BIOS

Soluviljelmä. Lähde: Wikimedia Commons.

Lähdetään liikkeelle aineenvaihdunnan metaforasta. Jokaisella eliöllä on omaleimainen aineenvaihduntansa, joka juontuu niin lajityypillisistä ominaisuuksista kuin kasvamisesta tietynlaiseen ympäristöön. Olennot syövät erilaisia asioita, tuottavat erisorttisia jätteitä ja muovaavat ympäristöään moninaisin tavoin päästäkseen käsiksi tarvitsemiinsa energia- ja ainevirtoihin. Aineenvaihdunta ei siten ole vain olion “kehon” sisäistä tapahtumista vaan asettumista suhteisiin ympäristönsä kanssa. Suomalaiselle sana onkin onneksi ilmaisuvoimainen, kuten saksassakin (Stoffwechsel): se korostaa nimenomaan aineksen vaihtumista ympäristön kanssa (kun taas englannin metabolism mieltyy helpommin yhden olennon kehon sisäiseksi näkökulmaksi). 

Tässä perusasiassa ihminen ei eroa muista elävistä olennoista, vaan ero syntyy niistä leimallisista tavoista, joilla olemme sosio-ekologisen aineenvaihduntaamme rakentaneet. Kulttuurinen kyky voimalliseen yhteistoimintaan ja teknologiset mahdollisuudet ottaa käyttöön yhä uusia energian ja aineen virtoja ovat mahdollistaneet tunkeutumisen ekologisten ja materiaalisten rajojen tuolle puolen. Tämän omaleimaisen kollektiivisuuden vuoksi voidaan ajatella ihmisen yhteiskuntia ikään kuin elävinä olentoina – niillä on omia leimallisia aineenvaihdunnan muotojaan. Koska aineenvaihdunta nivoutuu olennon suhteisiin ympäröivään maailmaan, pidän itse ilmaisusta sosio-ekologinen aineenvaihdunta. Mutta kyllä vastaava ymmärrys voi vallan hyvin välittyä, vaikka puhuttaisiin yhteiskunnallisesta tai sosioekonomisesta aineenvaihdunnasta – tutkimuksessa on tällainen terminolginen kirjo.

Kaikille yhteiskunnille keskeisin tekijä nykymaailmassa on fossiilisten polttoaineiden rooli aineenvaihdunnassa. Se on mahdollistanut paitsi jatkuvan talouskasvun ja niukkuuden rajojen tunkemisen yhä etäämmälle myös “etäisyyksien häviämisen”, josta näkyvin seuraus on kansainvälisen kaupankäynnin kiihtyvä kasvu. Globaalin kaupan myötä myös yhteiskuntien aineenvaihdunnat ovat lähentyneet yhä enemmän – on syntynyt monenlaisia “universaaleja resursseja”, joista kaikki yhteiskunnat ovat riippuvaisia (esimerkiksi strategisesti tärkeät kaivannaiset), ja ruokavaliot ympäri maailman alkavat olla yhä samankaltaisempia. Huolimatta siis yhteiskuntien aineenvaihdunnan omaleimaisista piirteistä – Suomi on metsäinen maa Itämeren rannalla – fossiilisen ajan yhteiskuntien aineenvaihdunta on yhdenmuotoistunut.

Fossiilisen aikakauden sosio-ekologista aineenvaihduntaa on leimannut runsaan halvan ja edullisen energian lisäksi nojaaminen ekologisten “nielujen” näennäiseen loppumattomuuteen: kasvihuonekaasuja on voitu pumpata ilmakehään, muovijätettä meriin ja lannoitevalumia vesistöihin. On eletty siinä harhakuvitelmassa, että fossiilisten polttoaineiden ja modernin teknologian voimalla on itsenäistytty luonnosta, vaikka itse asiassa asia on juuri päin vastoin. Kun yhteiskunnan aineenvaihdunnan vaatimat energia- ja materiavirrat kasvavat, siteet muuhun luontoon vain syvenevät ja muuttuvat traagisemmiksi. Seuraukset nähdään ja eletään nyt.

Siksi yhteiskuntien on tultava toisenlaisiksi olennoiksi. Mutta tähän vertaus pysähtyy, koska oikeasti yhteiskunnat eivät ole olentoja. Siksi täytyy pohtia pidemmälle, mitä tämän vertauksen antama oivallus voisi opettaa meille.

*

Ymmärrystä avittaa lähestyminen toisen kysymyksenasettelun kautta, joka koskee kuluttamisen muutoksia. Kun keskustellaan ekologisen kriisin vaatimista muutoksista elämäntapaan, jumiudutaan helposti vain määrälliseen tarkasteluun: enemmän–vähemmän-akselille. Koska luonnonvaroja kulutetaan liikaa ja niiden käytön ekologiset ja sosiaaliset seuraukset ovat liian karut, kulutusta on vähennettävä. 

Etenkin maailmassa, jossa lukuisat ihmiset elävät edelleen äärimmäisessä kurjuudessa, täytyy enemmän kuluttavien vähentää, jotta toisille annetaan tilaa hyvän ihmiselämän edellyttämälle aineelliselle kulutukselle. Ja sen rinnalla täytyisi antaa enemmän tilaa myös muille kuin ihmisille. Yleisellä tasolla näinhän se on, mutta ajattelun rajoittaminen tälle yleistysten tasolle luo vakavia ongelmia, joiden vuoksi muutos voi vaikuttaa yksinkertaisesti mahdottomalta.

Koska ekologisia ja materiaalisia rajoja on ylitetty niin rajusti ja koska on otettava huomioon edellä kuvattu globaali eriarvoisuus, muutoksen vaade voi tuntua nykyisissä vauraissa maissa aivan mahdottomalta. Eihän kulutusta voida leikata 70-80 prosentilla, kuten monissa laskelmissa vaaditaan! Kukaan ei ikinä suostuisi moiseen. Sen vuoksi helposti tyydytään haittojen hoitamiseen ja epätoivoiseen teknologiseen optimismiin, että keinot löydetään sitten joskus.

Tässä on kuitenkin erittäin vakava ongelma, joka yhä uudestaan rampauttaa kykyämme ajatella yhteiskuntien ekologista murrosta viisaasti. Kun ajattelu lähtee tuolta enemmän–vähemmän-akselilta, se myös helposti jää kiinni siihen, ja tällöin ajatellaan olemassa olevan yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan ehdoilla. 

Toisin sanoen: kun inhimillistä hyvinvointia on tuotettu tietynlaisessa infrastruktuurissa, tietynlaisten elämäntottumusten piirissä, tietynlaisella energia- ja materiaalitaloudella, myös vähentämisen helposti oletetaan tapahtuvan sen piirissä. Energia- ja materiaalipanosten ja saadun hyvinvoinnin “tuotoksen” nykyinen suhde ajatellaan väistämättömäksi. Niinpä luonnonvarojen kulutuksen vähentämisen oletetaan väistämättä korreloivan vastaavasti vähenevän hyvinvoinnin kanssa. Tähän ajatteluun lipsahdetaan yhä uudelleen, tahallaan tai tahattomasti. Väitän, että juuri tästä syystä degrowth-ajattelun on ollut hyvin vaikea murtautua valtavirtakeskusteluun ja sitä on toisaalta voitu kritisoida niin helposti niin ohuin argumentein – arkiset ajattelutaipumukset tukevat kritiikkiä.

*

Samankaltainen ongelma näkyy myös rajatummin: otetaan esimerkiksi suomalainen metsäkeskustelu. Koska elämme metsäisessä maassa, puulla on merkittävä rooli suomalaisessa sosio-ekologisessa aineenvaihdunnassa, ja varmasti on jatkossakin. Nykyisen aineenvaihdunnan piirissä puuresurssit ohjautuvat kuitenkin pääasiassa suhteellisen matalan taloudellisen arvon bulkkituotteisiin ja energiantuotantoon. Puun käyttö on laajamittaista ja intensiivistä, mutta saavutettu hyvinvointi ei materiaalivirtoihin nähden ole kummoista. Koska suhde on heikko, volyymin on pysyttävä korkealla, ja siksi hakkuiden vähentäminen on pelottavaa.

Mikäli ei päästä irti nykyisen aineenvaihdunnan jumituksesta, ei ole muuta keskustelua kuin “enemmän vai vähemmän hakkuita”? Silloin rintamalinjat ovat valmiit, kompromissien mahdollisuuksia ei ole, ja jäljellä on vain puhdas valtakamppailu. Metsäkiista on tällöin nollasummapeliä. Ainoa tie ulos tästä on muuttaa metsien roolia suomalaisessa aineenvaihdunnassa. Palataan tähän tuonnempana.

*

Ja jos olisi niin, että yhteiskunnan ekologinen murros olisi vain ja ainoastaan moista leikkaamista ja vähentämistä, peli olisi lähtökohtaisesti menetetty. Olisimme todellakin hukassa. Mutta näin se ei ole.

Ulospääsyä tästä määrällisen ajattelun jumituksesta on haettu kiinnittämällä huomiota “tarpeiden tyydytyksen järjestelmiin” (provisioning systems) – tämä on toinen tapa tarkastella samaa asiaa kuin aineenvaihdunnan käsitteellä. Merkittävässä vuoden 2018 artikkelissa “A Good Life For All Within Planetary Boundaries” asia ilmaistiin suunnilleen näin: nykyisen kaltaisilla tarpeiden tyydytyksen järjestelmillä eli tuotannon ja kulutuksen tavoilla sekä niihin liittyvällä infrastuktuurilla ei pystytä takaamaan säällistä elämää kaikille maailman ihmisille rikkomatta ekologisia ja materiaalisia rajoja. Siksi on aivan pakko muuttaa noita järjestelmiä – toisin sanoen hyvinvointia on tuotettava radikaalisti pienemmillä energia– ja materiaalipanoksilla. (Tutkijaryhmä on jatkanut työtään ja hienostanut analyysiään, ja työhön voi tutustua täällä.)

Mutta tämä ei ole vain tuotantotapojen vaan myös kulutus- ja elämäntapojen kysymys, mikä korostaa laadullisuutta määrällisyyden rinnalle ja joissain asioissa sen ohikin. Meillä kaikilla ihmisillä on välttämättömiä tarpeita: ruoka, asuminen, liikkuminen, terveys, vaatetus, koulutus, ihmissuhteet. Valtaosa elämämme taustalla olevista materia- ja energiavirroista kytkeytyy näihin asioihin. On selvä, että näiden tarpeiden tyydyttämisestä ei voi luopua. Mitä tarkoittaisi, että söisi tai asuisi 80% vähemmän kuin nyt? (Tämä kysymys kuvastaa hyvin edellä kuvatun määrällisen jumituksen ongelmaa.) 

Sen sijaan on täysin selvää, että samanveroista hyvinvointia ja tarpeiden tyydyttämistä voidaan tuottaa radikaalisti erilaisin tavoin, ja niiden ympäristöhaitat, tai energia- ja materiaalivaatimukset voivat olla monin verroin pienempiä tai suurempia. Monet esimerkit ovat tuttuja: vähemmän energiaa ja raaka-aineita liikkumista kohden (pois yksityisautokeskeisyydestä), vähemmän maa-alaa ja tuotantopanoksia ravintoa kohden (pois eläintuotantokeskeisestä ruokajärjestelmästä). Mutta tämän pitää ulottua kaikkialle elämään, jolloin se koskettaa monisyistä kulutuksen, tuotannon ja resurssien kierron järjestelmävyyhteä.

Tämän rinnalla tietysti joitain asioita täytyy myös tehdä vähemmän, etenkin vauraammissa maissa ja ennen kaikkea kaikkialla vauraampien väestönosien. “Luksuksen” tarkkarajainen erottelu perustarpeista on hankalaa ja ongelmallistakin (perustarpeiden tyydytykseen liittyy usein myös “korkeampia” sosiaalisia tai kulttuurisia ulottuvuuksia), mutta kun ekologiset ja materiaaliset rajat on ylitetty näin pahasti, kysymystä ylikulutuksesta ei voi ohittaa. On selvää, että esimerkiksi on ylimääräistä omistaa lukuisia samaa tarkoitusta varten olevia esineitä kuten valtavaa määrää vaatteita. Käyttöesineiden nopea kuluminen ja vanhentuminen, tietoisesti bisneksen vauhdittamiseksi, luo systemaattista ylijäämää. Matkustamisella pitäisi olla rajansa. Ja vaikka energiantuotanto muuttuisi vähäpäästöiseksi, hyvin korkea henkilökohtainen energiankulutus tarkoittaa silti, että ottaa suhteettoman suuren siivun yhteisestä rajallisesta energiabudjetista – tämä näkyy esimerkiksi henkilökohtaisessa asumisneliöiden määrässä. 

Silti on äärimmäisen tärkeää, että tämän määrällisen perspektiivin ei anneta jyrätä yli edellä kuvatun laadullisen perspektiivin. Sillä silloin menetetään näkymä siihen, miten yhteiskunnat voivat aidosti muuttua ekologisesti kestäviksi. Silloin ei hahmoteta, millä tavalla aineenvaihdunnan tulee mullistua.

*

Edellä puhuin järjestelmien “vyyhdistä”. On kriittisen tärkeää hahmottaa, että yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutos ei voi tapahtua vain puuttumalla sirpaleisesti kulutukseen, tuotantoon ja jätehuoltoon tai kierrätykseen siellä täällä. Sirpaleinen ja asteittainen (inkrementaalinen) muutos tarkoittaa, että aineenvaihdunnan perusrakenne pysyy ennallaan. Tehdään ja kulutetaan suunnilleen samoja asioita, mutta vain vähän vihreämmin tai puhtaammin. Tällaisella lähestymistavalla ei päästä kääntämään yhteiskuntien hyödyntämien energia- ja materiavirtojen määrää laskuun, etenkään huolehtien samalla, ettei hyvinvoinnin määrä romahda.

Sosio-ekologisen aineenvaihdunnan muutos ei siten ole vain irrallisten yksittäisten ympäristöongelmien hoitoa tai jonkin abstraktin “ekologisen jalanjäljen” pienentämistä. Yhteiskunnan toimintojen muutosta on ohjattava samanaikaisesti samaan suuntaan, niin, että ne muuttuvat verkostona, eivät erillisinä toimintatapoina. 

Edellä mainittu esimerkki Suomesta ja metsistä on tässä havainnollistava. Antti Majavan luotsaamassa BIOSin metsäpodcastissa luotiin visioita Suomesta, jossa metsien rooli sosio-ekologisessa aineenvaihdunnassa muuttuisi systemaattisesti. Vanhan bulkkituotannon ja energiantuotannon sijaan synnytettäisiin monenlaisen teollisen toiminnan verkostoja, joissa pienemmällä metsäresurssien volyymillä – eli alhaisemmilla hakkuumäärillä – saataisiin aikaan monipuolisempaa tuotantoa, enemmän taloudellista lisäarvoa, parempaa resilienssiä. Eli materiaalisen kulutuksen ja siihen liittyvien ympäristöhaittojen (biodiversiteetin heikentyminen, ilmastopäästöt) vähentäminen ei korreloisi vähentyvänä hyvinvointina. Siirtymä kuitenkin vaatii yhteistyötä, koordinointia, vanhan purkua ja uuden työn luomista. Juuri tällaisesta muutoksesta ekologisessa jälleenrakennuksessa puhutaan.

Tällaisessa Suomessa olisi mahdollisuus päästä luontevasti pois perinteisten metsäkiistojen jumista, jossa sisäänrakennettu tarve hakata niin paljon kuin mahdollista on väistämättä törmäyskurssilla kaikkien ympäristönäkökohtien kanssa. Totta kai muutosta täytyy tapahtua muissakin maailman yhteiskunnissa: jos bulkkituotteiden kysyntä pysyy ennallaan, joku niitä tekee. Tältä pohjalta ja korostaen suomalaisen tuotannon hyvää “ekologista kädenjälkeä” on puolustettu vanhaa metsäteollisuuden linjaa – tosin täkäläisen biodiversiteetin ja hiilinielujen tila kyseenalaistaa argumentin pätevyyttä. Tärkeämpi kysymys kuitenkin on: vedotaanko ekologiseen kädenjälkeen nykytilan pysyttämisen puolesta vai pyritäänkö hakemaan vielä suurempaa vaikutusta aineenvaihdunnan muutoksella? Muutoksia hidasteleva linja nojaa oletukseen, että mitään isompaa yhteiskunnallista muutosta ei ole edessä ja materiaalisen kulutuksen määrä kasvaa – mutta silloin ollaan jo menetetty peli eikä kädenjäljellä paljon juhlita. Muutos kuitenkaan ei varmasti tapahdu yhtä jalkaa ympäri maailman. Joidenkin maiden täytyy olla pioneereja osoittamassa, miten metsät voivat olla osa kestävämpää ja moninaisempaa aineenvaihduntaa, ja ensimmäiset tähän suuntaan liikkuvat ovat myös edellä muita. Tässä Suomella on suuret mahdollisuudet.

*

Toinen ajankohtainen esimerkki tulee mieleen: kaivostoiminta ja energiasiirtymä. On täysin kiistämätöntä, että tiettyjä mineraaleja tarvitaan enemmän energiajärjestelmän ja liikennejärjestelmän muutoksessa. Uusi sähköistymisen vallankumous on maailmanhistoriallinen muutos, ja se valitettavasti joudutaan tekemään fossiilitalouden luomasta peritystä tilanteesta käsin. Kun vanhaa tuotantoa ja liikennettä ajetaan alas, uutta on rakennettava tilalle, ajettava ylös. Tämäkin on ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä.

Mutta tässäkin on vaarana vanhan aineenvaihdunnan kummittelu. Se, kuinka paljon näitä tiettyjä mineraaleja tarvitaan, on kiinni myös yhteiskunnan aineenvaihdunnasta. Jos esimerkiksi pidetään kiinni nykyisestä yksityisautovaltaisesta rakenteesta, tarve on todella huima. Samaten jos ajatellaan, että uudessa aineenvaihdunnassa on seurattava yksi yhteen fossiilisen energiajärjestelmän takaamaa häiriöttömyyttä ja toimitusvarmuutta, vailla vaihtelua, tarvitaan huomattavasti enemmän energian välivarastointia. 

Tällaiset oletukset ovat vaarassa viedä uskottavuutta “vihreältä siirtymältä” – jos se ymmärretään vain entisen aineenvaihdunnan jatkona mutta puhtaammalla energialla, on melkein väistämätöntä, että kaivoskysymyksissä jumiudutaan metsäkiistojen kaltaiseen tilanteeseen. Yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutos mahdollistaisi sen, että uuden kaivannaisteollisuuden tarve voitaisiin minimoida. Samalla tietysti olisi ymmärrettävä, että kaikkea uutta kaivostoimintaa ei voi vastustaa. Mutta mielekäs kompromissi syntyy vasta tällaisessa aineenvaihdunnan muutoksen kontekstissa.

Esimerkkejä riittää: mikäli pidetään kiinni siitä, että uuden rakentaminen menee aina ohi rakennusten pitkä käyttöiän, korvattavuuden ja käyttötapojen muokkautuvuuden, tarvitaan edelleen hyvin paljon myös niitä rakennusmateriaaleja, jotka kuormittavat vähemmän, eli kokonaiskuormitus pysyy korkealla – ja jätevirtojen tuottama haaste pysyy edelleen huimana.

*

Peritty tilanteemme on viheliäinen, sillä muutoksille on rajattu aika. Ilmastonmuutoksella ja monilla muilla ympäristöongelmilla on kriittiset rajansa, joiden jälkeen keikahdetaan radikaalisti vaikeampaan tilanteeseen. Siksi sosio-ekologisen aineenvaihdunnan muutosta ei voida tehdä vain hitaasti ja rauhallisesti pohdiskellen, useiden sukupolvien ajan. Ensimmäiset askeleet ovat tärkeimpiä, koska on päästävä irti perityn tilanteen rakenteista ja luotava uusien perustaa. Näiden alkuaskelten täytyy tapahtua tämän vuosikymmenen aikana – tai olisi pitänyt tapahtua kauan sitten, mutta viivyttelyn vuoksi urakka on sitäkin vaikeampi ja kiireellisempi. Joitain asioita myös menetetään muutosten “hitausvoiman” vuoksi väistämättä: ongelmat ovat edenneet niin pitkälle, että muutos ei ole kivuton.

Tämän viheliäisyyden vuoksi muutos vaatii aivan uudenlaista yhteiskunnallista suunnitelmallisuutta ja koordinaatiota, kuten syksyn BIOS-festivaalin yhteydessä julkaistussa ideapaperissa totesimme. Se edellyttää myös kykyä kompromisseihin – mutta ei millaisiin tahansa. Ympäristökeskustelussa “kompromissi” tarkoittaa edelleen puntarointia vallitsevan aineenvaihdunnan ja ympäristöongelmien korjailun välillä. Mielekkäitä kompromisseja haetaan kuljettaessa uudenlaista aineenvaihduntaa, jossa hyvinvointi voidaan turvata mutta ei ekologisen kestävyyden kustannuksella. Kiistoja ja kamppailuja ei ihmisten maailmassa voi välttää, mutta intressi siirtyä kohti uutta aineenvaihduntaa on mahdollisimman monilla.

Ville Lähde