Vuoden toinen BIOS-uutiskirje saapuu poikkeuksellisissa oloissa. Toivomme turvaa ja terveyttä kaikille lukijoille. 

Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Vallisaari. Kuva: Paavo Järvensivu.

Koronavirus-pandemia

BIOS-tutkimusyksikön väki julkaisi 25.3. yhteisen kannanoton “Ekologinen jälleenrakennus epävarmassa maailmassa”. Kirjoituksessa tarkastelemme nopeiden ohimenevien kriisien ja hitaasti etenevien, kertyvien ympäristö- ja luonnonvarakriisien eroa. Kuvaamme, miksi on ongelmallista vetää hätäisesti yhteyksiä pandemian ja ympäristökriisin välille. Muistutamme myös siitä, että monimutkaisten globaalien järjestelmien maailmassa nopeat ja hitaat kriisit nivoutuvat yhteen ja tekevät toistuvista kriisitilanteista todennäköisempiä. Siksi myös ekologista jälleenrakennusta täytyy suunnitella ja toteuttaa epävarmoissa olosuhteissa. Julkaisimme kirjoituksen englanninkielisen version 7.4.

“Yhä kriisialttiimmassa ja toisiinsa kytkeytyvien nopeiden ja hitaiden kriisien maailmassa koko ajatus “normaalista päiväjärjestyksestä” kyseenalaistuu. Ei voida enää ajatella, että nopea kriisi on hoidettava ensin alta, jotta voidaan palata miettimään hitaita kriisejä ja niiden edellyttämiä yhteiskunnallisia siirtymiä sekä yleisen kriisialttiuden vähentämistä. Perustavanlaatuisen, pitkälle tähtäävän yhteiskunnallisen muutoksen on tapahduttava jatkuvissa mukautumisen ja sopeutumisen oloissa.” 

Jatkoimme keskustelua 6.4. kirjoituksella “Koronakriisin taloudellinen hallinta”, jossa peräänkuulutimme ekologisen siirtymäpolitiikan sisällyttämistä torjuntatoimiin jo varhaisessa vaiheessa.

“Myös keskellä akuuteinta pandemiakriisiä on pidettävä huolta, että poliittiset päätökset luovat vain sellaisia polkuriippuvuuksia, jotka edesauttavat ekologisen jälleenrakennuksen toteuttamista. Esittelemme kolmivaiheisen taloudellisen hallinnan aloitteen, jonka myötä Suomi voi nousta kriisistä niin, että kaikki kansanosat ovat edelleen toimintakykyisiä ja olemme jo edistyneet ekologisessa jälleenrakennuksessa merkittävästi. Jos yritämme vain palata “normaaliin”, edessä on syvenevien kriisien taival.” 

Tutkijamme käsittelivät aihetta myös tiedotusvälineissä. Emma Hakala kommentoi 28.3. Ylen artikkelissa pahenevan ilmastonmuutoksen vaikutusta tartuntatautien lisääntymiseen sekä muistutti erityisesti konfliktialueilla elävien ihmisten haavoittuvuudesta. Paavo Järvensivua haastateltiin 3.4. julkaistuun Ylen juttuun, jossa tutkijoilta kysyttiin toimista, joilla ilmastotoimet ja pandemian seurausten torjunta voitaisiin yhdistää. Kansan Uutiset nosti BIOS-linjaukset näkyvästi esiin 6.4. Ville Lähdettä haastateltiin 9.4. ilmestyneeseen Kauppalehti Option juttukokonaisuuteen, jossa hän puhui ruokajärjestelmän haavoittuvuudesta. Lähde kävi läpi BIOS-tutkimusyksikön näkemyksiä myös Kansan Uutisten haastattelussa 9.4.

WISE-hanke, jossa olemme mukana osallistui STN-hankkeiden yhdessä laatimaan tutkijoiden politiikkasuositukseen. WISE:n johtaja Janne Hukkinen taas muistutti 29.3. Ylen artikkelissa, millaisia vaaroja pandemia tuo myös ilmastonmuutoksen hillinnälle. Nykyiset poikkeustoimet ovat esimakua siitä, millaiseen maailmaan voidaan luisua krooniseksi muuttuvien kriisien maailmassa.

“Tämä on pelottava oppitunti siitä, jos emme rupea uskomaan tieteellisiä raportteja. Tämän pitäisi laukaista hyvin vakava pohdinta, miten täällä eletään ilman, että olemme kroonisissa poikkeusoloissa.”

Kuten kaikki muutkin, olemme lukeneet paljon pandemiaa koskevaa asiaa. Päivittäisen uutisvirran pyörteistä nousivat esiin esimerkiksi tämä analyysi lisääntyvien epidemioiden ja biodiversiteettikriisin yhteyksistä, muistutus siitä, miten puhtaan veden niukkuus on entistä kuolettavampaa pandemian oloissa, sekä kuvaus “sosiaalisen etäisyyden” mahdottomuudesta köyhissä oloissa esimerkiksi Afrikassa. Luimme monia analyyseja siitä, kuinka fossiiliteollisuudelle käy tässä kriisissä. Tieteellinen lukutaito on osoittautunut kriittisen tärkeäksi kansalaistaidoksi tässä tilanteessa: esimerkiksi on tärkeää ymmärtää, millaiseen tarkoitukseen epidemiologisia malleja luodaan. Tässä artikkelissa muistutetaan, että pandemian aiheuttaman pysähdyksen hetkelliset vaikutukset ilmastopäästöihin ovat rajuudessaan pienempiä kuin millaisia pysyviä nettopäästöjen leikkauksia tarvittaisiin joka vuosi, vuosikymmenten ajan.

Suomalaisesta keskustelusta haluamme nostaa esille professori Matti Tuomalan ansiokkaan puheenvuoron siitä, millä keinoin pandemian talousvaikutuksia pitäisi lieventää, sekä Helsingin Sanomien pääkirjoituksen, jossa tartuttiin niihin EU:n ongelmiin, joita myös Suomi on ollut pahentamassa.

Muuta maailmalta

Trooppisten metsien hiilinielu hiipuu

Alkuvuoden synkimmät ilmastouutiset käsittelivät maaliskuun alussa Nature-lehdessä julkaistua tutkimusta, jonka mukaan trooppisten sademetsien kyky toimia hiilinieluina on heikkenemässä. Taustalla on ennen kaikkea puiden kuolleisuuden lisääntyminen muuttuvien lämpötilojen ja sademäärien myötä, mutta myös metsätuhoilla on merkitys tässä kehityksessä. Helmikuisessa Naturen artikkelissa pohdittiin lisäksi Amazonin sademetsän uhkaavaa ekologista “keikahduspistettä”, joka saisi sen kehittymään hiljalleen kohti savannimaisia olosuhteita (tosin ilman luontaisten savannien biodiversiteettiä).  

Rikkaiden kulutus keskittyy kuormittaviin asioihin

On päivänselvää, että rikkaammat ihmiset kuluttavat muita enemmän energiaa ja luonnonvaroja jo siksi, että heillä on enemmän rahaa käytössään. Tuore Nature Energy -lehdessä julkaistu artikkeli pureutui kuitenkin siihen, millaisiin asioihin kulutus keskittyy köyhyyden ja vaurauden mukaan. Laajassa vertailussa kävi ilmi, että energiaintensiivisten asioiden kulutus keskittyy vauraammille ihmisille, eli kulutuserot ovat paljon suurempia kuin pelkästään käytetystä rahamäärästä voisi päätellä. Tutkimuksesta voi lukea tästä uutisesta.

BIOS

BIOS-tutkimusyksikön lausunto ympäristövaliokunnalle

Eduskunnan ympäristövaliokunta kutsui meidät antamaan lausunnon Valtioneuvoston selvityksestä, joka koskee EU:n Vihreän kehityksen ohjelmaa (Green Deal). Lausunnossa toteamme muun muassa seuraavaa:

“On kuitenkin ongelmallista, että vihreän kehityksen ohjelma on ensisijaisesti kasvustrategia ja että valtioneuvoston selvitys hyväksyy sen sellaisena. Globaalissa pohjoisessa talouskasvua on totuttu tavoittelemaan, jotta talous pysyisi elinvoimaisena, jotta ihmisillä olisi mielekästä tekemistä ja erityisesti, jotta julkinen valta voisi jatkossakin taata riittävät hyvinvointipalvelut. Hyvin toimeentulevien osalta tuotannon ja kulutuksen kasvu materiaalisessa mielessä ei ole ollut ensisijainen tavoite. Käytännössä talouskasvu on kuitenkin edelleen tarkoittanut materiaalivirtojen kasvua. Ekologisen jälleenrakennuksen toteuttaminen vaatii kasvustrategian sijaan siirtymäpolitiikkaa.”

WISE-hankkeen blogissa

Professori Jussi T. Eronen kirjoitti WISE-hankkeen blogissa systeemiteoreettisesta perspektiivistä, jonka avulla pyritään hahmottamaan sosiaalisten ja ekologisten järjestelmien monimutkaisia vuorovaikutussuhteita. Paavo Järvensivu tarkasteli käynnissä olevan pandemian näkökulmasta WISE-hankkeen lanseeraamia “päämajaharjoituksia” ja tarvetta luovan sopeutumiskyvyn kehittämiselle. Hankkeen johtaja Janne Hukkinen taas käsitteli englanninkielisessä kirjoituksessaan sitä, miten ilmastopoliittisesta keskustelusta tuttu hillinnän (mitigation) ja sopeutumisen (adaptation) suhde tulisi ymmärtää, ja mitä onnettomuuksien ja katastrofien hoidon asiantuntijat voisivat opettaa tässä asiassa.

Lapin Kansan “Jälleenrakennus 2.0” -podcastsarja

Toimittaja ja tutkija Tapio Nykänen haastatteli alkuvuodesta BIOS-tutkijoita useaan otteeseen ja laati Lapin Kansaan podcast-sarjan “Jälleenrakennus 2.0” sekä sen rinnalla ilmestyneen lehtijuttujen sarjan. Inspiraationa oli viime vuonna esittelemämme ekologisen jälleenrakennuksen ohjelma. Ensimmäisessä osassa Tere Vadén ja Ville Lähde puhuivat fossiilitalouden lopun ajoista, toisessa osassa Ville Lähde pohti ruoantuotannon tulevaisuutta, neljännessä osassa Paavo Järvensivu selitti, miksi rahasta ei ole pohjimmiltaan niukkuutta vaikka luonnonvaroista on, ja viidennessä osassa Tere Vadén ja Karoliina Lummaa puhuivat ekologisen jälleenrakennuksen kulttuurisista ja taiteellisista ulottuvuuksista. BIOS-väen lisäksi sarjassa haastateltiin muita tutkijoita ja ammattilaisia.

Taiteesta ja jälkifossiilisesta ajasta puhui myös Paavo Järvensivu Ylen Kulttuuri-ilmastossa 25.3.

Maaseudun toisenlainen tulevaisuus?

Ylen 29.2. julkaistussa artikkelissa käsiteltiin maaseudun tulevaisuudennäkymiä ja sitä, voisiko kehitys kääntyä maaseutujen elpymiseen kaupungistumisen “megatrendin” rinnalle. Ville Lähde oli yksi haastatelluista tutkijoista, ja hän toi esiin etenkin omavaraisuusasteen nostamisen tärkeyden – aiheesta tulikin pian yllättävän ajankohtainen. Ekologisen jälleenrakennuksen hengessä Lähde kuitenkin muistutti, että globaalin ruokajärjestelmän muutoksiin ja ympäristö- ja luonnonvarakriiseihin sopeutuva suomalainen ruokajärjestelmä ja elpyvä maaseutu eivät synny itsestään, vaan ne vaativat aktiivista siirtymäpolitiikkaa. Ilahduttavasti myös Maaseudun Tulevaisuus huomioi tämän artikkelin.

Lopuksi

niin & näin laittoi useita julkaisusarjansa kirjoja jakoon ilmaiseksi sähköisessä muodossa, ja joukossa on myös niin & näin -kollektiivissa toimivan BIOS-tutkimusyksikön Tere Vadénin ja niin & näin -lehden päätoimittajan Antti Salmisen teos Energia ja kokemus (2013). Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avain on myös avannut arkistojaan, josta löytyy mm. BIOSin Karoliina Lummaan artikkeli “Kuinka lukea jätettä. Pois-halutun aineen olemus ja jäsennykset Jukka Viikilän runoudessa”. Suosittelemme myös tätä Naturessa julkaistua puheenvuoroa tiedekäsitysten uudistamisen tarpeesta sekä tätä New York Magazinen artikkelia Shell-yhtiön sisäisistä keskusteluista. Onnittelemme tamperelaista Kulttuuritoimitusta vuoden kulttuuriteon palkinnosta!

Nauru tekee hyvää ankeina aikoina, ja suosittelemme tätä Ilmastouutisten jaksoa, jota ei voi katsoa vakavalla naamalla. 

Koronapandemia ja sen vastatoimet ovat saaneet yhteiskunnat pysähdyksiin. Toisistaan tiukasti riippuvaiset, pitkin planeettaa uomansa luoneet energian, materiaalien, ihmisten ja rahojen virrat ovat katkeilleet. Kun jossakin paikassa tuotanto on katkolla, siitä riippuvat lukemattomat muut tuotannot ovat katkolla. Kun ostotapahtumia ei juuri ole, myös ketjutetut velanmaksut ovat vaarassa. Taloudet ovat notkahtaneet rajusti.

Juuri tällä hetkellä ihmiset kokevat huolta ja epävarmuutta omasta ja lähimmäistensä terveydestä ja toimeentulosta. Huoli on samaan aikaan käytännönläheistä ja eksistentiaalista: miten maksamme seuraavan lainanlyhennyksen tai vuokramme, ja selviääkö yhteiskuntamme tästä kunnialla vai näemmekö jotakin mitä emme koskaan toivoneet näkevämme?

Epävarmuus jatkuu hyvin todennäköisesti vielä pitkään. Ensimmäistä epidemia-aaltoa saattavat seurata uudet aallot. Tiedämme jo, että ensimmäisen aallon aiheuttamat taloudelliset ja sosiaaliset seuraukset ovat valtavat, mutta vielä on liian aikaista hahmottaa mitä ne todella ovat. Tilanne on kesken, ja nyt tehtävistä päätöksistä ja toimista riippuu, miten tilanne kehittyy jatkossa.

Kriisin taloudellisen hallinnan kannalta on syytä erotella kolme aikajännettä sisältöineen:

1) välittömät toimenpiteet, joilla huolehditaan, että kansalaisten turvallisuus ei vaarannu lyhyellä aikavälillä ja epidemia saadaan hallintaan, 

2) laaja taloudellinen ohjelma, joka työllistää kansalaisia ja huolehtii taloudellisesta ja sosiaalisesta jatkuvuudesta kriisin lientyessä,

3) siirtymäpolitiikka, joka huolehtii ilmasto- ja biodiversiteettitavoitteiden sekä riittävän yhteiskunnallisen resilienssin toteutumisesta.

Aikajänteiden ja toimintakokonaisuuksien eroista huolimatta toimenpiteiden täytyy olla yhteensopivia keskenään, koska kaikki päätökset luovat polkuriippuvuuksia tuleville toimintaedellytyksille. Välittömillä toimenpiteillä vaikutetaan, ketkä selviytyvät toimintakykyisinä akuutin kriisin yli, ketkä voivat osallistua täysimittaisesti seuraavan vaiheen taloudelliseen ohjelmaan. Kriisistä ulos vetävä taloudellinen ohjelma taas määrittää, mihin talouden aktiviteetteihin aletaan panostaa – ovatko ne pidemmän aikavälin siirtymäpolitiikan mukaisia vai eivät, eli luodaanko siirtymäpolitiikalle edellytyksiä vai ei.

1. VAIHE: VÄLITTÖMÄT TOIMENPITEET

Ensivaiheessa oleellisinta on resursoida terveydenhuolto ja siihen liittyvä asiantuntijuus, osaaminen, työvoima, fasiliteetit, välineistö, lääkkeet ja muut tarvittavat elementit päätetyn ja jatkuvasti tarkistettavan epidemiastrategian mukaisesti. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi henkilöstön pikaista siirtokoulutusta, paikallisen suojavarustetuotannon käynnistämistä tai viruksen leviämisen seuraamiseen tarkoitetun järjestelmän kehittämistä ja käyttöönottoa pikavauhdilla. Myös muut yhteiskunnan perustoiminnan kannalta kriittiset toiminnot on turvattava.

Lisäksi on huolehdittava, että velkatalous ei romahda hallitsemattomasti. Kun puhutaan helikopterirahoituksesta tai ylipäänsä likviditeetin ylläpidosta, ollaan huolissaan talouden toimijoiden kyvystä suoriutua veloista ja muista maksuvelvoitteista. Tämä ei ole elvytystä siinä mielessä, jossa reaalinen tuotanto ja kysyntä molemmat kasvavat samanaikaisesti. Tällainen elvytys ei edes olisi mahdollista, koska tavanomainen markkinaehtoinen tuotanto ja kulutus on poliittisesti estetty pandemian torjuntatoimilla. Kysymys on rahankierron ylläpidosta. Vastaava toimenpide olisi jäädyttää velanlyhennykset, vuokrat ja muut vastaavat määräajaksi, jolloin velkaketjut pysähtyisivät eikä velanmaksukyvystä tarvitsisi akuutin kriisin aikana huolehtia. Näiden vaihtoehtojen välinen punninta on pitkälti tekninen kysymys.

Mahdollinen politiikkavirhe ensivaiheessa olisi turvata vain joidenkin väestönosien tai talouden toimijoiden toimintakyky. On kuviteltavissa, että maksukyvyn ylläpito kohdistuu vaikkapa lähinnä vain pankkeihin ja suuriin vientiteollisuusyrityksiin, jotka koetaan liian tärkeiksi kaatumaan. Ja jos samalla heikennetään työntekijöiden työehtoja, vaikkapa lomautusehtoja keventämällä, voi käydä niin, että suurteollisuus pärjää hyvin ja voi jopa maksaa kelpo osinkoja omistajilleen, mutta hyvin monet työntekijät menettävät toimeentulonsa ja jäävät pysyvämmin huonojen työolosuhteiden piiriin, tai eivät lopulta pysy työn piirissä lainkaan.

Toinen selkeä politiikkavirhe olisi jättää rakentamatta riittävät mekanismit kasvavien julkisten velkojen hoitamiseksi tarkoituksen- ja oikeudenmukaisesti. Mahdollisia mekanismeja ovat euroalueen laajuiset koronabondit ja viime kädessä velkojen mitätöinti keskuspankin kanssa koordinoiden. Julkisten velkojen epäoikeudenmukainen kohtelu saattaa kohdistua valtion sisällä kuntien välille, euroalueella maiden välille tai laajemmin globaalissa taloudessa eri talousalueiden ja maiden välille.

2. VAIHE: LAAJA TALOUDELLINEN OHJELMA

Toisessa vaiheessa päähuomio on taloudellisen ja sosiaalisen jatkuvuuden turvaamisessa. Laaja taloudellinen ohjelma pitää huolen, että yhteiskunta pääsee taas jaloilleen ja jatkaa toimintaansa demokraattisesti hallittavana kokonaisuutena. Tällainen talouspaketti lienee melko varmasti luvassa – aikaisemmista kriisikokemuksista on opittu, että julkisen talouden leikkaukset vievät vain ojasta allikkoon. On erittäin tärkeää, että paketti on sisällöllisesti yhteensopiva pidemmän aikavälin oikeudenmukaisen siirtymän ja ekologisen jälleenrakennuksen kanssa. Muuten kestävälle tielle pääseminen vaikeutuu entisestään, ja olemme uusien sosio-ekologisten kriisien edessä. Hallituksen tehtävänä on valita ekologisen jälleenrakennuksen rakennuskohteista sellaiset, joihin voidaan ryhtyä välittömästi ja laajamittaisesti ja jotka tukevat kotimaista työllisyyttä ja osaamista.

Tässä kohdassa julkinen valta tulee valitettavasti yllätetyksi. Valmiita suunnitelmia ei juuri ole. Viime vuosikymmenet talouden hallintaa ovat ohjanneet vaatimukset markkinaehtoisuudesta ja teknologianeutraaliudesta. Niinpä esimerkiksi ilmastopäästöjä on pyritty vähentämään ilman, että on edes pyritty hahmottamaan, minkälaisia konkreettisia muutoksia rakennetussa ympäristössä, käytetyssä teknologiassa tai arkisissa tottumuksissa tulisi tapahtua. On vaadittu vain hyväksymään, mitä markkinatoimijat omaehtoisesti saavat aikaan, oli se sitten tarkoituksenmukaista tai ei. Lisäksi on pitkään kuviteltu, että valtiot eivät oikeastaan enää voi ohjata yhteiskuntia, koska talous on globaalisti verkottunut. On ajateltu, että valtion suurempi rooli taloudessa johtaisi lopulta kansallisen kilpailukyvyn murenemiseen ja että kansainvälinen taloudellinen toimijuus ylittää kansallisen päätöksentekokyvyn.

Koronakriisi on jo osoittanut nämä otaksumat perättömiksi. Valtiot voivat ohjata yhteiskuntia voimakkaasti ja sitä niiltä myös kriisin hetkellä odotetaan. Vaikka osittain vaikuttaa, että valtiot ovat valmistautuneet heikosti koronaviruksen hoitamiseen, ovat ne siihen kuitenkin huomattavasti valmistautuneempia kuin pitkäkestoisen ekologisen kestävyyskriisin hallintaan eli talouden saattamiseen kestävälle polulle. Pandemian hallitsemiseksi on pystytty kasaamaan tutkittua tietoa ja asiantuntijaryhmiä varsin nopeasti, ja tämän asiantuntijatiedon pohjalta on tehty nopeita päätöksiä ja vaikuttavia toimenpiteitä.

Koronakriisin taloudellisia vaikutuksia pohtimaan on kutsuttu asiantuntijaryhmä, jonka tehtäväksi on asetettu estää taloudellisia vaurioita ja suunnitella paluuta “kestävän kasvun uralle”. Valtiovarainministeri Katri Kulmunin kokoonkutsuma ja työelämäprofessori Vesa Vihriälän johtama selvitysryhmä koostuu yksinomaan asiantuntijoista, jotka ovat aiemmin osallistuneet hyvin moniin talouden “normaalitilan” selvityksiin ja suosituksiin, joissa nimenomaan valtion ohjaavaan roolin on suhtauduttu penseästi tai kielteisesti. Käsillä oleva kriisitilanne, jossa yhdistyy shokki taloudelle ja pitkäjänteinen vastaaminen ekologisiin kriiseihin, edellyttää kuitenkin juuri tämän “normaalin” ylittämistä ja siten toisenlaista taloustieteellistä asiantuntemusta. Ryhmästä puuttuu myös laajempi monitieteinen osaaminen, joka loisi ymmärrystä talouden, yhteiskunnallisten rakenteiden ja ympäristön välisistä suhteista. Ryhmässä ei ole asiantuntemusta sosiaalisista ja materiaalisista käytännöistä ja infrastruktuureista, jotka olisivat kestäviä siinä mielessä, että ne eivät romuttaisi taloutta kannattelevia luonnonjärjestelmiä. Näistä lähtökohdista on hankala hahmottaa toimenpiteitä, joihin jo kakkosvaiheen laajassa taloudellisessa ohjelmassa tulisi panostaa.

Mitä kakkosvaiheen taloudellisen paketin käytännössä tulisi pitää sisällään, eli mitkä olisivat nopeasti käynnistettävissä olevia, laajoja, kotimaista työllisyyttä tukevia ja ekologisen jälleenrakennuksen mukaisia toimenpiteitä? Esimerkiksi parannukset liikenteeseen (raideliikenteen korjaukset ja perusparannukset; sähköautoinfrastruktuurin kehittäminen liikenteen käyttöön), tuulivoiman ja biokaasutuotannon lisärakentaminen vauhditetusti (Vapo Oy:n muuntaminen valtion tuulivoimayhtiöksi?), kuntien korjausvelkojen lyhennykset (vain oikeasti välttämättömät korjaukset kuten väistötiloihin pakottaneiden hometilojen korjaaminen), energiaremontit (erityisesti öljylämmityksen poistaminen ja lämpöpumppujen asennus) ja soiden ja turvemaiden ennallistaminen. Kaikki toimenpiteet on suunniteltava tulevaisuuden muutoksia ennakoiden. Ei rakenneta vain samaa vanhaa uudestaan vaan ennakoidaan muuttuvat käyttötarpeet. Jos varhaiskasvatuslaitoksen tiloja tarvitaan vanhenevan väestön kunnassa pikemminkin vanhuksille, suunnitellaan toimenpiteet sen mukaisesti. Jos joitakin kiinteistöjä tai väyliä ei oikeastaan enää tarvita, ei lähdetä niitä korjaamaan ollenkaan.

“Normaalioloissa” monia näistä toimenpiteistä ei ole saatu tehtyä riittävän ripeästi. Nyt asia voidaan hoitaa keskitetyn ja hajautetun lähestymistavan yhdistelmällä. Keskitetysti tarvitaan rahoitus, kestävyyskriteerit (mitkä toimenpiteet oikeasti vähentävät päästöjä ja luonnonvarojen käyttöä) ja projektinhallintaa kaikkialla tehtäville toimenpiteille. Ei ole mielekästä, että vähävaraiset ja mahdollisesti vähäväkiset kunnat omilla ehdoillaan pyrkivät haalimaan rahoitusta, pohtimaan mitkä olisivat vaikuttavimpia remonttitoimia tai neuvottelemaan hankinnoista ylikansallisten yritysten kanssa. Toisaalta taas paikallistietämys ja paikallisen osaamisen ja työvoiman hyödyntäminen on erittäin tärkeää, jotta tehdään oikeaan tarpeeseen ja jotta talousohjelma saavuttaa ja työllistää ihmiset kattavasti ja oikeudenmukaisesti.

Edellä mainittujen infrastruktuuriin ja rakennettuun ympäristöön keskittyvien toimien lisäksi ehdotamme laajoja panostuksia sosiaali- ja terveysalaan ja kulttuuriin. Ne ovat aloja, jotka pitävät yllä toimintakykyistä ja mielekästä ihmiselämää, mutta joiden työehdot ovat olleet monin paikoin kestämättömät jo pitkään. 

Nämä panostukset ovat perusteltuja kestävän yhteiskunnan rakentamisen kannalta myös pidemmällä aikavälillä. Oikein suunnatut kuntaremontit pitävät yllä välttämätöntä infrastruktuuria ja vähentävät ilmastopäästöjä. Hoiva ja kulttuuri taas ovat ulottuvuuksia, joissa yhteiskunta voi kukoistaa nykyistä huomattavasti paremmin myös silloin, kun ilmastopäästöjä ja luonnonvarojen käyttöä alennetaan merkittävästi. Ne luovat turvaa ja mielekkyyttä monenlaisissa yhteiskunnallisissa murrostilanteissa.

3. VAIHE: EKOLOGINEN JÄLLEENRAKENNUS

Kolmas vaihe on se, jossa oikeastaan olimme ennen koronapandemiaa: hallituksen päätehtävänä oli ja on edelleen suunnitella ja käynnistää oikeudenmukainen siirtymä kohti luonnonjärjestelmien rajoissa toimivaa yhteiskuntaa. Koronapandemia on kuitenkin mullistanut poliittiset ja taloudelliset lähtökohdat ja olosuhteet, joiden puitteissa hallitus siirtymää tavoittelee.

Koronapandemian myötä on yleisesti tiedossa, että rahaa kyllä löytyy (tai sitä luodaan tyhjästä), kun tarve niin vaatii. Viime kädessä euroalueen julkinen valta voi ostaa kaiken, mitä euroilla on ostettavissa. Raha ei siis rajoita, mutta mikä sitten rajoittaa? Rajoitteet ovat poliittisessa organisointikyvyssä, tiedossa, työvoimassa, teknologiassa ja luonnonvaroissa, aivan kuten terveydenhuollon kapasiteettiongelmat ovat kouriintuntuvasti osoittaneet.

Tiedämme myös, että yhteiskuntaa on nopeasti mutta hallitusti ohjattava tiettyyn suuntaan, ja että julkisella vallalla on tässä keskeinen rooli. Markkinatoimijat ovat toki täysillä mukana pelissä, esimerkiksi suuntaamalla voimakkaammin työvoimaansa ja tuotantokapasiteettiaan julkisen vallan osoittamiin toimenpiteisiin. Ne voivat myös ottaa vastuulleen kokonaisuuteen sopivia osaprojekteja. Koronapandemian aikaan esimerkkinä tällaisesta käy uuden virustestauskapasiteetin luominen. 

Kollektiiviseen tietoisuuteen on väistämättä nousemassa myös havainto kustannus-hyötyoptimoinnin heikkouksista. Kun taloudessa kaikki osapuolet virittävät kustannus-hyöty-säikeet äärimmilleen, lopputulos on kaikkea muuta kuin resilientti tai sitkeä – kokonaisuudessa ei ole tarpeeksi päällekkäisyyttä ja joustavuutta siltä varalta, että yksittäisille, liian suuren vastuun kantaville osille tai laajemmalle kokonaisuudelle tapahtuu jotakin tavanomaisesta poikkeavaa. Poikkeavuuden ei tarvitse olla odottamaton tai ennakoimaton ollakseen tuhoisa. Tutkijat ovat jo pitkään ennakoineet COVID-19 kaltaista pandemiaa: se on pikemminkin nykyisen tiheästi verkottuneen ja luontoa (yli)kuormittavan globaalin talouden ominaisuus kuin jokin taloudelle ulkoinen poikkeus tai shokki. Silti koronaviruksen kaltaisen pandemian todennäköisyyden pienentäminen (tuotanto- ja kulutusjärjestelmiä hallitusti muuttaen) tai pandemiasta selviytymiseen tarvittavan terveydenhuollon ja muun kapasiteetin merkittävä ennakoiva lisääminen ei ole onnistunut talouskurilinjaan ja lyhyen aikavälin tehokkuusajatteluun viime vuodet vannoneissa läntisissä talouksissa. Nähtäväksi jää, kykenemmekö omaksumaan riskien hallinnan keskeiseksi taloutta ohjaavaksi periaatteeksi ja käytännöksi (paikallisen, osakokonaisuuksia koskettavan) kustannus-hyötyoptimoinnin rinnalle. Tämä olisi välttämätöntä oikeudenmukaisen siirtymän kannalta, johon täytyy kuulua yhteiskunnan resilienssin lisääminen, sillä tiedämme, että uusia viheliäisiä sosio-ekologisen järjestelmän murroksia on tulossa, eikä koronapandemia jää viimeiseksi vakavaksi koettelemukseksi.

Tässä yhteydessä emme toista koko ekologisen jälleenrakennuksen aloitetta, mutta sen kaikki tehtäväulottuvuudet pätevät edelleen täysimääräisesti. Tiivistäen sanottuna: koronakriisin talouden hallinnan kolmannessa vaiheessa on hahmotettava ne konkreettiset sosiaaliset ja materiaaliset toimenpiteet, jotka eri talouden sektorilla on toteutettava seuraavien vuosien ja vuosikymmenten aikana. Lisäksi on otettava käyttöön tarvittavat poliittiset ja taloudelliset työkalut, kuten tavoitteellinen innovaatio-ohjelma, valtion työpaikkatakuu, laaja julkinen investointiohjelma ja alakohtainen siirtymätyöllisyysohjelma, konkreettisten toimenpiteiden aikaansaamiseksi. Ekologinen jälleenrakennus vaatii kasvustrategian sijaan siirtymäpolitiikkaa. Olemme kuvanneet näiden kahden lähestymistavan erot lausunnossamme Euroopan vihreän kehityksen ohjelmasta (Green Deal). 

Kolmannessa vaiheessa olisi suuri virhe yrittää elvyttää koronapandemiaa edeltänyt, työn tarjonnan lisäämistä ja julkisen talouden tasapainotusta painottava kasvustrategia. Strategia periytyi Rinteen/Marinin hallitukselle aiemmilta talouskuripolitiikkaan sitoutuneilta hallituksilta. Nykyinen hallitus pyrki ottamaan osittaista pesäeroa tähän strategiaan, mutta kovin pitkälle se ei ennen koronapandemiaa päässyt. Paluu talouskurilinjan mukaiseen kasvustrategiaan olisi looginen valinta, jos ajateltaisiin, että ennen koronapandemiaa olimme jo menossa oikeaan suuntaan, ja että pandemian jälkeen palaamme normaaliaikaan. Kumpikaan oletuksista ei pidä paikkaansa: ilmastopäästöjen vähentämisessä täytyy ottaa radikaaleja, ei vähittäisiä askeleita, ja “normaalin” sijaan edessä on viheliäisiä sosio-ekologisia murroksia, joista jo yksin ilmastonmuutoksen eteneminen pitää huolen, puhumattakaan luonnon monimuotoisuuden heikkenemisestä ja yhteiskuntia ravistelevista poliittisista ja sosiaalisista myllerryksistä. Vuoden 2008 jälkeisen finanssi- ja talouskriisin hoidossa väkinäinen paluu “normaaliin” aiheutti uusia ongelmia kuten markkinakuplia ja julkisen talouden heikennyksiä, jotka osaltaan vaikeuttavat nykyistä shokkia taloudelle.

Aiempi “perusstrategia” olisi potentiaalisesti tuhoisa: sen on helppo nähdä johtavan merkittävästi kasvaneen julkisen velan takia julkisten palveluiden radikaaleihin leikkauksiin ja laajojen työttömäksi ajautuneiden väestönosien aseman heikentämiseen entisestään, työttömyysturvaa ja työehtoja heikentämällä. Näiden sosiaalisten ja taloudellisten ongelmien lisäksi se ei edelleenkään sisältäisi konkreettisia polkuja kohti kestävää tulevaisuutta. Olisi edelleen vain luotettava, että markkinat ennen pitkää löytävät parhaat mahdolliset ratkaisut, kunhan ilmastopäästöjen hintaa lisätään tahdissa, joka kannustaa päästöjä vähentäviin innovaatioihin ja investointeihin mutta ei hidasta talouskasvua. Ympäristötavoitteiden saavuttaminen työntyisi yhä kauemmas politiikan käsistä.

Suomen hallituksella on nyt kiireiset ajat. Sen on kuitenkin maltettava ajatella myös paria kuukautta pidemmälle ja hyödynnettävä koronakriisin hoidossa laajapohjaista, “normaalin” ylittävää asiantuntijuutta. Välittömien kriisitoimenpiteiden jälkeen on käynnistettävä laaja taloudellinen ohjelma, joka työllistää kansalaisia, huolehtii taloudellisesta ja sosiaalisesta jatkuvuudesta sekä panee vauhtia koronakriisin taloudellisen hallinnan kolmanteen vaiheeseen eli ekologiseen jälleenrakennukseen. Edessä ei ole vanhan elvytys vaan laadullinen hyppäys yhteiskunnan toiminnoissa kohti kestäviä sosio-ekologisia järjestelmiä.

Tervetuloa lukemaan vuoden 2020 ensimmäistä BIOS-uutiskirjettä! Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Mitä BIOS teki viime vuonna? Sen saat parhaiten selville tutustumalla tähän kirjoitukseen.

Sininen kiihdytys. Lähde: One Earth / PhysOrg.

Maailmalta

“Sinisen maailman” hyväksikäyttö kiihtyy

Tukholmalaisen Resilience Centerin tutkijat kartoittavat tuoreessa artikkelissaan “The Blue Acceleration: The Trajectory of Human Expansion into the Ocean” merten luonnonvarojen teollista hyväksikäyttöä (tiivistelmä). Viime vuosikymmenten aikana merten luonnonvarojen haltuunotto ja hyödyntäminen on muuttunut yhä intensiivisemmäksi ja levinnyt rannikkoalueilta etäisimmillekin alueille. Tämä “sininen kiihdytys” kohdistaa meriekosysteemeihin ennennäkemätöntä painetta, josta varoitettiin myös syyskuisessa IPCC:n erikoisraportissa. Vanhastaan periytyneet näkemykset, joiden mukaan valtameret ovat liian suuria häiriytyäkseen ihmiskunnan toiminnasta, “too big to fail”, ovat aikansa eläneitä.

Öljy- ja kaasuteollisuuden myrkyllinen perintö

Justin Nobelin tammikuinen Rolling Stone -lehden artikkeli “America’s Radioactive Secret” on karua kertomaa fossiiliteollisuuden jätteistä ja niiden puolivillaisesta käsittelystä Yhdysvalloissa. Öljyn ja kaasun pumppaaminen tuottavat vuosittain valtavia määriä myrkyllistä ja usein radioaktiivista nestemäistä jätettä, jonka käsittely on lievästi ilmaistuna villillä tolalla. Ongelma on ollut tiedossa jo vuosikymmeniä sitten, mutta se on räjähtänyt käsiin “särötyksen” levittyä, sillä menetelmään vaaditaan entistä enemmän nesteitä.

Jätteenä kovin kalliisti käsiteltävää nesteestä on kekseliäästi käytetty esimerkiksi teiden pölynsitojana, joka tosin ei vastaa tarkoitustaan ja levittää myrkkyjä samalla laajalle. Turvallisuusraja-arvot ylittävää radioaktiivista jätettä käsittelee asiasta tietämätön työväki ilman kunnon varusteita ja sitä kuljetetaan merkitsemättömissä autoissa. Yhdysvaltain uudella “energiaitsenäisyydellä” on myrkyllinen painolasti.

BIOS

Tero Toivanen Tiede & edistys -lehden päätoimittajaksi

Koko BIOS-väki onnittelee tutkijaamme Tero Toivasta, joka valittiin Tutkijaliiton Tiede & edistys -lehden uudeksi päätoimittajaksi. Teron pyrkimyksenä on kehittää lehteä monitieteiseksi keskusteluyhteisöksi, joka pystyy tarttumaan aikakauden polttavimpiin ongelmiin. 

”Aikaamme leimaavat vakavat taloudelliset, poliittiset ja ekologiset ongelmat. Tarvitsemme laajan kirjon humanistisia ja yhteiskunnallisia tutkimusaloja ongelmien syvälliseksi ymmärtämiseksi. Akuutista ekologisesta kriisistä huolimatta taloudellinen ja poliittinen ajattelu rakentuu edelleen totunnaisille olettamuksille siitä, miten yhteistä elämää tulisi järjestää. Uutta luova, radikaali ja hankala ajattelu rakentuu paljolti tieteenalojen ja teorioiden rajapinnoilla, ja juuri tällaiselle tutkimukselle ja ajattelulle Tiede & edistys pystyy tarjoamaan tilaa.”

Tavoitteena on myös muuttaa lehti avoimeksi tieteelliseksi julkaisuksi 2021. Tiede & edistystä julkaisee vuonna 1976 perustettu monitieteinen tutkimustyön harjoittajien yhdistys Tutkijaliitto – forskarbundet i Finland ry.

Tuhoaako “laboratorioruoka” maatalouden?

Guardian-lehden ympäristökolumnisti, kärkkäistä kannanotoistaan tunnettu tietokirjailija ja aktivisti George Monbiot kävi Suomessa ja innostui täkäläisestä innovaatiosta tuottaa “ruokaa ilmasta”. Hän ennusti perinteisen maatalouselinkeinon lähes täydellistä tuhoutumista, mikä antaisi mahdollisuuden laajojen alueiden “uudelleenvilliinnyttämiseen” (rewilding). Monbiot on pitkään kirjoittanut nykyisen ruoantuotannon ekologisista ongelmista, mutta uudessa tekstissään hän siirtyi poliittisesta kritiikistä täysivaltaiseen teknologiseen utopismiin – itsekin siirtymäänsä ihmetellen.

BIOS-tutkija Ville Lähde tarttui Monbiotin kirjoituksen perustavanlaatuisiin ongelmiin Open Democracyssa julkaistussa kirjoituksessaan “If laboratory food is the answer, what is the question?” Ensinnäkin Monbiotin kuvittelema “maatilavapaa maailma” johtaisi mitä todennäköisimmin nälän ja ruokaturvattomuuden rajuun kasvuun. Nälkä ei ole ensisijaisesti tuotantokysymys – vaikka joillain alueilla tuotanto-ongelmat ovat suuria – vaan liittyy eriarvoisuuteen, vallan puutteeseen, köyhyyteen, sanitaation ja terveydenhuollon ongelmiin ja niin edelleen. Toiseksi kuvatunlainen siirtymä vaikeuttaisi yhteiskuntien siirtymistä puhtaampaan energiatalouteen entisestään. Kolmanneksi Monbiot sivuuttaa tekstissään sellaiset maatalouden (ja kalastuksen) muodot, jotka ovat kestäviä. 

Mainitulla suomalaisella pioneeriteknologialla on varmasti suuria mahdollisuuksia, mutta niitä pitää arvioida nykyisessä ekologisessa, poliittisessa ja taloudellisessa asiayhteydessä, ei maailmalle vieraissa kuvitelmissa.

Mitä on luonnonvarojen niukkuus tai runsaus?

Niukkaa on vähän, runsasta on paljon, sehän on selvä. Arkinen ymmärrys asiasta ei kuitenkaan toimi, kun tarkastellaan luonnonvarojen käyttöä ekologisten järjestelmien piirissä. Tällaista ekologisesti herkkää luonnonvarojen tai resurssien hahmottamista kaivattaisiin kipeästi myös taloustieteessä. 

Ikaros Tidskrift julkaisi vuodenvaihteessa verkkosivuillaan Ville Lähteen artikkelin “Naturresurssernas knapphet och överflöd”, jossa hän palasi BIOS-työn kokemuksia rikkaampana vuoden 2013 kirjansa Niukkuuden maailmassa teemoihin. Esseestä julkaistiin tammikuussa BIOS-blogissa pidempi suomenkielinen versio “Luonnonvarojen niukkuus ja runsaus”. Lähde muistuttaa siitä, miten ihmistoiminnan ymmärtäminen – myös ongelmissaan – on hedelmällisempää osana yleisiä ekologisia prosesseja. Yhteytemme muuhun luontoon auttaa ymmärtämään ympäristöongelmia ja luonnonvarojen käytön ongelmia paremmin kuin erillisyys. Niinpä niukkuutta ja runsautta ei voi hahmottaa vain luonnonvarojen absoluuttisena määränä vaan suhteessa ihmisyhteiskuntien “aineenvaihduntaan”.

“Ainoa ekologisesti ja inhimillisesti kestävä tie eteenpäin on luonnonvarojen kulutuksen volyymin lasku ja aineenvaihdunnan muuttaminen toisenlaiseksi. Niukkuutta ei siis voi välttää vain säästeliäisyydellä eli kulutusta vähentämällä, vaan tarvitaan myös kokonaisvaltaista elämäntavan muutosta – elämän resurssiperustan laadullista muuttamista toisenlaiseksi. Joistain resurssisuhteista kuten fossiilisista polttoaineista on luovuttava, ja jotain muuta on löydettävä tilalle.”

BIOS-blogissa Suomen ilmastopolitiikan tilasta

Joulukuussa julkaisimme katsauksemme suomalaisen ilmastopolitiikan tilaan ja edellisen hallituksen jättämään ilmastopoliittiseen perintöön. Tuloksena on kasvihuonekaasujen päästöjen nettokasvu, eli nykykehitys vie täysin eri suuntaan kuin julkilausutut tavoitteet hiilineutraalista yhteiskunnasta. Uudella hallituksella on edessään melkoinen urakka, jonka toteutumisessa Katri Kulmunin johtama Keskusta on vaa’ankieliasemassa.

BIOS-puheenvuoro ekologisesta kansanterveydestä

Sosiaalitieteellisen Aikakauslehden viime vuoden viimeisessä numerossa julkaistiin BIOS-tutkimusyksikön puheenvuoro “Ilmastokriisiin sopeutuminen on kansanterveydellinen kysymys”. Nostamme kirjoituksessamme esiin merkittävän puutteen ympäristöongelmia ja terveyttä koskevassa keskustelussa. Ympäristömuutosten haitallisista vaikutuksista ja kestävämpien elämäntapojen hyödyistä on puhuttu paljon. Sen sijaan vähemmän on tarkasteltu sitä, millaisia kansanterveydellisiä vaikutuksia siirtymällä ekologisesti kestävämpiin yhteiskuntiin voisi olla. Hillintä- ja sopeutustoimet voivat huonosti toteutettuna lisätä esimerkiksi taloudellista tai alueellista eriarvoisuutta ja siten rapauttaa joidenkin kansanosien terveyden perustaa. Miten kansanterveydestä voidaan pitää huolta ekologisessa jälleenrakennuksessa? 

Suosittelemme myös tutustumaan Alue ja ympäristö -lehden artikkeliin “Ekoterveyskasvatuksen luonnos”, jonka kolmesta kirjoittajasta yksi on BIOS-tutkija Tere Vadén.

“Suomi ja ilmastokriisi” -tilaisuus Pikkuparlamentissa 12.12.

Apulaisprofessori ja BIOS-tutkija Jussi T. Eronen oli mukana joulukuisessa Eduskunnan pikkuparlamentin tilaisuudessa, jossa käsiteltiin Suomelta tarvittavia toimia ilmastokriisin torjumiseksi. Erosen lisäksi täyden salin keränneessä tilaisuudessa olivat puhumassa kansanedustaja Atte Harjanne (vihr.), Sitran johtaja Mari Pantsar, ja tutkijatohtori Janne M. Korhonen. Tilaisuuden taustamateriaalin voi ladata täältä ja sen tallennetta voi seurata täällä.

“Suuri systeeminsäätöilta” tammikuussa

BIOS-tutkija Tere Vadén osallistui tammikuussa Tampereella järjestettyyn keskustelutilaisuuteen “Suuri systeeminsäätöilta”, jossa pohdittiin siirtymää ekologisesti kestävään yhteiskuntaan.

Lopuksi

Vihdoin ehkä alkavan talven ratoksi suosittelemme Heikki Koposen mainiota itsetutkiskelua “Insinöörin isänmurha” sekä WWF:n Mari Koistisen kahta kirjoitusta naudanlihantuotantoa koskevista väitteistä ja siitä, miksi laidunnuksen hyödyillä ei voi perustella nykyisen laajuista ja laatuista tuotantoa. Kuutti Koski selitti Kehityksen joulukuisessa kirjoituksessaan, miten samaan aikaan voidaan puhua eriarvoisuuden kasvusta ja vähentymisestä. Tammikuisessa T&Y-lehden jutussaan professorit Jyri Seppälä ja Markku Kanninen selittävät, miksi metsien hakkuiden kasvattaminen ei ole ilmastoteko. Janne Korhonen käsittelee blogissaan politiikan ja teknologisen kehityksen suhdetta, pontimena uutinen SSAB:n aikomuksista ottaa käyttöön vetypelkistystekniikka raudan valmistuksessa. Mainittakoon vielä Teppo Eskelisen tuore kirjoitus, jossa hän selittää “resurssikirouksen” ongelmaa. 

Sillisaalis. Public domain, Wikimedia commons.

Arkisesti ajatellen niukkuus on sitä, että jotain on käytettävissä liian vähän. On toimittava säästeliäästi, eikä saa tuhlata. Luonnonvaraongelmien ymmärtämiseen arkikäsitys ei kuitenkaan pure kunnolla. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen taustalla on ennen kaikkea fossiilisten polttoaineiden runsaus – edes nyt tunnettuja ja nykyteknologialla käytettävissä olevia esiintymiä ei tulisi hyödyntää, jotta lämpeneminen voitaisiin pitää jonkinlaisten ”turvarajojen” alapuolella. Säästeliäisyyden sijaan pitäisi olla hyödyntämättä. Jotta voimme ymmärtää luonnonvarojen runsautta ja niukkuutta kunnolla, käsitteiden merkitystä on lavennettava arkisen näkökulman ulkopuolelle.

Mikään asia ei ole itsestään luonnonvara tai käytettävissä oleva resurssi (1), vaan se muuttuu resurssiksi käytännöllisissä suhteissa. Resurssina oleminen on olemista jollekin toiselle. Termiä käytetään pääosin inhimillisestä luonnon hyödyntämisestä, ja maailman olioiden näkeminen resurssina tulkitaankin usein luonnon haltuunoton perspektiiviksi. Tästä näkökulmasta ”resurssi” on hyväksikäytön sanastoa.

Jos ei kuitenkaan jäädä jumiin sanatasolle vaan ajatellaan itse asiaa, resurssina oleminen ja resurssien hyödyntäminen on leimallista elämälle ylipäätään. Aiheuttamistaan ongelmista huolimatta ihmistoiminta ei poikkea perustavanlaatuisesti muusta luonnosta – ”luonnottomuus” ei ole hedelmällinen näkökulma. Osallisuutemme muun luonnon toiminnassa mahdollistaa itse asiassa ympäristökriisien aineellisen perustan ymmärtämisen paremmin kuin erillisyytemme.

*

Elämän peruspiirre on, että se muokkaa ympäristöään itselleen sopivaksi. Vanha ekologisen lokeron käsite luo helposti mielikuvan, että luonnonjärjestyksessä on valmiita rooleja, joita eri lajit voivat omaksua. Tällainen staattinen luontokäsitys olikin voimassa vielä pitkään uudelle ajalle. Evoluutio- ja ekologiatieteiden myötä käsitys muuttui kuitenkin hiljalleen dynaamisemmaksi. Valmiiden lokeroiden sijaan käynnissä on jatkuva ekologisten lokeroiden rakentumisen prosessi. Kokonaisvaltaisen luonnonjärjestyksen sijaan syntyy limittäisiä aika- ja paikkasidonnaisia kokonaisuuksia, joissa eliöt ovat toisilleen resursseja monin erilaisin tavoin.

Näiden moninaisten kokonaisuuksien jatkuva muutos on luonnolle leimallista, ja perinteisesti siitä puhutaan kilpailuna. Luonnonhistoria ei kuitenkaan ole pelkkää kilpailua samoista resursseista, vaan se on myös kilpailun välttämistä uusia elämäntapoja ja uusia resursseja löytämällä – niin itseä kuin ympäristöä muokkaamalla. Symbioosi on elämän vuorovaikutusten olennainen muoto, omaa kehoamme myöten. Symbioottisen yhteiselon ja loisimisen välinen raja on sumea. Elämän vuorovaikutussuhteet eivät mahdu yhteen kilpailun tai kamppailun mielikuvaan.

Yhtäältä elämän moninaisesta limittäisyydestä ja resurssisuhteiden verkostoista seuraa äärimmäistä säästeliäisyyttä: luonnonjärjestelmissä syntyy kykyjä hyödyntää sellaisia aineen ja energian virtauksia, joita olisi erittäin vaikea hyödyntää ihmistoimin. Yhteyttäminen ja proteiinisynteesi tapahtuvat ”kuin luonnostaan”, kunhan ne mahdolliseksi tekevät mekanismit ovat syntyneet ja vakiintuneet evoluution tuloksena. Tällaiset historiallisesti perityt elämän piirteet ovat osa sitä katettua pöytää, jonka ääreen myös ihmislaji istuu. Tällaisten kykyjen ansiosta elävät olennot voivat myös sopeutua olosuhteisiin, joissa päältä päin katsoen käyttökelpoista energiaa ja ravintoa on tuskin lainkaan.

Toisaalta luonnonjärjestelmissä on paljon sellaista, joka ihmissilmin voi näyttää haaskuulta. Kategorisesti ei pidä paikkansa, että ”luonnossa kaikki kiertää”. Jos näin olisi, muinainen elämä ei olisi synnyttänyt fossiilisten polttoaineiden kerrostumia eikä maaperä toimisi joillain alueilla tehokkaana hiilinieluna. Luonnon järjestelmät ovat kaikkiaan alituisessa kehityksen tilassa, ja evoluutioon kuuluva kokeilun ja erehdyksen historia voi sekin näyttää ihmissilmin tuhlailevalta. Ja tietysti kaikkea pyörittää planeetan pinnalle saapuvan Auringon energian siekailematon ”tuhlaus”.

On ilmeistä, että säästeliäisyyden ja tuhlaavaisuuden kaltaiset ihmisen taloudenhoitoa kuvaavat käsitteet eivät auta meitä ymmärtämään luonnon järjestelmiä. Puuttuu yhteinen vertailupohja – minkä suhteen asiat ovat runsaita tai niukkoja, ja millä kriteerillä tuhlataan tai säästetään? Luonnon mosaiikissa yhtenäistä vertailupohjaa ei ole. Yhden autiomaa on toisen keidas, yhden saasta toisen ateria. Laatu on kaikelle elämälle keskeistä. Runsaus ja niukkuus ovat aina suhteessa elämisen tapaan, aineenvaihduntaan laajasti ymmärrettynä. Siksi niukkuus voi muuttua runsaudeksi myös elämäntapaa muuttamalla, aiempaa tehokkaammalla käytöllä tai muuttamalla elämän resurssiperustaa. Kilpailu samoista resursseista voi usein olla tätä paljon työläämpi reitti.

*

Myös ihmisen yhteiskunnilla on kautta historian ollut omat leimalliset aineenvaihduntansa. Se, että kaikki tarvitsevat energiaa, vettä, ravintoa ja suojaa, ei kerro vielä paljoakaan. Ne tavat, joilla nämä asiat ja monet muut elämän ulottuvuudet järjestetään, määrittelevät aineenvaihdunnan laadulliset piirteet. Aivan samaan tapaan se, että koko planeetan elämän kirjo on mahdollinen Auringon säteilyn jatkuvan virran ansiosta, ei kerro meille sitä, minkälaisia järjestäytymisen tapoja elämä ottaa tietyssä ajassa ja paikassa. Ekologiaa ei voi palauttaa termodynamiikkaan kuin erittäin korkealla abstraktiotasolla, jolloin menetetään elämän ymmärtämisen kannalta olennainen informaatio. (Ekologisen kriisin selittäminen korkean abstraktiotason termodynaamisilla kuvauksilla on valitettavasti tuskallisen suosittu ympäristöpuheen muoto.)

Nykyistä maailmanjärjestystä luonnehtii yhtäältä yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan mittakaavan jatkuva kasvu ja toisaalta sen laadullinen yhdenmukaistuminen globaalisti. Tietyistä asioista on tullut kaikkien avainresursseja, mikä tekee niiden hyödyntämisestä yhä intensiivisempää. Tätä kuvastaa hyvin se, että juuri sopivanlaisesta virtaavan veden muovaamasta ja lajittamasta hiekasta alkaa olla maailmassa pulaa. Aavikoiden hiekka ei rakentamiseen sovellu, joten hiekkaa kirjaimellisesti ryöstetään. Näin esimerkiksi Mekongin alajuoksulla laillinen ja laiton ruoppaaminen kirjaimellisesti tuhoaa elinoloja ihmisiltä ja lukemattomilta muilta olennoilta.

Niukkuus ei kuitenkaan tarkoita pelkästään sitä, että runsaat luonnonvarat olisivat muuttuneet ylikulutuksen myötä niukoiksi. Erottelu absoluuttisen ja suhteellisen niukkuuden välillä on valaiseva. Absoluuttisesti niukkaa asiaa on suoranaisesti vähän. Suhteellisesti niukka asia taas on niukentunut esimerkiksi suhteessa käytön ympäristöseurauksiin, muiden luonnonjärjestelmien toimintaan, hyödyntämisen vaatimiin muihin resursseihin, hyödyntämisen tapoihin  – tai käytön määrään ja sen kasvuvauhtiin. Absoluuttinen niukkuus ei oikeastaan itsessään merkitse paljokaan: vaikka jotain asiaa olisi planeetalla vähän, kysymys sen niukkuudesta ja runsaudesta tulee merkittäväksi vasta sen päädyttyä osaksi käytännöllistä resurssisuhdetta. Hiekan hupeneminen on merkittävä ongelma juuri siksi, että käytön määrä kasvaa koko ajan ja siirrytään varantoihin, joiden käyttöönotto on yhä tuhoisampaa.

*

Lähteiden (source) ja nielujen (sink) erottelu kuvaa tärkeää ulottuvuutta niukkuuden suhteellisuudesta. Lähteiden niukkuus viittaa luonnonvarojen käyttöönottoon. Tämä ei kuitenkaan ole sama asia kuin absoluuttinen niukkuus: fossiilisia polttoaineita on valtaisia määriä, mutta vain pieni osa niistä on hyödynnettävissä millään läheisessä tai kaukaisessakaan tulevaisuudessa kuviteltavissa olevalla menetelmällä. Tuotanto käy lisäksi esiintymien heiketessä yhä työläämmäksi ja saastuttavammaksi sekä vaatii yhä suuremman siivun energiasta. Valtamerissä on edelleen paljon kalaa, mutta kalakantoja hyödynnetään niin intensiivisesti, että ne uhkaavat romahtaa laajalti, ja samansuuruisen kalansaaliin haalimiseen tarvitaan yhä suurempi kalastuslaivasto. Amazonin sademetsässä riittää kaadettavaa, mutta on selvää, että ekologisesta näkökulmasta ne ovat puuresursseina niukkoja.

Nielujen niukkuudella tarkoitetaan sitä, että ympäristön järjestelmien kyky ottaa vastaan luonnonvarojen hyödyntämisen seurauksia muuttumatta radikaalisti osoittautuu rajalliseksi. Nykyään nieluista puhutaan varmasti eniten ilmastonmuutoksen yhteydessä. Ilmakehän hiilidioksidinielun rajallisuus ilmenee ilmastonmuutoksena ja merten hiilidioksidinielun rajallisuus happamoitumisena (myös merten lämpönielu ilmenee monenlaisina ongelmina). Kasvillisuuden ja maaperän muodostamat hiilidioksidinielut taas eivät näyttäydy ongelmina vaan pikemmin osaratkaisuna – paitsi jos ekologiset muutokset kääntävät niiden hiilinielut hiilen lähteiksi.

Ylipäätään ”saastuminen” eri muodoissaan on ymmärrettävissä nielujen niukkuudeksi, kriittisten raja-arvojen ylittämiseksi. Saasteen ei siis tarvitse olla ”luonnotonta” tai ”keinotekoista” ollakseen harmillista, eikä edes ”väärässä paikassa” yhden kuluneen ja ongelmallisen määritelmän mukaan. Se voi juontua myös siitä, että jotain tuttua asiaa on vallan oikeassa paikassa, mutta liikaa, liian nopeassa tahdissa, erityisen hankalina aikoina ja niin edelleen.

Ilmastonmuutos kuvastaa hyvin, miten nielujen niukkuus on nykyisen luonnonvarojen niukkuuden merkittävimpiä muotoja. Fossiilisia polttoaineita on runsain mitoin, mutta niiden käyttöön ei ole varaa. ”Nieluongelmien” rinnalla myös ”lähdeongelmat” ovat kuitenkin mittavia. Biodiversiteetin heikkeneminen juontuu molemmista: voimaperäinen luonnonvarojen otto köyhdyttää ekosysteemien resurssilähteitä, ja köyhtyneet ekosysteemin kyky toimia erilaisten vaikutusten ”nieluna” heikkenee. Näin korkean abstraktiotason kuvaus ei paljoa kerro, mutta se muistuttaa, kuinka vahvasti biodiversiteetin katoa määrittää ihmistoiminnan mittakaava, luonnonvarojen käytön alueellinen laajuus ja käytön intensiivisyys.

Luonnonvarat voivat myös muuttua niukoiksi suhteessa luonnonvarojen hyödyntämisen muodostamaan laajempaan toimeliaisuuden verkostoon. Esimerkiksi makean veden varantoja käytetään monilla maapallon alueilla nopeammin kuin sekä pinta- että pohjavedet uusiutuvat (joskus käytetään myös käytännössä uusiutumatonta hyvin syvältä porattavaa ”fossiilista vettä”). Vesi on välttämätöntä tietysti jokaisen ihmisen hengissä pysymiselle ja ravinnon tuottamiselle, mutta sitä hyödynnetään paljon myös ”sekundäärisenä resurssina” kaivannaisteollisuudessa, jalostustoiminnassa ja monissa muissa teollisissa prosesseissa.

Vesivarojen hupeneminen voi tehdä siis jonkin toisen luonnonvaran hyödyntämisestä hankalampaa – tai pikemmin asettaa kilpasille yhtäältä ei-inhimilliset ja inhimilliset tarpeet tai eri yhteiskunnalliset veden käyttömuodot. Niinpä esimerkiksi sinänsä riittävän runsaiden vesivarojen äärellä etenkin köyhemmät ihmiset ja asuinalueet voivat kärsiä talousveden niukkuudesta tai veden laadun heikkenemisestä.

*

Viimeisen parin vuosisadan kehitystä luonnehtii yhä laajemmalle levinnyt käsitys luonnosta itsenäistymisestä. Teknologisen ja taloudellisen kehityksen on unelmoitu katkaisevan ihmiskunnan primitiiviset siteet raadantaan ja minimoivan kytköksen muuhun aineelliseen luontoon. Näin karkeassa muodossa ajatus esiintyy nykyään enää teknologiautopistisimmissa unelmissa, joissa ihmiskunta karistaa planeetan ekologiset kahleet yltään ja leviää tähtiin. Unelma on kuitenkin voimissaan irtikytkennän (decoupling) ideassa,  jonka mukaan jatkuva taloudellinen kasvu on mahdollista kytkeä irti luonnonvarojen kulutuksen kasvusta. Tieteellinen tutkimus kuitenkin on osoittanut ajatuksen perin juurin ongelmalliseksi – puhumattakaan siitä, että jo nykyinen kulutustaso on kestämätön.

Illuusiota luonnosta itsenäistymisestä on pidetty yllä monin ajattelutavoin. Näistä merkittävimpiä on sellainen vulgääri käsitys luonnonvaroista, jossa maailma on ikään kuin pilkottu toisistaan erillisiksi käyttöään odottaviksi raaka-aineiksi. Maailman aines vain odottelee, että ihminen löytäisi sen. Kun yksi resurssi hupenee, inhimillisen luovuuden ja markkinoiden kiihokkeen avulla korvaava resurssi löytyy historian viisaudella. Tästä on esimerkkejä, mutta yhtä lailla on olennaisesti korvaamattomia luonnonvaroja kuten puhdas vesi ja viljelysmaa. Ja kokonaiskuva parin viime vuosisadan kehityksestä ei ole resurssien korvautuminen toisilla vaan uusien käyttöönotto toisten rinnalle ja koko kulutuksen mittakaavan kasvu.

Illuusiota ylläpidetään myös siten, että edellä kuvatut resurssien käytön laajemmat vaikutukset on suljettu tarkastelun ulkopuolelle ja nimetty taloustieteellisellä kielellä ulkoisvaikutuksiksi (externality), joiden ongelmana ei ole niiden olemassaolo vaan puutteellisesti määritelty hinta. Ulkoisvaikutukset eivät kuitenkaan pysy ”ulkoisina” vaan vaikuttavat suoraan aineellisella voimallaan inhimillisen ja ei-inhimillisen elämän mahdollisuuksiin – lopulta kaiken mielekkään hinnoittelun tuolle puolen. Ulkoisvaikutuksen käsite sulkee pois ekologisen perusajatuksen vuorovaikutuksen verkostoista, joiden ansiosta ekosysteemit ovat ylipäätään mahdollisia ja joiden toimintaan myös inhimillinen luonnonvarojen hyödyntäminen perustuu. Kirjassa Niukkuuden maailmassa kutsuin tätä ”ympäristön yhteishyväksi”.

Vulgääri käsitys resursseista myös keskittää huomion varsinaiseen käyttöön otettuun ja jalostettuun raaka-aineeseen – öljytynnyriin, puuvillapaaliin, metalliharkkoon tai kalajauhosäkkiin. Sen taustalta löytyvä aineellisen toimeliaisuuden verkosto häipyy näkymättömiin. Esimerkiksi jokaista maailmankaupassa kuljetettavaa materiaalitonnia vastaa 2,5–3 -kertainen määrä luonnonvarojen kulutusta tuottajamaassa. Tuotannon negatiiviset ekologiset ja sosiaaliset vaikutukset jäävät tuotantoalueelle (lukuun ottamatta esimerkiksi ilmastopäästöjä, jotka vaikuttavat globaalisti).

Tähän pohjaa toinen illuusion ylläpitämisen tapa, vaikutusten ”ulkoistaminen” muualle maailmaan. Poissa silmistä, poissa mielestä. Vaikka kaupan virrat kulkevat ristiin rastiin maailmassa, kokonaisuudessaan luonnonvaroista saatava hyöty virtaa voittopuolisesti maailman vauraammille alueille. Tuotannon ”tehokkuutta” eivät pääosin säätele tuotannolle edullisemmat ilmasto-olot tai muut ympäristötekijät, kuten nykyistä järjestystä usein legitimoidaan. Maailman materiaalista työnjakoa määrittävät ennen kaikkea heikot palkat, työsuojeluolot, sosiaaliset turvaverkot ja ympäristölainsäädäntö. Tällaisissa oloissa elävät ihmiset ja alueiden ekosysteemit ovat ekologisesti, sosiaalisesti ja moraalisesti kestämättömällä tavalla hyödynnettyjä resursseja toisille ihmisille.

Globaalia eriarvoisuutta oikeutetaan sillä ajatuksella, että kehityksen lopputuloksena olisi lopulta samanlainen korkea aineellinen hyvinvointi kaikkialla – mutta tämä olisi mahdollista vain, jos talouskasvun ja luonnonvarojen kulutuksen irtikytkentä onnistuisi. Sillä nykyisten vauraiden alueiden luonnonvarojen kulutuksen taso ei voi yleistyä kaikkialle. Aineellisesta irtikytkennästä ei kuitenkaan ole merkkejä tarvittavassa suuruusluokassa ja aikamittakaavassa. Pikemmin on niin, että ”globaali työnjako” eli taloudellisen ja ekologisen riiston asetelma vahvistaa ja pitää itseään yllä.

*

Ainoa ekologisesti ja inhimillisesti kestävä tie eteenpäin on luonnonvarojen kulutuksen volyymin lasku ja aineenvaihdunnan muuttaminen toisenlaiseksi. Niukkuutta ei siis voi välttää vain säästeliäisyydellä eli kulutusta vähentämällä, vaan tarvitaan myös kokonaisvaltaista elämäntavan muutosta – elämän resurssiperustan laadullista muuttamista toisenlaiseksi. Joistain resurssisuhteista kuten fossiilisista polttoaineista on luovuttava, ja jotain muuta on löydettävä tilalle.

Juuri tässä ihmiselämän perimmäinen samankaltaisuus muun luonnon kanssa on hyödyllisempi näkökulma kuin vahva erottelu luonnon ja kulttuurin välillä. Ympäristön hyödyntäminen on välttämätöntä elämälle, eikä ole mitään syytä nähdä elämää lähtökohtaiseksi nollasummapeliksi ihmisen ja muun maailman välillä. Tällainen näkökulma paitsi sivuuttaa ekologian perusteet myös tekisi minkään sortin kestävän elämän mahdottomaksi.

Tämä korostaa myös sitä, että ”luonnollisuus” ja ”luonnottomuus” ei ole mikään kiistämätön moraalisten arvostelmien mittari. Esimerkiksi yhä uudestaan toisteltu ”luonnossa on tapahtunut suuria muutoksia ennenkin” ei ole minkään sortin perustelu sille, että ihmistoiminnan vaikutuksista ei kannattaisi kantaa huolta. Pikemmin luonnonhistoria antaa osviittaa siitä, miksi omat toimemme voivat saada aikaan katastrofaalisia muutoksia.

Pätevä toimiemme arvioinnin perusta ei ole niiden luonnollisuus tai luonnottomuus vaan se, mitä niistä seuraa. Maailmanhistoriassa on ollut useita joukkosukupuuttoja. Haluammeko, että sellainen seuraa omasta toiminnastamme? Historian kaukaiset ilmastonmuutokset ovat mullistaneet planeettaa. Haluammeko, että ilmastojärjestelmä siirtyy aikaan, joka on äärimmäisen epäystävällinen meille ja luvuttomille muille olioille? Haluammeko, että merten ekosysteemit romahtavat kenties vuosimiljooniksi, kuten ennenkin on käynyt? Ja niin edelleen. Sitkeä yritys löytää luonnosta ja luonnottomuudesta moraalin kivijalkaa sivuuttaa sen, mitä maailmassa tapahtuu oikeasti.

*

Säällistä inhimillistä hyvinvointia on mahdollista tuottaa koko maailman väestölle kestävämmin, mutta se vaatii muutoksia paitsi tarpeentyydyttämisen tavoissa myös esimerkiksi kansainvälisen kaupan suhteissa ja vauraampien ihmisryhmien ylikulutuksessa. Köyhyyden, nälän, sukupuolten eriarvoisuuden ja turvattomuuden voittaminen on myös välttämätöntä, jotta voidaan kääntää väestökehitys tasaiseksi ja lopulta laskuun myös siellä, missä väestö edelleen kasvaa voimakkaasti.

Tätä kuitenkin estää peritty tilanne: jatkuvaa materiaalista kasvua ajava teknologinen, taloudellinen ja yhteiskunnallinen infrastruktuuri teknisistä laitteista hallinnon tapoihin ja ajattelutaipumuksiin. Juuri peritty tilanne ajaa meitä ”niukkuuden maailmaan” – luonnonvarat muuttuvat yhä niukemmiksi suhteessa perittyihin tuotannon ja kulutuksen tapoihimme, ja vanhan järjestyksen inertia toimii muutospyrkimyksiä vastaan.

Ei ole minkäänlaista kehityksen välttämättömyyttä, jonka vuoksi nykyisen yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan peruspiirteet pysyvät ennallaan. Perimämme yhteiskunnallisen tilan keskeinen oletus on, että sivilisaation rakentaminen vaatii aina vain enemmän energiaa ja ainetta – jolloin sen on lopulta laajennuttava planeetan rajojen ulkopuolelle. Tällöin kuitenkin sulautetaan yhteen inhimilliset tarpeet ja niiden tyydyttämisen tavat. Tarpeista ei tarvitse eikä niistä voidakaan luopua, mutta niitä täytyy oppia tyydyttämään toisin tavoin.

Joissain asioissa ensimmäiset askeleet ovat periaatteessa yksinkertaisia, vaikka niitä vastaan toimiikin voimakkaita intressejä. Eläintuotannon osuuden vähentäminen tarkoittaisi, että ruokaa voitaisiin tuottaa pienemmällä maa-alalla ja vähäisemmällä luonnonvarojen kuluttamisella. Liikkuminen hitaammin ja joukolla kuluttaa vähemmän energiaa ja materiaaleja kuin nopeasti ja yksin. Kulutustavaroiden nopea elinkaari ja korjaamisen hankaluus ei ilmiselvästi ole välttämätöntä. Energiankulutuksen mittaluokka on sekin osin laadullista perintöä eikä kerro vain inhimillisen toimeliaisuuden määrästä. Fossiilisten polttoaineiden sisältämästä energiasta irti saatavan työn osuus (eksergia) jää edelleen tolkuttoman pieneksi. Polttomoottorin sitkeästi heikko hyötysuhde on tästä näkyvä esimerkki. Juuri siksi sähköistäminen voi mahdollistaa kokonaisenergian kulutuksen määrää vähentämättä käyttötarkoituksia samassa suhteessa. Määrän ja laadun muutokset kohtaavat.

Nämä eivät ole pelkästään teknologisia vaan mittavia poliittis-taloudellisia haasteita. Vaadittava muutos menee kuitenkin vielä syvemmälle elämäntapaan: aineelliseen kilvoitteluun perustuvan elämäntavan sijaan esimerkiksi menestyksen, omanarvontunnon, tunnustuksen, oikeudenmukaisuuden ja hyvän elämän kaltaisia asioita on etsittävä uudella tavalla. Vasta näin voidaan löytää polkuja uhkaavasta ekologisesta niukkuudesta toisenlaiseen runsauteen. Tämä voi osoittautua kaikkea rakennettua infrastruktuuria sitkeämmäksi osaksi perittyä tilannettamme.

Ville Lähde

(Kirjoitus pohjautuu Ikaros Tidskriftin numerossa julkaistuun esseeseeni ”Naturresurssernas knapphet och överflöd”. Toimitus pyysi teemaan ”Slöseri”, tuhlaus, kirjani Niukkuuden maailmassa teemoja luotaavaa tekstiä. Kiitän toimitusta innoituksesta palata näiden aiheiden äärelle BIOS-työn kokemusten rikastuttamana.)

(1) Mineraalivaroista puhuttaessa käytetään teknistä erottelua resurssi (potentiaalisesti käytettävissä olevat varannot) ja reservi (tällä hetkellä taloudellisesti, teknisesti, juridisesti jne. käytettävissä olevat varannot). Tässä kirjoituksessa käytän kuitenkin termiä ”resurssi” laajemmassa luonnonvaroihin viittaavassa merkityksessä, joka on myös tieteellisessä käytössä (natural resources).

Yksityiskohta Berkeleyn yliopiston kampuslehdestä, kevät 2019.

Toimintaamme voi seurata Facebook-sivullamme ja uutiskirjeestämme, jota julkaistaan myös tässä blogissa. Viime vuoden tapaan kokoamme tässä kirjoituksessa yhteen kuluneen vuoden toimintaamme.

EKOLOGINEN JÄLLEENRAKENNUS

Ekologinen jälleenrakennus on BIOS-tutkimusyksikön lanseeraama näkemys siitä, mitä siirtymä ekologisesti kestävämpään yhteiskuntaan vaatisi Suomessa. Mitä esteitä muutoksella on, ja minkä pitäisi etenkin talousajattelussa ja -politiikassa muuttua, jotta päästäisiin eteenpäin? Mitä olisivat konkreettiset rakennuskohteet?

Ekologisella jälleenrakennuksella on yhtäläisyyksiä viime aikoina paljon puhutun Green New Dealin kanssa. Erona on kuitenkin vahvempi taustoitus yhteiskuntien ekologisiin ja materiaalisiin reunaehtoihin ja täten myös kriittisempi näkymä aineellisen kasvun mahdollisuuksiin ja muutoksen energiatalouteen. Vertauskuvallisesti ekologinen jälleenrakennus viittaa maailmansotien jälkeiseen kauteen, jolloin konfliktien traumoista ja vaurioituneen infrastruktuurin keskeltä järjestäydyttiin luomaan uutta ja tasavertaisempaa yhteiskuntaa. Fossiilisen yhteiskunnan infrastruktuuri ei ole konkreettisesti raunioina, mutta sen käytöstä täytyy luopua pian ja tilalle on rakennettava uutta. Miten tästä voidaan synnyttää yhdistävä poliittinen projekti?

Ekologinen jälleenrakennus -sivusto avattiin 7.10., ja englanninkielinen versio 12.11. Kansallisteatterissa järjestettiin 5.12. täydelle salille tilaisuus ”Suomalaisen yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus”, jossa äänessä olivat BIOS-tutkijoiden lisäksi ministerit Li Andersson (vas.) ja Krista Mikkonen (vihr.) sekä puoluesihteeri Antton Rönnholm (sd.) ja etujärjestöjen asiantuntijat Matti Kahra (EK) ja Patrizio Laina (STTK). Historioitsija Juha Siltala asetti ekologisen jälleenrakennuksen laajempaan historialliseen kehykseen. Tilaisuuden videotallenteen voi katsella täältä.

Kansallisteatteri valikoitui tilaisuuden pitopaikaksi luontevasti, olihan BIOS ollut näkyvästi läsnä myös Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmässä Yhdestoista hetki, jota tutkijaväkemme kävi katsomassa. Tere Vadén kirjoitti ntamon julkaisemaan kirjaan jälkilauseen.

Kuluneena vuonna esittelimme myös angloamerikkalaista Green New Deal -keskustelua, joka sai etenkin Yhdysvalloissa mutta myös Euroopassa tuulta purjeisiinsa. Paavo Järvensivu, Tero Toivanen ja Tere Vadén kirjoittivat aiheesta helmikuussa Kalevi Sorsa -säätiön sivuilla. Politiikasta.fi julkaisi toukokuussa Paavo Järvensivun ja Tero Toivasen kirjoituksen ”Onko Green New Dealista Euroopan pelastajaksi?”

Järjestimme myös toukokuussa yhteistyössä Kalevi Sorsa -säätiön kanssa yhdysvaltalaisen Zack Exleyn vierailun Helsinkiin 13–14.5. Vierailu piti sisällään kaksi tilaisuutta, joissa keskusteltiin Green New Dealin mahdollisuuksista Euroopassa ja Suomessa.

TIETEELLISET ARTIKKELIT

Huhtikuussa Sustainability-lehdessä ilmestyi kaksi BIOS-tutkijoiden yhteisartikkelia, jotka oli laadittu Emma Hakalan johdolla ja hänen tutkimustyöhönsä nojaten: ”Northern Warning Lights: Ambiguities of Environmental Security in Finland and Sweden” sekä ”A Lot of Talk But Little Action: The Blind Spots of Nordic Environmental Security Policy”. Hakala käsitteli näitä teemoja läpi vuoden kirjoituksissaan BIOS-blogissa, Puheenaihe-sivustolla (Tero Toivasen kanssa), Wider Security -sivustolla ja Nesslingin Säätiön blogissa.

BIOS-tutkija ja Helsingin yliopiston kestävyystieteen professori Jussi Eronen oli mukana kahdessa kansainvälisessä artikkelissa: Sciencessa julkaistu ”Reorganization of surviving mammal communities after the end-Pleistocene megafaunal extinction” ja Journal of Biogeographyssa julkaistu ”Land mammals form eight functionally and climatically distinct faunas in North America but only one in Europe”.

Alue ja ympäristö -lehden vuoden ensimmäisessä numerossa julkaistiin kaksi BIOS-artikkelia. ”Onnistunut irtikytkentä Suomessa?” esittää laajan tutkimuskatsauksen pohjalta, että ajatus luonnonvarojen kulutuksen ja talouskasvun absoluuttisesta irtikytkennästä on vailla empiiristä pohjaa. Versus-lehdessä julkaistiin maaliskuussa artikkelin ajatuksia tiivistävä teksti ”Onko irtikytkentä realistinen tavoite Suomelle?” Ville Lähteen katsausartikkeli ”Mitä maailman nälän voittaminen vaatii?” tuo yhteen kriittisen tutkimuksen eri juonteita ja osoittaa tuotantokeskeisen ruokapolitiikan perustavat ongelmat. Hän tiivisti artikkelin viestin Versus-lehden heinäkuisessa jutussa ”Miten maailman nälkä voitetaan?” Tere Vadén oli myös kirjoittajana lehden numerossa 2/2019 ilmestyneessä artikkelissa ”Ekoterveyskasvatuksen luonnos”.

Helsingin kaukolämpökeskustelua koskeva BIOS-tutkijoiden yhteisartikkeli ”To continue to burn something? Technological, economic and political path dependencies in district heating in Helsinki, Finland” ilmestyi julkaisussa Energy Research & Social Science.

Karoliina Lummaalta ilmestyi kaksi artikkelia, ”Kuinka lukea jätettä?” Avaimen numerossa 2/2019 ja ”Elonkirjoa lukemassa – heikot signaalit ja muuttuva ympäristörunous” Futuran numerossa 3/2019.

TYÖ WISE-HANKKEESSA

WISE-tutkimushankkeessamme vuosi oli hyvin kiireinen. Tammikuussa Paavo Järvensivu johti Tiedekulmassa pidettyä seminaaria ”Miten Suomi varautuu viheliäisiin murroksiin?”. Hanke järjesti myös helmikuussa toimittajatilaisuuden ”Hiilinielut ja -varastot yhteiskuntapoliittisena kysymyksenä”. Ennen kaikkea olimme rakentamassa ensimmäistä varautumisharjoitusta, niin sanottua politiikkapäämajaa, jotka ovat koko WISE-projektin keskeisin osa.

WISE-blogissa julkaistiin lukuisia kiintoisia tekstejä, mukaan lukien Tere Vadénin vapaamatkustamista käsittelevä ”Miten rationaalista on ajatella, että suomalaisen elinkeinoelämän kilpailukykyä ei pidä heikentää ilmastonmuutostoimilla?”, Ville Lähteen yksioikoista edistysajattelua ruotiva ”Ei hötkyillä, sillä meillä menee paremmin kuin koskaan” sekä Emma Hakalan ”Voisiko huoltovarmuus auttaa ilmastonmuutokseen varautumisessa?”

BIOS MAAILMALLA

BIOS-tutkijat tekivät kaksi pitkää ulkomaanvierailua, jotka oli pakattu täyteen tapaamisia ja tehtävää.

Huhtikuussa ryhmä tutkijoitamme vieraili kaksi viikkoa Yhdysvaltain länsirannikolla. Matka alkoi Oregonin osavaltion Portlandista, jossa Paavo Järvensivu osallistui Lewis & Clark Collegen symposiumiin ”Challenges to Status Quo: A System Unraveling?” julkisessa väittelyssä Environmental Defense Fundin Aasian johtajan Dan Dudekin kanssa otsikolla ”An environmentally sustainable future: can capitalism supply it?”.

Matkan varrella tutkijat vierailivat Stanfordin yliopiston Jasper Ridgen luonnonsuojelualueella professori Anthony Barnoskyn opastamina. Stanfordissa BIOS-tutkijat vierailivat myös Sustainable Finance Initiative -projektin, Zero Degree -projektin ja uusiutuvan energian mallinnuksistaan tunnetun professori Mark Jacobsonin luona. Sacramentossa he tapasivat Kalifornian uuden kuvernöörin Gavin Newsomin ympäristöneuvonantajaryhmän, ja Berkeleyn yliopistossa he keskustelivat Energy and Environmental Policy Labin tutkijoiden kanssa.

Yhdysvaltain vierailu tuotti myös Paavo Järvensivun haastattelun Truthout-julkaisussa. Se ilmestyi myös Global Policyn sivuilla ja Znetissä.

Marraskuussa tutkijajoukkomme taas vieraili Pekingissä professori Feng Lianyongin ja hänen työryhmänsä kutsumana. Fengin tutkimusryhmä työskentelee taloustieteen laitoksella China University of Petroleumissa Pekingissä. Vierailuun kuului myös osallistuminen Ecological Economics and Ecological Civilization -konferenssiin. BIOSin oma esitys otsikolla “Ecological economics in policy practice: ecological reconstruction in Finland” esitteli ekologisen jälleenrakennuksen ehdotustamme.

BIOS-tutkijat tapasivat myös Kiinan tiedeakatemian Tiede ja kehitys -instituuttien kansainvälisten suhteiden johtajan professori Guo Jianfengin ja keskustelivat Business Finlandin järjestämällä tapaamisella China District Heating Associationin ja Beijing District Heating Companyn edustajien kanssa. Lisäksi he vierailivat muun muassa Renmin University of Chinan kansainvälisen politiikan laitoksella ja Suomen suurlähetystössä.

KESKUSTELU METSISTÄ JA SUOMEN ILMASTOPOLITIIKASTA

BIOS jatkoi aktiivista keskustelua metsätalouden suunnasta, hiilinielujen ja -varastojen huomioon ottamisesta sekä laajemmin suomalaisen ilmastopolitiikan suunnasta. Maaliskuussa tartuimme BIOS-blogin kirjoituksessa ”Metsäteollisuuden sivuvirrat, onko niitä?” Sipilän hallituksen bioenergiasuunnitelmien taustalla olleisiin raaka-ainelaskelmiin. WMO:n johtajan Petteri Taalaksen julkiset puheenvuorot herättivät hämmennystä niin tutkijoiden kesken kuin laajemminkin julkisuudessa, ja BIOS peräsi maaliskuussa ilmastotutkijan vastuuta.

Paavo Järvensivun kirjoitus ”Biotalous ohitti ilmastotavoitteet: arvio Sipilän hallituksen ilmastopolitiikasta” ilmestyi huhtikuussa Politiikasta.fi -lehdessä. Toukokuussa kommentoimme BIOS-blogissa uusia tehdashankkeita kirjoituksessa ”Uudet biotuotetehtaat pakottavat luopumaan metsäbioenergian lisäämisestä”. Toukokuussa Antti Majava ja Tere Vadén kirjoittivat Tuomo Kalliokosken kanssa tämän blogissa hiilinielujen vertailutason asettamisesta, ja BIOS-blogissa kommentoimme hiilinielulaskelmissa tehtyjen virheiden sarjaa. Joulukuussa tarkastelimme suomalaisen ilmastopolitiikan tilannetta tuoreiden Tilastokeskuksen julkaisemien päästölukujen valossa.

Tuotimme myös yhteistyössä Matti Kuusniemen (3Dolli Oy) kanssa infovideon siitä, miksi päästövähennyksiä ei tule viivytellä.

RUOANTUOTANNOSTA

Edellä mainitun vertaisarvioidun katsausartikkelin lisäksi BIOS-tutkija Ville Lähde osallistui aktiivisesti keskusteluun ruoantuotannosta niin suomalaisittain kuin suhteessa kehityskysymyksiin ja kansainväliseen ruokajärjestelmään. Helmikuussa BIOS-blogissa julkaistiin Lähteen laaja kirjoitus ”Ruokajärjestelmän kohtalokysymyksiä – Miten niitä pitäisi kysyä?”, jossa hän suhteuttaa toisiinsa ruoan tuotantoon, kulutukseen, nälkään ja ruokaturvaan ja ruokapolitiikkaan liittyviä ongelmia, joita tarkastellaan liian usein erillään toisistaan. Helmikuussa hän kirjoitti tutkija Galina Kallion kanssa Helsingin Sanomien vieraskynän paikallisen tuotannon merkityksestä.

Lähde oli myös tuottamassa kehitysyhteistyöjärjestöjen kattojärjestön Fingo ry:n ruokaturvaryhmän kannanottoa ”Ruoka ratkaisijana”, joka peräänkuulutti pientuottajien tukea ja oikeudenmukaisten ruokajärjestelmän arvoketjujen luomista.

Syyskuussa BIOS-blogissa julkaistiin Lähteen kirjoitus ”Ruoantuotannon synkkä utopia”, joka kritisoi ruokakeskustelun yksiulotteisia näkemyksiä teknologiasta ja kehityksestä sekä niiden synnyttämiä yhtä yksisilmäisiä vastareaktioita. Jatkuvasti ”kulttuurisodan” asetelmiin jumittuvan ruokakeskustelun turhautumia Lähde puki sanoiksi marraskuisessa kirjoituksessaan ”Miksi keskustelu ruoasta ja ympäristöstä menee koko ajan pieleen?”

TALOUDESTA JA TALOUSPOLITIIKASTA

Taloustieteelliset näkemykset, laajempi talousajattelu ja talouspolitiikan suuntaviivat ovat BIOS-tutkimusyksikön työn tärkeimpiä päälinjoja, ja kuten todettua, ne ovat olennainen ulottuvuus ekologisen jälleenrakennuksen ohjelmassa. Vuoden mittaan tutkijamme ovat osallistuneet aihetta koskevaan keskusteluun niin Suomessa kuin maailmalla.

Terra-lehden vuoden ensimmäisessä numerossa keskusteltiin BIOS-tutkimusyksikön näkemyksistä vuonna 2018 YK:n kestävän kehityksen raporttia varten laatimamme dokumentin pohjalta. Kuten BIOS-työtä seuraavat muistavat, dokumentti herätti jopa hämmentävän laajaa keskustelua kansainvälisesti, ja tämä keskustelu jatkui myös kuluneena vuonna Business Insiderin elokuisessa jutussa. Paavo Järvensivu kirjoitti aiheesta myös London School of Economic Business Review -julkaisussa.

Toukokuussa kommentoimme BIOS-blogissa suomalaista talouskeskustelua ja etenkin toimittaja Heikki Pursiaisen esittämiä näkemyksiä, ja lokakuussa esitimme asiantuntijalausuntomme uuden hallituksen talousarvioesitykseen vuodelle 2020.

MUITA KIRJOITUKSIA

BIOS-tekstejä päätyi moniin kansiin. Paavo Järvensivun kirjoitus ”Entä jos ilmastopäästöt nollataan oikeasti?” ilmestyi Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisussa Euroopan villit kortit ja mustat joutsenet. Antti Majavan essee ”Residing in Trouble” ilmestyi teoksessa Contemporary Artist Residencies and Reclaiming Time and Space. Emma Hakala osallistui FIIA-raportin Suomen huoltovarmuus ja Baltian alue ja UM:n Afrikan megatrendit -raportin laatimiseen sekä kirjoitti ORF Issue Briefin ”India and the global geoeconomics of climate change: Gains from cooperation?”

Karoliiina Lummaa oli kirjoittajana artikkeleissa ”Reconfiguring Human, Nonhuman and Posthuman: Striving for More Ethical Cohabitation” ja ”Posthumanist Reading: Witnessing Ghosts, Summoning Nonhuman Powers” teoksessa Reconfiguring Human, Nonhuman and Posthuman in Literature and Culture (Toim. S. Karkulehto, A-K Koistinen & E. Varis; Routledge, 2019). Hänen artikkelinsa ”Miltä maailmanloppu kuulostaa? Postapokalyptinen ambient antroposeenin musiikkina” ilmestyi teoksessa Musiikki ja luonto. Soiva kulttuuri ympäristökriisin aikakaudella (toim. Juha Torvinen & Susanna Välimäki; Utu-kirjat, 2019). Lisäksi hänen esseensä ”Ihmisen aika” julkaistiin Kansallisteatterin Sapiens-näytelmän käsiohjelmassa ja essee ”On sharing soot, spikes and dust” Venetsian biennaalissa Weather Report: Forecasting Future” -katalogissa.

Huhtikuussa BIOS-blogissa julkaistiin Ville Lähteen ja muiden BIOS-tutkijoiden laatima etenkin vaalikeskustelua ruotiva essee ”Kulutuksen vähentämien – vaatimus ja vastareaktio”. Kesäkuussa Karoliina Lummaa jatkoi BIOS-blogin esseessään ”Tekojen ja valintojen merkityksestä” samasta aihepiiristä laajemmalla kulttuurisella otteella. Toukokuussa Ville Lähteen essee ”Mitä on sivistys ekologisten kriisien aikakaudella?” ilmestyi Helsingin seudun kesäyliopiston sivuilla ja kirjoitus ”Tulevaisuus ei ole vaakakupissa” Maailman kuvalehdessä.

Kulttuurivihkojen kesänumerossa julkaistiin Tere Vadénin teksti ”Modernin kulutusyhteiskunnan loppu” ja niin & näin -lehden numerossa 2/2019 essee ”Öljynpaisumuksesta vedenpaisumukseen”. niin & näin -lehden numeron 3/2019 verkkoteksteinä taas julkaistiin Ville Lähteen ja Ilja Lehtisen kirjeenvaihto toivosta, toivottomuudesta ja tulevaisuudesta.

Ville Lähde kommentoi elokuussa Politiikasta.fi-lehdessä IPCC:n maankäyttöraporttia ja sen suomalaista vastaanottoa. Joulukuussa Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti julkaisi BIOS-puheenvuoron ”Ilmastokriisiin sopeutuminen on kansanterveydellinen kysymys”. Ekosäätiön sivuilla ilmestyi Tere Vadénin kirjoitus ”Ekologisten kriisien torjunta Marsista katsoen”, ja Emma Hakala osallistui Politiikasta.fi -lehden ilmastokriisin pedagogiaa käsitelleeseen raatiin. Ville Lähteen kirjoitus ”Naturresurssernas knapphet och överflöd” ilmestyi Ikaros Tidskriftin vuoden viimeisessä numerossa.

YHTEISTYÖHANKKEITA

BIOS-tutkijat Karoliina Lummaa, Ville Lähde ja Tere Vadén osallistuivat Nuuksiossa järjestetyn Nielu-taidenäyttelyn luomiseen mentoroimalla taiteilijajoukkoa koko työprosessin ajan sekä esiintymällä taidenäyttelyn yhteydessä Haltian luontokeskuksella.

BIOS järjesti FIIA:n, Helsingin yliopiston ja Ilmatieteen laitoksen kanssa yhteistyössä Ympäristöturvallisuutta käsitelleen työpajan ja 19.6. pidetyn seminaarin. Tuloksena syntyneeseen politiikkapaperiin voi tutustua täällä ja seminaarin luentoihin täällä.

Professori Jussi Eronen osallistui Pikkuparlamentissa 12.12. pidettyyn tilaisuuteen ”Suomi ja ilmastokriisi” sekä sen taustadokumentin Suomen on varauduttava ilmastokriisiin laatimiseen.

Edellä mainittujen lisäksi tutkijamme ovat tehneet asiantuntijatyötä muun muassa Sitran talousfoorumissa, Ilmastopaneelissa, Pekka Haaviston ilmaston pyöreässä pöydässä ja rakennusten energiasäästön politiikkasuositusten laadinnassa. 

PODCASTIT

Kuluneen vuoden aikana julkaistiin kolme BIOS-podcastia. Podcastien juontajana toimii Tero Toivanen, joka keskusteli ensimmäisessä lähetyksessä Tere Vadénin kanssa ilmastopolitiikasta ja suomalaisesta elinkeinoelämästä. Toisessa lähetyksessä hän pohti Ville Lähteen kanssa kysymystä ”meneekö maailmassa kaikki paremmin?”. Kolmannessa lähetyksessä BIOS-väki ruoti ilmastovaaleja.

Tutkijamme olivat äänessä myös monissa muissa podcasteissa. Tammikuussa Paavo Järvensivu esiintyi 360:n lähetyksessä ”Entä jos tyytyisimme 70-luvun elintasoon?” Helmikuussa Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen puhuivat Poliittinen talous -podcastissa ilmastopopulismista. Maaliskuussa Paavo Järvensivu oli mukana Tiedekulman ”Sopeudu suomalainen” -keskustelussa (videoversio). Huhtikuussa Tero Toivanen puhui Oikeus tulevaisuuteen -podcastissa ja toukokuussa Antti Majava Puhetta taiteesta -lähetyksessä. Tere Vadén keskusteli kestävästä kehityksestä YK-liiton podcastissa lokakuussa.

LUENNOT, PANEELIT JA MUUT ESIINTYMISET

 Vuosi oli aktiivisin BIOS-tutkimusyksikön historiassa, sillä omien luentokurssiensa lisäksi tutkijamme esiintyivät vuoden aikana kaikkiaan 100 tilaisuudessa. Esiintymisten videotallenteita vuosien varrelta on koottu Youtube-kanavallemme.

Tammikuussa Paavo Järvensivu luennoi Lääkäripäivillä ja Ville Lähde keskusteli Tieteiden yössä toiminnan ja puheen suhteesta ilmastotoiminnassa. Helmikuussa Ville Lähde esiintyi Eduskunnan kansalaisinfossa Ilmastomenu-kampanjan avajaistilaisuudessa ja Antti Majava tilaisuudessa ”Taide ekokriisin aikakaudella”. Maaliskuussa Paavo Järvensivu osallistui etänä American Museum of Natural Historyn paneelikeskusteluun.

Huhtikuussa Tere Vadén osallistui Riihimäellä Meidän Metsämme -metsädialogiin. Karoliina Lummaa esiintyi Kansallisteatterin ”Seuraava esitys”-tilaisuudessa ja Ville Lähde keskusteli Eija-Riitta Korholan kanssa ilmastonmuutoksesta Veritas-dialogissa Tampereella.

Toukokuussa Emma Hakala esiintyi Helsingissä Maailmanparannusklubilla ja Ville Lähde luennoi Kansallisten museopäivien tapahtumassa Tampereella. Kesäkuussa Tere Vadén osallistui Saksassa Jenassa järjestettyyn biotalouskonferenssiin.

Syyskuussa Ville Lähde osallistui Tiedekulman tilaisuuteen ”Talouden uusjako”. Karoliina Lummaa piti Vaasassa konferenssipuheenvuoron kulutuksen vähentämisestä sekä osallistui Nordic Energy Equality Networkin julkistustilaisuuteen. Lokakuussa Tero Toivanen esiintyi Pikkuparlamentin tilaisuudessa ”Ilmastonmuutos, talouspolitiikka ja sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus” ja piti keynote-esitelmän ”How dare we? Consensual climate politics, social conflicts and the socio-ecological crisis of capitalism” Joensuussa Sosiaalipolitiikan päivillä.

Marraskuussa Tero Toivanen esiintyi ministerien Andersson, Mikkonen ja Kosonen järjestämässä Nuoret ja ilmasto -pyöreän pöydän tilaisuudessa ja Paavo Järvensivu luennoi Turun yliopistossa kurssilla Ilmastonmuutoksen totuudet. Joulukuussa Karoliina Lummaa osallistui Tampereella Kulttuuritutkimuksen päivillä paneelikeskusteluun tutkimuskeskustelun muutoksista.

BIOS TIEDOTUSVÄLINEISSÄ

Tutkijamme olivat vuoden mittaan haastateltavina tai asiantuntijoina kolmessakymmenessä lehti- tai radiojutussa. Alkuvuodesta ilmestyi Aino-lehden tekemä Paavo Järvensivun henkilökuva ”Paavo poikkiteloin”. Tere Vadén oli helmikuussa äänessä Ylen Kultuuriykkösellä. Antti Majava kommentoi maaliskuisessa Ylen verkkojutussa puun energiakäyttöä, ja Paavo Järvensivu puhui Maan suolassa kirkon ilmastostrategiasta.

Huhtikuisessa Voimassa Ville Lähde puhui ilmastokriisistä. Toukokuussa Paavo Järvensivu selitti Suomen Kuvalehdessä, miten käsitys rahan niukkuudesta peittää ymmärrystä luonnonvarojen niukkuudesta. Toukokuussa Helsingin Sanomissa ensin Tere Vadén puhui öljyn merkityksestä yhteiskunnille ja Tero Toivanen ekologisesta jälleenrakennuksesta ja työstä.

Heinäkuussa Ville Lähde selitti Suomen Kuvalehdessä luonnonvarojen kulutuksen vähentämisen välttämättömyyttä ja elokuussa Lännen Median artikkelissa sitä, miksi ilmastopäästöt eivät näytä vähentyvän Suomessakaan. Emma Hakala kommentoi elokuisessa Ylen jutussa Bolsonaron politiikkaa. Syyskuussa Paavo Järvensivu esiintyi Yhteishyvän artikkelissa ja peräänkuulutti päästöjen vähentämisen mahdollisuuksia myös elämän mielekkyyden lisäämiseen.

Lokakuisessa Kirkko ja kaupunki -lehden jutussa Tere Vadén puntaroi öljyriippuvuuden henkisiä ulottuvuuksia. Emma Hakala taas oli haastateltavana South Asia Fast Trackissa. Karoliina Lummaa kommentoi Ylen verkkojutussa kulutuksen ja elämäntapojen muutosta. Ville Lähde selitti ekologisen jalanjäljen ja muiden ympäristömittarien problematiikkaa Suomen Luonnon artikkelissa. Marraskuussa Tere Vadén esiintyi Suomen Kuvalehden kapitalismikritiikkiä käsittelevässä artikkelissa.

Tervetuloa lukemaan joulukuun 2019 uutiskirjettä! Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

”Wäinö Aaltosen veistossarja Työ ja tulevaisuus viitoittaa eduskunnan ohjelmatyötä.”
Kuva Tiina Tuukkanen – CC BY-SA 4.0

SUOMALAISEN YHTEISKUNNAN EKOLOGINEN JÄLLEENRAKENNUS

Keskustelutilaisuus Kansallisteatterissa 5.12. klo 13–15. Vapaa pääsy!

Olemme BIOS-tutkimusyksikössä puhuneet pitkään ekologisesta jälleenrakennuksesta. Jotta Suomessa, Euroopassa ja muualla maailmassa voitaisiin siirtyä fossiilitalouden jälkeiseen aikaan, tarvitaan kokonaisvaltaisia poliittisia visioita ja ohjelmia. Ohjelmat on myös pystyttävä yhdistämään käytännön toimiin. Asumisen, liikkumisen, ravinnontuotannon, kulutuksen ja energiantuotannon rakenteet ja käytännöt täytyy rakentaa uudelleen, sovittaa ne ekologisten reunaehtojen piiriin.

Yhdysvaltalaisessa keskustelussa historialliseksi vertailukohdaksi on noussut 1930-luvun New Deal. Me löysimme vertailukohtamme sotien jälkeisestä jälleenrakennuksesta. Raunioituneen infrastruktuurin keskeltä pyrittiin rakentamaan tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Fossiilinen infrastruktuuri ei ole konkreettisesti raunioina, mutta sen käyttö raunioittaa maailmaa, joten siitä on päästävä irti. Erona historialliseen jälleenrakennukseen tietysti on, että nyt ei voida tukeutua yltäkylläiseen energiaan ja luonnonvarojen kulutukseen. Tässä näkemyksemme eroaa myös monista Green New Deal -näkemyksistä, joissa aineellisen kulutuksen kasvun ongelma ei saa aina perusteellista huomiota.

Ekologinen jälleenrakennus -verkkosivusto avattiin lokakuun alussa. Siellä esitellään ohjelman taustalla oleva synteesi nykyisistä ympäristö- ja luonnonvarakriiseistä sekä poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset tekijät, jotka yhtäältä luovat edellytyksiä muutokselle ja toisaalta estävät sitä. Mikä tärkeintä, esittelemme joukon konkreettisia rakennuskohteita, joista lähteä liikkeelle, sekä sellaisia julkisen vallan työkaluja, joilla muutosta voidaan ajaa. Englanninkielinen versio sivustosta avattiin marraskuun puolivälissä.

BIOS ja Kansallisteatteri järjestävät Helsingissä, Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä, torstaina 5.12. klo 13–15 tilaisuuden “Suomalaisen yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus”. Paikalla keskustelemassa ohjelman toteuttamisen mahdollisuuksista ja ongelmista ovat ministerit Li Andersson ja Krista Mikkonen, EK:n johtava asiantuntija Matti Kahra ja STTK:n pääekonomisti Patrizio Lainá. Professori Juha Siltala asettaa edessä olevan muutoksen osaksi laajempaa historian kaarta. Tervetuloa mukaan! Tilaisuuteen on vapaa pääsy.

MAAILMALTA

YK:n ympäristöohjelma varoittaa fossiilituotannon suunnitelmista

UNEP eli YK:n ympäristöohjelma on julkaissut jo kymmenen vuoden ajan Emissions Gap -raporttejaan, joissa on arvioitu globaalien ilmastotoimien riittämättömyyttä suhteessa ilmastonmuutoksen “turvarajoihin”. Etenkin Pariisin ilmastosopimuksen jälkeen raporttien viesti on ollut karu: luvatut toimet ovat riittämättömiä, eikä niitäkään ole saatu aikaiseksi. Marraskuussa UNEP julkaisi ensimmäisen The Production Gap -raporttinsa, jossa huomio kiinnitettiin maailman maiden suunnitelmiin jatkaa fossiilisten polttoaineiden tuotantoa. Lopputulema on selvä: toteutuessaan nykyiset tuotantosuunnitelmat veisivät maailman reippaasti ilmastonmuutoksen turvarajojen tuolle puolen.

“Tuotantokuilu” eli ero tuotantosuunnitelmien ja ilmastopoliittisten tavoitteiden välillä on “päästökuilua” leveämpi. Nimittäin toteutuessaan suunnitelmat tekisivät myös Pariisin ilmastosopimukseen liittyvät (riittämättömät) kansalliset sitoumukset mahdottomiksi. Maat “lukitsevat” kehitystä fossiiliselle polulle jatkuvilla uusilla investoinneilla. Elokuun uutiskirjeessä viittasimme tutkimukseen, joka sanoo saman toisesta näkökulmasta. Jo nyt olemassa oleva fossiili-infrastruktuuri vaarantaa ilmastotavoitteet, jos sitä käytetään elinikänsä loppuun – uusista investoinneista puhumattakaan. Luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen, luonnonvarojen liikakulutus ja monet muut merkittävät ympäristöongelmat vaativat yhteiskunnilta perustavanlaatuisia muutoksia. Näin myös Suomessa. BIOS on käynyt viime vuosina hedelmällistä ja uutta luovaa keskustelua eri tieteenalojen edustajien ja monenlaisten yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa. Yhä selvempää on, että tämän mittaluokan haasteiden selättäminen edellyttää monitieteistä yhteistyötä. Kuitenkin keskustelu taloustieteen edustajien kanssa on osoittautunut työlääksi. Ilahduttavia poikkeuksia on, mutta taloustieteen puolelta on esitetty toistuvasti myös ärhäköitä ja vähätteleviä kannanottoja. Monitieteellisyyden sijaan keskustelussa törmätään toistuvasti sitkeään valtavirran puolustamiseen ja vaihtoehtojen väheksyntään.

Käynnistyvät keikahduspisteet?

Samoihin aikoihin Nature-lehdessä ilmestyi tutkijapuheenvuoro, jossa varoitettiin erilaisten ilmastonmuutoksen “keikahduspisteiden” (tipping point) käynnistymisestä. Ilmastopoliittisessa keskustelussa keikahduspisteitä pidetään usein sen verran epätodennäköisinä, että niiden vaikutus päämäärien asettamiseen ja toimintakehotuksiin on jäänyt vähäiseksi. Niiden vakavuutta ei myöskään ole huomioitu alkuunkaan tarpeeksi ilmastonmuutoksen taloudellisten vaikutusten arvioissa.

Kirjoituksessaan tutkijat kuitenkin tuovat yhteen tuoretta tutkimusta, jonka mukaan keikahduspisteiden käynnistyminen voi olla arveltua todennäköisempää ja saattaa tapahtua jo alhaisemmilla ilmaston lämpenemisen tasoilla. He antavat tukensa viime aikoina yleistyneelle puheelle “ilmastohätätilasta”. Ilmastonmuutos ei ole hätätila siinä mielessä, että se olisi ohimenevä kriisi. Hätätilan muodostaa se, että on yhä vähemmän aikaa estää keikahduspisteiden toisiaan vahvistava “dominovaikutus”. Taloudelliset arviot 3 asteen lämpenemisen kustannus-hyöty-optimaalisuudesta ovat tällaista taustaa vasten vaarallista ajattelua.

Jotkut keikahduspisteisiin liittyvät prosessit ovat tutkijoiden mukaan jo käynnissä. Vaikka tämä on synkeä sanoma, ilmastonmuutosta vahvistava prosessit eivät kuitenkaan käynnistyttyään vie väistämättömästi katastrofaaliseen ilmastonmuutokseen. Päästöjen vähentämisellä voidaan edelleen välttää joitain keikahduspisteitä, heikentää käynnistyneiden vaikutusta ja ennen kaikkea torjua toisiaan vahvistavien muutosten eteneminen, joka veisi kohti “pannuhuoneplaneettaa”.

BIOS

BIOS-tutkijat Kiinassa

Ryhmä BIOS-tutkijoita vieraili Pekingissä marraskuussa professori Feng Lianyongin ja hänen työryhmänsä (China University of Petroleum) kutsumana. Fengin työryhmä on tutkinut laajasti taloudellisen kehityksen ja resurssien käytön välistä yhteyttä keskittyen yliopiston fokuksen mukaisesti fossiilisten polttoaineiden, kuten öljyn ja kaasun, tuotannon ja saatavuuden kysymyksiin.

Vierailuun kuului myös osallistuminen Ecological Economics and Ecological Civilization -konferenssiin, jonka järjesti Pekingin yliopiston taloustieteen laitos. Ekologisen sivilisaation käsite on viime vuosina nostettu Kiinassa erääksi yhteiskunnan kehitystä ohjaavaksi tavoitteeksi. Kansainvälisen, kiinalaisia ja länsimaisia tutkijoita yhteenkokoavan foorumin tarkoituksena oli tarkastella ekologisen taloustieteen mahdollisuuksia tarjota teoreettista perustaa ekologisen sivilisaation ajatukselle. BIOS-tutkijoiden oma esitys otsikolla “Ecological economics in policy practice: ecological reconstruction in Finland” esitteli ekologisen jälleenrakennuksen kansainvälisesti merkittäviä ulottuvuuksia.

Vierailulla tutkijamme tapasivat myös Kiinan tiedeakatemian Tiede ja kehitys -instituuttien kansainvälisten suhteiden johtajan professori Guo Jianfengin. Professori Guon johtama tiedeakatemian tutkimusryhmä tutkii energiantuotannon kysymyksiä soveltaen ekologisen taloustieteen käsitteistöä ja käyttäytymistaloustieteen malleja. Kiinassa käynnisteillä oleva päästökauppa on luonnollisesti keskeinen tutkimuskohde, jota Guon ryhmä tarkastelee tutkimalla myös eurooppalaisen päästökaupan kokemuksia.

BIOSia jo pidempään kiinnostaneista kaukolämmön kysymyksistä päästiin keskustelemaan Business Finlandin järjestämällä tapaamisella China District Heating Associationin ja Beijing District Heating Groupin edustajien kanssa. Lämmitys on eri kokoluokan haaste Pekingissä kuin Helsingissä, mutta yhteisiä ongelmia on tunnistettavissa fossiilisista irtautumisessa ja vaihtoehtoisten lämmönlähteiden käyttöönotossa. Lisäksi BIOS-tutkijat vierailivat muun muassa Renmin University of Chinan kansainvälisen politiikan laitoksella ja Suomen suurlähetystössä.

BIOS-tutkimusyksikön asiantuntijalausunto hallituksen talousarvioesityksestä

Tutkimusyksiköltämme pyydettiin asiantuntijalausunto hallituksen esityksestä valtion talousarvioksi vuodelle 2020. Meitä pyydettiin keskittymään erityisesti hiilineutraaliin talouteen ja toimenpiteisiin ilmastotavoitteiden edistämiseksi TEM:n hallinnonalalla. Lausunnossa toteamme muun muassa:

”Talousarvio ei anna riittävää kuvaa päästötilanteesta ja päästöjen arvioidusta sektorikohtaisesta ja kokonaistason kehityksestä. Ilmastopaneelin arvion (4.10.2019) mukaan valtaosaan tavoitelluista vuotuisista päästövähennyksistä (19,2Mt / 35Mt) ei toistaiseksi kohdistu minkäänlaisia poliittisia toimenpiteitä. Tämä toimenpidevaje ei nouse valtion talousarviossa lainkaan esiin. Tällainen huolimattomuus ei olisi kuviteltavissa esimerkiksi työllisyysasteen osalta – sen kehitystä seurataan ja ennakoidaan erittäin tarkasti. On ilmeistä, että ilmastonmuutoksen torjuntaan tähtäävien toimenpiteiden ja niiden seurannan osalta talousarvio ei ole likimainkaan samalla laadullisella tasolla perinteisiksi miellettyjen talousindikaattoreiden kanssa.”

Lausuntomme nousi esiin Helsingin Sanomien artikkelissa, joka käsitteli ilmastokysymysten huomioon ottamista niin budjetissa kuin valtion omistajaohjauksessakin.

BIOS-blogissa suomalaisesta ruokakeskustelusta

Tutkija Ville Lähteen pitkä kirjoitus “Miksi keskustelu ruoasta ja ympäristöstä menee koko ajan pieleen?” ilmestyi BIOS-blogissa marraskuussa. Laajalle levinnyt ja paljon keskustelua herättänyt teksti puuttuu ruoantuotantoa ja kulutustapoja käsittelevässä keskustelussa toistuvaan tyhmistävään vastakkainasetteluun, viholliskuvien luomiseen ja tutkimustiedon väheksyntään. Kuten Lähde toteaa:

”Millä tavoin keskustelu menee pieleen? Kokoavasti voisi sanoa, että ruoka- ja ympäristökysymyksestä on tullut poliittisen poseerauksen panttivanki. Keskustelussa ruoantuotannon ympäristövaikutuksista, kasvisyönnistä tai eläintuotannosta puhutaan yhä vähemmän itse asiasta. Yhä enemmän siinä käydään kulttuurista vääntöä kaupungin ja maaseudun välillä, kanavoidaan nationalistisia tuntoja sekä nokitellaan niiden puolueiden välillä, jotka kamppailevat äänestäjistä joko ilmastotoimien vastustamisessa tai niiden ajamisessa. Tiedotusvälineissä pitkälti pikemmin ruokitaan konfliktiasemaa kuin pyritään ymmärtämään ilmiötä syvällisemmin.”

Näistä asetelmista irti pääseminen on kuitenkin välttämätöntä:

”Nykyinen ruoantuotanto on kehittynyt maailmaan, jossa ympäristö- ja luonnonvarakysymyksiä ei otettu tosissaan. Ruokaa on pyritty tuottamaan mahdollisimman halvalla, ja lasku on langennut pääosin alkutuottajille. Tuottajien investoinnit ja velkataakat ovat sen mukaisia. Koska he eivät ole yksin näistä valinnoista vastuussa, kompensaatiot ovat muutosten edessä välttämättömiä. Uudenlaista toimintaa on tuettava, koska taloudellisesti ahtaalla olevat ihmiset eivät lähde siihen hyvää hyvyyttään – miksi heidän pitäisikään? Samalla on kuitenkin hyväksyttävä, että tuotannon on muututtava kulutuksen rinnalla. Ruokajärjestelmän muutoksen oikeudenmukaisuuskysymyksiä ei voida mielekkäästi katsoa nykyisten intressien vastakkainasetteluista käsin. Kaikkien on pakko muuttua.”

BIOS on mukana Helsinki Biennaalissa 2020

Lokakuussa julkaistiin tieto ensi vuoden Helsinki Biennaalin osanottajista, ja iloksemme saatoimme vihdoin kertoa, että BIOS on yksi tapahtuman “taiteilijoista”! Mitä tästä seuraa, emme oikein osaa vielä itsekään sanoa.

Paljon uutta WISE-hankkeen blogissa

BIOS-tutkimusyksikön Emma Hakala kirjoitti lokakuussa WISE-tutkimushankkeen blogissa suomalaisesta huoltovarmuuskeskustelusta. Hakala kritisoi vallitsevaa huoltovarmuusnäkökulmaa ajattelutavasta, jossa pitäydytään kiinni vallitsevassa järjestyksessä eikä kyetä ottamaan huomioon järjestelmää haastavia muutoksia.

WISE-blogissa on muutenkin ilmestynyt loppuvuoden mittaan paljon kiinnostavia tekstejä kuten Roope Kaarosen kirjoitus “Kestävyyskriisi on myös suunnittelukriisi” ja Helmi Räisäsen “Varautuminen vääjäämättömään – Tulevan influenssapandemian hallinta Suomessa”.

BIOS tiedotusvälineissä

Suomen Luonnon syysnumeron 8/2019 artikkeli “Luonnonvarojen ylikulutuspäivä onkin aliarvio” käsitteli BIOS-teksteistä ja -esitelmistä tuttua aihetta: miten yhteiskuntien ympäristövaikutuksia voidaan mitata ja vertailla? Riikka Kaartinen käy artikkelissaan ansiokkaasti läpi tunnetuimpien ympäristömittarien ansioita ja ongelmia. Ville Lähde kommentoi jutussa etenkin tunnettua ekologista jalanjälkeä sekä selittää, miksi menneiltä vuosikymmeniltä ei voida suoraan etsiä esimerkkiä kestävästä suomalaisesta yhteiskunnasta. Ville Lähdettä haastateltiin myös Reitti-lehden syysnumerossa 9/2019.

Kirkko ja kaupunki -lehden artikkelissa “Ekologinen kriisi on ihmismielen kriisi” (10.10.) Tere Vadén pohti öljyn historiallista roolia ja fossiiliyhteiskuntien lyhytikäisyyttä historiallisessa katsannossa:

”Luulemme olevamme tosi taitavia, mutta itse asiassa menestymisemme perustuu satunnaiseen luonnonhistorialliseen seikkaan. Ilmastonmuutoksen edessä osaamistasomme on osoittautunut kovin huonoksi. Tämä asia ei ole vielä kunnolla jysähtänyt ihmisten tietoisuuteen.”

Tere Vadén esiintyi myös YK-liiton kestävää kehitystä käsittelevässä podcastissa sekä Voima-lehden Uusi utopia -sarjan kolmannessa osassa.

Ylen verkkoartikkelissa 18.10. esiteltiin BIOS-tutkimusyksikön ekologisen jälleenrakennuksen ohjelmaa ja tartuttiin kysymykseen kulutustapojen muutoksesta. BIOS-tutkija Karoliina Lummaa muistutti vähentyvän aineellisen kulutuksen mahdollisuuksista lisätä vapaa-aikaa, hoivaa ja itsetoteutukseen liittyvää tyytyväisyyttä.

Karoliina Lummaata haastateltiin myös Kuvataideakatemian verkkojulkaisuun. Artikkelissa kerrotaan 9.-11.12. järjestettävistä Kuvataideakatemian tutkimuspäivistä, joiden aiheena ovat muun muassa ympäristö- ja resurssikriisien sekä posthumanistisen ajattelun vaikutukset taiteeseen.

LOPUKSI

Vuoden vaihteen lukemistoksi suosittelemme Jani-Petri Martikaisen diskonttokorkoa käsittelevää kirjoitusta “Välität siis tulevista sukupolvista. Missä se näkyy?”, Minna Santaojan ja Mikko Jauhon Versus-lehden tekstiä “Ruokapolitiikka etsii linjaansa”, Aurora Rämön ilmastonmuutoksen kieltäjiä käsittelevää juttua Suomen Kuvalehdessä, Helsingin Sanomien juttua verotuksen epäkohdista sekä professori Duncan McLarenin Conversation-vieraskynää, jossa hän kritisoi “nettonegatiivisuutta” päämääränä ja peräänkuuluttaa päästövähennysten ja hiilen talteenoton käsittelyä erikseen.

Erityisesti suosittelemme Pauliina Haasjoen teosta Himmeä sininen piste (Poesia, 2019), jonka sivuilla törmätään myös BIOS-tutkimusyksikköön monta kertaa!