi erilaisiin kriisien sikermiin. 

Koronapandemian aikana termiä on tuonut julkiseen keskusteluun voimakkaasti etenkin Adam Tooze, joka otti sen käyttöön teoksessaan Shutdown (2021) ja on sittemmin käsitellyt sitä uutiskirjeessään ja Financial Timesin kolumnistina. Termi päätyi myös näkyvään asemaan Egyptin COP-kokouksessa. Financial Timesissa vuotta 2022 kuvattiin tämän termin valossa.

Eri kirjoittajat käyttävät kuitenkin sanaa hyvin erilaisin tavoin. Kirjon yhdessä päässä ovat tarkkaan kohdennetut analyysit spesifien tapahtumaketjujen solmukohdista, vaikkapa Euroopan talouskriisin ja “pakolaisaallon” tai koronapandemian ja Venäjän käynnistämän sodan ajoilta. Toisessa päässä maailmaa syleilevät globaalit yleistykset – maailmantila monikriisinä. Käytännössä siis käytössä on monia monikriisin käsitteitä, joissa ei terminologisesta samuudesta huolimatta välttämättä ole juuri yhteistä.

Tällaiset tilanteet tahtovat toistua: terminologinen uutukainen leviää yllättävän nopeasti käyttöön, ja “kaikki” tuntuvat käyttävän sitä, mutta sanalle annetut merkitykset ovat hyvin kirjavia. Termin merkitys ei ole vakiintunut – ja kuten alla kuvaan, se tuskin vakiintuukaan koskaan. Mutta silti suuri joukko ihmisiä kokee, että termi tuntuu tavoittavan jotain tärkeää ajastamme ja maailmasta. Tällaisiin “käsitteellisen kumpuamisen” hetkiin kannattaa kiinnittää huomiota, koska silloin käydään kamppailua siitä, miten maailman tilannetta tulisi ja kannattaisi hahmottaa.

Alustavia määritelmiä

Uuden käsitteen arvoiselta ei tuntuisi tilanne, jossa monenlaisia toisistaan erillisiä kriisejä, onnettomuuksia tai muita ongelmia vain sattuu tapahtumaan samanaikaisesti. Tuskin koskaan maailmassa on ollut tilannetta, jossa näin ei olisi, ja esimerkiksi erilaisten luonnonkatastrofien Damokleen miekka roikkuu aina yllä.  

Monissa määritelmän yrityksissä onkin korostettu monikriisin keskeiseksi piirteeksi sitä, että useat yhtaikaiset systeemiset kriisit kohtaavat toisensa. “Systeeminen” tarkoittaa tässä sitä, että kriisit koskettavat laajempien sosio-ekologisten, taloudellisten tms. järjestelmien toimintaa: siten monikriisissä voivat kohdata ruokajärjestelmien, energiajärjestelmien, terveydenhuollon, globaalin kaupan ja kansainvälisten suhteiden laajat ongelmat, kuten on käynyt viime vuosina. 

Toinen olennainen piirre nähdäkseni on, että systeemisten kriisien kohdatessa totunnaiset sektorien ja elämäalueiden rajat sumentuvat. Vakaampina aikoina toimineet (tai ainakin toimivilta vaikuttaneet) rajaukset ja “eristykset” esimerkiksi eri politiikan toiminta-alueiden välillä käyvät yhä kyseenalaisemmiksi.

Kolmas toistuva piirre monikriisin alustavissa määritelmissä on keskinäisvaikutusten ja -vahvistumisen mahdollisuus. Pelkkä ongelmien rinnakkaisuus ja samanaikaisuus ei ole olennaista vaan niiden kytkeytyminen yhteen ja kyky vahvistaa toisiaan. Meidän ajallemme ominaista on erilaisten sosio-ekologisten järjestelmien lisääntyvä monimutkaisuus ja globaali verkottuneisuus sekä resilienssiä luovien “puskurien” heikentyminen, jolloin haavoittuvuudesta tulee systeeminen piirre jo lähtöjään – ja tämä lisää vahvistavan kytkeytymisen ja “dominovaikutusten” (cascade) mahdollisuutta. Olen käsitellyt aiemmassa kirjoituksessani sitä, miten resilienssi on heikentynyt systemaattisesti globaalissa ruokajärjestelmien verkostossa, ja siihen liittyvät riskit realisoituvat parhaimmillaan monikriisissämme.

Systeemisten kriisien laajentuminen, linkittyminen ja vahvistuminen luo laadullisesti uudenlaisia ja yllättäviä tilanteita – koronakriisin kaltaisen pandemian tulo ei sinänsä ollut yllättävää. Mutta kenelläkään ei varmasti ollut ennakointisuunnitelmia sen kytkeytymisestä kansainvälisen logistiikan ongelmiin ja tämän herättämään uuteen “alueellistumiseen”, jota taas ruokki etnonationalismin nousu moniaalla. Ja kun tähän nivoutui päällä olevan energiasiirtymän kiireellisyys ja Venäjän käynnistämän sodan aiheuttama energiakriisi, voidaan puhua hyppäyksellisestä siirtymästä uudenlaiseen maailmantilanteeseen.

Käsitteellisten kamppailujen väistämättömyys

Vastaavassa tilanteessa tosiaankin on oltu monta kertaa: terminologinen uutuus lanseerataan, se otetaan käyttöön vauhdilla ja laajalti, ja sen merkitysten kirjo kasvaa räjähdysmäisesti. BIOS-tutkijat käsittelivät aikanaan artikkelissaan termin “antroposeeni” (anthropocene) vastaavaa suosittuutta ja merkityskirjoa. “Kestävän kehityksen” merkitysten kirjavuus ja ristiriitaisuuskin on klassinen esimerkki, ja viime vuosien ympäristötutkimuksessa “resilienssi” on sekin saanut hyvin erilaisia määritelmiä.

Merkityskirjo johtaa melkein väistämättä siihen, että eri tahot voivat puhua radikaalistikin eri asioista käyttäen samaa terminologiaa, mikä on tavan ihmiselle helposti hämmentävää. Yksi refleksireaktio tähän on peräänkuuluttaa yhtä sanakirjamääritelmää, sanan “oikeaa” merkitystä – oletuksena on, että kunhan kaikki omaksuvat sen, tolkullinen keskustelu on mahdollista. Tämä on luonteva mutta myös toivottoman epärealistinen reaktio, sillä sanat elävät ylipäätään, ja erityisesti tällaiset polttavan ajankohtaiset ja lukuisille eri aloille nopeasti leviävät.

Nähdäkseni tällaisissa tilanteissa merkitysten moneus, käsitteellinen hajaannus, on väistämätöntä. Koska ei ole mitään yhteistä jaettua keskustelua eikä lähtökohtaista pyrintöä yhteisymmärrykseen, millään yksittäisellä määritelmällä ei ole mahdollisuutta muuttua hallitsevaksi. Käsitteellinen vakiintuminen on toki mahdollista esimerkiksi rajatuissa tieteellisissä yhteisöissä, joissa termi otetaan osaksi yhteistä työkalupakkia. Tällöin eri tieteellisten yhteisöjen käsitteet voivat jopa menettää sukulaisyhteytensä, vaikka sama termi pysyisi käytössä. Esimerkiksi “resilienssi” sosiaalityössä ja ekologiassa ovat jo niin kaukana toisistaan, että analogisuutta ei juuri enää ole (tai siitä kiinni pitäminen voi jopa ruokkia harhakäsityksiä). Silti, omalla alueellaan, eri käsitteellistykset voivat vakiintua vahvastikin.

Mutta laajemmassa kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa käsitteellinen kamppailu on väistämätöntä, ja se on nähdäkseni myös tärkeää yhteiskuntien itseymmärryksen kannalta. Kun väännetään kättä “vapaudesta”, “terrorismista”, “kestävästä kehityksestä” tai “monikriisistä”, ei olla tekemisissä vain sanakirjamääritelmien vaan sen kanssa, millaiset ymmärrystavat nousevat hallitseviksi – ja tällä voi olla hyvin konkreettisia seurauksia. Esimerkiksi: jos kestävä kehitys hahmotetaan tasapainotteluksi eri ulottuvuuksien (ekologinen, sosiaalinen, taloudellinen, ehkä kulttuurinenkin) välillä, se tukee erilaista politiikkaa kuin “hääkakkumalli”, jossa ekologinen kestävyys luo materiaalisen perustan kaikelle muulle kestävyydelle. Kuten olemme BIOSissa useaan otteeseen todenneet, “kestävyyden ulottuvuuksien” käsitteellistys on muotoutunut myös keinoksi vastustaa ympäristötoimia, kiistää ekologisten reunaehtojen perimmäisyyttä.

Käsitteet ovat työkaluja, joiden avulla maailmaa tavoitellaan, ymmärretään ja pyritään muokkaamaan. (Kiinnostuneille: tämän tekstin näkökulma sanoihin ja käsitteisiin pohjaa väitöskirjassani luomalle ja kirjassa Paljon liikkuvia osia edelleen kehittelemälleni välineistölle.) Siksi myös “monikriisin” merkityksistä väiteltäessä ja kiisteltäessä käydään keskustelua siitä, millaiseksi maailma on muuttumassa ja mitä se tarkoittaa. Tällaisessa tilanteessa yritys paukuttaa yhtä “oikeaa määritelmää” ohittaa tämän välineluonteen ja sanojen väistämättömän elävyyden käytössä. Yhden määritelmän sijaan tarvitaan jatkuvaa määrittelykamppailua – toistuvia yrityksiä ohjata keskustelua ja ymmärrystä hedelmälliseen suuntaan. Sillä ankein lopputulos on käsitteellinen liudentuminen, jolloin termistä tulee merkityksistä tyhjä rituaalisana, jota heittelemällä luodaan vaikutelmaa syvällisestä ymmärryksestä sanomatta kuitenkaan oikein mitään.

Erillisyyden, kausaalisuuden ja ajallisuuden illuusiot

Edellä käsiteltyjen alustavien määritelmien valossa vaikuttaa selvältä, että jotain monikriisin kaltaista käsitteellistä työkalua tarvitaan. Mitä olennaisia asioita sen avulla voitaisiin tavoittaa ja ymmärtää? Toisin sanoen, millä tavalla monikriisiä kannattaisi ajatella? Tartun seuraavassa kolmeen ulottuvuuteen.

Erillisyys: Tutkimuksellisesti on ollut jo iät ajat selvää, että maailman tarkastelu toisistaan täysin erillisten sektorien tai ongelma-alueiden valossa on problemaattista ja ymmärrystä vääristävää. Käsillämme ei ole joukkoa siististi erotettuja asiakysymyksiä tai ongelmia, joita voidaan ratkaista yksitellen. Toisin sanoen ei ole esimerkiksi “ympäristökysymystä”, jonka ratkaisussa ei tarvitse puuttua esimerkiksi taloudenhoidon tapoihin tai kulttuurisiin asenteisiin. Mitä kiireisemmiksi ja kipeämmiksi ympäristö- ja luonnonvaraongelmat ovat käyneet, sitä selvemmäksi tällaisen sektorisen erottelun illusorisuus on käynyt. 

Erillisyyden illuusiota oli mahdollista ylläpitää ja nähdä uskottavana niin kauan kuin modernin edistyksen ja kasvun kiihtymisvaihe oli päällä, kun sen aiheuttamat systeemiset ongelmat pysyivät piilossa. Mutta kun “luonnon ääni” vahvistuu, modernia hallinnan harhaa on yhä vaikeampi ylläpitää.

Silti asiaa ei ole sisäistetty kunnolla käytäntöjen tasolla. Ympäristöpolitiikka on pysynyt ympäristöpolitiikkana, ja ekologisen siirtymän pyrinnöissä kummittelee ajatus entisenkaltaisen yhteiskunnan säilyttämisestä pääpiirteissään. Ekologisten reunaehtojen perimmäisyys tunnustetaan rituaalikielisesti, kun taas talouskasvun ensisijaisuus manifestoituu mitä konkreettisimmin kaikessa yhteiskunnan toiminnassa. Kun sosio-ekologisten järjestelmien nivoutuminen räjähtää kasvoille monikriisissä, syntyy mahdollisuus maailmankuvalliselle siirtymälle pois moderneista illuusioista.

Kausaalisuus: Monikriisissä lukuisten tekijöiden nivoutuminen yhteen ja mahdollisuus keskinäiseen vahvistamiseen tulee kouriintuntuvaksi. Tämä antaa tilaisuuden kyseenalaistaa edelleen vallitsevia yksiulotteisia tapoja hahmottaa syyn ja seurauksen luonnetta, kausaalisuutta. Populaari keskustelu ympäristöturvallisuudesta on tästä hyvä esimerkki. Vaikka tutkimusta ympäristö- ja luonnonvaraongelmien kompleksisista kytköksistä konflikteihin ja monenlaisiin muihin turvallisuuskysymyksiin on tehty vaikka kuinka, yksinkertaistava kysymyksenasettelu toistuu: Johtuiko tämä sota ilmastonmuutoksesta? Johtuiko tämä muuttoliikkeen aalto ympäristöongelmista? 

Kysymyksessä ei ole lähtökohtaisesti mitään järkeä, koska esimerkiksi sodille ei koskaan voi löytää noin selkeää kausaalista yhteyttä mihinkään yksittäiseen tekijään (moraalisen ja juridisen syyllisyyden määrittäminen on tietysti oma juttunsa). Edellä kuvattu erillisyyden illuusio kuitenkin tukee edelleen kausaalisen yksiulotteisuuden illuusiota: koska “luonto” tai “ympäristö” mielletään omaksi alueekseen, kausaalisuudessa penätään sen tarkkaa osallistuutta sen sijaan että jo alkujaan hahmotettaisiin kausaalinen kompleksisuus. 

Adam Tooze on monikriisikirjoituksissaan tulkinnut tätä asetelmaa niin, että monikriisien keskellä ongelmia ei ole enää mielekästä yrittää palauttaa yhteen alkujuureen. “Fundamentaalisten kamppailujen” aika on siis ohi. Käytännössä Tooze viittaa sellaisiin ajatuksiin, joiden mukaan vaikkapa ympäristökriisin ratkaisemiseksi on ensin päästävä yli esimerkiksi kapitalismin tai vapaiden markkinoiden puutteen fundamentaalisesta ongelmasta. Tämä ajatus varmasti herättää epäilystä monissa, sillä samalla tavalla kuin kompleksisuustutkimusta on pidetty epäpolitisoivana, tässä voidaan nähdä riski menettää näkökulma keskeisimpien valtasuhteiden merkitykseen. Niinpä Tooze itsekin epäilee tätä omaa näkemystään Financial Timesin kolumnissa: 

“Perhaps. But it is an unrelenting foot race, because what crisis-fighting and technological fixes all too rarely do is address the underlying trends. The more successful we are at coping, the more the tension builds.”

Epäröinti ei ole yllättävää, sillä tietenkin kausaalisen kompleksisuuden lisäksi on nähtävissä jonkinlaista hierarkkisuutta – jotkut syyt ovat laajempia, systeemisiä, “perustavia” siinä mielessä. Luonnonvarojen ylikulutus on laaja ja moniulotteinen ilmiö, joka vaikuttaa lukuisten ongelmien taustalla biodiversiteetin kadosta ilmastonmuutokseen ja esimerkiksi paikallisten kalakantojen tai vesivarojen hupenemiseen. Toisaalta luonnonvarojen ylikulutus juontaa monista juurista, joita voi hakea talouden rakenteista, tarvejärjestelmistä, demografiasta jne. Mutta on vissi ero sen välillä, nähdäänkö kausaalista hierarkkisuutta ja monenlaisia juurisyitä vai nähdäänkö yksi juurisyy, johon kaikki on perimmiltään palautettavissa. Monikriisi kyseenalaistaa jälkimmäisen “fundamentalismin”, jolloin sivumennen sanoen vanha vääntö materiaalisesta vs. ideologisesta ensisijaisuudesta tai vastaavasta vastakkainasettelusta menettää mielekkyyttään. (Ympäristöajattelussa on vanhastaan ollut taipumus universalisointiin ja yhteisen juurisyyn etsintään. Tämä on tietysti problemaattista jo siksi, että ympäristöongelmat ovat itsessään hyvin moninaisia, mistä biodiversiteettikato on paraatiesimerkki.)

Pahimmillaan kausaalisen kompleksisuuden korostaminen voi johtaa sellaiseen heuristiseen tyhjyyteen, jossa mitään tällaista ensisijaisuutta tai perimmäisyyttä ei ole, “kaikki liittyy kaikkeen” ja on niin perin juurin kompleksista, että ymmärtäminen halvaantuu ja etääntyy kaikesta käytännön politiikasta. Ainahan lapsi voi mennä pesuveden mukana ja tärkeä oivallus voidaan haaskata, mutta kompleksisen kausaalisuuden ideassa on vissi pointtinsa: inhimillisiin suhteisiin keskittyneet poliittiset teoriat ja liikkeet ovat pystyneet hyvin huonosti tavoittamaan ei-inhimillisen luonnon roolia. Vaistomainen taipumus on nimenomaan ollut nähdä ympäristö- ja luonnonvaraongelmat inhimillisten valtasuhteiden, eriarvoisuuden tai vastaavan sivutuotteina, ei varsinaisina osallisina historiassa. Tämä on toinen mahdollinen maailmankuvallinen opetus, jonka monikriisin tarkastelu voi antaa.

Ajallisuus: Koronapandemian alkuvaiheessa BIOS korosti toistuvasti nopeiden ja hitaiden kriisien erottelua (englanniksi). Jos pitää tiukkaan kiinni sanakirjamääritelmistä tai haetaan “oikeaa merkitystä” etymologiasta – mikä kuten sanottua harvoin tuo suurta viisautta – niin “kriisi” määritelmällisesti tarkoittaa käännekohtaa tai vaikeaa aikaa, jolla on alkunsa ja loppunsa. Puhuminen verkkaisista jopa yli vuosisadan mittaisiksi venyvistä kriiseistä voi tässä valossa vaikuttaa oudolta. Mutta olemme tottuneet puhumaan ilmastokriisistä ja ajattelemaan sitä sekä globaalina että ajallisesti hyvin pitkänä. Valmius kriisien hahmottamiseen paitsi nopeina myös hitaina on siis olemassa.

Sen sijaan heikompi on valmius hahmottaa ajallisesti erilaisten kriisien keskinäisiä suhteita, mistä olemme toistuvasti muistuttaneet. Kun pandemia, logistiikkakriisi tai sota iskevät päälle, on edelleen taipumuksena ajatella niitä erillisinä pitkäkestoisista kriiseistä – vaikka hyvin konkreettisiakin yhteyksiä on nähtävissä kuten Venäjän hyökkäyksen ja energiasiirtymän tai koronapandemian ja biodiversiteetin kadon välillä. Tämä on tavallaan yksi muoto erillisyyden illuusiosta: akuutin kriisin aikana kaikki muu pitää unohtaa, kunnes palataan “normaaliin” ja verkkaisten kriisien hoitoon voidaan palata. Mutta on täysin selvää, että tällaisella asenteella reaktiot nopeisiin kriiseihin voivat luoda esteitä ja polkuriippuvuuksia, jotka haittaavat verkkaiden kriisien hoitoa. Venäjän käynnistämän sodan vaikutukset energiasiirtymään ovatkin kahtalaisia: sitä vauhdittavia ja fossiilisia polkuriippuvuuksia pidentäviä.

Tämä on kolmas mahdollinen ulottuvuus, jonka uudelleenajattelua monikriisi mahdollistaa. Sen sijaan, että mielletään hitaat kriisit osana business as usualia, “normaalia”, jota hoidetaan asteittaisesti akuuttien kriisien tuolla puolen, monikriisi avaa näkökulman kroonistuneisiin systeemisiin kriiseihin. Kun yhtäältä on saatava aikaan perustavanlaatuisia yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutoksia ja toisaalta parannettava reagointi- ja mukautumiskykyä yllätysten äärellä, tästäkin modernista kontrollin illuusiosta on luovuttava. Toisaalla kirjoitin, että se vaatii historiakäsityksen muutosta. Ja kuten Paavo Järvensivu totesi WISE-hankkeen blogissa, aika edellyttää myös suunnittelun ja luovan sopeutumisen uudenlaista synteesiä.

Kenen työkalu ja mitä varten?

Kuten sanottua, käsitteet ovat työkaluja. Sanan “monikriisi” asussa syntyy väistämättä monenlaisia työkaluja eri tarkoituksiin. Toisin asian voi ilmaista niin, että eri käsitteellistykset ovat vastauksia eri kysymyksiin. Tämä tuo yhden tärkeän ja väistämättömän käsitteellisen eroavaisuuden.

Yhtäältä monikriisin käsite voi tarjota edellä kuvatulla tavalla yleisen maailmankuvallisen haasteen, eräänlaisen kutsun uudelleenajatteluun. Silloin se väistämättä myös pysyy yleistasolla, ja tällaista työkalua ei voi eikä tulisikaan yrittää soveltaa minkä tahansa yksittäisen tilanteen ja ilmiön tarkasteluun. Se avartaa ymmärrystä mutta ei ole analyysin väline. Kuten Adam Tooze on ilmaissut hauskasti, “It will be a bit too Zeitgeisty for some”, mutta yleistason uudelleenajattelu on tarpeen tässä maailmanajassa. Tosin tällöin kohdataan kysymys siitä, mitä erityistä monikriisi onnistuu sanomaan. Jos kaikki on monikriisiä (vs. että jokin on), menettääkö sana käsitteellisen iskuvoimansa? Esimerkiksi Craig Berry ruotii Toozen ajatuksia kirjoituksessaan sillä oletuksella, että monikriisi on maailman tilan, tämän maailmanhistoriallisen vaiheen, kuvaus, jolloin siitä on vaarassa sukeutua loputon yksittäisten vaikuttavien tekijöiden listaus.

Toisaalta tätä ei pidä sekoittaa sellaisiin käsitteellistyksiin, joissa monikriisistä yritetään tehdä operationalisoitu tutkimuksellinen käsite. Adam Tooze itse huojuu edellä kuvatun “Zeitgeistyn” käytön ja analyyttisten tarkastelujen välillä. Pyrkimyksessä luoda tutkimuksellista käsitettä (jolloin sen määritelmän tulee myös olla tarkempi ja jonkin tieteellisen yhteisön jakama) törmätään vaikeisiin kysymyksiin. Jos monikriisissä spesifit sosio-ekologiset järjestelmät kriiseineen nivoutuvat yhteen historiallisesti ainutlaatuisella tavalla luoden laadullisia hyppäyksiä, voidaanko tällaisesta radikaalin kontekstuaalisesta asiasta tehdä yleisempää metodologiaa? 

Ja kannattaako se? Tällöin sukelletaan syvälle kysymyksiin tieteellisten käsitteiden ja metodien luonteesta. Yhtäältä on tieteellinen pyrintö hakea lainalaisuuksia, toistuvuutta, “skaalautuvuutta” ja kykyä ennustamiseen. Toisaalta radikaali kontekstuaalisuus voi opettaa ennakoinnin, reagoinnin ja sopeutumisen taitoja. Nämä pyrinnöt eivät todennäköisesti ole yhdistettävissä: toisin sanoen tieteellisenä teknisenä käsitteenä monikriisi voi haarautua kahdelle yhteismitattomalle polulle. Jos tätä ei hahmoteta, seuraa ohipuhumista tai silkkaa kommunikaatiokyvyttömyyttä. 

Seurauksena voi olla myös eräänlainen “kompleksisuusparalyysi”, jossa kaikki liittyy kaikkeen niin perinjuurisesti, että asioihin ei enää päästä käsiksi. Financial Timesin Martin Wolf varoitti tästä riskistä kommentissaan Toozelle. Pähkinänkuoressa: tunnustaessaan edellä kuvatun “siiloutumisen” ongelman Wolf samalla peräänkuuluttaa ajattelua myös “siiloissa”, että niiden sisällä kehitettyä osaamista ei hukata. Kompleksisessa puurossa tieteelliset metodit muuttuvat hampaattomiksi.

Tieteenfilosofisesta näkökulmasta Wolf puhuu tutkimuksellisista sulkeumista, joita käsittelin itsekin teoksessani Niukkuuden maailmassa. Kaikkea ei voi tarkastella koko ajan yhtaikaa, vaan tarkastelua on fokusoitava lähemmäs ja kauemmas aina tilanteen ja tarpeen mukaan. Into siilojen murtamiseen voi johtaa mielekkään monitieteisyyden lisäksi myös siihen, että syntyy ylioptimismia kokonaisvaltaisia systeemisiä malleja kohtaan: vanha tieteellinen unelma, että kun detaljeja saadaan tarpeeksi “koneeseen”, se alkaa mallintaa koko maailmaa. Mutta tämä ei koskaan voi eliminoida tutkimuksellisten sulkeumien tarvetta: paras mahdollinen globaali mallinnus antaa arvokasta tietoa, mutta se väistämättä hävittää sellaisen paikallisen tiedon, joka on toisiin tarkoituksiin tarpeen. Välineet tarkoituksen mukaan. 

Kolmanneksi, monille ihmisille “monikriisi” voi olla hyvin epämääräisesti käsitteellistetty ilmaus eksistentiaaliselle epävarmuudelle, pikemmin hädän ilmaus kuin yritys analysoida ja ymmärtää. Laajojen kriisien samanaikaisuus ja nivoutuminen yhteen voi synnyttää tunteen, että maailmaa on yhä vaikeampi ymmärtää, että asiat jyräävät yli. Samalla tavoin tuntemusta maailman muuttumisesta toisenlaatuiseksi on sanallistettu “antroposeenilla”. Erona on ehkä kuitenkin se, että jos “antroposeenilla” sanallistetaan planetaarista näkökulmaa ja hämmennystä aikaperspektiivin laajenemisesta maailmankautiseksi, “monikriisillä” tavoitellaan juuri nyt elettävää muutosta ja tuntumaa vanhojen ajattelutapojen riittämättömyydestä. 

Tällainen sanojen tapaileva, raakilemaisesti käsitteellistetty käyttö on sekin ominaista käsitteellisen kumpuamisen hetkille ja lisää merkitysten moninaisuutta. Siihen ei tietenkään tule reagoida vähättelevästi viittaamalla “oikeaan” tieteelliseen määritelmään vaan jatkamalla sitä keskustelua, kiistelyä ja valistustyötä, joka on käsitteellisen kamppailun ytimessä. Me kaikki joudumme ajattelemaan uudelleen, millaisessa maailmassa elämme, tai pikemmin millaisessa maailmoiden sikermässä – sillä käsillä oleva monikriisi vaikka energian, ruoan, turvallisuuden ja kansainvälisten suhteiden ulottuvuuksissaan koskettaa maailman eri alueita ja ihmisryhmiä radikaalisti eri tavoin. Tämä ulottuvuus ehkä lopulta jää helpoimmin vaille ajattelua.

Ville Lähde