BIOS

Kuvio kysyntätoimin saavutettavissa olevista päästövähennyksistä, IPCC:n kuudennen arviointiraportin yhteenvedosta.

Maailmalta: IPCC:n ilmastoraportti historian saranakohdassa

Maaliskuussa ilmestyi IPCC:n kuudennen arviointiraportin yhteenvetoraportti. BIOS-tutkimusyksikkö on seurannut tätä raporttiprosessia koko olemassaolonsa ajan, ja Ville Lähde kirjoitti aiheesta analyysin blogiimme. Artikkeli sisältää suuren joukon lukuvinkkejä aiheesta, joten niitä ei ole tarpeen toistaa tässä. (Mutta mainittakoon erikseen Andy Reisingerin kirjoittama 35 “tiede-haikun” sarja raportista.)

Kirjoituksessaan Lähde muistuttaa, että tämä on viimeinen ilmastoraportti, jolla on mahdollisuus vaikuttaa historian kulkusuuntaan. Olemme saranakohdassa: joko kurssia saadaan käännettyä parempaan suuntaan, tai sitten tulevien ilmastoraporttien tehtäväksi jää katastrofin dokumentoiminen. Tällaisessa tilanteessa ei ole kovin järkevää jumiutua vääntämään esimerkiksi siitä, “onko puolentoista asteen tavoite elossa”:

”Tämä ei kuitenkaan lopulta liene olennaisinta vaan se, saadaanko mahdollisimman voimakkaita ilmastotoimia aikaan vai ei, ja muodostavatko ne johdonmukaisen jatkumon vai ovatko ne poliittisten suhdanteiden armoilla. IPCC:n raportit ovat tähän asti olleet olennainen osa tätä kamppailua – ja valitettavasti ilmastotoimet eivät ole nousseet läheskään sille tasolle, mitä pahimman vaaran torjuminen edellyttäisi.”

Lähde myös kritisoi useasti toistettua lausumaa, että tiede on nyt sanonut sanansa, ja on politiikan aika. Tämä on pielessä kahdella tavalla: ensinnäkin tutkimusta tarvitaan jatkuvasti myös jos paremmalle uralle päästään, ja toiseksi ei ole mitään syytä, että tutkijoiden tulisi vaieta politiikassa. 

”Kun ollaan tekemisissä yhteiskuntien ja lukemattomien ekosysteemien selviämisen kanssa, ajatus tieteen sivullisuudesta on aina kalskahtanut ontolta. Sen sijaan, että IPCC:n raportin ilmestyttyä tiede olisi sanonut sanansa, täytyy tiedeyhteisöjen pitää viestiä näkyvissä ja kuuluvissa entistäkin tarmokkaammin.”

Tämä on erityisen tärkeää sikäli, että raportista on luettavissa esiin hyvin erilaisia viestejä. Yhtäältä ilmastoskenaarioihin on leivottu sisään paljon nykymaailman piirteitä, etenkin globaalin eriarvoisuuden jatkumista. Toisaalta tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta korostavat viestit ovat siinä näkyvästi läsnä. Kuten Lähde muistuttaa: “Kriittinen kysymys on, ketkä kaikki raportin ääntä pääsevät tulkitsemaan ja millaisen tilan he politiikassa saavat.”

BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas tarttui tuoreeltaan blogikirjoituksessaan raportin kiinnostavaan väittämään, ettei pääomien riittävyys ole este tarvittaville ilmastotoimille. Tämä viesti on positiivinen, mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Ahokas pureutuu pääoman käsitteeseen ja selittää, miten pääomien riittävyys on laajempi kysymys kuin pelkkä rahan riittävyys. Jos IPCC:n toteamus ymmärretään niin, että rahoitus ei ole rajoite ilmastotoimille, tämä on vahvasti linjassa sen kanssa, mitä BIOS-tutkijatkin ovat todenneet. Mutta reaalipääoma eli välineet ja infrastruktuuri on paitsi muutosta mahdollistava myös sitä estävä luodessaan polkuriippuvuuksia ja pullonkauloja. Aineeton pääoma eli esimerkiksi inhimillinen osaaminen ja työvoima sekä kyky uudistaa inhimillisiä suhteita voi sekin osoittautua puutteelliseksi. Kysymys luontopääoman merkityksestä monimutkaistaa asiaa entisestään – kapeasti tarkastellen se voi koskea vaikka harvinaisten metallien riittävyyttä, laajemmin ekosysteemien toimintakykyä muutoksissa ja sen tuomaa kiirettä aikatauluun tai vaikkapa bioenergian käytön tai metsittämisen rajoituksia suhteessa ruoantuotannon tarpeisiin tai ekosysteemien lisääntyvään haavoittuvaisuuteen. 

Vaikka siis rahoituspääomaa on ainakin periaatteessa riittävästi, kaikilla muilla alueilla pääomat ovat vielä riittämättömiä – ekologisen siirtymän ytimessä onkin, miten vanhaa pääomaa puretaan ja uutta rakennetaan niin, että käytetään vanhaa uuden rakentamiseksi ylittämättä kuitenkaan kriittisen vaarallisia muutoksen rajoja. Puhutaan yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutoksesta. Juuri tällaisia kysymyksiä pohdimme viime vuoden lopulla ekologisen jälleenrakennuksen makrotaloutta tarkastelevassa kirjoituksessamme. Keskustelu ekologisen siirtymän taloudesta on kuitenkin pysynyt valitettavan kapeassa näkymässä.

Näkökulman pelkistäminen siihen, että “rahaa riittää” (tai että sitä ei riitä), kaventaa ja epäpolitisoi näkymää kovin helposti. Kun esimerkiksi korostetaan, että siirtymään tarvittavat rahat eivät löydy julkiselta vaan yksityiseltä puolelta, voidaan päätyä vaatimaan ilmastopolitiikalta hands off -asennetta, jossa vain annetaan reilu teknologinen pelikenttä dekarbonisaation kisailijoille. Tällöin kuitenkin siirtymä pelkistyy vain tekniseksi projektiksi, ilmastopäästöjen rajoittamiseksi erilaisissa yksittäisissä kohteissa. 

Näkymä siihen, miten saadaan jälleenrakennettua reaalipääomaa ja inhimillistä pääomaa tarpeeksi nopeassa aikataulussa, sumenee. Reaalipääoman ja inhimillisen pääoman rakentaminen on myös mitä syvällisimmin poliittinen projekti, eikä niitä taiota oleviksi vain syöttämällä tarpeeksi rahaa. Ja pelkästään rahoitusnäkökulmasta urakka on kolossaalinen, ja etenkin sen edellyttämän globaalin solidaarisuuden toteutuminen jo itsessään vaatii melkoisia poliittisia muutoksia, kuten tästä Adam Toozen kirjoituksesta voi lukea.

Mitä olemme lukeneet?

Nature Food -lehdessä julkaistiin maaliskuussa artikkeli ruoan haaskuun ja hävikin ilmastovaikutuksista. Itse artikkeli on maksumuurin takana, mutta sen tuloksiin voi tutustua tässä Carbon Briefin artikkelissa. Ruoan haaskuun ja hävikin globaalin määrän mittaaminen ei ole yksinkertainen kysymys, ja pelkästään arviot siitä, kuinka suuri osuus tuotetusta ruoasta päätyy lopulta ihmisten syömäksi, vaihtelevat suuresti. Esimerkiksi: tarkastellaanko myös eläintuotantoon liittyvää “systemaattista hävikkiä” ja ylikulutuksen roolia, vai pysytelläänkö nykyisen järjestelmän peruspiirteissä ja arvioidaan hävikkiä sen ehdoilla? (Tämä liittyy myös hyvin suoraan siihen, miten ruoan riittävyyttä nyt ja tulevaisuudessa arvioidaan.)

Kun pyritään arvioimaan hävikin ympäristövaikutuksia, kuvio monimutkaistuu. Hävikki ja haaskuu tapahtuvat nimittäin ympäri maailman eri vaiheissa. Karkeasti ottaen köyhemmissä maissa hävikkiä on tuotannon alkupäässä, jolloin se vaikuttaa suoraan tuottajien elantoon ja markkinoille päätyvän ruoan määrään, ja hävikin vähentäminen vaikuttaisi suoraan näihin (sekä siihen, kuinka paljon uutta tuotantoa ja sen ympäristövaikutuksia tarvittaisiin). Vauraammissa maissa hävikki painottuu ketjun loppupäähän, kauppaan ja kuluttajiin, jolloin hävikin vähentäminen ei kovin yksinkertaisesti vaikuta tuotantomääriin ja sitä kautta ympäristövaikutuksiin (Mari Koistinen on kirjoittanut aiheesta paljon). Ruoanhaaskuun prosenttiosuuksia maailman alueilla ja eri sektoreilla voi tarkastella täällä.

Siksi mitä tahansa tällaista globaalia tutkimusta kannattaa lukea erityisen kriittisellä silmällä. Nature Foodin tutkimuksessa globaali kokonaiskatsaus on kuitenkin yhdistetty poikkeuksellisen yksityiskohtaiseen “pellolta kaatopaikalle” -tarkasteluun eritellen eri alueiden ruokajärjestelmien ominaispiirteiden mukaan. Tämä on tärkeä edistysaskel, koska se antaa eväitä oman ruokajärjestelmän kipupisteiden löytämiseen. Hävikin vähentäminen ei ole sama asia eikä se puutu samoihin ongelmiin kaikkialla. Mutta yllätys ei ole, että myös hävikin osalta eläintuotanto hallitsee: päästöistä liki kolme neljäsosaa syntyy siellä. Niinpä päädytään samaan suositukseen kuin ruoantuotannon päästöjen tutkimuksessa ylipäätään: eläintuotteiden kulutuksen merkittävä vähentäminen on tehokkain keino vähentää päästöjä. Tutkimus myös tarkastelee tällaisen muutoksen vaatimia seurauksia muualla ruokajärjestelmässä.

BIOS

Tieteellisiä julkaisuja

BIOS-tutkijoiden yhteisartikkeli “Teollisen kestävyyssiirtymän tiedevetoinen suunnittelu” ilmestyi maaliskuussa Poliittinen talous -lehdessä. Artikkelissa tarkastellaan teollisuuden roolia kestävyyssiirtymässä ja tarkennetaan jo aiemmin tekemäämme ehdotusta teollisen siirtymän suunnitteluyksiköstä suhteuttaen sitä erilaisiin näkemyksiin suunnittelusta. Paavo Järvensivu peräänkuulutti suunnittelua myös taannoisessa Helsingin Sanomien haastattelussa, jossa hän tarkasteli väistyvän hallituksen politiikkaa. 

”‘Yhteiskunnan aineenvaihdunta pitää uudistaa pois fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja luonnonvarojen ylikulutuksesta’, Järvensivu sanoo.

Tähän tarvittaisiin Järvensivun mukaan tieteeseen pohjautuvaa kokonaisvaltaista suunnittelua ja rohkeaa teollisuuspolitiikkaa. Hän muistuttaa, ettei esimerkiksi Suomen metsäteollisuus olisi kehittynyt nykyiseen muotoonsa ilman valtio-omisteisia yhtiöitä, valtiollisia infra-investointeja ja julkisin varoin maksettua metsätieteellistä tutkimusta. Samankaltaista ohjausta hän kaipaisi nyt kohti uutta, kestävämpää taloutta.”

Vastapainon julkaisemassa teoksessa Talouskuri tuli Suomeen on mukana Tero Toivasen, Paavo Järvensivun ja Ville Lähteen artikkeli “Ekologisen jälleenrakennuksen haaste”. He nostavat esiin globaalin talouskriisin jälkeisestä “menetetystä vuosikymmenestä” usein unohdetun ulottuvuuden, ekologisen siirtymän idean häipymisen taka-alalle. Vaikka niin sanotut ympäristövaltiot ovat saaneet talouskriisin vuosina aikaa myös edistysaskeleita ympäristötoimissa, kestävyystavoitteet ovat jääneet johdonmukaisesti kasvupolitiikalle alisteisiksi. Kirjoittajat tarkastelevatkin talouskuripolitiikkaa nimen omaan kokonaisvaltaisen ja johdonmukaisen ekologisen siirtymän esteenä.

Kirjoituksia BIOS-blogissa

Ville Lähde ja Tero Toivanen puuttuivat maaliskuun lopussa ilmestyneessä kirjoituksessaan WMO:n pääsihteerin Petteri Taalaksen ongelmallisiin väestönäkemyksiin. Tutkijat osoittavat selkeitä virheitä ja ongelmallisia päätelmiä väestökehitystä koskevissa väitteissä, mutta he tarttuvat myös siihen, miten tällainen puhe mobilisoidaan helposti ilmastotoimien viivyttelyn ja vastustamisen tarkoituksiin. Tällaisessa tilanteessa kaikilla ympäristötutkijoilla on vastuu asettaa sanansa tarkkaan ja tutkimustietoon tukeutuen.

”…konservatiiviset ja äärioikeistolaiset tahot hyödyntävät väestönkasvua koskevia yleistyksiä siirtääkseen huomiota pois läntisten teollisten maiden kiireellisestä päästövähennysvastuusta. Siten väestönkasvupuheella paitsi viivytellään tehokkaasti nopeiden ilmastotoimien tarvetta myös pidetään yllä epäoikeudenmukaista maailmanjärjestystä, jossa rikkaat maat jatkavat päästöjen tuottamista samalla kun ilmastonmuutoksen ääri-ilmiöt tuhoavat ihmisten elinmahdollisuuksia globaalissa etelässä. On myös huomioitava, että nämä ilmastoviivyttelevät tahot ovat samoja poliittisia toimijoita, jotka kerta toisensa jälkeen ovat kyseenalaistamassa tai lopettamassa kansainvälisen kehitys- ja avustustyön rahoitusta, jolla voidaan turvata suotuisampi väestökehitys.“

Suosittelemme myös tätä Ilmastopaneelin johtajan Markku Ollikaisen kirjoitusta. Ollikainen reagoi MTK:n Mikko Tiirolan kirjoitukseen, mutta kritiikki osuu myös monessa kohtaa Taalaksen puheisiin esimerkiksi suomalaisen hiilinielukeskustelun erikoislaatuisuudesta.

Ville Lähde puuttui huhtikuisessa blogikirjoituksessaan siihen, miksi Suomessa älähdettiin EU:n energiansäästötavoitteista. Tässä keskustelussa menivät puurot ja vellit tai pikemmin energia ja sähkö iloisesti sekaisin:

”Sähkön osuuden merkittävä lisääminen kuitenkin antaa mahdollisuuden energian kokonaiskäytön vähentämiseen. Tämänkin syy on yksinkertainen: fossiilitaloudella on huonot hyötysuhteet. Fossiilisten polttoaineiden sisältämän kemiallisen energian muuttaminen erilaisten välivaiheiden – ennen kaikkea polttamisen – läpi monenlaiseksi työksi hukkaa väistämättä paljon energiaa. Polttomoottori on tästä klassinen esimerkki: sen hyötysuhteen teknisillä ylärajoilla ollaan oltu jo kauan, kun taas sähköauton energiankulutus suhteessa irti saatuun työhön – liikevoimaan – on huomattavasti pienempää.” 

BIOS äänessä

Paavo Järvensivu ja Greenpeacen Sini Harkki keskustelivat Greenpeacen podcastissa vaalituloksesta ja sen jälkeisestä ympäristöpolitiikasta.

Jussi Ahokas vieraili Politiikkaradiossa puhumassa Marinin hallituksen talouspolitiikasta.

Lopuksi

Suosittelemme ilmastoaktivisti Mikaela Loachin haastattelua Guardianissa sekä tätä Naturen juttua, jossa maailman vesiongelmia havainnollistetaan neljällä graafilla. 

Ville Lähde käänsi vuoden ensimmäiseen niin & näin -lehteen Mara van der Lugtin esseen “Katse kohti pimeää”, joka purkaa yksiulotteisia käsityksiä optimismista ja pessimismistä ja peräänkuuluttaa “toiveikasta pessimismiä”.

Ja Rosebudin ja Rauhanpuolustajien kirjassa Ihmisiksi löytyy aukeama, joka perustuu Ville Lähteen esseeseen sivistyksestä! Ihmisiksi on erityisesti nuorille suunnattu tieto- ja tehtäväkirja, joka tarjoaa ideoita ”ihmisiksi” elämiseen ja aktiiviseen toimintaan hyvän tulevaisuuden puolesta. 

Seuraa BIOSin toimintaa myös Facebook-sivullamme, Twitterissä ja Mastodonissa. Youtube-kanavallamme on kerätty omia videoitamme ja muita esiintymisiämme. Kotisivuillemme olemme keränneet myös listan videoesiintymisistä ja podcasteista.

Hätkähdin havaitessani, että tätä prosessia on kestänyt suunnilleen yhtä pitkään kuin BIOS on ollut olemassa. Edellisen arviointiraportin (AR5) synteesi julkaistiin vuonna 2014, ja vaikka ideat ja ihmiset BIOSin taustalla kohtasivat aiemmin, yhteinen työmme alkoi kunnolla vuonna 2015. Pariisin ilmastosopimus syntyi, ja IPCC alkoi laatia uutta raporttiaan melkoisesti muuttuneessa tilanteessa. Myös BIOS on tuon aikakauden olio – joskin alusta lähtien ja tutkijoidemme omassa työssä vuosikausia aiemmin olimme muistuttaneet, että ilmastonmuutos on vain yksi aikakautemme kriittisistä ongelmista.   

BIOS syntyi tuskastumisesta siihen, että nämä asiat eivät näkyneet julkisuudessa, politiikassa ja taloudessa alkuunkaan riittävästi. Monet meistä olivat tehneet ympäristöasioiden kanssa töitä vuosikymmeniä ja muistivat aiheiden aaltoilun politiikassa ja julkisuudessa. Vielä vuonna 2015 toimittajat, joiden kanssa teimme yhteistyöhanketta, saattoivat sanoa, että ympäristöasiat eivät oikein kiinnostaneet ihmisiä. Sitten Pariisin ilmastosopimus muutti radikaalisti tilannetta, ja omalla tavallaan myös Yhdysvaltain vetäytyminen sopimuksesta 2017 lisäsi ilmastotietoisuutta¹. 

Kotimaassa kyllä – osaltaan myös BIOSin työn ansiosta – suomalaisen ilmastopolitiikan kriisistä käytiin näkyvää julkista keskustelua, joka on jatkunut näihin päiviin. Kuitenkin vasta mainittu “puolentoista asteen raportti” vuonna 2018 räjäytti pankin. Sen myötä syntyi aivan uudenlaista ympäristöliikehdintää, ja ilmastonmuutoksesta tuli vihdoin – uskomattoman myöhään – pakollinen aihe politiikassa aivan kaikille. Keväällä 2019 Suomessa olikin “ilmastovaalit”.

Kaikki AR6:n osaraportit on julkaistu tähän muuttuneeseen yhteiskunnalliseen ilmastoon. BIOS-työssä olen seurannut prosessia tarkkaan ja kirjoittanut julkaisuista etenkin uutiskirjeeseemme (puolentoista asteen raportista, maankäyttö- sekä meri- ja jäätikköraporteista, pääraportin luonnoksesta, raportin I osasta, II osasta ja III osasta) ja Politiikasta-lehteen. Matkan varrella olemme myös käsitelleet uutiskirjeessä ja muissa omissa teksteissämme laajempaa kriittistä keskustelua IPCC:n raporteista, niiden käyttämien yhteiskunnallisten skenaarioiden ongelmia, nettonollakeskustelun sudenkuoppia ja monia muita aiheita. 

Kuvakaappaus IPCC AR6 WGIII-raportista, sivu 513.

Päätyipä kaksi (I, II) BIOS-tutkijoiden julkaisua osaksi raportin III-osaa, joka käsittelee ilmastonmuutoksen hillintää. BIOS ei siis ole vain yhtä vanha kuin AR6 vaan on seurannut koko prosessia likeltä.

Tiede on puhunut, pulinat pois?

Toisen kerran hätkähdin tajutessani, että tämä on viimeinen IPCC:n raportti, jolla on mahdollisuus vaikuttaa historian kulkusuuntaan. Viime aikoina julkisuudessa on väännetty paljon siitä, onko puolentoista asteen “turvaraja” edelleen saavutettavissa, onko tavoite “hengissä”. Tämä ei kuitenkaan lopulta liene olennaisinta vaan se, saadaanko mahdollisimman voimakkaita ilmastotoimia aikaan vai ei, ja muodostavatko ne johdonmukaisen jatkumon vai ovatko ne poliittisten suhdanteiden armoilla. IPCC:n raportit ovat tähän asti olleet olennainen osa tätä kamppailua – ja valitettavasti ilmastotoimet eivät ole nousseet läheskään sille tasolle, mitä pahimman vaaran torjuminen edellyttäisi.

IPCC:n raportteihin pakattu tieto on lisääntynyt ja tarkentunut, ja sen myötä varoitukset ovat muuttuneet koko ajan ankarammiksi. Ilmastonmuutos etenee pelättyä nopeammin, ja vakavat vaikutukset iskevät oletettua aiemmin. Globaalisti päästöt ovat kuitenkin kasvaneet, ja koronapandemian jäljiltä nousu oli historiallisen suurta. Venäjän hyökkäyssodan avaamaa suuntaa on vielä vaikea arvioida, koska vaikutukset ovat olleet ristiriitaisia.

Raportin jäljiltä on todettu moneen kertaan, että “tiede on sanonut sanansa”, ja nyt on politiikan aika. Ja koska seuraavat raportit tulevat vasta vuosien päästä, silloin, kun kunnollisten päästövähennysten tulisi olla jo käynnissä, tavallaan näin onkin. Riippuu yhteiskuntien toimista, saavatko seuraavat IPCC:n raportit dokumentoida maailmanhistoriallista epäonnistumista vai kalibroida onnistumisen astetta ja arvioida tulevien toimien aikataulua. IPCC ei enää uusilla raporteillaan pääse vaikuttamaan siihen, mille historian polulle astutaan. Ilmastonmuutoksen hillinnässä varhaisimmat toimet vaikuttavat eniten: mahdollisuuden polkuja sulkeutuu koko ajan, mitä enemmän vitkastellaan.

Toisaalta väittämä, että “tiede on sanonut sanansa” ei pidä paikkansa, kahdessakaan mielessä. Ensinnäkin, vaikka kunnollisen hillinnän ja sopeutumisen tielle vihdoin lähdettäisiin, aina tarvitaan tutkimusta. Maailma on monimutkainen paikka, joka reagoi tekemisiimme yllättävin tavoin. Jos esimerkiksi ilmastojärjestelmä reagoi oletettua herkemmin päästöihin, päästövähennyksiä tarvitaan enemmän. Ja parhaassakin tapauksessa erilaiset ääri-ilmiöt lisääntyvät, ja niihin sopeutuminen edellyttää jatkuvasti kertyvää ja päivittyvää tietoa.

Toiseksi, lukuisat tutkijat eivät enää suostu vetäytymään samalla tavalla perinteiseen ajatukseen tieteen neutraaliudesta ja sivullisuudesta. Vaikka IPCC pitää edelleen ainakin retorisesti kiinni siitä, että se ei anna suoria poliittisia kehotuksia, vaikea niitä on olla raporteista lukematta. Ja ylipäätään ympäristötutkijoiden yhteiskunnallinen aktiivisuus on lisääntynyt. Kun ollaan tekemisissä yhteiskuntien ja lukemattomien ekosysteemien selviämisen kanssa, ajatus tieteen sivullisuudesta on aina kalskahtanut ontolta. Sen sijaan, että IPCC:n raportin ilmestyttyä tiede olisi sanonut sanansa, täytyy tiedeyhteisöjen pitää viestiä näkyvissä ja kuuluvissa entistäkin tarmokkaammin.

Mitä uudessa raportissa sanotaan?

Koska synteesiraportti on kirjaimellisesti tiivistelmä AR6-kierroksen aiemmista julkaisuista, ei näitä asioita tarkkaan seuranneille siinä ole paljoakaan uutta. Raportin tarkoitus on paketoida tuhansien sivujen sanoma muotoon, joka on helpompi omaksua ja jota on kätevämpi hyödyntää politiikassa ja päätöksenteossa. Tästä kertoo jo sivumäärä: Longer Report on 85-sivuinen eli ei edes kovin paljon “päätöksentekijöiden tiivistelmää” (36 sivua) pidempi. Niinpä kenellä tahansa on harvinainen tilaisuus lukea IPCC:n raportti kannesta kanteen – joskin se on melkoinen taulukoiden, graafien ja IPCC-jargonin viidakko. Olen liittänyt tämän blogikirjoituksen loppuun joukon nettilähteitä, joissa raportin sisältöä on analysoitu selkokielisemmin. Perinteisesti Carbon Briefin analyysi on kattavin ja yksityiskohtaisin. 

Raportti toistaa jo tutuksi käyneen viestin: mikäli ilmastotoimissa jatketaan nykyisellä tasolla (vuoteen 2020 asti), vuosisadan lopulla lämpeneminen saavuttaa noin 3,2 astetta teollisen ajan alkuun nähden, ja se yltää korkeammalle, mikäli ilmastoherkkyys on arvioitu alakanttiin tai ilmastonmuutosta ruokkivia takaisinkytkentöjä käynnistyy (s. 33 – sivunumerot raportin pidemmästä versiosta). Lupailluilla toimilla lämpeneminen rajoittuisi alemmaksi, mutta lupausten ja toimien välillä on kuilu. Toisin sanoen ilmastonmuutoksen hillinnässä on kaksi kuilua: tarpeen ja lupausten, ja lupausten ja toimien välillä (s. 23).

Ilmasto on lämmennyt tähän mennessä 1,09–1,1 astetta, ja se tietysti jatkaa lämpenemistään aivan jokaisessa skenaariossa, kaikkein myönteisimmissäkin. Syy on yksinkertainen: vaikka päästöt lähtisivät rajuun laskuun tänään, nettonollaan pääseminen kestää, ja lämpeneminen voi pysähtyä vain siihen saavuttaessa. Niinpä raportissa todetaan, että 1,5°C “turvarajan” ylittyminen on erittäin todennäköistä, myös matalien päästöjen skenaarioissa. (Varmuuden vuoksi: tässä ei puhuta yksittäisestä lämpimästä vuodesta vaan pysyvämmän trendin saavuttamisesta. Yksi 1,5°C vuosi ei tarkoita vielä turvarajan ylittämistä pysyvästi.)

Käytännössä tämä tarkoittaa, että väliaikaista “ylilyöntiä” (overshoot) eli turvarajan ylittämistä ja paluuta sen alle pidetään liki vääjäämättömänä parhaassakin mahdollisessa tapauksessa (s. 33) – samalla kun raportti varoittaa ylilyönnin vakavista riskeistä (s. 53). Tämä taasen tarkoittaa, että hiilidioksidin talteenotto tai “negatiiviset päästöt” ovat välttämättömiä, koska vain niillä ylilyönnin “peruminen” (joka ei oikeasti ole perumista) on mahdollista. Hiilidioksidin talteenottoa pidetään välttämättömänä myös “residuaalisten” eli erityisen hankalasti vähennettävien päästöjen kumoamisessa (50) – ja pidemmällä tähtäimellä sitä tarvitaan hiilidioksidin pitoisuuden laskemiseksi turvallisemmalle tasolle. (Raportissa oli käytössä kuitenkin myös joitain “no overshoot” -skenaarioita, joita Glen Peters käy läpi Twitter-ketjussaan.)

Puolentoista asteen turvarajan ylittyminen on jo hyvin vaarallista, ja vielä vaarallisemmaksi maailma käy jokaisen asteen kymmenyksen ylittyessä. Alla olevassa kaaviossa kuvataan lämpenemistä eri skenaarioissa sekä havainnollistetaan asiaa eri vuosina syntyneillä sukupolvilla. 

Lähde ja laajennettu versio kaaviosta selityksineen: https://www.ipcc.ch/report/ar6/syr/figures/summary-for-policymakers/figure-spm-1

Useimmiten tällaisia kaavioita tarkastellessa unohtuu kuitenkin aivan olennainen kysymys: jatkuuko lämpeneminen vuoden 2100 jälkeen vai taittuuko se? Raportissa kuvattujen ennustettujen päästökäyrien nykyisellä kehitysuralla tämä nimittäin ei ole varmaa. Epävarmuusvälille mahtuu hyvin lämpenemisen jatkuminen vielä 2100 jälkeen. Nykykehityksellä siis ollaan vielä uralla, jossa pahimmatkin skenaariot ovat vielä mahdollisia – tosin vuoden 2100 jälkeen. Käännettä parempaan ei siis vielä ole tapahtunut eikä sitä tapahdu, ennen kuin päästökäyrät kääntyvät nopeaan laskuun.

Mitä tästä on seurannut ja seuraa?

“Ilmasto muuttuu kuten olemme odottaneet jo vuosikymmeniä, mutta ihmiset ja yhteiskuntamme ovat hauraampia kuin aiemmin ajattelimme…. Jo nyt havaitsemamme pienet [ilmaston] muutokset saavat valtavia muutoksia aikaan ympäri maailman.”
– Friederike Otto, yksi raportin “ydinkirjoittajista”

Sitaatti kuvaa hyvin ilmastotieteen varmuuksien ja epävarmuuksien suhdetta. Ennusteet siitä, millä tavalla ilmasto lämpenee, ovat seuranneet mallinnuksia suorastaan hämmästyttävän hyvin. Sen sijaan kielteiset vaikutukset ovat olleet jo tähän mennessä suurempia kuin osattiin odottaa. Maailma vastaa lämpenemiseen ärhäkämmin. Raportin mukaan lisääntyneet lämpöaallot ovat lisänneet kuolleisuutta ja terveysongelmia kaikilla maailman alueilla. Niin ikään veden ja ruoan epäpuhtauksiin tms. liittyvät sairaudet ovat lisääntyneet, ja ruoantuotannon kasvu on hidastunut jo puolen vuosisadan ajan – monien yhtäaikaisten ympäristöpaineiden vuoksi ruoan kokonaistuotanto voi jopa kääntyä laskuun (mutta tätä puhtaasti ilmastonäkökulmassa pysyttelevä raportti ei käsittele). Arvioiduista eläin- ja kasvilajeista jo puolet on alkanut siirtyä korkeammille leveysasteille tai korkeampaan maastoon, ja ilmastonmuutos on ajanut paikallisia sukupuuttoja. (s. 14–17)

Nämä ovat vain otteita raportin laajasta vaikutusten luettelosta. Yksittäisten vaikutusten luettelointi ei kuitenkaan anna mielekästä kokonaiskuvaa, etenkin kun luetteloa ryydittävät IPCC:lle tyypillisesti eriasteiset varmuuden asteen ilmaukset. Tämä antaa mahdollisuuden selittää julkisuudessa “harmaan sävyistä”. Mutta jos jo kahden asteen lämpenemisen myötä merkittävä osa maailman ihmisisistä joutuisi oloihin, jotka ovat asuinkelvottomia suurena osana vuodesta (s. 38), puhutaan maailmanhistoriallisesta mullistuksesta, jonka heijastusvaikutuksia ympäri maailman on vaikea kuvitellakaan. Ja tietenkin ilmastonmuutoksen eri seuraukset vaikuttavat toisiinsa ja muihin käynnissä oleviin ympäristökriiseihin tavoilla, joita luettelointi ei tavoita. IPCC:n raportit ovat kuitenkin tässä suhteessa lähtökohtaisen konservatiivisia, ja niiden käsittelytapa ei veny moisten sosio-ekologisten “faasimuutosten” käsittelyyn.

Tässä raportissa ilmaistaan myös selväsanaisesti, että merenpinnan nousu jatkuu vääjäämättä vuosisatojen tai -tuhansien ajan. Näin siis käy, vaikka ilmakehän lämpeneminen saataisiin pysähtymään, koska jäätiköt jatkavat sulamistaan ja koska lämpöä on varastoitunut meriin jo valtavasti. Ainoa keino estää merenpinnan nousua olisi saada ilmakehän hiilidioksidipitoisuuksia laskettua turvalliselle tasolle, mutta tämä olisi monumentaalinen sukupolvia kestävä urakka. Ennusteet eivät ole näin pitkillä aikaväleillä tarkkoja, mutta jopa 1,5°C “turvarajalla” merenpinta nousisi 2–3 metriä parin vuosituhannen aikana. Toisaalta 2 metrin merenpinnan nousua jo vuoteen 2100 mennessä ei voida sulkea pois, sillä jäätiköiden käyttäytymiseen liittyy paljon epävarmuuksia. Tästä kertoo hyvin tuore Guardianin uutisoima tutkimus. Niin ikään merten happamoituminen ja happipitoisuuden aleneminen jatkunevat parhaimmillaankin ainakin tämän vuosisadan. (s. 42–43) 

Raportissa nostetaan esiin myös, että monet ekosysteemit, alueet ja yhteiskuntien sektorit ovat jo joutuneet sopeutumiskykynsä rajoille. Joissain tapauksissa sopeutumisella on “kovia” rajoja, eli sopeutuminen ei ole enää mahdollista (esim. korallien katoaminen lienee varmaa), toisissa tapauksissa rajat ovat “pehmeitä” eli sopeutumiseen vaikuttavat sosio-ekonomiset tai teknologiset tekijät (s. 28, 44). Jälkimmäisiä rajoja olisi siis mahdollista muuttaa, edellisiä ei – tämä koskee etenkin monia haavoittuvimpia ekosysteemejä, jotka kohtaavat sopeutumiskyvyn rajat todellakin jo alle 1,5°C lämpenemisen.

Mitä on tehtävä?

Lämpenemisen pysäyttäminen mille tahansa tasolle vaatii nettonollapäästöjä eli sitä, että ilmakehän kasvihuonekaasujen pitoisuudet lakkaavat kasvamasta. Mitä korkeammalle lämpeneminen pysäytetään, sitä suurempia ovat ekologiset ja yhteiskunnalliset vaikutukset ja sitä isompi on riski, että lämpenemistä ruokkivia takaisinkytkentöjä käynnistyy. Tähän perustuu siis ajatus 1,5°C “turvarajasta” – se on mittatikku sille, mistä lähtien seuraukset alkavat muuttua entistäkin vakavammiksi, asteen kymmenys kymmenykseltä.

Käytännössä jos turvarajassa yritettäisiin pysyä, päästöjen huippu tulisi saavuttaa globaalisti viimeistään 2025 ja nettonolla 2050-luvun alkupuolella. (Kevin Anderson kritisoi näitä raportin lukuja liian löyhiksi.) Vauraimmilla mailla nettonolla tulisi saavuttaa huomattavasti aiemmin. Raportti muistuttaakin, että maailman kotitalouksista 10% saastuttavinta saa aikaan 34–45% kulutusperäisistä päästöistä, kun taas vähiten saastuttava 50% kotitalouksista saa aikaan vain 13–15% (s. 10). António Guterres tiivisti sanoman raportin ilmestyttyä niin, että kehittyneiden vauraiden maiden olisi päästävä nettonollaan vuonna 2040, muiden 2050 mennessä. Tosin Guardianin artikkelissa hän ilmaisi asian niin, että “nousevien talouksien” olisi päästävä nettonollaan niin lähellä vuotta 2050 kuin mahdollista. Sävyeroja ehkä: kiristäminen nykyisistä tavoitteista (Kiina 2060, Intia 2070) olisi melkoinen muutos – puhumattakaan tavoitteissa pysymisestä.

Nettonollatavoite koskee kuitenkin kaikkia kasvihuonekaasuja, joten hiilidioksidin kohdalla nettonegatiiviseen olisi tähdättävä jo aiemmin – muiden kasvihuonekaasujen päästöjen eliminoiminen on vaikeampaa, ja hiilidioksidi vaikuttaa ilmakehässä pidempään. 

Tätäkin raporttia on kritisoitu siitä, että fossiilisia ei juuri mainita. Toisaalta Kaisa Kosonen totesi Inside Climate Newsin jutussa, että raportin lukujen joukosta voidaan lukea fossiilisten käytön hurjat vähennystarpeet vuoteen 2050 mennessä: kivihiili 100%, öljy 90% ja maakaasu 85% – jos ilmastonmuutoksen turvarajoissa haluttaisiin siis pysyä. World Resources Institute esittää pienemmät luvut, mutta niihin onkin laskettu mukaan oletuksia hiilen talteenotosta ja varastoinnista (CCS). Guterres esitti asian niin, että kivihiilen käytön tulisi loppua kehittyneissä maissa 2030 mennessä ja muualla 2040 – eikä uusia fossiilisten polttoaineiden ekstraktion lupia tulisi enää myöntää.

Hiilen talteenotto ja varastointi (CCS) jää raportissa edelleen takaportiksi fossiilisten polttoaineiden käytölle. Hiilen teknologisen talteenoton rooli ei siis jää vain yllä mainittujen “residuaalisten” päästöjen hoitamiseen tai hiilidioksidin pitoisuuksien laskemiseen pitkällä aikavälillä. CCS kuitenkin asetetaan mittasuhteisiinsa, kuten oheisesta kuviosta näkyy:

Lähde & kuvion selitykset: https://www.ipcc.ch/report/ar6/syr/figures/summary-for-policymakers/figure-spm-7

Kaaviossa esitetään erilaisia päästövähennysten keinoja vuoteen 2030 mennessä. Pylväiden koot kertovat päästövähennysten potentiaalista, värikartalla taas kuvataan vähennysten kustannuksia verrattuna nykymenon jatkamiseen – sininen väri kuvastaa sitä, että päästövähennystoimet kannattaisi tehdä puhtaasti taloudellisestakin syystä. 

Kaaviosta ei voi lukea eri keinojen absoluuttista prioriteettijärjestystä pidemmällä aikavälillä. Vuoteen 2030 mennessä halvimmilla ja tehokkaimmilla keinoilla voitaisiin leikata parhaimmillaan jopa puolet päästöistä. Mutta tämän jälkeen tietysti “alimmilla oksilla roikkuvat hedelmät” olisi poimittu, ja jouduttaisiin tekemään paljon muuta vaikeampaakin – koska nettonolla on pakko saavuttaa. Juuri tämä korostaa BIOS-tutkimusyksikön peräänkuuluttaman suunnitelmallisuuden tarvetta – on varmistettava, että päästöjen vähentämisen polulla voidaan pysyä eikä alkuvaiheen toimilla luoda esteitä myöhemmille vaiheille (esimerkiksi lukitsemalla paikoilleen fossiili-CSS- tai bioenergia-CCS-polkuja). 

Kaavio antaa kuitenkin hyvän kuvan siitä, mihin voimavaroja ja huomiota tulisi suunnata eniten alkuvaiheessa: yhä edullisemmaksi käyvään uusiutuvaan energiaan, metaanipäästöjen rajoittamiseen, ekosysteemien tuhon hillitsemiseen, metsittämiseen, hiilensidontaan maataloudessa sekä moniin tehokkuustoimiin, jotka ovat ylipäätään järkeviä. Fossiilisten ja CCS:n yhdistelmälle ei paljoa painoa anneta, ei myöskään BECCSille eli bioenergian ja CCS:n yhdistelmälle, jonka kustannukset katsotaan suhteettoman korkeiksi.

Lisäksi raportissa todetaan, että kysyntää vähentävillä toimilla ja erilaisilla säästeliäämmän loppukäytön muodoilla päästöjä voitaisiin vähentää vuoteen 2050 mennessä jopa 40–70% (s. 68). 

Tämä on olennaista etenkin siksi, että raportin mukaan äärimmäisen köyhyyden ja energiaköyhyyden lopettaminen sekä kestävän kehityksen päämäärien mukaisen säällisen elintason takaaminen kaikille voidaan saavuttaa ilman merkittävää globaalien päästöjen nousua (s. 67). Maailman köyhimpien ja haavoittuvaisimpien tukeminen ei siten ole este onnistuneille ilmastotoimille, kuten taannoisessa BIOS-blogitekstissäkin todettiin. Maailman köyhimpien päästöjen lähtötaso on niin kertakaikkisen alhainen, että elämän perusasioiden turvaamisen “päästöhinta” on pieni verrattuna siihen, millaisia päästövähennyksiä on saatavissa aikaan kaikkialla muualla maailmassa – etenkin jos kysyntää vähentävän ja säästeliäämmän kehitykset mahdollisuudet otetaan tosissaan. 

Tämä kuitenkin vaatii ilmastorahoituksen ja ylipäätään kehitysyhteistyön voimallista kasvua, globaalin solidaarisuuden aivan uudenlaista nousua. Yhden laskutoimituksen aiheesta tarjosi Adam Tooze huhtikuisessa kirjoituksessaan. Historiallisen sotilas-teollisen kompleksin sijaan tarvittaisiin “kestävän kehityksen kompleksia”.

Raportti korostaa lopulta yllättävän vahvasanaisesti, miten “tasa-arvoa, ilmasto-oikeudenmukaisuutta, sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja inklusiivisuutta” ensi sijalle laittavat toimet johtavat kestävämpiin lopputuloksiin ja tukevat “transformatiivista muutosta” yhteiskunnissa. Se myös muistuttaa, miten eriarvoisuus ja monenlaiset marginalisoinnin muodot lisäävät ihmisten ja ihmisryhmien haavoittuvuutta. (s. 66) Toisaalta oikeudenmukaisuuden ja tasavertaisuuden todetaan korottavan ilmastotoimien houkuttavuutta ja kunnianhimoa. Kritiikissään Kevin Anderson toteaa, että globaalin eriarvoisuuden ja oikeudenmukaisuuden kysymykset hautautuvat globaalien tavoitteiden alle. Mutta raportin vastaanoton moniäänisyys osoittaa, että radikaalin transformatiivinen ja oikeudenmukaisuutta peräävä sanoma on sieltä hyvin luettavissa. Kriittinen kysymys on, ketkä kaikki raportin ääntä pääsevät tulkitsemaan ja millaisen tilan he politiikassa saavat. 

Ville Lähde

Viite

Lisälukemistoa:

https://www.carbonbrief.org/qa-ipcc-wraps-up-its-most-in-depth-assessment-of-climate-change/

https://climateanalytics.org/blog/2023/peak-emissions-before-2025-key-messages-from-the-ipccs-synthesis-report/

https://climatenetwork.org/2023/03/20/ipcc-synthesis-report-civil-society-reacts/

https://insideclimatenews.org/news/20032023/ipcc-report-ar6-climate-change/

https://www.wri.org/insights/2023-ipcc-ar6-synthesis-report-climate-change-findings

https://www.sciencemediacentre.org/expert-reaction-to-the-ar6-synthesis-report-as-published-by-the-ipcc/

https://www.theguardian.com/environment/2023/mar/20/humanity-at-climate-crossroads-highway-to-hell-or-a-livable-future

Oliver Gedenin ketjussa käydään läpi graafeja ja selitetään pääkohtia: https://twitter.com/Oliver_Geden/status/1637801348514062337 

Samoin Katherine Hayhoe: https://twitter.com/KHayhoe/status/1637875896433385481

Tejal Kanitkar käsittelee IPCC:n raporttien hyväksymisprosessia ja tieteellisten vs. poliittisten toimijoiden suhteesta käytyä keskustelua kiinnostavasti:
https://twitter.com/KanitkarT/status/1639363919146803214

Glen Petersin ketju puolestaan korostaa päästövähennysten huomattavasti suurempaa merkitystä verrattuna hiilidioksidin talteenottoon:
https://twitter.com/Peters_Glen/status/1645686618836041729