Author Archives: tere

30.8.2023
Uutiskirje 8/2023 Perkaamme Yhdysvaltojen teollisuuspolitiikkaa korostavaa uutta yhteiskunnallista suuntausta ja tarjoamme linkkejä BIOS-tutkijoiden toimintaan.

Perkaamme Yhdysvaltojen teollisuuspolitiikkaa korostavaa uutta yhteiskunnallista suuntausta ja tarjoamme linkkejä BIOS-tutkijoiden toimintaan. Nostoina erityisesti jäsentävät tekstimme monikriisistä ja vetytaloudesta. Lopussa myös teaseri tulevasta podcast-tuotannosta!

Presidentti Biden Valkoisessa talossa.

Presidentti Biden Valkoisessa talossa. Kuvan lähde: The White House.

Maailmalta: Yhdysvaltain Inflation Reduction Act ja “Bidenomics”

Vuosi sitten vahvistettu, eurooppalaisittain onnettomasti lyhennetty Inflation Reduction Act eli IRA on Yhdysvaltain historian suurimpia ympäristöpoliittisia aikaansaannoksia, ainakin taloudellisina panostuksina tarkasteltuna. Jo alusta lähtien se on ollut myös kiivaan kriittisen ja puolustavan väittelyn kohde.

Green New Dealia ajaneille se oli karvas pettymys, eikä IRA:ta voi oikein mieltää edes sen vesitetyksi versioksi. Lähtökohdiltaan IRA on hyvin erilainen: perustavan yhteiskunnallisen muutoksen sijaan se etenee pitkälti markkinatoimijoita kannustamalla ja suuremmalti yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen kajoamatta, vaikka yksittäisiä toimia siihen suuntaan löytyykin. Pääasiassa valtion tehtävänä on vähentää yksityisten toimijoiden riskejä, kannustaa tai houkutella muun muassa “vihreisiin” sijoituksiin. Tuista reilusti yli puolet suuntautuu yrityksille, ja lopuistakin valtaosa varakkaammille kuluttajille: esimerkiksi sähköautojen hankinnan ja hintavien energiaremonttien tukeen.

Toisaalta ohjelmaa puolustaneet ovat toistuvasti todenneet, että tämän parempaa ei tuossa yhteiskunnallisessa valta-asetelmassa ollut mahdollista saada aikaan. Suuressa mittakaavassa vihreän siirtymän ohjelmia yritettiin puskea läpi kolmen ryhmittymän ristitulessa: “budjettihaukat” eli tiukasti budjettialijäämiä vahtivat, Kiinan kasvun kuristamista kaipaavat haukat sekä viime vuosina voimistunut fossiiliteollisuus. On muistettava, että särötysboomin myötä Yhdysvalloista tuli fossiilisten polttoaineiden nettotuojan sijaan “energiaitsenäinen” fossiilisten viejä, mikä kasvatti sektorin vaikutusvaltaa huimasti – Venäjän hyökkäys Ukrainaan antoi teollisuuden lobbylle myös tilaisuuden vedota kansalliseen turvallisuuteen. Taustalla oli sodan lisäksi tietysti koronapandemian aikainen logistiikkakriisi ja paine kotimaisen resurssivarmuuden lisäämiseen – tosin tämä vaikutti enemmän myöhemmin mainittuun CHIPS Actiin.

Pienemmässä mittakaavassa demokraattien sisällä oli senaattori Joe Manchinin johdolla tiukkaa vastustusta energiasiirtymälle. Nykyinen IRA onkin itse asiassa paljossa Manchinin ja kumppanien kynästä, ja heidän ansiostaan se sisältää tukea myös fossiiliteollisuudelle. Tästä huolimatta Manchin jatkaa kamppailuaan IRA:ta vastaan.

IRA tähtää ennen kaikkea energiasiirtymän edistämiseen Yhdysvalloissa. Miten se onnistuu tässä? Tuoreen analyysin mukaan sillä on mahdollisuus lisätä päästövähennyksiä jonkin verran: kun verrataan vuoden 2005 päästöihin, “perusuralla” päästöjen ennakoitaisiin laskevan vuoteen 2030 mennessä 25–31%, ja tähän verrattuna IRA:n myötä vähennys olisi 33–40%. Vallankumouksellisena sitä ei voi siis pitää – Bidenin hallinnon asettamaan vuoden 2030 tavoitteeseen (50–52%) on matkaa, puhumattakaan vuoden 2050 nettonollatavoitteesta. Kuten Adam Tooze on todennut, koko dekarbonisaation tavoitteisiin nähden IRA ei ole läheskään oikeassa mittaluokassa.

Tietenkään nuo laskelmat ja “perusura” eivät huomioi sellaista mahdollisuutta, että republikaanipuolue onnistuisi jarruttamaan ilmastotoimia ja energiasiirtymää reilusti ja kääntämään kehitystä osin toiseen suuntaan. Kuten sanottua, historiallisessa kontekstissa IRA:ta voi riittämättömyydestään huolimatta myös pitää merkittävänä saavutuksena. Toisaalta kun se sisältää myös fossiiliteollisuutta tukevia toimia, on kokonaisvaikutus paljon monisyisempi. IRA ei ole ajamassa alas fossiiliteollisuutta, se on ylösajamassa puhtaampaa tuotantoa, mutta fossiilisten alasajo olisi ekologisessa siirtymässä ehdottoman tärkeää. Olennainen kysymys onkin, voiko IRA:n kaksijakoisuus synnyttää myös esteitä niin, ettei päästövähennyksiä päästä jatkamaan esimerkiksi vuoden 2030 tavoitteista eteenpäin tarpeellisella voimalla.

On muistettava lisäksi, että IRA on vain yksi osa Bidenin hallinnon uutta suuntaa, jolle hallinto on omaksunut käyttöön alunperin Bidenin kriitikoiden lanseeraaman nimen ”Bidenomics”. Sen osia ovat the American Rescue Plan, the Infrastructure, Investment, and Jobs Act, the CHIPS and Science Act, sekä Inflation Reduction Act. Ilmastokriisin ohella, ja niitä vahvemmin, lakien ja politiikkatoimien kokonaisuutta hallitsevat uusi kylmä sota Kiinan kanssa, omavaraisuuden tavoite strategisilla aloilla, inflaatio, logistiikkakriisi, työttömyys ja näihin kaikkiin nivoutuen tietysti demokraattien yritys voittaa republikaanit ja torjua poliittisten instituutioiden rapautustyötä. Näiden päämäärien kanssa monilta osin jännitteisessä suhteessa on reaktio Venäjän hyökkäykseen: vanhojen liittoumien ylläpitäminen ja uusien luominen.

Symbolisesti Bidenomics on kuvattu “trickle down economicsin” eli vauraammilta alas tihkuvan hyvinvoinnin opin loppuna – ja “trickle down”-ajatusta puolestaan voi pitää jonkinlaisena eufemisminä uusliberalismille. Ainakin retorisesti Bidenomicsista yritetään siis luoda kuvaa uutena Yhdysvaltain politiikan ja talouden aikakautena. Ytimessä on aktiivinen teollisuuspolitiikka, jossa valtio houkuttelee yksityistä sektoria sijoittamaan voimakkaasti energiasiirtymän lisäksi erilaisiin infrastruktuurihankkeisiin ja ylipäätään “uudelleenkotimaistettuun” tuotantoon. Demokraattien näkökulmasta taustalla voi nähdä kolme poliittista strategiaa. Yhtäältä pyritään luomaan työpaikkoja ja parempia toimintaedellytyksiä ammattiliitoille ja tämän myötä ääniä demokraateille. Toisaalta taas pyritään “lukitsemaan” tuotannon ja infrastruktuurin muutoksia myös republikaanien valta-alueilla ja sitomaan ihmisten intressit niihin niin, että johtoasemaan päästessään republikaanit eivät voisi kumota saavutuksia. Kolmanneksi kotimaista valmistavaa teollisuutta korostava suuntaus on vastaus Donald Trumpin Make America Great Again -retoriikalle.

Globaalisti kokonaisuutta hallitsee julkilausuttu pyrkimys kuristaa Kiinan kehitystä Yhdysvaltain etulyöntiaseman säilyttämiseksi tietyillä teknologian aloilla – sekä takamatkan kiinni kuromiseksi toisilla (esimerkiksi uusiutuvassa energiassa). Pyrkimys vahvistaa Yhdysvaltain omaa tuotantoa muiden kustannuksella on kuitenkin myös lisännyt jännitteitä Euroopan suuntaan ja luonut aivan uudenlaisen teollisuuspoliittisen kamppailuasetelman – joka taas on ristiriidassa Venäjän käynnistämän sodan edellyttämän liittolaisuuden kanssa. Maailman mullistukset mahdollistivat Bidenomicsin, ja Bidenomics mullistaa maailmaa edelleen.

IRA:n vuosipäivän tiimoilta on sadellut analyysejä, joista suosittelemme seuraavia luku- ja kuunteluvinkkejä.

Kate Aronoff kirjoittaa The New Republic -lehdessä, miten saavutuksistaan huolimatta (esimerkiksi työllisyyden saralla) IRA:n sisäpoliittinen ongelma on sen tuntemattomuus. Sen vaikutus demokraattien suosioon vaikuttaa toistaiseksi vähäiseltä, ja liian harva tuntee ohjelman ja hahmottaa sen vaikutuksia. Aronoffin mukaan energiasiirtymän “tylsillä arkisilla asioilla” on vaikea vakuuttaa ihmisiä, ja juuri siinä on sen suuri ero historialliseen New Dealiin. Ilman näkyviä ja konkreettisia vaikutuksia hyvinvointiin IRA uhkaa jäädä teknokraattisen sumun peittoon.

“IRA:n tavoitteet vihreän infrastruktuurin ja teollisuuden rakentamiseksi ovat vain osa siitä, mitä tarvitaan ilmastokriisin kohtaamiseen. On hieno uutinen, että IRA näyttää onnistuvan omilla ehdoillaan. Sen, että niin harvat tietävät, mikä se on, pitäisi havahduttaa siihen, ettei vihreä teollisuuspolitiikka yksin ole porttihuume syvään dekarbonisaatioon, eikä siihen liittyen, uudelleenvalintaankaan. Republikaanien nettonollapelottelijoiden tapaan demokraattien täytyisi uskottavasti selittää, miten heidän peräämänsä dekarbonisoitu maa olisi parempi kuin nyt tuntemamme.”

Foreign Policy -lehden erinomaisen Ones and Tooze -podcastin jakso “Bidenomics” antaa perusteellisen taustoituksen sille, mistä kaikesta Bidenomicsin osaset kumpusivat. Tooze kuvaa myös hyvin sitä siirtymähetkeä, jolloin Green New Dealin puolestapuhujat joutuivat tajuamaan historiallisen hetkensä menneen, ja toisaalta miten Manchinin ja kumppanien vesittämä IRA kuitenkin kaapattiin osaksi Bidenomicsin poliittista projektia. Hän myös muistuttaa, miten koko projektille keskeinen Kiina-fokus ponnistaa Trumpin ajan politiikasta – ja miten kaikkiaan monessa asiassa Bidenomicsin mullistavuus on taitavaa illuusiota. “Mitään kapitalismin osaa ei satutettu tätä elokuvaa tehdessä”, kuten hän leukailee.

Jos ärhäkämpi ja synkempi analyysi kiinnostaa, Jamie Merchantin pitkä ja syväluotaava kirjoitus The Brooklyn Railissa kannattaa lukea. Merchant keskittyy tarkastelemaan uuden protektionismin ja haukkamaisuuden vaaroja kansainväliselle ilmastopolitiikalle ja globaalille yhteistyölle laajemminkin. Hän tulkitsee uutta teollisuuspolitiikkaa ennen kaikkea valtioiden välisen kamppailun lisääntymisenä ja kuihtuvan kasvun tekohengityksenä. Tästä näkökulmasta ero vanhaan uusliberalismiin ei näytäkään niin suurelta, jos tarkastellaan tapoja, joilla Yhdysvallat on rakentanut valta-asemaansa. Hän nostaa esiin myös näkyvissä oleva tuhoisat velkaseuraamukset köyhemmille maille.

Suosittelemme vahvasti The Dig Podcastin yli kaksituntista keskustelua Bidenomicsista. Keskustelussa saa hyvän kuvan yhtäältä Bidenin hallinnon ja sen taustavoimien näkökulmasta ja toisaalta professori Daniela Gaborin edustamasta kritiikistä. Gabor puolustaa ideaa “vahvasta vihreästä valtiosta” ja kritisoi Bidenomicsia edellä mainitusta fokuksesta yksityisten taloustoimijoiden riskien vähentämiseen (derisking), tai kuten hän kärkevästi asian ilmaisee, talouselämän “lahjomiseen”. Keskustelusta saa poikkeuksellisen hyvän kuvan Bidenomicsin eri elementtien välisistä eroista ja yksityiskohdista, ja yksi tärkeä teema onkin, missä mielessä niistä edes muodostuu yhtenäinen ohjelma. Globaalin etelän kysymys, jota on näissä yhteyksissä käsitelty aivan liian vähän, nostetaan esiin podcastin viimeisenä pääteemana.

Keskustelu uuden teollisuuspolitiikan luonteesta on tässä yhteydessä käynyt kiivaana, ja siihen voi tutustua esimerkiksi tässä professori J. W. Masonin kirjoituksessa, jossa hän luokittelee teollisuuspoliittisten toimien laatuja. (Lisää aiheesta tässä keskustelussa.) Adam Tooze kommentoi luokitteluyritystä uutiskirjeessään tuoden esiin taustalla olevan poliittisen kentän jakolinjoja, valtiollisten instituutioiden jännitteitä ja Bidenomicsin suhdetta luokkakysymyksiin. Yksittäisten toimien kategorisoinnin ja tyypittelyn sijaan hän tarkastelee Bidenomicsia strategiana luovia äärimmäisen vaikeassa tilanteessa, pyrkimyksenä luoda uudenlaisia liittoumia.

Uuden teollisuuspolitiikan moninaisuuteen ja mahdollisuuksiin palataan varmasti vielä monta kertaa BIOS-tutkijoiden kirjoituksissa ja puheissa. Myös ekologisen jälleenrakennuksen mahdollisuuksia on arvioitava jatkuvasti muuttuvassa maailmantilanteessa, poliittisten valtasuhteiden ja instituutioiden liikkeessä.

BIOS

Mitä on vetytalous?

Uusimmassa blogikirjoituksessamme tarkastelemme, mitä paljon puhuttu “vetytalous” oikeastaan on. Ympäri maailmaa taloudellista ja poliittista pääomaa vetytalouteen laitetaan yhä enemmän, ja Suomen uusi hallituskin visioi vetytalouden avulla maasta “puhtaan energian suurvaltaa”. Mutta perusteelliset arviot siitä, missä puhdasta vetyä tarvitaan ja kuinka paljon, ja ennen kaikkea mihin vetyä kannattaa ja ei kannata käyttää, ovat vähissä. Viimeistään nyt on aika pureutua siihen, millaisella ymmärryksellä tai sen puutteella vetytaloutta edistetään. Muutoin on vaarana veikata väärää hevosta ja luoda polkuriippuvuuksia, jotka hidastavat kohtalokkaasti ekologista siirtymää.

Tieteellisiä julkaisuja

Karoliina Lummaa oli pääkirjoittajana Elore-lehdessä julkaistussa artikkelissa “Itseksi puiden kanssa”. Artikkelissa tarkastellaan puiden merkitystä minuuden ja oman elämän jäsentämisessä suomalaisessa nykyrunoudessa ja kyselyaineistossa.

Paavo Järvensivun artikkeli “Ekologinen jälleenrakennus: Mitä ja miksi?” on mukana uudessa kotimaisessa teoksessa Elämän vuoksi. Kirjoituskokoelma on ajankohtainen katsaus tutkijoiden ja yhteiskunnallisten vaikuttajien suhtautumisesta ympäristökriisin syihin, seurauksiin ja ratkaisuihin. Teoksen tausta on Jyväskylän Kesän ympäristöteemaisessa ohjelmassa vuonna 2021, jolloin avajaiskonserttina kuultiin Tuomas Rinta-Panttilan dramatisoima versio BIOS:n ekologinen jälleenrakennnus -aloitteesta.

Muuta BIOS-toimintaa

Ville Lähteen kirjoitus “The Polycrisis” julkaistiin australialaisessa Aeon-verkkotiedelehdessä. Kirjoitus on jatkokehitetty versio tammikuussa julkaistusta BIOS-blogikirjoituksesta. Ville muistuttaa, että sanatasolle jumittuva vääntö “monikriisin” määritelmästä ohittaa taustalle syntyneen merkittävän käsitteellisen jaon. Jos sitä ei hahmoteta, ei ymmärretä keskustelun ristiriitoja ja ohipuhumista. Tarjolla on tavallaan kaksi täysin erilaista monikriisin käsitettä. Ville kommentoi myös elokuussa Ylelle maailman ylikulutuspäivää ja siihen liittyviä ongelmia – lisätietoja saa tästä vanhasta perusteellisesta blogiesseestä.

Paavo Järvensivun artikkeli “Plan to Transform” ilmestyi julkaisussa State of the Art – Elements for Critical Thinking and Doing. Paavo pohtii kulttuurisen muutoksen tärkeyttä kestävyysmurroksessa kiinnostavasti myös hallinnon ja päätöksenteon näkökulmasta. Tiedeperustaisen suunnittelun lisääminen olisi jo itsessään merkittävä muutos päätöksenteon kulttuurissa: se vaatii uudenlaista poliittista mielikuvitusta, sosio-ekologisten perusteiden ymmärrystä, uutta “päätöksenteon dramaturgiaa”.

BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas pohti heinäkuussa Kauppalehdessä (maksumuuri) sitä, millaisia muutoksia talouteen ilmastonmuutoksen vaikutukset vaatisivat:

Ahokas taas toteaa, että nykyiset kulutus- ja tuotantorakenteet eivät ole kestäviä.

”Talous, joka muotoutuu tällaisista järjestelmistä, ei voi olla kestävä talous. Kansainvälisten ilmasto- ja biodiversiteettipaneelien viesti on vakava ja silti olemme täällä kuin mitään ei olisi tapahtunut.”

”Jos jossain on talouskasvua tai ei, se on sivuseikka. Nyt täytyy pitää katse maapallon kantokyvyssä”, Ahokas sanoo.

Jussi esiintyi myös Central Banking -sivustolla (maksumuuri) sekä #neuvottelija -podcastissa. Kalevi Sorsa -säätiön Reilun siirtymän retriitissä hän luennoi reilun siirtymän rahoituksesta. Ja lopuksi on ehdottomasti mainittava Jussin suomennostyö: Vastapainolta ilmestynyt Joan Robinsonin teos Johdatus työllisyyden teoriaan.

Uusi BIOS-podcastien sarja käynnistyy syyskuussa

Nyt kannattaa myös lähteä seuraamaan BIOS-podcastkanavaa (Soundcloud, Apple Podcasts, Podtail, Podimo, Google Podcasts). Nimittäin syyskuussa käynnistyy uusi 12-osainen podcast-sarja, jossa tutkijamme Ville Lähde ja Tere Vadén käyvät läpi maailmaa ja sen tilaa kahdentoista keskeisen käsitteen avulla – elämästä energiaan, aineenvaihdunnasta ekologiseen jälleenrakennukseen. Luvassa on perusteellinen mutta kuulijaa opastava ja avittava matka ekologian, ympäristökriisin ja kestävämmän yhteiskunnan avainkysymyksiin.

Lopuksi

Ylen juttu “Aavikon ilmasto saapuu” käsitteli ansiokkaasti Etelä-Euroopan kuivumisen ja aavikoitumisen uhkaa. Tästä Ylen jutusta saa taas hyvän kuvan lintuinfluenssan eri skenaarioista. The Guardian esitteli tutkimusta lihateollisuuden suuresta vaikutusvallasta ja laajasta lobbauksesta sekä mittavista tuista, jotka yhdessä torjuvat ympäristöystävällisempien vaihtoehtojen vakiintumista. Toisessa The Guardianin artikkelissa taas käsitellään Havaijin maastopalojen kolonialistista taustaa.

Professori Janne Hukkinen kirjoittaa WISE-projektin sivuilla, miten kestävyysmurros ei ole vain pyrkimys vaan asioita, jota meille kaikille tapahtuu – siksi luovan sopeutumisen täytyy olla aina osa kestävyysmurrosta. Hukkinen muistutti myös Helsingin Sanomissa siitä miten kroonisten ympäristökriisien aika, kuten sota, pakottaa velkaantumaan.

Suomen Kuvalehdessä professori Janne Kotiaho kommentoi Orpon hallituksen metsälinjauksia. Tieteessä tapahtuu -lehdessä Sanja Hakala kirjoittaa Scientist Rebellion -verkostosta. The Nationin artikkelissa käsitellään ympäristöaktivistien kohtaamaa sortoa ja väkivaltaa ympäri maailman. Ja kesäkuussa Suomen Luonnonsuojeluliitto joutui taas muistuttelemaan WMO:n Petteri Taalasta virheistä.

28.8.2023
Mitä on vetytalous? Vedyn teknologisista mahdollisuuksista on puhuttu vaikka kuinka kauan, mutta viime vuosina “vetytalous” on noussut pelkästä teknologisesta ideasta laajemmaksi yhteiskunnalliseksi visioksi. Kuin “kiertotalous” tai “biotalous” aiemmin, se lupaa suorastaan yhteiskunnan aineenvaihdunnallista mullistusta. Investoinnit tähän visioon ovat kasvaneet voimakkaasti, ja poliittista pääomaa kerätään sen taakse hurjalla vauhdilla. Siksi juuri nyt on tärkeä hetki katsoa, mitä kaikkea vetytalous […]

Vedyn teknologisista mahdollisuuksista on puhuttu vaikka kuinka kauan, mutta viime vuosina “vetytalous” on noussut pelkästä teknologisesta ideasta laajemmaksi yhteiskunnalliseksi visioksi. Kuin “kiertotalous” tai “biotalous” aiemmin, se lupaa suorastaan yhteiskunnan aineenvaihdunnallista mullistusta. Investoinnit tähän visioon ovat kasvaneet voimakkaasti, ja poliittista pääomaa kerätään sen taakse hurjalla vauhdilla. Siksi juuri nyt on tärkeä hetki katsoa, mitä kaikkea vetytalous lupaa, mitkä lupaukset ovat uskottavia ja mitkä eivät. Vedyn rooli yhteiskunnissa kasvaa väistämättä, mutta kaikkia visioita ei kannata toteuttaa.

 

Vetykaasua koeputkessa

Vetykaasua koeputkessa. Kuvan lähde Wikimedia Commons.

Yhä useammilla EU-mailla on nykyään omia vetyohjelmiaan. Suomen uudessa hallitusohjelmassa visioidaan maan pyrkivän vetyvetoisesti “puhtaan energian suurvallaksi”, ja tämän rinnalle teollisuuden vetyklusteri julkaisi kesäkuussa oman strategiansa. Edellinen hallitus antoi valtionyhtiö Gasgrid Finlandin tytäryhtiö Vetyverkko Oylle tehtäväksi kansallisen vetyverkon kehittämisen ja visioita on myös putkistoista Itämeren alueelta manner-Eurooppaan. Alueellisia vetystrategioita ja kehittämisohjelmia on niin Pohjanmaalla kuin Kaakkois-Suomessakin. Saksa ja Italia ilmoittivat kesäkuussa edistävänsä maiden välistä “vetyvalmista” kaasuputkistoa, joka voisi tuoda maakaasua ja vetykaasua Afrikasta asti. Euroopan kaasutoimittajien yhteenliittymä on peräänkuuluttanut vetyputkien “selkärankaa” mantereelle. Maailmalla asiaa edistää taloudellinen yhteenliittymä Hydrogen Council, ja Yhdysvaltain IRA-ohjelmassa vedyllä on merkittävä rooli. 

Jonkinlainen vetymullistus siis on väistämättä edessä, sillä niin paljon poliittista ja taloudellista pääomaa on pelissä. On kuitenkin vaarana, että vedyn teknologisia mahdollisuuksia ja sen tiettyjen käyttötapojen järkevyyttä yliarvioidaan niin, että luodaan ongelmallisia polkuriippuvuuksia tuleville vuosikymmenille. Ekologisessa siirtymässä ylimitoitetut investoinnit ja riippuvuus juuri tietynlaisesta infrastruktuurista voivat päätyä hidastamaan muutosta kohtalokkaasti ja ohjaamaan ainakin niukkoja energiavirtoja väärään suuntaan. 

Vedyn merkitys nykyisten yhteiskuntien aineenvaihdunnassa on ennestään merkittävä ja tulee väistämättä kasvamaan. Mutta monissa käyttötarkoituksissa sen rooli on vielä spekulatiivinen ja osin hyvin ongelmallinen. Siksi on äärimmäisen tärkeää erotella toisistaan vedyn välttämättömyydet, hedelmälliset mahdollisuudet ja epätodennäköisimmät ja turhimmat käyttötarkoitukset. On hahmotettava mittaluokkia ja vedyn hyödyntämisen suhteita energia- ja resurssitehokkuuteen, sillä ekologisessa siirtymässä niukkuuden kysymykset tulevat aivan uudella tavalla polttaviksi. Vetytaloudesta ei pitäisi puhua epäkriittisesti erittelemättä, eikä optimistisia visioita tulisi nielaista sellaisenaan – perusteellisen kriittisen tarkastelun ja keskustelun aika on juuri nyt.

Perusasioita: vety energiataloudessa ja vedyn värit

Vety on jo nykyisellään laajassa käytössä yhteiskunnissa teollisuuden raaka-aineena tai katalyyttinä, ennen kaikkea öljyteollisuuden prosesseissa sekä ammoniakin ja metanolin tuotannossa mm. lannoiteteollisuudessa. Palaamme näihin käyttötapoihin tuonnempana, mutta koska vedystä puhutaan tällä hetkellä hyvin paljon osana energiantuotannon siirtymää, on hyvä muistuttaa tietyistä perusasioista. Vety ei ole tuulen, auringon, ydinvoiman, vesivoiman tai fossiilisten polttoaineiden kaltainen energianlähde. Ei siis ole olemassa “vetykaivoksia”, joista ammennettaisiin vetyä energiantuotannon polttoaineeksi. (Joskus tulevaisuudessa tällaisiakin saattaa olla, mutta tämä vedyn muoto on vielä niin spekulatiivinen ja marginaalinen, että siihen ei ole tarpeen syventyä. Niin ikään vedyn isotooppien käyttö fuusiovoimassa on oma kysymyksensä, mutta sekään ei kovin ajankohtainen.)

Energianlähteen sijaan vety tarjoaa mahdollisuuksia “energiavektorina”, siirtämisen, muuntamisen ja varastoinnin tapana. Sitä voi verrata siis tietyssä mielessä sähköön – sähköistyminen oli aikanaan vallankumouksellinen energiatalouden muutos, vähintään yhtä tärkeä kuin polttomoottorin yleistyminen. Niiden välillä on kuitenkin merkittäviä eroja, joista ilmiselvin on tietysti sähkön ja vedyn olomuodossa: siirrettävä virta ja kuljetettava ja säilöttävä kaasu. Energiataloudellisesti sähkön käytön hyötysuhde on erinomainen, mutta sen siirtämisellä on maantieteelliset rajat (siirtolinjojen häviöiden kasvaessa) ja sen pitkäaikainen säilöminen on hyvin hankalaa. 

Vedyn energiakäytössä hyötysuhde taas on heikko, sillä energiahäviöitä tapahtuu runsaasti niin vedyn tuottamisessa kuin sen energiakäytössä – eli käytännössä polttamisessa. Vetyä kuitenkin voidaan säilyttää pidempään ja kuljettaa kauemmas. Professori Ugo Bardi onkin kuvannut vetytalouden historian esseessään, miten alkujaan vetytalouden unelma luotiin, kun visioitiin maailman energiatalouden pyörittämistä muutamien massiivisten ydireaktorien (hyötöreaktorien) varassa. Huonolla hyötysuhteella ei olisi väliä runsauden maailmassa – vastaavanlaisia visioita rakennetaan nyt optimististen uusiutuvan energian näkymien varaan.

Toinen avainkysymys vedyn energiataloudellisessa roolissa on, millä tavalla vetyä tuotetaan – on tullut tavaksi puhua vedyn väriskaalasta. Tilanne on jopa hieman hupaisa, sillä uusia vedyn värejä kehitellään koko ajan lisää eri tuotantotapoja erottelemaan, mutta tässä yhteydessä keskitymme olennaisimpiin eroihin.

Saastuttavimmat tuotantomuodot, musta ja ruskea, perustuvat kivihiileen ja ruskohiileen. Harmaa perustuu maakaasuun. Vetyä erotetaan suoraan fossiilisista polttoaineista kaasutusprosessissa (sitä voidaan erottaa myös erilaisista biomassoista), ja prosessi tuottaa hyvin paljon ilmastopäästöjä. Valtaosa maailman vedystä tuotetaan näillä tavoilla – alle prosentti on muuta. Globaali noin 100 miljoonan tonnin vetytuotanto saa aikaan noin 2 prosenttia maailman kasvihuonekaasupäästöistä (arvioissa on hieman heittoa, mutta mittaluokka on tämä).

Astetta puhtaampi tuotanto on edelleen maakaasupohjaista, mutta tässä sinisessä vedyssä päästöjä pyritään vähentämään hiilen talteenotolla (carbon capture, CC). Sinisen vedyn vähäpäästöisyys ei kuitenkaan ole yksinkertainen asia, kuten esimerkiksi Australian entinen pääministeri Malcolm Turnbull totesi tuoreessa kannanotossaan. CC-teknologia kaappaa talteen vain osan päästöistä, 80–90%, ja pyrittäessä kohti päästöjen nettonegatiivisuutta nämä jämäpäästötkin ovat ongelma. CC ei myöskään eliminoi maakaasun tuotantoon, kuljetukseen ja varastointiin sitkeästi liittyviä metaanipäästöjä – ja koska metaani on voimakas lyhytikäinen ilmastokaasu, ongelma on merkittävä. Kolmas kysymys on, pyritäänkö kaapattu hiilidioksidi varastoimaan (carbon capture and storage, CCS) vai kierrättämään toisiin käyttötarkoituksiin (carbon capture and use, CCU). Esimerkiksi synteettisten hiilivetyjen tuotantoon käytettäessä hiilidioksidi voi päätyä korvaamaan fossiilisia polttoaineita ja siten osaltaan vähentämään uusia päästöjä. Mutta mitä kiireellisemmäksi ilmastopäästöjen vähentäminen muuttuu aikataulun kiristyessä (eli mitä hitaammin toimet etenevät), sitä vähemmän varaa tällaiseen “hiilen kierrätykseen” on. Polttoainekäytössä hiili päätyy joka tapauksessa lopulta ilmakehään. Sinisen vedyn “puhtaus” on siis erittäin suhteellinen kysymys.

Vetytalousinnossa onkin puhuttu yhä enemmän vihreästä vedystä. Tällöin vetyä tuotetaan erottamalla se vedestä elektrolyysin avulla – prosessi on monille meistä tuttu koulun fysiikan luokasta. Mikäli käytettävä sähkö on vähäpäästöistä, voidaan puhua vihreästä vedystä. Vihreän vedyn osuus maailman vedyntuotannosta on nykyään häviävän pieni – jopa olematon – mutta juuri sen kasvua visioidaan hurjaksi.

Tällä hetkellä maakaasusta tuotettava harmaa vety on halvinta, mutta vihreän oletetaan halpenevan nopeasti sekä vähäpäästöisen sähköntuotannon lisääntyessä että elektrolyysilaitteistojen halventuessa (ks. tuore ennuste). Hurjimmissa unelmissa pyritään maailman elektrolyysikapasiteetin monisatakertaistamiseen.

Vedyn käyttö: nykytilanne ja unelmat

Kuten edellä mainittiin, vedyllä on jo ennestään merkittävä rooli raaka-aineena ja katalyyttinä teollisissa prosesseissa, noin 100 miljoonaa tonnia vuodessa globaalisti. Näihin käyttötarkoituksiin on tulevaisuudessa näkyvissä erisuuntaisia muutospaineita. Öljyteollisuudessa vetyä käytetään jalostusprosessissa ja petrokemian tuotannossa, ja koska tämä vastaa noin kolmannesta vedyn nykykäytöstä, öljyn käytön vähentyminen pienentää tätä osuutta. Lannoitteiden tuotanto on toinen merkittävä käyttötarkoitus, ja tähän liittyy kahdensuuntaisia paineita. Yhtäältä lannoitteiden ylikäyttöä olisi vähennettävä maailmassa, toisaalta monilla alueilla lannoitteita tarvitaan satojen nostamiseksi – erilaiset ekologisesti kestävämmän viljelyn muodot voivat vähentää tätä tarvetta, mutta tiellä on monenlaisia poliittisia, taloudellisia ja tuotannon historiaan liittyviä esteitä (viljelytapojen muutos on hidas prosessi).

Teollisuuskäytössä suurimpia kasvuodotuksia liittyy varmaankin teräksen tuotantoon. Heti alkuun on muistettava, että vetyä käytetään jo nykyään maailmassa terästuotannossa – se on neljänneksi suurin teollinen käyttömuoto. Vihreän vedyn käyttö alalla on kuitenkin vasta lastenkengissään, eli valtaosa on saastuttavammin tuotettuja vedyn muotoja. “Vihreän” teräksen tuotannossa pitäisi käyttää minimaalisen ilmastokuorman vetyä – nyt määrittelykamppailuja käydään siitä, tulisiko sen olla vihreää vetyä vai kelpaisiko myös sininen, ongelmineenkin. Mittakaavoista kertoo IEA:n arvio, jonka mukaan koko maailman terästuotannon siirtyminen puhtaimmalle polulle 15-kertaistaisi sektorin vedyntarpeen. Onkin selvää, että terästuotannon ympäristövaikutusten suitsimisessa entistäkin enemmän huomiota tulisi laittaa teräksen käytön vähentämiseen (esimerkiksi rakennusten pitkäikäisyys, korjattavuus ja käytön muokattavuus) ja kierrättämisen voimakkaaseen edistämiseen. Pitäytyminen business as usual -ennusteissa paisuttaa arvioita vedyn tarpeen kasvusta. Tämä kuvastaa hyvin sitä, miten materiaalivirtojen tarkastelua ei ole sisäistetty vielä alkujaankaan tarpeeksi ekologisen siirtymän näkymiin.

Teollisten käyttötapojen kasvuennusteilla ei kuitenkaan voitaisi kannatella nykyisen laajuista vety-hypeä, vaan se nojaa hyvin pitkälti vedyn rooliin energiajärjestelmissä. Juuri näihin kysymyksiin pitäisi suhtautua kriittisellä varovaisuudella ja epäilyksellä. Huono hyötysuhde on erityinen ongelma vihreän vedyn kanssa. Kun sähköä käytetään elektrolyysissä vedyn tuotantoon, tapahtuu väistämättä merkittävää hävikkiä. Ja kun vetyä käytetään energian tuotantoon, se tapahtuu polttamalla, mihin niin ikään kuuluu termodynaamisella vääjäämättömyydellä häviöitä. Koko prosessin hyötysuhde on siten helposti kertakaikkisen onneton.

Tämä on kriittisen tärkeä kysymys nyt, kun olemme uuden historiallisen sähköistymisen vaiheen äärellä. Irrottauduttaessa fossiilisista polttoaineista sähkön käyttö lisääntyy väistämättä hurjasti. Kun saastuttavaa vanhaa tuotantoa ajetaan alas ja uutta vähäpäästöistä rakennetaan, ja kun sähkön kokonaiskulutus kasvaa, kohdataan vaikea pullonkaula. Kuten aiemmassa blogikirjoituksessa pohjustimme, sähköistyminen antaa kuitenkin mahdollisuuksia helpottaa tilannetta. Sähkön käyttö on lukuisissa käyttötarkoituksissa tehokkaampaa, eli hyötysuhteeltaan fossiilisia polttoaineita parempaa. 

Energiasta saadaan irti enemmän työtä. More bang for your buck, kuten amerikkalaiset sanoisivat. Vähemmällä energialla voidaan saada aikaan enemmän. Parhaimmillaan sähköistäminen siis lieventäisi historiallisen pullonkaulan ongelmaa, kun kokonaisenergiabudjettia voitaisiin laskea. Vedyn suuri rooli energiajärjestelmissä sen sijaan voisi toimia jopa tätä pyrintöä vastaan.

Ainoastaan tietyissä rajatuissa asioissa työtä saadaan aikaan helpommin tai tehokkaammin polttamalla kuin sähköllä. Tällaisia voivat olla jotkin korkeaa lämpötilaa vaativat teolliset prosessit. Sähkö ei vielä myöskään teknisten rajoitteiden vuoksi sovellu moniin käyttötarkoituksiin – niinpä vedystä on puhuttu paljon esimerkiksi raskaan liikenteen, lentoliikenteen ja laivakuljetusten yhteydessä. Monet näistä asioista ovat kuitenkin jatkuvassa muutoksessa teknologian kehittyessä – esimerkiksi mainitussa vihreässä terästuotannossa on näkyvissä myös teknologiapolkuja, joissa vedyllä ei olisi moista roolia, ja sähkörekkoja kulkee jo maanteillä.

Hyötysuhde ja teknologiset mahdollisuudet sekä näkyvissä oleva teknologian kehitys luovat näin ollen vedyn käytön järkevyyden hierarkian. Tämä asia on ollut suomalaisessa julkisessa keskustelussa näkyvillä hyvin vähän. Michael Liebreich, BloombergNEFin perustaja, on yhteistyökumppaneineen luonut alla olevat “vedyn tikapuut”, joiden ylemmillä puolapuilla ovat välttämättömät käyttömuodot. Mitä alemmaksi kuljetaan, sitä huonommaksi vaihtoehdoksi vety käy. 

Vedyn hyötykäytön tikkaat.

 

Esimerkiksi auton käyttövoimana sähkön hyötysuhde on noin tuplasti vetyä parempi.  Lähinnä Japanissa ollaan hämmentävästi veikattu vetyhevosvoimia, mutta sielläkin näkyy merkkejä suunnan kääntymisestä. Tämä ei tarkoita, että sähköistyminen autoliikenteen ratkaisuna olisi automaattisesti kaikkiaan hyvä ratkaisu. Aivan kuten teräksen kohdalla, mittakaavalla on väliä. Mikäli nykyisen kaltainen ja kasvava henkilöautokeskeinen liikenne sähköistettäisiin yksi yhteen, edessä olisi varmasti mittavia materiaalien niukkuuteen ja niiden tuotannon ympäristövaikutuksiin liittyviä ongelmia (tosin esimerkiksi akkuteknologiassa uudet polut ovat mahdollisia, ja natriumpohjaiset akut ovat nousemassa merkittäväksi vaihtoehdoksi litiumpohjaisille). Laajapohjaisemmin ekologisesti kestävä liikenne vaatisi voimakkaampaa suuntaa kohti julkista ja kevyttä liikennettä sekä erilaisia tapoja henkilöautojen käytön jakamiseen.

On huomattava, että “vedyn tikapuiden” kaavio tarkastelee ennen kaikkea vedyn käytön kilpailukykyisyyttä, joten siitä ei voi suoraan lukea hyötysuhdetta eikä suhteutusta energiasiirtymässä syntyvään niukkuuteen, mutta se antaa hyvää osviittaa. (Adam Tooze käsittelee kaavion toista versiota Chartbook-uutiskirjeen esseessään.)

Michael Liebreich nostaa kirjoituksessaan esiin myös sen, miten fossiilienergiateollisuus tahtoo puhua ennen kaikkea sellaisista heikkotehoisista käyttömuodoista, joissa vety kilpailee sähköistymisen kanssa, kuten vedyn käytöstä liikenteessä tai jopa sen sekoittamisesta kotitalouskaasuun. Teollisuudella on tähän luonnollisesti oma intressinsä. Olemassa olevan vedyn tuotannon ja käytön “vihertämisestä” puhutaan huomattavasti vähemmän – koska siellä ei moista kilpailuasemaa ole.

Tähän liittyy tärkeä polkuriippuvuuden kysymys: päätyykö “vetytalous” edistämään kokonaisvaltaista siirtymää vähäpäästöisen energian hyödyntämiseen ja tukemaan uutta sähköistymisen vaihetta – vai pitääkö vetyinfrastruktuurin voimakas rakentaminen yllä “polttamisen polkua” ja korkeaa energiabudjettia? Juuri tästä on pitkälti kyse, kun puhutaan “vetyvalmiin” (hydrogen ready) infrastruktuurin rakentamisesta. “Vetyvalmis” tarkoittaa käytännössä infrastruktuuria, kuten putkistoa, joka soveltuisi sekä maakaasun että vedyn hyödyntämiseen. Tällöin vahvistettaisiin myös sinisen vedyn houkuttavuutta, pidennettäisiin maakaasun tuotannon elinkaarta ja hidastettaisiin uudenlaisen energiatalouden syntymistä. Vetytalous ei siis automaattisesti aja tarpeeksi nopeaa ja perustavaa energiasiirtymää.

Onkin erittäin tärkeä olla tarkkana sen kanssa, millaisilla argumenteilla vetytalouden puolesta puhutaan. Kovin usein mainitaan, että vety istuisi hyvin kaasuteollisuuden vanhaan runkoon – mutta käytännössä se vaatisi vedyn erilaisten ominaisuuksien vuoksi uutta infrastruktuuria. Molekyylikoostumuksensa vuoksi vety vuotaa harmillisen helposti läpi maakaasua varten valmistetuista putkistoista ja säiliöistä. Vety myös helposti haurastuttaa metalleja. 

Sekoittaminen maakaasuun lämmityksessä on tästä hyvä esimerkki. Monissa Euroopan maissa kaasu on keskeinen kotien lämmitysmuoto, toisin kuin Suomessa, ja kaasuyhtiöt ajavat sekoittamista voimalla mm. Iso-Britanniassa. Nykyinen infrastruktuuri putkistoista kotien boilereihin sallii kuitenkin vain hyvin matalan sekoitusasteen (maksimissaan 20%), mikä tarkoittaa, että lämmityksen päästöt leikkaantuisivat parhaassakin tapauksessa vain muutamalla prosentilla. Korkeampi vedyn osuus tai siirtyminen vetylämmitykseen vaatisi koko infran uusimista. Koko pyrinnössä ei energiataloudellisesti ole mieltä, koska lämpöpumput ovat hurjasti tehokkaampi tapa tuottaa lämpöä pienemmällä energiasyötteellä. (Vetypolkua on yritetty perustella kuluttajilla lähinnä matalammalla alkusijoituksella uuteen boileriin, mutta käyttökustannukset olisivat väistämättä korkeammat ja vain kasvavat ilmastosäädösten tiukentuessa.)

“Vetyvalmis” infra siis itse asiassa vaatii melkoisia muutoksia. Ja vaikka vety on painoa kohti hyvin energiatiheää, tilavuutta kohden se ei ole, joten vety vaatii kuljetuksessa tiivistämistä suurella paineella sekä erittäin alhaisia lämpötiloja (tai muuntamista ammoniakiksi, mikä heikentää hyötysuhdetta entisestään). Vety on myös hyvin räjähdysaltista, kuten Hindenburgin onnettomuus muistuttaa. Zeppelinonnettomuudessa kuolemattomaksi muuttuneen huudahduksen “Oh the humanity!” ei soisi saavan uusia tilaisuuksia. Vetytalouden tekniset kysymykset vaatisivat oman tekstinsä, ja tiettyyn rajaan asti ne ovat ratkaistavissa, mutta nykyisissä vetyvisioissa mittakaava on niin iso, että ongelmat täytyy ottaa tosissaan. Riskit kasvavat mittakaavan myötä.

Toistaiseksi vetyä on luotu tarkoituksiinsa pääosin paikan päällä. Ei ole olemassa laajamittaista vedyn kaupan ja kuljetuksen järjestelmää – juuri siksi alussa mainitut visiot vetyputkien “selkärangasta”. Niin ollen ei ole kunnon kokemuksiakaan vedyn hallinnasta laajassa mitassa. Mitä suuremmaksi vedyn visioita paisutetaan, sitä isompi urakka uudessa infrastruktuurissa olisi. Ja jos infrastruktuuria rakennetaan ja tuetaan etupainotteisesti epärealististen visioiden varassa, luodaan tuttua “uponneiden kustannusten ongelmaa” (sunk costs). Kun kerran on investoitu kunnolla, ei järjestelmiä raaskita olla käyttämättä, vaikka siinä ei niin järkeä olisikaan.

Vety osana vähäpäästöistä energiajärjestelmää?

Vihreän vedyn tuottaminen vaatii valtaisat määrät vähäpäästöistä sähköntuotantoa, sillä kuten todettua, jo tuotantovaiheessa hävikki on merkittävää. Suhteessa “primäärienergiasta” irti saatavaan työhön tarvitaan siis käytännössä sitä enemmän ylikapasiteettia mitä isompi rooli vedyllä on energiajärjestelmässä. Mutta joskus hävikissä voi olla järkeä. Vedyn kohdalla on kaksi rinnakkaista näkymää.

Ensimmäisessä vetyä voidaan tuottaa sähköntuotannon edullisina ylijäämäaikoina. Eli silloin kun sähköä on runsaasti eikä käyttötapoja ole tarpeeksi, vetyä voidaan tuottaa joko erilaisiin teollisiin tarkoituksiin, polttoaineiden tuotantoon – tai energian välivarastoksi. Välivarastona vedyllä on tietyt hyvät puolensa kuten mahdollisuus säilyttää sitä pitkään ja kuljettaa sitä paikasta toiseen (mainitut teknologiset ongelmat tosin huomioiden). Huonona puolena on kaksisuuntaisen konversion – elektrolyysi ja polttaminen – surkea hyötysuhde. Energiatehokkaampia välivarastoinnin muotoja olisi olemassa, kuten vesipumppuvoima, mutta esimerkiksi Suomessa yhteiskunnalliset esteet sen hyödyntämiseen ovat kovat. Vesistöjen muutoksia pumppuvoimakäyttöön vastustetaan paljon, ymmärrettävästikin. Toisaalta: mitä pidemmälle ilmastonmuutos etenee ja mitä korkeammiksi ilmastokaasujen pitoisuudet ehtivät nousta, sitä todennäköisemmin joudutaan tekemään valintoja huonojen vaihtoehtojen välillä. 

Näkyvissä onkin iso riski, että vetyyn energiavarastona päädytään hyötysuhteeltaan huonoimpana vaihtoehtona, koska se ei kohtaa niin merkittävää vastustusta, koska sillä on fossiiliteollisuuden tuki ja koska ylipäätään hurjissa vetyvisioissa tuotettavalle vedylle vain on löydettävä jotain käyttöä. 

Toisaalta monissa analyyseissä on varoitettu ensinnäkin siitä, että vain silloin tällöin – sähkön ylijäämäaikoina – käynnistyvillä elektrolyysereillä on paitsi teknisiä ennen kaikkea kannattavuusongelmia, eli tällainen varastointimuoto voisi vaatia ennakoimattoman paljon yhteiskunnan tukea (elektrolyysereitä on erilaatuisia, ja toiset sopivat paremmin satunnaiseen käyttöön, toiset jatkuvaan). Lisäksi jos sähköverkot saadaan kytkeytymään yhteen nykyistä paljon paremmin, erilaisia sähkön käytön joustoja saadaan edistettyä ja esimerkiksi sähköautojen akut toimivat pääasiallisen tarkoituksensa lisäksi välivarastoina, tällaiset sähkön ylijäämähetket voivat jäädä ennakoitua paljon harvinaisemmiksi. Vielä pidemmälle katsottaessa voidaan hyvin kuvitella myös tilanne, jossa ylijäämäsähköä joudutaan käyttämään esimerkiksi teknologiseen hiilen talteenottoon (direct air capture, DAC), etenkin mikäli hiilidioksidin pitoisuudet päästetään kohtalokkaan korkeiksi (ja pidemmällä aikavälillä pitoisuuksien laskeminen on joka tapauksessa välttämätöntä). 

Toisessa näkymässä luodaan suuri määrä vähäpäästöistä sähkön tuotantoa nimenomaan vedyn tuotantoon – kaikenlaisiin mahdollisiin tarkoituksiin, jolloin mainittua satunnaisuuden tuomaa kannattavuusongelmaa ei ole. Satunnaisen tuotannon kilpailuasetelma jatkuvan tuotannon kanssa olisi lähtökohtaisesti huono. Ja esimerkiksi teollisissa käyttötarkoituksissa tarvitaan toimitusten tasaisuutta ja varmuutta. Mutta tässä taas vaarana on edellä kuvattu energiasiirtymän pullonkaula: vedylle pyhitetty tuotanto alkaa syödä liiaksi muuta yhteiskunnan käytössä olevaa sähköntuotantoa. (Vaikka se siis paperilla korvamerkittäisiin vetytuotantoon, kuten EU:ssa käynnissä olevissa määrittelykamppailuissa on ehdotettu. Kun uuden rakentamisen kapasiteetti on rajallinen, lopputulos voi olla sama, sanotaan “paperilla” mitä tahansa.) 

Tässä tekstissä ei ole tilaa pureutua kysymykseen, millaisia luonnonvarojen kulutukseen ja maankäyttöön liittyviä rajoitteita vähäpäästöisen sähköntuotannon lisäämiselle on, mutta innokkaimmissa vetyvisioissa mahdollisuudet ilmeisesti nähdään melko rajattomina. Tässäkin on mukana iso riski.

Suuren mittakaavan jatkuvassa vetytuotannossa etulyöntiasetelma on sellaisilla alueilla, joilla runsas edullinen vähäpäästöinen sähkö yhdistyy kestäviin vesivaroihin. Tähän pohjataan nyt suomalaisia unelmia “puhtaan energian suurvallasta”, mutta on helppo nähdä, että maailmassa on todennäköisempiäkin tulevia tuotannon keskuksia. Saudi-Arabia on panostamassa asiaan hurjasti.

Ongelmakenttää voi lähestyä toisestakin kulmasta: puhtaan sähkön tuotannon kasvu voi pysähtyä, jos sähkölle ei keksitä taloudellisesti kannattavaa käyttöä. Suomessa haetaan ulospääsyä tästä ongelmasta nyt voimakkaasti vedyn avulla. Mutta jos tulevaisuuden vetymarkkinoita uskotellaan suuremmiksi kuin niistä tulee, voidaan “veikata väärää hevosta”. Tällöin liian suurella innolla vetypolulle lähteneestä Suomesta voi tulla jonkinlainen energiantuotannon banaanivaltio. Yhtäältä kysymys on siitä, löytyykö vedylle tarpeeksi järkeviä ja tehokkaita käyttökohteita, joiden avulla Suomi voi hyödyntää sitä korkeamman jalostusasteen tuotantoon (kuten teräkseen). Toisaalta kysymys on siitä, löytyykö vedyn “bulkkimyynnille” hyvät markkinat vai jääkö vetäjälle lyhyt tikku käteen. 

Lopuksi

Juuri nyt on siis paikka pysähtyä sekä arvioimaan uudelleen vedyn tuotannon ja kulutuksen ennusteita että priorisoimaan sitä, mihin vetyä kannattaa käyttää. On muistettava, että uusien käyttöideoiden lisäksi olisi saatava puhdistettua kaikki nykyinen vedyn tuotanto ja kulutus, joka on lähes täysin fossiilipohjaista. Sekin on hurja urakka. 

Kysymys ei siis ole, tarvitaanko vihreää vetyä. Sitä tarvitaan väistämättä, koska vety on osa yhteiskunnan aineenvaihduntaa entisestään ja etenkin terästeollisuudessa se on lähes varmasti osa tulevia teknologiapolkuja. Mutta kuten Adam Tooze kirjoittaa Foreign Policy -lehdessä (maksumuuri) vedyn “kangastukset” voivat ajaa myös yhteiskuntia historian harhapolulle hetkellä, jolloin siihen ei olisi varaa.

“On kaikki syyt olettaa, että kymmeniä miljardeja dollareita, valtavasti poliittista pääomaa sekä arvokasta aikaa käytetään ‘vihreisiin’ energiainvestointeihin, joiden pääasiallinen houkutus on, että ne minimoivat muutosta ja pitävät niin pitkään kuin mahdollista yllä nykyisen hiilivetyihin perustuvan energiajärjestelmän rakenteita.”

Kuten Tooze toteaa, energiasiirtymässä on oltava myös kokeilua, jotta uutta voidaan oppia. Kaikenkattava vetyskepsis on siis harhaanjohtavaa. Kiireisessä ekologisessa siirtymässä ei kuitenkaan enää voida nojata vain teknologianeutraaliuteen ja kokeilla kaikkea kaikkialla, vaan niukkoja resursseja on ohjattava. Neutraaliuden sijaan tarvitaan jatkuvaa, tieteellisesti perusteltua ja kriittistä keskustelua siitä, mihin ollaan menossa. Ekologisessa siirtymässä tarvitaan suunnitelmallisuutta.

Nyt vetytalouden visiointia ei ohjaa tällainen tarkastelu, vaan pahimmillaan energiasiirtymän viivyttämiseen pyrkivät intressit ja valitettavan helposti ylimitoitetut arvioit vedyn potentiaalista. Tooze varoittaa, että jos voimakkaalla taloudellisella tuella ja poliittisella arvovallalla rakennetaan teknologista polkuriippuvuutta, joka sitten osoittautuukin mittakaavaltaan virhearvioksi (ja joissain käytömuodoissa jopa hyvin vaaralliseksi), se rapauttaa koko ekologisen siirtymän legitimiteettiä.

BIOS-tutkimusyksikkö

 

Lisälukemista:

https://www.carbonbrief.org/in-depth-qa-does-the-world-need-hydrogen-to-solve-climate-change/

https://about.bnef.com/blog/liebreich-separating-hype-from-hydrogen-part-one-the-supply-side/

https://about.bnef.com/blog/liebreich-separating-hype-from-hydrogen-part-two-the-demand-side/

Podcasteja aiheesta:

https://myenergy2050.com/the-massive-challenge-of-hydrogen-florian-kern-ep-63/

https://adamtooze.com/2023/05/12/ones-tooze-could-green-hydrogen-revolutionize-the-energy-sector/

https://www.thegreatsimplification.com/episode/63-paul-martin

16.6.2023
Uutiskirje 6/2023 Kesäkuinen uutiskirjeemme (tilaa tästä) poikkeaa normaalista muodosta – nimittäin sen sijaan, että kertaisimme uutisia maailmalta, kerromme BIOS-tutkijoiden matkoista maailmalla. Tutkijamme osallistuivat Beyond Growth -konferenssiin Brysselissä ja vierailivat Uppsalan yliopiston Climate Change Leadership -tutkimusryhmän vieraina Ruotsissa. Omia julkaisuja ja muuta toimintaa on kertynyt muutenkin kosolti. Beyond Growth -konferenssi 15.–17.5. Brysselissä Jussi Ahokas ja Paavo Järvensivu osallistuivat Beyond […]

Kesäkuinen uutiskirjeemme (tilaa tästä) poikkeaa normaalista muodosta – nimittäin sen sijaan, että kertaisimme uutisia maailmalta, kerromme BIOS-tutkijoiden matkoista maailmalla. Tutkijamme osallistuivat Beyond Growth -konferenssiin Brysselissä ja vierailivat Uppsalan yliopiston Climate Change Leadership -tutkimusryhmän vieraina Ruotsissa. Omia julkaisuja ja muuta toimintaa on kertynyt muutenkin kosolti.

Beyond Growth -konferenssin teollisuuspolitiikkaa koskenut paneeli. Kuva Euroopan parlamentti.

Beyond Growth -konferenssi 15.–17.5. Brysselissä

Jussi Ahokas ja Paavo Järvensivu osallistuivat Beyond Growth -konferenssiin Euroopan parlamentissa Brysselissä toukokuussa. Kolmipäiväiseen keskustelevaan tilaisuuteen osallistui EU:n parlamentin jäseniä, EU:n komission ylin johto Ursula von der Leyeniä myöten sekä jopa 7000 tutkijaa, eri organisaatioiden edustajaa ja aktiivia. Tilaisuudessa etsittiin toimivia lähestymistapoja ja politiikkatoimia nopean kestävyysmurroksen toteuttamiseksi Euroopassa. Vanha kasvutalous on tullut tiensä päähän, mutta mitä tilalle? Kuten Von der Leyen avauspuheenvuorossaan totesi, “fossiilisiin polttoaineisiin perustuva kasvumalli on auttamattomasti vanhentunut”.

Järvensivu osallistui Vihreiden Ville Niinistön järjestämään paneelikeskusteluun teollisuuspolitiikasta. Paneelissa pohdittiin, miten voimme varmistaa, että EU:ssa kovaa vauhtia etenevä teollisuuspolitiikka todella edistää kestävyysmurrosta. Järvensivu korosti tiedevetoisen suunnittelun roolia ja sen institutionalisoimista osaksi EU:n ja jäsenmaiden tutkimus-, innovaatio- ja teollisuuspoliittista järjestelmää. Lue lisää teollisuuspolitiikasta ja konferenssikokemuksistamme suomeksi ja englanniksi. 

Teemu Koskimäki kirjoitti hyödyllisen tiivistelmän ison salin puheenvuoroista. Tim Parrique vastasi The Economistin konferenssia jokseenkin vähättelevään tölväisyyn. Myös Robert Costanza avasi tuntojaan konferenssista. Kaikki puheenvuorot ja paneelikeskustelut ovat jälkikäteen katsottavissa konferenssin ohjelmasivustolta.

Vierailu Uppsalan yliopistossa

Tero Toivanen, Antti Majava, Tere Vadén ja Jussi Eronen vierailivat 29.–30.5. Uppsalan yliopiston Earth Science -laitoksella Climate Change Leadership -tutkimusryhmän vieraana. Kahden päivän seminaariin osallistui yhteensä viisitoista tutkijaa molemmista maista. Seminaarissa vertailtiin Suomen ja Ruotsin ilmasto- ja teollisuuspolitiikan viimeisiä käänteitä ja tulevaisuuden mahdollisuuksia. BIOS-tutkijat esitelmöivät muun muassa Suomen teollisuuspolitiikan tilasta, metsäsektorin kehityksestä ja Pohjois-Suomen vihreän teollisuuskehityksen haasteista ja mahdollisuuksista.

Tutkijoita Climate Change Leadership-ryhmän ja BIOSin tapaamisessa Uppsalassa 30.5. Kuva Judith Lundberg-Felten.

BIOS mukana kahdessa tutkimusraportissa

BIOS osallistui kahteen Valtioneuvoston tilaamaan ja Demos Helsingin vetämään selvitys- ja tutkimusprojektiin, joiden tuottamat loppuraportit ilmestyivät keväällä. FIMO-projektissa rakennettiin Suomen tutkimus- ja innovaatiojärjestelmään sopivaa missiovetoista mallia. ECONCHANGE-hanke vastasi ensisijaisesti Valtioneuvoston kanslian tietotarpeeseen: sen tarkoituksena oli selvittää, miten aikamme globaalit kehityskulut muuttavat valtion roolia yhteiskunnassa.

FIMO-selvitystyön keskeinen tulos oli, että missiovetoinen tutkimus- ja innovaatiopolitiikka vastaa ennen kaikkea suuriin yhteiskunnallisiin haasteisiin, ja sen avulla voidaan uudistaa sosioteknisiä järjestelmiä tavoitteellisesti. Missiovetoisuutta ja missioita ei välttämättä tarvita, jos tavoite on transformaatioiden sijaan maltillisempi, esimerkiksi tutkimus- ja teknologiahankkeiden kiihdyttäminen. Tällöin myös perinteisempi tutkimus- ja innovaatiopolitiikka ajaa asiansa. Kuitenkin juuri tässä ajassa, nykyisissä monikriisin olosuhteissa, missioille hahmottuu selkeä tarve. FIMO:n politiikkasuositus ja loppuraportti on luettavissa avoimesti verkossa.

ECONCHANGE päätyi esittämään, että valtion on syytä orkestroida yhteiskunnallista kehitystä. Käytännössä tämä tarkoittaa aiempia vuosikymmeniä vahvempaa otetta yhteiskuntapolitiikan eri alueilla. Orkestroinnin välineet ovat tuttuja, mutta keskeistä on käyttää valtiollista ohjausta strategisemmin, viisaammin ja kokonaisvaltaisemmin. Läntisissä yhteiskunnissa ei ole tarpeen siirtyä komentotalouteen, mutta valtiollista puutuntaa ei myöskään tule pitää vakan alla. ECONCHANGE:n politiikkasuositus ja loppuraportti, josta Helsingin Sanomat uutisoi tuoreeltaan, on sekin luettavissa avoimesti verkossa.

BIOS-blogissa kulttuurisesta muutoksesta

Karoliina Lummaa kirjoitti BIOS-tutkimusyksikön blogissa kulttuurisesta muutoksesta kestävyysmurroksen vauhdittajana. Ensimmäinen kirjoituksista käy läpi kulttuurin käsitteen eri merkityksiä ja käyttötapoja sekä ennustaa, että kulttuuriset käytännöt, merkityksenannot ja verkostot laajenevat tulevaisuudessa yhä enemmän ei-inhimillisen luonnonkin suuntiin. Toisessa kirjoituksessa Lummaa tarkastelee kansallisten metsästrategioiden viittauksia kulttuuriin. Kestävyysmurroksen kannalta kiinnostavaa on strategioista välittyvä ymmärrys luonnon kantokyvyn ja ihmisten luontosuhteiden yhteyksistä. 

Science-lehden artikkeli kehosta mittausvälineenä

WISE-hankkeesta tuttu kollegamme Roope Kaaronen, BIOS-tutkija ja professori Jussi T. Eronen sekä dosentti Mikael Manninen kirjoittivat yhdessä Science-lehdessä julkaistun artikkelin ”Body-based units of measure in cultural evolution” (avoin versio). He tarkastelevat ihmiskehon osiin pohjaavaa mittaamista ja sen säilymistä käytännön elämässä standardiyksikköjen kehityksestä huolimatta. Artikkeli sai arvokkaan vastaanoton: tutkimuksen sisältöä käsitellään Michael Pricen News Highlight -jutussa, ja lehdessä ilmestyi myös Stephen Crisomaliksen näkökulma-artikkeli. Huomioipa Ylekin asian.

BIOS onnittelee kollegoitaan melkoisesta saavutuksesta!

Muuta BIOS-toimintaa

Antti Majava ja Jussi Ahokas kirjoittivat kesäkuussa Kauppalehdessä Suomen tulevasta energia- ja teollisuusmurroksesta (maksumuuri). He hahmottelevat kaksi hyvin erilaista tulevaisuuspolkua: tuleeko Suomesta energian viejämaa, vai hyödynnetäänkö vähähiilinen ja uusiutuva energiantuotanto kotimaassa? Tutkijat selittävät, miksi taloudellisesti vaaka kallistuu jälkimmäisen puolelle. Kumpikin strategia vaatisi kuitenkin voimallisia investointeja.

”Suomessa tarvitaan nyt sekä julkista viisautta että yksityistä rohkeutta, jotta laajamittaiset investoinnit puhtaaseen energiaan nojaavaan teollisuusmurrokseen saadaan liikkeelle. Menestysresepti investointikilpailussa on periaatteessa simppeli.

Tarvitaan kysyntä tuotteille, edullista vähäpäästöistä energiaa, kierrätettyjä raaka-aineita, sujuva viranomaistoiminta, osaavaa työvoimaa ja vakaa pitkän aikavälin toimintaympäristö. Yksittäinen yritys, kunta, tai maakunta ei pysty takaamaan yhtään näistä edellytyksistä. Valtiolle löytyykin luonteva rooli murroksen tekemisessä.”

Antti Majava oikoi myös huhtikuisessa Maaseudun tulevaisuuden jutussa (maksumuuri) harhakäsityksiä tuulivoimasta. Majava muistutti, että maankäytön kannalta tuulivoima on metsäpuun energiankäyttöön verrattuna monin verroin tehokkaampi tuotantomuoto. Tuulivoiman positiivinen ilmastovaikutus on myös monikymmenkertainen verrattuna tuulivoimaloiden maankäytön päästöihin.

“Majavan mukaan kunnissa liikkuu väärää tietoa tuulivoimasta. Kaavoituksen yhteydessä keskitytyään usein puhumaan haitoista, vaikka hyötyjä koituu muun muassa kunnan energiaomavaraisuuden vahvistumisesta ja päästöjen vähenemisestä.”

Toukokuisessa Etelä-Saimaan kirjoituksessaan Majava taas peräsi Lappeenrannan ilmasto- ja ympäristölupauksille katetta:

“Ympäristön realiteetit eivät tue annettuja ilmasto- ja ympäristölupauksia. Etelä-Karjalan metsien hakkuutaso on Suomen korkein ja hakkuut ovat jo pitkään ylittäneet reippaasti puuntuotannollisen, ekologisen ja ilmastollisen kestävyyden ylärajat. Lisäksi maakunnassa on pinta-alaan nähden Suomen vähiten suojelualueita. Luonnon heikko tila tulee vastaan taajamissa, haja-asutusalueilla ja Saimaan saarissa.”

HS Visio huomioi ilahduttavasti pitkässä talouskuriajattelua käsittelevässä jutussaan “Varovasti niiden saksien kanssa” tuoreen teoksen Talouskuri tuli Suomeen, josta kerroimme viime uutiskirjeessämme. Tero Toivanen muistuttaa artikkelissa, että julkisen velan rinnalla paljon enemmän huomiota tulisi kiinnittää ekologiseen velkaan. 

”Päästäkseen luonnonvarojen käytössä kestävälle tasolle ja saavuttaakseen ilmastotavoitteet Suomen pitäisi kahden vaalikauden aikana vähentää luonnonvarojen kulutustaan ja laskea päästöjään sekä uudistaa teollisuuttaan ja rakentaa kestävää infrastruktuuria… Tässä samassa ajassa Suomen pitäisi valtiovarainministeriön mukaan myös sopeuttaa julkista talouttaan yhdeksällä miljardilla eurolla. Nämä tavoitteet voivat olla vaikeasti sovitettavissa yhteen.”

Tero Toivanen osallistui myös 31.5.–2.6. Pyhäsalmen kaivoksella ja sen ympäristössä Pohjois-Pohjanmaalla More-than-Planet -hankkeen järjestämään Deep LABiin. Tapahtuma toi yhteen tutkijoita ja taiteilijoita ja keskittyi pohtimaan, miten toimintansa pian päättävä Euroopan syvin metallikaivos voi tarjota tulevaisuudessa mahdollisuuksia tieteen, teollisuuden ja paikallistalouden yhteistyölle. Tapahtumaan kuului vierailu 1440 metriä syvässä kaivoksessa, yhteistä työskentelyä ja keskustelutilaisuus paikallisten asukkaiden kanssa kaivosalueen tulevaisuudesta.

Deep LAB Pyhäsalmen kaivoksella. Kuva Tero Toivanen.

Paavo Järvensivu pohti Espoon kaupungin Kasvu & Kipu -podcastissa siitä, voiko kasvu olla kestävää. Paavo kävi myös keskustelemassa degrowthista ekonomisti Timo Tyrväisen vieraana Ilmastovaroitus-podcastissa.

BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas on ollut tuttuun tapaan näkyvästi esillä julkisuudessa. Ilta-Sanomien Taloussanomissa hän kyseenalaisti jättileikkausten tarpeen, Ylen aamussa hän puhui keskuspankkien koronnostoista, samoin Ylen ykkösaamussa. Kansan Uutisissa hän arvioi VM:n laskelmia työllisyystoimista. 

Suosittelemme myös Ahokkaan tuoretta kirja-arviota, joka käsittelee taloustieteellisen ajattelun ja talouspolitiikan yhteenkietoutunutta historiaa.

Lopuksi

Seuraava COP-ilmastokokous COP 28 järjestetään joulukuussa Dubaissa, mitä voi jo sinänsä pitää melkoisena ajankuvana. Tyrmistystä on kuitenkin herättänyt ennen kaikkea se, että kokouksen johtoon nimetty Sultan Al Jaber on kansallisen öljy-yhtiö Adnocin johtohahmoja. Asiaa dramatisoi entisestään, kun Guardian uutisoi kesäkuussa öljy-yhtiöllä olleen pääsyn COP-prosessiin sisäiseen sähköpostiliikenteeseen. Niin ikään kesäkuussa kuultiin huolestuttavia näkemyksiä siitä, miten tulevassa kokouksessa tullaan suhtautumaan kysymykseen fossiilisten polttoaineiden alasajosta. Pariisin sopimusprosessin veteraani Christiana Figueres on kritisoinut tilannetta kovin äänenpainoin. Suosittelemme myös tätä Brianna Craftin haastattelua, jossa hän puhuu pienten maiden asemasta ilmastoneuvotteluissa.

Aiheeseen liittyen suosittelemme myös Adam Toozen katsausta ilmastonmuutoksen “kolminkertaiseen eriarvoisuuteen”.

Seuraa BIOSin toimintaa myös Facebook-sivullamme, Twitterissä ja Mastodonissa. Youtube-kanavallamme on kerätty omia videoitamme ja muita esiintymisiämme. Kotisivuillemme olemme keränneet myös listan videoesiintymisistä ja podcasteista.

9.5.2023
Kulttuuri suomalaisessa luonnonvarahallinnassa Miten ja millaisiin tarkoituksiin luonnonvaroja tulisi käyttää, jotta käyttö olisi kestävää? Näillä kysymyksillä on kulttuurisetkin, arvoihin, perinteisiin ja luonnon kokemiseen liittyvät ulottuvuutensa. Kulttuurin ja kestävyysmurroksen yhteyksiä voi jäljittää tutkimalla suomalaisten luonto- ja luonnonvarastrategioiden kulttuuria koskevia mainintoja ja käsityksiä. Oikeus luontoon nousee kulttuurisessa tarkastelussa keskeiseksi: luonnonvarahallinnan on sovitettava yhteen erilaisten ihmisryhmien odotuksia ja tarpeita – luonnon […]

Miten ja millaisiin tarkoituksiin luonnonvaroja tulisi käyttää, jotta käyttö olisi kestävää? Näillä kysymyksillä on kulttuurisetkin, arvoihin, perinteisiin ja luonnon kokemiseen liittyvät ulottuvuutensa. Kulttuurin ja kestävyysmurroksen yhteyksiä voi jäljittää tutkimalla suomalaisten luonto- ja luonnonvarastrategioiden kulttuuria koskevia mainintoja ja käsityksiä. Oikeus luontoon nousee kulttuurisessa tarkastelussa keskeiseksi: luonnonvarahallinnan on sovitettava yhteen erilaisten ihmisryhmien odotuksia ja tarpeita – luonnon kantokyvyn puitteissa.

Luonnonympäristöihin liittyy kauneus- ja virkistysarvoja sekä monenlaisia perinteitä. Ihmiset myös sitovat tuntemaansa luontoon käsityksiä itsestään, yhteisöistään ja elämästä yleensä. Suomalaisessa ympäristöpolitiikassa ja luonnonvarahallinnassa ihmisten luontosuhteita ja luonnon merkityksiä ihmisille jäsennetään viittaamalla kulttuuriin tai kulttuuriseen. Käsitteistö on 2000-luvun aikana rikastunut. Yleisluontoisten kulttuuristen arvojen ja merkitysten rinnalla puhutaan esimerkiksi kulttuurisesta kestävyydestä, kulttuurisista ekosysteemipalveluista ja kulttuurisista oikeuksista.

Kulttuurin käsitteen yleistyminen luonnonvarahallinnan politiikka-asiakirjoissa liittynee alan tieteellisen tutkimuksen uusiin painopisteisiin. Luonnonvarahallinnan tutkimuksessa on viime vuosina puhuttu yhä enemmän kansalaisten osallistamisesta, vastuullistamisesta ja vaikutusmahdollisuuksista.1 Ekologista kompensaatiota eli ihmisen toiminnasta aiheutuvien luontohaittojen hyvittämistä koskevassa tutkimuskirjallisuudessa on keskusteltu jo pitkään paitsi kompensaation epävarmoista seurauksista luonnolle myös luonnon rahallistamisen ja arvottamisen ongelmista.2 Tällaiset kysymykset ovat esillä myös ympäristöoikeudenmukaisuutta ja alkuperäiskansojen oikeuksia käsittelevässä tutkimuksessa.3 Yhteistä näissä suuntauksissa on kulttuurin ymmärtäminen olennaisesti ihmisen toimintaa ohjaavaksi sekä ihmisen luontosuhteesta nousevaksi ja siihen vaikuttavaksi kokonaisuudeksi. Kulttuurisia tekijöitä ei voi sivuuttaa ihmisen toimintaa koskevissa tarkasteluissa, eikä luonnonvarojen hyödyntäminen ole tästä poikkeus.

Kulttuurikysymysten luotaaminen luonnonvarahallinnan alan julkaisuista on kuitenkin vaikeaa ja hieman kiusallistakin. Ensin vastaan tulevat Kulttuuri ja kestävyysmurros -blogikirjoituksessani esillä olleet käsitteenmäärittelyn ongelmat: mitä kaikkea kulttuurilla tai kulttuurisella missäkin yhteydessä tarkoitetaan? Toiseksi ”luonnonvarahallinta” on konkretisoitava ja rajattava aineistoksi, jota voidaan analysoida ja tulkita. Kolmanneksi – ja tämä on se kiusallinen asia – on tiedostettava, että kulttuurikysymykset eivät ole luonnonvarahallintaan liittyvien asiakirjojen (päätösten, strategioiden, tiekarttojen) keskiössä. Vaikka luonnonvarojen hyödyntämisen taustalla ja seurauksena on aina vaihteleva joukko erilaisia kulttuurisia ilmiöitä, ne ovat kaikessa moninaisuudessaan vain yksi huomioon otettava seikka muiden joukossa. On siis varottava ylitulkitsemasta asiakirjoja kulttuurisina kannanottoina, vaikka humanistina mieli tekisi niin tehdä.

Yksi äärimmäisen tärkeä poikkeus kulttuurikysymysten marginaalisuuteen luonnonvarahallinnassa (ja kokonaan oman tarkastelunsa ansaitseva erityiskysymys) ovat saamelaiskansojen oikeudet, joiden yhteydessä metsää ja luonnon monimuotoisuutta koskevissa strategioissa käytetään kulttuurin käsitettä. Alkuperäiskansojen oikeuksien yhteydessä kulttuurin käsite saa moraalis-oikeudellisia merkityksiä, jotka voivat tarkentaa ja konkretisoida kulttuurin käsitettä, mutta joiden erittelyn ja tulkinnan tulee tapahtua yhteydessä alkuperäiskansatietoon.

Kysymys kulttuurin ja kestävyysmurroksen kytköksistä kaipaa edellä mainituista haasteista huolimatta luonnonvarahallinnallistakin tarkastelua. Blogikirjoituksen puitteissa on mahdollista tehdä lyhyt koe. Valitsen aineistokseni kolme viimeisintä kansallista metsästrategiaa sekä luonnoksen uudeksi monimuotoisuusstrategiaksi ja käyn näistä asiakirjoista läpi viittauksia kulttuuriin. Mainitut asiakirjat ovat lyhyitä sekä kestävyysmurroksen kannalta merkittäviä ja ajankohtaisia. Tarkastelemani strategiat ilmentävät osaltaan tämänhetkisiä luonnonvara- ja ympäristöpoliittisia linjauksia Suomessa, eikä niissä ole suoria kulttuuripoliittisia painotuksia. Minua kiinnostaa, missä laajuudessa ja millaisissa merkitysyhteyksissä kulttuurista strategioissa puhutaan. Tunnistetaanko ihmisten elävät luontosuhteet luonnonvarojen hallinnan kannalta merkityksellisiksi? Tunnustetaanko luonnonympäristöt kulttuurisen toiminnan kannattelijoiksi? Aloitan huomioilla kulttuurin käsitteen käytöstä strategioissa ja siirryn sitten kulttuurisiin ekosysteemipalveluihin. Kirjoituksen päätteeksi asemoin lyhyesti humanistista tutkimusta ja kulttuurisia näkökulmia osaksi luonnonvarahallinnan tutkimusta.

Kulttuurin monta merkitystä ja tarkoitusta

Metsät ja metsäluonnonvarat ovat Suomessa kulttuurisesti tärkeitä, puhuttiinpa taiteesta, kulttuuri- tai taloushistoriasta, arkkitehtuurista tai vaikkapa kansallisen identiteetin rakentamisesta. Siksi suomalaisen metsäpolitiikan ohjaukseen laaditut kansalliset metsästrategiat tyypillisesti sisältävät myös mainintoja kulttuurista. Metsästrategiat ovat lakisääteisiä metsäohjelmia, joissa painottuvat metsätalouden ja metsäteollisuuden näkökulmat, mutta joissa pyritään ottamaan huomioon kaikenlainen metsien ja metsäluonnonvarojen hyödyntäminen osaamistarpeineen. Valmisteluun osallistuu mittava joukko eri alojen ja alueiden toimijoita, joiden erilaisten intressien lisäksi yhteen on sovitettava muiden kansallisten strategioiden sekä kansainvälisten sopimusten ja sitoumusten sisältöjä. Strategioissa hahmotetaan aina tulkinta nykytilanteesta sekä muotoillaan metsäalan keskeiset kehittämistavoitteet ja hankkeet niiden saavuttamiseksi.

Kaikki tarkastelemani metsästrategiat, 2025, 2025 Päivitys sekä 2035, korostavat metsäluonnon ja metsäalan olevan moninaisten haasteiden ja muutosten edessä. Taloudellisten, tuotannollisten ja teknologisten sekä ekologisten ja ilmastollisten muutosten rinnalla jo Kansallinen metsästrategia 2025 vuodelta 2015 tunnistaa ihmisten luontosuhteen olevan muuttumassa ”enemmän ympäristöä ja sen säilymistä huomioon ottavaan suuntaan” (s. 15). Samassa yhteydessä mainitaan metsien virkistyskäyttö ja kulttuuriarvot voimistuvina metsäalaan vaikuttavina trendeinä. Luontomatkailu tunnistetaan merkittäväksi kehittämiskohteeksi ”paikallisine oloineen”, joihin sisältyvät niin luonnon resurssit kuin ”kulttuuri ja perinnekin” (s. 17).

Metsästrategiassa vuoteen 2025 kulttuurilla viitataan jaettujen arvojen ja merkitysten lisäksi myös metsänhoidollisiin tietoihin ja taitoihin. Metsästrategian hankesalkussa esimerkiksi mainitaan ”metsäkulttuuriohjelma” talousmetsien luonnonhoidon kehittämisen yhteydessä (s. 30). Kulttuurinäkökulmien kannalta merkityksellisin kohta strategiassa on seuraava, jossa perustellaan metsäluonnon monimuotoisuuden sekä ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden vahvistamisen tavoitetta:

Metsät ovat olennainen osa identiteettiämme, historiaamme ja kulttuuriamme, pyyntikulttuureista nykyhetken metsien käyttöön ja teollisuuteen asti. Metsissä on runsaasti merkkejä ihmisen toiminnasta, elinkeinoista ja asumisesta. Osa niistä näkyy metsämaisemassa, osa kätkeytyy maaperään. Metsiin liittyy runsaasti tarinoita, kertomuksia ja muistoja. Kulttuuriympäristö on myös voimavara elinkeinojen kehittämisessä. (s. 27.)

Lainauksessa metsien merkityksellisyys suomalaisille näyttäytyy sekä yksilöllisenä että yhteisöllisenä, aineellisena ja aineettomana voimavarana, jolla on pitkä, vaalimisen arvoinen historia. Erityisenä viitekehyksenä kulttuurisille merkityksille mainitaan metsäelinkeinot.

Jo sivuttu kestävyysnäkökulma vahvistuu entisestään Kansallisen metsästrategian 2025 päivityksessä vuodelta 2019. Taloudellisen, ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden rinnalla päivityksessä mainitaan kulttuurinen kestävyys, joka metsien ja metsienkäytön yhteydessä ”edellyttää, että kulttuurinen jatkumo ei katkea, ja metsien käyttöön liittyvät tavat, käytännöt ja suhteet siirtyvät seuraaville sukupolville aikaan sopivassa muodossa” (s. 64). Yhtenä päivityksen strategisena päämääränä onkin: ”Metsät ovat aktiivisessa, taloudellisesti, ekologisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävässä ja monipuolisessa käytössä” (s. 18). Kulttuurinen kestävyys liittyy yksilöllisempien tapojen ja merkitysten rinnalla metsäelinkeinojen jatkuvuuteen eli siihen, että metsiä voidaan tulevaisuudessakin hyödyntää taloudellisesti ja teollisesti tavoilla, jotka ovat yleisesti hyväksyttäviä (s. 33, 54, 58). Kulttuurista kestävyyttä lähestytäänkin paitsi arvona sinänsä myös välineellisemmin: erilaisia metsien käyttötarkoituksia, arvoja ja merkityksiä viestivänä ja tasapainottavana tekijänä (s. 26, 64–65).

Kulttuurin sovitteleva ulottuvuus on tärkeä myös metsäkulttuurin käsitteessä, jolla käsitteellistetään metsien moninaista merkityksellisyyttä ihmiselle:

Metsäkulttuurinen näkökulma luo ymmärrystä ihmisten ja metsän välisistä vuorovaikutussuhteista ja metsiin liitetyistä arvoista. Metsäkulttuurinen näkökulma luo edellytyksiä erilaisten metsiin liittyvien tavoitteiden yhteensovittamiselle. Metsäkulttuurilla tarkoitetaan sosiaalisissa yhteyksissä jaettuja toimintatapoja, käytäntöjä, käsityksiä, merkityksiä ja arvoja. (s. 103, ks. myös s. 65.)

Käsite pohjautuu monialaiseen tieteelliseen tutkimukseen ja kulttuuriperintötyöhön, jota on tehty Suomen Metsämuseo Lustossa sekä useissa metsäsuhdetutkimushankkeissa.4 Metsäkulttuurin rinnalla strategiassa puhutaan metsäsuhteista, ja näiden molempien merkitystä metsästrategiselle ajattelulle korostetaan näin: ”metsäkeskustelussa, metsäpoliittisessa päätöksenteossa ja kaikessa metsiin liittyvässä toiminnassa on aina kyse ihmisen ja metsän välisestä vuorovaikutuksesta” (s. 17). Ajatus ihmisen ja metsän vuorovaikutuksesta korostaa metsien kulttuurista vaikuttavuutta ja laajentaa siten kulttuurin käsitettä ei-inhimillisen suuntaan.

Kansallisen metsästrategian 2025 päivitys korostaa kulttuurisia ulottuvuuksia merkittävällä tavalla.5 Strategian yhdeksi tavoitteeksi asetetaan, että ”metsäkulttuurin arvostus kasvaa” (s. 65). Huomattava osa kulttuurimaininnoista koskee saamelaisten oikeuksia (s. 28, 57, 64). Päivityksessä hahmottuu ymmärrys kulttuuristen ilmiöiden moninaisuudesta eli kytköksistä niin elinkeinoelämään, julkiseen keskusteluun ja tiedontuotantoon kuin yksilöllisiin ja yhteisöllisiin arvostuksiin, käytäntöihin ja tapoihinkin. Rivien välistä välittyy strategioiden pyrkimys sovittaa yhteen erilaisia metsiin ja metsienkäyttöön liittyviä oikeuksia, jotka koskevat muun muassa elinkeinoja, syntyperää sekä arvoja ja luontosuhteita. Oikeudenmukaisuuteen ja valtavirtaisuuteen liittyviä kamppailuja ei ole strategiasta kokonaan häivytetty, ja kulttuuriin viitataan usein juuri näissä yhteyksissä. Näin syntyy kiinnostavaa jännitettä kulttuurille annetuissa merkityksissä ja tehtävissä: metsäkulttuuriin vetoamalla voidaan sekä oikeuttaa ja lujittaa olemassaolevia (esimerkiksi metsänhoidollisia) toimintatapoja että haastaa niitä nostamalla esiin toisenlaisia kulttuurisia metsäsuhteita.

Metsästrategioista uusin, joulukuussa 2022 hyväksytty Kansallinen metsästrategia 2035 ei jatka edeltäjänsä linjalla: kulttuurin merkitys rajautuu viittaamaan jo omaksuttuihin (lähinnä elinkeinollisiin) käytäntöihin. Kestävän kehityksen kaikki neljä osa-aluetta mainitaan (s. 40), ja saamelaisten kulttuurin ja elinkeinojen erityisasema tuodaan esiin, joskin lyhyesti ja yleisluontoisesti (s. 7). Kulttuuria kuitenkin käsitellään ennen kaikkea metsäelinkeinojen yhteydessä. Strategisiin päämääriin kuuluu tiedolla johtamisen ja osaamisen vahvistaminen metsäalalla, johon liittyen linjataan: ”[v]iestintä ja vuorovaikutus lisäävät metsien käytön, metsäympäristön ja metsäkulttuurin ymmärrystä yhteiskunnassa ja erityisesti nuorten keskuudessa.” (s. 22.)

Erotuksena aiempiin metsästrategioihin päämäärien saavuttamiseen on kehitetty myös mittarit. Tiedolla johtamisen ja osaamisen vahvistamisen päämäärään liittyen mittarit ovat ”metsien käyttö ja sen hyväksyttävyys” sekä ”metsäasioiden käsittely mediassa”, joita on tarkoitus selvittää kyselytutkimuksin (s. 48). Kärkihankkeissa puolestaan mainitaan metsäalan uudistuminen ja kilpailukyky, joka taataan osaltaan lisäämällä (jälleen!) ”metsien käytön, metsäympäristön ja metsäkulttuurin ymmärrystä” (s. 29, ks. myös s. 31). Metsästrategia vuoteen 2035 sisältää myös vaikutustensa ja vaikuttavuutensa ennakkoarvioinnin, joka alkaa myönteisesti: ”KMS2035 on sekä sisällöltään että rakenteeltaan selkeästi fokusoidumpi kuin edeltäjänsä” (s. 37). Kuitenkin sosiaalisten ja kulttuuristen vaikutusten myönnetään olevan epävarmoja (s. 38).

Uteliaisuudesta vertaan metsästrategioiden kulttuurimainintoja uusimman Kansallisen luonnon monimuotoisuusstrategian 2035 luonnokseen (julkaistu 14.12.2022). Yhteistä on kestävän kehityksen painotus sekä kulttuurin käsitteen moninainen käyttö arvoihin, elämäntapoihin ja käytäntöihin viittaavana. Toisin kuin metsästrategioissa, vallitseva kulttuuri tunnistetaan jo johdannossa kestävyyshaasteeksi: ”Yhteiskuntamme taloudelliset, teknologiset, institutionaaliset, hallinnolliset sekä väestöön ja kulttuuriin liittyvät tekijät vaikuttavat siihen, minkälainen paine luontoon kohdistuu. Näiden niin kutsuttujen luontokadon juurisyiden taustalla vaikuttavat ihmisten arvot ja käyttäytyminen.” (s. 6.) Jäljempänä asia muotoillaan tarkemmin:

Monet luontovaikutuksiltaan haitalliset kulttuuriset tavat, tottumukset ja käytännöt, kuten luonnonvarojen ylikulutukseen johtava kulutus osaltaan lisäävät luontokatoa. Suomalaisten luonnonvarojen kulutus henkilöä kohti on maailman korkeimpien joukossa. Yksilöiden, yhteisöjen ja organisaatioiden on nykyistä paremmin hahmotettava ihmistoiminnan vaikutus luontoon ja luonnon kantokyvyn rajat, mutta samalla on myös tarjottava myönteinen visio yhteisestä kulkusuunnasta luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi. (s. 48.)

Tähän liittyen strategiassa peräänkuulutetaan perustuslaillista jokaiselle kuuluvaa vastuuta ”luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä” (s. 19, 47). Monimuotoisuusstrategian luonnos näyttää siis esittävän, että nykykulttuurissa tapoina, tottumuksina ja kenties arvoinakin on luonnon kantokyvyn kannalta jotakin – tai paljonkin – korjattavaa.

Aiemman luonnon monimuotoisuusstrategian vaikuttavuus tunnustetaan avoimesti ”vaatimattomaksi” (s. 14). Uuden strategialuonnoksen sisällössä näkyy vahva tulevaisuuspainotus, johon liittyen korostetaan esimerkiksi kasvatuksen ja koulutuksen merkitystä tietoisuuden ja ”luonto-osaamisen” vahvistamisessa (s. 62). Myös ihmisten luontosuhteet mainitaan vahvuudeksi (s. 63-64). Kulttuurin käsitettä ei kuitenkaan näissä yhteyksissä käytetä. Saamelaisten oikeuksista kieleen, kulttuuriin ja elinkeinoihin linjataan näkyvästi sekä kansainvälisiin sopimuksiin viitaten (s. 65-68). Kulttuuriin liittyen strategialuonnoksessa käsitellään myös saamelaisten perinteistä tietoa, jonka ”itseisarvon tunnistaminen, turvaaminen ja aktiivinen käyttäminen ovat saamelaisten kulttuuriperinnön tulevaisuuden ja pohjoisen luonnon monimuotoisuuden kannalta olennaista” (s. 66). Luonnoksessa linjataan, että tämän tiedon asemaa on vahvistettava tutkimuksessa ja opetuksessa sekä kaikenlaisessa maan ja luonnonvarojen käytössä ja sen suunnittelussa, ja lisäksi perinteistä tietoa voidaan hyödyntää, jos siihen saadaan saamelaisilta itseltään ”vapaa, tietoon perustuva ennakkosuostumus” (s. 66).

Niin metsästrategioissa kuin viimeisimmässä luonnon monimuotoisuusstrategian luonnoksessakin kulttuurista puhutaan monella eri tavalla. Kirjoitukseni alussa kysyin, tunnistetaanko strategioissa ihmisten luontosuhteet luonnonvarojen hallinnan kannalta merkityksellisiksi. Tässä mielessä kulttuurista puhutaan tulkintani mukaan erityisesti kahdessa edeltävässä metsästrategiassa sekä uusimmassa luonnon monimuotoisuusstrategian luonnoksessa. Luontoon liittyvät merkitykset sekä jaetut ja yksilökohtaiset luontoon liittyvät tavat ja käytännöt ymmärretään tärkeiksi sekä ihmisten osallisuuden ja oikeudenmukaisuuden kokemusten että ekologisen kestävyyden kannalta. Toinen kysymykseni, tunnustetaanko luonnonympäristöt kulttuurisen toiminnan kannattelijoiksi, johdattelee tarkastelemaan strategioiden mainintoja kulttuurisista ekosysteemipalveluista.

Kulttuuri luonnon tarjoamana palveluna

Kestävyyspainotusten rinnalla suomalaisissa luonto- ja luonnonvarastrategioissa on 2010-luvun kuluessa yleistynyt ekosysteemipalvelunäkökulma. Siinä ei-inhimillisen luonnon tarjoamat aineelliset ja aineettomat hyödyt ryhmitellään ylläpito-, tuotanto-, säätely- ja kulttuuripalveluihin.6 Ylläpito, tuotanto ja säätely viittaavat erilaisiin ekologis-biofysikaalisiin kaikkea elämää kannatteleviin prosesseihin, kuten yhteyttämiseen, lahottamiseen ja pölyttämiseen. Kulttuuriset ekosysteemipalvelut kattavat luonnosta saatavat aineettomat hyödyt: virkistys, kasvatus, opetus, tieto, taide ja esteettiset elämykset.7 Luonto ja ihminen tuottavat kulttuuripalveluja eli kokemuksellisia, esteettisiä ja informatiivisia hyötyjä yhdessä. Luonnossa ajatellaan siis olevan erilaisia inhimillisesti merkittäviä ominaisuuksia, jotka tarjoavat perustan kasvatukselliselle ja tieteelliselle toiminnalle, kauneus- ja virkistyskokemuksille, taiteen ja kulttuurin luomiselle sekä muille jaetuille kokemuksille ja merkityksille.8

Kansallisessa metsästrategiassa 2025 ekosysteemipalveluihin viitataan näkyvästi. Jo johdannossa metsät nimetään merkittäviksi ekosysteemipalveluiden tuottajiksi, ja samassa yhteydessä huomautetaan myös niiden merkityksestä ihmisten hyvinvoinnin ja kulttuurin kannalta:

Ekosysteemipalvelut – luonnon ihmiselle tuottamat hyödyt – ovat suomalaisille merkittävä hyvinvoinnin lähde. Toimivien ekosysteemien merkitys pitkällä aikavälillä on keskeinen tulevien sukupolvien ekosysteemipalveluiden saatavuuden turvaamiseksi. Metsät toimivat suomalaisille niin ikään henkisen hyvinvoinnin ja kulttuurin lähteenä. (s. 8.)

Myöhemmin strategiassa tähdennetään, että ”[m]etsien kulttuuriarvot ovat [–] yhteiskunnallisesti merkittävä resurssi, jonka hyödyntämistä kulttuurisina ekosysteemipalveluina on perusteltua kehittää.” (s. 27.)

Ekosysteemipalvelunäkökulmaa yhdistetään vuoden 2025 metsästrategiassa näkyvästi myös kestävyysajatteluun. Yhtenä strategisena päämääränä on metsäluonnon monimuotoisuuden sekä ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden vahvistuminen. Luonnon tilan vahvistamisen rinnalla halutaan siis vahvistaa kestävää luonnon ja luonnonvarojen käyttöä. Kulttuurista kestävyyttä ei vuoteen 2025 ulottuvassa strategiassa vielä erikseen nimetä, jolloin kulttuuriset ekosysteemipalvelut liitetään sosiaaliseen kestävyyteen. Lainaan strategiaa tässä hieman laajemmin, koska kohta on jännitteinen ja siksi kulttuurisesta näkökulmasta erityisen kiinnostava:

Sosiaaliseen kestävyyteen kuuluvat muun muassa työllisyydestä, työhyvinvoinnista ja osaamisen ajantasaisuudesta huolehtiminen sekä metsien monipuolinen virkistyskäyttö. Tässä luvussa käsitellään sosiaalista kestävyyttä muuten kuin työllisyys- ja työhyvinvointinäkökulmasta. Sosiaalinen kestävyys sisältää myös kulttuurisen kestävyyden. Luontopääomaa tulee hyödyntää viisaasti ja siten turvata tulevien sukupolvien mahdollisuudet nauttia ekosysteemien tuottamista palveluista. Keskeistä on tunnistaa eri ekosysteemipalveluiden väliset riippuvuudet ja turvata ekosysteemipalvelut seuraaville sukupolville hallitsemalla niitä kestävästi ja tutkimusta hyödyntäen. (s. 26.)

Yllä olevassa katkelmassa sosiaalisesta kestävyydestä painotetaan ensin työllisyysnäkökulmia, jotka kuitenkin siirretään sivuun ja korostetaankin, että sosiaalinen kestävyys sisältää myös kulttuurisen kestävyyden. Tämän jälkeen edellytetään luontopääoman eli luonnon monimuotoisuuden ja ekosysteemipalveluiden viisasta hyödyntämistä, joka takaa ekosysteemipalvelut myös tuleville sukupolville (kestävyyden periaatteen mukaisesti). Nyt ekosysteemipalveluista puhutaan kuitenkin yleisenä monikkona, eli kulttuuripalveluita ei erotella.

Kulttuurisen kestävyyden sulautuminen sosiaaliseen kestävyyteen sekä kulttuuripalveluiden harva ja yleisluontoinen nimeäminen jättävät kulttuuristen ekosysteemipalveluiden luonnonvarahallinnallisen merkityksen hyvin epämääräiseksi. Myös kestävyys- ja ekosysteemipalveluiden tiivis terminologinen yhdistäminen voi tuottaa hämmennystä – varsinkin kun käsitteet eivät ole itsessäänkään yksiselitteisiä.

Kahdessa uudemmassa metsästrategiassa kulttuurisista ekosysteemipalveluista tarjotaan määritelmät. Strategian 2025 päivityksessä määritelmä on lyhyehkö: ”kulttuuripalveluita ovat esim. maisema sekä ulkoilu ja virkistys” (s. 102). Strategiassa vuoteen 2035 ollaan tarkempia: ”[k]ulttuurisia palveluita ovat virkistyskäyttö, luontomatkailu, kulttuuriperintö, metsämaisema, metsä taiteessa ja populaarikulttuurissa, metsä tieteessä ja opetuksessa” (s. 40). Vaikka uusimmassa strategiassa kulttuuriset ekosysteemipalvelut määritellään melko kattavasti, metsien ja metsienkäytön kulttuurisista ulottuvuuksista puhutaan paljon vähemmän kuin vuoden 2025 päivityksessä. Kaikille strategioille yhteistä on, että kulttuurisista ekosysteemipalveluista puhutaan hyvin ylimalkaisesti. Metsät luonnonympäristöinä siis ymmärretään ihmisten luovuuden ja kaikenlaisen kulttuurisen toiminnan ja merkityksenmuodostuksen kannattelijoiksi, mutta yksityiskohtaista erittelyä ilmiöstä ei tehdä.

Kulttuuristen ekosysteemipalveluiden heikko edustus luonto- ja luonnonvarastrategioissa heijastelee varmasti strategioiden käytännöllistä luonnonvarahallinnallista tehtävänasettelua ja tarkoitusta: painopiste on aineellisten luonnonvarojen tehokkaassa mutta kestävässä taloudellisessa hyödyntämisessä. Luontoon ja luonnonvaroihin liittyvät kulttuuriset merkitykset ja arvostukset ovat monihahmotteisempia, ja ne mielletään usein yksilöllisesti koetuiksi. Kulttuurisiin merkityksiin ei myöskään liity saman laajuisia elinkeinollisia ja taloudellisia saati teollisia intressejä. Näistä syistä kulttuurisia ekosysteemipalveluja on pidetty haastavana ilmiönä myös tieteellisessä tutkimuksessa. Tutkijat ovat puhuneet kulttuuristen merkitysten ja arvojen sekä niiden mittaamisen ja arvottamisen sotkuisuudesta ja sekalaisuudesta.9 Luonnonvarojen hallinnan suunnitelmissa nimenomaan kulttuuriset ekosysteemipalvelut ovatkin jääneet heikosti määritellyiksi tai muuten marginaaliseen asemaan.10

Kritiikkiä on esitetty myös yleisemmin ekosysteemipalvelulähestymistapaa kohtaan. Luonnon ja luonnon antimien rahallisen arvon määrittely on äärimmäisen hankalaa, ja itse luonnon rahallistaminen on koettu ongelmalliseksi, jopa vaaralliseksi.11 Vaihtoehdoksi ekosysteemipalveluille on ehdotettu luonnon tarjoamia vaikutuksia tai palveluita (nature’s contributions to people). Käsite on Hallitustenvälisen luonnon monimuotoisuus- ja ekosysteemipalvelupaneelin (Intergovernmental Science-Policy Platform on Biodiversity and Ecosystem Services, IPBES) aloite, joka korostaa kulttuurin keskeisyyttä kaikkien ihmisen ja luonnon välisten yhteyksien perustana. IPBESin aloite myös painottaa alkuperäiskansojen tiedon ja paikallistiedon merkitystä luonnon hyötyjen arvioinnissa.

Luonnon ja luonnonvarojen kulttuurisista merkityksistä ja vaikutuksista puhuttaessa kulttuuristen ekosysteemipalveluiden käsite on kuitenkin kiinnostava ja mahdollisesti hyödyllinen, koska se nostaa hankalasti mitattavat, subjektiivisesti koetut merkityksellisyyden ja arvokkuuden ilmiöt muiden luontohyötyjen rinnalle. Luonnon ihmistä puhutteleva, opettava, kutsuva ja innoittava (siis kulttuurinen) todellisuus asettuu käsitteelliseen muotoon ja järjestykseen, joka voidaan edes yrittää huomioida luonnonvarahallinnallisessa tietämisessä, suunnittelussa ja toiminnassa. Humanistin onkin helppo innostua kulttuuristen ekosysteemipalveluiden käsitteestä eli langeta niiden viettelykseen, ympäristötutkija Taru Peltolan (2021) ilmaisua lainatakseni.12 Peltola kuvaa kriittisesti ja tarkkanäköisesti ekosysteemipalvelua vetovoimaisena käsitteellistyksenä, joka lupaa tutkijalle tieteenalarajat ylittävää, yhteiskunnallisesti merkittävää ja mahdollisesti luonnon ja yhteiskunnan suhdetta uudistavaa lähestymistapaa.

Luonnonvarahallinnasta sekä kulttuurin ja kestävyysmurroksen yhteyksistä puhuttaessa tieteellisen tutkimuksen käsitteelliset avaukset tai eri tieteenalojen mahdollisuudet osallistua tiedontuotantoon ja politiikkavaikuttamiseen eivät tietenkään ole keskiössä. Eksyinkö siis edellä aiheesta sivuun syventyessäni kulttuurisiin ekosysteemipalveluihin lähestymistapana, jota luonnonvarastrategiat eivät ole ottaneet haltuun ja jota tiedeyhteisökin epäilee? Kuten Peltola (2021, 201) kirjoittaa, ekosysteemipalvelu ei ole vain tutkimuksellinen vaan myös poliittinen käsite, joka ”pyrkii muuttamaan yhteiskunnan suhdetta luontoon”. Juuri tässä mielessä kulttuuriset ekosysteemipalvelut, erityisesti humanistisen tutkimuksen jäsentäminä, voivat auttaa osaltaan ymmärtämään kulttuuristen ilmiöiden riippuvaisuutta luonnosta ja luonnon monimuotoisuudesta, sekä toisaalta hahmottamaan, kuinka kulttuuriset ilmiöt edesauttavat ja vahvistavat kestävyysmurroksen toteutumista.

Humanistin tehtävät

Maankäyttöön ja luonnonvarojen hyödyntämiseen sisältyy aina konfliktiriskejä, joista vain osa liittyy talouteen, elinkeinoihin tai luonnonsuojeluun. Ihmiset nousevat puolustamaan sitä, mikä on heille itselleen tärkeää, arvokasta ja merkityksellistä. Esimerkiksi Kansallisen metsästrategian 2025 päivityksessä arvojen ja merkitysten huomioonottamisen haaste on tunnistettu, ja se mainitaan metsien käyttöä koskevien uusien tutkimushankkeiden yhteydessä: ”Metsäpolitiikan hyväksyttävyyden kannalta on tärkeää tehdä päätöksiä tietoisena erilaisista arvoista.” (s. 34.) Myös kestävyysmurroksen osalta on tiedostettu, että yhteiskunnan ekologisen jälleenrakennuksen on tapahduttava oikeudenmukaisesti ja mahdollisimman laajassa yhteisymmärryksessä. Mitä ihmiset elinympäristöltään haluavat ja tarvitsevat (ei vain aineellisesti vaan myös kokemuksellisesti) on otettava huomioon. Näistä syistä ei ole yhdentekevää, missä määrin kulttuuriset arvot ja merkitykset tiedostetaan luonnonvarahallinnassa.

Tällä hetkellä suomalaisessa luonnonvarakeskustelussa asettuvat vastakkain taloudelliset intressit ja ympäristönäkökulmat – ennen kaikkea ilmastonmuutos ja biodiversiteettikriisi.13 Esimerkiksi metsäkeskustelua käydäänkin nyt pitkälti numeroin. Vaikka laskeminen14 on tärkeää, ymmärrys metsien merkityksistä ihmisille kapeutuu, jos puhutaan vain taloudesta ja ekologiasta. Suomessa metsäkiistojen lokeroivia diskursseja on tutkittu jo kymmenisen vuotta.15 Viime vuosien aikana metsäsuhdetutkimus on lisännyt ymmärrystä ihmisten erilaisista metsäsuhteista ja metsiin liittyvistä arvoista ja arvostuksista.16 Kuten olen edellä osoittanut, tällaiset tutkimukselliset avaukset ja uudenlaiset painopisteet alkavat näkyä myös luonnonvarahallinnassa, joskin vielä pilkahduksina.

Luontoon ja luonnonvaroihin liittyvien strategioiden tarkastelu kulttuurisesta näkökulmasta auttaa tunnistamaan mahdollisesti olennaisiakin tiedon aukkoja, puhuttiinpa kestävyystieteestä, kulttuurintutkimuksesta, sosioekologisten järjestelmien tutkimuksesta tai yleisemmin monitieteisestä tai humanistisesta ympäristötutkimuksesta. Uusimmassa metsästrategiassa kulttuurilla viitataan pääsääntöisesti maa-alan tai jonkin tietyn luonnonvaran hyödyntämisen perinteisiin, tietotaitoon ja käytäntöihin. Kulttuuri on siis jotakin, jota yritys, elinkeino tai teollisuudenala kannattelee tai hyödyntää. Toisaalta samassa strategiassa luonnonvarahallinnallinen kulttuuripuhe liittyy saamelaisten oikeuksiin, mikä on ympäristöoikeudenmukaisuuden, kulttuuristen oikeuksien ja kulttuurisen moninaisuuden kannalta aivan olennaista.

Olisi kuitenkin tärkeää nostaa esiin kulttuuriset, esteettiset ja kokemukselliset luontoarvot ja -merkitykset myös yleisenä, erilaisille ihmisille ja ihmisryhmille olennaisena asiana. Strategioihin ei saisi rakentua sellaista ajatusta, että ”valtaväestö” olisi tietynlaisen jaetun luonnonkäytön kannalla. Monitieteisessä ympäristötutkimuksessa on jo pitkään tunnistettu tarve tunnistaa ja jäsentää erilaisia luontosuhteita sekä luonnon kanssa olemisen ja luonnon merkityksellistämisen tapoja.17 Miten tieto luontosuhteiden ja luontoon liittyvien tarpeiden ja arvojen moneudesta siirtyy luonnonvarahallintaan, jää edelleen avoimeksi kysymykseksi ja kamppailujenkin aiheeksi.

Kulttuurisiksi nimettyjen tekijöiden tutkiminen luonnonvara- ja ympäristökysymysten yhteydessä auttaa hahmottamaan ihmisten systeemien ja luonnon systeemien yhteenkietoutumista sekä löytämään kuvitteellisia ja oraalla olevia merkityksiä, odotuksia ja käytäntöjä suhteessa luontoon ja luonnonvaroihin. Koska kulttuuriset arvot ja merkitykset liittyvät usein syvästi ja omakohtaisesti koettuun sekä samalla yhteisöllisesti ja aikojen saatossa jaettuun, mikä luonnossa koetaan tärkeäksi ja olennaiseksi jäsentyy tyypillisesti “kulttuurisena” – se voi olla kauneutta, totuudellisuutta, virkistystä, maailmaa selittävää, lohdullista, ajan ja paikan ylittävää, ylisukupolvista, tai vaikkapa omaa tai yhteisöllistä identiteettiä rakentavaa. Viittaukset kulttuurisiin ulottuvuuksiin ja merkityksiin johtavat siis sen jäljille, mikä ihmisille on omakohtaisesti ja jaetusti merkityksellistä. Tällaiset näkökulmat jäävät luonnonvarojen käyttöä koskevassa tutkimuksessa helposti varjoon.

Luonnonvarahallintaan liittyvät kulttuuriset kysymykset ovat moninaisia ja tärkeitä, eikä niitä voida tutkia ilman humanistisia lähestymistapoja. En viittaa tässä vain laadullisiin menetelmiin yleensä vaan myös käsitteelliseen ymmärrykseen kertomuksista, vertauskuvista ja tunnevaikutuksista ihmisen luontosuhteiden jäsentäjinä. Viittaan myös humanististen tutkimusalojen pitkään traditioon perustuvaan ymmärrykseen siitä, miten inhimillinen luovuus on luonnosta riippuvaista ja ihmisen hyvinvoinnille välttämätöntä.

Kulttuurin ja luonnon toimintojen yhteys ymmärretään tieteenalanäkökulmasta riippuen eri tavoilla. Kuten kulttuuristen ekosysteemipalveluiden käsite osoittaa, luonnontieteet painottavat luonnon toiminnallisuutta: monimuotoinen luonto tarjoaa aineelliset ja toiminnalliset perustat ihmiselämälle ja kulttuuriselle kehitykselle. Ihmistieteissä korostuu ihmisen toiminnallisuus: luontoa ja sen toimintaa jäsennetään kulttuurisin käytännöin ja merkitysjärjestelmin. Jos näitä toiminnallisuuden muotoja tarkasteltaisiin erillisinä ilmiöinä, niillä nähtäisiin myös erilaiset rajoitteet: luonnolla ekologiset reunaehdot (tai planetaariset rajat) ja ihmisellä aika-, paikka- ja yhteisösidonnaiset kulttuuriset kehykset tai puitteet. Käytännössä kuitenkin kaikki toiminta – luonnon ja ihmisen – tapahtuu ekologisten reunaehtojen puitteissa, ja ihminen voi tätä kaikkea tarkkailla kulttuuristen jäsennystensä varassa. Olennaista on muistaa, että luonnon ja ihmisen toiminta yhdistyvät ja vaikuttavat aina toisiinsa. Luonnonvarahallinnan kulttuurisia ulottuvuuksia pohdittaessa on huomioitava nämä keskinäisyhteydet ja -vaikutukset.

Luonnonvarat voivat olla eri tavoin määriteltävissä ja mitattavissa, ja niiden ottoon ja käyttöön liittyvät ympäristökuormat ja -riskit voidaan laskea, mutta luonnonvarojen käytöllä on kiistatta myös inhimilliset hintansa ja merkityksensä. Harvakseltaankin mainittuina kulttuurisen kestävyyden ja kulttuuristen ekosysteemipalveluiden kaltaiset käsitteet nostavat esiin ihmisten tarpeet kytkeytyä ylisukupolvisiin perinteisiin, virkistäytyä ja innoittua luonnossa, jäsentää luontosuhdettaan, pitää yllä yhteyttä erityisiin paikkoihin sekä vaikkapa seurata sellaista elämää ja toimintaa, joka ei ole ihmisen hallitsemaa.

Karoliina Lummaa

Viitteet

1 Maron & al. 2012; Turnhout & al. 2013; Moreno-Mateos & al. 2015; Apostolopoulou & Adams 2017.

2 Ks. esim. Yletyinen & al. 2022; Apostolopoulou & Cortes-Vazquez 2019.

3 Näin on käynyt itsellenikin, ks. Lummaa 2022.

4 Keskeinen julkaisu on Reetta Karhunkorvan, Leena Paaskosken, Airi Matilan ja Nora Arnkilin Merkityksellinen metsäkulttuuri vuodelta 2016. Tällä hetkellä tehdystä suomalaisesta metsäsuhdetutkimuksesta ks. Apajalahti & al. 2022.

5 Esim. Chan & al. 2012; Turnhout & al. 2013; Apostolopoulou & Adams 2017; Kadykalo & al. 2019; Díaz & al. 2018.

6 Chan & al. 2012; Ishihara & al. 2017; Milcu & al. 2013.

7 Mace & al. 2012; Chan & al. 2012, 9; Milcu & al. 2013.

8 Takala, Hujala & al. 2019; Takala, Lehtinen & al. 2019; Takala, Lehtinen & al. 2020.

9 Esim. Silvennoinen 2017; Halla, Karhunkorva & Laine 2020; Tuomainen 2020; Hankonen 2021.

10 Ruohonen 2019.

11 Turnhout & al. 2013.

12 Tuomainen 2020.

13 Paaskoski & Roiko-Jokela 2020.

14 Esim. Hiedanpää 2021.

15 Hiedanpää, Suvantola & Naskali 2010

16 Kolström 2010; Milcu & al. 2013.

17 Kolström 2010, 26-27.

 

Lähdekirjallisuus

 

Apajalahti, E-L., Aula, I., Ek, T., Halla, T., Halonen, M., Houtbeckers, E., Kallio, E.K., Karhunkorva, R., Laine, J., Leiwo, L., Lummaa, K., Matilainen, A., Näyhä, A., Salmivuori, E., Seppä, T., Simkin J., Takala, T. 2022. Ihmistieteelliset näkökulmat ja rinnakkaiset tulevaisuuspolut – katsaus metsäsuhdetutkimuksen kenttään. Metsät ja tulevaisuus. Vuosilusto 14. Toim. Leena Paaskoski, Heikki Roiko-Jokela & Marko Rikala. Punkaharju: Suomen Metsämuseo Lusto & Metsähistorian Seura, 13–51. Luettavissa verkossa https://lusto.fi/wp-content/uploads/2022/12/Lusto-Vuosilusto14.pdf

 

Apostolopoulou, Evangelia & William M. Adams 2017. Biodiversity offsetting and conservation: reframing nature to save it. Oryx 51:1, 23-31. https://doi.org/10.1017/S0030605315000782

 

Apostolopoulou, Elia & Jose A. Cortes-Vazquez (toim.) 2019. The Right to Nature. Social Movements, Environmental Justice and Neoliberal Natures. London & New York: Routledge.

 

Chan, Kai M. A., Terre Satterfield & Joshua Goldstein 2012. Rethinking Ecosystem Services to Better Address and Navigate Cultural Values. Ecological Economics 74, 8–18. 10.1016/j.ecolecon.2011.11.011

 

Díaz, Sandra, Unai Pascual, Marie Stenseke, Berta Martín-López, Robert T. Watson, Zsolt Molnár, Rosemary Hill, Kai M. A. Chan, Ivar A. Baste, Kate A. Brauman, Stephen Polasky, Andrew Church, Mark Lonsdale, Anne Larigauderie, Paul W. Leadley, Alexander P. E. van Oudenhoven, Felice van der Plaat, Matthias Schröter, Sandra Lavorel, Yildiz Aumeeruddy-Thomas, Elena Bukvareva, Kirsten Davies, Sebsebe Demissew, Gunay Erpul, Pierre Failler, Carlos A. Guerra, Chad L. Hewitt, Hans Keune, Sarah Lindley & Yoshihisa Shirayama 2018. Assessing nature’s contributions to people. Science 359: 6373, 270–272. 10.1126/science.aap8826

 

Halla, Tuulikki, Reetta Karhunkorva & Jaana Laine 2020. Metsäsuhteet metsäkulttuurisen kestävyyden rakentajina. Metsät ja kulttuurinen kestävyys. Vuosilusto 13. Toim. Leena Paaskoski, Heikki Roiko-Jokela & Marko Rikala. Punkaharju: Suomen Metsämuseo Lusto & Metsähistorian Seura, 24-37. Luettavissa verkossa https://issuu.com/vuosilusto/docs/vuosilusto13

 

Hankonen, Ilona 2021. Ihmisiä metsässä. Luonto kulttuuriympäristökysymyksenä. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura.

 

Hiedanpää, Juha (toim.) 2021.Tiedeneuvo. Ihmistieteen näkökulmia luonnonvarapolitiikan muotoiluun. Tampere: Vastapaino.

 

Hiedanpää, Juha, Leila Suvantola & Arto Naskali 2010. Hyödyllinen luonto. Ekosysteemipalvelut hyvinvointimme perustana. Tampere: Vastapaino.

 

Ishihara, Hiroe, Unai Pascual & Ian Hodge 2017. Dancing with storks: The role of power relations in payments for ecosystem services. Ecological Economics 139: 45–54. https://doi.org/10.1016/j.ecolecon.2017.04.007

 

Kadykalo, Andrew N., María D. López-Rodriguez, Jacob Ainscough, Nils Droste, Hyeonju Ryu, Giovanni Ávila-Flores, Solen Le Clec´h, Marcia C. Muñoz, Lovisa Nilsson, Sakshi Rana, Priyanka Sarkar, Katharina J. Sevecke & Zuzana V. Harmáčková 2019. Disentangling ”ecosystem services” and ”nature’s contributions to people”. Ecosystems and People 15:1, 269–287. https://doi.org/10.1080/26395916.2019.1669713

 

Kolström, Taneli 2010. Mitä ekosysteemipalvelut ovat? Teoksessa Juha Hiedanpää, Leila Suvantola & Arto Naskali (toim.) Hyödyllinen luonto. Ekosysteemipalvelut hyvinvointimme perustana. Vastapaino, Tampere. 19–32.

 

Lummaa, Karoliina 2022. Metsän esteettinen toimijuus Jouni Tossavaisen Metsännenä-runokokoelmassa ja ekosysteemipalvelukirjallisuudessa. Teoksessa Ympäristömuutos ja estetiikka. Toim. Jukka Mikkonen, Sanna Lehtinen, Kaisa Kortekallio & Noora-Helena Korpelainen. Helsinki: Suomen Estetiikan Seura, 393–430. Luettavissa verkossa https://helda.helsinki.fi/handle/10138/343564

 

Mace, Georgina M., Ken Norris & Alastair H. Fitter 2012. Biodiversity and ecosystem services: a multilayered relationship. Trends in Ecology and Evolution 27:1, 19–26. 10.1016/j.tree.2011.08.006

 

Maron, Martine, Richard J. Hobbs, Atte Moilanen, Jeffrey W. Matthews, Kimberly Christie, Toby A. Gardner, David A. Keith, David B. Lindenmayer & Clive A. McAlpine 2012. Faustian bargains? Restoration realities in the context of biodiversity offset policies. Biological Conservation 155, 141-148. https://doi.org/10.1016/j.biocon.2012.06.003

 

Milcu, Andra Ioana, Jan Hanspach, David Abson & Joern Fischer 2013. Cultural ecosystem services: A literature review and prospects for future research. Ecology and Society 18(3):44. http://dx.doi.org/10.5751/ES-05790-180344

 

Moreno-Mateos, David, Virginie Maris, Arnaud Béchet & Michael Curran 2015. The true loss caused by biodiversity offsets. Biological Conservation 192, 552-559. https://doi.org/10.1016/j.biocon.2015.08.016

 

Paaskoski, Leena & Heikki Roiko-Jokela 2020. Tavoitteena metsäkulttuurinen kestävyys. Metsät ja kulttuurinen kestävyys. Vuosilusto 13. Toim. Leena Paaskoski, Heikki Roiko-Jokela & Marko Rikala. Punkaharju: Suomen Metsämuseo Lusto & Metsähistorian Seura, 5-9. Luettavissa verkossa https://issuu.com/vuosilusto/docs/vuosilusto13

 

Peltola, Taru 2021. Epäröinti – muuttavatko ekosysteemipalvelut luontosuhdetta? Teoksessa Tiedeneuvo. Ihmistieteen näkökulmia luonnonvarapolitiikan muotoiluun. Toim. Juha Hiedanpää. Tampere: Vastapaino, 201-227.

 

Ruohonen, Anna 2019. Laske, älä luule. Teoksessa Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen & Jenni Räinä: Metsä meidän jälkeemme. Helsinki: Like.

 

Silvennoinen, Harri 2017. Metsämaiseman kauneus ja metsänhoidon vaikutus koettuun maisemaan metsikkötasolla. Dissertationes Forestales 242. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto.

 

Takala, Tuomo, Teppo Hujala, Minna Tanskanen & Jukka Tikkanen 2019. Competing discourses of the forest shape forest owners’ ideas about nature and biodiversity conservation. Biodiversity and Conservation 28, 3445-3460. https://doi.org/10.1007/s10531-019-01831-7

 

Takala, Tuomo, Ari Lehtinen, Minna Tanskanen, Teppo Hujala & Jukka Tikkanen 2019. The rise of multi-objective forestry paradigm in the Finnish print media. Forest Policy and Economics 106 (2019) 101973. https://doi.org/10.1016/j.forpol.2019.101973

 

Takala, Tuomo, Ari Lehtinen, Minna Tanskanen, Teppo Hujala & Jukka Tikkanen 2020. Discoursal power and multi-objective forestry in the Finnish print media. Forest Policy and Economics 111 (2020) 102031. https://doi.org/10.1016/j.forpol.2019.102031

 

Tuomainen, Kristian 2020. Kainuulaiset retkeilyreitit näköalana metsien käytön kulttuuriseen kestävyyteen. Metsät ja kulttuurinen kestävyys. Vuosilusto 13. Toim. Leena Paaskoski, Heikki Roiko-Jokela & Marko Rikala. Punkaharju: Suomen Metsämuseo Lusto & Metsähistorian Seura, 52-69. Luettavissa verkossa https://issuu.com/vuosilusto/docs/vuosilusto13

 

Turnhout, Esther, Claire Waterton, Katja Neves & Marleen Buizer 2013. Rethinking biodiversity: from goods and services to “living with”. Conservation Letters 6: 3, 154-161. https://doi.org/10.1111/j.1755-263X.2012.00307.x

 

Yletyinen, Johanna, Jason M. Tylianakis, Clive Stone & Phil O’B. Lyver 2022. Potential for cascading impacts of environmental change and policy on indigenous culture. Ambio 51, 1110–1122. https://doi.org/10.1007/s13280-021-01670-3

2.5.2023
Kulttuuri ja kestävyysmurros Kulttuurin merkitys kestävyysmurroksessa ja ekologisessa jälleenrakennuksessa on tänä päivänä laajasti tunnistettu. Mutta mistä puhutaan, kun puhutaan kulttuurista? Kulttuurin määritelmien ja merkitysten moninaisuus voi turhauttaa, mutta se on myös tarpeellista. Mitä laajemmin, syvemmin ja vaihtelevammin voidaan ajatella kulttuurin ja kestävyysmurroksen suhteita, sitä enemmän muodostuu inhimillistä pääomaa kestävyysmurroksen toteuttamiseen ja sen haastavimpienkin puolien sietämiseen. Sana kulttuuri esiintyy […]

Kulttuurin merkitys kestävyysmurroksessa ja ekologisessa jälleenrakennuksessa on tänä päivänä laajasti tunnistettu. Mutta mistä puhutaan, kun puhutaan kulttuurista? Kulttuurin määritelmien ja merkitysten moninaisuus voi turhauttaa, mutta se on myös tarpeellista. Mitä laajemmin, syvemmin ja vaihtelevammin voidaan ajatella kulttuurin ja kestävyysmurroksen suhteita, sitä enemmän muodostuu inhimillistä pääomaa kestävyysmurroksen toteuttamiseen ja sen haastavimpienkin puolien sietämiseen.

Sana kulttuuri esiintyy yhä useammin ympäristöongelmia, luonnonvarojen kulutusta ja hallintaa sekä yhteiskunnan kestävyysmurrosta koskevissa keskusteluissa ja julkaisuissa. Esimerkiksi suomalaisissa ympäristön tilaan ja luonnonvarojen käyttöön liittyvissä strategioissa puhutaan kulttuurisesta muutoksesta, kulttuurisesta kestävyydestä ja kulttuurisista ekosysteemipalveluista.1 Lisäksi erilaisissa tutkimuksissa, mietinnöissä ja linjauksissa voidaan huomauttaa ympäristöongelmien ja kestävyyskriisin juurisyiden olevan kulttuurisia, tai että ympäristö- ja resurssikriiseihin tarvitaan kulttuurisia lähestymistapoja.2

Kulttuurin käsitteen käyttö ja kulttuuristen ilmiöiden huomioiminen liittyvät siihen, että ihmisen ja luonnon järjestelmiä tarkastellaan yhä enemmän toisiinsa kietoutuneina niin ympäristötutkimuksessa kuin luonnonvarahallinnassakin.3 ”Kulttuurilla” voidaan viitata joustavasti ja moninaisesti ihmisten ja ihmisyhteisöjen toimintaan ja toiminnan taustoihin, joiden ymmärtäminen on tärkeää ympäristö- ja luonnonvarakysymysten tarkastelussa ja ratkaisuissa. Samalla kulttuurin käsitteen joustavuus ja moninaisuus tuottavat myös ongelman: mitä ”kulttuurilla” ja ”kulttuurisella” kulloinkin oikeastaan tarkoitetaan? Toiseksi voidaan kysyä, mitä kulttuurisilla näkökulmilla halutaan ja voidaan saavuttaa kestävyysmurroksen näkökulmasta.

Tässä kirjoituksessa ja sen jatko-osassa (julkaisu tiistaina 9.5.) luotaan tapoja, joilla kulttuurista puhutaan kestävyys-, ympäristö- ja luonnonvarakysymysten yhteydessä. Keskityn suomalaiseen keskusteluun, mutta käsitteiden määrittelyjen yhteydessä näkökulmani laajenee englanninkieliseen kansainväliseen tutkimuskirjallisuuteen. Tarkoitukseni on luoda tiivis ja yleisluontoinen katsaus kulttuuria ja kestävyysmurrosta koskevaan tutkimukseen ja keskusteluun, mutta myös luoda olemassa oleville puheenvuoroille kaikupohjaa ja esittää joitakin omiakin näkökulmia. Lähestymistapaani kulttuurisiin kysymyksiin hallinnee taiteentutkimuksellinen taustani.

Kulttuurin käsitteen käyttötapojen yleisluontoinenkin tarkastelu auttaa hahmottamaan kulttuurille annettuja merkityksiä ja tehtäviä kestävyysmurrosta, ympäristöongelmia ja luonnonvarojen käyttöä koskevissa keskusteluissa. Samalla on mahdollista osoittaa, että kulttuuriset ulottuvuudet ovat olennaisia ympäristö- ja luonnonvarakysymysten yhteydessä, ja että näistä ulottuvuuksista on olemassa runsaasti tietoa ja tutkimusta. Kulttuuria koskevista keskusteluista voi myös jäljittää sellaisia ihmiskäsityksiä, jotka eivät pelkistä ihmistä luonnon ja luonnonvarojen hyödyntäjäksi tai hävittäjäksi vaan jotka näkevät ihmisessä myös elämää ylläpitävää luovuutta.

Aloitan tämän kirjoituksen käymällä lyhyesti läpi erilaisia kulttuurin määritelmiä. Siirryn sitten kahteen Suomessa ja maailmalla yleiseen ja ajankohtaiseen tapaan ajatella kulttuuria ympäristö- ja luonnonvarakysymysten yhteydessä: tarkastelen näkemyksiä kulttuurisesta muutoksesta sekä kulttuurista osana kestävää kehitystä. Lopuksi kysyn, miten ei-inhimillinen luonto ja kehkeytyvät ihmis- ja kulttuurikäsitykset vaikuttavat ajatukseen kulttuurista kestävyysmurroksen tekijänä.

Kulttuuri – määritelmiä ja käsityksiä

Kulttuurin käsitteen määritelmiä vertaillaan usein kysymällä, kuinka laajasti tai suppeasti kulttuuri ymmärretään. Laajimmillaan ja yleisimmillään kulttuurilla tarkoitetaan jaettuja merkityksiä, tapoja ja käytäntöjä – inhimillistä aineellista ja aineetonta toimintaa kokonaisuudessaan.4 Biologisen ja kulttuurisen monimuotoisuuden tutkijat Sarah Pilgrim ja Jules Pretty määrittelevät kulttuurin “käytäntöjen, instituutioverkostojen ja merkityssysteemien kokonaisuudeksi”.5 Kulttuuriset systeemit muokkaavat heidän mukaansa “ihmisyhteisöjen ja yhteiskuntien tietoa, käytäntöjä, uskomuksia, maailmankatsomuksia, arvoja, normeja, identiteettejä, elinkeinoja ja sosiaalisia järjestyksiä”.

Laajasti ymmärretyn kulttuurin käsitteen rinnalla on olemassa kirjava joukko rajatumpia tapoja puhua kulttuurista. Länsimaisen kulttuurin käsitteen ja kulttuurikäsitysten historiaa jäljittänyt Raymond Williams erottelee kolme modernille ajalle tyypillistä tapaa ymmärtää kulttuuri. Näistä ensimmäinen viittaa kaikkeen älylliseen, hengelliseen ja esteettiseen kehitykseen (vastaten edellä kuvailtua laajaa merkitystä). Toiseksi Williams erottaa kulttuurin älyllisinä ja luovina aloina (erityisesti taiteina), niiden toimintana ja tuotantoina. Suomessa eduskuntavaalien alla leimahtanut poliittinen keskustelu kulttuurin merkityksistä ja rahoituksesta ilmentää tätä määritelmää. Kolmas tapa ymmärtää kulttuuri on viitata erityiseen elämisen tapaan: vaikkapa tiettyihin ajallis-paikallisesti vallitseviin elämänmuotoihin (”tukkilaiskulttuuri”) tai menneiden elämänmuotojen periodisiin hahmotuksiin (”kampakeraaminen kulttuuri”), toimintatapojen ja niiden taustalla olevien käsitysten kokonaisuuksiin (”yrityskulttuuri”, ”ruokakulttuuri”) tai tietyn ryhmän identiteettiin, tapoihin tai toimintaan (”urheilukulttuuri”).6

Kulttuurin määrittelyissä voidaan painottaa myös sen olemuksellisia tai toiminnallisia ulottuvuuksia. Kulttuuri voidaan mieltää rakenteiksi tai puitteiksi, joiden mukaisesti ihmisten toiminta, ajattelu ja kokemisen tavat muotoutuvat. Toisaalta kulttuuri voidaan ymmärtää myös dynaamisemmin, sosiaalisena uudistumisprosessina.7 Tällaiseen käsitykseen on vaikuttanut esimerkiksi Ulf Hannerz luonnehdinnallaan kulttuurista virtana, jonka kaukaa (historiallisen, maantieteellisen tai analyyttisen etäisyyden päästä) havaittu pysyvyys paljastuu lähempää katsoen jatkuvaksi muutokseksi.8

Kulttuurin käsitteelle on siis olemassa useita erilaisia, erilaisista painotuksista ja kulttuurille mielletyistä tehtävistä syntyviä määritelmiä. Määritelmäeroista johtuvien sekaannusten lisäksi keskustelu kulttuurista voidaan kokea haastavaksi siihen liittyvien arvolatausten, oletusten ja odotusten vuoksi. Kysymys arvoista ja arvostuksista kuuluukin kulttuurista käytyjen nykykeskustelujen ytimeen.9 Kipeitä ja äärimmäisen tärkeitä nämä keskustelut ovat vähemmistöjen oikeuksien yhteyksissä. Vaikka esimerkiksi saamelaiskansojen kulttuuriset oikeudet usein tunnustetaan virallisissakin yhteyksissä, päätöksenteossa niitä ei osata (tai haluta) edelleenkään huomioida. Viime vuosina on keskusteltu myös paljon kulttuurisesta omimisesta, jossa etuoikeutetut hyödyntävät haavoittuvammassa asemassa olevien ryhmien kulttuurin tuotteita omiin (usein kaupallisiin) tarkoituksiinsa. Kulttuurin, identiteetin sekä alueellisten ja historiallisten erityisyyksien yhteydet poliittisine ulottuvuuksineen ovat aivan olennaisia myös ympäristö- ja luonnonvarakysymysten yhteydessä.

Kulttuurin käsite kytkeytyy tyypillisesti myös luovuuteen, itseilmaisuun sekä uuden tai mahdollisen kuvitteluun ja esittämiseen. Tällä tavalla ymmärrettynä kulttuuriin liittyy arvoja, odotuksia ja oletuksia ilmaisunvapaudesta. Ympäristökriisien sosiaalisista juurisyistä sekä kestävyyssiirtymistä tai -murroksesta puhuttaessa nostetaan usein esiin kulttuurin muutosvoima. Koska kulttuurin käsite (laajana tai suppeana, puitteina tai prosessina) viittaa monenlaiseen inhimilliseen toimeliaisuuteen, luovuuteen ja ylisukupolvisiin kehityskulkuihin, kulttuuriin onkin luontevaa viitata ratkaisuna kestävyyskriisiin. Jos kulttuuri ymmärretään suppeasti taiteeseen ja muihin luoviin aloihin viittaavana ja samalla ladataan siihen odotuksia kestävyyskriisin ratkaisemisesta, joudutaan kuitenkin ongelmiin. Taiteellisen ja muun luovan toiminnan ytimessä on vapauden ihanne, ja ulkopuolisen ohjaamisen tai ohjelmallisuuden nähdään joko rajoittavan tätä vapautta tai rapauttavan lopputulosten (taiteen) laatua.

Kulttuurinen muutos

Kuten kulttuuri myös kulttuurinen muutos (tai kulttuurin muutos) merkitsee nykykeskustelussa montaa eri asiaa. Termiin törmää usein yrityskielessä: erilaiset valmennus- ja konsultointiyritykset korostavat kulttuurista muutosta organisaatioiden kehittämisen välineenä. Muutos koskee tällöin toimintakulttuuria – sitä, miten johdetaan, tehdään päätöksiä, työskennellään ja viestitään. Kulttuurintutkimuksessa, tulevaisuudentutkimuksessa ja muilla humanistisilla aloilla kulttuurinen muutos tarkoittaa jatkuvaa sosiaalista prosessia, jossa ihmisyksilöiden ja -yhteisöjen käsitykset, käytännöt ja toiminnot muotoutuvat ja muuntuvat. Toisaalta kulttuurisella muutoksella voidaan viitata tietyn ilmiön tai tapahtuman käynnistämään, selkeästi havaittavaan, historiallisesti tai maantieteellisesti paikantuvaan muutokseen. Suomen kaupungistuminen 1960-luvulla muuttuvine sosiaalisine suhteineen on kuvaava esimerkki.

Myös ympäristötutkimuksessa ja -keskustelussa käsitteellä kulttuurinen muutos on usein välineellinen tehtävä. Eri tieteenaloja edustavat tutkijat ovat jo pitkään jakaneet näkemyksen siitä, että luonnontieteellinen tieto ei yksin riitä ympäristöongelmien ratkaisemiseksi.10 Myös kansallisen ja kansainvälisen politiikan mahdollisuuksia kohtaan ollaan epäluuloisia: tarvittavia päätöksiä tehdään liian hitaasti, ne eivät sido tarpeeksi monia osapuolia, eivätkä ne ainakaan johda konkreettisiin toimiin riittävän nopeasti. Ratkaisuna viitataan kulttuuriseen muutokseen yhtä aikaa yksilöllisenä ja kollektiivisena voimana, jonka ansiosta erilaiset ihmisyhteisöt omaksuvat kestävämmän elämän periaatteita sekä taipuvat ylemmiltä tahoilta tuleviin säädöksiin. Kulttuurinen muutos tarkoittaa tällöin yleistä arvopohjan muutosta tai konkreettisia kulutusvalintoja ja elämäntapoja – tai molempia.

Kulttuurista muutosta alettiin yleisesti ehdottaa kestävyyskriisin (osa)ratkaisuksi 2010-luvun puolivälissä. Eurooppalaisissa hallinnon ja yhteistyön elimissä ympäristö- ja resurssikysymyksiä ryhdyttiin tarkastelemaan kulttuurisista näkökulmista. Esimerkiksi Euroopan komissiossa vilkastui keskustelu ilmastonmuutoksen vaatimista elintapojen ja elämäntyylin muutoksista. Näkemykset kulttuurisista – tyypillisesti elämäntapoihin, arvoihin ja käyttäytymiseen liittyvistä – ratkaisuista kulkeutuivat nopeasti myös suomalaiseen poliittiseen päätöksentekoon. Pääministeri Juha Sipilän johtaman Valtioneuvoston Kestävän kehityksen toimikunnan Sitoumus 2050 kutsui erilaisia yhteisöjä ja yrityksiä tekemään julkisesti kestävän kehityksen tavoitteisiin liittyviä sitoumuksia. Valtioneuvoston nimittämän Ilmastopaneelin vuonna 2015 julkaistussa ilmastokasvatuksen raportissa ihmisten käsityksiin ja toimintaan liittyvät kysymykset nousivat esiin. Samoihin aikoihin kulttuurisen muutoksen mahdollisuuksiin viittailtiin myös hengellisissä yhteyksissä. Katolisen kirkon Paavi Fransiskus nosti toukokuussa 2015 julkaistussa kiertokirjeessään “Laudato Si” keskeiseksi aiheeksi ympäristöongelmat.

Kulttuurista muutosta peräänkuuluttavat avaukset ovat edelleen yleistyneet 2000-luvun kuluessa niin politiikassa kuin monitieteisessä ympäristötutkimuksessakin. Kulttuuristen ja sosiaalisten tekijöiden merkitys luonnonvarojen kulutuksessa ja erilaisten ympäristömuutosten synnyssä on tunnustettu esimerkiksi yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan ja infrastruktuurien tutkimuksessa, antroposeenitutkimuksessa ja ekosysteemipalvelukirjallisuudessa.11 Kulttuuri ymmärretään näissä yhteyksissä yleensä laajasti ajattelemisen, kokemisen ja toiminnan tapoihin viittaavana terminä. Aina kulttuurin käsitettä ei käytetä vaan puhutaan yleisemmin yhteiskunnallis-sosiaalisista kehityskuluista ja odotuksista.

Luonnontieteilijöiden ja yhteiskuntatieteilijöiden vuoropuheluun osallistuvat nykyisin yhä useammin humanistiset tieteet kuten taiteen luontoesityksiä ja käsityksiä tarkasteleva ekokritiikki, ympäristöfilosofia, ympäristöhistoria ja humanistinen maantiede. Tutkimusalojen samanaikaisen nopean eriytymisen ja niiden uudenlaisten liitosten vuoksi humanistisen ympäristötutkimuksen kirjo on tänä päivänä valtava. Kulttuurisen muutoksen ajatus on humanistiselle ympäristötutkimukselle samaan aikaan haaste ja mahdollisuus. Kulttuuri ymmärretään sekä käsitteenä että ilmiönä humanistisessa tutkimuksessa hyvin moninaisesti, mikä lisää käsitteellisten sekaannusten ja ohipuhumisen vaaraa. Kuitenkaan kulttuurista muutosta ei voi tutkia ilman humanistista käsitteistöä ja lähestymistapoja, mikä näyttäisi tarjoavan humanistiselle tutkimukselle aiempaa vakaamman aseman ympäristötutkimuksen kentällä.

Vaikka toive kulttuurisesta muutoksesta on laajasti jaettu ja usko sen vaikuttavuuteen on perusteltu, kulttuuriseen muutokseen liittyy käsitteenä ja ilmiönä monia avoimia kysymyksiä. Ensinnäkin, kulttuurisessa muutoksessa voi olla kyse sekä välttämättä toteutuvista että toivottavista muutoksista. Voidaan siis puhua esimerkiksi ruokakulttuurin muuttumisesta joko elintarvikkeiden saatavuusongelmien seurauksena tai kuluttajien tekemänä tietoisena valintana. Toiseksi, kulttuurinen muutos voi olla ylhäältä ohjattu yhteiskunnan laajuinen ilmiö tai jotakin suppeampaa ja pienemmän vaikuttajajoukon aikaansaamaa. Jos kulttuurinen muutos ymmärretään laveasti merkitysten ja käytäntöjen muutoksena, ympäristö- ja resurssikriiseihin ratkaisuja luovat kulttuuriset muutokset tapahtuvat kollektiivisesti, osin poliittisen ohjauksenkin avulla. Jos kulttuurinen muutos ymmärretään suppeammin, ympäristöarvoihin ja -tekoihin kannustaminen voidaan mieltää esimerkiksi taiteilijoiden tehtäväksi. Kolmanneksi, keskustelua kulttuurisesta muutoksesta hankaloittaa vaihtoehtoisten kehityspolkujen lukuisuus ja ristiriitaisuus. Yhtä aikaa ollaan asuttamassa Marsia ja palaamassa vaihto- ja omavaraistalouteen. Keskustellaan kansallisvaltioiden ja liittovaltioiden, avoimien ja suljettujen rajojen, talouskasvun ja talouskriisin huolestuttavista ja lupaavista tulevaisuudennäkymistä, ja niin edelleen.

Kulttuuri osana kestävää kehitystä

Luonnontieteiden ja ihmistieteiden lisääntyvän yhteistyön rinnalla kiinnostus kulttuuriseen muutokseen kestävyyskriisin ratkaisuna on jäljitettävissä yhteen tiettyyn tutkimusalaan, kestävyystieteeseen. Esimerkiksi Donella Meadowsin käsitteellistys systeemisen muutoksen vipuvaikutuskohdista on tarjonnut välineitä kulttuurisen muutoksen käsitteellistämiseen ja tutkimiseen.12 Suurin muutos systeemiin syntyy Meadowsin mukaan silloin, kun vaikutetaan suoraan systeemin perustana oleviin uskomuksiin, tavoitteisiin, rakenteisiin ja sääntöihin, ne haastaen tai jopa hyläten.13 Jos ajatellaan kestävyysmurrosta koko yhteiskuntaa koskevana ilmiönä, muutoksen tulisi tapahtua kaikkea yhteiskunnallista merkityksenmuodostusta ja toimintaa jäsentävien perusideoiden eli kulttuuristen käsitysten tasolla.14

Kestävyystieteen perustana on kestävän kehityksen käsite, joka esiteltiin vuonna 1987 niin kutsutussa Brundtlandin raportissa. Norjan pääministeri Gro Harlem Brundtland perusti Yhdistyneiden Kansakuntien pääsihteerin kutsusta Ympäristön ja kehityksen maailmankomission, jonka keskeisenä tehtävänä oli pohtia yhteisiä ratkaisuja maailmanlaajuisiin taloudellisiin ja sosiaalisiin ongelmiin sekä ympäristöongelmiin. Raportissa Our Common Future esiteltiin kestävän kehityksen määritelmä ja jako kolmeen kestävyyden ulottuvuuteen: ekologiseen, sosiaaliseen ja taloudelliseen. 2000-luvun kuluessa näiden kolmen ulottuvuuden lisäksi on tyypillistä tunnistaa neljäs eli kulttuurinen kestävyys omana ulottuvuutenaan.

Kulttuurin ja kestävän kehityksen suhdetta on jäsennetty kolmen erilaisen mallin avulla. Kulttuuri voidaan ensinnäkin mieltää omaksi erilliseksi ulottuvuudekseen ekologisen, sosiaalisen ja taloudellisen rinnalle. Kulttuurin merkitys rajautuu melko kapeaksi – tyypillisesti ”korkeakulttuuriksi” tai yleisemmin luoviin aloihin viittaavaksi. Toisessa mallissa kulttuuri kannattelee ja ohjaa kestävän kehityksen toteutumista talouden, sosiaalisten suhteiden ja luonnon kantokyvyn kannalta sekä tasapainottaa taloudellisen, sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden keskinäisiä suhteita. Kulttuuri rajautuu tässäkin käsittämään luovia, sivistyksellisiä ja viestinnällisiä aloja. Kolmannessa mallissa kulttuuri ymmärretään laajemmin ihmisten kaikenlaista ajattelua ja toimintaa ohjaavaksi. Kulttuuri ymmärretään kokonaisvaltaisena perustana, jonka varassa kestävän kehityksen tavoitteet voidaan saavuttaa.15

Mitä laajemmin kulttuuri ymmärretään, sitä moninaisempana ja vaikuttavampana kulttuuri näyttäytyy kestävyysmurroksen muutosvoimana. Kestävää kehitystä tukee esimerkiksi se, että ihmiset työstävät omia luontoa ja ympäristön tilaa koskevia ajatuksiaan, tunteitaan ja arvojaan kulttuuristen teosten ja tuotantojen parissa, jolloin tietoisuus ihmisen ja luonnon kohtalonyhteyksistä syventyy. Toisaalta, luontokäsitykset, luontosuhteet ja luonnon kanssa toimimisen tavat (eli kulttuuri laveammassa merkityksessä) ovat miellettävissä avaimiksi ekologiseen kestävyyteen – kunhan luontoa ei oleteta ehtymättömäksi ja vahingoittumattomaksi.16

Kestävyystieteessä ja sen lähitieteissä kuten tulevaisuudentutkimuksessa kulttuurista kestävyyttä tarkastellaan myös itsessään suojeltavana asiana. Kestävyystieteen näkökulma kulttuuriin ja kulttuuriseen kestävyyteen on tällöin kulttuuripoliittinenkin, kulttuuriperinnön tai tulevaisuusperinnön vaalimista kannattava. Tällaisen jäsennyksen tarjoaa esimerkiksi tulevaisuudentutkija ja etnologi Katriina Siivosen tutkimus ihmisten metsäsuhteista ja kulttuurisesta kestävyydestä. Siivosen mukaan

”kulttuurinen kestävyys on kulttuurin muutosvoiman suojelemista aineellisessa ja aineettomassa kulttuurin ja luonnon vuorovaikutteisessa virrassa siten, että jokaisella ihmisellä on mahdollisuus osallistua muutoksen määrittämiseen vahingoittamatta muita ja ympäristöä ja riskeeraamatta mahdollisia, toivottavia tulevaisuuksia.”17

Kokonaisuudessaan Siivosen artikkeli tarkastelee kestävyysmurrosta tai Siivosen termein kestävyystransformaatiota, jonka ytimessä on ihmisen toiminnan sovittaminen maapallon kantokyvyn rajoihin. Yllä lainaamassani kohdassa korostuu kuitenkin kaksi asiaa, jotka ovat äärimmäisen tärkeitä ja inspiroivia kulttuurin muutosvoiman kannalta: ihmiset yksilöinä vaikuttavat kulttuuriseen muutokseen, ja kulttuurin muotoutuminen tapahtuu elimellisessä yhteydessä ei-inhimilliseen luontoon.

Entä luonto?

Yksilöllisen luovuuden ja ei-inhimillisen vaikuttavuuden ulottuvuudet ovat nähdäkseni ratkaisevia ja samalla jääneet nykykeskustelun katveeseen. Edelleenhän ympäristövaikutukset mielletään usein ihmisyksilöiden ja -yhteisöjen teoista johtuviksi vahingollisiksi (tai joskus korjaaviksi) seurauksiksi luonnolle. Tällöin luonto supistuu passiiviseksi resurssivarastoksi ja tuhoutujaksi, ja ihminen mieltyy passiiviseksi yksilö-kuluttajaksi tai aktiiviseksi joukkotoimijaksi (positiivisin tai negatiivisin seurauksin). Tällaisista käsityksistä poiketen ajatus jokaisen ihmisen mahdollisuudesta osallistua kulttuuriseen muutokseen ”aineellisessa ja aineettomassa kulttuurin ja luonnon vuorovaikutteisessa virrassa” ehdottaa sellaista ihmiskäsitystä, jossa ihminen on merkityksiä luova, syvästi kokeva ja eläviä yhteyksiä tarvitseva ja rakentava olento, ei vain taloudellinen hyötyjä tai luonnon tuhoaja.18 Luonto puolestaan ymmärretään ihmisten toimintaan, elämänmuotoihin ja merkitysjärjestelmiin aktiivisesti vaikuttavaksi tahoksi, jonka kanssa myös kulttuuri muotoutuu – kuinka suppeasti tai laveasti kulttuuri sitten määritelläänkään.

Sekä kulttuurisen muutoksen että kestävän kehityksen hahmotusten taustalla on ymmärrys kulttuuristen ilmiöiden ja ympäristötekijöiden keskinäisistä kytköksistä. Luonnonvarojen ja energian riittävyys, erilaiset paikalliset, kansalliset ja globaalit ympäristöongelmat sekä tuotannossa ja materiaalien kierrossa tapahtuvat muutokset vaikuttavat jaettuihin tapoihin, joilla ihmiset toimivat ja jaettuihin merkityksiin, joita ihmiset asioille antavat. Vastaavasti kulttuuri eri tavoin ymmärrettynä vaikuttaa luonnonvarojen saatavuuteen ja jakautumiseen sekä ympäristön ja eliöiden tilaan. Kulttuurinen muutos (osana kestävää kehitystä) jäsentyy siten suhteessa muuttuviin aineellisiin oloihin, puhuttiinpa ohjatusta tai itsestään kehkeytyvästä muutoksesta.

Kestävyysmurros edellyttää murroksia myös ihmistä ja luontoa sekä ihmisen ja luonnon suhdetta koskevissa käsityksissä. Tulevassa kirjoituksessani nostan esiin joitakin näyttöjä siitä, että tällaisia murroksia on jo käynnissä. Tarkastelen kulttuurin käsitettä luonnonvarahallinnassa, erityisesti ekosysteemipalveluita koskevassa suomalaisessa keskustelussa ja strategioissa.

Kirjoittaessani olen paininut kulttuurin käsitteen monimerkityksisyyden kanssa, tiedostaen myös sosiaaliset, poliittiset ja eettiset lataukset, joita kulttuurista puhumiseen liittyy. En ole tarjonnut kulttuurille yhtä tarkkaa määritelmää, mutta olen yrittänyt tuoda esiin, missä mielessä olen käsitettä kulloinkin käyttänyt. Kulttuurin muutospotentiaalin hahmottamiseksi on olennaistakin sietää käsitteen ja siihen kohdistuvien oletusten ja odotusten moninaisuutta.

Kulttuurin muutospotentiaaliin sisältyvät myös ne muutokset, joita itse kulttuuriin liittyy, käsitteenä ja inhimillisen toiminnan ulottuvuuksina.19 Jos kestävyysmurros on ihmiskäsitysten murros, on se myös kulttuurikäsitysten murros. Kun ihmisten järjestelmiä ja luonnon järjestelmiä tutkitaan yhä tiiviimmin yhteydessä toisiinsa, syntyy kulttuurin käsitteellekin uusia merkityksiä ja käyttötapoja. Ja mikä kestävyysmurroksen kannalta merkittävämpää, kulttuuriset käytännöt, merkityksenannot ja verkostot laajenevat ei-inhimillisen luonnonkin suuntiin. Tällaiset kehityskulut voivat olla ympäristö- ja resurssikriisien yhteydessä nopeita, ja ne saattavat lähteä liikkeelle yksittäisistä teoista.

Karoliina Lummaa

3 Ks. Halonen & al. 2022; Hiedanpää & al. 2021; Birkeland & al. 2018.

4 Dessein & al. 2015, 21; Parra & al. 2018, 2.

5 Pilgrim & Pretty 2010, 2-3. Suom. KL.

6 Williams 1976, 80.

7 Siivonen 2020; Parra et al. 2018.

8 Hannerz 1992.

9 Ks. esim. Malik 2016.

10 Esim. O’Riordan & Jordan 1999; Palsson & al. 2013; Adger & al. 2013; Holm & al. 2015.

11 Schaffartzik & Wiedenhofer 2018; Valkonen & al. 2022; Toivanen & al. 2017; Hiedanpää, Suvantola & Naskali 2010.

12 Meadows 1999.

13 Soininen & al. 2022, 124.

14 Esim. Leventon, Abson & Lang 2021.

15 Dessein & al. 2015, 28–30.

16 Siivonen & al. 2022, 224–229.

17 Siivonen 2020, 17.

18 Ks. myös Siivonen & al. 2022, 204.

19 Siivonen & al. 2022; Kelleter & Starre 2022.

Lähdekirjallisuus

Adger, W. Neil, Jon Barnett, Katrina Brown, Nadine Marshall & Karen O´Brien 2013. Cultural dimensions of climate change impacts and adaptation. Nature Climate Change 3, 112-117. https://doi.org/10.1038/nclimate1666

Birkeland, Inger, Rob Burton, Constanza Parra & Katriina Siivonen (toim.) 2018. Cultural Sustainability and the Nature-Culture Interface. Livelihoods, Policies, and Methodologies. Routledge: London & New York.

Dessein, Joost, Katriina Soini, Graham Fairclough & Lummina Horlings (toim.) 2015. Culture in, for and as Sustainable Development. Conclusions from the COST Action IS1007 Investigating Cultural Sustainability. University of Jyväskylä, Jyväskylä. Luettavissa verkossa https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/50452/978-951-39-6177-0.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Halonen, Tarja, Kaisa Korhonen-Kurki, Jari Niemelä & Janna Pietikäinen 2022. Kestävyyden avaimet. Kestävyystieteen keinoin ihmisen ja luonnon yhteiseloon. Helsinki: Gaudeamus.

Hannerz, Ulf 1992. Cultural Complexity. Studies in the Social Organization of Meaning. New York: Columbia University Press.

Hiedanpää, Juha, Leila Suvantola & Arto Naskali (toim.): Hyödyllinen luonto. Ekosysteemipalvelut hyvinvointimme perustana. Tampere: Vastapaino.

Hiedanpää, Juha (toim.) 2021. Tiedeneuvo. Ihmistieteen näkökulmia luonnonvarapolitiikan muotoiluun. Tampere: Vastapaino.

Holm, Poul, Joni Adamson, Hsinya Huang, Lars Kirdan, Sally Kitch, Iain McCalman, James Ogude, Marisa Ronan, Dominic Scott, Kirill Ole Thompson, Charles Travis & Kirsten Wehner 2015. Humanities for the Environment – A Manifesto for Research and Action, Humanities 4:4, 977-992. Luettavissa verkossa https://www.mdpi.com/2076-0787/4/4/977

Kelleter, Frank & Alexander Starre 2022. Culture2: Entry. Teoksessa Culture2. Theorizing Theory for the Twenty-First Century, Vol.1. Toim. Frank Kelleter & Alexander Starre. Bielefeld: Transcript. 13-16.

Krausmann, Fridolin, Dominik Wiedenhofer, Christian Lauk, Willi Haas, Hiroki Tanikawa, Tomer Fishman, Alessio Miatto, Heinz Schandl & Helmut Haberl 2017. Global socioeconomic material stocks rise 23-fold over the 20th century and require half of annual resource use. PNAS 114 (8), 1880–1885. https://doi.org/10.1073/pnas.1613773114

Leventon, Julia, Dave J. Abson & Daniel J. Lang 2021. Leverage points for sustainability transformations: nine guiding questions for sustainability science and practice. Sustainability Science 16, 721-726. https://doi.org/10.1007/s11625-021-00961-8

Malik, Kenan 2016. Monikulttuurisuus. Suom. Tapani Kilpeläinen. Tampere: Niin & Näin.

Meadows, Donella 1999. Leverage Points. Places to Intervene in a System. Hartland: The Sustainability Institute. Luettavissa verkossa https://donellameadows.org/archives/leverage-points-places-to-intervene-in-a-system/

O’Riordan, Timothy & Andrew Jordan 1999. Institutions, climate change and cultural theory: towards a common analytical framework. Global Environmental Change 9:2, 81-93. https://doi.org/10.1016/S0959-3780(98)00030-2

Palsson, Gisli, Bronislaw Szerszynski, Sverker Sörlin, John Marks, Bernard Avril, Carole Crumley, Heide Hackmann, Poul Holm, John Ingram, Alan Kirman, Mercedes Pardo Buendía & Rifka Weehuizen 2013. Reconceptualizing the ’Anthropos’ in the Anthropocene: integrating the social sciences and humanities in global environmental change research. Environmental Science & Policy 28, 3–13. https://doi.org/10.1016/j.envsci.2012.11.004

Parra, Constanza, Inger Birkeland, Rob Burton & Katriina Siivonen 2018. Introduction to culture, sustainability and the environmental realm. Teoksessa Birkeland, Inger, Rob Burton, Constanza Parra & Katriina Siivonen (toim.): Cultural Sustainability and the Nature-Culture Interface. Livelihoods, Policies, and Methodologies. Toim. Inger Birkeland, Rob Burton, Constanza Parra & Katriina Siivonen. London & New York: Routledge. 1-15.

Pilgrim, Sarah & Jules Pretty 2010. Nature and Culture: An Introduction. Teoksessa Nature and Culture. Rebuilding Lost Connections. Toim. Sarah Pilgrim & Jules Pretty. London & Washington, DC: Earthscan.1-22.

Schaffartzik, Anke & Dominik Wiedenhofer 2018. Linking society and nature: material flows and the resource nexus. TeoksessaRoutledge Handbook of the Resource Nexus. Toim. Raimund Bleischwitz, Holger Hoff, Catalina Spataru, Ester van der Voet & Stacy D. VanDeveer. Oxon & New York: Routledge. 79–92. Luettavissa verkossa https://www.researchgate.net/publication/323319300_Linking_society_and_nature_material_flows_and_the_resource_nexus

Siivonen, Katriina 2020. Metsäsuhde kulttuurisesti kestävänä tulevaisuusperintönä. Vuosilusto 13 Metsät ja kulttuurinen kestävyys. Punkaharju: Lusto – Suomen metsämuseo & Metsähistorian Seura. 10–23. Luettavissa verkossa https://issuu.com/vuosilusto/docs/vuosilusto13/s/10549160

Siivonen, Katriina, Hannele Cantell, Outi Ihanainen-Rokio, Mikko Kurenlahti, Senja Laakso, Pauliina Latvala-Harvilahti, Janna Pietikäinen & Arto O. Salonen 2022. Kestävyysmurroksen keinot. Teoksessa Kestävyyden avaimet. Kestävyystieteen keinoin ihmisen ja luonnon yhteiseloon. Toim. Tarja Halonen, Kaisa Korhonen-Kurki, Jari Niemelä & Janna Pietikäinen. Helsinki: Gaudeamus. 199-236.

Toivanen, Tero, Karoliina Lummaa, Antti Majava, Paavo Järvensivu, Ville Lähde Tere Vadén & Jussi T. Eronen 2017. The many Anthropocenes. A transdisciplinary challenge for the Anthropocene research. The Anthropocene Review 4:3, 183-198. https://doi.org/10.1177/2053019617738099

Valkonen, Jarkko, Veera Kinnunen, Heikki Huilaja & Teemu Loikkanen 2022. Infrastructural Being. Rethinking dwelling in a naturecultural world. London: Palgrave Macmillan. https://doi.org/10.1007/978-3-031-15827-8

Williams, Raymond 1976. Keywords. A Vocabulary of Culture and Society. New York: Oxford University Press.

21.4.2023
Uutiskirje 4/2023 Nyt mennään jo vaalien jälkeisessä huhtikuussa ja odotellaan uutta hallitusta. Uutiskirjeessä (tilaa tästä) muistutetaan toisesta ajankohtaisuudesta: IPCC:n kuudennen arviointiraportin yhteenveto on ilmestynyt ja sanoma tarkentuu: vahingot ovat jo pitkällä, toimet myöhässä, mutta yhä tärkeämpiä! Tarkennusta tarjoaa myös pureutuminen pääomaan: rahamuotoisen pääoman saatavuus ei IPCC:n mukaan ole väistämätön este, mutta miten lienee reaalipääoman ja inhimillisen pääoman […]

Nyt mennään jo vaalien jälkeisessä huhtikuussa ja odotellaan uutta hallitusta. Uutiskirjeessä (tilaa tästä) muistutetaan toisesta ajankohtaisuudesta: IPCC:n kuudennen arviointiraportin yhteenveto on ilmestynyt ja sanoma tarkentuu: vahingot ovat jo pitkällä, toimet myöhässä, mutta yhä tärkeämpiä! Tarkennusta tarjoaa myös pureutuminen pääomaan: rahamuotoisen pääoman saatavuus ei IPCC:n mukaan ole väistämätön este, mutta miten lienee reaalipääoman ja inhimillisen pääoman laita? Mukana kirjeessä myös uusimmat julkaisumme.

Kuvio kysyntätoimin saavutettavissa olevista päästövähennyksistä, IPCC:n kuudennen arviointiraportin yhteenvedosta.

Maailmalta: IPCC:n ilmastoraportti historian saranakohdassa

Maaliskuussa ilmestyi IPCC:n kuudennen arviointiraportin yhteenvetoraportti. BIOS-tutkimusyksikkö on seurannut tätä raporttiprosessia koko olemassaolonsa ajan, ja Ville Lähde kirjoitti aiheesta analyysin blogiimme. Artikkeli sisältää suuren joukon lukuvinkkejä aiheesta, joten niitä ei ole tarpeen toistaa tässä. (Mutta mainittakoon erikseen Andy Reisingerin kirjoittama 35 “tiede-haikun” sarja raportista.)

Kirjoituksessaan Lähde muistuttaa, että tämä on viimeinen ilmastoraportti, jolla on mahdollisuus vaikuttaa historian kulkusuuntaan. Olemme saranakohdassa: joko kurssia saadaan käännettyä parempaan suuntaan, tai sitten tulevien ilmastoraporttien tehtäväksi jää katastrofin dokumentoiminen. Tällaisessa tilanteessa ei ole kovin järkevää jumiutua vääntämään esimerkiksi siitä, “onko puolentoista asteen tavoite elossa”:

”Tämä ei kuitenkaan lopulta liene olennaisinta vaan se, saadaanko mahdollisimman voimakkaita ilmastotoimia aikaan vai ei, ja muodostavatko ne johdonmukaisen jatkumon vai ovatko ne poliittisten suhdanteiden armoilla. IPCC:n raportit ovat tähän asti olleet olennainen osa tätä kamppailua – ja valitettavasti ilmastotoimet eivät ole nousseet läheskään sille tasolle, mitä pahimman vaaran torjuminen edellyttäisi.”

Lähde myös kritisoi useasti toistettua lausumaa, että tiede on nyt sanonut sanansa, ja on politiikan aika. Tämä on pielessä kahdella tavalla: ensinnäkin tutkimusta tarvitaan jatkuvasti myös jos paremmalle uralle päästään, ja toiseksi ei ole mitään syytä, että tutkijoiden tulisi vaieta politiikassa. 

”Kun ollaan tekemisissä yhteiskuntien ja lukemattomien ekosysteemien selviämisen kanssa, ajatus tieteen sivullisuudesta on aina kalskahtanut ontolta. Sen sijaan, että IPCC:n raportin ilmestyttyä tiede olisi sanonut sanansa, täytyy tiedeyhteisöjen pitää viestiä näkyvissä ja kuuluvissa entistäkin tarmokkaammin.”

Tämä on erityisen tärkeää sikäli, että raportista on luettavissa esiin hyvin erilaisia viestejä. Yhtäältä ilmastoskenaarioihin on leivottu sisään paljon nykymaailman piirteitä, etenkin globaalin eriarvoisuuden jatkumista. Toisaalta tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta korostavat viestit ovat siinä näkyvästi läsnä. Kuten Lähde muistuttaa: “Kriittinen kysymys on, ketkä kaikki raportin ääntä pääsevät tulkitsemaan ja millaisen tilan he politiikassa saavat.”

BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas tarttui tuoreeltaan blogikirjoituksessaan raportin kiinnostavaan väittämään, ettei pääomien riittävyys ole este tarvittaville ilmastotoimille. Tämä viesti on positiivinen, mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Ahokas pureutuu pääoman käsitteeseen ja selittää, miten pääomien riittävyys on laajempi kysymys kuin pelkkä rahan riittävyys. Jos IPCC:n toteamus ymmärretään niin, että rahoitus ei ole rajoite ilmastotoimille, tämä on vahvasti linjassa sen kanssa, mitä BIOS-tutkijatkin ovat todenneet. Mutta reaalipääoma eli välineet ja infrastruktuuri on paitsi muutosta mahdollistava myös sitä estävä luodessaan polkuriippuvuuksia ja pullonkauloja. Aineeton pääoma eli esimerkiksi inhimillinen osaaminen ja työvoima sekä kyky uudistaa inhimillisiä suhteita voi sekin osoittautua puutteelliseksi. Kysymys luontopääoman merkityksestä monimutkaistaa asiaa entisestään – kapeasti tarkastellen se voi koskea vaikka harvinaisten metallien riittävyyttä, laajemmin ekosysteemien toimintakykyä muutoksissa ja sen tuomaa kiirettä aikatauluun tai vaikkapa bioenergian käytön tai metsittämisen rajoituksia suhteessa ruoantuotannon tarpeisiin tai ekosysteemien lisääntyvään haavoittuvaisuuteen. 

Vaikka siis rahoituspääomaa on ainakin periaatteessa riittävästi, kaikilla muilla alueilla pääomat ovat vielä riittämättömiä – ekologisen siirtymän ytimessä onkin, miten vanhaa pääomaa puretaan ja uutta rakennetaan niin, että käytetään vanhaa uuden rakentamiseksi ylittämättä kuitenkaan kriittisen vaarallisia muutoksen rajoja. Puhutaan yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutoksesta. Juuri tällaisia kysymyksiä pohdimme viime vuoden lopulla ekologisen jälleenrakennuksen makrotaloutta tarkastelevassa kirjoituksessamme. Keskustelu ekologisen siirtymän taloudesta on kuitenkin pysynyt valitettavan kapeassa näkymässä.

Näkökulman pelkistäminen siihen, että “rahaa riittää” (tai että sitä ei riitä), kaventaa ja epäpolitisoi näkymää kovin helposti. Kun esimerkiksi korostetaan, että siirtymään tarvittavat rahat eivät löydy julkiselta vaan yksityiseltä puolelta, voidaan päätyä vaatimaan ilmastopolitiikalta hands off -asennetta, jossa vain annetaan reilu teknologinen pelikenttä dekarbonisaation kisailijoille. Tällöin kuitenkin siirtymä pelkistyy vain tekniseksi projektiksi, ilmastopäästöjen rajoittamiseksi erilaisissa yksittäisissä kohteissa. 

Näkymä siihen, miten saadaan jälleenrakennettua reaalipääomaa ja inhimillistä pääomaa tarpeeksi nopeassa aikataulussa, sumenee. Reaalipääoman ja inhimillisen pääoman rakentaminen on myös mitä syvällisimmin poliittinen projekti, eikä niitä taiota oleviksi vain syöttämällä tarpeeksi rahaa. Ja pelkästään rahoitusnäkökulmasta urakka on kolossaalinen, ja etenkin sen edellyttämän globaalin solidaarisuuden toteutuminen jo itsessään vaatii melkoisia poliittisia muutoksia, kuten tästä Adam Toozen kirjoituksesta voi lukea.

Mitä olemme lukeneet?

Nature Food -lehdessä julkaistiin maaliskuussa artikkeli ruoan haaskuun ja hävikin ilmastovaikutuksista. Itse artikkeli on maksumuurin takana, mutta sen tuloksiin voi tutustua tässä Carbon Briefin artikkelissa. Ruoan haaskuun ja hävikin globaalin määrän mittaaminen ei ole yksinkertainen kysymys, ja pelkästään arviot siitä, kuinka suuri osuus tuotetusta ruoasta päätyy lopulta ihmisten syömäksi, vaihtelevat suuresti. Esimerkiksi: tarkastellaanko myös eläintuotantoon liittyvää “systemaattista hävikkiä” ja ylikulutuksen roolia, vai pysytelläänkö nykyisen järjestelmän peruspiirteissä ja arvioidaan hävikkiä sen ehdoilla? (Tämä liittyy myös hyvin suoraan siihen, miten ruoan riittävyyttä nyt ja tulevaisuudessa arvioidaan.)

Kun pyritään arvioimaan hävikin ympäristövaikutuksia, kuvio monimutkaistuu. Hävikki ja haaskuu tapahtuvat nimittäin ympäri maailman eri vaiheissa. Karkeasti ottaen köyhemmissä maissa hävikkiä on tuotannon alkupäässä, jolloin se vaikuttaa suoraan tuottajien elantoon ja markkinoille päätyvän ruoan määrään, ja hävikin vähentäminen vaikuttaisi suoraan näihin (sekä siihen, kuinka paljon uutta tuotantoa ja sen ympäristövaikutuksia tarvittaisiin). Vauraammissa maissa hävikki painottuu ketjun loppupäähän, kauppaan ja kuluttajiin, jolloin hävikin vähentäminen ei kovin yksinkertaisesti vaikuta tuotantomääriin ja sitä kautta ympäristövaikutuksiin (Mari Koistinen on kirjoittanut aiheesta paljon). Ruoanhaaskuun prosenttiosuuksia maailman alueilla ja eri sektoreilla voi tarkastella täällä.

Siksi mitä tahansa tällaista globaalia tutkimusta kannattaa lukea erityisen kriittisellä silmällä. Nature Foodin tutkimuksessa globaali kokonaiskatsaus on kuitenkin yhdistetty poikkeuksellisen yksityiskohtaiseen “pellolta kaatopaikalle” -tarkasteluun eritellen eri alueiden ruokajärjestelmien ominaispiirteiden mukaan. Tämä on tärkeä edistysaskel, koska se antaa eväitä oman ruokajärjestelmän kipupisteiden löytämiseen. Hävikin vähentäminen ei ole sama asia eikä se puutu samoihin ongelmiin kaikkialla. Mutta yllätys ei ole, että myös hävikin osalta eläintuotanto hallitsee: päästöistä liki kolme neljäsosaa syntyy siellä. Niinpä päädytään samaan suositukseen kuin ruoantuotannon päästöjen tutkimuksessa ylipäätään: eläintuotteiden kulutuksen merkittävä vähentäminen on tehokkain keino vähentää päästöjä. Tutkimus myös tarkastelee tällaisen muutoksen vaatimia seurauksia muualla ruokajärjestelmässä.

BIOS

Tieteellisiä julkaisuja

BIOS-tutkijoiden yhteisartikkeli “Teollisen kestävyyssiirtymän tiedevetoinen suunnittelu” ilmestyi maaliskuussa Poliittinen talous -lehdessä. Artikkelissa tarkastellaan teollisuuden roolia kestävyyssiirtymässä ja tarkennetaan jo aiemmin tekemäämme ehdotusta teollisen siirtymän suunnitteluyksiköstä suhteuttaen sitä erilaisiin näkemyksiin suunnittelusta. Paavo Järvensivu peräänkuulutti suunnittelua myös taannoisessa Helsingin Sanomien haastattelussa, jossa hän tarkasteli väistyvän hallituksen politiikkaa. 

”‘Yhteiskunnan aineenvaihdunta pitää uudistaa pois fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja luonnonvarojen ylikulutuksesta’, Järvensivu sanoo.

Tähän tarvittaisiin Järvensivun mukaan tieteeseen pohjautuvaa kokonaisvaltaista suunnittelua ja rohkeaa teollisuuspolitiikkaa. Hän muistuttaa, ettei esimerkiksi Suomen metsäteollisuus olisi kehittynyt nykyiseen muotoonsa ilman valtio-omisteisia yhtiöitä, valtiollisia infra-investointeja ja julkisin varoin maksettua metsätieteellistä tutkimusta. Samankaltaista ohjausta hän kaipaisi nyt kohti uutta, kestävämpää taloutta.”

Vastapainon julkaisemassa teoksessa Talouskuri tuli Suomeen on mukana Tero Toivasen, Paavo Järvensivun ja Ville Lähteen artikkeli “Ekologisen jälleenrakennuksen haaste”. He nostavat esiin globaalin talouskriisin jälkeisestä “menetetystä vuosikymmenestä” usein unohdetun ulottuvuuden, ekologisen siirtymän idean häipymisen taka-alalle. Vaikka niin sanotut ympäristövaltiot ovat saaneet talouskriisin vuosina aikaa myös edistysaskeleita ympäristötoimissa, kestävyystavoitteet ovat jääneet johdonmukaisesti kasvupolitiikalle alisteisiksi. Kirjoittajat tarkastelevatkin talouskuripolitiikkaa nimen omaan kokonaisvaltaisen ja johdonmukaisen ekologisen siirtymän esteenä.

Kirjoituksia BIOS-blogissa

Ville Lähde ja Tero Toivanen puuttuivat maaliskuun lopussa ilmestyneessä kirjoituksessaan WMO:n pääsihteerin Petteri Taalaksen ongelmallisiin väestönäkemyksiin. Tutkijat osoittavat selkeitä virheitä ja ongelmallisia päätelmiä väestökehitystä koskevissa väitteissä, mutta he tarttuvat myös siihen, miten tällainen puhe mobilisoidaan helposti ilmastotoimien viivyttelyn ja vastustamisen tarkoituksiin. Tällaisessa tilanteessa kaikilla ympäristötutkijoilla on vastuu asettaa sanansa tarkkaan ja tutkimustietoon tukeutuen.

”…konservatiiviset ja äärioikeistolaiset tahot hyödyntävät väestönkasvua koskevia yleistyksiä siirtääkseen huomiota pois läntisten teollisten maiden kiireellisestä päästövähennysvastuusta. Siten väestönkasvupuheella paitsi viivytellään tehokkaasti nopeiden ilmastotoimien tarvetta myös pidetään yllä epäoikeudenmukaista maailmanjärjestystä, jossa rikkaat maat jatkavat päästöjen tuottamista samalla kun ilmastonmuutoksen ääri-ilmiöt tuhoavat ihmisten elinmahdollisuuksia globaalissa etelässä. On myös huomioitava, että nämä ilmastoviivyttelevät tahot ovat samoja poliittisia toimijoita, jotka kerta toisensa jälkeen ovat kyseenalaistamassa tai lopettamassa kansainvälisen kehitys- ja avustustyön rahoitusta, jolla voidaan turvata suotuisampi väestökehitys.“

Suosittelemme myös tätä Ilmastopaneelin johtajan Markku Ollikaisen kirjoitusta. Ollikainen reagoi MTK:n Mikko Tiirolan kirjoitukseen, mutta kritiikki osuu myös monessa kohtaa Taalaksen puheisiin esimerkiksi suomalaisen hiilinielukeskustelun erikoislaatuisuudesta.

Ville Lähde puuttui huhtikuisessa blogikirjoituksessaan siihen, miksi Suomessa älähdettiin EU:n energiansäästötavoitteista. Tässä keskustelussa menivät puurot ja vellit tai pikemmin energia ja sähkö iloisesti sekaisin:

”Sähkön osuuden merkittävä lisääminen kuitenkin antaa mahdollisuuden energian kokonaiskäytön vähentämiseen. Tämänkin syy on yksinkertainen: fossiilitaloudella on huonot hyötysuhteet. Fossiilisten polttoaineiden sisältämän kemiallisen energian muuttaminen erilaisten välivaiheiden – ennen kaikkea polttamisen – läpi monenlaiseksi työksi hukkaa väistämättä paljon energiaa. Polttomoottori on tästä klassinen esimerkki: sen hyötysuhteen teknisillä ylärajoilla ollaan oltu jo kauan, kun taas sähköauton energiankulutus suhteessa irti saatuun työhön – liikevoimaan – on huomattavasti pienempää.” 

BIOS äänessä

Paavo Järvensivu ja Greenpeacen Sini Harkki keskustelivat Greenpeacen podcastissa vaalituloksesta ja sen jälkeisestä ympäristöpolitiikasta.

Jussi Ahokas vieraili Politiikkaradiossa puhumassa Marinin hallituksen talouspolitiikasta.

Lopuksi

Suosittelemme ilmastoaktivisti Mikaela Loachin haastattelua Guardianissa sekä tätä Naturen juttua, jossa maailman vesiongelmia havainnollistetaan neljällä graafilla. 

Ville Lähde käänsi vuoden ensimmäiseen niin & näin -lehteen Mara van der Lugtin esseen “Katse kohti pimeää”, joka purkaa yksiulotteisia käsityksiä optimismista ja pessimismistä ja peräänkuuluttaa “toiveikasta pessimismiä”.

Ja Rosebudin ja Rauhanpuolustajien kirjassa Ihmisiksi löytyy aukeama, joka perustuu Ville Lähteen esseeseen sivistyksestä! Ihmisiksi on erityisesti nuorille suunnattu tieto- ja tehtäväkirja, joka tarjoaa ideoita ”ihmisiksi” elämiseen ja aktiiviseen toimintaan hyvän tulevaisuuden puolesta. 

Seuraa BIOSin toimintaa myös Facebook-sivullamme, Twitterissä ja Mastodonissa. Youtube-kanavallamme on kerätty omia videoitamme ja muita esiintymisiämme. Kotisivuillemme olemme keränneet myös listan videoesiintymisistä ja podcasteista.

 

12.4.2023
Viimeinen ilmastoraportti ennen historian saranahetkeä “Tämän vuosikymmenen valinnat ja tehdyt toimet vaikuttavat nyt ja tuhansien vuosien päähän.” – IPCC, AR6 Synthesis Report, Summary for Policymakers (25) Kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC julkaisi maaliskuussa synteesin kuudennesta arviointiraportistaan (AR6). Tämä summeeraus päätti prosessin, joka on kaikkiaan kestänyt kahdeksan vuotta: päätökset AR6:n metodologiasta sekä tulevien raporttien työnjaosta tehtiin Nairobissa vuonna 2016. Sen jälkeen on ilmestynyt […]

“Tämän vuosikymmenen valinnat ja tehdyt toimet vaikuttavat nyt ja tuhansien vuosien päähän.”
– IPCC, AR6 Synthesis Report, Summary for Policymakers (25)

Kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC julkaisi maaliskuussa synteesin kuudennesta arviointiraportistaan (AR6). Tämä summeeraus päätti prosessin, joka on kaikkiaan kestänyt kahdeksan vuotta: päätökset AR6:n metodologiasta sekä tulevien raporttien työnjaosta tehtiin Nairobissa vuonna 2016. Sen jälkeen on ilmestynyt kolme erikoisraporttia: historiallinen “puolentoista asteen raportti” vuonna 2018, maankäyttöraportti 2019 sekä meri- ja jäätikköraportti vuonna 2019. Varsinaisen kuudennen arviointiraportin kolme osiota ilmestyivät sen jälkeen: luonnontieteellinen perusta 2021, ilmastonmuutoksen vaikutukset ja niihin sopeutuminen 2022 ja ilmastonmuutoksen hillintä 2022. Viimeisin synteesiraportti kerää kaiken tämän työn, tuhansien sivujen mitalta, tiivistetyksi paketiksi.

Hätkähdin havaitessani, että tätä prosessia on kestänyt suunnilleen yhtä pitkään kuin BIOS on ollut olemassa. Edellisen arviointiraportin (AR5) synteesi julkaistiin vuonna 2014, ja vaikka ideat ja ihmiset BIOSin taustalla kohtasivat aiemmin, yhteinen työmme alkoi kunnolla vuonna 2015. Pariisin ilmastosopimus syntyi, ja IPCC alkoi laatia uutta raporttiaan melkoisesti muuttuneessa tilanteessa. Myös BIOS on tuon aikakauden olio – joskin alusta lähtien ja tutkijoidemme omassa työssä vuosikausia aiemmin olimme muistuttaneet, että ilmastonmuutos on vain yksi aikakautemme kriittisistä ongelmista.   

BIOS syntyi tuskastumisesta siihen, että nämä asiat eivät näkyneet julkisuudessa, politiikassa ja taloudessa alkuunkaan riittävästi. Monet meistä olivat tehneet ympäristöasioiden kanssa töitä vuosikymmeniä ja muistivat aiheiden aaltoilun politiikassa ja julkisuudessa. Vielä vuonna 2015 toimittajat, joiden kanssa teimme yhteistyöhanketta, saattoivat sanoa, että ympäristöasiat eivät oikein kiinnostaneet ihmisiä. Sitten Pariisin ilmastosopimus muutti radikaalisti tilannetta, ja omalla tavallaan myös Yhdysvaltain vetäytyminen sopimuksesta 2017 lisäsi ilmastotietoisuutta1. 

Kotimaassa kyllä – osaltaan myös BIOSin työn ansiosta – suomalaisen ilmastopolitiikan kriisistä käytiin näkyvää julkista keskustelua, joka on jatkunut näihin päiviin. Kuitenkin vasta mainittu “puolentoista asteen raportti” vuonna 2018 räjäytti pankin. Sen myötä syntyi aivan uudenlaista ympäristöliikehdintää, ja ilmastonmuutoksesta tuli vihdoin – uskomattoman myöhään – pakollinen aihe politiikassa aivan kaikille. Keväällä 2019 Suomessa olikin “ilmastovaalit”.

Kaikki AR6:n osaraportit on julkaistu tähän muuttuneeseen yhteiskunnalliseen ilmastoon. BIOS-työssä olen seurannut prosessia tarkkaan ja kirjoittanut julkaisuista etenkin uutiskirjeeseemme (puolentoista asteen raportista, maankäyttö- sekä meri- ja jäätikköraporteista, pääraportin luonnoksesta, raportin I osasta, II osasta ja III osasta) ja Politiikasta-lehteen. Matkan varrella olemme myös käsitelleet uutiskirjeessä ja muissa omissa teksteissämme laajempaa kriittistä keskustelua IPCC:n raporteista, niiden käyttämien yhteiskunnallisten skenaarioiden ongelmia, nettonollakeskustelun sudenkuoppia ja monia muita aiheita. 

Kuvakaappaus IPCC AR6 WGIII-raportista, sivu 513.

Päätyipä kaksi (I, II) BIOS-tutkijoiden julkaisua osaksi raportin III-osaa, joka käsittelee ilmastonmuutoksen hillintää. BIOS ei siis ole vain yhtä vanha kuin AR6 vaan on seurannut koko prosessia likeltä.

Tiede on puhunut, pulinat pois?

Toisen kerran hätkähdin tajutessani, että tämä on viimeinen IPCC:n raportti, jolla on mahdollisuus vaikuttaa historian kulkusuuntaan. Viime aikoina julkisuudessa on väännetty paljon siitä, onko puolentoista asteen “turvaraja” edelleen saavutettavissa, onko tavoite “hengissä”. Tämä ei kuitenkaan lopulta liene olennaisinta vaan se, saadaanko mahdollisimman voimakkaita ilmastotoimia aikaan vai ei, ja muodostavatko ne johdonmukaisen jatkumon vai ovatko ne poliittisten suhdanteiden armoilla. IPCC:n raportit ovat tähän asti olleet olennainen osa tätä kamppailua – ja valitettavasti ilmastotoimet eivät ole nousseet läheskään sille tasolle, mitä pahimman vaaran torjuminen edellyttäisi.

IPCC:n raportteihin pakattu tieto on lisääntynyt ja tarkentunut, ja sen myötä varoitukset ovat muuttuneet koko ajan ankarammiksi. Ilmastonmuutos etenee pelättyä nopeammin, ja vakavat vaikutukset iskevät oletettua aiemmin. Globaalisti päästöt ovat kuitenkin kasvaneet, ja koronapandemian jäljiltä nousu oli historiallisen suurta. Venäjän hyökkäyssodan avaamaa suuntaa on vielä vaikea arvioida, koska vaikutukset ovat olleet ristiriitaisia.

Raportin jäljiltä on todettu moneen kertaan, että “tiede on sanonut sanansa”, ja nyt on politiikan aika. Ja koska seuraavat raportit tulevat vasta vuosien päästä, silloin, kun kunnollisten päästövähennysten tulisi olla jo käynnissä, tavallaan näin onkin. Riippuu yhteiskuntien toimista, saavatko seuraavat IPCC:n raportit dokumentoida maailmanhistoriallista epäonnistumista vai kalibroida onnistumisen astetta ja arvioida tulevien toimien aikataulua. IPCC ei enää uusilla raporteillaan pääse vaikuttamaan siihen, mille historian polulle astutaan. Ilmastonmuutoksen hillinnässä varhaisimmat toimet vaikuttavat eniten: mahdollisuuden polkuja sulkeutuu koko ajan, mitä enemmän vitkastellaan.

Toisaalta väittämä, että “tiede on sanonut sanansa” ei pidä paikkansa, kahdessakaan mielessä. Ensinnäkin, vaikka kunnollisen hillinnän ja sopeutumisen tielle vihdoin lähdettäisiin, aina tarvitaan tutkimusta. Maailma on monimutkainen paikka, joka reagoi tekemisiimme yllättävin tavoin. Jos esimerkiksi ilmastojärjestelmä reagoi oletettua herkemmin päästöihin, päästövähennyksiä tarvitaan enemmän. Ja parhaassakin tapauksessa erilaiset ääri-ilmiöt lisääntyvät, ja niihin sopeutuminen edellyttää jatkuvasti kertyvää ja päivittyvää tietoa.

Toiseksi, lukuisat tutkijat eivät enää suostu vetäytymään samalla tavalla perinteiseen ajatukseen tieteen neutraaliudesta ja sivullisuudesta. Vaikka IPCC pitää edelleen ainakin retorisesti kiinni siitä, että se ei anna suoria poliittisia kehotuksia, vaikea niitä on olla raporteista lukematta. Ja ylipäätään ympäristötutkijoiden yhteiskunnallinen aktiivisuus on lisääntynyt. Kun ollaan tekemisissä yhteiskuntien ja lukemattomien ekosysteemien selviämisen kanssa, ajatus tieteen sivullisuudesta on aina kalskahtanut ontolta. Sen sijaan, että IPCC:n raportin ilmestyttyä tiede olisi sanonut sanansa, täytyy tiedeyhteisöjen pitää viestiä näkyvissä ja kuuluvissa entistäkin tarmokkaammin.

Mitä uudessa raportissa sanotaan?

Koska synteesiraportti on kirjaimellisesti tiivistelmä AR6-kierroksen aiemmista julkaisuista, ei näitä asioita tarkkaan seuranneille siinä ole paljoakaan uutta. Raportin tarkoitus on paketoida tuhansien sivujen sanoma muotoon, joka on helpompi omaksua ja jota on kätevämpi hyödyntää politiikassa ja päätöksenteossa. Tästä kertoo jo sivumäärä: Longer Report on 85-sivuinen eli ei edes kovin paljon “päätöksentekijöiden tiivistelmää” (36 sivua) pidempi. Niinpä kenellä tahansa on harvinainen tilaisuus lukea IPCC:n raportti kannesta kanteen – joskin se on melkoinen taulukoiden, graafien ja IPCC-jargonin viidakko. Olen liittänyt tämän blogikirjoituksen loppuun joukon nettilähteitä, joissa raportin sisältöä on analysoitu selkokielisemmin. Perinteisesti Carbon Briefin analyysi on kattavin ja yksityiskohtaisin. 

Raportti toistaa jo tutuksi käyneen viestin: mikäli ilmastotoimissa jatketaan nykyisellä tasolla (vuoteen 2020 asti), vuosisadan lopulla lämpeneminen saavuttaa noin 3,2 astetta teollisen ajan alkuun nähden, ja se yltää korkeammalle, mikäli ilmastoherkkyys on arvioitu alakanttiin tai ilmastonmuutosta ruokkivia takaisinkytkentöjä käynnistyy (s. 33 – sivunumerot raportin pidemmästä versiosta). Lupailluilla toimilla lämpeneminen rajoittuisi alemmaksi, mutta lupausten ja toimien välillä on kuilu. Toisin sanoen ilmastonmuutoksen hillinnässä on kaksi kuilua: tarpeen ja lupausten, ja lupausten ja toimien välillä (s. 23).

Ilmasto on lämmennyt tähän mennessä 1,09–1,1 astetta, ja se tietysti jatkaa lämpenemistään aivan jokaisessa skenaariossa, kaikkein myönteisimmissäkin. Syy on yksinkertainen: vaikka päästöt lähtisivät rajuun laskuun tänään, nettonollaan pääseminen kestää, ja lämpeneminen voi pysähtyä vain siihen saavuttaessa. Niinpä raportissa todetaan, että 1,5°C “turvarajan” ylittyminen on erittäin todennäköistä, myös matalien päästöjen skenaarioissa. (Varmuuden vuoksi: tässä ei puhuta yksittäisestä lämpimästä vuodesta vaan pysyvämmän trendin saavuttamisesta. Yksi 1,5°C vuosi ei tarkoita vielä turvarajan ylittämistä pysyvästi.)

Käytännössä tämä tarkoittaa, että väliaikaista “ylilyöntiä” (overshoot) eli turvarajan ylittämistä ja paluuta sen alle pidetään liki vääjäämättömänä parhaassakin mahdollisessa tapauksessa (s. 33) – samalla kun raportti varoittaa ylilyönnin vakavista riskeistä (s. 53). Tämä taasen tarkoittaa, että hiilidioksidin talteenotto tai “negatiiviset päästöt” ovat välttämättömiä, koska vain niillä ylilyönnin “peruminen” (joka ei oikeasti ole perumista) on mahdollista. Hiilidioksidin talteenottoa pidetään välttämättömänä myös “residuaalisten” eli erityisen hankalasti vähennettävien päästöjen kumoamisessa (50) – ja pidemmällä tähtäimellä sitä tarvitaan hiilidioksidin pitoisuuden laskemiseksi turvallisemmalle tasolle. (Raportissa oli käytössä kuitenkin myös joitain “no overshoot” -skenaarioita, joita Glen Peters käy läpi Twitter-ketjussaan.)

Puolentoista asteen turvarajan ylittyminen on jo hyvin vaarallista, ja vielä vaarallisemmaksi maailma käy jokaisen asteen kymmenyksen ylittyessä. Alla olevassa kaaviossa kuvataan lämpenemistä eri skenaarioissa sekä havainnollistetaan asiaa eri vuosina syntyneillä sukupolvilla. 

Lähde ja laajennettu versio kaaviosta selityksineen: https://www.ipcc.ch/report/ar6/syr/figures/summary-for-policymakers/figure-spm-1

Useimmiten tällaisia kaavioita tarkastellessa unohtuu kuitenkin aivan olennainen kysymys: jatkuuko lämpeneminen vuoden 2100 jälkeen vai taittuuko se? Raportissa kuvattujen ennustettujen päästökäyrien nykyisellä kehitysuralla tämä nimittäin ei ole varmaa. Epävarmuusvälille mahtuu hyvin lämpenemisen jatkuminen vielä 2100 jälkeen. Nykykehityksellä siis ollaan vielä uralla, jossa pahimmatkin skenaariot ovat vielä mahdollisia – tosin vuoden 2100 jälkeen. Käännettä parempaan ei siis vielä ole tapahtunut eikä sitä tapahdu, ennen kuin päästökäyrät kääntyvät nopeaan laskuun.

Mitä tästä on seurannut ja seuraa?

“Ilmasto muuttuu kuten olemme odottaneet jo vuosikymmeniä, mutta ihmiset ja yhteiskuntamme ovat hauraampia kuin aiemmin ajattelimme…. Jo nyt havaitsemamme pienet [ilmaston] muutokset saavat valtavia muutoksia aikaan ympäri maailman.”
– Friederike Otto, yksi raportin “ydinkirjoittajista”

Sitaatti kuvaa hyvin ilmastotieteen varmuuksien ja epävarmuuksien suhdetta. Ennusteet siitä, millä tavalla ilmasto lämpenee, ovat seuranneet mallinnuksia suorastaan hämmästyttävän hyvin. Sen sijaan kielteiset vaikutukset ovat olleet jo tähän mennessä suurempia kuin osattiin odottaa. Maailma vastaa lämpenemiseen ärhäkämmin. Raportin mukaan lisääntyneet lämpöaallot ovat lisänneet kuolleisuutta ja terveysongelmia kaikilla maailman alueilla. Niin ikään veden ja ruoan epäpuhtauksiin tms. liittyvät sairaudet ovat lisääntyneet, ja ruoantuotannon kasvu on hidastunut jo puolen vuosisadan ajan – monien yhtäaikaisten ympäristöpaineiden vuoksi ruoan kokonaistuotanto voi jopa kääntyä laskuun (mutta tätä puhtaasti ilmastonäkökulmassa pysyttelevä raportti ei käsittele). Arvioiduista eläin- ja kasvilajeista jo puolet on alkanut siirtyä korkeammille leveysasteille tai korkeampaan maastoon, ja ilmastonmuutos on ajanut paikallisia sukupuuttoja. (s. 14–17)

Nämä ovat vain otteita raportin laajasta vaikutusten luettelosta. Yksittäisten vaikutusten luettelointi ei kuitenkaan anna mielekästä kokonaiskuvaa, etenkin kun luetteloa ryydittävät IPCC:lle tyypillisesti eriasteiset varmuuden asteen ilmaukset. Tämä antaa mahdollisuuden selittää julkisuudessa “harmaan sävyistä”. Mutta jos jo kahden asteen lämpenemisen myötä merkittävä osa maailman ihmisisistä joutuisi oloihin, jotka ovat asuinkelvottomia suurena osana vuodesta (s. 38), puhutaan maailmanhistoriallisesta mullistuksesta, jonka heijastusvaikutuksia ympäri maailman on vaikea kuvitellakaan. Ja tietenkin ilmastonmuutoksen eri seuraukset vaikuttavat toisiinsa ja muihin käynnissä oleviin ympäristökriiseihin tavoilla, joita luettelointi ei tavoita. IPCC:n raportit ovat kuitenkin tässä suhteessa lähtökohtaisen konservatiivisia, ja niiden käsittelytapa ei veny moisten sosio-ekologisten “faasimuutosten” käsittelyyn.

Tässä raportissa ilmaistaan myös selväsanaisesti, että merenpinnan nousu jatkuu vääjäämättä vuosisatojen tai -tuhansien ajan. Näin siis käy, vaikka ilmakehän lämpeneminen saataisiin pysähtymään, koska jäätiköt jatkavat sulamistaan ja koska lämpöä on varastoitunut meriin jo valtavasti. Ainoa keino estää merenpinnan nousua olisi saada ilmakehän hiilidioksidipitoisuuksia laskettua turvalliselle tasolle, mutta tämä olisi monumentaalinen sukupolvia kestävä urakka. Ennusteet eivät ole näin pitkillä aikaväleillä tarkkoja, mutta jopa 1,5°C “turvarajalla” merenpinta nousisi 2–3 metriä parin vuosituhannen aikana. Toisaalta 2 metrin merenpinnan nousua jo vuoteen 2100 mennessä ei voida sulkea pois, sillä jäätiköiden käyttäytymiseen liittyy paljon epävarmuuksia. Tästä kertoo hyvin tuore Guardianin uutisoima tutkimus. Niin ikään merten happamoituminen ja happipitoisuuden aleneminen jatkunevat parhaimmillaankin ainakin tämän vuosisadan. (s. 42–43) 

Raportissa nostetaan esiin myös, että monet ekosysteemit, alueet ja yhteiskuntien sektorit ovat jo joutuneet sopeutumiskykynsä rajoille. Joissain tapauksissa sopeutumisella on “kovia” rajoja, eli sopeutuminen ei ole enää mahdollista (esim. korallien katoaminen lienee varmaa), toisissa tapauksissa rajat ovat “pehmeitä” eli sopeutumiseen vaikuttavat sosio-ekonomiset tai teknologiset tekijät (s. 28, 44). Jälkimmäisiä rajoja olisi siis mahdollista muuttaa, edellisiä ei – tämä koskee etenkin monia haavoittuvimpia ekosysteemejä, jotka kohtaavat sopeutumiskyvyn rajat todellakin jo alle 1,5°C lämpenemisen.

Mitä on tehtävä?

Lämpenemisen pysäyttäminen mille tahansa tasolle vaatii nettonollapäästöjä eli sitä, että ilmakehän kasvihuonekaasujen pitoisuudet lakkaavat kasvamasta. Mitä korkeammalle lämpeneminen pysäytetään, sitä suurempia ovat ekologiset ja yhteiskunnalliset vaikutukset ja sitä isompi on riski, että lämpenemistä ruokkivia takaisinkytkentöjä käynnistyy. Tähän perustuu siis ajatus 1,5°C “turvarajasta” – se on mittatikku sille, mistä lähtien seuraukset alkavat muuttua entistäkin vakavammiksi, asteen kymmenys kymmenykseltä.

Käytännössä jos turvarajassa yritettäisiin pysyä, päästöjen huippu tulisi saavuttaa globaalisti viimeistään 2025 ja nettonolla 2050-luvun alkupuolella. (Kevin Anderson kritisoi näitä raportin lukuja liian löyhiksi.) Vauraimmilla mailla nettonolla tulisi saavuttaa huomattavasti aiemmin. Raportti muistuttaakin, että maailman kotitalouksista 10% saastuttavinta saa aikaan 34–45% kulutusperäisistä päästöistä, kun taas vähiten saastuttava 50% kotitalouksista saa aikaan vain 13–15% (s. 10). António Guterres tiivisti sanoman raportin ilmestyttyä niin, että kehittyneiden vauraiden maiden olisi päästävä nettonollaan vuonna 2040, muiden 2050 mennessä. Tosin Guardianin artikkelissa hän ilmaisi asian niin, että “nousevien talouksien” olisi päästävä nettonollaan niin lähellä vuotta 2050 kuin mahdollista. Sävyeroja ehkä: kiristäminen nykyisistä tavoitteista (Kiina 2060, Intia 2070) olisi melkoinen muutos – puhumattakaan tavoitteissa pysymisestä.

Nettonollatavoite koskee kuitenkin kaikkia kasvihuonekaasuja, joten hiilidioksidin kohdalla nettonegatiiviseen olisi tähdättävä jo aiemmin – muiden kasvihuonekaasujen päästöjen eliminoiminen on vaikeampaa, ja hiilidioksidi vaikuttaa ilmakehässä pidempään. 

Tätäkin raporttia on kritisoitu siitä, että fossiilisia ei juuri mainita. Toisaalta Kaisa Kosonen totesi Inside Climate Newsin jutussa, että raportin lukujen joukosta voidaan lukea fossiilisten käytön hurjat vähennystarpeet vuoteen 2050 mennessä: kivihiili 100%, öljy 90% ja maakaasu 85% – jos ilmastonmuutoksen turvarajoissa haluttaisiin siis pysyä. World Resources Institute esittää pienemmät luvut, mutta niihin onkin laskettu mukaan oletuksia hiilen talteenotosta ja varastoinnista (CCS). Guterres esitti asian niin, että kivihiilen käytön tulisi loppua kehittyneissä maissa 2030 mennessä ja muualla 2040 – eikä uusia fossiilisten polttoaineiden ekstraktion lupia tulisi enää myöntää.

Hiilen talteenotto ja varastointi (CCS) jää raportissa edelleen takaportiksi fossiilisten polttoaineiden käytölle. Hiilen teknologisen talteenoton rooli ei siis jää vain yllä mainittujen “residuaalisten” päästöjen hoitamiseen tai hiilidioksidin pitoisuuksien laskemiseen pitkällä aikavälillä. CCS kuitenkin asetetaan mittasuhteisiinsa, kuten oheisesta kuviosta näkyy:

Kaaviossa esitetään erilaisia päästövähennysten keinoja vuoteen 2030 mennessä. Pylväiden koot kertovat päästövähennysten potentiaalista, värikartalla taas kuvataan vähennysten kustannuksia verrattuna nykymenon jatkamiseen – sininen väri kuvastaa sitä, että päästövähennystoimet kannattaisi tehdä puhtaasti taloudellisestakin syystä. 

Kaaviosta ei voi lukea eri keinojen absoluuttista prioriteettijärjestystä pidemmällä aikavälillä. Vuoteen 2030 mennessä halvimmilla ja tehokkaimmilla keinoilla voitaisiin leikata parhaimmillaan jopa puolet päästöistä. Mutta tämän jälkeen tietysti “alimmilla oksilla roikkuvat hedelmät” olisi poimittu, ja jouduttaisiin tekemään paljon muuta vaikeampaakin – koska nettonolla on pakko saavuttaa. Juuri tämä korostaa BIOS-tutkimusyksikön peräänkuuluttaman suunnitelmallisuuden tarvetta – on varmistettava, että päästöjen vähentämisen polulla voidaan pysyä eikä alkuvaiheen toimilla luoda esteitä myöhemmille vaiheille (esimerkiksi lukitsemalla paikoilleen fossiili-CSS- tai bioenergia-CCS-polkuja). 

Kaavio antaa kuitenkin hyvän kuvan siitä, mihin voimavaroja ja huomiota tulisi suunnata eniten alkuvaiheessa: yhä edullisemmaksi käyvään uusiutuvaan energiaan, metaanipäästöjen rajoittamiseen, ekosysteemien tuhon hillitsemiseen, metsittämiseen, hiilensidontaan maataloudessa sekä moniin tehokkuustoimiin, jotka ovat ylipäätään järkeviä. Fossiilisten ja CCS:n yhdistelmälle ei paljoa painoa anneta, ei myöskään BECCSille eli bioenergian ja CCS:n yhdistelmälle, jonka kustannukset katsotaan suhteettoman korkeiksi.

Lisäksi raportissa todetaan, että kysyntää vähentävillä toimilla ja erilaisilla säästeliäämmän loppukäytön muodoilla päästöjä voitaisiin vähentää vuoteen 2050 mennessä jopa 40–70% (s. 68). 

Tämä on olennaista etenkin siksi, että raportin mukaan äärimmäisen köyhyyden ja energiaköyhyyden lopettaminen sekä kestävän kehityksen päämäärien mukaisen säällisen elintason takaaminen kaikille voidaan saavuttaa ilman merkittävää globaalien päästöjen nousua (s. 67). Maailman köyhimpien ja haavoittuvaisimpien tukeminen ei siten ole este onnistuneille ilmastotoimille, kuten taannoisessa BIOS-blogitekstissäkin todettiin. Maailman köyhimpien päästöjen lähtötaso on niin kertakaikkisen alhainen, että elämän perusasioiden turvaamisen “päästöhinta” on pieni verrattuna siihen, millaisia päästövähennyksiä on saatavissa aikaan kaikkialla muualla maailmassa – etenkin jos kysyntää vähentävän ja säästeliäämmän kehitykset mahdollisuudet otetaan tosissaan. 

Tämä kuitenkin vaatii ilmastorahoituksen ja ylipäätään kehitysyhteistyön voimallista kasvua, globaalin solidaarisuuden aivan uudenlaista nousua. Yhden laskutoimituksen aiheesta tarjosi Adam Tooze huhtikuisessa kirjoituksessaan. Historiallisen sotilas-teollisen kompleksin sijaan tarvittaisiin “kestävän kehityksen kompleksia”.

Raportti korostaa lopulta yllättävän vahvasanaisesti, miten “tasa-arvoa, ilmasto-oikeudenmukaisuutta, sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja inklusiivisuutta” ensi sijalle laittavat toimet johtavat kestävämpiin lopputuloksiin ja tukevat “transformatiivista muutosta” yhteiskunnissa. Se myös muistuttaa, miten eriarvoisuus ja monenlaiset marginalisoinnin muodot lisäävät ihmisten ja ihmisryhmien haavoittuvuutta. (s. 66) Toisaalta oikeudenmukaisuuden ja tasavertaisuuden todetaan korottavan ilmastotoimien houkuttavuutta ja kunnianhimoa. Kritiikissään Kevin Anderson toteaa, että globaalin eriarvoisuuden ja oikeudenmukaisuuden kysymykset hautautuvat globaalien tavoitteiden alle. Mutta raportin vastaanoton moniäänisyys osoittaa, että radikaalin transformatiivinen ja oikeudenmukaisuutta peräävä sanoma on sieltä hyvin luettavissa. Kriittinen kysymys on, ketkä kaikki raportin ääntä pääsevät tulkitsemaan ja millaisen tilan he politiikassa saavat. 

Ville Lähde

Viite

1 Esimerkiksi vuonna 2017 New York Timesissa ilmestynyt David Wallace-Wellsin artikkeli “The Uninhabitable Earth” nousi saman tien todennäköisesti historian luetuimmaksi ilmastonmuutosta käsitteleväksi lehtijutuksi. Ruodin artikkelin ympärillä käytyjä kiistoja täällä.

Lisälukemistoa:

https://www.carbonbrief.org/qa-ipcc-wraps-up-its-most-in-depth-assessment-of-climate-change/

https://climateanalytics.org/blog/2023/peak-emissions-before-2025-key-messages-from-the-ipccs-synthesis-report/

https://climatenetwork.org/2023/03/20/ipcc-synthesis-report-civil-society-reacts/

https://insideclimatenews.org/news/20032023/ipcc-report-ar6-climate-change/

https://www.wri.org/insights/2023-ipcc-ar6-synthesis-report-climate-change-findings

https://www.sciencemediacentre.org/expert-reaction-to-the-ar6-synthesis-report-as-published-by-the-ipcc/

https://www.theguardian.com/environment/2023/mar/20/humanity-at-climate-crossroads-highway-to-hell-or-a-livable-future

Oliver Gedenin ketjussa käydään läpi graafeja ja selitetään pääkohtia: https://twitter.com/Oliver_Geden/status/1637801348514062337 

Samoin Katherine Hayhoe: https://twitter.com/KHayhoe/status/1637875896433385481

Tejal Kanitkar käsittelee IPCC:n raporttien hyväksymisprosessia ja tieteellisten vs. poliittisten toimijoiden suhteesta käytyä keskustelua kiinnostavasti:
https://twitter.com/KanitkarT/status/1639363919146803214

Glen Petersin ketju puolestaan korostaa päästövähennysten huomattavasti suurempaa merkitystä verrattuna hiilidioksidin talteenottoon:
https://twitter.com/Peters_Glen/status/1645686618836041729