Edellisestä uutiskirjeestä on vierähtänyt jo yli kaksi kuukautta, ja paljon on ehtinyt tapahtua niin maailmassa kuin BIOS-tutkimusyksikössä. Tämä uutiskirje onkin poikkeuksellisen tuhti, sillä ensin syvennymme YK:n ympäristöohjelman uuteen ilmastoraporttiin perusteellisesti, sitten esitämme artikkelikirjoituskutsun ja kerromme uudesta luontokampanjasta. Lopuksi päästään BIOS-toiminnan esittelyyn, ja sitäkin on kertynyt melkoisesti. Uutiskirjeen voi tilata sähköpostiin täältä. Muista seurata myös videoitamme ja podcastejamme ja sosiaalisen median kanaviamme kuten Bluesky, Facebook, Instagram, Mastodon ja LinkedIn.
UNEP raportin Limiting Overshoot sivun 32 kuvio ”Potential impacts during exceedance, peak, decline”.
Maailmalta
Puolentoista asteen lämpenemisen turvaraja on mennyttä
Syyskuussa ilmestynyt UNEP:in raportti Limiting Overshoot virallisti sen, mikä oli jo pitkään tutkimuksessa vahvistettu. Ilmaston lämpenemisen hillitseminen puolentoista asteen “turvarajan” alle ei enää onnistu, sillä päästövähennyksissä on viivytelty ja niitä on tehty liian vähän. Ilmastonmuutos nimittäin on kertyvä ongelma, mikä tarkoittaa, että mitä myöhemmin toimitaan, sitä vaikeammaksi urakka käy ja sitä huonommiksi muuttuvat parhaatkin lopputulokset. Puolentoista asteen rajaa ei ole vielä virallisesti ylitetty, mutta se tapahtuu lähivuosina. “Ylilyönti”, overshoot, on siis väistämätöntä.
Mitä tämä tarkoittaa? Mitä rajan ylittämisen jälkeen olisi tehtävä? Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä, sillä liian helposti asiaan suhtaudutaan niin, että kriittisen rajan ylittämisen jälkeen on enää turha toimia. Tällöin kuitenkin ymmärretään ilmastonmuutoksen luonne väärin.
UNEP:in raportin kielenkäyttö on poikkeuksellisen tiukkasanaista. Monessa paikassa se tarjoaa näpäytyksen erilaisille “ilmastorealisteille”, jotka vähättelevät ilmastonmuutoksen vaikutuksia. Raportti toteaa suoraan, että puolentoista asteen rajan yläpuolella ei ole hyviä lopputuloksia ja että käsillä oleva tilanne seuraa syvästä epäonnistumisesta.
Optimistisimmassa raportin skenaariossa lämpeneminen yltää 1,8 asteeseen, mutta kaikissa muissa ylitetään 2 astetta (teollisen ajan alkuun verrattuna). Jo paras skenaario tarkoittaa paljon inhimillistä kärsimystä ja ekologista tuhoa, ja mitä korkeammaksi lämpeneminen ehtii, sitä pahempia seuraukset ovat. Raportissa muistutetaan ilmastonmuutoksen kiperästä ajallisuudesta toistuvasti: nykyvaihe kantaa sisällään aiempien epäonnistumisten perintöä, ja samalla tavalla tulevaisuuden luonnetta rakennetaan jo nyt. Optimistisin 1,8 asteen skenaario etääntyykin yhä kauemmas jokaisen viivyttelyn päivän, viikon, kuukauden ja vuoden myötä, kunnes se käy vuorostaan mahdottomaksi, jos viivyttely jatkuu.
Edes paras skenaario ei kuvaa hyvää tietä vaan sekin on pohjimmiltaan epäonnistuminen, ainoa jäljellä oleva vaihtoehto suunnata kohta säällisempää tulevaisuutta. Sen tuolla puolen on tulevaisuuden kartan valkoisia alueita. There be monsters.
Kun puhutaan ylilyönnistä, overshootista, herää kysymys myös siitä, olisiko paluu lämpenevästä maailmasta viileämpään mahdollista. Sillä jo 1,8 asteen pysyvä lämpeneminen olisi kohtalokasta. Voitaisiinko lämpenemistä “peruuttaa” imemällä ilmakehästä sinne kertynyttä hiilidioksidia? UNEP:in raportissa todetaan, että tämä on ilmastotieteessä edelleen kiistanalainen kysymys: lämpenemisen ja viilenemisen dynamiikka eivät ole symmetrisiä. Aleneva hiilidioksidin pitoisuus ilmakehässä ei välttämättä viilentäisikään ilmastoa samassa mitassa kuin pitoisuuden nousu, pohjimmiltaan siitä syystä, että pitoisuuden väheneminen tapahtuisi jo monin tavoin ekologisesti mullistuneessa maailmassa. Lisäksi aika on tässäkin olennainen tekijä: mitä korkeammalle lämpeneminen ehtii ja mitä kauemmin se pysyy yllä, sitä todennäköisemmin luonnon eri järjestelmät alkavat ruokkia lämpenemistä – eli vetää toiseen suuntaan kuin päästövähennykset. Joka tapauksessa lämpenemisen aikana ehtisi tapahtua peruuttamattomia ympäristömuutoksia.
Epävarmuudesta huolimatta raportti esittää, että palaaminen ylilyönnin tilasta on ainakin “teoreettisesti mahdollista”. Se kuitenkin vaatisi hiilidioksidin talteenottoa ilmakehästä joka vuosi merkittävällä tasolla vuosikymmenten tai -satojen ajan (sen ohella olisi mm. suitsittava metaanin päästöjä mahdollisimman nopeasti). Raportissa lanseerataan ilmaisu “overshoot, peak and decline”, eli ylilyönti, lämpenemisen huippuhetki ja sen jälkeinen viilenemisen vaihe. Ideana on jakaa tavoiteltava tulevaisuus kolmeen vaiheeseen, joissa kohdataan erilaisia haasteita: 1) nopeat päästövähennykset ja sopeutuminen nopeisiin ympäristömuutoksiin; 2) pääsy globaaliin nettonollaan ja yhteiskuntien pitkän aikavälin resilienssin rakentaminen sekä 3) pitkä nettonegatiivinen vaihe, jossa hiilidioksidin pitoisuutta ilmakehässä ajetaan alas ja yritetään sopeutua hitaampiin muutoksiin (esim. merenpinnan nousu).
Ylilyönti ei olekaan raportin mukaan yksi tapahtuma vaan pitkällinen prosessi, jossa yllä kuvatut vaiheet ovat osin limittäisiä. Joka tapauksessa “tulevaisuuden yhteiskunnat perivät maailman, joka pysyy perinjuurin muuttuneena, vaikka lämpötilat alkaisivat laskea.”
Raportin olennainen viesti on kuitenkin se, että paluu viileämpään maailmaan ei ole mahdollista mistä tahansa tilanteesta käsin. Jos ilmastonmuutos ehtii lämmittää planeettaa yli 2 astetta, paluu 1,5 astetta lämmenneeseen maailmaan ei enää ole mahdollista. Jo lämpenemisen yltäessä 1,8 asteeseen oltaisiin äärimmäisillä rajoilla.
Lisäksi: mikäli nettonollaan päästäisiin niin, että “residuaalisia” päästöjä, tai toisin ilmaisten “vaikeasti vähennettäviä päästöjä” (hard to abate) olisi jouduttu kompensoimaan paljon hiilen talteenotolla, urakka kävisi mahdottomaksi. Tämä johtuu siitä, että hiilen talteenoton kapasiteetti on rajallinen, toteutetaan se biologisia nieluja vahvistamalla tai teknologisin keinoin. Mikäli tuota kapasiteettia kulutetaan liikaa nettonollaan pääsemiseksi, ei jää jäljelle tarpeeksi elintärkeän nettonegatiivisuuden vaiheen rakentamiseen.
Tarvitaan siis todella kovia päästövähennyksiä ja mahdollisimman pieni “residuaalisten” päästöjen määrä, että 1,8 asteen lämpenemisen huipun jälkeen olisi ehkä mahdollista kääntyä viilenemisen uralle. Silloinkin hiilen talteenoton tarve olisi valtava: niin suuri, että siihen ei päästäisi pelkästään luontaisilla tai teknologisilla nieluilla, vaan kumpiakin tarvittaisiin (etenkin kun kuumenevassa maailmassa luontaiset hiilinielut ja -varastot ovat uhattuina). Tuolloinkin tämän vuosisadan puolella viilenemisvaikutus olisi vain asteen kymmenyksiä. Toisin ilmaisten, nykytahdilla vuosikymmenen kestäneen lämpenemisen kumoaminen voi kestää optimistisimmillaankin puoli vuosisataa, tai kauemminkin, jos lämpenemisen ja viilenemisen epäsymmetrisyys on arveltua rajumpaa.
Sopeutumista koskien raportti toistaa useaan otteeseen, että ylilyönnin maailmassa päästöleikkausten (mitigaation) ja ilmastonmuutokseen sopeutumisen (adapataation) on tuettava toisiaan. Niitä ei voi tarkastella vaihtoehtoina – jälleen näpäytys nykyajan “ilmastorealisteille”. Mikäli päästöleikkaukset ovat liian heikkoja, sopeutuminen ei onnistu, ja toisaalta sopeutumistoimia tarvitaan, että yhteiskuntien kyky ylläpitää päästöleikkauksia (ja hiilen talteenottoa) säilyy mullistuvassa maailmassa.
Vaikka raportin ilmaisutavat ovat varovaisempia, sopeutumisen käsittely tuo monessa mieleen Andreas Malmin ja Wim Cartonin tuoreen teoksen The Long Heat. Kuten he, myös UNEP varoittaa sopeutumistoimista, jotka vahvistavat eriarvoisuutta, sysäävät ilmastonmuutoksen vaikutuksia heikompien tai vallattomien niskoille ja lukitsevat yhteiskuntaa poluille, joilla viilentävä toiminta ei enää onnistu. Sopeutuminen itsekin joutuu sopeutumaan, sillä edessä ei ole lineaarista muutosta vaan yllätyksiä – ja mikäli tuleva viileneminen onnistuu, yhteiskunnat joutuvat sopeutumaan siihen uudestaan (esimerkiksi ruoantuotannossa). Sopeutumista käsittelevät osiot jäävät kuitenkin turhan abstrakteiksi, ja esimerkkejä siitä, mitä kaivattu “kollektiivinen” ja “transformatiivinen” sopeutuminen olisi, on liian vähän.
Kokoavasti: raportti esittää, että on olemassa vielä hyvin kapea ikkuna sille, että tulevaisuuden viileneminen saataisiin aikaan. Onnistumiselle ei ole takeita, ja urakka on valtava. Mutta jos tämä mahdollisuus menetetään, kaikki tulevat sukupolvet elävät “vaurioituneessa maailmassa”.
Lisälukemista aiheesta: UNEP:in tiivistelmä raportin teemoista sekä viimevuotinen Carbon Briefin artikkeli, joka käsittelee yliyöntiin liittyvää tieteellistä epävarmuutta.
Syyskuussa kerrottiin myös siitä, miten IPCC:n käyttämiä keskeisiä ilmastoskenaarioita on päivitetty (ks. myös kesäkuun uutiskirje). Kuten saattoi odottaa, kaikkein äärimmäisimmät kuumenemisen skenaariot siirrettiin eläkkeelle, ja samalla romukoppaan joutuivat skenaariot, joissa 1,5 asteen rajan alle pääseminen nähtiin vielä mahdolliseksi. Kuten sanottua, ylilyönti on väistämätöntä.
Uusia skenaarioita on kehitetty metodologisesti niin, että ne alkavat lähempää nykyhetkeä ja että kehityslinjat alkavat erkaantua toisistaan tämän vuoden kohdalla. Toisin sanoen skenaariot ovat käyttökelpoisempia eivätkä alkujaan vanhentuneita. Tulevaisuuden tähtäinpistettä on lisäksi pidennetty puolella vuosisadalla vuoteen 2150 – sillä muutokset eivät vuosisadan vaihteeseen pysähdy.
Vaikka pahimmat skenaariot ovat vanhentuneet, ovat nykyisetkin keskilinjan skenaariot pelottavia. Niissä nimittäin lämpeneminen jatkuu ensi vuosisadan puolelle, eli kasvihuonekaasujen kertymistä ilmakehään ei saada pysähtymään. Tämä tarkoittaa käytännössä, että vanhentuneiden äärimmäisten skenaarioiden pahat vaikutukset toteutuisivat silti, vain myöhemmin. Jos nettonollaan ja sitten nettonegatiivisuuteen ei päästä, tulevaisuus on ennemmin tai myöhemmin kammottava.
Syyskuussa suomalaisessa ilmastokeskustelussa pääsi pinnalle myös Osmo Soininvaaran blogikirjoitus “Olen menettänyt toivoni ilmastonmuutoksen osalta”. On vaikea kuvitella, mitä kirjoittaja ajatteli tekstillään aikaansaavansa. Joka tapauksessa kaksiarvoinen toivon ja toivottomuuden, onnistumisen ja epäonnistumisen, asetelma ruokkii juuri sellaista väärinymmärrystä, joka on ilmastokeskustelussa tavanomaista. Jonkin kriittisen rajan ylittäminen ei tarkoita, että kaikki olisi mennyttä, vaan se tarkoittaa panosten kovenemista ja sitä, että on toimittava vielä ankarammin. Vältettävät tulevaisuudet ovat entistä pahempia. On aivan selvää, että tällainen puheenvuoro ruokkii paitsi fatalismia myös ilmastotoimien vastustusta ja viivyttelyä. (Käsittelimme tällaisia julkisen keskustelun kuvioita myös edellisessä uutiskirjeessä.) Soininvaara korjaili sanomisiaan myöhemmin, mutta veteraanipoliitikon tulisi ymmärtää myös, että jälkikäteinen paikkailu ei julkisuudessa koskaan ensimmäistä erhettä paikkaa.
Joka tapauksessa korjaavassakin tekstissä Soininvaara toistaa olennaisen virheen: jos oletetaan, että kasvihuonekaasujen kertymistä ilmakehään ei saada pysäytettyä, kuten Soininvaara tässäkin tekstissä olettaa, katastrofaaliset seuraukset ja yhteiskuntien romahdukset ovat joka tapauksessa edessä. Kuten UNEP:in raportti hyvin kuvaa, lämpenemisen pysähtyminen on välttämätön välivaihe, jos mitenkään elinkelpoisista tulevaisuuksista puhutaan. Sopeutuminen pysyvästi lämpenevään maailmaan on mahdotonta. Ilmastonmuutoksen hillinnässä ei voi onnistua puolittain, vaan sekin olisi epäonnistuminen, vain hieman hitaammassa tahdissa.
Artikkelikuulutus: Erikoisnumero journaalissa Environmental Innovation and Societal Transitions.
Governing Contested Pathways: Industrial Policy and Sustainability Transitions, abstraktien DL: 1. huhtikuuta 2027
Miten teollisuuspolitiikka voi edistää kestävyyssiirtymiä, ja miten kestävyyssiirtymiä käsittelevä tutkimus voi paremmin huomioida teollisuuden uudistumista muovaavat poliittiset ja institutionaaliset voimat?
Kestävyyssiirtymien tutkimuksessa on ansiokkaasti analysoitu sosioteknisten järjestelmien dynamiikkaa ja myös vertailtu erilaisia poliittisia asetelmia, mutta teollisuuspolitiikan rooli on jäänyt tarkastelussa vielä melko vähäiseksi. Toisaalta teollisuuspolitiikan tutkimuksessa painotetaan usein kasvua, kilpailukykyä ja yksittäisten teknologioiden edistämistä, kun taas ekologisiin rajoitteisiin ja muutosten systeemisyyteen kiinnitetään vähemmän huomiota.
Erikoisnumero “Governing Contested Pathways” keskittyy siihen sotkuiseen ja kiisteltyyn välimaastoon, jossa nämä tutkimusagendat ja empiiriset ilmiöt kohtaavat. Toivomme artikkeleita, joissa tutkitaan käsitteellisesti, teoreettisesti ja empiirisesti teollisuuspolitiikan ja kestävyyssiirtymien risteymiä. Tavoitteena on ymmärtää entistä paremmin, miten teollisuuden ja teollisten järjestelmien uudistumista voidaan ohjata kestävyystavoitteiden mukaisesti.
Erikoisnumeron toimittajat: Viktor Skyrman, Rosie Collington, Paavo Järvensivu ja Johan Rootzén
Lisätietoja journaalin sivuilla: https://www.sciencedirect.com/special-issue/337385/governing-contested-pathways-industrial-policy-and-sustainability-transitions
Luontoaarteet turvaan -kampanja
Lokakuun alussa käynnistyi Suomen luonnonsuojeluliiton, Greenpeacen ja Koneen Säätiön koordinoima laaja Luontoaarteet turvaan -kampanja, joka pyrkii vaikuttamaan kevään eduskuntavaaliasetelmiin. Kampanja on lanseerattu tilanteessa, jossa metsäteollisuus ei ole pystynyt uudistumaan kestävällä tavalla ja jossa ilmasto- ja teollisuuspoliittiset toimet uhkaavat jäädä hampaattomiksi ilman laajaa kansalaistukea ja -painetta.
Kampanja ajaa viittä tekoa: (1) Säädetään vahva ja ohjaava luontolaki. (2) Turvataan jäljellä olevat vanhat ja arvokkaat metsät. (3) Turvataan puhtaat vesistöt. (4) Pidetään kiinni ilmastolaista. (5) Uudistetaan metsäteollisuutta rohkeasti ja haetaan metsistä enemmän arvoa.
Voit tutustua kampanjaan ja allekirjoittaa vetoomuksen osoitteessa luontoaarteet.fi.
BIOS
Syksyn podcast-kausi alkoi vierailuilla
Syksyllä on ilmestynyt kaksi uutta BIOS-podcastin jaksoa, joihin olimme kutsuneet vieraita. Ensimmäisessä Ville ja Tere haastattelivat Amos Wallgrenia, toista kirjan Palavan maailman politiikka kirjoittajista. Amoksen kanssa pohdittiin sitä, mitä ilmastoliikkeiden olisi tehtävä kuumenevassa maailmassa.
Seuraavana vieraana oli Laura Wiman. Tere ja Jussi Ahokas keskustelivat hänen uudesta väitöskirjastaan, joka herätti melkoisesti julkista huomiota, kuten mainitsimme elokuun uutiskirjeen lopussa. Laura tutkii väitöskirjassaan hyvinvoinnin mahdollisuuksia hitaan talouskasvun tai kasvuttomuuden olosuhteissa.
BIOS-tutkijoita mukana niin & näin -lehden metsänumerossa
Filosofisen aikakauslehden niin & näin syysnumeron teemana oli “metsä”. Kaisa Kortekallion päätoimittamassa numerossa ilmestyi kaksi teemaa käsittelevää vertaisarvioitua artikkelia ja kolme muuta kirjoitusta. Janne Säynäjäkankaan ja BIOS-tutkija Tero Toivasen artikkeli “Selluhegemonia – Suomalaisen metsävallan ruumiinavaus” sukeltaa suomalaisen metsävallan syövereihin. Miten nykyinen hegemonia on vakiintunut ja pysynyt yllä, ja millaiseksi se on muuttanut suomalaisia metsiä? Suosittelemme myös Otto Snellmanin ja Fredric Mosleyn artikkelia “Niin kutsuttu hiilinielurealismi”.
Teemakokonaisuuden ulkopuolella numerossa ilmestyi mm. Jean-Baptiste Fressoz’n haastattelu, Keijo Lakkalan artikkeli Pentti Linkolasta sekä Ville Lähteen kirjoitus Ossi Sommasta.
BIOS-ekonomistin blogikirjoitukset
Jussi Ahokas syventyi syksyn blogikirjoituksissaan valtion velan korkojen nousuun sekä nykyisen rahapolitiikan vaikutuksiin.
“Kireä rahapolitiikka osuu voimakkaimmin pääomavaltaisiin aloihin, kuten teollisuuteen ja rakentamiseen, jotka ovat riippuvaisia ulkoisesta rahoituksesta. Kestävyyssiirtymä on pitkäjänteinen investointihanke, joka vaatii suuria teollisia panostuksia, luo inflaatiopainetta ja sitä kautta pontimen kiristää rahapolitiikkaa. Onkin mahdollista, että siirtymähankkeet syövät omat edellytyksensä nykyisessä rahapolitiikan mallissa.”
Ahokas myös varoitti Kansan Uutisten haastattelussa pysyvästi korkealle tasolle jäävästä työttömyydestä. Raha, talous ja politiikka -podcastin syksystä voi nostaa esiin erityisesti tekoälyä käsittelevän jakson.
Muuta
Paavo Järvensivu kertoi Luken blogissa ennakointistudiomme toiminnasta ja kommentoi Journalistin jutussa datakeskusten ympäristövaikutuksia.
UPI:n johtava tutkija ja BIOS:in jäsen Emma Hakala sekä mm. WISE-hankkeesta meille tuttu Helmi Räisänen laativat raportin Ilmastonmuutos ja Suomen huoltovarmuus. Emmaa haastateltiin myös Suomen Kuvalehden juttuun, joka käsitteli globaalin ruokakriisin mahdollisuutta.
Uusi Juttu julkaisi taannoiseen Journalismin yön keskusteluun pohjaavan jutun, jossa Tere Vadén puhuu ympäristökriisin luonteesta, fossiilisista polttoaineista, irtikytkennästä ja monista muista asioista.
Ville Lähdettä haastateltiin Kansan Uutisten lentämistä käsittelevään juttuun.
Kirjan 12 käsitettä maailmasta kiertue jatkuu
Ville Lähde ja Tere Vadén ovat kiertäneet puhumassa tuoreesta teoksestamme 12 käsitettä maailmasta ympäri Suomen: Helsingissä, Joensuussa, Oulussa, Porvoossa, Tampereella, Turussa, Siurossa ja Vantaalla. Loppuvuodesta edessä on esiintymisiä Tampereen ja Helsingin lisäksi ainakin Jyväskylässä ja Riihimäellä. Esiintymiskalenteria pidetään yllä niin & näin -sivustolla ja Villen kirjailijasivulla. Verkosta löytyy tallenteet Puistokatu 4:n Tieteen ja toivon talon vierailusta sekä Siuron Painetun sanan markkinoita.
Teos on saanut mukavasti julkisuutta. Tere ja Ville kiersivät Ylen toimittaja Janne Toivosen kanssa ympäri Helsinkiä esittelemässä teoksen teemoja. Kirkko ja Kaupunki -lehden jutussa käsitellään kirjassa kuvattuja ympäristöajattelun zombeja. Maailman kuvalehden Teija Laakso haastatteli Villeä.
Ilahduimme myös kovasti, kun kirjaa käsiteltiin perusteellisesti Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun Mikä meitä vaivaa? -podcastissa.
Lopuksi
Suosittelemme mitä lämpimimmin Hanna Nikkasen, Mikko Pelttarin, Johannes Roviomaan ja Touko Hujasen journalistista tietoteosta Kylvö – Kirja mullasta, vallasta ja huomispäivän ruoasta. Suvi Auvisen Maailman viimeinen eläin on niin ikään riemastuttavaa luettavaa elämästä, eläimistä, tieteestä, ihmisistä ja kirjailijan kommelluksista.
Emilia Männynväli kirjoittaa Kansan Uutisiin laajoja ja syväluotaavia, esseemäisiä artikkeleita ympäristökysymyksistä. Liselott Lindström syventyy Maailman kuvalehden jutussa Jason Hickelin ja Dylan Sullivanin artikkeliin, jonka mukaan ajatus tuloerojen häviämisestä kapitalismin kehittyessä ei pidä paikkansa, vaan kapitalismi pikemmin tarvitsee noita eroja. Ilmastopaneelilta ilmestyi Ilmastonmuutoksen tilannekuva 2026, ja Sitra julkaisi laajan ennakointikatsauksen Suomesta ympäristökriisin maailmassa (Ville Lähde oli yksi taustahaastatelluista tutkijoista).
Helsingin yliopiston sivuilla julkaistiin sarja ruokajärjestelmiä käsitteleviä opetusvideoita. Tampereen yliopistossa taas on laadittu sarjakuva- ja musiikkimuotoisia opetusmateriaaleja liikkumisesta (suomeksi täällä ja täällä, englanniksi täällä ja täällä, musiikkivideo täällä).