BIOS

Pysäytyskuva teoksesta Siirtymäpolitiikan kojelauta

Maailmalta

Yletön vauraus kiihdyttää ympäristötuhoa

Kesäkuussa Nature Communications -lehdessä julkaistiin tutkijoiden varoitus ylettömän vaurauden tuhoisista ympäristövaikutuksista. Vauraiden kotitalouksien ylikulutus on kirjoittajien mukaan voimakkain ympäristötuhoja ajava voima: per capita -kulutuksen kasvu ohittaa merkityksessään väestönkasvun, ja yhdessä nämä ovat syöneet sen hyödyn, jota teknologinen tehostuminen on tuottanut. Maailman rikkaimmat väestönosat ovat kaupankäynnin avulla myös ulkoistaneet merkittävän osan kulutuksensa ympäristökuormasta ympäri maailmaa: niinpä sekä vauraus että vastuu ympäristötuhoista jakaantuvat globaalisti hyvin epätasaisesti. Vauraimmat kuitenkin kärsivät ympäristöongelmista huomattavasti vähemmän.

Selvästi ylikuluttavaan kymmenykseen maailman väestöstä kuuluu suurin osa vauraiden maiden väestöstä, joskin kirjoittavat muistuttavat myös kulutusta ajavista pakoista, joiden vuoksi kulutusvalintoja ei voi katsoa vain yksilön näkökulmasta, kun valta vaikuttaa omiin valintoihin on rajallinen. Artikkelissa pureudutaan kuitenkin tarkemmin kaikkein rikkaimpiin (ja samalla vaikutusvaltaisimpiin) ihmisiin, jotka ajavat luonnonvarojen kulutuksen ja ympäristötuhojen kasvua kolmella tavalla: omalla kulutuksellaan, investoimalla ja toimimalla muuten osana hallitsevaa taloudellista luokkaa sekä omalla esimerkillään. Kaikkiaan kirjoittajat tarkastelevat monia kulutuksen ja kuormituksen kasvua ajavia rakenteellisia voimia, jotka estävät ekologista siirtymää. He myös tekevät karkean ratkaisuehdotusten ja yhteiskunnallisten kritiikkien jaottelun sekä pohtivat olennaisia askeleita muutoksen edistämiseen. Heidän tarkastelussaan korostuu ajatus “kestävyyden käytävästä”, jossa pyritään välttämään sekä ylikulutus että köyhyyttä ja kurjuutta aiheuttava alikulutus. Kansanliikkeiden merkitys muutosten ajamisessa nousee toistuvasti esiin. Tutkijat tiivistävät näkemyksensä tässä Conversationin artikkelissa.

Virallinen kuva köyhyydestä on täysin pielessä

Kesällä tehtävänsä päättänyt YK:n köyhyys- ja ihmisoikeusasioiden erikoisraportoija Philip Alston kritisoi viimeisessä raportissaan kovasanaisesti virallisia köyhyysrajoja ja vallitsevaa tapaa hahmottaa köyhyys. Kuten lukuisat kriitikot vuosien varrella, Alston esittää, että pitäytymällä Maailmanpankin virallisessa köyhyysrajassa kansainvälinen yhteisö on tulkinnut elämän kurjissa oloissa olevan onnistunutta köyhyyden voittamista. Näin on voitu tukea yltiöoptimistisia käsityksiä edistyksestä ja sivuuttaa miljardien ihmisten elämä kurjuudessa. Koko perusymmärrys maailmantilanteesta on ollut perustavanlaatuisesti pielessä. Raportin viestiin voi tutustua myös näissä Foreign Policyn ja Guardianin artikkeleissa.

(BIOS-tutkija Ville Lähde on kirjoittanut aiheesta täällä ja täällä. Vastaavia virallisten nälkärajojen ongelmia käsitellään tässä artikkelissa. Suosittelemme myös Joona-Hermanni Mäkisen heinäkuista kirjoitusta aiheesta.)

Kuten monet kriitikot ovat todenneet, korkeampi ja moniulotteisempi köyhyyden mittaustapa tuottaisi kaksi tulosta. Ensinnäkin, köyhien osuus maailmassa olisi monin verroin suurempi kuin nykyinen virallinen 10% luku. Toiseksi, köyhien määrä ei olisi näin tarkasteltuna juuri laskenut viime vuosikymmeninä – mikä olisi suuri muutos YK:n vuosituhattavoitteiden ja kestävän kehityksen tavoitteiden ympärillä käytyyn optimistiseen keskusteluun. Käytännössä harhaanjohtava tarkastelu on osaltaan johtanut siihen, että köyhyyden torjunnassa on menetetty vuosikymmeniä. Koronapandemia ja ilmastokriisi pahentavat tilannetta entisestään, ja kummatkin osuvat erityisen kipeästi maailman köyhimpiin.

Alston kritisoi raportissaan YK:n kestävän kehityksen tavoitteita sirpaleisuudesta ja yhteiskunnallisen muutoksen kokonaisvaltaisen ymmärryksen puutteesta, etenkin kasvavan eriarvoisuuden roolin sivuuttamisesta sekä löyhästä kytköksestä ihmisoikeuksien ja poliittisten oikeuksien konkreettiseen toteuttamiseen. Hän nostaa esiin raaka-aineiden tuotantoon keskittyvien kehitysmallien ja esimerkiksi paikallisia ruokajärjestelmiä heikentävien maakäytön tapojen ongelmia: köyhyyden torjumisen sijaan ne luovat usein entistä vaikeampia “köyhyysloukkuja”. Vaurauden uusjako, verotuksellinen oikeudenmukaisuus ja sosiaaliturvan laajentuminen ovat Alstonin esittämiä tehokkaimpia köyhyyden torjunnan keinoja, ja markkinalähtöisyyden sijaan hän korostaa valtioiden aktiivista roolia ja kansalaisyhteiskunnan vaikutusmahdollisuuksien lisäämistä.

BIOS

Kaksi artikkelia “irtikytkennän” ongelmista

Kesällä julkaistiin kaksi BIOS-tutkimusyksikön väen tutkimusartikkelia: “Raising the bar: on the type, size and timeline of a ‘successful’ decoupling” lehdessä Environmental Politics, ja “Decoupling for ecological sustainability: A categorisation and review of research literature” lehdessä Environmental Science & Policy. Ne jatkavat viimevuotisen artikkelimme “Onnistunut irtikytkentä Suomessa?” tematiikkaa laajentaen näkökulmaa kansainväliseen keskusteluun. Ensimmäinen artikkeli on aiemman suomenkielisen englanninkielinen päivitetty versio, jossa esitämme, että onnistuneen irtykytkennän kriteerinä on jatkuva luonnonvarojen kulutuksen lasku kohti kestävyysrajoja globaalisti. Tämän kytkeminen varovaiseenkin BKT-kasvuun vaatisi kuitenkin historiallisesti ennenkuulumatonta tehostumista: yhä enemmän taloudellista tulosta pitäisi puristaa jokaisesta materiaalitonnista.

Jälkimmäisessä artikkelissa teemme laajan kirjallisuuskatsauksen irtikytkentää koskeviin kansainvälisiin tutkimuksiin. Näyttöä paikallisesti ja ajallisesti rajatusta irtikytkennästä on, koskien joitain yksittäisiä ympäristökuormituksen muotoja. Mutta koska yhteiskuntien hyödyntämät materiaalivirrat ovat sekä ainoa jotenkin toimiva yleisen ympäristökuormituksen “sijaismuuttuja” että nykyisellään kestämättömällä tasolla – tarvitaan, kuten yllä todettiin, näyttöä jatkuvasta globaalista irtikytkennästä koskien luonnonvarojen kulutusta. Sen täytyisi myös edistyä tarpeeksi nopeasti estääkseen tuhoisimpia ekologisten järjestelmien muutoksia. Sellaisesta ei ole merkkiäkään. Tutkimuksen pohjalta irtikytkentä ei vaikuta hyödylliseltä yhteiskunnallista kehitystä suuntaavalta käsitteeltä, vaan se pikemmin ohjaa ajattelua väärään suuntaan pitäytyessään kiinni BKT:n kasvun ensisijaisuudessa.

Artikkelien tuloksia esiteltiin tässä Vicen artikkelissa, jossa toimittaja Nafeez Ahmed haastatteli tuoreen kirjan More from Less kirjoittajaa Andrew McAfee BIOS-tutkimusten pohjalta. Suosittelemme myös tätä Jason Hickelin kirjoittamaa teoksen kritiikkiä.

EVA:n perin kummallinen kyselytutkimus

Heinäkuussa ilmestyi Helsingin Sanomien äimistyttävästi otsikoitu juttu “Kysely: Puolet suomalaisista uskoo, että koronavirusepidemia on luonnon oma tapa vähentää liikakansoitusta”. Ville Lähde tutustui jutun taustalla olleeseen EVA:n kyselututkimukseen, josta löytyikin kosolti ongelmia. Lähde eritteli niitä BIOS-blogikirjoituksessaan 20.7.

Tutkimuksessa on esitetty raflaavasti muotoiltu kysymys koronapandemian ja ympäristökriisin suhteesta antamatta vastaajille mahdollisuutta vastata tavalla, jossa olisi esimerkiksi jonkinlaista luonnontieteellistä järkeä. Nämä vastaukset on kytketty tutkimuksen tekijän karikatyyrin omaiseen tulkintaan ns. Gaia-hypoteesista, minkä pohjalta puolelle suomalaisista on oletettu otsikon mukainen “maailmankuva”. Kaiken lisäksi kysymyksenasetteluun on kytketty hyvin ongelmallinen ja yksioikoinen näkemys väestön ja ympäristöongelmien suhteesta. Tieteellisen kyselytutkimuksen kanssa tällaisella ei tietysti ole mitään tekemistä. On hämmentävää, miten EVA:n tiedote oli mennyt käytännössä sellaisenaan läpi Helsingin Sanomien uutiseen.

Öljystä, koronakriisistä ja antroposeenista

Heinäkuun alussa ilmestyi myös Tere Vadénin Politiikasta-lehden artikkeli “Öljy koronakriisin ensikuukausina”. Koronakriisi näyttää mullistaneen öljyn ja yhteiskuntien kehityksen suhdetta tavoilla, jotka ovat yhtäältä kiihdyttäneet aiemmin ennustettuja kehityskulkuja ja toisaalta tuottavat yllättäviä, ennakoimattomia muutoksia. Onko tuotantohuipun sijasta edessä pikemminkin kulutushuippu – onko öljyyn varaa? Ja mitä öljyn hinnan romahdus tekee sen tuotannosta riippuvaisille yhteiskunnille? Vadén käy tekstissään näiden ajankohtaisten kysymysten läpi öljytalouden historiaa ja niitä sodan- ja kaupankäynnin keinoja, joilla sen valtarakenteita on pönkitetty.

Tero Toivanen taas puhui Maaseudun Tulevaisuuden haastattelussa 12.7. antroposeenista, “ihmisen aikakaudesta”. Hän erotteli erilaisia antroposeenikäsitteellistyksiä ja muistutti, minkä vuoksi aikakauden alun paikantamisella väliä myös nykyisen maailmantilanteen ymmärtämiselle:

”Jos ihminen on ollut merkittävä geologinen voima 8 000 vuotta, paljon ei ole tehtävissä. Voimme vain todeta ihmisen olevan lajina haitallinen. Mutta jos ihmisestä on tullut geologinen voima myöhemmin, siihen ovat syynä tietyt yhteiskunnalliset kehityskulut. Niitä on mahdollista muuttaa.”

Paavo Järvensivu vastasi 11.7. Talouselämän haastattelussa (maksumuurin takana) kysymyksiin koronakriisin vaikutuksista ja degrowthista.

”Onko koronaviruksen yhteydessä tullut siis testattua käytännössä myös degrowth-yhteiskunnan toimivuus?”

Talouden ja kulttuurin tutkijan sekä kulutuskulttuurin kriitikon Paavo Järvensivun mielestä ei.

”Se mitä nyt on nähty on, että talouskasvuun tähtäävä yhteiskunta ei ole saavuttanut tavoitettaan, vaan onkin päätynyt talouden laskuun. Kasvuun tähtäävälle yhteiskunnalle talouslasku on tietenkin iso ongelma’, Järvensivu sanoo.”

Luontoa radikaalisti vähemmän kuormittavan tulevaisuuden näkökulmasta koronakriisin suurin muutosvoima piilee Järvensivun mielestä henkisellä tasolla.

”Ennen koronaa elettiin pitkäkestoisen normaaliajan aikaa, jossa odotetaan asioiden jatkuvan uhkakuvista huolimatta kuten ennenkin. Korona tuotti kokemuksellisen katkoksen, jossa tulevaisuushorisontti avautui. Ennen koronaa keskusteltiin myös siitä, voiko valtio todella panna toimeen radikaaleja muutoksia. Nyt ainakin tiedetään, että valtiot voivat tehdä rauhanomaisia dramaattisia toimenpiteitä, jotka kävelevät lyhyen aikavälin markkinaehtoisuuksien yli, jos tilanne niin vaatii.”

Tulossa: Siirtymäpolitiikan kojelauta

BIOS-tutkimusyksikkö on toteuttanut teoksen Siirtymäpolitiikan kojelauta osaksi Helsinki Biennaalia. Koronatilanteen vuoksi biennaali siirtyi kesälle 2021. Koska teoksella on ajankohtaisuutta, on se päätetty julkistaa jo ennen ensi kesää. Teoksen avajaiset ja siihen liittyvä keskustelutilaisuus järjestetään Helsingin taidemuseossa syyskuun 15. päivä, kello 14-15. Avajaisten jälkeen teos on nähtävissä museon HAM-salissa 27.9. asti. Keskustelutilaisuus lähetetään suorana verkkoon ja se on mahdollista katsoa myös tallenteena. Itse teokselle järjestetään myös verkkototeutus syksyn aikana.

Siirtymäpolitiikan kojelauta on visualisoitu ehdotus siitä, mihin asioihin kansalaisten ja päätöksentekijöiden pitäisi kiinnittää huomiota, kun Suomea ohjataan hiilineutraaliksi ja ekologisesti kestäväksi yhteiskunnaksi. Siirtymällä tarkoitamme seuraavien 15-30 vuoden jaksoa, jolloin hiilineutraalisuuden saavuttamisen lisäksi luonnonvarojen kulutus on käännettävä laskuun samalla, kun hyvän elämän mahdollisuudet vahvistuvat. Mullistavaan poliittiseen siirtymään tarvitaan myös uusia politiikan seurantavälineitä. Siirtymäpolitiikan kojelautaan on koottu viisi indikaattoria, jotka yhdessä antavat kattavan kuvan siirtymän toteutumisesta: hiilitasapaino, luonnonvarojen kokonaiskäyttö, valtion maksukyky, yhteiskunnallinen resilienssi ja siirtymätyöllisyys. Teos ja avajaisten keskustelutilaisuus toivottavasti herättävät ajatuksia siitä, millainen tieto yhteiskunnan kehitystä ohjaa ja miten tällaista tietoa pitäisi esittää, julkaista ja arvioida.

Lopuksi

Kesällä on ollut kosolti aikaa lukea kaikenlaista. Suosittelemme taloustieteilijöiden avointa kirjettä fossiilitalouden alasajamisen puolesta, Naturessa ilmestynyttä tutkijoiden manifestia mallinnuksen yhteiskunnallisen hyödyllisyyden takaamiseksi, Voxissa ilmestynyttä David Robertsin artikkelia “liukuvista perustasoista”, New York Timesin laajaa artikkelia ilmastosiirtolaisuudesta, Jeff Tollefsonin ansiokasta Naturen artikkelia pandemioiden ja biodiversiteettikadon yhteyksistä, sekä William Lambin Carbon Briefin vierasartikkelia, jossa hän tarkastelee “ilmastoviivyttelijöiden” puhetapoja. Taustalla olevaa Global Sustainabilityn artikkelia käsiteltiin myös heinäkuisessa Lasse Leipolan kirjoituksessa Finnwatchin sivuilla.