27.5.2019

Ympäristökriisi ja talouskeskustelun tila Suomessa

Ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöongelmien vaarallisimpien seurausten välttäminen vaatii yhteiskunnilta ja talouksilta suuria muutoksia lähivuosina ja -vuosikymmeninä. Oikeansuuntaisten muutosten aikaansaaminen edellyttää, että ymmärrämme riittävästi talouden dynamiikasta ja talouden poliittisista ohjauskeinoista. Minkälaista tietoa tarvitsemme ja miten sitä voidaan tuottaa? Erityisesti on kysyttävä: onko Suomessa edellytyksiä käydä taloudesta analyyttistä ja rakentavaa keskustelua suhteessa yhteiskuntaamme ravisteleviin ympäristökriiseihin?

Yhteiskunnat ympäri maailmaa etsivät kuumeisesti vastauksia eksistentiaalisiin ekologisiin ja sosiaalisiin murroksiin. BIOS-tutkimusyksikkö on viime vuodet saanut käydä antoisaa ja rakentavaa vuoropuhelua useiden eri tieteenalojen ja yliopistojen tutkijoiden kanssa niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Samalla olemme olleet aktiivisessa vuorovaikutuksessa erilaisten yhteiskunnallisten toimijoiden kuten elinkeinoelämän, politiikan toimijoiden ja erilaisten kansalaistahojen kanssa. BIOS:n työnkuvaan kuuluu kansainvälisen luonnontieteellisen ja monitieteisen tutkimuksen syntetisointi, oma tieteellinen tutkimus ja julkaiseminen sekä tämän tutkimustyön pohjalta syntyvien työkalujen tarjoaminen yhteiskunnalliseen keskusteluun ja poliittiseen päätöksentekoon. BIOS on itsenäinen ja riippumaton tutkimusyksikkö, joka käy keskustelua ensisijaisesti viimeisimmän tutkimustiedon pohjalta.

Iloksemme olemme saaneet huomata, että erityisesti viimeisen vuoden aikana mediassa käytävä julkinen keskustelu ilmastonmuutoksesta ja myös muista ympäristöongelmista on parantunut merkittävästi. Politiikassa, liike-elämässä ja kansalaisten keskuudessa hahmotetaan nykyisin paljon paremmin ympäristöongelmien ja niiden hillitsemisen aiheuttamat vaikutukset myös suomalaisen yhteiskunnan ja talouden tulevaisuudelle. Näin ei ollut vielä joitakin vuosia sitten kun BIOS perustettiin. Samalla myös yliopistot ovat havahtuneet siihen, että aikamme viheliäisiä kriisejä ei voida lähestyä saati ratkaista yhden rajoittuneen tieteenalan lähtökohdista käsin. Yliopistot ovat ottaneet askeleita konkreettisempaan ja yhteiskunnallisesti vaikuttavampaan monitieteiseen tutkimukseen.

Yhdessä kohdassa edistystä ei ole juuri tapahtunut. Taloustieteen yhteisön kanssa on edelleen ollut huomattavan vaikeaa käydä rakentavaa keskustelua ympäristöongelmien aiheuttamasta yhteiskunnallisen muutoksen tarpeesta. Liian usein vastauksena on ollut ääneen lausuttuna tai muuten ilmaistuna: “taloustieteessä tuo on ratkaistu jo aikaa sitten” tai “noilla ehdoilla emme voi jatkaa keskustelua”. Näkemyksemme mukaan taloustieteellä – muiden yhteiskuntatieteiden ohella – tulisi olla oleellinen rooli kun yhteiskunnat kohtaavat eksistentiaalisen tason kriisejä ja hakevat niihin ratkaisuja. Tämän vuoksi olemme pyrkineet avoimeen ja aloitteelliseen keskusteluun myös taloustieteen edustajien kanssa.

Suomalaisessa taloustieteellisessä yhteisössä on akateemista ja soveltavaa tutkimusta tekeviä tutkijoita, jotka omista lähtökohdistaan ovat lähteneet mukaan avoimeen tieteelliseen vuoropuheluun, jossa lähtökohtaisesti myönnetään ympäristöongelmien laajuus ja vakavuus. Tätä orastavaa yhteistyötä kuitenkin heikentää julkisen keskustelun käytäntö, johon kuuluu taloustieteen (tai pikemminkin rajatun taloustiedekäsityksen) ärhäkäs puolustaminen. Puolustus tukeutuu ajatukseen, jonka mukaan hyvä taloustiede käy keskustelua yhden tietyn (nk. “valtavirtaisen”) kaikille osallistujille yhteisen teoreettisen ja menetelmällisen viitekehyksen sisällä: vain tällainen jaettu tieteellinen “kieli” mahdollistaa tutkijoiden vuoropuhelun. Tämä on muulle yhteiskuntatieteelle vieras lähtökohta ja vaikeuttaa monitieteistä yhteistyötä. Muissa yhteiskuntatieteissä nähdään, että tietyt teoriat ja lähestymistavat auttavat näkemään ilmiöstä, kuten taloudesta, tiettyjä ulottuvuuksia, ja samalla estävät tai jättävät vähemmälle huomiolle muita ulottuvuuksia. Eri teorioita ja menetelmiä hyödyntämällä ilmiöstä saadaan puolestaan parempi kokonaiskuva.

Kaikki taloustieteilijät eivät tee tällaista etukäteisrajausta, etenkään sen voimakkaassa muodossa. Julkisuudessa, erityisesti Twitterissä, rajanvetoa ovat ärhäkkäimmin tehneet muutamat ekonomistit ja heidän ajatteluaan komppaavat muutamat muut toimijat (lue lisää suomalaisen taloustieteellisen episteemisen yhteisön toimintatavoista täältä). Tällaisessa asetelmassa Heikki Pursiaisella, joka on laitaliberaalia talousajattelua edistävän ajatuspaja Liberan entinen toiminnanjohtaja ja nykyään Mustread-verkkomedian osakas ja toimittaja, on merkittävä asema. Kimmokkeen tälle kirjoitukselle tarjosikin Pursiaisen taannoinen teksti, jossa hän käsitteli ilmastonmuutoksen aikakaudella tarvittavan talousajattelun luonnetta. Samalla hän kuvasi BIOS-tutkimusyksikön talousajattelua muun muassa ”kotikutoiseksi”, ”vääräksi” ja ”oudoksi”.

Jäljempänä tässä tekstissä oiomme keskeisimpiä Pursiaisen esittämiä virheellisiä käsityksiä. Jotkut Pursiaisen esittämistä käsityksistä perustuvat valtavirtaiseen taloustieteeseen, jotkut ovat pikemminkin hänen omia näkemyksiään. Yhtä kaikki niitä on tarpeen oikoa, koska ne näyttävät toistuvan julkisessa keskustelussa melko usein. Sen jälkeen nostamme Pursiaisen tekstistä esiin kohtia, jotka kaikesta huolimatta avaavat mahdollisuuksia monitieteiseen vuoropuheluun myös taloustieteellisen yhteisön kanssa. Mutta aloittakaamme ympäristökriisin ja talouden perusteista.

***

Parhaan kansainvälisen luonnontieteellisen tutkimustiedon mukaan (IPCC, IPBES, IRP) yhteiskuntien on täydellisesti remontoitava energian ja materiaalien käyttötavat seuraavien vuosikymmenten aikana, jotta yhteiskuntien perustoimintoja uhkaavat ympäristökatastrofit voidaan välttää. Remontilla on kiire. Ilmastopäästöt tulisi puolittaa seuraavan vuosikymmenen aikana, ja nettopäästöt pitäisi kääntää negatiivisiksi viimeistään vuosisadan puolivälissä, jotta säilyttäisimme kohtuulliset mahdollisuudet rajoittaa ilmastonmuutos 1,5 asteeseen. Nopeisiin toimiin olisi ryhdyttävä myös elämän monimuotoisuutta ylläpitävien järjestelmien turvaamiseksi, mikä tarkoittaa suuria muutoksia esimerkiksi ruoantuotantoon ja maankäyttöön. Samalla luonnonvarojen kulutusta olisi kyettävä tehostamaan mutta myös vähentämään merkittävästi.

BIOS-tutkimusyksikkö on monitieteiseen ympäristötutkimukseen nojaten esittänyt Suomelle ekologisen jälleenrakennuksen idean. Sen historiallinen viitepiste on toisen maailmansodan jälkeisessä jälleenrakennuksessa, jonka aikana rakennettiin yhteiskunnan raunioitunut infrastruktuuri entistä ehommaksi ja luotiin edellytykset tulevien vuosikymmenten hyvinvointivaltiolle. Nykyinfrastruktuuri ei ole fyysisesti raunioina, mutta se perustuu luonnonvarojen ja fossiilisten polttoaineiden massiiviseen liikakäyttöön ja käy siksi käyttökelvottomaksi. Kuten sodan jälkeen, myös nyt jälleenrakennus vaatii julkisvallalta kokoavaa visiota, organisointia ja rahoitusta. Valtio on olemassa juuri tätä varten: sen tehtävänä on ylläpitää ja uudistaa hallitusti yhteiskuntaa koossa pitäviä rakenteita.

Ilmastonmuutoksen hillinnässä tähän asti toteutetuilla tai niiden kaltaisilla yksittäisillä ja vähittäisillä ohjauskeinoilla ei saada aikaan riittävän suuria muutoksia siellä missä päästöt aiheutuvat (1, 2). Edes niissä maissa, joissa ilmastopäästöt on saatu laskuun, se ei ole onnistunut tarpeeksi nopeasti. Taloustieteen tarjoamat ratkaisut ilmastonmuutokseen koskevat pääasiassa hiilelle asetettavaa hintaa. Toisinaan esitetään lisäksi tutkimuspanostuksia tai maltillisia yritys- ja innovaatiotukia. Hiilen hinnoittelu ja eri mekanismit sen toteuttamiseksi ovat epäilemättä tarpeellinen osa ilmastonmuutoksen hillinnän välineistöä. Tarvitaan kuitenkin keinoja kokonaisten sosio-teknisten järjestelmien uudistamiseksi.

Esimerkiksi liikenteen uudistaminen vähäpäästöiseksi on viheliäinen tehtävä juuri järjestelmätasoon liittyvien muutosten takia: ei ole kysymys vain polttoaineen vaihtamisesta tai jatkuvasta polttotekniikan kehittämisestä, jonka ohjaamiseen regulaatiot ja taloudelliset insentiivit ovat hyviä mekanismeja. Sen sijaan koko liikennejärjestelmä ja siihen kytkeytyvät muut järjestelmät on remontoitava. Tällöin monen uuden, toisiinsa kytkeytyvän palasen on loksahdettava kohdalleen yhtäaikaisesti. Yksi taho ei voi ajaa biopolttoaineita, toinen sähköautoja ja kolmas julkista liikennettä ja ilman ajoneuvoa liikkumista. Vaikka nämä kaikki voivat jossakin määrin kehittyä yhtäaikaisesti, päälinjan on oltava selvillä. Painotettavan järjestelmän valinnalla on merkittävät vaikutukset metsien käytölle, sähkön tuotannolle, kaupunkisuunnittelulle ja niin edelleen. Tarvitaan kokoavaa visiota ja organisointia, joka ylittää sektorirajat ja kehittää uusia ratkaisuja.

Euroopassa ja Yhdysvalloissa on vuosia eletty historiallisen vähäisten investointien aikaa. Näkyvyys tulevaisuuteen on ollut heikkoa. Tiukentuessaan päästökaupan ja hiiliveron kaltaiset mekanismit kyllä rankaisevat korkeapäästöistä teollisuutta mutta eivät takaa riittäviä ja tarpeeksi nopeasti toteutuvia investointeja vähäpäästöiseen infrastruktuuriin. Nämä tekijät ovat johtaneet maailmalla ehdotuksiin erilaisista vihreän investoinnin ohjelmista ja instituutioista aina kokonaisvaltaisempiin Green New Deal -paketteihin. Ehdotuksia yhdistää ajatus yhteiskuntien muutosta ohjaavasta visiosta ja investointien suunnitelmallisuudesta, joskin eri painotuksin ja syvyyksin. Lisäksi ehdotuksia yhdistää ajatus, että rahaa elintärkeiden muutosten aikaansaamiseksi kyllä on saatavilla. Rahan sijaan muutoksia rajoittavat kestävästi käytettävissä olevat luonnonvarat, osaava työvoima, teknologia – ja tietysti ymmärrys siitä, mikä taloudessa ja politiikassa on tavoiteltavaa ja toivottavaa.

Kansainvälistä monitieteistä ympäristökeskustelua seuraavalle edellä läpikäydyt näkökulmat eivät varmasti ole yllättäviä. Niistä käydään laajaa keskustelua kansainvälisessä tieteellisessä kirjallisuudessa (ks. esim. 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7 ja merkittävimpien medioiden etusivuilla (ks. medialinkkejä jäljempänä, mutta mainittakoon tässä erikseen myös The Guardianin toimituksen tuore linjaus).

OIKAISUJA PURSIAISEN NÄKEMYKSIIN

Käsittelemme seuraavaksi Pursiaisen kirjoituksen ongelmallisimmat väitteet kohta kohdalta – ensin lainaus Pursiaisen tekstistä, sitten näkemyksemme siihen. Yleisemmällä tasolla sanottakoon aluksi, että Pursiaisen tekstistä on tunnistettavissa tekstin kohteena olevien tahojen vähättely, heidän sanomansa tahallinen väärinymmärrys ja haluttomuus astua itselle mieluisan ja tutun ajatuskehikon ulkopuolelle. Näin voimakkaina nämä piirteet ovat varsin harvinaisia sekä journalismissa että tieteellisessä keskustelussa. Tästäkin huolimatta kirjoituksemme tarkoituksena on oikoa laajemmin esiintyviä väärinymmärryksiä ja sen kautta parantaa jatkossa edellytyksiä käydä monitieteistä vuoropuhelua talouden ja ympäristökriisien monimuotoisista suhteista Suomessa.

Yksityiskohta Heikki Pursiaisen tekstistä Mustread-verkkomediassa 8.5.2019.

“[I]lmastonmuutoksen varjolla pyritään tarjoilemaan epätieteellistä ja sekavaa talousteorisointia. Suosittu väite on esimerkiksi, että ilmastonmuutos vaatii taloudellisen ajattelun perinpohjaista muutosta ja talousjärjestelmän täydellistä uudistamista. […] Vaatimuksissa esiintyvä ”täysin uudenlainen” talousjärjestelmä on yleensä jonkinlaista epämääräisesti maalailtua sosialismia tai varhaiskeskiaikaista paikallistaloutta. […] Ongelma ja sen ratkaisuperiaatteet on siis täysin mahdollista ymmärtää aivan tavanomaisen, vieläpä perustason taloustieteen avulla. Ilmastonmuutoksesta tekeekin erityisen ja vaikeasti ratkaistavan sen mittakaava, ei sen aiheuttama haaste taloudelliselle ajattelulle. Uutta taloudellista ajattelua ei tarvita, vanha kelpaa ihan hyvin.”

Koska konkreettisilla päästövähennyksiin johtavilla muutoksilla on niin kiire, on hyödynnettävä olemassa olevia rakenteita eli käytännössä nykyisiä poliittisia instituutioita ja markkinatalouden mekanismeja. Tästä syystä juuri kukaan ei ole enää 2000-luvulla esittänyt, että ensin tulisi mullistaa koko yhteiskunta- ja talousjärjestys ja vasta sitten voisimme saavuttaa merkittäviä tuloksia ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Ei BIOS, ei IPCC, ei IPBES, ei degrowth-liike, eivät edes ekomarxilaiset. Ajattelutapojen erot syntyvät siitä, miten poliittisiin instituutioihin ja markkinatalouden mekanismeihin suhtaudutaan ja miten niitä nähdään hyödynnettävän. Ekologisen jälleenrakennuksen perusajatus on, että talous on väline toteuttaa tarvittavat sosiaaliset ja ekologiset muutokset, jotta välttäisimme pahimmat ympäristöongelmat ja turvaisimme hyvän elämän edellytykset kaikille.

On hämmentävä ajatus, että uutta taloudellista ajattelua ei tarvittaisi. Eikö millään tasolla? Valtiot, organisaatiot ja yksilöt ajatelkoot kuten tähänkin mennessä? Jos tarkastellaan vain taloustiedettä, niin tietysti kaikkea voi analysoida vakiintuneen teoreettisen viitekehyksen läpi. Mutta mitä se kertoo ja minkälaisia politiikkasuosituksia sen perusteella voidaan johtaa? Yhteiskunnat eivät voi odotella seuraaviakin vuosikymmeniä, alkaisiko poliittista tahtoa muodostua riittävän laajan ja tiukan päästökaupan toteuttamiseksi ja alkaisiko se tuottaa toivottuja seurauksia. Tai odottaa, että tulevaisuudessa teknologinen kehitys ratkaisee kaikki ilmasto- ja ympäristöongelmat. On löydettävä ohjauskeinoja, joilla taloudet saadaan nopeasti rakentamaan vähäpäästöistä infrastruktuuria ja käytäntöjä.

“Ajatuksena tuntuu olevan, että ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöongelmien aiheuttamat rajoitteet jotenkin ajavat tavallisen budjettirajoitteen yli, eikä se enää sido.”

Jos ympäristökriiseihin ei löydetä mielekkäitä vastauksia, kaiken taloudellisen ja muun toiminnan materiaalinen pohja romahtaa. Siitä syystä yhteiskuntien on priorisoitava investointeja ympäristöongelmien ratkaisemiseksi. Kuten historiasta nähdään, budjettirajoite ei ole koskaan estänyt elintärkeiksi nähtyjä toimenpiteitä – nyky-Suomessa keskustelu hävittäjähankinnoista kumpuaa tästä taustasta. Samankaltaista tavanomaiset käytännöt ohittavaa rahoitusstrategiaa edustaa myös nyky-Euroopan (ja Yhdysvaltojen) määrällinen elvyttäminen, jonka EKP:n johtaja Mario Draghi lanseerasi sanoin “whatever it takes”. Määrällisessä elvytyksessä keskuspankki ostaa markkinoilta arvopapereita, kuten valtion velkakirjoja.

Vaadittu uudenlainen talousajattelu paljastuu kuitenkin joka kerran tarkemmin katsoessa talouskritiikin marginaaleista ennestään tutuksi kotikutoiseksi teorisoinniksi. […] Tieteellisen tutkimuslaitoksen ilmiasusta huolimatta BIOS:in taloudellinen analyysi on puhtainta tee-se-itse -talousteoriaa. Sen tarjoamat ratkaisut ilmastonmuutokseen ovat sekä täysin mielikuvituksellisia että aika kammottavia. […] Budjettirajoite häviää BIOS-väen mielestä, kun sovelletaan ”jälkikeynesiläistä” ajattelua.

Taloustieteen koulukunnista yksi on jälkikeynesiläinen (eri koulukuntiin voi tutustua aluksi esim. tästä tai tästä). Ei sitä tarvitse kirjoittaa lainausmerkkeihin. Vaikka kirjoittaja olisi henkilökohtaisesti mitä mieltä tahansa eri koulukuntien analyysin laadusta, ei muihin koulukuntiin kuin valtavirtaan viittaaminen tee tutkimuksista tai muista kirjoituksista epätieteellisiä.

Taloustieteelle on tyypillistä, että eri koulukunnat kirjoittavat omille koulukunnilleen dedikoiduissa tieteellisissä journaaleissa. Valtavirran taloustiede ei kohtaa tieteellisissä julkaisuissa ns. heterodoksisia taloustieteitä, siis kaikkia niitä muita koulukuntia, jotka eivät sitoudu täysimääräisesti valtavirran taloustieteen periaatteisiin. Näin hukataan mahdollisuus syvään akateemiseen keskusteluun eri teorioiden välillä ja ylitse. Sen sijaan eri koulukuntien välistä keskustelua käydään kiivaasti kansainvälisen median välityksellä. Julkisessa keskustelussa lähtötiedot ovat usein ohuet, ja tilaa hyvin perustelluille puheenvuoroille on vähän.

Budjettirajoitteesta ja sen eri käsityksistä keskustellaan paraikaa maailmalla vilkkaasti, usein jälkikeynesiläistä analyysiä hyödyntävään moderniin rahateoriaan viitaten (Modern Monetary Theory, MMT): esimerkiksi New York Timessa (1, 2, 3), The Economistissa (1, 2), Bloombergissa, Huffington Postissa ja The Guardianissa. Mutta yhtä lailla keskustelua on käyty viime aikoina valtavirtaisen taloustieteen piirissä, kun esimerkiksi entinen IMF:n pääekonomisti Oliver Blanchard on haastanut perinteisen ajattelun budjettirajoitteesta ja julkisen talouden kestävyydestä. Näyttää siltä, että valtavirran makrotaloustieteenkin piirissä ollaan päätymässä hyvin samansuuntaisiin lopputuloksiin, kuin mihin jälkikeynesiläinen näkemys on johtanut jo vuosikymmeniä aikaisemmin.

“Koska rahaa on ”rajattomasti”, sitä voidaan huoletta käyttää ilmastoinvestointeihin. En lakkaa hämmästelemästä tämän ajatuksen suosiota, koska se on niin ilmeisen järjetön. Rahaa voidaan toki painaa rajattomasti, mutta se ei auta ilmastoinvestointien tekemisessä. Ilmastoinvestoinnit kun eivät ole rahaa vaan oikeaa varallisuutta: ihmisten työtä, tutkimuslaitoksen rakennuksia ja työvälineitä, tietokoneita, terästä, tuulivoimaloita, ydinreaktoreita ja niin edelleen.”

Kukaan ei puhu rahan rajattomuudesta siksi, että rahaa haluttaisiin painettavan rajattomasti, vaan muistuttaakseen, että julkisella vallalla on usein mahdollisuus investoida enemmän ja nopeammin esimerkiksi ilmastonmuutoksen hillitsemiseen kuin Pursiaisen peräänkuuluttama ”perustason taloustiede” opettaa. Yhdysvaltojen ja Euroopan keskuspankkien määrälliset elvytykset kuluneiden kymmenen vuoden aikana ovat tehneet selviksi, että rahaa kyllä löytyy ja että myös julkisen talouden keskuspankkirahoitus ilman kiihtyvää inflaatiota on mahdollista. Mahdollisia toimenpiteitä rajoittavat osaaminen, teknologia, luonnonvarat, työvoima, ja niin edelleen – ei raha sinänsä. Sellaisessakin maassa kuin Suomi, jolla ei ole omaa valuuttaa eikä keskuspankkia, voidaan tehdä merkittäviä poliittisia valintoja investointihalukkuudesta ja eri investointikohteiden välillä. Myös edullista lainaa on saatavilla laajoihinkin investointiohjelmiin.

“Jokainen tajuaa, että jos BIOSin kellariin asennetaan rahanpainokone, jolla sen työntekijät voivat painaa mielin määrin rahaa, ihmiskunta ei rikastu vähääkään eikä ilmastonmuutoksen torjuntaan ole käytössä yhtään enempää voimavaroja.”

Tietysti. Moderni rahateoria, toisin kuin uusklassinen teoria, lähtee olemassa olevista rahatalouden instituutioista. BIOS ei ole valtio eikä sillä ei ole keskuspankkia, omaa valuuttaa eikä verotusoikeutta. Siksi se, mikä pätee esimerkiksi Yhdysvaltoihin, ei välttämättä päde BIOSiin.

“Läheistä sukua tälle ajattelulle ovat Linnasen haastattelussaan esittämät omituiset väitteet. Hänen mukaansa ”ylikulutus” johtuu siitä, miten ”raha liikkuu”. ”Rahaa syntyy, kun pankit antavat velkaa. Velasta täytyy maksaa korkoa, ja siksi sillä rahoitettavan toiminnan täytyy kasvaa. Syntyy silmukka, joka toistuu”, Linnanen luonnehtii. Ajatus on tuskin ymmärrettävä, mutta selvästi epätosi.”

Läheistä sukua nämä ajatukset eivät ole. Jälkikeynesiläiset ovat analysoineet tätä argumenttia ja todenneet sen epätodeksi.

“Ilmastonmuutos ei myöskään pakota meitä muuttamaan arvojärjestystämme. Voimme edelleen pitää hyvinä ja arvokkaina kaikkia samoja asioita, joita olemme tähän asti tavoitelleet ja pitäneet hyvinä ja arvokkaina.”

Ilmastonmuutoksen, luonnonvarojen liikakäytön, luonnon monimuotoisuuden hupenemisen ja muiden suurten ympäristöongelmien ratkaisu vaatii aineellisen kulutuksen vähentämistä ja todennäköisesti ainakin lähitulevaisuudessa energiankulutuksen vähentämistä. Se tarkoittaa, että inhimillisiä tarpeita täytyy tyydyttää perustavanlaatuisesti erilaisella tavalla. Yhteiskuntien aineenvaihdunta muuttuu. Ihmiset eivät joudu luopumaan tarpeistaan, mutta monista tavoista tyydyttää niitä joudutaan luopumaan, mikä vaatii melkoista arvostusten muutosta kohti elämäntapaa, joka mahtuu elinkelpoisen planeetan rajoihin.

“Erityisesti paikallinen ruoantuotanto nähdään toivottavana. Näin tekee myös BIOS-instituutti sekä toisessa HS:n jutussa että esimerkiksi tässä Politiikasta-lehden artikkelissa. Ajatus on valitettava ja selvästi väärä. Asioiden tuottaminen siellä, missä tuotanto kuluttaa vähiten resursseja on pohjimmiltaan paitsi ekonomista, myös ilmeisellä tavalla ekologista. […] Kenties järkyttävimmän ruoan tuotantoa koskevan näyn tarjoaa taas BIOS-instituutti, jonka tutkijan mukaan merkittävä ratkaisu maailman nälkäongelmaan on ‘paikallinen pientuotanto’. Suurin osa ihmiskuntaa on koko sen historian aikana ollut ‘paikallisia pientuottajia’, eli juuri ja juuri itsensä ruokkimaan pystyviä omavaraistuotannossa eläviä pienviljelijöitä.”

Sekä Helsingin Sanomien vieraskynässä että Politiikasta-lehden artikkelissa käsitellään nälkää ja ruokaturvattomuutta sekä niiden syitä, ei tuotannon ekologisuutta. Kuten BIOS-tutkimusyksikön laajalle yleisölle suunnatussa artikkelissa todetaan, maailman ruokajärjestelmä kohtaa lukuisia ongelmia, joihin on löydettävä yhtaikaisia vastauksia. Miten torjua nälkää ja ruokaturvattomuutta, vähentää tuotannon ympäristövaikutuksia ja sopeutua ympäristömuutoksiin? Tämä on viheliäisen vaikea haaste: maailman ruokajärjestelmä mullistuu joka tapauksessa, mutta muutoksen suunta voi jättää jonkin ulottuvuuden huomiotta ja aiheuttaa ongelmia ratkaistessaan toisia.

Maailman pientuottajien aseman parantaminen ja paikallisten ruokajärjestelmien tukeminen ovat ensisijaisen tärkeitä. Nälkä ja ruokaturvattomuus eivät nimittäin synny useimmiten ruoan puutteesta vaan kyvyttömyydestä myydä, ostaa, säilyttää, kuljettaa ja valmistaa turvallisesti ruokaa. Siksi nälkää on myös runsauden oloissa ja valtioissa, jotka vievät ruokaa. Pientuottajat kasvattavat valtaosan ruoasta kehittyvissä maissa, mutta he ovat järjestelmällisesti heikommassa asemassa niin taloudellisesti kuin ravitsemuksellisesti. Nälkä ei ole vain tuotantokysymys vaan eriarvoisuus- ja valtakysymys – eli nälkä- ja köyhyysrajalla eläminen ei ole pienviljelijän vääjäämätön osa. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö on korostanut ruokaturvaraporteissaan yhä enemmän pientuottajien roolia ja paikallisten ruokajärjestelmien tuen tärkeyttä laajalle ja monipuoliselle inhimilliselle kehitykselle. Tutkimustieto tukee tätä laajasti (1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8). Yksiulotteinen pyrkimys keskittyneeseen suurtuotantoon ja ihmisten “vapauttamiseen paikallisen pientuotannon orjuudesta” (Pursiaisen ilmaisu) ohittaa koko tämän keskustelun.

Siksi etenkin köyhissä oloissa paikallisten pientuottajien aseman vahvistaminen on nälän voittamisen ytimessä. Se ei tarkoita, että kaiken ruoan kaikkialla tulisi olla lähellä ja pienimuotoisesti tuotettua. Ruoantuotannon tavat täytyy sovittaa kulloiseenkin ekologiseen, sosiaaliseen, kulttuuriseen ja taloudelliseen ympäristöön – juuri siksi on tärkeää, että ruokajärjestelmän muutos ei esimerkiksi köyhdytä laajoja väestönosia, kiihdytä kaupungistumista ennestään tai yksipuolista ruokavaliota.

Tämä ei liioin tarkoita ruoan maailmankaupan loppumista, mutta sen merkitys muuttuu. Ruoantuotannon olosuhteiden heikentyessä monilla maailman alueilla on hyvin odotettavissa, että tuotantoa täytyy suunnata enemmän oman väestön ruokkimiseen. Köyhemmissä maissa nimittäin lisääntyvä tuontiriippuvuus tekee entistä alttiimmaksi suhdanteiden ja tuotannon heilahtelulle. Suhteellisen omavaraisuuden merkitys kasvaa, mutta se ei tarkoita alueiden eristäytymistä toisistaan. Samansuuntaisia näkemyksiä paikallisen tuotannon merkityksestä ovat Suomessa esittäneet esimerkiksi e2 Tutkimus, Winland-hanke sekä professori Tiina Silvastin tutkimusryhmä.

“BIOS-instituutti julkaisee myös tieteelliseltä näyttäviä raportteja

Pursiaisen viittaama BIOS-tutkimusyksikön taustaraportti myöhemmin tänä vuonna ilmestyvää YK:n kestävän kehityksen raporttia varten perustuu tutkimuskirjallisuuteen ja pitää sisällään lähdeviitteet. Lukija voi siten perehtyä raportin tieteelliseen taustaan ja muodostaa näkemyksensä esitettyjen argumenttien perusteluista.

YHTEISTÄ MAASTOA MONITIETEISELLE YHTEISTYÖLLE YMPÄRISTÖONGELMIEN RATKAISEMISEKSI

Edellisistä virhekäsityksistä huolimatta Heikki Pursiaisen tekstistä voidaan nostaa esiin muutama talouden ja ympäristön välistä suhdetta koskeva kiteymä, joiden käsittelyllä tulisi olla tärkeä asema tulevaisuutta koskevassa monitieteisessä keskustelussa.

“Ilmastoinvestoinnit kun eivät ole rahaa vaan oikeaa varallisuutta: ihmisten työtä, tutkimuslaitoksen rakennuksia ja työvälineitä, tietokoneita, terästä, tuulivoimaloita, ydinreaktoreita ja niin edelleen.”

Lukija ei voi olla varma, mitä tarkoittaa, että “investoinnit ovat oikeaa varallisuutta”, mutta hyväntahtoinen tulkinta on, että Pursiaisen mielestä ilmastoinvestointeja ajatellessa päähuomion tulisi kohdistua ihmistyöhön, luonnonvaroihin, teknologiaan, saavutettaviin päästövähennyksiin, ja niin edelleen. Jos tämä tulkinta on oikea, niin tältä pohjalta on hyvä rakentaa monitieteistä keskustelua. Se palauttaa usein varsin abstraktin talouskeskustelun oikeasti talouden toimintaa nyt ja tulevaisuudessa määrittäviin materiaalisiin tekijöihin. Toisaalta meidän on myös ymmärrettävä, miten raha- ja rahoitusjärjestelmä todellisuudessa ohjaavat ja ottavat käyttöön edellä mainittuja resursseja. Talouden ymmärtämiseksi molempia katsantokantoja tarvitaan.

“Olemme ilmastonmuutoksen vuoksi jonkin verran köyhempiä kuin aiemmin kuvittelimme. Meidän on käytettävä osa taloudellisista voimavaroista muun kulutuksen sijasta päästöjen vähentämiseen. Tämä ei ole taloudellinen menetys, sillä vastineeksi saamme paremman ilmaston. Mutta joudumme tinkimään muusta tämän päämäärän vuoksi.”

Juuri näin. Kun tästä osuudesta varsin varovainen “jonkin verran köyhempiä” muutetaan muotoon “huomattavasti köyhempiä”, on näkemys aivan linjassa kansainvälisen tieteellisen ympäristökeskustelun kanssa. Ekologinen jälleenrakennus suuntaa talouden voimavaroja vähäpäästöisen infrastruktuurin ja käytäntöjen rakentamiseen. Se on joksikin aikaa pois muusta taloudellisesta toiminnasta, mutta turvaa hyvän elämän mahdollisuudet jatkossakin. Elämän ei tarvitse olla köyhempää, mutta sen täytyy nojata vähempään energian ja luonnonvarojen käyttöön.

“Kasvu oikein ymmärrettynä on sitä, että ihmisten mahdollisuudet toteuttaa omia päämääriään lisääntyvät.”

Tätä virkettä aiemmin Pursiainen oli lisäksi todennut, että bruttokansantuote on mittarina puutteellinen. Hyvä: lähtekäämme siitä, että taloudessa tavoitellaan tällaista kasvua bruttokansantuotteen kasvun sijaan. Sitä ei kai kukaan vastusta?

“Perusteluja tälle [talouskasvun lopettaminen] on monia, mutta varmaankin yleisin on se, ettei ns. irtikytkennästä ole näyttöä. Toisin sanoen ei ole suoraa empiiristä näyttöä siitä, että kasvu olisi mahdollista ilman päästöjen (tai muun luonnon tuhoutumisen) samanaikaista lisääntymistä. Mutta tietenkään näyttöä irtikytkennästä ei ole, koska sitä ei koskaan aikaisemmin ole yritetty.”

On aivan totta, että sen perusteella, että talouskasvun ja kasvihuonekaasupäästöjen irtikytkennästä ei ole näyttöä, ei voida suoraan sanoa, että niiden irtikytkeminen ei olisi lainkaan mahdollista. Samaa mieltä voi olla myös siitä, että irtikytkentää ei ole kunnolla yritetty, ja nyt sitä pitäisi toden teolla yrittää. Talouden ja kasvihuonekaasupäästöjen irtikytkentää koskeva kirjallisuus viittaisi siihen suuntaan, että irtikytkentä on tietyin edellytyksin mahdollista tarvittavien ilmastotoimien aikataulussa. Se vaatisi radikaalien päästövähennysten lisäksi sitä, että toistaiseksi olemattomat hiilen talteenotto- ja varastointiteknologiat skaalattaisiin massiivisesti ja onnistuneesti käyttöön jo seuraavan vuosikymmenen kuluessa (erittäin epävarmaa) ja talouskasvu olisi historiallisesti erittäin maltillista, lähentelisi nollakasvua (varsin mahdollista) (ks. tiivis yhteenveto irtikytkennän haasteesta).

Ilmastopäästöt ovat kuitenkin helpompi osa yhtälöä. Luonnonvarojen ja talouden irtikytkennän osalta kysymys on vielä massiivisempi ja monimutkaisempi, eikä tästä puolesta ole oikein edes alettu keskustella. Globaali luonnonvarojen käyttö kasvaa jatkuvasti, mikä ruokkii ilmastonmuutoksen lisäksi biodiversiteetin katoa ja monia muita suuria ympäristömuutoksia. Irtikytkentä on siis kaikella mittapuulla valtava, erittäin vaikea tehtävä, mikä on pidettävä koko ajan mielessä. Muuten on vaarana, että politiikassa toistellaan vuodesta toiseen irtikytkentään liittyvää lepsua puheenpartta.

Taloustieteen ja potentiaalisten taloudellisten ohjausmekanismien osalta ilmastopäästöt ja luonnonvarat ovat hyvin erilaisia ilmiöitä. Ilmastonmuutoksen mekanismeja voidaan mielekkäästi ajatella globaalin, kaikille yhteisen ilmastoekosysteemin puitteissa hiilidioksidiekvivalentteina. Ilmastonmuutoksen aiheuttajat voidaan yhteismitallistaa ja niille voidaan etsiä yhteinen hinta. Luonnonvarat eivät sen sijaan palaudu yhteiseen nimittäjään vaan sisältävät laadullisesti hyvin erilaisia tekijöitä ja prosesseja. Vaikkapa biodiversiteetille voidaan myös antaa yksi hinta, mutta sen informaatio- ja ohjausarvo jäisi väistämättä hyvin alhaiseksi.

LOPUKSI

Ilmastonmuutos ja muut ympäristökriisit eivät ole vain yksi talouden ongelma muiden joukossa. Niillä on eksistentiaalinen merkitys ihmisyhteisöjen ja siten talouksien tulevaisuudelle. Keskusteltaessa taloudesta niin tieteessä kuin julkisuudessakin on etsittävä keinoja vastata akuutteihin ympäristökysymyksiin. On tärkeää käydä rakentavaa talousteoreettista keskustelua, mutta yhtä tärkeää on kyky rakentaa poliittisia työkaluja, joiden avulla yhteiskunnat voivat nopeasti toteuttaa vaadittavat toimenpiteet päästöjen vähentämiseksi.

Laajalle tiedeyhteisölle näyttäisi olevan ilmeistä, että aikamme viheliäisiä kriisejä ei voida lähestyä saati ratkaista yhden tieteenalan lähtökohdista käsin. Suurin osa tieteenaloista on ymmärtänyt omat rajoitteensa ilmastonmuutoksen, biodiversiteettikadon ja resurssikriisien edessä, ja niiden edustajat hakeutuvat yhä useammin poikkitieteelliseen vuoropuheluun. Me BIOS-tutkimusyksikössä toivomme, että yhä useammat taloustieteilijät liittyvät vuoropuheluun mukaan. Muuten on vaarana, että taloustiede ajautuu yhteiskunnallisessa päätöksenteossa marginaaliin, ja samalla menetämme osan talouden ymmärryksestä. Ensisijaiseksi nousevat joka tapauksessa tiedot ja työkalut, jotka auttavat yhteiskuntia rakentamaan vähäpäästöistä infrastruktuuria ja samanaikaisesti ratkaisemaan aikamme keskeisiä sosiaalisia ongelmia.