BIOS

The “new” industrial policy – referring to the emerging political actions and wider policy programs around the Inflation Reduction Act in the US and the Green Deal Industrial Plan in the EU – has generated considerable enthusiasm, but also concern. For us, a multidisciplinary group of scholars studying the conditions for a rapid sustainability transition, the excitement relates to the way industrial policy operationalises the call to deeply and determinedly transform the infrastructures and activities of the economy. The new industrial policy seems to push political reality closer to a position from which it is possible to articulate and act on the huge, complex task of a sustainability transition.

BIOS organised a two-day pilot session for the science-driven planning of a sustainability transition at the Ateneum Art Museum. November 20, 2023. Photo: Juhani Haukka

Before the recent practical industrial policy innovations in the US and in Europe, there have been many expert-led initiatives and academic studies about sustainability transitions, such as the Green New Deal for Europe and the normative study of a Green State^[1], in a more place-based fashion for instance our plan of Ecological Reconstruction for Finland, but they have remained rather far removed from the political reality. Previous political attempts have either had too little effect on shaping the direction of economic development (e.g. the EU Green Deal, despite its many carefully designed disciplinary mechanisms, such as the emissions trading system and the obligations on land-use) or they have not passed through the political machinery into action (e.g. the 2019 Green New Deal in the US).

Now there seems to be a political opening toward actually steering structural changes in the productive capacity of the economy. The COVID-19 response was already an exercise for modern states in strongly guiding and supporting various sectors of the economy. Interestingly, the pandemic-related state action was also largely based on scientific deliberation. The measures were, of course, hasty reactions to a sudden crisis. In comparison, the new industrial policy is more long-term and more proactive, responding to creeping, slowly emerging crises rather than acute, rapidly evolving ones.

The innovations in real politics have lately generated a lot of useful interdisciplinary sense-making of industrial policy, both on the policy that is now being pursued and on the theoretical potential of industrial policy. Recent discussions and texts, in the Anglosphere particularly the Varieties of Derisking interview in Phenomenal World, the response of JW Mason, an associate professor in economics, to the interview, historian Adam Tooze’s posts one & two, Transitioning Systems? by Melanie Brusseler at Common Wealth in the UK, and a number of reports by the Roosevelt Institute, have basically created a new public around the topic. These outputs form a mosaic-like but still somewhat coherent lens through which to analyse different economic and industrial steering mechanisms in their real-world contexts.

While we are excited about this shift, we also see room for elaboration and enrichment in the debate. Hence, we want to contribute to the body of work from the perspective of multidisciplinary sustainability science, by examining a bit more deeply the ecological goals and constraints of industrial policy and by shedding light on what we term science-driven planning. We propose the framework of societal metabolism as a complementary analytical lens to thinking about industrial policy.

Societal metabolism

As far as we can see, the debate has yet to go deep enough into the relationship between industrial policy and the transformation needed for economies and societies to give up on the use of fossil fuels and the over-consumption of other natural resources. The questions asked have been too imprecise to be answered adequately. We believe that the concept of societal metabolism is useful in finding both the right questions and the initial answers to them, as we will demonstrate below.

For example, the introduction to “Varieties of Derisking” asks: “Do these policies target the right constraints and the most important barriers to rapid decarbonisation?” The question is reasonable for a policy analyst, but from a sustainability transition perspective, it is crucial to first examine what we really mean by rapid decarbonisation. What kinds of real-world changes does it refer to?

In the same discussion, economics researcher Chirag Lala poses more questions: “What do we expect investment to do? And why is investment not happening at the requisite speeds or the requisite volume in the areas we would need for decarbonisation? We need not just new generation systems, but new heating systems, industrial equipment, transportation equipment, and so on.” If we stick to this line of thinking, industrial policy narrowly points at the production capacity of zero-carbon technology and products. There’s a sense that decarbonisation requires massive amounts of new things, and we need to focus on boosting the production of these things.

But we need to ask “productive capacity for what?” (You need to know what war you will be waging.) We have to have a comprehensive understanding of the socio-technical systems that we aim to build and reconfigure. The point of industrial policy is that production is matched with consumption, and based on the international scientific consensus reports by IPCC and IPBES, among others, we know that it is not just production systems but interconnected production-end use systems that must change. It may be helpful to have in mind a basic image of societal metabolism:

Figure 1. Stylised depiction of societal metabolism.

The starting point in the simplified image is that all human activity builds on ecological systems that have their own limits and properties. Human societies take in energy and materials and give out waste and emissions. Take and give too much, and the ecological systems discontinue to function in ways modern humanity is accustomed to. Society is built to provide humans with shelter, nutrition, mobility, culture, and so on. This is accomplished through production systems and end-use systems, which co-determine each other. On the whole, it is this societal metabolism that we urgently need to transform away from fossil fuels and other types of over- and mis-use.

Seeking to decarbonise while holding on to current levels and ways of end use is senseless for at least three reasons. First, the energy system and other related systems are easier and faster to decarbonise the smaller the throughput is. And this is not just philosophy. The decarbonisation process goes on by still using fossil fuels, because of the systems we have inherited. Especially in the early phases, the process is inevitably “dirty”. In the meanwhile, we are within only years of blowing up our existing carbon budget for staying below 1,5 or even 2 Celsius global warming. If we are serious about rapid decarbonisation, we must lower the volume of energy production wherever possible. This means simultaneously upgrading also end-use systems (concretely e.g. cities and transport infrastructure and services but also ways of life) to enable good life with less energy consumption.

Second, it is dangerous to take on decarbonisation as a singular challenge without acknowledging the broader ecological crisis we are facing. Biodiversity loss is also driven by climate change, but we cannot reverse it without reducing and qualitatively improving material resource use. The energy system itself uses plenty of materials, but energy is also used to modify, shape and distribute materials that are used for other purposes. And this is where all types of industrial production come into play, not just the ones directly related to energy production. It is the whole of societal metabolism that needs to be transformed in order to stop the destabilisation of ecological systems.

Third, international trade and supply chains are already stressed. From this perspective, it is quite clear that we do not want to extract and distribute minerals and other materials any more than is absolutely necessary. Holding on to current levels and ways of end-use while seeking to decarbonise holds precisely this risk – the new industrial policy not diminishing global inequalities and pressures for resource conflicts but exacerbating them.

All of the three points converge in the observation that qualitative change of the metabolism (its provisioning systems and the needs that are provided for) needs to accompany the quantitative decrease of its footprint.

The industrial policy discussion has from time to time touched upon the systems perspective. Typically, the reference point is electricity grids: how to make different elements of renewable power work together, and how to ensure that the investments are coordinated. That is an important theme, but as said, it is just part of the bigger picture. Even the technical properties of the grid might leak to the side of end-use systems, namely the flexibility in the necessary balancing of intermittent electricity production with its use can be answered either within production or usage or through a combination of them. One path to follow would be to make our social practices compatible with varying energy use (a small Finnish example would be to learn to heat the electric sauna when the wind blows; a more universal one would be to sync the charging of batteries based on electricity production patterns). How utopian that is, is contestable, and depends on established cultural traits, among other things.

Practical issues

To further clarify and concretise the scope of industrial policy in relation to a sustainability transition, let’s take two prominent examples: EVs and hydrogen. In both cases, solely from a production capacity perspective, it might make sense to proceed at full speed, but in terms of urgently transforming societal metabolism, there are considerable threats.

It may be in the interests of car makers to sell and produce as many electric cars as possible, but from a sustainability standpoint, it does not make sense. Rather, the goal should be to enable sufficient mobility efficiently. The solution that stands out from the research literature is to transform systems of mobility so that walking and cycling is prioritised, electrified public transportation comes second, and a mix of shared and privately owned electric cars make up the rest. An industrial policy focused solely on ramping up zero-carbon production systems will miss the mark.

Green hydrogen is another ride that should be closely examined before jumping on it. It refers to the generation of hydrogen through electrolysis of water, using renewable zero-carbon power. From an efficiency point of view, replacing fossil fuel -based raw materials seems plausible, for example in steel-making or agriculture. But because of great energy losses in the production process and other issues, such as explosiveness and difficulty of distribution, it is unlikely that green hydrogen would take a very broad role for instance in transport systems. In the meanwhile, large infrastructure projects are being developed in Europe that are not just for green hydrogen but also allow carrying natural gas. The risk is that building “green hydrogen compatible” capacity actually prolongs fossil fuel use.

Both examples have direct geopolitical implications. If we again consider Europe, green hydrogen is something that might become more “European” than fossil fuels ever could (save for Norway). That seems to be part of its appeal. The response to the energy crisis which hit Europe after Russia’s 2022 attack on Ukraine was in major part based on LNG, liquified natural gas. New LNG ports were built, and Europe sought to secure LNG deliveries from all other places than Russia. That trajectory was not very satisfactory either in terms of climate emissions or the goal to reduce dependence on non-democratic countries. There seems to be a hope that only if we could switch natural gas to green hydrogen, all would be alright. Materially speaking, the hope seems to be highly inflated. Green hydrogen will likely be produced for certain usages – but for many other types of usage, electrification is a far better candidate.

But electrification has its limits and complications, too. Europe imports a majority of the materials for batteries and solar PV generation. There is a wish to become more self-sufficient in minerals, but new mines take ten plus years to open. And when a new super-sized battery factory was recently opened in France, the machinery came from China for the most part. Reducing the size of the car fleet in Europe that needs to be electrified reduces the strain on nature and people everywhere.

Science-driven planning

The previous examples and the concept of societal metabolism lead us to recognise that the premises for a new industrial policy are more complex than the recent international discussion has so far suggested. Before it is meaningful to start thinking about how industrial policy can accelerate economic processes, we need to answer the question of what these processes should be qualitatively, what they aim to achieve (materially), and on what scale and under what conditions they are possible.

In the light of the above, we see multiple needs for planning, which has received increasing attention both in academia^[2] and in politics in recent years. In our research (so far only in Finnish, articles in English forthcoming), we have looked at planning historically and explored what planning could be today, particularly in the context of a rapid sustainability transition. There are also illuminating pieces for non-academic audiences by Max Krahé, Yakov Feygin & Nils Gilman and Louis de Catheu & Ruggero Gambacurta-Scopello (in French).

We see two important roles for planning: first, it should indicate what are realistic and desirable future industrial paths, and second, it should provide a credible basis for critically evaluating whether policy and industry are going in the right (ecologically sustainable) direction and with enough speed.

Indicative planning needs to have an eye on both production and end-use systems and their interconnections – for example, in terms of their aims and temporal sequencing. Industrial policy must also have the best possible understanding, or situational awareness, on questions like what are the likely technological trajectories, what is the availability of sustainably sourced key materials, and what needs to happen on the whole-system level for individual elements of the system to proceed – and vice versa. This requires putting together information from multiple knowledge areas that typically remain isolated, such as natural systems, material resources, technologies, international trade, and social practices. To service decision-making, the planning also needs to balance between different rationalities, such as ecological resilience, economic competitiveness, geopolitical security, and human welfare.

Balancing between the sometimes conflicting rationalities calls for planning that is science-driven – referring above all to rising above individual interests but also to other scientific virtues such as transparency in data and methods. Planning should be science-driven also because of even a broader issue: it must form a legitimate and credible knowledge platform for public and private actors to anticipate and coordinate future changes in the economy. In this way, science-driven planning would enable three-way critical scientific and public evaluation: evaluation of the planning itself, of industrial policy-making, and of business decision-making.

One thing must be added: the planning, as a continuous process, is not just about the planners hired for the job, and the knowledge in their minds, rather it is about the way in which they can draw in information and understanding from multiple sources. The planning must form a respectful relationship not only to the scientific academic community but other knowledgeable communities as well, in businesses, technical consultancies, NGOs and elsewhere.

We believe that this is actually possible, even in today’s complex world. As we are yet unable to assess the lasting effects of the ecological planning put forward by Emmanuel Macron – and to our knowledge there are no better official attempts at indicative planning in Western contexts – our trust is based on our own work since 2015. The objective of our research unit has been to analyse the effects of environmental and resource pressures on Finland and to develop the anticipatory skills of decision-makers and citizens. One of our results is the plan of “Ecological Reconstruction” for Finland we published in 2019. In itself, the plan is not enough to form the basis for Finnish industrial policy, but by having gone through the process, we feel that we can grasp what kind of task it would be.

In the context of Finland, we have proposed the setting up of a new science-driven planning unit under the Prime Minister’s Office. As a high-profile unit, with transparent working methods and regular external communication, it would nationally become the central knowledge platform on the basis of which public and private actors could assess the realistic and desirable future paths of key production and consumption systems.

At the end of 2023, we organised a two-day pilot session that imagined and worked toward the processes of the would-be planning unit. We had some of the best experts in Finland taking part, and the results were promising. With a focus on the intertwined paths of clean electricity and forest, we achieved situational awareness that differs significantly from the recent public and political understanding in Finland and urges key actors to coordinate their actions under concentrated innovation and industrial policy. What became clear is that well-designed science-driven planning can achieve a solid critical assessment of existing industrial visions already in a short time-frame, but feeding into active innovation and industrial policy requires continuous adaptive planning in a dedicated unit.

Another study of ours took a look at existing plans, namely the low-carbon sectoral roadmaps in Finland that were initiated by the Ministry of Economic Affairs and Employment and realised by the different industries themselves. Our main finding was that although the roadmaps were a useful exercise in many ways, they pointed to directions that were ultimately dead-ends. The largest sectors all relied on greatly increased biomass use, and taken together, there is not nearly as much biomass available from sustainable sources. The roadmaps also remained sectorally isolated: the interconnections between the sectors were not considered.

Let’s go

The new industrial policy is very welcome for the potential capacity it gives to the state to transform the economy to collectively desired directions. Of course, industrial policy as a practice is ridden with contradictory goals and takes. There is a very real struggle to align geopolitical security with ecological sustainability interests, among others.

The practical policy innovations, especially in the US but to some extent also in Europe, have generated insightful discussions on the instruments and mechanisms of industrial policy. We have argued that there is a need for science-driven planning already before we can meaningfully choose the policy instruments. Achieving a deep sustainability transition requires getting many things right at the same time. Some of the things require well-targeted policies, others are adequately boosted through more broad-based support. Some things need discipline, others need cultivation. Private business is good at certain things, public organisations at others.

Planning is and is not something new. Scientific planning has a long history: its possibilities were intensively debated between and after the World Wars and some fruits of these debates materialised to planning that backed the success of post-war welfare states. But planning is new in the sense that after a few neoliberal decades we need to re-institutionalise it – in ways that work today –  as a strong part of the innovation and industrial policy system.  The test for ecological planning in France and potential attempts elsewhere is whether they produce meaningful shared understanding for the relevant actors, and whether the plans can be linked to the urgent but forward-looking industrial policy struggles.

Planning also exists everywhere already. Large international corporations are basically centrally planned economies. The EU is a large planning organisation for European single market rules. To complement the economic-technical planning of market rules, the new industrial policy demands substantive or qualitative planning, with a constantly updated outlook on industrial pathways that fit within ecological boundaries.

We are confident that industrial policy can become an important ally and a tool for a rapid sustainability transition. To succeed, industrial policy must be purposefully aligned with the best possible information and understanding, openly developed, on what it takes to transform particular economies with particular conditions.

Paavo Järvensivu, Tero Toivanen and Jussi Ahokas (BIOS Research Unit)

^[1] Eckersley, Robyn. The green state: rethinking democracy and sovereignty. mit Press, 2004.

^[2] For a recent overview, see Durand, Cédric, Elena Hofferberth, and Matthias Schmelzer. ”Planning beyond growth: The case for economic democracy within ecological limits.” Journal of Cleaner Production (2023): 140351.

Valtamerten termohaliinikierto. Lähde: Wikimedia Commons.

Atlantin valtameren virtausjärjestelmä AMOC on osa planeetan laajuista merivirtojen kokonaisuutta, globaalia termohaliinikiertoa (Global Thermohaline Circulation), joka kierrättää vettä ja sen mukana suolaa, lämpöä ja ravinteita. Kierto on keskeinen osa maailman ilmastojärjestelmää, jossa epätasaisesti planeetan pinnalle tuleva auringon säteilyenergia virtaa lämpönä ympäri planeettaa meri- ja ilmavirtojen myötä. 

AMOC on merten “liukuhihna”, joka tuo lämmintä suolaista vettä trooppisilta alueilta Atlantin pintakerroksia pitkin pohjoiseen. Viilentyessään vesi vajoaa suolaisuutensa ansiosta meren pohjaan ja kulkeutuu takaisin etelään. Virtauksia siis pitävät yllä erot veden lämpötilassa ja suolaisuudessa.

Tätä ei tule sekoittaa suomalaisille tuttuun Golfvirtaan. Se linkittyy AMOC:in toimintaan, mutta sen luonne on silti perustavasti erilainen. Onkin harmillisen yleinen virhe, että puhuttaessa AMOC:in heikkenemisestä tai mahdollisesta pysähtymisestä lehtiteksteissä on yhä uudelleen sekoitettu se Golfvirtaan. Golfvirta pysyy yllä tuulten ja maan pyörimisen vaikutuksesta. Se ei siksi pysähtyisi kokonaan AMOC:in keikahduspisteen myötä, mutta sen toiminta heikkenisi merkittävästi. Tämä ei kuitenkaan ole varsinainen lohdutus, sillä AMOC:in toiminnan vaikutukset ovat Golfvirtaa huomattavasti laajemmat, globaalit, ja AMOC:in osuus lämmön tuomisessa Eurooppaan on Golfvirtaa merkittävämpi. (Harmillisesti tieteellinen terminologiakin on hieman hämäävää. Gulf Stream on eri juttu kuin AMOC, mutta sen sijaan ilmaisulla Gulf Stream System monet viittaavat laajempaan järjestelmään, AMOC:iin.)

AMOCin on todettu jo heikenneen aiemmissa tutkimuksissa. Syynä tähän pidetään sitä, että jäätiköiden sulaessa sekä sadannan ja jokien valuman lisääntyessä pohjoisille Atlantin alueille tulee lisää vähäsuolaista vettä. Näin termohaliinikierron kannalta olennainen ero suolaisuudessa vähenee, ja vähemmän vettä laskeutuu meren pohjakerroksiin matkatakseen jälleen kohti etelää. 

Yhtaikainen lämpeneminen ja viileneminen ei ole ristiriita

Ilmastonmuutos voi siis johtaa tilanteeseen, jossa eri leveysasteiden lämpötilaeroja tasannut virtaus heikkenee tai pahimmillaan lakkaa. Seurauksena olisi pähkinänkuoressa, että lämpeneminen lisääntyisi trooppisilla alueilla, kun taas Eurooppaan saapuisi etelästä merkittävästi vähemmän lämpöä. Siinä sivussa on arveltu, että merenpinta voisi nousta Pohjois-Amerikan itärannikolla merivirtojen “pakatessa” sinne enemmän vettä, ja sadanta saattaisi muuttua laajalti Amazonista itäisen Aasian monsuunialueille. Ristiriitaiselta kuulostava lämpenemisen ja viilenemisen yhdistelmä ei siis ole mikään ristiriita: ilmasto ei ole vain keskilämpötilaa vaan nimen omaan lämpöä (ja suolaa, ravinteita ja niin edelleen) kuljettavien virtausten monisyinen verkosto. AMOC:in kohtalo on yksi yhdeksästä mahdollisesta globaalista keikahduspisteestä, joilla voisi olla tällaisia yllättäviä ja epäintuitiivisiakin vaikutuksia. 

Suomalaisessa julkisuudessa on nostettu esiin ymmärrettävästi ennen kaikkea, että AMOC:in heikkeneminen tai pysähtyminen voisi viilentää täkäläistä ilmastoa. Uudesta tutkimuksesta on nostettu esiin hurjia keskilämpötilan muutoksia: 10–30°C asteen lasku ja äärimmillään jopa arktisen jääpeitteen leviämistä etelään. 

Tutkimus ei kuitenkaan esitä tällaista, vaikka mainitut lämpötilamuutokset sieltä löytyvätkin. Merivirtojen muutosten vaikutuksia nimittäin ei ole yhdistetty samaan aikaan käynnissä olevaan ilmaston lämpenemiseen. Ilmastonmuutos on siis mukana kyllä tekijänä, joka aiheuttaisi AMOC:in heikkenemistä. Mutta yhtaikaisen lämpenemisen ja viilenemisen lopputuloksesta tutkimus ei esitä minkäänlaista arviota. AMOC:in romahtamisen seurauksia on arvioitu siis eristettynä muista tekijöistä. Kokonaisvaltaisen arvion tekeminen vaatisi jälleen uuden, vielä huomattavasti monimutkaisemman mallin ajoja. Tämänkin tutkimuksen mallia ajettiin Alankomaiden kansallisella supertietokoneella puolen vuoden ajan. 

Ei siis tiedetä, missä määrin ilmaston lämpeneminen kumoaisi AMOC:in heikkenemisen vaikutuksia. Joissain arvioissa on esitetty, että uusi tutkimus muuttaisi tilannekuvaa Euroopassa voittopuolisemmin viilenemiseksi, mutta silti lehtijutuissa mainittuja lämpötilamuutoksia ei sellaisenaan ennusteta tutkimuksessa. Tutkimus ei käsittele asiaa.

Ja tietysti yhteisvaikutus on kiinni myös siitä, kuinka paljon ilmasto ehtisi lämmetä – mikä taas toisaalta lisäisi keikahduspisteen riskiä. Olisi kuitenkin kriittisen tärkeää, että tällaisten tutkimusten uutisoinnissa ei napattaisi yksittäisiä raflaavia lukuja ja esitettäisi niitä virheellisesti. Tämä on tärkeää siksikin, että raflaavat otsikot kääntyvät helposti itseään vastaan. AMOC-tutkimuksen julkisuuden historia on tulvillaan “ilmastonmuutos on peruttu” -väitteitä. 

Mitä uutta on tässä tutkimuksessa?

Analyyseissä tuoreesta tutkimuksesta on nostettu esiin muutama olennainen viesti. Ensinnäkin se varmistaa entisestään, että AMOC:in keikahduspiste suolaisuuden muutosten vuoksi on mahdollinen. Asiasta on ollut jonkin verran sitkeää tieteellistä erimielisyyttä tähän asti, joskin epäilys on ollut heikolla pohjalla. Keikahduspisteitä nimittäin näyttää tapahtuneen historiassa aiemminkin, edellisen kerran noin 12 000 vuotta sitten, ja ne on vakuuttavasti yhdistetty samanlaisiin muutoksiin suolaisuudessa.

Uuden tutkimuksen taustalla on aiempia huomattavasti tarkemmalla resoluutiolla ajettu malli, joka yhdistää valtamerten ja ilmaston toiminnan. Tämän lisäksi makean veden lisääntyminen mallinnettiin aiemmista tutkimuksista poiketen uskottavammin, vähittäisenä lisäyksenä eikä epärealistisena kertarysäyksenä. Huomattava tulos oli, että sulavesien ja sadannan “laimentama” virtaus pohjoisesta etelään vähensi myös tropiikista pohjoiseen virtaavan veden suolaisuutta. Syntyi siis prosessia vahvistava takaisinkytkentä.

Toisaalta mallinnuksessa järjestelmään ajetut makean veden määrät olivat hurjan suuria: niin merkittäviä määriä ei ole näkyvissä missään ilmastoskenaariossa. Osa kommentoijista onkin kritisoinut tutkimusta tältä pohjalta, mutta tutkijoiden mukaan kritiikki menee ohi maalin. Tarkoituksena ei ole esittää uskottavaa kehityskulkua vaan löytää malliajon avulla keikahduspisteestä varoittavia signaaleja, joita voitaisiin sitten etsiä havaintoaineistosta. AMOC:in heikkenemisestä onkin jo löydetty varoitusmerkkejä kuten Pohjois-Atlantin meriveden “kylmä möykky” ja yllättävä lämpeneminen Pohjois-Amerikan itärannikolla. Tutkijoiden mukaan varoitussignaaleja on nähtävissä havaintoaineistossa, eli keikahduspisteen polulla ollaan jo. 

Milloin AMOC:in keikahduspiste voi tapahtua? Tutkimuksessa ei pyritty haarukoimaan tarkkaa aikaa. Heinäkuussa 2023 julkaistussa Nature Communications -lehden artikkelissa esitettiin, että nykyisellä päästökäyrällä se voisi olla mahdollista jo tämän vuosisadan puolivälissä (tai välillä 2025–2095), mutta tämä uudempi tutkimus ei sisällä moista oletusta. Vuoden 2023 tutkimus herätti sekin valtavasti huomiota, mutta aiemmista oletuksista poikkeavaa ennustetta myös kritisoitiin paljon (tukevaa analyysiä täällä). 

Lehtihaastatteluissa uusimman tutkimuksen tekijät ovat kuitenkin todenneet, että heidän nähdäkseen nykyiset ilmastomallit aliarvioivat ilmiön todennäköisyyttä merkittävästi. IPCC:n arviointiraporteissa AMOC:in keikahduspistettä pidetään tällä vuosisadalla epätodennäköisenä, mutta heidän mukaansa tämä käsitys on vanhentunut. 

Lisäksi uusi tutkimus osoittaa, että merivirtojen muutokset sekä niiden vaikutukset sääoloihin ja paikallisiin lämpötiloihin etenisivät huomattavasti aiemmin oletettua nopeammin. Tämä lieneekin tärkein tulos. Pelkkä lämpötilojen muutos ei ole ekosysteemien ja yhteiskuntien kannalta olennaista vaan muutoksen nopeus – tutkijat ovatkin varoittaneet, että keikahduspisteen vaikutukset olisivat mahdollisesti liian nopeita yhteiskuntien sopeutumiskyvylle. Vaikka alueellisen viilenemisen ja ilmaston lämpenemisen loppusumma on arvoitus, viileneminen etenisi todennäköisesti nopeammin, jolloin esimerkiksi seuraukset eurooppalaiselle maataloudelle tai Atlantin ekosysteemeille voisivat olla tuhoisia. Lisäksi kuten aiemmassa tutkimuksessa on esitetty, AMOC:in keikahdus uuteen tilaan olisi pitkäkestoinen muutos. Paluu entiseen kaltaiseen tilaan veisi huomattavasti kauemmin – ja tietysti maailma olisi ehtinyt mullistua monin tavoin sillä välillä.

Tutkimuskeskustelu aiheesta tietysti jatkuu: tutkijayhteisön näkemyksiin uudesta tutkimuksesta voi tutustua täällä.

Suomalaisessa keskustelussa tämä asia pelkistyy liian helposti vain kysymykseen siitä, kuinka lämmintä tai kylmää meillä päin lopulta tulisi olemaan. Kuten sanottua, tästä uusi tutkimus ei vielä kerro. Paljon tärkeämpää kuitenkin on, että AMOC:in pysähtyminen olisi globaalin tason mullistus ja vaikuttaisi monituisin tavoin ympäri planeetan. Riippumatta täkäläisistä seurauksista tämä uhka on yksi lukuisista perusteista sille, että ilmastonmuutos ei saisi edetä yli katastrofaalisten rajojen.

Ville Lähde

Lisälukemista:

https://www.newscientist.com/article/2416631-atlantic-current-shutdown-is-a-real-danger-suggests-simulation/

https://insideclimatenews.org/news/09022024/climate-impacts-from-collapse-of-atlantic-meridional-overturning-current-could-be-worse-than-expected/

https://www.realclimate.org/index.php/archives/2024/02/new-study-suggests-the-atlantic-overturning-circulation-amoc-is-on-tipping-course/

https://theconversation.com/atlantic-ocean-is-headed-for-a-tipping-point-once-melting-glaciers-shut-down-the-gulf-stream-we-would-see-extreme-climate-change-within-decades-study-shows-222834

https://www.carbonbrief.org/daily-brief/vital-ocean-currents-regulating-earths-climate-on-course-to-a-tipping-point/

Vuoden ensimmäisessä uutiskirjeessä syvennymme vähälle huomiolle jääneeseen ilmastoraporttiin, joka muistuttaa etenkin teollisen murroksen ja kansainvälisen solidaarisuuden merkityksestä päästökehitykselle tällä vuosisadalla. Sen lisäksi kirje sisältää asiaa BIOS-podcastsarjan uusista jaksoista, ruokajärjestelmien mullistuksen tarpeesta, arktisesta ulottuvuudesta, sähkömarkkinoista sekä suomalaisten metsien käytöstä.
(Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä).

Kuvakaappaus Rhodium Climate Outlook

Maailmalta

Jos päästöt saadaan laskuun, voivatko ne nousta uudelleen?

Dubain ilmastokokouksen alla ilmestyi yhdysvaltalaisen Rhodium Groupin raportti Rhodium Climate Outlook. Eurooppalaisessa julkisessa ilmastokeskustelussa se jäi käytännössä katveeseen. Atlantin takana se sai enemmän huomiota, mutta mistään vyörystä ei sielläkään voida puhua. Kriittisiä arvioita raportin uudenlaisesta metodologiasta ja siihen käytetystä datasta ei ole osunut kohdalle, mutta tässä emme keskity analyysin yksityiskohtiin vaan raportin valaisemiin vaaranpaikkoihin tulevien vuosikymmenien ekologisessa siirtymässä. Kasvihuonekaasujen jatkuva lasku nimittäin ei ole vääjäämätön prosessi, vaan ilman kunnon toimia hyvä kehitys voi sakata tai jopa kääntyä huonommaksi vuosisadan jälkipuolella.

Rhodium Climate Outlook ei tee skenaarioita nykyisten julkilausuttujen ilmastotavoitteiden pohjalta. Se ei siis esitä polkua, jolla nettonollaan päästäisiin johonkin vuoteen mennessä tai ilmaston lämpeneminen pysäytettäisiin jollekin tasolle johonkin vuoteen mennessä. Sen sijaan raportti pyrkii arvioimaan todennäköistä kehityskulkua. Tässä kohdin täytyy kuitenkin olla tarkkana. Raportti ei esitä tarkkaa ennustetta vaan arvion todennäköisestä kehityksestä “nykyisillä teknologia- ja politiikkatrendeillä mutta ilman merkittävää kiihtymistä ilmastotoimissa ja teknologisessa innovaatiossa”. Toisin sanoen, mihin nykyinen hiljalleen tiukentuva ilmastopolitiikka ja nykyvauhdilla etenevä teknologinen kehitys riittäisi. Läpi raportin toistuu saman kielenkäyttö: missä tarvitaan nykyistä enemmän toimia, ja missä piilevät pahimmat tulevat ongelmat? Etenkin raportti tarkastelee poikkeuksellisen painokkaasti vuosisadan jälkipuoliskoa.

Raporttia on käsitelty tässä Heatmapin artikkelissa sekä Stanford Law Schoolin blogissa. Myös New York Times käsitteli raporttia ja sen hätkähdyttäviä päästögraafeja (maksumuuri). Juuri tulevien vuosikymmenten tarkasteluaa Rhodium Climate Outlook eroaa tutusta tarinasta. Keskustelun lähtökohtana alkaa nykyään olla, että nettonollaa kohti ollaan menossa, mutta kysymys on, päästäänkö sinne raakasti liian myöhään. Nettonolla voidaan siis saavuttaa pahimmillaan katastrofaalisen lämpenemisen maailmassa, mutta oletus siihen pääsemisestä on vahva. Tämä raportti maalaa tilanteesta vieläkin synkemmän kuvan.

Rhodium Climate Outlookin mukaan nykyisellä teknologisen kehityksen ja poliittisen paineen kehitysuralla päästöhuippu kyllä saavutetaan pian, jo ennen vuotta 2030. Käänne on kuitenkin väliaikainen. Tarvittavan nopean päästölaskun sijaan päästöt laskevat liian hitaasti ja kääntyvät pahimmillaan uudelleen nousuun vuosisadan lopulla. Niinpä vuonna 2100 ei globaalisti olisi tapahtunut paljoakaan edistystä nykypäivään verrattuna, lämpeneminen olisi 2,8 asteen luokkaa – ja ennen kaikkea se jatkuisi pitkälle seuraavalle vuosisadalle. Tämä on paljon pelottavampi kehityskulku kuin nettonollan saavuttaminen hitaasti kiiruhtaen, sillä nettonollassa lämpeneminen pysähtyy, kun taas tässä pysähdystä ei ole näkyvissäkään. Ja tietysti ilmastonmuutosta ruokkivien positiivisten takaisinkytkentöjen todennäköisyys kasvaisi huimasti tällaisessa maailmassa.

Mistä tämä synkeä kehitys johtuisi raportin mukaan? Tässä on raportin tärkein ulottuvuus. Vaikka uusiutuvien ja vähäpäästöisten energialähteiden ja liikevoimien käytön ennakoidaan lisääntyvän huimasti ja halpenevan entisestään, niiden vaikutus kohdistuu ennen kaikkea sähköntuotannon ja maaliikenteen aloille. Vaikeampien päästövähennysten (hard to abate) aloilla kuten voimakkaasti kasvavassa meri- ja lentoliikenteessä fossiilisten polttoaineiden valta-asema pysyisi pidempään. Mutta ennen kaikkea raportissa kiinnitetään huomiota teollisuuteen. Varsinkin teräksen, sementin, muovien ja tiettyjen avainkemikaalien tuotannossa päästökehitys on ollut hyvin hidasta, ja näihin aloihin kiinnitetään edelleen liian vähän huomiota. Ongelmana on myös teollisuuden heterogeenisyys: ei ole olemassa sähköautojen kaltaista “mestariteknologiaa”, joilla päästövähennyksiä saadaan aikaan nopeasti ja joiden käyttöönottoa voidaan ohjata selkeillä politiikkainstrumenteilla. Sen sijaan tarvitaan toisin tekemistä lukemattomilla tavoilla, ja kehitystyö on paljossa vielä lapsenkengissään. Lisäksi on esimerkiksi paljon perittyä asuntokantaa, joka jatkaa entisellä uralla pitkään ilman voimallista muutostyötä ja sen tukea.

Laajasti katsottuna teollisuus on jo nyt suurin päästösektori, mutta Rhodium Groupin ennusteissa se nousee vuosisadan mittaan suuremmaksi kuin kaikki muut yhteenlaskettuna. Tämä perustuu siihen, että talouden kasvaessa köyhemmissä tai “keskituloisissa” yhteiskunnissa tarvitaan runsaasti juuri mainittuja teollisia tuotteita yhteiskuntien rakentamiseen. Niinpä kun OECD-maiden ja Kiinan osuus päästöistä pienenee vuosisadan loppua kohti, “muun maailman” päästöt uhkaavat kasvaa voimakkaasti syöden edellä mainittujen edistyksen tai kääntäen globaalit päästömäärät jopa nousuun. Tämä tarkoittaisi, että fossiilisten polttoaineiden käyttö pitäisikin sitkeämmin pintansa, ja niiden kulutus voisi kääntyä uudelleen nousuun vuosisadan lopulla (joskin kivihiili jatkaisi alamäkeään).

Edessä on siis haaste, jota käsiteltiin myös tuoreessa Nature-lehden tutkimusartikkelissa. Jos tarkastellaan ilmastopäästöjä, äärimmäisen köyhyyden poistaminen maailmasta ei kasvattaisi päästöjä merkittävästi. Vauraammilta yhteiskunnilta ei suuria lisäponnisteluita vaadittaisi tämän kompensoimiseen. Tällöin kuitenkin tarkastellaan vasta hyvin alhaista köyhyysrajaa, ei säällistä elämisen tasoa. Kuten artikkelissa todetaan, ilmastotavoitteille haasteena ei ole köyhyyden poistaminen vaan kestävän “globaalin keskituloisen” elintason turvaaminen kaikille. (Tätä problematiikkaa käsiteltiin myös BIOS-podcastsarjan kolmannessa jaksossa.)

Tutkimuksessa nojataan oletukseen, että köyhyyden häviäminen tapahtuu ennen kaikkea talouskasvun voimalla – mutta kuitenkin erotellaan maiden kasvutarpeita lähtötilanteen mukaan. Käytännössä siis merkittävää talouskasvua tarvittaisiin vain köyhimmissä maissa. Nykyisen kaltaisen eriarvoisuuden rinnalla tutkimuksessa tarkastellaan kuitenkin myös tasavertaisemman kehityksen skenaarioita: ei liene yllätys, että köyhyyden poistaminen ja säällisen elämän turvaaminen onnistuisi vähäisemmällä talouskasvulla, jos sen hedelmät jaetaan tasaisemmin. Mikäli tähän yhdistettäisiin korkea energiatehokkuus ja kaiken uuden tuotannon dekarbonisaatio, “päästökustannukset” eivät olisi valtaisia edes korkeammilla tulotasoilla. Hyvän elämän turvaaminen kaikille maailman ihmisille ei siis ole tuhoisaa edes nykyisellä väestönkehityksellä, mutta se vaatii merkittäviä teknologisia, taloudellisia ja sosiaalisia muutoksia, toisiaan tukien.

Tästä päästään takaisin Rhodium Groupin raporttiin. Skenaario, jossa päästöt kääntyvät uudelleen nousuun vuosisadan lopulla, on todennäköinen, mikäli köyhempien ja “alemman globaalin keskiluokan” yhteiskuntien kehitys ei saa tukea. Niiden tilanne on vahvasti jännitteinen. Yhtäältä yhteiskunnan aineenvaihdunnan muutokseen tarvittavia varoja on vähän, ja näiden yhteiskuntien väkirikkauden vuoksi taloudellisen tuen tarve olisi valtaisa. Toisaalta näillä yhteiskunnilla olisi edelleen mahdollisuus hypätä yli sen fossiilikehityksen vaiheen, jonka voimin vanhat teolliset yhteiskunnat vaurastuivat. Muutos voisi tapahtua hyvin nopeasti.

Rhodium Group peräänkuuluttaa kahtalaisia toimia. Yhtäältä fossiilisten polttoaineiden tuotannon alasajoa on edistettävä niin, että ne eivät pysy runsaana ja edullisena vaihtoehtona ja voita kilpailussa etenkin teollisuuden aloille syntyviä vaihtoehtoja. Raportin ennusteita ei siten todellakaan voi lukea fossiiliteollisuuden legitimoinniksi. Rinnalla tarvitaan nykyistä nopeampaa ja ennen kaikkea teollisuuden eri alojen muutokseen kohdistuvaa teknologista kehitystä – erityisesti sellaista, joka on mahdollista ottaa käyttöön köyhempien yhteiskuntien hyvinvoinnin rakentamisessa.

Juuri tällaisesta alas- ja ylösajon yhdistelmästä myös BIOS-tutkimusyksikkö on puhunut pitkään, ja viime vuosina olemme kiinnittäneet huomiota etenkin teolliseen siirtymään ja sen suunnitteluun keskeisenä osana yhteiskuntien sosio-ekologisen aineenvaihdunnan muutosta. Alempana BIOS-osiossa palaamme teemaan, aiheena Ateneumissa järjestetty tiedevetoisen suunnittelun pilotointi.

Lopulta tämä tietenkään ei ole vain kansallinen kysymys, eivätkä esimerkiksi eurooppalaisen ja yhdysvaltalaisen teollisuuspolitiikan suhteet ole lopulta ratkaisevinta, sillä tulevaisuuden kestävyyttä rakennetaan myös väkirikkaissa köyhemmissä maissa. OECD-maiden ja Kiinan merkitys on suurempi vuosisadan alkupuoliskolla, muun maailman jälkipuoliskolla. Mutta paremman kehityksen turvaaminen “muussa maailmassa” edellyttää paitsi nykyistä paljon vahvempaa globaalia solidaarisuutta ja taloudellista tukea myös uuden teknologian ja tuotannon kehittämistä kaikkialla. Rhodium Groupin raportti on tärkeä varoitus siitä, mitä teollisuuden roolin unohtamisesta voi seurata.

BIOS

BIOS-podcastsarja jatkuu uusilla jaksoilla

Ville Lähteen ja Tere Vadénin sarja “12 käsitettä maailmasta” on edennyt jo viidenteen jaksoonsa. Tammikuussa ilmestyneessä jaksossa “Niukkuus ja runsaus” pureuduttiin siihen, miten monenlaisin tavoin luonnonvarat voivat käydä niukoiksi. Niukkuus ja runsaus eivät kerro vain asioiden absoluuttisesta määrästä, vaan ne ovat suhteessa käytön ja kulutuksen tapoihin sekä ennen kaikkea ekologisiin reunaehtoihin. Helmikuisessa jaksossa “Ympäristöongelma” taas tarkasteltiin ympäristöongelmien moninaisuutta. Mitä tarkoittaa, että ympäristökriisi on yhtaikaa ykseys ja moneus? On houkuttelevaa sanoa, että kaikki liittyy kaikkeen ja että ongelmat on ratkaistava yhdessä. Ajatus voi kuitenkin viedä myös harhateille ja vaikeuttaa valintatilanteita silloin, kun muutoksia tarvittaisiin kiireisesti. Kipeät valintatilanteet ovat kriisien koventuessa väistämättömiä. 

Maaliskuussa sarja jatkuu jaksolla “Väestö”, jossa Ville ja Tere tarttuvat ympäristökeskustelun pysyvään kiista-aiheeseen eli väestökehitykseen. Yhä uudestaan kuulemme, miten “väestönkasvu on ongelmien perussyy” ja miten “siitä ei saa puhua”. Ville ja Tere murtavat väestökeskustelun myyttejä ja yksiluotteisia kantoja ja tarjoavat kuulijoille eväät ajatella asiaa paremmin. 

Teollisuuden uudistumispolut

Pilotoimme kestävysmurroksen suunnittelua kutsumalla yhdessä Ateneumin kanssa koolle joukon eri alojen asiantuntijoita, joilla on kestävyysmurroksen kannalta oleellista tietoa ja näkemystä, ja jotka haluavat kytkeä asiantuntemuksensa osaksi laajemman tilannekuvan muodostamista. Pilotointi tapahtui marras-joulukuussa 2023.

Olemme huomanneet, että erityisesti teollinen kestävyyssiirtymä vaatii uudenlaista tiedontuotantoa ja tilannekuvan jatkuvaa yhdessä päivittämistä. Kestävyysmurroksessa on reagoitava akuutteihin kriiseihin samalla kun pirkäjänteisesti muutetaan sosio-ekonomisia rakenteita. Tiedontuotannon on oltava monialaista ja kyettävä huomioimaan teollisen kestävyyssiirtymän yhteydet ilmasto- ja ympäristötavoitteisiin, kansainväliseen kilpailu- ja yhteistyökykyyn, turvallisuuteen ja hyvän ihmiselämän mahdollisuuksiin.

Ateneumin tilaisuuksien oli tarkoitus luoda ajantaisaista ja riittävän kattavaa tilannekuvaa, erityisinä polttopisteinä metsäsektori ja sähkön tuotanto. Tilaisuuksien pohjalta julkaisimme tilannekuvapaperin teollisuuden uudistumispoluista. Tiivistetysti:

• Suomen teollisuus on uudistettava ennakoivasti kansainväliselle huipulle, jotta voimme toteuttaa yhteiskunnan laajan kestävyysmurroksen ja jotta Suomessa on jatkossakin edellytyksiä kannattavalle teolliselle liiketoiminnalle.
• Tiedevetoisessa prosessissa tunnistimme julkisuudesta kolme teollisuuden tulevaisuutta koskevaa visiota, jotka perustuvat puutteelliseen analyysiin: markkinat hoitavat, vetyä vientiin ja kaapataan piipunpääpäästöt.
• Lisäksi hahmotimme kaksi paremmin perusteltua kokoavaa tulevaisuuspolkua: uudistetaan kotimainen teollisuus  ja uudistetaan kulutusjärjestelmät.
• Teollisuuden ja kulutusjärjestelmien uudistuminen geopoliittisia kehityskulkuja ennakoiden ja yhteiskunnan laajaa kestävyysmurrosta toteuttaen ei tapahdu ilman valtion mittavia koordinoivia ja tukevia toimia. Erityisesti uudet teknologiat, tuotteet ja toimintamallit vaativat pitkäjänteistä tutkimus- ja innovaatiotoimintaa sekä teollisia investointeja.
• Innovaatio- ja teollisuuspolitiikka edellyttää jatkuvaa tiedevetoista suunnittelua, joka tuottaa avointa ja ajankohtaista tietoa realistisista ja houkuttelevista tulevaisuuspoluista julkisen ja yksityisen päätöksenteon tueksi.

Uudistumispolkuja sivuttiin myös Ylen jutussa, jossa Tere Vadén on yksi haastateltavista.

Ruokajärjestelmien ongelmista

Ville Lähde vieraili Ylen ohjelman Pieleen mennyt historia helmikuisessa jaksossa “Nälkä on vallan puutetta, ei ruoan puutetta”. Jaksossa Ville puhui etenkin artikkelinsa “Mitä nälän voittaminen vaatii?” pohjalta, mutta keskustelussa käsiteltiin myös tuoreen artikkelimme “The crises inherent in the success of the global food system” teemoja. Ville käsitteli nälän ja ruokaturvattomuuden nykykysymyksiä, kun taas dosentti Antti Häkkinen ja historianopettaja Lasse Hongisto aiheen historiaa.

Ville oli haastateltavana Kotimaa-lehden artikkelissa “Maailman nälkä voitetaan yhteistyöllä”. Lehden numero on poikkeuksellisesti julkaistu avoimena. Ville oli myös asiantuntijahaastateltavana nimen omaan ruokajärjestelmän kysymyksistä juuri ilmestynyttä kuunnelmaa “Lomonosovin maan postinumero” varten.

Muuta BIOS-toimintaa

Professori Jussi T. Eronen oli kirjoittamassa One Earth -lehdessä julkaistua artikkelia “Policy documents considering biodiversity, land use, and climate in the European Arctic reveal visible, hidden, and imagined nexus approaches”. Artikkelissa analysoidaan Euroopan arktisten alueiden politiikkadokumentteja, joiden todetaan aliarvioivan paikallisyhteisöjen ja biodiversiteetin merkitystä.

Antti Majava kirjoitti tammikuisessa Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessaan Suomen sähkömarkkinoiden ongelmista:

“Sähköjärjestelmän vaatimien investointien turvaaminen on oleellista teollisuuden toimintaedellytysten ja kansalaisten perusturvan kannalta. Suomessa tarvitaankin pikaisesti kattavat selvitykset siitä missä, miten ja kenen toimesta laajamittaiset sähkön kulutuksen tai tuotannon joustot voidaan toteuttaa nopeasti ja kustannustehokkaasti. Monissa yrityksissä, kotitalouksissa ja yhteiskunnalle välttämättömissä toiminnoissa sähkön hinnan heilahtelu tuottaa ylitsepääsemättömiä vaikeuksia.”

Lotta Närhen kirjoittamassa Long Play -lehden artikkelissa “Loppuuko vihreän siirtymän Suomesta puu?” käsitellään BIOS-tutkijoiden analysoimia teollisuuden vähähiilisyystiekarttoja. Tutkijoiden kritiikki kohdistui etenkin siihen, miten tiekarttoihin oli rakennettu sisään käytännössä mahdottoman suuri puunkulutus. Tere vastasi jutussa myös teollisuuden kritiikkiin:

“Hän kertoo, että tutkijat tekivät laskelmat ”konservatiivisesti”: esimerkiksi puusta saatavan energian määrä riippuu puun ominaisuuksista, mutta laskelmassa tutkijat käyttivät suurta kerrointa kaikkeen puuhun. 

”Siksi laskelmat arvioivat puuntarpeen alakanttiin. Todennäköisesti se olisi suurempi”, Vadén sanoo. Epävarmuudet siis kumoavat toisensa. ”Mikään numero ei absoluuttisesti pidä paikkaansa, mutta suuruusluokat pitää hyvin paikkansa.”

Lopuksi

Adam Toozen Chartbook-uutiskirjeessä on ilmestynyt viime aikoina useita kiinnostavia kirjoituksia. Suosittelemme etenkin juttua “Euroopan kriisiheimoista” sekä Kiinan energiasiirtymän tarkastelua, joka pohjaa CREA:n analyysiin. Mikko Pelttari kirjoitti Imagessa asumisesta ja ympäristöterveydestä, Mari Pihlajaniemi Long Playssa biodiversiteettikriisistä, ja Petja Pelli kertoi Helsingin Sanomissa Ei polteta tulevaisuutta -kampanjan arvokkaasta työstä.

Guardian kirjoitti avustustyön rahoituskriisistä ja maailman kaatopaikkojen kasvavista metaanipäästöistä. Suosittelemme myös lehden juttua “sienten metsästäjistä”.

Tämä tilannekuvapaperi perustuu BIOS-tutkimusyksikön Ateneumin taidemuseossa järjestämään kestävyysmurroksen suunnittelutilaisuuteen marras-joulukuussa 2023. Lue lisää: https://bios.fi/kestavyysmurrosta-suunnitellaan-ateneumissa/

Ydinsanoma tiiviisti:

• Suomen teollisuus on uudistettava ennakoivasti kansainväliselle huipulle, jotta voimme toteuttaa yhteiskunnan laajan kestävyysmurroksen ja jotta Suomessa on jatkossakin edellytyksiä kannattavalle teolliselle liiketoiminnalle.
• BIOS-tutkimusyksikkö kokosi Ateneumin taidemuseoon Suomen parhaita kestävyysmurroksen asiantuntijoita päivittämään tilannekuvaa sähkö- ja metsäalojen tulevaisuudesta.
• Tiedevetoisessa prosessissa tunnistimme julkisuudesta kolme teollisuuden tulevaisuutta koskevaa visiota, jotka perustuvat puutteelliseen analyysiin: markkinat hoitavat, vetyä vientiin ja kaapataan piipunpääpäästöt.
• Lisäksi hahmotimme kaksi paremmin perusteltua kokoavaa tulevaisuuspolkua: uudistetaan kotimainen teollisuus  ja uudistetaan kulutusjärjestelmät.
• Teollisuuden ja kulutusjärjestelmien uudistuminen geopoliittisia kehityskulkuja ennakoiden ja yhteiskunnan laajaa kestävyysmurrosta toteuttaen ei tapahdu ilman valtion mittavia koordinoivia ja tukevia toimia. Erityisesti uudet teknologiat, tuotteet ja toimintamallit vaativat pitkäjänteistä tutkimus- ja innovaatiotoimintaa sekä teollisia investointeja.
• Innovaatio- ja teollisuuspolitiikka edellyttää jatkuvaa tiedevetoista suunnittelua, joka tuottaa avointa ja ajankohtaista tietoa realistisista ja houkuttelevista tulevaisuuspoluista julkisen ja yksityisen päätöksenteon tueksi.

***

Suomen teollisuuden uudistumispolut – ajankohtainen tilannekuva sähköstä ja metsästä

Julkisuudessa on esitetty monenlaisia tulevaisuuskuvia Suomen teollisuuden uudistumisesta. Missä määrin ne ovat realistisia ja toivottavia? BIOS-tutkimusyksikkö kokosi loppuvuodesta Suomen parhaita kestävyysmurroksen asiantuntijoita kahdeksi päiväksi Ateneumin taidemuseoon päivittämään tilannekuvaa Suomen teollisuudesta – geopoliittisten liikehdintöjen keskellä ja yhteiskunnan laajan kestävyysmurroksen kynnyksellä.

Asiantuntijatyöpajan pohjalta BIOS esittää seuraavat huomiot julkisen ja poliittisen keskustelun edistämiseksi. Aloitamme katsauksella teollisuuden lähtötilanteeseen ja jatkamme perkaamalla muutaman eniten esillä olleen tulevaisuuskuvan. Päädymme ehdottamaan kotimaisen teollisuuden uudistamista kokonaisvaltaisesti, ja vielä niin, että lisäksi investoidaan voimakkaasti myös kulutusjärjestelmien kuten liikenteen ja kaupunkien uudistamiseen. Tehtävä vaatii paitsi teollisuuden aloitteellisuutta myös suunnitelmallista innovaatio- ja teollisuuspolitiikkaa.

Aluksi muutama oleellinen fakta teollisuuden lähtötilanteesta

Kestävyysmurros, jonka myötä luovumme fossiilisista polttoaineista, luonnonvarojen ylikulutuksesta ja luonnon monimuotoisuutta heikentävistä käytännöistä, edellyttää tuotanto- ja kulutusjärjestelmien uudistamista. Pelkkä kulutuksen vähentäminen ei riitä, vaikka sekin on välttämätöntä. Siksi teollisuuden kestävyyssiirtymä on laajemman murroksen ytimessä. Teollisuuden rooli on tietysti tärkeä myös kansantalouden ja kotimaisen suvereniteetin kannalta. Nykyisiä isoja toimialoja ei kannata horjuttaa kevein perustein, mutta niiden edellytyksiä jatkaa toimintaansa on parannettava loikkauksenomaisesti. Teollisuuden eri sektoreista täytyy tehdä tulevaisuuskestäviä.

Teollisuuden sektorien tulevaisuudet kietoutuvat yhteen monin tavoin. Ateneumissa keskityimme sähkön ja metsän polkuihin. Jos nämä polut vievät Suomessa harhaan, olemme vaikeuksissa sekä ekologisten tavoitteiden että taloudellisen menestyksen suhteen.

Teollisuuden uudistuminen edellyttää merkittävästi lisää vähäpäästöistä sähköntuotantoa:

• Pelkkä nykyisen fossiilisen käytön korvaaminen sähköllä on iso tehtävä, arvioista riippuen sähköntuotantoa tarvitaan lisää vuositasolla 76-140 TWh (vrt. mittakaava: Olkiluoto 3:n kapasiteetti on 12 TWh), vaikka otetaan huomioon sähköistämisen vaikutukset energiatehokkuuden parantamiseen fossiilisiin polttoaineisiin nähden. Mahdollinen uusi teollinen tuotanto, kuten sähköistetyn tuotannon konepajateollisuus, akkuteollisuus sekä fossiilittomat polttoaineet, teräs, lannoitteet ja muovit, tulevat tämän päälle.
• Tuulivoiman lisääminen on sekä myötätuulessa että haasteiden edessä. Vuoden 2025 loppuun mennessä tehollista kapasiteettia on rakennettu yhteensä arviolta 10 000 MW (vrt. mittakaava: Olkiluoto 3:n teho 1600 MW). Rakentamisessa on räikeä alueellinen epätasapaino, tuulivoiman kannattavuus kannibalisoituu (tuulivoiman lisärakentaminen nakertaa jo rakennetun tuulivoiman kannattavuutta) ja tuulivoiman tuotantoprofiiliin sopivaa kysyntää on liian vähän.
• Suurimmat julkisesti ennakoidut tuulivoiman kasvuluvut vaikuttavat epärealistisilta ilman uusia, suuria ja nopeita kysyntäinvestointeja, jotka myös luovat tuulivoiman vaihtelevaan tuotantoon mukautuvaa joustavaa kulutusta. Esimerkiksi Fingridin kantaverkkosuunnitelma olettaa tuotannon 2,5-kertaistuvan nykyisestä vuoteen 2030 mennessä, vaikka yli kahden vuoden päähän ulottuvia tuotannon investointipäätöksiä on hyvin vähän ja tuulivoiman sähkömarkkinoilta saama hinta on liian alhaalla.

Metsäteollisuudella on valtava rooli ilmasto- ja ympäristövaikutusten sekä materiaali- ja energiavirtojen suhteen:

• Metsäteollisuus kuluttaa 61% koko teollisuuden käyttämästä energiasta. Alalla on valtavasti omaa sähkön ja lämmön tuotantoa varastoitavista puuperäisistä jakeista. Siksi juuri metsäteollisuudella on suurin potentiaali kehittää omaa joustokykyään energiamurroksessa, esimerkiksi osallistumalla sähköverkon tasapainottamiseen kohdistamalla omaa kulutustaan tai sähkön tuotantoaan tuulivoiman vaihteluiden mukaan.
• Metsäteollisuudessa puuperäisten raaka-aineiden energia- ja muu käyttö eivät nykyisessä säädöskehikossa aiheuta sille päästökustannuksia. Puuperäiset päästöt lasketaan maankäyttösektorilla, jossa syntyneiden päästöjen / nielutappioiden kustannuksista vastaa valtio ja veronmaksajat. Tästä johtuen metsäteollisuudella itsellään ei ole taloudellisia kannustimia päästövähennyksiin muiden kuin sen käyttämien fossiilisten polttoaineiden osalta. Asetelma vääristää päästöihin liittyvää kustannusrakennetta eri alojen välillä: kun maankäyttösektorilla nielujen heikkenemisestä aiheutuvat päästökustannukset maksaa valtio, niin samalla muiden toimijoiden on tehtävä hiilinielujen häviämisen johdosta enemmän ja kalliimpia päästövähennystoimia päästökauppa- ja taakanjakosektoreilla. Haaste korostuu vuodesta 2026 eteenpäin, jolloin EU alkaa ajaa alas teollisuuden ilmaisia päästöoikeuksia.
• Suuri haaste metsäteollisuudessa on uusien korkean lisäarvon tuotteiden sekä niiden tuotantoketjujen ja markkinoiden luomisessa.

Tunnistamme julkisuudesta perusteettomia visioita teollisuuden uudistumisesta

“Odotellaan, markkinat kyllä hoitavat.” Tämän vision perusajatus on, että politiikan tehtävänä on luoda olosuhteet, jossa yritykset optimointipäätöksillään ratkaisevat tämän ajan haasteet – muuta ei kollektiivisella tasolla tarvita. Odotettuja muutoksia markkinoilla ovat erityisesti Euroopan unionin uudet direktiivit sekä taloudellis-teknologinen kehitys maailmalla.

→  Yrityksille on kuitenkin edelleen liian houkuttelevaa pitää kiinni nykyisestä tuotantorakenteesta. Uusia transformatiivisia avauksia ja pitkäjänteisiä innovaatiopanostuksia tulee aivan liian vähän.

→  Suomen teollisuus ei ole itsestään selvä menestyjä: Suomi sijaitsee syrjässä eikä täällä ole kovin suurta vesivoimakapasiteettia, ja aurinkovoimasta tulee harppauksittain muita halvempi sähköntuotantomuoto etelämpänä. Jotta Suomessa siis kannattaa jatkossakin harjoittaa teollista liiketoimintaa, täytyy uudistaa tuotantoa ennakoivasti kansainväliselle huipulle. Uudistuminen on eri sektoreita uusin tavoin yhdistävää toimintaa ja aiheuttaa yrityksille riskejä, joten valtion innovaatio- ja teollisuuspolitiikka on tässä merkittävässä roolissa.

“Energian suurvalta tuottaa vetyä vientiin.” Visiossa houkutellaan ulkomaisia sijoituksia energiantuotantoon niin paljon, että Suomesta voidaan viedä sähköä ja erityisesti vetyä eurooppalaisen teollisuuden hyödynnettäväksi. Maapinta-alaa meillä riittää.

→  Suomessa lisääntyy ennen kaikkea tuulivoima. Teollisuudesta ei ole tullut signaaleja, että ne pystyisivät hyödyntämään tuulivoiman tuotantoa kannattavasti vedyn vientiin tähtäävässä toiminnassa. Tuotantoa ei kannata ajoittaa vain tuulisille keleille. Esimerkiksi vetyä tuottaviin elektrolyysereihin ei ole ilmaantunut juurikaan investointipäätöksiä.

→  Suomen ei ole taloudellisesti järkevää tavoitella kaikista alhaisimman jalostusarvon tuotantoa, kuten sellaisenaan siirrettävää vetyä. Syrjäinen sijainti ei tue tällaista strategiaa, jossa lisäarvo kansantaloudelle on vähäinen.

“Kaapataan teollisuuden piipunpääpäästöt ja varastoidaan ne tai jatkojalostetaan tuotteiksi.” Ajatuksena on käyttää halpaa sähköä poistamaan nykyisten tehtaiden hiilipäästöt metsäteollisuudessa ja muilla teollisuudenaloilla ilman, että muita muutoksia joudutaan tekemään. Metsien hakkuutasot ja puun käyttö jätettäisiin ennalleen.

→  Päästövähennysten kannalta tämä on erittäin kallis ja resurssi-intensiivinen strategia. Hiilen talteenotto, kierrätys ja varastointi onnistuu teknisesti, mutta isossa mittakaavassa sitä ei ole vielä missään tehty. Energiaa ja luonnonvaroja tarvitaan huomattavasti enemmän kuin vaihtoehdossa, jossa tuotantoprosessit sähköistetään ja uudistetaan.

→  Metsäteollisuudessa ligniini, joka on potentiaalinen korkean jalostusasteen raaka-aine (esim. akkujen anodit), menisi edelleen poltettavaksi.

→  Valtiolla on paljon halvempia keinoja vähentää päästöjä ja lisätä nieluja (esim. maankäytön muutosmaksu, jatkuvapeitteiseen metsänkasvatukseen ohjaaminen turvemetsissä, turvepeltojen vettämiseen ohjaaminen maataloudessa). Jos hiilen kaappaus ja varastointi tulisi teollisuuden maksettavaksi, erityisesti matalan jalostusarvon tuotannon kannattavuus heikkenisi huomattavasti.

→  Teollisuuden piipunpääpäästöjen kaappaaminen ja varastointi/käyttö ei itsessään sovi kokonaiseksi ilmasto- ja teollisuuspoliittiseksi visioksi, mutta osaratkaisu se kyllä on. Esimerkiksi kaapatun puuperäisen hiilidioksidin varastoinnille (ns. teknologinen hiilinielu) sekä jalostamiselle synteettisiksi hiilivedyiksi ja niiden jatkojalosteiksi on jatkossa kysyntää. Tekniikkaa, tuotteita ja kapasiteettia kannattaa kehittää tästä näkökulmasta.

Tunnistamme myös paremmin perusteltuja tulevaisuuspolkuja

“Uudistetaan kotimainen teollisuus kokonaisvaltaisesti.” Suunnitellaan sektorikohtaiset uudistumispolut niin, että ne tukevat toisiaan ja niillä on mahdollisuus saavuttaa sekä ekologiset että taloudelliset tavoitteet. Varmistetaan riittävä ja oikeanlaatuinen vähähiilisen sähkön lisärakentaminen teollisuuden uudistamisen tarpeisiin.

→  Huolehdittava samanaikaisesti kannattavuudesta ja uudistumisesta. Valtion uudistava innovaatio- ja teollisuuspolitiikka tukee erityisesti uusien teknologioiden, käytäntöjen ja markkinoiden ylösajoa.

→  Tarkoittaa metsäalalle isoja muutoksia, mutta muutoksissa on myös valtavasti potentiaalia. Hakkuita on maltillistettava vuositasolla, jotta luonnolliset hiilinielut ja luonnon monimuotoisuus vahvistuvat. Käytetystä puusta on kuitenkin saavutettavissa merkittävästi enemmän lisäarvoa: metsäala on energia- ja materiavirtojen solmukohtana avainasemassa monien alojen uudistumisessa.

→  Realististen ja houkuttelevien tulevaisuuspolkujen tunnistaminen vaatii merkittävää suunnittelukyvykkyyttä. Suunnittelua ei voida jättää yksinomaan teollisuuden ja yksittäisten teollisuudenalojen tehtäväksi: on tarkasteltava talouden ja yhteiskunnan kokonaiskestävyyttä sekä eri alojen moninaisia kytkentöjä aiempaa selvästi paremmin, eivätkä teollisuuden lyhyemmän aikavälin intressit saa estää uskottavaa tiedontuotantoa.

“Uudistetaan kotimaisen teollisuuden lisäksi kulutusjärjestelmät.” Yhteiskunnan kestävyyssiirtymä edellyttää myös kulutusjärjestelmien, kuten liikenteen ja asumisen, uudistamista. Kysymys on isojen investointien lisäksi palveluiden ja käytäntöjen kehittämisestä sekä kiertotalouden periaatteiden toteuttamisesta (vältetään jätteitä, harkitaan uustuotantoa aina tarkasti).

→  Liikenne kytkeytyy sekä sähköön että metsään. Metsälle on paljon kilpailevia käyttöjä, ja sen polttaminen energiaksi (kaukolämpö tai liikennepolttoaineet) on kysyntäportaikossa hyvin matalalla. Etenkin kaupunkialueilla on investoitava julkiseen liikenteeseen ja moottorittomaan liikkumiseen. Jäljelle jäävä yksityinen autokanta on pääsääntöisesti sähköistettävä, mutta koska sekin vaatii taakseen huiman määrän energiaa ja mineraaleja, autojen tarvetta on kaikkiaan vähennettävä.

→  Asumisen ja vaikkapa toimistotyön näkökulmasta rakennukset tulisi nähdä pikemminkin palveluina kuin uudisrakennustuotantona, jota joko tehdään tai ei tehdä. Tavoitteena tulisi olla tarpeenmukainen asuminen ja muu toiminta rakennuksissa mahdollisimman vähin energia- ja raaka-ainepanoksin.

→  Tuotanto- ja kulutusjärjestelmien tulevaisuuspolkujen hahmottaminen toisiaan määrittävinä vaatii uudenlaista suunnittelukyvykkyyttä.

Innovaatio- ja teollisuuspolitiikkaa ei kannata Suomessakaan pelätä

Suomella on loistava historia innovaatio- ja teollisuuspolitiikassa. Juuri nyt meillä kuitenkin arastellaan taloutta suuntaavia ja uudistavia politiikkakokonaisuuksia, vaikka muualla maailmassa innovaatio- ja teollisuuspolitiikan työkalut on viime vuosina modernisoitu ja otettu päivittäiseen käyttöön. Niiden potentiaali on nähty myös kestävyystieteen tutkimuksessa.

Teollisuuden uudistuminen geopoliittisia kehityskulkuja ennakoiden ja yhteiskunnan laajaa kestävyysmurrosta toteuttaen ei tapahdu ilman valtion mittavia koordinoivia ja tukevia toimia. Erityisesti uudet teknologiat, tuotteet ja toimintamallit vaativat pitkäjänteistä tutkimus- ja innovaatiotoimintaa sekä teollisia investointeja. Niiden toteutumista ei ole viisasta jättää pelkästään markkinatilanteen mukaan elävien liiketoimintapäätösten varaan.

Innovaatio- ja teollisuuspolitiikka edellyttää tiedevetoista suunnittelua, joka tuottaa avointa ja ajankohtaista tietoa realistisista ja houkuttelevista tulevaisuuspoluista julkisen ja yksityisen päätöksenteon tueksi. Ateneumissa järjestetyn suunnittelutilaisuuden perusteella voimme todeta, että lyhyessäkin ajassa monialainen asiantuntijaryhmä voi arvioida, minkälaiset tulevaisuusnäkymät ovat perusteltuja ja minkälaiset eivät.

Kun innovaatio- ja teollisuuspolitiikkaa lähdetään alustavien hahmotusten jälkeen toteuttamaan, vaaditaan nopeiden katsausten sijaan pitkäjänteistä, jatkuvaa suunnittelua. Teollisuuden sektorien tulevaisuuspolkuja on hahmotettava tarkemmin: niiden suurimmat liikkuvat osat ja epävarmuudet, tuki- ja ohjauskeinot, sekä kytkennät muihin sektoreihin. Kyse ei ole yksittäisestä raportista ja sen pohjalta tehdystä päätöksestä tai ohjelmasta, vaan jatkuvasti päivitettävästä monialaisesta tilannekuvasta. Kun tilanne meillä ja maailmalla kehittyy, innovaatio- ja teollisuuspolitiikkaa on säädettävä sen mukaan.

Lisätietoja ja kyselyt: Paavo Järvensivu, paavo.jarvensivu@bios.fi, 040-7378485, BIOS-tutkimusyksikkö

Viimevuotisen BIOS-festivaalin ja siellä julkaistun ideapaperin jäljissä oli teollisen murroksen suunnittelu yhä keskeisempi yhdistävä teema BIOS-tutkimusyksikön työssä. Alkuvuodesta julkaistiin tutkijoidemme yhteisartikkeli “Teollisen kestävyyssiirtymän tiedevetoinen suunnittelu” Poliittinen talous -lehdessä, ja työteliään vuoden päättivät Ateneumin kanssa yhteistyössä toteutetut Kestävyysmurroksen suunnittelupilotit. Vuoden mittaan aihetta käsiteltiin myös Paavo Järvensivun ja Tere Vadénin artikkelissa Politiikasta-lehdessä sekä Kauppalehdessä (maksumuuri).

Lounas nautittu, vielä pakolliset viestit maailmalle ja sitten suunnittelu jatkuu Ateneumin työpajassa. Kuva Juhani Haukka.

Monivuotinen WISE-tutkimushanke tuli päätökseensä. Tammikuussa julkaistiin hankkeen politiikkasuositukset koronapandemian oppeihin liittyen, ja marraskuussa Helsingin Tiedekulmassa järjestettiin lopputilaisuus “Kuinka Suomi selviytyy sitkeistä ympäristökriiseistä?” Mainittakoon myös toukokuussa julkaistu blogiesittely “Tulevaisuuden tilannehuoneesta” sekä tilannehuoneen laadintaa ja uutta kriisinhallinnan dramaturgiaa ruotiva Paavo Järvensivun ja dramaturgi Katariina Nummisen kirjoitus. Suuri kiitos työtovereille ja ystäville vuosien varrelta!

Loppusyksystä käynnistyi uusi BIOS-podcastien sarja, Ville Lähteen ja Tere Vadénin tuottama “12 käsitettä maailmasta”, josta ehti ilmestyä vuoden loppuun mennessä kolme jaksoa “Elämä”, “Aineenvaihdunta” ja “Tarpeet”. Vuoden kestävässä sarjassa käydään läpi keskeisimpiä BIOS-tutkimusyksikön käsitteitä, lähestymistapoja ja näkemyksiä koko historiamme varrelta. Tavoitteena on helposti saatavilla oleva laaja kokonaisuus, joka opastaa kuulijoita ympäristö- ja luonnonvarakriisien ja ekologisen murroksen avainteemoihin välttäen tarpeetonta jargonia mutta pitäen sisällöllisesti riman korkealla. Tammikuussa sarja jatkuu jaksolla “Niukkuus”.

Syksyllä BIOS-tutkijoiden riveihin liittyi myös uusi jäsen, Tellervo Ala-Lahti. Tellervo tutkii ympäristöoikeustieteellisessä väitöskirjassaan teollisuuden vihreän murroksen lainsäädännöllisiä toteutuskeinoja Euroopan unionin ja Suomen tasolla. Tunnistamalla ympäristöoikeuden fragmentoituneiden instrumenttien eri ohjausvaikutuksia pyrkimyksenä on hahmottaa, miten lainsäädäntö yhtäältä edistää mutta toisaalta vaikeuttaa teollisuuden kestävyysmurroksen toteutumista. Ensimmäisessä BIOS-blogissaan Tellervo käsittelee ympäristölupaprosessien teollisuuspoliittisia ulottuvuuksia, erityisesti luvituksen vaikutuksia teollisten teknologioiden kehittämiseen ja paikallisten ympäristövaikutusten hallintaan sekä vanhojen ja uusien ympäristölupien eriarvoista asemaa.

BIOS teki myös moninaista yhteistyötä eri tahoilla. Jussi Ahokas ja Paavo Järvensivu olivat tuottamassa kahta raporttia, “Globaalit muutokset edellyttävät valtiolta aktiivisempaa roolia talouden ohjauksessa” sekä “Missiovetoisuus uudistavan tutkimus- ja innovaatiopolitiikan aikakaudella: Strategisen toimeenpanon malli”. Tere Vadén, Antti Majava ja Jussi T. Eronen osallistuivat raporttiin “Energy Without Russia”, ja Ulkopoliittisessa instituutissa työskentelevä Emma Hakala laati raportin “Climate change and security”. Tero Toivanen, Antti Majava, Tere Vadén ja Jussi Eronen vierailivat toukokuun lopulla Uppsalan yliopiston Earth Science -laitoksella Climate Change Leadership -tutkimusryhmän vieraana. Tapaamisessa vertailtiin Suomen ja Ruotsin ilmasto- ja teollisuuspolitiikan viimeisiä käänteitä ja tulevaisuuden mahdollisuuksia.

Emma Hakala ja Ville Lähde jatkoivat yhteistyötä Tulevaisuuskoulun kanssa oppilaitosten rehtorivalmennuksessa. Etäluentojen lisäksi Ville oli mukana hankkeen videosarjassa. Myös Paavo Järvensivua haastateltiin järjestäjätahon, Lasten ja Nuorten säätiön, sivuilla ekologisesta jälleenrakennuksesta ja työstä. Ville oli mukana toisessakin opetus- ja kasvatushankkeessa, OKKA-säätiön johdolla luodussa pedagogisessa video- ja opetusmateriaalikokonaisuudessa “Kohti kestävää ja hyvää elämää”. Ville puhui videollaan ekologisesta jälleenrakennuksesta. Tämän ohella Ville oli tieteellisenä kommentoijana Laura Ertimon ja Mari Ahokoivun teokselle Mikä mahti!, sparrasi englantilaisen taiteilijaduon “Cooking sections” teosta IHME Helsinkiä varten sekä osallistui toista vuotta TAH-säätiön asiantuntijaryhmään.

Jussi Ahokas ja Paavo Järvensivu osallistuivat toukokuiseen Beyond Growth -konferenssiin Brysselissä ja kirjoittivat siitä blogiimme suomeksi ja englanniksi. Heitä myös haastateltiin Radiogallerian teokseen “Talo – ja kolme tarinaa taloudesta”.

Tieteellisiä artikkeleita

Edellä mainitun yhteisartikkelin “Teollisen kestävyyssiirtymän tiedevetoinen suunnittelu” lisäksi vuoden aikana julkaistiin toinen merkittävä BIOS-yhteisartikkeli, Ville Lähteen johdolla laadittu “The crises inherent in the success of the global food system”. Artikkelilla on pitkät juuret, jotka ulottuvat Villen toukokuussa 2020 kirjoittamaan esseeseen “Ruokajärjestelmän menestyksessä muhivat kriisit”. Ville kertoi artikkelin kirjoitusprosessin vaiheista laajemmin kirjailijasivullaan. Joulukuussa hän vieraili Ulkopoliittisen instituutin Climate Briefing -webinaarissa ja esitteli tämän ja varhaisemman artikkelin teemoja Emma Hakalan haastateltavana. 

Jussi T. Eronen ja Tere Vadén olivat kanssakirjoittajia artikkelissa “Bottom-up estimation of the scope of tasks to completely phase out fossil fuels in Finland”. Muita kirjoittajia olivat Janne M. Korhonen sekä Simon Michaux, joka on tuttu GTK-yhteistyöstä viime vuodelta. Artikkelissa tehtiin ajatuskoe siitä, millaisia vaatimuksia nykyisen kaltaisen energiantuotannon ja -kulutuksen rakenteen korvaaminen asettaisi. Ilman kokonaiskulutuksen vähentämistä tehtävä on suunnattoman hankala ja synnyttää joka tapauksessa vaikeita valintatilanteita, mitä tulee luonnonvarojen käyttöön ja luonnon monimuotoisuuteen.

Tere oli mukana myös kirjoittamassa artikkelia “From the Archimedean point to circles in the sand—Post-sustainable curriculum and the critical subject”, joka käsittelee ympäristökriisin haasteita koulutukselle. Karoliina Lummaan “As in Forests, So in Verse” tarkastelee metsää suomalaisessa numerossa, ja Karoliinan luotsaama yhteisartikkeli “Itseksi puiden kanssa” tutkii puiden ja puusuhteiden merkityksiä minuuden ja oman elämän jäsentäjinä.

Jussi T. Eronen oli mukana kirjoittamassa useita artikkeleita, jotka käsittelevät resilienssin käsitettä, biodiversiteettiä ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta alkuperäiskansoille ja paikallisyhteisöille sekä arjen “peukalosääntöjen” historiaa. Kolmessa kirjan luvussa käsiteltiin NOW-fossiilitietokantaa sekä nisäkkäiden evolutiivisten painon muutosten suhdetta ympäristömuutoksiin.

Paavo Järvensivun artikkeli “Ekologinen jälleenrakennus: Mitä ja miksi?” ilmestyi kotimaisessa teoksessa Elämän vuoksi. Kirjoituskokoelma on ajankohtainen katsaus tutkijoiden ja yhteiskunnallisten vaikuttajien suhtautumisesta ympäristökriisin syihin, seurauksiin ja ratkaisuihin. Paavo kirjoitti myös Tero Toivasen ja Ville Lähteen kanssa artikkelin “Ekologisen jälleenrakennuksen haaste” teokseen Talouskuri tuli Suomeen.  

Muita kirjoituksia

Kirjojen kansissa ilmestyi vuoden mittaan muutakin. Ville Lähde kirjoitti esseen Maija Blåfieldin elokuvista kokoelmaan Mahdollisia mahdottomuuksia, ja hän esiintyi muiden kirjoittajien kanssa Blåfieldin näyttelyn avajaisissa Taidehallilla. Tero Toivanen kirjoitti luvun perussuomalaisesta ilmastopolitiikasta ja “vihreästä nationalismista” Hilary A. Mooren raporttiin Palava maailma, muuttuva Eurooppa. Paavo Järvensivun essee “Plan to Transform” julkaistiin teoksessa State of the Art.

Muutoin eri julkaisuissa ilmestyi vuoden mittaan toistakymmentä BIOS-tutkijoiden kirjoitusta. Edellä mainittujen lisäksi muun muassa tammikuussa Tero Toivanen kirjoitti Akava Works -artikkelisarjassa “Ilmasto & osaaminen, Osa 2” osaamisesta ja työllisyydestä kestävyyssiirtymässä. Maaliskuussa ilmestyi Politiikasta-lehdessä Jussi Ahokkaan luenta Marinin hallituksen talouspoliittisista käänteistä. Toukokuussa Antti Majava tarkasteli Etelä-Saimaassa kriittisesti Lappeenrannan kaupungin ilmasto- ja ympäristölupauksia. 

Elokuussa australialainen AEON-verkkolehti julkaisi Ville Lähteen kirjoituksen “The Polycrisis”, jonka pohjalta Ville piti myös keynote-esitelmän Joensuun YHYS Colloquiumissa. Villen essee maaperästä ja sen vaalimisesta ilmestyi Suomen Luonnossa. Jussi Ahokas ja Paavo Järvensivu tarkastelivat Bidenin hallinnon teollisuuspolitiikkaa Voiman talousliitteessä.

BIOS-blogi

Blogimme julkaisutahti on ollut vilkas. Ensimmäiseksi mainittakoon kuitenkin, että myös blogissa julkaistava BIOS-uutiskirje on muodostunut yhä tärkeämmäksi viestikanavaksi sosiaalisen median mullistusten aikana. Uutiskirjeissä paitsi kerrotaan tutkimusyksikön toiminnasta myös julkaistaan perusteellisia koosteita ajankohtaisista aiheista sekä tutkimuksista, joihin olemme tutustuneet: ilmastonmuutoksen lukupaketti helmikuussa, maaliskuussa katsaus aavan meren sopimukseen ja merenalaiseen kaivostoimintaan, huhtikuussa IPCC:n kuudennesta arviointiraportista sekä ruokahävikistä, elokuussa Yhdysvaltain IRA:sta ja “bidenomicsista”, lokakuussa Jason Hickelin ja kumppanien tuoreista tutkimuksista, ja joulukuussa vuoden ympyrä sulkeutui toisella ilmastonmuutoksen lukupaketilla. 

Vuoden mittaan blogissa on ilmestynyt useita BIOS-tutkimustyön perusteita avaavia populaareja kirjoituksia kuten “Mitä on monikriisi?”, “Yhteiskunnallinen aineenvaihdunta – mitä se on?”, “Mitä on vetytalous?” sekä “Miksi biodiversiteetin turvaamisesta luistetaan niin helposti?” Nämä kirjoitukset laati Ville Lähde joko yksin tai yhteistyössä BIOS-kollegoiden kanssa. Niin ikään BIOS-työn peruskysymyksiin tarttuen Karoliina Lummaan tarkasteli kulttuurisen muutoksen ja kulttuurin tutkimisen tärkeyttä ekologisessa murroksessa kirjoituksissaan “Kulttuuri ja kestävyysmurros” sekä “Kulttuuri suomalaisessa luonnonvarahallinnassa”. Emma Hakalan kanssa kirjoitettu “Elonkirjo ja kulttuuri osana kokonaisturvallisuutta” oli vuoden viimeisimpiä julkaisuja.

Blogissa on ilmestynyt lisäksi lukuisia ajankohtaiseen keskusteluun osallistuvia artikkeleita. Jussi Ahokas tarkasteli IPCC:n kuudennen arviointiraportin talousnäkemyksiä, Ville Lähde ja Tero Toivanen Petteri Taalaksen virheellisiä väestönäkemyksiä ja niiden vaikutusta, Ville Lähde EU:n energiansäästötavoitteesta syntynyttä kiistaa, IPCC:n kuudetta arviointiraporttia sekä ilmastonmuutoksen ja ilmastopolitiikan tilaa Dubain COP28:n alla.

Valiokuntalausunnot

Vuoden mittaan BIOS laati toistakymmentä lausuntoa Eduskunnan eri valiokunnalle. Tammikuussa lausuimme valtiovarainvaliokunnalle EU:n talouspolitiikasta, talousvaliokunnalle biopolttoöljyn jakeluvelvoitteesta ja valtiovarainvaliokunnan verojaostolle energia-alan voittoveroista. Valtiovarainvaliokunnan verojaostolle lausuimme helmikuussa myös polttoaineveron alentamisesta.

Syyskuussa valtiovarainvaliokunta, talousvaliokunta ja suuri valiokunta saivat lausuntomme finanssipolitiikan säännöistä. Talousvaliokunnalle lausuimme samassa kuussa aiheesta rahoituskehys, strategisten teknologioiden kehysväline ja omien varojen järjestelmä – suurelle valiokunnalle osin samoista aiheista. Suuri valiokunta sai myös lausunnon koskien EU:n omia varoja.

Talousvaliokunnalle lausuimme lokakuussa kestävän rahoituksen taksonomiasta, valtiovarainvaliokunnalle talousarviosta 2024 ja julkisen talouden suunnitelmasta 2024-27 (talousvaliokunta sai lausunnon samasta aiheesta). Valtiovarainvaliokunnan verojaostolle lausuimme marraskuussa polttoaineiden valmisteverosta ja talousvaliokunnalle hiilirajamekanismista.

Podcasteja ja esiintymistallenteita

Mainitun uuden BIOS-podcastsarjan lisäksi tutkijamme ovat esiintyneet useissa podcasteissa, ja verkosta löytyy monia tallenteita heidän esiintymisistään. Kattavasti olemme koonneet näitä vuosien varrelta kotisivun arkistoon. Alla on joitain esimerkkejä.

Tammikuussa Jussi Ahokas puhui Sijoituskästissä keskuspankeista ja Emma Hakala My Energy 2050 -sarjassa ilmastoriskeistä ja geopoliittisista riskeistä. Helmikuussa Jussi Ahokas oli Protopia-podcastin ensimmäinen vieras, aiheena tietysti ekologinen jälleenrakennus. Maaliskuussa Jussi Ahokas keskusteli Politiikkaradiossa Marinin hallituksen talouslinjasta ja huhtikuussa kiertotaloudesta Kalevi Sorsa -säätiön sarjassa. Paavo Järvensivu taas vieraili Greenpeacen Luonnon tietotoimistosta keskustelemassa vaalituloksesta. Toukokuussa Espoon kaupungin Kasvu & Kipu -sarjassa Paavo Järvensivu vastasi kysymykseen “Voiko kasvu olla kestävää?”, ja samaa teemaa käsiteltiin Ilmastovaroituksen degrowth-jaksossa. 

Marraskuussa Tero Toivanen oli keskustelemassa talouskurista Politiikkaradiossa sekä Kalevi Sorsa -säätiön podcastissa “ympäristöpolitiikan hallavuosista”. Tere Vadén taas puhui Elonkehän podcastissa öljystä ja Karoliina Lummaa Radio Fiskarsissa luontokadon kulttuurisista ja yhteiskunnallisista ulottuvuuksista.

Esiintymistallenteita löytyy tammikuun Tieteiden yöstä kaksi, Paavo Järvensivun ja Karoliina Lummaan esityksistä. Maaliskuussa Paavo oli mukana Paavo Finnwatchin tilaisuudessa “Miten vihreälle siirtymälle saadaan kansalaisten tuki?” Ville oli marraskuussa Tampereella toinen pääpuhuja Pirkanmaan kiertotaloushankkeen tilaisuudessa.

BIOS tiedotusvälineissä

Erilaisia lehti- ja verkkohaastatteluita tai uutisohjelmien haastatteluita oli vuoden mittaan BIOS-tutkijoilla nelisenkymmentä. Helmikuisessa Kansan Uutisten haastattelussa Ville Lähde esitteli ekologisen jälleenrakennuksen perusajatuksia ja vastasi kysymyksiin mm. kaivosteollisuudessa. Paavo Järvensivu taas oli toinen haastateltava Maailman kuvalehden kaksoishaastattelussa, joka käsitteli talouskasvua, sekä asiantuntijaäänenä Apu-lehden jutussa arkisesta päästöjen vähentämisestä. Maaliskuussa Ville Lähde kommentoi Kehitys-lehdessä väestöasioita ja Tere Vadén puhui Elonkehässä öljynsumuisasta tulevaisuudesta. 

BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas, jonka mediaesiintymisiä oli parikymmentä, puhui maaliskuussa Kansan Uutisissa finanssikriisin uhasta, Iltalehdessä inflaatiosta, Ylen ykkösaamussa pankkikriisistä ja Ylen aamussa keskuspankeista.

Huhtikuussa Ville Lähde kommentoi Kansan Uutisissa puolentoista asteen tavoitetta, ja Antti Majava oikoi Maaseudun tulevaisuudessa harhakäsityksiä tuulivoimasta. Toukokuussa Tero Toivanen puhui Helsingin Sanomissa talouskurista, ja Jussi Ahokas vieraili Ylen aamussa keskuspankin koronnostojen tiimoilta, Ylen Ykkösaamussa samasta aiheesta ja kommentoi Kansan Uutisille työllisyyslaskelmia.

Elokuussa Ville Lähde kommentoi Ylen jutussa ylikulutuspäivää ja ekologisen jalanjäljen mittaria (ks. lisää täältä). Antti Majava oli IHME Helsingin haastateltavana. Syyskuisessa Helsingin Sanomien jutussa Ville Lähde puhui ekofasismista. Syyskuun mittaan BIOS-ekonomistille oli taas kysyntää: Jussi Ahokasta haastateltiin Iltalehteen talouden tilasta, Ylelle polttoaineiden hinnoista, Ylen ykkösaamuun taantumasta, Kansan Uutisiin julkisesta taloudesta ja velasta, Iltalehteen deflaatiosta, Ylelle uudestaan polttoaineiden hinnoista, samoin Iltalehteen. Emma Hakalaa haastateltiin Maailman kuvalehteen ilmastonmuutoksesta ja turvallisuudesta.

Joulukuussa Jussi Ahokas puhui vielä luontokadon hillinnästä Imagessa ja Kansan Uutisissa taantumasta, Tero Toivanen kommentoi Tekijä-lehdessä talouskasvua ja Ville Lähde Kehitys-lehdessä valtioiden ja kansalaisyhteiskunnan roolia ilmastotoimien kiihdyttämisessä.

Rauman sellutehdas. Kuva: Wikimedia Commons

Luvitus on tärkeimpiä oikeudellisia keinoja hallita yksityisten teollisten hankkeiden ympäristövaikutuksia. Ympäristölupaa on haettava, jos yksityisen toimijan toiminnan harjoittamisesta aiheutuu ympäristön pilaantumisen riskiä. Ennen luvan myöntämistä, suunnitteluvaiheessa, teollisen tai muun lupaa vaativan hankkeen ympäristövaikutuksia arvioidaan ympäristövaikutusten arviointimenettelyssä. Lupaharkinnassa huomioon otettava ympäristölainsäädännöllinen kehys velvoittaa ympäristölupaviranomaisia varmistamaan, ettei suunniteltu teollinen toiminta johda laissa kiellettyyn ympäristön saastumiseen tai sen riskiin. 

Paikallisia ympäristövaikutuksia, joita luvissa arvioidaan, ovat erityisesti tehtaan aiheuttamat päästöt vesistöön, maaperään ja ilmaan (pois lukien kasvihuonekaasut, joita säännellään päästökaupan keinoin). Päästökuorman perusteella arvioidaan myös tehtaan tai tehdaskompleksin vaikutuksia ekosysteemeihin sekä suojeltuihin luontotyyppeihin ja lajeihin. Ympäristölupaprosessit ovat myös olennainen osa teollisten teknologioiden luvittamista ja kokonaisuudessaan olennainen suojatoimi sen varmistamiseksi, että toiminnan kielteiset ympäristövaikutukset estetään tai minimoidaan.  Ympäristölupaprosesseissa ei ole tarkoitus arvioida suunnitellun teollisuuslaitoksen laajempia kestävyysvaikutuksia, vaan niissä keskitytään ennen kaikkea paikallisiin ympäristövaikutuksiin. Akkutehtaan kohdalla ei arvioida sen tulevia vaikutuksia yhteiskunnan sähköistymiseen, eikä biotaloustehtaan kohdalla arvioida sen vaikutuksia maankäyttösektoriin metsänhakkuiden muodossa. 

Ympäristövaikutusten arviointi perustuu usein luonnontieteellisiin mallinnuksiin hankkeen mahdollisista vaikutuksista, ja sen tarkoituksena on varmistaa, että suunnitellun toiminnan vaikutukset ympäristöön selvitetään riittävän perusteellisesti. Tämä on erityisen tärkeää silloin, kun hankkeen odotetaan aiheuttavan merkittäviä haitallisia ympäristövaikutuksia, esimerkiksi vesistön tilan heikkenemistä, maaperän pilaantumista tai vaikutuksia Natura 2000 -alueisiin ja muihin luonnonsuojelulailla suojattuihin ympäristöarvoihin.

Kunnianhimoiset ilmastotavoitteet ovat kuitenkin luoneet jännitteen paikallista ympäristöä suojelevien lupaprosessien ja niiden ilmastoteknologioiden skaalaamisen välille, joiden ympäristövaikutuksia ei laajasti tunneta. Suomessa vihreän siirtymän kannalta tärkeät investointihankkeet voivat pyytää etusijamenettelyä yleensä pitkäksi venyvien lupaprosessien vauhdittamiseksi, minkä lisäksi uusiutuvan energian tuotantolaitosten lupamenettelyä on tehostettu. (Ympäristöluvat ja ympäristönsuojelun valvonta – Ympäristöministeriö) Hiilineutraaliin teollisuuteen tähtäävää nettonollateknologian käyttöönottoa edistävät hankkeet nauttivat vastaisuudessa helpotetuista lupaprosesseista myös Euroopan unionin ilmastotavoitteiden ja Ukrainan sodan kirvoittaman RePowerEU-suunnitelman ja Vihreän kehityksen teollisuusohjelman mukaisesti.

Euroopan komission tuoreet lupaprosesseja sujuvoittavat säädösesitykset

Euroopan komissio on ottanut nettonollateollisuuteen tähtäävässä säädösesityksessään tavoitteeksi, että strategisten nettonollateknologioiden valmistushankkeiden ympäristölupamenettelyt olisivat ennakoitavia ja nopeita, joten niissä olisi hyödynnettävä kaikki mahdollisuudet yksinkertaistaa vaadittuja arviointeja ja luvan saantia. Tämä tulisi tehdä heikentämättä ympäristönsuojelun tasoa EU:ssa. EU-komission mukaan strategisia nettonollateknologioita ovat aurinkosähkö- ja aurinkolämpötekniikat, maatuulivoiman ja merituulivoiman teknologiat, akku- ja varastointiteknologiat, lämpöpumput ja maalämpötekniikat, elektrolyyserit ja polttokennot, kestävät biokaasu- ja biometaaniteknologiat, hiilidioksidin talteenotto- ja varastointiteknologiat sekä sähköverkkoteknologiat. (Nettonollateollisuutta koskeva säädösesitys, Annex) Säädöksen tavoitteena on varmistaa, että liitteessä lueteltujen strategisten nettonollateknologioiden valmistuskapasiteetti unionissa on vuoteen 2030 mennessä täysin tai likipitäen saavuttanut vertailuarvon, joka on vähintään 40 prosenttia vuodeksi 2030 asetettujen unionin ilmasto- ja energiatavoitteiden saavuttamiseksi tarvittavien vastaavien teknologioiden vuotuisista käyttöönottotarpeista sekä turvata EU:n sisämarkkinoille saatettujen nettonollateknologioiden vapaa liikkuvuus. (Nettonollateollisuutta koskeva säädösesitys, art. 1(2))

EU-komissio näkee teollisuuden nettonollasäädöksen perusteella strategisten nettonollateknologioiden valmistusta edistävien hankkeiden palvelevan merkittävällä tavalla yleistä etua, joten uusissa lupa-asioissa voitaisiin ehdotetun säädöksen mukaan soveltaa yksinkertaistettua arviointia. Tämä tarkoittaa harkittujen poikkeuksien myöntämistä tietyistä EU:n ympäristölainsäädännön pykälistä sekä lintu- ja luontodirektiivin poikkeussääntöjen soveltumisalan tarkentamista. Komission säädösehdotuksen mukaan tilanteessa, jossa vesipuitedirektiivin ja/tai lintu- ja luontodirektiivien poikkeuspykälien ehdot täyttyvät, vastuullinen lupaviranomainen voi päättää, että strategisen nettonollahankkeen tuoma julkinen etu menee luonnon ja ympäristönsuojeluun liittyvien julkisten etujen edelle ja että sen vuoksi hanke voidaan hyväksyä. (Nettonollateollisuutta koskeva säädösesitys, johdanto, kohta 51 ja art. 13(4)) 

Huolimatta tavoitteesta olla heikentämättä ympäristönsuojelun tasoa, EU-komissio suunnittelee siis eri ympäristödirektiivien poikkeussäännösten aktiivista käyttöönottoa ja niiden soveltumisen uudelleen arviointia, lisäämällä nettonollateknologiat “yleisen edun” määritelmään. (Nettonollateollisuutta koskeva säädösesitys, art. 12(3))  Esimerkiksi poikkeaminen luontodirektiivin mukaisista luontotyyppien ja Natura 2000-verkostoon kuuluvien luontoarvojen suojelusta vaatii erittäin tärkeän ja pakottavan yleisen edun olemassaoloa, ilman vaihtoehtoisen ratkaisun mahdollisuutta. (Luontodirektiivi, art. 6(4)), implementoitu Suomen luonnonsuojelulakiin 39§ ja 66§). Komission säädösesityksen nojalla nettonollateknologian valmistaminen teollisuushankkeessa nähdään tälläisen “pakottavan yleisen edun” käsillä oloa puoltavaksi perusteeksi lupaharkinnassa, mikä edesauttaa luvan saantia, luonnonsuojelunormien sitä estämättä.

Koska komission esitys ei tee eroa eri nettonollateknologioiden välillä niiden skaalautuvuuden ja kehitysasteen osalta, ei se tältä osin välttämättä ohjaa jäsenvaltioiden investointipäätöksiä teollisten teknologioiden osalta suuntaan, joka voisi turvata nopean siirtymän kohti puhtaan energian tuotantoa ja yhteiskuntien sähköistymistä. Talteenotossa savukaasuista (CC) on merkittävä ero siinä, syntyvätkö savukaasut biomassojen (BECC) vai fossiilisten polttoaineiden poltossa tai muissa teollisuusprosesseissa. Toinen keskeinen ero hiilen talteenottoteknologioiden välillä on se, pyritäänkö talteenotettu hiili varastoimaan pitkäaikaisesti (CCS) vai palauttamaan kiertoon todennäköisesti lyhytikäisissä tuotteissa (CCU). Hiilen talteenotto voi siis päätyä jatkamaan fossiilisten polttoaineiden käyttöä. Se voi myös luoda polkuriippuvuutta, joka vaikeuttaa siirtymää nettonollasta kohti nettonegatiivisuutta. Tätä problematiikkaa käsiteltiin aiemmassa BIOS-kirjoituksessa.

Kun uusiutuvien energianlähteiden varaan rakentuva sähköistyminen ja ilmastonmuutoksen torjunta etenevät, metallien ja mineraalien kysyntä kasvaa nopeasti tehden kriittisten raaka-aineiden sääntelystä tärkeää. Kriittisten raaka-aineiden lisääntyvä tarve luo painetta niiden louhinnan, jalostuksen ja kierrättämisen lisäämiseen EU-alueella, mihin EU on reagoinut kriittisiä raaka-aineita koskevalla säädöksellä, jolla pyritään turvaamaan kriittisten raaka-aineiden monipuolinen, kohtuuhintainen ja kestävä saanti EU:ssa ja täten vähentämään riippuvuutta Euroopan unionin ulkopuolisista maista. Komission säädösesityksen mukaan enintään 65 prosenttia kunkin strategisen raaka-aineen vuotuisesta kulutuksesta unionissa missä tahansa asiaankuuluvassa jalostusvaiheessa saa olla peräisin yhdestä ainoasta EU:n ulkopuolisesta maasta.  

Unionin vuonna 2020 päivitetty kriittisten raaka-aineiden luettelo osoittaa, että sähköajoneuvojen akkuihin ja energian varastointiin EU tarvitsisi jopa 18 kertaa enemmän litiumia ja viisi kertaa enemmän kobolttia vuoteen 2030 mennessä sekä melkein 60 kertaa enemmän litiumia ja 15 kertaa enemmän kobolttia vuoteen 2050 mennessä. Harvinaisten maametallien – joita käytetään esimerkiksi sähköajoneuvoissa, digitaalisissa teknologioissa tai tuuligeneraattoreissa – kysyntä voisi kasvaa kymmenkertaiseksi vuoteen 2050 mennessä. (Mineral Resource Governance in the 21st Century and a sustainable European Union | SpringerLink) Komissio onkin esittänyt kriittisten raaka-aineiden hankintaa koskevassa säädöksessään hankintaan liittyvien lupa-prosessien sujuvoittamista. (Nettonollateollisuutta koskeva säädösesitys, luku 2)

Erityisesti kriittisten raaka-aineiden louhinta ja jalostus ovat potentiaalisia ympäristöä ja ihmisten terveyttä vaarantavia toimia, joita pyritään hallitsemaan luvituksen keinoin. Komissio kuitenkin toteaa säädösehdotuksessaan, että tavoitteena on korkean ympäristönsuojelun tason varmistaminen kriittisten raaka-aineiden kierrätettävyyttä ja kestävyyttä parantamalla. (Kriittisten raaka-aineiden hankintaa koskeva säädösesitys, art. 1(2)d) Lisäksi nopeutettuun lupaprosessiin oikeutetuilta hankkeilta vaaditaan julkisen edun mukaisuutta sekä julkisen terveyden ja turvallisuuden edistämistä, minkä nähdään toteutuvan luontodirektiivin, vesipuitedirektiivin ja lintudirektiivin poikkeussäännöksien ehtoja seuraamalla. (Kriittisten raaka-aineiden hakintaa koskeva säädösesitys, art. 7(2).) Ympäristön ja terveyden suojelu on siis pyritty huomioimaan osana raaka-aineiden hankintaa koskevaa sujuvoitettua luvitusta.  Kuitenkin vasta käytäntö näyttää, toteutuvatko säädösehdotuksen tavoitteet. 

Kuten todettu, ympäristölupaviranomaisen tai edes tuomioistuimen työnkuvaan ei kuulu arvioida teollisuushankkeiden ilmastohyötyjä suhteessa paikallisiin ympäristövaikutuksiin vaan keskittyä nimenomaisesti jälkimmäiseen. Näin ilmastonmuutoksen torjuntaan tarvittavien teollisuushankkeiden luvittamisen sujuvoittaminen voidaan nähdä ylätason ohjauksena kohti haluttua tasapainoa (trade-off) ilmastotavoitteiden ja paikallisen ympäristönsuojelun välillä.  

Uudet teknologiat aiheuttavat uusia riskejä paikalliselle ympäristölle teollisuuden sijaintipaikassa, mutta tämä riski tulee suhteuttaa fossiilitalouden jatkumisesta aiheutuvaan riskiin, joka on joka tapauksessa suurempi ympäristön tilan heikkenemisen kannalta. Tieteellisen epävarmuuden olemassaolo ei saa siis johtaa täyteen toimettomuuten teollisuuden vihreää siirtymää rakennettaessa, vaan teknologioiden kehittämiseen ja testaamiseen on investointava niiden skaalautuvuuden mahdollistamiseksi.  Uusien teollisuuden teknologioiden ja fossiilitalouden aiheuttamia ympäristöriskejä on kuitenkin vaikea verrata, sillä jälkimmäisen ympäristövaikutukset tunnetaan laajalti, mutta uusien teknologioiden kohdalla epävarmuus ympäristövaikutuksista on laajaa. Poikkeuksia vihreään teollisuuden murrokseen tähtäävien teollisten teknologioiden valmistuksen kohdalla on kuitenkin vaikeaa perustella ilman samanaikaista aktiivista fossilitalouden alasajoa.

Suomen hallitusohjelman skenaario teollisten investointien vauhdittamiseksi

Suomen nykyisen hallituksen ympäristölupien sujuvoittamis- ja keventämishankkeen perimmäisenä tarkoituksena on lisätä teollisia investointeja Suomeen, sillä investointien on nähty estyvän pitkien lupaprosessien seurauksena. Eri lupaprosessien ”yhden luukun” hallinnollisen keskittämisen (one-stop shop) lisäksi hallitusohjelman tavoitteena on lakisääteisen ja sitovan aikarajan asettaminen investointeja edellyttäville kaavoitus-, rakennus-, ympäristö- ja vesilupaprosesseille, jonka ylittyessä viranomaiset ovat velvollisia alentamaan toiminnanharjoittajan palvelumaksuja. Tavoitteena on, että lupakäsittelyjä yhdistämällä hakemus johtaa lähtökohtaisesti yhteen viranomaispäätökseen ja valitusmahdollisuuteen. Hallitusohjelmassa ei siis kategorisoida hankkeita, joiden osalta luvitusta sujuvoitetaan, vaan sujuvoittaminen näyttää kohdistuvan teollisuuden luvitusprosesseihin kauttaaltaan. Ilmastotavoitteiden osalta kuitenkin väläytetään painopisteenä päästöjä vähentävien ja hiiltä talteen ottavien ratkaisujen kehitys, jopa siinä määrin, että Suomella olisi mahdollisuuksia hiilidioksidin talteenoton ja hyödyntämisen edelläkävijäksi. 

Hallitusohjelman mukaan vesipuitedirektiivin mahdollistamat kansalliset joustot otetaan käyttöön ja vesienhoitosuunnitelmia tarkastellaan, lisäksi hallitus arvioi varovaisuusperiaatetta sekä sen tulkinnan vaikutuksia lupaehtoihin ja lupien hyväksymiseen. Vesipuitedirektiivin ja varovaisuusperiaatteen nykyistä tulkintaa ilmentää korkeimman hallinto-oikeuden merkittävä Finnpulp-tapaus. Suuren biotuotantolaitoksen luvan saanti estyi vesipuitedirektiivin tiukan tulkinnan seurauksena, jossa varovaisuusperiaatteella oli oma roolinsa. Varovaisuusperiaate soveltuu erityisesti tilanteisiin, joissa tieteelliset näytöt ovat epäselviä tai asiantuntijoiden keskuudessa kiisteltyjä, ja alustava ja objektiivinen tieteellinen riskinarviointi herättää perusteltua huolta siitä, että aine, tuotantoprosessi tai tuote voi muodostaa lailla kielletyn uhan ihmisten terveydelle tai ympäristölle. Varovaisuusperiaate, ympäristölakien tulkinnan ohjaajana, kehottaa meitä pysähtymään ja arvioimaan ennen kuin syöksymme luvittamaan innovatiivisia teollisuushankkeita, jotka saattavat aiheuttaa lailla kiellettyjä ympäristövaikutuksia. Tällainen kehotus ei kuitenkaan sovi yhteen sääntelyn joustavuutta suosivan politiikan kanssa, eikä se ole sopusoinnussa yritysten odotusten kanssa talousympäristössä, jossa kilpailu kovenee, lama kolkuttaa ovella, eikä riittävän selkeää sääntely-ympäristöä tai tukipolitiikkaa (vihreän siirtymän) teollisten investointien mahdollistamiseksi ole saatavilla. 

Hallitusohjelmassa suunnitellulla vesipuitedirektiivin joustojen käyttöönotolla ja varovaisuusperiaatteen tulkinnan tarkastelemisella pyritään vähentämään Finnpulp Oy:n kaltaisille toiminnanharjoittajille koituvaa epävarmaa tilannetta, jossa investointi voi estyä paikallisten ympäristövaikutusten vuoksi. Hallitusohjelman tavoitteena on siis vähentää ”epävarmuuksia” uusien lupien lupaharkinnassa sekä viranomaisten ja tuomioistuinten tulkintakäytänteissä. Varovaisuusperiaate, oikeudellisena tulkinta- ja ratkaisuperiaatteena, ohjaa lupaviranomaisten ja tuomioistuinten tulkintaa tieteellisesti epävarmoissa tilanteissa ympäristön hyväksi niin, että mitä vaarallisemmasta seurauksesta epäillään olevan kysymys, sitä varmemmin periaate ohjaa kohti luvan myöntämisen estymistä. Hallitusohjelmassa “epävarmuus” ei suinkaan viittaa epävarmuuteen hankkeen tulevista ympäristövaikutuksista, jota ympäristöviranomaiset ja valituksen seurauksena hallinto-oikeus tutkivat lupaharkinnassa. Hallituksen kontekstissa ”epävarmuus” viittaa  toiminnanharjoittajan ottamaan riskiin siitä, ettei suunnitellulle hankkeelle saadakaan lupaa, jolloin investointi estyy. Kyseisen “epävarmuuden” vähentämiseen tähtää myös hallitusohjelmassa mainittu lainsäädännön “selkiyttäminen” niin, että myös toiminnanharjoittajan vapaaehtoiset kompensaatiotoimet voivat puoltaa luvan myöntämistä lupaharkinnassa.

Hallituksen suunnittelema vesipuitedirektiivin tulkinnan joustavuuden lisääminen olisi Euroopan unionin tuomioistuimen Weser-ratkaisun vastaista, mutta eri lakien tulkinnan kehittäminen ei ole hallituksen käsissä, vaan määrittyy tuomioistuinten tulkintakäytännössä. Weser-ratkaisu osoittaa, että vesipuitedirektiivin ympäristötavoitteet sitovat jäsenvaltioiden lupaharkintaa, ja Suomen korkeimman hallinto-oikeuden Finnpulp-ratkaisu seuraa Weser-ratkaisua. Kaikkien jäsenvaltioiden laintulkinnan – viranomaisissa ja tuomioistuimissa – täytyy olla linjassa EU-tuomioistuimen tulkinnan kanssa EU-oikeuden etusijaperiaatteen mukaisesti, joten joustavuuden lisääminen ohi EU-tuomioistuimen tulkinnan ei ole EU-oikeuden rajoissa mahdollista. Kyseiseen vesipuitedirektiivin tulkintakäytännön kehitykseen liittyen, syksyllä 2023 valmistui ympäristöministeriön asettaman työryhmän mietintö hallituksen esitykseksi eduskunnalle vesienhoidon ja merenhoidon järjestämisestä annetun lain, ympäristönsuojelulain ja vesilain muuttamisesta. Lakeja täytyy muuttaa vastaamaan EU-tuomioistuimen tulkintakäytännössä kehittynyttä vesipuitedirektiivin tulkintaa, joka on vesienhoidon ympäristötavoitteiden ja vesien tilan heikentämiskiellon osalta velvoittavampi, kuin mihin kyseisten suomalaisten lakien nykyinen sanamuoto ohjaa. Jos päinvaistoin vesipuitedirektiivin vaatimuksia heikennettäisiin joustavoittamalla lakien sanamuotoja erilaisten tulkintojen mahdollistamiseksi, olisi tällainen käytäntö mitä todennäköisimmin EU-oikeuden vastaista. 

Epävarmuuden huomioiva varovaisuusperiaate tulkittuna yhdessä vesienhoitonormien kanssa, ohjaa uuden teollisuuden sijoitusvalintoja paikallisen ympäristön kannalta parempaan suuntaan, siten ettei pilaantumisvaarassa olevalle alueelle rakenneta uutta teollisuutta, kun ympäristöriskit ovat merkittäviä. Esimerkiksi BASF Battery Materials Finland Oy ei saanut lupaa rakentaa akkumateriaalitehdastaan Kokemäelle, sillä tehdasalue olisi sijainnut pääosin Järilänvuoren 1-luokan pohjavesialueella. Suurimmat esteet luvan myöntämiselle liittyivät pohjaveden saastumiseen ja ympäristöriskien aiheuttamiseen suunnitellusta sulfaattipitoisen jäteveden purkamisesta Kokemäenjoen vesistöön. Vaikka BASF Oy väitti riskin olevan vähäinen, korkein hallinto-oikeus katsoi todistusaineiston riittämättömäksi. Samainen akkumateriaalitehdas on kuitenkin saanut luvan Harjavallalle kattavien lisäselvitysten ja paremman sijaintivallinnan ansiosta. Lupaprosessit voisivat olla huomattavasti sujuvampia, jos teollisuuslaitosten sijoittamisen ohjaus ei jäisi viimesijaisimman tahon eli korkeimman hallinto-oikeuden ratkaistavaksi, vaan toiminnanharjoittajalla olisi käytössään tietoa ja keinoja, joiden avulla paikantaa optimaalinen sijaintipaikka ennen lupaprosessin aloittamista. 

Vanhat ja uudet luvat kestävyysmurroksessa

Vanhojen ja uusien lupien epätasa-arvo-ongelma juontaa juurensa syvälle historiaan ja liittyy lain taannehtivan vaikutuksen kieltoon. Ennen 1970-lukua ympäristönormeja ei nykyisessä muodossaan ollut, ja ympäristönsuojelulain alkutaipaleella luvan saamisen ehdot olivat lievemmät. Voimassa oleva oikeudellinen kehys suojaa olemassa olevia ympäristölupia ja tarjoaa vain rajoitetusti kannustimia nykyiselle saastuttavalle (fossiili)teollisuudelle investoida toimintansa kehittämiseen teollisuuden vihreän siirtymän edistämiseksi. Koska oikeudellisia keinoja kaikkien ympäristölupien väliseen suhteuttamiseen ei ole, ympäristölupaa ensimmäistä kertaa hakevan on täytettävä tiukemmat vaatimukset nykyisen ympäristösääntelyn puitteissa. Kestävyysmurroksen kontekstissa onkin tarpeen tarkastella uudelleen nykyistä oikeudellista kehystä ja tutkia tapoja kannustaa ja tukea vihreän siirtymän kannalta olennaisia investointeja samalla varmistaen, että nykyiset teollisuuslaitokset jatkavat toimintansa ympäristövaikutusten tehokasta vähentämistä. 

Nykyiset, asteittain tiukentuneet, päästönormit eivät suoraan velvoita päivittämään lainsuojaa nauttivia lupia, mikä voidaan nähdä vanhojen laitosten kilpailueduksi, sillä ympäristönsuojelusta seuraa aina myös kustannuksia. Toiseksi, vanhat laitokset saattavat olla jo aiheuttaneet esimerkiksi vesistön tilan huononemisen, ja uusissa lupahakemuksissa on otettava huomioon myös vesistöjen kokonaiskuormitus. Uuden tehtaan on täytettävä niin tiukat päästövaatimukset, ettei se aiheuta riskiä vesistön heikentymisestä vesipuitedirektiivin vastaisesti. Kolmanneksi, jos luvanvarainen laitos muuttaa toimintaansa merkittävästi (esimerkiksi ottamalla käyttöön parempaa teknologiaa), lupaa on ympäristönsuojelulain nojalla arvioitava uudelleen viranomaisessa. (Ympäristönsuojelulaki, 29§)

Vanhojen lupien ja ilman lupaa toimivien bensa-asemien luvan tarpeen uudelleen arviointi toiminnan olennaisen muutoksen johdosta on aiheuttanut lupien menettämisen pohjavesialueilla, sillä sijoitusalueiden maaperä- ja pohjavesiolosuhteissa ei voitu tehokkaasti ehkäistä bensa-aseman aiheuttamaa pohjaveden pilaantumisen vaaraa. (KHO:2010:28, KHO:2011:37, KHO:2015:45, KHO:2020:13) Vuonna 2021 vanha bensa-asema sai kuitenkin jatkaa toimintaansa, sillä pohjaveden hyvä sijainti maaperässä jakeluaseman alueella, virheettömästi toteutetut tekniset ja rakenteelliset suojausratkaisut, päästöjen havainnointijärjestelmät, sekä asianmukaiset onnettomuuksien torjuntasuunnitelmat, yhdessä korkeimman hallinto-oikeuden lupaehtoihin tekemien muutosten kanssa, vakuuttivat korkeimman hallinto-oikeuden siitä, että toiminnasta aiheutuva pohjaveden pilaantumisriski oli selvitetty riittävän tarkasti ja pysyi erittäin pienellä tasolla.  (KHO:2021:34) 

Toiminnan olennainen muuttaminen saattaa siis johtaa luvan epäämisen, jos luvan uudelleenarvioinnissa tulee esiin lailla kiellettyjä vaikutuksia ihmisten terveydelle ja/tai ympäristölle, joita ei olla aiemmin arvioitu tai ne on arvioitu puutteellisesti suhteessa nykyiseen normistoon. Toiminnanharjoittajalla ei siis ole tarvittavia kannustimia kehittää toimintaansa, kun laitos on niin vanha, ettei lupaa alun perin vaadittu tai se myönnettiin löyhemmin ehdoin kuin nykyiset ympäristönormit edellyttävät ja jos epäillään uuden ympäristövaikutusten arvioinnin vievän luvan kokonaan tai tiukentavan lupaehtoja kohtuuttomasti. Kannustimien puutetta edustaa myös vesipuitedirektiivin poikkeussäännös, joka koskee vain uusia hankkeita. Vesienhoidon ympäristötavoitteista voidaan rajoitetuin edellytyksin poiketa yleisen edun kannalta tärkeän, uuden merkittävän hankkeen toteuttamiseksi, lieventämällä vesimuodostumakohtaisia ympäristötavoitteita tai pidentämällä tavoitteiden saavuttamisen määräaikoja. (Vesipuitedirektiivi, art. 4 (4–5, 7), implementoitu Suomen lakiin vesienhoidon ja merenhoidon järjestämisestä, 23–25 §) Kyseinen poikkeusmahdollisuus ei kuitenkaan sovellu tilanteisiin, joissa vanha teollisuuslaitos muuttaa merkittävästi toimintaansa, mikä voi pahimmillaan kannustaa uuden tehtaan rakentamiseen vanhan laitoksen ominaisuuksien parantamisen sijaan. Vanhojen teollisten laitosten toiminnan olennainen muuttaminen, esimerkiksi parempien puhdistusteknologioiden käyttöönotto, on kuitenkin olennainen osa teollista kestävyysmurrosta, silläkin uhalla, että lappu jää luukulle. 

Tarvitaan oikeudellisia keinoja, jotta vanhoja lupia voidaan tarkistaa kestävyysperustein ohittaen tapauskohtaisesti lain taannehtivuuden kiellon ja teollisten toimijoiden oikeusturvan, suuremman yleisen edun hyväksi. Tarvitaan tulkinta, jossa yleinen etu ja muut perusoikeudet painavat enemmän kuin luvan nauttima oikeussuoja. Tällaisesta kehityksestä antaa toivoa se, että EU-komissio edistää lupien kattavampaa jälkikäteistä tarkistamista teollisuuden päästödirektiivin uudistusehdotuksella, joka vahvistaa uusien ja vanhojen lupien integroitua lähestymistapaa muuttamalla direktiivin 21(3) artiklaa. Artikla edellyttää toimivaltaista viranomaista varmistamaan, lupaehtoja tarkistamalla ja tarvittaessa muuttamalla, että teollisuuslaitos noudattaa teollisuusalakohtaisia ja kyseiseen toimintaan soveltuvia parhaan käyttökelpoisen tekniikan (BAT) -vaatimuksia neljän vuoden sisällä niiden julkaisemisesta. Komission uudistusehdotuksen mukaan 1. tammikuuta 2030 jälkeen teollisuuslaitosten tulee lupien tarkistusten yhteydessä laatia ympäristönhallintajärjestelmä, jonka osana on tarjottava tieto siitä, miten laitoksen toimintaa kehitetään vuosina 2030-2050, jotta se edistää kestävän, puhtaan, kiertotalouteen perustuvan ja ilmastoystävällisen talouden syntymistä vuoteen 2050 mennessä.

Vanhojen ja uusien lupien välinen jännite vaikuttaa kestävyyssiirtymään laajasti. Tiukat normit uusille tuotantolaitoksille voivat siirtää tuotantoa kolmansiin maihin, mikä voi johtaa eräänlaiseen vihreään kolonialismiin, ottaen huomioon sähköistymiseen tarvittavat resurssit. Juuri tällaisen kehityksen välttääkseen EU on helpottanut luvitusta nettonollateknologioiden ja kriittisten raaka-aineiden hankinnan osalta. Uusien sujuvoitettujen lupamenettelyiden käyttöönotto teollisuuden sähköistymisen edistämiseksi ei kuitenkaan tuota kokonaiskestävyyden kannalta optimaalista ratkaisua, jos ei samalla suunnitella harkitusti ympäristön ja ihmisten terveyden kannalta parasta ilmastoteknologioiden toimivalikoimaa ja keskitytä jo olemassa olevan teollisuuden aiheuttamaan polkuriippuvuuteen teollisuuden vihreässä murroksessa. 

Tellervo Ala-Lahti