22.6.2020
UUTISKIRJE 6/2020 Kuten edellisessä uutiskirjeessä lupasimme, palaamme tällä kertaa moniin sellaisiin alkuvuoden ympäristöuutisiin, joita emme ole ehtineet käsitellä pandemian luomina poikkeusaikoina. Vanhaan tapaan uutiskirje on jaettu temaattisiin osioihin.

Kuten edellisessä uutiskirjeessä lupasimme, palaamme tällä kertaa moniin sellaisiin alkuvuoden ympäristöuutisiin, joita emme ole ehtineet käsitellä pandemian luomina poikkeusaikoina. Vanhaan tapaan uutiskirje on jaettu temaattisiin osioihin.
Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Raakun inventointia. Kuva Kim Lindgren, Wikimedia Commons, GFDL.

MAAILMALTA

Ilmastonmuutoksen hillinnän kohtalonhetket

Kun pandemian pahimmista ajoista on toistaiseksi päästy yli, ilmastopäästöt ovat kääntymässä jälleen nousuun. Oli lähtöjään päivänselvää, että kestäviä päästöleikkauksia ei saataisi aikaan koronan hillinnän kaltaisella rysähdyksellä vaan tarvittaisiin pitkäjänteistä siirtymäpolitiikkaa. Aivan yhtä selvää on, että kolme vuotta sitten lanseeratun “hiilen lain” mukaan jatkuvien kunnianhimoisten päästövähennysten täytyisi alkaa juuri nyt, jotta minkäänlaisissa turvarajoissa pysyminen olisi mahdollista. Tämän vuosikymmenen aikana päästöt olisi puolitettava globaalisti. Siksi paluu entiselle epäonnistuneen ilmastopolitiikan uralle olisi kohtalokasta, kuten Maailman energiajärjestön (IEA) johtaja Fatih Birol muistutti kesäkuussa (yhtä tiukkaan sävyyn hän puhui maaliskuussakin).

Tilannetta kuvasivat karusti ilmastotutkijat Kevin Anderson, John F. Broderick ja Isak Stoddard toukokuun lopulla julkaistussa artikkelissa “A factor of two: how the mitigation plans of ‘climate progressive’ nations fall short of Paris-compliant pathways.” Artikkelin sanoma on tiivistetty tässä lehdistötiedotteessa sekä tutkijoiden kirjoittamassa Ecologist-lehden jutussa.

Artikkelin mukaan yhdenkään maan ilmastotoimien kunnianhimo ei ole linjassa Pariisin sopimuksen tavoitteiden kanssa, ja jopa edistyksellisyydestään kiitettyjen Ruotsin ja Iso-Britannian täytyisi vähintään tuplata päästöleikkausten tahti ja aikaistaa hiilineutraalisuustavoitteitaan (minkä jälkeen tavoitteen täytyy olla hiilinegatiivisuus). Oikeudenmukaisuussyistä kehittyville maille on annettava enemmän liikkumavaraa, mutta silti niillekin artikkelissa asetetaan hyvin tiukat päästötavoitteet, jotka ylittävät reilusti näiden maiden nykyiset vapaaehtoiset sitoumukset. Lisäksi joitain runsaasti öljyä tuottavia maita on artikkelissa siirretty vastuiltaan “kehittyneiden” maiden kategoriaan. Vauraiden maiden vastuuta ei siis voi väistellä viittaamalla kehittyvien maiden kasvuun. Kaikkien on toimittava. Pikemmin tutkijat muistuttavat, että köyhemmät maat tarvitsevat tukea kovassa ilmastourakassaan, sillä ne eivät voi tukeutua vuosikymmenien (tai yli vuosisadan) aikana rakentuneeseen vauraaseen infrastruktuuriin toisin kuin vaikka Suomi.

Kirjoittajien mukaan heidän arvionsa eri maille jyvittyvästä päästöbudjetista on konservatiivinen, sillä tulevan IPCC-raportin mallinnukset (AR6) tiukentavat sitä oletettavasti entisestään. He eivät myöskään tukeudu laskelmissaan hiilen talteenottoon tai “negatiivisiin päästöihin” (NET), koska niiden käynnistymisestä ajoissa ja suuressa mitassa ei ole mitään merkkejä. Nämä päästötavoitteet ovat siis ehdoton minimi, jotta voidaan edes yrittää tavoitella 2 asteen turvarajaa. Tiukemman 1,5 asteen turvarajan tavoittaminen lienee jo käytännössä mahdotonta. Mutta kuten monta kertaa on muistutettu, jokaisen epäonnistumisen jälkeen on vielä pahempia epäonnistumisia: 2,5 astetta on valtavasti pahempi kuin 2 astetta, 3 asteesta puhumattakaan. Turvarajan ylittäminen siis tekee päästövähennyksistä vain entistä tärkeämpiä.

Artikkelissa peräänkuulutetaan samanlaista kokonaisvaltaista yhteiskunnallista mobilisaatiota kuin BIOS-tutkimusyksikön ekologisen jälleenrakennuksen ohjelma. Päästövähennysten taakkaa ei voida kaupata sektorilta toiselle, vaan niitä tarvitaan kaikilla yhteiskuntien aloilla. Edes Marshall-avun tai sotamobilisaation kaltaiset vertauskuvat eivät kuitenkaan heidän mukaansa tavoita sitä, että on muokattava nopeasti energiajärjestelmä, joka on pyörittänyt yhteiskuntia puolitoista vuosisataa.

Ecologist-lehden artikkelissaan Anderson ja Stoddard käyttävät kovaa kieltä puhuessaan siitä, miten “epäonnistumisia on kierrätetty orwellilaisesti onnistumisen kertomukseksi” nojaamalla etenkin unelmiin negatiivisista päästöistä sekä julkilausumiin ilman käytännön politiikkatoimia.

“Tämä voi olla kolonialismin pitkän historian ulottamista tulevaan, jolloin ylimielisesti odotetaan köyhien maiden hyväksyvän vieläkin pienemmät hiilibudjetit, jotta voidaan kompensoida rikkaiden maiden haluttomuus kyseenalaistaa sosioekonomisia paradigmojaan. Tai kenties vallalla on laaja mutta hiljainen hyväksyntä sille, että Pariisin sopimus oli lähinnä vain retorinen väline ja sen lämpenemisen turvarajat ovat vain kätevää ja valheellista harhautusta.”

Tilanteen kriittisyyttä korostavat myös toukokuussa julkaissut arviot siitä, että ilmastopolitiikan epäonnistuessa kunnolla jo 50 vuoden kuluttua jotkin planeetan osat olisivat kelvottomia ihmiselämälle, mikä ajaisi jopa 3 miljardia ihmistä kestämättömiin olosuhteisiin. Tällaisia olosuhteita ei olisi nähty tutkimusryhmään kuuluvan Tim Lentonin mukaan koko ihmisapinoiden historian aikana. Näin paha kehitysura vältetään, jos päästövähennyksissä edetään. Mutta jos päästöt jatkavat edelleen kasvuaan, tutkimus kuvastaa, miten nopeasti ja rajusti maailman tilanne pahenee. Tutkimusryhmän edustajat ovat kuvanneet haastatteluissa, miten luvut “löivät heidät kanveesiin”, sillä ennustetun muutoksen nopeus yllätti heidät täysin.

Kesäkuussa uutisoitiin näkyvästi tutkimuksesta, jonka mukaan ilmastomalleissa käytettyä  “ilmastoherkkyttä” voidaan joutua arvioimaan uusiksi. Ilmastoherkkyys tarkoittaa sitä, kuinka paljon keskimääräinen lämpötila nousee suhteessa kasvihuonekaasujen pitoisuuteen ilmakehässä. (Kirjoitimme aiheesta parin vuoden takaisessa uutiskirjeessämme.) Mitä herkempi ilmasto on, sitä korkeampia ovat kuumenemisen ennusteet. Tuoreessa tutkimuksessa esitettiin, että aiempien vallitsevien näkemysten vastaisesti pilvillä olisikin nettona lämmittävä vaikutus. Ilmastoherkkyyttä koskevia tutkimuksia on käynnissä suuri määrä, ja niillä pyritään tarkentamaan arvioita tulevaa IPCC:n raporttia varten. Parin vuoden aikana on käyty kiihkeää tieteellistä keskustelua siitä, joudutaanko näkemyksiä ilmastoherkkyydestä joutua rukkaamaan ylöspäin. Tämä uusi tutkimus on siis vain yksi ääni keskustelussa, jossa ruoditaan ilmastotieteen ehkä tärkeintä yksittäistä muuttujaa. Aiheesta voi lukea lisää esimerkiksi tästä Nature-lehden kirjoituksesta.

Tätä taustaa vasten oli hämmentävää lukea Nature-lehden kesäkuista kommenttikirjoitusta. Vaikka tekstin pääaiheena olivat koronakriisi ja vihreä elvytys, pääsanomaa varjosti ilmastopoliittisen “pragmatismin” ja “poliittisen realismin” peräänkuuluttaminen vastakohtana “vihreälle nirvanalle”. Käsittämättömästi tekstissä esimerkiksi puhuttiin kuluneen vuosikymmenen aikana “tasaantuneista” päästöistä. Positiivisia esimerkkejä toiminnalle haettiin neuvostovallan romahduksen ja vuoden 2008 talouskriisin jälkeisistä toimista – vaikka pienen notkahduksen jälkeen päästöt kuitenkin jatkoivat kiivasta kasvua. Kirjoituksen pyrkimys peräänkuuluttaa kestäviä ja samalla työllisyyttä luovia elvytystoimia on mielekäs, mutta sen tilanneanalyysi on niin aikansa elänyt, että sen julkaiseminen arvovaltaisessa tiedelehdessä oli kovin kummallista.

Sukupuuttoaalto kiihtyy

Kesäkuun alussa uutisoitiin myös tuoreesta tutkimuksesta, joka tarkasteli käynnissä olevaa ja edelleen kiihtyvää kuudetta sukupuuttoaaltoa. Tutkimuksessa kartoitettiin sukupuuton partaalla olevia selkärankaisia maaeläinlajeja ja arvioitiin hyvin tiukoillakin kriteereillä yli 500 lajin kuolevan sukupuuttoon seuraavan parin vuosikymmenen aikana (suunnilleen saman verran on todettu kuolleen sukupuuttoon edeltävien sadan vuoden aikana). Sukupuuttotahti on aiempia arvioita paljon nopeampi ja kiihtyy siis edelleen. (Tutkimuksen tuloksista voi lukea näissä New York Timesin ja Helsingin Sanomien artikkeleissa.)

Huhtikuussa saatiin taas lisää tutkimustietoa myös hyönteistuhojen laajuudesta. Globaalisti yleistäen hyönteisten runsaus on tuoreen kartoituksen mukaan laskenut 25%, joskin erot ovat suuria eri hyönteisryhmien ja alueiden välillä. Koska tutkimustietoa asiasta on edelleen aivan liian vähän, kokonaisarviot poikkeavat merkittävästi toisistaan. Joka tapauksessa on nyt täysin kiistämätöntä, että “hyönteisten joukkotuho” on käynnissä. Toisesta tuoreesta kattavasta kartoituksesta uutisoitiin lokakuussa.

Ilmastonmuutoksen ja biodiversiteetin hupenemisen yhteyksiä käsittelevässä huhtikuisessa tutkimuksessa Nature-lehdessä taas varoitettiin siitä, että ilmastonmuutoksen vaikutukset elonkirjoon voivat ilmetä hitaan heikkenemisen sijaan äkillisinä hyppäyksellisinä muutoksina monilla alueilla. Taustalla on, että samoilla alueilla elävillä lajeilla on samankaltaisia ympäristövaatimuksia. Toisin sanoen ilmastonmuutoksen ei tarvitse olla rajua ja nopeaa aiheuttaakseen hyppäyksellisiä ekologiaia muutoksia. Monimutkaisissa ekologisissa järjestelmissä on omanlaisiaan “keikahduspisteitä”.

Suomessakin puhuttiin elonkirjon hupenemisesta pandemian keskellä, kun Syke tiedotti valmistumassa olevasta tutkimuksestaan toukokuussa (Ylen uutinen aiheesta). Vaikka Syke korostaa käytettävissä olevia keinoja biodiversiteetin hupenemisen pysäyttämiseksi, raportissa annetaan synkkiä arvioita tähänastisten toimien onnistumisesta – hyvin harvat ovat oikeasti parantaneet tai säilyttäneet luonnon monimuotoisuutta. Raportissa myös  muistutetaan, että talouskasvua ei ole saatu mitenkään “irtikytkettyä” tästä perustavasta ympäristövaikutuksesta.

 

BIOS

Ruokajärjestelmä on yhä alttiimpi kriiseille

Toukokuussa BIOS-blogissa julkaistiin tutkija Ville Lähteen pitkä artikkeli “Ruokajärjestelmän menestyksessä muhivat kriisit”, joka on populaari versio työn alla olevasta tieteellisestä näkökulma-artikkelista. Kymmeniä tutkimuksia kartoittavassa artikkelissa Lähde kuvaa globaalin ruokajärjestelmän luonteenpiirteitä, joiden ansiosta nopeasti leviävät häiriöt voivat saada aikaan yllättäviä laajoja ruokakriisejä. Etenkin COVID19-pandemian myötä on käyty kiihkeää keskustelua paikallisten ruokajärjestelmien ja huoltovarmuuden merkityksestä, mikä on eittämättä tärkeää. Vanha dogmaattinen ajatus globaalin ruokajärjestelmän taloudellisesta “optimaalisuudesta” ja ekologisista hyveistä ei kanna, kun tarkastellaan kokonaiskuvaa. Lähde kuitenkin muistuttaa, että liian vahva vetäytyminen paikallisuuteen olisi sekin tuhoisaa. Tarvitaan ruokajärjestelmää, joka yhdistää paikallisen omaleimaisuuden ja globaalin vaihdon hyveet, sillä kestävyyden ja resilienssin rakentaminen paikallisella, alueellisella ja globaalilla tasolla edellyttää eri keinoja.

“Kriisien aikana vallitsevaa ruokajärjestelmää haastavien lähestymistapojen uskottavuus voi kasvaa, mutta ei ole mitään tapaa, jolla ne itsestään laajentuvat tai ”skaalautuvat”. Itse asiassa muotikäsite skaalautuminen ei toimi hyvin tässä kysymyksessä, sillä samojen ”parhaiden käytäntöjen” leviämisen sijaan tarvitaan ruokajärjestelmän mosaiikkisuutta. Tarvitaan poliittista joukkovoimaa luomaan elintilaa paikallisille ja alueellisille ratkaisuille. Ruokapolitiikan valtarakenteet tukevat tällä hetkellä globaalia yhdenmuotoistumista ja kapeasti määritellyn ”tehokkuuden” sanelemaa työnjakoa.”

Mitä on posthumanismi?

Tiede & edistys -lehden vuoden ensimmäisessä numerossa käytiin kiinnostava keskustelu “posthumanismin” käsitteestä filosofi Sami Pihlströmin kirjoituksen pohjalta. Filosofi Inkeri Koskisen lisäksi BIOS-tutkija Karoliina Lummaa analysoi ja kritisoi Pihlströmin näkemyksiä kirjoituksessaan “Posthumanismin puolustus”.

“En itse halua sellaista posthumanismia, joka kaventaisi ihmisen vapauksia esimerkiksi biologiaan vedoten, mutta en myöskään halua sellaista humanismia, joka asettaa eläimet lajin perusteella suljetun ja valmiin filosofisiin kategorioihin. Pelkään (ja tiedän), että filosofiasta on lyhyt matka käytäntöihin, joissa eläinten elämä konkreettisesti on suljettua ja valmista.”

Väestönkasvua ei hillitä kovilla asenteilla

Ville Lähde kirjoitti Ulkoministeriön Kehitys-lehden kesäkuun numerossa väestönkasvusta otsikolla “Vain pehmeät keinot tehoavat väestökehitykseen”. Kirjoitus tiivistää väestötutkimuksen näkemyksiä, joita Lähde on esitellyt muun muassa BIOS-blogin kirjoituksissa “Väestökasvun perusasiat haltuun” ja “Lähteekö syntyvyys uuteen nousuun vauraissa maissa? Ei siltä näytä”. Tuoreessa kirjoituksessa hän muistuttaa:

“Käynnissä on itseään ruokkiva kehä. Köyhyyden ja turvattomuuden seurauksena keskimääräinen lapsiluku vähenee vain hitaasti tai ei lainkaan, mikä entisestään vaikeuttaa köyhyyden voittamista. Heikko terveydenhuolto lisää kuolleisuutta, mikä sekin pitää syntyvyyden korkeana. Sanotaan, että jokaista kuollutta lasta kohden syntyy kaksi tai kolme lisää. Pakkokeinoilla ei tällaista kierrettä katkaista.


Emme voi myöskään yksioikoisesti kieltää, etteikö väestönkasvu olisi ympäristöongelma, vaikka ihmisten kulutustaso ja ilmastopäästöt olisivat alhaiset. Tällainen naiivi ajattelu sivuuttaa sen, että paikallinen sitkeä väestönkasvu pahentaa alueellisia ympäristöongelmia, kuten metsäkatoa tai makean veden niukkuutta, vaikka alue tuottaisikin vain pienen osan globaaleista päästöistä. Myös tämä vaikeuttaa kurjuuden kierteen katkaisemista.”

Tieteen ja päätöksenteon avoimuudesta

Kesäkuisessa BIOS-blogikirjoituksessa “Pandemia osoittaa, miksi tutkimustiedon ja päätöksenteossa käytettyjen mallien avoimuus on tärkeää” käsitellään otsikon mukaisesti tutkimuksen avoimuuden kysymyksiä etenkin politiikkasuhteiden kannalta. Koska kipeissä asiantuntemusta vaativissa kysymyksissä ihmiset toimittajista tavan kansalaisiin joka tapauksessa muodostavat omia tulkintojaan tilanteesta ja arvioivat jatkuvasti suhdettaan tiedon auktoriteetteihin, tulisi tieteen yhteiskuntasuhteista pitää aktiivisesti huolta myös tieteen puolelta. Tieteellinen lukutaito edellyttää vaalimista. Avoimuus on myös kriittisen tärkeää siksi, että monimutkaisten ja vaikeiden ilmiöiden tutkimuksessa on väistämättä näkemyseroja tutkimustahojen välillä. Vain oletusten ja mallinnusten avoimuus mahdollistaa kunnollisen kriittisen keskustelun, joka on vastalääkettä silkalle tiede-epäluulolle. Suosittelemme myös Jaakko Kuorikosken ja Samuli Reijulan artikkelia Alusta! -lehdessä. Siinä he selittävät erinomaisesti tieteellisen mallintamisen merkitystä ja luonnetta.

Energiamuutos ei ole vain määrän vaan myös laadun kysymys

BIOS-tutkija Tere Vadén kirjoitti kesäkuussa WISE-hankkeen blogin tekstissä “Viheliäisyys ja skaalautuvuus energiamurroksen näkökulmasta” siitä, miten tärkeää energiantuotannon ja -kulutuksen kysymyksissä on, minkä laatuista energiaa saadaan käyttöön. Aivan kuten luonnonvarakysymyksissä, myös energiakysymyksissä olennaista on laadullisuuden ymmärtäminen. Esimerkiksi koronakriisin keskellä erilaisten öljytuotteiden laatujen merkitys on tullut esiin mitä kouriintuntuvimmin:

“Kriisi laski ensin (maaliskuun tienoilla) erityisesti kerosiinin ja bensan kulutusta, mutta vähemmän dieselin, jota kuluu etupäässä raskaammissa työkoneissa. Nyt kesäkuussa tilanne on kääntynyt toisinpäin: bensan kulutus toipuu ja dieseliä on liikaa. Koska bensaa ei saa tehtyä tekemättä samalla dieseliä ja toisinpäin, painaa vuoroin bensan vuoroin dieselin ylitarjonta jalostamojen taloutta.”

Fossiilitalouden mittakaavassa ja etenkin öljyn kätevässä monikäyttöisyydessä yhdistyvät ominaisuudet, jotka ovat mahdollistaneet nykyään muotisanaksikin muodostuneen “skaalautumisen”. Kun energiaa on käytössä kohtuukustannuksin mielin määrin, esimerkiksi ruoantuotannon olosuhteita on mahdollista yhtenäistää ja kasvutekijöitä pakottaa tiettyyn suuntaan niin, että periaatteessa mitä vain voi kasvattaa missä vain. Mutta kun fossiilienergian tietynlaisuuteen kuuluu myös lopulta ilmastonmuutos, skaalautumisen mahdollisuudet osoittautuvat rajallisiksi.

Öljystä kun puhutaan, niin mainittakoon myös, että edellä mainittu IEA:n johtaja Fatih Birol varoitti kesäkuussa myös siitä, että öljytuotteiden kysyntä voi nousta pandemiarajoitusten purkautumisen jälkeen ennätysmäisen korkeaksi, jos kehitystä ei ohjata oikeaan suuntaan. Lupaava signaali oli myös Economist-lehden kesäkuinen analyysi siitä, miten öljyalan investoinnit voivat olla romahtaneet pysyvästi.

LOPUKSI

Suosittelemme tutustumista “ekologista hyvinvaltiota” tutkivaan ORSI-tutkimushankkeen toimintaan, esimerkiksi tähän toukokuiseen kirjoitukseen. Jos on ihmetyttänyt, miten taloustuntijat voivat toistuvasti arvioida ilmastonmuutoksen taloudellisia kustannuksia olemattoman pieniksi, puoskaroinnin taustoihin voi tutustua tässä perusteellisessa kirjoituksessa. Kiitämme Finnwatchin oivallista kannanottoa “Hiilineutraaliuden tulee olla vain välitavoite” ja suosittelemme professori Janne Hukkisen kirjoitusta “Ympäristökriiseihin pitää varautua yhä paremmin”. Yhdysvaltain presidentinvaalien lähestyessä suosittelemme Eric Fonerin oivallista artikkelia London Review of Books -lehdessä.