Olen viime vuodet keskittynyt työssäni ruoantuotannon ympäristövaikutuksiin, nälkään ja ruokaturvattomuuteen sekä ruokajärjestelmien muutosta koskevaan tutkimukseen. Näinä vuosina olen onnekseni saanut tutustua lukuisiin suomalaisiin ja ulkomaisiin tutkijoihin, virkamiehiin ja järjestöaktiiveihin, jotka kantavat huolta samoista asioista ja tekevät paljon työtä niiden eteen. Se luo uskoa työn tärkeyteen.
Mieleen on kuitenkin hiipinyt viime aikoina kasvava uupumus ja turhautuneisuus. Julkinen keskustelu ruoantuotannosta ja ympäristöstä kun tahtoo mennä koko ajan mönkään. ”Yksi askel eteen, kaksi taaksepäin.” Tällaisen tuntemuksen kanssa en ole yksin, vaan olen kuullut sitä eri muodoissa kollegoilta ja muilta alan keskustelukumppaneilta. Tavallaan tällainen julkisen järjenkäytön jumitus masentaa minua enemmän kuin mitkään yksittäiset tutkimustiedot maailman tilasta, koska se kertoo kollektiivisesta kyvyttömyydestä ymmärtää, kohdata ja ratkaista ongelmia. Haluttomuus käydä hedelmällistä keskustelua näkyy joka suunnalla, ei vain tietyn osapuolen puheissa.
Vaalien aikaan ruokakeskustelun kärjistyminen ei ollut järin yllättävää, vaikka retoriikka menikin välillä aika absurdiksi, kun pihvejä oltiin mukamas riistämässä väkipakolla suomalaisten lautasilta. Ymmärtämättömyys maaseudusta ja ruoantuotannon ekologisista perusteista tuottaa sekin joskus älyttömiä näkökantoja, joissa maaseutu muuttuu ihan pian tarpeettomaksi ja kaikki elävät kaupungeissa.
Minulla on vahva tuntu siitä, että yleinen käänne huonompaan on tapahtunut. Käytetyt argumentit ovat yhä äkkiväärempiä ja asenne tutkimustietoon puolivillaistuu yhä pahemmin. Jollei näitä ajattelun ja puhumisen tapoja saada muuttumaan, asiat eivät etene. Pakko on kuitenkin yrittää, sillä ruokajärjestelmien muutos on välttämätön ja aivan keskeinen osa ekologista jälleenrakennusta. Julkisen ruokakeskustelun kentälle tarvitaan kipeästi ymmärryksen, oppimisen, itsekritiikin ja näkemysten vaihdon halua.
KASVISMAFIOSOT JA LIHAIDEOLOGIT
Millä tavoin keskustelu menee pieleen? Kokoavasti voisi sanoa, että ruoka- ja ympäristökysymyksestä on tullut poliittisen poseerauksen panttivanki. Keskustelussa ruoantuotannon ympäristövaikutuksista, kasvisyönnistä tai eläintuotannosta puhutaan yhä vähemmän itse asiasta. Yhä enemmän siinä käydään kulttuurista vääntöä kaupungin ja maaseudun välillä, kanavoidaan nationalistisia tuntoja sekä nokitellaan niiden puolueiden välillä, jotka kamppailevat äänestäjistä joko ilmastotoimien vastustamisessa tai niiden ajamisessa. Tiedotusvälineissä pitkälti pikemmin ruokitaan konfliktiasemaa kuin pyritään ymmärtämään ilmiötä syvällisemmin.
Tällaisessa pelissä on sitä parempi, mitä kärkevimpiin kantoihin turvautuu. Niinpä joku voi aikuisten oikeasti valittaa, että nykyään lehmästä on tehty syypää kaikkeen, myös Kiinan kaupunkien saasteongelmiin. Tai leukaillaan, että alkutuottajia puolustavat asenteet kaikuvat navetan ylisiltä. Tai voidaan tokaista, että eihän parin tuhannen tuottajan elanto ole merkittävä yhteiskunnallinen kysymys. Yksittäisen ravintolatoimijan myyntipäätöksessä heijastuu ”kasvismafia”, tai toiset ovat ”lihaideologian” vallassa.
Niin, syytös ”lihaideologiasta” ei ole yhtään sen viisaampi kuin syytös ”punavihreästä ideologiasta”. Tuollainen käsitys ideologiasta kuvastaa palikkamaista ymmärrystä siitä, miten ihmiset ja yhteiskunnat toimivat. Se jakaa ihmisiä erittelemättömiin ryhmiin, joilla on valmis pakettiratkaisu maailmankuvana. ”Nuo” katsovat maailmaa vääristävien ideologisten linssien läpi, ”meidän” linssimme ovat kirkkaat. (Tällaisessa ideologiakäsityksessä ideologia on aina paha asia, mistä ideologiatutkijoilla voisi olla sanomista.) Silti fiksut ja muutoin empaattiset ihmiset saattavat ilkamoiden jakaa verkossa vyörymäisesti leviävää ”hyvää läppää” lihaideologiasta, koska se sattuu käymään yksiin heidän näkemystensä tai ruokavalionsa kanssa. Näin he kuitenkin, myös tahtomattaan, tulevat tukeneeksi yksinkertaistavaa vastakkainasettelua.
Taannoinen julkinen mylläkkä Unicafen päätöksestä lopettaa naudanlihan tarjoaminen kuvasti tätä oivallisesti. Yhtäältä etenkin Suomen Keskustan, Perussuomalaisten ja MTK:n edustajien kannanotot ja varoittelu kasvismafiasta menivät älyttömyyksiin. Reaktio myös paljasti hyvin, miten samojen tahojen toistama vaade ”muutoksen täytyy lähteä kuluttajista, vastuuta ei saa sysätä tuottajille” on ontto. Myös yritykset vähentää eläintuotteiden osuutta kulutuksessa ja monipuolistaa ruokavaliota herättävät vihaa ja vastustusta, kuten on nähty koulujen kasvisruokapäivien ja armeijan ”kukkakaalipirtelöiden” kohdalla. Elintapojen pitäisi muuttua, mutta ne eivät saa muuttua. Sisäinen ristiriitaisuus ei tällaisessa keskustelussa paljon paina.
PTT:n maatalousekonomisti Tapani Yrjölän tuore kirjoitus aiheesta oli ilahduttava valonpilkahdus keskustelussa. Myös MTK:n Juha Marttilan kannanotot Helsingin Sanomien haastattelussa pyrkivät irti konfliktiasetelmasta – joskin jutussa lihantuotannon vähentämisen tarve kiistetään sillä, että lihansyönti ei lopu kokonaan. Vähentyminen on eri asia kuin lopettaminen, mutta näiden sotkeminen on suomalaisen ruokakeskustelun toistuvia temppuja. Hämärtävä argumentti on harmillinen särö muuten onnistuneessa jutussa. Se muistuttaa toistuvaa väitettä, että vähentyvä eläintuotteiden tuotanto Suomessa vain heijastuisi lisääntyvänä tuontina. Kulutustapojen muuttuminen vain oletetaan ohimennen mahdottomaksi.
Toisaalta älyttömiin kannanottoihin vastataan etenkin sosiaalisessa mediassa samantasoisella ilkamoinnilla, jossa ”vastapuolesta” luodaan karrikoitu kuva. Samalla tullaan alentuvasti olettaneeksi, että joka ainoa alkutuottaja jakaa etujärjestön tai puolueen edustajan kannan. Ikään kuin maaseutu olisi asenteellisesti ja kulttuurisesti yhtenäinen möykky. Tällainen retoriikka vain ”nostaa panoksia” ja vie keskustelua yhä pidemmälle kulttuurisotien maastoon.
Tutkijoille tämä on tietysti äärimmäisen turhauttavaa, sillä keskusteluun on erittäin vaikeaa puuttua tai ylipäätään osallistua ilman, että kannanotto työnnetään valmiiseen lokeroon ”näiden” tai ”noiden” puolelle. Tosin myöskään kokeneet tutkijat eivät ole immuuneja tällaiselle leiriytymiselle ja kannanotoille, joilla ei ole paljoakaan tekemistä tutkimustiedon kanssa. Tunteet käyvät kuumina.
OIKEUDENMUKAINEN EKOLOGINEN SIIRTYMÄ
Tämä on surullista etenkin siksi, että kaksinapaistuvan keskustelun alle hautautuu tärkeitä kysymyksiä. Miten yhteiskunnallista muutosta kestävämpään elämäntapaan voitaisiin saada aikaan niin, että jotkin alueet tai väestöryhmät eivät kärsi kohtuuttomasti muiden kustannuksella? Keskustelua oikeudenmukaisesta siirtymästä (just transition) käydään nyt yhä laajemmin maailmalla, ja samanlaista ymmärrystä tarvitaan myös pohdittaessa ruoantuotannon ja ympäristön suhdetta. Tällaista keskustelua yritetään saada alkuun myös JUST FOOD -hankkeessa, jonka avausseminaariin osallistuin (https://www.syke.fi/hankkeet/justfood). Tilaisuuden keskusteluissa kuuluivat niin ymmärrys muutoksen tarpeesta kuin taustalla piilevät jännitteet.
Viljelijä Pekka Moisio toi oikeudenmukaisen siirtymän problematiikkaa oivasti esiin lokakuisessa Twitter-ketjussaan. Hän ei hyökännyt tuotannon muutosvaatimuksia vastaan vaan perusteli, miksi muutos on vaikea ja voi pelottaa. (Kirjoitus myös muistuttaa siitä, että alkutuottajilla on oma äänensä ja omat näkemyksensä, jotka eivät aina kulje yksiin etujärjestöjen kanssa.)
Ruoan alkutuotanto on omaleimainen elinkeino siksi, että tuottajat ovat sitoutuneet paitsi merkittäviin laiteinvestointeihin myös paikallisiin ekologisiin edellytyksiin. Kaikki maaperä ei sovellu kaikkeen tuotantoon, ja toisaalta edeltävä tuotanto on muokannut sitä tietynlaiseksi. Lämpimien ja valoisien päivien määrä, sateisuus ja lukemattomat muut tekijät määrittävät, mitä on mahdollista tuottaa. Toisaalta yhteiskunnassa vallitsevat elintavat ja näkemykset tulevasta kehityksestä ovat ohjanneet sitä, millaiseen tuotantoon on investoitu – ja millainen velkataakka on otettu. Tästä syntyy ”polkuriippuvuuksia”: suuntaa ei voi muuttaa käden käänteessä.
Koska kuitenkin elämäntavan ja tuotantotapojen pitää muuttua ja vieläpä suhteellisen nopeasti, tuotannon muutosta täytyy tukea. Luonnontieteellinen tieto kestävämmän tuotannon mahdollisuuksista lisääntyy koko ajan, mutta se ei koskaan yksinään riitä osoittamaan tietä kestävämpään ruokajärjestelmään. Tarvitaan yhteiskuntatieteellistä, taloustieteellistä, käytännön tuotantotyöhön ja poliittiseen päätöksentekoon liittyvää ymmärrystä siitä, miten yhdenlaisesta järjestelmästä voidaan siirtyä toisenlaiseen. Täytyy siis olla ymmärrystä siitä, miten yhteiskunnallisia muutoksia voidaan tehdä ottaen huomioon aiemman kehityksen luoma ”peritty tilanne” – sen ekologiset, taloudelliset, teknologiset, poliittiset ja kulttuuriset polkuriippuvuudet. Juuri tällaisista asioista BIOS-tutkimusyksikössä olemme puhuneet kehitellessämme ajatusta ekologisesta jälleenrakennuksesta.
Vaikka siis tutkimustiedon pohjalta voidaan yrittää laskea, millainen ruokajärjestelmä tuottaisi tarpeeksi vähäisen ympäristökuormituksen, se ei kerro sitä, miten tästä hetkestä pitäisi edetä. Kaikkein pienimpään mahdolliseen kuormitukseen ja huippuunsa viritettyyn resurssitehokkuuteen pyrkiminen voisi esimerkiksi vähentää ruokajärjestelmän mukautumis- ja sopeutumiskykyä. Muutos voisi myös lisätä voimakkaasti yhteiskunnallista eriarvoisuutta.
Osa ihmisistä tuntuu olettavan, että kokonaisten ammattikuntien tuhoutumisella ei ole väliä tai että se on vain merkki edistyksestä. On täysin selvää, että tällä tavoin toteutettu ”ekologinen siirtymä” tuottaisi katkeruutta ja murentaisi yhteiskunnallista luottamusta. Jos tällaiset yhteiskunnalliset reaktiot romuttavat ympäristötoimia, ne ovat aivan yhtä vaarallisia kuin esimerkiksi ilmastonmuutosta entisestään kiihdyttävät ympäristömuutokset. Ylipäätään tällainen ajatus ”luovasta tuhosta” ei yksinkertaisesti sovellu ruoantuotantoon, joka on poikkeuksellisen paljon kiinni luonnonolosuhteista, hankituista taidoista ja paikallistuntemuksesta sekä muokatusta ympäristöstä. Kerran romuttunutta tuotantoa ei noin vain rakenneta tyhjästä.
Nykyinen keskustelukulttuuri kuitenkin tarjoaa ensisijaisesti kaksi mahdollisuutta: muutosten vaatimisen tai niiden vastustamisen. Tästä poikkeavat puheenvuorot tahtovat jäädä ääniksi korvessa. Tästä sain taannoin omakohtaisen kokemuksen. Keskustelin ministeriötasolla työskentelevän ihmisen kanssa ja yritin kuvata hänelle, että kasvissyönnistä puhuvat ihmiset eivät väistämättä vaadi kiiluvasilmäisesti kaiken eläintuotannon alasajoa vaan eläintuotteiden osuuden pienentämistä samalla, kun tuotantoa muokataan ylipäätään kestävämmäksi. Kerroin, miten olin luennoinut Vegemessujen yleisölle ruoantuotannon ympäristövaikutuksista ja kuvannut, miten nykyistä pienemmällä eläintuotannolla voi hyvin olla merkittävä ja ekologisestikin hyödyllinen osa tuotannossa. Kukaan yleisössä ei älähtänyt, vaikka vissiin sen piti koostua niistä luonnosta vieraantuneista vegaaneista, joista on tullut hämmentävä mörkö keskustelussa.
Ministeriön edustajan vastaus oli hämmentävä: ”Helppohan se on yrittää miellyttää kaikkia.” Taustalta kuuluu näkemys politiikasta valmiiden intressien kamppailuna, jossa intressiryhmien välinen oppiminen ja myös omien näkemysten aktiivinen muuttaminen ei ole mahdollista. Etujen puolustaminen on ensisijaista, ja kompromissi on aina tappio. Minkäänlaista ekologisen jälleenrakennuksen kaltaista kokonaisnäkemystä yhteiskunnallisesta muutoksesta ei voi olla, on vain häviäjiä ja voittajia.
KESKUSTELUN KOMMERVENKIT
Kirjassani Paljon liikkuvia osia kuvaan edesmenneen ystäväni ja opettajani Chuck Dyken metaforaa kaksinapaistuvasta keskustelusta. Täynnä olevasta ammeesta irrotetaan kaksi tulppaa, ja kiihtyvien vesipyörteiden välissä on turha räpistellä. Tällaisessa ympäristössä on melko tuskaista yrittää puhua siitä, miten ruokajärjestelmää voitaisiin muuttaa hallitusti niin, että sen ympäristövaikutukset vähentyvät, että se sopeutuu tuleviin yhteiskunnallisiin ja ekologisiin muutoksiin ja että se tuottaa paitsi ruokaa myös elantoa tekijöilleen.
Tavoitteena ei ole jonkinlainen ”keskitien kanta” vaan se, että ihan kaikki joutuvat ottamaan ekologisten kriisien edellyttämät muutokset tosissaan. Se vaatii monipuolisen tutkimustiedon hyväksymistä sekä sen ymmärtämistä ja tulkintaa niin, että sitä voidaan soveltaa suomalaisen ruokajärjestelmän muutoksiin. Se edellyttää kykyä ja halua ottaa tosissaan muutoksen tarve ja luopua puolin ja toisin totunnaisista oletuksista.
Tällaisen keskustelun ja ajattelun tielle asettuu kuitenkin joukko toistuvia väittämiä, joilla hämärretään ymmärrystä ja estetään itsekritiikkiä. Tämä ei ole ”pelkkää retoriikkaa”, vaan tällaisilla tempuilla pusketaan ajattelua ja keskustelua vastakkainasetteluihin, jotka tyhmentävät meitä kollektiivisesti.
Ensimmäinen temppu on pelkistää keskustelu toisensa poissulkeviksi äärimmäisiksi vaihtoehdoiksi. Joko puolustat nykyistä ruoantuotantoa ja kulutustapaa tai haluat tuhota sen. Joko olet lihaa vastaan tai sen puolesta. Tällainen tarkoitushakuinen liioittelu on muuttunut normaaliksi. Koska kasvisten osuutta ravinnossa halutaan kasvattaa, kohta halutaan ”totaalikieltää” kaikki. Enää lihaa ei saa syödä missään. Vaikka kukaan ei esitä lihansyönnin kieltämistä, niin voi huoletta väittää, koska näin asiat koetaan. Tolkuttomien muutosvaatimusten vastakohdaksi asettuu tolkullinen normaali – jossa mitään ei tarvitse muuttaa.
Toinen temppu on laajemmasta ilmastokeskustelusta tuttu valitus ”miksi vain tästä asiasta syyllistetään, miksi ei puhuta mistään muusta?” Vuosikymmenten varrella ympäristötuhon ainoaksi syntipukiksi on valitettu milloin lentämistä, milloin autoilua. Nyt väitetään, että koko syntitaakka kaadetaan lihansyöjien ja naudankasvattajien niskaan. Mutta jokainen voi vuorollaan valittaa olevansa kaiken pahan syntipukki, jolloin lopulta mistään ei saisi syyttää ketään eikä mitään.
Koko syyllistämiskeskustelu ei kuitenkaan tavoita sitä, että edessä on väistämättä kokonaisvaltainen yhteiskunnallinen muutos. Tuotannon ja kulutuksen muutosta tarvitaan ihan kaikilla yhteiskunnan sektoreilla, sillä pelkästään ilmastopäästöjä täytyy leikata paljon ja nopeasti, luonnonvarojen kulutuksesta puhumattakaan. Kuten esimerkiksi Suomen ilmastopaneeli on esittänyt, yksikään yhteiskunnan sektori ei voi välttää vastuuta, jos halutaan estää kaikkein pahimmat muutokset. Tätä taustaa vasten jatkuva valitus siitä, että juuri ”meitä” syyllistetään eikä ”noita”, kääntyy lopulta ympäristötoimien vastustamiseksi – pukee sen miten vastuullisin sanankääntein tahansa. Tästä argumentista ei ole hyvää muotoa.
Tuntuikin hurjalta lukea, kun Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteeri Petteri Taalas veti maton alta esimerkiksi IPCC:n tuoreen maankäyttöraportin keskeiseltä viestiltä (ja lukemattomilta muilta tutkimuksilta) todeten: ”Ruokavalion osalta isot ja pienet asiat ovat täysin sekaisin. Suurimmat metaanipäästöt tulevat trooppisilta soilta eikä naudanlihasta.” Tällaisella rinnastuksella ei ole mitään mieltä, se vain hämärtää keskustelua. Kun ilmastotoimilla on näin hurja kiire, pienemmilläkin asioilla on väliä, ei vain isoimmilla. Taalas on todennut tässä ja useassa muussa tilanteessa, että fossiilisten polttoaineiden käytön vähentäminen on pääasia. Niin se tietysti onkin. Vaalimalla ja tukemalla biologisia nieluja voidaan helpottaa pääsyä hiilineutraaliuteen, ja ne ovat välttämättömiä hiilinegatiivisuuden tavoittelussa, mutta nieluilla ei korvata päästövähennyksiä. Tätä viestiä ei kuitenkaan edistä niiden asioiden luetteleminen, joista puhuminen muka on ”sivuasia”. Vaikka fossiilisten polttoaineiden käytön vähentäminen on ykkösasia, se ei tee ruokajärjestelmän muutoksesta eikä metsäkysymyksestä lillukanvarsia.
Kolmas temppu on väittää, että kaikki lähellä ja kotimaassa on aina hyvää, ja kääntäen kaikki kaukana on pielessä. Suomessa toimitaan niin hyvin, että mitään ei pitäisi muuttaa, koska suhteessa muuhun maailmaan olemme ykkösiä. Viime eduskuntavaalien aikaan lanseerattiin poliittiseen kielenkäyttöön lause ”suomalainen liha on ekoteko”. Lausuman juuret ulottuvat ainakin vuoteen 2017, jolloin mainonnan, journalismin ja tieteen rajoja hämärtänyt Newsbrokers Oy:n ”raportti” kuvasi suomalaisten tutkijoiden näkemyksiä siekailematta väärin. Edellä mainitun Unicafe-jupakan myötä lausuma on saanut jopa muodon ”kotimainen liha on aina ekoteko”.
Mikään tutkimus ei anna moiselle kattoväitteelle tukea. Nykyistä pienempi eläintuotanto on mahdollista integroida osaksi kestävämpää tuotantoa, ja eläimillä voi olla siinä tähdellinen ja jopa korvaamaton rooli. Tällainen tuotanto poikkeaisi kuitenkin merkittävästi nykyisestä. Tätä asiaa hämärretään keskustelussa tietoisesti. Laidunmaiden biodiversiteettiä ylläpitävä laiduntava nautakarja on tästä ehkä paras esimerkki tällä hetkellä. Perinteisen laiduntamisen osuus vähentyy koko ajan vaikka tuotanto ei vähene. Toisin sanoen yhtä lailla eliörikkaiden laidunten määrää voitaisiin lisätä, vaikka tuotannon kokonaismäärä laskisi. Nykyistä tuotantomallia ei siis voida puolustaa sillä, että laiduntavilla eläimillä on positiivisia vaikutuksia. Näin kuitenkin tehdään toistuvasti: nykyisen tuotantotavan mannekiineiksi otetaan kestävämmillä menetelmillä kokeilevat pioneerit, jotka poikkeavat reilusti valtavirrasta.
Ekoteko-väitettä perustellaan myös sillä, että muualla maailmassa asiat tehdään huonommin. Mikä on ”muu maailma”? Onko Brasilia sama kuin Yhdysvallat, Puola ja Ruotsi? Suomalaiset tutkijat ovat muistuttaneet yhä uudestaan, että suomalainen tuotanto ei juuri poikkea muusta eurooppalaisesta. On kuitenkin selvää, että esimerkiksi brasilialainen tuotanto on paljon kuormittavampaa – tuonti Suomeen on onneksi kuitenkin suhteellisen vähäistä. Samoin yhdysvaltalainen voimakkaaseen soija- ja maissiruokintaan pohjaava tuotanto on ihan eri luokassa kuin suurin osa eurooppalaisesta. Silti: koska ihan kaikkialla maailmassa olisi saatava ympäristökuormitusta alas, ei vertailu vielä pahempiin riitä.
Tutkijat ovat myös muistuttaneet, että kuljetuskustannusten osuutta helposti liioitellaan, jos katsotaan energiankulutusta tai kasvihuonekaasujen päästöjä. Toisaalta kuljetusten roolia ei myöskään voi sivuuttaa, sillä niiden energiankulutus on vain osa kuviota. Tuonnin kautta valtaosa suomalaisten ruoankulutuksen biodiversiteettivaikutuksista ja kestämättömästä vedenkulutuksesta tapahtuu muualla maailmassa. Onkin tuskastuttavaa huomata, miten jotkut keskustelijat pyyhkäisevät maailmankauppaan liittyvät kysymykset sivuun vain siksi, että he voisivat hyökätä edellä kuvattua ”Suomessa on kaikki paremmin” -väitettä vastaan. Pölhöt väitteet tarvitsevat toisiaan.
Neljäs temppu on sekin yleisestä ympäristökeskustelusta tuttu ja on jännässä suhteessa edellä kuvattuun. ”Suomi on liian pieni”, sanotaan. ”Suomalaisella ruoantuotannolla ei ole koko maailman mittapuussa merkitystä.” Pysähtyvätkö tuon väitteen esittäjät koskaan miettimään, mitä tuli sanottua? Jos suomalaisella ei ole merkitystä, ei sen hyveitä myöskään kannata kehua. Jos olemme kärpäsen pieru Saharassa, on turha ylistää suomalaisen tuotannon (väitetysti) kevyempää ympäristökuormaa. Tämän väitteen ytimessä on lopulta itsekkyys ja halu vapaamatkustaa. Se perustuu toivolle, että jotkut muut jossain hoitavat homman kotiin, ja pieni ja sisukas Suomi voi pärjätä tekemättä yhtään mitään. On kuitenkin päivänselvää, että jos Suomi ja muu EU eivät toimi näissä asioissa kunnolla, ei edistystä saada aikaan muuallakaan maailmassa. Suomi ei voi yksin ”pelastaa maailmaa”, mutta esimerkillään se voi rohkaista muita sekä kestävämpään toimintaan että vastuun välttelyyn.
TIEDE ALTAVASTAAJANA
Tutkimustiedon välittäjät tahtovat jäädä tällaisessa keskustelussa altavastaajiksi, ehkä osin siksi, että monet tutkijat kokevat osallistumisen kiivaisiin yhteiskunnallisiin aiheisiin vaikeaksi. He haluaisivat vain tarjota tosiseikkoja, mutta niitä valitettavasti ei koskaan saa välitettyä puhtaasti. Tieteen tuloksia tulkitaan ja sovelletaan väistämättä, ja jos tutkijat eivät osallistu tähän prosessiin, he väistävät ammatillista vastuutaan.
Viime vuosien ehkä tunnetuin ja siteeratuin ruoantuotannon ympäristövaikutuksia koskeva tutkimus vahvisti kaksi keskeistä asiaa. Ensinnäkin saman asian tuottamisen ympäristövaikutuksilla voi olla monikymmenkertaiset erot riippuen siitä, missä ja miten ruokaa tuotetaan. Toiseksi näistä tuotantotapaeroista huolimatta iso kuvio on se, että keskimäärin eläintuotanto kuormittaa laajalla ympäristövaikutusten tarkastelujoukolla huomattavasti enemmän kuin ruokakasvien viljely. Tästä asiasta ei ole minkäänlaista merkittävää erimielisyyttä tutkimuksen piirissä.
Tästä voi vetää kaksi yhtä pätevää johtopäätöstä. Yhtäältä eläintuotannon osuuden vähentäminen on välttämätöntä, jotta ruokajärjestelmien ympäristökuormitusta voidaan laskea. Toisaalta globaalin tason laskelmia ei voi suoraan soveltaa mihinkään paikalliseen kontekstiin, vaan on tarkasteltava, miten asioita tuotetaan tietyllä alueella ja mitkä ovat luonnonedellytykset. Kumpikin johtopäätös pitää paikkansa, ja kumpikin tulisi kyetä ottamaan huomioon yhtaikaa. Tämä on osoittautunut suomalaisessa keskustelussa tuskaisen vaikeaksi. Pikemmin on niin, että yhtäältä eläintuotantoa kritisoidaan soveltamalla globaaleja laskelmia yksi yhteen täkäläiseen ympäristöön tai ”paikallisen kontekstin huomioimisella” käytännössä vastustetaan muutoksia.
Viimeisen parin kolmen vuoden aikana Luonnonvarakeskuksen (LUKE) tutkijoita on kritisoitu paljon ruoka- ja ympäristökysymyksen tiimoilta. Kieltämättä heidän viestintänsä ei aina ole ollut selkeintä mahdollista, kun samassa haastattelussa heiltä voi tulla ristiriitaiselta vaikuttavia kannanottoja. Uskon itse, että ongelmana on pääosin ollut epäonnistuminen viestinnässä: liian monet toimittajat kaipaavat räväkkää puolesta ja vastaan -asetelmaa, ja edellä kuvatun kaltainen monisyisyys hukkuu sen alle.
Liian helposti kuitenkin äidytään kritisoimaan Luken tutkijoita ”tuottajajärjestöjen äänitorvena” toimimisesta. Suosittelen tuoretta Helsingin Sanomien artikkelia, jossa näistä asioista paljon julkisuudessa ollut Luken Juha-Matti Katajajuuri saa esittää näkemyksensä rauhassa ilman konfliktinhakuista journalistista kehystystä. Tällaista jälkeä syntyy, kun toimittajien ja tutkijoiden kommunikaatio toimii. Niin ikään Luken tutkimusprofessori Heikki Lehtonen totesi taannoisen elämäntapamuutoksia peräänkuuluttavan ilmastoselvityksen pohjalta: ”Mutta tuottajien on pakko seurata kulutusta. Ei ole muuta vaihtoehtoa.”
Kuten sanottua, kaiken tutkimustiedon valossa on päivänselvää, että eläintuotteiden tuotannon ja kulutuksen vähentäminen on välttämätöntä, jos ympäristökuormaa halutaan vähentää. Samalla on ihan selvää, että kaikki tuotanto ei ole samalla viivalla ja että nykyistä pienemmällä eläintuotannolla voi olla hyvinkin positiivinen rooli kestävässä tuotannossa. Yhtä selvää on, että kestävämmän ruokajärjestelmän tavoittelussa ei pidä tehdä liian nopeita kokonaisvaltaisia toimia, jotka tuhoavat kokonaisia elinkeinoaloja. Silloin ei ole ketään, joka tekisi työn kestävämmin. Ympäristömuutosten takia on kuitenkin samalla kiire. Ruokajärjestelmien ekologisen jälleenrakennuksen haaste on aidosti vaikea ja monisyinen kysymys. Se vaatii tutkimustyötä mutta myös kaikilta keskustelun osapuolilta siviilirohkeutta ja jaksamista viestiä tavalla, joka välttää tyhmistävän vastakkainasettelun. Tämä ei edellytä haaleaa kompromissihalua vaan pyrkimystä ymmärtää ruoantuotanto uudella tavalla, uudessa maailmantilanteessa.
Tutkijoilla on velvollisuus selittää, että ”ekotekoa” ei voi perustella miten tahansa. Jos puhutaan ilmastopäästöistä, pitää hahmottaa, mikä on kriittinen aikataulu ja onko näköpiirissä hiilineutraalius vai -negatiivisuus. Eivätkä nämä ole vain mielipidekysymyksiä. Pitää olla selvää, tarkastellaanko yhteiskunnan kokonaispäästöjä tai tehdäänkö vertailuja eri tuotantomuotojen välillä. Otetaanko julkilausutut ympäristötavoitteet tosissaan ja etsitäänkö niiden toteuttamiseen keinoja – vai niiden välttelyyn perusteita?
Niin ikään esimerkiksi ”kokonaisvaltainen kestävyys” ei tarkoita, että kaikki näkökulmat ovat samalla viivalla. Kyllä, ruokajärjestelmän muutoksessa täytyy ottaa huomion ympäristökuormituksen vähentäminen, sopeutuminen ympäristömuutoksiin, sopeutuminen kansainvälisen ruokajärjestelmän murrokseen, tuottajien elanto ja huoltovarmuus (suomalaisessa keskustelussa menevät muuten sivumennen sanoen iloisesti sekaisin huoltovarmuus, omavaraisuusaste ja ruokaturva, jotka ovat ihan eri asioita). Mutta jos ruoantuotannon ekologinen perusta murentuu, ei sosiaalista kestävyyttäkään saada kuntoon, ei taloudesta saada pidettyä huolta eikä totutusta kulttuurisesta identiteetistä kiinni pitäminen juuri lohduta. Ekologisten kriisien äärellä prioriteetteja täytyy olla. Säilyttäminen vaatii myös muuttumista.
Se, millaisia kysymyksiä kysytään, määrittää, millaiset vastaukset ovat mielekkäitä. Tämä on ehkä vaikein asia ymmärtää tieteen roolista julkisessa keskustelussa. Ruokajärjestelmän ympäristövaikutuksia voidaan tutkia tuotekohtaisesti, yksilökulutuskohtaisesti, tuotannonaloja verraten, kansallisia vertailuja tehden, globaalein laskelmin ja monilla muilla tavoilla. Siksi tieteen tulokset voivat myös vaikuttaa ristiriitaisilta. (On myös huonoja kysymyksiä: lehtisalaatin ja pekonin vertailu keskenään ei käy järkeen, koska aika harva korvaa yhden toisella.) Tutkijoiden olisi siis viestinnässään selitettävä, millaiseen käyttöön tutkimustieto soveltuu tai ei sovellu. Tieteen rooli ei pelkisty vain ”faktojen tarjoajaksi”, vaan tieteellisillä toimijoilla on myös vastuu olla mukana tieteen tulosten tulkinnassa ja soveltamisessa.
Olen kuullut monta kertaa politiikassa ja virkamiestyössä toimivilta ihmisiltä, että ”tarvitsemme selviä numeroita, jotta voimme toimia”. Mutta ”selviä numeroita” ei voi antaa, jollei tiedetä, mikä on päämäärä. Kompassi ei auta maastossa, jos ei ole karttaa tai maastotuntemusta eikä käsitystä, missä itse on tällä hetkellä. Ruoka- ja ympäristökeskustelussa on juututtu sumuun.
* * *
Koko ruokajärjestelmän pitäisi valmistautua maailmaan, jota ei vielä ole olemassa. Koska ruoantuotanto ei sopeudu notkean elastisesti muutoksiin ja koska toimintatapojen muuttamisella on kiire, ei voida vain seurata passiivisesti kuluttajasignaaleja. Tarvitaan väistämättä sekä kulutusta että tuotantoa ohjaavaa politiikkaa. Yksi iso ongelma on, että kulutusta ohjaavaa politiikkaa karsastetaan edelleen.
Kuluttajien itseohjautuvuuteen taas ei voi nojata, sillä ympäristö on edelleen ruokatottumuksissa makua, hintaa ja terveellisyyttä vähäisempi kriteeri. Lisäksi yksilöiden on hyvin vaikea arvioida kestävyyttä ja vaikuttaa siihen, sillä he ovat monimutkaisen ruokajärjestelmän pieni osa. Hinta pysynee voimakkaimpana vaikuttavana tekijänä yksilöille, ja siinä teollisuuden ja kaupan rooli on alkutuottajia monin verroin suurempi.
Nykyinen ruoantuotanto on kehittynyt maailmaan, jossa ympäristö- ja luonnonvarakysymyksiä ei otettu tosissaan. Ruokaa on pyritty tuottamaan mahdollisimman halvalla, ja lasku on langennut pääosin alkutuottajille. Tuottajien investoinnit ja velkataakat ovat sen mukaisia. Koska he eivät ole yksin näistä valinnoista vastuussa, kompensaatiot ovat muutosten edessä välttämättömiä. Uudenlaista toimintaa on tuettava, koska taloudellisesti ahtaalla olevat ihmiset eivät lähde siihen hyvää hyvyyttään – miksi heidän pitäisikään? Samalla on kuitenkin hyväksyttävä, että tuotannon on muututtava kulutuksen rinnalla. Ruokajärjestelmän muutoksen oikeudenmukaisuuskysymyksiä ei voida mielekkäästi katsoa nykyisten intressien vastakkainasetteluista käsin. Kaikkien on pakko muuttua.
Nykyinen ruokaa ja ympäristöä koskeva keskustelu pääosin estää tällaista kokonaisvaltaista yhteiskunnallista muutosta. Jos näistä asetelmista ei päästä irti, muutokset tapahtuvat rankasti myöhässä ja hallitsemattomasti, kun niihin törmätään kriisiytyneiden olosuhteiden pakosta. Tämän tilanteen muuttaminen ei ole minkään yksittäisen ryhmän vastuulla, vaan se vaatii ajattelun ja toiminnan muuttamista kaikilta monisyiseen ruokajärjestelmän toimijoilta ja siitä käytävään keskusteluun osallistuvilta – tutkijoista alkutuottajiin, journalisteista poliitikkoihin, etujärjestöjen edustajista virkamiehiin. Ensimmäinen hyvä askel olisi luopua sellaisista harhauttavista ja hämärtävistä puhetavoista, joita olen kuvannut tässä tekstissä.
Ville Lähde