BIOS

Ekaluokkalaisia koulusyksyn alkaessa Oulussa 1938. Lähde: Wikimedia Commons.

Yhä uudestaan esitetään, että väestönkasvu on ympäristöongelmien juurisyy, tärkein syy, alkujuuri. Väitetään, että kaikki muu on puuhastelua sen rinnalla, eikä oikeastaan mitään ympäristöongelmia olisi, jos ei olisi väestönkasvua. Suomen kaltaisissa vauraissa yhteiskunnissa tämän pohjalta tavataan myös sanoa, että ongelma on jossain muualla, ei meillä. Väestönkasvun nimeäminen ympäristökriisin juurisyyksi antaa mahdollisuuden vierittää vastuun muualle, piilevällä tai räikeällä rasismilla maustettuna. Se on myös yksi tapa perustella fatalismia: ihminen on “luonnon virhe”, planeettaa valtaava hallitsematon virus, eikä tutkainta vastaan kannata taistella. 

Tällaista väestöpuhetta edisti vuosikymmeniä Suomessa etenkin Pentti Linkola (1932–2020), jonka julmat kehitysavun ja pakolaisten auttamisen vastaiset puheet saivat vastakaikua paitsi kotimaisessa myös kansainvälisessä äärioikeistossa. Linkolan kannat eivät kuitenkaan tehneet hänestä yhteiskunnan paariaa vaan pikemmin rohkeana pidetyn toisinajattelijan, joka “eli kuin opetti”. Eikä hän ole ollut yksioikoisine väestönäkemyksineen suinkaan yksin Suomessa. Kuten kirjoitimme Tero Toivasen kanssa noin vuosi sitten, silloinen Maailman ilmatieteen järjestön puheenjohtaja Petteri Taalas esitti hyvin ongelmallisia väitteitä väestönkasvun ja ilmastonmuutoksen välisestä suhteesta. Väitettä väestönkasvusta ilmastonmuutoksen “juurisyynä” on toistanut ST1:n Mika Anttonen. 

Kovin usein myös valitetaan, että “väestöstä ei uskalleta puhua”. Lukuisat lehtijutut ja jopa hallitusvastuussa olevien poliitikkojen lausunnot, joissa puhutaan väestönkasvusta juurisyynä ja joissa valitetaan aiheen näkymättömyyttä, ovat oiva todiste itseään vastaan. Ja kuten monta kertaa on todettu, väestöasioista puhutaan oikeastaan aina silloin, kun puheena ovat naisten ja lasten oikeudet, perusterveydenhuolto ja ruokaturva köyhemmissä maissa ja muut keskeiset ihmisoikeuksien ja perusturvan kysymykset. Käytännössä valitus siitä, että “ei uskalleta puhua” on vain toinen tapa sanoa, että kaikkien pitäisi puhua “kovista keinoista”, Pentti Linkolan “laivakirveiden” tapaan.

Näitä väestöväitteitä käytetään niin politiikassa kuin kansalaiskeskustelussa vastustamaan ympäristötoimia. “Täällä” on turha tehdä mitään, kun ongelma on oikeasti “tuolla”. Niin ikään pakolais- ja siirtolaisvihaa lietsotaan pukemalla se ympäristömyönteiseen asuun: “tänne” ei saa tuoda lisää ihmisiä omaksumaan kuluttavaa elämäntapaa ja lisääntymään. Tämä on valitettavan voimallinen yhdistelmä, jota äärioikeisto on onnistuneesti mobilisoinut. Siksi harhatietoa vastaan on käytävä tiukasti.

Harhatietoa vastaan kamppaillessa ei kuitenkaan pidä sortua sivuuttamaan tai vähättelemään väestökysymysten merkitystä. Liian helposti vastaväitteeksi esitetään jotain sellaista, että koska vauraissa maissa per capita kulutus ja päästöt ovat suhteettoman korkeat (tämä on totta), ei väestönkasvulla ole merkitystä (tämä ei ole totta). Tässä tehdään toisenlainen ajatusvirhe. Väestönkasvu ei ole ongelmien globaali alkujuuri, mutta se voi synnyttää ongelmia toisilla tavoilla. Ja tässä pitää olla tarkkana: asian pihvi ei ole lisääntymisen moralisoiminen vaan se, että väestökehitys – kasvu, tasaantuminen ja vähentyminen – on yksi olennainen ulottuvuus yhteiskuntien aineenvaihdunnassa. Se kuuluu aina kokonaisuuteen. Se ei kuitenkaan ole mikään perimmäinen tekijä, josta käsin voidaan vetää yksioikoisia syy-seuraussuhteita. 

En siis peräänkuuluta mitään kädenlämmintä “keskitietä” kovien ja pehmeiden väestöasenteiden välillä vaan oikeanlaisempaa ymmärrystä, luopumista harhatiedosta ja sitkeistä myyteistä. Tutkijolla, toimittajilla, poliitikoilla ja kansalaisaktiiveilla pitäisi olla kansalaisrohkeutta sanoa “ei” väärien kysymyksenasetteluiden äärellä ja viedä puhe sinne, mistä oikeasti on kysymys. Liian usein virheelliseltä pohjalta esitettyjen kysymysten annetaan hallita keskustelua, ja samoja erheitä joudutaan korjaamaan yhä uudelleen. 

Kollegani Tere Vadénin kanssa kävimme väestökysymysten perusasioita läpi podcastsarjamme “12 käsitettä maailmasta” jaksossa “Väestö”. Keskustelun pääasiat on tiivistetty tähän esseeseen, ja lisätietoa saa sekä leipätekstin linkeistä että lopussa olevasta lisäluettavan ja -kuunneltavan listasta. 

Onko käynnissä globaali väestöräjähdys?

Globaali väestömäärä lähti voimakkaaseen kasvuun noin vuoden 1800 tietämillä, jolloin se oli noin miljardi. Sitä ennen kasvua oli ollut, mutta se oli ollut hitaampaa ja voimakkaasti ympäristöolojen määrittämää ja katovuosien tai kulkutautien katkomaa. Kahden miljardin tasolle globaali väestö nousi 1920-luvun lopulla, kuuteen miljardiin vuoden 2000 tietämillä, ja nyt on ylitetty kahdeksan miljardin raja. Ja käy miten tahansa, globaali väestömäärä kasvaa väistämättä jonkin verran. Tässä vaikuttaa eräänlainen demografinen hitausvoima: pitkän voimakkaan kasvun jälkeen kasvu ei voi pysähtyä kuin seinään, sillä lapsentekoikäisiä ihmisiä on suuri osuus kokonaisväestöstä.

Kun tämän globaalin väestökehityksen kuvaa yhtenä graafina, saa todellakin kuvan “väestöräjähdyksestä”. Tämän käsitteen popularisoivat Ann ja Paul Ehrlich teoksessaan The Population Bomb (1968). Ja korkealla abstraktiotasolla tämä pitääkin paikkansa: kun katsotaan koko planeettaa ja koko ihmiskuntaa tekemättä mitään eroja alueiden, yhteiskuntien, valtasuhteiden ja historiallisten olosuhteiden välille. Tällainen aggregointi on ympäristökeskustelussa suosittua. Usein aggregointi on tarpeen, jotta saamme kiinni monimutkaisesta ja -ulotteisesta maailmasta, mutta on aina vaarana, että se vie harhaan. Pieleen mennään silloin, kun ajatellaan, että globaali laskelma on asian koko kuva.

Arvio globaalin väestömäärän kehityksestä vuodesta 10 000 eaa. Lähde: Our World in Data.

Toisin kuin vaikkapa ilmakehään kertyvä hiilidioksidi, väestö ei kuitenkaan muodosta globaalia järjestelmää. Väestökehitys on mosaiikki: se koostuu aina alueellisten yhteiskuntien ja ihmispopulaatioiden erilaisista kohtaloista. Siksi globaalien kasvulukujen taustalla voi olla ja on väestön vähentymistä yhtäällä, voimakasta kasvua toisaalla, ja muualla kehityksen tasaantumista. Ja kaikkialla tähän vaikuttavat syntyvyyden ja kuolleisuuden ohella elinajanodotteen muutokset sekä muuttoliikkeet. Tuijottamalla globaaleihin lukuihin ei siis päästä asiasta perille.

Mainitun teoksen The Population Bomb väestöennusteet osoittautuivat virheellisiksi jo 1970-luvulla, kun kiihkeä väestönkasvu taittui odotettua nopeammin Latinalaisessa Amerikassa ja tietyillä Aasian alueilla. (Myös ennusteet, että väestönkasvu olisi ruoantuotannon kasvua nopeampaa, olivat pielessä, mutta se on sitten ihan toinen juttu.) “Väestöräjähdys” näytti poistuvan päiväjärjestyksestä. Miksi näin kävi?

Tämän hahmottamiseen tarvitaan työkäsite “väestöllinen muuntuminen” (demographic transition). Tämä ilmiö dokumentoitiin ajat sitten vanhoissa vauraissa maissa, ensimmäisen kerran ilmeisesti Ruotsissa, mistä oli saatavilla pitkäaikaisia luotettavia tilastoja. Väestöllinen muuntuminen jaetaan viiteen vaiheeseen, kun tarkastellaan vain väestön “luontaista kehitystä” ei syntyvyyden ja kuolleisuuden suhdetta. 

Vaihe 1:  Korkea syntyvyys ja kuolleisuus – suht vakaa väestömäärä.

Vaihe 2: Kuolleisuus laskee (lääketiede, hygienia, sanitaatio, ruoantuotanto) mutta syntyvyys pysyy korkealla – voimakkaasti kasvava väestömäärä.

Vaihe 3: Syntyvyyskin alkaa laskea (koulutus, naisten oikeudet, parempi elintaso, elämän turvallisuus, perhesuunnittelu, sosiaaliset turvaverkot) – väestönkasvun nopeus hidastuu.

Tässä kohtaa onkin tärkeä huomata, että väestönkehityksessä esimerkiksi lääketieteen rooli on kahtalainen. Ensin se on vauhdittamassa vaihetta 2, mutta vaiheessa 3 lapsikuolleisuuden väheneminen alkaakin vähentää myös syntyvyyttä. Kun useampi lapsi jää eloon ja elämän turvallisuus paranee, ei “tarvitse” tehdä niin monta lasta vanhuuden turvaksi ja esimerkiksi työvoimaksi. Näin myös lapsityövoiman käytön vähenemistä tai kieltoa pidetään yhtenä vaikuttavana tekijänä, kun (kylmästi sanottuna) taloudellinen kannuste lapsentekoon vähenee. Mutta tässäkin edellytys on, että elämän turva paranee muutenkin.

Vaihe 4: Syntyvyys ja kuolleisuus kohtaavat – väestömäärä vakiintuu.

Tässä kohden usein puhutaan keskimääräisen syntyvyyden tai hedelmällisyysasteen (total fertility rate) “uusiutumistasosta”, joka riittää väestömäärän pitämiseen vakaana. Universaalia uusiutumistasoa ei ole, koska se riippuu kuolleisuudesta. Useimmiten puhutaan kuitenkin tasosta 2,1: jos jokainen nainen saa elämänsä aikana keskimäärin niin monta lasta, väestökehitys lopulta vakiintuu, mikäli korkea kuolleisuus on voitettu.

Vaihe 5: Todennäköinen väestömäärän kääntyminen laskuun.

Tämä on käynnissä jo joissain maissa kuten Japanissa ja ilmeisesti oletettua aiemmin Kiinassa. Osassa maita väestömäärä kääntyy laskuun jo aiemmin muuttoliikkeen vuoksi (tästä esimerkkejä löytyy itäisestä Euroopasta). Vaihe 5 toteutuu siis hyvin eri tavoin eri maissa riippuen suhtautumisesta maahanmuuttoon, poismuutosta ja elinajanodotteesta. Mutta iso kuvio näyttää siltä, että suunta on kohti laskevaa kokonaisväestöä yhä useammassa maassa, lopulta kaikkialla.

Joskus törmää väitteisiin, että etenkin maahanmuuton vuoksi vauraissa maissa syntyvyys kääntyisi uudestaan rajuun nousuun (tähän kytkeytyy usein rasistisia näkemyksiä), mutta tutkimus ei tue tätä ajatusta. Esimerkiksi Suomessa syntyvyys on jo kuolleisuutta pienempää, eli kasvua ylläpitää enää maahanmuutto. Muuttoliikkeestä huolimatta väestömäärän ennustetaan kääntyvän laskuun vuonna 2034.

Maakohtaisten arvioiden lisäksi on muistettava, että väestökehitys voi eriytyä voimakkaasti myös maiden sisällä, etenkin maaseudun ja kaupunkien välillä. Etiopia mainitaan usein esimerkkinä siitä, miten hedelmällisyysaste on painunut kaupungeissa jo reilusti alle uusiutumistason, vaikka koko maassa se on keskimäärin korkea.

Väestöllisen muuntumisen vaiheet. Lähde: Wikipedia.

Kuten sanottua, väestöllinen muuntuminen tapahtui esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa paljon nopeammin kuin vanhoissa teollisuusmaissa. Jos Ruotsissa se vei yli 100 vuotta, se tapahtui toisaalla muutamassa vuosikymmenessä. Näkemykset globaalista kehityksestä muuttuivat. Jos ensin projisoitiin vauraan Pohjoisen kehitys kaikkialle maailmaan virheellisesti, nyt projisoitiin nopeamman väestöllisen muuntumisen maiden kehitys samalla tavalla laajemmalle. Niinpä vielä vuonna 2005 ennustettiin, että globaali väestöhuippu saavutettaisiin vuonna 2050.

Viimeistään vuonna 2015 näkymät kuitenkin muuttuivat uudelleen. Kävi ilmi, että nopea väestöllinen muuntuminen ei onnistunutkaan kaikkialla, ja etenkin Afrikassa väestö kasvaisi voimakkaasti vielä pitkään. Tosin on jälleen muistettava, että “Afrikka ei ole valtio”, eli alueiden välillä on isoja eroja. Monissa Pohjois-Afrikan maissa syntyvyys on jo laskenut huomattavasti, ja maiden sisällä on edellä mainittuja eroja.

Niinpä vaikka keskisyntyvyys laskee kaikkialla maailmassa, se laskee odotettua hitaammin joillain alueilla. Vuodesta 2015 lähtien globaalit väestöennusteet muuttuivatkin rajusti: globaali väestönkasvu jatkuisi paljon pidempään, ja vastaavasti väestöhuippu saavutettaisiin korkeammalla tasolla. Nykyään viitataan useimmin YK:n keskiennusteeseen, jonka mukaan vuonna 2050 ihmisiä on 9,7 miljardia, kunnes 2080-luvulla saavutetaan väestöhuippu 10,4 miljardia, minkä jälkeen väestömäärä tasaantuu ja kääntyy laskuun. (Palaan ennusteiden eroon hieman myöhemmin.)

Vastaus kysymykseen “Onko käynnissä globaali väestöräjähdys?” onkin tiukka: “ei”. Vaikka vuosituhantisen globaalisti aggregoidun graafin näkökulmasta näin on – ja tietysti siinä rinnalla tuotantoeläinten määrä on kasvanut ihmispopulaatiota reilusti suuremmaksi ja ihmisen artefaktien massa on koko planeetan biomassaa suurempi – ei tämä näkökulma anna kovin hyödyllistä tietoa nykyisestä ympäristökriisistä ja tulevaisuuden kehityksestä. Pikemmin on käynnissä raju alueellinen erilliskehitys: kasvua, laskua, tasaantumista ja monensuuntaista muuttoliikettä. Tämä antaa käytännön osviittaa: nykyisyyden ja tulevaisuuden haasteet ovat hyvin erilaisia eri puolilla maailman, ja alueita on siksi tarkasteltava niiden omilla ehdoilla eikä globaalin kalkyylin erittelemättömästä näkökulmasta.

Miksi väestönkasvu hiipuu yhtäällä ja jatkuu sitkeästi toisaalla?

Ei ole yhtä yksinkertaista syytä, miksi väestökehitys toteutuu erilaisena eri puolilla maailman, sillä se on aina lukuisten tekijöiden summa. Onhan oikeastaan ilmiselvää, etteivät kehityskulut voi sellaisenaan toistua ympäri maailman. Historiallinen painolasti on erilainen: jotkut maat ovat kolonialismin ja imperialismin historian runtelemia, toisissa taas on takana pitkä hyvinvointi fossiilisten polttoaineiden runsauden ja eriarvoisten globaalien materiaalivirtojen ruokkimana.

Millaisissa maissa syntyvyys on laskenut niin, että ollaan lähellä tai alle “uusiutumistason”? Tähän joukkoon kuuluu noin puolet maailman maista: toisin sanoen joukossa on hyvin erilaisia maita kuten Bangladesh, Intia, Japani, Turkki, Ranska, Mongolia ja Yhdysvallat. (Tässä on käytetty vertailutasoa 2.1, joka kuten sanottua ei oikeastaan ole uusiutumistaso kaikkialla – korkeamman lapsikuolleisuuden maissa taso olisi tuota korkeampi.) 

Läheskään kaikissa näistä maista väestömäärä ei kuitenkaan vielä vähene edellä kuvatun “hitausvoiman” vuoksi (suuri osuus lapsentekoikäisiä ihmisiä) ja/tai muuttoliikkeestä johtuen, ja toisaalta poismuutto voi kiihdyttää laskua toisissa maissa. Mutta kuten mainittua, Kiinassa väestö on jo todennäköisesti kääntynyt laskuun. Euroopassa tällaisia maita ovat esimerkiksi Italia, Portugali, Puola, Romania ja Kreikka. 

Perinteisesti syntyvyyden vähenemisen taustalla on nähty joukko tekijöitä, joihin viitattiin jo edellä:

Naisten yhteiskunnallisen aseman parantuminen: koulutus, oikeudet, pääsy työelämään, seksuaalinen tasa-arvo, valta omaan elämään.

“Koulutusvaikutus” (education effect): Koulutus muuttaa ihmisiä. He saavat enemmän mahdollisuuksia ottaa valtaa, vaikuttaa elämäänsä, kyseenalaistaa auktoriteetteja ja perinteisiä tapoja ja rikkoa perinteisiä normeja koskien esimerkiksi ihanneperhettä. Koulutuksen laatu on kuitenkin keskeinen kysymys. Mikäli kouluissa on liian vähän opettajia, huonot opetusmateriaalit, jos ruoka on puutteellista, jos kotona ei ole esimerkiksi valoa iltaisin läksyjen tekoon, tai mikäli lasten täytyy olla pois koulusta töiden takia, koulutusvaikutus ei toteudu. Tämä nivoutuu myös naisten ja tyttöjen oikeuksiin: varhaiset avioliitot katkaisevat koulutien kovin usein. Koulutus ei siksi ole “hopealuoti” vaan tarvitsee tuekseen ruokaturvaa, köyhyyden torjuntaa, määrärahoja, arjen ennustettavuutta ja sosiaalisia turvaverkkoja.

Terveydenhuolto, sanitaatio, ravitsemus, ruokaturva: Nämä vähentävät lapsikuolleisuutta, ja yhteys koulutuksen laatuun on myös vahva, sillä ongelmat vaikuttavat rajusti oppimiskykyyn ja jaksamiseen.

Tähän kaikkeen liittyy yksi sitkeä väestöpuheen myytti, jota Pentti Linkola viljeli ahkerasti mutta joka palautuu itse asiassa paljon aiemmaksi, taustalla kummittelevaaan väestö- ja taloustieteilijä ja kirkonmies Thomas Malthusiin (1766–1834). Äärioikeiston ja ekofasismilla kosiskelevien väestöretoriikan kulunut iskulause on “Malthus oli oikeassa”. Ei ollut, hän oli väärässä.

Malthus oletti väestön kasvavan luonnonlain mukaan nopeammin kuin ruoantuotanto. Toisin kävi. Hän myös vastusti köyhäinlakeja sillä perusteella, että vaurastuvat köyhät lisääntyisivät enemmän. Asia meni tismalleen päinvastoin: syntyvyys alkoi laskea hyvinvoinnin lisääntyessä.

Malthusilta myös haetaan ajatuksia, joita hänellä ei ollut, kuten ajatusta, että “luonto” tai Jumala kurittaa “liikaväestöä” ja pakottaa sen kestävyysrajoihin. Sen sijaan Malhus oletti, että “liikaväestö” on pysyvä ja väistämätön osa elämää, ja dickensiläisittäin sitä karsivat sodat, köyhyys ja muut vaivat – mihinkään se ei kuitenkaan poistu. Harhakäsitystä lie rakentanut se, että Charles Darwin (1809–1882) inspiroitui Malthusin työstä luonnonvalinnan teoriassaan, ja väärin ymmärrettyä “vahvimpien selviämisen” ajatusta on sitten sovitettu vulgääristi yhteiskuntakehitykseen. 

Asia menee kuitenkin prikulleen toisin päin: monialaisen ja laajan inhimillisen kehityksen edistäminen on välttämätöntä väestökehityksen tasaamiseksi kaikkialla maailmassa. Hyvä elämä vain pitää pystyä takaamaan “planeetan rajoissa”. Sietämättömän vaikea urakka, mutta realistisempaa se on kuin “kova puhe” laivakirveistä ja liikaväestön karsimisesta.

Kaupungistuminen: Tämä on kaksipiippuinen juttu. Kaupungeissa syntyvyys tapaa olla alhaisempaa, myös korkean keskisyntyvyyden maissa. Toisaalta nopea kaupungistuminen on näille maille melkoinen kehityshaaste ja vaikuttaa paikallisten ruokajärjestelmien heikkenemiseen.

Perhesuunnittelu ja väestöpolitiikka: Tämä on herkkä aihe, sillä monissa maissa väestöpolitiikka on saanut rasistisia, syrjiviä ja pakkovaltaisia muotoja. Kiinan “yhden lapsen politiikka” on usein käytetty esimerkki, joskin tutkimuskeskustelussa näyttää olevan vahva näkemys siitä, että syntyvyys oli jo voimakkaassa laskussa ennen kampanjan alkua muista syistä. Yhden lapsen politiikka vahvisti trendiä, ei luonut sitä. Karmeita esimerkkejä löytyy vaikkapa pohjoismaisesta eugeniikasta ja sterilisaatiokampanjoista. Hyvin usein tämä ei olekaan ollut varsinaista väestöpolitiikkaa vaan ei-toivottujen väestöryhmien sortoa. Mutta on myös onnistuneita esimerkkejä, joissa terveydenhuollon ja neuvolatoiminnan ohella on viety perhesuunnittelu- ja ehkäisytietoa haja-asutusalueille. Bangladesh mainitaan usein tässä kohtaa. 

Keskeinen kysymys on, onko ihmisillä koettu tarve perhesuunnitteluun tai ehkäisyyn, ja onko tätä tarvetta mahdollisuuksia täyttää. Ihmisten omilla toiveilla, valinnoilla ja haluilla on merkitystä. Siksi myös monenlaiset kulttuuriset normit vaikuttavat asiaan: perhekoon ihanteet, perheen sisäinen päätäntävalta, uskonnolliset näkemykset ja niin edelleen. “Kulttuurin” pohjalla kuitenkin argumentoidaan helposti yksioikoisesti, tietämättömästi ja harhaanjohtavasti, kuten kirjoitimme Tero Toivasen kanssa Petteri Taalaksen kommenteista. Jos uskonto ja “kulttuuri” hallitsisivat niin voimakkaasti, miten voisi ymmärtää katolilaista Italiaa ja voittopuolisesti islamilaista tai hindulaista Bangladeshia? Kulttuuriset tekijät ovat monenkirjavia, ja ihmiset elävät sosiaalisen paineen, konformismin, individualismin ja muutoksen kaipuun ristiaallokossa. Kuten sanottua, koulutus voi nopeastikin murtaa vanhoillista valtaa. “Naisen paikka on nyrkin ja hellan välissä” oli täysin arkipäiväinen puhetapa sukupolveni lapsuudessa.

Jos edellä kuvatut tekijät ajavat “väestöllistä muuntumista” kohti alempaa syntyvyyttä, on syntyvyys pysynyt sitkeästi korkealla sellaisilla alueilla, joilla on edelleen paljon nälkää ja köyhyyttä, heikompi terveydenhuolto ja sanitaatio, heikko koulutuksen kattavuus tai laatu ja huonot naisten oikeudet. 

Kumpaankaan suuntaan syiden sikermä ei kuitenkaan ole mikään välttämätön pakettiratkaisu, vaan eri alueilla väestönkehityksen ajurien kokoelma voi olla erilainen juuri historian ja olosuhteiden erilaisuuden vuoksi sekä siitä riippuen, millaisiin keinoihin esimerkiksi yhteiskunnilla on varaa.

Tärkein oppitunti kuitenkin tästä on, että väestökehitys ei ole koskaan ennalta määrättyä. Menneisyyden hitausvoima vaikuttaa, mutta muutokset voivat tapahtua nopeammin ja hitaammin. Ja tämä tarkoittaa, että erilaisiin globaaleihin ennusteisiin on leivottu sisään erilaisia oletuksia siitä, miten maailma kehittyy.

Globaalien ennusteiden erot

Edellä mainitsin YK:n keskiennusteen, jonka mukaan 2080-luvulla saavutetaan väestöhuippu 10,4 miljardia. YK:lle on kuitenkin kilpailijoita, kuten IIASA:n ja IHME:n ennusteet. IIASA:n mukaan väestöhuippu saavutettaisiin jo 2070 tasolla 9,4 miljardia, ja IHME ennustaa 9,7 miljardia vuonna 2064. Ne ennakoivat myös nopeampaa laskua kuin YK:n väestöosasto. Rajuin on Rooman Klubin ennuste väestöhuipusta ennen vuosisadan puoliväliä tasolla 8,8 miljardia ja hyvin nopeaa laskua sen jälkeen.

Kaikkien ennusteiden metodologiat poikkeavat toisistaan, ja niiden väliseen puntarointiin ei tässä kannata mennä. Tärkein viesti asiassa on, että väestökehitys ei etene luonnonlain voimalla, vaan siihen vaikuttaa aina moniulotteisesti yhteiskunnallinen kehitys. Väestökehitystä pystyttäisiin vakiinnuttamaan nopeammin kaikkialla maailmassa, mutta käytännössä se edellyttäisi nykyistä voimakkaampaa globaalia solidaarisuutta. Sen sijaan “kovia keinoja” peräänkuuluttavat ja “väestövaihdolla” pelottelevat tahot ovat juuri sellaista kehitystä vastaan. 

Ne tahot, joiden mukaan “väestönkasvusta ei saa puhua”, eivät useinkaan haluaisi puhuttavan juuri niistä asioista, joilla väestönkasvuun voi vaikuttaa. Sen sijaan he kalastelevat näkyvyyttä raflaavilla heitoilla vaikka “ilmastoaborteista”.

Eikä lopulta olennaista ole niinkään globaali väestömäärä vaan se, mitä kullakin alueella tapahtuu. Tässä tullaankin siihen, mikä on ympäristöongelmien ja väestökehityksen suhde.

Mikä on väestön ja ympäristöongelmien suhde?

Väestönkasvu ja väestökehitys ylipäätään eivät ole globaaleja ilmiöitä vaan paikallisten ja alueellisten kehityskulkujen mosaiikki. Sama pätee ympäristökysymyksiin, kuten selitimme perusteellisesti Tere Vadénin kanssa podcast-sarjamme viidennessä jaksossa “Ympäristöongelma” (ks. myös täältä ja täältä). Ympäristökriisi ei ole yksi vaan monta. Siksi väestön ja ympäristökriisin välillä ei ole yksi–yhteen-suhdetta, ja kaiken muun väittäminen on yksinkertaisesti virheellistä. Mutta: tässä kohdalla on myös edellä mainittu vaara päätyä vähättelemään väestökysymyksiä. Syvennytään siis asiaan tarkemmin.

Yksi klassinen tapa puhua väestön ja ympäristökuormituksen suhteesta on mm. Paul Ehrlichin popularisoima yhtälö I=PAT, jossa I on ympäristökuormitus (impact), P on populaatio, A on vauraus (affluence) ja T on teknologia. Tämä ei kuitenkaan oikeastaan ole mikään kunnon yhtälö, eikä sitä oikein pysty käyttämään muuhun kuin ylikorostamaan väestön roolia. 

Nimittäin kuten BIOS-tutkijat ovat usein todenneet, ei ole mitään yhtä ympäristökuormituksen mittaria. Ilmastopäästöt, materiaalinkulutus ja biodiversiteetin heikkeneminen voivat hyvin kulkea eri suuntiin. Vaurauden ympäristöongelmat ovat eittämättömiä – niistä puhuimme podcastimme kolmannessa jaksossa “Tarpeet” – mutta niin ovat köyhyydenkin ongelmat, kuten “donitsitalouden” ideassa kuvataan. Ja teknologiaa on monenlaista. Neljästä muuttujasta vain väestö eli populaatio on järkevästi kvantifioitavissa, minkä vuoksi yhtälö on väestönkasvun ylikorostajien suosiossa.

Riippuen siitä, mikä ympäristövaikutus valitaan, tilanne voi näyttää hyvin erilaiselta. Jos puhutaan ilmastopäästöistä ja materiaalinkulutuksesta, vauraamman maailman per capita -kuorma on niin suuri, että tällä “vaurauden kertoimella” on paljon suurempi merkitys kuin väestömäärällä. Vedenkulutuksen, liikametsästyksen ja viljelysmaan heikkenemisen kohdalla kuvio näyttää todennäköisesti erilaiselta, koska kaikki voivat olla leimallisesti vaurauden tai köyhyyden, ylikulutuksen tai alikulutuksen ongelmia. Toisaalta pitää myös muistaa erityisesti kaupan myötä syntyvä ympäristövaikutusten ja kulutuksen ulkoistaminen.

Pääasia on, että ei ole mitään tarkkaa väestömäärään perustuvaa luonnon kantokykyä tai kestävyysrajaa, globaalia tai alueellista. Niin paljon on väliä sillä, mitä ihmiset tekevät. Millaisilla tavoilla ihmiset rakentavat hyvinvointiaan ja pyörittävät yhteiskuntiaan? Sen vuoksi ympäristökuormituksen jokin muoto voi kasvaa, vaikka väestö olisi tasaantunut tai vähentymässä – Kiinan kasvihuonekaasupäästöt ovat tästä hyvä esimerkki. Väestöllisen muuntumisen loppuvaiheessa olevassa vauraassa Pohjoisessa materiaalinen kulutus on edelleen kasvussa, etenkin kun “ulkoistettu” kulutus otetaan huomioon. Sama ei kuitenkaan päde ilmastopäästöjen kohdalla: päästöjen vähentyminen ei enää johdu likaisen tuotannon muuttamisesta muualle maailmaan. Aiemmin näin oli, enää ei. 

On yksinkertaisesti naiivia ja harhaanjohtavaa ajatella ja väittää, että yhteiskuntien ympäristökuormat syntyvät yhteenlasketusta yksilöiden kulutuksesta, eli ajatella, että jos tulee 100 ihmistä ja kerroin on x10, tulee 1000 ympäristötuhon yksikköä lisää. Tällaisia laskelmia voi tehdä jostain tietystä pysäytetystä ajanhetkestä, ja ne voivat antaa jotain hyödyllistä tietoa kyseisen yhteiskunnan aineenvaihdunnasta: energiataloudesta, materiaali-intensiteetistä. Mutta ei sillä tavalla päästä kiinni syy–seuraus-yhteyksiin ja tulevan kehityksen dynamiikkaan. Jos (fossiilisten polttoaineiden ja sivuvirtamateriaalien) polttamisen polulla pysytään, jos materiaalitalous pysyy lineaarisena ja kierto vähäisenä ja jos aineellinen kulutus kasvaa, ympäristöpaineet lisääntyisivät vaikka väestö pysyisi ennallaan. Ja jos nuo asiat muuttuvat, ei väestön lisääntyminen välttämättä lisäisi kuormaa ollenkaan. Miksi?

Energian ja materiaalien käytöstä valtaosa tapahtuu tuotannon ja kulutuksen rakenteissa: energiajärjestelmässä, teollisuudessa, ruokajärjestelmässä ja niin edelleen. Ruokajärjestelmä on hyvä esimerkki siitä, miten järjestelmiin on sisäänrakennettu haaskuuta. Vauraissakin yhteiskunnissa voidaan haaskata tuotetusta ruoasta kolmannes tai jopa puolet (prosentti on tietysti hurjasti suurempi, jos otetaan huomioon eläintuotannossa tapahtuva “systemaattinen haaskuu”). Tyhjää rakennuskantaa on maailmassa valtavasti. Autoja seisoo käyttämättömänä ja niissä liikkuu vain yksi ihminen. Kiertotalous on tuskin lapsenkengissään, eli luonnonvaroista saadaan vain pieni osa potentiaalisesta hyödystä irti. Yksilöt voivat vaikuttaa vain rajatusti järjestelmien luonteeseen. Monissa asioissa he ovat “perityn tilanteen” ehdoilla. Jos sähkö on tuotettu fossiilisilla, asialle on vaikea voida mitään. Jos yhteiskunnassa ei pärjää ilman bensa-autoa, on vaikea toimia muuten. Tämän päälle tulee tietysti vielä mainostuksen, teknologisen uudistumisen ja sosiaalisen paineen avulla syntyvä tarpeentuotanto. Entisestä luksuksesta luodaan tavoiteltavaa arkea ja lopulta välttämättömyyttä.

Asian ytimessä ovat tarpeentyydytyksen järjestelmät: millä tavoin ihmisten elämän välttämättömiä tarpeita kuten ruokaa, liikkumista, asumista, terveyttä ja koulutusta tyydytetään? Saman tarpeen kun voi tyydyttää radikaalisti erilaisin ympäristövaikutuksin ja erilaisilla yhteiskunnallisilla järjestelyillä. Tuotetaanko sähköä ja lämpöä fossiilisilla vai puhtaammin keinoin? Onko liikkuminen rakentunut pääosin yksityisautoiluin vai julkisen liikenteen varaan? Milllainen osuus eläintuotannolla on ruokajärjestelmässä? Kuinka todellista kierrätys on? Ja niin edelleen.

Tämä tarkoittaa myös, että mikäli tarpeentyydytyksen järjestelmiä saadaan muuttumaan parempaan suuntaan, moninainen ympäristökuorma voi vähentyä radikaalisti, vaikka väestö kasvaisi. “P” ei hallitse kohtaloa, koska I=PAT on oikeastaan epäyhtälö, epäonnistunut yksinkertaistus, joka vie meitä harhaan. Se ei myöskään voi tavoittaa paradoksaaliselta tuntuvaa tilannetta: nopeasti romahtava väestö voi sekin johtaa ongelmiin, jos vaikka vanha teollinen infrastruktuuri jää huonolle hoidolle ja syntyy vuotoja ja onnettomuuksia. Vuosisadan lopulla ja ensi vuosisadalla tämä voikin muodostua seuraavaksi maailmanhistorialliseksi haasteeksi: miten pitää pitkä ekologinen jälleenrakennus käynnissä, kun yhteiskunnat kohtaavat kaikkialla maailmassa vanhenevan ja vähenevän väestön haasteen eikä muuttoliikkeen “varoventtiiliä” enää ole?

Avainkysymys on, saadaanko edellä kuvatut väestökehityksen tasaantumiseen vaikuttavat perusasiat turvattua kaikille ihmisille ekologisen kestävyyden rajoissa: ruokaturva, energian saanti, terveydenhuolto, sanitaatio, koulutus, yhteiskunnallinen vakaus… Globaalisti kysymys on siitä, päästäänkö kaikissa yhteiskunnissa “ylikulutuksen” ja “alikulutuksen” väliselle turvallisemmalle vyöhykkeelle, jossa voidaan suunnitella elämää tuleville vuosisadoille, ei vain selviämistä päällä olevasta historian pullonkaulasta. Tätä haastetta vain lähestytään eri näkökulmista. Kuten helmikuisessa BIOS-uutiskirjeessä käsiteltiin, kohtalokkaana ongelmana ei siis ole “maailman köyhien lisääntyminen ja vaurastuminen”, sillä säällisen elämän turvaaminen kaikille olisi mahdollista planeetan rajoissa, erilaisten tarpeentyydytyksen järjestelmien piirissä. Varsinainen kysymys on, mille materiaalisen kulutuksen tasolle on pidemmällä tähtäimellä mahdollista ja kestävää tähdätä. 

Tarkoittaako tämä, että väestönkasvulla ei ole väliä? Että se ei ole ongelma?

Ei tietenkään. Mutta se ei ole se ongelma, josta useimmiten puhutaan. Se ei ole globaali ongelma. Kaikkialla ollaan liikkumassa jo nyt kohti vähäisemmän syntyvyyden tasoa ja väestön vakiintumista, ja jossain se tapahtuu liian hitaasti.

Mutta ei ole mitään mieltä syyllistää näiden alueiden ihmistä globaalista ympäristökriisistä. Se on harhaluuloa, tietämättömyyttä tai valehtelua. Maailma ei mitenkään väistämättä romahda “niiden siellä” väestönkasvun takia, eikä heidän väestönkasvunsa tee merkityksettömäksi toimia täällä. Koska: ympäristöongelmat ovat moninaisia, ja hirveän usein ne ovat myös paikallisia ja alueellisia. Kuten biodiversiteettikriisistä kirjoittaessani totesin, “elämällä on väliä kaikkialla”.

Ylipäätään yksilöiden lisääntymisen moralisoiminen synnyttää paitsi helposti vastareaktioita, se myös nojaa edellä kuvattuun simppeliin yksilölaskentaan. Jos mieleen on jäänyt muutaman vuoden takainen uutinen siitä, että lapsettomuus on “tehokkain ilmastotoimi”, kannattaa tutustua tutkimuksen saamaan perusteelliseen kritiikkiin vaikkapa täällä tai täällä. Pitkällä aikajänteellä on kyllä on välttämätöntä, että koko maailmassa päästään vakiintuvaan väestökehitykseen. Jos väestö kasvaisi loputtomasti, jonkinlaiset rajat tulisivat vastaan. Mutta nyt käsillä olevat kiireisimmät ympäristöongelmat on ratkaistava pian: yhteiskuntien aineenvaihdunnan isot muutokset on saatava vauhtiin ennen vuosisadan puoliväliä. Globaalin väestömäärän kehitys ei ratkaise tätä.

Milloin voimakas ja sitkeä väestönkasvu sitten on ongelma? Se on ongelma etenkin silloin, kun on paljon köyhyyttä ja ruokaturvattomuutta. Kasvu tekee kestävämmän ruokajärjestelmän rakentamisesta vaikeampaa, etenkin kun esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutukset kohdistuvat näille alueille kipeämmin. Kasvavan väestön muuttaessa kaupunkeihin uuden infrastruktuurin rakentamisessa tulee kiire: kaikille pitäisi saada terveydenhuoltoa, kouluja ja niin edelleen. Ja kiire tekee kestävämmät ratkaisut vaikeammiksi. Jätehuolto kriisiytyy helposti. Toisin sanoen voimakas väestönkasvu voi vahvistaa köyhyyden noidankehiä sen sijaan, että päästäisiin “hyvän kehiin”.

Siksi missään nimessä ei pitäisi esimerkiksi vain ilmastopäästöjen per capita -lukuihin nojaten sanoa, että väestönkasvu ei ole ongelma köyhissä maissa. Ongelmat ovat monenlaisia, ja tällainen puhetapa päätyy vähättelemään toisia yhteiskuntia ja ohittamaan niiden ominaispiirteet.

Mutta koska ilmastonmuutos on globaali ongelma ja kaikkien päästöt vaikuttavat, eikö väestönkasvu ole sittenkin ilmastonmuutoksen juurisyy, kuten esimerkiksi Taalas ja Anttonen vakuuttelevat? Ei ole. Tässä väitteessä menevät syy–seuraus-suhteet nurinniskoin. Fossiilisten polttoaineiden voittokulku alkoi jo reilusti aiemmin kuin voimakas väestönkasvu. Itse asiassa fossiilitalous mahdollisti omalta osaltaan, esimerkiksi sanitaation, terveydenhuollon ja uusien maanviljelysmenetelmien ohella, nykyisen suuruisen väestön. 

Mutta onneksi kohtalonyhteys ei ole rikkumaton: ekologisten reunaehtojen piiriin voidaan pyrkiä ja palata ilman, että väestömäärän pitäisi romahtaa fossiiliaikaa edeltävälle tasolle, kymmenesosaan. Muuta väittävät ovat väärässä. He joko ymmärtämättömyyttään tulevat pönkittäneeksi rasistisia ja itsekkäitä näkemyksiä tai ovat sellaisella asialla tietoisesti. 

Ville Lähde

Luettavaa ja kuunneltavaa

Ville Lähde, “Väestönkasvun perusasiat haltuun”
Ville Lähde, “Lähteekö syntyvyys uudelleen nousuun vauraissa maissa? Ei siltä näytä.”
Ville Lähde ja Tero Toivanen, “Petteri Taalaksen virheelliset väestönäkemykset”
Ville Lähde, “Korona kitkee liikakansoitusta? EVA:n kummallinen kyselytutkimus”
Ville Lähde, “Vain pehmeät keinot tehoavat väestökehitykseen”
BIOS, “Huoltosuhde ei ole vain taloudellinen yhtälö”
Adam Tooze, “Youth Quake. Why African Demography Should Matter to the World”
Our World in Data – Population Growth
Hannah Ritchie, “There are many reasons to invest in women’s education. Reducing CO2 emissions isn’t one of them”
Juha Mäkinen, “Väestönkasvu on afrikkalainen ilmiö”
Tuukka Tuomasjukka, “Väestöpyramidi räjähti yllättäen, mutta mitä se tarkoittaa?”
Yle, Juuso Pekkisen ohjelma: “Ilmastonmuutos ja väestönkasvu”
Past Present Future -podcast: “Are there too many people?”
UNFPA, ”Population bomb, bust – or boon? New UNFPA report debunks 8 myths about a world of 8 billion”