Author Archives: tere

7.12.2023
Elonkirjo ja kulttuuri osana kokonaisturvallisuutta Luonnon monimuotoisuutta koskevassa keskustelussa talous ja ympäristön tila asetetaan usein vastakkain, eikä muille näkökulmille jää tilaa. Yhteiskunnat ovat kuitenkin täysin riippuvaisia luonnosta ja luonnon monimuotoisuudesta. Syvästi inhimillisiksi ja sosiaalisiksi mieltyvät turvallisuus ja kulttuuri edellyttävät nekin elinvoimaista luontoa sekä kestävää kansallista ja kansainvälistä luonnonvarojen hallintaa. Kokonaisturvallisuus tarjoaakin kiinnostavan kehyksen luontokadon riskien tarkasteluun. Valmisteilla olevan Suomen biodiversiteettistrategian […]

Luonnon monimuotoisuutta koskevassa keskustelussa talous ja ympäristön tila asetetaan usein vastakkain, eikä muille näkökulmille jää tilaa. Yhteiskunnat ovat kuitenkin täysin riippuvaisia luonnosta ja luonnon monimuotoisuudesta. Syvästi inhimillisiksi ja sosiaalisiksi mieltyvät turvallisuus ja kulttuuri edellyttävät nekin elinvoimaista luontoa sekä kestävää kansallista ja kansainvälistä luonnonvarojen hallintaa. Kokonaisturvallisuus tarjoaakin kiinnostavan kehyksen luontokadon riskien tarkasteluun.

Suomenlinnan museotykki, kuvausajankohta 23.2.2022 myöhäisilta, kuva Paavo Järvensivu

Valmisteilla olevan Suomen biodiversiteettistrategian ympärillä on käyty kuluvan kuukauden aikana kiivaita väittelyitä, dramaattisesti heikentyneestä luonnon tilasta ja jo tehdyistä suojelusitoumuksista huolimatta. Luonnon monimuotoisuutta koskeva viimeisin blogikirjoituksemme käsitteli poliittista viivyttelyä ja suoranaista ongelman kieltämistä biodiversiteettikriisin käsittelyssä. Kirjoituksessa nostettiin esiin myös biodiversiteetin vaalimisen haastavuus: luonnon moninaisuutta on suojeltava perintötekijöiden, lajien ja ekosysteemien tasolla, ekosysteemien kytkeytyneisyydet ja ikävaiheet huomioiden sekä absoluuttisia ja alueellisia sukupuuttoja torjuen. Poliitikkojen tivaamia yksinkertaisia indikaattoreita ei elonkirjolle helpolla löydy. Tekstin lopussa totesimme, että selvänäköisemmässä yhteiskunnassa ymmärrettäisiin luonnon monimuotoisuuden välttämättömyys yhteiskunnan elinvoimalle.

Eri tieteenaloilla tehty tutkimus on osoittanut jo pitkään, että luontokato aiheuttaa riskejä useille yhteiskunnan toiminnoille – myös niille, jotka eivät ehkä päällimmäiseksi mielly luonnosta tai ympäristön tilasta riippuvaisiksi. Turvallisuus ja kulttuuri ovat yhteiskunnan vakauden, elinvoiman ja uudistumisen avaintekijöitä, joiden kytkennöistä luonnon monimuotoisuuteen on jo olemassa tieteellistä tutkimusta ja orastavaa poliittistakin ymmärrystä, esimerkiksi luonnoksessa Kansalliseksi luonnon monimuotoisuusstrategiaksi 2035 (ks. s. 17-19, 47-50). Luontokatokeskustelua kuitenkin hallitsevat ymmärrettävästi taloudelliset ja ekologiset kysymykset, jolloin turvallisuuden ja kulttuurin näkökulmat jäävät sivuun. Tässä kirjoituksessa avaamme lyhyesti elonkirjon keskeisiä yhteyksiä turvallisuuteen ja kulttuuriin kokonaisturvallisuuden viitekehyksessä. Tarkoituksemme on siis osaltamme perustella, miksi biodiversiteetin on noustava keskeiseksi kysymykseksi politiikassa.

Kokonaisturvallisuudella viitataan yleensä yhteiskunnan turvallisuuteen ja vakauteen aseellisen puolustuksen näkökulmaa laajemmin. Suomessa se on virallisesti määritelty tilaksi, jossa yhteiskunnan elintärkeisiin toimintoihin kohdistuviin uhkiin ja riskeihin on varauduttu. Tämän tavoitteen ympärille rakentuu Suomessa sovellettava ja Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa (YTS) kuvattu kokonaisturvallisuuden toimintamalli, jonka mukaan varautuminen perustuu viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten yhteistyöhön. Tavoitteena on yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen ylläpitäminen häiriötilanteissa ja poikkeusoloissa. Elintärkeät toiminnot ovat yhteiskunnan toiminnan kannalta välttämättömiä ja parantavat kriisien sietämistä ja niistä palautumista. Suomessa on määritetty seitsemän elintärkeää toimintoa: johtaminen, kansainvälinen ja EU-toiminta, puolustuskyky, sisäinen turvallisuus, talous, infrastruktuuri ja huoltovarmuus, väestön toimintakyky ja palvelut sekä henkinen kriisinkestävyys. 

*

Nykyisessä kokonaisturvallisuuden mallissa luonto ja ympäristö huomioidaan pääasiassa ympäristöonnettomuuksiin ja laajoihin myrskyvahinkoihin tai muihin sääriskeihin varautumisena. Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa esitetään toimia esimerkiksi öljyvuotojen ja muiden haitallisten aineiden päästöjen ennaltaehkäisyyn sekä vahinkojen torjuntaan. Pääosin tarkastelu siis rajautuu suhteellisen kapeaan ympäristöonnettomuuksien näkökulmaan. Kokonaisturvallisuuden kannalta riskiä lisäksi määrittää pääosin yhteiskuntaan ja ihmisiin kohdistuva uhka, ei niinkään luonnonympäristölle mahdollisesti aiheutuva vahinko itsessään. 

YTS:n sisältämiin, eri elintärkeiden toimintojen alle määriteltyihin strategisiin tehtäviin sisältyy kuitenkin myös Ympäristön muutosten havainnointi ja seuranta sekä muutoksiin sopeutuminen ja niistä aiheutuvien uhkien torjunta, joka on asemoitu talouden, infrastruktuurin ja huoltovarmuuden alle. Tässä yhteydessä mainitaan muun muassa, että ympäristöuhkat voivat aiheuttaa merkittäviä omaisuusvahinkoja ja heikentää taloudellisen toiminnan edellytyksiä. Näitä voidaan kuitenkin toimivien seurantajärjestelmien avulla havaita ja ennakoida siten, että niiden vahingot jäisivät mahdollisimman vähäisiksi. Ympäristön muutosten havainnoinnin osana viitataan myös Suomen osallistumiseen kansainvälisiin ympäristösopimuksiin sekä niihin liittyvään toimeenpanoon ja seurantaan. 

Kokonaisturvallisuus näyttää siten tarjoavan edellytykset laaja-alaisellekin ympäristöuhkien ennakoimiselle ja niihin varautumiselle. Tutkimuksen perusteella kuitenkin ympäristön tilan heikkenemisen ja yhteiskunnan toimivuuden väliset yhteydet jäävät toimintamallissa pääosin viittauksen tasolle, eikä niiden systemaattiseen tarkasteluun juurikaan ole työkaluja. Erityisen vähäiselle huomiolle jäävät luontokato ja elonkirjo, joihin ei esimerkiksi YTS:ssä viitata kertaakaan. Kokonaisturvallisuuden kannalta tämä on lyhytnäköistä, sillä elonkirjon heikkenemisellä on useita yhteyksiä yhteiskunnan toimivuuteen ja resilienssiin.

Ensimmäiseksi on selvää, että elintärkeät toiminnot nojaavat viime kädessä ekosysteemien kestävyyteen. Ehkä ilmeisimmin tämä näkyy talouden, infrastruktuurin ja huoltovarmuuden jatkuvuudessa. Muun muassa maatalous on pitkälti riippuvaista esimerkiksi viljelysmaan hedelmällisyydestä, ravinnekierroista, pölyttäjistä ja monista muista tekijöistä, jotka luontokadon edetessä ovat uhattuina. Elonkirjon merkitys ulottuu kuitenkin myös laajemmalle kokonaisturvallisuuteen. Esimerkiksi YTS:ssäkin korostettujen ympäristöonnettomuuksien seuraukset voivat elonkirjon hupenemisen myötä heikentyvän sietokyvyn vuoksi olla aikaisempaa pahempia.

Niin sanottuun kovaan turvallisuuteen liittyvät elintärkeät toiminnot eivät myöskään ole elonkirjosta irrallaan. Suomen puolustuskyky on suunniteltu sopivaksi vallitseviin luonnonolosuhteisiin, jotka kuitenkin ympäristökriisin edetessä muuttuvat. Kun esimerkiksi arktisella alueella ennusteiden mukaan tunturit metsittyvät ja lumipeite hupenee, muuttuu myös maanpuolustuksen toimintaympäristö. Uusiin olosuhteisiin on toki mahdollista sopeutua, mutta se voi edellyttää uutta kalustoa, toimintatapoja ja vähintään asian tiedostamista.

Toiseksi luontokadon turvallisuusvaikutuksia lisää monikriisi, eli nykytilanne jossa useat yhteenkytkeytyvät, yhteiskunnan sektorirajat ylittävät järjestelmätason kriisit toteutuvat yhtäaikaisesti. Viime vuosina muassa Covid-19 -pandemia ja Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ovat herättäneet pyrkimyksen vahvistaa omavaraisuutta myös Suomessa. Globaalien monimutkaisten tuotantoketjujen ja tuontiriippuvuuden sijaan etenkin kriittisiä hyödykkeitä halutaan yhä enemmän tuottaa maan rajojen sisällä. Vaikka täysi omavaraisuus ei Suomen eikä Euroopankaan olosuhteissa ole mahdollista tai kannattavaa, voi joidenkin alojen kotimaisen tuotannon säilyttäminen ja turvaaminen olla kansallisen intressin kannalta perusteltua. 

Kotimaisten luonnonvarojen monimuotoisuus ja riittävyys nousee siten entistä suurempaan arvoon. Mitä vähemmän esimerkiksi maatalouden tuotantopanoksien, kuten ravinteiden, suhteen ollaan tuontiriippuvaisia, sitä turvatummalla pohjalla on oma ruoantuotanto. Ravinnekierron kaltaisiin luonnonprosesseihin turvautuminen auttaa vähentämään muualta tuotujen tuotantopanosten tarvetta. Luonnosta voi myös löytyä vielä osin hyödyntämättömiä raaka-aineita, joiden merkitys esimerkiksi jonkin ekologisen jälleenrakennuksen kannalta tärkeän alan tuotantoon saattaa olla ratkaiseva. Pahimmillaan elonkirjon hupeneminen siis kaventaa myös tulevaisuuden vaihtoehtojamme ympäristökriisin pysäyttämiseen ja sen vaikutuksiin sopeutumiseen.

Kolmanneksi elonkirjolla on myös ulko- ja turvallisuuspoliittinen ulottuvuus. Suomi on sitoutunut lukuisiin kansainvälisiin sopimuksiin, joilla pyritään hillitsemään luontokatoa. Esimerkiksi YK:n biodiversiteettisopimuksen osana Suomi on sitoutunut maailmanlaajuisen tavoitteeseen suojella 30 prosenttia luonnonympäristöistä sekä ennallistamaan vähintään 30 prosenttia tilaltaan heikentyneistä maa- ja vesiekosysteemeistä vuoteen 2030 mennessä. Muun muassa Euroopan unionin ennallistamisasetuksesta käydyn keskustelun yhteydessä on herännyt vaatimuksia, että Suomen tulisi muun muassa metsien käytön helpottamiseksi ajaa itselleen helpotuksia pykäliin, mikä tarkoittaisi luistamista YK-tasolla sovituista tavoitteista. 

Monimuotoisuuteen liittyvät sopimukset ovat kuitenkin yksi osa monenkeskistä valtioiden välistä sopimuspohjaa, jonka heikentymisestä on etenkin Venäjän hyökkäyssodan myötä oltu huolissaan. Suomi on perinteisesti ollut vankka monenkeskisen järjestelmän tukija, sillä jonkinlaisen kansainvälisesti jaetun sääntöpohjan olemassaolo on katsottu pienen maan eduksi ja turvaksi. On totta, että historia kertoo karuakin tarinaa monenkeskisen järjestelmän heikkouksista ja suurvaltojen tavasta talloa sen yli vahvemman oikeudella. Siitä huolimatta – tai kenties juuri siksi – ei suurvaltojen puristuksessa luoviminen pienen valtion näkökulmasta ainakaan helpotu sääntöpohjan rapautuessa. Suomen intressissä on siten pikemminkin pyrkiä vahvistamaan monenkeskistä järjestelmää sopimuksiin sitoutumalla kuin luistaa yhteisistä tavoitteista.  

*

Kokonaisturvallisuusmallissa tunnistetaan myös kulttuurin merkitykset, joita Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa käsitellään Henkisen kriisinkestävyyden kokonaisuudessa. Henkinen kriisinkestävyys viittaa yksilöiden, yhteisöjen, yhteiskunnan ja kansakunnan henkiseen paineensietokykyyn ja selviytymiseen kriisitilanteissa. Kulttuuripalvelut ja kulttuuritoiminta vahvistavat strategian mukaan kansalaisten tietoja ja taitoja sekä luovat yhteisöllisyyttä ja osallisuuden kokemuksia. Esimerkiksi taiteen hyvinvointivaikutuksista onkin olemassa kasvavaa tutkimusnäyttöä. Kriisitilanteissa kulttuuriset sisällöt luovat jatkuvuutta, turvallisuudentunnetta ja uskoa tulevaan. Turvallisuusstrategiassa ei suoraan käsitellä kulttuuria elämän mielekkyyden ja merkityksellisyyden jäsentäjänä, joka on kulttuurisen toiminnan syvin ja olennaisin tarkoitus. Kysymykset elämän mielekkyydestä ja merkityksellisyydestä eivät ehkä sovi strategiakieleen, mutta ne nousevat aina korostuneesti esiin kriisitilanteissa.

Kuten Suomen Kulttuurirahaston vuosina 2013 ja 2022 teettämät kyselytutkimuksetkin todistavat, kulttuuri eri muodoissaan on olennainen osa suomalaisten elämää. Se voi kuitenkin mieltyä aineettomaksi ja perin inhimilliseksi alueeksi, jolloin sen yhteyttä luontokatoon on vaikea hahmottaa. BIOS-blogissa on tarkasteltu kulttuurin ja kestävyysmurroksen kytköksiä aiemminkin, mutta kerrattakoon luontokatokeskustelun ja kokonaisturvallisuuden yhteydessä muutama keskeinen yhteys kulttuurin ja luonnon monimuotoisuuden välillä.

Ensinnäkin luonto on perusta kulttuurille, tarkoitettiinpa kulttuurilla taidetta, luovaa toimintaa tai yhteisesti jaettuja merkityksiä ja toiminnan tapoja. Kaikki materiaali, jota ihminen käyttää, on tavalla tai toisella peräisin luonnosta joko elottomana aineksena tai ekosysteemien toiminnan tuloksena. Luonto tarjoaa myös aineettoman perustan ihmisen luovuudelle ja siten kulttuurille. Varhaisimmat ihmisen valmistamat kuvat ja esineet paitsi koostuvat luonnon aineksista myös esittävät luonnon olioita, eivätkä luonnonaiheet ole kadonneet kulttuurin virrasta vieläkään. Luonnosta löytyy aiheiden lisäksi myös käsitteellisiä malleja erilaisten merkittävien ilmiöiden kulttuuriseksi, taiteelliseksi ja tieteelliseksi jäsentämiseksi. Esimerkiksi ihmisen elämä mieltyy vuodenaikojen tai kasvin elämänvaiheiden mukaisesti, ja yhteiskuntien pyrkimyksiä ekologiseen kestävyyteen kuvataan muodonmuutoksena ja erilaisin polkumetaforin. Luonnon muuttuessa kulttuurikin kuitenkin muuttuu. Mitä enemmän eliölajeja ja elämän rikkautta häviää, sitä yksipuolisemmiksi kulttuuriset kuvastot ja kertomukset lopulta muuttuvat. Tieteellisesti luonnon ja kulttuurin monimuotoisuuksien keskinäisyhteyttä on tutkittu lähinnä Etelä-Amerikan sademetsäalueilla, mutta todistettavia diversiteettikytköksiä merkityksellisempää on ymmärtää ekosysteemien menestymisen ja ihmisyhteisöjen elinvoimaisuuden kohtalonyhteys yleisenä, kulttuurisesti vaikuttavana ilmiönä.

Kulttuurien aineellinen ja aineeton rakentuminen luonnon ja luontosuhteiden varaan johtaa toiseen, turvallisuuden kannalta merkittävään yhteyteen kulttuurin ja luonnon monimuotoisuuden välillä: moninaiset luontosuhteet lujittavat ihmisten resilienssiä. Kulttuuriantropologisessa tutkimuksessa on esitetty, että luontokäsitysten, -suhteiden ja -käytäntöjen moneus parantaa ihmisyhteisöjen mukautumiskykyä kriisitilanteissa. Mitä enemmän ja moninaisemmin ihmisyhteisöllä on hallussaan luonnon hyödyntämistä koskevaa tietoa ja taitoja, sitä paremmin yhteisö kykenee esimerkiksi korvaamaan äkilliset tai pitempiaikaiset puutteet tarvitsemissaan raaka-aineissa. Kyse ei taaskaan ole vain aineellisista tarpeista. Luontosuhteiden merkityksellisyys ihmisille nähtiin esimerkiksi koronakriisissä, joka sysäsi ihmiset erilaisiin luontoympäristöihin rentoutumaan ja virkistymään. Järvet, meret, metsät, suot ja niityt mahdollistavat erityyppisiä liikkumisen, keräämisen ja pyytämisen sekä vetäytymisen, kokemisen ja luomisen tapoja eli kulttuurisia käytäntöjä, jotka yhdessä kasvattavat ihmisten resilienssiä, kriisin luonteesta ja kestosta riippumatta.

Kolmas tapa lähestyä kulttuurin, elonkirjon ja turvallisuuden suhdetta on tunnistaa luonnon tilan, luontoa koskevien käsitysten ja ihmisten välisten suhteiden keskinäiset yhteydet sekä näissä yhteyksissä piilevät ristiriidat. Luonto ja luonnon monimuotoisuus jäsentyvät osaksi ihmisten jaettua sosiaalista todellisuutta kulttuurisesti välittyen. Luontoa koskevilla kulttuurisilla käsityksillä ja käytännöillä puolestaan on konkreettisia ympäristöllisiä vaikutuksia, mikä näkyy vaikkapa energiankulutuksessa ja metsienhoidossa.  Ihmistieteellisessä ympäristötutkimuksessa luontokadon juurisyinä on jo pitkään pidetty luontokäsityksiä, joiden mukaan luonto uusiutuu loputtomiin ja on ihmiselle ennen kaikkea hallinnan ja hyödyntämisen kohde. Tätä vastaan asettuvat luonnon itseisarvoa sekä ihmisen ja luonnon erottamattomuutta korostavat käsitykset. Mitä pidemmälle ympäristökriisi on edennyt, sitä näkyvämmäksi vastakkainasettelut erilaisten luontokäsitysten välillä ovat kehittyneet. Turvallisuusnäkökulmasta voi kysyä, millaisia seurauksia kiihtyvällä luontokadolla, kasvavalla ympäristöhuolella ja näiden rinnalla kehittyvällä kulttuurisella muutoksella voi olla. Erilaiset luontokäsitykset ja luonnon käytön tavat voivat johtaa vakaviin konflikteihin ihmisten välillä. Näkemykset luonnon tilasta ja yhteiskunnan tilasta luovat ihmisten välille jakolinjoja ja yhteyksiä, joiden ymmärtäminen on olennaista, tarkastelipa yhteiskuntaa turvallisuuden tai kestävyysmurroksen näkökulmasta.

*

Yhteiskuntien kokonaisvaltainen riippuvuus luonnon monimuotoisuudesta on ymmärrettävä turvallisuus- ja kulttuurikysymyksenä sekä yhteiskunnan kaikkea toimintaa koskevana perustana. Elonkirjon merkityksiä ja luontokadon riskejä on siksi hyödyllistä lähestyä kokonaisturvallisuudenkin näkökulmasta. Tällaisessa tarkastelussa kulttuurin yhteiskunnallista merkitystä on mahdollista konkretisoida, ja turvallisuus hahmottuu muunakin kuin niin sanotun kovan turvallisuuden kysymyksenä tai korostuneen kansallisena asiana, joka herkästi muotoutuu vastakkainasetteluksi ”meidän ja muiden” välillä. Tärkeintä on kuitenkin luonnon monimuotoisuuden turvaaminen sekä ihmisen että luonnon vuoksi.

Emma Hakala ja Karoliina Lummaa

29.11.2023
Ilmastonmuutoksen tilannekatsaus Dubain ilmastokokouksen alla Globaali ilmastokokous COP28 alkaa Dubaissa marraskuun lopussa ja kestää pitkälle joulukuuhun. Kokouksen asetelmien hahmottamiseksi tämä Politicon artikkeli on hyödyllistä luettavaa, samoin tietysti Carbon Briefin kooste eri osapuolten tavoitteista. Guardianin jutussa käydään läpi tulevan kokouksen avainteemoja ja -kysymyksiä. Lehti käsittelee myös sitä, miten kokouksen puheenjohtajan taustayhtiöllä on poikkeuksellisen rajut suunnitelmat öljyn ja maakaasun tuotannon kasvattamiseksi.   […]

Globaali ilmastokokous COP28 alkaa Dubaissa marraskuun lopussa ja kestää pitkälle joulukuuhun. Kokouksen asetelmien hahmottamiseksi tämä Politicon artikkeli on hyödyllistä luettavaa, samoin tietysti Carbon Briefin kooste eri osapuolten tavoitteista. Guardianin jutussa käydään läpi tulevan kokouksen avainteemoja ja -kysymyksiä. Lehti käsittelee myös sitä, miten kokouksen puheenjohtajan taustayhtiöllä on poikkeuksellisen rajut suunnitelmat öljyn ja maakaasun tuotannon kasvattamiseksi.

 

Kokouksen alla on hyvä päivittää tietoja ilmastonmuutoksen ja ilmastopolitiikan tilanteesta. Kovin hyvältä ei näytä.

 

Emissions Gap -raportin kansikuva, ”Broken Record”

“Päästökuilu” ammottaa edelleen

Marraskuun 20. ilmestyi jälleen vuosittainen UNEPin Emissions Gap Report otsikolla “Broken Record”. Raporttisarjassa on kartoitettu säännöllisesti ilmastotavoitteiden ja -toimien välistä kuilua. Vaikka raportti julkaistiin sopivasti ilmastokokouksen alla, se tähtää ennen kaikkea ensi vuodelle, jolloin maiden on tarkoitus päivittää kansallisia sitoumuksiaan – päivitysuutisia ei siis kokouksesta liene luvassa. Raportin nimi ja ilmastonmuutoksen “spiraaligraafeihin” pohjautuva kansikuva viittaavat vanhan ajan vinyylilevysoittimeen, joka on jumittunut paikalleen toistamaan samaa pätkää yhä uudelleen. Tämä kuvaa sekä ilmastopolitiikan tilaa että ilmastoraportteja, jotka toistavat samoja uutisia. Alaotsikko onkin “Lämpötilat nousevat ennätyslukemiin, mutta maailma ei (taaskaan) saa päästöjä leikattua”

Perusviesti on tuttu: hiilidioksidipäästöt ovat ennätystasolla, eli koronapandemian notkahduksen jälkeen on kivuttu entistä korkeammalle. Hälyttävästi myös muiden lyhytaikaisten mutta voimakkaiden kasvihuonekaasujen päästöt kasvavat voimakkaasti. Maailmassa on koettu niin ikään ennätyslämpötiloja – raportin mukaan sen kirjoitushetkellä vuonna 2023 maailman keskilämpötila oli ylittänyt +1,5°C rajan teollisen ajan alkuun nähden jo 86 päivänä. Tämä ei tarkoita vielä “virallista” puolentoista asteen tavoitteen ohittamista, mutta vauhti on kova. 

Raportissa mainitaan tuttuun tapaan, että myös kasvihuonekaasujen pitoisuudet ovat ennätystasolla. Tämä ei kuitenkaan ole mikään yllätys, ja se on tavallaan epäuutinen, joka on sisäistetty edelleen hämmentävän heikosti. Asia nimittäin on hyvin yksinkertainen: kasvihuonekaasujen pitoisuuden ennätykset rikotaan joka vuosi, kunnes päästään globaaliin nettonollaan. 

Nykyisillä kehitystrendeillä eli nykyisten ilmastotoimien mukaisesti kasvihuonekaasujen pitoisuuden nousu johtaa vuosisadan loppuun mennessä noin 3°C keskilämpötilan nousuun, eli erittäin tuhoisalle tasolle. Mikä tärkeintä: jos nykytrendissä pysyttäisiin, nettonollaan ei päästäisi edes vuosisadan lopussa. Toisin sanoen lämpeneminen jatkuisi ensi vuosisadalle. There be monsters. 

Julkilausuttujen ilmastositoumusten (NDC) toteutuessa, sitoumusten ehdollisuudesta riippuen, päädyttäisiin vuosisadan lopussa tasolle 2,5–2,9°C, eikä tuokaan olisi todennäköisesti lämpenemisen loppupiste vaan välietappi. Valitettavasti edes näitä puutteellisia sitoumuksia ei ole läheskään seurattu. Siksi kaikessa ilmastouutisoinnissa, kun puhutaan ennustettavasta lämpenemisen tasosta, olisi aina lisättävä paitsi tarkoitettu vuosi myös se, puhutaanko vakiintumisesta tuolle tasolle vai välietapista yhä pahenevassa kehityskaaressa.

Sen sijaan jos kaikki tähän asti tehdyt kansalliset nettonollalupaukset toteutuisivat, päästäisiin enemmän tai vähemmän vakaalle 2°C  lämpenemisen tasolle vuosisadan lopussa. Lupauksia ei kuitenkaan voi pitää uskottavina, koska mailta puuttuvat konkreettiset suunnitelmat niiden toteuttamiseksi. Esimerkiksi yksikään G20-maa ei leikkaa päästöjään nettonollalupausten edellyttämällä tasolla, ja kokonaisuudessaan ryhmän maiden päästöt ovat edelleen kasvussa (yhteensä ne vastaavat yli 75% globaaleista päästöistä).

Raportti muistuttaa, että puolentoista ja kahden asteen skenaarioiden onnistuminen on optimistisimmillaankin epävarmaa, ja toisaalta huonoissa skenaarioissa 3°C korkeampi lämpeneminen on mahdollista. Ilmastotoimia pitäisi siksi ehdottomasti kiihdyttää niin voimakkaasti kuin mahdollista. Nettonollalupauksia tulisi myös laajentaa ja konkretisoida sisällyttäen kaikki eri kasvihuonekaasut, ei vain hiilidioksidi.

Emissions Gap -raportin kuvio lämpenemisen skenaarioista.

Perusasiat on hyvä pitää mielessä. Hidas edistys ei riitä: se on vain verkkaista epäonnistumista. Koska kasvihuonekaasujen pitoisuudet ilmakehässä kasvavat joka vuosi ennen nettonollaa, ongelma pahenee joka vuosi ennen sitä. Koska energiasiirtymä on hiljalleen käynnistynyt ja ilmastonmuutoksen vaikutukset käyvät yhä rajummiksi, nettonollaan melko varmasti päädytään jossain vaiheessa. Se käänne on tapahtunut: aikaisemmin haihatteluna pidetty on historiallinen tähtäyspiste. Itse nettonolla ei kuitenkaan auta, jos se tapahtuu raakasti liian myöhään. 

Pääasia nimittäin on nyt, mille kasvihuonekaasujen ja lämpenemisen tasolle vakiinnutaan. Tuo taso voi olla kammottava ja sivilisaatiota murentava. Ja jos vakiintuminen tapahtuu tarpeeksi myöhään, käynnistyvät takaisinkytkennät voivat pahimmillaan saada aikaan “irtipäässeen ilmastonmuutoksen”, jonka pysäyttäminen käy mahdottomaksi. Nettonollaan päästiin, mutta planeetta ei enää piittaa. 

Köyhimpien maiden tarve parantaa väestönsä oloja ja maiden väistämättä kasvava energiatarve mainitaan raportissa, mutta kasvutarve voitaisiin tyydyttää nykyistä oikeudenmukaisemmin, tehokkaammin ja nojaten vähäpäästöisiin lähteisiin. Näissä maissa rahoituksen hankkimisen kustannukset ovat kuitenkin moninkertaisesti suuremmat kuin EU:ssa tai Yhdysvalloissa. Maiden kyky rahoittaa siirtymää itse on heikko, joten tarve kansainväliselle tuelle köyhimpien maiden energiasiirtymässä on polttava, jos sanonta sallitaan.

Tällä kertaa raportti käsittelee erikseen myös erilaisia hiilen talteenoton (carbon dioxide removal, CDR) muotoja. Koska parhaimmillaankaan kaikista päästöistä ei voida päästä eroon (esimerkiksi maatalouden metaani- ja typpioksidipäästöt), hiilen talteenottoa tarvitaan lopulta jonkin verran. Alkuvaiheessa perinteiset ja toimiviksi koetut muodot kuten metsätuhojen estäminen ja uudelleenmetsitys ovat suuremmassa roolissa, mutta teknologisia keinoja tarvitaan vuosisadan jälkipuoliskolla. Teknologisen inertian vuoksi raportti peräänkuuluttaa kehitystyötä. Aiheeseen palataan alempana.

Kansainvälinen energiajärjestö: “Put your money where your mouth is”

Marraskuussa myös IEA julkaisi kovasanaisen raporttinsa The Oil and Gas Industry in Net Zero Transitions. Se lähestyy asiaa toisesta kulmasta. Mitä paremmin ilmastotavoitteet toteutuvat, sitä enemmän kaikkien fossiilisten polttoaineiden kysyntä romahtaa. Yhtiöt kuitenkin jatkavat mittavia investointeja fossiilisten tuotannon lisäämiseen, eli niiden toiminta ei heijasta edes kaikkein konservatiivisimpia ennusteita. Ne elävät mielikuvitusmaailmassa.

Asiaa käsitteli myös marraskuinen UNEPin Production Gap -raportti, jonka mukaan fossiilisten polttoaineiden tuottajavaltioiden laajenemissuunnitelmat ylittävät reilusti sekä 1,5°C että 2°C tavoitteiden hiilibudjetit (ks. esim. Guardianin analyysi raportista). 

Energia-alan järjestönä IEA puhuu yleisölleen, eli sen näkökulmana on taloudellinen kannattavuus. Se ennustaa fossiilisten polttoaineiden kysynnän laskevan nopeasti. Mikäli valtiot toteuttaisivat nykyiset ilmastositoumuksensa, kysyntä laskisi vuoteen 2050 mennessä hurjat 45%. Puoleentoista asteeseen pyrittäessä kysyntä laskisi samassa ajassa jopa 75%. Mikäli siis ilmastonmuutoksen hillinnässä edetään yhtään nopeammin, nykyiset investoinnit osoittautuvat pitkälti kannattamattomiksi. Samaan aikaan fossiiliteollisuus sijoittaa hyvin niukasti vähäpäästöiseen energiatuotantoon: 2,5% omista sijoituksistaan, ja kaikesta vähäpäästöisen energian rahoituksesta vain prosentin! Tämä siis aikana, jolloin ala on saanut huipputuloja mm. Venäjän hyökkäyssodan takia. 

IEA vaatii, että vähäpäästöisten energian investointien osuus nostettaisiin 50% tasolle vuoteen 2030 mennessä. Mikäli yhtiöt eivät halua olla mukana, niiden pitäisi alkaa ajaa toimintaansa hallitusti alas ja investointien sijaan maksaa osinkoja ja velkojaan. Adam Tooze kirjoitti aiheesta erinomaisen analyysin uutiskirjeessään, jossa hän esittääkin, että IEA:n raportti on suunnattu suoraan energia-alan yleistä viherpesua vastaan. 

Alan hidastelusta ja vastaanhangoittelusta huolimatta IEA pitää energiasiirtymää vääjäämättömänä. Se kritisoi voimakkaasti kaikkea sijoittamista uuteen fossiiliseen tuotantoon, kun on selvää, että suurinta osaa ei voida hyödyntää ja että alan arvo tulee kokonaisuudessaan laskemaan. Kipeimmin tämä osuu kansallisiin yhtiöihin, joiden hallussa on suurin osa reserveistä. IEA tietysti näkee, että jonkin verran fossiilisiin pitää investoida laskun loiventamiseksi. Silti nykyinen investointitaso on tuplasti liian suuri.

IEA:n ”Net Zero” raportin kuvio öljyn tuonnin ja viennin alueellisesta kehityksestä.

Ongelmana on, että kaikki toimijat tuntuvat varustautuvan “last man standing” -skenaarioon. Jokainen uskoo olevansa voittaja, mutta IEA muistuttaa tylysti, että kaikki eivät voi olla oikeassa. Adam Tooze pitää todennäköisimpänä voittaja-alueena Lähi-itää, jossa tuotanto on halvinta ja puhtainta. Siellä tuotannon pitäisi pudota vähiten, mutta silti ainakin puolet vuoteen 2050 mennessä! Jatkokirjoituksessaan Tooze kuitenkin huomauttaa, että etenkin Yhdysvaltain asemassa on merkittävä ero skenaarioiden välillä. Hitaamman energiasiirtymän ja vähäisempien ilmastotoimien skenaariossa maa säilyttäisi asemansa merkittävänä viejämaana vuosisadan puoliväliin. Tämä luo houkutuksen “lyödä vetoa katastrofin puolesta”.

Tooze nostaa erityisesti esiin varoitukset Afrikan uudesta fossiilisesta tuotannosta. Asian ydin ei ole se, että tuotannon kasvu räjäyttäisi päästöbudjetit. Mikäli kaikki Afrikassa nyt pöydällä olevat hankkeet toteutuisivat, ne nostaisivat mantereen osuuden historiallisesti kertyneistä päästöistä 3 prosentista 3,5 prosenttiin (ks. myös täältä). Ongelma on, että nojaaminen fossiilisten tuotantoon on vaarallisen haavoittuvaa tai suorastaan tuhoon tuomittua. Kun kysyntä hiipuu, kannattamattomat investoinnit ja ränsistyvä infrastruktuuri kaatuvat valtioiden harteille. Stranded assets eivät haaksirikkoudu jonnekin epämääräiseen limboon vaan aina tiettyyn paikkaan.

Laajemmin ilmastopolitiikan ja -aktivismin keskeinen strateginen kysymys onkin, millä tavalla näiden omistusten haaksirikko saadaan tapahtumaan. Vaikka fossiiliset polttoaineet ovat energia-alan tärkeimmän järjestönkin mukaan historian väärällä puolella, ei niiden alasajo tapahdu automaattisesti. Markkinalähtöisesti voi syntyä juuri sellainen uhkapelaajien kilpailu, joka imee investointivoimia pois sieltä, missä niitä tarvitaan. Yhtäältä tarvitaan voimakasta kysynnän ohjausta, poliittista vaikuttamista tuotanto- ja kulutusjärjestelmiin – siirtymäpolitiikkaa. Toisaalta aktivistinen paine voi vaikuttaa yhtiöiden toimintaan tekemällä sen yhä hankalammaksi, eivätkä valtiotkaan lähde toimimaan vastaan voimakkaita taloudellisia intressejä ilman kansalaisyhteiskunnan painostusta.

Kiista hiilen talteenotosta

IEA:n raportti varoittaa myös liiallisista hiilen talteenoton unelmista. Missään nimessä fossiiliala ei saa kuvitella jatkavansa toimintaansa hiilen teknologisen talteenoton turvin, on se sitten “piipunpääteknologiaa” (CCS/CCU) tai teknologista hiilen kaappausta ilmasta (DAC). (Katso tämä aiempi BIOS-blogikirjoitus aiheesta.) Jotta alan nykykehityksellä etenevät päästöt vuonna 2050 voitaisiin ottaa talteen – olettaen, että teknologia ja muu infrastruktuuri edes mahdollistaisivat sen – se kuluttaisi enemmän sähköä kuin maailma tuotti vuonna 2022.

Tästä ajankohtaisesta aiheesta oivallista luettavaa tarjoaa keskusteluartikkeli “Controversies of carbon dioxide removal” Nature reviews – earth & environment -verkkolehdessä. Keskustelu auttaa ymmärtämään asiaa yksinkertaisen kyllä tai ei -vastakkainasettelun taakse. Artikkelin tutkijoiden mukaan kiista ei koske sitä, tarvitaanko hiilen talteenottoa, vaan sen skaalaa ja aikajänteitä. Asialla on myös tärkeä poliittinen ulottuvuus, sillä oletettuun hiilen talteenoton tarpeeseen vaikuttaa suuresti, millaisia sosiaalisia, kulttuurisia ja poliittisia kehityskulkuja ilmastomalleissa pidetään mahdollisina. Eli esimerkiksi: miten ihmisten elin- ja kulutustavat voivat muuttua ja miten nopeita politiikan käänteet voivat olla?

Täysmittaista torjuntaa hiilen talteenotto ei saa edes Kevin Andersonin kaltaiselta tutkijalta. Hänen kritiikkinsä kärki on, että planeetan laajuisen valtaisan teknologisen hiilen talteenoton olettaminen sisään ilmastomalleihin on käytännössä hidastanut ilmastotoimia. Tällainen oletus on vaarallinen hidaste ja hämäys. Kun hiilen talteenotolle lasketaan skenaarioissa liian suuri rooli, se luo alimitoitetun kuvan päästövähennysten tarpeesta. Kun hiilen talteenotto lähes varmasti pettää osan odotuksista, vahinkoa ei enää voi ottaa takaisin. 

Tärkeä huomio keskustelussa on se, että hiilen talteenoton tärkeäksi rooliksi ajateltu “vaikeasti vähennettävien päästöjen” kategoria ei ole mikään annettu tosiseikka. Sen määrittelykamppailussa kaikenlainen keplottelu on helposti kuviteltavissa. Keskustelijat peräänkuuluttavat myös tavoitteiden eriyttämistä: nettonollan sijaan on luotava kaikkialla päästövähennyksille omat tavoitteet, ja hiilen talteenotolle omat. Tämä pitäisi ylimitoittamisen riskin loitolla ja antaisi hiilen talteenoton tutkimukselle ja investoinneille konkreettisen aikataulun ja tavoitteen. (Ajatus on täysin vastakkainen Elinkeinoelämän keskusliiton tuoreelle vaatimukselle.)

Keskustelijat muistuttavat, että “hiilen talteenotto” on terminä hämäävä, sillä se pitää sisällään monenlaisia asioita uudelleenmetsityksestä ja kosteikkojen elvyttämisestä erilaisiin teknologisiin ratkaisuihin (BECCS, DAC). Osa on jo käytössä, osaa taas ei ole käytetty laajassa mittakaavassa tai lainkaan. Tapoja pitäisi siis arvioida eriytetymmin, sillä kaikilla on riskinsä. Esimerkiksi uudelleenmetsitys tai bioenergiakasvien kasvatus ruoantuotantoalueilla voivat heikentää ihmisten ruokaturvaa, tai metsityshankkeilla voidaan “viherpestä” lajikirjoltaan moninaisempien metsien tuhoamista.

Erittäin tärkeä kysymys on myös, kuinka pitkäksi aikaa menetelmillä voidaan pitää hiili tallessa, pois kierrosta. Tähän viittasi myös edellä mainittu Emissions Gap Reportin kanta eri hiilen talteenoton keinojen ajallisesta prioriteetista. Esimerkiksi uudelleenmetsitystä voidaan käyttää saman tien, mutta muuttuvissa ympäristöoloissa metsät voivat olla haavoittuvaisia tuholaisille tai metsäpaloille. Metsänielujen rooli on tärkeä lähivuosikymmeninä, mutta metsien hiilivarastojen kestävyys vaihtelee. Mikäli taas hiilen teknologinen talteenotto on skaalattavissa ja siihen riittää energiaa, hiiltä voitaisiin säilöä esimerkiksi maan alle jopa tuhansiksi vuosiksi. Samoin esimerkiksi biohiilen käyttö maataloudessa on lupaava pitkäaikaisuudessaan. Asiaa kuitenkin hankaloittaa se, että kaapattu hiili voi olla myös houkutteleva raaka-aine, jolloin se voi päätyä takaisin kiertoon eikä pitkäaikaiseen varastoon (tätä käsiteltiin aiemmassa kirjoituksessa).

Yllättävästi keskusteluartikkeli ei käsittele lainkaan hiilen talteenoton yhtä roolia, joka on kiistämätön ja väistämätön. Nettonollan saavuttamisen jälkeen ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on edelleen vaarallisen korkealla tasolla, mikä johtaisi tulevaisuudessa merenpinnan merkittävään nousuun ja muihin suuriin muutoksiin. Pitkällä aikavälillä pitoisuuksia on saatava alas, kuten esimerkiksi James Hansen on todennut. Tämä on sukupolvien urakka, joka ulottuu pitkälle ensi vuosisadalle. Tämä on siis aivan eri asia kuin hyvin ongelmallinen ajatus, että hiilen talteenotolla voitaisiin korjailla tilannetta “ylilyönnin” (overshoot) jälkeen. Ylilyönnin korjailu on vaarallinen illuusio, mutta tämä ensi vuosisadalle tai pidemmällekin ulottuva tehtävä on sivilisaation tulevaisuuden välttämätön taakka, vanhan velan maksua.

Onko ilmaston lämpeneminen kiihtymässä?

Ilmastotutkimuksen veteraani James Hansen on ollut tuoreeltaan tapetilla, kun hän julkaisi kollegojensa kanssa artikkelin “Global warming in the pipeline”. Artikkelissa esitetään, että ilmastojärjestelmä on oletettua herkempi ja että lämpeneminen on kiihtymässä. (Ks. lisää artikkelin lehdistötilaisuudesta.)

Hansen ja kumppanit esittävät, että nykykehityksellä puolentoista asteen lämpenemisen raja ylitetään ennakoitua nopeammin, jo tämän vuosikymmenen aikana, ja kahden asteen raja jo vuonna 2050. Kärjekkääseen tapaansa Hansen totesi lehdistötilaisuudessa, että puolentoista asteen tavoite on “kuollut kuin kivi”. Tässä hän ei ole toki yksin: monet muut ovat esittäneet samaa pitkään.

Artikkeli osuu ennestään kiihtyneeseen keskusteluun, sillä kuluneen vuoden aikana on käyty äänekästä kiistaa siitä, onko ilmastonmuutos kiihtymässä. Onko tapahtunut laadullinen hyppäys, vai ovatko äärimmäiset lämpötilat selitettävissä El Niñon vaikutuksilla? Guardianin elokuisessa jutussa haastatellut tutkijat olivat pitkälti niillä linjoilla, että edelleen ollaan ennakointien piirissä. Lämpeneminen etenee odotetusti, mutta luonnonjärjestelmien reaktiot ja ihmisyhteisöjen haavoittuvuus on arveltua suurempaa.

Kiista jatkui myös Hansenin ja kumppanien artikkelista. Kuulu ilmastotutkija Michael Mann julkaisi tiukkasanaisen vastineen, jonka pääviesti oli “totuus on tarpeeksi pelottavaa”. Toisaalta taas ilmastotutkija Glen Peters muistutti sosiaalisessa mediassa, että artikkelin tutkijat eivät ole mitään yksinäisiä susia. Heidän arvionsa ovat hajonnan ylärajalla, mutta tässä he eivät ole yksin. Näkemys kiihtymisestä on löydettävissä myös IPCC:n tuoreesta raportista. Petersin mukaan Mannin kuvaus tilanteesta ei ole oikea, vaan käynnissä on tavallista tutkimuksellista erimielisyyttä, jota ratkaistaan tutkimuksella ja kerätyllä lisätiedolla. “Back to work”, kuten Peters sanoo.

Kiistanalaisin osa tätä tapausta on kuitenkin, että tutkijat ehdottavat Hansenin johdolla ilmastonmuokkausta, tarkemmin ottaen rikkiyhdisteiden suihkuttamista yläilmakehään planeetan viilentämiseksi. Tätä ehdotusta on kritisoitu voimakkaasti, sillä teknologialla olisi paitsi valtavat riskit, toimintaa olisi ylläpidettävä jatkuvasti viilentämisen jatkumiseksi.

Tutkimuskiista ilmastoherkkyydestä on tieteellisesti tärkeä, mutta peruskuviota se ei muuta mitenkään. Kasvihuonekaasujen päästöjä on vähennettävä niin nopeasti kuin mahdollista, ja “mahdollisen” määritelmällä ei saa keplotella, vaan on oltava tosissaan. Nettonollaan on päästävä hyvin nopeasti, ja sen jälkeen kasvihuonekaasujen pitoisuuksia ilmakehässä on saatava laskettua hiilen talteenotolla paljon nopeammin kuin ne laskisivat luontaisten prosessien ansiosta. Ilmastoherkkyys kuitenkin kertoo meille, mihin lämpenemiseen päädytään nettonollan kohdalla, ja se antaa osviittaa seurauksista. 

Mitä tapahtuu nettonollassa?

Hansenin ja kumppanien artikkelin otsikossa oleva termi “pipeline” on hieman ongelmallinen. Se nimittäin viittaa tavanomaisesti vanhentuneen ajatukseen, että lämpeneminen jatkuisi vielä pitkään nettonollan jälkeen, että “putkessa” olisi lämpenemistä. Mann tarttuikin tähän vastineessaan ja totesi nykykäsityksen mukaan lämpenemisen loppuvan heti nettonollassa. Asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen.

Tätä aihetta tutkitaan tuoreessa artikkelissa “The Zero Emissions Commitment and climate stabilization”  Yksi kirjoittajista, Joeri Rogelj, käy artikkelin tuloksia läpi tässä ihailtavan selkeässä ketjussa.

Artikkelissa kootaan ja tarkennetaan näkemyksiä asiasta. Peruskuva on ennallaan: lämpeneminen kyllä loppuu, kunhan nettonolla saavutetaan, mutta viivettä on jonkin verran. Lopullinen vakiintumisen taso on aiemmin oletettua hieman korkeampi, asteen kymmenysten tasolla. Lämpenemistä on siis “putkessa” jonkin verran. 

On myös muistettava, että hiilidioksidin nettonollan lisäksi kaikkien muiden kasvihuonekaasujen päästöt on saatava alas. Jos tässä ei onnistuta, lämpeneminen jatkuu jonkin verran lisää nettonollan jälkeen. Artikkelissa kritisoidaankin sitä, että “nettonollan” eri määritelmissä on eroja sen mukaan, otetaanko muut kaasut mukaan vai ei.

Joeri Rogelj oli myös mukana lokakuisessa yhteisartikkelissa, joka käsitteli jäljellä olevien hiilibudjettien kokoa ja niiden määrittämiseen liittyvää epävarmuutta. Tämän artikkelin tulokset olivat synkeitä: 1,5°C tavoitteen hiilibudjetti on puolet siitä mitä arvioitiin vuonna 2020. Toisin sanoen jäljellä oleva budjetti tulee käytetyksi nykytahdilla paljon arvioitua nopeammin. Kolikon toinen puoli on, että 1,5°C asteen tavoitteessa nettonollaan pitäisi päästä jo 2034. Jos moni pitää tavoitetta jo nykyisellään saavuttamattomana, tiukempi tavoitevuosi tekisi sen aivan varmasti mahdottomaksi saavuttaa, kuten Rogelj totesi Guardianissa.

Tämä on pelottavaa. Ilmastonmuutoksen maailmassa huonoja uutisia pitäisi kuitenkin osata ottaa vastaan hieman epäintuitiivisella tavalla. Mitä huonompia uutisia, sitä suurempi kiire on, ja sitä enemmän pitää ponnistella. Selkeää rajaa onnistumisen ja epäonnistumisen välillä ei ole, ei lopullista fatalismin hetkeä. Jos puolitoista astetta on tavoittamattomissa, tulevaisuus muuttuu monta astetta ankeammaksi. Samalla jokainen seuraava epäonnistuminen muuttuu yhä vaarallisemmaksi. Kasvihuonekaasujen pitoisuuden kasvu ilmakehässä on pakko saada pysähtymään, ja mitä myöhemmin se tapahtuu, sitä mahdottomammaksi maailma muuttuu. Synkeiden uutisten äärellä voi olla vaikea ottaa vastaan viesti, että “jokaisen asteen kymmenyksen puolesta kannattaa kamppailla”, mutta se on tämän maailmanajan tärkeimpiä lauseita.

Ville Lähde

13.11.2023
Miksi biodiversiteetin turvaamisesta luistetaan niin helposti? Monia erilaisia asioita pitää suojella, monissa erilaisissa paikoissa. Biodiversiteetin suojelutarpeiden hämärtämistä ja suojelusta luistamista helpottaa asian aito monimutkaisuus. Mitä pidemmälle ilmastonmuutos ja muut kriisit etenevät, sitä enemmän on suojeltava tulevaisuuden mahdollisuuksia nykyisten rikkauksien lisäksi. Tätä monimutkaisuutta suojelun vastustajat käyttävät hämätäkseen – edes selkeä ja tieteellisesti riittävän vankka numero, 30 prosenttia suojeluun, ei kelpaa, kun voi […]

Monia erilaisia asioita pitää suojella, monissa erilaisissa paikoissa. Biodiversiteetin suojelutarpeiden hämärtämistä ja suojelusta luistamista helpottaa asian aito monimutkaisuus. Mitä pidemmälle ilmastonmuutos ja muut kriisit etenevät, sitä enemmän on suojeltava tulevaisuuden mahdollisuuksia nykyisten rikkauksien lisäksi. Tätä monimutkaisuutta suojelun vastustajat käyttävät hämätäkseen – edes selkeä ja tieteellisesti riittävän vankka numero, 30 prosenttia suojeluun, ei kelpaa, kun voi venkoilla laadusta määrän sijaan. Venkoilu on kuitenkin vain kuultavan hauras verho vastuunpakoilulle.

Kuvakaappaus: HS.fi

Marraskuun alussa uutisoitiin, että Suomen biodiversiteettistrategian valmistelussa oltiin häivyttämässä tarkkoja pinta-alatavoitteita. Näin siis siitä huolimatta, että Suomi on sitoutunut 30% suojelutavoitteeseen niin YK:ssa kuin Euroopan unionissakin. Helsingin Sanomien jutussa Ympäristöministeriön erityisasiantuntija Joona Lehtomäki totesi melko suoraan, että painetta pinta-alatavoitteiden poistamiseen oli tullut eri sidosryhmiltä, mukaan lukien Maa- ja metsätalousministeriöltä. Orpon hallituksen ohjelmassa myös väitetään, että metsien osalta “kokonaispinta-­alaan perustuvat suojelutavoitteet eivät ole tarkoituksenmukaisia”. Suomen Luontopaneeli kommentoi asiaa tiedotteessaan ja sen taustalla olevassa mietinnössään. Paneelin puheenjohtajan Janne Kotiahon sanoin: “Suojellun pinta-alan merkittävä lisääminen on luonnon turvaamisen kannalta tarkoituksenmukaista ja tehokasta.”

Siinä, että luonnonsuojeluun ja moninaisten ympäristöongelmien torjuntaan tähtääviä toimia pyritään vesittämään poliittisesti, ei ole mitään uutta eikä yllättävää. Totunnaisten toimintatapojen ja valta-asemien turvaamiseksi on ollut valmiutta sivuuttaa tieteelliset varoitukset vaikka kuinka paljon ja kauan. Kuten Long Playn tuoreessa jutussa kerrotaan, härski valehteleminen ei ole vierasta elonkirjoasioisskaan. Mutta biodiversiteettitavoitteista luistaminen vaikuttaa olevan erityisen helppoa. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen hillintään liittyvistä prosenttitavoitteista jotkut haluaisivat varmasti irtaantua, mutta tavoitteiden poistaminen kokonaan olisi vaikeampaa.

*

Yhtäältä tätä helpottaa toistuva harhaanjohtava puhe luonnon “museoinnista” Suomessa. Etenkin metsäasioissa suojelun varoitellaan johtavan sotkuiseen, lahonneeseen, tuottamattomaan luontoon. Tässä asiassa ratsastetaan kaksilla retorisilla rattailla. Ensiksi asetetaan vastakkain poissulkevasti ihmisten ja luonnon etu – “museoijat” eivät välitä ihmisistä vaan jonninjoutavista tupajumeista. Toiseksi kuitenkin vedotaan yhä uudestaan siihen, että oikeastaan vain talousmetsä on terve. Se kasvaa hyvin ja tuottaa. Biodiversiteetti voidaan työntää tuotannollisen terveyden taakse.

Toisaalta, ja tämä voi olla tärkeämpi syy, biodiversiteetti ja sen turvaaminen on moniulotteisena ja -mutkaisena ilmiönä erityisen hankala poliittiseen käsittelyyn. Politiikassa vaaditaan täsmällisiä, selkeitä ja kiistattomia tavoitteita – kunnon numeroita. Poliitikko voi perätä, kuinka monta lajia tarvitaan, kuinka monta pitää suojella. Tai voidaan väheksyä jonkin yksittäisen lajin merkitystä ja sen häviämisen aiheuttamaa uhkaa. Jos “tupajumin” häviämisen seurauksia ei voi kuvata kunnolla, asiaa on vaikea politisoida. Politiikassa puhe lajien itseisarvosta tai muusta vastaavasta on harmillisen voimatonta: siksi biodiversiteetti on kytkettävä muihin näkökohtiin, ja tarpeeksi kiistattomasti, että siitä voidaan tehdä politiikkaa. On löydettävä tarpeeksi yksiselitteinen mittari, jonka avulla luontoa voidaan arvottaa ja punnita muita poliittisia pyrintöjä vasten.

Tieteen näkökulmasta on kuitenkin selvää, että biodiversiteetti on moninainen mosaiikki: ekosysteemien eheyttä ja niiden kytkeytyneisyyttä, ekosysteeminen “ikävaiheiden” kirjoa, yksittäisten populaatioiden elinkelpoisuutta, populaatioiden sisäistä geneettistä kirjoa… Myös yksiselitteiseltä vaikuttava kriteeri, sukupuutto, vaatii tarkennusta – absoluuttisten sukupuuttojen eli lajin kertakaikkisen häviämisen rinnalla on kriittisen tärkeää huomioida alueelliset sukupuutot, lajien häviäminen joltain alueelta.

Tällaiseen moniulotteiseen ilmiöön ei sellaista kiistatonta yksiselitteistä kriteeriä saada, millaista politiikassa on tapana perätä. Politiikka kysyy vääriä kysymyksiä mutta vaatii oikeita vastauksia. Ja koska vääriin kysymyksiin ei saada tarpeeksi kiistattomia vastauksia, on mahdollista puhua suojelutavoitteiden “epätarkoituksenmukaisuudesta”. Haluttomuus turvata biodiversiteettiä voidaan legitimoida ikään kun tieteellä – on muka tieteen vika, jos se ei saa aikaan tarpeeksi yksiselitteisiä kriteereitä. Tämä on myrkyllinen yhdistelmä, sillä se mahdollistaa torjuntaa ja viivyttelyä, vaikka kriteereitä kuinka viilattaisiin.

*

Tiede on tässä erittäin hankalassa asetelmassa. Kuten Helsingin Sanomien jutussa todetaan, suojelussa (ja ennallistamisessa) tarvitaan määrän lisäksi laatua. Pelkät karkeat määrälliset tavoitteet – pinta-ala tai lajimäärä – voisivat tosiaan johtaa ongelmallisiin tuloksiin. Suojellaan vain joitain alueita summamutikassa, tai toisaalta tyydytään pitämään yllä piskuisia populaatioita laskennallisen “lajikirjon” maksimoimiseksi. Teoriassa siis hallitusohjelmassa mainittu suojelu “laatu ja vaikuttavuus edellä” voisi olla hyvä lähtökohta, mutta käytännössä tällä argumentilla pyritään nyt vähentämään suojelua kaiken kaikkiaan. Positiiviseksi tämä lähtökohta voisi muuttua oloissa, jossa kaikki osapuolet aidosti haluaisivat edistää biodiversiteetin turvaamista: toimet voitaisiin suunnitella ja suunnata kunnolla.

Määrä ja laatu kuitenkin ovat kytköksissä toisiinsa. Suojelun (ja ennallistamisen) suuri pinta-ala ei yksistään takaa hyviä tuloksia, mutta tarvitaan tarpeeksi isoa kokonaismäärää, että sinne saadaan mahtumaan laatua. Siksi vaikka tieteellisesti on selvää, että pinta-ala ei yksinään ole riittävä kriteeri, sitä on peräänkuulutettava voimallisesti. Koska elonkirjon turvaamista vastustetaan voimalla, suojelun ja ennallistuksen pinta-alatavoitteet tahtovat jäädä ensisijaiseksi vaatimusten välineeksi. Tieteellisesti on perättävä niitä voimallisesti, vaikka asiaa voisi viisaammin lähestyä moninaisemmin. Se kuitenkin vaatisi enemmän poliittista yhtenäisyyttä, jota ei ole näköpiirissä.

Todellisuudessa on selvää, että biodiversiteetin turvaaminen edellyttää toimien kirjavuutta. Esimerkiksi metsissä tarvitaan moni-ikäisiä suojelukohteita, ei vain vanhoja luonnonmetsiä. Ja nykyään ymmärretään yhä laajemmin, että biodiversiteetin turvaaminen ei onnistu vain suojelemalla ja ennallistamalla, vaan myös talouskäytäntöjä metsissä, vesistöissä, pelloilla, kaupungeissa – kaikkialla – pitää muuttaa. Luonnon monimuotoisuudella on väliä ihan kaikkialla, ei vain “tuolla luonnossa”. Sen tärkeyttä ei kuitenkaan voida ymmärtää inttämällä, mitä väliä tietyllä yhdellä lajilla on. Luonnon monimuotoisuuteen pohjaavat moninaiset ihmiselämääkin tukevat aineen ja energian kierrot ja “ekosysteemipalvelut”, joita voisi kutsua myös “ympäristön yhteishyväksi”. Ne eivät pysy yllä vain suojelualueiden varassa.

Toimien kirjavuutta sekä suojelutoimissa vaadittavaa moninaisuutta puolustaa myös se, että elämme radikaalisti muuttuvissa olosuhteissa. Vanhan maailman luonnonsuojeluperinteissä luontoa pyrittiin suojelemaan mahdollisimman muuttumattomana, omissa reservaateissaan. Oikeasti tieteellisesti oli selvää, että “vakaa” luonto on aina muutoksessa: stabiiliuskin on aina dynaamista. Kun olosuhteet olivat suht ennustettavat, tämä yksinkertaistus oli joten kuten toimiva. Mutta moni-ilmeisten ympäristökriisien oloissa monet suojelualueet muuttuvat väistämättä, kun lajien esiintymisalueet muuttuvat, taudit leviävät ja niin edelleen. Biodiversiteetin turvaamisen kirjo antaa sopeutumis- ja mukautumiskykyä. Mullistuvassa maailmassa ei suojella vain luontoa vaan myös luonnon potentiaaleja.

Tarvitaan siis sekä suojelua että yhteiskunnan aineenvaihdunnan muutosta. Se on jotain aivan muuta kuin “museointia”, vaikka joitakin osia tiukasta suojelusta voisi ehkä positiivisemmassa hengessä sellaiseksi kutsua. Ovathan museot aika tärkeitä paikkoja. Mutta ilmiö on tiukkaa suojelua isompi. Sillä kuitenkin on helppo pelotella, varoittaa pakkolunastuksista sun muusta.

*

Varsinaiset pelonaiheet olisivat muualla. Biodiversiteetin rapautuminen uhkaa paitsi muita elollisia myös inhimillisen hyvinvoinnin perustuksia, ja sitä enemmän mitä pidemmälle ilmastonmuutos ja muut merkittävät ympäristöongelmat etenevät. Eivätkä nämä ongelmat pysy “siellä luonnossa” vaan ne heijastuvat väistämättä yhteiskuntaan – ja vaikutukset osuvat varmasti ensimmäiseksi ja kipeimmin juuri niihin elinkeinoihin, joita suojelun vastustajat luulottelevat puolustavansa. Mitä pidempään asiassa luistetaan ja venkoillaan, sitä pahemmin heikennetään lopulta maa- ja metsätalouden, kalastuksen ja monien muiden elinkeinojen ekologista perustaa – ja sosiaalista oikeutusta, kun kansalaiset alkavat tajuta aseman laajemmin. On harhaista kuvitella, että tämä olisi edes kapean taloudellisesti järkevä strategia. Tässä alkaa monella jäsenellä olla paikka pohtia, ajavatko etujärjestöt heidän asiaansa enää lainkaan.

Biodiversiteetin turvaamiseen liittyy vielä yksi kiintoisa piirre, sen väistämätön paikallisuus, ymmärtäminen omassa kontekstissaan. Ilmastonmuutos on aidosti globaali ilmiö, johon vaikuttavat kaikkien päästöt kaikkialla. Itsekäs vapaamatkustaminen tai “Suomi on niin pieni, että ei meillä ole väliä” -väitteet eivät kovin kaukonäköisiä ole, mutta ne perustuvat edes johonkin. Jos isoimmat päästelijät eivät toimi kunnolla ja ajoissa, ei pienempien toiminnasta ole hyötyä. (Toisaalta: miten ihmeessä kuvitellaan isojen päästelijöiden toimivan, jos pienemmät hyppäävät joukoittain kelkasta? Tämäkin on tieteelliseksi realismiksi naamioituvaa itsekkyyttä.)

Elonkirjon kanssa asia on tyystin toisin. Luonnon monimuotoisuudella on väliä kaikkialla. Koska se ei ole ensisijaisesti globaali ilmiö vaan paikallisuuksien mosaiikki, sillä nimen omaan on väliä ihan jokaisessa maassa, ihan kaikilla alueilla. Itse asiassa mitä huonommin asiat menevät muutoin, sitä tärkeämmäksi luonnon monimuotoisuuden tarjoama resilienssi kasvaa.

*

Paremmassa maailmassa yhteiskunnassa vallitsisi edes jonkinlainen konsensus siitä, että biodiversiteetin monialainen turvaaminen on välttämätöntä yhteiskunnan elinvoimalle (ja lukemattomille ei-inhimillisille toisille). Hahmotettaisiin myös, että monikriisin oloissa tämä tarve muuttuu vain kipeämmäksi, että vanhat ympäristökeskustelun juoksuhauta-asetelmat ovat auttamattomasti vanhentuneet. Maailma ympärillä mullistuu, ja luonnonsuojelunkin pitää muuttua, samoin kuin tuotantotapojen.

Paremman yhteisymmärryksen oloissa olisi mahdollista siirtyä tarkastelemaan nimenomaan biodiversiteetin turvaamisen laatua, sen yksityiskohtia, vaadittavien keinojen mosaiikkia. Silloin voitaisiin tolkullisemmin miettiä myös sitä, millaisia kompromisseja vaaditaan, missä asioissa mahdolliset oikeudenmukaisuuden ongelmat piilevät ja missä niitä pitää korjata. Tällä hetkellä moiseen viisauteen ei ole valmiuksia.

BIOS-tutkimusyksikkö

 

24.10.2023
Uutiskirje 10/2023 Tässä kirjeessä esittelemme uuden podcastsarjan, jossa ääneen pääsevät filosofimme Ville Lähde ja Tere Vadén. Lisäksi luomme katsauksen professori Jason Hickelin ja hänen työryhmiensä uusimpaan tutkimukseen.

Hei! Tässä kirjeessä esittelemme uuden podcastsarjan, jossa ääneen pääsevät filosofimme Ville Lähde ja Tere Vadén. Lisäksi luomme katsauksen professori Jason Hickelin ja hänen työryhmiensä uusimpaan tutkimukseen. Mukana toki myös viime aikojen BIOS-toimintaa.
– Paavo

Tilaa uutiskirje sähköpostiisi tästä.

Tere Vadén ja Ville Lähde nauhoittavat 12 käsitettä maailmasta -podcastsarjan ensimmästä episodia. Kuva: Paavo Järvensivu

Uusi BIOS-podcast käynnistyi

Ville Lähteen ja Tere Vadénin uuden podcast-sarjan “12 käsitettä maailmasta” ensimmäinen jakso “Elämä” ilmestyi lokakuussa. Sarja on kuunneltavissa kaikilla yleisimmillä alustoilla. Vuoden kestävän sarjan aikana Ville ja Tere keskustelevat ydinkäsitteistä, joiden varaan BIOS-työ rakentuu ja joiden avulla maailman tolaa voi ymmärtää paremmin. Marraskuun jakson otsikko on “Aineenvaihdunta”, ja joulukuussa puhutaan tarpeista ja tarpeentyydytyksen järjestelmistä. Ensi vuoden puolella jatketaan tarkastelemalla esimerkiksi niukkuutta ja runsautta sekä ympäristöongelmien moneutta.

Ensimmäisessä jaksossa aloitettiin perusasioista eli pohdittiin, millainen ilmiö elämä ylipäätään on. Elämä on ainutlaatuista, koska se luo ja ylläpitää ympäristöään. Se ei vain valtaa valmista ”lokeroa” vaan muokkaa maailmasta itselleen sopivaa: ilmakehää ja maaperää myöten. 

Maapallon elämä on olemassa vain valtavan Auringon energiavirran ansiosta, mutta tuo energiavirta ei sitä selitä. Termodynaamisesti elämä onkin varsin kumma ja epätodennäköinen ilmiö. Asian tekee ymmärrettävämmäksi se, että elämällä on planeetan mitassa pitkä, kerrostunut evolutiivinen historia. Historian varrella elävät oliot ja niiden järjestelmät ovat ”oppineet” kierrättämään ainetta hämmästyttävän hyvin, vaikka elämä on törmännytkin erilaisiin ”jäteongelmiin” (siksi meillä on esimerkiksi fossiilisia polttoaineita). Ihmiskunta saapui tähän “valmiiseen pöytään”.

Luonto ei kuitenkaan tuota vakaata tasapainoa, eikä se ole liioin korttitalo. Ja vaikka ”kaikki liittyy kaikkeen” samalla planeetalla, tämä on triviaalisti totta. Elämän järjestelmät ovat yhtaikaa kytkeytyneitä ja erilaisia, asuttavat toistensa kylkeen lomittuneita maailmoita. Tämä auttaa ymmärtämään luonnonjärjestelmien yhtaikaista haurautta ja sitkeyttä. Ei ole yhtä luontoa.

Mitä olemme lukeneet?

Professori Jason Hickelin työ on tullut tutuksi BIOS-tutkijoille vuosien mittaan monella saralla, muun muassa köyhyyttä ja nälkää koskevassa tutkimuksessa, “vihreän kasvun” kritiikissä ja laajemmin degrowth-keskustelusta. Kun Hickel vieraili Suomessa marraskuussa 2019, BIOS-tutkijoilla oli tilaisuus käydä perusteellista keskustelua hänen kanssaan, eroja ja yhtäläisyyksiä luodaten. Hickel on myös ansiokkaasti puolustanut degrowth-ajattelua naiivia ja vääristävää kritiikkiä vastaan ja peräänkuuluttanut väittelyä, jossa eri osapuolet pureutuvat aidosti toistensa näkemyksiin eikä karikatyyreihin niistä. Yksi ydinteema on, että tässä perityssä tilanteessa ekologinen siirtymä edellyttää kasvua joillekin, vähentämistä toisille, sillä elämme systemaattisesti eriarvoisessa maailmassa. Nykyään Barcelonassa Universitat Autònomassa professorina toimiva Hickel on kollegoineen julkaissut vuoden aikana vaikuttavan määrän uutta tutkimusta, josta esittelemme neljä artikkelia.

Kesäkuussa Nature Sustainability -lehdessä ilmestynyt artikkeli “Compensation for atmospheric appropriation” on Hickelin ja Andrew L. Fanningin käsialaa. Leedsin yliopistossa toimiva Fanning on tehnyt työtään mm. “donitsitalouden” alalla sekä siihen kytkeytyvässä A Good Life for All Within Planetary Boundaries -tutkimussuunnassa (siitä puhutaan joulukuun BIOS-podcastissa!) Hickel ja Fanning ovat aiemminkin tehneet yhteistyötä mm. artikkelissa “The social shortfall and ecological overshoot of nations” (maksumuuri). Tuoreessa yhteisartikkelissa he vertailevat oikeudenmukaisesti jaetun historiallisen päästöbudjettinsa ylittävien ja alittavien maiden eroja ja esittävät, millaisia kompensaatioita “ylisaastuttavien” pitäisi maksaa. Näkökulmana on historiallinen vastuu eli kertyneet päästöt, ei vuosittainen nykytaso. Tutkimuksessa tehdään optimistinen oletus globaalin nettonollan saavuttamisesta vuoteen 2050 mennessä, ja heidän mukaansa tuolloinkin ylisaastuttavat maat tulisivat ylittämään budjettinsa kolminkertaisesti, eli käyttämään vähäpäästöisempien maiden budjettia. Parhaimmassakin tilanteessa siis kompensaatiot olisivat välttämättömiä. (Tämä linkittyy viime joulukuun uutiskirjeessä käsiteltyyn “loss and damage” -kiistaan ja laajemmin kysymykseen oikeudenmukaisesta ilmastorahoituksesta.) Artikkeli konkretisoi globaalin “Pohjoisen” ja “Etelän” välisen ilmastopäästöjen vastuun eron hätkähdyttävällä tavalla: globaali Pohjoinen on ylittänyt 1,5°C lämpenemisen päästöbudjettinsa oikeudenmukaisen osuuden jo vuosikymmeniä sitten. Asian voi siis ilmaista myös niin, että vauraat maat ovat vaurastuneet ottamalla haltuun muiden osuutta ilmakehän nielujen “yhteismaista”. 

Heinäkuussa Economic Systems Research -lehdessä ilmestyneessä artikkelissa “Integrated assessment modelling of degrowth scenarios for Australia” kahdeksan tutkijaa pyrkii muokkaamaan kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa ja -raporteissa käytössä olevia integrated assessment -malleja (IAM) soveltuvaksi perinjuurisemman yhteiskunnallisen muutoksen kuvaamiseen. Käytössä olevat mallit nimittäin ovat heikoilla, jos yritetään tarkastella elintapojen ja yhteiskunnan “tarpeentyydytyksen järjestelmien” radikaaleja muutoksia – ja ne nojaavat perinteiseen BKT-kasvun oletukseen eli jatkuvaan tuotannon ja kulutuksen lisääntymiseen. (Kriittiseen IAM-keskusteluun voi tutustua esimerkiksi tässä Naturen keskusteluartikkelissa, perustietoja täältä.) 

Syyskuinen Lancet Planetary Health -lehden artikkeli “Is green growth happening?” pureutuu otsikkonsa mukaisesti empiirisesti kysymykseen, onko irtikytkennän (podcast) lupauksen mukaisesta vihreästä kasvusta merkkejä. (Artikkelin tiivistelmä tässä Hickelin ketjussa.) Tarkastelu keskittyy ilmastopäästöihin. Artikkelin johtopäätös on karu: vaikka tarkastelluissa 11 maassa on saatu aikaan ilmastopäästöjen ja BKT:n absoluuttista irtikytkentää, tätä ei voi pitää mielekkäästi “vihreänä kasvuna”. Se edellyttäisi, että päästöt laskisivat tarpeeksi nopealla vauhdilla ja että kokonaisuudessaan siirtymässä huomioitaisiin globaali oikeudenmukaisuus. Nykyvauhdilla noilta mailta kestäisi yli 200 vuotta leikata päästönsä lähelle nollaa, ja hitaan kiiruhtamisen myötä ne tupruttaisivat taivaalle moninkertaisesti reilun osuutensa jäljellä olevasta 1,5 asteen päästöbudjetista (tämä tarkastelunäkökulma on siis eri kuin yllä käsitellyssä artikkelissa, jossa puhutaan historiallisesti kertyneistä päästöistä). Kaikkien tarkasteltujen maiden olisi kiihdytettävä nykyistä päästövähennysten tahtiaan moninkertaisesti, jopa monikymmenkertaiseksi. Ja vaikka Suomi ei mahtunut tarkasteltujen maiden joukkoon, on meidän kannaltamme tärkeä huomata, että maankäyttösektorin päästöt ja siten esimerkiksi metsänielujen heikkeneminen eivät näy tutkimuksen laskelmissa. Ikään kuin irtikytkentä ei muutenkin olisi liian hidasta, nielujen heikkeneminen korostaa, että Suomessakin talouskasvu on ilmastonäkökulmasta kaukana “vihreästä”.

Tuore jo verkkojulkaistu, joulukuun Ecological Economics -lehdessä ilmestyvä artikkeli “How to pay for saving the world” taas tuo yhteen modernin rahateorian (MMT) ja degrowthin näkökulmia. Näin kirjoittajat etsivät vastauksia siihen, miten ekologinen murros voidaan rahoittaa, ja etenkin miten valtiot voivat olla aktiivisia toimijoita siinä. Tämä ulottuvuus on kirjoittajien mukaan ollut degrowth-ajattelussa puutteellisesti käsitelty, ja toisaalta MMT kaipaa syvempää ymmärrystä tuotannon ekologisista rajoista. 

BIOS

Tieteellisiä artikkeleita

Professori Jussi T. Eronen on ollut kanssakirjoittajana useassa tuoreessa tieteellisessä artikkelissa. Näistä voi nostaa esiin erityisesti Naturessa ilmestyneen artikkelin “Understanding and applying biological resilience, from genes to ecosystems”, joka pyrkii syventämään ymmärrystä biologisesta resilienssistä monilla eri tasoilla. Kolmessa kirjan luvussa käsiteltiin NOW-fossiilitietokantaa sekä nisäkkäiden evolutiivisten painon muutosten suhdetta ympäristömuutoksiin.

Artikkelissaan “As in Forests, So in Verse” Karoliina Lummaa tutkii metsähakkuiden ja menetyksen poetiikkaa suomalaisessa metsärunoudessa.

Raportteja

Saksalainen Friedrich Ebert Stiftung on koonnut sarjan raportteja, joissa tarkastellaan Venäjän hyökkäyksen ja Venäjälle asetettujen pakotteiden vaikutusta Euroopan maiden energiajärjestelmille. Raporttisarjan Energy Without Russia Suomen osuutta olivat kirjoittamassa Tere Vadén, Antti Majava ja Jussi T. Eronen.

Emma Hakala taas laati syyskuisen UPI:n raportin Climate change and security: Preparing for different impacts. Tutkimuksiinsa pohjaten hän puntaroi monimutkaisesti ketjuuntuvia ilmastonmuutoksen vaikutuksia ja pohtii keinoja vähentää niiden luomaa uhkaa. Emma oli myös haastateltavana Maailman kuvalehdessä samasta aihepiiristä:

“Maailma ylipäänsä on kehittymässä yhä kriisiytyvämpään suuntaan, Hakala sanoo. 

Samalla ennusteet siitä, miten perusteellisesti ilmastonmuutos tulee ravistelemaan yhteiskuntia, saattavat Hakalan mukaan edelleen olla turhan konservatiivisia. Viime vuosien tapahtumat ovat osoittaneet, miten nopeasti maailma voi muuttua.

“Ei ehkä kannata olettaa, että suurin osa asioita pysyy ennallaan. Ilmastonmuutos voi aiheuttaa laajuudessaan yhtä vakavia muutoksia kuin pandemia”, Hakala sanoo.”

Muuta BIOS-toimintaa

Antti Majava tarkastelee IHME Helsingin haastattelussa, miten pyrkimys yhdistää tiede, taide ja ilmastotyö on onnistunut. Antti muistuttaa, että taiteen ekologisia näkökulmia ei pidä rajoittaa vain ilmeisiin kysymyksiin kuten taiteen tekemisen ympäristövaikutuksiin:

“Taiteen ekologinen jalanjälki on tärkeää tunnistaa ja mahdollisuuksien mukaan pienentää. Pitäisin kuitenkin kaikkein tärkeimpänä ylläpitää taiteen parissa vuosituhansien ajan kehittynyttä tiedostavaa suhdetta materiaan, kykyä pohtia erilaisten eleiden ja materiaalien käytön mielekkyyttä ja merkitystä.

Planeetan ja sen ekosysteemin samoin kuin ihmiskehon tai vaikkapa keinoälyn rajallisuudesta ei voi olla kuin yhtä mieltä. Elämää, kehoa ja koneita ylläpitävien ekologisten järjestelmien huomiotta jättäminen on mahdollista vain virtuaalisessa mielikuvitusmaailmassa, ja sielläkin vain ohikiitävän hetken ajan.”

Ville Lähde oli taustahaastateltavana Helsingin Sanomien artikkelissa, joka käsitteli ekofasismia. Lähde purki kommenteissaan ennen kaikkea väestönkasvua koskevia harhakäsityksiä ja valheellisia väitteitä ja erilaisten etnonationalististen ryhmien kykyä “ratsastaa useilla rattailla” ja suorastaan hyödyntää ristiriitaisuutta sen välttelyn sijaan. Lähde oli myös tieteellisenä tausta-asiantuntijana hyvin toisenlaisessa julkaisussa eli Laura Ertimon ja Mari Ahokoivun valtaa käsittelevässä lastenkirjassa Mikä Mahti! Lähde oli vastaavassa roolissa niin ikään tekijöiden edellisessä luonnon monimuotoisuutta tarkastelevassa teoksessa Aika Matka!

Suomen Luonto -lehti julkaisi Lähteen essen “Maaperän kanssa on osattava elää”, ja ilahduttavasti essee nostettiin lehden uutiskirjeen avoimeksi julkaisuksi, joten myös BIOS-uutiskirjeen lukijat pääsevät nauttimaan siitä. Essee jatkaa pohdintoja, jotka lähde aloitti vuonna 2021 niin & näin -lehden verkkotekstinä julkaistussa kirjoituksessa “Maa kompostista käsin”. Esseessä Lähde pureutuu nykyisen ruoantuotannon ongelmien lisäksi syntyihin syviin, joita hän käsitteli Tere Vadénin kanssa uuden podcast-sarjamme ensimmäisessä jaksossa:

“Tämä on parhaimpia esimerkkejä siitä, miten elämä ei pelkästään synny joihinkin olosuhteisiin, vaan luo omia edellytyksiään ja pitää niitä yllä. Planeettamme ilmakehä ja maaperä ovat yhtä lailla elävän ja elottoman yhteispelin tuloksia.

Maaperän muodostuminen on verkkainen prosessi, joka on riippuvainen elämälle välttämättömien aineen ja energian virtojen jatkuvuudesta. Jos elämä maaperässä lakkaa, se alkaa ”kuolla”, ja jossain vaiheessa se lakkaa olemasta maaperää. Nykyään onkin muodikasta sanoa, että maaperä on elävä olento, mutta itse pidän valaisevampana ymmärtää se nimenomaan erilaisten voimien ja olentojen vyöhykkeeksi, maailmaksi, joka pysyy yllä vain jatkuvissa kohtaamisissa.”

BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas on ollut jälleen monin tavoin julkisuudessa. Syyskuisessa Ylen Ykkösaamussa hän oli keskustelemassa taantumanäkymistä. Kansan Uutisissa hän vastasi kysymyksiin taloudesta ja julkisesta velasta. Iltalehdessä hän taas kommentoi sekä taantumanäkymiä että  EKP:n korkopäätöksiä ja inflaationäkymiä. Kysymyksiin polttoaineiden hinnannoususta hän päätyi vastaamaan niin Iltalehdessä kuin kahdesti Ylellä.

Jussi Ahokas ja Paavo Järvensivu olivat myös haastateltavina Radiogalleria-teoksen Talo- ja kolme tarinaa taloudesta ensimmäisessä jaksossa Talo ja talous.

Mainittakoon vielä, että WISE-hankkeen sisarhanke LONGRISK tuotti syyskuussa politiikkasuosituksensa.

Lopuksi

Syksyisiksi lukuvinkeiksi suosittelemme suomalaisten oikeusoppineiden analyysiä ensimmäisestä ilmasto-oikeudenkäynnistä. Ja lieneepä paavin tuore kirje “Laudate Deum” sekin lukemisen arvoinen, olihan vuoden 2015 kirjeellä “Laudato si” suuri merkitys uudessa ilmastoheräämisessä. Hannah Ritchie on vääntänyt rautalangasta, miksi nettonollaan pyrkimisessä tavoitevuoden lisäksi tärkeää on reitti, jota kuljetaan. Kannattaa lukea myös hänen tuore tekstinsä sähköistämisestä ja energiatehokkuudesta. Suomen Luonnossa Antti Halkka muistuttaa hiilen teknisen talteenoton mittakaavoista. Guardianin oiva pitkä juttu lähtee liikkeelle muovia syövistä mikrobeista mutta ulottuu käsittelemään sitä, miten tieteellinen käsitys eliökunnan piskuisimmista on mullistunut ja miksi mikromaailma on laadullisesti niin omaleimaista. Geoff Mann käsittelee London Review of Books -lehdessä epävarmuutta ja ilmastonmuutosta. Jos englanti ei taivu tarpeeksi, ei huolta, sillä näillä näkymin Ville Lähde kääntää esseen ensi vuoden alun niin & näin -lehteen! Ja onnitellaan samalla niin & näin -lehteä tuoreesta merkittävästä tunnustuspalkinnosta.

Lämmin suositus myös Hanna Nikkasen Long Play -jutulle “Holvi” – juttuun pääsee käsiksi pikkurahalla, ja tässä avoimessa jutussa Hanna kertoo jutun taustoista.

5.10.2023
12 käsitettä maailmasta Tässä podcast-sarjassa BIOS-tutkijat pureutuvat ekologian, ympäristökriisin ja tulevaisuuden ydinkysymyksiin. Tienviittoina on joukko peruskäsitteitä, yksi kussakin jaksossa.

Podcast-sarjassa filosofit Ville Lähde ja Tere Vadén keskustelevat ydinkäsitteistä ja -teemoista, joiden varaan BIOS-tutkimusyksikön työ rakentuu. Kun ekologiset kriisit etenevät ja nivoutuvat moninaisiin yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin kysymyksiin, ajattelun on seurattava perässä. Monikriisin ajassa monet totunnaiset tavat ajatella ympäristö- ja luonnonvaraongelmia eivät enää toimi. Menneillä välineillä ei pärjää, ja tulevaisuuden reunaehdot muuttuvat yhä nopeammin. Kahdessatoissa keskustelussa tarjotaan työkaluja maailman ja sen tilan parempaan ymmärtämiseen, välineitä mullistuvan maailman hahmottamiseen. Kerran kuukaudessa ilmestyvät jaksot kulkevat elämän ja ekologian perusasioista kohti ekologisen jälleenrakennuksen kokonaiskuvaa.

12 jaksoa, kerran kuussa, vuoden matka.

Sarjan tunnusmusiikin ja -kuvan on luonut Tuomas A. Laitinen.

Sarjan jaksot (täydentyy):

Jakso 1: Elämä

Mitä on elämä? Miksi planeetta, jossa on elämää, on niin ainutlaatuinen paikka? Elämä ei vain saavu jonnekin, vaan se muokkaa väistämättä ympäristöään ja ylläpitää oman olemassaolonsa edellytyksiä. Tämä on yhteistä kaikelle elämälle, myös ihmisen toiminnalle, mutta miten ajatella ympäristökriisiä tämän valossa? Vahva erottelu luonnollisen ja luonnottoman ei auta – sillä ympäristöongelmat ovat mahdollisia taustalla olevien luonnonprosessien vuoksi. On pureuduttava yksityiskohtaisemmin siihen, millaisia vaikutuksia ihmisyhteisöjen toiminnalla on ollut ympäristöönsä, eri aikoina ja eri alueilla. Kun tavoitellaan kestävämpää elämää, ei tule pyrkiä vakaaseen tasapainoon vaan kykyyn muuttua, sopeutua ja muokata itseään.

LISÄLUKEMISTOA: Yrjö Haila, Jätteet ja nielut | Ville Lähde, Life matters everywhere | Ville Lähde, Niukkuuden maailmassa | Antti Salminen ja Tere Vadén, Elo ja anergia | Vaclav Smil, Energy in Nature and Society 

Jakso 2: Aineenvaihdunta

Jokainen elävä olento, sekä jokainen ihmisyhteisö, tarvitsee ainetta ja energiaa ympäröivästä maailmasta elääkseen, uusiutuakseen – ja myös muuttuakseen. Tämä on aineenvaihduntaa, eli kirjaimellisesti aineen vaihtamista itsen ja muun maailman välillä, ja se on kaiken elämisen luonnonvälttämättömyys. Aineenvaihdunnassa myös olennon rajat maailmaansa sumentuvat: esimerkiksi ihmisen aineenvaihdunta nivoutuu osaksi monenlaisia työkaluja ja instituutioita. Aineenvaihdunnan rihmasto voi kurottaa kauas, maailman toiselle laidalle. Tarkastelemalla yhteiskuntien sosio-ekologista aineenvaihduntaa voidaan myös hahmottaa paremmin, miten yhteiskunnat kautta historian ovat olleet hyvin erilaisia ja miten omaleimainen moderni globaali maailmantalous on. Ekologisten kriisien äärellä fossiilitaloudessa kasvaneiden yhteiskuntien täytyy muuttaa aineenvaihduntaansa perusteellisesti, muuttua toisenlaisiksi olennoiksi.

LISÄLUKEMISTOA: BIOS, Maailman aineksen käyttö kasvaa kasvamistaan | BIOS, Mitä on vetytalous? | Ville Lähde, Historian kattoteorian lähteillä | Ville Lähde, Historian tuhojen peili? | Ville Lähde, Yhteiskunnallinen aineenvaihdunta, mitä se on? | Antti Salminen & Tere Vadén, Energia ja kokemus | Tere Vadén, Öljynpaisumuksesta vedenpaisumukseen KUUNNELTAVAA: Fall of Civilizations -podcast KESKUSTELUSSA KÄSITELTYJÄ TUTKIMUKSIA: Emily Elhacham et al., Global human-made mass exceeds all living biomass | Helmut Haberl et al., Contributions of sociometabolic research to sustainability science | Yrjö Haila, How Tightly is the Human Political Society Anchored in Nature? | Magnus Nyström et al., Anatomy and resilience of the global production ecosystem | Hannah Ritchie, Wild mammals make up only a few percent of the world’s mammals | Anke Schaffartzik et al., The global metabolic transition: Regional patterns and trends of global material flows, 1950–2010 | Tere Vadén et al., To continue to burn something?

Jakso 3: Tarpeet

Vaurauden ympäristökuorma on raskas. Luonnonvarojen ja ympäristöongelmien virrat kulkevat maailmassa eriarvoisesti: hyötyä enemmän yksille, haittoja enemmän toisille. Tutkimus toisensa jälkeen osoittaa, miten maailman vauraan vähemmistön ekologinen kuorma on suhteettoman suuri. Tutkimusasetelman vaihtelevat, mutta pääviesti pysyy samana, ja todistusaineisto on vahva. Liian vahva keskittyminen ylikulutukseen voi kuitenkin häivyttää näkyvistä sen, että kaikkien ihmisten arkisen elämän ylläpitäminen vie sekin valtavasti energiaa ja luonnonvaroja. Tämäkin ympäristökuorma on mittava. Määrän lisäksi on siis hahmotettava laatu. Välttämättömiä inhimillisiä tarpeita voidaan tyydyttää lukuisin eri tavoin, joiden ympäristövaikutusten erot ovat valtaisat. Ylikulutuksen, vaurauden ja oikeudenmukaisuuden ohella on katsottava niitä tarpeentyydytyksen järjestelmiä, joiden piirissä me kaikki syömme, liikumme, asumme, tervehdymme, saamme vaatetta päällemme tai kerrytämme oppimista ja kulttuuria. Ilman tätä näkökulmaa emme voi hahmottaa ekologisen jälleenrakennuksen luonnetta.

LISÄLUKEMISTOA: BIOS, Kulutuksen vähentäminen – vaatimus ja vastareaktio | Hirvilammi et al., Kohtuuden rajat? | Knuuti, Kehitysapua köyhiltä rikkaille | Lummaa, Tekojen ja valintojen merkityksestä | Lähde, Mitä Dasguptan raportti sanoo ympäristöstä ja taloudesta? | Lähde, Yksilökeskeisyys vie silpputiedon viidakkoon | Lähde et al. The crises inherent in the success of the global food system | Laakso & Aro (toim.) Planeetan kokoinen arki | A Good Life Within Planetary Boundaries -sivusto | Beyond Primary Energy -raportti | Bärnthaler & Cough, Provisioning for sufficiency | Creutzig et al. Deman-side solutions to climate change mitigation consistent with high levels of well-being | Fanning & Hickel, Compensation for atmospheric appropriation | Millward-Hopkins et al. Providing decent living with minimum energy | Ritchie, There are many reasons to invest in women’s education. Reducing CO2 emissions isn’t one of them | Ritchie, Electrification is efficiency: the world will need less energy after the transition | Ritchie, How much does aviation contribute to climate change? | Wiedmann et al. Scientists’ Warning on Affluence | Zipper, Why Norway – the poster child for electric cars – is having second thoughts

Jakso 4: Niukkuus ja runsaus

Rajaton aineellinen kasvu rajallisella planeetalla on mahdotonta, mutta miten asiat oikeastaan käyvät niukoiksi? Arkisesti ajatellen niukkuus on sitä, että jokin loppuu kesken. Tankki on tyhjä, kaivo kuivuu, kultasuoni tyrehtyy…. Tällainen absoluuttinen asioiden puute on kuitenkin vain yksi niukkuuden ulottuvuus. Tässä jaksossa tarkastellaan niukkuuden suhteellisuutta ja sen ekologisia ulottuvuuksia. Pähkinänkuoressa: jotain luonnonvaraa voi olla olemassa runsaasti, mutta se käy niukaksi suhteessa esimerkiksi käyttöönoton kustannuksiin tai käytön ekologisiin seurauksiin. Fossiilisia polttoaineita on kosolti, mutta suurin osa niistä pitää jättää maan uumeniin. Merenpohjan metallit ovat monille El Dorado, mutta niiden keruu tuhoaisi ikuisiksi ajoiksi hiljaisen elämän maailman. Myös luonnonvarojen uusiutuvuus on laaja kysymys: “kestäväkin” käyttö voi vaurioittaa niitä elämän järjestelmiä, joihin uusiutuminen nojaa. Ekologisesti viisas elämä vaatii moniulotteista niukkuuden ymmärrystä, mutta taloudelliset hahmotustavat ovat edelleen kovin kapeita.

LISÄLUKEMISTOA: Ville Lähde, Niukkuuden maailmassa | Ville Lähde, Luonnonvarojen niukkuus ja runsaus | Ville Lähde, Mitä maailman nälän voittaminen vaatii? | Ville Lähde, Päästövähennykset ja hiilen talteenotto – ei yhtäläisyysmerkkiä | Bendixen et al. Time is running out for sand | Chung, Scheyder & Trainor, The Promise and risks of deep-sea mining | Keen, What economists get wrong about climate change | Michaux et al. Bottom-up estimation of the scope of tasks to completely phase out fossil fuels in Finland | Nobel, America’s Radioactive Secret | Roberts, The scariest thing about global warming (and Covid-19) | Rousseau et al. Evolution of global marine fishing fleets and the response of fished resources

Jakso 5: Ympäristöongelma

Ympäristökriisi on yhtaikaa ykseys ja moneus. Ympäristöongelmia on valtava kirjo, eikä niistä ole löydettävissä mitään yhtä kaikkia yhdistävää tekijää. Ne vaihtelevat paikallisista globaaleihin, ja hetkellisistä historiallisesti kertautuviin. Ongelmien syyt ovat myös monenlaisia, minkä vuoksi tietynlaisia ympäristöongelmia ovat kohdanneet yhteiskunnat kautta historian, kun taas toiset ovat leimallisia nykyajalle. On ongelmia, jotka ovat tyypillisiä köyhyydelle ja turvattomuudelle ja toisaalta tiukasti vaurauteen ja ylikulutukseen kytkeytyviä.  Kuitenkin tämän kaiken kirjavuuden ohella on ilmeistä, että elämme laajan ympäristökriisin aikakaudella. Ongelmat nivoutuvat toisiinsa ja vahvistavat toisiaan, ja globaalin talouden verkosto hävittää etäisyyksiä. Miten tätä moneuden ja ykseyden jännitettä pitäisi hahmottaa? Ja mitä ongelmia kumpuaa siitä, että poliittisesti on vahva paine pakottaa moninaisuus selkeisiin yksittäisiin mittareihin?

LISÄLUKEMISTOA: BIOS-tutkimusyksikkö, Maailman aineksen käyttö kasvaa kasvamistaan | BIOS, “Miksi biodiversiteetin turvaamisesta laistetaan niin helposti?” | BIOS, “Miksi puhe irtikytkennästä on hankalaa?” | BIOS-podcast, Irtikytkennästä | BIOS, “Ilmaston laskuoppi muuttui – muuttuuko politiikka?” | Yrjö Haila, “Jätteet ja nielut”  | Yrjö Haila ja Ville Lähde, “Luonnon Politiikka” -teoksen esipuhe | Jason Hickel, “A Response to McAfee” | Ville Lähde, “Life matters everywhere”  | Ville Lähde, “Mitä Dasguptan raportti sanoo luonnosta ja taloudesta?” | Ville Lähde, “Ympäristöfilosofian yhtenäisyydestä” | Ville Lähde, “Sadan vuoden urakka” | Ville Lähde, “Ilmastonmuutoksen tilannekatsaus Dubain ilmastokokouksen alla” | Ville Lähde, “Joka päivä on ylikulutuspäivä” | Ville Lähde, “Rousseau’s Rhetoric of ‘nature’” | Wim Carton, Carbon Unicorns | Requena-i-Mora & Brockington, “Seeing Environmental Injustices” | Stockholm Resilience Center, “Planetary Boundaries” | “Donitsitalous” | Guardianin juttu muovin kierrätyksestä

Jakso 6: Väestö

Ympäristökeskustelussa toistuu tiuhaan väite, että väestönkasvu on ongelmien alkujuuri. Usein valitetaan myös, että väestöstä ei puhuta, ja peräänkuulutetaan “kovia keinoja”. Tässä jaksossa pureudutaan väestökehitystä koskeviin väitteisiin ja virheellisiin uskomuksiin. Onko käynnissä globaali väestöräjähdys? Ei, vaan globaali eriytyminen, jossa väestömäärä vähenee tai vakautuu yhtäällä ja kasvaa toisaalla. Sitkeän paikallisen kasvun taustalla on lisäksi tekijöitä, joihin puuttuminen vaatii ennen kaikkea “pehmeitä” keinoja, laajapohjaisen inhimillisen hyvinvoinnin turvaamista. Väestöennusteisiin onkin leivottu sisään oletuksia tulevien vuosien kehityksestä, ja siksi ne poikkeavat toisistaan rajusti. Väestömäärän ja ympäristövaikutusten suhde ei sekään aukea simppelillä kertolaskulla. Väestöasioita pitää oppia ymmärtämään paremmin, jotta päästään yli sitkeistä harhaluuloista.

LISÄLUKEMISTOA: BIOS-uutiskirje 2/2024: Vuosisadan jälkipuoliskon päästökehityksestä  | Ville Lähde, “Vain pehmeät keinot tehoavat väestökehitykseen” | Ville Lähde, “Väestönkasvun perusasiat haltuun” | Ville Lähde, “Lähteekö syntyvyys uudelleen nousuun vauraissa maissa? Ei siltä näytä.” | Ville Lähde ja Tero Toivanen, “Petteri Taalaksen virheelliset väestönäkemykset” | Ville Lähde, “Korona kitkee liikakansoitusta? EVA:n kummallinen kyselytutkimus” | Ville Lähde, “Ilmastonmuutos ja väestönkasvu” (Ylen keskusteluohjelma) | BIOS, “Huoltosuhde ei ole vain taloudellinen yhtälö” | Adam Tooze, “Youth Quake. Why African Demography Should Matter to the World” | Our World in Data – Population Growth | Marcus Lu, “When Will the Global Population Reach Its Peak?” | Helen Davidson, “China population decline accelerates as birthrates hit record low” | Podcast “Are There Too Many People?” (Thomas Malthusista)

Jakso 7: Ruokajärjestelmät

Mitä ovat ruokajärjestelmät, ja miten niiden pitäisi muuttua? Tässä jaksossa sukelletaan ruoan tuotannon, käsittelyn ja kulutuksen monimutkaiseen vyyhteen. Tuotantokeskeisessä ruoka-ajattelussa ongelmana on pohjimmiltaan aina riittämätön tuotanto ja ratkaisu sen kasvattaminen, mikä luo mahdottomalta vaikuttavan ristiriidan ympäristökriisin kanssa. Tuotatokeskeisyyden ongelmalliset oletukset paljastuvat kuitenkin, kun tarkastellaan nälän ja ruokaturvan problematiikkaa. Ruoan puute on joskus ongelma, mutta harvoin se on ongelmien juuri. Nälkää on myös runsauden keskellä. Ongelmien tarkastelu globaalien tuotanto- ja kulutuslukujen valossa viekin harhaan: on ymmärrettävä paikallisten ja alueellisten ongelmien erityisluonnetta. Asiaa mutkistaa se, että elämme yhtaikaa globaalisti verkottuneessa yhdessä ruokajärjestelmässä mutta samalla keskellä lukuisia radikaalisti erilaisia ruokajärjestelmiä, joiden keskinäiset suhteet ovat eriarvoiset. Globaaliin optimoituun työnjakoon, tiiviiseen kauppaan ja taloudelliseen tehokkuuteen pyrkivä tuotantokeskeisyys ei ole onnistunut nälän voittamisessa, se on vahvistanut toimijoiden välistä eriarvoisuutta ja se on luonut aivan uudenlaista haavoittuvaisuutta kriiseille. 

LISÄLUKEMISTOA: Ville Lähde et al. The crises inherent in the success of the global food system | Ville Lähde, Mitä maailman nälän voittaminen vaatii? | Ville Lähde, Ruokakriisi ja omavaraisuuden illuusiot | Ville Lähde, Ruokajärjestelmän menestyksessä muhivat kriisit | Ville Lähde, Nälkä lisääntyy maailmassa ilman koronapandemiaakin | Ville Lähde, If laboratory food is the answer, what is the question? | Ville Lähde, Miksi keskustelu ruoasta ja ympäristöstä menee koko ajan pieleen? | Ville Lähde, Ruoantuotannon synkkä utopia | Ville Lähde, Ruokajärjestelmän kohtalonkysymyksiä – Miten niitä pitäisi kysyä? | Ville Lähteen radiokeskustelu Juha Heleniuksen kanssa: Mitä syömme tulevaisuudessa? | Ville Lähteen vierailu Dimitri Ollikaisen vlogissa: Ruokakriisi – onko pahin edessä? | Ville Lähde ja Mila Sell Kirkon Ulkomaanavun podcastissa: Lisääkö ilmastonmuutos nälkää? | Ville Lähteen vierailu JustFood -hankkeen podcastissa: Ruokamurroksen reilut politiikkakeinot | Ville Lähde ohjelmassa “Pieleen mennyt historia”: Nälkä on vallan puutetta, ei ruoan puutetta | Hannah Ritchie, How much of global greenhouse gas emissions come from food? | Feed: A Food System Podcast | SUOMALAISTA TUTKIMUSTA | Ruokavarma  | JustFood | RuokaMinimi

Jakso 8: Peritty tilanne

Tässä jaksossa syvennytään yhtaikaa yksinkertaiseen ja vaikeaan asiaan. Elämme historiallisesti kehkeytyneessä ja kerrostuneessa maailmassa: kaikki nykyinen on siihen juurtunutta, ja kaikki tuleva ponnistaa tästä peritystä tilanteesta. Ympäristökysymyksissä tämä tarkoittaa, että ohjenuoraa ei löydy alkuperäisestä tai muuttumattomasta luonnosta. Ihmisyhteiskunnat ovat aiheuttaneet mittaamatonta vahinkoa muille eliöille, eikä tästä pääse yli eikä ympäri. Asian surkuttelu ei kuitenkaan auta näkemään tietä eteenpäin nykytilanteesta. Paluuta kun ei ole. Peritty tilanne koostuu niin rakennetuista infrastruktuureista kuin muokatuista ympäristöistä, niin syvään juurtuneista tavoista kuin yhteiskunnallisista instituutioista aina talousjärjestelmiin asti. Yhtäältä peritty tilanne rajoittaa: kaikki ei ole mahdollista. Realismin rajoja ei kuitenkaan tule ottaa annettuna. Toisaalta nimittäin olemme myös perineet uusia taitoja, ajatuksia ja tietoa, jolla maailmamme luutuneita rakenteita vastaan voi kamppailla.  

LISÄLUKEMISTOA: Haila & Dyke (toim.), How Nature Speaks | Ville Lähde, Niukkuuden maailmassa | Yrjö Haila & Ville Lähde, Luonnon poliittisuus: mikä on uutta? 

Jakso 9: Kehitys ja edistys

Moderni ajatus jatkuvasta edistyksestä kohti hohtavaa tulevaisuutta on historiallisesti omaleimainen ajatus, mutta se ei ole kummunnut tyhjästä. Tässä jaksossa kaivaudutaan ensin kehityksen ja edistyksen ajatusten historiaan: miten yhtäältä on nähtävissä ideoiden jatkumoa ja toisaalta niiden muovautumista radikaalisti yhä uudelleen, kun kokemus maailmasta muuttuu. Fossiilisten polttoaineiden ja peräkkäisten teknologisten vallankumouksien myötä tuli mahdolliseksi edistysajattelun nykyinen muoto, joka äärimmillään uskoo ihmiskunnan katkaisevan siteensä aineelliseen luontoon, jopa kuolevaisuuteen. Ympäristöajattelussa tätä kuvastaa toistuva ajatus, että “kaikki menee koko ajan paremmin”, joten elämme siksi “parasta mahdollista aikaa”. Tällaiselle pohjalle rakentuu yhä uudelleen yksinkertaistava ja poissulkeva vastakkainasettelu optimismin ja pessimismin välillä. Uusi maailmanaika kuitenkin vaatii tämän vastakkainasettelun ylittämistä. Lopuksi käsitellään sellaisia historiankäsityksiä, jossa edistyksen sijaan uskotaan ikuiseen kamppailuun vallasta ja ylemmyydestä. Kuten yksisilmäisessä edistysajattelussa, niissäkin unohtuu historia: maailman mullistuminen ihmisten ja muiden olentojen toiminnan tuloksena.

LISÄLUKEMISTOA: Ilja Lehtinen ja Ville Lähde, Kirjeenvaihto tulevaisuudesta | Jeremy Lent, Steven Pinkerin optimistinen kertomus ihmiskunnan edistyksestä on pahasti pielessä | Ville Lähde, “Ei hötkyillä, sillä meillä menee paremmin kuin koskaan” | Ville Lähde, Sitkeä edistysusko ja murtumien maailmanpolitiikka | Ville Lähde, Optimismi on vaikea laji | Ville Lähde, Saako ilmastonmuutoksella pelotella? | Ville Lähde ja Tero Toivanen, Meneekö maailmassa kaikki paremmin |  Mara van der Lugt, Katse kohti pimeää

Jakso 10: Antroposeeni

Sana “antroposeeni” lanseerattiin vuosituhannen alussa, ja laajempaan julkisuuteen se tuli viimeistään kymmenkunta vuotta myöhemmin. Alkujaan tiukan luonnontieteellinen termi viittasi ajatukseen “ihmisen aikakaudesta”, ihmisestä planeetan laajuisena geologisena voimana, joka muokkaa planeetan kasvoja. Hyvin pian sana kuitenkin murtautui moninaisempaan tieteelliseen, yhteiskunnalliseen ja taiteelliseen käyttöön, mikä synnytti myös monihaaraisen kriittisen keskustelun. Jos antroposeeni on “ihmisen” aikakausi, keistä ihmisistä puhutaan, milloin ja missä? Kun geologiassa väännettiin peistä siitä, milloin antroposeeni alkoi, muualla ehdotettiin vaihtoehtoisia käsitteitä kuten kapitaloseeni tai oligoseeni – haluttiin kiinnittää huomioita talousjärjestelmien eroihin ja ihmisten väliseen eriarvoisuuteen. Eikö kuitenkin alkupisteestä tai juurisyystä kiistelyn sijaan olisi tärkeää tunnistaa ympäristöongelmien moninaisuus – ”monta antroposeeniä”, kuten BIOS-tutkijat ovat asian ilmaisseet? Samanlainen ajatus on noussut myös luonnontieteellisessä keskustelussa: alkupistettä ei ole, koska antroposeeni on pitkä ja moninainen tapahtumaketju.

LISÄLUKEMISTOA: BIOS-yhteisartikkeli Kenen antroposeeni? (linkki rinnakkaisjulkaisuun) | Tero Toivanen & Mikko Pelttari ,Tämä ihmisen maailma (linkki rinnakkaisjulkaisuun) | Mikko Pelttari, Mihin uutta aikaa tarvitaan? | Sophie Yeo, Anthropocene: The journey to a new geological epoch | Bennett et al. The broiler chicken as a signal of a human reconfigured biosphere | Robinson Meyer, The Cataclysmic Break That (Maybe) Occurred in 1950 | Paul Voosen, The Anthropocene is dead. Long live the anthropocene. | Turner et al. What the Anthropocene’s critics overlook – and why it should be a new geological epoch | Walker et al. The Anthropocene is best understood as an ongoing, intensifying, diachronous event | Donna Haraway, Tentacular Thinking: Anthropocene, Capitalocene, Chthulhucene

Jakso 11: Monikriisi

Miten ymmärtää elämää ilmastonmuutoksen, pandemian, sotien, logistiikkatukosten, ruokakriisien, luontokadon, äärioikeiston nousun ja teknologisten mullistusten keskellä? “Monikriisi” on noussut nopeasti yhdeksi tavaksi sanallistaa nykymaailmaa. Mutta kuten usein käy sanojen räjähtäessä julkisuuteen, se on saanut monia erilaisia merkityksiä. Yksille monikriisit kuvaavat monenkirjavia tilanteita, joissa lukuisat kriisit osuvat yksiin ja synnyttävät jotain uutta. Toisille monikriisin käsite kuvailee nimenomaan tätä aikaa, ainutlaatuista vaihetta maailmanhistoriassa. Joka tapauksessa se on enemmän kuin vain sitä, että monta asiaa tapahtuu yhtaikaa. Erityinen monikriisin haaste on, miten reagoidaan nopeisiin muuttuviin kriiseihin hukkaamatta näkyvistä pitkän aikavälin tavoitteita, hitaiden kriisien näkökulmaa. Miten luovia myrskyssä ja pitää horisontti silti näkyvissä?

LISÄLUKEMISTOA: Ville Lähde, The Polycrisis | Ville Lähde, Mitä on monikriisi? | BIOS, Ekologinen jälleenrakennus epävarmassa maailmassa | Paavo Järvensivu, Suunnittelu ja luova sopeutuminen monikriisissä: oppeja koronapandemiasta | Adam Tooze, Being realistic in a polycrisis

Jakso 12: Ekologinen jälleenrakennus

Ekologinen jälleenrakennus on BIOS-tutkimusyksikön lanseeraama näkymä suomalaisen yhteiskunnan kestävyysmurroksesta. Se on räätälöity täkäläiseen ympäristöön, niin ekologiseen, taloudelliseen kuin kulttuurisuuteen. Laajamittaisen yhteiskunnallisen kestävyysmurroksen visioita ilmestyi kansainväliseen keskusteluun 2010-luvun alkupuolelta lähtien, kun yksilö- ja markkinakeskeinen valtavirta osoittautui yhä ongelmallisemmaksi. Ne pohjasivat kuitenkin pitkälti anglo-amerikkalaiseen mielikuvastoon ja historialliseen kokemukseen, ja BIOS-tutkijat halusivat jotain helpommin tavoitettavaa täkäläiseen keskusteluun. Tässä jaksossa pohditaan, miksi muutosideoiden räätälöinti paikallisiin oloihin on niin tärkeää ja mitkä ovat ekologisen jälleenrakennuksen ydinpiirteitä.

LISÄLUKEMISTOA: BIOS-kirjallisuutta ekologisesta jälleenrakennuksesta: BIOS, Ekologinen jälleenrakennus -sivusto | BIOS, Siirtymäpolitiikan kojelauta -sivusto | BIOS, Teollisen murroksen suunnittelu -ideapaperi | BIOS, Suomen teollisuuden uudistumispolut | BIOS, Tiedevetoinen suunnittelu -elokuva | Paavo Järvensivu, Ekologinen jälleenrakennus: mitä ja miksi? Teoksessa Elämän vuoksi | Paavo Järvensivu ym., Teollisen kestävyyssiirtymän tiedevetoinen suunnittelu | Paavo Järvensivu & Karoliina Lummaa, Ekologisen jälleenrakennuksen kulttuuri | Paavo Järvensivu & Tero Toivanen, Miten järjestää työ ja työllisyys ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella? Teoksessa Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta | Paavo Järvensivu, Jussi Ahokas ja Tero Toivanen, Tavoitteena reilu ja kestävä talous | Paavo Järvensivu ym., Ilmastokriisiin sopeutuminen on kansanterveydellinen kysymys | Karoliina Lummaa & Ville Lähde, Kasvatus ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella | Tero Toivanen, Paavo Järvensivu & Ville Lähde, Ekologisen jälleenrakennuksen haaste | Tero Toivanen ym., Teollinen murros ekohyvinvointivaltiossa | Tero Toivanen & Ville Lähde, Reaalipoliittinen ilmastoasiantuntijuus ilmastotoimien estäjänä | Tere Vadén ym., Kestävyyssiirtymän tiedontuotannollisista puutteista | WISE-hankkeen sivusto | Muuta lukemistoa: Luke, Kasviproteiini kasvun tiellä | Purvis et al., Three Pillars of Sustainability: in search of conceptual origins | Stockholm Resilience Center, Sustainability Wedding Cake

Erikoisjakso 1: Teollisuuspolitiikka

Teollisuuspolitiikka on noussut erityisesti Joe Bidenin hallinnon (2021–2025) myötä globaalisti vaikuttavien politiikkaideoiden kärkijoukkoon. Kapeassa katsannossa sillä tarkoitetaan lähinnä valtion avustuksia kotimaisille yrityksille ja näiden yritysten kansainvälisen kilpailuasetelman suojelua. Laajemmin katsottuna teollisuuspolitiikassa on kuitenkin kyse talouden julkisesti ohjatusta rakennemuutoksesta kohti poliittisesti päätettyjä sosiaalisia ja ekologisia tavoitteita. Tämä laajempi näkemys on linjassa tuoreimman tutkimuskeskustelun kanssa, tultiinpa keskusteluun taloustieteestä, oikeustieteestä tai kestävyystieteestä. Toisin kuin BIOS:n ekologisen jälleenrakennuksen lanseeraamisen aikoihin (2019), nyt meillä on käsillä vaikutusvaltainen poliittinen idea ja koeteltuja politiikkatoimia, joiden avulla jälleenrakennuksen kaltainen suuri urakka voidaan toteuttaa. Studiovieraana Paavo Järvensivu.

LISÄLUKEMISTOA: Paavo Järvensivu: Lukekaa Draghin raportti

Erikoisjakso 2: Talouskasvu

Tuskin mikään käsite on tässä ajassa enemmän resonoiva kuin talouskasvu. Talouskasvua tavoitellaan ja kritisoidaan, sen puuttumista päivitellään ja sen tulevaisuudesta kiistellään. Mutta mitä jos unohtaisimme talouskasvun käsitteenä kokonaan? Tämä on itse asiassa studiovieraan BIOS-ekonomisti Jussi Ahokkaan ehdotus heti kättelyssä. Ahokkaan toiveesta huolimatta jaksossa keskustellaan talouskasvusta monipuolisesti, ennen kaikkea ekologisen kestävyyden ja kestävyyssiirtymän teemoista käsin. Jos talouskasvusta ei kuitenkaan päästä käsitteenä eroon, miten voisimme käyttää sitä kriittisemmin? Millaisia politiikkahorisontteja tästä avautuisi? Miten talouskasvua kannattaisi mitata? Muun muassa näihin kysymyksiin etsitään vastauksia.

LISÄLUKEMISTOA: Jussi Ahokas: Talouskasvu on ja ei ole ekologisesti kestämätöntä – riippuu mistä talouskasvusta puhumme | Hermann Daly: ”Our Obsession with Growth Must End” | Daniel Read: ”Utility theory from Jeremy Bentham to Daniel Kahneman”

Erikoisjakso 3: Ympäristöturvallisuus

Ympäristökriisi on poliittisissa puheissa alettu nähdä yhä enemmän turvallisuuskysymyksenä. Elinympäristöjen heikkeneminen ja esimerkiksi äärisäät uhkaavat ihmisiä ja yhteiskuntien toimintaa yhä selvemmin ja konkreettisemmin, eikä vaikutuksia voi enää kuitata vain synkän tulevaisuuden maalailuna. Suorien vaikutusten, kuten tulvien, kuivuuksien ja myrskyjen lisäksi ympäristötekijät yhdistyvät yhteiskunnallisten ja taloudellisten muutosten kanssa niin sanotuiksi ketjuuntuviksi vaikutuksiksi, joita ovat esimerkiksi tuotanto- ja toimitusketjujen häiriöt, ruokaturvan heikkeneminen, pakotettu muuttoliike ja kasvava poliittinen epävakaus. Toisaalta jos ympäristökriisin hillintätoimet toteutetaan riittämättömästi suunniteltuina ja kiireessä, voivat myös ne aiheuttaa turvallisuutta uhkaavia siirtymävaikutuksia, kuten kasvavaa eriarvoisuutta, poliittisen vastakkainasettelun syvenemistä ja uusiea materiaaliriippuvuuksia. Tärkeää onkin hahmottaa, miten näitä erilaisia turvallisuusuhkia voisi ennakoida tai torjua. Entä voiko lisääntyvästä ympäristöön liittyvästä turvallisuuspuheesta olla myös jotain haittaa? Vieraana Emma Hakala.

LISÄLUKEMISTOA: Hakala ym. Ilmastonmuutos ja Suomen turvallisuus: Uhat ja varautuminen kokonaisturvallisuuden toimintamallissa | Hakala, Emma (2020). Turvallistamisen uudet tuulet: Ilmastonmuutos osana Suomen kokonaisturvallisuuden toimintamallia. Kosmopolis, 50 (3):8-22. |
Hakala, Emma & Räisänen, Helmi (2022). Tarjoaako kokonaisturvallisuus keinot ympäristömuutokseen varautumiseen. Politiikasta, 29.3. |
Hakala, Emma (2023) Climate change and security: Preparing for different impacts. FIIA Briefing paper 369 | Ville Lähde: Mitä ympäristöturvallisuus voisi tarkoittaa? | BIOS, Ympäristöturvallisuus Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa

Erikoisjakso 4: Varovaisuusperiaate

Ympäristöpolitiikkaa toteutetaan sääntelyn ja oikeusperiaatteiden, kuten varovaisuusperiaatteen, avulla. Tämä periaate, joka on osa kansainvälistä, kansallista ja EU:n lainsäädäntöä, määrittää riskitason, joka ympäristölle tai terveydelle vaarallisissa hankkeissa voidaan hyväksyä. Jos riskiä ei voida hallita tarvittavalla tavalla ja riski on suhteeton, lupa hankkeelle täytyy evätä. Varovaisuusperiaate korostuu erityisesti teollisten hankkeiden luvituksessa, jossa ympäristölaatunormit ja sääntely asettavat rajan haitallisille vaikutuksille. Pääministeri Orpon hallitusohjelmassa esitetään varovaisuusperiaatteen arvioimista sekä sääntelyn vesienhoitonormien kansalliset joustojen aktivoimista. Nämä joustot voivat mahdollistaa vesistöjä saastuttavien hankkeiden etenemisen, vesienhoitonormien yleiset tavoitteet (kuten kaikkien pintavesien hyvän tilan) vaarantaen. Hallituksen suunnitelmien yhtenä motiivina voidaan nähdä Finnpulp-tapaus, jossa lupa evättiin vesienhoitonormien ja varovaisuusperiaatteen perusteella. Jaksossa pohditaan, voivatko hallituksen suunnitelmat vaarantaa ympäristöoikeuden ”syvärakenteen” jonka osa muun muassa oikeusperiaatteet ovat. Vieraana Tellervo Ala-Lahti.

LISÄLUKEMISTOA: Ala-Lahti, Tellervo & Turunen, Topi. Ympäristölupamenettelyn sujuvoittamisen ulottuvuudet – Strategiset hankkeen osana vihreää siirtymää. [tulossa] Ympäristöjuridiikka 1/2025. | Ala-Lahti, Tellervo. Ympäristölupaprosessien teollisuuspoliittiset ulottuvuudet  | Belinskij, Antti & Niko Soininen. KHO:n Finnpulp-päätös (KHO 2019: 166) ohjaa sopeutuvampaan lupien muuttamiseen ja yhteisvaikutusten hallintaan. 2020.  | De Sadeleer, Nicolas. Environmental principles: from political slogans to legal rules. Oxford University Press, 2020. | Eliantonio, Mariolina, Emma Lees, & Tiina Paloniitty. EU Environmental Principles and Scientific Uncertainty Before National Courts: The Case of the Habitats Directive. 1st ed. London: Bloomsbury Publishing Plc, 2023. | Leonelli, Giulia Claudia. Acknowledging the centrality of the precautionary principle in judicial review of EU risk regulation: Why it matters. Common Market Law Review 57, no. 6, 2020. | Tuori, Kaarlo. Oikeusjärjestys ja oikeudelliset käytännöt. Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2013.

Erikoisjakso 5: Kulttuurinen muutos

Luonto ei kestä nykyisenkaltaisia ylikuluttavia, fossiiliselle perustalle rakennettuja yhteiskuntia. Ihmisluonto puolestaan on lujilla kiireellisissä uudistamistarpeissa, jotka koskevat taloutta, tuotantoa ja kulutusta, teknologioita ja kaikkea ihmistoimintaa. Kestävyysmurroksen edistäjäksi ja jopa perustavaksi voimaksi on eri tutkimusaloilla ehdotettu kulttuurista muutosta. Kulttuurin käsitteeseen liittyvän monitulkintaisuuden vuoksi kulttuurisen muutoksen määrittely ei ole helppo tehtävä. Toisaalta merkkejä ympäristön tilaan ja ihmisten luontosuhteisiin liittyvästä kulttuurisesta muutoksesta näkyy yhä enemmän esimerkiksi taiteessa, julkisessa keskustelussa ja ihmisten erilaisissa arjen valinnoissa ja teoissa. Nykyisen vilkkaan ja moninaisen kulttuurikeskustelun joukkoon tarvitaan yhä enemmän sellaisia kulttuurisen muutoksen ääniä, jotka puolustavat luontoa sekä ekologisesti ja sosiaalisesti kestävämpää yhteiskuntaa. Jaksossa on vieraana linturunoudesta aikoinaan väitellyt BIOS-tutkija Karoliina Lummaa.

LISÄLUKEMISTOA: Karoliinan BIOS-blogitekstit Tekojen ja valintojen merkityksistä (8.6.2019), Kulttuuri ja kestävyysmurros (2.5.2023) ja Kulttuuri suomalaisessa luonnonvarahallinnassa (9.5.2023) sekä Karoliinan ja Emma Hakalan yhdessä kirjoittama Elonkirjo ja kulttuuri osana kokonaisturvallisuutta (7.12.2023). Karoliinan ja Paavo Järjensivun puheenvuoro Ekologisen jälleenrakennuksen kulttuuri Niin & näin -lehden numerossa 3/24. BIOS-tutkijoiden katsaus Environmental humanities – mitä se on ja kuka sitä tekee? Alue ja ympäristö -lehden numerossa 49:2 (2020). Karoliinan suomenkieliset metsätekstit: tutkimusartikkeli ”Metsän esteettinen toimijuus Jouni Tossavaisen Metsännenä-runokokoelmassa ja ekosysteemipalvelukirjallisuudessa” Ympäristömuutos ja estetiikka -antologiassa (toim. Jukka Mikkonen, Sanna Lehtinen, Kaisa Kortekallio ja Noora-Helena Korpelainen, Suomen Estetiikan Seura, 2022) sekä essee Metsän poeettinen kuvaus – luonnos Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avaimen Metsä-teemanumerossa (2020, 17:4).

Erikoisjakso 6: Metsä

Metsäteollisuuden toimintalogiikka poikkeaa monin tavoin muusta Suomen teollisuudesta. Julkisella sektorilla on vahva rooli metsäteollisuuden tukijana ja alalle on myönnetty merkittäviä muista teollisuudenaloista poikkeavia erioikeuksia. Samalla kun muut teollisuudenalat painivat kalliiden päästövähennysten tai päästöoikeusmaksujen kanssa, lankeaa lasku metsäteollisuuden päästöistä veronmaksajien ja muiden alojen maksettavaksi. Jaksossa pohditaan, miten tähän on tultu ja miten tilanteesta päästään ulos? Ilmastotavoitteiden purkamiselle ja luonnolle tuhoisan business as usualin jatkamiselle on olemassa hyviä tai jopa erinomaisia vaihtoehtoja. Metsäsektori voi edelleen muodostua trouble makerin sijasta osaksi ilmasto- ja ympäristökriisin ja myös Suomen taloudellisen stagnaation ratkaisua, kunhan alan epäterveestä hyysäämisestä luovutaan. Jakson vieraana ”Metsäsektorin ekologinen siirtymä”-podcastin isäntä Antti Majava.

LISÄLUKEMISTO: Tiedevetoinen suunnittelu | Energiamurros ja metsäpinta-alan rooli | Mitä teollisuuden vähähiilitiekartat kertovat suomalaisen kestävyysmurroksen edellytyksistä? | Metsäpodcast  | Uusi metsäkirja  | Bioenergian vaikutus ilmastopäästöihin  | ELY-keskusten perustelut vetäytymiselle PEFC-sertifikaatista | Metsäteollisuuden kestävyyspäivitys Osa 1 I Osa 2.

Erikoisjakso 7: Kestävyystiede

Kestävyys lienee tuttu sana kaikille, mutta mitä on kestävyystiede? Tieteenalan äärelle johdattaa jakson studiovieras, professori Jussi T. Eronen, yksi BIOS-tutkimusyksikön perustajista. Keskustelussa tarkastellaan tämän monitieteisen tutkimusalan syntyhistoriaa ja sen rantautumista myös Suomeen. Kestävyystiede on kehkeytynyt monien tutkimusperinteiden kohtaamisesta, ja jaksossa tutkaillaan sen suhdetta esimerkiksi maapallojärjestelmätutkimukseen ja sosio-ekologisten järjestelmien tutkimukseen. Sen ohella pohditaan myös sitä, mitä kaukaisen historian, ns. ”syvän ajan” tutkimus voi antaa nykyisyyden ja tulevaisuuden ongelmien ymmärrykselle.

LISÄLUKEMISTO: Mooney et al. 2013 | Kates et al. 2001 | Liu et al. 2015 | Folke et al. 2016 | Meadows: Thinking in systems | Barnosky et al. 2017 | Barnosky et al. 2014a | Barnosky et al. 2014b | Lyons et al. 2016 |
Kaaronen et al. 2021 | Fraser et al. 2022

Erikoisjakso 8: Taantumus

Taantumus on sana, jota on aikojen saatossa käytetty leimakirveenä. Tässä jaksossa Tero Toivasen johdolla taantumuksen käsite otetaan alustavaksi työvälineeksi nykyisten ideologisten virtausten ja poliittisten mullistusten tarkasteluun. Näyttää selvältä, että autoritaariset voimat tähtäävät yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon piirissä saavutettujen oikeuksien kaventamiseen, mutta mitä ne lupaavat? Jaksossa pohdintaan myös, miksi ilmastopolitiikka näyttää ottavan parhaillaan todenteolla takapakkia ja kysytään, mitä on ilmastoestäminen? Samalla jakso muistuttaa, että ympäristöpolitiikka ja ekologinen ajattelu ei suinkaan aina ole väistämättä progressiivista, vaan ekologisia visioita voi rakentua myös autoritääriselle ja ulossulkevalla perustalle. Jakso on nauhoitettu helmikuun alussa 2025

LISÄLUKEMISTO: Ekberg ym. Climate obstruction: |Toivanen & Lähde: Reaalipoliittinen ilmastoasiantuntijuus ilmastotoimien estäjänä | Zeev Sternhell: How to think about fascism and its ideology | Balsa Lubarda: Beyond Ecofascism? Far-Right Ecologism (FRE) as a Framework for Future Inquiries

30.8.2023
Uutiskirje 8/2023 Perkaamme Yhdysvaltojen teollisuuspolitiikkaa korostavaa uutta yhteiskunnallista suuntausta ja tarjoamme linkkejä BIOS-tutkijoiden toimintaan.

Perkaamme Yhdysvaltojen teollisuuspolitiikkaa korostavaa uutta yhteiskunnallista suuntausta ja tarjoamme linkkejä BIOS-tutkijoiden toimintaan. Nostoina erityisesti jäsentävät tekstimme monikriisistä ja vetytaloudesta. Lopussa myös teaseri tulevasta podcast-tuotannosta!

Presidentti Biden Valkoisessa talossa.

Presidentti Biden Valkoisessa talossa. Kuvan lähde: The White House.

Maailmalta: Yhdysvaltain Inflation Reduction Act ja “Bidenomics”

Vuosi sitten vahvistettu, eurooppalaisittain onnettomasti lyhennetty Inflation Reduction Act eli IRA on Yhdysvaltain historian suurimpia ympäristöpoliittisia aikaansaannoksia, ainakin taloudellisina panostuksina tarkasteltuna. Jo alusta lähtien se on ollut myös kiivaan kriittisen ja puolustavan väittelyn kohde.

Green New Dealia ajaneille se oli karvas pettymys, eikä IRA:ta voi oikein mieltää edes sen vesitetyksi versioksi. Lähtökohdiltaan IRA on hyvin erilainen: perustavan yhteiskunnallisen muutoksen sijaan se etenee pitkälti markkinatoimijoita kannustamalla ja suuremmalti yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen kajoamatta, vaikka yksittäisiä toimia siihen suuntaan löytyykin. Pääasiassa valtion tehtävänä on vähentää yksityisten toimijoiden riskejä, kannustaa tai houkutella muun muassa “vihreisiin” sijoituksiin. Tuista reilusti yli puolet suuntautuu yrityksille, ja lopuistakin valtaosa varakkaammille kuluttajille: esimerkiksi sähköautojen hankinnan ja hintavien energiaremonttien tukeen.

Toisaalta ohjelmaa puolustaneet ovat toistuvasti todenneet, että tämän parempaa ei tuossa yhteiskunnallisessa valta-asetelmassa ollut mahdollista saada aikaan. Suuressa mittakaavassa vihreän siirtymän ohjelmia yritettiin puskea läpi kolmen ryhmittymän ristitulessa: “budjettihaukat” eli tiukasti budjettialijäämiä vahtivat, Kiinan kasvun kuristamista kaipaavat haukat sekä viime vuosina voimistunut fossiiliteollisuus. On muistettava, että särötysboomin myötä Yhdysvalloista tuli fossiilisten polttoaineiden nettotuojan sijaan “energiaitsenäinen” fossiilisten viejä, mikä kasvatti sektorin vaikutusvaltaa huimasti – Venäjän hyökkäys Ukrainaan antoi teollisuuden lobbylle myös tilaisuuden vedota kansalliseen turvallisuuteen. Taustalla oli sodan lisäksi tietysti koronapandemian aikainen logistiikkakriisi ja paine kotimaisen resurssivarmuuden lisäämiseen – tosin tämä vaikutti enemmän myöhemmin mainittuun CHIPS Actiin.

Pienemmässä mittakaavassa demokraattien sisällä oli senaattori Joe Manchinin johdolla tiukkaa vastustusta energiasiirtymälle. Nykyinen IRA onkin itse asiassa paljossa Manchinin ja kumppanien kynästä, ja heidän ansiostaan se sisältää tukea myös fossiiliteollisuudelle. Tästä huolimatta Manchin jatkaa kamppailuaan IRA:ta vastaan.

IRA tähtää ennen kaikkea energiasiirtymän edistämiseen Yhdysvalloissa. Miten se onnistuu tässä? Tuoreen analyysin mukaan sillä on mahdollisuus lisätä päästövähennyksiä jonkin verran: kun verrataan vuoden 2005 päästöihin, “perusuralla” päästöjen ennakoitaisiin laskevan vuoteen 2030 mennessä 25–31%, ja tähän verrattuna IRA:n myötä vähennys olisi 33–40%. Vallankumouksellisena sitä ei voi siis pitää – Bidenin hallinnon asettamaan vuoden 2030 tavoitteeseen (50–52%) on matkaa, puhumattakaan vuoden 2050 nettonollatavoitteesta. Kuten Adam Tooze on todennut, koko dekarbonisaation tavoitteisiin nähden IRA ei ole läheskään oikeassa mittaluokassa.

Tietenkään nuo laskelmat ja “perusura” eivät huomioi sellaista mahdollisuutta, että republikaanipuolue onnistuisi jarruttamaan ilmastotoimia ja energiasiirtymää reilusti ja kääntämään kehitystä osin toiseen suuntaan. Kuten sanottua, historiallisessa kontekstissa IRA:ta voi riittämättömyydestään huolimatta myös pitää merkittävänä saavutuksena. Toisaalta kun se sisältää myös fossiiliteollisuutta tukevia toimia, on kokonaisvaikutus paljon monisyisempi. IRA ei ole ajamassa alas fossiiliteollisuutta, se on ylösajamassa puhtaampaa tuotantoa, mutta fossiilisten alasajo olisi ekologisessa siirtymässä ehdottoman tärkeää. Olennainen kysymys onkin, voiko IRA:n kaksijakoisuus synnyttää myös esteitä niin, ettei päästövähennyksiä päästä jatkamaan esimerkiksi vuoden 2030 tavoitteista eteenpäin tarpeellisella voimalla.

On muistettava lisäksi, että IRA on vain yksi osa Bidenin hallinnon uutta suuntaa, jolle hallinto on omaksunut käyttöön alunperin Bidenin kriitikoiden lanseeraaman nimen ”Bidenomics”. Sen osia ovat the American Rescue Plan, the Infrastructure, Investment, and Jobs Act, the CHIPS and Science Act, sekä Inflation Reduction Act. Ilmastokriisin ohella, ja niitä vahvemmin, lakien ja politiikkatoimien kokonaisuutta hallitsevat uusi kylmä sota Kiinan kanssa, omavaraisuuden tavoite strategisilla aloilla, inflaatio, logistiikkakriisi, työttömyys ja näihin kaikkiin nivoutuen tietysti demokraattien yritys voittaa republikaanit ja torjua poliittisten instituutioiden rapautustyötä. Näiden päämäärien kanssa monilta osin jännitteisessä suhteessa on reaktio Venäjän hyökkäykseen: vanhojen liittoumien ylläpitäminen ja uusien luominen.

Symbolisesti Bidenomics on kuvattu “trickle down economicsin” eli vauraammilta alas tihkuvan hyvinvoinnin opin loppuna – ja “trickle down”-ajatusta puolestaan voi pitää jonkinlaisena eufemisminä uusliberalismille. Ainakin retorisesti Bidenomicsista yritetään siis luoda kuvaa uutena Yhdysvaltain politiikan ja talouden aikakautena. Ytimessä on aktiivinen teollisuuspolitiikka, jossa valtio houkuttelee yksityistä sektoria sijoittamaan voimakkaasti energiasiirtymän lisäksi erilaisiin infrastruktuurihankkeisiin ja ylipäätään “uudelleenkotimaistettuun” tuotantoon. Demokraattien näkökulmasta taustalla voi nähdä kolme poliittista strategiaa. Yhtäältä pyritään luomaan työpaikkoja ja parempia toimintaedellytyksiä ammattiliitoille ja tämän myötä ääniä demokraateille. Toisaalta taas pyritään “lukitsemaan” tuotannon ja infrastruktuurin muutoksia myös republikaanien valta-alueilla ja sitomaan ihmisten intressit niihin niin, että johtoasemaan päästessään republikaanit eivät voisi kumota saavutuksia. Kolmanneksi kotimaista valmistavaa teollisuutta korostava suuntaus on vastaus Donald Trumpin Make America Great Again -retoriikalle.

Globaalisti kokonaisuutta hallitsee julkilausuttu pyrkimys kuristaa Kiinan kehitystä Yhdysvaltain etulyöntiaseman säilyttämiseksi tietyillä teknologian aloilla – sekä takamatkan kiinni kuromiseksi toisilla (esimerkiksi uusiutuvassa energiassa). Pyrkimys vahvistaa Yhdysvaltain omaa tuotantoa muiden kustannuksella on kuitenkin myös lisännyt jännitteitä Euroopan suuntaan ja luonut aivan uudenlaisen teollisuuspoliittisen kamppailuasetelman – joka taas on ristiriidassa Venäjän käynnistämän sodan edellyttämän liittolaisuuden kanssa. Maailman mullistukset mahdollistivat Bidenomicsin, ja Bidenomics mullistaa maailmaa edelleen.

IRA:n vuosipäivän tiimoilta on sadellut analyysejä, joista suosittelemme seuraavia luku- ja kuunteluvinkkejä.

Kate Aronoff kirjoittaa The New Republic -lehdessä, miten saavutuksistaan huolimatta (esimerkiksi työllisyyden saralla) IRA:n sisäpoliittinen ongelma on sen tuntemattomuus. Sen vaikutus demokraattien suosioon vaikuttaa toistaiseksi vähäiseltä, ja liian harva tuntee ohjelman ja hahmottaa sen vaikutuksia. Aronoffin mukaan energiasiirtymän “tylsillä arkisilla asioilla” on vaikea vakuuttaa ihmisiä, ja juuri siinä on sen suuri ero historialliseen New Dealiin. Ilman näkyviä ja konkreettisia vaikutuksia hyvinvointiin IRA uhkaa jäädä teknokraattisen sumun peittoon.

“IRA:n tavoitteet vihreän infrastruktuurin ja teollisuuden rakentamiseksi ovat vain osa siitä, mitä tarvitaan ilmastokriisin kohtaamiseen. On hieno uutinen, että IRA näyttää onnistuvan omilla ehdoillaan. Sen, että niin harvat tietävät, mikä se on, pitäisi havahduttaa siihen, ettei vihreä teollisuuspolitiikka yksin ole porttihuume syvään dekarbonisaatioon, eikä siihen liittyen, uudelleenvalintaankaan. Republikaanien nettonollapelottelijoiden tapaan demokraattien täytyisi uskottavasti selittää, miten heidän peräämänsä dekarbonisoitu maa olisi parempi kuin nyt tuntemamme.”

Foreign Policy -lehden erinomaisen Ones and Tooze -podcastin jakso “Bidenomics” antaa perusteellisen taustoituksen sille, mistä kaikesta Bidenomicsin osaset kumpusivat. Tooze kuvaa myös hyvin sitä siirtymähetkeä, jolloin Green New Dealin puolestapuhujat joutuivat tajuamaan historiallisen hetkensä menneen, ja toisaalta miten Manchinin ja kumppanien vesittämä IRA kuitenkin kaapattiin osaksi Bidenomicsin poliittista projektia. Hän myös muistuttaa, miten koko projektille keskeinen Kiina-fokus ponnistaa Trumpin ajan politiikasta – ja miten kaikkiaan monessa asiassa Bidenomicsin mullistavuus on taitavaa illuusiota. “Mitään kapitalismin osaa ei satutettu tätä elokuvaa tehdessä”, kuten hän leukailee.

Jos ärhäkämpi ja synkempi analyysi kiinnostaa, Jamie Merchantin pitkä ja syväluotaava kirjoitus The Brooklyn Railissa kannattaa lukea. Merchant keskittyy tarkastelemaan uuden protektionismin ja haukkamaisuuden vaaroja kansainväliselle ilmastopolitiikalle ja globaalille yhteistyölle laajemminkin. Hän tulkitsee uutta teollisuuspolitiikkaa ennen kaikkea valtioiden välisen kamppailun lisääntymisenä ja kuihtuvan kasvun tekohengityksenä. Tästä näkökulmasta ero vanhaan uusliberalismiin ei näytäkään niin suurelta, jos tarkastellaan tapoja, joilla Yhdysvallat on rakentanut valta-asemaansa. Hän nostaa esiin myös näkyvissä oleva tuhoisat velkaseuraamukset köyhemmille maille.

Suosittelemme vahvasti The Dig Podcastin yli kaksituntista keskustelua Bidenomicsista. Keskustelussa saa hyvän kuvan yhtäältä Bidenin hallinnon ja sen taustavoimien näkökulmasta ja toisaalta professori Daniela Gaborin edustamasta kritiikistä. Gabor puolustaa ideaa “vahvasta vihreästä valtiosta” ja kritisoi Bidenomicsia edellä mainitusta fokuksesta yksityisten taloustoimijoiden riskien vähentämiseen (derisking), tai kuten hän kärkevästi asian ilmaisee, talouselämän “lahjomiseen”. Keskustelusta saa poikkeuksellisen hyvän kuvan Bidenomicsin eri elementtien välisistä eroista ja yksityiskohdista, ja yksi tärkeä teema onkin, missä mielessä niistä edes muodostuu yhtenäinen ohjelma. Globaalin etelän kysymys, jota on näissä yhteyksissä käsitelty aivan liian vähän, nostetaan esiin podcastin viimeisenä pääteemana.

Keskustelu uuden teollisuuspolitiikan luonteesta on tässä yhteydessä käynyt kiivaana, ja siihen voi tutustua esimerkiksi tässä professori J. W. Masonin kirjoituksessa, jossa hän luokittelee teollisuuspoliittisten toimien laatuja. (Lisää aiheesta tässä keskustelussa.) Adam Tooze kommentoi luokitteluyritystä uutiskirjeessään tuoden esiin taustalla olevan poliittisen kentän jakolinjoja, valtiollisten instituutioiden jännitteitä ja Bidenomicsin suhdetta luokkakysymyksiin. Yksittäisten toimien kategorisoinnin ja tyypittelyn sijaan hän tarkastelee Bidenomicsia strategiana luovia äärimmäisen vaikeassa tilanteessa, pyrkimyksenä luoda uudenlaisia liittoumia.

Uuden teollisuuspolitiikan moninaisuuteen ja mahdollisuuksiin palataan varmasti vielä monta kertaa BIOS-tutkijoiden kirjoituksissa ja puheissa. Myös ekologisen jälleenrakennuksen mahdollisuuksia on arvioitava jatkuvasti muuttuvassa maailmantilanteessa, poliittisten valtasuhteiden ja instituutioiden liikkeessä.

BIOS

Mitä on vetytalous?

Uusimmassa blogikirjoituksessamme tarkastelemme, mitä paljon puhuttu “vetytalous” oikeastaan on. Ympäri maailmaa taloudellista ja poliittista pääomaa vetytalouteen laitetaan yhä enemmän, ja Suomen uusi hallituskin visioi vetytalouden avulla maasta “puhtaan energian suurvaltaa”. Mutta perusteelliset arviot siitä, missä puhdasta vetyä tarvitaan ja kuinka paljon, ja ennen kaikkea mihin vetyä kannattaa ja ei kannata käyttää, ovat vähissä. Viimeistään nyt on aika pureutua siihen, millaisella ymmärryksellä tai sen puutteella vetytaloutta edistetään. Muutoin on vaarana veikata väärää hevosta ja luoda polkuriippuvuuksia, jotka hidastavat kohtalokkaasti ekologista siirtymää.

Tieteellisiä julkaisuja

Karoliina Lummaa oli pääkirjoittajana Elore-lehdessä julkaistussa artikkelissa “Itseksi puiden kanssa”. Artikkelissa tarkastellaan puiden merkitystä minuuden ja oman elämän jäsentämisessä suomalaisessa nykyrunoudessa ja kyselyaineistossa.

Paavo Järvensivun artikkeli “Ekologinen jälleenrakennus: Mitä ja miksi?” on mukana uudessa kotimaisessa teoksessa Elämän vuoksi. Kirjoituskokoelma on ajankohtainen katsaus tutkijoiden ja yhteiskunnallisten vaikuttajien suhtautumisesta ympäristökriisin syihin, seurauksiin ja ratkaisuihin. Teoksen tausta on Jyväskylän Kesän ympäristöteemaisessa ohjelmassa vuonna 2021, jolloin avajaiskonserttina kuultiin Tuomas Rinta-Panttilan dramatisoima versio BIOS:n ekologinen jälleenrakennnus -aloitteesta.

Muuta BIOS-toimintaa

Ville Lähteen kirjoitus “The Polycrisis” julkaistiin australialaisessa Aeon-verkkotiedelehdessä. Kirjoitus on jatkokehitetty versio tammikuussa julkaistusta BIOS-blogikirjoituksesta. Ville muistuttaa, että sanatasolle jumittuva vääntö “monikriisin” määritelmästä ohittaa taustalle syntyneen merkittävän käsitteellisen jaon. Jos sitä ei hahmoteta, ei ymmärretä keskustelun ristiriitoja ja ohipuhumista. Tarjolla on tavallaan kaksi täysin erilaista monikriisin käsitettä. Ville kommentoi myös elokuussa Ylelle maailman ylikulutuspäivää ja siihen liittyviä ongelmia – lisätietoja saa tästä vanhasta perusteellisesta blogiesseestä.

Paavo Järvensivun artikkeli “Plan to Transform” ilmestyi julkaisussa State of the Art – Elements for Critical Thinking and Doing. Paavo pohtii kulttuurisen muutoksen tärkeyttä kestävyysmurroksessa kiinnostavasti myös hallinnon ja päätöksenteon näkökulmasta. Tiedeperustaisen suunnittelun lisääminen olisi jo itsessään merkittävä muutos päätöksenteon kulttuurissa: se vaatii uudenlaista poliittista mielikuvitusta, sosio-ekologisten perusteiden ymmärrystä, uutta “päätöksenteon dramaturgiaa”.

BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas pohti heinäkuussa Kauppalehdessä (maksumuuri) sitä, millaisia muutoksia talouteen ilmastonmuutoksen vaikutukset vaatisivat:

Ahokas taas toteaa, että nykyiset kulutus- ja tuotantorakenteet eivät ole kestäviä.

”Talous, joka muotoutuu tällaisista järjestelmistä, ei voi olla kestävä talous. Kansainvälisten ilmasto- ja biodiversiteettipaneelien viesti on vakava ja silti olemme täällä kuin mitään ei olisi tapahtunut.”

”Jos jossain on talouskasvua tai ei, se on sivuseikka. Nyt täytyy pitää katse maapallon kantokyvyssä”, Ahokas sanoo.

Jussi esiintyi myös Central Banking -sivustolla (maksumuuri) sekä #neuvottelija -podcastissa. Kalevi Sorsa -säätiön Reilun siirtymän retriitissä hän luennoi reilun siirtymän rahoituksesta. Ja lopuksi on ehdottomasti mainittava Jussin suomennostyö: Vastapainolta ilmestynyt Joan Robinsonin teos Johdatus työllisyyden teoriaan.

Uusi BIOS-podcastien sarja käynnistyy syyskuussa

Nyt kannattaa myös lähteä seuraamaan BIOS-podcastkanavaa (Soundcloud, Apple Podcasts, Podtail, Podimo, Google Podcasts). Nimittäin syyskuussa käynnistyy uusi 12-osainen podcast-sarja, jossa tutkijamme Ville Lähde ja Tere Vadén käyvät läpi maailmaa ja sen tilaa kahdentoista keskeisen käsitteen avulla – elämästä energiaan, aineenvaihdunnasta ekologiseen jälleenrakennukseen. Luvassa on perusteellinen mutta kuulijaa opastava ja avittava matka ekologian, ympäristökriisin ja kestävämmän yhteiskunnan avainkysymyksiin.

Lopuksi

Ylen juttu “Aavikon ilmasto saapuu” käsitteli ansiokkaasti Etelä-Euroopan kuivumisen ja aavikoitumisen uhkaa. Tästä Ylen jutusta saa taas hyvän kuvan lintuinfluenssan eri skenaarioista. The Guardian esitteli tutkimusta lihateollisuuden suuresta vaikutusvallasta ja laajasta lobbauksesta sekä mittavista tuista, jotka yhdessä torjuvat ympäristöystävällisempien vaihtoehtojen vakiintumista. Toisessa The Guardianin artikkelissa taas käsitellään Havaijin maastopalojen kolonialistista taustaa.

Professori Janne Hukkinen kirjoittaa WISE-projektin sivuilla, miten kestävyysmurros ei ole vain pyrkimys vaan asioita, jota meille kaikille tapahtuu – siksi luovan sopeutumisen täytyy olla aina osa kestävyysmurrosta. Hukkinen muistutti myös Helsingin Sanomissa siitä miten kroonisten ympäristökriisien aika, kuten sota, pakottaa velkaantumaan.

Suomen Kuvalehdessä professori Janne Kotiaho kommentoi Orpon hallituksen metsälinjauksia. Tieteessä tapahtuu -lehdessä Sanja Hakala kirjoittaa Scientist Rebellion -verkostosta. The Nationin artikkelissa käsitellään ympäristöaktivistien kohtaamaa sortoa ja väkivaltaa ympäri maailman. Ja kesäkuussa Suomen Luonnonsuojeluliitto joutui taas muistuttelemaan WMO:n Petteri Taalasta virheistä.

28.8.2023
Mitä on vetytalous? Vedyn teknologisista mahdollisuuksista on puhuttu vaikka kuinka kauan, mutta viime vuosina “vetytalous” on noussut pelkästä teknologisesta ideasta laajemmaksi yhteiskunnalliseksi visioksi. Kuin “kiertotalous” tai “biotalous” aiemmin, se lupaa suorastaan yhteiskunnan aineenvaihdunnallista mullistusta. Investoinnit tähän visioon ovat kasvaneet voimakkaasti, ja poliittista pääomaa kerätään sen taakse hurjalla vauhdilla. Siksi juuri nyt on tärkeä hetki katsoa, mitä kaikkea vetytalous […]

Vedyn teknologisista mahdollisuuksista on puhuttu vaikka kuinka kauan, mutta viime vuosina “vetytalous” on noussut pelkästä teknologisesta ideasta laajemmaksi yhteiskunnalliseksi visioksi. Kuin “kiertotalous” tai “biotalous” aiemmin, se lupaa suorastaan yhteiskunnan aineenvaihdunnallista mullistusta. Investoinnit tähän visioon ovat kasvaneet voimakkaasti, ja poliittista pääomaa kerätään sen taakse hurjalla vauhdilla. Siksi juuri nyt on tärkeä hetki katsoa, mitä kaikkea vetytalous lupaa, mitkä lupaukset ovat uskottavia ja mitkä eivät. Vedyn rooli yhteiskunnissa kasvaa väistämättä, mutta kaikkia visioita ei kannata toteuttaa.

 

Vetykaasua koeputkessa

Vetykaasua koeputkessa. Kuvan lähde Wikimedia Commons.

Yhä useammilla EU-mailla on nykyään omia vetyohjelmiaan. Suomen uudessa hallitusohjelmassa visioidaan maan pyrkivän vetyvetoisesti “puhtaan energian suurvallaksi”, ja tämän rinnalle teollisuuden vetyklusteri julkaisi kesäkuussa oman strategiansa. Edellinen hallitus antoi valtionyhtiö Gasgrid Finlandin tytäryhtiö Vetyverkko Oylle tehtäväksi kansallisen vetyverkon kehittämisen ja visioita on myös putkistoista Itämeren alueelta manner-Eurooppaan. Alueellisia vetystrategioita ja kehittämisohjelmia on niin Pohjanmaalla kuin Kaakkois-Suomessakin. Saksa ja Italia ilmoittivat kesäkuussa edistävänsä maiden välistä “vetyvalmista” kaasuputkistoa, joka voisi tuoda maakaasua ja vetykaasua Afrikasta asti. Euroopan kaasutoimittajien yhteenliittymä on peräänkuuluttanut vetyputkien “selkärankaa” mantereelle. Maailmalla asiaa edistää taloudellinen yhteenliittymä Hydrogen Council, ja Yhdysvaltain IRA-ohjelmassa vedyllä on merkittävä rooli. 

Jonkinlainen vetymullistus siis on väistämättä edessä, sillä niin paljon poliittista ja taloudellista pääomaa on pelissä. On kuitenkin vaarana, että vedyn teknologisia mahdollisuuksia ja sen tiettyjen käyttötapojen järkevyyttä yliarvioidaan niin, että luodaan ongelmallisia polkuriippuvuuksia tuleville vuosikymmenille. Ekologisessa siirtymässä ylimitoitetut investoinnit ja riippuvuus juuri tietynlaisesta infrastruktuurista voivat päätyä hidastamaan muutosta kohtalokkaasti ja ohjaamaan ainakin niukkoja energiavirtoja väärään suuntaan. 

Vedyn merkitys nykyisten yhteiskuntien aineenvaihdunnassa on ennestään merkittävä ja tulee väistämättä kasvamaan. Mutta monissa käyttötarkoituksissa sen rooli on vielä spekulatiivinen ja osin hyvin ongelmallinen. Siksi on äärimmäisen tärkeää erotella toisistaan vedyn välttämättömyydet, hedelmälliset mahdollisuudet ja epätodennäköisimmät ja turhimmat käyttötarkoitukset. On hahmotettava mittaluokkia ja vedyn hyödyntämisen suhteita energia- ja resurssitehokkuuteen, sillä ekologisessa siirtymässä niukkuuden kysymykset tulevat aivan uudella tavalla polttaviksi. Vetytaloudesta ei pitäisi puhua epäkriittisesti erittelemättä, eikä optimistisia visioita tulisi nielaista sellaisenaan – perusteellisen kriittisen tarkastelun ja keskustelun aika on juuri nyt.

Perusasioita: vety energiataloudessa ja vedyn värit

Vety on jo nykyisellään laajassa käytössä yhteiskunnissa teollisuuden raaka-aineena tai katalyyttinä, ennen kaikkea öljyteollisuuden prosesseissa sekä ammoniakin ja metanolin tuotannossa mm. lannoiteteollisuudessa. Palaamme näihin käyttötapoihin tuonnempana, mutta koska vedystä puhutaan tällä hetkellä hyvin paljon osana energiantuotannon siirtymää, on hyvä muistuttaa tietyistä perusasioista. Vety ei ole tuulen, auringon, ydinvoiman, vesivoiman tai fossiilisten polttoaineiden kaltainen energianlähde. Ei siis ole olemassa “vetykaivoksia”, joista ammennettaisiin vetyä energiantuotannon polttoaineeksi. (Joskus tulevaisuudessa tällaisiakin saattaa olla, mutta tämä vedyn muoto on vielä niin spekulatiivinen ja marginaalinen, että siihen ei ole tarpeen syventyä. Niin ikään vedyn isotooppien käyttö fuusiovoimassa on oma kysymyksensä, mutta sekään ei kovin ajankohtainen.)

Energianlähteen sijaan vety tarjoaa mahdollisuuksia “energiavektorina”, siirtämisen, muuntamisen ja varastoinnin tapana. Sitä voi verrata siis tietyssä mielessä sähköön – sähköistyminen oli aikanaan vallankumouksellinen energiatalouden muutos, vähintään yhtä tärkeä kuin polttomoottorin yleistyminen. Niiden välillä on kuitenkin merkittäviä eroja, joista ilmiselvin on tietysti sähkön ja vedyn olomuodossa: siirrettävä virta ja kuljetettava ja säilöttävä kaasu. Energiataloudellisesti sähkön käytön hyötysuhde on erinomainen, mutta sen siirtämisellä on maantieteelliset rajat (siirtolinjojen häviöiden kasvaessa) ja sen pitkäaikainen säilöminen on hyvin hankalaa. 

Vedyn energiakäytössä hyötysuhde taas on heikko, sillä energiahäviöitä tapahtuu runsaasti niin vedyn tuottamisessa kuin sen energiakäytössä – eli käytännössä polttamisessa. Vetyä kuitenkin voidaan säilyttää pidempään ja kuljettaa kauemmas. Professori Ugo Bardi onkin kuvannut vetytalouden historian esseessään, miten alkujaan vetytalouden unelma luotiin, kun visioitiin maailman energiatalouden pyörittämistä muutamien massiivisten ydireaktorien (hyötöreaktorien) varassa. Huonolla hyötysuhteella ei olisi väliä runsauden maailmassa – vastaavanlaisia visioita rakennetaan nyt optimististen uusiutuvan energian näkymien varaan.

Toinen avainkysymys vedyn energiataloudellisessa roolissa on, millä tavalla vetyä tuotetaan – on tullut tavaksi puhua vedyn väriskaalasta. Tilanne on jopa hieman hupaisa, sillä uusia vedyn värejä kehitellään koko ajan lisää eri tuotantotapoja erottelemaan, mutta tässä yhteydessä keskitymme olennaisimpiin eroihin.

Saastuttavimmat tuotantomuodot, musta ja ruskea, perustuvat kivihiileen ja ruskohiileen. Harmaa perustuu maakaasuun. Vetyä erotetaan suoraan fossiilisista polttoaineista kaasutusprosessissa (sitä voidaan erottaa myös erilaisista biomassoista), ja prosessi tuottaa hyvin paljon ilmastopäästöjä. Valtaosa maailman vedystä tuotetaan näillä tavoilla – alle prosentti on muuta. Globaali noin 100 miljoonan tonnin vetytuotanto saa aikaan noin 2 prosenttia maailman kasvihuonekaasupäästöistä (arvioissa on hieman heittoa, mutta mittaluokka on tämä).

Astetta puhtaampi tuotanto on edelleen maakaasupohjaista, mutta tässä sinisessä vedyssä päästöjä pyritään vähentämään hiilen talteenotolla (carbon capture, CC). Sinisen vedyn vähäpäästöisyys ei kuitenkaan ole yksinkertainen asia, kuten esimerkiksi Australian entinen pääministeri Malcolm Turnbull totesi tuoreessa kannanotossaan. CC-teknologia kaappaa talteen vain osan päästöistä, 80–90%, ja pyrittäessä kohti päästöjen nettonegatiivisuutta nämä jämäpäästötkin ovat ongelma. CC ei myöskään eliminoi maakaasun tuotantoon, kuljetukseen ja varastointiin sitkeästi liittyviä metaanipäästöjä – ja koska metaani on voimakas lyhytikäinen ilmastokaasu, ongelma on merkittävä. Kolmas kysymys on, pyritäänkö kaapattu hiilidioksidi varastoimaan (carbon capture and storage, CCS) vai kierrättämään toisiin käyttötarkoituksiin (carbon capture and use, CCU). Esimerkiksi synteettisten hiilivetyjen tuotantoon käytettäessä hiilidioksidi voi päätyä korvaamaan fossiilisia polttoaineita ja siten osaltaan vähentämään uusia päästöjä. Mutta mitä kiireellisemmäksi ilmastopäästöjen vähentäminen muuttuu aikataulun kiristyessä (eli mitä hitaammin toimet etenevät), sitä vähemmän varaa tällaiseen “hiilen kierrätykseen” on. Polttoainekäytössä hiili päätyy joka tapauksessa lopulta ilmakehään. Sinisen vedyn “puhtaus” on siis erittäin suhteellinen kysymys.

Vetytalousinnossa onkin puhuttu yhä enemmän vihreästä vedystä. Tällöin vetyä tuotetaan erottamalla se vedestä elektrolyysin avulla – prosessi on monille meistä tuttu koulun fysiikan luokasta. Mikäli käytettävä sähkö on vähäpäästöistä, voidaan puhua vihreästä vedystä. Vihreän vedyn osuus maailman vedyntuotannosta on nykyään häviävän pieni – jopa olematon – mutta juuri sen kasvua visioidaan hurjaksi.

Tällä hetkellä maakaasusta tuotettava harmaa vety on halvinta, mutta vihreän oletetaan halpenevan nopeasti sekä vähäpäästöisen sähköntuotannon lisääntyessä että elektrolyysilaitteistojen halventuessa (ks. tuore ennuste). Hurjimmissa unelmissa pyritään maailman elektrolyysikapasiteetin monisatakertaistamiseen.

Vedyn käyttö: nykytilanne ja unelmat

Kuten edellä mainittiin, vedyllä on jo ennestään merkittävä rooli raaka-aineena ja katalyyttinä teollisissa prosesseissa, noin 100 miljoonaa tonnia vuodessa globaalisti. Näihin käyttötarkoituksiin on tulevaisuudessa näkyvissä erisuuntaisia muutospaineita. Öljyteollisuudessa vetyä käytetään jalostusprosessissa ja petrokemian tuotannossa, ja koska tämä vastaa noin kolmannesta vedyn nykykäytöstä, öljyn käytön vähentyminen pienentää tätä osuutta. Lannoitteiden tuotanto on toinen merkittävä käyttötarkoitus, ja tähän liittyy kahdensuuntaisia paineita. Yhtäältä lannoitteiden ylikäyttöä olisi vähennettävä maailmassa, toisaalta monilla alueilla lannoitteita tarvitaan satojen nostamiseksi – erilaiset ekologisesti kestävämmän viljelyn muodot voivat vähentää tätä tarvetta, mutta tiellä on monenlaisia poliittisia, taloudellisia ja tuotannon historiaan liittyviä esteitä (viljelytapojen muutos on hidas prosessi).

Teollisuuskäytössä suurimpia kasvuodotuksia liittyy varmaankin teräksen tuotantoon. Heti alkuun on muistettava, että vetyä käytetään jo nykyään maailmassa terästuotannossa – se on neljänneksi suurin teollinen käyttömuoto. Vihreän vedyn käyttö alalla on kuitenkin vasta lastenkengissään, eli valtaosa on saastuttavammin tuotettuja vedyn muotoja. “Vihreän” teräksen tuotannossa pitäisi käyttää minimaalisen ilmastokuorman vetyä – nyt määrittelykamppailuja käydään siitä, tulisiko sen olla vihreää vetyä vai kelpaisiko myös sininen, ongelmineenkin. Mittakaavoista kertoo IEA:n arvio, jonka mukaan koko maailman terästuotannon siirtyminen puhtaimmalle polulle 15-kertaistaisi sektorin vedyntarpeen. Onkin selvää, että terästuotannon ympäristövaikutusten suitsimisessa entistäkin enemmän huomiota tulisi laittaa teräksen käytön vähentämiseen (esimerkiksi rakennusten pitkäikäisyys, korjattavuus ja käytön muokattavuus) ja kierrättämisen voimakkaaseen edistämiseen. Pitäytyminen business as usual -ennusteissa paisuttaa arvioita vedyn tarpeen kasvusta. Tämä kuvastaa hyvin sitä, miten materiaalivirtojen tarkastelua ei ole sisäistetty vielä alkujaankaan tarpeeksi ekologisen siirtymän näkymiin.

Teollisten käyttötapojen kasvuennusteilla ei kuitenkaan voitaisi kannatella nykyisen laajuista vety-hypeä, vaan se nojaa hyvin pitkälti vedyn rooliin energiajärjestelmissä. Juuri näihin kysymyksiin pitäisi suhtautua kriittisellä varovaisuudella ja epäilyksellä. Huono hyötysuhde on erityinen ongelma vihreän vedyn kanssa. Kun sähköä käytetään elektrolyysissä vedyn tuotantoon, tapahtuu väistämättä merkittävää hävikkiä. Ja kun vetyä käytetään energian tuotantoon, se tapahtuu polttamalla, mihin niin ikään kuuluu termodynaamisella vääjäämättömyydellä häviöitä. Koko prosessin hyötysuhde on siten helposti kertakaikkisen onneton.

Tämä on kriittisen tärkeä kysymys nyt, kun olemme uuden historiallisen sähköistymisen vaiheen äärellä. Irrottauduttaessa fossiilisista polttoaineista sähkön käyttö lisääntyy väistämättä hurjasti. Kun saastuttavaa vanhaa tuotantoa ajetaan alas ja uutta vähäpäästöistä rakennetaan, ja kun sähkön kokonaiskulutus kasvaa, kohdataan vaikea pullonkaula. Kuten aiemmassa blogikirjoituksessa pohjustimme, sähköistyminen antaa kuitenkin mahdollisuuksia helpottaa tilannetta. Sähkön käyttö on lukuisissa käyttötarkoituksissa tehokkaampaa, eli hyötysuhteeltaan fossiilisia polttoaineita parempaa. 

Energiasta saadaan irti enemmän työtä. More bang for your buck, kuten amerikkalaiset sanoisivat. Vähemmällä energialla voidaan saada aikaan enemmän. Parhaimmillaan sähköistäminen siis lieventäisi historiallisen pullonkaulan ongelmaa, kun kokonaisenergiabudjettia voitaisiin laskea. Vedyn suuri rooli energiajärjestelmissä sen sijaan voisi toimia jopa tätä pyrintöä vastaan.

Ainoastaan tietyissä rajatuissa asioissa työtä saadaan aikaan helpommin tai tehokkaammin polttamalla kuin sähköllä. Tällaisia voivat olla jotkin korkeaa lämpötilaa vaativat teolliset prosessit. Sähkö ei vielä myöskään teknisten rajoitteiden vuoksi sovellu moniin käyttötarkoituksiin – niinpä vedystä on puhuttu paljon esimerkiksi raskaan liikenteen, lentoliikenteen ja laivakuljetusten yhteydessä. Monet näistä asioista ovat kuitenkin jatkuvassa muutoksessa teknologian kehittyessä – esimerkiksi mainitussa vihreässä terästuotannossa on näkyvissä myös teknologiapolkuja, joissa vedyllä ei olisi moista roolia, ja sähkörekkoja kulkee jo maanteillä.

Hyötysuhde ja teknologiset mahdollisuudet sekä näkyvissä oleva teknologian kehitys luovat näin ollen vedyn käytön järkevyyden hierarkian. Tämä asia on ollut suomalaisessa julkisessa keskustelussa näkyvillä hyvin vähän. Michael Liebreich, BloombergNEFin perustaja, on yhteistyökumppaneineen luonut alla olevat “vedyn tikapuut”, joiden ylemmillä puolapuilla ovat välttämättömät käyttömuodot. Mitä alemmaksi kuljetaan, sitä huonommaksi vaihtoehdoksi vety käy. 

Vedyn hyötykäytön tikkaat.

 

Esimerkiksi auton käyttövoimana sähkön hyötysuhde on noin tuplasti vetyä parempi.  Lähinnä Japanissa ollaan hämmentävästi veikattu vetyhevosvoimia, mutta sielläkin näkyy merkkejä suunnan kääntymisestä. Tämä ei tarkoita, että sähköistyminen autoliikenteen ratkaisuna olisi automaattisesti kaikkiaan hyvä ratkaisu. Aivan kuten teräksen kohdalla, mittakaavalla on väliä. Mikäli nykyisen kaltainen ja kasvava henkilöautokeskeinen liikenne sähköistettäisiin yksi yhteen, edessä olisi varmasti mittavia materiaalien niukkuuteen ja niiden tuotannon ympäristövaikutuksiin liittyviä ongelmia (tosin esimerkiksi akkuteknologiassa uudet polut ovat mahdollisia, ja natriumpohjaiset akut ovat nousemassa merkittäväksi vaihtoehdoksi litiumpohjaisille). Laajapohjaisemmin ekologisesti kestävä liikenne vaatisi voimakkaampaa suuntaa kohti julkista ja kevyttä liikennettä sekä erilaisia tapoja henkilöautojen käytön jakamiseen.

On huomattava, että “vedyn tikapuiden” kaavio tarkastelee ennen kaikkea vedyn käytön kilpailukykyisyyttä, joten siitä ei voi suoraan lukea hyötysuhdetta eikä suhteutusta energiasiirtymässä syntyvään niukkuuteen, mutta se antaa hyvää osviittaa. (Adam Tooze käsittelee kaavion toista versiota Chartbook-uutiskirjeen esseessään.)

Michael Liebreich nostaa kirjoituksessaan esiin myös sen, miten fossiilienergiateollisuus tahtoo puhua ennen kaikkea sellaisista heikkotehoisista käyttömuodoista, joissa vety kilpailee sähköistymisen kanssa, kuten vedyn käytöstä liikenteessä tai jopa sen sekoittamisesta kotitalouskaasuun. Teollisuudella on tähän luonnollisesti oma intressinsä. Olemassa olevan vedyn tuotannon ja käytön “vihertämisestä” puhutaan huomattavasti vähemmän – koska siellä ei moista kilpailuasemaa ole.

Tähän liittyy tärkeä polkuriippuvuuden kysymys: päätyykö “vetytalous” edistämään kokonaisvaltaista siirtymää vähäpäästöisen energian hyödyntämiseen ja tukemaan uutta sähköistymisen vaihetta – vai pitääkö vetyinfrastruktuurin voimakas rakentaminen yllä “polttamisen polkua” ja korkeaa energiabudjettia? Juuri tästä on pitkälti kyse, kun puhutaan “vetyvalmiin” (hydrogen ready) infrastruktuurin rakentamisesta. “Vetyvalmis” tarkoittaa käytännössä infrastruktuuria, kuten putkistoa, joka soveltuisi sekä maakaasun että vedyn hyödyntämiseen. Tällöin vahvistettaisiin myös sinisen vedyn houkuttavuutta, pidennettäisiin maakaasun tuotannon elinkaarta ja hidastettaisiin uudenlaisen energiatalouden syntymistä. Vetytalous ei siis automaattisesti aja tarpeeksi nopeaa ja perustavaa energiasiirtymää.

Onkin erittäin tärkeä olla tarkkana sen kanssa, millaisilla argumenteilla vetytalouden puolesta puhutaan. Kovin usein mainitaan, että vety istuisi hyvin kaasuteollisuuden vanhaan runkoon – mutta käytännössä se vaatisi vedyn erilaisten ominaisuuksien vuoksi uutta infrastruktuuria. Molekyylikoostumuksensa vuoksi vety vuotaa harmillisen helposti läpi maakaasua varten valmistetuista putkistoista ja säiliöistä. Vety myös helposti haurastuttaa metalleja. 

Sekoittaminen maakaasuun lämmityksessä on tästä hyvä esimerkki. Monissa Euroopan maissa kaasu on keskeinen kotien lämmitysmuoto, toisin kuin Suomessa, ja kaasuyhtiöt ajavat sekoittamista voimalla mm. Iso-Britanniassa. Nykyinen infrastruktuuri putkistoista kotien boilereihin sallii kuitenkin vain hyvin matalan sekoitusasteen (maksimissaan 20%), mikä tarkoittaa, että lämmityksen päästöt leikkaantuisivat parhaassakin tapauksessa vain muutamalla prosentilla. Korkeampi vedyn osuus tai siirtyminen vetylämmitykseen vaatisi koko infran uusimista. Koko pyrinnössä ei energiataloudellisesti ole mieltä, koska lämpöpumput ovat hurjasti tehokkaampi tapa tuottaa lämpöä pienemmällä energiasyötteellä. (Vetypolkua on yritetty perustella kuluttajilla lähinnä matalammalla alkusijoituksella uuteen boileriin, mutta käyttökustannukset olisivat väistämättä korkeammat ja vain kasvavat ilmastosäädösten tiukentuessa.)

“Vetyvalmis” infra siis itse asiassa vaatii melkoisia muutoksia. Ja vaikka vety on painoa kohti hyvin energiatiheää, tilavuutta kohden se ei ole, joten vety vaatii kuljetuksessa tiivistämistä suurella paineella sekä erittäin alhaisia lämpötiloja (tai muuntamista ammoniakiksi, mikä heikentää hyötysuhdetta entisestään). Vety on myös hyvin räjähdysaltista, kuten Hindenburgin onnettomuus muistuttaa. Zeppelinonnettomuudessa kuolemattomaksi muuttuneen huudahduksen “Oh the humanity!” ei soisi saavan uusia tilaisuuksia. Vetytalouden tekniset kysymykset vaatisivat oman tekstinsä, ja tiettyyn rajaan asti ne ovat ratkaistavissa, mutta nykyisissä vetyvisioissa mittakaava on niin iso, että ongelmat täytyy ottaa tosissaan. Riskit kasvavat mittakaavan myötä.

Toistaiseksi vetyä on luotu tarkoituksiinsa pääosin paikan päällä. Ei ole olemassa laajamittaista vedyn kaupan ja kuljetuksen järjestelmää – juuri siksi alussa mainitut visiot vetyputkien “selkärangasta”. Niin ollen ei ole kunnon kokemuksiakaan vedyn hallinnasta laajassa mitassa. Mitä suuremmaksi vedyn visioita paisutetaan, sitä isompi urakka uudessa infrastruktuurissa olisi. Ja jos infrastruktuuria rakennetaan ja tuetaan etupainotteisesti epärealististen visioiden varassa, luodaan tuttua “uponneiden kustannusten ongelmaa” (sunk costs). Kun kerran on investoitu kunnolla, ei järjestelmiä raaskita olla käyttämättä, vaikka siinä ei niin järkeä olisikaan.

Vety osana vähäpäästöistä energiajärjestelmää?

Vihreän vedyn tuottaminen vaatii valtaisat määrät vähäpäästöistä sähköntuotantoa, sillä kuten todettua, jo tuotantovaiheessa hävikki on merkittävää. Suhteessa “primäärienergiasta” irti saatavaan työhön tarvitaan siis käytännössä sitä enemmän ylikapasiteettia mitä isompi rooli vedyllä on energiajärjestelmässä. Mutta joskus hävikissä voi olla järkeä. Vedyn kohdalla on kaksi rinnakkaista näkymää.

Ensimmäisessä vetyä voidaan tuottaa sähköntuotannon edullisina ylijäämäaikoina. Eli silloin kun sähköä on runsaasti eikä käyttötapoja ole tarpeeksi, vetyä voidaan tuottaa joko erilaisiin teollisiin tarkoituksiin, polttoaineiden tuotantoon – tai energian välivarastoksi. Välivarastona vedyllä on tietyt hyvät puolensa kuten mahdollisuus säilyttää sitä pitkään ja kuljettaa sitä paikasta toiseen (mainitut teknologiset ongelmat tosin huomioiden). Huonona puolena on kaksisuuntaisen konversion – elektrolyysi ja polttaminen – surkea hyötysuhde. Energiatehokkaampia välivarastoinnin muotoja olisi olemassa, kuten vesipumppuvoima, mutta esimerkiksi Suomessa yhteiskunnalliset esteet sen hyödyntämiseen ovat kovat. Vesistöjen muutoksia pumppuvoimakäyttöön vastustetaan paljon, ymmärrettävästikin. Toisaalta: mitä pidemmälle ilmastonmuutos etenee ja mitä korkeammiksi ilmastokaasujen pitoisuudet ehtivät nousta, sitä todennäköisemmin joudutaan tekemään valintoja huonojen vaihtoehtojen välillä. 

Näkyvissä onkin iso riski, että vetyyn energiavarastona päädytään hyötysuhteeltaan huonoimpana vaihtoehtona, koska se ei kohtaa niin merkittävää vastustusta, koska sillä on fossiiliteollisuuden tuki ja koska ylipäätään hurjissa vetyvisioissa tuotettavalle vedylle vain on löydettävä jotain käyttöä. 

Toisaalta monissa analyyseissä on varoitettu ensinnäkin siitä, että vain silloin tällöin – sähkön ylijäämäaikoina – käynnistyvillä elektrolyysereillä on paitsi teknisiä ennen kaikkea kannattavuusongelmia, eli tällainen varastointimuoto voisi vaatia ennakoimattoman paljon yhteiskunnan tukea (elektrolyysereitä on erilaatuisia, ja toiset sopivat paremmin satunnaiseen käyttöön, toiset jatkuvaan). Lisäksi jos sähköverkot saadaan kytkeytymään yhteen nykyistä paljon paremmin, erilaisia sähkön käytön joustoja saadaan edistettyä ja esimerkiksi sähköautojen akut toimivat pääasiallisen tarkoituksensa lisäksi välivarastoina, tällaiset sähkön ylijäämähetket voivat jäädä ennakoitua paljon harvinaisemmiksi. Vielä pidemmälle katsottaessa voidaan hyvin kuvitella myös tilanne, jossa ylijäämäsähköä joudutaan käyttämään esimerkiksi teknologiseen hiilen talteenottoon (direct air capture, DAC), etenkin mikäli hiilidioksidin pitoisuudet päästetään kohtalokkaan korkeiksi (ja pidemmällä aikavälillä pitoisuuksien laskeminen on joka tapauksessa välttämätöntä). 

Toisessa näkymässä luodaan suuri määrä vähäpäästöistä sähkön tuotantoa nimenomaan vedyn tuotantoon – kaikenlaisiin mahdollisiin tarkoituksiin, jolloin mainittua satunnaisuuden tuomaa kannattavuusongelmaa ei ole. Satunnaisen tuotannon kilpailuasetelma jatkuvan tuotannon kanssa olisi lähtökohtaisesti huono. Ja esimerkiksi teollisissa käyttötarkoituksissa tarvitaan toimitusten tasaisuutta ja varmuutta. Mutta tässä taas vaarana on edellä kuvattu energiasiirtymän pullonkaula: vedylle pyhitetty tuotanto alkaa syödä liiaksi muuta yhteiskunnan käytössä olevaa sähköntuotantoa. (Vaikka se siis paperilla korvamerkittäisiin vetytuotantoon, kuten EU:ssa käynnissä olevissa määrittelykamppailuissa on ehdotettu. Kun uuden rakentamisen kapasiteetti on rajallinen, lopputulos voi olla sama, sanotaan “paperilla” mitä tahansa.) 

Tässä tekstissä ei ole tilaa pureutua kysymykseen, millaisia luonnonvarojen kulutukseen ja maankäyttöön liittyviä rajoitteita vähäpäästöisen sähköntuotannon lisäämiselle on, mutta innokkaimmissa vetyvisioissa mahdollisuudet ilmeisesti nähdään melko rajattomina. Tässäkin on mukana iso riski.

Suuren mittakaavan jatkuvassa vetytuotannossa etulyöntiasetelma on sellaisilla alueilla, joilla runsas edullinen vähäpäästöinen sähkö yhdistyy kestäviin vesivaroihin. Tähän pohjataan nyt suomalaisia unelmia “puhtaan energian suurvallasta”, mutta on helppo nähdä, että maailmassa on todennäköisempiäkin tulevia tuotannon keskuksia. Saudi-Arabia on panostamassa asiaan hurjasti.

Ongelmakenttää voi lähestyä toisestakin kulmasta: puhtaan sähkön tuotannon kasvu voi pysähtyä, jos sähkölle ei keksitä taloudellisesti kannattavaa käyttöä. Suomessa haetaan ulospääsyä tästä ongelmasta nyt voimakkaasti vedyn avulla. Mutta jos tulevaisuuden vetymarkkinoita uskotellaan suuremmiksi kuin niistä tulee, voidaan “veikata väärää hevosta”. Tällöin liian suurella innolla vetypolulle lähteneestä Suomesta voi tulla jonkinlainen energiantuotannon banaanivaltio. Yhtäältä kysymys on siitä, löytyykö vedylle tarpeeksi järkeviä ja tehokkaita käyttökohteita, joiden avulla Suomi voi hyödyntää sitä korkeamman jalostusasteen tuotantoon (kuten teräkseen). Toisaalta kysymys on siitä, löytyykö vedyn “bulkkimyynnille” hyvät markkinat vai jääkö vetäjälle lyhyt tikku käteen. 

Lopuksi

Juuri nyt on siis paikka pysähtyä sekä arvioimaan uudelleen vedyn tuotannon ja kulutuksen ennusteita että priorisoimaan sitä, mihin vetyä kannattaa käyttää. On muistettava, että uusien käyttöideoiden lisäksi olisi saatava puhdistettua kaikki nykyinen vedyn tuotanto ja kulutus, joka on lähes täysin fossiilipohjaista. Sekin on hurja urakka. 

Kysymys ei siis ole, tarvitaanko vihreää vetyä. Sitä tarvitaan väistämättä, koska vety on osa yhteiskunnan aineenvaihduntaa entisestään ja etenkin terästeollisuudessa se on lähes varmasti osa tulevia teknologiapolkuja. Mutta kuten Adam Tooze kirjoittaa Foreign Policy -lehdessä (maksumuuri) vedyn “kangastukset” voivat ajaa myös yhteiskuntia historian harhapolulle hetkellä, jolloin siihen ei olisi varaa.

“On kaikki syyt olettaa, että kymmeniä miljardeja dollareita, valtavasti poliittista pääomaa sekä arvokasta aikaa käytetään ‘vihreisiin’ energiainvestointeihin, joiden pääasiallinen houkutus on, että ne minimoivat muutosta ja pitävät niin pitkään kuin mahdollista yllä nykyisen hiilivetyihin perustuvan energiajärjestelmän rakenteita.”

Kuten Tooze toteaa, energiasiirtymässä on oltava myös kokeilua, jotta uutta voidaan oppia. Kaikenkattava vetyskepsis on siis harhaanjohtavaa. Kiireisessä ekologisessa siirtymässä ei kuitenkaan enää voida nojata vain teknologianeutraaliuteen ja kokeilla kaikkea kaikkialla, vaan niukkoja resursseja on ohjattava. Neutraaliuden sijaan tarvitaan jatkuvaa, tieteellisesti perusteltua ja kriittistä keskustelua siitä, mihin ollaan menossa. Ekologisessa siirtymässä tarvitaan suunnitelmallisuutta.

Nyt vetytalouden visiointia ei ohjaa tällainen tarkastelu, vaan pahimmillaan energiasiirtymän viivyttämiseen pyrkivät intressit ja valitettavan helposti ylimitoitetut arvioit vedyn potentiaalista. Tooze varoittaa, että jos voimakkaalla taloudellisella tuella ja poliittisella arvovallalla rakennetaan teknologista polkuriippuvuutta, joka sitten osoittautuukin mittakaavaltaan virhearvioksi (ja joissain käytömuodoissa jopa hyvin vaaralliseksi), se rapauttaa koko ekologisen siirtymän legitimiteettiä.

BIOS-tutkimusyksikkö

 

Lisälukemista:

https://www.carbonbrief.org/in-depth-qa-does-the-world-need-hydrogen-to-solve-climate-change/

https://about.bnef.com/blog/liebreich-separating-hype-from-hydrogen-part-one-the-supply-side/

https://about.bnef.com/blog/liebreich-separating-hype-from-hydrogen-part-two-the-demand-side/

Podcasteja aiheesta:

https://myenergy2050.com/the-massive-challenge-of-hydrogen-florian-kern-ep-63/

https://adamtooze.com/2023/05/12/ones-tooze-could-green-hydrogen-revolutionize-the-energy-sector/

https://www.thegreatsimplification.com/episode/63-paul-martin

16.6.2023
Uutiskirje 6/2023 Kesäkuinen uutiskirjeemme (tilaa tästä) poikkeaa normaalista muodosta – nimittäin sen sijaan, että kertaisimme uutisia maailmalta, kerromme BIOS-tutkijoiden matkoista maailmalla. Tutkijamme osallistuivat Beyond Growth -konferenssiin Brysselissä ja vierailivat Uppsalan yliopiston Climate Change Leadership -tutkimusryhmän vieraina Ruotsissa. Omia julkaisuja ja muuta toimintaa on kertynyt muutenkin kosolti. Beyond Growth -konferenssi 15.–17.5. Brysselissä Jussi Ahokas ja Paavo Järvensivu osallistuivat Beyond […]

Kesäkuinen uutiskirjeemme (tilaa tästä) poikkeaa normaalista muodosta – nimittäin sen sijaan, että kertaisimme uutisia maailmalta, kerromme BIOS-tutkijoiden matkoista maailmalla. Tutkijamme osallistuivat Beyond Growth -konferenssiin Brysselissä ja vierailivat Uppsalan yliopiston Climate Change Leadership -tutkimusryhmän vieraina Ruotsissa. Omia julkaisuja ja muuta toimintaa on kertynyt muutenkin kosolti.

Beyond Growth -konferenssin teollisuuspolitiikkaa koskenut paneeli. Kuva Euroopan parlamentti.

Beyond Growth -konferenssi 15.–17.5. Brysselissä

Jussi Ahokas ja Paavo Järvensivu osallistuivat Beyond Growth -konferenssiin Euroopan parlamentissa Brysselissä toukokuussa. Kolmipäiväiseen keskustelevaan tilaisuuteen osallistui EU:n parlamentin jäseniä, EU:n komission ylin johto Ursula von der Leyeniä myöten sekä jopa 7000 tutkijaa, eri organisaatioiden edustajaa ja aktiivia. Tilaisuudessa etsittiin toimivia lähestymistapoja ja politiikkatoimia nopean kestävyysmurroksen toteuttamiseksi Euroopassa. Vanha kasvutalous on tullut tiensä päähän, mutta mitä tilalle? Kuten Von der Leyen avauspuheenvuorossaan totesi, “fossiilisiin polttoaineisiin perustuva kasvumalli on auttamattomasti vanhentunut”.

Järvensivu osallistui Vihreiden Ville Niinistön järjestämään paneelikeskusteluun teollisuuspolitiikasta. Paneelissa pohdittiin, miten voimme varmistaa, että EU:ssa kovaa vauhtia etenevä teollisuuspolitiikka todella edistää kestävyysmurrosta. Järvensivu korosti tiedevetoisen suunnittelun roolia ja sen institutionalisoimista osaksi EU:n ja jäsenmaiden tutkimus-, innovaatio- ja teollisuuspoliittista järjestelmää. Lue lisää teollisuuspolitiikasta ja konferenssikokemuksistamme suomeksi ja englanniksi. 

Teemu Koskimäki kirjoitti hyödyllisen tiivistelmän ison salin puheenvuoroista. Tim Parrique vastasi The Economistin konferenssia jokseenkin vähättelevään tölväisyyn. Myös Robert Costanza avasi tuntojaan konferenssista. Kaikki puheenvuorot ja paneelikeskustelut ovat jälkikäteen katsottavissa konferenssin ohjelmasivustolta.

Vierailu Uppsalan yliopistossa

Tero Toivanen, Antti Majava, Tere Vadén ja Jussi Eronen vierailivat 29.–30.5. Uppsalan yliopiston Earth Science -laitoksella Climate Change Leadership -tutkimusryhmän vieraana. Kahden päivän seminaariin osallistui yhteensä viisitoista tutkijaa molemmista maista. Seminaarissa vertailtiin Suomen ja Ruotsin ilmasto- ja teollisuuspolitiikan viimeisiä käänteitä ja tulevaisuuden mahdollisuuksia. BIOS-tutkijat esitelmöivät muun muassa Suomen teollisuuspolitiikan tilasta, metsäsektorin kehityksestä ja Pohjois-Suomen vihreän teollisuuskehityksen haasteista ja mahdollisuuksista.

Tutkijoita Climate Change Leadership-ryhmän ja BIOSin tapaamisessa Uppsalassa 30.5. Kuva Judith Lundberg-Felten.

BIOS mukana kahdessa tutkimusraportissa

BIOS osallistui kahteen Valtioneuvoston tilaamaan ja Demos Helsingin vetämään selvitys- ja tutkimusprojektiin, joiden tuottamat loppuraportit ilmestyivät keväällä. FIMO-projektissa rakennettiin Suomen tutkimus- ja innovaatiojärjestelmään sopivaa missiovetoista mallia. ECONCHANGE-hanke vastasi ensisijaisesti Valtioneuvoston kanslian tietotarpeeseen: sen tarkoituksena oli selvittää, miten aikamme globaalit kehityskulut muuttavat valtion roolia yhteiskunnassa.

FIMO-selvitystyön keskeinen tulos oli, että missiovetoinen tutkimus- ja innovaatiopolitiikka vastaa ennen kaikkea suuriin yhteiskunnallisiin haasteisiin, ja sen avulla voidaan uudistaa sosioteknisiä järjestelmiä tavoitteellisesti. Missiovetoisuutta ja missioita ei välttämättä tarvita, jos tavoite on transformaatioiden sijaan maltillisempi, esimerkiksi tutkimus- ja teknologiahankkeiden kiihdyttäminen. Tällöin myös perinteisempi tutkimus- ja innovaatiopolitiikka ajaa asiansa. Kuitenkin juuri tässä ajassa, nykyisissä monikriisin olosuhteissa, missioille hahmottuu selkeä tarve. FIMO:n politiikkasuositus ja loppuraportti on luettavissa avoimesti verkossa.

ECONCHANGE päätyi esittämään, että valtion on syytä orkestroida yhteiskunnallista kehitystä. Käytännössä tämä tarkoittaa aiempia vuosikymmeniä vahvempaa otetta yhteiskuntapolitiikan eri alueilla. Orkestroinnin välineet ovat tuttuja, mutta keskeistä on käyttää valtiollista ohjausta strategisemmin, viisaammin ja kokonaisvaltaisemmin. Läntisissä yhteiskunnissa ei ole tarpeen siirtyä komentotalouteen, mutta valtiollista puutuntaa ei myöskään tule pitää vakan alla. ECONCHANGE:n politiikkasuositus ja loppuraportti, josta Helsingin Sanomat uutisoi tuoreeltaan, on sekin luettavissa avoimesti verkossa.

BIOS-blogissa kulttuurisesta muutoksesta

Karoliina Lummaa kirjoitti BIOS-tutkimusyksikön blogissa kulttuurisesta muutoksesta kestävyysmurroksen vauhdittajana. Ensimmäinen kirjoituksista käy läpi kulttuurin käsitteen eri merkityksiä ja käyttötapoja sekä ennustaa, että kulttuuriset käytännöt, merkityksenannot ja verkostot laajenevat tulevaisuudessa yhä enemmän ei-inhimillisen luonnonkin suuntiin. Toisessa kirjoituksessa Lummaa tarkastelee kansallisten metsästrategioiden viittauksia kulttuuriin. Kestävyysmurroksen kannalta kiinnostavaa on strategioista välittyvä ymmärrys luonnon kantokyvyn ja ihmisten luontosuhteiden yhteyksistä. 

Science-lehden artikkeli kehosta mittausvälineenä

WISE-hankkeesta tuttu kollegamme Roope Kaaronen, BIOS-tutkija ja professori Jussi T. Eronen sekä dosentti Mikael Manninen kirjoittivat yhdessä Science-lehdessä julkaistun artikkelin ”Body-based units of measure in cultural evolution” (avoin versio). He tarkastelevat ihmiskehon osiin pohjaavaa mittaamista ja sen säilymistä käytännön elämässä standardiyksikköjen kehityksestä huolimatta. Artikkeli sai arvokkaan vastaanoton: tutkimuksen sisältöä käsitellään Michael Pricen News Highlight -jutussa, ja lehdessä ilmestyi myös Stephen Crisomaliksen näkökulma-artikkeli. Huomioipa Ylekin asian.

BIOS onnittelee kollegoitaan melkoisesta saavutuksesta!

Muuta BIOS-toimintaa

Antti Majava ja Jussi Ahokas kirjoittivat kesäkuussa Kauppalehdessä Suomen tulevasta energia- ja teollisuusmurroksesta (maksumuuri). He hahmottelevat kaksi hyvin erilaista tulevaisuuspolkua: tuleeko Suomesta energian viejämaa, vai hyödynnetäänkö vähähiilinen ja uusiutuva energiantuotanto kotimaassa? Tutkijat selittävät, miksi taloudellisesti vaaka kallistuu jälkimmäisen puolelle. Kumpikin strategia vaatisi kuitenkin voimallisia investointeja.

”Suomessa tarvitaan nyt sekä julkista viisautta että yksityistä rohkeutta, jotta laajamittaiset investoinnit puhtaaseen energiaan nojaavaan teollisuusmurrokseen saadaan liikkeelle. Menestysresepti investointikilpailussa on periaatteessa simppeli.

Tarvitaan kysyntä tuotteille, edullista vähäpäästöistä energiaa, kierrätettyjä raaka-aineita, sujuva viranomaistoiminta, osaavaa työvoimaa ja vakaa pitkän aikavälin toimintaympäristö. Yksittäinen yritys, kunta, tai maakunta ei pysty takaamaan yhtään näistä edellytyksistä. Valtiolle löytyykin luonteva rooli murroksen tekemisessä.”

Antti Majava oikoi myös huhtikuisessa Maaseudun tulevaisuuden jutussa (maksumuuri) harhakäsityksiä tuulivoimasta. Majava muistutti, että maankäytön kannalta tuulivoima on metsäpuun energiankäyttöön verrattuna monin verroin tehokkaampi tuotantomuoto. Tuulivoiman positiivinen ilmastovaikutus on myös monikymmenkertainen verrattuna tuulivoimaloiden maankäytön päästöihin.

“Majavan mukaan kunnissa liikkuu väärää tietoa tuulivoimasta. Kaavoituksen yhteydessä keskitytyään usein puhumaan haitoista, vaikka hyötyjä koituu muun muassa kunnan energiaomavaraisuuden vahvistumisesta ja päästöjen vähenemisestä.”

Toukokuisessa Etelä-Saimaan kirjoituksessaan Majava taas peräsi Lappeenrannan ilmasto- ja ympäristölupauksille katetta:

“Ympäristön realiteetit eivät tue annettuja ilmasto- ja ympäristölupauksia. Etelä-Karjalan metsien hakkuutaso on Suomen korkein ja hakkuut ovat jo pitkään ylittäneet reippaasti puuntuotannollisen, ekologisen ja ilmastollisen kestävyyden ylärajat. Lisäksi maakunnassa on pinta-alaan nähden Suomen vähiten suojelualueita. Luonnon heikko tila tulee vastaan taajamissa, haja-asutusalueilla ja Saimaan saarissa.”

HS Visio huomioi ilahduttavasti pitkässä talouskuriajattelua käsittelevässä jutussaan “Varovasti niiden saksien kanssa” tuoreen teoksen Talouskuri tuli Suomeen, josta kerroimme viime uutiskirjeessämme. Tero Toivanen muistuttaa artikkelissa, että julkisen velan rinnalla paljon enemmän huomiota tulisi kiinnittää ekologiseen velkaan. 

”Päästäkseen luonnonvarojen käytössä kestävälle tasolle ja saavuttaakseen ilmastotavoitteet Suomen pitäisi kahden vaalikauden aikana vähentää luonnonvarojen kulutustaan ja laskea päästöjään sekä uudistaa teollisuuttaan ja rakentaa kestävää infrastruktuuria… Tässä samassa ajassa Suomen pitäisi valtiovarainministeriön mukaan myös sopeuttaa julkista talouttaan yhdeksällä miljardilla eurolla. Nämä tavoitteet voivat olla vaikeasti sovitettavissa yhteen.”

Tero Toivanen osallistui myös 31.5.–2.6. Pyhäsalmen kaivoksella ja sen ympäristössä Pohjois-Pohjanmaalla More-than-Planet -hankkeen järjestämään Deep LABiin. Tapahtuma toi yhteen tutkijoita ja taiteilijoita ja keskittyi pohtimaan, miten toimintansa pian päättävä Euroopan syvin metallikaivos voi tarjota tulevaisuudessa mahdollisuuksia tieteen, teollisuuden ja paikallistalouden yhteistyölle. Tapahtumaan kuului vierailu 1440 metriä syvässä kaivoksessa, yhteistä työskentelyä ja keskustelutilaisuus paikallisten asukkaiden kanssa kaivosalueen tulevaisuudesta.

Deep LAB Pyhäsalmen kaivoksella. Kuva Tero Toivanen.

Paavo Järvensivu pohti Espoon kaupungin Kasvu & Kipu -podcastissa siitä, voiko kasvu olla kestävää. Paavo kävi myös keskustelemassa degrowthista ekonomisti Timo Tyrväisen vieraana Ilmastovaroitus-podcastissa.

BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas on ollut tuttuun tapaan näkyvästi esillä julkisuudessa. Ilta-Sanomien Taloussanomissa hän kyseenalaisti jättileikkausten tarpeen, Ylen aamussa hän puhui keskuspankkien koronnostoista, samoin Ylen ykkösaamussa. Kansan Uutisissa hän arvioi VM:n laskelmia työllisyystoimista. 

Suosittelemme myös Ahokkaan tuoretta kirja-arviota, joka käsittelee taloustieteellisen ajattelun ja talouspolitiikan yhteenkietoutunutta historiaa.

Lopuksi

Seuraava COP-ilmastokokous COP 28 järjestetään joulukuussa Dubaissa, mitä voi jo sinänsä pitää melkoisena ajankuvana. Tyrmistystä on kuitenkin herättänyt ennen kaikkea se, että kokouksen johtoon nimetty Sultan Al Jaber on kansallisen öljy-yhtiö Adnocin johtohahmoja. Asiaa dramatisoi entisestään, kun Guardian uutisoi kesäkuussa öljy-yhtiöllä olleen pääsyn COP-prosessiin sisäiseen sähköpostiliikenteeseen. Niin ikään kesäkuussa kuultiin huolestuttavia näkemyksiä siitä, miten tulevassa kokouksessa tullaan suhtautumaan kysymykseen fossiilisten polttoaineiden alasajosta. Pariisin sopimusprosessin veteraani Christiana Figueres on kritisoinut tilannetta kovin äänenpainoin. Suosittelemme myös tätä Brianna Craftin haastattelua, jossa hän puhuu pienten maiden asemasta ilmastoneuvotteluissa.

Aiheeseen liittyen suosittelemme myös Adam Toozen katsausta ilmastonmuutoksen “kolminkertaiseen eriarvoisuuteen”.

Seuraa BIOSin toimintaa myös Facebook-sivullamme, Twitterissä ja Mastodonissa. Youtube-kanavallamme on kerätty omia videoitamme ja muita esiintymisiämme. Kotisivuillemme olemme keränneet myös listan videoesiintymisistä ja podcasteista.

9.5.2023
Kulttuuri suomalaisessa luonnonvarahallinnassa Miten ja millaisiin tarkoituksiin luonnonvaroja tulisi käyttää, jotta käyttö olisi kestävää? Näillä kysymyksillä on kulttuurisetkin, arvoihin, perinteisiin ja luonnon kokemiseen liittyvät ulottuvuutensa. Kulttuurin ja kestävyysmurroksen yhteyksiä voi jäljittää tutkimalla suomalaisten luonto- ja luonnonvarastrategioiden kulttuuria koskevia mainintoja ja käsityksiä. Oikeus luontoon nousee kulttuurisessa tarkastelussa keskeiseksi: luonnonvarahallinnan on sovitettava yhteen erilaisten ihmisryhmien odotuksia ja tarpeita – luonnon […]

Miten ja millaisiin tarkoituksiin luonnonvaroja tulisi käyttää, jotta käyttö olisi kestävää? Näillä kysymyksillä on kulttuurisetkin, arvoihin, perinteisiin ja luonnon kokemiseen liittyvät ulottuvuutensa. Kulttuurin ja kestävyysmurroksen yhteyksiä voi jäljittää tutkimalla suomalaisten luonto- ja luonnonvarastrategioiden kulttuuria koskevia mainintoja ja käsityksiä. Oikeus luontoon nousee kulttuurisessa tarkastelussa keskeiseksi: luonnonvarahallinnan on sovitettava yhteen erilaisten ihmisryhmien odotuksia ja tarpeita – luonnon kantokyvyn puitteissa.

Luonnonympäristöihin liittyy kauneus- ja virkistysarvoja sekä monenlaisia perinteitä. Ihmiset myös sitovat tuntemaansa luontoon käsityksiä itsestään, yhteisöistään ja elämästä yleensä. Suomalaisessa ympäristöpolitiikassa ja luonnonvarahallinnassa ihmisten luontosuhteita ja luonnon merkityksiä ihmisille jäsennetään viittaamalla kulttuuriin tai kulttuuriseen. Käsitteistö on 2000-luvun aikana rikastunut. Yleisluontoisten kulttuuristen arvojen ja merkitysten rinnalla puhutaan esimerkiksi kulttuurisesta kestävyydestä, kulttuurisista ekosysteemipalveluista ja kulttuurisista oikeuksista.

Kulttuurin käsitteen yleistyminen luonnonvarahallinnan politiikka-asiakirjoissa liittynee alan tieteellisen tutkimuksen uusiin painopisteisiin. Luonnonvarahallinnan tutkimuksessa on viime vuosina puhuttu yhä enemmän kansalaisten osallistamisesta, vastuullistamisesta ja vaikutusmahdollisuuksista.1 Ekologista kompensaatiota eli ihmisen toiminnasta aiheutuvien luontohaittojen hyvittämistä koskevassa tutkimuskirjallisuudessa on keskusteltu jo pitkään paitsi kompensaation epävarmoista seurauksista luonnolle myös luonnon rahallistamisen ja arvottamisen ongelmista.2 Tällaiset kysymykset ovat esillä myös ympäristöoikeudenmukaisuutta ja alkuperäiskansojen oikeuksia käsittelevässä tutkimuksessa.3 Yhteistä näissä suuntauksissa on kulttuurin ymmärtäminen olennaisesti ihmisen toimintaa ohjaavaksi sekä ihmisen luontosuhteesta nousevaksi ja siihen vaikuttavaksi kokonaisuudeksi. Kulttuurisia tekijöitä ei voi sivuuttaa ihmisen toimintaa koskevissa tarkasteluissa, eikä luonnonvarojen hyödyntäminen ole tästä poikkeus.

Kulttuurikysymysten luotaaminen luonnonvarahallinnan alan julkaisuista on kuitenkin vaikeaa ja hieman kiusallistakin. Ensin vastaan tulevat Kulttuuri ja kestävyysmurros -blogikirjoituksessani esillä olleet käsitteenmäärittelyn ongelmat: mitä kaikkea kulttuurilla tai kulttuurisella missäkin yhteydessä tarkoitetaan? Toiseksi ”luonnonvarahallinta” on konkretisoitava ja rajattava aineistoksi, jota voidaan analysoida ja tulkita. Kolmanneksi – ja tämä on se kiusallinen asia – on tiedostettava, että kulttuurikysymykset eivät ole luonnonvarahallintaan liittyvien asiakirjojen (päätösten, strategioiden, tiekarttojen) keskiössä. Vaikka luonnonvarojen hyödyntämisen taustalla ja seurauksena on aina vaihteleva joukko erilaisia kulttuurisia ilmiöitä, ne ovat kaikessa moninaisuudessaan vain yksi huomioon otettava seikka muiden joukossa. On siis varottava ylitulkitsemasta asiakirjoja kulttuurisina kannanottoina, vaikka humanistina mieli tekisi niin tehdä.

Yksi äärimmäisen tärkeä poikkeus kulttuurikysymysten marginaalisuuteen luonnonvarahallinnassa (ja kokonaan oman tarkastelunsa ansaitseva erityiskysymys) ovat saamelaiskansojen oikeudet, joiden yhteydessä metsää ja luonnon monimuotoisuutta koskevissa strategioissa käytetään kulttuurin käsitettä. Alkuperäiskansojen oikeuksien yhteydessä kulttuurin käsite saa moraalis-oikeudellisia merkityksiä, jotka voivat tarkentaa ja konkretisoida kulttuurin käsitettä, mutta joiden erittelyn ja tulkinnan tulee tapahtua yhteydessä alkuperäiskansatietoon.

Kysymys kulttuurin ja kestävyysmurroksen kytköksistä kaipaa edellä mainituista haasteista huolimatta luonnonvarahallinnallistakin tarkastelua. Blogikirjoituksen puitteissa on mahdollista tehdä lyhyt koe. Valitsen aineistokseni kolme viimeisintä kansallista metsästrategiaa sekä luonnoksen uudeksi monimuotoisuusstrategiaksi ja käyn näistä asiakirjoista läpi viittauksia kulttuuriin. Mainitut asiakirjat ovat lyhyitä sekä kestävyysmurroksen kannalta merkittäviä ja ajankohtaisia. Tarkastelemani strategiat ilmentävät osaltaan tämänhetkisiä luonnonvara- ja ympäristöpoliittisia linjauksia Suomessa, eikä niissä ole suoria kulttuuripoliittisia painotuksia. Minua kiinnostaa, missä laajuudessa ja millaisissa merkitysyhteyksissä kulttuurista strategioissa puhutaan. Tunnistetaanko ihmisten elävät luontosuhteet luonnonvarojen hallinnan kannalta merkityksellisiksi? Tunnustetaanko luonnonympäristöt kulttuurisen toiminnan kannattelijoiksi? Aloitan huomioilla kulttuurin käsitteen käytöstä strategioissa ja siirryn sitten kulttuurisiin ekosysteemipalveluihin. Kirjoituksen päätteeksi asemoin lyhyesti humanistista tutkimusta ja kulttuurisia näkökulmia osaksi luonnonvarahallinnan tutkimusta.

Kulttuurin monta merkitystä ja tarkoitusta

Metsät ja metsäluonnonvarat ovat Suomessa kulttuurisesti tärkeitä, puhuttiinpa taiteesta, kulttuuri- tai taloushistoriasta, arkkitehtuurista tai vaikkapa kansallisen identiteetin rakentamisesta. Siksi suomalaisen metsäpolitiikan ohjaukseen laaditut kansalliset metsästrategiat tyypillisesti sisältävät myös mainintoja kulttuurista. Metsästrategiat ovat lakisääteisiä metsäohjelmia, joissa painottuvat metsätalouden ja metsäteollisuuden näkökulmat, mutta joissa pyritään ottamaan huomioon kaikenlainen metsien ja metsäluonnonvarojen hyödyntäminen osaamistarpeineen. Valmisteluun osallistuu mittava joukko eri alojen ja alueiden toimijoita, joiden erilaisten intressien lisäksi yhteen on sovitettava muiden kansallisten strategioiden sekä kansainvälisten sopimusten ja sitoumusten sisältöjä. Strategioissa hahmotetaan aina tulkinta nykytilanteesta sekä muotoillaan metsäalan keskeiset kehittämistavoitteet ja hankkeet niiden saavuttamiseksi.

Kaikki tarkastelemani metsästrategiat, 2025, 2025 Päivitys sekä 2035, korostavat metsäluonnon ja metsäalan olevan moninaisten haasteiden ja muutosten edessä. Taloudellisten, tuotannollisten ja teknologisten sekä ekologisten ja ilmastollisten muutosten rinnalla jo Kansallinen metsästrategia 2025 vuodelta 2015 tunnistaa ihmisten luontosuhteen olevan muuttumassa ”enemmän ympäristöä ja sen säilymistä huomioon ottavaan suuntaan” (s. 15). Samassa yhteydessä mainitaan metsien virkistyskäyttö ja kulttuuriarvot voimistuvina metsäalaan vaikuttavina trendeinä. Luontomatkailu tunnistetaan merkittäväksi kehittämiskohteeksi ”paikallisine oloineen”, joihin sisältyvät niin luonnon resurssit kuin ”kulttuuri ja perinnekin” (s. 17).

Metsästrategiassa vuoteen 2025 kulttuurilla viitataan jaettujen arvojen ja merkitysten lisäksi myös metsänhoidollisiin tietoihin ja taitoihin. Metsästrategian hankesalkussa esimerkiksi mainitaan ”metsäkulttuuriohjelma” talousmetsien luonnonhoidon kehittämisen yhteydessä (s. 30). Kulttuurinäkökulmien kannalta merkityksellisin kohta strategiassa on seuraava, jossa perustellaan metsäluonnon monimuotoisuuden sekä ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden vahvistamisen tavoitetta:

Metsät ovat olennainen osa identiteettiämme, historiaamme ja kulttuuriamme, pyyntikulttuureista nykyhetken metsien käyttöön ja teollisuuteen asti. Metsissä on runsaasti merkkejä ihmisen toiminnasta, elinkeinoista ja asumisesta. Osa niistä näkyy metsämaisemassa, osa kätkeytyy maaperään. Metsiin liittyy runsaasti tarinoita, kertomuksia ja muistoja. Kulttuuriympäristö on myös voimavara elinkeinojen kehittämisessä. (s. 27.)

Lainauksessa metsien merkityksellisyys suomalaisille näyttäytyy sekä yksilöllisenä että yhteisöllisenä, aineellisena ja aineettomana voimavarana, jolla on pitkä, vaalimisen arvoinen historia. Erityisenä viitekehyksenä kulttuurisille merkityksille mainitaan metsäelinkeinot.

Jo sivuttu kestävyysnäkökulma vahvistuu entisestään Kansallisen metsästrategian 2025 päivityksessä vuodelta 2019. Taloudellisen, ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden rinnalla päivityksessä mainitaan kulttuurinen kestävyys, joka metsien ja metsienkäytön yhteydessä ”edellyttää, että kulttuurinen jatkumo ei katkea, ja metsien käyttöön liittyvät tavat, käytännöt ja suhteet siirtyvät seuraaville sukupolville aikaan sopivassa muodossa” (s. 64). Yhtenä päivityksen strategisena päämääränä onkin: ”Metsät ovat aktiivisessa, taloudellisesti, ekologisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävässä ja monipuolisessa käytössä” (s. 18). Kulttuurinen kestävyys liittyy yksilöllisempien tapojen ja merkitysten rinnalla metsäelinkeinojen jatkuvuuteen eli siihen, että metsiä voidaan tulevaisuudessakin hyödyntää taloudellisesti ja teollisesti tavoilla, jotka ovat yleisesti hyväksyttäviä (s. 33, 54, 58). Kulttuurista kestävyyttä lähestytäänkin paitsi arvona sinänsä myös välineellisemmin: erilaisia metsien käyttötarkoituksia, arvoja ja merkityksiä viestivänä ja tasapainottavana tekijänä (s. 26, 64–65).

Kulttuurin sovitteleva ulottuvuus on tärkeä myös metsäkulttuurin käsitteessä, jolla käsitteellistetään metsien moninaista merkityksellisyyttä ihmiselle:

Metsäkulttuurinen näkökulma luo ymmärrystä ihmisten ja metsän välisistä vuorovaikutussuhteista ja metsiin liitetyistä arvoista. Metsäkulttuurinen näkökulma luo edellytyksiä erilaisten metsiin liittyvien tavoitteiden yhteensovittamiselle. Metsäkulttuurilla tarkoitetaan sosiaalisissa yhteyksissä jaettuja toimintatapoja, käytäntöjä, käsityksiä, merkityksiä ja arvoja. (s. 103, ks. myös s. 65.)

Käsite pohjautuu monialaiseen tieteelliseen tutkimukseen ja kulttuuriperintötyöhön, jota on tehty Suomen Metsämuseo Lustossa sekä useissa metsäsuhdetutkimushankkeissa.4 Metsäkulttuurin rinnalla strategiassa puhutaan metsäsuhteista, ja näiden molempien merkitystä metsästrategiselle ajattelulle korostetaan näin: ”metsäkeskustelussa, metsäpoliittisessa päätöksenteossa ja kaikessa metsiin liittyvässä toiminnassa on aina kyse ihmisen ja metsän välisestä vuorovaikutuksesta” (s. 17). Ajatus ihmisen ja metsän vuorovaikutuksesta korostaa metsien kulttuurista vaikuttavuutta ja laajentaa siten kulttuurin käsitettä ei-inhimillisen suuntaan.

Kansallisen metsästrategian 2025 päivitys korostaa kulttuurisia ulottuvuuksia merkittävällä tavalla.5 Strategian yhdeksi tavoitteeksi asetetaan, että ”metsäkulttuurin arvostus kasvaa” (s. 65). Huomattava osa kulttuurimaininnoista koskee saamelaisten oikeuksia (s. 28, 57, 64). Päivityksessä hahmottuu ymmärrys kulttuuristen ilmiöiden moninaisuudesta eli kytköksistä niin elinkeinoelämään, julkiseen keskusteluun ja tiedontuotantoon kuin yksilöllisiin ja yhteisöllisiin arvostuksiin, käytäntöihin ja tapoihinkin. Rivien välistä välittyy strategioiden pyrkimys sovittaa yhteen erilaisia metsiin ja metsienkäyttöön liittyviä oikeuksia, jotka koskevat muun muassa elinkeinoja, syntyperää sekä arvoja ja luontosuhteita. Oikeudenmukaisuuteen ja valtavirtaisuuteen liittyviä kamppailuja ei ole strategiasta kokonaan häivytetty, ja kulttuuriin viitataan usein juuri näissä yhteyksissä. Näin syntyy kiinnostavaa jännitettä kulttuurille annetuissa merkityksissä ja tehtävissä: metsäkulttuuriin vetoamalla voidaan sekä oikeuttaa ja lujittaa olemassaolevia (esimerkiksi metsänhoidollisia) toimintatapoja että haastaa niitä nostamalla esiin toisenlaisia kulttuurisia metsäsuhteita.

Metsästrategioista uusin, joulukuussa 2022 hyväksytty Kansallinen metsästrategia 2035 ei jatka edeltäjänsä linjalla: kulttuurin merkitys rajautuu viittaamaan jo omaksuttuihin (lähinnä elinkeinollisiin) käytäntöihin. Kestävän kehityksen kaikki neljä osa-aluetta mainitaan (s. 40), ja saamelaisten kulttuurin ja elinkeinojen erityisasema tuodaan esiin, joskin lyhyesti ja yleisluontoisesti (s. 7). Kulttuuria kuitenkin käsitellään ennen kaikkea metsäelinkeinojen yhteydessä. Strategisiin päämääriin kuuluu tiedolla johtamisen ja osaamisen vahvistaminen metsäalalla, johon liittyen linjataan: ”[v]iestintä ja vuorovaikutus lisäävät metsien käytön, metsäympäristön ja metsäkulttuurin ymmärrystä yhteiskunnassa ja erityisesti nuorten keskuudessa.” (s. 22.)

Erotuksena aiempiin metsästrategioihin päämäärien saavuttamiseen on kehitetty myös mittarit. Tiedolla johtamisen ja osaamisen vahvistamisen päämäärään liittyen mittarit ovat ”metsien käyttö ja sen hyväksyttävyys” sekä ”metsäasioiden käsittely mediassa”, joita on tarkoitus selvittää kyselytutkimuksin (s. 48). Kärkihankkeissa puolestaan mainitaan metsäalan uudistuminen ja kilpailukyky, joka taataan osaltaan lisäämällä (jälleen!) ”metsien käytön, metsäympäristön ja metsäkulttuurin ymmärrystä” (s. 29, ks. myös s. 31). Metsästrategia vuoteen 2035 sisältää myös vaikutustensa ja vaikuttavuutensa ennakkoarvioinnin, joka alkaa myönteisesti: ”KMS2035 on sekä sisällöltään että rakenteeltaan selkeästi fokusoidumpi kuin edeltäjänsä” (s. 37). Kuitenkin sosiaalisten ja kulttuuristen vaikutusten myönnetään olevan epävarmoja (s. 38).

Uteliaisuudesta vertaan metsästrategioiden kulttuurimainintoja uusimman Kansallisen luonnon monimuotoisuusstrategian 2035 luonnokseen (julkaistu 14.12.2022). Yhteistä on kestävän kehityksen painotus sekä kulttuurin käsitteen moninainen käyttö arvoihin, elämäntapoihin ja käytäntöihin viittaavana. Toisin kuin metsästrategioissa, vallitseva kulttuuri tunnistetaan jo johdannossa kestävyyshaasteeksi: ”Yhteiskuntamme taloudelliset, teknologiset, institutionaaliset, hallinnolliset sekä väestöön ja kulttuuriin liittyvät tekijät vaikuttavat siihen, minkälainen paine luontoon kohdistuu. Näiden niin kutsuttujen luontokadon juurisyiden taustalla vaikuttavat ihmisten arvot ja käyttäytyminen.” (s. 6.) Jäljempänä asia muotoillaan tarkemmin:

Monet luontovaikutuksiltaan haitalliset kulttuuriset tavat, tottumukset ja käytännöt, kuten luonnonvarojen ylikulutukseen johtava kulutus osaltaan lisäävät luontokatoa. Suomalaisten luonnonvarojen kulutus henkilöä kohti on maailman korkeimpien joukossa. Yksilöiden, yhteisöjen ja organisaatioiden on nykyistä paremmin hahmotettava ihmistoiminnan vaikutus luontoon ja luonnon kantokyvyn rajat, mutta samalla on myös tarjottava myönteinen visio yhteisestä kulkusuunnasta luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi. (s. 48.)

Tähän liittyen strategiassa peräänkuulutetaan perustuslaillista jokaiselle kuuluvaa vastuuta ”luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä” (s. 19, 47). Monimuotoisuusstrategian luonnos näyttää siis esittävän, että nykykulttuurissa tapoina, tottumuksina ja kenties arvoinakin on luonnon kantokyvyn kannalta jotakin – tai paljonkin – korjattavaa.

Aiemman luonnon monimuotoisuusstrategian vaikuttavuus tunnustetaan avoimesti ”vaatimattomaksi” (s. 14). Uuden strategialuonnoksen sisällössä näkyy vahva tulevaisuuspainotus, johon liittyen korostetaan esimerkiksi kasvatuksen ja koulutuksen merkitystä tietoisuuden ja ”luonto-osaamisen” vahvistamisessa (s. 62). Myös ihmisten luontosuhteet mainitaan vahvuudeksi (s. 63-64). Kulttuurin käsitettä ei kuitenkaan näissä yhteyksissä käytetä. Saamelaisten oikeuksista kieleen, kulttuuriin ja elinkeinoihin linjataan näkyvästi sekä kansainvälisiin sopimuksiin viitaten (s. 65-68). Kulttuuriin liittyen strategialuonnoksessa käsitellään myös saamelaisten perinteistä tietoa, jonka ”itseisarvon tunnistaminen, turvaaminen ja aktiivinen käyttäminen ovat saamelaisten kulttuuriperinnön tulevaisuuden ja pohjoisen luonnon monimuotoisuuden kannalta olennaista” (s. 66). Luonnoksessa linjataan, että tämän tiedon asemaa on vahvistettava tutkimuksessa ja opetuksessa sekä kaikenlaisessa maan ja luonnonvarojen käytössä ja sen suunnittelussa, ja lisäksi perinteistä tietoa voidaan hyödyntää, jos siihen saadaan saamelaisilta itseltään ”vapaa, tietoon perustuva ennakkosuostumus” (s. 66).

Niin metsästrategioissa kuin viimeisimmässä luonnon monimuotoisuusstrategian luonnoksessakin kulttuurista puhutaan monella eri tavalla. Kirjoitukseni alussa kysyin, tunnistetaanko strategioissa ihmisten luontosuhteet luonnonvarojen hallinnan kannalta merkityksellisiksi. Tässä mielessä kulttuurista puhutaan tulkintani mukaan erityisesti kahdessa edeltävässä metsästrategiassa sekä uusimmassa luonnon monimuotoisuusstrategian luonnoksessa. Luontoon liittyvät merkitykset sekä jaetut ja yksilökohtaiset luontoon liittyvät tavat ja käytännöt ymmärretään tärkeiksi sekä ihmisten osallisuuden ja oikeudenmukaisuuden kokemusten että ekologisen kestävyyden kannalta. Toinen kysymykseni, tunnustetaanko luonnonympäristöt kulttuurisen toiminnan kannattelijoiksi, johdattelee tarkastelemaan strategioiden mainintoja kulttuurisista ekosysteemipalveluista.

Kulttuuri luonnon tarjoamana palveluna

Kestävyyspainotusten rinnalla suomalaisissa luonto- ja luonnonvarastrategioissa on 2010-luvun kuluessa yleistynyt ekosysteemipalvelunäkökulma. Siinä ei-inhimillisen luonnon tarjoamat aineelliset ja aineettomat hyödyt ryhmitellään ylläpito-, tuotanto-, säätely- ja kulttuuripalveluihin.6 Ylläpito, tuotanto ja säätely viittaavat erilaisiin ekologis-biofysikaalisiin kaikkea elämää kannatteleviin prosesseihin, kuten yhteyttämiseen, lahottamiseen ja pölyttämiseen. Kulttuuriset ekosysteemipalvelut kattavat luonnosta saatavat aineettomat hyödyt: virkistys, kasvatus, opetus, tieto, taide ja esteettiset elämykset.7 Luonto ja ihminen tuottavat kulttuuripalveluja eli kokemuksellisia, esteettisiä ja informatiivisia hyötyjä yhdessä. Luonnossa ajatellaan siis olevan erilaisia inhimillisesti merkittäviä ominaisuuksia, jotka tarjoavat perustan kasvatukselliselle ja tieteelliselle toiminnalle, kauneus- ja virkistyskokemuksille, taiteen ja kulttuurin luomiselle sekä muille jaetuille kokemuksille ja merkityksille.8

Kansallisessa metsästrategiassa 2025 ekosysteemipalveluihin viitataan näkyvästi. Jo johdannossa metsät nimetään merkittäviksi ekosysteemipalveluiden tuottajiksi, ja samassa yhteydessä huomautetaan myös niiden merkityksestä ihmisten hyvinvoinnin ja kulttuurin kannalta:

Ekosysteemipalvelut – luonnon ihmiselle tuottamat hyödyt – ovat suomalaisille merkittävä hyvinvoinnin lähde. Toimivien ekosysteemien merkitys pitkällä aikavälillä on keskeinen tulevien sukupolvien ekosysteemipalveluiden saatavuuden turvaamiseksi. Metsät toimivat suomalaisille niin ikään henkisen hyvinvoinnin ja kulttuurin lähteenä. (s. 8.)

Myöhemmin strategiassa tähdennetään, että ”[m]etsien kulttuuriarvot ovat [–] yhteiskunnallisesti merkittävä resurssi, jonka hyödyntämistä kulttuurisina ekosysteemipalveluina on perusteltua kehittää.” (s. 27.)

Ekosysteemipalvelunäkökulmaa yhdistetään vuoden 2025 metsästrategiassa näkyvästi myös kestävyysajatteluun. Yhtenä strategisena päämääränä on metsäluonnon monimuotoisuuden sekä ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden vahvistuminen. Luonnon tilan vahvistamisen rinnalla halutaan siis vahvistaa kestävää luonnon ja luonnonvarojen käyttöä. Kulttuurista kestävyyttä ei vuoteen 2025 ulottuvassa strategiassa vielä erikseen nimetä, jolloin kulttuuriset ekosysteemipalvelut liitetään sosiaaliseen kestävyyteen. Lainaan strategiaa tässä hieman laajemmin, koska kohta on jännitteinen ja siksi kulttuurisesta näkökulmasta erityisen kiinnostava:

Sosiaaliseen kestävyyteen kuuluvat muun muassa työllisyydestä, työhyvinvoinnista ja osaamisen ajantasaisuudesta huolehtiminen sekä metsien monipuolinen virkistyskäyttö. Tässä luvussa käsitellään sosiaalista kestävyyttä muuten kuin työllisyys- ja työhyvinvointinäkökulmasta. Sosiaalinen kestävyys sisältää myös kulttuurisen kestävyyden. Luontopääomaa tulee hyödyntää viisaasti ja siten turvata tulevien sukupolvien mahdollisuudet nauttia ekosysteemien tuottamista palveluista. Keskeistä on tunnistaa eri ekosysteemipalveluiden väliset riippuvuudet ja turvata ekosysteemipalvelut seuraaville sukupolville hallitsemalla niitä kestävästi ja tutkimusta hyödyntäen. (s. 26.)

Yllä olevassa katkelmassa sosiaalisesta kestävyydestä painotetaan ensin työllisyysnäkökulmia, jotka kuitenkin siirretään sivuun ja korostetaankin, että sosiaalinen kestävyys sisältää myös kulttuurisen kestävyyden. Tämän jälkeen edellytetään luontopääoman eli luonnon monimuotoisuuden ja ekosysteemipalveluiden viisasta hyödyntämistä, joka takaa ekosysteemipalvelut myös tuleville sukupolville (kestävyyden periaatteen mukaisesti). Nyt ekosysteemipalveluista puhutaan kuitenkin yleisenä monikkona, eli kulttuuripalveluita ei erotella.

Kulttuurisen kestävyyden sulautuminen sosiaaliseen kestävyyteen sekä kulttuuripalveluiden harva ja yleisluontoinen nimeäminen jättävät kulttuuristen ekosysteemipalveluiden luonnonvarahallinnallisen merkityksen hyvin epämääräiseksi. Myös kestävyys- ja ekosysteemipalveluiden tiivis terminologinen yhdistäminen voi tuottaa hämmennystä – varsinkin kun käsitteet eivät ole itsessäänkään yksiselitteisiä.

Kahdessa uudemmassa metsästrategiassa kulttuurisista ekosysteemipalveluista tarjotaan määritelmät. Strategian 2025 päivityksessä määritelmä on lyhyehkö: ”kulttuuripalveluita ovat esim. maisema sekä ulkoilu ja virkistys” (s. 102). Strategiassa vuoteen 2035 ollaan tarkempia: ”[k]ulttuurisia palveluita ovat virkistyskäyttö, luontomatkailu, kulttuuriperintö, metsämaisema, metsä taiteessa ja populaarikulttuurissa, metsä tieteessä ja opetuksessa” (s. 40). Vaikka uusimmassa strategiassa kulttuuriset ekosysteemipalvelut määritellään melko kattavasti, metsien ja metsienkäytön kulttuurisista ulottuvuuksista puhutaan paljon vähemmän kuin vuoden 2025 päivityksessä. Kaikille strategioille yhteistä on, että kulttuurisista ekosysteemipalveluista puhutaan hyvin ylimalkaisesti. Metsät luonnonympäristöinä siis ymmärretään ihmisten luovuuden ja kaikenlaisen kulttuurisen toiminnan ja merkityksenmuodostuksen kannattelijoiksi, mutta yksityiskohtaista erittelyä ilmiöstä ei tehdä.

Kulttuuristen ekosysteemipalveluiden heikko edustus luonto- ja luonnonvarastrategioissa heijastelee varmasti strategioiden käytännöllistä luonnonvarahallinnallista tehtävänasettelua ja tarkoitusta: painopiste on aineellisten luonnonvarojen tehokkaassa mutta kestävässä taloudellisessa hyödyntämisessä. Luontoon ja luonnonvaroihin liittyvät kulttuuriset merkitykset ja arvostukset ovat monihahmotteisempia, ja ne mielletään usein yksilöllisesti koetuiksi. Kulttuurisiin merkityksiin ei myöskään liity saman laajuisia elinkeinollisia ja taloudellisia saati teollisia intressejä. Näistä syistä kulttuurisia ekosysteemipalveluja on pidetty haastavana ilmiönä myös tieteellisessä tutkimuksessa. Tutkijat ovat puhuneet kulttuuristen merkitysten ja arvojen sekä niiden mittaamisen ja arvottamisen sotkuisuudesta ja sekalaisuudesta.9 Luonnonvarojen hallinnan suunnitelmissa nimenomaan kulttuuriset ekosysteemipalvelut ovatkin jääneet heikosti määritellyiksi tai muuten marginaaliseen asemaan.10

Kritiikkiä on esitetty myös yleisemmin ekosysteemipalvelulähestymistapaa kohtaan. Luonnon ja luonnon antimien rahallisen arvon määrittely on äärimmäisen hankalaa, ja itse luonnon rahallistaminen on koettu ongelmalliseksi, jopa vaaralliseksi.11 Vaihtoehdoksi ekosysteemipalveluille on ehdotettu luonnon tarjoamia vaikutuksia tai palveluita (nature’s contributions to people). Käsite on Hallitustenvälisen luonnon monimuotoisuus- ja ekosysteemipalvelupaneelin (Intergovernmental Science-Policy Platform on Biodiversity and Ecosystem Services, IPBES) aloite, joka korostaa kulttuurin keskeisyyttä kaikkien ihmisen ja luonnon välisten yhteyksien perustana. IPBESin aloite myös painottaa alkuperäiskansojen tiedon ja paikallistiedon merkitystä luonnon hyötyjen arvioinnissa.

Luonnon ja luonnonvarojen kulttuurisista merkityksistä ja vaikutuksista puhuttaessa kulttuuristen ekosysteemipalveluiden käsite on kuitenkin kiinnostava ja mahdollisesti hyödyllinen, koska se nostaa hankalasti mitattavat, subjektiivisesti koetut merkityksellisyyden ja arvokkuuden ilmiöt muiden luontohyötyjen rinnalle. Luonnon ihmistä puhutteleva, opettava, kutsuva ja innoittava (siis kulttuurinen) todellisuus asettuu käsitteelliseen muotoon ja järjestykseen, joka voidaan edes yrittää huomioida luonnonvarahallinnallisessa tietämisessä, suunnittelussa ja toiminnassa. Humanistin onkin helppo innostua kulttuuristen ekosysteemipalveluiden käsitteestä eli langeta niiden viettelykseen, ympäristötutkija Taru Peltolan (2021) ilmaisua lainatakseni.12 Peltola kuvaa kriittisesti ja tarkkanäköisesti ekosysteemipalvelua vetovoimaisena käsitteellistyksenä, joka lupaa tutkijalle tieteenalarajat ylittävää, yhteiskunnallisesti merkittävää ja mahdollisesti luonnon ja yhteiskunnan suhdetta uudistavaa lähestymistapaa.

Luonnonvarahallinnasta sekä kulttuurin ja kestävyysmurroksen yhteyksistä puhuttaessa tieteellisen tutkimuksen käsitteelliset avaukset tai eri tieteenalojen mahdollisuudet osallistua tiedontuotantoon ja politiikkavaikuttamiseen eivät tietenkään ole keskiössä. Eksyinkö siis edellä aiheesta sivuun syventyessäni kulttuurisiin ekosysteemipalveluihin lähestymistapana, jota luonnonvarastrategiat eivät ole ottaneet haltuun ja jota tiedeyhteisökin epäilee? Kuten Peltola (2021, 201) kirjoittaa, ekosysteemipalvelu ei ole vain tutkimuksellinen vaan myös poliittinen käsite, joka ”pyrkii muuttamaan yhteiskunnan suhdetta luontoon”. Juuri tässä mielessä kulttuuriset ekosysteemipalvelut, erityisesti humanistisen tutkimuksen jäsentäminä, voivat auttaa osaltaan ymmärtämään kulttuuristen ilmiöiden riippuvaisuutta luonnosta ja luonnon monimuotoisuudesta, sekä toisaalta hahmottamaan, kuinka kulttuuriset ilmiöt edesauttavat ja vahvistavat kestävyysmurroksen toteutumista.

Humanistin tehtävät

Maankäyttöön ja luonnonvarojen hyödyntämiseen sisältyy aina konfliktiriskejä, joista vain osa liittyy talouteen, elinkeinoihin tai luonnonsuojeluun. Ihmiset nousevat puolustamaan sitä, mikä on heille itselleen tärkeää, arvokasta ja merkityksellistä. Esimerkiksi Kansallisen metsästrategian 2025 päivityksessä arvojen ja merkitysten huomioonottamisen haaste on tunnistettu, ja se mainitaan metsien käyttöä koskevien uusien tutkimushankkeiden yhteydessä: ”Metsäpolitiikan hyväksyttävyyden kannalta on tärkeää tehdä päätöksiä tietoisena erilaisista arvoista.” (s. 34.) Myös kestävyysmurroksen osalta on tiedostettu, että yhteiskunnan ekologisen jälleenrakennuksen on tapahduttava oikeudenmukaisesti ja mahdollisimman laajassa yhteisymmärryksessä. Mitä ihmiset elinympäristöltään haluavat ja tarvitsevat (ei vain aineellisesti vaan myös kokemuksellisesti) on otettava huomioon. Näistä syistä ei ole yhdentekevää, missä määrin kulttuuriset arvot ja merkitykset tiedostetaan luonnonvarahallinnassa.

Tällä hetkellä suomalaisessa luonnonvarakeskustelussa asettuvat vastakkain taloudelliset intressit ja ympäristönäkökulmat – ennen kaikkea ilmastonmuutos ja biodiversiteettikriisi.13 Esimerkiksi metsäkeskustelua käydäänkin nyt pitkälti numeroin. Vaikka laskeminen14 on tärkeää, ymmärrys metsien merkityksistä ihmisille kapeutuu, jos puhutaan vain taloudesta ja ekologiasta. Suomessa metsäkiistojen lokeroivia diskursseja on tutkittu jo kymmenisen vuotta.15 Viime vuosien aikana metsäsuhdetutkimus on lisännyt ymmärrystä ihmisten erilaisista metsäsuhteista ja metsiin liittyvistä arvoista ja arvostuksista.16 Kuten olen edellä osoittanut, tällaiset tutkimukselliset avaukset ja uudenlaiset painopisteet alkavat näkyä myös luonnonvarahallinnassa, joskin vielä pilkahduksina.

Luontoon ja luonnonvaroihin liittyvien strategioiden tarkastelu kulttuurisesta näkökulmasta auttaa tunnistamaan mahdollisesti olennaisiakin tiedon aukkoja, puhuttiinpa kestävyystieteestä, kulttuurintutkimuksesta, sosioekologisten järjestelmien tutkimuksesta tai yleisemmin monitieteisestä tai humanistisesta ympäristötutkimuksesta. Uusimmassa metsästrategiassa kulttuurilla viitataan pääsääntöisesti maa-alan tai jonkin tietyn luonnonvaran hyödyntämisen perinteisiin, tietotaitoon ja käytäntöihin. Kulttuuri on siis jotakin, jota yritys, elinkeino tai teollisuudenala kannattelee tai hyödyntää. Toisaalta samassa strategiassa luonnonvarahallinnallinen kulttuuripuhe liittyy saamelaisten oikeuksiin, mikä on ympäristöoikeudenmukaisuuden, kulttuuristen oikeuksien ja kulttuurisen moninaisuuden kannalta aivan olennaista.

Olisi kuitenkin tärkeää nostaa esiin kulttuuriset, esteettiset ja kokemukselliset luontoarvot ja -merkitykset myös yleisenä, erilaisille ihmisille ja ihmisryhmille olennaisena asiana. Strategioihin ei saisi rakentua sellaista ajatusta, että ”valtaväestö” olisi tietynlaisen jaetun luonnonkäytön kannalla. Monitieteisessä ympäristötutkimuksessa on jo pitkään tunnistettu tarve tunnistaa ja jäsentää erilaisia luontosuhteita sekä luonnon kanssa olemisen ja luonnon merkityksellistämisen tapoja.17 Miten tieto luontosuhteiden ja luontoon liittyvien tarpeiden ja arvojen moneudesta siirtyy luonnonvarahallintaan, jää edelleen avoimeksi kysymykseksi ja kamppailujenkin aiheeksi.

Kulttuurisiksi nimettyjen tekijöiden tutkiminen luonnonvara- ja ympäristökysymysten yhteydessä auttaa hahmottamaan ihmisten systeemien ja luonnon systeemien yhteenkietoutumista sekä löytämään kuvitteellisia ja oraalla olevia merkityksiä, odotuksia ja käytäntöjä suhteessa luontoon ja luonnonvaroihin. Koska kulttuuriset arvot ja merkitykset liittyvät usein syvästi ja omakohtaisesti koettuun sekä samalla yhteisöllisesti ja aikojen saatossa jaettuun, mikä luonnossa koetaan tärkeäksi ja olennaiseksi jäsentyy tyypillisesti “kulttuurisena” – se voi olla kauneutta, totuudellisuutta, virkistystä, maailmaa selittävää, lohdullista, ajan ja paikan ylittävää, ylisukupolvista, tai vaikkapa omaa tai yhteisöllistä identiteettiä rakentavaa. Viittaukset kulttuurisiin ulottuvuuksiin ja merkityksiin johtavat siis sen jäljille, mikä ihmisille on omakohtaisesti ja jaetusti merkityksellistä. Tällaiset näkökulmat jäävät luonnonvarojen käyttöä koskevassa tutkimuksessa helposti varjoon.

Luonnonvarahallintaan liittyvät kulttuuriset kysymykset ovat moninaisia ja tärkeitä, eikä niitä voida tutkia ilman humanistisia lähestymistapoja. En viittaa tässä vain laadullisiin menetelmiin yleensä vaan myös käsitteelliseen ymmärrykseen kertomuksista, vertauskuvista ja tunnevaikutuksista ihmisen luontosuhteiden jäsentäjinä. Viittaan myös humanististen tutkimusalojen pitkään traditioon perustuvaan ymmärrykseen siitä, miten inhimillinen luovuus on luonnosta riippuvaista ja ihmisen hyvinvoinnille välttämätöntä.

Kulttuurin ja luonnon toimintojen yhteys ymmärretään tieteenalanäkökulmasta riippuen eri tavoilla. Kuten kulttuuristen ekosysteemipalveluiden käsite osoittaa, luonnontieteet painottavat luonnon toiminnallisuutta: monimuotoinen luonto tarjoaa aineelliset ja toiminnalliset perustat ihmiselämälle ja kulttuuriselle kehitykselle. Ihmistieteissä korostuu ihmisen toiminnallisuus: luontoa ja sen toimintaa jäsennetään kulttuurisin käytännöin ja merkitysjärjestelmin. Jos näitä toiminnallisuuden muotoja tarkasteltaisiin erillisinä ilmiöinä, niillä nähtäisiin myös erilaiset rajoitteet: luonnolla ekologiset reunaehdot (tai planetaariset rajat) ja ihmisellä aika-, paikka- ja yhteisösidonnaiset kulttuuriset kehykset tai puitteet. Käytännössä kuitenkin kaikki toiminta – luonnon ja ihmisen – tapahtuu ekologisten reunaehtojen puitteissa, ja ihminen voi tätä kaikkea tarkkailla kulttuuristen jäsennystensä varassa. Olennaista on muistaa, että luonnon ja ihmisen toiminta yhdistyvät ja vaikuttavat aina toisiinsa. Luonnonvarahallinnan kulttuurisia ulottuvuuksia pohdittaessa on huomioitava nämä keskinäisyhteydet ja -vaikutukset.

Luonnonvarat voivat olla eri tavoin määriteltävissä ja mitattavissa, ja niiden ottoon ja käyttöön liittyvät ympäristökuormat ja -riskit voidaan laskea, mutta luonnonvarojen käytöllä on kiistatta myös inhimilliset hintansa ja merkityksensä. Harvakseltaankin mainittuina kulttuurisen kestävyyden ja kulttuuristen ekosysteemipalveluiden kaltaiset käsitteet nostavat esiin ihmisten tarpeet kytkeytyä ylisukupolvisiin perinteisiin, virkistäytyä ja innoittua luonnossa, jäsentää luontosuhdettaan, pitää yllä yhteyttä erityisiin paikkoihin sekä vaikkapa seurata sellaista elämää ja toimintaa, joka ei ole ihmisen hallitsemaa.

Karoliina Lummaa

Viitteet

1 Maron & al. 2012; Turnhout & al. 2013; Moreno-Mateos & al. 2015; Apostolopoulou & Adams 2017.

2 Ks. esim. Yletyinen & al. 2022; Apostolopoulou & Cortes-Vazquez 2019.

3 Näin on käynyt itsellenikin, ks. Lummaa 2022.

4 Keskeinen julkaisu on Reetta Karhunkorvan, Leena Paaskosken, Airi Matilan ja Nora Arnkilin Merkityksellinen metsäkulttuuri vuodelta 2016. Tällä hetkellä tehdystä suomalaisesta metsäsuhdetutkimuksesta ks. Apajalahti & al. 2022.

5 Esim. Chan & al. 2012; Turnhout & al. 2013; Apostolopoulou & Adams 2017; Kadykalo & al. 2019; Díaz & al. 2018.

6 Chan & al. 2012; Ishihara & al. 2017; Milcu & al. 2013.

7 Mace & al. 2012; Chan & al. 2012, 9; Milcu & al. 2013.

8 Takala, Hujala & al. 2019; Takala, Lehtinen & al. 2019; Takala, Lehtinen & al. 2020.

9 Esim. Silvennoinen 2017; Halla, Karhunkorva & Laine 2020; Tuomainen 2020; Hankonen 2021.

10 Ruohonen 2019.

11 Turnhout & al. 2013.

12 Tuomainen 2020.

13 Paaskoski & Roiko-Jokela 2020.

14 Esim. Hiedanpää 2021.

15 Hiedanpää, Suvantola & Naskali 2010

16 Kolström 2010; Milcu & al. 2013.

17 Kolström 2010, 26-27.

 

Lähdekirjallisuus

 

Apajalahti, E-L., Aula, I., Ek, T., Halla, T., Halonen, M., Houtbeckers, E., Kallio, E.K., Karhunkorva, R., Laine, J., Leiwo, L., Lummaa, K., Matilainen, A., Näyhä, A., Salmivuori, E., Seppä, T., Simkin J., Takala, T. 2022. Ihmistieteelliset näkökulmat ja rinnakkaiset tulevaisuuspolut – katsaus metsäsuhdetutkimuksen kenttään. Metsät ja tulevaisuus. Vuosilusto 14. Toim. Leena Paaskoski, Heikki Roiko-Jokela & Marko Rikala. Punkaharju: Suomen Metsämuseo Lusto & Metsähistorian Seura, 13–51. Luettavissa verkossa https://lusto.fi/wp-content/uploads/2022/12/Lusto-Vuosilusto14.pdf

 

Apostolopoulou, Evangelia & William M. Adams 2017. Biodiversity offsetting and conservation: reframing nature to save it. Oryx 51:1, 23-31. https://doi.org/10.1017/S0030605315000782

 

Apostolopoulou, Elia & Jose A. Cortes-Vazquez (toim.) 2019. The Right to Nature. Social Movements, Environmental Justice and Neoliberal Natures. London & New York: Routledge.

 

Chan, Kai M. A., Terre Satterfield & Joshua Goldstein 2012. Rethinking Ecosystem Services to Better Address and Navigate Cultural Values. Ecological Economics 74, 8–18. 10.1016/j.ecolecon.2011.11.011

 

Díaz, Sandra, Unai Pascual, Marie Stenseke, Berta Martín-López, Robert T. Watson, Zsolt Molnár, Rosemary Hill, Kai M. A. Chan, Ivar A. Baste, Kate A. Brauman, Stephen Polasky, Andrew Church, Mark Lonsdale, Anne Larigauderie, Paul W. Leadley, Alexander P. E. van Oudenhoven, Felice van der Plaat, Matthias Schröter, Sandra Lavorel, Yildiz Aumeeruddy-Thomas, Elena Bukvareva, Kirsten Davies, Sebsebe Demissew, Gunay Erpul, Pierre Failler, Carlos A. Guerra, Chad L. Hewitt, Hans Keune, Sarah Lindley & Yoshihisa Shirayama 2018. Assessing nature’s contributions to people. Science 359: 6373, 270–272. 10.1126/science.aap8826

 

Halla, Tuulikki, Reetta Karhunkorva & Jaana Laine 2020. Metsäsuhteet metsäkulttuurisen kestävyyden rakentajina. Metsät ja kulttuurinen kestävyys. Vuosilusto 13. Toim. Leena Paaskoski, Heikki Roiko-Jokela & Marko Rikala. Punkaharju: Suomen Metsämuseo Lusto & Metsähistorian Seura, 24-37. Luettavissa verkossa https://issuu.com/vuosilusto/docs/vuosilusto13

 

Hankonen, Ilona 2021. Ihmisiä metsässä. Luonto kulttuuriympäristökysymyksenä. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura.

 

Hiedanpää, Juha (toim.) 2021.Tiedeneuvo. Ihmistieteen näkökulmia luonnonvarapolitiikan muotoiluun. Tampere: Vastapaino.

 

Hiedanpää, Juha, Leila Suvantola & Arto Naskali 2010. Hyödyllinen luonto. Ekosysteemipalvelut hyvinvointimme perustana. Tampere: Vastapaino.

 

Ishihara, Hiroe, Unai Pascual & Ian Hodge 2017. Dancing with storks: The role of power relations in payments for ecosystem services. Ecological Economics 139: 45–54. https://doi.org/10.1016/j.ecolecon.2017.04.007

 

Kadykalo, Andrew N., María D. López-Rodriguez, Jacob Ainscough, Nils Droste, Hyeonju Ryu, Giovanni Ávila-Flores, Solen Le Clec´h, Marcia C. Muñoz, Lovisa Nilsson, Sakshi Rana, Priyanka Sarkar, Katharina J. Sevecke & Zuzana V. Harmáčková 2019. Disentangling ”ecosystem services” and ”nature’s contributions to people”. Ecosystems and People 15:1, 269–287. https://doi.org/10.1080/26395916.2019.1669713

 

Kolström, Taneli 2010. Mitä ekosysteemipalvelut ovat? Teoksessa Juha Hiedanpää, Leila Suvantola & Arto Naskali (toim.) Hyödyllinen luonto. Ekosysteemipalvelut hyvinvointimme perustana. Vastapaino, Tampere. 19–32.

 

Lummaa, Karoliina 2022. Metsän esteettinen toimijuus Jouni Tossavaisen Metsännenä-runokokoelmassa ja ekosysteemipalvelukirjallisuudessa. Teoksessa Ympäristömuutos ja estetiikka. Toim. Jukka Mikkonen, Sanna Lehtinen, Kaisa Kortekallio & Noora-Helena Korpelainen. Helsinki: Suomen Estetiikan Seura, 393–430. Luettavissa verkossa https://helda.helsinki.fi/handle/10138/343564

 

Mace, Georgina M., Ken Norris & Alastair H. Fitter 2012. Biodiversity and ecosystem services: a multilayered relationship. Trends in Ecology and Evolution 27:1, 19–26. 10.1016/j.tree.2011.08.006

 

Maron, Martine, Richard J. Hobbs, Atte Moilanen, Jeffrey W. Matthews, Kimberly Christie, Toby A. Gardner, David A. Keith, David B. Lindenmayer & Clive A. McAlpine 2012. Faustian bargains? Restoration realities in the context of biodiversity offset policies. Biological Conservation 155, 141-148. https://doi.org/10.1016/j.biocon.2012.06.003

 

Milcu, Andra Ioana, Jan Hanspach, David Abson & Joern Fischer 2013. Cultural ecosystem services: A literature review and prospects for future research. Ecology and Society 18(3):44. http://dx.doi.org/10.5751/ES-05790-180344

 

Moreno-Mateos, David, Virginie Maris, Arnaud Béchet & Michael Curran 2015. The true loss caused by biodiversity offsets. Biological Conservation 192, 552-559. https://doi.org/10.1016/j.biocon.2015.08.016

 

Paaskoski, Leena & Heikki Roiko-Jokela 2020. Tavoitteena metsäkulttuurinen kestävyys. Metsät ja kulttuurinen kestävyys. Vuosilusto 13. Toim. Leena Paaskoski, Heikki Roiko-Jokela & Marko Rikala. Punkaharju: Suomen Metsämuseo Lusto & Metsähistorian Seura, 5-9. Luettavissa verkossa https://issuu.com/vuosilusto/docs/vuosilusto13

 

Peltola, Taru 2021. Epäröinti – muuttavatko ekosysteemipalvelut luontosuhdetta? Teoksessa Tiedeneuvo. Ihmistieteen näkökulmia luonnonvarapolitiikan muotoiluun. Toim. Juha Hiedanpää. Tampere: Vastapaino, 201-227.

 

Ruohonen, Anna 2019. Laske, älä luule. Teoksessa Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen & Jenni Räinä: Metsä meidän jälkeemme. Helsinki: Like.

 

Silvennoinen, Harri 2017. Metsämaiseman kauneus ja metsänhoidon vaikutus koettuun maisemaan metsikkötasolla. Dissertationes Forestales 242. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto.

 

Takala, Tuomo, Teppo Hujala, Minna Tanskanen & Jukka Tikkanen 2019. Competing discourses of the forest shape forest owners’ ideas about nature and biodiversity conservation. Biodiversity and Conservation 28, 3445-3460. https://doi.org/10.1007/s10531-019-01831-7

 

Takala, Tuomo, Ari Lehtinen, Minna Tanskanen, Teppo Hujala & Jukka Tikkanen 2019. The rise of multi-objective forestry paradigm in the Finnish print media. Forest Policy and Economics 106 (2019) 101973. https://doi.org/10.1016/j.forpol.2019.101973

 

Takala, Tuomo, Ari Lehtinen, Minna Tanskanen, Teppo Hujala & Jukka Tikkanen 2020. Discoursal power and multi-objective forestry in the Finnish print media. Forest Policy and Economics 111 (2020) 102031. https://doi.org/10.1016/j.forpol.2019.102031

 

Tuomainen, Kristian 2020. Kainuulaiset retkeilyreitit näköalana metsien käytön kulttuuriseen kestävyyteen. Metsät ja kulttuurinen kestävyys. Vuosilusto 13. Toim. Leena Paaskoski, Heikki Roiko-Jokela & Marko Rikala. Punkaharju: Suomen Metsämuseo Lusto & Metsähistorian Seura, 52-69. Luettavissa verkossa https://issuu.com/vuosilusto/docs/vuosilusto13

 

Turnhout, Esther, Claire Waterton, Katja Neves & Marleen Buizer 2013. Rethinking biodiversity: from goods and services to “living with”. Conservation Letters 6: 3, 154-161. https://doi.org/10.1111/j.1755-263X.2012.00307.x

 

Yletyinen, Johanna, Jason M. Tylianakis, Clive Stone & Phil O’B. Lyver 2022. Potential for cascading impacts of environmental change and policy on indigenous culture. Ambio 51, 1110–1122. https://doi.org/10.1007/s13280-021-01670-3

2.5.2023
Kulttuuri ja kestävyysmurros Kulttuurin merkitys kestävyysmurroksessa ja ekologisessa jälleenrakennuksessa on tänä päivänä laajasti tunnistettu. Mutta mistä puhutaan, kun puhutaan kulttuurista? Kulttuurin määritelmien ja merkitysten moninaisuus voi turhauttaa, mutta se on myös tarpeellista. Mitä laajemmin, syvemmin ja vaihtelevammin voidaan ajatella kulttuurin ja kestävyysmurroksen suhteita, sitä enemmän muodostuu inhimillistä pääomaa kestävyysmurroksen toteuttamiseen ja sen haastavimpienkin puolien sietämiseen. Sana kulttuuri esiintyy […]

Kulttuurin merkitys kestävyysmurroksessa ja ekologisessa jälleenrakennuksessa on tänä päivänä laajasti tunnistettu. Mutta mistä puhutaan, kun puhutaan kulttuurista? Kulttuurin määritelmien ja merkitysten moninaisuus voi turhauttaa, mutta se on myös tarpeellista. Mitä laajemmin, syvemmin ja vaihtelevammin voidaan ajatella kulttuurin ja kestävyysmurroksen suhteita, sitä enemmän muodostuu inhimillistä pääomaa kestävyysmurroksen toteuttamiseen ja sen haastavimpienkin puolien sietämiseen.

Sana kulttuuri esiintyy yhä useammin ympäristöongelmia, luonnonvarojen kulutusta ja hallintaa sekä yhteiskunnan kestävyysmurrosta koskevissa keskusteluissa ja julkaisuissa. Esimerkiksi suomalaisissa ympäristön tilaan ja luonnonvarojen käyttöön liittyvissä strategioissa puhutaan kulttuurisesta muutoksesta, kulttuurisesta kestävyydestä ja kulttuurisista ekosysteemipalveluista.1 Lisäksi erilaisissa tutkimuksissa, mietinnöissä ja linjauksissa voidaan huomauttaa ympäristöongelmien ja kestävyyskriisin juurisyiden olevan kulttuurisia, tai että ympäristö- ja resurssikriiseihin tarvitaan kulttuurisia lähestymistapoja.2

Kulttuurin käsitteen käyttö ja kulttuuristen ilmiöiden huomioiminen liittyvät siihen, että ihmisen ja luonnon järjestelmiä tarkastellaan yhä enemmän toisiinsa kietoutuneina niin ympäristötutkimuksessa kuin luonnonvarahallinnassakin.3 ”Kulttuurilla” voidaan viitata joustavasti ja moninaisesti ihmisten ja ihmisyhteisöjen toimintaan ja toiminnan taustoihin, joiden ymmärtäminen on tärkeää ympäristö- ja luonnonvarakysymysten tarkastelussa ja ratkaisuissa. Samalla kulttuurin käsitteen joustavuus ja moninaisuus tuottavat myös ongelman: mitä ”kulttuurilla” ja ”kulttuurisella” kulloinkin oikeastaan tarkoitetaan? Toiseksi voidaan kysyä, mitä kulttuurisilla näkökulmilla halutaan ja voidaan saavuttaa kestävyysmurroksen näkökulmasta.

Tässä kirjoituksessa ja sen jatko-osassa (julkaisu tiistaina 9.5.) luotaan tapoja, joilla kulttuurista puhutaan kestävyys-, ympäristö- ja luonnonvarakysymysten yhteydessä. Keskityn suomalaiseen keskusteluun, mutta käsitteiden määrittelyjen yhteydessä näkökulmani laajenee englanninkieliseen kansainväliseen tutkimuskirjallisuuteen. Tarkoitukseni on luoda tiivis ja yleisluontoinen katsaus kulttuuria ja kestävyysmurrosta koskevaan tutkimukseen ja keskusteluun, mutta myös luoda olemassa oleville puheenvuoroille kaikupohjaa ja esittää joitakin omiakin näkökulmia. Lähestymistapaani kulttuurisiin kysymyksiin hallinnee taiteentutkimuksellinen taustani.

Kulttuurin käsitteen käyttötapojen yleisluontoinenkin tarkastelu auttaa hahmottamaan kulttuurille annettuja merkityksiä ja tehtäviä kestävyysmurrosta, ympäristöongelmia ja luonnonvarojen käyttöä koskevissa keskusteluissa. Samalla on mahdollista osoittaa, että kulttuuriset ulottuvuudet ovat olennaisia ympäristö- ja luonnonvarakysymysten yhteydessä, ja että näistä ulottuvuuksista on olemassa runsaasti tietoa ja tutkimusta. Kulttuuria koskevista keskusteluista voi myös jäljittää sellaisia ihmiskäsityksiä, jotka eivät pelkistä ihmistä luonnon ja luonnonvarojen hyödyntäjäksi tai hävittäjäksi vaan jotka näkevät ihmisessä myös elämää ylläpitävää luovuutta.

Aloitan tämän kirjoituksen käymällä lyhyesti läpi erilaisia kulttuurin määritelmiä. Siirryn sitten kahteen Suomessa ja maailmalla yleiseen ja ajankohtaiseen tapaan ajatella kulttuuria ympäristö- ja luonnonvarakysymysten yhteydessä: tarkastelen näkemyksiä kulttuurisesta muutoksesta sekä kulttuurista osana kestävää kehitystä. Lopuksi kysyn, miten ei-inhimillinen luonto ja kehkeytyvät ihmis- ja kulttuurikäsitykset vaikuttavat ajatukseen kulttuurista kestävyysmurroksen tekijänä.

Kulttuuri – määritelmiä ja käsityksiä

Kulttuurin käsitteen määritelmiä vertaillaan usein kysymällä, kuinka laajasti tai suppeasti kulttuuri ymmärretään. Laajimmillaan ja yleisimmillään kulttuurilla tarkoitetaan jaettuja merkityksiä, tapoja ja käytäntöjä – inhimillistä aineellista ja aineetonta toimintaa kokonaisuudessaan.4 Biologisen ja kulttuurisen monimuotoisuuden tutkijat Sarah Pilgrim ja Jules Pretty määrittelevät kulttuurin “käytäntöjen, instituutioverkostojen ja merkityssysteemien kokonaisuudeksi”.5 Kulttuuriset systeemit muokkaavat heidän mukaansa “ihmisyhteisöjen ja yhteiskuntien tietoa, käytäntöjä, uskomuksia, maailmankatsomuksia, arvoja, normeja, identiteettejä, elinkeinoja ja sosiaalisia järjestyksiä”.

Laajasti ymmärretyn kulttuurin käsitteen rinnalla on olemassa kirjava joukko rajatumpia tapoja puhua kulttuurista. Länsimaisen kulttuurin käsitteen ja kulttuurikäsitysten historiaa jäljittänyt Raymond Williams erottelee kolme modernille ajalle tyypillistä tapaa ymmärtää kulttuuri. Näistä ensimmäinen viittaa kaikkeen älylliseen, hengelliseen ja esteettiseen kehitykseen (vastaten edellä kuvailtua laajaa merkitystä). Toiseksi Williams erottaa kulttuurin älyllisinä ja luovina aloina (erityisesti taiteina), niiden toimintana ja tuotantoina. Suomessa eduskuntavaalien alla leimahtanut poliittinen keskustelu kulttuurin merkityksistä ja rahoituksesta ilmentää tätä määritelmää. Kolmas tapa ymmärtää kulttuuri on viitata erityiseen elämisen tapaan: vaikkapa tiettyihin ajallis-paikallisesti vallitseviin elämänmuotoihin (”tukkilaiskulttuuri”) tai menneiden elämänmuotojen periodisiin hahmotuksiin (”kampakeraaminen kulttuuri”), toimintatapojen ja niiden taustalla olevien käsitysten kokonaisuuksiin (”yrityskulttuuri”, ”ruokakulttuuri”) tai tietyn ryhmän identiteettiin, tapoihin tai toimintaan (”urheilukulttuuri”).6

Kulttuurin määrittelyissä voidaan painottaa myös sen olemuksellisia tai toiminnallisia ulottuvuuksia. Kulttuuri voidaan mieltää rakenteiksi tai puitteiksi, joiden mukaisesti ihmisten toiminta, ajattelu ja kokemisen tavat muotoutuvat. Toisaalta kulttuuri voidaan ymmärtää myös dynaamisemmin, sosiaalisena uudistumisprosessina.7 Tällaiseen käsitykseen on vaikuttanut esimerkiksi Ulf Hannerz luonnehdinnallaan kulttuurista virtana, jonka kaukaa (historiallisen, maantieteellisen tai analyyttisen etäisyyden päästä) havaittu pysyvyys paljastuu lähempää katsoen jatkuvaksi muutokseksi.8

Kulttuurin käsitteelle on siis olemassa useita erilaisia, erilaisista painotuksista ja kulttuurille mielletyistä tehtävistä syntyviä määritelmiä. Määritelmäeroista johtuvien sekaannusten lisäksi keskustelu kulttuurista voidaan kokea haastavaksi siihen liittyvien arvolatausten, oletusten ja odotusten vuoksi. Kysymys arvoista ja arvostuksista kuuluukin kulttuurista käytyjen nykykeskustelujen ytimeen.9 Kipeitä ja äärimmäisen tärkeitä nämä keskustelut ovat vähemmistöjen oikeuksien yhteyksissä. Vaikka esimerkiksi saamelaiskansojen kulttuuriset oikeudet usein tunnustetaan virallisissakin yhteyksissä, päätöksenteossa niitä ei osata (tai haluta) edelleenkään huomioida. Viime vuosina on keskusteltu myös paljon kulttuurisesta omimisesta, jossa etuoikeutetut hyödyntävät haavoittuvammassa asemassa olevien ryhmien kulttuurin tuotteita omiin (usein kaupallisiin) tarkoituksiinsa. Kulttuurin, identiteetin sekä alueellisten ja historiallisten erityisyyksien yhteydet poliittisine ulottuvuuksineen ovat aivan olennaisia myös ympäristö- ja luonnonvarakysymysten yhteydessä.

Kulttuurin käsite kytkeytyy tyypillisesti myös luovuuteen, itseilmaisuun sekä uuden tai mahdollisen kuvitteluun ja esittämiseen. Tällä tavalla ymmärrettynä kulttuuriin liittyy arvoja, odotuksia ja oletuksia ilmaisunvapaudesta. Ympäristökriisien sosiaalisista juurisyistä sekä kestävyyssiirtymistä tai -murroksesta puhuttaessa nostetaan usein esiin kulttuurin muutosvoima. Koska kulttuurin käsite (laajana tai suppeana, puitteina tai prosessina) viittaa monenlaiseen inhimilliseen toimeliaisuuteen, luovuuteen ja ylisukupolvisiin kehityskulkuihin, kulttuuriin onkin luontevaa viitata ratkaisuna kestävyyskriisiin. Jos kulttuuri ymmärretään suppeasti taiteeseen ja muihin luoviin aloihin viittaavana ja samalla ladataan siihen odotuksia kestävyyskriisin ratkaisemisesta, joudutaan kuitenkin ongelmiin. Taiteellisen ja muun luovan toiminnan ytimessä on vapauden ihanne, ja ulkopuolisen ohjaamisen tai ohjelmallisuuden nähdään joko rajoittavan tätä vapautta tai rapauttavan lopputulosten (taiteen) laatua.

Kulttuurinen muutos

Kuten kulttuuri myös kulttuurinen muutos (tai kulttuurin muutos) merkitsee nykykeskustelussa montaa eri asiaa. Termiin törmää usein yrityskielessä: erilaiset valmennus- ja konsultointiyritykset korostavat kulttuurista muutosta organisaatioiden kehittämisen välineenä. Muutos koskee tällöin toimintakulttuuria – sitä, miten johdetaan, tehdään päätöksiä, työskennellään ja viestitään. Kulttuurintutkimuksessa, tulevaisuudentutkimuksessa ja muilla humanistisilla aloilla kulttuurinen muutos tarkoittaa jatkuvaa sosiaalista prosessia, jossa ihmisyksilöiden ja -yhteisöjen käsitykset, käytännöt ja toiminnot muotoutuvat ja muuntuvat. Toisaalta kulttuurisella muutoksella voidaan viitata tietyn ilmiön tai tapahtuman käynnistämään, selkeästi havaittavaan, historiallisesti tai maantieteellisesti paikantuvaan muutokseen. Suomen kaupungistuminen 1960-luvulla muuttuvine sosiaalisine suhteineen on kuvaava esimerkki.

Myös ympäristötutkimuksessa ja -keskustelussa käsitteellä kulttuurinen muutos on usein välineellinen tehtävä. Eri tieteenaloja edustavat tutkijat ovat jo pitkään jakaneet näkemyksen siitä, että luonnontieteellinen tieto ei yksin riitä ympäristöongelmien ratkaisemiseksi.10 Myös kansallisen ja kansainvälisen politiikan mahdollisuuksia kohtaan ollaan epäluuloisia: tarvittavia päätöksiä tehdään liian hitaasti, ne eivät sido tarpeeksi monia osapuolia, eivätkä ne ainakaan johda konkreettisiin toimiin riittävän nopeasti. Ratkaisuna viitataan kulttuuriseen muutokseen yhtä aikaa yksilöllisenä ja kollektiivisena voimana, jonka ansiosta erilaiset ihmisyhteisöt omaksuvat kestävämmän elämän periaatteita sekä taipuvat ylemmiltä tahoilta tuleviin säädöksiin. Kulttuurinen muutos tarkoittaa tällöin yleistä arvopohjan muutosta tai konkreettisia kulutusvalintoja ja elämäntapoja – tai molempia.

Kulttuurista muutosta alettiin yleisesti ehdottaa kestävyyskriisin (osa)ratkaisuksi 2010-luvun puolivälissä. Eurooppalaisissa hallinnon ja yhteistyön elimissä ympäristö- ja resurssikysymyksiä ryhdyttiin tarkastelemaan kulttuurisista näkökulmista. Esimerkiksi Euroopan komissiossa vilkastui keskustelu ilmastonmuutoksen vaatimista elintapojen ja elämäntyylin muutoksista. Näkemykset kulttuurisista – tyypillisesti elämäntapoihin, arvoihin ja käyttäytymiseen liittyvistä – ratkaisuista kulkeutuivat nopeasti myös suomalaiseen poliittiseen päätöksentekoon. Pääministeri Juha Sipilän johtaman Valtioneuvoston Kestävän kehityksen toimikunnan Sitoumus 2050 kutsui erilaisia yhteisöjä ja yrityksiä tekemään julkisesti kestävän kehityksen tavoitteisiin liittyviä sitoumuksia. Valtioneuvoston nimittämän Ilmastopaneelin vuonna 2015 julkaistussa ilmastokasvatuksen raportissa ihmisten käsityksiin ja toimintaan liittyvät kysymykset nousivat esiin. Samoihin aikoihin kulttuurisen muutoksen mahdollisuuksiin viittailtiin myös hengellisissä yhteyksissä. Katolisen kirkon Paavi Fransiskus nosti toukokuussa 2015 julkaistussa kiertokirjeessään “Laudato Si” keskeiseksi aiheeksi ympäristöongelmat.

Kulttuurista muutosta peräänkuuluttavat avaukset ovat edelleen yleistyneet 2000-luvun kuluessa niin politiikassa kuin monitieteisessä ympäristötutkimuksessakin. Kulttuuristen ja sosiaalisten tekijöiden merkitys luonnonvarojen kulutuksessa ja erilaisten ympäristömuutosten synnyssä on tunnustettu esimerkiksi yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan ja infrastruktuurien tutkimuksessa, antroposeenitutkimuksessa ja ekosysteemipalvelukirjallisuudessa.11 Kulttuuri ymmärretään näissä yhteyksissä yleensä laajasti ajattelemisen, kokemisen ja toiminnan tapoihin viittaavana terminä. Aina kulttuurin käsitettä ei käytetä vaan puhutaan yleisemmin yhteiskunnallis-sosiaalisista kehityskuluista ja odotuksista.

Luonnontieteilijöiden ja yhteiskuntatieteilijöiden vuoropuheluun osallistuvat nykyisin yhä useammin humanistiset tieteet kuten taiteen luontoesityksiä ja käsityksiä tarkasteleva ekokritiikki, ympäristöfilosofia, ympäristöhistoria ja humanistinen maantiede. Tutkimusalojen samanaikaisen nopean eriytymisen ja niiden uudenlaisten liitosten vuoksi humanistisen ympäristötutkimuksen kirjo on tänä päivänä valtava. Kulttuurisen muutoksen ajatus on humanistiselle ympäristötutkimukselle samaan aikaan haaste ja mahdollisuus. Kulttuuri ymmärretään sekä käsitteenä että ilmiönä humanistisessa tutkimuksessa hyvin moninaisesti, mikä lisää käsitteellisten sekaannusten ja ohipuhumisen vaaraa. Kuitenkaan kulttuurista muutosta ei voi tutkia ilman humanistista käsitteistöä ja lähestymistapoja, mikä näyttäisi tarjoavan humanistiselle tutkimukselle aiempaa vakaamman aseman ympäristötutkimuksen kentällä.

Vaikka toive kulttuurisesta muutoksesta on laajasti jaettu ja usko sen vaikuttavuuteen on perusteltu, kulttuuriseen muutokseen liittyy käsitteenä ja ilmiönä monia avoimia kysymyksiä. Ensinnäkin, kulttuurisessa muutoksessa voi olla kyse sekä välttämättä toteutuvista että toivottavista muutoksista. Voidaan siis puhua esimerkiksi ruokakulttuurin muuttumisesta joko elintarvikkeiden saatavuusongelmien seurauksena tai kuluttajien tekemänä tietoisena valintana. Toiseksi, kulttuurinen muutos voi olla ylhäältä ohjattu yhteiskunnan laajuinen ilmiö tai jotakin suppeampaa ja pienemmän vaikuttajajoukon aikaansaamaa. Jos kulttuurinen muutos ymmärretään laveasti merkitysten ja käytäntöjen muutoksena, ympäristö- ja resurssikriiseihin ratkaisuja luovat kulttuuriset muutokset tapahtuvat kollektiivisesti, osin poliittisen ohjauksenkin avulla. Jos kulttuurinen muutos ymmärretään suppeammin, ympäristöarvoihin ja -tekoihin kannustaminen voidaan mieltää esimerkiksi taiteilijoiden tehtäväksi. Kolmanneksi, keskustelua kulttuurisesta muutoksesta hankaloittaa vaihtoehtoisten kehityspolkujen lukuisuus ja ristiriitaisuus. Yhtä aikaa ollaan asuttamassa Marsia ja palaamassa vaihto- ja omavaraistalouteen. Keskustellaan kansallisvaltioiden ja liittovaltioiden, avoimien ja suljettujen rajojen, talouskasvun ja talouskriisin huolestuttavista ja lupaavista tulevaisuudennäkymistä, ja niin edelleen.

Kulttuuri osana kestävää kehitystä

Luonnontieteiden ja ihmistieteiden lisääntyvän yhteistyön rinnalla kiinnostus kulttuuriseen muutokseen kestävyyskriisin ratkaisuna on jäljitettävissä yhteen tiettyyn tutkimusalaan, kestävyystieteeseen. Esimerkiksi Donella Meadowsin käsitteellistys systeemisen muutoksen vipuvaikutuskohdista on tarjonnut välineitä kulttuurisen muutoksen käsitteellistämiseen ja tutkimiseen.12 Suurin muutos systeemiin syntyy Meadowsin mukaan silloin, kun vaikutetaan suoraan systeemin perustana oleviin uskomuksiin, tavoitteisiin, rakenteisiin ja sääntöihin, ne haastaen tai jopa hyläten.13 Jos ajatellaan kestävyysmurrosta koko yhteiskuntaa koskevana ilmiönä, muutoksen tulisi tapahtua kaikkea yhteiskunnallista merkityksenmuodostusta ja toimintaa jäsentävien perusideoiden eli kulttuuristen käsitysten tasolla.14

Kestävyystieteen perustana on kestävän kehityksen käsite, joka esiteltiin vuonna 1987 niin kutsutussa Brundtlandin raportissa. Norjan pääministeri Gro Harlem Brundtland perusti Yhdistyneiden Kansakuntien pääsihteerin kutsusta Ympäristön ja kehityksen maailmankomission, jonka keskeisenä tehtävänä oli pohtia yhteisiä ratkaisuja maailmanlaajuisiin taloudellisiin ja sosiaalisiin ongelmiin sekä ympäristöongelmiin. Raportissa Our Common Future esiteltiin kestävän kehityksen määritelmä ja jako kolmeen kestävyyden ulottuvuuteen: ekologiseen, sosiaaliseen ja taloudelliseen. 2000-luvun kuluessa näiden kolmen ulottuvuuden lisäksi on tyypillistä tunnistaa neljäs eli kulttuurinen kestävyys omana ulottuvuutenaan.

Kulttuurin ja kestävän kehityksen suhdetta on jäsennetty kolmen erilaisen mallin avulla. Kulttuuri voidaan ensinnäkin mieltää omaksi erilliseksi ulottuvuudekseen ekologisen, sosiaalisen ja taloudellisen rinnalle. Kulttuurin merkitys rajautuu melko kapeaksi – tyypillisesti ”korkeakulttuuriksi” tai yleisemmin luoviin aloihin viittaavaksi. Toisessa mallissa kulttuuri kannattelee ja ohjaa kestävän kehityksen toteutumista talouden, sosiaalisten suhteiden ja luonnon kantokyvyn kannalta sekä tasapainottaa taloudellisen, sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden keskinäisiä suhteita. Kulttuuri rajautuu tässäkin käsittämään luovia, sivistyksellisiä ja viestinnällisiä aloja. Kolmannessa mallissa kulttuuri ymmärretään laajemmin ihmisten kaikenlaista ajattelua ja toimintaa ohjaavaksi. Kulttuuri ymmärretään kokonaisvaltaisena perustana, jonka varassa kestävän kehityksen tavoitteet voidaan saavuttaa.15

Mitä laajemmin kulttuuri ymmärretään, sitä moninaisempana ja vaikuttavampana kulttuuri näyttäytyy kestävyysmurroksen muutosvoimana. Kestävää kehitystä tukee esimerkiksi se, että ihmiset työstävät omia luontoa ja ympäristön tilaa koskevia ajatuksiaan, tunteitaan ja arvojaan kulttuuristen teosten ja tuotantojen parissa, jolloin tietoisuus ihmisen ja luonnon kohtalonyhteyksistä syventyy. Toisaalta, luontokäsitykset, luontosuhteet ja luonnon kanssa toimimisen tavat (eli kulttuuri laveammassa merkityksessä) ovat miellettävissä avaimiksi ekologiseen kestävyyteen – kunhan luontoa ei oleteta ehtymättömäksi ja vahingoittumattomaksi.16

Kestävyystieteessä ja sen lähitieteissä kuten tulevaisuudentutkimuksessa kulttuurista kestävyyttä tarkastellaan myös itsessään suojeltavana asiana. Kestävyystieteen näkökulma kulttuuriin ja kulttuuriseen kestävyyteen on tällöin kulttuuripoliittinenkin, kulttuuriperinnön tai tulevaisuusperinnön vaalimista kannattava. Tällaisen jäsennyksen tarjoaa esimerkiksi tulevaisuudentutkija ja etnologi Katriina Siivosen tutkimus ihmisten metsäsuhteista ja kulttuurisesta kestävyydestä. Siivosen mukaan

”kulttuurinen kestävyys on kulttuurin muutosvoiman suojelemista aineellisessa ja aineettomassa kulttuurin ja luonnon vuorovaikutteisessa virrassa siten, että jokaisella ihmisellä on mahdollisuus osallistua muutoksen määrittämiseen vahingoittamatta muita ja ympäristöä ja riskeeraamatta mahdollisia, toivottavia tulevaisuuksia.”17

Kokonaisuudessaan Siivosen artikkeli tarkastelee kestävyysmurrosta tai Siivosen termein kestävyystransformaatiota, jonka ytimessä on ihmisen toiminnan sovittaminen maapallon kantokyvyn rajoihin. Yllä lainaamassani kohdassa korostuu kuitenkin kaksi asiaa, jotka ovat äärimmäisen tärkeitä ja inspiroivia kulttuurin muutosvoiman kannalta: ihmiset yksilöinä vaikuttavat kulttuuriseen muutokseen, ja kulttuurin muotoutuminen tapahtuu elimellisessä yhteydessä ei-inhimilliseen luontoon.

Entä luonto?

Yksilöllisen luovuuden ja ei-inhimillisen vaikuttavuuden ulottuvuudet ovat nähdäkseni ratkaisevia ja samalla jääneet nykykeskustelun katveeseen. Edelleenhän ympäristövaikutukset mielletään usein ihmisyksilöiden ja -yhteisöjen teoista johtuviksi vahingollisiksi (tai joskus korjaaviksi) seurauksiksi luonnolle. Tällöin luonto supistuu passiiviseksi resurssivarastoksi ja tuhoutujaksi, ja ihminen mieltyy passiiviseksi yksilö-kuluttajaksi tai aktiiviseksi joukkotoimijaksi (positiivisin tai negatiivisin seurauksin). Tällaisista käsityksistä poiketen ajatus jokaisen ihmisen mahdollisuudesta osallistua kulttuuriseen muutokseen ”aineellisessa ja aineettomassa kulttuurin ja luonnon vuorovaikutteisessa virrassa” ehdottaa sellaista ihmiskäsitystä, jossa ihminen on merkityksiä luova, syvästi kokeva ja eläviä yhteyksiä tarvitseva ja rakentava olento, ei vain taloudellinen hyötyjä tai luonnon tuhoaja.18 Luonto puolestaan ymmärretään ihmisten toimintaan, elämänmuotoihin ja merkitysjärjestelmiin aktiivisesti vaikuttavaksi tahoksi, jonka kanssa myös kulttuuri muotoutuu – kuinka suppeasti tai laveasti kulttuuri sitten määritelläänkään.

Sekä kulttuurisen muutoksen että kestävän kehityksen hahmotusten taustalla on ymmärrys kulttuuristen ilmiöiden ja ympäristötekijöiden keskinäisistä kytköksistä. Luonnonvarojen ja energian riittävyys, erilaiset paikalliset, kansalliset ja globaalit ympäristöongelmat sekä tuotannossa ja materiaalien kierrossa tapahtuvat muutokset vaikuttavat jaettuihin tapoihin, joilla ihmiset toimivat ja jaettuihin merkityksiin, joita ihmiset asioille antavat. Vastaavasti kulttuuri eri tavoin ymmärrettynä vaikuttaa luonnonvarojen saatavuuteen ja jakautumiseen sekä ympäristön ja eliöiden tilaan. Kulttuurinen muutos (osana kestävää kehitystä) jäsentyy siten suhteessa muuttuviin aineellisiin oloihin, puhuttiinpa ohjatusta tai itsestään kehkeytyvästä muutoksesta.

Kestävyysmurros edellyttää murroksia myös ihmistä ja luontoa sekä ihmisen ja luonnon suhdetta koskevissa käsityksissä. Tulevassa kirjoituksessani nostan esiin joitakin näyttöjä siitä, että tällaisia murroksia on jo käynnissä. Tarkastelen kulttuurin käsitettä luonnonvarahallinnassa, erityisesti ekosysteemipalveluita koskevassa suomalaisessa keskustelussa ja strategioissa.

Kirjoittaessani olen paininut kulttuurin käsitteen monimerkityksisyyden kanssa, tiedostaen myös sosiaaliset, poliittiset ja eettiset lataukset, joita kulttuurista puhumiseen liittyy. En ole tarjonnut kulttuurille yhtä tarkkaa määritelmää, mutta olen yrittänyt tuoda esiin, missä mielessä olen käsitettä kulloinkin käyttänyt. Kulttuurin muutospotentiaalin hahmottamiseksi on olennaistakin sietää käsitteen ja siihen kohdistuvien oletusten ja odotusten moninaisuutta.

Kulttuurin muutospotentiaaliin sisältyvät myös ne muutokset, joita itse kulttuuriin liittyy, käsitteenä ja inhimillisen toiminnan ulottuvuuksina.19 Jos kestävyysmurros on ihmiskäsitysten murros, on se myös kulttuurikäsitysten murros. Kun ihmisten järjestelmiä ja luonnon järjestelmiä tutkitaan yhä tiiviimmin yhteydessä toisiinsa, syntyy kulttuurin käsitteellekin uusia merkityksiä ja käyttötapoja. Ja mikä kestävyysmurroksen kannalta merkittävämpää, kulttuuriset käytännöt, merkityksenannot ja verkostot laajenevat ei-inhimillisen luonnonkin suuntiin. Tällaiset kehityskulut voivat olla ympäristö- ja resurssikriisien yhteydessä nopeita, ja ne saattavat lähteä liikkeelle yksittäisistä teoista.

Karoliina Lummaa

3 Ks. Halonen & al. 2022; Hiedanpää & al. 2021; Birkeland & al. 2018.

4 Dessein & al. 2015, 21; Parra & al. 2018, 2.

5 Pilgrim & Pretty 2010, 2-3. Suom. KL.

6 Williams 1976, 80.

7 Siivonen 2020; Parra et al. 2018.

8 Hannerz 1992.

9 Ks. esim. Malik 2016.

10 Esim. O’Riordan & Jordan 1999; Palsson & al. 2013; Adger & al. 2013; Holm & al. 2015.

11 Schaffartzik & Wiedenhofer 2018; Valkonen & al. 2022; Toivanen & al. 2017; Hiedanpää, Suvantola & Naskali 2010.

12 Meadows 1999.

13 Soininen & al. 2022, 124.

14 Esim. Leventon, Abson & Lang 2021.

15 Dessein & al. 2015, 28–30.

16 Siivonen & al. 2022, 224–229.

17 Siivonen 2020, 17.

18 Ks. myös Siivonen & al. 2022, 204.

19 Siivonen & al. 2022; Kelleter & Starre 2022.

Lähdekirjallisuus

Adger, W. Neil, Jon Barnett, Katrina Brown, Nadine Marshall & Karen O´Brien 2013. Cultural dimensions of climate change impacts and adaptation. Nature Climate Change 3, 112-117. https://doi.org/10.1038/nclimate1666

Birkeland, Inger, Rob Burton, Constanza Parra & Katriina Siivonen (toim.) 2018. Cultural Sustainability and the Nature-Culture Interface. Livelihoods, Policies, and Methodologies. Routledge: London & New York.

Dessein, Joost, Katriina Soini, Graham Fairclough & Lummina Horlings (toim.) 2015. Culture in, for and as Sustainable Development. Conclusions from the COST Action IS1007 Investigating Cultural Sustainability. University of Jyväskylä, Jyväskylä. Luettavissa verkossa https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/50452/978-951-39-6177-0.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Halonen, Tarja, Kaisa Korhonen-Kurki, Jari Niemelä & Janna Pietikäinen 2022. Kestävyyden avaimet. Kestävyystieteen keinoin ihmisen ja luonnon yhteiseloon. Helsinki: Gaudeamus.

Hannerz, Ulf 1992. Cultural Complexity. Studies in the Social Organization of Meaning. New York: Columbia University Press.

Hiedanpää, Juha, Leila Suvantola & Arto Naskali (toim.): Hyödyllinen luonto. Ekosysteemipalvelut hyvinvointimme perustana. Tampere: Vastapaino.

Hiedanpää, Juha (toim.) 2021. Tiedeneuvo. Ihmistieteen näkökulmia luonnonvarapolitiikan muotoiluun. Tampere: Vastapaino.

Holm, Poul, Joni Adamson, Hsinya Huang, Lars Kirdan, Sally Kitch, Iain McCalman, James Ogude, Marisa Ronan, Dominic Scott, Kirill Ole Thompson, Charles Travis & Kirsten Wehner 2015. Humanities for the Environment – A Manifesto for Research and Action, Humanities 4:4, 977-992. Luettavissa verkossa https://www.mdpi.com/2076-0787/4/4/977

Kelleter, Frank & Alexander Starre 2022. Culture2: Entry. Teoksessa Culture2. Theorizing Theory for the Twenty-First Century, Vol.1. Toim. Frank Kelleter & Alexander Starre. Bielefeld: Transcript. 13-16.

Krausmann, Fridolin, Dominik Wiedenhofer, Christian Lauk, Willi Haas, Hiroki Tanikawa, Tomer Fishman, Alessio Miatto, Heinz Schandl & Helmut Haberl 2017. Global socioeconomic material stocks rise 23-fold over the 20th century and require half of annual resource use. PNAS 114 (8), 1880–1885. https://doi.org/10.1073/pnas.1613773114

Leventon, Julia, Dave J. Abson & Daniel J. Lang 2021. Leverage points for sustainability transformations: nine guiding questions for sustainability science and practice. Sustainability Science 16, 721-726. https://doi.org/10.1007/s11625-021-00961-8

Malik, Kenan 2016. Monikulttuurisuus. Suom. Tapani Kilpeläinen. Tampere: Niin & Näin.

Meadows, Donella 1999. Leverage Points. Places to Intervene in a System. Hartland: The Sustainability Institute. Luettavissa verkossa https://donellameadows.org/archives/leverage-points-places-to-intervene-in-a-system/

O’Riordan, Timothy & Andrew Jordan 1999. Institutions, climate change and cultural theory: towards a common analytical framework. Global Environmental Change 9:2, 81-93. https://doi.org/10.1016/S0959-3780(98)00030-2

Palsson, Gisli, Bronislaw Szerszynski, Sverker Sörlin, John Marks, Bernard Avril, Carole Crumley, Heide Hackmann, Poul Holm, John Ingram, Alan Kirman, Mercedes Pardo Buendía & Rifka Weehuizen 2013. Reconceptualizing the ’Anthropos’ in the Anthropocene: integrating the social sciences and humanities in global environmental change research. Environmental Science & Policy 28, 3–13. https://doi.org/10.1016/j.envsci.2012.11.004

Parra, Constanza, Inger Birkeland, Rob Burton & Katriina Siivonen 2018. Introduction to culture, sustainability and the environmental realm. Teoksessa Birkeland, Inger, Rob Burton, Constanza Parra & Katriina Siivonen (toim.): Cultural Sustainability and the Nature-Culture Interface. Livelihoods, Policies, and Methodologies. Toim. Inger Birkeland, Rob Burton, Constanza Parra & Katriina Siivonen. London & New York: Routledge. 1-15.

Pilgrim, Sarah & Jules Pretty 2010. Nature and Culture: An Introduction. Teoksessa Nature and Culture. Rebuilding Lost Connections. Toim. Sarah Pilgrim & Jules Pretty. London & Washington, DC: Earthscan.1-22.

Schaffartzik, Anke & Dominik Wiedenhofer 2018. Linking society and nature: material flows and the resource nexus. TeoksessaRoutledge Handbook of the Resource Nexus. Toim. Raimund Bleischwitz, Holger Hoff, Catalina Spataru, Ester van der Voet & Stacy D. VanDeveer. Oxon & New York: Routledge. 79–92. Luettavissa verkossa https://www.researchgate.net/publication/323319300_Linking_society_and_nature_material_flows_and_the_resource_nexus

Siivonen, Katriina 2020. Metsäsuhde kulttuurisesti kestävänä tulevaisuusperintönä. Vuosilusto 13 Metsät ja kulttuurinen kestävyys. Punkaharju: Lusto – Suomen metsämuseo & Metsähistorian Seura. 10–23. Luettavissa verkossa https://issuu.com/vuosilusto/docs/vuosilusto13/s/10549160

Siivonen, Katriina, Hannele Cantell, Outi Ihanainen-Rokio, Mikko Kurenlahti, Senja Laakso, Pauliina Latvala-Harvilahti, Janna Pietikäinen & Arto O. Salonen 2022. Kestävyysmurroksen keinot. Teoksessa Kestävyyden avaimet. Kestävyystieteen keinoin ihmisen ja luonnon yhteiseloon. Toim. Tarja Halonen, Kaisa Korhonen-Kurki, Jari Niemelä & Janna Pietikäinen. Helsinki: Gaudeamus. 199-236.

Toivanen, Tero, Karoliina Lummaa, Antti Majava, Paavo Järvensivu, Ville Lähde Tere Vadén & Jussi T. Eronen 2017. The many Anthropocenes. A transdisciplinary challenge for the Anthropocene research. The Anthropocene Review 4:3, 183-198. https://doi.org/10.1177/2053019617738099

Valkonen, Jarkko, Veera Kinnunen, Heikki Huilaja & Teemu Loikkanen 2022. Infrastructural Being. Rethinking dwelling in a naturecultural world. London: Palgrave Macmillan. https://doi.org/10.1007/978-3-031-15827-8

Williams, Raymond 1976. Keywords. A Vocabulary of Culture and Society. New York: Oxford University Press.