Tervetuloa lukemaan BIOS-tutkimusyksikön maaliskuun uutiskirjettä. (Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!). Kuten edellisellä kerralla lupasimme, käymme läpi tuoretta IPCC:n raporttia, mutta hyvin erilaisessa tilanteessa kuin silloin osasimme arvatakaan. Helmikuussa suursodan pilvet olivat vielä taivaanrannassa, vaikka Ukrainassa olikin sodittu jo pitkään. Nyt on havahduttu toivottavasti lopullisesti siihen, että irtaantuminen fossiilisista polttoaineista on ilmastopolitiikan lisäksi turvallisuuden ja vakauden kysymys – niin lyhyellä kuin pitkällä aikajänteellä. Siksi olisi paitsi sodasta kärsiviä kohtaan tylyä myös yksinkertaista ajattelua valittaa siitä, että “nyt kukaan ei muista ilmastokriisiä”. Kuten tuoreessa blogiartikkelissamme totesimme:
“Tällaisia antroposeenin ajan kriisit ovat, monisyisesti yhteen nivoutuvia nopeita ja hitaita, paikallisia ja globaaleja tapahtumakulkuja, joissa ei koskaan päästä toimimaan puhtaalta pöydältä.”
Godorfin ratapiha Kölnissä, taustalla osa petrokemiallista Reininmaa-jalostamoaluetta. Kuva: Wikimedia Commons.
Maailmalta
Venäjän hyökkäys Ukrainaan
Julkaisimme blogissamme maaliskuun alussa kaksi kirjoitusta, joissa tarkastelimme Venäjän ja Ukrainan sotaa energiamurroksen ja ilmastonmuutoksen hillinnän näkökulmasta. Vaikka Eurooppa edelleen tuskailee sen kanssa, kuinka paljon ja miten nopeasti riippuvuutta Venäjän energiatuonnista voidaan vähentää, aihe on vielä näkyvämmin esillä kuin tuolloin kirjoittaessamme. On kuitenkin selvää, että välitön tuonnin katkaiseminen joko pakotteiden kiristämisenä tai Venäjän vastatoimena aiheuttaisi merkittäviä vaikeuksia koko Euroopassa, etenkin Saksan kaltaisissa maissa, joissa venäläisellä maakaasulla lämmitetään koteja ja laitetaan ruokaa. Mikään maa ei kuitenkaan olisi immuuni vaikutuksille, ei Suomikaan – onhan esimerkiksi venäläisen öljyn jalostaminen merkittävä elinkeino. Sodan raaistuessa päivä päivältä aiemmin poliittisesti mahdottomilta vaikuttaneet asiat voivat kuitenkin pian muuttua mahdollisiksi, sitten todennäköisiksi ja lopulta välttämättömiksi. Euroopan energialaskuilla kun kustannetaan Venäjän sotaa, ja entistä enemmän etenkin kaasun hintojen noustessa pilviin.
Ensimmäisessä blogikirjoituksessamme “Ukrainan sota, energiamurros ja ilmastonmuutos” muistutimme ennen kaikkea siitä, että välittömään kriisiin vastaaminen vaatii erilaisia toimia kuin hitaampi energiamurros, jonka tavoitteena on kokonaisvaltainen irrottautuminen fossiilisista polttoaineista. Vaikka päästöttömien ja vähäpäästöisten energialähteiden rakentamista nopeutettaisiin kuinka paljon tahansa, sillä ei ehditä vaikuttamaan Venäjän “sotakassan” kertymiseen tarpeeksi nopeasti. Vihreästä siirtymästä ei ole painostuskeinoksi – etenkin kun se ei ole uhkaus, jonka toteuttamisesta voidaan neuvotteluissa perääntyä. Se on yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan kehityksen välttämättömyys.
Venäjän painostaminen energiarintamalla on välttämätöntä, mikäli pakotteiden halutaan tosissaan purevan Venäjän kykyyn käydä sotaa. Tähän tarvitaan erilaisia, nopeammin vaikuttavia välineitä; yhtäältä korvaavia polttoaineita on väliaikaisesti hankittava muualta, toisaalta voidaan joutua merkittävään kulutuksen vähentämiseen, jopa säännöstelyyn. (Tämä pätee myös tilanteeseen, jossa Venäjä päättäisi käyttää “energia-asettaan”.) Mutta on kriittisen tärkeää, että akuuttiin tilanteeseen reagoidessa ei rakenneta polkuriippuvuuksia, joilla pidennetään fossiilisten polttoaineiden käytön elinkaarta kauemmas tulevaisuuteen. Väliaikaisen on pysyttävä väliaikaisena. Paljon riippuu tietysti siitä, kestääkö sota kevään vai jäätyykö se pidempiaikaiseksi.
Ukrainan sotaa onkin käytetty opportunistisesti hyväksi tukemaan vaatimuksia ilmastopoliittisten toimien perumiseksi ja uuden fossiili-infrastruktuurin rakentamiseksi. Suomessa esimerkkinä tästä ovat vaatimukset turpeen alasajon perumiseksi. Tässäkin on erotettava nopeat ja hitaat muutokset: on yksi asia hyväksyä, että turvetta voidaan tarvita väliaikaisesti akuutin kriisin aikana, ja aivan toinen asia vaatia, että se palautettaisiin kotimaisen energiapaletin osaksi, ei siis vain huoltovarmuuden turvaksi.
Toisessa blogikirjoituksessamme “Vihreä siirtymä ja irtautuminen energiariippuvuudesta Venäjään: konkreettiset reunaehdot ja mahdollisuudet Suomessa” tarkastelimmekin yksityiskohtaisemmin sitä, millaisia mahdollisuuksia Suomella on energiamurrokseen lyhyellä ja pidemmällä aikavälillä. Kirjoituksessa muistutetaan, että vaikka kotimaisen metsäbiomassan lisääntynyt käyttö voi olla välttämätön apu, jos venäläisestä tuonnista irtaudutaan rajusti, pidemmällä aikavälillä siitä ei ole ratkaisuksi. Kirjoituksessa tarkastellaan ennen kaikkea tuulivoiman potentiaalia sekä mahdollisuuksia nivoa suomalaista metsäteollisuutta osaksi uutta energiasektoria. Tätä aihettahan on käsitelty syvällisesti Antti Majavan tuottamassa metsäpodcast-sarjassa, jonka jaksoja on julkaistu lisää sitten viime uutiskirjeen.
Venäjän ja Ukrainan sota uhkaa myös pahentaa entisestään koronapandemian laukaisemia ruokakriisejä. Ruoan hinnan heilahtelut, toimitusvaikeudet ja tuotantoseisokkien aiheuttamaan työttömyyteen ja lisääntyvään köyhyyteen liittyvä ruokaturvattomuus ja nälkä ovat iskeneet satoihin miljooniin ihmisiin viime vuosina. Kun Venäjän ja Ukrainan ruoka- ja lannoitekauppa katkeilee tai estyy kokonaan, nämä vaikutukset voivat moninkertaistua – etenkin jos sota jatkuu pitkään ja tuhoaa osan tulevasta sadosta maailman yhdessä merkittävimmässä vilja-aitassa. Ville Lähde käsitteli yhteenkietoutuneiden globaalien ruokajärjestelmien problematiikkaa blogitekstissään “Ruokajärjestelmän menestyksessä muhivat kriisit” koronapandemian alkukuukausina, ja teksti on hyödyllistä luettavaa tässäkin tilanteessa. Vuoden mittaan julkaisemme aiheesta varmasti lisää. Tässäkin asiassa on tärkeä muistaa, että reagoiminen välittömään kriisiin ja välttämätön ruokajärjestelmien rakenteen perustavanlaatuisempi muutos vaativat osin erilaisia välineitä. Kuten koronapandemian keskellä, nytkin vahva keskittyminen kansalliseen omavaraisuuteen voi olla houkutteleva näkökulma, mutta ongelmat ovat kansainvälisiä. Kun perittyä tilannetta leimaa voimakas keskinäisriippuvuus, nationalistinen vetäytyminen voi olla tuhoisaa. Tasapaino suhteellisen korkean omavaraisuusasteen ja kansainvälisen yhteistyön välillä on löydettävä. Lukuvinkeiksi nykyisestä ruokakriisistä suosittelemme esimerkiksi näitä neljää tekstiä.
IPCC:n uusi raportti pureutui sopeutumisen problematiikkaan
Käsittelimme IPCC:n kuudennen arviointiraportin (AR6) ensimmäistä osaa viime vuoden syyskuun uutiskirjeessä. Raportin toinen osa, joka keskittyy ilmastonmuutoksen seurauksiin ja niihin sopeutumiseen, ilmestyi helmikuun lopussa, pian sen jälkeen, kun Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan. Yli 3600 sivun raportti on niin laaja, että sen viestiä on vaikea yrittää tiivistää. Kuten YK:n pääsihteeri António Guterres totesi, se on “inhimillisen kärsimyksen maailmankartasto”. Carbon Brief julkaisi tapansa mukaan pikaisesti esittelyn raportin ydinkohdista sekä kiintoisan koosteen tutkijoiden näkökulmia raportin merkityksestä. Climate Home News nostaa esiin viisi keskeistä raportin viestiä. Suosittelemme vahvasti tutustumista näihin artikkeleihin. IPCC on julkaissut tietysti myös tiivistelmän päätöksentekijöille sekä “teknisen tiivistelmän”.
IPCC vahvistaa tutun viestin: ilmastonmuutos saa jo nyt aikaan laajoja ja peruuttamattomia muutoksia ekosysteemeissä ympäri planeetan – etenkin merten tilan kuvaukset ovat kylmäävää luettavaa. Yleiskuva on niin ikään ympäristöasioita seuranneille tuttu: muutokset ovat suurempia ja tapahtuvat aiemmin kuin odotettiin. Kriittisenä turvarajana pidetyn 1,5°C lämpenemisen ylittäminen, joka näyttää yhä todennäköisemmältä, olisi hyvin vaarallista. Raportissa korostetaan, että myös väliaikainen “ylilyöntivaihe” (overshoot), jonka jälkeen palattaisiin turvarajan alle, olisi kohtalokkaan riskialtista. Tässä raportissa myös nostetaan toistuvasti esiin, miten ilmastonmuutoksen vaikutukset nivoutuvat muihin “ajureihin” kuten maankäytön muutoksiin, ylikalastukseen ja muuhun luonnonvarojen ylikulutukseen. Vaikutusten tarkka erottaminen ei ole mielekästä, vaan pikemmin korostuu ilmastonmuutos osana laajempaa ympäristökriisiä.
Vaikutukset ihmisyhteisöihin ovat mittavia. Jo nyt puolet ihmiskunnasta esimerkiksi on osan vuodesta alttiina veden niukkuudelle, ja osuus kasvaa väistämättä. Vuoteen 2050 mennessä jopa kolmasosa maailman kaupungeista on vaarassa ylikäyttää vesiresurssejaan. Veteen liittyvät muutokset (yhtäältä kuivuus, toisaalta tulvat) ovatkin merkittävimpiä ihmisyhteisöjä uhkaavia muutoksia, mutta niiden ohella silkka lämpeneminen on vaarallista. Riippuen skenaariosta, vuoteen 2100 mennessä jopa 50–75% ihmiskunnasta on alttiina henkeä vaarantaville olosuhteille.
Niin ikään ruoantuotannolle ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat olleet arvioitua nopeampia. Jo puolentoista asteen turvarajan piirissä ennakoidaan 8% viljelyalasta muuttuvan kelvottomaksi tuotantoon. Vaikka maailman kokonaistuotanto onkin edelleen kasvanut, ilmastonmuutos on jo nyt vähentänyt kasvun potentiaalia merkittävästi monilla alueilla. Lämpenemisen edetessä vaarana on kokonaistuotannon väheneminen joko globaalisti tai ainakin monilla alueilla.
Muutosten edetessä on täysin selvää, että ilmastonmuutoksen hillinnän eli päästöleikkausten ja muiden toimien (mitigaatio) ohella sopeutuminen (adaptaatio) on täysin välttämätöntä. Tämä viesti on toistunut jo pitkään tutkijoiden lausunnoissa: vanha vastakkainasettelu hillinnän ja sopeutumisen välillä on aikansa elänyt. Kumpikin on välttämätöntä. Sopeutuminen onkin ensimmäistä kertaa raporttia läpäisevä teema. Sitä ei ole enää jätetty yksittäisten sopeutumista käsittelevien lukujen aiheeksi, vaan teema on mukana kaikissa raportin osioissa.
Pääviesti on, että sopeutumistoimet ovat olleet tähän mennessä riittämättömiä ja sirpaleisia. Sopeutuminen on lähtöjään vaikeampaa kuin hillintä sikäli, että ei ole olemassa hiilibudjettien kaltaisia yksiselitteisiä mittareita. Ilmastonmuutoksen vaikutukset eivät koskaan iske “suoraan” vaan aina paikallisen altistumisen, haavoittuvuuden ja sopeutumis- ja mukautumiskykyjen mukaan. Nämä vaihtelevat rajusti ympäri maailman, ja kuten monta kertaa on todettu, maailman köyhimmät ja syrjäytetyimmät ovat haavoittuvimpia. Kaikki eivät ole samassa veneessä vaan hyvin erilaisissa perityissä sosio-ekologisissa tilanteissa. Raportissa nostetaan aiempaa vahvemmin esille alkuperäiskansojen tilanne ja muistutetaan myös eriarvoisuuden historiallisista juurista, esimerkiksi kolonialismin perinnöstä. Ilmasto-oikeudenmukaisuus on esillä selvästi enemmän kuin aiemmissa raporteissa.
Koska haavoittuvuus on tilannekohtaista, myös sopeutuminen vaatii räätälöintiä paikalliseen kontekstiin ja tietysti myös taloudellisia voimavaroja. Raportissa nostetaan esiin Glasgow’n ilmastokokouksessa tapetilla ollut teema, ilmastorahoituksen riittämättömyys. Raportin laadinnan aikana jatkui vääntö “losses and damages”-käsitteistöstä eli käytännössä siitä, missä määrin historiallisesti enemmän ilmastonmuutoksesta vastuussa olevien maiden tulisi auttaa jo tapahtuneiden vahinkojen korjaamisessa ja kompensoinnissa. Monet vauraat maat ovat tiukasti vastustaneet tätä.
Sopeutumisella on kuitenkin rajansa, myös “turvallisemman” ilmastonmuutoksen keskellä. Raportin teknisellä kielellä puhutaan “pehmeistä rajoista”, joihin on mahdollista vaikuttaa sopeutumistoimilla, ja “kovista rajoista”, joiden ylittämisen jälkeen sopeutuminen käy mahdottomaksi. Mitä pidemmälle ilmastonmuutos etenee, sitä kovemmiksi rajat käyvät monilla alueilla. Jo kahden asteen lämpenemisen maailmassa sopeutuminen ei enää olisi kaikilla maailman alueilla mahdollista – siksi ilmastonmuutoksen hillintä on välttämätöntä myös onnistuneelle sopeutumiselle. Raportissa todetaan, että tähän asti on tehty ennen kaikkea yksittäisiä ja asteittaisia sopeutumistoimia, joilla pystytään reagoimaan erillisiin uhkatekijöihin. Sen sijaan tarvittaisiin “transformatiivista sopeutumista”, jossa muutetaan koko sosio-ekologisen systeemin peruspiirteitä. Tällöin voitaisiin vaikuttaa siihen, että sopeutumisen pehmeät rajat eivät muutu koviksi. Yhteiskuntien pitäisi siis perusteellisesti muokata esimerkiksi ruoantuotannon, asumisen, liikkumisen tapoja.
Raportissa kiinnitetään myös paljon huomiota sekä ilmastonmuutoksen hillinnän että sopeutumisen haittavaikutuksiin. Edellä kuvattu “transformatiivinen” sopeutuminen ei yksinään riitä, vaan täytyy kyetä ottamaan huomioon esimerkiksi sopeutumisen eriarvoisuus- ja oikeudenmukaisuusvaikutuksia. Esimerkiksi kaupungin siirtäminen toisaalle voi olla parempi ratkaisu kuin vääjäämätöntä pidättelevät tulvavallit, mutta väestön pakkosiirroilla pakkaa olemaan synkeitä seurauksia. Raporttia laadittaessa myös väännettin paljon kättä “luontoperusteisten ilmastoratkaisujen” roolista, niiden mahdollisista haitoista ja niihin liittyvästä terminologiasta. Climate Home Newsin artikkelissa kuvataan, miten jotkin vauraat maat pyrkivät voimakkaasti vaikuttamaan raportin ilmaisuihin näillä alueilla.
Yksi raportin avainkäsitteitä on “ilmastoresilientti kehitys” (climate resilient development), jolla korostetaan ilmastonmuutoksen hillinnän, sopeutumistoimien ja laajemman kestävän kehityksen kriittisen tärkeitä yhteyksiä. Ilman tämän kolmiyhteyden tunnustamista ilmastotoimet ovat aina vaarassa jättää osan ihmisistä ja muusta luonnosta kärsijän asemaan. Kuten raportin lopussa todetaan, meillä on yhä kapeampi historiallinen mahdollisuuden ikkuna siihen, että kaikille olisi turvattavissa elinkelpoinen tulevaisuus. Monet kehityspolut ovat jo käyneet mahdottomiksi. Nykyiset kehitystrendit – siis myös nykytasoiset ympäristötoimet – vievät kohti lisääntyvää eriarvoisuutta, ruoka- ja vesiturvattomuutta, lisääntyviä muuttoliikkeitä ja eliniän lyhenemistä monissa maissa.
Lopuksi on mainittava biodiversiteetin aiempaa selvästi isompi rooli raportissa. Ihmisyhteisöjen riippuvaisuus luonnon kierroista on raportin kantavia teemoja – tästähän antoi esimakua viimevuotinen IPCC:n ja IPBES:in yhteisjulkaisu. Jopa hieman yllättävästi IPCC päätyy nostamaan yhdeksi raportin pääviesteistä 30–50% suojelu- ja ennallistamistavoitteen. Jopa puolet maapallon alasta tulisi siis saattaa näiden toimien piiriin, ja kaikkialla muualla tulisi siirtyä kestäviin käytäntöihin. Käsittelimme tätä viime vuosina yhä vahvempaa näkyvyyttä saanutta suojeluvaatimusta taannoin Dasguptan raporttia analysoineissa suomenkielisessä ja englanninkielisessä tekstissä. Tavoite on kohdannut yleisluontoisuutensa ja erittelemättömyytensä vuoksi paljon kritiikkiä etenkin kehittyvien maiden järjestöiltä, joten perinteisesti varovaiselta IPCC:ltä sen omaksuminen on vahva kannanotto. Tosin raportin tekstissä korostetaan paikallisten asukkaiden ja etenkin alkuperäiskansojen roolia suojelu- ja ennallistamistoimissa, jotta ne olisivat paitsi tehokkaita myös oikeudenmukaisia. Tätä näkökulmaa tuodaan vahvasti esiin myös tässä podcastissa, jossa Greenpeacen Kaisa Kosonen keskustelee Tero Mustosen kanssa – Mustonen oli yksi IPCC:n raportin pääkirjoittajista.
BIOS
Tero Toivasen artikkeli “Demokratia ja koulu nopeasti kuumenevassa maailmassa – miten ekologisen jälleenrakennuksen aikakausi muuttaa demokratian tärkeysjärjestyksiä ja koulun roolia?” on julkaistu Into -kustannuksen tuoreessa kokoelmassa Lupaus paremmasta. Teos käsittelee koulujen roolia demokratian turvaamisessa.
Ville Lähde keskusteli Kirkon Ulkomaanavun Tekoja-podcastissa Luken Mila Sellin kanssa siitä, miten ilmastonmuutos lisää nälkää ja heikentää ruokaturvaa.
Jussi T. Eronen kommentoi Helsingin Sanomien helmikuisessa jutussa kaupunkien tulevaisuutta:
“Pitkällä aikavälillä yhteiskuntien ratkaistavaksi on tulossa perustavanlaatuinen ongelma: nykymuotoisten kaupunkien infrastruktuurin ylläpito kuluttaa valtavan määrän luonnonvaroja ja aiheuttaa päästöjä.
”Olemme rakentaneet laajan järjestelmän, joka syö todella paljon energiaa. Pystytäänkö sitä ylläpitämään?” Eronen kysyy.”
Vuoden alusta BIOS-ekonomistina aloittanut Jussi Ahokas puhui Rakentaja-lehden haastattelussa suunnittelun merkityksestä, selitti Politiikasta-lehdessä SWIFT-järjestelmän perusasioita ja kävi lausumassa Eduskunnan talousvaliokunnalle sekä suuren valiokunnan työjaostolle EU:n talouspolitiikan koordinaatiosta.
“Keskeisin toimintaympäristöön liittyvä kysymys on kuitenkin se, millaisissa olosuhteissa tulevaisuudessa EU:n talouspolitiikan pitää toimia ja millainen koordinaatio- ja sääntökehikko toimii siinä parhaalla mahdollisella tavalla. Koronapandemia ei vieläkään osoita väistymisen merkkejä ja suuremmat haasteet ilmastonmuutoksen sekä luontokadon muodossa ovat jo EU:n, kansallisvaltioiden ja kansalaisten edessä. Näihin onkin tartuttu EU:ssa jo esimerkiksi Euroopan vihreän kehityksen ohjelmalla, jossa on asetettu kovat tavoitteet vihreälle siirtymälle EU:n alueella. Tavoitteet kiteytyvät kolmeen kohtaan: hiilineutraalisuuteen vuoteen 2050 mennessä, talouskasvun erottamiseen resurssien käytöstä ja oikeudenmukaiseen siirtymään.”
Voima-lehden Häiriköt-artikkelissa Antti Majava kommentoi suomalaista metsätaloutta:
”Metsien hoitoa Suomessa ohjaa metsäteollisuuden tarve tietyn tyyppiselle puuraaka-aineelle. Se tarkoittaa kuusta ja mäntyä, ja kaikki muu on vähän tiellä.”
Lopuksi
Guardian kirjoitti helmikuussa tiedekustantaja Elsevierin yhteistyöstä fossiiliteollisuuden kanssa. Helmikuussa julkaistiin jälleen uusia laskelmia ympäristölle haitallisen toiminnan tukiaisista. Carbon Brief kirjoitti Amazonin alueen lähestyvästä “keikahduspisteestä”. Luken Juha-Matti Katajajuuri ruoti ansiokkaasti julkisuudessa MTK:n tilaaman Ruoka ja ilmasto -selvityksen ongelmia (suosittelemme myös tätä kriittistä tarkastelua). IEA kertoi helmikuussa, että energiasektorin metaanipäästöt lienevät 70% virallisia lukuja korkeammat, ja Nature käsitteli mahdollisia metaanipäästöihin liittyviä positiivisia takaisinkytkentöjä.
Suosittelemme myös tätä Steve Keenin luentoa ilmastomuutoksen taloustieteen kummallisuuksista. Karusta aiheestaan huolimatta luento voi myös naurattaa, ja se on välillä tärkeää.