18.9.2019

Ruoantuotannon synkkä utopia

Nykymaailman hallitseva kehityssuunta on, että ruokaa on tuotettava yhä enemmän ja yhä tehokkaammin. Samalla ruokaa täytyy saada yhä halvemmalla, mistä hinnan maksavat sekä miljoonat ruoantuotannon parissa raatavat ihmiset että eläin- ja kasvikunnan moninaisuus. Ruoantuotanto on ihmiskunnan toimeliaisuuden tärkein alue, mutta se on myös väheksytyin. Vallitsevassa utopiassa maailman maaseudut haipuvat historian sumuun, ja ne korvaa luonnosta itsenäistyvä teknologinen maailma.

Tehokkuuden ja halpuuden pyrintöjen pohjalta kumpuaa vallitseva ruoantuotannon teknis-taloudellinen utopia. Sen silmin ”maaseutu” tai laajemmin kaikki ruoan alkutuotantoon keskittyvät elämäntavat ovat katoava sivilisaation vaihe. Tuottajien elannon heikentyminen tulkitaan viljelemisen, kalastamisen ja muiden tuotantotapojen sisäsyntyiseksi piirteeksi, historiallisen kehityksen vääjäämättömyydeksi.

Niinpä kurjistumisesta on vapauduttava. Tulevaisuuden – myös ruoantuotannon – nähdään olevan kaupungeissa, intensiivisillä suurviljelmillä, tehdasmaisissa kasvattamoissa ja tulevaisuuden ruokareaktoreissa. Näin ihmiskunta voi vetäytyä pois laajoilta valtaamiltaan maa-aloilta – tämä on teknis-taloudellisen utopian ekologisena näyttäytyvä puoli. Ihmiskunta vetäytyy ja muu luonto saa tilaa.

Utopian varjossa auringon säteilyn, maaperän hedelmällisyyden ja veden kiertojen varaan rakentuva ruoantuotanto on kuitenkin pysynyt sivilisaation selkärankana. Vaikka alkutuotantoa väheksytään systemaattisesti ja sitä pidetään haipuvana maailmana, ruokajärjestelmän alkuvaiheista puristetaan taloudellista arvoa kuin verta kivestä. Tärkeimpiä menetelmiä tässä kehityksessä ovat olleet tuotannon kasvava resurssi- ja energiaintensiivisyys sekä ihmisten hyväksikäyttö – puhumattakaan miljardeista eläimistä ja lukemattomista ekosysteemeistä.

*

Ruoantuotannon globaali tehostuminen on tarkoittanut yhä haavoittuvampien alkutuottajien kilpailuttamista toisiaan vastaan sekä vahvempien ympäristö- ja työsuojelusäännösten pakoilua. Suurin osa maailman ruokaturvattomista työskentelee viljelijöinä, kalastajina tai muuten ruoantuotannon parissa, mutta tuottajien taloudelliset ongelmat ovat suuria myös esimerkiksi Suomessa. Tämä ei tietenkään estä ruoantuotantoa olemasta hyvä bisnes – maailman ruokajärjestelmiä hallitsevat suuret toimijat.

Taloudellinen tehokkuus kumpuaa ensi sijassa tältä pohjalta ja vain toissijaisesti siitä, että tuotanto olisi järjestynyt parempien kasvuolosuhteiden mukaan – vaikka juuri tällä perusteella nykyistä globaalia ruokajärjestelmää legitimoidaan.

Ekologista tehokkuutta perustellaan niin ikään tarkastelemalla yksittäisiä valikoituja mittareita. Esimerkiksi tarkasteltaessa energiankulutusta tai hiilidioksidipäästöjä maailmankaupan ”työnjako” voi usein näyttää ekologisesti tehokkaalta (ja etenkin kansainvälisten kuljetusten merkitys asettuu tällöin suhteellisen pieneksi), mutta vaikkapa veden niukkuuden lisääntymisen, viljelysmaan heikentymisen tai luonnon monimuotoisuuden kannalta tilanne voi näyttää hyvin erilaiselta. Yhdestä näkökulmasta tehokas kaupan verkosto mahdollistaa toisesta näkökulmasta ympäristöongelmien ”ulkoistamisen” kauas globaaleista keskuksista. Tätä teemaa käsitellään BIOS-tutkimusyksikön tuoreessa tutkimusartikkelissa ”Onnistunut irtikytkentä Suomessa?

Samaan aikaan ruoantuotanto on materiaalis-ekologisissa vaikeuksissa kahdesta suunnasta. Yhtäältä sen ympäristövaikutuksia täytyisi vähentää. Eläintuotannon osuuden täytyisi olla nykyistä huomattavasti pienempi kokonaistuotantoalan pienentämiseksi, viljelysmaan heikentyminen tulisi saada loppumaan ja metaani- ja dityppioksidin päästöt olisi saatava laskuun. Tämän takia tehokkuutta ei voida enää myöskään hakea jatkuvasti lisääntyvästä resurssi- ja energiaintensiivisyydestä – mikä on ollut toisen maailmansodan jälkeisen tuotannon kasvun aineellinen perusta.

Toisaalta tuotannon pitää muuttua sopeutuvammaksi muuttuvissa ja epävarmoissa olosuhteissa. Se vaatii niin ikään käytäntöjen muutosta: esimerkiksi lajikevalikoiman monipuolistamista, vesitalouden parantamista sekä valmistautumista uusiin tauteihin ja tuholaisiin.

Monipuolinen tuotantokäytäntöjen muutos on kuitenkin erittäin vaikeaa juuri sellaisessa tilanteessa, johon alkutuotanto on ajautunut. Pakko tuottaa ruokaa mahdollisimman halvalla sekä kysynnän pitäytyminen entisissä tottumuksissa eivät juuri anna tilaa oman toiminnan muuttamiselle. Riskit elinkeinon harjoittajille ovat suuret. Tämä on elämän ja kuoleman kysymys maailman köyhimmille alkutuottajille, ja vauraammilla alueilla se uhkaa syöstä suuren osan tuottajista köyhyyteen. Tuottajien ahdinko näkyy ympäri maailmaa lisääntyvinä itsemurhina ja mielenterveysongelmina.

*

Kotimaisessa, eurooppalaisessa tai globaalissa ruokapoliittisessa keskustelussa ainoa muutosvisio, jolla on todellista vaikutusvaltaa tässä tilanteessa, on edellä kuvattu teknis-taloudellinen utopia. Ongelmat vaikuttavat niin mahdottomilta ja sotkuisilta, että (muotitermiä käyttääkseni) ”disruptiivinen” kehitys näyttää houkuttelevalta, vaikka se toisikin mukanaan melkoisia yhteiskunnallisia mullistuksia ja luvuttomien ihmisten kurjistumista. ”Kyllä kehitys kehittyy ja tuo heille uutta elantoa, kunhan he ensin vapautuvat auran ikeestä.” Maaseutujen tyhjentyminen ja kiihtyvä kaupungistuminen nähdään suorastaan edistyksen ytimenä.

Tieteellisen tutkimuksen parissa tällaista konsensusta ei suinkaan vallitse. Pikemminkin lukuisilla aloilla on vuosikymmeniä kritisoitu teknis-taloudelliseen utopiaan pohjaavaa ”produktionistista” ruokapolitiikkaa, jonka johtotähti on globaalin tuotannon lisääminen hinnalla millä hyvänsä ja suurten toimijoiden vallan kasvu. Artikkelissani ”Mitä maailman nälän voittaminen vaatii?” käyn läpi tätä kriittistä keskustelua. Yksisilmäinen keskittyminen tuotannon kasvuun ei voi ratkaista köyhyyden ja nälän yhteen kietoutuneita ongelmia eikä siten myöskään auttaa taittamaan jatkuvaa väestönkasvua maailman köyhimmillä alueilla.

Tämä kriittinen tutkimus kumpuaa monilta eri aloilta akroekologiasta kehitystutkimukseen, poliittisesta ekologiasta ruokajärjestelmien tutkimukseen. Sen vaikutus näkyy esimerkiksi FAO:n lisääntyvässä pienviljelyn merkityksen painottamisessa, mutta ruoantuotannon teknis-taloudellisen utopian julkiseen viehätysvoimaan se ei pure. Ongelmaa lähestytään julkisessa keskustelussa ja politiikassakin edelleen pääosin yksinkertaisesta asetelmasta: maailmassa on nälkäisiä ja väestö kasvaa, joten ruokaa pitää tuottaa lisää ja tehokkaammin.

Pikemmin kriittisen tutkimuksen äänenpainoja väheksytään. Taannoin ilmestyneen Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan teoksen Mitä rikkaat todella ajattelevat synnyttämä julkinen kiistely yhteiskuntatieteiden metodeista osoitti, että yhteiskuntatieteitä ja humanistisia tieteitä on helppo mollata julkisuudessa ilman minkäänlaista omaa asiantuntemusta – ja palstatilaa saa. Vaikka pientuottajien suuri merkitys ja paikallisen ruoantuotannon avainasema maailman ruokajärjestelmän ongelmien ratkaisussa on laajalti jaettu näkemys tutkijoiden kesken, niiden puolustamista on helppo haukkua mielettömäksi. Tukena on tulevaisuuden visio, jossa maaseutujen tyhjentyminen on ihmiskunnalle pelkästään hyväksi.

*

Tässä tulevaisuudennäkymässä ruoantuotanto muuttuu robottien työksi, irtaantuu maaperästä ja vetäytyy auringon alta keinovalon valaisemiin halleihin. Tämä on johdonmukainen jatke ”luonnosta itsenäistymisen” ajatuksille, jotka ovat olleet leimallisia parin viime vuosisadan kehitykselle.

Mittakaavat ovat kuitenkin hakusessa. Salaatin, marjojen ja yrttien kasvattaminen pystyviljelmillä on kaukana siitä käsittämättömästä mittakaavasta, josta maapallon pellot, laidunmaat ja kalastusalueet vastaavat. Auringonvalon, ihmiskunnan tärkeimmän energianlähteen, korvaaminen keinovalolla on melkoinen uskonhyppy tilanteessa, jossa yhteiskuntien pitäisi pikemmin kyetä vähentämään kokonaisenergiankulutustaan. Samanlainen mittakaavaharha on ajatus, että voisimme luopua kaikesta siitä näkymättömästä työstä, ”ympäristön yhteishyvästä”, jonka ekosysteemit tekevät inhimillisen ruoantuotannon mahdollistamiseksi.

Toisenlaisen ruoantuotannon utopian vakiinnuttaminen vaatisi ruoan ja ruoantuotannon arvonpalautusta. Tällä hetkellä siihen suuntaan tähtäävät hankkeet ovat kuitenkin pääosin globaalisti suhteellisen hyvin toimeentulevan vähemmistön yrityksiä. Poikkeuksen muodostavat jotkin köyhempien maiden alkutuottajien liikkeet, joille koko oman elämäntavan tuhoutuminen on ilmeinen uhka, tai vauraiden maiden köyhien kaupunkiaktiivien liikkeet. Niiden vaikutusvalta on kuitenkin pieni, eikä kunnollisia liittolaisia tahdo löytyä. Vallitsevan utopian silmin ne ovat puuhastelua ja pyristelyä historian teilapyörässä.

Ruohonjuuritason verkottuneista kokeiluista onkin pitkä matka sellaiseen järjestelmätason mullistukseen, jota nykyisen systemaattisen tuottajien köyhdyttämisen kumoaminen vaatisi. Tietä ruohonjuurilta systeemisen muutokseen ei välttämättä edes ole, vaan tarvitaan vahvaa poliittista ohjausta eli kamppailua niitä voimakkaita taloudellisia intressejä vastaan, jotka pitävät nykyistä järjestystä yllä. Pieni ei voi kasvaa suureksi, jos kaikki toimii sitä vastaan.

*

Kunnollista haastajaa teknis-taloudelliselle utopialle ei kuitenkaan synny, ja siihen on tietyt selvät syyt. Ensinnäkin ruoan kallistumista pelätään niin paljon, että nykyinen malli näyttäytyy ikuisena nykyhetkenä, josta on pidettävä kiinni. Vaikka alkutuotanto kurjistuu koko ajan, minkä tahansa muutoksen pelätään vievän tuhkatkin pesästä. Tässä tilanteessa alkutuottajien etua (ainakin näennäisesti) ajavat tahot ruokapolitiikassa, maaseutupolitiikassa ja kalastuspolitiikassa jumittuvat reaktiivisuuteen, jäljellä olevien asetelmien puolustamiseen. Kaikkia muutoksia pelätään, koska ne voisivat vaarantaa elinkeinoa entisestään.

Toisekseen muutosta estävät näkemykset uhkakuvista. Yhtäällä on työpaikat vievä teknologia ja toisaalla luonnosta vieraantuneet ympäristövaatimukset. Ulkopuoliset eivät ymmärrä, että ”me” osaamme työmme ja teemme sen jo nyt parhaalla mahdollisella tavalla. Tämä on paikoilleen jämähtänyt suomalainen ruokapoliittinen vastaus kaikkiin muutoksen merkkeihin. On pysyttävä paikallaan, ettei kaikki mene pieleen. Tältä pohjalta ponnistaa viimeisen parin vuoden aikana levinnyt retoriikka, jonka mukaan mikä tahansa suomalaisessa ruoantuotannossa on ”ekoteko”. Jos tämä on ainoa vaikutusvaltainen ääni, joka nousee teknis-taloudellista utopiaa vastaan, ei mielekkäitä vaihtoehtoja ole.

Kolmas ongelma on, että reaktiivisessa politiikassa korostuu kaupungin ja maaseudun vastakkainasettelu, mikä ajaa keskustelua moraali- ja identiteettipoliittisiin vääntöihin. Kaksinapaistumisella on tapana yksinkertaistaa ajattelua, jossa tietoa tulkitaan vain oman näkemyksen vahvistamiseksi. Kaupunkilaiset kasvissyöjät ovat vieraantuneita luonnosta, tai maalaiset eivät välitä eläimistä. Lähellä tuotettu on aina hyvää, tai sitten kuljetusetäisyyksillä ei ole mitään väliä. Koska ”maalaiset” tulkitaan moraalipoliittisella kartalla vanhoillisiksi, heidän etujensa ajamista myös arkaillaan.

*

Ruokajärjestelmän muutos vaatisi kuitenkin uudenlaisia poliittisia liittolaisuuksia, sillä alkutuotannon elinkelpoisuuden elvyttäminen ei voi olla nykyisen säilyttämistä eikä liioin paluuta menneisyyteen. Perustavanlaatuiset materiaalis-ekologiset ongelmat pitävät siitä huolen. Kestävä ruoantuotanto ei voi nojata vanhoihin toimintatapoihin, vaan täytyy kehittää uusia, mutta niiden täytyisi myös soveltua tuottajien ja heidän yhteisöjensä elinkelpoisuuteen.

Siksi vaikka monet ”korkeateknologiset” keinot varmasti ovat merkittäviä tulevaisuudessa, niin ovat ”matalateknologisetkin”. Korkeaa ja matalaa kun ei määritä mikään lineaarisen edistyksen kehityskaari vaan soveltuminen kulloisiinkin ekologisiin, sosiaalisiin ja taloudellisiin oloihin. Ekologisen kestävyyden lisäksi uusien keinojen täytyisi siis mahdollistaa säällinen monipuolinen elämä muuallakin kuin kaupungeissa. Maaseudun ja kaupungin konfliktisuhde ei mahdollista tällaisen kehityksen luomista.

Kuten edellä viittasin, maailman maaseutujen tyhjentyminen voi näyttää hyvältä sellaisessa yksiulotteisessa ekologisessa analyysissä, jossa mikä tahansa ihmistoiminnan vähentyminen maailman maa-alueilla on hyväksi. Ruoantuotantoalueet, etenkin rehun tuotantoalat ja laidunmaat, vievätkin yhdessä leijonanosan jäättömästä maapinta-alasta (ja kalastus on vienyt valtaosan kalastuskannoista kestävyyden rajoille tai romahduttanut ne). Tätä alaa olisi kyllä mahdollista vähentää samalla, kun maailman ruoantuotantoa lisättäisiin ja nälkäongelmiin pureuduttaisiin kunnolla – tuotteiden ylituotannolla ei maailman nälkäisiä joka tapauksessa ruokita.

Tämä ei tarkoita eläinten poistumista ruoantuotannosta kokonaan, vaikka polarisoituneessa suomalaisessa keskustelussa asia tahdotaan yhä uudelleen kuvata näin. Se kuitenkin tarkoittaa eläintuotannon osuuden pienentymistä ja sen integroimista uudelleen osaksi muuta tuotantoa niin, että se ei ole esimerkiksi massiivisen jäteongelman tuottaja.

Tuotantorakenteen suunnitelmallinen muuttaminen on kuitenkin aivan eri asia kuin taloudellisen tehostamisen ja globaalin ”optimoinnin” nimissä tapahtuva maaseutujen tyhjentäminen. Se kiihdyttää kaupungistumista maissa, joiden kaupunki-infrastruktuuri kamppailee jo nyt kasvavien väkimäärien kanssa. Tällainen kehitys pahentaa nälkä- ja köyhyysongelmia – ja lopulta paisuvien kaupunkien kuluttamat luonnonvarat tulevat jostakin. Maaseudulla työskentelevien miljoonien elannon tuhoaminen ei tarkoita, että luonnonvarojen ylikulutus noilta mailta loppuisi. Ruoantuotanto ei koskaan itsenäisty luonnosta. Kytkökset vain muuttuvat toisenlaisiksi.

Juuri tästä myös IPCC varoittaa tuoreessa maankäyttöä ja ilmastoa koskevassa raportissaan. Vaikka metsittäminen on tärkeä keino lisätä hiilen sitoutumista ilmakehästä ja voi parhaimmillaan tukea paikallista vesitaloutta, luonnon monimuotoisuutta ja ruoantuotantoa, se voi myös olla tuhoisaa. Puuviljelmät voivat kestämättömien bioenergian muotojen tavoin olla vesivaroja huventavia ja ravinteita kuluttavia monokulttuureja, jotka rapauttavat paikallista ruokaturvaa.

Yhä uudelleen on myös osoitettu, että ympäristöjen suojelu tarvitsee tuekseen yhteisöjä, joilla on intressi suojella niitä. Maatalousympäristöt nekään eivät ole automaattisesti ”luonnolta pois” vaan voivat hyvin hoidettuna ruokkia luonnon monimuotoisuutta niin maan alla kuin sen päällä. Tätä ei ymmärretä, jos maankäyttö nähdään ihmistoiminnan ja muun luonnon nollasummapelinä.

Tällainen näkökulma on kieltämättä ymmärrettävä silloin, kun asiaa tarkastellaan historian syvän ajan näkökulmasta, maapallon elämän muutoksena yhä ihmiskasvoisemmaksi. Nykyisten ongelmien ratkaisuja on kuitenkin haettava nykyisen ”perityn tilanteen” antamista mahdollisuuksista käsin – ajan pyörää ei voida kääntää vuosimiljoonia taaksepäin. Se maailma on mennyttä.

*

Mikäli yhteiskunnat onnistuvat kohtaamaan käsillä olevia ympäristö- ja luonnonvaraongelmia ja muuttumaan niiden vaatimalla tavalla, myös eri elämänalueiden väliset tärkeysjärjestykset muuttuvat. Kun luonnonvaroja täytyy kuluttaa harkitummin, ruoan väheksynnän aikakauden täytyy päättyä. Tuo aikakausi on ollut sisäisesti ristiriitainen: kasvavaa yltäkylläisyyttä mutta yhä suurempaa haaskuuta ja hävikkiä. Tehostuvaa tuotantoa ja haavoittuvaisempia tuottajia.

Tämä ei kuitenkaan voi tarkoittaa pelkästään sitä, että tuottajien asemaa parannetaan. Se voi tapahtua hyvin tai huonosti. Jos kannustetaan enemmän kuormittaviin tuotantotapoihin ja niistä palkitaan, ei paljon auta, että lähellä elävä tuottaja saa työstään kunnon elannon. Lähellä tuotettu ei ole mitenkään itsestään kestävää. Nykyinen ”ekoteko”-mantra osuu lopulta omaan nilkkaan, koska tuotantotapoja pitää joka tapauksessa sopeuttaa muuttuvaan maailmaan. Nykyinen suomalainen keskustelu on juuri tässä kohtaa pahasti lukossa.

Maaseudulla ei ole mitään automaattisesti kestävää luontosuhdetta kuten ei kaupungissakaan väistämättä kieroutunutta. Kestävyys vaatii opettelua ja tukea. Joitain asioita täytyy tuottaa vähemmän ja toisia enemmän, jotta ruoantuotannon vaatimaa kuormitusta voidaan pienentää mutta samalla lisätä tuotannon moninaisuutta ja sopeutumiskykyä.

Se vaatii muutosta niin kaupungeissa kuin maaseudulla, sillä tuottajien on mahdotonta muuttaa suuressa mittakaavassa toimintaansa ellei sitä mahdollista kulutusta mullistava kulttuurinen muutos. Toisiaan tukien, ei toisiaan vastaan.

Ville Lähde