BIOS

Irtikytkennän määrittelyä: mihin käsitteellistä tarkkuutta tarvitaan?

Irtikytkentä tarkoittaa tilannetta, jossa talous kasvaa mutta talouden aiheuttama ympäristöhaitta ja/tai luonnonvarojen kulutus ei kasva yhtä nopeasti (suhteellinen irtikytkentä) tai jopa laskee (absoluuttinen irtikytkentä). Talouskasvu on siis aina mukana irtikytkentä-käsitteen taustaoletuksena.¹ Irtikytkentää on käsitteellisellä tasolla ainakin neljää eri laatua: suhteellista ja absoluuttista irtikytkentää sekä irtikytkentää ympäristöhaitasta (impact decoupling) ja luonnonvarojen käytöstä (resource decoupling), siis kaikkiaan suhteellinen ja absoluuttinen ympäristöhaitan irtikytkentä, ja suhteellinen ja absoluuttinen luonnonvarojen käytön irtikytkentä.

Tässä on heti ensimmäisen painavan käsitteellisen huomion paikka. “Irtikytkentä” abstraktina käsitteenä (ilman määritteitä suhteellinen/absoluuttinen, ympäristöhaitan/luonnonvarojen käytön irtikytkentä ja ilman sitomista kulloinkin tarkasteltaviin aineellisen maailman tapahtumiin) voi tarkoittaa hyvin erilaisia asioita. Niinpä kaksi keskustelijaa voi yhtä aikaa olla oikeassa sanoessaan “irtikytkentä on x” ja “irtikytkentä on ei-x”. Irtikytkentää esimerkiksi tapahtuu ja ei tapahdu samaan aikaan samassa paikassa – yksi ympäristöhaitta voi irtikytkeytyä samaan aikaan kun toinen ei, ympäristöhaitta voi irtikytkeytyä samaan aikaan kun luonnonvarojen kulutus ei ja päinvastoin, ja niin edelleen.

Edelleen käsitteellisellä tasolla pysytellen: abstraktina asiana irtikytkentä on aina mahdollista. Ei voida mitenkään käsitteellisellä tasolla osoittaa, että irtikytkentää ei voisi tapahtua. Tästä seuraa valitettavan sitkeä hämäryys keskusteluun. Esimerkiksi poliitikko voi aina sanoa, että yhteiskunnan kestävyyden ongelma voi ratketa irtikytkennällä – ja jos keskustelussa ei pystytä täsmentämään, minkälaisesta, millä alueella ja missä aikaraamissa tapahtuvasta irtikytkennästä puhutaan, ei keskustelu etene. On siis oltava tarkkana: älä osta irtikytkentää säkissä!

Ekologisesta näkökulmasta tavoite on selvä. Absoluuttista irtikytkentää tarvitaan kaikissa niissä ympäristöhaitan muodoissa, joissa ollaan ylitetty kestävyysrajoja.² Paraatiesimerkki tästä ovat kasvihuonekaasujen nettopäästöt, jotka on saatava vuoteen 2050 mennessä lopetettua ja sen jälkeen ilmakehästä on edelleen poistettava hiilidioksidia.

Kasvihuonekaasut ovat myös hyvä esimerkki globaalista ympäristöhaitasta. Globaaleja uhkia on muitakin, kuten esimerkiksi valtamerten tila. Monet muut uhkaavat ympäristökriisit sen sijaan koostuvat paikallisesti ja alueellisesti hyvin erilaisin tavoin, joten tietystä paikallisesta kriisistä selviäminen irtikytkien ei välttämättä kerro onnistumisesta toisaalla.

Tutkimuksessa onkin yhä enemmän tarkasteltu irtikytkentää suhteessa luonnonvarojen kokonaiskulutukseen, sillä se on energian kulutuksen ja monien ympäristöongelmien taustalla oleva ajuri. Mitä suurempi kulutus, sitä moninaisemmat ongelmat.

Koska luonnonvarojen kulutus on tällä hetkellä (Suomessa ja globaalisti) ekologisesti kestämättömällä tasolla, tarvitaan ekologiseen kestävyyteen absoluuttisen kasvihuonekaasupäästöjen irtikytkennän lisäksi absoluuttista luonnonvarojen käytön irtikytkentää (talous kasvaa, mutta luonnonvarojen kulutus vähenee). Tämän irtikytkennän tarve on eri alueilla erilainen, koska luonnonvarojen käyttö on eri alueilla erilaista ja eri mittaluokissa.³

Lisähaasteen täsmälliselle keskustelulle aiheuttaa, että erilaiset irtikytkennäksi kutsutut ilmiöt voivat olla tai voivat olla olematta (loogisesti, aineellisesti) yhteydessä toisiinsa. Täsmälleen ottaen vaihtoehtoja on kolme: yksi irtikytkennän muoto voi a) liittyä toisenlaiseen irtikytkentään, b) olla liittymättä tai c) liittyä toisaalla tapahtuvaan lisä-kytkentään. Näin ollen tietystä irtikytkentä-havainnosta ei voi hypätä päättelemään, että jokin toisenlainen irtikytkentä toisaalla on mahdollista.

Otetaan pari esimerkkiä.

Suhteellinen irtikytkentä ei välttämättä koskaan johda absoluuttiseen irtikytkentään. Määritelmän mukaisesti suhteellisessa irtikytkennässä ympäristöhaitan ja/tai luononvarojen kulutuksen määrä edelleen kasvaa. Suhteellinen irtikytkentä, joka johtuu esimerkiksi koneiden toiminnan tehostumisesta, voi jatkua vaikka kuinka kauan ilman, että koskaan päädytään absoluuttiseen irtikytkentään (näin esimerkiksi silloin, kun koneita otetaan koko ajan enemmän käyttöön talouden kasvaessa).

Vastaavasti absoluuttinen ympäristöhaitan irtikytkentä ei välttämättä koskaan johda absoluuttiseen luonnonvarojen kulutuksen irtikytkentään. Se voi jopa olla suoraa seurausta suuremmasta luonnonvarojen kulutuksesta. Esimerkiksi laivojen piipuista tulevat rikkipäästöt (ympäristöhaitta) saadaan absoluuttisesti irtikytkettyä ottamalla käyttöön rikkipesurit (jotka kuluttavat aikaisempaa enemmän ainetta ja energiaa).

Samaan tapaan esimerkiksi energian tuotannon siirtyminen pois fossiilisten polttoaineiden poltosta (tai hiilen ja öljyn poltosta kaasun polttoon), mikä on välttämätöntä ilmastopäästöjen absoluuttiselle irtikytkennälle, voi joko lisätä tai vähentää luonnonvarojen kulutusta. Näin ollen esimerkiksi juuri ilmastopäästöjen irtikytkentää voi tapahtua samaan aikaan kun luonnonvarojen kokonaiskulutus ja monet muut ongelmat (kuten etenkin biodiversiteetin kato) entisestään pahenevat. Varsinkin jos energiatiheitä fossiilisia polttoaineita korvataan energiaköyhemmillä bioperäisillä energialähteillä, on seurauksena väistämättä luonnonvarojen kulutuksen kasvu ja sitä tietä vaara biodiversiteetille, jos energian kulutus ei samalla jyrkästi laske.

Tästä irtikytkentä-ilmiöiden moninaisuudesta ja mahdollisesta ristiriitaisuudesta seuraa, että kun tutkimuksessa kerrotaan, että irtikytkentää on havaittu, on syytä tarkastella, millaisesta ilmiöstä on kysymys ja mihin muihin ilmiöihin se kytkeytyy. Tutkimuksesta viestiville moninaisuus asettaa erityisiä vaatimuksia, koska niin kutsuttu ”suuri yleisö” ei ymmärrettävästi ole vihkiytynyt ilmiöiden yksityiskohtiin. Kun uutisoidaan esimerkiksi, että ”päästöjen lasku ja talouskasvu ovat yhdistettävissä”, kysymykseksi jää, ajatteleeko kuulija tai lukija ”kasvu on toivottavaa ja mahdollista, koska irtikytkentä toteutuu” vai ”päästöjen irtikytkentä on mahdollista, jos nämä ja nämä erittäin kovat ja riskialttiit ehdot toteutuvat, ja jäljelle jää vielä isompi haaste luonnonvarojen kulutuksen irtikytkennästä.”

”Onnistunut” irtikytkentä

Ekologisen kestävyyden kannalta tarvitaan siis ainakin⁴ kasvihuonekaasujen absoluuttinen irtikytkentä ja absoluuttinen luonnonvarojen käytön irtikytkentä. Minkä kokoisia haasteita nämä ovat?

Aloitetaan luonnonvarojen kulutuksesta.

Kun arvioidaan, mikä materiaalien kulutuksen taso voisi olla ekologisesti kestävä, ja annetaan talouden kasvulle jokin vuosittainen lukema, voidaan suoraviivaisesti laskea, millainen irtikytkentä johonkin vuoteen mennessä tarvittaisiin: toisin sanoen kuinka paljon enemmän taloudellista arvoa (irtikytkentätutkimuksissa lähes aina mitattuna BKT:lla) pitää saada kustakin käytetystä materiaalitonnista. “Onnistunut irtikytkentä Suomessa”-artikkelissa käytimme arviona maltillista 2 % vuosittaista talouskasvua, globaalin resurssien käytön kestävänä tasona noin 68 Gt ja Suomen väestönkasvun määränä Tilastokeskuksen arviota.

Tällainen laskelma on tietysti karkea arvio ja kertoo vain suurusluokista. Tulos on, että jokaisesta materiaalitonnista pitäisi saada 6,6 kertaa enemmän BKT:ta kuin vuonna 2015, jotta Suomen talous olisi onnistuneesti absoluuttisen iritkytkeytynyt reurssien käytöstä vuonna 2050. Samalla materiaaleja käytettäisiin kaiken kaikkiaan noin 70 prosenttia vähemmän kuin nykyään.⁵

On vaikea sanallisesti kuvailla, miten suuri tämä haaste on. Historiallisessa kokemuksessa materiaalitonneista saatavan bruttokansantuotteen määrä on vuosikymmenten säteellä parhaimmillaan tuplaantunut, samaan aikaan kun materiaalien käyttö on kasvanut. Nyt siis pitäisi materiaalitonneista saatavan bruttokansantuotteen yli kuusinkertaistua 30 vuodessa, samaan aikaan kun materiaalien käyttö laskee yli 70 prosenttia. ”Onnistuneen irtikytkennän” talous näyttäisi niin erilaiselta kuin nykyinen talousjärjestelmä, että sitä olisi ylipäätään vaikea tunnistaa. Lettenmeier, Liedtke ja Rohn (2014) ovat artikkelissaan “Eight Tons of Material Footprint” kuvanneet 8 tonnin per capita kulutusta, mikä tulee lähelle “onnistunut irtikytkentä” -laskelmamme per capita kulutuksen lukuja. Toisin sanoen “onnistuneen irtikytkennän” aineelliset olosuhteet (ruoka, liikkuminen, asuminen) ovat kuviteltavissa; epäselvää sen sijaan on, mitä tarkoittaa, että tuon talouden BKT olisi noin kolme kertaa nykyistä suurempi. Muodostuisiko BKT siis suurelta osin kokonaan muualla kuin yksityistalouksissa? Tai jostain kulutuksen muodoista, jotka ovat tällä hetkellä tuntemattomia? Tai mikä ylipäätään on rahan ja tavaroiden tuotannon rooli tällaisten aineellisten olosuhteiden vallitessa?

Jos materiaaleista pitää saada 6,6 kertaa enemmän BKT:ta samalla, kun käytetään 70 prosenttia vähemmän materiaaleja, ei kyse ole nykyisen tai historiallisesti tunnetun kehityskulun jatkumisesta tai edes sen vähittäisestä voimistumisesta. “Onnistunut irtikytkentä” olisi murros johonkin lähes tunnistamattomaan. Onnistuneesta irtikytkennästä ei ole “normaalin” jatkajaksi.

Tästä seuraa keskustelulle haaste. Tahojen ja henkilöiden, jotka luottavat irtikytkennän mahdollisuuteen, tulisi paljon nykyistä yksityiskohtaisemmin esittää, millainen onnistuneesti irtikytketty talous voisi olla ja minkä konkreettisten toimien avulla siihen päästään. Vähintäänkin pitäisi pystyä hahmottamaan ensimmäisiä konkreettisia askeleita kohti murrosta. Mistä yli kuusi kertaa suurempi materiaalien käytön tuottavuus koostuu? Millä aloilla käyttö tehostuu kolminkertaiseksi, missä nelinkertaiseksi, missä vielä enemmän? Mikä talouden ala kasvaa BKT-arvoltaan ja miten paljon, samaan aikaan kun sen resurssien käyttö laskee miten paljon? Energian tuotanto? Teknologiateollisuus? Kauppa? Digitaaliset palvelut? Montako prosenttia kukin? Miten moninkertainen arvonlisäys toteutuu näillä aloilla? Kaikilla saman verran? Missä enemmän, missä vähemmän? Kuinka paljon kussakin? Entä miten luonnonvarojen kulutus pienenee talouden eri sektoreilla? Liikenteessä? Asumisessa? Kaupassa? Teollisuudessa? Maanviljelyksessä? Mitä luonnonvaroja keskiverto suomalainen perhe käyttää ”onnistuneen irtikytkeytyneessä” taloudessa? Mitä palveluita? Mitkä ovat heidän kuukausitulonsa? Mitä on kaupassa ostettavissa?

Jotta talouden muutosta ekologisen kestävyyden suuntaan ei tarvitsisi tehdä tyhjän päällä, näihin kysymyksiin tarvitaan selkeitä vastauksia. Taloudenhoito ja kestävyyssiirtymä eivät saa olla vain uskon asioita. Niistä pitää myös hankkia tietoa.

Entä sitten absoluuttinen ilmastopäästöjen irtikytkentä?

Käytetään esimerkinä Sitran tuoretta irtikytkentä-raporttia “Growth-positive zero-emission pathways to 2050”. Raportin tavoitteena on mallintaa päätymistä tilanteeseen, jossa ilmasto on korkeintaan 1,5°C lämpimämpi kuin esiteollisella ajalla, samaan aikaan kuin talous kasvaa.⁶ Ilmastotavoitteelle voidaan useammalla eri tavalla laskea “budjetti”: kuinka nopeasti päästöjen pitää vähentyä, ja pyritäänkö hiilidioksidia myös poistamaan ilmakehästä päästövähennysten lisäksi. Raportissa päästövähennykset on ajateltu toteutettavaksi tahdilla, jonka mukaisesti lämpötila ehtii ensin nousta noin 1,9°C, kunnes se päästövähennysten ja hiilidioksidin ilmakehästä poistamisen jälkeen lähtee laskuun.⁷ Lisäksi edellytetään hiilivoiman erittäin nopeaa poistumista, maankäytön muutoksia (mm. lihansyönnin reipasta laskua), energiatehokkuuden paranemista niin, että energian kulutus on vuonna 2100 samalla tasolla kuin 2020, massiivisia investointeja päästöttömään energiantuotantoon ja niin edelleen.

Nämä ovat kovia ehtoja. Ensinnäkin lämpötilan päästäminen yli 1,5°C asteen tavoitteen (overshoot) on riskialtista. Ei ole luonnontieteellisesti varmaa, että lämpötila palaa alemmas, jos ja kun hiilidioksidia poistetaan ilmakehästä tai että korkeampi lämpötila ei ehtisi käynnistää peruuttamattomia kielteisiä kehityskulkuja.⁸ Toiseksi hiilidioksidin poistoon sisältyy suuria teknologisia ja taloudellisia epävarmuuksia.⁹

Taas ollaan yksityiskohtien äärellä. Raportin ehdot ovat niin kovat, että niiden perusteella voisi perustella myös väitettä, että hiilidioksidipäästöjen irtikytkentä ei ole mahdollista – perusteena esimerkiksi vaarallinen overshoot. Raportin perusteella on siis mahdollista sanoa: ”päästöjen irtikytkentä talouskasvusta on mahdollista”, mutta yhtä hyvin – kuten kestävyystieteen apulaisprofessori Jarkko Levänen toteaa – “ilmastotavoitteiden ja talouskasvun yhdistämiseen liittyy merkittäviä epävarmuuksia.”

Lisäksi on muistettava, että kuten raportissa itsessään (s. 3) ja Sitran viestinnässä on todettu, raportti ei lainkaan tarkastele irtikytkentää luonnonvarojen kulutuksesta, eikä esimerkiksi ilmastopäästöjen irtikytkennän vaikutuksia biodiversiteettiin.^10. Sitran johtava asiantuntija Nani Pajunen toteaakin blogi-kirjoituksessaan, että koska raportin skenaario sisältää voimakasta (absoluuttista)  arvonlisäyksen kasvua usealla talouden sektorilla (rakentaminen, maatalous, uusiutuvan energian laitevalmistus),  raportti ”vahvistaa siis käsitystä, että kasvihuonekaasupäästöjen alasajon lisäksi tarvitaan talouskasvun ja luonnonvarojen käytön irtikytkentä keskeisillä sektoreilla”.

Empiirisestä evidenssistä

Mallinnukset ja skenaariot ovat yksi juttu, empiiriset havainnot toinen. Ei ole yllättävää, että voidaan luoda malli, jossa mikä tahansa irtikytkennän laji toteutuu. Paperilla se varmasti saadaan toimimaan. Nihkeä ja kitkainen todellisuus on toinen juttu, ja irtikytkennän tutkiminen on haastavaa: millaista irtikytkentää on oikeasti tapahtunut?

Ilmiöiden moninaisuus ja mahdollinen ristiriitaisuus ovat yksi taso tutkimuksen haasteista. Toinen haasteiden lähde on ilmiön rajaaminen. Kun ”talous” irtikytkentään ”haitasta” tai ”kulutuksesta”, miten talous ja haitta/kulutus rajataan?

Mitä pienempi talouden yksikkö otetaan tarkasteluun (lyhyt aika, rajattu maantieteellinen kokonaisuus, vain tietty talouden sektori), sitä helpompaa irtikytkennän aikaansaaminen on. Samoin esimerkiksi yksittäisen raaka-aineen käytön irtikytkentä (käytön vähentäminen tai lopettaminen) on helpompaa kuin luonnonvarojen kokonaiskulutuksen irtikytkentä.

Kolmas haaste on, että maailma ja maailmantalous ovat isoja ja monimutkaisia. Maailmantalouteen mahtuu erisuuntaisia kehityskulkuja: yhtäällä ollaan siirtymässä yhä enemmän palvelutalouden suuntaan, kun toisaalla teollistutaan, kolmannessa paikassa voimaperäistetään maataloutta ja vielä muualla eletään finanssispekulaatiolla. Same planet, different worlds, myös ympäristökuorman ja kulutuksen suhteen. Siksi on selvää, että empiirisessä tutkimuksessa saadaan erilaisilla rajauksilla myös hyvin erilaisia ja keskenään ristiriitaisia tuloksia.

Kuten yllä todettiin, eri alueiden ja maiden luonnonvarojen käyttö on hyvin erilaista ja eri mittaluokissa. Keskimäärin köyhissä maissa kulutetaan luonnonvaroja vähemmän kuin rikkaissa maissa. Esimerkiksi Suomessa luonnonvarojen kulutus (DMC) on luokkaa 24 tonnia per capita, Thaimassa noin 13 tonnia ja Pakistanissa 4,5 tonnia.¹¹ Erot ovat hurjia. Myös kauppa on kovin epätasapainoista: jotkut maat ovat materiaalien nettoviejiä, toiset puolestaan saavat tuonnissa joko suoraan tai välillisesti tuotteiden materiaalisena selkäreppuna paljon luonnonvaroja. Jopa 40 prosenttia kaikesta globaalista materiaalivirrasta kulkee maailmankaupan kautta.¹² Kuten YK:n alainen kansainvälinen resurssipaneeli toteaa, tuotannon paikallisia ympäristövaikutuksia ja luonnonvarojen kulutusta on pystytty välttämään ulkoistamalla tuotantoa tilanteessa, jossa monet matalan ja keskiverron tulotason maat ovat nettoviejiä rikkaisiin maihin. Tämä “epätasa-arvoinen vaihto” (unequal exchange) osaltaan selittää myös, miksi talous “dematerialisoituu” yhtäällä (rikkaissa maissa), samaan aikaan kuin se “materialisoituu” toisaalla (kehittyvissä maissa).

Näiden erilaisten talouden toisiinsa liittyvien muotojen ja alueiden ”syntien” oikeudenmukainen jyvitys on vaikeaa. Esimerkiksi: miten suuri osa Siperian öljyvahingoista kuuluu suomalaisen öljynkäytön ja öljyjalosteiden viennin kontolle? Ja edelleen: Nesteelle, valtiolle, kansalaisille? Jos olet Suomen kansalainen, missä määrin taloutesi on ”irtikytkeytynyt” venäläisestä öljystä, kun lähes 10 prosenttia Suomen vientituloista muodostuu venäläisen öljyn jalostamisesta?

Tutkimuksessa tämä “syntien jyvityksen” ongelma esiintyy esimerkiksi valtioiden tuotanto- ja kulutusperäisten päästöjen arvioinnissa. Vilkasta ulkomaankauppaa, tuontia ja vientiä, harjoittavan maan päästöjen jyvitys vaatii paitsi tarkkaa metodologista osaamista myös erityisesti huolellisia tilastoinnin ja kirjanpidon käytäntöjä.¹³

Irtikytkentätutkimusta yhteenvetävissä artikkeleissa¹⁴ on todettu, että ”helpompia” irtikytkentä-ilmiöitä todella löytyy: esimerkiksi rikki- ja muiden ilmastopäästöjen irtikytkentää, alueittain myös maan ja veden käytön irtikytkentää. Kaikkein eniten huomiota – ansaitustikin, koska kyse on paitsi vaativasta irtikytkennän muodosta, myös erittäin kiireellisestä ympäristökriisin muodosta – ovat saaneet tulokset absoluuttisesta ilmastopäästöjen irtikytkennästä tietyissä rikkaissa maissa.¹⁵

Päästöjen irtikytkentäkehitys on tervetullutta ja toivottavaa vaikka ei vielä läheskään riittävän nopeaa esimerkiksi Pariisin sopimuksen tavoitteiden kannalta. Tämä kehitys on myös hyvin ymmärrettävää. Olisihan melko yllättävää, jos monissa maissa käynnissä oleva energiamurros fossiilien polttamisesta tuuli- ja aurinkoenergiaan ja muihin polttoon perustumattomiin energianlähteisiin ei vähentäisi päästöjä.

Samalla on syytä muistaa, että globaalisti päästöt ovat korkeintaan suhteellisesti irtikytkeytyneet. Tälle vuodelle ennustetaan jälleen globaalia päästöjen kasvua. Paljon työtä on edessä, että globaali absoluuttinen päästöjen irtikytkentä toteutuu ja että päästöt vähentyvät riittävän paljon ja riittävän nopeasti, niin että ilmastonmuutoksen kriittisiä rajoja ei ylitetä. Tästä päästään ratkaisevaan kysymykseen: globaalisti ei varmastikaan ole mahdollista, että kaikki maailman maat päätyvät absoluuttiseen päästöjen irtikytkentään samaa talouskasvun ja luonnonvarojen kulutuksen kasvun polkua¹⁶ kuin absoluuttisen päästöjen irtikytkennän esimerkkimaat, jotka ovat kaikki rikkaita maita ja edelleen järjestelmällisesti hyötyvät epätasa-arvoisesta globaalista kaupankäynnistä. Ensisijaista on, että rikkaat maat vähentävät nopeasti ympäristökuormitusta ja luonnonvarojen kulutusta, jotta kehittyville talouksille jää mahdollisuus kehittää ja sitkeyttää talouttaan polulla, joka ei voi perustua rikkaiden maiden soveltamaan kasvumalliin (vaikka jonkin verran köyhimpien maiden on myös luonnonvarojen kulutusta kasvatettava).

Valitettavasti empiirinen aineisto kertoo, että absoluuttisen luonnonvarojen kulutuksen irtikytkennän suhteen suunta on väärä. Tällä vuosituhannella globaali talous on saanut tonnia kohti aikaan vähemmän bruttokansantuotetta kuin aiemmin.¹⁷ Absoluuttista resurssien kulutuksen irtikytkentää ei siis ole havaittu, vaan pikemminkin havainnot kertovat päinvastaisesta kehityksestä. Tässä tilanteessa rikkaissa maissa on paljon luontevampaa tavoitella ekologista kestävyyttä, (globaalin) köyhyyden vähentämistä ja demokratian kohentamista suoraan, edellyttämättä koukkausta repivän BKT-talouskasvun kautta.