Rauman sellutehdas. Kuva: Wikimedia Commons

Luvitus on tärkeimpiä oikeudellisia keinoja hallita yksityisten teollisten hankkeiden ympäristövaikutuksia. Ympäristölupaa on haettava, jos yksityisen toimijan toiminnan harjoittamisesta aiheutuu ympäristön pilaantumisen riskiä. Ennen luvan myöntämistä, suunnitteluvaiheessa, teollisen tai muun lupaa vaativan hankkeen ympäristövaikutuksia arvioidaan ympäristövaikutusten arviointimenettelyssä. Lupaharkinnassa huomioon otettava ympäristölainsäädännöllinen kehys velvoittaa ympäristölupaviranomaisia varmistamaan, ettei suunniteltu teollinen toiminta johda laissa kiellettyyn ympäristön saastumiseen tai sen riskiin. 

Paikallisia ympäristövaikutuksia, joita luvissa arvioidaan, ovat erityisesti tehtaan aiheuttamat päästöt vesistöön, maaperään ja ilmaan (pois lukien kasvihuonekaasut, joita säännellään päästökaupan keinoin). Päästökuorman perusteella arvioidaan myös tehtaan tai tehdaskompleksin vaikutuksia ekosysteemeihin sekä suojeltuihin luontotyyppeihin ja lajeihin. Ympäristölupaprosessit ovat myös olennainen osa teollisten teknologioiden luvittamista ja kokonaisuudessaan olennainen suojatoimi sen varmistamiseksi, että toiminnan kielteiset ympäristövaikutukset estetään tai minimoidaan.  Ympäristölupaprosesseissa ei ole tarkoitus arvioida suunnitellun teollisuuslaitoksen laajempia kestävyysvaikutuksia, vaan niissä keskitytään ennen kaikkea paikallisiin ympäristövaikutuksiin. Akkutehtaan kohdalla ei arvioida sen tulevia vaikutuksia yhteiskunnan sähköistymiseen, eikä biotaloustehtaan kohdalla arvioida sen vaikutuksia maankäyttösektoriin metsänhakkuiden muodossa. 

Ympäristövaikutusten arviointi perustuu usein luonnontieteellisiin mallinnuksiin hankkeen mahdollisista vaikutuksista, ja sen tarkoituksena on varmistaa, että suunnitellun toiminnan vaikutukset ympäristöön selvitetään riittävän perusteellisesti. Tämä on erityisen tärkeää silloin, kun hankkeen odotetaan aiheuttavan merkittäviä haitallisia ympäristövaikutuksia, esimerkiksi vesistön tilan heikkenemistä, maaperän pilaantumista tai vaikutuksia Natura 2000 -alueisiin ja muihin luonnonsuojelulailla suojattuihin ympäristöarvoihin.

Kunnianhimoiset ilmastotavoitteet ovat kuitenkin luoneet jännitteen paikallista ympäristöä suojelevien lupaprosessien ja niiden ilmastoteknologioiden skaalaamisen välille, joiden ympäristövaikutuksia ei laajasti tunneta. Suomessa vihreän siirtymän kannalta tärkeät investointihankkeet voivat pyytää etusijamenettelyä yleensä pitkäksi venyvien lupaprosessien vauhdittamiseksi, minkä lisäksi uusiutuvan energian tuotantolaitosten lupamenettelyä on tehostettu. (Ympäristöluvat ja ympäristönsuojelun valvonta – Ympäristöministeriö) Hiilineutraaliin teollisuuteen tähtäävää nettonollateknologian käyttöönottoa edistävät hankkeet nauttivat vastaisuudessa helpotetuista lupaprosesseista myös Euroopan unionin ilmastotavoitteiden ja Ukrainan sodan kirvoittaman RePowerEU-suunnitelman ja Vihreän kehityksen teollisuusohjelman mukaisesti.

Euroopan komission tuoreet lupaprosesseja sujuvoittavat säädösesitykset

Euroopan komissio on ottanut nettonollateollisuuteen tähtäävässä säädösesityksessään tavoitteeksi, että strategisten nettonollateknologioiden valmistushankkeiden ympäristölupamenettelyt olisivat ennakoitavia ja nopeita, joten niissä olisi hyödynnettävä kaikki mahdollisuudet yksinkertaistaa vaadittuja arviointeja ja luvan saantia. Tämä tulisi tehdä heikentämättä ympäristönsuojelun tasoa EU:ssa. EU-komission mukaan strategisia nettonollateknologioita ovat aurinkosähkö- ja aurinkolämpötekniikat, maatuulivoiman ja merituulivoiman teknologiat, akku- ja varastointiteknologiat, lämpöpumput ja maalämpötekniikat, elektrolyyserit ja polttokennot, kestävät biokaasu- ja biometaaniteknologiat, hiilidioksidin talteenotto- ja varastointiteknologiat sekä sähköverkkoteknologiat. (Nettonollateollisuutta koskeva säädösesitys, Annex) Säädöksen tavoitteena on varmistaa, että liitteessä lueteltujen strategisten nettonollateknologioiden valmistuskapasiteetti unionissa on vuoteen 2030 mennessä täysin tai likipitäen saavuttanut vertailuarvon, joka on vähintään 40 prosenttia vuodeksi 2030 asetettujen unionin ilmasto- ja energiatavoitteiden saavuttamiseksi tarvittavien vastaavien teknologioiden vuotuisista käyttöönottotarpeista sekä turvata EU:n sisämarkkinoille saatettujen nettonollateknologioiden vapaa liikkuvuus. (Nettonollateollisuutta koskeva säädösesitys, art. 1(2))

EU-komissio näkee teollisuuden nettonollasäädöksen perusteella strategisten nettonollateknologioiden valmistusta edistävien hankkeiden palvelevan merkittävällä tavalla yleistä etua, joten uusissa lupa-asioissa voitaisiin ehdotetun säädöksen mukaan soveltaa yksinkertaistettua arviointia. Tämä tarkoittaa harkittujen poikkeuksien myöntämistä tietyistä EU:n ympäristölainsäädännön pykälistä sekä lintu- ja luontodirektiivin poikkeussääntöjen soveltumisalan tarkentamista. Komission säädösehdotuksen mukaan tilanteessa, jossa vesipuitedirektiivin ja/tai lintu- ja luontodirektiivien poikkeuspykälien ehdot täyttyvät, vastuullinen lupaviranomainen voi päättää, että strategisen nettonollahankkeen tuoma julkinen etu menee luonnon ja ympäristönsuojeluun liittyvien julkisten etujen edelle ja että sen vuoksi hanke voidaan hyväksyä. (Nettonollateollisuutta koskeva säädösesitys, johdanto, kohta 51 ja art. 13(4)) 

Huolimatta tavoitteesta olla heikentämättä ympäristönsuojelun tasoa, EU-komissio suunnittelee siis eri ympäristödirektiivien poikkeussäännösten aktiivista käyttöönottoa ja niiden soveltumisen uudelleen arviointia, lisäämällä nettonollateknologiat “yleisen edun” määritelmään. (Nettonollateollisuutta koskeva säädösesitys, art. 12(3))  Esimerkiksi poikkeaminen luontodirektiivin mukaisista luontotyyppien ja Natura 2000-verkostoon kuuluvien luontoarvojen suojelusta vaatii erittäin tärkeän ja pakottavan yleisen edun olemassaoloa, ilman vaihtoehtoisen ratkaisun mahdollisuutta. (Luontodirektiivi, art. 6(4)), implementoitu Suomen luonnonsuojelulakiin 39§ ja 66§). Komission säädösesityksen nojalla nettonollateknologian valmistaminen teollisuushankkeessa nähdään tälläisen “pakottavan yleisen edun” käsillä oloa puoltavaksi perusteeksi lupaharkinnassa, mikä edesauttaa luvan saantia, luonnonsuojelunormien sitä estämättä.

Koska komission esitys ei tee eroa eri nettonollateknologioiden välillä niiden skaalautuvuuden ja kehitysasteen osalta, ei se tältä osin välttämättä ohjaa jäsenvaltioiden investointipäätöksiä teollisten teknologioiden osalta suuntaan, joka voisi turvata nopean siirtymän kohti puhtaan energian tuotantoa ja yhteiskuntien sähköistymistä. Talteenotossa savukaasuista (CC) on merkittävä ero siinä, syntyvätkö savukaasut biomassojen (BECC) vai fossiilisten polttoaineiden poltossa tai muissa teollisuusprosesseissa. Toinen keskeinen ero hiilen talteenottoteknologioiden välillä on se, pyritäänkö talteenotettu hiili varastoimaan pitkäaikaisesti (CCS) vai palauttamaan kiertoon todennäköisesti lyhytikäisissä tuotteissa (CCU). Hiilen talteenotto voi siis päätyä jatkamaan fossiilisten polttoaineiden käyttöä. Se voi myös luoda polkuriippuvuutta, joka vaikeuttaa siirtymää nettonollasta kohti nettonegatiivisuutta. Tätä problematiikkaa käsiteltiin aiemmassa BIOS-kirjoituksessa.

Kun uusiutuvien energianlähteiden varaan rakentuva sähköistyminen ja ilmastonmuutoksen torjunta etenevät, metallien ja mineraalien kysyntä kasvaa nopeasti tehden kriittisten raaka-aineiden sääntelystä tärkeää. Kriittisten raaka-aineiden lisääntyvä tarve luo painetta niiden louhinnan, jalostuksen ja kierrättämisen lisäämiseen EU-alueella, mihin EU on reagoinut kriittisiä raaka-aineita koskevalla säädöksellä, jolla pyritään turvaamaan kriittisten raaka-aineiden monipuolinen, kohtuuhintainen ja kestävä saanti EU:ssa ja täten vähentämään riippuvuutta Euroopan unionin ulkopuolisista maista. Komission säädösesityksen mukaan enintään 65 prosenttia kunkin strategisen raaka-aineen vuotuisesta kulutuksesta unionissa missä tahansa asiaankuuluvassa jalostusvaiheessa saa olla peräisin yhdestä ainoasta EU:n ulkopuolisesta maasta.  

Unionin vuonna 2020 päivitetty kriittisten raaka-aineiden luettelo osoittaa, että sähköajoneuvojen akkuihin ja energian varastointiin EU tarvitsisi jopa 18 kertaa enemmän litiumia ja viisi kertaa enemmän kobolttia vuoteen 2030 mennessä sekä melkein 60 kertaa enemmän litiumia ja 15 kertaa enemmän kobolttia vuoteen 2050 mennessä. Harvinaisten maametallien – joita käytetään esimerkiksi sähköajoneuvoissa, digitaalisissa teknologioissa tai tuuligeneraattoreissa – kysyntä voisi kasvaa kymmenkertaiseksi vuoteen 2050 mennessä. (Mineral Resource Governance in the 21st Century and a sustainable European Union | SpringerLink) Komissio onkin esittänyt kriittisten raaka-aineiden hankintaa koskevassa säädöksessään hankintaan liittyvien lupa-prosessien sujuvoittamista. (Nettonollateollisuutta koskeva säädösesitys, luku 2)

Erityisesti kriittisten raaka-aineiden louhinta ja jalostus ovat potentiaalisia ympäristöä ja ihmisten terveyttä vaarantavia toimia, joita pyritään hallitsemaan luvituksen keinoin. Komissio kuitenkin toteaa säädösehdotuksessaan, että tavoitteena on korkean ympäristönsuojelun tason varmistaminen kriittisten raaka-aineiden kierrätettävyyttä ja kestävyyttä parantamalla. (Kriittisten raaka-aineiden hankintaa koskeva säädösesitys, art. 1(2)d) Lisäksi nopeutettuun lupaprosessiin oikeutetuilta hankkeilta vaaditaan julkisen edun mukaisuutta sekä julkisen terveyden ja turvallisuuden edistämistä, minkä nähdään toteutuvan luontodirektiivin, vesipuitedirektiivin ja lintudirektiivin poikkeussäännöksien ehtoja seuraamalla. (Kriittisten raaka-aineiden hakintaa koskeva säädösesitys, art. 7(2).) Ympäristön ja terveyden suojelu on siis pyritty huomioimaan osana raaka-aineiden hankintaa koskevaa sujuvoitettua luvitusta.  Kuitenkin vasta käytäntö näyttää, toteutuvatko säädösehdotuksen tavoitteet. 

Kuten todettu, ympäristölupaviranomaisen tai edes tuomioistuimen työnkuvaan ei kuulu arvioida teollisuushankkeiden ilmastohyötyjä suhteessa paikallisiin ympäristövaikutuksiin vaan keskittyä nimenomaisesti jälkimmäiseen. Näin ilmastonmuutoksen torjuntaan tarvittavien teollisuushankkeiden luvittamisen sujuvoittaminen voidaan nähdä ylätason ohjauksena kohti haluttua tasapainoa (trade-off) ilmastotavoitteiden ja paikallisen ympäristönsuojelun välillä.  

Uudet teknologiat aiheuttavat uusia riskejä paikalliselle ympäristölle teollisuuden sijaintipaikassa, mutta tämä riski tulee suhteuttaa fossiilitalouden jatkumisesta aiheutuvaan riskiin, joka on joka tapauksessa suurempi ympäristön tilan heikkenemisen kannalta. Tieteellisen epävarmuuden olemassaolo ei saa siis johtaa täyteen toimettomuuten teollisuuden vihreää siirtymää rakennettaessa, vaan teknologioiden kehittämiseen ja testaamiseen on investointava niiden skaalautuvuuden mahdollistamiseksi.  Uusien teollisuuden teknologioiden ja fossiilitalouden aiheuttamia ympäristöriskejä on kuitenkin vaikea verrata, sillä jälkimmäisen ympäristövaikutukset tunnetaan laajalti, mutta uusien teknologioiden kohdalla epävarmuus ympäristövaikutuksista on laajaa. Poikkeuksia vihreään teollisuuden murrokseen tähtäävien teollisten teknologioiden valmistuksen kohdalla on kuitenkin vaikeaa perustella ilman samanaikaista aktiivista fossilitalouden alasajoa.

Suomen hallitusohjelman skenaario teollisten investointien vauhdittamiseksi

Suomen nykyisen hallituksen ympäristölupien sujuvoittamis- ja keventämishankkeen perimmäisenä tarkoituksena on lisätä teollisia investointeja Suomeen, sillä investointien on nähty estyvän pitkien lupaprosessien seurauksena. Eri lupaprosessien ”yhden luukun” hallinnollisen keskittämisen (one-stop shop) lisäksi hallitusohjelman tavoitteena on lakisääteisen ja sitovan aikarajan asettaminen investointeja edellyttäville kaavoitus-, rakennus-, ympäristö- ja vesilupaprosesseille, jonka ylittyessä viranomaiset ovat velvollisia alentamaan toiminnanharjoittajan palvelumaksuja. Tavoitteena on, että lupakäsittelyjä yhdistämällä hakemus johtaa lähtökohtaisesti yhteen viranomaispäätökseen ja valitusmahdollisuuteen. Hallitusohjelmassa ei siis kategorisoida hankkeita, joiden osalta luvitusta sujuvoitetaan, vaan sujuvoittaminen näyttää kohdistuvan teollisuuden luvitusprosesseihin kauttaaltaan. Ilmastotavoitteiden osalta kuitenkin väläytetään painopisteenä päästöjä vähentävien ja hiiltä talteen ottavien ratkaisujen kehitys, jopa siinä määrin, että Suomella olisi mahdollisuuksia hiilidioksidin talteenoton ja hyödyntämisen edelläkävijäksi. 

Hallitusohjelman mukaan vesipuitedirektiivin mahdollistamat kansalliset joustot otetaan käyttöön ja vesienhoitosuunnitelmia tarkastellaan, lisäksi hallitus arvioi varovaisuusperiaatetta sekä sen tulkinnan vaikutuksia lupaehtoihin ja lupien hyväksymiseen. Vesipuitedirektiivin ja varovaisuusperiaatteen nykyistä tulkintaa ilmentää korkeimman hallinto-oikeuden merkittävä Finnpulp-tapaus. Suuren biotuotantolaitoksen luvan saanti estyi vesipuitedirektiivin tiukan tulkinnan seurauksena, jossa varovaisuusperiaatteella oli oma roolinsa. Varovaisuusperiaate soveltuu erityisesti tilanteisiin, joissa tieteelliset näytöt ovat epäselviä tai asiantuntijoiden keskuudessa kiisteltyjä, ja alustava ja objektiivinen tieteellinen riskinarviointi herättää perusteltua huolta siitä, että aine, tuotantoprosessi tai tuote voi muodostaa lailla kielletyn uhan ihmisten terveydelle tai ympäristölle. Varovaisuusperiaate, ympäristölakien tulkinnan ohjaajana, kehottaa meitä pysähtymään ja arvioimaan ennen kuin syöksymme luvittamaan innovatiivisia teollisuushankkeita, jotka saattavat aiheuttaa lailla kiellettyjä ympäristövaikutuksia. Tällainen kehotus ei kuitenkaan sovi yhteen sääntelyn joustavuutta suosivan politiikan kanssa, eikä se ole sopusoinnussa yritysten odotusten kanssa talousympäristössä, jossa kilpailu kovenee, lama kolkuttaa ovella, eikä riittävän selkeää sääntely-ympäristöä tai tukipolitiikkaa (vihreän siirtymän) teollisten investointien mahdollistamiseksi ole saatavilla. 

Hallitusohjelmassa suunnitellulla vesipuitedirektiivin joustojen käyttöönotolla ja varovaisuusperiaatteen tulkinnan tarkastelemisella pyritään vähentämään Finnpulp Oy:n kaltaisille toiminnanharjoittajille koituvaa epävarmaa tilannetta, jossa investointi voi estyä paikallisten ympäristövaikutusten vuoksi. Hallitusohjelman tavoitteena on siis vähentää ”epävarmuuksia” uusien lupien lupaharkinnassa sekä viranomaisten ja tuomioistuinten tulkintakäytänteissä. Varovaisuusperiaate, oikeudellisena tulkinta- ja ratkaisuperiaatteena, ohjaa lupaviranomaisten ja tuomioistuinten tulkintaa tieteellisesti epävarmoissa tilanteissa ympäristön hyväksi niin, että mitä vaarallisemmasta seurauksesta epäillään olevan kysymys, sitä varmemmin periaate ohjaa kohti luvan myöntämisen estymistä. Hallitusohjelmassa “epävarmuus” ei suinkaan viittaa epävarmuuteen hankkeen tulevista ympäristövaikutuksista, jota ympäristöviranomaiset ja valituksen seurauksena hallinto-oikeus tutkivat lupaharkinnassa. Hallituksen kontekstissa ”epävarmuus” viittaa  toiminnanharjoittajan ottamaan riskiin siitä, ettei suunnitellulle hankkeelle saadakaan lupaa, jolloin investointi estyy. Kyseisen “epävarmuuden” vähentämiseen tähtää myös hallitusohjelmassa mainittu lainsäädännön “selkiyttäminen” niin, että myös toiminnanharjoittajan vapaaehtoiset kompensaatiotoimet voivat puoltaa luvan myöntämistä lupaharkinnassa.

Hallituksen suunnittelema vesipuitedirektiivin tulkinnan joustavuuden lisääminen olisi Euroopan unionin tuomioistuimen Weser-ratkaisun vastaista, mutta eri lakien tulkinnan kehittäminen ei ole hallituksen käsissä, vaan määrittyy tuomioistuinten tulkintakäytännössä. Weser-ratkaisu osoittaa, että vesipuitedirektiivin ympäristötavoitteet sitovat jäsenvaltioiden lupaharkintaa, ja Suomen korkeimman hallinto-oikeuden Finnpulp-ratkaisu seuraa Weser-ratkaisua. Kaikkien jäsenvaltioiden laintulkinnan – viranomaisissa ja tuomioistuimissa – täytyy olla linjassa EU-tuomioistuimen tulkinnan kanssa EU-oikeuden etusijaperiaatteen mukaisesti, joten joustavuuden lisääminen ohi EU-tuomioistuimen tulkinnan ei ole EU-oikeuden rajoissa mahdollista. Kyseiseen vesipuitedirektiivin tulkintakäytännön kehitykseen liittyen, syksyllä 2023 valmistui ympäristöministeriön asettaman työryhmän mietintö hallituksen esitykseksi eduskunnalle vesienhoidon ja merenhoidon järjestämisestä annetun lain, ympäristönsuojelulain ja vesilain muuttamisesta. Lakeja täytyy muuttaa vastaamaan EU-tuomioistuimen tulkintakäytännössä kehittynyttä vesipuitedirektiivin tulkintaa, joka on vesienhoidon ympäristötavoitteiden ja vesien tilan heikentämiskiellon osalta velvoittavampi, kuin mihin kyseisten suomalaisten lakien nykyinen sanamuoto ohjaa. Jos päinvaistoin vesipuitedirektiivin vaatimuksia heikennettäisiin joustavoittamalla lakien sanamuotoja erilaisten tulkintojen mahdollistamiseksi, olisi tällainen käytäntö mitä todennäköisimmin EU-oikeuden vastaista. 

Epävarmuuden huomioiva varovaisuusperiaate tulkittuna yhdessä vesienhoitonormien kanssa, ohjaa uuden teollisuuden sijoitusvalintoja paikallisen ympäristön kannalta parempaan suuntaan, siten ettei pilaantumisvaarassa olevalle alueelle rakenneta uutta teollisuutta, kun ympäristöriskit ovat merkittäviä. Esimerkiksi BASF Battery Materials Finland Oy ei saanut lupaa rakentaa akkumateriaalitehdastaan Kokemäelle, sillä tehdasalue olisi sijainnut pääosin Järilänvuoren 1-luokan pohjavesialueella. Suurimmat esteet luvan myöntämiselle liittyivät pohjaveden saastumiseen ja ympäristöriskien aiheuttamiseen suunnitellusta sulfaattipitoisen jäteveden purkamisesta Kokemäenjoen vesistöön. Vaikka BASF Oy väitti riskin olevan vähäinen, korkein hallinto-oikeus katsoi todistusaineiston riittämättömäksi. Samainen akkumateriaalitehdas on kuitenkin saanut luvan Harjavallalle kattavien lisäselvitysten ja paremman sijaintivallinnan ansiosta. Lupaprosessit voisivat olla huomattavasti sujuvampia, jos teollisuuslaitosten sijoittamisen ohjaus ei jäisi viimesijaisimman tahon eli korkeimman hallinto-oikeuden ratkaistavaksi, vaan toiminnanharjoittajalla olisi käytössään tietoa ja keinoja, joiden avulla paikantaa optimaalinen sijaintipaikka ennen lupaprosessin aloittamista. 

Vanhat ja uudet luvat kestävyysmurroksessa

Vanhojen ja uusien lupien epätasa-arvo-ongelma juontaa juurensa syvälle historiaan ja liittyy lain taannehtivan vaikutuksen kieltoon. Ennen 1970-lukua ympäristönormeja ei nykyisessä muodossaan ollut, ja ympäristönsuojelulain alkutaipaleella luvan saamisen ehdot olivat lievemmät. Voimassa oleva oikeudellinen kehys suojaa olemassa olevia ympäristölupia ja tarjoaa vain rajoitetusti kannustimia nykyiselle saastuttavalle (fossiili)teollisuudelle investoida toimintansa kehittämiseen teollisuuden vihreän siirtymän edistämiseksi. Koska oikeudellisia keinoja kaikkien ympäristölupien väliseen suhteuttamiseen ei ole, ympäristölupaa ensimmäistä kertaa hakevan on täytettävä tiukemmat vaatimukset nykyisen ympäristösääntelyn puitteissa. Kestävyysmurroksen kontekstissa onkin tarpeen tarkastella uudelleen nykyistä oikeudellista kehystä ja tutkia tapoja kannustaa ja tukea vihreän siirtymän kannalta olennaisia investointeja samalla varmistaen, että nykyiset teollisuuslaitokset jatkavat toimintansa ympäristövaikutusten tehokasta vähentämistä. 

Nykyiset, asteittain tiukentuneet, päästönormit eivät suoraan velvoita päivittämään lainsuojaa nauttivia lupia, mikä voidaan nähdä vanhojen laitosten kilpailueduksi, sillä ympäristönsuojelusta seuraa aina myös kustannuksia. Toiseksi, vanhat laitokset saattavat olla jo aiheuttaneet esimerkiksi vesistön tilan huononemisen, ja uusissa lupahakemuksissa on otettava huomioon myös vesistöjen kokonaiskuormitus. Uuden tehtaan on täytettävä niin tiukat päästövaatimukset, ettei se aiheuta riskiä vesistön heikentymisestä vesipuitedirektiivin vastaisesti. Kolmanneksi, jos luvanvarainen laitos muuttaa toimintaansa merkittävästi (esimerkiksi ottamalla käyttöön parempaa teknologiaa), lupaa on ympäristönsuojelulain nojalla arvioitava uudelleen viranomaisessa. (Ympäristönsuojelulaki, 29§)

Vanhojen lupien ja ilman lupaa toimivien bensa-asemien luvan tarpeen uudelleen arviointi toiminnan olennaisen muutoksen johdosta on aiheuttanut lupien menettämisen pohjavesialueilla, sillä sijoitusalueiden maaperä- ja pohjavesiolosuhteissa ei voitu tehokkaasti ehkäistä bensa-aseman aiheuttamaa pohjaveden pilaantumisen vaaraa. (KHO:2010:28, KHO:2011:37, KHO:2015:45, KHO:2020:13) Vuonna 2021 vanha bensa-asema sai kuitenkin jatkaa toimintaansa, sillä pohjaveden hyvä sijainti maaperässä jakeluaseman alueella, virheettömästi toteutetut tekniset ja rakenteelliset suojausratkaisut, päästöjen havainnointijärjestelmät, sekä asianmukaiset onnettomuuksien torjuntasuunnitelmat, yhdessä korkeimman hallinto-oikeuden lupaehtoihin tekemien muutosten kanssa, vakuuttivat korkeimman hallinto-oikeuden siitä, että toiminnasta aiheutuva pohjaveden pilaantumisriski oli selvitetty riittävän tarkasti ja pysyi erittäin pienellä tasolla.  (KHO:2021:34) 

Toiminnan olennainen muuttaminen saattaa siis johtaa luvan epäämisen, jos luvan uudelleenarvioinnissa tulee esiin lailla kiellettyjä vaikutuksia ihmisten terveydelle ja/tai ympäristölle, joita ei olla aiemmin arvioitu tai ne on arvioitu puutteellisesti suhteessa nykyiseen normistoon. Toiminnanharjoittajalla ei siis ole tarvittavia kannustimia kehittää toimintaansa, kun laitos on niin vanha, ettei lupaa alun perin vaadittu tai se myönnettiin löyhemmin ehdoin kuin nykyiset ympäristönormit edellyttävät ja jos epäillään uuden ympäristövaikutusten arvioinnin vievän luvan kokonaan tai tiukentavan lupaehtoja kohtuuttomasti. Kannustimien puutetta edustaa myös vesipuitedirektiivin poikkeussäännös, joka koskee vain uusia hankkeita. Vesienhoidon ympäristötavoitteista voidaan rajoitetuin edellytyksin poiketa yleisen edun kannalta tärkeän, uuden merkittävän hankkeen toteuttamiseksi, lieventämällä vesimuodostumakohtaisia ympäristötavoitteita tai pidentämällä tavoitteiden saavuttamisen määräaikoja. (Vesipuitedirektiivi, art. 4 (4–5, 7), implementoitu Suomen lakiin vesienhoidon ja merenhoidon järjestämisestä, 23–25 §) Kyseinen poikkeusmahdollisuus ei kuitenkaan sovellu tilanteisiin, joissa vanha teollisuuslaitos muuttaa merkittävästi toimintaansa, mikä voi pahimmillaan kannustaa uuden tehtaan rakentamiseen vanhan laitoksen ominaisuuksien parantamisen sijaan. Vanhojen teollisten laitosten toiminnan olennainen muuttaminen, esimerkiksi parempien puhdistusteknologioiden käyttöönotto, on kuitenkin olennainen osa teollista kestävyysmurrosta, silläkin uhalla, että lappu jää luukulle. 

Tarvitaan oikeudellisia keinoja, jotta vanhoja lupia voidaan tarkistaa kestävyysperustein ohittaen tapauskohtaisesti lain taannehtivuuden kiellon ja teollisten toimijoiden oikeusturvan, suuremman yleisen edun hyväksi. Tarvitaan tulkinta, jossa yleinen etu ja muut perusoikeudet painavat enemmän kuin luvan nauttima oikeussuoja. Tällaisesta kehityksestä antaa toivoa se, että EU-komissio edistää lupien kattavampaa jälkikäteistä tarkistamista teollisuuden päästödirektiivin uudistusehdotuksella, joka vahvistaa uusien ja vanhojen lupien integroitua lähestymistapaa muuttamalla direktiivin 21(3) artiklaa. Artikla edellyttää toimivaltaista viranomaista varmistamaan, lupaehtoja tarkistamalla ja tarvittaessa muuttamalla, että teollisuuslaitos noudattaa teollisuusalakohtaisia ja kyseiseen toimintaan soveltuvia parhaan käyttökelpoisen tekniikan (BAT) -vaatimuksia neljän vuoden sisällä niiden julkaisemisesta. Komission uudistusehdotuksen mukaan 1. tammikuuta 2030 jälkeen teollisuuslaitosten tulee lupien tarkistusten yhteydessä laatia ympäristönhallintajärjestelmä, jonka osana on tarjottava tieto siitä, miten laitoksen toimintaa kehitetään vuosina 2030-2050, jotta se edistää kestävän, puhtaan, kiertotalouteen perustuvan ja ilmastoystävällisen talouden syntymistä vuoteen 2050 mennessä.

Vanhojen ja uusien lupien välinen jännite vaikuttaa kestävyyssiirtymään laajasti. Tiukat normit uusille tuotantolaitoksille voivat siirtää tuotantoa kolmansiin maihin, mikä voi johtaa eräänlaiseen vihreään kolonialismiin, ottaen huomioon sähköistymiseen tarvittavat resurssit. Juuri tällaisen kehityksen välttääkseen EU on helpottanut luvitusta nettonollateknologioiden ja kriittisten raaka-aineiden hankinnan osalta. Uusien sujuvoitettujen lupamenettelyiden käyttöönotto teollisuuden sähköistymisen edistämiseksi ei kuitenkaan tuota kokonaiskestävyyden kannalta optimaalista ratkaisua, jos ei samalla suunnitella harkitusti ympäristön ja ihmisten terveyden kannalta parasta ilmastoteknologioiden toimivalikoimaa ja keskitytä jo olemassa olevan teollisuuden aiheuttamaan polkuriippuvuuteen teollisuuden vihreässä murroksessa. 

Tellervo Ala-Lahti

Globaali ilmastokokous COP28 alkaa Dubaissa marraskuun lopussa ja kestää pitkälle joulukuuhun. Kokouksen asetelmien hahmottamiseksi tämä Politicon artikkeli on hyödyllistä luettavaa, samoin tietysti Carbon Briefin kooste eri osapuolten tavoitteista. Guardianin jutussa käydään läpi tulevan kokouksen avainteemoja ja -kysymyksiä. Lehti käsittelee myös sitä, miten kokouksen puheenjohtajan taustayhtiöllä on poikkeuksellisen rajut suunnitelmat öljyn ja maakaasun tuotannon kasvattamiseksi.

 

Kokouksen alla on hyvä päivittää tietoja ilmastonmuutoksen ja ilmastopolitiikan tilanteesta. Kovin hyvältä ei näytä.

 

Emissions Gap -raportin kansikuva, ”Broken Record”

“Päästökuilu” ammottaa edelleen

Marraskuun 20. ilmestyi jälleen vuosittainen UNEPin Emissions Gap Report otsikolla “Broken Record”. Raporttisarjassa on kartoitettu säännöllisesti ilmastotavoitteiden ja -toimien välistä kuilua. Vaikka raportti julkaistiin sopivasti ilmastokokouksen alla, se tähtää ennen kaikkea ensi vuodelle, jolloin maiden on tarkoitus päivittää kansallisia sitoumuksiaan – päivitysuutisia ei siis kokouksesta liene luvassa. Raportin nimi ja ilmastonmuutoksen “spiraaligraafeihin” pohjautuva kansikuva viittaavat vanhan ajan vinyylilevysoittimeen, joka on jumittunut paikalleen toistamaan samaa pätkää yhä uudelleen. Tämä kuvaa sekä ilmastopolitiikan tilaa että ilmastoraportteja, jotka toistavat samoja uutisia. Alaotsikko onkin “Lämpötilat nousevat ennätyslukemiin, mutta maailma ei (taaskaan) saa päästöjä leikattua”

Perusviesti on tuttu: hiilidioksidipäästöt ovat ennätystasolla, eli koronapandemian notkahduksen jälkeen on kivuttu entistä korkeammalle. Hälyttävästi myös muiden lyhytaikaisten mutta voimakkaiden kasvihuonekaasujen päästöt kasvavat voimakkaasti. Maailmassa on koettu niin ikään ennätyslämpötiloja – raportin mukaan sen kirjoitushetkellä vuonna 2023 maailman keskilämpötila oli ylittänyt +1,5°C rajan teollisen ajan alkuun nähden jo 86 päivänä. Tämä ei tarkoita vielä “virallista” puolentoista asteen tavoitteen ohittamista, mutta vauhti on kova. 

Raportissa mainitaan tuttuun tapaan, että myös kasvihuonekaasujen pitoisuudet ovat ennätystasolla. Tämä ei kuitenkaan ole mikään yllätys, ja se on tavallaan epäuutinen, joka on sisäistetty edelleen hämmentävän heikosti. Asia nimittäin on hyvin yksinkertainen: kasvihuonekaasujen pitoisuuden ennätykset rikotaan joka vuosi, kunnes päästään globaaliin nettonollaan. 

Nykyisillä kehitystrendeillä eli nykyisten ilmastotoimien mukaisesti kasvihuonekaasujen pitoisuuden nousu johtaa vuosisadan loppuun mennessä noin 3°C keskilämpötilan nousuun, eli erittäin tuhoisalle tasolle. Mikä tärkeintä: jos nykytrendissä pysyttäisiin, nettonollaan ei päästäisi edes vuosisadan lopussa. Toisin sanoen lämpeneminen jatkuisi ensi vuosisadalle. There be monsters. 

Julkilausuttujen ilmastositoumusten (NDC) toteutuessa, sitoumusten ehdollisuudesta riippuen, päädyttäisiin vuosisadan lopussa tasolle 2,5–2,9°C, eikä tuokaan olisi todennäköisesti lämpenemisen loppupiste vaan välietappi. Valitettavasti edes näitä puutteellisia sitoumuksia ei ole läheskään seurattu. Siksi kaikessa ilmastouutisoinnissa, kun puhutaan ennustettavasta lämpenemisen tasosta, olisi aina lisättävä paitsi tarkoitettu vuosi myös se, puhutaanko vakiintumisesta tuolle tasolle vai välietapista yhä pahenevassa kehityskaaressa.

Sen sijaan jos kaikki tähän asti tehdyt kansalliset nettonollalupaukset toteutuisivat, päästäisiin enemmän tai vähemmän vakaalle 2°C  lämpenemisen tasolle vuosisadan lopussa. Lupauksia ei kuitenkaan voi pitää uskottavina, koska mailta puuttuvat konkreettiset suunnitelmat niiden toteuttamiseksi. Esimerkiksi yksikään G20-maa ei leikkaa päästöjään nettonollalupausten edellyttämällä tasolla, ja kokonaisuudessaan ryhmän maiden päästöt ovat edelleen kasvussa (yhteensä ne vastaavat yli 75% globaaleista päästöistä).

Raportti muistuttaa, että puolentoista ja kahden asteen skenaarioiden onnistuminen on optimistisimmillaankin epävarmaa, ja toisaalta huonoissa skenaarioissa 3°C korkeampi lämpeneminen on mahdollista. Ilmastotoimia pitäisi siksi ehdottomasti kiihdyttää niin voimakkaasti kuin mahdollista. Nettonollalupauksia tulisi myös laajentaa ja konkretisoida sisällyttäen kaikki eri kasvihuonekaasut, ei vain hiilidioksidi.

Emissions Gap -raportin kuvio lämpenemisen skenaarioista.

Perusasiat on hyvä pitää mielessä. Hidas edistys ei riitä: se on vain verkkaista epäonnistumista. Koska kasvihuonekaasujen pitoisuudet ilmakehässä kasvavat joka vuosi ennen nettonollaa, ongelma pahenee joka vuosi ennen sitä. Koska energiasiirtymä on hiljalleen käynnistynyt ja ilmastonmuutoksen vaikutukset käyvät yhä rajummiksi, nettonollaan melko varmasti päädytään jossain vaiheessa. Se käänne on tapahtunut: aikaisemmin haihatteluna pidetty on historiallinen tähtäyspiste. Itse nettonolla ei kuitenkaan auta, jos se tapahtuu raakasti liian myöhään. 

Pääasia nimittäin on nyt, mille kasvihuonekaasujen ja lämpenemisen tasolle vakiinnutaan. Tuo taso voi olla kammottava ja sivilisaatiota murentava. Ja jos vakiintuminen tapahtuu tarpeeksi myöhään, käynnistyvät takaisinkytkennät voivat pahimmillaan saada aikaan “irtipäässeen ilmastonmuutoksen”, jonka pysäyttäminen käy mahdottomaksi. Nettonollaan päästiin, mutta planeetta ei enää piittaa. 

Köyhimpien maiden tarve parantaa väestönsä oloja ja maiden väistämättä kasvava energiatarve mainitaan raportissa, mutta kasvutarve voitaisiin tyydyttää nykyistä oikeudenmukaisemmin, tehokkaammin ja nojaten vähäpäästöisiin lähteisiin. Näissä maissa rahoituksen hankkimisen kustannukset ovat kuitenkin moninkertaisesti suuremmat kuin EU:ssa tai Yhdysvalloissa. Maiden kyky rahoittaa siirtymää itse on heikko, joten tarve kansainväliselle tuelle köyhimpien maiden energiasiirtymässä on polttava, jos sanonta sallitaan.

Tällä kertaa raportti käsittelee erikseen myös erilaisia hiilen talteenoton (carbon dioxide removal, CDR) muotoja. Koska parhaimmillaankaan kaikista päästöistä ei voida päästä eroon (esimerkiksi maatalouden metaani- ja typpioksidipäästöt), hiilen talteenottoa tarvitaan lopulta jonkin verran. Alkuvaiheessa perinteiset ja toimiviksi koetut muodot kuten metsätuhojen estäminen ja uudelleenmetsitys ovat suuremmassa roolissa, mutta teknologisia keinoja tarvitaan vuosisadan jälkipuoliskolla. Teknologisen inertian vuoksi raportti peräänkuuluttaa kehitystyötä. Aiheeseen palataan alempana.

Kansainvälinen energiajärjestö: “Put your money where your mouth is”

Marraskuussa myös IEA julkaisi kovasanaisen raporttinsa The Oil and Gas Industry in Net Zero Transitions. Se lähestyy asiaa toisesta kulmasta. Mitä paremmin ilmastotavoitteet toteutuvat, sitä enemmän kaikkien fossiilisten polttoaineiden kysyntä romahtaa. Yhtiöt kuitenkin jatkavat mittavia investointeja fossiilisten tuotannon lisäämiseen, eli niiden toiminta ei heijasta edes kaikkein konservatiivisimpia ennusteita. Ne elävät mielikuvitusmaailmassa.

Asiaa käsitteli myös marraskuinen UNEPin Production Gap -raportti, jonka mukaan fossiilisten polttoaineiden tuottajavaltioiden laajenemissuunnitelmat ylittävät reilusti sekä 1,5°C että 2°C tavoitteiden hiilibudjetit (ks. esim. Guardianin analyysi raportista). 

Energia-alan järjestönä IEA puhuu yleisölleen, eli sen näkökulmana on taloudellinen kannattavuus. Se ennustaa fossiilisten polttoaineiden kysynnän laskevan nopeasti. Mikäli valtiot toteuttaisivat nykyiset ilmastositoumuksensa, kysyntä laskisi vuoteen 2050 mennessä hurjat 45%. Puoleentoista asteeseen pyrittäessä kysyntä laskisi samassa ajassa jopa 75%. Mikäli siis ilmastonmuutoksen hillinnässä edetään yhtään nopeammin, nykyiset investoinnit osoittautuvat pitkälti kannattamattomiksi. Samaan aikaan fossiiliteollisuus sijoittaa hyvin niukasti vähäpäästöiseen energiatuotantoon: 2,5% omista sijoituksistaan, ja kaikesta vähäpäästöisen energian rahoituksesta vain prosentin! Tämä siis aikana, jolloin ala on saanut huipputuloja mm. Venäjän hyökkäyssodan takia. 

IEA vaatii, että vähäpäästöisten energian investointien osuus nostettaisiin 50% tasolle vuoteen 2030 mennessä. Mikäli yhtiöt eivät halua olla mukana, niiden pitäisi alkaa ajaa toimintaansa hallitusti alas ja investointien sijaan maksaa osinkoja ja velkojaan. Adam Tooze kirjoitti aiheesta erinomaisen analyysin uutiskirjeessään, jossa hän esittääkin, että IEA:n raportti on suunnattu suoraan energia-alan yleistä viherpesua vastaan. 

Alan hidastelusta ja vastaanhangoittelusta huolimatta IEA pitää energiasiirtymää vääjäämättömänä. Se kritisoi voimakkaasti kaikkea sijoittamista uuteen fossiiliseen tuotantoon, kun on selvää, että suurinta osaa ei voida hyödyntää ja että alan arvo tulee kokonaisuudessaan laskemaan. Kipeimmin tämä osuu kansallisiin yhtiöihin, joiden hallussa on suurin osa reserveistä. IEA tietysti näkee, että jonkin verran fossiilisiin pitää investoida laskun loiventamiseksi. Silti nykyinen investointitaso on tuplasti liian suuri.

IEA:n ”Net Zero” raportin kuvio öljyn tuonnin ja viennin alueellisesta kehityksestä.

Ongelmana on, että kaikki toimijat tuntuvat varustautuvan “last man standing” -skenaarioon. Jokainen uskoo olevansa voittaja, mutta IEA muistuttaa tylysti, että kaikki eivät voi olla oikeassa. Adam Tooze pitää todennäköisimpänä voittaja-alueena Lähi-itää, jossa tuotanto on halvinta ja puhtainta. Siellä tuotannon pitäisi pudota vähiten, mutta silti ainakin puolet vuoteen 2050 mennessä! Jatkokirjoituksessaan Tooze kuitenkin huomauttaa, että etenkin Yhdysvaltain asemassa on merkittävä ero skenaarioiden välillä. Hitaamman energiasiirtymän ja vähäisempien ilmastotoimien skenaariossa maa säilyttäisi asemansa merkittävänä viejämaana vuosisadan puoliväliin. Tämä luo houkutuksen “lyödä vetoa katastrofin puolesta”.

Tooze nostaa erityisesti esiin varoitukset Afrikan uudesta fossiilisesta tuotannosta. Asian ydin ei ole se, että tuotannon kasvu räjäyttäisi päästöbudjetit. Mikäli kaikki Afrikassa nyt pöydällä olevat hankkeet toteutuisivat, ne nostaisivat mantereen osuuden historiallisesti kertyneistä päästöistä 3 prosentista 3,5 prosenttiin (ks. myös täältä). Ongelma on, että nojaaminen fossiilisten tuotantoon on vaarallisen haavoittuvaa tai suorastaan tuhoon tuomittua. Kun kysyntä hiipuu, kannattamattomat investoinnit ja ränsistyvä infrastruktuuri kaatuvat valtioiden harteille. Stranded assets eivät haaksirikkoudu jonnekin epämääräiseen limboon vaan aina tiettyyn paikkaan.

Laajemmin ilmastopolitiikan ja -aktivismin keskeinen strateginen kysymys onkin, millä tavalla näiden omistusten haaksirikko saadaan tapahtumaan. Vaikka fossiiliset polttoaineet ovat energia-alan tärkeimmän järjestönkin mukaan historian väärällä puolella, ei niiden alasajo tapahdu automaattisesti. Markkinalähtöisesti voi syntyä juuri sellainen uhkapelaajien kilpailu, joka imee investointivoimia pois sieltä, missä niitä tarvitaan. Yhtäältä tarvitaan voimakasta kysynnän ohjausta, poliittista vaikuttamista tuotanto- ja kulutusjärjestelmiin – siirtymäpolitiikkaa. Toisaalta aktivistinen paine voi vaikuttaa yhtiöiden toimintaan tekemällä sen yhä hankalammaksi, eivätkä valtiotkaan lähde toimimaan vastaan voimakkaita taloudellisia intressejä ilman kansalaisyhteiskunnan painostusta.

Kiista hiilen talteenotosta

IEA:n raportti varoittaa myös liiallisista hiilen talteenoton unelmista. Missään nimessä fossiiliala ei saa kuvitella jatkavansa toimintaansa hiilen teknologisen talteenoton turvin, on se sitten “piipunpääteknologiaa” (CCS/CCU) tai teknologista hiilen kaappausta ilmasta (DAC). (Katso tämä aiempi BIOS-blogikirjoitus aiheesta.) Jotta alan nykykehityksellä etenevät päästöt vuonna 2050 voitaisiin ottaa talteen – olettaen, että teknologia ja muu infrastruktuuri edes mahdollistaisivat sen – se kuluttaisi enemmän sähköä kuin maailma tuotti vuonna 2022.

Tästä ajankohtaisesta aiheesta oivallista luettavaa tarjoaa keskusteluartikkeli “Controversies of carbon dioxide removal” Nature reviews – earth & environment -verkkolehdessä. Keskustelu auttaa ymmärtämään asiaa yksinkertaisen kyllä tai ei -vastakkainasettelun taakse. Artikkelin tutkijoiden mukaan kiista ei koske sitä, tarvitaanko hiilen talteenottoa, vaan sen skaalaa ja aikajänteitä. Asialla on myös tärkeä poliittinen ulottuvuus, sillä oletettuun hiilen talteenoton tarpeeseen vaikuttaa suuresti, millaisia sosiaalisia, kulttuurisia ja poliittisia kehityskulkuja ilmastomalleissa pidetään mahdollisina. Eli esimerkiksi: miten ihmisten elin- ja kulutustavat voivat muuttua ja miten nopeita politiikan käänteet voivat olla?

Täysmittaista torjuntaa hiilen talteenotto ei saa edes Kevin Andersonin kaltaiselta tutkijalta. Hänen kritiikkinsä kärki on, että planeetan laajuisen valtaisan teknologisen hiilen talteenoton olettaminen sisään ilmastomalleihin on käytännössä hidastanut ilmastotoimia. Tällainen oletus on vaarallinen hidaste ja hämäys. Kun hiilen talteenotolle lasketaan skenaarioissa liian suuri rooli, se luo alimitoitetun kuvan päästövähennysten tarpeesta. Kun hiilen talteenotto lähes varmasti pettää osan odotuksista, vahinkoa ei enää voi ottaa takaisin. 

Tärkeä huomio keskustelussa on se, että hiilen talteenoton tärkeäksi rooliksi ajateltu “vaikeasti vähennettävien päästöjen” kategoria ei ole mikään annettu tosiseikka. Sen määrittelykamppailussa kaikenlainen keplottelu on helposti kuviteltavissa. Keskustelijat peräänkuuluttavat myös tavoitteiden eriyttämistä: nettonollan sijaan on luotava kaikkialla päästövähennyksille omat tavoitteet, ja hiilen talteenotolle omat. Tämä pitäisi ylimitoittamisen riskin loitolla ja antaisi hiilen talteenoton tutkimukselle ja investoinneille konkreettisen aikataulun ja tavoitteen. (Ajatus on täysin vastakkainen Elinkeinoelämän keskusliiton tuoreelle vaatimukselle.)

Keskustelijat muistuttavat, että “hiilen talteenotto” on terminä hämäävä, sillä se pitää sisällään monenlaisia asioita uudelleenmetsityksestä ja kosteikkojen elvyttämisestä erilaisiin teknologisiin ratkaisuihin (BECCS, DAC). Osa on jo käytössä, osaa taas ei ole käytetty laajassa mittakaavassa tai lainkaan. Tapoja pitäisi siis arvioida eriytetymmin, sillä kaikilla on riskinsä. Esimerkiksi uudelleenmetsitys tai bioenergiakasvien kasvatus ruoantuotantoalueilla voivat heikentää ihmisten ruokaturvaa, tai metsityshankkeilla voidaan “viherpestä” lajikirjoltaan moninaisempien metsien tuhoamista.

Erittäin tärkeä kysymys on myös, kuinka pitkäksi aikaa menetelmillä voidaan pitää hiili tallessa, pois kierrosta. Tähän viittasi myös edellä mainittu Emissions Gap Reportin kanta eri hiilen talteenoton keinojen ajallisesta prioriteetista. Esimerkiksi uudelleenmetsitystä voidaan käyttää saman tien, mutta muuttuvissa ympäristöoloissa metsät voivat olla haavoittuvaisia tuholaisille tai metsäpaloille. Metsänielujen rooli on tärkeä lähivuosikymmeninä, mutta metsien hiilivarastojen kestävyys vaihtelee. Mikäli taas hiilen teknologinen talteenotto on skaalattavissa ja siihen riittää energiaa, hiiltä voitaisiin säilöä esimerkiksi maan alle jopa tuhansiksi vuosiksi. Samoin esimerkiksi biohiilen käyttö maataloudessa on lupaava pitkäaikaisuudessaan. Asiaa kuitenkin hankaloittaa se, että kaapattu hiili voi olla myös houkutteleva raaka-aine, jolloin se voi päätyä takaisin kiertoon eikä pitkäaikaiseen varastoon (tätä käsiteltiin aiemmassa kirjoituksessa).

Yllättävästi keskusteluartikkeli ei käsittele lainkaan hiilen talteenoton yhtä roolia, joka on kiistämätön ja väistämätön. Nettonollan saavuttamisen jälkeen ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on edelleen vaarallisen korkealla tasolla, mikä johtaisi tulevaisuudessa merenpinnan merkittävään nousuun ja muihin suuriin muutoksiin. Pitkällä aikavälillä pitoisuuksia on saatava alas, kuten esimerkiksi James Hansen on todennut. Tämä on sukupolvien urakka, joka ulottuu pitkälle ensi vuosisadalle. Tämä on siis aivan eri asia kuin hyvin ongelmallinen ajatus, että hiilen talteenotolla voitaisiin korjailla tilannetta “ylilyönnin” (overshoot) jälkeen. Ylilyönnin korjailu on vaarallinen illuusio, mutta tämä ensi vuosisadalle tai pidemmällekin ulottuva tehtävä on sivilisaation tulevaisuuden välttämätön taakka, vanhan velan maksua.

Onko ilmaston lämpeneminen kiihtymässä?

Ilmastotutkimuksen veteraani James Hansen on ollut tuoreeltaan tapetilla, kun hän julkaisi kollegojensa kanssa artikkelin “Global warming in the pipeline”. Artikkelissa esitetään, että ilmastojärjestelmä on oletettua herkempi ja että lämpeneminen on kiihtymässä. (Ks. lisää artikkelin lehdistötilaisuudesta.)

Hansen ja kumppanit esittävät, että nykykehityksellä puolentoista asteen lämpenemisen raja ylitetään ennakoitua nopeammin, jo tämän vuosikymmenen aikana, ja kahden asteen raja jo vuonna 2050. Kärjekkääseen tapaansa Hansen totesi lehdistötilaisuudessa, että puolentoista asteen tavoite on “kuollut kuin kivi”. Tässä hän ei ole toki yksin: monet muut ovat esittäneet samaa pitkään.

Artikkeli osuu ennestään kiihtyneeseen keskusteluun, sillä kuluneen vuoden aikana on käyty äänekästä kiistaa siitä, onko ilmastonmuutos kiihtymässä. Onko tapahtunut laadullinen hyppäys, vai ovatko äärimmäiset lämpötilat selitettävissä El Niñon vaikutuksilla? Guardianin elokuisessa jutussa haastatellut tutkijat olivat pitkälti niillä linjoilla, että edelleen ollaan ennakointien piirissä. Lämpeneminen etenee odotetusti, mutta luonnonjärjestelmien reaktiot ja ihmisyhteisöjen haavoittuvuus on arveltua suurempaa.

Kiista jatkui myös Hansenin ja kumppanien artikkelista. Kuulu ilmastotutkija Michael Mann julkaisi tiukkasanaisen vastineen, jonka pääviesti oli “totuus on tarpeeksi pelottavaa”. Toisaalta taas ilmastotutkija Glen Peters muistutti sosiaalisessa mediassa, että artikkelin tutkijat eivät ole mitään yksinäisiä susia. Heidän arvionsa ovat hajonnan ylärajalla, mutta tässä he eivät ole yksin. Näkemys kiihtymisestä on löydettävissä myös IPCC:n tuoreesta raportista. Petersin mukaan Mannin kuvaus tilanteesta ei ole oikea, vaan käynnissä on tavallista tutkimuksellista erimielisyyttä, jota ratkaistaan tutkimuksella ja kerätyllä lisätiedolla. “Back to work”, kuten Peters sanoo.

Kiistanalaisin osa tätä tapausta on kuitenkin, että tutkijat ehdottavat Hansenin johdolla ilmastonmuokkausta, tarkemmin ottaen rikkiyhdisteiden suihkuttamista yläilmakehään planeetan viilentämiseksi. Tätä ehdotusta on kritisoitu voimakkaasti, sillä teknologialla olisi paitsi valtavat riskit, toimintaa olisi ylläpidettävä jatkuvasti viilentämisen jatkumiseksi.

Tutkimuskiista ilmastoherkkyydestä on tieteellisesti tärkeä, mutta peruskuviota se ei muuta mitenkään. Kasvihuonekaasujen päästöjä on vähennettävä niin nopeasti kuin mahdollista, ja “mahdollisen” määritelmällä ei saa keplotella, vaan on oltava tosissaan. Nettonollaan on päästävä hyvin nopeasti, ja sen jälkeen kasvihuonekaasujen pitoisuuksia ilmakehässä on saatava laskettua hiilen talteenotolla paljon nopeammin kuin ne laskisivat luontaisten prosessien ansiosta. Ilmastoherkkyys kuitenkin kertoo meille, mihin lämpenemiseen päädytään nettonollan kohdalla, ja se antaa osviittaa seurauksista. 

Mitä tapahtuu nettonollassa?

Hansenin ja kumppanien artikkelin otsikossa oleva termi “pipeline” on hieman ongelmallinen. Se nimittäin viittaa tavanomaisesti vanhentuneen ajatukseen, että lämpeneminen jatkuisi vielä pitkään nettonollan jälkeen, että “putkessa” olisi lämpenemistä. Mann tarttuikin tähän vastineessaan ja totesi nykykäsityksen mukaan lämpenemisen loppuvan heti nettonollassa. Asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen.

Tätä aihetta tutkitaan tuoreessa artikkelissa “The Zero Emissions Commitment and climate stabilization”  Yksi kirjoittajista, Joeri Rogelj, käy artikkelin tuloksia läpi tässä ihailtavan selkeässä ketjussa.

Artikkelissa kootaan ja tarkennetaan näkemyksiä asiasta. Peruskuva on ennallaan: lämpeneminen kyllä loppuu, kunhan nettonolla saavutetaan, mutta viivettä on jonkin verran. Lopullinen vakiintumisen taso on aiemmin oletettua hieman korkeampi, asteen kymmenysten tasolla. Lämpenemistä on siis “putkessa” jonkin verran. 

On myös muistettava, että hiilidioksidin nettonollan lisäksi kaikkien muiden kasvihuonekaasujen päästöt on saatava alas. Jos tässä ei onnistuta, lämpeneminen jatkuu jonkin verran lisää nettonollan jälkeen. Artikkelissa kritisoidaankin sitä, että “nettonollan” eri määritelmissä on eroja sen mukaan, otetaanko muut kaasut mukaan vai ei.

Joeri Rogelj oli myös mukana lokakuisessa yhteisartikkelissa, joka käsitteli jäljellä olevien hiilibudjettien kokoa ja niiden määrittämiseen liittyvää epävarmuutta. Tämän artikkelin tulokset olivat synkeitä: 1,5°C tavoitteen hiilibudjetti on puolet siitä mitä arvioitiin vuonna 2020. Toisin sanoen jäljellä oleva budjetti tulee käytetyksi nykytahdilla paljon arvioitua nopeammin. Kolikon toinen puoli on, että 1,5°C asteen tavoitteessa nettonollaan pitäisi päästä jo 2034. Jos moni pitää tavoitetta jo nykyisellään saavuttamattomana, tiukempi tavoitevuosi tekisi sen aivan varmasti mahdottomaksi saavuttaa, kuten Rogelj totesi Guardianissa.

Tämä on pelottavaa. Ilmastonmuutoksen maailmassa huonoja uutisia pitäisi kuitenkin osata ottaa vastaan hieman epäintuitiivisella tavalla. Mitä huonompia uutisia, sitä suurempi kiire on, ja sitä enemmän pitää ponnistella. Selkeää rajaa onnistumisen ja epäonnistumisen välillä ei ole, ei lopullista fatalismin hetkeä. Jos puolitoista astetta on tavoittamattomissa, tulevaisuus muuttuu monta astetta ankeammaksi. Samalla jokainen seuraava epäonnistuminen muuttuu yhä vaarallisemmaksi. Kasvihuonekaasujen pitoisuuden kasvu ilmakehässä on pakko saada pysähtymään, ja mitä myöhemmin se tapahtuu, sitä mahdottomammaksi maailma muuttuu. Synkeiden uutisten äärellä voi olla vaikea ottaa vastaan viesti, että “jokaisen asteen kymmenyksen puolesta kannattaa kamppailla”, mutta se on tämän maailmanajan tärkeimpiä lauseita.

Ville Lähde

Kuvakaappaus: HS.fi

Marraskuun alussa uutisoitiin, että Suomen biodiversiteettistrategian valmistelussa oltiin häivyttämässä tarkkoja pinta-alatavoitteita. Näin siis siitä huolimatta, että Suomi on sitoutunut 30% suojelutavoitteeseen niin YK:ssa kuin Euroopan unionissakin. Helsingin Sanomien jutussa Ympäristöministeriön erityisasiantuntija Joona Lehtomäki totesi melko suoraan, että painetta pinta-alatavoitteiden poistamiseen oli tullut eri sidosryhmiltä, mukaan lukien Maa- ja metsätalousministeriöltä. Orpon hallituksen ohjelmassa myös väitetään, että metsien osalta “kokonaispinta-­alaan perustuvat suojelutavoitteet eivät ole tarkoituksenmukaisia”. Suomen Luontopaneeli kommentoi asiaa tiedotteessaan ja sen taustalla olevassa mietinnössään. Paneelin puheenjohtajan Janne Kotiahon sanoin: “Suojellun pinta-alan merkittävä lisääminen on luonnon turvaamisen kannalta tarkoituksenmukaista ja tehokasta.”

Siinä, että luonnonsuojeluun ja moninaisten ympäristöongelmien torjuntaan tähtääviä toimia pyritään vesittämään poliittisesti, ei ole mitään uutta eikä yllättävää. Totunnaisten toimintatapojen ja valta-asemien turvaamiseksi on ollut valmiutta sivuuttaa tieteelliset varoitukset vaikka kuinka paljon ja kauan. Kuten Long Playn tuoreessa jutussa kerrotaan, härski valehteleminen ei ole vierasta elonkirjoasioisskaan. Mutta biodiversiteettitavoitteista luistaminen vaikuttaa olevan erityisen helppoa. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen hillintään liittyvistä prosenttitavoitteista jotkut haluaisivat varmasti irtaantua, mutta tavoitteiden poistaminen kokonaan olisi vaikeampaa.

*

Yhtäältä tätä helpottaa toistuva harhaanjohtava puhe luonnon “museoinnista” Suomessa. Etenkin metsäasioissa suojelun varoitellaan johtavan sotkuiseen, lahonneeseen, tuottamattomaan luontoon. Tässä asiassa ratsastetaan kaksilla retorisilla rattailla. Ensiksi asetetaan vastakkain poissulkevasti ihmisten ja luonnon etu – “museoijat” eivät välitä ihmisistä vaan jonninjoutavista tupajumeista. Toiseksi kuitenkin vedotaan yhä uudestaan siihen, että oikeastaan vain talousmetsä on terve. Se kasvaa hyvin ja tuottaa. Biodiversiteetti voidaan työntää tuotannollisen terveyden taakse.

Toisaalta, ja tämä voi olla tärkeämpi syy, biodiversiteetti ja sen turvaaminen on moniulotteisena ja -mutkaisena ilmiönä erityisen hankala poliittiseen käsittelyyn. Politiikassa vaaditaan täsmällisiä, selkeitä ja kiistattomia tavoitteita – kunnon numeroita. Poliitikko voi perätä, kuinka monta lajia tarvitaan, kuinka monta pitää suojella. Tai voidaan väheksyä jonkin yksittäisen lajin merkitystä ja sen häviämisen aiheuttamaa uhkaa. Jos “tupajumin” häviämisen seurauksia ei voi kuvata kunnolla, asiaa on vaikea politisoida. Politiikassa puhe lajien itseisarvosta tai muusta vastaavasta on harmillisen voimatonta: siksi biodiversiteetti on kytkettävä muihin näkökohtiin, ja tarpeeksi kiistattomasti, että siitä voidaan tehdä politiikkaa. On löydettävä tarpeeksi yksiselitteinen mittari, jonka avulla luontoa voidaan arvottaa ja punnita muita poliittisia pyrintöjä vasten.

Tieteen näkökulmasta on kuitenkin selvää, että biodiversiteetti on moninainen mosaiikki: ekosysteemien eheyttä ja niiden kytkeytyneisyyttä, ekosysteeminen “ikävaiheiden” kirjoa, yksittäisten populaatioiden elinkelpoisuutta, populaatioiden sisäistä geneettistä kirjoa… Myös yksiselitteiseltä vaikuttava kriteeri, sukupuutto, vaatii tarkennusta – absoluuttisten sukupuuttojen eli lajin kertakaikkisen häviämisen rinnalla on kriittisen tärkeää huomioida alueelliset sukupuutot, lajien häviäminen joltain alueelta.

Tällaiseen moniulotteiseen ilmiöön ei sellaista kiistatonta yksiselitteistä kriteeriä saada, millaista politiikassa on tapana perätä. Politiikka kysyy vääriä kysymyksiä mutta vaatii oikeita vastauksia. Ja koska vääriin kysymyksiin ei saada tarpeeksi kiistattomia vastauksia, on mahdollista puhua suojelutavoitteiden “epätarkoituksenmukaisuudesta”. Haluttomuus turvata biodiversiteettiä voidaan legitimoida ikään kun tieteellä – on muka tieteen vika, jos se ei saa aikaan tarpeeksi yksiselitteisiä kriteereitä. Tämä on myrkyllinen yhdistelmä, sillä se mahdollistaa torjuntaa ja viivyttelyä, vaikka kriteereitä kuinka viilattaisiin.

*

Tiede on tässä erittäin hankalassa asetelmassa. Kuten Helsingin Sanomien jutussa todetaan, suojelussa (ja ennallistamisessa) tarvitaan määrän lisäksi laatua. Pelkät karkeat määrälliset tavoitteet – pinta-ala tai lajimäärä – voisivat tosiaan johtaa ongelmallisiin tuloksiin. Suojellaan vain joitain alueita summamutikassa, tai toisaalta tyydytään pitämään yllä piskuisia populaatioita laskennallisen “lajikirjon” maksimoimiseksi. Teoriassa siis hallitusohjelmassa mainittu suojelu “laatu ja vaikuttavuus edellä” voisi olla hyvä lähtökohta, mutta käytännössä tällä argumentilla pyritään nyt vähentämään suojelua kaiken kaikkiaan. Positiiviseksi tämä lähtökohta voisi muuttua oloissa, jossa kaikki osapuolet aidosti haluaisivat edistää biodiversiteetin turvaamista: toimet voitaisiin suunnitella ja suunnata kunnolla.

Määrä ja laatu kuitenkin ovat kytköksissä toisiinsa. Suojelun (ja ennallistamisen) suuri pinta-ala ei yksistään takaa hyviä tuloksia, mutta tarvitaan tarpeeksi isoa kokonaismäärää, että sinne saadaan mahtumaan laatua. Siksi vaikka tieteellisesti on selvää, että pinta-ala ei yksinään ole riittävä kriteeri, sitä on peräänkuulutettava voimallisesti. Koska elonkirjon turvaamista vastustetaan voimalla, suojelun ja ennallistuksen pinta-alatavoitteet tahtovat jäädä ensisijaiseksi vaatimusten välineeksi. Tieteellisesti on perättävä niitä voimallisesti, vaikka asiaa voisi viisaammin lähestyä moninaisemmin. Se kuitenkin vaatisi enemmän poliittista yhtenäisyyttä, jota ei ole näköpiirissä.

Todellisuudessa on selvää, että biodiversiteetin turvaaminen edellyttää toimien kirjavuutta. Esimerkiksi metsissä tarvitaan moni-ikäisiä suojelukohteita, ei vain vanhoja luonnonmetsiä. Ja nykyään ymmärretään yhä laajemmin, että biodiversiteetin turvaaminen ei onnistu vain suojelemalla ja ennallistamalla, vaan myös talouskäytäntöjä metsissä, vesistöissä, pelloilla, kaupungeissa – kaikkialla – pitää muuttaa. Luonnon monimuotoisuudella on väliä ihan kaikkialla, ei vain “tuolla luonnossa”. Sen tärkeyttä ei kuitenkaan voida ymmärtää inttämällä, mitä väliä tietyllä yhdellä lajilla on. Luonnon monimuotoisuuteen pohjaavat moninaiset ihmiselämääkin tukevat aineen ja energian kierrot ja “ekosysteemipalvelut”, joita voisi kutsua myös “ympäristön yhteishyväksi”. Ne eivät pysy yllä vain suojelualueiden varassa.

Toimien kirjavuutta sekä suojelutoimissa vaadittavaa moninaisuutta puolustaa myös se, että elämme radikaalisti muuttuvissa olosuhteissa. Vanhan maailman luonnonsuojeluperinteissä luontoa pyrittiin suojelemaan mahdollisimman muuttumattomana, omissa reservaateissaan. Oikeasti tieteellisesti oli selvää, että “vakaa” luonto on aina muutoksessa: stabiiliuskin on aina dynaamista. Kun olosuhteet olivat suht ennustettavat, tämä yksinkertaistus oli joten kuten toimiva. Mutta moni-ilmeisten ympäristökriisien oloissa monet suojelualueet muuttuvat väistämättä, kun lajien esiintymisalueet muuttuvat, taudit leviävät ja niin edelleen. Biodiversiteetin turvaamisen kirjo antaa sopeutumis- ja mukautumiskykyä. Mullistuvassa maailmassa ei suojella vain luontoa vaan myös luonnon potentiaaleja.

Tarvitaan siis sekä suojelua että yhteiskunnan aineenvaihdunnan muutosta. Se on jotain aivan muuta kuin “museointia”, vaikka joitakin osia tiukasta suojelusta voisi ehkä positiivisemmassa hengessä sellaiseksi kutsua. Ovathan museot aika tärkeitä paikkoja. Mutta ilmiö on tiukkaa suojelua isompi. Sillä kuitenkin on helppo pelotella, varoittaa pakkolunastuksista sun muusta.

*

Varsinaiset pelonaiheet olisivat muualla. Biodiversiteetin rapautuminen uhkaa paitsi muita elollisia myös inhimillisen hyvinvoinnin perustuksia, ja sitä enemmän mitä pidemmälle ilmastonmuutos ja muut merkittävät ympäristöongelmat etenevät. Eivätkä nämä ongelmat pysy “siellä luonnossa” vaan ne heijastuvat väistämättä yhteiskuntaan – ja vaikutukset osuvat varmasti ensimmäiseksi ja kipeimmin juuri niihin elinkeinoihin, joita suojelun vastustajat luulottelevat puolustavansa. Mitä pidempään asiassa luistetaan ja venkoillaan, sitä pahemmin heikennetään lopulta maa- ja metsätalouden, kalastuksen ja monien muiden elinkeinojen ekologista perustaa – ja sosiaalista oikeutusta, kun kansalaiset alkavat tajuta aseman laajemmin. On harhaista kuvitella, että tämä olisi edes kapean taloudellisesti järkevä strategia. Tässä alkaa monella jäsenellä olla paikka pohtia, ajavatko etujärjestöt heidän asiaansa enää lainkaan.

Biodiversiteetin turvaamiseen liittyy vielä yksi kiintoisa piirre, sen väistämätön paikallisuus, ymmärtäminen omassa kontekstissaan. Ilmastonmuutos on aidosti globaali ilmiö, johon vaikuttavat kaikkien päästöt kaikkialla. Itsekäs vapaamatkustaminen tai “Suomi on niin pieni, että ei meillä ole väliä” -väitteet eivät kovin kaukonäköisiä ole, mutta ne perustuvat edes johonkin. Jos isoimmat päästelijät eivät toimi kunnolla ja ajoissa, ei pienempien toiminnasta ole hyötyä. (Toisaalta: miten ihmeessä kuvitellaan isojen päästelijöiden toimivan, jos pienemmät hyppäävät joukoittain kelkasta? Tämäkin on tieteelliseksi realismiksi naamioituvaa itsekkyyttä.)

Elonkirjon kanssa asia on tyystin toisin. Luonnon monimuotoisuudella on väliä kaikkialla. Koska se ei ole ensisijaisesti globaali ilmiö vaan paikallisuuksien mosaiikki, sillä nimen omaan on väliä ihan jokaisessa maassa, ihan kaikilla alueilla. Itse asiassa mitä huonommin asiat menevät muutoin, sitä tärkeämmäksi luonnon monimuotoisuuden tarjoama resilienssi kasvaa.

*

Paremmassa maailmassa yhteiskunnassa vallitsisi edes jonkinlainen konsensus siitä, että biodiversiteetin monialainen turvaaminen on välttämätöntä yhteiskunnan elinvoimalle (ja lukemattomille ei-inhimillisille toisille). Hahmotettaisiin myös, että monikriisin oloissa tämä tarve muuttuu vain kipeämmäksi, että vanhat ympäristökeskustelun juoksuhauta-asetelmat ovat auttamattomasti vanhentuneet. Maailma ympärillä mullistuu, ja luonnonsuojelunkin pitää muuttua, samoin kuin tuotantotapojen.

Paremman yhteisymmärryksen oloissa olisi mahdollista siirtyä tarkastelemaan nimenomaan biodiversiteetin turvaamisen laatua, sen yksityiskohtia, vaadittavien keinojen mosaiikkia. Silloin voitaisiin tolkullisemmin miettiä myös sitä, millaisia kompromisseja vaaditaan, missä asioissa mahdolliset oikeudenmukaisuuden ongelmat piilevät ja missä niitä pitää korjata. Tällä hetkellä moiseen viisauteen ei ole valmiuksia.

BIOS-tutkimusyksikkö

Vedyn teknologisista mahdollisuuksista on puhuttu vaikka kuinka kauan, mutta viime vuosina “vetytalous” on noussut pelkästä teknologisesta ideasta laajemmaksi yhteiskunnalliseksi visioksi. Kuin “kiertotalous” tai “biotalous” aiemmin, se lupaa suorastaan yhteiskunnan aineenvaihdunnallista mullistusta. Investoinnit tähän visioon ovat kasvaneet voimakkaasti, ja poliittista pääomaa kerätään sen taakse hurjalla vauhdilla. Siksi juuri nyt on tärkeä hetki katsoa, mitä kaikkea vetytalous lupaa, mitkä lupaukset ovat uskottavia ja mitkä eivät. Vedyn rooli yhteiskunnissa kasvaa väistämättä, mutta kaikkia visioita ei kannata toteuttaa.

 

Vetykaasua koeputkessa. Kuvan lähde Wikimedia Commons.

Yhä useammilla EU-mailla on nykyään omia vetyohjelmiaan. Suomen uudessa hallitusohjelmassa visioidaan maan pyrkivän vetyvetoisesti “puhtaan energian suurvallaksi”, ja tämän rinnalle teollisuuden vetyklusteri julkaisi kesäkuussa oman strategiansa. Edellinen hallitus antoi valtionyhtiö Gasgrid Finlandin tytäryhtiö Vetyverkko Oylle tehtäväksi kansallisen vetyverkon kehittämisen ja visioita on myös putkistoista Itämeren alueelta manner-Eurooppaan. Alueellisia vetystrategioita ja kehittämisohjelmia on niin Pohjanmaalla kuin Kaakkois-Suomessakin. Saksa ja Italia ilmoittivat kesäkuussa edistävänsä maiden välistä “vetyvalmista” kaasuputkistoa, joka voisi tuoda maakaasua ja vetykaasua Afrikasta asti. Euroopan kaasutoimittajien yhteenliittymä on peräänkuuluttanut vetyputkien “selkärankaa” mantereelle. Maailmalla asiaa edistää taloudellinen yhteenliittymä Hydrogen Council, ja Yhdysvaltain IRA-ohjelmassa vedyllä on merkittävä rooli. 

Jonkinlainen vetymullistus siis on väistämättä edessä, sillä niin paljon poliittista ja taloudellista pääomaa on pelissä. On kuitenkin vaarana, että vedyn teknologisia mahdollisuuksia ja sen tiettyjen käyttötapojen järkevyyttä yliarvioidaan niin, että luodaan ongelmallisia polkuriippuvuuksia tuleville vuosikymmenille. Ekologisessa siirtymässä ylimitoitetut investoinnit ja riippuvuus juuri tietynlaisesta infrastruktuurista voivat päätyä hidastamaan muutosta kohtalokkaasti ja ohjaamaan ainakin niukkoja energiavirtoja väärään suuntaan. 

Vedyn merkitys nykyisten yhteiskuntien aineenvaihdunnassa on ennestään merkittävä ja tulee väistämättä kasvamaan. Mutta monissa käyttötarkoituksissa sen rooli on vielä spekulatiivinen ja osin hyvin ongelmallinen. Siksi on äärimmäisen tärkeää erotella toisistaan vedyn välttämättömyydet, hedelmälliset mahdollisuudet ja epätodennäköisimmät ja turhimmat käyttötarkoitukset. On hahmotettava mittaluokkia ja vedyn hyödyntämisen suhteita energia- ja resurssitehokkuuteen, sillä ekologisessa siirtymässä niukkuuden kysymykset tulevat aivan uudella tavalla polttaviksi. Vetytaloudesta ei pitäisi puhua epäkriittisesti erittelemättä, eikä optimistisia visioita tulisi nielaista sellaisenaan – perusteellisen kriittisen tarkastelun ja keskustelun aika on juuri nyt.

Perusasioita: vety energiataloudessa ja vedyn värit

Vety on jo nykyisellään laajassa käytössä yhteiskunnissa teollisuuden raaka-aineena tai katalyyttinä, ennen kaikkea öljyteollisuuden prosesseissa sekä ammoniakin ja metanolin tuotannossa mm. lannoiteteollisuudessa. Palaamme näihin käyttötapoihin tuonnempana, mutta koska vedystä puhutaan tällä hetkellä hyvin paljon osana energiantuotannon siirtymää, on hyvä muistuttaa tietyistä perusasioista. Vety ei ole tuulen, auringon, ydinvoiman, vesivoiman tai fossiilisten polttoaineiden kaltainen energianlähde. Ei siis ole olemassa “vetykaivoksia”, joista ammennettaisiin vetyä energiantuotannon polttoaineeksi. (Joskus tulevaisuudessa tällaisiakin saattaa olla, mutta tämä vedyn muoto on vielä niin spekulatiivinen ja marginaalinen, että siihen ei ole tarpeen syventyä. Niin ikään vedyn isotooppien käyttö fuusiovoimassa on oma kysymyksensä, mutta sekään ei kovin ajankohtainen.)

Energianlähteen sijaan vety tarjoaa mahdollisuuksia “energiavektorina”, siirtämisen, muuntamisen ja varastoinnin tapana. Sitä voi verrata siis tietyssä mielessä sähköön – sähköistyminen oli aikanaan vallankumouksellinen energiatalouden muutos, vähintään yhtä tärkeä kuin polttomoottorin yleistyminen. Niiden välillä on kuitenkin merkittäviä eroja, joista ilmiselvin on tietysti sähkön ja vedyn olomuodossa: siirrettävä virta ja kuljetettava ja säilöttävä kaasu. Energiataloudellisesti sähkön käytön hyötysuhde on erinomainen, mutta sen siirtämisellä on maantieteelliset rajat (siirtolinjojen häviöiden kasvaessa) ja sen pitkäaikainen säilöminen on hyvin hankalaa. 

Vedyn energiakäytössä hyötysuhde taas on heikko, sillä energiahäviöitä tapahtuu runsaasti niin vedyn tuottamisessa kuin sen energiakäytössä – eli käytännössä polttamisessa. Vetyä kuitenkin voidaan säilyttää pidempään ja kuljettaa kauemmas. Professori Ugo Bardi onkin kuvannut vetytalouden historian esseessään, miten alkujaan vetytalouden unelma luotiin, kun visioitiin maailman energiatalouden pyörittämistä muutamien massiivisten ydireaktorien (hyötöreaktorien) varassa. Huonolla hyötysuhteella ei olisi väliä runsauden maailmassa – vastaavanlaisia visioita rakennetaan nyt optimististen uusiutuvan energian näkymien varaan.

Toinen avainkysymys vedyn energiataloudellisessa roolissa on, millä tavalla vetyä tuotetaan – on tullut tavaksi puhua vedyn väriskaalasta. Tilanne on jopa hieman hupaisa, sillä uusia vedyn värejä kehitellään koko ajan lisää eri tuotantotapoja erottelemaan, mutta tässä yhteydessä keskitymme olennaisimpiin eroihin.

Saastuttavimmat tuotantomuodot, musta ja ruskea, perustuvat kivihiileen ja ruskohiileen. Harmaa perustuu maakaasuun. Vetyä erotetaan suoraan fossiilisista polttoaineista kaasutusprosessissa (sitä voidaan erottaa myös erilaisista biomassoista), ja prosessi tuottaa hyvin paljon ilmastopäästöjä. Valtaosa maailman vedystä tuotetaan näillä tavoilla – alle prosentti on muuta. Globaali noin 100 miljoonan tonnin vetytuotanto saa aikaan noin 2 prosenttia maailman kasvihuonekaasupäästöistä (arvioissa on hieman heittoa, mutta mittaluokka on tämä).

Astetta puhtaampi tuotanto on edelleen maakaasupohjaista, mutta tässä sinisessä vedyssä päästöjä pyritään vähentämään hiilen talteenotolla (carbon capture, CC). Sinisen vedyn vähäpäästöisyys ei kuitenkaan ole yksinkertainen asia, kuten esimerkiksi Australian entinen pääministeri Malcolm Turnbull totesi tuoreessa kannanotossaan. CC-teknologia kaappaa talteen vain osan päästöistä, 80–90%, ja pyrittäessä kohti päästöjen nettonegatiivisuutta nämä jämäpäästötkin ovat ongelma. CC ei myöskään eliminoi maakaasun tuotantoon, kuljetukseen ja varastointiin sitkeästi liittyviä metaanipäästöjä – ja koska metaani on voimakas lyhytikäinen ilmastokaasu, ongelma on merkittävä. Kolmas kysymys on, pyritäänkö kaapattu hiilidioksidi varastoimaan (carbon capture and storage, CCS) vai kierrättämään toisiin käyttötarkoituksiin (carbon capture and use, CCU). Esimerkiksi synteettisten hiilivetyjen tuotantoon käytettäessä hiilidioksidi voi päätyä korvaamaan fossiilisia polttoaineita ja siten osaltaan vähentämään uusia päästöjä. Mutta mitä kiireellisemmäksi ilmastopäästöjen vähentäminen muuttuu aikataulun kiristyessä (eli mitä hitaammin toimet etenevät), sitä vähemmän varaa tällaiseen “hiilen kierrätykseen” on. Polttoainekäytössä hiili päätyy joka tapauksessa lopulta ilmakehään. Sinisen vedyn “puhtaus” on siis erittäin suhteellinen kysymys.

Vetytalousinnossa onkin puhuttu yhä enemmän vihreästä vedystä. Tällöin vetyä tuotetaan erottamalla se vedestä elektrolyysin avulla – prosessi on monille meistä tuttu koulun fysiikan luokasta. Mikäli käytettävä sähkö on vähäpäästöistä, voidaan puhua vihreästä vedystä. Vihreän vedyn osuus maailman vedyntuotannosta on nykyään häviävän pieni – jopa olematon – mutta juuri sen kasvua visioidaan hurjaksi.

Tällä hetkellä maakaasusta tuotettava harmaa vety on halvinta, mutta vihreän oletetaan halpenevan nopeasti sekä vähäpäästöisen sähköntuotannon lisääntyessä että elektrolyysilaitteistojen halventuessa (ks. tuore ennuste). Hurjimmissa unelmissa pyritään maailman elektrolyysikapasiteetin monisatakertaistamiseen.

Vedyn käyttö: nykytilanne ja unelmat

Kuten edellä mainittiin, vedyllä on jo ennestään merkittävä rooli raaka-aineena ja katalyyttinä teollisissa prosesseissa, noin 100 miljoonaa tonnia vuodessa globaalisti. Näihin käyttötarkoituksiin on tulevaisuudessa näkyvissä erisuuntaisia muutospaineita. Öljyteollisuudessa vetyä käytetään jalostusprosessissa ja petrokemian tuotannossa, ja koska tämä vastaa noin kolmannesta vedyn nykykäytöstä, öljyn käytön vähentyminen pienentää tätä osuutta. Lannoitteiden tuotanto on toinen merkittävä käyttötarkoitus, ja tähän liittyy kahdensuuntaisia paineita. Yhtäältä lannoitteiden ylikäyttöä olisi vähennettävä maailmassa, toisaalta monilla alueilla lannoitteita tarvitaan satojen nostamiseksi – erilaiset ekologisesti kestävämmän viljelyn muodot voivat vähentää tätä tarvetta, mutta tiellä on monenlaisia poliittisia, taloudellisia ja tuotannon historiaan liittyviä esteitä (viljelytapojen muutos on hidas prosessi).

Teollisuuskäytössä suurimpia kasvuodotuksia liittyy varmaankin teräksen tuotantoon. Heti alkuun on muistettava, että vetyä käytetään jo nykyään maailmassa terästuotannossa – se on neljänneksi suurin teollinen käyttömuoto. Vihreän vedyn käyttö alalla on kuitenkin vasta lastenkengissään, eli valtaosa on saastuttavammin tuotettuja vedyn muotoja. “Vihreän” teräksen tuotannossa pitäisi käyttää minimaalisen ilmastokuorman vetyä – nyt määrittelykamppailuja käydään siitä, tulisiko sen olla vihreää vetyä vai kelpaisiko myös sininen, ongelmineenkin. Mittakaavoista kertoo IEA:n arvio, jonka mukaan koko maailman terästuotannon siirtyminen puhtaimmalle polulle 15-kertaistaisi sektorin vedyntarpeen. Onkin selvää, että terästuotannon ympäristövaikutusten suitsimisessa entistäkin enemmän huomiota tulisi laittaa teräksen käytön vähentämiseen (esimerkiksi rakennusten pitkäikäisyys, korjattavuus ja käytön muokattavuus) ja kierrättämisen voimakkaaseen edistämiseen. Pitäytyminen business as usual -ennusteissa paisuttaa arvioita vedyn tarpeen kasvusta. Tämä kuvastaa hyvin sitä, miten materiaalivirtojen tarkastelua ei ole sisäistetty vielä alkujaankaan tarpeeksi ekologisen siirtymän näkymiin.

Teollisten käyttötapojen kasvuennusteilla ei kuitenkaan voitaisi kannatella nykyisen laajuista vety-hypeä, vaan se nojaa hyvin pitkälti vedyn rooliin energiajärjestelmissä. Juuri näihin kysymyksiin pitäisi suhtautua kriittisellä varovaisuudella ja epäilyksellä. Huono hyötysuhde on erityinen ongelma vihreän vedyn kanssa. Kun sähköä käytetään elektrolyysissä vedyn tuotantoon, tapahtuu väistämättä merkittävää hävikkiä. Ja kun vetyä käytetään energian tuotantoon, se tapahtuu polttamalla, mihin niin ikään kuuluu termodynaamisella vääjäämättömyydellä häviöitä. Koko prosessin hyötysuhde on siten helposti kertakaikkisen onneton.

Tämä on kriittisen tärkeä kysymys nyt, kun olemme uuden historiallisen sähköistymisen vaiheen äärellä. Irrottauduttaessa fossiilisista polttoaineista sähkön käyttö lisääntyy väistämättä hurjasti. Kun saastuttavaa vanhaa tuotantoa ajetaan alas ja uutta vähäpäästöistä rakennetaan, ja kun sähkön kokonaiskulutus kasvaa, kohdataan vaikea pullonkaula. Kuten aiemmassa blogikirjoituksessa pohjustimme, sähköistyminen antaa kuitenkin mahdollisuuksia helpottaa tilannetta. Sähkön käyttö on lukuisissa käyttötarkoituksissa tehokkaampaa, eli hyötysuhteeltaan fossiilisia polttoaineita parempaa. 

Energiasta saadaan irti enemmän työtä. More bang for your buck, kuten amerikkalaiset sanoisivat. Vähemmällä energialla voidaan saada aikaan enemmän. Parhaimmillaan sähköistäminen siis lieventäisi historiallisen pullonkaulan ongelmaa, kun kokonaisenergiabudjettia voitaisiin laskea. Vedyn suuri rooli energiajärjestelmissä sen sijaan voisi toimia jopa tätä pyrintöä vastaan.

Ainoastaan tietyissä rajatuissa asioissa työtä saadaan aikaan helpommin tai tehokkaammin polttamalla kuin sähköllä. Tällaisia voivat olla jotkin korkeaa lämpötilaa vaativat teolliset prosessit. Sähkö ei vielä myöskään teknisten rajoitteiden vuoksi sovellu moniin käyttötarkoituksiin – niinpä vedystä on puhuttu paljon esimerkiksi raskaan liikenteen, lentoliikenteen ja laivakuljetusten yhteydessä. Monet näistä asioista ovat kuitenkin jatkuvassa muutoksessa teknologian kehittyessä – esimerkiksi mainitussa vihreässä terästuotannossa on näkyvissä myös teknologiapolkuja, joissa vedyllä ei olisi moista roolia, ja sähkörekkoja kulkee jo maanteillä.

Hyötysuhde ja teknologiset mahdollisuudet sekä näkyvissä oleva teknologian kehitys luovat näin ollen vedyn käytön järkevyyden hierarkian. Tämä asia on ollut suomalaisessa julkisessa keskustelussa näkyvillä hyvin vähän. Michael Liebreich, BloombergNEFin perustaja, on yhteistyökumppaneineen luonut alla olevat “vedyn tikapuut”, joiden ylemmillä puolapuilla ovat välttämättömät käyttömuodot. Mitä alemmaksi kuljetaan, sitä huonommaksi vaihtoehdoksi vety käy. 

Esimerkiksi auton käyttövoimana sähkön hyötysuhde on noin tuplasti vetyä parempi.  Lähinnä Japanissa ollaan hämmentävästi veikattu vetyhevosvoimia, mutta sielläkin näkyy merkkejä suunnan kääntymisestä. Tämä ei tarkoita, että sähköistyminen autoliikenteen ratkaisuna olisi automaattisesti kaikkiaan hyvä ratkaisu. Aivan kuten teräksen kohdalla, mittakaavalla on väliä. Mikäli nykyisen kaltainen ja kasvava henkilöautokeskeinen liikenne sähköistettäisiin yksi yhteen, edessä olisi varmasti mittavia materiaalien niukkuuteen ja niiden tuotannon ympäristövaikutuksiin liittyviä ongelmia (tosin esimerkiksi akkuteknologiassa uudet polut ovat mahdollisia, ja natriumpohjaiset akut ovat nousemassa merkittäväksi vaihtoehdoksi litiumpohjaisille). Laajapohjaisemmin ekologisesti kestävä liikenne vaatisi voimakkaampaa suuntaa kohti julkista ja kevyttä liikennettä sekä erilaisia tapoja henkilöautojen käytön jakamiseen.

On huomattava, että “vedyn tikapuiden” kaavio tarkastelee ennen kaikkea vedyn käytön kilpailukykyisyyttä, joten siitä ei voi suoraan lukea hyötysuhdetta eikä suhteutusta energiasiirtymässä syntyvään niukkuuteen, mutta se antaa hyvää osviittaa. (Adam Tooze käsittelee kaavion toista versiota Chartbook-uutiskirjeen esseessään.)

Michael Liebreich nostaa kirjoituksessaan esiin myös sen, miten fossiilienergiateollisuus tahtoo puhua ennen kaikkea sellaisista heikkotehoisista käyttömuodoista, joissa vety kilpailee sähköistymisen kanssa, kuten vedyn käytöstä liikenteessä tai jopa sen sekoittamisesta kotitalouskaasuun. Teollisuudella on tähän luonnollisesti oma intressinsä. Olemassa olevan vedyn tuotannon ja käytön “vihertämisestä” puhutaan huomattavasti vähemmän – koska siellä ei moista kilpailuasemaa ole.

Tähän liittyy tärkeä polkuriippuvuuden kysymys: päätyykö “vetytalous” edistämään kokonaisvaltaista siirtymää vähäpäästöisen energian hyödyntämiseen ja tukemaan uutta sähköistymisen vaihetta – vai pitääkö vetyinfrastruktuurin voimakas rakentaminen yllä “polttamisen polkua” ja korkeaa energiabudjettia? Juuri tästä on pitkälti kyse, kun puhutaan “vetyvalmiin” (hydrogen ready) infrastruktuurin rakentamisesta. “Vetyvalmis” tarkoittaa käytännössä infrastruktuuria, kuten putkistoa, joka soveltuisi sekä maakaasun että vedyn hyödyntämiseen. Tällöin vahvistettaisiin myös sinisen vedyn houkuttavuutta, pidennettäisiin maakaasun tuotannon elinkaarta ja hidastettaisiin uudenlaisen energiatalouden syntymistä. Vetytalous ei siis automaattisesti aja tarpeeksi nopeaa ja perustavaa energiasiirtymää.

Onkin erittäin tärkeä olla tarkkana sen kanssa, millaisilla argumenteilla vetytalouden puolesta puhutaan. Kovin usein mainitaan, että vety istuisi hyvin kaasuteollisuuden vanhaan runkoon – mutta käytännössä se vaatisi vedyn erilaisten ominaisuuksien vuoksi uutta infrastruktuuria. Molekyylikoostumuksensa vuoksi vety vuotaa harmillisen helposti läpi maakaasua varten valmistetuista putkistoista ja säiliöistä. Vety myös helposti haurastuttaa metalleja. 

Sekoittaminen maakaasuun lämmityksessä on tästä hyvä esimerkki. Monissa Euroopan maissa kaasu on keskeinen kotien lämmitysmuoto, toisin kuin Suomessa, ja kaasuyhtiöt ajavat sekoittamista voimalla mm. Iso-Britanniassa. Nykyinen infrastruktuuri putkistoista kotien boilereihin sallii kuitenkin vain hyvin matalan sekoitusasteen (maksimissaan 20%), mikä tarkoittaa, että lämmityksen päästöt leikkaantuisivat parhaassakin tapauksessa vain muutamalla prosentilla. Korkeampi vedyn osuus tai siirtyminen vetylämmitykseen vaatisi koko infran uusimista. Koko pyrinnössä ei energiataloudellisesti ole mieltä, koska lämpöpumput ovat hurjasti tehokkaampi tapa tuottaa lämpöä pienemmällä energiasyötteellä. (Vetypolkua on yritetty perustella kuluttajilla lähinnä matalammalla alkusijoituksella uuteen boileriin, mutta käyttökustannukset olisivat väistämättä korkeammat ja vain kasvavat ilmastosäädösten tiukentuessa.)

“Vetyvalmis” infra siis itse asiassa vaatii melkoisia muutoksia. Ja vaikka vety on painoa kohti hyvin energiatiheää, tilavuutta kohden se ei ole, joten vety vaatii kuljetuksessa tiivistämistä suurella paineella sekä erittäin alhaisia lämpötiloja (tai muuntamista ammoniakiksi, mikä heikentää hyötysuhdetta entisestään). Vety on myös hyvin räjähdysaltista, kuten Hindenburgin onnettomuus muistuttaa. Zeppelinonnettomuudessa kuolemattomaksi muuttuneen huudahduksen “Oh the humanity!” ei soisi saavan uusia tilaisuuksia. Vetytalouden tekniset kysymykset vaatisivat oman tekstinsä, ja tiettyyn rajaan asti ne ovat ratkaistavissa, mutta nykyisissä vetyvisioissa mittakaava on niin iso, että ongelmat täytyy ottaa tosissaan. Riskit kasvavat mittakaavan myötä.

Toistaiseksi vetyä on luotu tarkoituksiinsa pääosin paikan päällä. Ei ole olemassa laajamittaista vedyn kaupan ja kuljetuksen järjestelmää – juuri siksi alussa mainitut visiot vetyputkien “selkärangasta”. Niin ollen ei ole kunnon kokemuksiakaan vedyn hallinnasta laajassa mitassa. Mitä suuremmaksi vedyn visioita paisutetaan, sitä isompi urakka uudessa infrastruktuurissa olisi. Ja jos infrastruktuuria rakennetaan ja tuetaan etupainotteisesti epärealististen visioiden varassa, luodaan tuttua “uponneiden kustannusten ongelmaa” (sunk costs). Kun kerran on investoitu kunnolla, ei järjestelmiä raaskita olla käyttämättä, vaikka siinä ei niin järkeä olisikaan.

Vety osana vähäpäästöistä energiajärjestelmää?

Vihreän vedyn tuottaminen vaatii valtaisat määrät vähäpäästöistä sähköntuotantoa, sillä kuten todettua, jo tuotantovaiheessa hävikki on merkittävää. Suhteessa “primäärienergiasta” irti saatavaan työhön tarvitaan siis käytännössä sitä enemmän ylikapasiteettia mitä isompi rooli vedyllä on energiajärjestelmässä. Mutta joskus hävikissä voi olla järkeä. Vedyn kohdalla on kaksi rinnakkaista näkymää.

Ensimmäisessä vetyä voidaan tuottaa sähköntuotannon edullisina ylijäämäaikoina. Eli silloin kun sähköä on runsaasti eikä käyttötapoja ole tarpeeksi, vetyä voidaan tuottaa joko erilaisiin teollisiin tarkoituksiin, polttoaineiden tuotantoon – tai energian välivarastoksi. Välivarastona vedyllä on tietyt hyvät puolensa kuten mahdollisuus säilyttää sitä pitkään ja kuljettaa sitä paikasta toiseen (mainitut teknologiset ongelmat tosin huomioiden). Huonona puolena on kaksisuuntaisen konversion – elektrolyysi ja polttaminen – surkea hyötysuhde. Energiatehokkaampia välivarastoinnin muotoja olisi olemassa, kuten vesipumppuvoima, mutta esimerkiksi Suomessa yhteiskunnalliset esteet sen hyödyntämiseen ovat kovat. Vesistöjen muutoksia pumppuvoimakäyttöön vastustetaan paljon, ymmärrettävästikin. Toisaalta: mitä pidemmälle ilmastonmuutos etenee ja mitä korkeammiksi ilmastokaasujen pitoisuudet ehtivät nousta, sitä todennäköisemmin joudutaan tekemään valintoja huonojen vaihtoehtojen välillä. 

Näkyvissä onkin iso riski, että vetyyn energiavarastona päädytään hyötysuhteeltaan huonoimpana vaihtoehtona, koska se ei kohtaa niin merkittävää vastustusta, koska sillä on fossiiliteollisuuden tuki ja koska ylipäätään hurjissa vetyvisioissa tuotettavalle vedylle vain on löydettävä jotain käyttöä. 

Toisaalta monissa analyyseissä on varoitettu ensinnäkin siitä, että vain silloin tällöin – sähkön ylijäämäaikoina – käynnistyvillä elektrolyysereillä on paitsi teknisiä ennen kaikkea kannattavuusongelmia, eli tällainen varastointimuoto voisi vaatia ennakoimattoman paljon yhteiskunnan tukea (elektrolyysereitä on erilaatuisia, ja toiset sopivat paremmin satunnaiseen käyttöön, toiset jatkuvaan). Lisäksi jos sähköverkot saadaan kytkeytymään yhteen nykyistä paljon paremmin, erilaisia sähkön käytön joustoja saadaan edistettyä ja esimerkiksi sähköautojen akut toimivat pääasiallisen tarkoituksensa lisäksi välivarastoina, tällaiset sähkön ylijäämähetket voivat jäädä ennakoitua paljon harvinaisemmiksi. Vielä pidemmälle katsottaessa voidaan hyvin kuvitella myös tilanne, jossa ylijäämäsähköä joudutaan käyttämään esimerkiksi teknologiseen hiilen talteenottoon (direct air capture, DAC), etenkin mikäli hiilidioksidin pitoisuudet päästetään kohtalokkaan korkeiksi (ja pidemmällä aikavälillä pitoisuuksien laskeminen on joka tapauksessa välttämätöntä). 

Toisessa näkymässä luodaan suuri määrä vähäpäästöistä sähkön tuotantoa nimenomaan vedyn tuotantoon – kaikenlaisiin mahdollisiin tarkoituksiin, jolloin mainittua satunnaisuuden tuomaa kannattavuusongelmaa ei ole. Satunnaisen tuotannon kilpailuasetelma jatkuvan tuotannon kanssa olisi lähtökohtaisesti huono. Ja esimerkiksi teollisissa käyttötarkoituksissa tarvitaan toimitusten tasaisuutta ja varmuutta. Mutta tässä taas vaarana on edellä kuvattu energiasiirtymän pullonkaula: vedylle pyhitetty tuotanto alkaa syödä liiaksi muuta yhteiskunnan käytössä olevaa sähköntuotantoa. (Vaikka se siis paperilla korvamerkittäisiin vetytuotantoon, kuten EU:ssa käynnissä olevissa määrittelykamppailuissa on ehdotettu. Kun uuden rakentamisen kapasiteetti on rajallinen, lopputulos voi olla sama, sanotaan “paperilla” mitä tahansa.) 

Tässä tekstissä ei ole tilaa pureutua kysymykseen, millaisia luonnonvarojen kulutukseen ja maankäyttöön liittyviä rajoitteita vähäpäästöisen sähköntuotannon lisäämiselle on, mutta innokkaimmissa vetyvisioissa mahdollisuudet ilmeisesti nähdään melko rajattomina. Tässäkin on mukana iso riski.

Suuren mittakaavan jatkuvassa vetytuotannossa etulyöntiasetelma on sellaisilla alueilla, joilla runsas edullinen vähäpäästöinen sähkö yhdistyy kestäviin vesivaroihin. Tähän pohjataan nyt suomalaisia unelmia “puhtaan energian suurvallasta”, mutta on helppo nähdä, että maailmassa on todennäköisempiäkin tulevia tuotannon keskuksia. Saudi-Arabia on panostamassa asiaan hurjasti.

Ongelmakenttää voi lähestyä toisestakin kulmasta: puhtaan sähkön tuotannon kasvu voi pysähtyä, jos sähkölle ei keksitä taloudellisesti kannattavaa käyttöä. Suomessa haetaan ulospääsyä tästä ongelmasta nyt voimakkaasti vedyn avulla. Mutta jos tulevaisuuden vetymarkkinoita uskotellaan suuremmiksi kuin niistä tulee, voidaan “veikata väärää hevosta”. Tällöin liian suurella innolla vetypolulle lähteneestä Suomesta voi tulla jonkinlainen energiantuotannon banaanivaltio. Yhtäältä kysymys on siitä, löytyykö vedylle tarpeeksi järkeviä ja tehokkaita käyttökohteita, joiden avulla Suomi voi hyödyntää sitä korkeamman jalostusasteen tuotantoon (kuten teräkseen). Toisaalta kysymys on siitä, löytyykö vedyn “bulkkimyynnille” hyvät markkinat vai jääkö vetäjälle lyhyt tikku käteen. 

Lopuksi

Juuri nyt on siis paikka pysähtyä sekä arvioimaan uudelleen vedyn tuotannon ja kulutuksen ennusteita että priorisoimaan sitä, mihin vetyä kannattaa käyttää. On muistettava, että uusien käyttöideoiden lisäksi olisi saatava puhdistettua kaikki nykyinen vedyn tuotanto ja kulutus, joka on lähes täysin fossiilipohjaista. Sekin on hurja urakka. 

Kysymys ei siis ole, tarvitaanko vihreää vetyä. Sitä tarvitaan väistämättä, koska vety on osa yhteiskunnan aineenvaihduntaa entisestään ja etenkin terästeollisuudessa se on lähes varmasti osa tulevia teknologiapolkuja. Mutta kuten Adam Tooze kirjoittaa Foreign Policy -lehdessä (maksumuuri) vedyn “kangastukset” voivat ajaa myös yhteiskuntia historian harhapolulle hetkellä, jolloin siihen ei olisi varaa.

“On kaikki syyt olettaa, että kymmeniä miljardeja dollareita, valtavasti poliittista pääomaa sekä arvokasta aikaa käytetään ‘vihreisiin’ energiainvestointeihin, joiden pääasiallinen houkutus on, että ne minimoivat muutosta ja pitävät niin pitkään kuin mahdollista yllä nykyisen hiilivetyihin perustuvan energiajärjestelmän rakenteita.”

Kuten Tooze toteaa, energiasiirtymässä on oltava myös kokeilua, jotta uutta voidaan oppia. Kaikenkattava vetyskepsis on siis harhaanjohtavaa. Kiireisessä ekologisessa siirtymässä ei kuitenkaan enää voida nojata vain teknologianeutraaliuteen ja kokeilla kaikkea kaikkialla, vaan niukkoja resursseja on ohjattava. Neutraaliuden sijaan tarvitaan jatkuvaa, tieteellisesti perusteltua ja kriittistä keskustelua siitä, mihin ollaan menossa. Ekologisessa siirtymässä tarvitaan suunnitelmallisuutta.

Nyt vetytalouden visiointia ei ohjaa tällainen tarkastelu, vaan pahimmillaan energiasiirtymän viivyttämiseen pyrkivät intressit ja valitettavan helposti ylimitoitetut arvioit vedyn potentiaalista. Tooze varoittaa, että jos voimakkaalla taloudellisella tuella ja poliittisella arvovallalla rakennetaan teknologista polkuriippuvuutta, joka sitten osoittautuukin mittakaavaltaan virhearvioksi (ja joissain käytömuodoissa jopa hyvin vaaralliseksi), se rapauttaa koko ekologisen siirtymän legitimiteettiä.

BIOS-tutkimusyksikkö

Lisälukemista:

https://www.carbonbrief.org/in-depth-qa-does-the-world-need-hydrogen-to-solve-climate-change/

https://about.bnef.com/blog/liebreich-separating-hype-from-hydrogen-part-one-the-supply-side/

https://about.bnef.com/blog/liebreich-separating-hype-from-hydrogen-part-two-the-demand-side/

Podcasteja aiheesta:

https://myenergy2050.com/the-massive-challenge-of-hydrogen-florian-kern-ep-63/

https://adamtooze.com/2023/05/12/ones-tooze-could-green-hydrogen-revolutionize-the-energy-sector/

https://www.thegreatsimplification.com/episode/63-paul-martin