Luonnonvarojen kulutuksen jatkuva kasvu on ympäristökriisien ytimessä. Kulutus on kasvanut nopeammin kuin globaali väestö tai bruttokansantuote – itse asiassa näiden kasvuvauhdin hiipuessa luonnonvarojen liikuttelun tahti on vain kiihtynyt. Kasvu ajaa ilmastonmuutoksen muiden globaalien ympäristönmuutosten ohella paikallisia ja alueellisia ympäristöongelmia. Energia- ja materiaalivirroista saatu hyöty jakautuu edelleen hyvin eriarvoisesti samoin kuin niiden kulutuksen kielteiset ympäristövaikutukset ja sosiaaliset seuraukset. Planeetan ekologiset reunaehdot tulevat vastaan – mutta pysäyttääkö luonnonvarojen niukkuus kehityksen? Mitä niukkuus ja runsaus tarkoittavat, kun puhumme luonnonvaroista?
![]()
Sillisaalis. Public domain, Wikimedia commons.
Arkisesti ajatellen niukkuus on sitä, että jotain on käytettävissä liian vähän. On toimittava säästeliäästi, eikä saa tuhlata. Luonnonvaraongelmien ymmärtämiseen arkikäsitys ei kuitenkaan pure kunnolla. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen taustalla on ennen kaikkea fossiilisten polttoaineiden runsaus – edes nyt tunnettuja ja nykyteknologialla käytettävissä olevia esiintymiä ei tulisi hyödyntää, jotta lämpeneminen voitaisiin pitää jonkinlaisten ”turvarajojen” alapuolella. Säästeliäisyyden sijaan pitäisi olla hyödyntämättä. Jotta voimme ymmärtää luonnonvarojen runsautta ja niukkuutta kunnolla, käsitteiden merkitystä on lavennettava arkisen näkökulman ulkopuolelle.
Mikään asia ei ole itsestään luonnonvara tai käytettävissä oleva resurssi (1), vaan se muuttuu resurssiksi käytännöllisissä suhteissa. Resurssina oleminen on olemista jollekin toiselle. Termiä käytetään pääosin inhimillisestä luonnon hyödyntämisestä, ja maailman olioiden näkeminen resurssina tulkitaankin usein luonnon haltuunoton perspektiiviksi. Tästä näkökulmasta ”resurssi” on hyväksikäytön sanastoa.
Jos ei kuitenkaan jäädä jumiin sanatasolle vaan ajatellaan itse asiaa, resurssina oleminen ja resurssien hyödyntäminen on leimallista elämälle ylipäätään. Aiheuttamistaan ongelmista huolimatta ihmistoiminta ei poikkea perustavanlaatuisesti muusta luonnosta – ”luonnottomuus” ei ole hedelmällinen näkökulma. Osallisuutemme muun luonnon toiminnassa mahdollistaa itse asiassa ympäristökriisien aineellisen perustan ymmärtämisen paremmin kuin erillisyytemme.
*
Elämän peruspiirre on, että se muokkaa ympäristöään itselleen sopivaksi. Vanha ekologisen lokeron käsite luo helposti mielikuvan, että luonnonjärjestyksessä on valmiita rooleja, joita eri lajit voivat omaksua. Tällainen staattinen luontokäsitys olikin voimassa vielä pitkään uudelle ajalle. Evoluutio- ja ekologiatieteiden myötä käsitys muuttui kuitenkin hiljalleen dynaamisemmaksi. Valmiiden lokeroiden sijaan käynnissä on jatkuva ekologisten lokeroiden rakentumisen prosessi. Kokonaisvaltaisen luonnonjärjestyksen sijaan syntyy limittäisiä aika- ja paikkasidonnaisia kokonaisuuksia, joissa eliöt ovat toisilleen resursseja monin erilaisin tavoin.
Näiden moninaisten kokonaisuuksien jatkuva muutos on luonnolle leimallista, ja perinteisesti siitä puhutaan kilpailuna. Luonnonhistoria ei kuitenkaan ole pelkkää kilpailua samoista resursseista, vaan se on myös kilpailun välttämistä uusia elämäntapoja ja uusia resursseja löytämällä – niin itseä kuin ympäristöä muokkaamalla. Symbioosi on elämän vuorovaikutusten olennainen muoto, omaa kehoamme myöten. Symbioottisen yhteiselon ja loisimisen välinen raja on sumea. Elämän vuorovaikutussuhteet eivät mahdu yhteen kilpailun tai kamppailun mielikuvaan.
Yhtäältä elämän moninaisesta limittäisyydestä ja resurssisuhteiden verkostoista seuraa äärimmäistä säästeliäisyyttä: luonnonjärjestelmissä syntyy kykyjä hyödyntää sellaisia aineen ja energian virtauksia, joita olisi erittäin vaikea hyödyntää ihmistoimin. Yhteyttäminen ja proteiinisynteesi tapahtuvat ”kuin luonnostaan”, kunhan ne mahdolliseksi tekevät mekanismit ovat syntyneet ja vakiintuneet evoluution tuloksena. Tällaiset historiallisesti perityt elämän piirteet ovat osa sitä katettua pöytää, jonka ääreen myös ihmislaji istuu. Tällaisten kykyjen ansiosta elävät olennot voivat myös sopeutua olosuhteisiin, joissa päältä päin katsoen käyttökelpoista energiaa ja ravintoa on tuskin lainkaan.
Toisaalta luonnonjärjestelmissä on paljon sellaista, joka ihmissilmin voi näyttää haaskuulta. Kategorisesti ei pidä paikkansa, että ”luonnossa kaikki kiertää”. Jos näin olisi, muinainen elämä ei olisi synnyttänyt fossiilisten polttoaineiden kerrostumia eikä maaperä toimisi joillain alueilla tehokkaana hiilinieluna. Luonnon järjestelmät ovat kaikkiaan alituisessa kehityksen tilassa, ja evoluutioon kuuluva kokeilun ja erehdyksen historia voi sekin näyttää ihmissilmin tuhlailevalta. Ja tietysti kaikkea pyörittää planeetan pinnalle saapuvan Auringon energian siekailematon ”tuhlaus”.
On ilmeistä, että säästeliäisyyden ja tuhlaavaisuuden kaltaiset ihmisen taloudenhoitoa kuvaavat käsitteet eivät auta meitä ymmärtämään luonnon järjestelmiä. Puuttuu yhteinen vertailupohja – minkä suhteen asiat ovat runsaita tai niukkoja, ja millä kriteerillä tuhlataan tai säästetään? Luonnon mosaiikissa yhtenäistä vertailupohjaa ei ole. Yhden autiomaa on toisen keidas, yhden saasta toisen ateria. Laatu on kaikelle elämälle keskeistä. Runsaus ja niukkuus ovat aina suhteessa elämisen tapaan, aineenvaihduntaan laajasti ymmärrettynä. Siksi niukkuus voi muuttua runsaudeksi myös elämäntapaa muuttamalla, aiempaa tehokkaammalla käytöllä tai muuttamalla elämän resurssiperustaa. Kilpailu samoista resursseista voi usein olla tätä paljon työläämpi reitti.
*
Myös ihmisen yhteiskunnilla on kautta historian ollut omat leimalliset aineenvaihduntansa. Se, että kaikki tarvitsevat energiaa, vettä, ravintoa ja suojaa, ei kerro vielä paljoakaan. Ne tavat, joilla nämä asiat ja monet muut elämän ulottuvuudet järjestetään, määrittelevät aineenvaihdunnan laadulliset piirteet. Aivan samaan tapaan se, että koko planeetan elämän kirjo on mahdollinen Auringon säteilyn jatkuvan virran ansiosta, ei kerro meille sitä, minkälaisia järjestäytymisen tapoja elämä ottaa tietyssä ajassa ja paikassa. Ekologiaa ei voi palauttaa termodynamiikkaan kuin erittäin korkealla abstraktiotasolla, jolloin menetetään elämän ymmärtämisen kannalta olennainen informaatio. (Ekologisen kriisin selittäminen korkean abstraktiotason termodynaamisilla kuvauksilla on valitettavasti tuskallisen suosittu ympäristöpuheen muoto.)
Nykyistä maailmanjärjestystä luonnehtii yhtäältä yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan mittakaavan jatkuva kasvu ja toisaalta sen laadullinen yhdenmukaistuminen globaalisti. Tietyistä asioista on tullut kaikkien avainresursseja, mikä tekee niiden hyödyntämisestä yhä intensiivisempää. Tätä kuvastaa hyvin se, että juuri sopivanlaisesta virtaavan veden muovaamasta ja lajittamasta hiekasta alkaa olla maailmassa pulaa. Aavikoiden hiekka ei rakentamiseen sovellu, joten hiekkaa kirjaimellisesti ryöstetään. Näin esimerkiksi Mekongin alajuoksulla laillinen ja laiton ruoppaaminen kirjaimellisesti tuhoaa elinoloja ihmisiltä ja lukemattomilta muilta olennoilta.
Niukkuus ei kuitenkaan tarkoita pelkästään sitä, että runsaat luonnonvarat olisivat muuttuneet ylikulutuksen myötä niukoiksi. Erottelu absoluuttisen ja suhteellisen niukkuuden välillä on valaiseva. Absoluuttisesti niukkaa asiaa on suoranaisesti vähän. Suhteellisesti niukka asia taas on niukentunut esimerkiksi suhteessa käytön ympäristöseurauksiin, muiden luonnonjärjestelmien toimintaan, hyödyntämisen vaatimiin muihin resursseihin, hyödyntämisen tapoihin – tai käytön määrään ja sen kasvuvauhtiin. Absoluuttinen niukkuus ei oikeastaan itsessään merkitse paljokaan: vaikka jotain asiaa olisi planeetalla vähän, kysymys sen niukkuudesta ja runsaudesta tulee merkittäväksi vasta sen päädyttyä osaksi käytännöllistä resurssisuhdetta. Hiekan hupeneminen on merkittävä ongelma juuri siksi, että käytön määrä kasvaa koko ajan ja siirrytään varantoihin, joiden käyttöönotto on yhä tuhoisampaa.
*
Lähteiden (source) ja nielujen (sink) erottelu kuvaa tärkeää ulottuvuutta niukkuuden suhteellisuudesta. Lähteiden niukkuus viittaa luonnonvarojen käyttöönottoon. Tämä ei kuitenkaan ole sama asia kuin absoluuttinen niukkuus: fossiilisia polttoaineita on valtaisia määriä, mutta vain pieni osa niistä on hyödynnettävissä millään läheisessä tai kaukaisessakaan tulevaisuudessa kuviteltavissa olevalla menetelmällä. Tuotanto käy lisäksi esiintymien heiketessä yhä työläämmäksi ja saastuttavammaksi sekä vaatii yhä suuremman siivun energiasta. Valtamerissä on edelleen paljon kalaa, mutta kalakantoja hyödynnetään niin intensiivisesti, että ne uhkaavat romahtaa laajalti, ja samansuuruisen kalansaaliin haalimiseen tarvitaan yhä suurempi kalastuslaivasto. Amazonin sademetsässä riittää kaadettavaa, mutta on selvää, että ekologisesta näkökulmasta ne ovat puuresursseina niukkoja.
Nielujen niukkuudella tarkoitetaan sitä, että ympäristön järjestelmien kyky ottaa vastaan luonnonvarojen hyödyntämisen seurauksia muuttumatta radikaalisti osoittautuu rajalliseksi. Nykyään nieluista puhutaan varmasti eniten ilmastonmuutoksen yhteydessä. Ilmakehän hiilidioksidinielun rajallisuus ilmenee ilmastonmuutoksena ja merten hiilidioksidinielun rajallisuus happamoitumisena (myös merten lämpönielu ilmenee monenlaisina ongelmina). Kasvillisuuden ja maaperän muodostamat hiilidioksidinielut taas eivät näyttäydy ongelmina vaan pikemmin osaratkaisuna – paitsi jos ekologiset muutokset kääntävät niiden hiilinielut hiilen lähteiksi.
Ylipäätään ”saastuminen” eri muodoissaan on ymmärrettävissä nielujen niukkuudeksi, kriittisten raja-arvojen ylittämiseksi. Saasteen ei siis tarvitse olla ”luonnotonta” tai ”keinotekoista” ollakseen harmillista, eikä edes ”väärässä paikassa” yhden kuluneen ja ongelmallisen määritelmän mukaan. Se voi juontua myös siitä, että jotain tuttua asiaa on vallan oikeassa paikassa, mutta liikaa, liian nopeassa tahdissa, erityisen hankalina aikoina ja niin edelleen.
Ilmastonmuutos kuvastaa hyvin, miten nielujen niukkuus on nykyisen luonnonvarojen niukkuuden merkittävimpiä muotoja. Fossiilisia polttoaineita on runsain mitoin, mutta niiden käyttöön ei ole varaa. ”Nieluongelmien” rinnalla myös ”lähdeongelmat” ovat kuitenkin mittavia. Biodiversiteetin heikkeneminen juontuu molemmista: voimaperäinen luonnonvarojen otto köyhdyttää ekosysteemien resurssilähteitä, ja köyhtyneet ekosysteemin kyky toimia erilaisten vaikutusten ”nieluna” heikkenee. Näin korkean abstraktiotason kuvaus ei paljoa kerro, mutta se muistuttaa, kuinka vahvasti biodiversiteetin katoa määrittää ihmistoiminnan mittakaava, luonnonvarojen käytön alueellinen laajuus ja käytön intensiivisyys.
Luonnonvarat voivat myös muuttua niukoiksi suhteessa luonnonvarojen hyödyntämisen muodostamaan laajempaan toimeliaisuuden verkostoon. Esimerkiksi makean veden varantoja käytetään monilla maapallon alueilla nopeammin kuin sekä pinta- että pohjavedet uusiutuvat (joskus käytetään myös käytännössä uusiutumatonta hyvin syvältä porattavaa ”fossiilista vettä”). Vesi on välttämätöntä tietysti jokaisen ihmisen hengissä pysymiselle ja ravinnon tuottamiselle, mutta sitä hyödynnetään paljon myös ”sekundäärisenä resurssina” kaivannaisteollisuudessa, jalostustoiminnassa ja monissa muissa teollisissa prosesseissa.
Vesivarojen hupeneminen voi tehdä siis jonkin toisen luonnonvaran hyödyntämisestä hankalampaa – tai pikemmin asettaa kilpasille yhtäältä ei-inhimilliset ja inhimilliset tarpeet tai eri yhteiskunnalliset veden käyttömuodot. Niinpä esimerkiksi sinänsä riittävän runsaiden vesivarojen äärellä etenkin köyhemmät ihmiset ja asuinalueet voivat kärsiä talousveden niukkuudesta tai veden laadun heikkenemisestä.
*
Viimeisen parin vuosisadan kehitystä luonnehtii yhä laajemmalle levinnyt käsitys luonnosta itsenäistymisestä. Teknologisen ja taloudellisen kehityksen on unelmoitu katkaisevan ihmiskunnan primitiiviset siteet raadantaan ja minimoivan kytköksen muuhun aineelliseen luontoon. Näin karkeassa muodossa ajatus esiintyy nykyään enää teknologiautopistisimmissa unelmissa, joissa ihmiskunta karistaa planeetan ekologiset kahleet yltään ja leviää tähtiin. Unelma on kuitenkin voimissaan irtikytkennän (decoupling) ideassa, jonka mukaan jatkuva taloudellinen kasvu on mahdollista kytkeä irti luonnonvarojen kulutuksen kasvusta. Tieteellinen tutkimus kuitenkin on osoittanut ajatuksen perin juurin ongelmalliseksi – puhumattakaan siitä, että jo nykyinen kulutustaso on kestämätön.
Illuusiota luonnosta itsenäistymisestä on pidetty yllä monin ajattelutavoin. Näistä merkittävimpiä on sellainen vulgääri käsitys luonnonvaroista, jossa maailma on ikään kuin pilkottu toisistaan erillisiksi käyttöään odottaviksi raaka-aineiksi. Maailman aines vain odottelee, että ihminen löytäisi sen. Kun yksi resurssi hupenee, inhimillisen luovuuden ja markkinoiden kiihokkeen avulla korvaava resurssi löytyy historian viisaudella. Tästä on esimerkkejä, mutta yhtä lailla on olennaisesti korvaamattomia luonnonvaroja kuten puhdas vesi ja viljelysmaa. Ja kokonaiskuva parin viime vuosisadan kehityksestä ei ole resurssien korvautuminen toisilla vaan uusien käyttöönotto toisten rinnalle ja koko kulutuksen mittakaavan kasvu.
Illuusiota ylläpidetään myös siten, että edellä kuvatut resurssien käytön laajemmat vaikutukset on suljettu tarkastelun ulkopuolelle ja nimetty taloustieteellisellä kielellä ulkoisvaikutuksiksi (externality), joiden ongelmana ei ole niiden olemassaolo vaan puutteellisesti määritelty hinta. Ulkoisvaikutukset eivät kuitenkaan pysy ”ulkoisina” vaan vaikuttavat suoraan aineellisella voimallaan inhimillisen ja ei-inhimillisen elämän mahdollisuuksiin – lopulta kaiken mielekkään hinnoittelun tuolle puolen. Ulkoisvaikutuksen käsite sulkee pois ekologisen perusajatuksen vuorovaikutuksen verkostoista, joiden ansiosta ekosysteemit ovat ylipäätään mahdollisia ja joiden toimintaan myös inhimillinen luonnonvarojen hyödyntäminen perustuu. Kirjassa Niukkuuden maailmassa kutsuin tätä ”ympäristön yhteishyväksi”.
Vulgääri käsitys resursseista myös keskittää huomion varsinaiseen käyttöön otettuun ja jalostettuun raaka-aineeseen – öljytynnyriin, puuvillapaaliin, metalliharkkoon tai kalajauhosäkkiin. Sen taustalta löytyvä aineellisen toimeliaisuuden verkosto häipyy näkymättömiin. Esimerkiksi jokaista maailmankaupassa kuljetettavaa materiaalitonnia vastaa 2,5–3 -kertainen määrä luonnonvarojen kulutusta tuottajamaassa. Tuotannon negatiiviset ekologiset ja sosiaaliset vaikutukset jäävät tuotantoalueelle (lukuun ottamatta esimerkiksi ilmastopäästöjä, jotka vaikuttavat globaalisti).
Tähän pohjaa toinen illuusion ylläpitämisen tapa, vaikutusten ”ulkoistaminen” muualle maailmaan. Poissa silmistä, poissa mielestä. Vaikka kaupan virrat kulkevat ristiin rastiin maailmassa, kokonaisuudessaan luonnonvaroista saatava hyöty virtaa voittopuolisesti maailman vauraammille alueille. Tuotannon ”tehokkuutta” eivät pääosin säätele tuotannolle edullisemmat ilmasto-olot tai muut ympäristötekijät, kuten nykyistä järjestystä usein legitimoidaan. Maailman materiaalista työnjakoa määrittävät ennen kaikkea heikot palkat, työsuojeluolot, sosiaaliset turvaverkot ja ympäristölainsäädäntö. Tällaisissa oloissa elävät ihmiset ja alueiden ekosysteemit ovat ekologisesti, sosiaalisesti ja moraalisesti kestämättömällä tavalla hyödynnettyjä resursseja toisille ihmisille.
Globaalia eriarvoisuutta oikeutetaan sillä ajatuksella, että kehityksen lopputuloksena olisi lopulta samanlainen korkea aineellinen hyvinvointi kaikkialla – mutta tämä olisi mahdollista vain, jos talouskasvun ja luonnonvarojen kulutuksen irtikytkentä onnistuisi. Sillä nykyisten vauraiden alueiden luonnonvarojen kulutuksen taso ei voi yleistyä kaikkialle. Aineellisesta irtikytkennästä ei kuitenkaan ole merkkejä tarvittavassa suuruusluokassa ja aikamittakaavassa. Pikemmin on niin, että ”globaali työnjako” eli taloudellisen ja ekologisen riiston asetelma vahvistaa ja pitää itseään yllä.
*
Ainoa ekologisesti ja inhimillisesti kestävä tie eteenpäin on luonnonvarojen kulutuksen volyymin lasku ja aineenvaihdunnan muuttaminen toisenlaiseksi. Niukkuutta ei siis voi välttää vain säästeliäisyydellä eli kulutusta vähentämällä, vaan tarvitaan myös kokonaisvaltaista elämäntavan muutosta – elämän resurssiperustan laadullista muuttamista toisenlaiseksi. Joistain resurssisuhteista kuten fossiilisista polttoaineista on luovuttava, ja jotain muuta on löydettävä tilalle.
Juuri tässä ihmiselämän perimmäinen samankaltaisuus muun luonnon kanssa on hyödyllisempi näkökulma kuin vahva erottelu luonnon ja kulttuurin välillä. Ympäristön hyödyntäminen on välttämätöntä elämälle, eikä ole mitään syytä nähdä elämää lähtökohtaiseksi nollasummapeliksi ihmisen ja muun maailman välillä. Tällainen näkökulma paitsi sivuuttaa ekologian perusteet myös tekisi minkään sortin kestävän elämän mahdottomaksi.
Tämä korostaa myös sitä, että ”luonnollisuus” ja ”luonnottomuus” ei ole mikään kiistämätön moraalisten arvostelmien mittari. Esimerkiksi yhä uudestaan toisteltu ”luonnossa on tapahtunut suuria muutoksia ennenkin” ei ole minkään sortin perustelu sille, että ihmistoiminnan vaikutuksista ei kannattaisi kantaa huolta. Pikemmin luonnonhistoria antaa osviittaa siitä, miksi omat toimemme voivat saada aikaan katastrofaalisia muutoksia.
Pätevä toimiemme arvioinnin perusta ei ole niiden luonnollisuus tai luonnottomuus vaan se, mitä niistä seuraa. Maailmanhistoriassa on ollut useita joukkosukupuuttoja. Haluammeko, että sellainen seuraa omasta toiminnastamme? Historian kaukaiset ilmastonmuutokset ovat mullistaneet planeettaa. Haluammeko, että ilmastojärjestelmä siirtyy aikaan, joka on äärimmäisen epäystävällinen meille ja luvuttomille muille olioille? Haluammeko, että merten ekosysteemit romahtavat kenties vuosimiljooniksi, kuten ennenkin on käynyt? Ja niin edelleen. Sitkeä yritys löytää luonnosta ja luonnottomuudesta moraalin kivijalkaa sivuuttaa sen, mitä maailmassa tapahtuu oikeasti.
*
Säällistä inhimillistä hyvinvointia on mahdollista tuottaa koko maailman väestölle kestävämmin, mutta se vaatii muutoksia paitsi tarpeentyydyttämisen tavoissa myös esimerkiksi kansainvälisen kaupan suhteissa ja vauraampien ihmisryhmien ylikulutuksessa. Köyhyyden, nälän, sukupuolten eriarvoisuuden ja turvattomuuden voittaminen on myös välttämätöntä, jotta voidaan kääntää väestökehitys tasaiseksi ja lopulta laskuun myös siellä, missä väestö edelleen kasvaa voimakkaasti.
Tätä kuitenkin estää peritty tilanne: jatkuvaa materiaalista kasvua ajava teknologinen, taloudellinen ja yhteiskunnallinen infrastruktuuri teknisistä laitteista hallinnon tapoihin ja ajattelutaipumuksiin. Juuri peritty tilanne ajaa meitä ”niukkuuden maailmaan” – luonnonvarat muuttuvat yhä niukemmiksi suhteessa perittyihin tuotannon ja kulutuksen tapoihimme, ja vanhan järjestyksen inertia toimii muutospyrkimyksiä vastaan.
Ei ole minkäänlaista kehityksen välttämättömyyttä, jonka vuoksi nykyisen yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan peruspiirteet pysyvät ennallaan. Perimämme yhteiskunnallisen tilan keskeinen oletus on, että sivilisaation rakentaminen vaatii aina vain enemmän energiaa ja ainetta – jolloin sen on lopulta laajennuttava planeetan rajojen ulkopuolelle. Tällöin kuitenkin sulautetaan yhteen inhimilliset tarpeet ja niiden tyydyttämisen tavat. Tarpeista ei tarvitse eikä niistä voidakaan luopua, mutta niitä täytyy oppia tyydyttämään toisin tavoin.
Joissain asioissa ensimmäiset askeleet ovat periaatteessa yksinkertaisia, vaikka niitä vastaan toimiikin voimakkaita intressejä. Eläintuotannon osuuden vähentäminen tarkoittaisi, että ruokaa voitaisiin tuottaa pienemmällä maa-alalla ja vähäisemmällä luonnonvarojen kuluttamisella. Liikkuminen hitaammin ja joukolla kuluttaa vähemmän energiaa ja materiaaleja kuin nopeasti ja yksin. Kulutustavaroiden nopea elinkaari ja korjaamisen hankaluus ei ilmiselvästi ole välttämätöntä. Energiankulutuksen mittaluokka on sekin osin laadullista perintöä eikä kerro vain inhimillisen toimeliaisuuden määrästä. Fossiilisten polttoaineiden sisältämästä energiasta irti saatavan työn osuus (eksergia) jää edelleen tolkuttoman pieneksi. Polttomoottorin sitkeästi heikko hyötysuhde on tästä näkyvä esimerkki. Juuri siksi sähköistäminen voi mahdollistaa kokonaisenergian kulutuksen määrää vähentämättä käyttötarkoituksia samassa suhteessa. Määrän ja laadun muutokset kohtaavat.
Nämä eivät ole pelkästään teknologisia vaan mittavia poliittis-taloudellisia haasteita. Vaadittava muutos menee kuitenkin vielä syvemmälle elämäntapaan: aineelliseen kilvoitteluun perustuvan elämäntavan sijaan esimerkiksi menestyksen, omanarvontunnon, tunnustuksen, oikeudenmukaisuuden ja hyvän elämän kaltaisia asioita on etsittävä uudella tavalla. Vasta näin voidaan löytää polkuja uhkaavasta ekologisesta niukkuudesta toisenlaiseen runsauteen. Tämä voi osoittautua kaikkea rakennettua infrastruktuuria sitkeämmäksi osaksi perittyä tilannettamme.
Ville Lähde
(Kirjoitus pohjautuu Ikaros Tidskriftin numerossa julkaistuun esseeseeni ”Naturresurssernas knapphet och överflöd”. Toimitus pyysi teemaan ”Slöseri”, tuhlaus, kirjani Niukkuuden maailmassa teemoja luotaavaa tekstiä. Kiitän toimitusta innoituksesta palata näiden aiheiden äärelle BIOS-työn kokemusten rikastuttamana.)
(1) Mineraalivaroista puhuttaessa käytetään teknistä erottelua resurssi (potentiaalisesti käytettävissä olevat varannot) ja reservi (tällä hetkellä taloudellisesti, teknisesti, juridisesti jne. käytettävissä olevat varannot). Tässä kirjoituksessa käytän kuitenkin termiä ”resurssi” laajemmassa luonnonvaroihin viittaavassa merkityksessä, joka on myös tieteellisessä käytössä (natural resources).
