Pasi Karjulan teos Mustarinda 2015 – Kompositio -näyttelyssä. Kuva Paavo Järvensivu.

MAAILMALTA

Miksi nettonollatavoitteet voivat olla ongelmallisia?

Kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC linjasi vuoden 2018 raportissaan, että globaali ilmastopäästöjen nettonollatavoite on välttämätön, jotta ilmaston lämpeneminen voitaisiin rajoittaa 1,5 asteeseen teollisen ajan alkuun verrattuna. Nettonollatavoite tarkoittaa, että kasvihuonekaasujen päästöt pitäisi saada tasolle, jossa ne eivät ylitä hiilen nieluja. Globaali tavoitevuosi on 2050, mutta Suomi on mm. kansallisen ilmastopaneelin lausuntoihin pohjaten sitoutunut tavoittelemaan nettonollatasoa tai “hiilineutraaliutta” huomattavasti aiemmin, vuonna 2035, globaalin oikeudenmukaisuuden nimissä. Viime vuoden joulukuun uutiskirjeessä käsittelimme muiden maiden tuoreita nettonollalupauksia. Nämä olivat lupaavia uutisia: olimmehan puolta vuotta aiemmin käyneet läpi uutiskirjeessämme valtioiden ilmastotoimien riittämättömyyttä. Mitä useammat maat sitoutuvat nettonollapäästöihin ja mitä aikaisemmin, sitä mahdollisemmalta ilmastonmuutoksen hillintä kriittisten rajojen alle näyttää.

Tutkijat ovat kuitenkin pitkään muistuttaneet, että nettonollatavoitteisiin liittyy myös ongelmia. Vailla yhteisesti sovittua ilmastopoliittista määritelmää nettonollapuhe voi olla harhauttavaa. Nature-lehdessä 16.3. julkaistussa tutkijoiden kommenttipuheenvuorossa peräänkuulutettiin rotia nettonollakeskusteluun, ja lehden pääkirjoituksessa 31.3. nostettiin esille samat huolenaiheet. 

Yksi tärkeä kysymys on, sisällytetäänkö tavoitteeseen kaikki kasvihuonekaasut vai pelkkä hiilidioksidi (EU sisällyttää, Kiina ei). Tämä vaikuttaa merkittävästi ilmastotoimien lopputulokseen sekä siihen, miten nopeasti ilmastotoimet alkavat purra – voimakkaiden mutta lyhytikäisten kasvihuonekaasujen päästöihin puuttuminen vaikuttaa hyvin nopeasti, kun taas hiilidioksidipäästöissä kertyvät pitoisuudet luovat merkittävää “hitausvoimaa”. Toisaalta esimerkiksi maatalouden päästöt ovat pääosin muuta kuin hiilidioksidia, joten niiden jättäminen pois tavoitteista mahdollistaisi kasvua sillä sektorilla. Näille muille päästöille ei myöskään ole olemassa hiilidioksidia vastaavia nieluja.

Toinen kriittinen kysymys on se, että nettonollatavoitteissa ei kirjoiteta auki, kuinka paljon lasketaan yhtäältä oikeiden päästöleikkausten ja toisaalta erilaisten “negatiivisten päästöjen” (biologisten nielujen tai teknologisen talteenoton) varaan. Tämä on tärkeää ensinnäkin siksi, että biologisilla nieluilla tai “luonnollisilla ilmastoratkaisuilla” on rajansa: ne ovat parhaimmillaankin täydentävä toimenpide, eivät päästöleikkauksien korvaaja (ks. esimerkiksi tästä uutiskirjeestämme). Kuten BIOS-tutkimusyksikkö on vuosien varrella monta kertaa osoittanut, “nielupolitiikkaa” voidaan tehdä myös ilmastotavoitteita hämärtämään. Maaliskuun lopulla metsäasiossa toimiva eurooppalainen kansalaisjärjestö FERN herätti huomiota sille, miten Saksa kaunisteli ilmastotoimiaan kirjanpidollisella tempulla. Muuttamalla vertailuvuoden 1990 metsät hiilinielusta hiilen lähteiksi saatiin tilanne näyttämään yhtäkkiä siltä, että ilmastotoimet olivat menestyksekkäämpiä – ilman, että oikeasti tapahtui yhtään mitään.

Teknologiset talteenoton menetelmät puolestaan ovat edelleen lapsenkengissään. (Syitä talteenotto-projektien epäonnistumiseen on ruodittu esimerkiksi tässä Yhdysvaltoja koskevassa artikkelissa). Hillidioksidipäästöt ovat niin massiivisia, että ilman suuria päästöleikkauksia talteenotto vaatisi optimistisimmissakin kuvitelmissa käsittämättömän valtavan infrastruktuurin ja loppusijoituspaikat. Suosittelemme Andreas Malmin ja Wim Cartonin artikkelia “Seize the Means of Carbon Removal: The Political Economy of Direct Air Capture”, jossa tarkastellaan tätä problematiikkaa. Kirjoittajat haluavat syventää keskustelua teknologian kehitysasteesta ja teknisistä mahdollisuuksista siihen, miten teknologisilla lupauksilla vaikutetaan ilmastopolitiikkaan eli käytännössä argumentoidaan tiukempia päästörajoituksia vastaan. He myös haluavat herättää keskustelua toistaiseksi vähälle huomiolle jääneestä aiheesta: mitä talteenotetulle hiilelle tapahtuu? Pyritäänkö sitä loppusijoittamaan jonnekin, jolloin tuloksena on ilmakehän pitoisuuksien todellinen lasku, vai pyritäänkö siitä saamaan irti taloudellista hyötyä raaka-aineena? Jälkimmäinen käytännössä tarkoittaisi korkeintaan teknisesti “hiilineutraaleja” polttoaineita tai hiilen kierrätystä muuten tuotannollisessa käytössä, mutta se ei johtaisi uusien nielujen luomiseen. Ero on mitä merkittävin, mitä tulee ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kehitykseen.

Kolmas kriittinen kysymys nettonollatavoitteissa ovat erilaiset kompensaatiomekanismit. Toisin sanoen: jätetäänkö omia päästöleikkauksia tekemättä joko toteuttamalla niitä muualla tai luomalla erilaisia biologisia tai teknologisia nieluja? Kompensaatiot esimerkiksi valtioiden välillä avaavat mahdollisuuden “tuplakirjanpitoon”, eli samojen nielujen tai päästöleikkauksien laskemiseen monta kertaa. Lisäksi mahdollisuudet kompensaatioihin ovat rajoitettuja, eli lopulta globaalin nettonollatavoitteen mittakaavassa niistä voidaan päätyä kilpailemaan rajustikin. “Turvarajoissa” pitäytyvät ilmastotavoitteet kuitenkin vaativat ehdottomasti myös todellisia päästöleikkauksia korkeiden päästöjen mailta: tästä ei päästä yli eikä ympäri. Suosittelemme Carbon Briefin helmikuista tekstiä, joissa arvioitiin uusien kansallisten ilmastositoumusten riittämättömyyttä. 

Neljänneksi, erityisen ongelmallisia ovat monien yritysten nettonollalupaukset. Tavoitteiden määrittely on tarpeeksi hankalaa valtiotasolla, mutta mitä oikein tarkoittaa yrityksen julistautuminen “hiilineutraaliksi” tai pyrkiminen siihen? Pyritäänkö siihen koko toiminnassa sijoituksia ja tuotantoketjuja myöten, vai rajoitetaanko ne koskemaan toimistokiinteistöjä tai muita “ydintoimintoja”? Kyseenalaisimpia esimerkkejä lienevät lentoyhtiöt, jotka eivät ulota nettonollasitoumuksia lentoihin. Tällöin niiden sitoumukset saattavat kattaa vain prosentin pari toiminnan päästöistä. Tätä aihetta sivusi Naturessa 2.3. entinen Saksan hallituksen neuvonantaja Claudia Kemfert, joka kutsui nettonollaa tai hiilineutraalia provokatiivisesti “valheeksi”. Guardianissa käsiteltiin samaa asiaa maaliskuussa.

Viidenneksi, missä aikataulussa ja millaista polkua nettonollaan pyritään? Välitavoitteilla on väliä, koska kertyvät hiilidioksidin pitoisuudet vaikuttavat pitkään, ja toisaalta muiden päästöjen leikkaaminen voi vaikuttaa nopeasti. Tavoitteiden lisäksi tarvitaan siis konkreettisia suunnitelmia. Tästä näkökulmasta on erityisen tärkeä muistaa, että nettonolla on vain välitavoite. Sen jälkeen globaalisti, myös Suomessa, on pyrittävä nettonegatiivisiin päästöihin, eli nielujen ja muun hiilen talteenoton olisi oltava päästöjä suurempaa, jotta hiilidioksidin pitoisuudet saataisiin laskettua pidemmällä aikavälillä turvallisemmalle tasolle. Pitkällä aikavälillä erilaiset talteenoton menetelmät ovat siis joka tapauksessa tarpeen. Tämän täytyisi näkyä myös suunnitelmissa: jos tavoitteena on nettonolla eli hiilineutraalius ilman näkymää siitä eteenpäin, saatetaan lukita sellaisia teknologisia ratkaisuja tai infrastruktuureja, jotka estävät kehitystä eteenpäin.

BIOS

Irtikytkennästä

Tere Vadén ja Tero Toivanen palasivat huhtikuisessa BIOS-podcastissa irtikytkentään ja taannoisiin tutkimuksiimme aiheesta. Samoihin aikoihin ilmestyi Sitran tutkimus “Growth-positive zero-emission pathways to 2050”, joka käsitteli talouskasvun ja ilmastopäästöjen irtikytkentää. Tere ja Tero kävivät keskustelussaan perusteellisesti läpi irtikytkentäkeskusteluun liittyviä epämääräisyyksiä ja ongelmia. Tämä olikin hyödyllinen taustoitus, kun sosiaalisessa mediassa käytiin laajaa keskustelua Sitran raportista, osin myös Ylen uutisoinnin pohjalta – siinä kun esitettiin väite, ettei tutkimusta luonnonvarojen irtikytkennän mahdollisuuksista olisi löytynyt. Tätä väitettä ei kuitenkaan ilmeisesti esiintynyt Sitran tutkimuksessa tai viestinnässä ainakaan näin karkeasti, vaan tutkimus oli lähtökohtaisesti rajattu ilmastopäästöihin. 

Mutta kuten podcastissa todetaan, irtikytkentäkeskustelussa hypätään usein epäkriittisesti ja harhauttavasti yhdestä irtikytkennän muodosta toiseen, vaikkei niiden välillä ole mitään välttämätöntä yhteyttä. Ja kun ilmastopäästöjen irtikytkennästä puhutaan, täytyisi puhua myös mittakaavasta, aikataulusta ja toteuttamisen polusta – siis samoista aiheista, joista yllä kuvatussa nettonollakritiikissä muistutettiin. Abstrakti puhe irtikytkennän mahdollisuudesta ei kerro lopulta mistään.

Julkaisimme podcastin jälkeen myös blogikirjoituksen “Miksi puhe irtikytkennästä on hankalaa?”. Se käy läpi irtikytkentäkeskustelun tahallisia ja tahattomia sekaannuksia ja erittelee, miksi tarkkuus on tässä asiassa kriittisen tärkeää.

Tästä irtikytkentä-ilmiöiden moninaisuudesta ja mahdollisesta ristiriitaisuudesta seuraa, että kun tutkimuksessa kerrotaan, että irtikytkentää on havaittu, on syytä tarkastella, millaisesta ilmiöstä on kysymys ja mihin muihin ilmiöihin se kytkeytyy. Tutkimuksesta viestiville moninaisuus asettaa erityisiä vaatimuksia, koska niin kutsuttu ”suuri yleisö” ei ymmärrettävästi ole vihkiytynyt ilmiöiden yksityiskohtiin. Kun uutisoidaan esimerkiksi, että ”päästöjen lasku ja talouskasvu ovat yhdistettävissä”, kysymykseksi jää, ajatteleeko kuulija tai lukija “kasvu on toivottavaa ja mahdollista, koska irtikytkentä toteutuu” vai “päästöjen irtikytkentä on mahdollista, jos nämä ja nämä erittäin kovat ja riskialttiit ehdot toteutuvat, ja jäljelle jää vielä isompi haaste luonnonvarojen kulutuksen irtikytkennästä.”

Podcast- ja videoesiintymisiä

Listasimme kotisivuillemme tutkijoidemme esiintymisiä radiohaastatteluissa, podcasteissa sekä erilaisia luento- ja infovideoita vuosien varrelta. Mainittakoon tässä yhteydessä erityisesti Karoliina Lummaan esiintymiset Sukupuuttoparatiisi-podcastissa (osat 2 ja 6), joista emme olleet aiemmin kerenneet tiedottaakaan.

Julkaisuja

Tere Vadénin artikkeli ”What Does Fossil Energy tell us About Technology?” ilmestyi kirjassa Sustainability Beyond Technology. Paavo Järvensivu taas kirjoitti muun muassa BIOS-tutkimusyksikön synnystä Mustarinda-lehden artikkelissa “Tulevaisuuden melko lyhyt historia” eli “A rather short history of the future”. 

Jussi T. Eronen oli kirjoittajana kolmessa kansainvälisessä yhteisartikkelissa, joissa käsiteltiin muun muassa ilmastovaihteluiden merkitystä eliöyhteisöjen muutoksissa ja evoluutiossa.

Ville Lähde käsitteli ruoantuotannon tulevaisuutta kahdessa tuoreessa kirjoituksessa. Vuoden ensimmäisessä Animalia-lehden numerossa, jonka vieraileva asiantuntijatoimittaja Lähde oli, julkaistiin hänen kirjoituksensa “Eläinkysymys ruokamurroksessa”. Samaa aihetta käsitteli hänen artikkelinsa “Ruoan tulevaisuus” Animalian julkaisemassa Eläinoikeusraportissa. Lähteen kirjoitus nostettiin näkyvästi esiin myös Maaseudun Tulevaisuuden uutisoinnissa aiheesta. Lähde kommentoi ruoantuotannon kysymyksiä niin ikään Tiede-lehden numeron 3/2021 jutun “Solumaatalous mullistaa ruokamme” asiantuntijahaastateltavana.

WISE-tutkimushankkeen blogissa ilmestyi 15.4. Helmi Räisäsen, Atte Harjanteen ja Jussi T. Erosen kirjoitus “Suomen pandemiapolitiikka ja ilmastopolitiikka”. Blogikirjoitus perustui viime vuoden lopussa ilmestyneeseen artikkeliin Tiede & Edistys -lehdessä.

Ääniä lehdissä ja verkossa

Ville Lähdettä ja WISE-hankkeen johtaja Janne Hukkista haastateltiin Acatiimi-lehden numerossa 2/2021 yhteiskuntatieteiden sivullisen asemasta ilmastonmuutosta koskevan tutkimuksen rahoituksessa. 

Ydin-lehti julkaisi vuoden ensimmäisessä numerossa Emma Hakalan haastattelun ympäristöturvallisuudesta. Haastattelussa Hakala nostaa esiin myös ympäristömuutoksiin sopeutumiseen liittyvät turvallisuuskysymykset:

Suomessa ei olla vielä systeemisellä tasolla tunnistettu, että sopeuttamis- ja hillintätoimissa piilee riskejä. Yleensä ajatellaan, että sopeuttamistoimet ovat automaattinen hyvä, eikä niillä olisi muita seuraamuksia. Radikaalit hillintätoimet ovat sitäkin riskialttiimpia… Näitä muutoksia pitää tehdä todella varoen ja ottaa niistä syntyvät riskit huomioon, mutta silti voi syntyä vastakkainasetteluja – myös geopoliittisesti. Tämä saattaa helposti kuulostaa uhkakuvien maalailulta, mutta viime vuosina on tapahtunut maailmanpoliittisesti niin odottamattomia asioita, että etukäteen varautumisen tärkeys on korostunut entisestään. Ilmastonmuutos vaikeuttaa ehdottomasti yhteiskunnallista ennustettavuutta.

Helsingin Sanomat haastatteli Ville Lähdettä laajaa julkisuutta saaneesta Netflixin Seaspiracy-dokumentista (juttu on maksumuurin takana). Yksittäisistä asiavirheistä huolimatta Lähde totesi dokumentin esittävän pääpiirteissään osuvan kuvan valtamerten tilasta ja kalastuksen ongelmista, mutta sen viesti muutoksen mahdollisuuksista jää ohueksi:

Sertifikaatit ja yksilöiden kulutusmuutoksiin liittyvät pohdinnat ovat riittämättömiä ”näin monipuoliseen ja moninaisesti juurtuneeseen ongelmaan, jossa on kyse valtiotasoisista kannustimista”.

”Tämä näkyy myös Itämeren ylikalastuksessa, jossa EU:n tukipolitiikan ja tutkimuksen välillä on pitkä jännite.”

Maailmanlaajuisesti kalastuksen tukemiseen käytetään noin 30 miljardia euroa vuodessa.

Kansalaisjärjestöjen ja -liikkeiden kannalta dokumentin lopputulema on Lähteen mielestä ”aika hampaaton”.

Aiheesta jatkettiin tässä BIOS-tutkimusyksikön Twitter-ketjussa.

Tero Toivanen osallistui helmikuussa paneelikeskusteluun “Tulevaisuus 2021 – tunteita, turhautumista ja toivoa?”

Ville Lähde oli asiantuntijavieraana Elokapinan järjestämässä keskustelussa “Kirjoita kriisistä”, joka käsitteli tiedotusvälineiden toimintaa ympäristökriisissä.

LOPUKSI

Viime aikoina olemme lukeneet muun muassa metsistä. Suosittelemme Ylen maaliskuista artikkelia tutkijoiden arviosta, mitä ilmastokestävä metsätuotteiden valmistus tarkoittaisi nykyisillä hakkuumäärillä. Guardianin maaliskuisessa jutussa käsiteltiin kuivuuden vaikutuksia maailman metsissä.

Kiinan lähivuosien ilmastosuunnitelmista luimme sekä Carbon Briefistä että New York Timesin sivuilta.

Filosofi Simo Kyllönen jatkoi keskustelua Dasguptan raportista, ja hänen kirjoituksestaan löysimme hyvän lukuvinkin, Naturen artikkelin diskonttokoron problematiikasta ilmastopolitiikassa.

Intersektionaalisuus puhuttaa, aina kummallisia tiedekommentaareja myöten, joten kannattaa tutustua niin & näin -lehdessä julkaistuun Leena-Maija Rossin opettavaiseen artikkeliin aiheesta.

Mainittakoon myös, että Climate Moven podcast-sarja käynnistyi!

Lopuksi suosittelemme vielä Nature Climate Changen 10-vuotiskoostetta. Monet mainituista artikkeleista ovat olleet tärkeitä virstanpylväitä meidänkin työssämme.