Miten ja millaisiin tarkoituksiin luonnonvaroja tulisi käyttää, jotta käyttö olisi kestävää? Näillä kysymyksillä on kulttuurisetkin, arvoihin, perinteisiin ja luonnon kokemiseen liittyvät ulottuvuutensa. Kulttuurin ja kestävyysmurroksen yhteyksiä voi jäljittää tutkimalla suomalaisten luonto- ja luonnonvarastrategioiden kulttuuria koskevia mainintoja ja käsityksiä. Oikeus luontoon nousee kulttuurisessa tarkastelussa keskeiseksi: luonnonvarahallinnan on sovitettava yhteen erilaisten ihmisryhmien odotuksia ja tarpeita – luonnon kantokyvyn puitteissa.
![]()
Luonnonympäristöihin liittyy kauneus- ja virkistysarvoja sekä monenlaisia perinteitä. Ihmiset myös sitovat tuntemaansa luontoon käsityksiä itsestään, yhteisöistään ja elämästä yleensä. Suomalaisessa ympäristöpolitiikassa ja luonnonvarahallinnassa ihmisten luontosuhteita ja luonnon merkityksiä ihmisille jäsennetään viittaamalla kulttuuriin tai kulttuuriseen. Käsitteistö on 2000-luvun aikana rikastunut. Yleisluontoisten kulttuuristen arvojen ja merkitysten rinnalla puhutaan esimerkiksi kulttuurisesta kestävyydestä, kulttuurisista ekosysteemipalveluista ja kulttuurisista oikeuksista.
Kulttuurin käsitteen yleistyminen luonnonvarahallinnan politiikka-asiakirjoissa liittynee alan tieteellisen tutkimuksen uusiin painopisteisiin. Luonnonvarahallinnan tutkimuksessa on viime vuosina puhuttu yhä enemmän kansalaisten osallistamisesta, vastuullistamisesta ja vaikutusmahdollisuuksista. Ekologista kompensaatiota eli ihmisen toiminnasta aiheutuvien luontohaittojen hyvittämistä koskevassa tutkimuskirjallisuudessa on keskusteltu jo pitkään paitsi kompensaation epävarmoista seurauksista luonnolle myös luonnon rahallistamisen ja arvottamisen ongelmista. Tällaiset kysymykset ovat esillä myös ympäristöoikeudenmukaisuutta ja alkuperäiskansojen oikeuksia käsittelevässä tutkimuksessa. Yhteistä näissä suuntauksissa on kulttuurin ymmärtäminen olennaisesti ihmisen toimintaa ohjaavaksi sekä ihmisen luontosuhteesta nousevaksi ja siihen vaikuttavaksi kokonaisuudeksi. Kulttuurisia tekijöitä ei voi sivuuttaa ihmisen toimintaa koskevissa tarkasteluissa, eikä luonnonvarojen hyödyntäminen ole tästä poikkeus.
Kulttuurikysymysten luotaaminen luonnonvarahallinnan alan julkaisuista on kuitenkin vaikeaa ja hieman kiusallistakin. Ensin vastaan tulevat Kulttuuri ja kestävyysmurros -blogikirjoituksessani esillä olleet käsitteenmäärittelyn ongelmat: mitä kaikkea kulttuurilla tai kulttuurisella missäkin yhteydessä tarkoitetaan? Toiseksi ”luonnonvarahallinta” on konkretisoitava ja rajattava aineistoksi, jota voidaan analysoida ja tulkita. Kolmanneksi – ja tämä on se kiusallinen asia – on tiedostettava, että kulttuurikysymykset eivät ole luonnonvarahallintaan liittyvien asiakirjojen (päätösten, strategioiden, tiekarttojen) keskiössä. Vaikka luonnonvarojen hyödyntämisen taustalla ja seurauksena on aina vaihteleva joukko erilaisia kulttuurisia ilmiöitä, ne ovat kaikessa moninaisuudessaan vain yksi huomioon otettava seikka muiden joukossa. On siis varottava ylitulkitsemasta asiakirjoja kulttuurisina kannanottoina, vaikka humanistina mieli tekisi niin tehdä.
Yksi äärimmäisen tärkeä poikkeus kulttuurikysymysten marginaalisuuteen luonnonvarahallinnassa (ja kokonaan oman tarkastelunsa ansaitseva erityiskysymys) ovat saamelaiskansojen oikeudet, joiden yhteydessä metsää ja luonnon monimuotoisuutta koskevissa strategioissa käytetään kulttuurin käsitettä. Alkuperäiskansojen oikeuksien yhteydessä kulttuurin käsite saa moraalis-oikeudellisia merkityksiä, jotka voivat tarkentaa ja konkretisoida kulttuurin käsitettä, mutta joiden erittelyn ja tulkinnan tulee tapahtua yhteydessä alkuperäiskansatietoon.
Kysymys kulttuurin ja kestävyysmurroksen kytköksistä kaipaa edellä mainituista haasteista huolimatta luonnonvarahallinnallistakin tarkastelua. Blogikirjoituksen puitteissa on mahdollista tehdä lyhyt koe. Valitsen aineistokseni kolme viimeisintä kansallista metsästrategiaa sekä luonnoksen uudeksi monimuotoisuusstrategiaksi ja käyn näistä asiakirjoista läpi viittauksia kulttuuriin. Mainitut asiakirjat ovat lyhyitä sekä kestävyysmurroksen kannalta merkittäviä ja ajankohtaisia. Tarkastelemani strategiat ilmentävät osaltaan tämänhetkisiä luonnonvara- ja ympäristöpoliittisia linjauksia Suomessa, eikä niissä ole suoria kulttuuripoliittisia painotuksia. Minua kiinnostaa, missä laajuudessa ja millaisissa merkitysyhteyksissä kulttuurista strategioissa puhutaan. Tunnistetaanko ihmisten elävät luontosuhteet luonnonvarojen hallinnan kannalta merkityksellisiksi? Tunnustetaanko luonnonympäristöt kulttuurisen toiminnan kannattelijoiksi? Aloitan huomioilla kulttuurin käsitteen käytöstä strategioissa ja siirryn sitten kulttuurisiin ekosysteemipalveluihin. Kirjoituksen päätteeksi asemoin lyhyesti humanistista tutkimusta ja kulttuurisia näkökulmia osaksi luonnonvarahallinnan tutkimusta.
Kulttuurin monta merkitystä ja tarkoitusta
Metsät ja metsäluonnonvarat ovat Suomessa kulttuurisesti tärkeitä, puhuttiinpa taiteesta, kulttuuri- tai taloushistoriasta, arkkitehtuurista tai vaikkapa kansallisen identiteetin rakentamisesta. Siksi suomalaisen metsäpolitiikan ohjaukseen laaditut kansalliset metsästrategiat tyypillisesti sisältävät myös mainintoja kulttuurista. Metsästrategiat ovat lakisääteisiä metsäohjelmia, joissa painottuvat metsätalouden ja metsäteollisuuden näkökulmat, mutta joissa pyritään ottamaan huomioon kaikenlainen metsien ja metsäluonnonvarojen hyödyntäminen osaamistarpeineen. Valmisteluun osallistuu mittava joukko eri alojen ja alueiden toimijoita, joiden erilaisten intressien lisäksi yhteen on sovitettava muiden kansallisten strategioiden sekä kansainvälisten sopimusten ja sitoumusten sisältöjä. Strategioissa hahmotetaan aina tulkinta nykytilanteesta sekä muotoillaan metsäalan keskeiset kehittämistavoitteet ja hankkeet niiden saavuttamiseksi.
Kaikki tarkastelemani metsästrategiat, 2025, 2025 Päivitys sekä 2035, korostavat metsäluonnon ja metsäalan olevan moninaisten haasteiden ja muutosten edessä. Taloudellisten, tuotannollisten ja teknologisten sekä ekologisten ja ilmastollisten muutosten rinnalla jo Kansallinen metsästrategia 2025 vuodelta 2015 tunnistaa ihmisten luontosuhteen olevan muuttumassa ”enemmän ympäristöä ja sen säilymistä huomioon ottavaan suuntaan” (s. 15). Samassa yhteydessä mainitaan metsien virkistyskäyttö ja kulttuuriarvot voimistuvina metsäalaan vaikuttavina trendeinä. Luontomatkailu tunnistetaan merkittäväksi kehittämiskohteeksi ”paikallisine oloineen”, joihin sisältyvät niin luonnon resurssit kuin ”kulttuuri ja perinnekin” (s. 17).
Metsästrategiassa vuoteen 2025 kulttuurilla viitataan jaettujen arvojen ja merkitysten lisäksi myös metsänhoidollisiin tietoihin ja taitoihin. Metsästrategian hankesalkussa esimerkiksi mainitaan ”metsäkulttuuriohjelma” talousmetsien luonnonhoidon kehittämisen yhteydessä (s. 30). Kulttuurinäkökulmien kannalta merkityksellisin kohta strategiassa on seuraava, jossa perustellaan metsäluonnon monimuotoisuuden sekä ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden vahvistamisen tavoitetta:
Metsät ovat olennainen osa identiteettiämme, historiaamme ja kulttuuriamme, pyyntikulttuureista nykyhetken metsien käyttöön ja teollisuuteen asti. Metsissä on runsaasti merkkejä ihmisen toiminnasta, elinkeinoista ja asumisesta. Osa niistä näkyy metsämaisemassa, osa kätkeytyy maaperään. Metsiin liittyy runsaasti tarinoita, kertomuksia ja muistoja. Kulttuuriympäristö on myös voimavara elinkeinojen kehittämisessä. (s. 27.)
Lainauksessa metsien merkityksellisyys suomalaisille näyttäytyy sekä yksilöllisenä että yhteisöllisenä, aineellisena ja aineettomana voimavarana, jolla on pitkä, vaalimisen arvoinen historia. Erityisenä viitekehyksenä kulttuurisille merkityksille mainitaan metsäelinkeinot.
Jo sivuttu kestävyysnäkökulma vahvistuu entisestään Kansallisen metsästrategian 2025 päivityksessä vuodelta 2019. Taloudellisen, ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden rinnalla päivityksessä mainitaan kulttuurinen kestävyys, joka metsien ja metsienkäytön yhteydessä ”edellyttää, että kulttuurinen jatkumo ei katkea, ja metsien käyttöön liittyvät tavat, käytännöt ja suhteet siirtyvät seuraaville sukupolville aikaan sopivassa muodossa” (s. 64). Yhtenä päivityksen strategisena päämääränä onkin: ”Metsät ovat aktiivisessa, taloudellisesti, ekologisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävässä ja monipuolisessa käytössä” (s. 18). Kulttuurinen kestävyys liittyy yksilöllisempien tapojen ja merkitysten rinnalla metsäelinkeinojen jatkuvuuteen eli siihen, että metsiä voidaan tulevaisuudessakin hyödyntää taloudellisesti ja teollisesti tavoilla, jotka ovat yleisesti hyväksyttäviä (s. 33, 54, 58). Kulttuurista kestävyyttä lähestytäänkin paitsi arvona sinänsä myös välineellisemmin: erilaisia metsien käyttötarkoituksia, arvoja ja merkityksiä viestivänä ja tasapainottavana tekijänä (s. 26, 64–65).
Kulttuurin sovitteleva ulottuvuus on tärkeä myös metsäkulttuurin käsitteessä, jolla käsitteellistetään metsien moninaista merkityksellisyyttä ihmiselle:
Metsäkulttuurinen näkökulma luo ymmärrystä ihmisten ja metsän välisistä vuorovaikutussuhteista ja metsiin liitetyistä arvoista. Metsäkulttuurinen näkökulma luo edellytyksiä erilaisten metsiin liittyvien tavoitteiden yhteensovittamiselle. Metsäkulttuurilla tarkoitetaan sosiaalisissa yhteyksissä jaettuja toimintatapoja, käytäntöjä, käsityksiä, merkityksiä ja arvoja. (s. 103, ks. myös s. 65.)
Käsite pohjautuu monialaiseen tieteelliseen tutkimukseen ja kulttuuriperintötyöhön, jota on tehty Suomen Metsämuseo Lustossa sekä useissa metsäsuhdetutkimushankkeissa. Metsäkulttuurin rinnalla strategiassa puhutaan metsäsuhteista, ja näiden molempien merkitystä metsästrategiselle ajattelulle korostetaan näin: ”metsäkeskustelussa, metsäpoliittisessa päätöksenteossa ja kaikessa metsiin liittyvässä toiminnassa on aina kyse ihmisen ja metsän välisestä vuorovaikutuksesta” (s. 17). Ajatus ihmisen ja metsän vuorovaikutuksesta korostaa metsien kulttuurista vaikuttavuutta ja laajentaa siten kulttuurin käsitettä ei-inhimillisen suuntaan.
Kansallisen metsästrategian 2025 päivitys korostaa kulttuurisia ulottuvuuksia merkittävällä tavalla. Strategian yhdeksi tavoitteeksi asetetaan, että ”metsäkulttuurin arvostus kasvaa” (s. 65). Huomattava osa kulttuurimaininnoista koskee saamelaisten oikeuksia (s. 28, 57, 64). Päivityksessä hahmottuu ymmärrys kulttuuristen ilmiöiden moninaisuudesta eli kytköksistä niin elinkeinoelämään, julkiseen keskusteluun ja tiedontuotantoon kuin yksilöllisiin ja yhteisöllisiin arvostuksiin, käytäntöihin ja tapoihinkin. Rivien välistä välittyy strategioiden pyrkimys sovittaa yhteen erilaisia metsiin ja metsienkäyttöön liittyviä oikeuksia, jotka koskevat muun muassa elinkeinoja, syntyperää sekä arvoja ja luontosuhteita. Oikeudenmukaisuuteen ja valtavirtaisuuteen liittyviä kamppailuja ei ole strategiasta kokonaan häivytetty, ja kulttuuriin viitataan usein juuri näissä yhteyksissä. Näin syntyy kiinnostavaa jännitettä kulttuurille annetuissa merkityksissä ja tehtävissä: metsäkulttuuriin vetoamalla voidaan sekä oikeuttaa ja lujittaa olemassaolevia (esimerkiksi metsänhoidollisia) toimintatapoja että haastaa niitä nostamalla esiin toisenlaisia kulttuurisia metsäsuhteita.
Metsästrategioista uusin, joulukuussa 2022 hyväksytty Kansallinen metsästrategia 2035 ei jatka edeltäjänsä linjalla: kulttuurin merkitys rajautuu viittaamaan jo omaksuttuihin (lähinnä elinkeinollisiin) käytäntöihin. Kestävän kehityksen kaikki neljä osa-aluetta mainitaan (s. 40), ja saamelaisten kulttuurin ja elinkeinojen erityisasema tuodaan esiin, joskin lyhyesti ja yleisluontoisesti (s. 7). Kulttuuria kuitenkin käsitellään ennen kaikkea metsäelinkeinojen yhteydessä. Strategisiin päämääriin kuuluu tiedolla johtamisen ja osaamisen vahvistaminen metsäalalla, johon liittyen linjataan: ”[v]iestintä ja vuorovaikutus lisäävät metsien käytön, metsäympäristön ja metsäkulttuurin ymmärrystä yhteiskunnassa ja erityisesti nuorten keskuudessa.” (s. 22.)
Erotuksena aiempiin metsästrategioihin päämäärien saavuttamiseen on kehitetty myös mittarit. Tiedolla johtamisen ja osaamisen vahvistamisen päämäärään liittyen mittarit ovat ”metsien käyttö ja sen hyväksyttävyys” sekä ”metsäasioiden käsittely mediassa”, joita on tarkoitus selvittää kyselytutkimuksin (s. 48). Kärkihankkeissa puolestaan mainitaan metsäalan uudistuminen ja kilpailukyky, joka taataan osaltaan lisäämällä (jälleen!) ”metsien käytön, metsäympäristön ja metsäkulttuurin ymmärrystä” (s. 29, ks. myös s. 31). Metsästrategia vuoteen 2035 sisältää myös vaikutustensa ja vaikuttavuutensa ennakkoarvioinnin, joka alkaa myönteisesti: ”KMS2035 on sekä sisällöltään että rakenteeltaan selkeästi fokusoidumpi kuin edeltäjänsä” (s. 37). Kuitenkin sosiaalisten ja kulttuuristen vaikutusten myönnetään olevan epävarmoja (s. 38).
Uteliaisuudesta vertaan metsästrategioiden kulttuurimainintoja uusimman Kansallisen luonnon monimuotoisuusstrategian 2035 luonnokseen (julkaistu 14.12.2022). Yhteistä on kestävän kehityksen painotus sekä kulttuurin käsitteen moninainen käyttö arvoihin, elämäntapoihin ja käytäntöihin viittaavana. Toisin kuin metsästrategioissa, vallitseva kulttuuri tunnistetaan jo johdannossa kestävyyshaasteeksi: ”Yhteiskuntamme taloudelliset, teknologiset, institutionaaliset, hallinnolliset sekä väestöön ja kulttuuriin liittyvät tekijät vaikuttavat siihen, minkälainen paine luontoon kohdistuu. Näiden niin kutsuttujen luontokadon juurisyiden taustalla vaikuttavat ihmisten arvot ja käyttäytyminen.” (s. 6.) Jäljempänä asia muotoillaan tarkemmin:
Monet luontovaikutuksiltaan haitalliset kulttuuriset tavat, tottumukset ja käytännöt, kuten luonnonvarojen ylikulutukseen johtava kulutus osaltaan lisäävät luontokatoa. Suomalaisten luonnonvarojen kulutus henkilöä kohti on maailman korkeimpien joukossa. Yksilöiden, yhteisöjen ja organisaatioiden on nykyistä paremmin hahmotettava ihmistoiminnan vaikutus luontoon ja luonnon kantokyvyn rajat, mutta samalla on myös tarjottava myönteinen visio yhteisestä kulkusuunnasta luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi. (s. 48.)
Tähän liittyen strategiassa peräänkuulutetaan perustuslaillista jokaiselle kuuluvaa vastuuta ”luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä” (s. 19, 47). Monimuotoisuusstrategian luonnos näyttää siis esittävän, että nykykulttuurissa tapoina, tottumuksina ja kenties arvoinakin on luonnon kantokyvyn kannalta jotakin – tai paljonkin – korjattavaa.
Aiemman luonnon monimuotoisuusstrategian vaikuttavuus tunnustetaan avoimesti ”vaatimattomaksi” (s. 14). Uuden strategialuonnoksen sisällössä näkyy vahva tulevaisuuspainotus, johon liittyen korostetaan esimerkiksi kasvatuksen ja koulutuksen merkitystä tietoisuuden ja ”luonto-osaamisen” vahvistamisessa (s. 62). Myös ihmisten luontosuhteet mainitaan vahvuudeksi (s. 63-64). Kulttuurin käsitettä ei kuitenkaan näissä yhteyksissä käytetä. Saamelaisten oikeuksista kieleen, kulttuuriin ja elinkeinoihin linjataan näkyvästi sekä kansainvälisiin sopimuksiin viitaten (s. 65-68). Kulttuuriin liittyen strategialuonnoksessa käsitellään myös saamelaisten perinteistä tietoa, jonka ”itseisarvon tunnistaminen, turvaaminen ja aktiivinen käyttäminen ovat saamelaisten kulttuuriperinnön tulevaisuuden ja pohjoisen luonnon monimuotoisuuden kannalta olennaista” (s. 66). Luonnoksessa linjataan, että tämän tiedon asemaa on vahvistettava tutkimuksessa ja opetuksessa sekä kaikenlaisessa maan ja luonnonvarojen käytössä ja sen suunnittelussa, ja lisäksi perinteistä tietoa voidaan hyödyntää, jos siihen saadaan saamelaisilta itseltään ”vapaa, tietoon perustuva ennakkosuostumus” (s. 66).
Niin metsästrategioissa kuin viimeisimmässä luonnon monimuotoisuusstrategian luonnoksessakin kulttuurista puhutaan monella eri tavalla. Kirjoitukseni alussa kysyin, tunnistetaanko strategioissa ihmisten luontosuhteet luonnonvarojen hallinnan kannalta merkityksellisiksi. Tässä mielessä kulttuurista puhutaan tulkintani mukaan erityisesti kahdessa edeltävässä metsästrategiassa sekä uusimmassa luonnon monimuotoisuusstrategian luonnoksessa. Luontoon liittyvät merkitykset sekä jaetut ja yksilökohtaiset luontoon liittyvät tavat ja käytännöt ymmärretään tärkeiksi sekä ihmisten osallisuuden ja oikeudenmukaisuuden kokemusten että ekologisen kestävyyden kannalta. Toinen kysymykseni, tunnustetaanko luonnonympäristöt kulttuurisen toiminnan kannattelijoiksi, johdattelee tarkastelemaan strategioiden mainintoja kulttuurisista ekosysteemipalveluista.
Kulttuuri luonnon tarjoamana palveluna
Kestävyyspainotusten rinnalla suomalaisissa luonto- ja luonnonvarastrategioissa on 2010-luvun kuluessa yleistynyt ekosysteemipalvelunäkökulma. Siinä ei-inhimillisen luonnon tarjoamat aineelliset ja aineettomat hyödyt ryhmitellään ylläpito-, tuotanto-, säätely- ja kulttuuripalveluihin. Ylläpito, tuotanto ja säätely viittaavat erilaisiin ekologis-biofysikaalisiin kaikkea elämää kannatteleviin prosesseihin, kuten yhteyttämiseen, lahottamiseen ja pölyttämiseen. Kulttuuriset ekosysteemipalvelut kattavat luonnosta saatavat aineettomat hyödyt: virkistys, kasvatus, opetus, tieto, taide ja esteettiset elämykset. Luonto ja ihminen tuottavat kulttuuripalveluja eli kokemuksellisia, esteettisiä ja informatiivisia hyötyjä yhdessä. Luonnossa ajatellaan siis olevan erilaisia inhimillisesti merkittäviä ominaisuuksia, jotka tarjoavat perustan kasvatukselliselle ja tieteelliselle toiminnalle, kauneus- ja virkistyskokemuksille, taiteen ja kulttuurin luomiselle sekä muille jaetuille kokemuksille ja merkityksille.
Kansallisessa metsästrategiassa 2025 ekosysteemipalveluihin viitataan näkyvästi. Jo johdannossa metsät nimetään merkittäviksi ekosysteemipalveluiden tuottajiksi, ja samassa yhteydessä huomautetaan myös niiden merkityksestä ihmisten hyvinvoinnin ja kulttuurin kannalta:
Ekosysteemipalvelut – luonnon ihmiselle tuottamat hyödyt – ovat suomalaisille merkittävä hyvinvoinnin lähde. Toimivien ekosysteemien merkitys pitkällä aikavälillä on keskeinen tulevien sukupolvien ekosysteemipalveluiden saatavuuden turvaamiseksi. Metsät toimivat suomalaisille niin ikään henkisen hyvinvoinnin ja kulttuurin lähteenä. (s. 8.)
Myöhemmin strategiassa tähdennetään, että ”[m]etsien kulttuuriarvot ovat [–] yhteiskunnallisesti merkittävä resurssi, jonka hyödyntämistä kulttuurisina ekosysteemipalveluina on perusteltua kehittää.” (s. 27.)
Ekosysteemipalvelunäkökulmaa yhdistetään vuoden 2025 metsästrategiassa näkyvästi myös kestävyysajatteluun. Yhtenä strategisena päämääränä on metsäluonnon monimuotoisuuden sekä ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden vahvistuminen. Luonnon tilan vahvistamisen rinnalla halutaan siis vahvistaa kestävää luonnon ja luonnonvarojen käyttöä. Kulttuurista kestävyyttä ei vuoteen 2025 ulottuvassa strategiassa vielä erikseen nimetä, jolloin kulttuuriset ekosysteemipalvelut liitetään sosiaaliseen kestävyyteen. Lainaan strategiaa tässä hieman laajemmin, koska kohta on jännitteinen ja siksi kulttuurisesta näkökulmasta erityisen kiinnostava:
Sosiaaliseen kestävyyteen kuuluvat muun muassa työllisyydestä, työhyvinvoinnista ja osaamisen ajantasaisuudesta huolehtiminen sekä metsien monipuolinen virkistyskäyttö. Tässä luvussa käsitellään sosiaalista kestävyyttä muuten kuin työllisyys- ja työhyvinvointinäkökulmasta. Sosiaalinen kestävyys sisältää myös kulttuurisen kestävyyden. Luontopääomaa tulee hyödyntää viisaasti ja siten turvata tulevien sukupolvien mahdollisuudet nauttia ekosysteemien tuottamista palveluista. Keskeistä on tunnistaa eri ekosysteemipalveluiden väliset riippuvuudet ja turvata ekosysteemipalvelut seuraaville sukupolville hallitsemalla niitä kestävästi ja tutkimusta hyödyntäen. (s. 26.)
Yllä olevassa katkelmassa sosiaalisesta kestävyydestä painotetaan ensin työllisyysnäkökulmia, jotka kuitenkin siirretään sivuun ja korostetaankin, että sosiaalinen kestävyys sisältää myös kulttuurisen kestävyyden. Tämän jälkeen edellytetään luontopääoman eli luonnon monimuotoisuuden ja ekosysteemipalveluiden viisasta hyödyntämistä, joka takaa ekosysteemipalvelut myös tuleville sukupolville (kestävyyden periaatteen mukaisesti). Nyt ekosysteemipalveluista puhutaan kuitenkin yleisenä monikkona, eli kulttuuripalveluita ei erotella.
Kulttuurisen kestävyyden sulautuminen sosiaaliseen kestävyyteen sekä kulttuuripalveluiden harva ja yleisluontoinen nimeäminen jättävät kulttuuristen ekosysteemipalveluiden luonnonvarahallinnallisen merkityksen hyvin epämääräiseksi. Myös kestävyys- ja ekosysteemipalveluiden tiivis terminologinen yhdistäminen voi tuottaa hämmennystä – varsinkin kun käsitteet eivät ole itsessäänkään yksiselitteisiä.
Kahdessa uudemmassa metsästrategiassa kulttuurisista ekosysteemipalveluista tarjotaan määritelmät. Strategian 2025 päivityksessä määritelmä on lyhyehkö: ”kulttuuripalveluita ovat esim. maisema sekä ulkoilu ja virkistys” (s. 102). Strategiassa vuoteen 2035 ollaan tarkempia: ”[k]ulttuurisia palveluita ovat virkistyskäyttö, luontomatkailu, kulttuuriperintö, metsämaisema, metsä taiteessa ja populaarikulttuurissa, metsä tieteessä ja opetuksessa” (s. 40). Vaikka uusimmassa strategiassa kulttuuriset ekosysteemipalvelut määritellään melko kattavasti, metsien ja metsienkäytön kulttuurisista ulottuvuuksista puhutaan paljon vähemmän kuin vuoden 2025 päivityksessä. Kaikille strategioille yhteistä on, että kulttuurisista ekosysteemipalveluista puhutaan hyvin ylimalkaisesti. Metsät luonnonympäristöinä siis ymmärretään ihmisten luovuuden ja kaikenlaisen kulttuurisen toiminnan ja merkityksenmuodostuksen kannattelijoiksi, mutta yksityiskohtaista erittelyä ilmiöstä ei tehdä.
Kulttuuristen ekosysteemipalveluiden heikko edustus luonto- ja luonnonvarastrategioissa heijastelee varmasti strategioiden käytännöllistä luonnonvarahallinnallista tehtävänasettelua ja tarkoitusta: painopiste on aineellisten luonnonvarojen tehokkaassa mutta kestävässä taloudellisessa hyödyntämisessä. Luontoon ja luonnonvaroihin liittyvät kulttuuriset merkitykset ja arvostukset ovat monihahmotteisempia, ja ne mielletään usein yksilöllisesti koetuiksi. Kulttuurisiin merkityksiin ei myöskään liity saman laajuisia elinkeinollisia ja taloudellisia saati teollisia intressejä. Näistä syistä kulttuurisia ekosysteemipalveluja on pidetty haastavana ilmiönä myös tieteellisessä tutkimuksessa. Tutkijat ovat puhuneet kulttuuristen merkitysten ja arvojen sekä niiden mittaamisen ja arvottamisen sotkuisuudesta ja sekalaisuudesta. Luonnonvarojen hallinnan suunnitelmissa nimenomaan kulttuuriset ekosysteemipalvelut ovatkin jääneet heikosti määritellyiksi tai muuten marginaaliseen asemaan.
Kritiikkiä on esitetty myös yleisemmin ekosysteemipalvelulähestymistapaa kohtaan. Luonnon ja luonnon antimien rahallisen arvon määrittely on äärimmäisen hankalaa, ja itse luonnon rahallistaminen on koettu ongelmalliseksi, jopa vaaralliseksi. Vaihtoehdoksi ekosysteemipalveluille on ehdotettu luonnon tarjoamia vaikutuksia tai palveluita (nature’s contributions to people). Käsite on Hallitustenvälisen luonnon monimuotoisuus- ja ekosysteemipalvelupaneelin (Intergovernmental Science-Policy Platform on Biodiversity and Ecosystem Services, IPBES) aloite, joka korostaa kulttuurin keskeisyyttä kaikkien ihmisen ja luonnon välisten yhteyksien perustana. IPBESin aloite myös painottaa alkuperäiskansojen tiedon ja paikallistiedon merkitystä luonnon hyötyjen arvioinnissa.
Luonnon ja luonnonvarojen kulttuurisista merkityksistä ja vaikutuksista puhuttaessa kulttuuristen ekosysteemipalveluiden käsite on kuitenkin kiinnostava ja mahdollisesti hyödyllinen, koska se nostaa hankalasti mitattavat, subjektiivisesti koetut merkityksellisyyden ja arvokkuuden ilmiöt muiden luontohyötyjen rinnalle. Luonnon ihmistä puhutteleva, opettava, kutsuva ja innoittava (siis kulttuurinen) todellisuus asettuu käsitteelliseen muotoon ja järjestykseen, joka voidaan edes yrittää huomioida luonnonvarahallinnallisessa tietämisessä, suunnittelussa ja toiminnassa. Humanistin onkin helppo innostua kulttuuristen ekosysteemipalveluiden käsitteestä eli langeta niiden viettelykseen, ympäristötutkija Taru Peltolan (2021) ilmaisua lainatakseni. Peltola kuvaa kriittisesti ja tarkkanäköisesti ekosysteemipalvelua vetovoimaisena käsitteellistyksenä, joka lupaa tutkijalle tieteenalarajat ylittävää, yhteiskunnallisesti merkittävää ja mahdollisesti luonnon ja yhteiskunnan suhdetta uudistavaa lähestymistapaa.
Luonnonvarahallinnasta sekä kulttuurin ja kestävyysmurroksen yhteyksistä puhuttaessa tieteellisen tutkimuksen käsitteelliset avaukset tai eri tieteenalojen mahdollisuudet osallistua tiedontuotantoon ja politiikkavaikuttamiseen eivät tietenkään ole keskiössä. Eksyinkö siis edellä aiheesta sivuun syventyessäni kulttuurisiin ekosysteemipalveluihin lähestymistapana, jota luonnonvarastrategiat eivät ole ottaneet haltuun ja jota tiedeyhteisökin epäilee? Kuten Peltola (2021, 201) kirjoittaa, ekosysteemipalvelu ei ole vain tutkimuksellinen vaan myös poliittinen käsite, joka ”pyrkii muuttamaan yhteiskunnan suhdetta luontoon”. Juuri tässä mielessä kulttuuriset ekosysteemipalvelut, erityisesti humanistisen tutkimuksen jäsentäminä, voivat auttaa osaltaan ymmärtämään kulttuuristen ilmiöiden riippuvaisuutta luonnosta ja luonnon monimuotoisuudesta, sekä toisaalta hahmottamaan, kuinka kulttuuriset ilmiöt edesauttavat ja vahvistavat kestävyysmurroksen toteutumista.
Humanistin tehtävät
Maankäyttöön ja luonnonvarojen hyödyntämiseen sisältyy aina konfliktiriskejä, joista vain osa liittyy talouteen, elinkeinoihin tai luonnonsuojeluun. Ihmiset nousevat puolustamaan sitä, mikä on heille itselleen tärkeää, arvokasta ja merkityksellistä. Esimerkiksi Kansallisen metsästrategian 2025 päivityksessä arvojen ja merkitysten huomioonottamisen haaste on tunnistettu, ja se mainitaan metsien käyttöä koskevien uusien tutkimushankkeiden yhteydessä: ”Metsäpolitiikan hyväksyttävyyden kannalta on tärkeää tehdä päätöksiä tietoisena erilaisista arvoista.” (s. 34.) Myös kestävyysmurroksen osalta on tiedostettu, että yhteiskunnan ekologisen jälleenrakennuksen on tapahduttava oikeudenmukaisesti ja mahdollisimman laajassa yhteisymmärryksessä. Mitä ihmiset elinympäristöltään haluavat ja tarvitsevat (ei vain aineellisesti vaan myös kokemuksellisesti) on otettava huomioon. Näistä syistä ei ole yhdentekevää, missä määrin kulttuuriset arvot ja merkitykset tiedostetaan luonnonvarahallinnassa.
Tällä hetkellä suomalaisessa luonnonvarakeskustelussa asettuvat vastakkain taloudelliset intressit ja ympäristönäkökulmat – ennen kaikkea ilmastonmuutos ja biodiversiteettikriisi. Esimerkiksi metsäkeskustelua käydäänkin nyt pitkälti numeroin. Vaikka laskeminen on tärkeää, ymmärrys metsien merkityksistä ihmisille kapeutuu, jos puhutaan vain taloudesta ja ekologiasta. Suomessa metsäkiistojen lokeroivia diskursseja on tutkittu jo kymmenisen vuotta. Viime vuosien aikana metsäsuhdetutkimus on lisännyt ymmärrystä ihmisten erilaisista metsäsuhteista ja metsiin liittyvistä arvoista ja arvostuksista. Kuten olen edellä osoittanut, tällaiset tutkimukselliset avaukset ja uudenlaiset painopisteet alkavat näkyä myös luonnonvarahallinnassa, joskin vielä pilkahduksina.
Luontoon ja luonnonvaroihin liittyvien strategioiden tarkastelu kulttuurisesta näkökulmasta auttaa tunnistamaan mahdollisesti olennaisiakin tiedon aukkoja, puhuttiinpa kestävyystieteestä, kulttuurintutkimuksesta, sosioekologisten järjestelmien tutkimuksesta tai yleisemmin monitieteisestä tai humanistisesta ympäristötutkimuksesta. Uusimmassa metsästrategiassa kulttuurilla viitataan pääsääntöisesti maa-alan tai jonkin tietyn luonnonvaran hyödyntämisen perinteisiin, tietotaitoon ja käytäntöihin. Kulttuuri on siis jotakin, jota yritys, elinkeino tai teollisuudenala kannattelee tai hyödyntää. Toisaalta samassa strategiassa luonnonvarahallinnallinen kulttuuripuhe liittyy saamelaisten oikeuksiin, mikä on ympäristöoikeudenmukaisuuden, kulttuuristen oikeuksien ja kulttuurisen moninaisuuden kannalta aivan olennaista.
Olisi kuitenkin tärkeää nostaa esiin kulttuuriset, esteettiset ja kokemukselliset luontoarvot ja -merkitykset myös yleisenä, erilaisille ihmisille ja ihmisryhmille olennaisena asiana. Strategioihin ei saisi rakentua sellaista ajatusta, että ”valtaväestö” olisi tietynlaisen jaetun luonnonkäytön kannalla. Monitieteisessä ympäristötutkimuksessa on jo pitkään tunnistettu tarve tunnistaa ja jäsentää erilaisia luontosuhteita sekä luonnon kanssa olemisen ja luonnon merkityksellistämisen tapoja. Miten tieto luontosuhteiden ja luontoon liittyvien tarpeiden ja arvojen moneudesta siirtyy luonnonvarahallintaan, jää edelleen avoimeksi kysymykseksi ja kamppailujenkin aiheeksi.
Kulttuurisiksi nimettyjen tekijöiden tutkiminen luonnonvara- ja ympäristökysymysten yhteydessä auttaa hahmottamaan ihmisten systeemien ja luonnon systeemien yhteenkietoutumista sekä löytämään kuvitteellisia ja oraalla olevia merkityksiä, odotuksia ja käytäntöjä suhteessa luontoon ja luonnonvaroihin. Koska kulttuuriset arvot ja merkitykset liittyvät usein syvästi ja omakohtaisesti koettuun sekä samalla yhteisöllisesti ja aikojen saatossa jaettuun, mikä luonnossa koetaan tärkeäksi ja olennaiseksi jäsentyy tyypillisesti “kulttuurisena” – se voi olla kauneutta, totuudellisuutta, virkistystä, maailmaa selittävää, lohdullista, ajan ja paikan ylittävää, ylisukupolvista, tai vaikkapa omaa tai yhteisöllistä identiteettiä rakentavaa. Viittaukset kulttuurisiin ulottuvuuksiin ja merkityksiin johtavat siis sen jäljille, mikä ihmisille on omakohtaisesti ja jaetusti merkityksellistä. Tällaiset näkökulmat jäävät luonnonvarojen käyttöä koskevassa tutkimuksessa helposti varjoon.
Luonnonvarahallintaan liittyvät kulttuuriset kysymykset ovat moninaisia ja tärkeitä, eikä niitä voida tutkia ilman humanistisia lähestymistapoja. En viittaa tässä vain laadullisiin menetelmiin yleensä vaan myös käsitteelliseen ymmärrykseen kertomuksista, vertauskuvista ja tunnevaikutuksista ihmisen luontosuhteiden jäsentäjinä. Viittaan myös humanististen tutkimusalojen pitkään traditioon perustuvaan ymmärrykseen siitä, miten inhimillinen luovuus on luonnosta riippuvaista ja ihmisen hyvinvoinnille välttämätöntä.
Kulttuurin ja luonnon toimintojen yhteys ymmärretään tieteenalanäkökulmasta riippuen eri tavoilla. Kuten kulttuuristen ekosysteemipalveluiden käsite osoittaa, luonnontieteet painottavat luonnon toiminnallisuutta: monimuotoinen luonto tarjoaa aineelliset ja toiminnalliset perustat ihmiselämälle ja kulttuuriselle kehitykselle. Ihmistieteissä korostuu ihmisen toiminnallisuus: luontoa ja sen toimintaa jäsennetään kulttuurisin käytännöin ja merkitysjärjestelmin. Jos näitä toiminnallisuuden muotoja tarkasteltaisiin erillisinä ilmiöinä, niillä nähtäisiin myös erilaiset rajoitteet: luonnolla ekologiset reunaehdot (tai planetaariset rajat) ja ihmisellä aika-, paikka- ja yhteisösidonnaiset kulttuuriset kehykset tai puitteet. Käytännössä kuitenkin kaikki toiminta – luonnon ja ihmisen – tapahtuu ekologisten reunaehtojen puitteissa, ja ihminen voi tätä kaikkea tarkkailla kulttuuristen jäsennystensä varassa. Olennaista on muistaa, että luonnon ja ihmisen toiminta yhdistyvät ja vaikuttavat aina toisiinsa. Luonnonvarahallinnan kulttuurisia ulottuvuuksia pohdittaessa on huomioitava nämä keskinäisyhteydet ja -vaikutukset.
Luonnonvarat voivat olla eri tavoin määriteltävissä ja mitattavissa, ja niiden ottoon ja käyttöön liittyvät ympäristökuormat ja -riskit voidaan laskea, mutta luonnonvarojen käytöllä on kiistatta myös inhimilliset hintansa ja merkityksensä. Harvakseltaankin mainittuina kulttuurisen kestävyyden ja kulttuuristen ekosysteemipalveluiden kaltaiset käsitteet nostavat esiin ihmisten tarpeet kytkeytyä ylisukupolvisiin perinteisiin, virkistäytyä ja innoittua luonnossa, jäsentää luontosuhdettaan, pitää yllä yhteyttä erityisiin paikkoihin sekä vaikkapa seurata sellaista elämää ja toimintaa, joka ei ole ihmisen hallitsemaa.
Karoliina Lummaa
Viitteet
