Kuvakaappaus: YLE, Eduskuntavaalit 2019, Suuri vaalikeskustelu, 14.3. 2019.
Julkisessa ympäristökeskustelussa on vihdoin päästy tilanteeseen, jossa energian ja luonnonvarojen kulutuksen vähentäminen tunnustetaan laajalti välttämättömäksi, jotta ilmastonmuutoksen ohella voidaan vastata lukuisiin muihin ongelmiin kuten merten tilan heikkenemiseen, luonnon monimuotoisuuden katoon, viljelysmaan tuhoutumiseen, makean veden niukkuuteen ja saastumiseen sen monissa muodoissa.
Luonnonvarojen kulutuksen vähentäminen ei tietenkään ole politiikan ja talouden valtavirtaa, ja tosiasiassa kehitys vie edelleen lujaa päinvastaiseen suuntaan niin Suomessa kuin globaalisti. Energian kulutus ja ilmastopäästöt kasvavat globaalisti, mutta joissain harvoissa maissa ne ovat laskussa – joskaan eivät tarpeeksi nopeasti.
Enää ei ole kuitenkaan poliittinen itsemurha peräänkuuluttaa kulutuksen vähentämistä julkisuudessa, ja tutkijatahoillakin on uskallusta sanoa asia ääneen muualtakin kuin marginaaleista. Materiaalisen kulutuksen kasvu-uralla mitään aikamme suuria ongelmia ei hoideta – ei lopulta edes nälän ja köyhyyden eliminointia tai monia muita YK:n kestävän kehityksen päämääriä, koska suuret ympäristömuutokset vievät pohjaa tähänastisilta saavutuksilta.
Syy keskustelun muutokseen on lopulta yksinkertainen: ongelmista on tullut niin vakavia, että niitä ei enää voida ohittaa eikä työntää jonnekin kauas tulevaisuuteen. Ajat sitten on ohitettu mahdollisuus estää ilmastonmuutos, sitten pysäyttää se, ja nyt puhutaan vain pahimpien seurauksien välttämisestä. Toiminnan ikkuna kaventuu koko ajan. Tästä kertoo myös IPCC:n raportti Climate Warming of 1,5°C, jossa tilanne kuvattiin yllättävän suorasukaisesti – entinen ilmastonmuutoksen “turvaraja” eli 2°C lämpeneminen teollisen ajan alusta todettiin sekin liian vaaralliseksi. Suomalaisittain esimerkiksi tuoreet tiedot lajien uhanalaistumisesta ovat pysäyttäviä.
Vaatimus ilmastovaaleista ei siis enää tarkoita vain poliittisten irtopisteiden kalastelua. Puhe perustavanlaatuisesta yhteiskunnallisesta muutoksesta – ekologisesta jälleenrakennuksesta, ekologisesta rakennemuutoksesta, Green New Dealista tai oikeudenmukaisesta siirtymästä – leviää politiikan arkipäivään. Tällaista muutosta ei ollut näkyvissäkään silloin, kun BIOS-tutkimusyksikköä ideoitiin viitisen vuotta sitten. Asiat lähtivät liikkeelle jyrähtäen.
*
Nopea muutos tuo kuitenkin myös vastareaktionsa, kuten vaikkapa Yhdysvalloissa ja Brasiliassa on nähty, eikä Suomi ole tässä poikkeus. Vaalikamppailua on alettu käydä jo hyvissä ajoin puolustamalla oikeutta yksityisautoiluun, pelottelemalla pihvien kieltämisellä ja syyttelemällä ilmastoeliittiä maaseudun kurjistamisesta ja leivän viemisestä köyhien suusta.
Tällaisten vastareaktioiden tarkoituksena on luoda räikeä vastakkainasettelu ympäristötoimien kannattajien ja niiden vastustajien välille. Yhtäälle asetetaan arkisesta elämästä vieraantunut tutkijoiden, kaupunkilaisten tai minkä milloinkin ”eliitti”, joka ei ymmärrä ”tavallisen kansan” murheita. On kuvaavaa, että samaan aikaan kun esimerkiksi kasvissyöntiä edistävissä liikkeissä on yhä enemmän luovuttu moralisoinnista ja elämäntapaidentiteeteistä, moraalipaniikkien luominen ja vahva identiteettipolitiikka korostuu ympäristötoimien vastustuksessa.
Totta kai puhdasoppisuutta ja syyllistävää moraalipolitikointia on esiintynyt ja esiintyy myös ympäristöliikehdinnässä – mutta myös ympäristötoimijoiden kritiikki sitä kohtaan on ollut pitkään vahvaa. Yksilövalintoihin keskittyvä syyllistäminen ja moralisointi tahtoo purra lähinnä niihin, jotka ovat jo valmiiksi suopeita itse asialle. Jo kulutustaan vähentänyt ihminen voi päätyä tuskailemaan entisestään yhä pienempiä valintoja, joilla ei ole juuri merkitystä. Merkittävimmät kulutukseen liittyvät kysymykset kun ovat lopulta yksinkertaisia peukalosääntöjä – vähemmän eläinkunnan tuotteita ravinnossa (ei siis joka ikisen pihvin riistämistä suomalaisten lautasilta), vähemmän yksityisautoilua ja lentomatkustamista, alhaisempi asumislämpö ja kohtuullisen kokoinen asunto – ja fossiiliset polttoaineet tai ylipäätään polttaminen pois lämmityksestä, joskaan yksilö ei sitä usein voi valita. Neljäs tärkeä alue on tavaroiden kulutuksen kohtuullistaminen. Luvuttomien pienten yksittäisten valintojen vahtaaminen hukkaa kokonaiskuvan, ja ympäristötoimien kannattajat hahmottavat tämän ongelman onneksi vihdoin yhä paremmin. Tällaista itsekriittistä keskustelua ei tietenkään huomioida, kun yritetään luoda vahvaa kaksinapaista vastakkainasettelua. “Ympäristöpuritanismi” leimataan kaikkien ympäristönsuojelua kannattavien helmasynniksi.
Toinen yleinen vastareaktio on vetoaminen ”realismiin” ympäristönsuojelijoiden ja tutkijoiden ”idealismin” vastapainona. Ympäristö- ja luonnonvarahaasteiden suuruus ja kiireellisyys ollaan tunnustavinaan, mutta todetaan, että niiden torjumisen hintalappu on liian suuri. ”Ihmiset” eivät muka koskaan suostuisi siihen. NIMBY-ilmiö (not in my backyard) poimitaan poliittiseksi lyömäaseeksi. Tämä siis samalla, kun esimerkiksi tuore ilmastobarometri osoittaa suomalaisten olevan hyvin valmiita ympäristötoimiin ja tekevän niitä jo ilman yhteiskunnallista tukea, ja kun tuoreessa tutkimuksessa enemmistö suhtautui penseästi vapaamatkustamiseen. Silti vapaamatkustamisella houkutellaan, esimerkiksi vetoamalla Suomen pienuuteen. ”Ei meidän kannata, koska eivät ne kiinalaisetkaan” kääntyy muotoon ”Ei meidän tarvitse, koska kyllä ne kiinalaiset”.
Ei tässä mitään uutta ole: ympäristötoimia on vastustettu sitkeästi koko modernin ympäristöliikehdinnän ajan. Perustelut muuttuvat, uusia keksitään ja vanhoja tomutetaan ja muokataan sopivaksi uusiin aikoihin. Ilmastonmuutoksen kieltämisen muuttuessa salonkikelvottomaksi samat tahot alkavat valittaa, että kaikki muut kannattavat vääriä ja tehottomia keinoja ilmastonmuutoksen torjuntaan. Väärin sammutettu. Ei pidä hötkyillä.
*
Edellä kuvatun “liian kallista” -realismin rinnalla keskustelussa näkyy toisenlainen “realismi”, jota voisi luonnehtia kylmäksi ja laskelmoivaksi. Tämä korostuu osassa oikeistopopulistista katsantoa. Tässä näkökannassa ei pidetä todennäköisenä sitä, että suurten ympäristöuhkien torjunnassa onnistutaan. Maailman tila tulee heikkenemään radikaalisti, ja ainoa mahdollisuus on yrittää viimeiseen asti turvata omaa etuaan. Esimerkiksi Perussuomalaisten ilmastopolitiikka perustuu irrottautumiseen kansainvälisestä yhteistyöstä. Samoin hylätään saastuttaja maksaa -periaate, joka perustuu historialliseen vastuuseen ja nykyisiin per capita -päästöihin. Millään muulla tavalla ei voisikaan ainakaan näennäisen johdonmukaisesti sekä vastustaa ilmastotoimia että väittää Suomen ilmastopolitiikkaa riittävän tiukaksi.
Iso ongelma ajatuksessa on tietysti, että Suomen kaltainen maa ei missään tapauksessa pysty turvaamaan itseään romahtavien yhteiskuntien maailmassa – unelma on harhainen. Tällaisella asenteella on silti retorista voimaa, etenkin jos sitä ei uskalleta kohdata ja kritisoida kunnolla julkisuudessa. Pohjimmiltaan vastaväite on moraalinen: kuka haluaa elää maassa, joka on valmis hyväksymään miljardien muiden ihmisten kärsimyksen oman väliaikaisen etunsa vuoksi?
Isoa osaa ympäristökeskustelusta voi kuitenkin kritisoida perustellusti siitä, että keskitytään yksittäisiin elämäntapa- ja kulutusvalintoihin, jolloin ongelmien ja ratkaisujen mittakaavat unohtuvat. Itse asiassa tässäkin asiassa ympäristötutkijat ja -aktiivit ovat olleet äänekkäimpiä kriitikkoja viime vuosina vaatien huomiota taloudellisiin ja poliittisiin rakenteisiin. Mutta varmasti moni ympäristöaktiivi on myös edelleen jumittunut yksilökeskeiseen lähestymistapaan, jolla saa helposti huomiota. Nimittäin vaalikeskusteluissakin näkee, että toimittajat tahtovat palauttaa ympäristökeskustelua yhä uudelleen yksilöfokukseen, koska muunlaisen keskustelun edistäminen olisi muka liian vaikeaa.
Tällaisessa ilmapiirissä on hyvin vaikea puhua vakavissaan ilmastovaaleista – eli siitä, että ilmastonmuutoksen (ja muiden suurten ympäristökysymysten) pitäisi todella läpäistä kaikkia politiikan alueita ja vaikuttaa niihin merkittävästi. Sen sijaan tiedotusvälineet vääntävät keskustelua yhä uudelleen identiteettipoliittiseen maastoon ja yksilöllisiin elämäntapakysymyksiin. Tällaisessa ilmapiirissä edellä kuvattu kylmä ja laskelmoiva asenne voi näyttäytyä aidolta realismilta. Jos ratkaisuista ja ongelmista ei puhuta kunnon mittakaavassa, “valistunut itsekkyys” saa vain lisää voimaa.
Sillä ei ole politiikassa valitettavasti merkitystä, että sama taho voi yhdistää “kylmän realismin” syytöksiin “ilmastohysteriasta”. Ristiriitaisuudesta harvoin rankaistaan politiikassa, kunhan sillä kerää ääniä. Tätä kirjoittaessa näyttääkin siltä, että Perussuomalaiset ovat onnistuneet valtaamaan ykköspaikan ilmastopolitiikan vastustajina. Muut isommat ja keskisuuret puolueet väittävät kannattavansa kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa, mutta esimerkiksi Kokoomus selvästi ajaa kaksilla rattailla yksityisautoilukysymyksessä, samoin Keskusta esimerkiksi turpeen verotusta koskien. Perinteisillä suurilla puolueilla ei ole selkeästi hahmotettavaa kantaa ilmastokysymykseen, mikä identiteetti- ja yksilöpoliittisessa keskustelussa sataa “johdonmukaista” linjaa vetävien Perussuomalaisten laariin. Voikin käydä niin, että “ilmastovaalit” toteutuvat ihan eri tavalla kuin ilmastomarssijat, koululakkolaiset ja kampanjoijat toivovat – vastareaktion voittona.
Ristiriitojen rinnalla on tietysti väärän tiedon levittämistä. Yksittäisten tuotteiden, esineiden ja tekojen ekologisia jalanjälkiä mittaillessa on helppo esittää paikkansapitämättömiä väitteitä – ja ne jäävät helposti elämään, vaikka ne kumottaisiin. Hyvä esimerkki on vaalikeskustelussa toistunut väite kotimaisesta lihasta ympäristötekona tai taannoiset virheelliset väitteet muovin kierrätyksen tarpeettomuudesta.
Tutkijanäkökulmasta on tietysti turhauttavaa, kun kerran kuoliaaksi kritisoidut argumentit nousevat yhä uudestaan. Tämä kuitenkin on julkisen keskustelun perusluonne: ei ole mitään yhteistä jaettua tilaa, jossa kerran sovittu ja selvitetty asia pysyy. Tutkijan työ ei lopu tutkimustulosten julkaisuun, vaan niitä on tuotava julkisuuteen ja niiden avulla on käytävä julkista keskustelua jatkuvasti. Siksi ajatus yhteiskunnan laitamilla ”neutraalisti” ja ”objektiivisesti” puuhastelevista tutkijoista on lähtöjään väärä. Tieteen tehtävä on kertoa yhä uudelleen, missä todellisten mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien rajoissa voidaan puhua poliittisesta realismista. Jos esimerkiksi ympäristötutkimuksen tuloksia sovelletaan tai tulkitaan politiikassa väärin, on tutkijoiden asia nostaa siitä meteliä. Tiedettä väheksyvässä ilmapiirissä se vaatii siviilirohkeutta ja kestävyyttä.
*
Kulutuksen vähentämisestä puhuttaessa täytyykin ymmärtää itse asia kunnolla ja opetella puhumaan siitä viisaasti. Epämääräinen puhe kulutuksen vähentämisestä on helposti naiivia ja altistaa myös edellä kuvatuille vastareaktioille, harhakäsitysten viljelylle ja “strategiselle pessimismille”. Asiassa on kaksi puolta.
Ensinnäkin, on hahmotettava kunnolla, mitä aineellisten luonnonvarojen ja energian kulutuksen vähentäminen konkreettisesti tarkoittaisi elämälle – asumisessa, liikkumisessa, syömisessä ja muilla elämänalueilla. Jos puhutaan vain yleisluontoisesti kulutuksen vähentämisestä, kohdataan samanlaisia ongelmia kuin yleisluontoisessa talouskasvukritiikissä. Minkä kasvusta puhutaan? Taloudellisen toimeliaisuuden vai hyvinvoinnin, ja nähdäänkö näiden välillä eroa? (Keskustelussa “irtikytkennästä” tällainen epämääräisyys on tyypillistä.) Mitä mittareita käytetään? Millä luonnonvaroilla kasvu toteutetaan? On puhuttava kouriintuntuvasti siitä maailman aineksesta, jota liikutetaan, ja sen laaduista. Silakka, sora ja koboltti eivät mahdu samaan mitta-asteikkoon. Ja yksittäisten tuotteiden vahtaamisen sijaan on pohdittava kokonaisuuksia: energiajärjestelmää, kaukolämmön tuotantoa, liikennejärjestelmiä, ruokajärjestelmää. Yksilöiden päätökset vaikuttaa näihin ovat hyvin rajallisia.
Toiseksi, kysymys jakamisen oikeudenmukaisuudesta tai eriarvoisuudesta on otettava mukaan alusta lähtien. Ympäristö- ja luonnonvarakysymyksiä ei voida ratkaista erillään muista yhteiskunnallisista kysymyksistä – ne eivät ole poliittisesti neutraaleja asioita, joita voidaan käsitellä teknokraattisesti, olkoon muut poliittiset suhdanteet millaisia tahansa. Siksi on otettava tosissaan se mahdollisuus, että ilmastonmuutoksen torjumisella voidaan pahentaa eriarvoisuutta, ja tällaisia seurauksia on torjuttava. Esimerkiksi jos muuten kuin polttamalla tehty kaukolämpö tulee huomattavasti kalliimmaksi, on taattava kaikille mahdollisuus luotettavaan ja kohtuulliseen asumislämpöön. Jos ruoka kallistuu, tarvitaan kompensaatioita niille pienituloisimmille, joiden kuluista ruoka muodostaa merkittävän osan. Juuri siksi ilmastonmuutoksen ottaminen tosissaan tarkoittaisi, että erillisen ilmastopolitiikan sijaan asia tulisi mukaan kaikille politiikan alueille.
Viisas puhe kulutuksesta ei tietenkään estä vastareaktioita, koska harvoin suuret ihmisjoukot ovat yhtä mieltä asioista. Eikä monien vastareaktioiden taustalla ole aito erimielisyys ympäristöpolitiikasta vaan ympäristön suojelun ja luonnonvarojen kulutuksen hillinnän vastustaminen. Se voi johtua intressiristiriidoista ja saavutettujen etujen puolustamisesta, koska tasa-arvoon tähtäävä kulutuksen vähentäminen tarkoittaa, että paremmassa asemassa olevat menettävät enemmän. Se voi juontua myös identiteettipolitiikan luomista asetelmista – joitain asioita on vain vastustettava, koska niin kuuluu tehdä. Kaksinapainen moraalipolitiikka tekee “niiden” vaatimuksesta lähtökohtaisesti epäilyttäviä, ja epäilyksen muurin yli on vaikea päästä.
On selvää, että kulutuksen vähentämiseen tähtäävät toimet eivät voi saada laajaa ja kestävää kannatusta, jos ne lisäävät eriarvoisuutta. Vaikka Ranskan ”keltaliivien” protestien takana on paljon muutakin kuin polttoaineveron vastustus, kertovat ne myös siitä, että eriarvoisuutta lisäävä ympäristöpolitiikka kerää helposti laajaa vastarintaa. Ja kuten keltaliivien protestit osoittavat, tällainen vastustus ei välttämättä ole kovin miellyttävää, ja siinä voidaan luoda liittolaisuuksia synkeisiinkiin voimiin. Kansanjoukkojen äänen ei kuitenkaan tarvitse olla puhtoisen hyveellinen, jotta sitä pitää kuunnella. Yhteiskunnan eriarvoisuuden ja osattomuuden kokemuksesta kumpuavat reaktiot kertovat, että ympäristö- ja luonnonvarakysymysten tulevaisuus on väistämättä sidoksissa perinteisiin poliittisiin teemoihin.
*
Kulutuksen vähentämisessä yksikään ihminen ei ole saari, eikä sitä ole Suomikaan. Jos vertaillaan pelkästään yksittäisten tuotteiden välisiä elinkaarilaskelmia tai ”ekologisia jalanjälkiä”, tullaan helposti ajatelleeksi, että nykyinen elämäntapa säilyy pääpiirteittäin ennallaan, ja sen yksittäisiä palasia korvataan toisilla. Näin ei päästä käsiksi siihen laajempaan yhteiskunnalliseen muutokseen, joka on väistämättä käsillä. Ei riitä, että kuluttaja valitsee yksittäisen ympäristöystävällisemmän vaihtoehdon ruokaosastolla, vaan on muutettava sitä, mitä tuotantoa (ja samalla kulutusta) tuetaan ja mitä tehdään kalliimmaksi. Ei riitä, että yksittäinen kuluttaja vaihtaa autonsa vähäpäästöiseen, vaan liikennejärjestelmää on muokattava niin, että oman auton omistaminen ei ole useimmissa tapauksissa tarpeen – ja on selvää, että tässä on suuri ero kaupunkien ja haja-asutusalueiden välillä.
Kulutuksen vähentäminen ei siis tarkoita pelkästään vähemmän tekemistä, vaan aivan toisin tavoin tekemistä. Ja koska nyky-yhteiskunnassa ihmiset rakentavat identiteettinsä suurelta osin kulutuksen perusteella, tämä merkitsee samalla perustavanlaatuista kulttuurista muutosta. Uusien elämäntapojen myötä muuttuvat hiljalleen myös käsitykset siitä, mitkä asiat ovat tärkeitä ja välttämättömiä elämässä.
Kulutuksen vähentäminen ei ole liioin paluuta menneeseen vaan jotain aivan muuta. Viime aikoina suomalaisessa keskustelussa on toistunut ajatus siitä, että esimerkiksi vielä 1970-luvulla ”elettiin yhden maapallon rajoissa”. Tämä on hyvin ongelmallinen väite: jo 70-luvulla oli saatu käyntiin tuotannollinen kehitys, joka johti kiihtyen kohti nykyisyyttä – teollistuvan ja energiasyöpön maatalouden nousu eli vihreän vallankumouksen aika, fossiilitalouden kasvun aika. Ja jos katsotaan vain ilmastonmuutosta, ilmakehän hiilidioksidipitoisuus oli kasvussa. Ei siis eletty “yhden maapallon rajoissa” missään merkityksellisessä mielessä. Sen sijaan jos asiaa tarkastellaan arjen näkökulmasta, menneistä ajoista voidaan oppia jotain: luonnonvarojen kokonaiskulutus oli pienempää, elämänpiiriin ei kuulunut oletus matkailusta kauas ja usein, mutta samalla esimerkiksi terveyden ja koulutuksen rakenteet olivat kunnossa.
Tässäkin on paikka ympäristötoimien vastustukselle: “ne” haluavat, että me palaamme viime vuosisatojen kurjuuteen ja hylkäämme edistyksen! Onhan selvää, että vielä maailmansotien jälkeisinä vuosina Suomessakin oli sellaista kurjuutta, johon kukaan ei kaipaa. Mutta kuten sanottua, aineellisen kulutuksen ja ympäristökuormituksen vähentäminen ei ole paluuta entiseen vaan jotain ihan uutta.
Ekologinen jälleenrakennus kohti fossiilitalouden jälkeistä aikaa on väistämättä yhdistelmä vanhaa ja uutta. Se on tavallaan paluuta kohti aikaisempaa kulutustasoa, mutta uudenlaisin keinoin, toisin tavoin toimien. On selvää, että monissa asioissa teknologinen kehitys on antanut keinoja tehdä samoja asioita pienemmällä kulutuksella, tehokkaammin. (Mutta kokonaisuudessaan tuloksena on ollut kulutuksen kasvu, koska talous- ja yhteiskuntajärjestys on ohjannut sitä kohti.) Ja ylipäätään maailman ilmiöitä on opittu tuntemaan uusin tavoin. Se antaa mahdollisuuden pitää ravitsemuksessa, koulutuksessa, terveydenhuollossa, liikkumisessa, asumisessa ja kommunikaatiossa kiinni monista sellaisista asioista, joita fossiilitalouden aikana on saavutettu. Toisista pitää luopua.
*
Pari käsitteellistä erottelua auttaa tämän asian ymmärtämisessä. On erotettava tarpeet ja niiden tyydyttämisen tavat. Kulutuksen vähentäminen ei tarkoita luopumista tarpeista, mutta se tarkoittaa niiden tyydyttämisen tapojen muuttamista. Joskus se ei edes muuta asiaa merkittävästi: kestävän kotimaisen järvikalan syöminen ei ravitsemuksellisesti juuri kassilohesta tai tonnikalasta eroa, mutta ero ympäristökuormassa on huima. Kotimaisen kalan kulutuksen lisääminen vaatii tietysti kuluttajilta uusien taitojen ja tottumusten omaksumista, mutta samalla se elvyttää nyt katoavaa kalastuselinkeinoa. Systemaattisesti resursseja haaskaava ruoantuotanto aiheuttaa suuret määrät kerta kaikkiaan tarpeettomia ympäristövaikutuksia, eli yhtäältä hävikin vähentäminen ja toisaalta esimerkiksi eläintuotannon osuuden pienentäminen tuottavat arkisen elämäntavan näkökulmasta saman lopputuloksen vähemmällä luonnonvarojen kulutuksella.
On myös ymmärrettävä, että nykyiseen elämäntapaan kuuluu tarpeiden rinnalla tarpeentuotanto. Yhä uusia asioita tehdään mainonnan avulla haluttaviksi, niiden hankkimisen tahti kiihtyy (niin muodissa kuin tietotekniikassa), laitteita on suunniteltu vanhenemaan ennen aikojaan (planned obsolescence) ja joistain asioista tehdään haluttavan lisäksi välttämättömiä. Vaikka luksuksen ja välttämättömyyksien väliin ei voi piirtää tarkkaa viivaa (Onko romaanin lukeminen tai laulun kuunteleminen turhaa?), on hyväksyttävä, että jotkut asiat täytyy tehdä uudelleen tarpeettomiksi.
Siksi vaikka joitain asioita voidaan tehdä kestävämmin toisella tavalla, joistain asioista on myös eittämättä luovuttava – mikä tarkoittaa siirtymistä elämäntapaan, jossa esineitä ja asioita korjataan, käytetään uudelleen, lainataan, vuokrataan ja jaetaan enemmän. Tulevaisuus on toisin tekemistä, luopumista – mutta tilalle myös voidaan saada monia asioita.
Elämä ilman jatkuvaa autolainaa ja nopeaa auton uusimiskiertoa voi olla helpompaakin, jos sen mahdollistavat edulliset ja toimivat julkisen liikenteen ja esimerkiksi autojen yhteiskäytön muodot. Lentomatkailun kasvun pysäyttäminen tarkoittaisi, että ihmisten olisi totuttava matkustamaan kauas harvemmin ja hitaammin – mikä voi tuoda mukanaan myös elämysten monipuolistumista ja syventymistä. Korjaamisen, huoltamisen, osittaisen ruoka-omavaraisuuden tai hoivan taitojen lisääntyminen voi tuoda uudenlaista elämän hallinnan ja merkityksellisyyden tuntua.
Mutta kaikki tämä vaatii yhteiskunnallista muutosta, joka tukee uusia tekemisen ja elämisen tapoja. Muutoin kulutuksen vähentäminen jää yksilöiden ja ryhmien toteuttamaksi poikkeukseksi, eikä siitä koskaan tule sääntöä. Kuten taannoinen tutkimus totesi, nykyinen suomalainen yhteiskunta ei anna köyhimmillekään mahdollisuutta elää globaalissa mielessä kestävästi. Tämä ei ole köyhien syyllistämistä, eikä päämääränä ole viedä heiltä tuhkiakin pesästä. Päinvastoin: säällinen elämä pienellä luonnonvarojen kulutuksella on tehtävä mahdolliseksi kaikille, ei vain varakkaille tai tiettyjen alueiden asukkaille. Siksi se on kokonaisvaltainen yhteiskunnallinen projekti.
*
Elämäntapakokeiluilla, vaihtoehtoisen talouden hankkeilla ja yksilöiden esimerkeillä on vaikutusta tällaisessa siirtymässä, kuten on edistyksellisillä yrityksillä ja muilla instituutioilla – esimerkiksi julkiset hankinnat voivat olla tehokas tapa kannustaa kestävämpään ruoantuotantoon ja ruokavalioon. ”Symboliset teot” voivat olla hyvin konkreettisia, jos ne kannustavat ja luovat yhteisöllistä toimintaa.
Erilaiset yhteisömuodot asukasyhteisöistä osuuskuntiin, ammattiliittoihin, kansalaisjärjestöihin, harrastuspiireihin ja kansanliikkeisiin ovatkin välittävä tekijä, joka unohtuu helposti puhuttaessa yksilön ja rakenteiden välisestä erosta ympäristökysymyksissä. Poliittiset ja taloudelliset rakenteet eivät muutu ilman poliittista joukkovoimaa, ja ihmiset ovat voimakkaampia liittyessään yhteisöiksi. Nuorten ilmastolakko osoittaa, miten joukkovoimaa voi syntyä yllättäenkin, ”tyhjästä”.
Kuten sanottua, pysyvän joukkovoiman syntyminen kestävien elämäntapojen puolesta on kuitenkin mahdollista vain, jos aineellisen kulutuksen vähentäminen yhdistetään tasa-arvoon. Jos kulutusta leikataan vain tekemällä kalliimpia sellaisista asioista, jotka ovat ihmisille välttämättömiä tai kulttuurisesti vielä tärkeitä, vastareaktiot ovat voimakkaita. Ei pidä olla naiivi: joissakin asioissa siirtymä voi olla hyvin vaikeakin saada aikaan tasa-arvoisesti, ja silloin tarvitaan kompensaatioita. Monissa maissa puhutaan nyt paljon oikeudenmukaisesta siirtymästä esimerkiksi silloin, kun joidenkin elinkeinojen häviäminen luo tarvetta uudelleenkouluttautumiselle ja uusien elinkeinojen tukemiselle.
Kulutuksen vähentämisen ytimessä oleva kysymys onkin, miten siitä voidaan luoda yhteiskuntaa yhdistävä poliittinen projekti sen sijaan, että siitä onnistutaan tekemään ihmisiä jakavaa moraalipolitikointia. Muutoin tämäkin ympäristökysymysten nousun hetki menetetään, mahdollisuuksien ikkunat kapenevat edelleen, ja mahdolliset tulevaisuudet ovat entistä kurjempia.