BIOS-tutkimusyksikön ekologinen jälleenrakennus on suomalaiseen ympäristöön räätälöity näkemys välttämättömästä siirtymästä kohti kokonaisvaltaisesti kestävää yhteiskuntaa. Perusajatukset ovat yksinkertaisia. Ekologiset ja materiaaliset reunaehdot pitää ottaa tosissaan talouden, politiikan ja kaiken elämän perusedellytyksinä – sen sijaan, että ne jäävät yksittäisten päästörajoitusten ja erillisen ympäristöpolitiikan asiaksi. Hyvinvointia tulee luoda ja ylläpitää oikeudenmukaisesti kaikille ihmisille pitäytyen näissä reunaehdoissa. Siirtymän täytyy tapahtua jokaisella yhteiskunnan alueella yhtaikaa niin, että muutokset tukevat toisiaan sen sijaan, että ne olisivat ristiriidassa tai kilpailisivat samoista resursseista.
Helppo asia sanoa, mutta sen toteuttaminen ja keinojen keksiminen vaatii koko yhteiskunnan osallistumista, kaikkien elämänalueiden osaamisen ja tiedon tuomista mukaan – uudenlaista sivistystä. Millaista sivistystä ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella tarvittaisiin?
*
Nykyisin kokonaisvaltaisen ekologisen siirtymän ajatusta tavoitellaan usein jakaen kestävyys ekologiseen, taloudelliseen, sosiaaliseen ja kulttuuriseen. Tämä on kuitenkin omiaan luomaan mielikuvaa näiden välisestä puntaroinnista: kaikki ulottuvuudet on otettava huomioon, tasavertaisina, ikään kuin samalla vaa’alla punniten. Näin kiista siitä, tarvitaanko järjestelmätason kestävyyssiirtymää vai pärjätäänkö viherretyllä business as usualilla, siirtyy ikään kuin kestävyyssanaston piiriin: “Tottahan toki ympäristökestävyydestä on huolehdittava, mutta on myös muistettava taloudellinen kestävyys.” Sosiaalisen kestävyyden nimissä vastustetaan pyrkimyksiä yhteiskunnan aineenvaihdunnan muuttamiseen, koska sen nähdään esimerkiksi uhkaavan syrjäseutujen elinkeinoja: “Ekologinen kestävyys on tärkeää, mutta sosiaalista ei sovi unohtaa.”
Kummassakin lausumassa on totuutta mukana, mutta liian usein tahtoo käydä niin, että muista kestävyyden lajeista tulee vasta-argumentteja ekologiselle kestävyydelle. Maailmankuva pirstoutuu: yhdessä kestävyysnäkemyksessä pitäydytään vanhassa ja mahdottomaksi käyneessä elämäntavassa, toisessa pyritään muutokseen. Muutoksen vastustaminen verhoutuu puheeseen ulottuvuuksien tasapuolisesta arvottamisesta.
Ekologisen jälleenrakennuksen ydinajatus on, että tällaisen konfliktihakuisen puntaroinnin sijaan kestävyyden ulottuvuuksien tavoittelun on muodostettava yhtenäinen kokonaisuus, jossa ulottuvuudet tukevat ja rakentavat toisiaan. On kuitenkin ymmärrettävä, että ekologinen kestävyys – ympäristön ja materiaalisten reunaehtojen kunnioittaminen – on edellytys kaikelle. Jos ne murentuvat, mitään kestävyyttä ei ole.
Tämä on ensimmäinen lähtökohta pohdittaessa sivistyksen merkitystä ekologisen jälleenrakennuksen maailmassa: sivistynyt yhteiskunta on mahdollinen vain, jos se ei tuhoa omia ja muiden elämän edellytyksiä. Tämä hahmotetaan nykyään juhlapuheiden ja yleisten linjanvetojen tasolla, mutta käytännössä ekologian ensisijaisuutta ei ole sisäistetty politiikan, talouden ja kulttuurin tekemisen tapoihin.
*
Ekologisen jälleenrakennuksen motiivina on, että käynnissä on useita laajoja ja toisiinsa vaikuttavia ympäristö- ja luonnonvarakriisejä. Näistä tutuin on ilmastonmuutos, mutta sen rinnalla luonnon monimuotoisuuden kadon merkitys on alettu hahmottaa yhä laajemmin. Merten ekosysteemien tilan heikkeneminen, viljelysmaan tuhoutuminen ja makean veden kriisit ovat esimerkkejä muista suurongelmista. Suomalaisessa ympäristössä on helppo ajatella, että kaikki nämä eivät koske meitä, mutta suomalaisen elämäntavan luonnonvarojen kulutusta ja ympäristökuormaa on “ulkoistettu” myös muualle maailmaan kansainvälisen kaupan myötä. Samaten globaalisti verkottuneiden ekologisten, taloudellisten, poliittisten ja kulttuuristen suhteiden kautta emme koskaan ole niiden vaikutuksille immuuneja. Ekologista jälleenrakennusta joudutaan tekemään epävarmassa maailmassa.
Toinen lähtökohta pohdittaessa sivistystä ekologisen jälleenrakennuksen maailmassa on globaali vastuunkanto. Ei siis riitä, että elämän ekologisista ja materiaalisista reunaehdoista pidetään huolta omalla tontilla, vaan yhteen verkottuneessa maailmassa on otettava vastuu myös omasta vaikutuksesta globaaliin todellisuuteen ja hahmotettava oma alttius yllättäville ja nopeasti leviäville muutoksille.
Sivistynyt yhteiskunta ei voi olettaa, että muut jossain toimivat ja itse voi lekotella laakereillaan – joko olettaen, että itse on kovin pieni ja syrjäinen tai uskoen, että on jo tehnyt muita enemmän. Ensinnäkin ihmisten maailma koostuu lukemattomista yhteiskunnista, ja aivan kuin ekologisessa jälleenrakennuksessa koko Suomi joutuu muuttumaan, myös globaalissa kestävyyssiirtymässä tarvitaan kaikkien yhteiskuntien osallisuutta. Vapaamatkustaminen voi vain murentaa muiden motiivia toimia, etenkin jos tähän sortuvat vauraat ja hyvinvoivat yhteiskunnat, vaikka kuinka pienet. Toiseksi on kriittisen tärkeää muistaa, että yksikään vauras yhteiskunta ei ole onnistunut vähentämään ympäristökuormaansa ja luonnonvarojen kulutustaan tarpeeksi nopeasti, johdonmukaisesti tai laajasti – ei myöskään Suomi. Tältä pohjalta ei ole varaa hurskastella omasta erinomaisuudestaan.
*
Ympäristö ei ole yksi ja yhtenäinen, eikä vastaavasti ole yhtä vaan lukuisia ympäristöongelmia ja ympäristökuormituksen muotoja. Siksi ei esimerkiksi riitä, että Suomessa on saatu kasvihuonekaasujen päästöt laskuun. Ensinnäkin missään maassa ne eivät laske tarpeeksi nopeasti vieläkään, jotta päästäisiin edes joten kuten turvallisessa aikataulussa nettonollapäästöihin ja sen jälkeen nettonegatiivisiin. Toiseksi, ja vielä tärkeämpää, monilla muilla alueilla kuten biodiversiteetin kadossa tai luonnonvarojen kulutuksessa edistystä ei ole lainkaan tai tehdään jopa takapakkia. Kolmanneksi yhden ympäristökriisin hoitamista ei pidä tehdä niin, että heikennetään tilannetta toisen suhteen. Juuri tämä on ytimessä esimerkiksi siinä huolessa, jota lukuisat tutkijat ovat esittäneet metsien energiakäytön suhteen.
Tämä on kolmas lähtökohta ekologisen jälleenrakennuksen sivistykselle: on hahmotettava ympäristö- ja luonnonvarakysymysten moninaisuus ja keskinäisvaikutukset. Joskus vaikeita valintoja ei voi välttää, mutta lopputulos on varmasti huono, jos keskitytään vain yhteen ongelmaan ja jätetään muut systemaattisesti vähemmälle huomiolle. Juuri tämän vuoksi olemme kritisoineet irtikytkennän käsitteeseen nojaavaa keskustelua: siinä on taipumus ensinnäkin tehdä syvästi ongelmallisia tulkintoja yleisestä ekologisesta kestävyydestä yhden ympäristökuormituksen lajin (yleensä ilmastopäästöt) pohjalta ja toiseksi sivuuttaa se, että ympäristökriisien torjunnassa ja hillinnässä on myös kiireiset aikataulunsa. Keskustelu etääntyy abstraktiksi juupaseipästelyksi kauas niistä konkreettisista haasteista ja ongelmista, jotka ekologisessa jälleenrakennuksessa on ratkaistava. Pähkinänkuoressa: irtikytkennän unelmana on, että maailma etenee hyvään suuntaan ja asiat lutviutuvat, kun nykykehitystä ei häiritä. Mutta tarpeeksi laaja-alaista ja jatkuvaa kestävyyssiirtymää ei tapahdu, jos siihen ei johdonmukaisesti pyritä.
*
Miksi ongelmien ”torjunnassa ja hillinnässä”? Siksi, että esimerkiksi ilmastonmuutos on käynnissä oleva prosessi, jonka seuraukset vaikuttavat ihmisyhteiskuntiin ja muuhun luontoon jo nyt monin tavoin. Parhaassakin tapauksessa, eli vaikka kasvihuonekaasujen päästöt saataisiin globaalisti nollaan vuosisadan puoliväliin mennessä ja hiilen talteenoton avulla negatiivisiksi sen jälkipuoliskolla, vakavia muutoksia on silti edessä. Ilmastonmuutosta ei voida pysäyttää, mutta sitä voidaan hillitä, jotta kaikkein vaarallisimmilta muutoksilta vältyttäisiin. Kuten neljä vuotta sitten kirjoitin, ilmastonmuutoksen kanssa eläminen on “sadan vuoden urakka”. Samoin luonnon monimuotoisuuden kato täytyisi saada lähivuosikymmeninä taittumaan, mutta luonnonympäristöjen elvyttäminen sekä ihmistoiminnan ja muun luonnon kestävämmän yhteiselon muotojen rakentaminen on pidempi prosessi.
Tämä on neljäs sivistyksellinen lähtökohta ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella: on pidettävä mielessä lyhyen tähtäimen kriittiset haasteet ja pidemmän aikavälin tavoitteet. BIOS-tutkimusyksikössä olemme pyrkineet havainnollistamaan tätä puhumalla siirtymäpolitiikasta. Lähivuosikymmeninä on onnistuttava tietyissä kriittisissä ympäristö- ja luonnonvarahaasteissa, jotta kriittisten rajojen ylittäminen ei vie mahdollisuuksia pidemmän aikavälin kestävyyden tavoittelulle. Ilmastonmuutoksen hillintä on tästä leimallinen esimerkki: aiemmat päästövähennykset ovat tärkeämpiä kuin myöhemmät, sillä ilmakehään kertynyt kasvihuonekaasujen pitoisuus on se seikka, joka määrittää muutoksen rajuuden. Ilmastovitkasteluun ei ole aikaa.
*
Haimme termillä “ekologinen jälleenrakennus” tietoisesti vertauskohtaa maailmansotien kauden jälkeisestä jälleenrakennuksesta, jossa paitsi jälleenrakennettiin yhteiskuntaa sodan raunioilta myös pystytettiin aidosti uutta – hyvinvointivaltioita ja poliittista yhteisymmärrystä veristen konfliktien kauden jälkeen. Historiallinen jälleenrakennus eroaa ekologisesta jälleenrakennuksesta tietysti siinä, että jos aikanaan uutta yhteiskuntaa ja hyvinvointia luotiin lisääntyvällä fossiilisella energialla ja luonnonvarojen kulutuksella, nyt jälleenrakennus edellyttää puhtaampaa energiantuotantoa, luonnonvarojen käytön kohtuullisuutta ja uudenlaisia toimintatapoja kaikilla elämänalueilla. Asumisen, liikkumisen, syömisen ja ylipäätään kaiken elämän täytyy löytää uusia keinoja, jotka kuormittavat vähemmän muuta luontoa.
Yhteistä historialliselle jälleenrakennukselle sen sijaan on tarve yhteistoiminnalle ja yhteiskunnan kyvylle asettaa yhteisiä pidemmän aikavälin päämääriä. Lyhyiden poliittisten kausien ja tilinpidon vuodenaikojen rinnalle tarvitaan kykyä luoda johdonmukaisia poliittisia visioita – ekologinen jälleenrakennus edellyttää suunnitelmallisuutta. Tässä hengessä BIOS on ehdottanut tiedevetoisen teollisen murroksen suunnitteluyksikön perustamista. Se tuottaisi yhteiskunnalle monitieteiseen ymmärrykseen perustuvaa tietoa siitä, millaisia konkreettisia teknologiaan, infrastruktuuriin ja käytäntöihin käyviä muutoksia kokonaisvaltainen kestävyyssiirtymä edellyttää.
Tällaisen tiedevetoisen suunnitelmallisuuden rinnalla tarvitaan muutakin, kuten ymmärrystä siitä, millaista kasvatusta, opetusta, tutkimustyötä ja työllisyyspolitiikkaa näin perusteellinen yhteiskunnan aineenvaihdunnan muutos vaatii. Se taas edellyttää juuri sellaisia kulttuurisia ja sosiaalisia voimavaroja, jotka tekivät historiallisesti hyvinvointivaltion luomisesta mahdollista kuolettavan kiistaisten vuosikymmenten jälkeen. Kuitenkin juuri tällä saralla nykyinen yhteiskunnallinen kehitys on Suomessakin ollut huolestuttavaa. Yhteiskunnallisten kiistojen ruokkiminen sekä ihmisryhmien ja alueiden välisten erojen ja ristiriitojen korostaminen ovat yhä näkyvämpiä ilmiöitä myös suomalaisessa politiikassa. Tämä tekee ekologisen jälleenrakennuksen edistämisestä vaikeaa, vaikka periaatteessa Suomella pitäisi olla moiselle kestävyyssiirtymälle globaalisti katsoen hyvät edellytykset: hyvä peruskoulutus, luottamus yhteiskunnan instituutioihin, toimiva terveydenhuolto, laaja sosiaalinen turvaverkko ja niin edelleen. Nämä demokratian ja oikeudenmukaisuuden instituutiot eivät kuitenkaan toimi kunnolla, jos henkinen ilmapiiri muuttuu vihamieliseksi. Polarisaatiota ja muukalaisvihaa tietoisesti edistävä politiikka on merkittävimpiä vastavoimia kestävyyssiirtymille kaikkialla maailmassa.
*
Tämä on viides sivistyksellinen lähtökohta: laaja yhteiskunnallinen osallisuus, halu ymmärtävään ja rakentavaan kommunikointiin ja pyrkimys oikeudenmukaisuuteen ovat ekologisen jälleenrakennuksen ydinkysymyksiä. Ei siis ole niin, että nämä ovat mukavia “sosiaalisen” kestävyyden asioita, jotka olisi kiva yhdistää “ekologiseen”. Ne eivät tule toimeen ilman toisiaan. Sillä kuten sanottua, ekologinen jälleenrakennus ei ole vain päästörajoituksia ja joidenkin saastuttavien toimintatapojen lopettamista. Alasajon lisäksi tarvitaan “ylösajoa”: kun esimerkiksi työllisyyttä häviää yhtäällä, sitä olisi synnytettävä toisaalla ja mieluiten niin, että ihmisten osaaminen olisi muokattavissa uusiin tehtäviin.
Muutoin käy niin, että siirtymässä alueiden ja ihmisryhmien eriarvoisuus lisääntyy, syrjäytyneisyys ja osattomuus kasvavat ja ekologiselta jälleenrakennukselta häipyy uskottavuus ja yhteiskunnallinen oikeutus. On lukuisia esimerkkejä siitä, miten reagoiminen kriiseihin ja katastrofeihin voi päätyä syventämään omaisuuden ja vallan eriarvoista uudelleenjakoa. Samat riskit liittyvät kestävyysmurroksiin, jollei tätä “reilun siirtymän” lähtökohtaa omaksuta.
Ekologinen jälleenrakennus on myös väistämättä reagoimista, mukautumista ja sopeutumista jo käynnissä oleviin ympäristömuutoksiin, sillä parhaimmassakaan mahdollisessa maailmassa niitä ei voida enää välttää. Elämme “perityssä tilanteessa”, jossa siirtyminen vaikeammin ennustettaviin olosuhteisiin on jo kirjoitettu sisään tulevaisuuteen. Tämä on maailmanhistoriallinen haaste: instituutiomme, elämäntapamme, uskomusjärjestelmämme ja teknologiset polkumme ovat rakentuneet maailmaan, jota oikeastaan ei ole enää olemassa. Tässä on moniselitteisen tieteellisen termin “antroposeeni” ydinviesti: ihmisyhteiskunnille vieraanvarainen maailmankausi on tullut päätökseen, ja on opittava elämään uudenlaisessa maailmassa.
Myös tämän vuoksi osallisuus, tasavertaisuus, oikeudenmukaisuus ja reiluus ovat ydinkysymyksiä ekologisessa jälleenrakennuksessa, eivät vain jotain erillistä “sosiaalista” kivaa. Yhteiskunnilla, jotka pystyvät mobilisoimaan kansalaistensa luovuuden, yhteistyöhalun, kekseliäisyyden ja luottamuksen tulevaan yhteiseen rakennustehtävään, on parhaat mahdollisuudet onnistua tällaisessa ylisukupolvisessa tehtävässä. Muistetaanhan: kiireisimmän siirtymäkauden haasteiden jälkeen on paljon lisää tehtävää, aina seuraavalle vuosisadalle. Nyt näkyvissä on vain välitavoitteita, jotka antavat mahdollisuuden oppia tekemään niitä asioita, joita ei ole vielä edes näkyvissä.
*
Kuudes lähtökohta on: tarvitaan kansalaisuuden idean laajennusta. Nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä kansalaisuus on edelleen keskittynyt kahteen toimintoon: äänestämiseen ja kuluttamiseen. Yksilön vaikutusvalta kanavoituu pääosin näiden tekojen kautta, ja etäisyys varsinaiseen päätöksiä tekevään ja toimivaan poliittiseen luokkaan on hyvin suuri. Mutta ilman laajempaa, aktiivista, vaativaa ja toiminnan aloitetta ottavaa kansalaisuutta ei ole mahdollisuutta saada käyntiin suuria yhteiskunnallisia muutoksia. On selvää, että ekologisen jälleenrakennuksen kaltainen muutos ei voi lähteä liikkeelle ja pysyä yllä kitkatta ja vailla vastarintaa, sillä nykyisen elämäntavan jatkumisessa on kiinni monien omaisuuksia, vaikutusvaltaa ja hankittuja etuisuuksia. Vaikka siis yhtäältä tarvitaan yhteistyöhenkeä ja rakentavaa kommunikaatiota, toisaalta politiikkaan kuuluva kiistaisuus ei mihinkään häviä. Muutoksia ei tapahdu ilman poliittisia liikkeitä.
Siksi onkin tärkeää tukea ja ymmärtää esimerkiksi nuorten uusia ympäristöliikkeita ja oppia niistä sen sijaan, että mestaroitaisiin vanhempien oikeudella “oikeista” osallistumisen tavoista tai valitettaisiin, kuinka nuoriso on pilattu pelottelemalla ympäristökriisillä. Miksi ei otettaisi tosissaan, mitä he sanovat? Nämä liikkeet rakentavat osaltaan uudenlaista kansalaisuutta. Sama koskee vaikkapa kehittyvän maailman kansanliikkeiden ääniä, jotka tahtovat jäädä sivuun neuvotteluissa tulevaisuuden kehityksestä. Ehkä kuitenkin juuri heillä on sellaista kokemusta käsillä olevista ympäristömuutoksista, joista myös meidän kannattaisi hyvän sään aikana oppia?
*
Ympäristöajattelussa on keskitytty tällä saralla puhumaan pitkälti ”arvoista”, moraalisista asenteista ja luontosuhteista. Tarkastelun kohteena ovat enemmän tai vähemmän abstrahoidut yksilöt, joiden toiminnan ja arvostusten välistä suhdetta pohditaan. Miten arvostuksia saataisiin muuttumaan, jotta ne vaikuttaisivat toimintaan kestävämmän elämäntavan suuntaan? Toisaalta vanha yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen probleema on, että arvostukset eivät aina näy käytännöissä.
Nähdäkseni selitys on suhteellisen yksinkertainen: moraaliset arvot eivät ole etukäteisiä ”toiminnan reseptejä”, jotka ensin omaksutaan ja sitten pannaan toimeen. Ne ovat usein toiminnan kanssa yhtaikaisia, ja joskus ehkä myös jälkikäteisiä ajattelutaipumuksia. Ne omaksutaan käytäntöjen osana, niitä ylläpitämään, oikeuttamaan ja vakiinnuttamaan. Käytäntöjen ja arvostusten muutos vaatii hedelmällistä maaperää, jotta muutoksesta tulee pysyvää eikä se jää vain marginaalisiksi signaaleiksi. Jos maaperä on hedelmätön tai vihamielinen, uudet arvostukset eivät voi lähteä juurtumaan ja leviämään. Ne voivat kuihtua tai jäädä kuolleeksi kirjaimeksi: “ympäristöystävällisyydeksi” ilman kunnollisia mahdollisuuksia toteutua, jolloin jäljelle jää yksittäisiä symbolisia valintoja.
Seitsemäs lähtökohta ekologisen jälleenrakennusajan sivistykselle onkin, että sivistynyt yhteiskunta syntyy vasta käytäntöjensä vakiintumisen myötä. Siksi on harhaanjohtavaa yrittää lähteä liikkeelle siitä, millaisia arvoja ja asenteita tarvittaisiin, että kestävä elämäntapa olisi mahdollista. Niistä tulee kestäviä vasta yhteisöissä ja yhteiskunnissa, jotka tukevat kestäviä elämänkäytäntöjä. Tämä ei ole muna–kana-ongelma vaan kuvaus käytäntöjen ja ajattelun molemminpuolisesta kehityksestä. Moraaliset, poliittiset, taloudelliset ja elämäntavalliset muutokset etenevät jatkuvassa vuoropuhelussa, jos ne etenevät lainkaan.
*
Arvostusten rinnalla tarvitaan tietoa ja kriittisiä kykyjä ymmärtää sitä. Yhtä tärkeää sivistyksen juonnetta voikin hakea varhaisesta valistuksen ideasta. Modernin aikakauden alkupuolen valistusajattelulla on ollut monille ympäristöajattelijoille huono kaiku. Valistuksen nähdään olleen käynnistämässä henkistä kehitystä, jonka tuloksena syntyi harhainen ajatus ”luonnosta itsenäistyvästä” ihmiskunnasta – todellisuudessahan siteet luonnonjärjestelmiin kävivät koko ajan vain tiukemmiksi ja läpitunkevammiksi, kuten ilmastonmuutoksen kaltainen eksistentiaalinen kriisi osoittaa. Vaikka ei eletty “luonnosta”, käytännössä kulutettiin yhä enemmän luonnonvaroja ja nojattiin siihen, että ekologiset nielut pystyivät ottamaan vastaan kiihtyvästi ihmistoiminnan sivuseurauksia. Poissa silmistä, poissa mielestä.
Valistus oli kuitenkin moniääninen ja usein keskenään riitainenkin ilmiö, jonka tärkeitä piirteitä olivat vakiintuneiden auktoriteettien kyseenalaistaminen ja ylhäältä annetun, ilmoitetun (uskonnollisen tai maallisen) uskon korvaaminen tietävällä, kokeilevalla ja maailmaa tarkkailevalla asenteella. Sen tuloksena syntyi eittämättä paljon sellaista tiedettä, joka korosti vieraantumista luonnosta. Syntyi kuitenkin myös evoluutioteorian ja ekologian kaltaisia aivan uusia ymmärryksen alueita, joiden avulla ihmisen luontosidosta voitiin ymmärtää perusteellisemmin kuin koskaan aiemmin. Tämä ristiriitaisuus on valistuksen perinnön ytimessä.
Tällä hetkellä valistuksen perinnöstä kaikkien uhatuimpina ovat juuri ne ulottuvuudet, jotka ovat välttämättömiä kestävän elämäntavan kannalta. Ilmastotutkimuksen ja muun ympäristötutkimusten, evoluutioteorian, lääketieteen ja monen muun alan koetellun tiedon korvaavat suurille ihmisjoukoille uskomukset ja mielipiteet. Kahdeksas ekologisen jälleenrakennuksen sivistyksellinen lähtökohta onkin tieteellisen lukutaidon ja sovelluskykyjen korvaamattomuus. Tiedon ja mielipiteen rajan liudentuminen on aikakautemme pelottavimpia ilmiöitä, ja se on polarisaatiota ajavan politiikan rinnalla toinen merkittävä vastavoima ekologiselle jälleenrakennukselle.
*
Kokijalleen mielipidetieto tuo varmasti sellaista itsenäisyyden ja oman vallan palauttamisen tuntua, joka tietyssä mielessä on myös laajemmalle kansalaisuudelle välttämätöntä. Passiivinen ja epäkriittisesti uskomuksia omaksuva ihminen ei voi olla kansalainen laajemmassa mielessä. Yleistyvä tiede-epäluulo on kuitenkin perin juurin epäkriittistä. Minä olen minä, ja ajattelen näin, ja sillä hyvä. Jos mielipiteiden omaksumiselle ei ole minkäänlaisia yhteisiä kriteerejä ja niiden puntaroinnin tilaa, niistä tulee ihmisyhteisöjä sirpaloiva voima. Kaikilla on oma mielipiteensä, ja jokainen niistä on yhtä oikea, kuten on toisteltu. Totuuden tavoittelulle tämä ei jätä sijaa, jolloin sivistyksestä ei jää paljon jäljelle.
Aktiiviset kansalaiset tarvitsevat vahvoja kriittisiä taitoja tiedon omaksumiseen, soveltamiseen ja tarvittaessa myös sen kyseenalaistamiseen, sillä myös tieteelliset näkemykset vaikkapa taloudenhoidon tavoista voivat jähmettyä linnakkeisiinsa kritiikin ulottumattomiin. Kritiikki ei kuitenkaan ole mitä tahansa vastahankaisuutta, älyllistä itsevarmuutta ja oikeassa olemisen ylemmyydentuntoa. Se on taito, jonka kehittäminen, kuten arvojen ja arvostusten, edellyttää koulutuksen, kasvatuksen ja viestinnän kaltaisia instituutioita tuekseen. Se ei ole yksinäisen sankarin taito vaan samalla tavalla yhteinen ponnistus kuin koko ekologinen jälleenrakennus. Yhdeksäs lähtökohta sivistykselle ekologisen jälleenrakennuksen kaudella on kriittisyyden maineenpalautus.
*
Kootusti sivistys ekologisen jälleenrakennuksen maailmassa edellyttää ekologisten reunaehtojen kunnioitusta, globaalia vastuunkantoa, ympäristö- ja luonnonvarakysymysten moninaisuuden hahmottamista sekä lyhyen ja pitkän aikavälin tavoitteiden rinnakkaisuuden ymmärtämistä. Yhteiskunnallinen koheesio, joka tukee oikeudenmukaisuutta, osallisuutta ja rakentavaa vuoropuhelua – lakaisematta kiistoja maton alle – on kulttuurinen perusedellytys muutoksen pitkäjänteiselle toteuttamiselle, ja tuekseen se vaatii laajempaa ja aktiivista kansalaisuutta. Ei myöskään riitä, että vain omaksutaan uusia arvoja tai asenteita, vaan on samaan aikaan rakennettava käytäntöjä ja instituutioita, joiden piirissä ne voivat elää ja kukoistaa. Tarvitaan taitoja tieteellisen tiedon omaksumiseen, kriittiseen arviointiin ja soveltamiseen, ja niitä on kehitettävä yhdessä kasvatuksellisten ja sivistyksellisten instituutioiden tuella.
Kymmenes lähtökohta ekologisen jälleenrakennuksen sivistykselle on, että on lähdettävä liikkeelle.
Ville Lähde