20.5.2020
Ruokajärjestelmän menestyksessä muhivat kriisit Fossiilisten polttoaineiden tarjoaman energian varaan on rakentunut monimutkainen globaali ruokajärjestelmä, jonka muuttaminen on välttämätöntä mutta väistämättä myös riskialtista. Ilman kunnollista tajua ongelmien luonteesta muutoksessakin voidaan valita vaarallisia kehityspolkuja.

COVID19 -pandemia muutti tieteelliset pohdinnat sosioekologisten järjestelmien hauraudesta kertaheitolla kouriintuntuviksi. Kriisin aikana myös nykyisten ruokajärjestelmien kriisialttiudesta on puhuttu julkisuudessa enemmän kuin kertaakaan sitten vuosien 2008–2011 ruoka- ja talouskriisien. Ruoan tuottamisen, jalostuksen, kaupan ja kulutuksen rakenteet ovat kärsineet pandemian torjuntatoimista ja tuoneet esiin arkisten oletusten ongelmia. Kuinka omavaraista ”kotimainen” tuotanto onkaan vauraissa tuottajamaissa? Kuinka toimivaa ja oikeudenmukaista globalisaation sanelema taloudellinen optimointi lopulta on kriisiherkässä todellisuudessa? Toisaalta kriisi on herättänyt ennalta-arvattavia reaktioita kuten paikallisen ja globaalin yksiulotteista vastakkainasettelua tai oman tuotannon suojelua karuine seurauksineen maailman haavoittuvimmassa asemassa oleville. Fossiilisten polttoaineiden tarjoaman energian varaan on rakentunut monimutkainen globaali järjestelmä, jonka muuttaminen on välttämätöntä mutta väistämättä myös riskialtista. Ilman kunnollista tajua ongelmien luonteesta muutoksessakin voidaan valita vaarallisia kehityspolkuja.

Kuva Ville Lähde.

Globalisoituneiden ruokajärjestelmien kriisiherkkyydestä on varoitettu lukuisissa tässä katsauksessa käsitellyissä tutkimuksissa ja raporteissa, sekä ennen vuosikymmenen takaisia ruokakriisejä että niiden jälkeen. Ruokajärjestelmät ovat silti toimineet pitkälti entisillä linjoilla. Lähtöoletus on ollut, että ongelmista huolimatta nykyinen järjestelmä tuottaa enemmän hyvää kuin mikään muu.

Tietoisuus yhtäältä ruokajärjestelmän ympäristövaikutuksista ja toisaalta ympäristömuutosten uhkasta ruoantuotannolle on kasvanut (esim. Campbell et al. 2017, Poore & Nemecek 2018, Springmann et al. 2018). On täysin selvää, että muutokset ovat välttämättömiä. Mutta koska ekologiseen ja materiaaliseen perustaan liittyvät ongelmat kehkeytyvät asteittain ja koskettavat ensin maailman köyhimpiä ja haavoittuvaisimpia, ratkaisuja on helppo viivyttää ja sälyttää toisten ihmisten kontolle ja tulevien teknologisten edistysaskelten varaan. Näin voidaan ylläpitää ristiriitaista uskoa sekä ruokajärjestelmän erinomaisuudesta että sen syvistä ongelmista. 

Ympäristötietoisuus ei ole siten tuonut luontevasti mukanaan ymmärrystä akuutista kriisistä. Ympäristö- ja luonnonvaraongelmien esittämä haaste on helppo ottaa haltuun produktionistisen eli tuotantokeskeisen ruokaparadigman kehykseen (Lang & Barling 2012, Gaitán-Cremachi et al. 2019, Lähde 2019). Produktionismin näkökulmasta ruokapolitiikan keskeinen ongelma on aina tuotannon riittämätön määrä, joten myös ympäristöolosuhteiden muutokseen vastataan tehostamalla tuotantoa. Oikeuttajana on tarina toisen maailmansodan jälkeisen teollistuneen ja globalisoituneen ruokajärjestelmän menestyksestä. Tuotannon määrä on kasvanut, akuutin nälän määrä on vähentynyt ja tuhoisat nälänhädät ovat käyneet harvinaisemmiksi. 

Produktionistinen menestystarina on menettänyt kuitenkin uskottavuuttaan, vaikka sillä onkin kiistämättömiä saavutuksia. Ympäristö- ja luonnonvaraongelmat osoittavat sen ekologisen kestämättömyyden, vaikka varoitussignaaleja onkin peitetty pitkään intensiivisen energia- ja luonnonvarasyötteen avulla. Globaalisti verkottuneen kaupan ansiosta tilanteen heikkenemistä laajalti ympäri maailman on myös vaikeampi hahmottaa, kun oman kulutuksen seurauksia ei havaitse. (Nyström et al. 2019, Kummu et al. 2020) Lisäksi lukuisat tutkijat ovat kyseenalaistaneet, kuinka menestyksekkäästi nälkää on todella onnistuttu voittamaan, ja nykyään myös YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO varoittaa nälän lisääntymisestä. Laajojen kriisien koittaessa suuret ihmisjoukot ovat vaarassa romahtaa köyhyyteen ja akuuttiin nälkään, eli normaalitilanteessakin he elävät eräänlaisessa näkymättömässä nälässä keikkuen virallisten nälkärajojen tuntumassa. (Lähde 2019) Tätä kuvaa hyvin, miten Maailman ruokaohjelman (WFP) johtaja varoitti huhtikuussa ”raamatullisesta nälänhädästä” koronakriisin seurauksena.

Näiden ongelmien rinnalla on ollut merkittävä kehityskulku, joka on saanut vähemmän huomiota: 1960-luvulta lähtien ruokajärjestelmissä on koettu yhä taajemmin erilaisia shokkeja ja kriisejä, niin paikallisia kuin laajoille alueille leviäviä (Cotrell et al. 2019). Globaali ruokajärjestelmä on herkkä häiriöille. Tutkijoiden toistuvat varoitukset globalisoituneiden ruokajärjestelmien sisäsyntyisestä kriisiherkkyydestä ja alttiudesta ”dominovaikutuksille” (cascading change) on kuitenkin pitkälti sivuutettu ennen koronakriisiä. Tulevaisuuden haasteita pohditaan edelleen kehyksessä, jossa ruokajärjestelmän perusluonne säilyy ennallaan (Puma et al. 2015). Tarvitaan vain sen asteittaisia parannuksia. Koronakriisi voi kuitenkin avata mahdollisuuden ikkunan ruokajärjestelmien systeemisten ongelmien ymmärtämiselle ja luoda painetta poliittiselle mobilisaatiolle niiden korjaamiseksi. 

RUOKAKRIISIEN LUONTEESTA

Ruokakriisit ja -shokit eivät välttämättä kumpua tuotannon ongelmista, vaikka julkinen mielikuvitus keskittyy niihin. Ongelmat voivat juontua tuotannon lisäksi ruoan jakaantumisesta (logistiikka, kuljetus, eriarvoinen pääsy ruoan äärelle), sen hinnasta tai sen laadusta. Ja koska ruokajärjestelmät ovat yhä monimutkaisemmin levittäytyviä ja muuhun yhteiskuntaan nivoutuvia, muutoksen ajuri voi tulla myös niiden ”ulkopuolelta” – mistä nykyinen pandemiakriisi on karu esimerkki (Cotrell et al. 2019).

Tuotantohäiriöt ovat kriittisen tärkeä kysymys, kuten ovat myös pidemmällä aikavälillä tuotantoa heikentävät ympäristömuutokset. Keskittyminen pelkästään tuotantoon voi kuitenkin itse muodostua kriisien ajuriksi, jos tuotantoa lisätään kestämättömin keinoin. Produktionistinen fokus kaventaa ratkaisuvaihtoehtojen etsimistä muodostaen oman ”reaalipolitiikkansa”, jossa toivo laitetaan ensi sijassa uusiin teknologioihin (Lang 2010).

Tuotantohäiriöt eivät myöskään koskaan vaikuta itsestään, vaan vaikutukset toteutuvat aina yhteiskunnallisen jakelujärjestelmän (supply system) kautta. Se on yhdistelmä hintamekanismeja, valtiollisia väliintuloja, tulevaisuudella spekulointia, köyhyyttä, turvallisuutta ja turvattomuutta. Siksi tuotannon ”luonnonvoimaisuus” toteutuu eri tavoin eri ympäristöissä. Hintaheilahtelut toteutuvat esimerkiksi rajummin köyhemmissä maissa (Schipanski et al. 2016). Mikäli olosuhteet ovat piilevästi epävakaat tai yhteisöt haavoittuvaisia, yksittäisistä häiriöistä voi seurata yllättäviä muutosten sarjoja – ”Arabikevään” levottomuuksien taustalla vaikutti osaksi globaalin ruokajärjestelmän kriisi. (Suweis et al 2015, d’Amour et al. 2016, Jones & Phillips 2016) Lisääntyvä alttius häiriöille voi kuitenkin lopulta johtaa globaaleihin ongelmiin, joille vauraammatkaan alueet eivät ole immuuneja (Cotrell et al. 2019). Siksi kriisiymmärrys on ulotettava yksittäisten häiriöiden ennakoinnista laajemmaksi käsittämään koko ruokajärjestelmää (Lang 2010). 

VALLITSEVAN JÄRJESTELMÄN LUONTEENPIIRTEET

Ruokajärjestelmien monimutkaisuutta ja niiden rajojen sumeutta kuvataan usein kutsumalla niitä ”verkostojen verkostoiksi” (networks of networks) (Helbing 2013, Nyström et al. 2019). Niinpä yhtäältä on perusteltua sanoa, että ei ole globaalia ruokajärjestelmää vaan joukko paikallisia ja alueellisia, mutta toisaalta globaalisti yhteenkietoutuessaan yksikään ruokajärjestelmä ei ole muista erillinen (Paloviita et al. 2017). Käsitteellinen valinta ei kuitenkaan muuta itse asiaa. 

Globaalin ruokajärjestelmän tai ruokajärjestelmien sikermän kolme tärkeää luonteenpiirrettä ovat: 1) yksinkertaistaminen ja yhdenmuotoistuminen, 2) vahva kytkeytyneisyys ja työnjako ja 3) ekologisen perustan heikkeneminen. 

(1) Yksinkertaistaminen tarkoittaa ennen kaikkea ruoantuotannon ylläpitämistä runsaalla energia- ja luonnonvarasyötteellä, mikä näennäisesti irrottaa sen paikallisen ympäristön erityispiirteistä. Tuotannossa ei jouduta sopeutumaan vaihteleviin olosuhteisiin muokkaamalla omaa toimintaa vaan ”pakotetaan” olosuhteita intensiivisellä resurssien ja energian käytöllä. Yksinkertaistaminen on tietysti illuusio, sillä se johtaa kompleksisiin ekologisiin ongelmiin. Tähän kiinteästi liittyvä yhdenmuotoistuminen viittaa taas lajivalikoiman, tuotantotapojen ja kulutustottumusten yhdenmukaistumiseen ympäri maailman. Laajat maailman alueet muuttuvat harvojen kasvi- ja eläinlajien tuotantoalueiksi. Vaikka yhdenmuotoistumisen aste vaihtelee maailman eri alueilla ja tapahtuu hieman eri tavoin, yhä harvempiiin suuriin toimijoihin keskittyvä globaali elintarviketeollisuus ajaa voimakkaasti tiettyjen bulkkituotteiden kuten maissin, vehnän soijan ja palmuöljyn tuotantoa. (d’Amour et al. 2016, Nyström et al. 2019, Kummu et al. 2020, Kinnunen et al. 2020) Vaihtelusta huolimatta kehityksen päälinja on yhdenmukaistuminen.

Tämän laadullisen muutoksen rinnalla on tapahtunut valtava määrällinen kasvu, kun luonnon hyödyntämisen mittakaava on räjähtänyt muodostaen ”globaalin tuotantoekosysteemin” (global production ecosystem) (Nyström et al. 2019). Ruoantuotannossa ravinnevirtojen (erityisesti typpi, fosfori) vaikutus on ylittänyt aikaa sitten ekologisen kestävyyden rajat. Ravinnevirtojen alentaminen kestävälle tasolle leikkaisi nykyisillä tuotanto- ja kulutustavoilla ruoan tuotantoa vaarallisesti lisäten nälkää ja ruokaturvattomuutta. Toisin sanoen ruokajärjestelmä vaatii perusteellisempaa muutosta kuin vain resurssisyötteen vähentämistä, mutta ”peritty tilanne” tekee muutoksesta vaikean juuri yksinkertaistamisen ja yhdenmuotoistumisen vuoksi. (Lähde 2013, Kahiluoto et al. 2014) 

(2) Vahva kytkeytyneisyys ja työnjako on leimallista globalisoituneelle ruokajärjestelmälle. Riippuvaisuus kaupasta on lisääntynyt viime vuosikymmeninä, ja kaupattavien ruokatuotteiden ja tuotantopanosten (lannoitteet, maatalouskemikaalit, rehu jne.) volyymi on kasvanut hurjasti (Kummu et al. 2020). Ruoasta ja sen tuotantoon käytetystä vedestä ja maa-alasta 20–24% on mukana kansainvälisessä kaupassa, ja valtaosa maailman väestöstä elää alueilla, jotka ovat jossain määrin riippuvaisia ruoan ja tuotantopanosten tuonnista. (Tu et al. 2019, Kummu et al. 2020) Paikalliset ja alueelliset ruokajärjestelmät ovat näin yhä vähemmän paikallisten luonnonolosuhteiden määrittämiä. Globaalisti katsoen ruokajärjestelmän ”modulaarisuus” (modularity) on siis vähentynyt, eli kaikki alueet ovat yhä enemmän tekemisissä keskenään, ja paikallisten tai alueellisten ruokajärjestelmien omavaraisuusaste laskee. Tämä on yhtäältä suojannut paikallisilta ruokajärjestelmien häiriöiltä kuten katovuosilta, kun vaihtoehtoisia hankintakanavia on tarjolla. Toisaalta se on lisännyt haavoittuvuutta, kun häiriöt voivat levitä nopeasti globaalien yhteyksien kautta. Leviämistä torjuvia puskureita on vähemmän. Lisäksi kauppasuhteiden eriarvoisuus on heikentänyt monia paikallisia ruokajärjestelmiä, kun paikallinen tuotanto ei pysty kilpailemaan tuonnin kanssa (Lähde 2019).

Kaupan kasvun rinnalla on lisääntynyt alueellinen erikoistuminen, globaali työnjako, jolle on ominaista myös alueellinen eriarvoisuus. Kehityksen päälinja on, että vienti on keskittynyt harvoille toimijoille, ja nettotuojamaat ovat yhä riippuvaisempia tietyistä maista. Etenkin Yhdysvaltain asema on yhä tärkeämpi, ja esimerkiksi Venäjän merkitys on kasvanut viime vuosina. Tämä heikentää ruokajärjestelmän sopeutumis- ja mukautumiskykyä eli resilienssiä (resilience), kun verkosto on riippuvainen harvoista solmukohdista. Tutkimuksessa toistuu näkemys, että taloudellisesta näkökulmasta tehokkaana pidetty työnjako ruokkii globaalia eriarvoisuutta ja on epävakauden lähde. (Puma et al. 2015, d’Amour et al. 2016, Tu et al. 2019, Kummu et al. 2020, Heslin et al. 2020) 

Eri tuotannonalojen välille on niin ikään kehittynyt vahvaa keskinäisriippuvaisuutta. Tärkeä esimerkki on kalastuksen, kalanviljelyn ja maaeläinten kasvatuksen ja rehukasvien tuotannon muodostama neksus, jossa samat tuotteet toimivat jalosteina ja rehuina toisilleen muodostaen häiriöille alttiita kehiä (Cotrell et al. 2019). Vaikka yksittäisten satokasvien kohdalla järjestelmä voi olla hajautuneempi, kokonaisuutena katsoen on syntynyt yhdenmukaistumista ajava globaali ruokajärjestelmä (Kinnunen et al. 2020).

Etäisten alueiden keskinäisen kytkeytymisen seurauksena paikallisten ja alueellisten häiriöiden siirtyminen eteenpäin ja ketjuuntuminen käy yhä todennäköisemmäksi. Selkeämmin hahmotettavan kaukokytkennän (telecoupling) ohella – esimerkiksi tuotantohäiriö yhtäällä, hinnan nousu ja levottomuuksia toisaalla – tapahtuu vaikeammin ennakoitavia oheisvahinkoja (spillover effects), kun häiriöt leviävät laajemmalle ruokajärjestelmässä esimerkiksi kauppapolitiikan, hyödykespekulaation, kuljetusvaikeuksien ja muiden välittävien tekijöiden kautta. (Liu et al. 2013, Schipanski et al. 2016) Kaukokytkennän käsite on saanut inspiraationsa ilmakehätieteessä käytetystä kaukovaikutuksen (teleconnection) käsitteestä, mutta kaukokytkennälle on ominaista vaikutusten molemminsuuntaisuus ja eteneminen monimutkaisten sosioekologisten prosessien kautta yhden järjestelmän (esim. ilmasto) sijaan. (Jones & Phillips 2016)

(3) Ekologisen perustan heikkenemisestä on ruokajärjestelmää koskien kertynyt valtavan laaja kirjallisuus, johon en syvenny tässä katsauksessa. Tarjolla on useita erinomaisia kokonaiskatsauksia (esim. Campbell et al. 2017, Poore & Nemecek 2018, Springmann et al. 2018). Ilmastonmuutos ja siihen osin liittyen merten tilan heikkeneminen, makean veden varantojen ja virtausten hupeneminen, viljelysmaan tuhoutuminen ja ruoantuotannon laajeneminen yhä uusille alueille sekä ruoantuotannolle elintärkeiden ”ekosysteemipalveluiden” vaurioituminen ja luonnon monimuotoisuuden kato vaikeuttavat nyt ja tulevaisuudessa monin tavoin ruoantuotantoa. Sen lisäksi, että ruokajärjestelmät kärsivät näistä muutoksista, ne itse edistävät niitä voimakkaasti. 

Produktionistinen pyrkimys vastata kasvavaan ravinnontarpeeseen ennen kaikkea tuotannon lisäyksellä eikä esimerkiksi ruokavalioiden muutoksella, vähemmän resurssi-intensiivisillä tuotantokäytännöillä sekä hävikin ja haaskuun vähentämisellä pahentaa ympäristömuutoksista kärsimisen ja niiden voimistamisen noidankehää. Paikallisten ruokajärjestelmien oikeudenmukaisuuden edistäminen, pientuottajien aseman parantaminen sekä eriarvoisuuden ja köyhyyden torjunta ovat myös merkittäviä tapoja torjua nälkää, mutta ne tahtovat jäädä edelleen produktionistisen painotuksen varjoon (Lähde 2019).

Pitkän aikavälin ekologiset muutokset heikentävät useimpien ennusteiden mukaan ruoantuotannon mahdollisuuksia globaalisti, ja varsinaisia voittajia ei ole kuin hetkellisesti. Tämän katsauksen kannalta olennaisinta on kuitenkin olosuhteiden vaihtelevuuden lisääntyminen, sillä se vaikuttaa ruokajärjestelmiin jo nyt ja nivoutuu yhteen edellä kuvattujen kriisialttiutta rakentavien peruspiirteiden kanssa. (Heslin et al. 2020) Olosuhteiden vaihtelevuus tietysti lisääntyy ja muuttuu yhä äärimmäisemmäksi sitä mukaan kun hitaat ekologiset muutokset etenevät, eli tiukkaa rajaa niiden välille ei voi vetää. 

Tulvat, kuivuus, lämpöaallot, taudit ja tuholaiset vaikuttavat paikallisesti tai alueellisesti, mutta globaalissa ruokajärjestelmässä niistä tulee merkittäviä leviävien kriisien ajureita. Etenkin Yhdysvaltain kaltaisessa suuressa tuottaja- ja viejämaassa vakava paikallinen häiriö muuttuisi nopeasti globaaliksi, millä olisi pitkäaikaisia systeemisiä seurauksia ympäri maailman (Heslin et al. 2020). Tutkimuksessa kannetaan huolta etenkin useiden maailman ”vilja-aittojen” yhtaikaisista häiriöistä (multiple breadbasket failure), joiden todennäköisyys lisääntyy globaalien ympäristömuutosten edetessä. Kansainvälisen kaupan kyky toimia häiriöiden puskurina ei välttämättä riitä tällaisessa tilanteessa, ja varmuusvarastojen tyhjeneminen on kohtalokasta perättäisten häiriöiden osuessa kohdalle. Varmuusvarastojen koko onkin kriittinen kysymys. (Suweis et al. 2015, Gaupp et al. 2019, Heslin et al. 2020) 

Yhdessä nämä vallitsevan järjestelmän luonteenpiirteet tarkoittavat, että vaikka kansainvälinen kauppa ja modernit tuotantomenetelmät ovat lisänneet sietokykyä paikallisille häiriöille, globaalista ruokajärjestelmästä on tullut yhä haavoittuvaisempi laajoille systeemisille kriiseille (Puma et al. 2015, Jones & Phillips 2016, Seekell et al. 2017, Nyström et al. 2019). Sopeutumis- ja mukautumiskyky eli resilienssi ei ole yksiselitteinen järjestelmän kyky tai ominaisuus, vaan sitä on tarkasteltava erikseen eri aika- ja paikkamittakaavoissa. Juuri siksi yhdestä näkökulmasta onnistunut järjestelmä (produktionistinen menestystarina) voi olla toisesta näkökulmasta kohtalokkaasti kriisialtis (ekologisen perustan murentuminen, lisääntyvä kriisi- ja shokkiherkkyys). Resilienssin heikkous juontuu myös eri alueilla eri asioista, eli myös vauras ja vakaa maa voi osoittautua haavoittuvaksi, kuten nykyinen pandemiakriisi on osoittanut. (Jones & Phillips 2016, Seekell et al. 2017)

On tähdennettävä, että pelkkä globaalin ruokajärjestelmän monimutkaisuus ei itsessään selitä ongelmia. ”Monimutkaisuus” ja ”kompleksisuus” ovat helposti rituaalisanoja, joiden avulla selitellään pois asioita, joihin ei jakseta perehtyä. Ekologiset järjestelmät ovat usein resilienttejä (kaikki eivät ole) ja erittäin monimutkaisia (Holling 1973, Scheffer et al. 2001). Globaalin ruokajärjestelmän haavoittuvaisuus kumpuaa sen organisoitumisen luonteesta, tietynlaisesta monimutkaisuudesta, eli etenkin korkeasta yhdistyneisyyden asteesta, yhdenmukaisuudesta ja siitä, että monimutkaiset vuorovaikutussuhteet koostuvat vahvoista eli samalla jähmeistä kytköksistä (Fraser et al. 2005, Helbing 2013, Liu et al. 2013, Suweis et al. 2015, Puma et al. 2015, Lunt et al. 2016, Paloviita et al. 2017, Tu et al. 2019). Tällaisissa järjestelmissä laajalle leviävät häiriöt eivät välttämättä tarvitse ulkoista ajuria, vaan ne voivat kummuta myös järjestelmän omasta normaalista toiminnasta (Helbing 2013). Konkreettinen esimerkki tästä voisi olla esimerkiksi hyödykespekulaation aiheuttama hintaheilahtelu, joka iskee haavoittuvaiseen väestöön. 

Tutkimuskirjallisuudessa käytetään usein ekologisia analogioita, joissa korostetaan tuotannon ja kulutuksen monimuotoisuutta (diversity) resilienssin lähteenä. Taloudellisen optimoinnin nimessä ruokajärjestelmistä on poistunut päällekkäisyyttä (redundancy), ”löysää”, joka mahdollistaa järjestelmän toiminnan häiriötilassa. Koronakriisin aikana etenkin teollisen lihateollisuuden pullonkaulat ja niihin liittyvät terveys- ja ihmisoikeusongelmat ovat olleet tapetilla. Päällekkäisyys on monille ekologisille järjestelmille ominainen piirre, mutta jälleen ei kaikille. Onkin muistettava, että ekologisten analogioiden soveltaminen sosioekologiisin ilmiöihin ei ole yksioikoinen asia, vaan ne on sovitettava ruokajärjestelmän ominaispiirteisiin (Seekell et al. 2017). On myös muistettava, että yhteyksien puute ja resurssiköyhyys voivat nekin tuottaa haavoittuvaisuutta. Kytköksien vähentäminen ei siis ole itseisarvo. (Fraser et al. 2005)

PAIKALLISTA VAI GLOBAALIA?

Yhteiskuntien yritykset hillitä COVID19-pandemiaa ovat tehneet näkyviksi arkisen elämän taustalla olevat pitkät ja monimutkaiset toimitusketjut sekä järjestelmän riippuvaisuuden heikossa asemissa olevista, huonosti palkatuista ja muutoin näkymättömiin jäävistä ihmisistä. Kaukaa tulevat hedelmien, marjojen ja vihannesten poimijat tai turvattomissa olosuhteissa työskentelevät lihanleikkaajat ovat nousseet yhtäkkiä julkisuuden valokeilaan. Yksi reaktio, myös Suomessa, on ollut valtiollisen omavaraisuuden merkityksen korostaminen. Korkean omavaraisuusasteen ylläpito tai siihen pyrkiminen näyttäytyi kriisiä edeltävässä valtavirran politiikassa tehottomalta nostalgialta, ja sikäli keskustelun muutos on tervetullut, mutta siinä on myös ongelmallisia nationalistisia painotuksia.

Kansainvälinen ruoan kauppa on sekä lisännyt resilienssiä että heikentänyt sitä (d’Amour et al. 2016, Schipanski et al. 2016, Kummu et al. 2020). Kuten edellä todettiin, resilienssi ei ole yksiselitteinen kyky tai ominaisuus. Kaupankäynti on monilla alueilla mahdollistanut irrottautumisen paikallisista luonnonvarojen rajoitteista, ja joissain tapauksissa se on säästänyt luonnonvaroja. Se toimii myös parhaimmillaan puskurina paikallisia häiriöitä vastaan. Samalla se on mahdollistanut väestömäärän kasvua yli paikallisen ruoantuotannon tai tehnyt mahdolliseksi siirtymisen muuhun tuotantoon: kohti teollistumista tai raaka-aineiden tuottamista muulle maailmalle, esimerkiksi ”valuuttakasvien” viljelyyn. Tämän kehityksen myötä väestöä ei kaikkialla voitaisi ruokkia ilman kansainvälistä kauppaa. Vaikka paikallista tuotantoa saataisiin elvytettyä, haaskuuta ja hävikkiä vähennettyä ja ruokavalioita monipuolistettua etenkin paikallisia lajeja suosivaksi, jotkin alueet olisivat silti riippuvaisia tuonnista esimerkiksi väestömäärän kasvun ja kaupungistumisen, muuttuneen elinkeinorakenteen ja ympäristömuutosten vuoksi. (Porkka et al. 2017, Kinnunen et al. 2020) Tietysti mainittuja muutoksia kannattaa edistää myös niillä alueilla, koska ne vähentäisivät silti tuontiriippuvuudesta juontuvaa haavoittuvuutta hintaheilahteluille ja toimitusvaikeuksille.

Eli vaikka nykyisessä ruokajärjestelmässä on syviä systeemisiä ongelmia, kaupankäynnistä luopuminen ei tietenkään olisi toivottavaa, eikä se olisi mitenkään mahdollista. Vaikka ympäristökriiseihin alettaisiin puuttua voimalla, parhaimmassakin tapauksessa ruoantuotannon edellytykset heikkenevät monilla alueilla, jotka ovat jo entisestään riippuvaisia tuonnista. Se rajoittaa paikallisen tuotannon elyttämisen mahdollisuuksia. 

Toisaalta olosuhteet voivat heikentyä myös merkittävillä viejäalueilla, jolloin maailmanmarkkinoiden luotettavuus ja ennakoitavuus heikkenee. Siksi paikallisten ruokajärjestelmien vahvistaminen on yhtä lailla tärkeää, jotta ne eivät ole niin haavoittuvia tuonnin häiriöille. Paikallisten järjstelmien tukeminen on myös tärkeää pientuottajille. He ovat korvaamattomassa asemassa maailman ruokajärjestelmässä ja ennen kaikkea köyhemmillä alueilla, mutta he ovat samalla ruokajärjestelmän haavoittuvaisimpia ja kärsivät sellaisesta kaupan eriarvoisuudesta, joka heikentää paikallista tuotantoa halpatuonnin kustannuksella (Samberg et al. 2016, Chappell 2018).

Eli samalla kun tiedostetaan kansainvälisen kaupan välttämättömyys, on ymmärrettävä nykymuotoisen kaupankäynnin ongelmat ja tunnustettava tarve kansainvälisen ruokajärjestelmän muutokseen. Yksiulotteinen vastakkainasettelu paikallisen ja globaalin tai omavaraisuuden ja kaupan välillä, joka on valitettavan yleistä, menee siksi pahasti metsään. On hahmotettava niitä nimenomaisia piirteitä, joiden vuoksi nykymuotoinen maailmankauppa lisää kriisialttiutta ja tuottaa muita ongelmia.

Globaalin ruokajärjestelmän tehokkuutta ja produktionistista mallia oikeutetaan toistuvasti viittaamalla sen ekologisiin hyötyihin. Väitetään, että asioita kannattaa tuottaa vain siellä, missä se on kannattavaa tai “optimaalista”. Siitä on muodostunut dogmaattinen vastaväite paikallisten ruokajärjestelmien ja korkeamman omavaraisuusasteen puolustamiselle tai ylipäätään maailman ruokajärjestelmän ongelmien kritiikille. Tällainen tehokkuus ei kuitenkaan nojaa pelkästään esimerkiksi kasvuolosuhteisiin vaan paljolti myös alempaan palkkatasoon ja heikompaan työ- tai ympäristölainsäädäntöön. Globaalista näkökulmasta taloudellisesti tehokas toiminta voi heikentää paikallisia ruokajärjestelmiä, mikä pahentaa nälkä- ja köyhyysongelmia. Kansainvälinen ruoan kauppa on myös lisännyt luonnonvarojen ylikäyttöä tehdessään siitä taloudellisesti houkuttavaa. (Schipanski et al. 2016, Rasmussen et al. 2018, Lähde 2019, Kummu et al. 2020) Dogmaattinen vetoaminen “tehokkuuteen” sivuuttaa kaiken tämän.

Nykyistä mallia oikeutetaan myös sillä, että kansainvälinen ruoan kauppa on lisännyt tarjolla olevan ruoan moninaisuutta. Tämä pitää paikkansa mutta ennen kaikkea niille ihmisille, joilla on varaa monipuolisempaan ruokavalioon. Käytännössä ympäri maailman on kuitenkin käynnissä ravitsemusmuutos (nutrition transition) kohti yhdenmukaisempaa, korkeaenergistä ruokavaliota. Muutosta ajavat esimerkiksi kaupungistuminen, ruokajärjestelmän suurten toimijoiden valta-asema etenkin aiemmin mainittujen merkittävien satokasvien aseman pönkittämisessä sekä vauraiden väestönosien elämäntavan näkeminen tavoiteltavana esimerkkinä. Muutos on luonut ravitsemusongelmien “kolmoistaakan”, jossa nälkä, ylipainoisuus ja ravinnepuutoksesta johtuvat ongelmat kietoutuvat usein yhteen – ja haavoittuvaisimpia ovat maailman köyhimmät. (Khoury et al. 2014, Schipanski et al. 2016, Lähde 2019, Kummu et al. 2020)  

Vaikka ruoan kauppa kauppa luo yhtäältä edellytyksiä resilienssille, se tuottaa toisaalta piilevää epävakautta, joka tulee esiin kriisitilanteissa. Harvoista kauppakumppaneista riippuvaiset ja neuvotteluasemaltaan heikot tuontiriippuvaiset köyhät maat kärsivät tällöin ensimmäisenä. (Nyström et al. 2019)

Tarvitaan siis sekä oikeudenmukaisempaa kansainvälistä kauppaa että paikallisten ruokajärjestelmien elvyttämistä. Peritystä tilanteesta ei ole kuitenkaan nopeaa ja yksinkertaista tietä maailmaan, jossa globaali ruokajärjestelmä rakentuu vahvasti paikallisten ruokatalouksien varaan mahdollistaen kuitenkin kaupankäynnin hyödyt. 

Kansainvälinen kauppa on aina korvaamattoman tärkeä osa ruokajärjestelmää. Sillä ilman globaaleja yhteyksiä oltaisiin alttiita tuhoisille paikallisille häiriöille, vaikka ne eivät silloin leviäisikään yhtä herkästi laajasti ympäri ruokajärjestelmää. Tämä on kriittisen tärkeää hahmottaa myös ympäristökeskustelussa, jossa yksiulotteinen paikallisen ja globaalin vastakkainasettelu toistuu yhä uudelleen. Liian vahva paikallinen omavaraisuus on sekin vaarallista. Paikallisen omavaraisuuden ylikorostaminen myös osuu hyvin yksiin nurkkakuntaisen ja vierasvihamielisen nationalismin kanssa – mikä on myös ollut ilmeistä nykyisen pandemiakriisin aikana. 

ENSIMMÄISIÄ ASKELEITA KOHTI KESTÄVÄMPIÄ RUOKAJÄRJESTELMIÄ

Koronakriisi on tuonut esiin produktionistisen ruokajärjestelmän ongelmat vielä kärkevämmin kuin runsaan vuosikymmenen takaiset ruokakriisit. Business as usual -kehitys on kriisissä, eivätkä sitä oikeuttavat tutut argumentit enää kanna, mutta tämän tiedostaminen ei itsessään muuta kehityssuuntaa. Ruokapolitiikkaa tehdään edelleen voimakkaimpien valtioiden ja taloudellisten toimijoiden ehdoilla, ja tulevaisuuden haasteita projisoidaan nykykehityksestä käsin. (Schipanski et al. 2016, Campbell et al. 2017) Järjestelmän uudistaminen ei siten voi tapahtua ilman poliittista kamppailua. Intressiristiriitoja ei voida välttää (Paloviita et al. 2017).

Kuten tämän katsauksen alussa todettiin, vaikka ympäristö- ja luonnonvaraongelmat muodostavatkin pohjimmiltaan suurimman nykyisten ruokajärjestelmien kriisin, niiden pohjalta ei automaattisesti synny tarvittavaa poliittista mobilisaatiota. Mikäli ongelmia tarkastellaan erillisinä haasteina, ne on helppo ottaa haltuun osaksi kehityslinjaa, jossa valta keskittyy edelleen suurille toimijoille, kansainvälisen kaupan rakenteiden eriarvoisuus säilyy ja pienten tuottajien asema heikkenee entisestään. (Loos et al. 2014, Gaitán-Cremachi et al. 2019, Lähde 2019) Tällöin ongelmat eivät haasta ruokajärjestelmän perusluonnetta vaan ne nähdään instrumentaalisesti hoidettavina yksittäisinä vikoina muuten toimivassa järjestelmässä. Tällainen lähestymistapa ei kuitenkaan onnistu, jos ymmärretään edellä kuvattu ruokajärjestelmien systeeminen haavoittuvuus, josta ympäristö- ja luonnonvaraongelmat muodostavat vain yhden osan.

 Vaikka tuotanto-ongelmat ovat vain osa monimutkaista ongelmavyyhtiä, niitä ei voi jättää huomiotta. Ruokakeskustelussa sorrutaan usein naiiviin vastakkainasetteluun, jossa esimerkiksi nälkä ongelmat nähdään joko tuotannon tai jakamisen syynä. Produktionistista tuotantokeskeisyyttä vastaan käydään kiistämällä tuotantonäkökulma ja korostamalla vallan, oikeuksien ja varallisuuden eriarvoisuutta. Ne ovat kriittisen tärkeitä mutta eivät sulje pois monia tuotantoon liittyviä kipeitä ongelmia. (Lähde 2019) Tuotannon tehostaminen on välttämätöntä esimerkiksi monilla Afrikan alueilla, joilla tuontiriippuvuus altistaa globaalin järjestelmän häiriöille mutta joilla toisaalta on mahdollisuudet kotoisen tuotannon kasvattamiseen ja monipuolistamiseen – joskin kuten edellä todettiin, ympäristömuutosten uhka toimii näitä pyrintöjä vastaan. 

Keskeinen ruokapolitiikan ja -tutkimuksen haaste onkin, miten tuotantoa voidaan lisätä niin, että hyöty valuu sitä tarvitseville torjuen tehokkaasti nälkää ja köyhyyttä tuhoamatta tuotannon ekologisia edellytyksiä.

Parin vuoden takaisessa tutkimuksessa (Rasmussen et al. 2018) käytiin lävitse suuri joukko tapaustutkimuksia siitä, miten pyrkimykset tehostaa maataloustuotantoa eli lisätä maa-alalta saatavaa tuottoa ovat vaikuttaneet erilaisiin sosiaalisiin, kulttuurisiin ja ekologisiin päämääriin. Tutkimuksessa todettiin, että tehostaminen ei ole missään nimessä “hopealuoti” positiivisten tulosten saavuttamiselle olosuhteiden radikaalien moninaisuuden vuoksi. Sen sijaan, että tehostaminen vähentäisi uuden viljelysmaan raivaamisen tarvetta (land-sparing), se voi päätyä kiihdyttämään raivaamista toiminnan lisääntyneen taloudellisen houkuttelevuuden vuoksi. Se ei myöskään välttämättä hyödytä juuri niitä tahoja, joilla olisi suurin tarve, jos heillä ei ole resursseja valittuihin tehostamisen käytäntöihin. 

Kuten edellä todettiin, dogmaattinen usko “tehokkuuteen” ei kanna, sillä tehokkuus määrittyy väistämättä eri tavoin eri ihmisille ja eri alueilla. Tämä ei siksi ole vain tekninen ja ekologinen kysymys vaan nivoutuu myös talouteen, politiikkaan, tasa-arvoon, ihmisoikeuksiin ja moneen muuhun asiaan. Keinot on sovitettava paikallisiin tarpeisiin, mikä vaatii osallisten valtaa vaikuttaa muutosprosessiin. Vallitseva produktionistinen malli toimii tällaisia pyrkimyksiä vastaan. 

Kriisien aikana vallitsevaa ruokajärjestelmää haastavien lähestymistapojen uskottavuus voi kasvaa, mutta ei ole mitään tapaa, jolla ne itsestään laajentuvat tai ”skaalautuvat”. Itse asiassa muotikäsite skaalautuminen ei toimi hyvin tässä kysymyksessä, sillä samojen ”parhaiden käytäntöjen” leviämisen sijaan tarvitaan ruokajärjestelmän mosaiikkisuutta. Tarvitaan poliittista joukkovoimaa luomaan elintilaa paikallisille ja alueellisille ratkaisuille. Ruokapolitiikan valtarakenteet tukevat tällä hetkellä globaalia yhdenmuotoistumista ja kapeasti määritellyn ”tehokkuuden” sanelemaa työnjakoa. 

Paikallisten ja alueellisten ruokajärjestelmien elvyttäminen ja omavaraisuusasteen nosto ovat kriittisen tärkeitä asioita yhä kriisialttiimmassa maailmassa. Tarvitaan sellaista systeemistä ”tehottomuutta”, joka on vastoin ruokajärjestelmän perittyä tilannetta. Päällekkäisyys on myös tärkeää siksi, että ruoantuotanto on ”epäelastista” (inelastic), eli toisin sanoen sitä ei voida mielekkäästi ajaa alas ja käynnistää nopeiden suhdannevaihteluiden myötä. ”Luova tuho” ei toimi ruoantuotannossa samalla tavalla kuin vaikkapa teollisuudessa, sillä ruoantuotannon mahdollistavaan sosioekologiseen perustaan (esimerkiksi peltomaa, siemenkannat, viljelytaidot, tuottajayhteisöt) on kasautunut vuosikymmenten perintö, sen ylläpito edellyttää jatkuvuutta. 

Tuotannon ja kulutuksen valikoiman monipuolistaminen on toinen tavoite, joka vie vastaan vallitsevia ruokajärjestelmän intressejä. Tavoitteena ovat verkostot, joiden solmukohtien väliset kytkökset eivät ole niin vahvoja ja joissa on enemmän vaihtoehtoisia kulkureittejä. (Fraser et al. 2005, Helbing 2013) 

Mutta kuten sanottua, paikallisten ja alueellisten ruokajärjestelmien elvyttämisen rinnalla tarvitaan kansainvälistä kauppaa. Sen valtasuhteisiin ja käytäntöihin kaivataan kuitenkin kipeästi muutoksia. Haavoittuvimmat alueet, eli samaan aikaan köyhemmät ja tuontiriippuvaisemmat, tarvitsevat omien ruokajärjestelmiensä elvyttämisen rinnalla kauppakumppanien monipuolisuutta, eli oikeudenmukaisempia kaupan käytäntöjä. (Fraser et al. 2005, d’Amour et al. 2016, Schipanski et al. 2016, Kinnunen et al. 2020) Keskusteluissa huomio keskittyy lähinnä kansainväliseen kauppaan, mutta myös haavoittuvaisten alueiden ”klustereissa” alueellisen kaupankäynnin edistämisellä olisi vielä suurempi merkitys, sillä ne tukisivat paikallisten ruokajärjestelmien elpymistä (d’Amour et al. 2016, Schipanski et al. 2016). Juuri tätä edellä mainittu modulaarisuuden lisääminen tarkoittaisi. (Tu et al. 2019) 

Päämääränä ei saa olla vain lisääntyvä tuotanto. Hyvin mahdollinen produktionistiseen malliin nojaava kehityskulku olisi kapeassa mielessä resilientti globaali ruokajärjestelmä, joka onnistuisi jopa kasvattamaan tuotantoa vähentäessään ympäristökuormaa sekä torjumaan tuhoisia nälänhätiä. Systeeminen eriarvoisuus ja haavoittuvuus voisivat silti säilyä järjestelmän ominaispiirteinä, ja ne vaikuttavat ihmisten kykyyn hankkia elantoa, kouluttautua, pysyä terveinä ja järjestäytyä poliittisesti. Ruokajärjestelmän toimijoiden välisen tasa-arvon edistäminen ja nyt heikompien toimijoiden, etenkin pientuottajien, itsemääräämisoikeuden lisääminen ovat välttämättömiä askeleita kohti ruokajärjestelmän vahvaa ja laajaa resilienssiä. (Schipanski et al. 2016, Lähde 2019)

Erilaiset ruokajärjestelmät rakentavat erilaisia yhteiskuntia. Tämä tarkoittaa kääntäen sitä, että ruokajärjestelmiä ei voida kestävästi uudistaa erillään muista yhteiskunnallisista uudistuksista.

Ville Lähde 

 

KIRJALLISUUS:

 d’Amour, C. et al., Teleconnected food supply shocks. Environmental Research Letters 11, 2016. https://doi.org/10.1088/1748-9326/11/3/035007

Campbell, B. et al., Agriculture production as a major driver of the Earth system exceeding planetary boundaries. Ecology and Society 22 (4) 2017. https://doi.org/10.5751/ES-09595-220408 

Chappell, Beginning to end hunger. Food and environment in Belo Horizonte, Brazil, and beyond. University of California Press, Oakland 2018.

Cotrell, R.S. et al., Food production shocks across land and sea. Nature Sustainability 2, 2019. https://doi.org/10.1038/s41893-018-0210-1

Fraser, E.D.G. et al., A framework for assessing the vulnerability of food systems to future shocks. Futures 37(6) 2005. https://doi.org/10.1016/j.futures.2004.10.011

Gaitán-Cremachi, D. et al., Characterizing diversity of food systems in view of sustainability transitions. A review. Agronomy for Sustainable Development 39, 2019. https://doi.org/10.1007/s13593-018-0550-2

Gaupp F. et al, Increasing risks of multiple breadbasket failure under 1.5 and 2°C global warming. Agricultural Systems 175, 2019. DOI:10.1016/j.agsy.2019.05.010

Helbing, D., Globally networked risks and how to respond. Nature 497, 2013. https://doi.org/10.1038/nature12047 

Heslin, A. et al., Simulating the Cascading Effects of an Extreme Agricultural Production Shock: Global Implications of a Contemporary US Dust Bowl Event. Frontiers in Sustainable Food Systems 20 March 2020. https://doi.org/10.3389/fsufs.2020.00026

Holling, C.S., Resilience and Stability of Ecological Systems. Annual Review of Ecology and Systematics 4, 1973. https://doi.org/10.1146/annurev.es.04.110173.000245 

Jones, W. & Phillips, A., Historic Food Production Shocks: Quantifying the Extremes. Sustainability 8 (5) 2016. https://doi.org/10.3390/su8050427

Kahiluoto, H. et al., Taking planetary nutrient boundaries seriously: Can we feed the people? Global Food Security 3 (1), 2014. https://doi.org/10.1016/j.gfs.2013.11.002

Khoury, C. et al., Increasing homogeneity in global food supplies and the implications for food security. PNAS 111 (11) 2014. https://doi.org/10.1073/pnas.1313490111

Kinnunen, P. et al. Local food crop production can fulfil demand for less than one-third of the population. Nature Food 1, 2020. https://doi.org/10.1038/s43016-020-0060-7 

Kummu, M. et al. Interplay of trade and food system resilience: Gains on supply diversity over time at the cost of trade independency. Global Food Security 24, 2020. https://doi.org/10.1016/j.gfs.2020.100360

Liu, J. et al., Framing Sustainability in a Telecoupled World. Ecology and Society. Vol. 18, No 2, 2013. http://dx.doi.org/10.5751/ES-05873-180226

Lang, T., Crisis? What Crisis? The Normality of the Current Food Crisis. Journal of Agrarian Change. 10(1), 2010. https://doi.org/10.1111/j.1471-0366.2009.00250.x

Lang, T. & Barling, D. Food security and food sustainability: reformulating the debate. The Geographical Journal 178(4), 2012. https://doi.org/10.1111/j.1475-4959.2012.00480.x

Loos, J. et al., Putting meaning back into ”sustainable intensification”. Frontiers in Ecology and the Environment 12(6) 2014. https://doi.org/10.1890/130157

Lunt, T. et al., Vulnerabilities to agricultural production shocks: An extreme, plausible scenario for assessment of risk for the insurance sector. Climate Risk Management 13, 2016. https://doi.org/10.1016/j.crm.2016.05.001

Lähde, V. Niukkuuden maailmassa. niin & näin, Tampere 2013. 

Lähde, V. Mitä maailman nälän voittaminen vaatii? Alue ja ympäristö 1, 2019. https://aluejaymparisto.journal.fi/article/view/79663 

Nyström et al. Anatomy and resilience of the global production ecosystem. Nature, Vol. 575, 2019, 98–109. https://doi.org/10.1038/s41586-019-1712-3

Paloviita, A. et al., Insights into food system exposure, coping capacity and adaptive capacity. British Food Journal 119(12) 2017. https://doi.org/10.1108/BFJ-02-2017-0057

Porkka, M. et al., The use of food imports to overcome local limits of growth. Earth’s Future 5(4) 2017. https://doi.org/10.1002/2016EF000477

Poore, J. & Nemecek, T. Reducing food’s environmental impacts through producers and consumers. Science 360(6392) 2018. https://doi.org.10.1126/science.aaq0216

Puma, M.J. et al., Assessing the evolving fragility of the global food system. Environmental Research Letters 10, 2015. https://doi.org/10.1088/1748-9326/10/2/024007 

Rasmussen, L.V. et al., Social-ecological outcomes of agricultural intensification. Nature Sustainability 1, 2018. https://doi.org/10.1038/s41893-018-0070-8

Samberg, L. et al., Subnational distribution of average farm size and smallholder contributions to global food production. Environmental Research Letters 11(12), 2016. https://doi:10.1088/1748-9326/11/12/124010

Scheffer, M. et al., Catastrophic Shifts in Ecosystems. Nature, Vol. 413, 2001. https://doi.org/10.1038/35098000

Schipanski, M. et al., Realizing resilient food systems. BioScience 66 (7) 2016. https://doi.org/10.1093/biosci/biw052

Seekell, D. et al, Resilience in the global food system. Environmental Research Letters 12 (2) 2017. https://doi.org/10.1088/1748-9326/aa5730

Springmann, M. et al., Options for keeping the food system within environmental limits. Nature 562(7728) 2018. https://doi.org/10.1038/s41586-018-0594-0

Suweis, Samir et al., Resilience and reactivity of global food system. PNAS 112(22), 2015. https://doi.org/10.1073/pnas.1507366112

Tu, C. et al., Impact of globalization on the resilience and sustainability of natural resources. Nature Sustainability 2, 2019. https://doi.org/10.1038/s41893-019-0260-z