Voit tilata BIOS-uutiskirjeen täältä. Toimintaamme voi seurata myös Facebook-sivullamme, Twitterissä ja Mastodonissa. Youtube-kanavallamme on kerätty omia videoitamme ja muita esiintymisiämme. Kotisivuillemme olemme keränneet myös listan videoesiintymisistä ja podcasteista.

Yhdysvaltain varapresidentti Dick Cheney ja Exxon osakeyhtiön (suom. Esso) toimitusjohtaja Rex Tillerson tapaavat vuonna 2007. Lähde: Wikimedia Commons.

Maailmalta: ilmastonmuutoksen lukupaketti

Viime kuukausina ilmastonmuutosta, sen hillintää ja hillinnän epäonnistumisia koskien on tullut niin paljon uutisia ja tutkimuksia, että kokosimme uutiskirjeen tilaajille lukupaketin aiheesta. 

Ensin katsaus taaksepäin: Carbon Brief tarkastelee tässä artikkelissaan ilmastonmuutoksen etenemistä vuonna 2022. Tärkeänä muistutuksena koosteesta voi poimia esimerkiksi valtameriin sitoutuneen lämmön ennätysmäärän – vuoden aikana lisääntynyt lämpö vastasi suunnilleen koko ihmiskunnan vuosittaista primäärienergiatuotantoa. Tämän selittää tietysti se, että yli 90% ilmastonmuutoksen myötä planeetalle jäävästä lisälämmöstä sitoutuu valtameriin. Valtamerten lämpökehitys antaa myös selkeämmän kuvan ilmastonmuutoksesta, sillä siinä ei näy samanlaista hetkellistä vaihtelua kuin maanpäällisissä ja ilmakehämittauksissa. Kasvihuonekaasujen pitoisuuden kertymisen ilmakehään ja merten lämpenemisen yhteys on siis vieläkin selkeämpi – eipä sikäli että muutkaan käytät epäilylle sijaa jättäisivät, kuten Carbon Briefin katsaus hyvin osoittaa. Toinen tärkeä osio on erilaisten sään ääri-ilmiöiden kooste maailmalta: yhden “uutisvuoden” aikana on tapahtunut niin paljon, että kaikki ei tahdo pysyä mielessä. Ääri-ilmiöihin liittyen kannattaa tutustua myös tähän artikkeliin, jossa käydään läpi Egyptin ilmastokokouksessa sovittua menetysten ja vahinkojen (Loss and Damages) korvaamista ja siihen luvattuja varoja. 

Viime vuodelta vielä: iso joukko kiintoisia ilmasto- ja energia-aiheisia artikkeleita vuoden mittaan on kerätty tähän ketjuun. Esimerkiksi tämä lokakuinen yleissivistävä juttu kustannus–hyöty-analyysin kompastumisesta ilmastokysymykseen oli mennyt meiltä ohi.

Tammikuisessa Science-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa (Guardianin uutisointi, Helsingin Sanomien uutisointi) tarkasteltiin ExxonMobil-yhtiön tietoista valehtelua: yhtiön omissa tutkimuksissa 1970- ja 80-luvuilla esitettiin erittäin tarkkoja arvioita ilmastonmuutoksen etenemisestä ja yhteydestä fossiilisten polttoaineiden käyttöön, mutta tiedotus- ja lobbaustoiminnassa asia kiistettiin sitkeästi. (Lisätaustaa saa tästä yhtiön retoriikkaa käsittelevästä vuoden 2021 artikkelista.) Kuten artikkelissa todetaan:

“Löydöksemme osoittavat, ettei ExxonMobil pelkästään tiennyt ‘jotain’ globaalista lämpenemisestä vuosikymmeniä sitten – he tiesivät yhtä paljon kuin akateemiset ja valtiolliset tutkijat.”

Itse ilmiössä ei ole mitään uutta, mutta tuore tutkimus käy tarkkaan läpi viime vuosina paljastunutta yhtiön sisäistä materiaalia. Se on ensimmäinen kattava tällainen tieteellinen analyysi, ja vastaavanlaisella tutkimuksellisella tarkkuudella saataisiin esimerkiksi pontta moniin käynnissä oleviin ilmasto-oikeudenkäynteihin ympäri maailman. 

Guardian uutisoi tammikuussa uudesta Climate Inequality 2023 -raportista, jossa tarkastellaan ilmastopäästöjen ja ilmastonmuutoksen vaikutusten epätasaista jakautumista paitsi maiden välillä myös niiden sisällä. Raportti tukee lukuisten aiempien tutkimusten viestiä siitä, että päästöjen määrässä ihmisten väliset varallisuuden ja tulotason erot ovat merkittävämpiä kuin maiden väliset erot. On tosin muistettava, että monien tutkimusten ympärillä on käyty kiivasta kriittistä keskustelua – kysymys siitä, millä tavalla varallisuuden tai tulojen suoraa vaikutusta ilmastopäästöihin voidaan mitata, jakaa tutkijoita (pähkinänkuoressa: millä suhteella päästöt kasvavat tulojen/varallisuuden kasvaessa, eli kuinka “elastinen” tuo suhde on, ja millä tavoin esimerkiksi sijoitustoimintaa tarkastellaan). Kriittinen keskustelu kuitenkin koskee tarkkoja vertailulukuja – itse pääasiaa tuskin kukaan kyseenalaistaa. Toisaalta kuten Ville Lähde alla mainitussa artikkelissa toteaa, eriarvoisuutta ja ylikulutusta korostavan näkökulman ei tule sivuuttaa koko yhteiskunnnan “aineenvaihdunnan” tarkastelua.

Climate Inequality 2023 -raportissa korostetaan myös, että onnistunut kamppailu köyhyyttä vastaan on mahdollista ilman, että se vaarantaa ilmastonmuutoksen hillinnän. Raportti peräänkuuluttaa tasaisemman tulonjaon merkitystä, esimerkiksi progressiivisen verotuksen kaltaisia keinoja myös kehittyvissä maissa, olennaisena osana ekologista siirtymää. Esimerkiksi pelkkä tuki kehittyville maille energiasiirtymässä tai erilaiset ilmastorahastot eivät riitä. Tätä keskustelua tukevat myös tuoreet tutkimukset keskeisten yhteiskunnallisten muutosten roolista ilmastonmuutoksen hillinnässä: teknologinen muutos itsessään ei riitä.

BIOS

Johdatusta monikriisiin ja sosio-ekologiseen aineenvaihduntaan

BIOS-blogissa julkaistiin alkuvuodesta kaksi Ville Lähteen esseetä, joissa tarkastellaan työssämme tärkeitä käsitteitä. Tammikuussa julkaistu “Mitä on monikriisi?” sukeltaa etenkin taloushistorioitsija Adam Toozen popularisoiman termin “monikriisi” (polycrisis) moninaisiin merkityksiin. Kuten aina, tällaiset suositut kattotermit tahtovat saada kirjavaa käyttöä, jolloin kamppailu mielekkäistä merkityksistä on tärkeää.

“Systeemisten kriisien laajentuminen, linkittyminen ja vahvistuminen luo laadullisesti uudenlaisia ja yllättäviä tilanteita – koronakriisin kaltaisen pandemian tulo ei sinänsä ollut yllättävää. Mutta kenelläkään ei varmasti ollut ennakointisuunnitelmia sen kytkeytymisestä kansainvälisen logistiikan ongelmiin ja tämän herättämään uuteen “alueellistumiseen”, jota taas ruokki etnonationalismin nousu moniaalla. Ja kun tähän nivoutui päällä olevan energiasiirtymän kiireellisyys ja Venäjän käynnistämän sodan aiheuttama energiakriisi, voidaan puhua hyppäyksellisestä siirtymästä uudenlaiseen maailmantilanteeseen.”

Helmikuun alussa julkaistussa esseessä “Yhteiskunnallinen aineenvaihdunta – mitä se on?” Lähde johdattaa sen äärelle, miksi aineenvaihdunnan käsitteestä on tullut BIOS-tutkijoille niin tärkeä työkalu. Biologisella metaforalla on rajansa, mutta se myös muistuttaa olennaisesti siitä, miten niin eliöiden kuin yhteiskuntien aineenvaihdunta on nivoutunut monin tavoin elinympäristöön. Kestävyysmurros ei siten ole vain tuotannon vihertämistä tai resurssien parempaa kiertoa, vaan se edellyttää yhteiskuntien muutosta toisensorttisiksi olennoksi. Aineenvaihdunnan tarkastelu auttaa myös pääsemään irti yksiulotteisesta ajattelusta:

”Tässä on kuitenkin erittäin vakava ongelma, joka yhä uudestaan rampauttaa kykyämme ajatella yhteiskuntien ekologista murrosta viisaasti. Kun ajattelu lähtee tuolta enemmän–vähemmän-akselilta, se myös helposti jää kiinni siihen, ja tällöin ajatellaan olemassa olevan yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan ehdoilla. Toisin sanoen: kun inhimillistä hyvinvointia on tuotettu tietynlaisessa infrastruktuurissa, tietynlaisten elämäntottumusten piirissä, tietynlaisella energia- ja materiaalitaloudella, myös vähentämisen helposti oletetaan tapahtuvan sen piirissä. Energia- ja materiaalipanosten ja saadun hyvinvoinnin “tuotoksen” nykyinen suhde ajatellaan väistämättömäksi. Niinpä luonnonvarojen kulutuksen vähentämisen oletetaan väistämättä korreloivan vastaavasti vähenevän hyvinvoinnin kanssa. Tähän ajatteluun lipsahdetaan yhä uudelleen, tahallaan tai tahattomasti.” 

WISE-projektin politiikkasuositus: Luova sopeutuminen monikriisiin

Mainittu monikriisin käsite on vahvasti mukana WISE-hankkeen uudessa politiikkasuosituksessa, joka julkaistiin tammikuussa. Taustalla on marraskuinen tutkijoiden ja koronakriisin avainhenkilöiden tapaaminen, josta kerrottiin WISE-blogissa joulukuussa. Kukin suositus laajentaa näkökulmaa pandemiahallinnasta sellaisten kroonistuneiden kriisien hallintaan, jotka kehkeytyvät huomaamatta ja ruokkivat toisiaan. Vaikka jokainen kriisi on omanlaisensa, on akuuteilla ja hiipivillä kriiseillä yhteisiä piirteitä. Yhteiskunnallista päätöksentekoa määrittää seuraavien vuosikymmenien ajan monikriisi, jossa erilaiset kriisit kietoutuvat toisiinsa ja aiheuttavat yhdessä suurempia ongelmia kuin erikseen. 

BIOS-tutkijoiden julkaisuja

Tero Toivanen kirjoitti Suomea koskevan luvun Vasemmistofoorumi ry:n julkaisemaan Hilary A. Mooren teokseen Palava maailma, muuttuva Eurooppa (teos on ladattavissa ilmaiseksi oheisesta linkistä). Toivaselta ilmestyi myös Akava Worksin kirjoitussarjassa BIOS-ajattelua erinomaisesti paketoiva ja päivittävä essee ekologisesta jälleenrakennuksesta ja työn tulevaisuudesta. Kirjoitukseen tiivistyy oivallisesti BIOS-tutkimusyksikön peräänkuuluttaman ekologisen jälleenrakennuksen idea.

”Fossiilitaloudessa voitiin periaatteessa synnyttää mitä tahansa työtä, tuotantoa ja teollisuutta välittämättä suuremmin niiden sisällöstä tai ympäristövaikutuksista. Työllisyyskehityksen tukena oli luottamus siihen, että yhteiskunnan energian ja materiaalin kulutus voivat jatkaa kasvuaan. Jälleenrakennuksen aikakaudella työllisyys- ja osaamistarpeita ei voi suunnitella näiden oletusten varaan. Mikä tahansa tuotanto ei enää käy. Jälleenrakennuksen aika kattaakin yhdestä enintään kolmeen teollisuuden investointisykliä. Tämä tarkoittaa, että ympäristön kannalta haitallisiin teollisiin investointeihin ei ole enää lainkaan varaa. Vain sellainen tuotanto ja työllisyys, joka on ekologisesti kestävää ja osallistuu yhteiskunnan nopeaan jälleenrakennukseen, on mahdollista ja toivottavaa. Asioita on siis tehtävä fiksummin. Paljon fiksummin.”

Jussi T. Eronen ja WISE-projektista tuttu kollega Roope Kaaronen sekä Mikael A. Manninen kirjoittivat The Anthropocene Review -lehteen artikkelin “Rules of thumb, from Holocene to Anthropocene”. Siinä tarkastellaan erilaisten arjen heuristiikkojen, “peukalosääntöjen”, roolia kulttuurien historiassa.

Ville Lähteen essee “Yksinäiset maailmanajassa” ilmestyi Tytti Rantasen toimittamassa esseekokoelmassa Mahdollisia mahdottomuuksia, joka käsittelee Maija Blåfieldin elokuvia. Kirja julkaistiin Helsingin Taidehallin Blåfield-näyttelyn yhteydessä (nähtävissä 5.3. asti) – mitä lämpimin suositus!

BIOS lavoilla ja mediassa

Tieteiden yötä vietettiin Helsingissä 12.1. BIOS-tutkijat Paavo Järvensivu ja Karoliina Lummaa olivat mukana tapahtuman keskusteluissa. Karoliina osallistui keskusteluun “Ympäristön kaksi kulttuuria”, Paavo keskusteluun “Uusia alkuja”. 

Ville Lähde oli Kansan Uutisissa Emilia Männynvälin haastateltavana. Keskustelu rönsyili energiasiirtymästä resursseihin ja globaaliin eriarvoisuuteen, ympäristöongelmien moninaisuudesta ja ihmiskäsityksiin. Opettaja-lehden Educa-teemanumerossa 1/2023 Ville puhui kansalaisuuden tärkeydestä:

“Aktiivinen kansalaisuus on enemmän kuin vain äänestämistä ja kuluttamista. Tieto voi muuttua toiminnaksi, kun lapset ja nuoret oppivat näkemään itsensä oman elämänsä muokkaajina ja ymmärtävät, että yksilön vaikutusvalta kasvaa toimimalla yhdessä toisten kanssa.
– Tässä koulu voi olla kokoaan isompi vaikuttaja.”

Emma Hakala puhui My Energy -podcastissa turvallisuudesta, ilmastonmuutoksesta ja geopolitiikasta. Jussi Ahokas vieraili SIjoituskästi-podcastissa puhuen keskuspankkien roolista. Ahokas myös tarttui Kansan Uutisten jutussa presidentti Sauli Niinistön keskuspankki-kannanottoon ja jatkoi aiheesta perusteellisesti uutiskirjeessään.

Lopuksi

Lukuvinkkeinä suosittelemme tällä kertaa niin & näin -lehden Tuukka Tomperin pitkää verkkokirjoitusta salaliittoteorioista, Ylen perusteellista juttua “Luontokato metsissämme”, Teppo Eskelisen ja Pia Lundbomin Politiikasta-artikkelia kansalaisyhteiskunnan ihanteista ja uhkakuvista, Guardianin artikkelia litiumin tarpeesta Yhdysvalloissa erilaisilla liikennejärjestelmän tulevaisuuksilla, kestävän roomalaisen betonin arvoituksen ratkaisua sekä “Sustainability by numbers” -uutiskirjeen erinomaista juttua, joka murtaa simppeleitä myyttejä väestönkasvun ja ilmastopäästöjen suhteesta. Ja lopuksi kiitos Tilastokeskuksen Heidi Pirhoselle ja Tuomas Kaariaholle, jotka jatkoivat erinomaista materiaalivirtoja käsittelevää kirjoitussarjaansa.

Soluviljelmä. Lähde: Wikimedia Commons.

Lähdetään liikkeelle aineenvaihdunnan metaforasta. Jokaisella eliöllä on omaleimainen aineenvaihduntansa, joka juontuu niin lajityypillisistä ominaisuuksista kuin kasvamisesta tietynlaiseen ympäristöön. Olennot syövät erilaisia asioita, tuottavat erisorttisia jätteitä ja muovaavat ympäristöään moninaisin tavoin päästäkseen käsiksi tarvitsemiinsa energia- ja ainevirtoihin. Aineenvaihdunta ei siten ole vain olion “kehon” sisäistä tapahtumista vaan asettumista suhteisiin ympäristönsä kanssa. Suomalaiselle sana onkin onneksi ilmaisuvoimainen, kuten saksassakin (Stoffwechsel): se korostaa nimenomaan aineksen vaihtumista ympäristön kanssa (kun taas englannin metabolism mieltyy helpommin yhden olennon kehon sisäiseksi näkökulmaksi). 

Tässä perusasiassa ihminen ei eroa muista elävistä olennoista, vaan ero syntyy niistä leimallisista tavoista, joilla olemme sosio-ekologisen aineenvaihduntaamme rakentaneet. Kulttuurinen kyky voimalliseen yhteistoimintaan ja teknologiset mahdollisuudet ottaa käyttöön yhä uusia energian ja aineen virtoja ovat mahdollistaneet tunkeutumisen ekologisten ja materiaalisten rajojen tuolle puolen. Tämän omaleimaisen kollektiivisuuden vuoksi voidaan ajatella ihmisen yhteiskuntia ikään kuin elävinä olentoina – niillä on omia leimallisia aineenvaihdunnan muotojaan. Koska aineenvaihdunta nivoutuu olennon suhteisiin ympäröivään maailmaan, pidän itse ilmaisusta sosio-ekologinen aineenvaihdunta. Mutta kyllä vastaava ymmärrys voi vallan hyvin välittyä, vaikka puhuttaisiin yhteiskunnallisesta tai sosioekonomisesta aineenvaihdunnasta – tutkimuksessa on tällainen terminolginen kirjo.

Kaikille yhteiskunnille keskeisin tekijä nykymaailmassa on fossiilisten polttoaineiden rooli aineenvaihdunnassa. Se on mahdollistanut paitsi jatkuvan talouskasvun ja niukkuuden rajojen tunkemisen yhä etäämmälle myös “etäisyyksien häviämisen”, josta näkyvin seuraus on kansainvälisen kaupankäynnin kiihtyvä kasvu. Globaalin kaupan myötä myös yhteiskuntien aineenvaihdunnat ovat lähentyneet yhä enemmän – on syntynyt monenlaisia “universaaleja resursseja”, joista kaikki yhteiskunnat ovat riippuvaisia (esimerkiksi strategisesti tärkeät kaivannaiset), ja ruokavaliot ympäri maailman alkavat olla yhä samankaltaisempia. Huolimatta siis yhteiskuntien aineenvaihdunnan omaleimaisista piirteistä – Suomi on metsäinen maa Itämeren rannalla – fossiilisen ajan yhteiskuntien aineenvaihdunta on yhdenmuotoistunut.

Fossiilisen aikakauden sosio-ekologista aineenvaihduntaa on leimannut runsaan halvan ja edullisen energian lisäksi nojaaminen ekologisten “nielujen” näennäiseen loppumattomuuteen: kasvihuonekaasuja on voitu pumpata ilmakehään, muovijätettä meriin ja lannoitevalumia vesistöihin. On eletty siinä harhakuvitelmassa, että fossiilisten polttoaineiden ja modernin teknologian voimalla on itsenäistytty luonnosta, vaikka itse asiassa asia on juuri päin vastoin. Kun yhteiskunnan aineenvaihdunnan vaatimat energia- ja materiavirrat kasvavat, siteet muuhun luontoon vain syvenevät ja muuttuvat traagisemmiksi. Seuraukset nähdään ja eletään nyt.

Siksi yhteiskuntien on tultava toisenlaisiksi olennoiksi. Mutta tähän vertaus pysähtyy, koska oikeasti yhteiskunnat eivät ole olentoja. Siksi täytyy pohtia pidemmälle, mitä tämän vertauksen antama oivallus voisi opettaa meille.

*

Ymmärrystä avittaa lähestyminen toisen kysymyksenasettelun kautta, joka koskee kuluttamisen muutoksia. Kun keskustellaan ekologisen kriisin vaatimista muutoksista elämäntapaan, jumiudutaan helposti vain määrälliseen tarkasteluun: enemmän–vähemmän-akselille. Koska luonnonvaroja kulutetaan liikaa ja niiden käytön ekologiset ja sosiaaliset seuraukset ovat liian karut, kulutusta on vähennettävä. 

Etenkin maailmassa, jossa lukuisat ihmiset elävät edelleen äärimmäisessä kurjuudessa, täytyy enemmän kuluttavien vähentää, jotta toisille annetaan tilaa hyvän ihmiselämän edellyttämälle aineelliselle kulutukselle. Ja sen rinnalla täytyisi antaa enemmän tilaa myös muille kuin ihmisille. Yleisellä tasolla näinhän se on, mutta ajattelun rajoittaminen tälle yleistysten tasolle luo vakavia ongelmia, joiden vuoksi muutos voi vaikuttaa yksinkertaisesti mahdottomalta.

Koska ekologisia ja materiaalisia rajoja on ylitetty niin rajusti ja koska on otettava huomioon edellä kuvattu globaali eriarvoisuus, muutoksen vaade voi tuntua nykyisissä vauraissa maissa aivan mahdottomalta. Eihän kulutusta voida leikata 70-80 prosentilla, kuten monissa laskelmissa vaaditaan! Kukaan ei ikinä suostuisi moiseen. Sen vuoksi helposti tyydytään haittojen hoitamiseen ja epätoivoiseen teknologiseen optimismiin, että keinot löydetään sitten joskus.

Tässä on kuitenkin erittäin vakava ongelma, joka yhä uudestaan rampauttaa kykyämme ajatella yhteiskuntien ekologista murrosta viisaasti. Kun ajattelu lähtee tuolta enemmän–vähemmän-akselilta, se myös helposti jää kiinni siihen, ja tällöin ajatellaan olemassa olevan yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan ehdoilla. 

Toisin sanoen: kun inhimillistä hyvinvointia on tuotettu tietynlaisessa infrastruktuurissa, tietynlaisten elämäntottumusten piirissä, tietynlaisella energia- ja materiaalitaloudella, myös vähentämisen helposti oletetaan tapahtuvan sen piirissä. Energia- ja materiaalipanosten ja saadun hyvinvoinnin “tuotoksen” nykyinen suhde ajatellaan väistämättömäksi. Niinpä luonnonvarojen kulutuksen vähentämisen oletetaan väistämättä korreloivan vastaavasti vähenevän hyvinvoinnin kanssa. Tähän ajatteluun lipsahdetaan yhä uudelleen, tahallaan tai tahattomasti. Väitän, että juuri tästä syystä degrowth-ajattelun on ollut hyvin vaikea murtautua valtavirtakeskusteluun ja sitä on toisaalta voitu kritisoida niin helposti niin ohuin argumentein – arkiset ajattelutaipumukset tukevat kritiikkiä.

*

Samankaltainen ongelma näkyy myös rajatummin: otetaan esimerkiksi suomalainen metsäkeskustelu. Koska elämme metsäisessä maassa, puulla on merkittävä rooli suomalaisessa sosio-ekologisessa aineenvaihdunnassa, ja varmasti on jatkossakin. Nykyisen aineenvaihdunnan piirissä puuresurssit ohjautuvat kuitenkin pääasiassa suhteellisen matalan taloudellisen arvon bulkkituotteisiin ja energiantuotantoon. Puun käyttö on laajamittaista ja intensiivistä, mutta saavutettu hyvinvointi ei materiaalivirtoihin nähden ole kummoista. Koska suhde on heikko, volyymin on pysyttävä korkealla, ja siksi hakkuiden vähentäminen on pelottavaa.

Mikäli ei päästä irti nykyisen aineenvaihdunnan jumituksesta, ei ole muuta keskustelua kuin “enemmän vai vähemmän hakkuita”? Silloin rintamalinjat ovat valmiit, kompromissien mahdollisuuksia ei ole, ja jäljellä on vain puhdas valtakamppailu. Metsäkiista on tällöin nollasummapeliä. Ainoa tie ulos tästä on muuttaa metsien roolia suomalaisessa aineenvaihdunnassa. Palataan tähän tuonnempana.

*

Ja jos olisi niin, että yhteiskunnan ekologinen murros olisi vain ja ainoastaan moista leikkaamista ja vähentämistä, peli olisi lähtökohtaisesti menetetty. Olisimme todellakin hukassa. Mutta näin se ei ole.

Ulospääsyä tästä määrällisen ajattelun jumituksesta on haettu kiinnittämällä huomiota “tarpeiden tyydytyksen järjestelmiin” (provisioning systems) – tämä on toinen tapa tarkastella samaa asiaa kuin aineenvaihdunnan käsitteellä. Merkittävässä vuoden 2018 artikkelissa “A Good Life For All Within Planetary Boundaries” asia ilmaistiin suunnilleen näin: nykyisen kaltaisilla tarpeiden tyydytyksen järjestelmillä eli tuotannon ja kulutuksen tavoilla sekä niihin liittyvällä infrastuktuurilla ei pystytä takaamaan säällistä elämää kaikille maailman ihmisille rikkomatta ekologisia ja materiaalisia rajoja. Siksi on aivan pakko muuttaa noita järjestelmiä – toisin sanoen hyvinvointia on tuotettava radikaalisti pienemmillä energia– ja materiaalipanoksilla. (Tutkijaryhmä on jatkanut työtään ja hienostanut analyysiään, ja työhön voi tutustua täällä.)

Mutta tämä ei ole vain tuotantotapojen vaan myös kulutus- ja elämäntapojen kysymys, mikä korostaa laadullisuutta määrällisyyden rinnalle ja joissain asioissa sen ohikin. Meillä kaikilla ihmisillä on välttämättömiä tarpeita: ruoka, asuminen, liikkuminen, terveys, vaatetus, koulutus, ihmissuhteet. Valtaosa elämämme taustalla olevista materia- ja energiavirroista kytkeytyy näihin asioihin. On selvä, että näiden tarpeiden tyydyttämisestä ei voi luopua. Mitä tarkoittaisi, että söisi tai asuisi 80% vähemmän kuin nyt? (Tämä kysymys kuvastaa hyvin edellä kuvatun määrällisen jumituksen ongelmaa.) 

Sen sijaan on täysin selvää, että samanveroista hyvinvointia ja tarpeiden tyydyttämistä voidaan tuottaa radikaalisti erilaisin tavoin, ja niiden ympäristöhaitat, tai energia- ja materiaalivaatimukset voivat olla monin verroin pienempiä tai suurempia. Monet esimerkit ovat tuttuja: vähemmän energiaa ja raaka-aineita liikkumista kohden (pois yksityisautokeskeisyydestä), vähemmän maa-alaa ja tuotantopanoksia ravintoa kohden (pois eläintuotantokeskeisestä ruokajärjestelmästä). Mutta tämän pitää ulottua kaikkialle elämään, jolloin se koskettaa monisyistä kulutuksen, tuotannon ja resurssien kierron järjestelmävyyhteä.

Tämän rinnalla tietysti joitain asioita täytyy myös tehdä vähemmän, etenkin vauraammissa maissa ja ennen kaikkea kaikkialla vauraampien väestönosien. “Luksuksen” tarkkarajainen erottelu perustarpeista on hankalaa ja ongelmallistakin (perustarpeiden tyydytykseen liittyy usein myös “korkeampia” sosiaalisia tai kulttuurisia ulottuvuuksia), mutta kun ekologiset ja materiaaliset rajat on ylitetty näin pahasti, kysymystä ylikulutuksesta ei voi ohittaa. On selvää, että esimerkiksi on ylimääräistä omistaa lukuisia samaa tarkoitusta varten olevia esineitä kuten valtavaa määrää vaatteita. Käyttöesineiden nopea kuluminen ja vanhentuminen, tietoisesti bisneksen vauhdittamiseksi, luo systemaattista ylijäämää. Matkustamisella pitäisi olla rajansa. Ja vaikka energiantuotanto muuttuisi vähäpäästöiseksi, hyvin korkea henkilökohtainen energiankulutus tarkoittaa silti, että ottaa suhteettoman suuren siivun yhteisestä rajallisesta energiabudjetista – tämä näkyy esimerkiksi henkilökohtaisessa asumisneliöiden määrässä. 

Silti on äärimmäisen tärkeää, että tämän määrällisen perspektiivin ei anneta jyrätä yli edellä kuvatun laadullisen perspektiivin. Sillä silloin menetetään näkymä siihen, miten yhteiskunnat voivat aidosti muuttua ekologisesti kestäviksi. Silloin ei hahmoteta, millä tavalla aineenvaihdunnan tulee mullistua.

*

Edellä puhuin järjestelmien “vyyhdistä”. On kriittisen tärkeää hahmottaa, että yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutos ei voi tapahtua vain puuttumalla sirpaleisesti kulutukseen, tuotantoon ja jätehuoltoon tai kierrätykseen siellä täällä. Sirpaleinen ja asteittainen (inkrementaalinen) muutos tarkoittaa, että aineenvaihdunnan perusrakenne pysyy ennallaan. Tehdään ja kulutetaan suunnilleen samoja asioita, mutta vain vähän vihreämmin tai puhtaammin. Tällaisella lähestymistavalla ei päästä kääntämään yhteiskuntien hyödyntämien energia- ja materiavirtojen määrää laskuun, etenkään huolehtien samalla, ettei hyvinvoinnin määrä romahda.

Sosio-ekologisen aineenvaihdunnan muutos ei siten ole vain irrallisten yksittäisten ympäristöongelmien hoitoa tai jonkin abstraktin “ekologisen jalanjäljen” pienentämistä. Yhteiskunnan toimintojen muutosta on ohjattava samanaikaisesti samaan suuntaan, niin, että ne muuttuvat verkostona, eivät erillisinä toimintatapoina. 

Edellä mainittu esimerkki Suomesta ja metsistä on tässä havainnollistava. Antti Majavan luotsaamassa BIOSin metsäpodcastissa luotiin visioita Suomesta, jossa metsien rooli sosio-ekologisessa aineenvaihdunnassa muuttuisi systemaattisesti. Vanhan bulkkituotannon ja energiantuotannon sijaan synnytettäisiin monenlaisen teollisen toiminnan verkostoja, joissa pienemmällä metsäresurssien volyymillä – eli alhaisemmilla hakkuumäärillä – saataisiin aikaan monipuolisempaa tuotantoa, enemmän taloudellista lisäarvoa, parempaa resilienssiä. Eli materiaalisen kulutuksen ja siihen liittyvien ympäristöhaittojen (biodiversiteetin heikentyminen, ilmastopäästöt) vähentäminen ei korreloisi vähentyvänä hyvinvointina. Siirtymä kuitenkin vaatii yhteistyötä, koordinointia, vanhan purkua ja uuden työn luomista. Juuri tällaisesta muutoksesta ekologisessa jälleenrakennuksessa puhutaan.

Tällaisessa Suomessa olisi mahdollisuus päästä luontevasti pois perinteisten metsäkiistojen jumista, jossa sisäänrakennettu tarve hakata niin paljon kuin mahdollista on väistämättä törmäyskurssilla kaikkien ympäristönäkökohtien kanssa. Totta kai muutosta täytyy tapahtua muissakin maailman yhteiskunnissa: jos bulkkituotteiden kysyntä pysyy ennallaan, joku niitä tekee. Tältä pohjalta ja korostaen suomalaisen tuotannon hyvää “ekologista kädenjälkeä” on puolustettu vanhaa metsäteollisuuden linjaa – tosin täkäläisen biodiversiteetin ja hiilinielujen tila kyseenalaistaa argumentin pätevyyttä. Tärkeämpi kysymys kuitenkin on: vedotaanko ekologiseen kädenjälkeen nykytilan pysyttämisen puolesta vai pyritäänkö hakemaan vielä suurempaa vaikutusta aineenvaihdunnan muutoksella? Muutoksia hidasteleva linja nojaa oletukseen, että mitään isompaa yhteiskunnallista muutosta ei ole edessä ja materiaalisen kulutuksen määrä kasvaa – mutta silloin ollaan jo menetetty peli eikä kädenjäljellä paljon juhlita. Muutos kuitenkaan ei varmasti tapahdu yhtä jalkaa ympäri maailman. Joidenkin maiden täytyy olla pioneereja osoittamassa, miten metsät voivat olla osa kestävämpää ja moninaisempaa aineenvaihduntaa, ja ensimmäiset tähän suuntaan liikkuvat ovat myös edellä muita. Tässä Suomella on suuret mahdollisuudet.

*

Toinen ajankohtainen esimerkki tulee mieleen: kaivostoiminta ja energiasiirtymä. On täysin kiistämätöntä, että tiettyjä mineraaleja tarvitaan enemmän energiajärjestelmän ja liikennejärjestelmän muutoksessa. Uusi sähköistymisen vallankumous on maailmanhistoriallinen muutos, ja se valitettavasti joudutaan tekemään fossiilitalouden luomasta peritystä tilanteesta käsin. Kun vanhaa tuotantoa ja liikennettä ajetaan alas, uutta on rakennettava tilalle, ajettava ylös. Tämäkin on ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä.

Mutta tässäkin on vaarana vanhan aineenvaihdunnan kummittelu. Se, kuinka paljon näitä tiettyjä mineraaleja tarvitaan, on kiinni myös yhteiskunnan aineenvaihdunnasta. Jos esimerkiksi pidetään kiinni nykyisestä yksityisautovaltaisesta rakenteesta, tarve on todella huima. Samaten jos ajatellaan, että uudessa aineenvaihdunnassa on seurattava yksi yhteen fossiilisen energiajärjestelmän takaamaa häiriöttömyyttä ja toimitusvarmuutta, vailla vaihtelua, tarvitaan huomattavasti enemmän energian välivarastointia. 

Tällaiset oletukset ovat vaarassa viedä uskottavuutta “vihreältä siirtymältä” – jos se ymmärretään vain entisen aineenvaihdunnan jatkona mutta puhtaammalla energialla, on melkein väistämätöntä, että kaivoskysymyksissä jumiudutaan metsäkiistojen kaltaiseen tilanteeseen. Yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutos mahdollistaisi sen, että uuden kaivannaisteollisuuden tarve voitaisiin minimoida. Samalla tietysti olisi ymmärrettävä, että kaikkea uutta kaivostoimintaa ei voi vastustaa. Mutta mielekäs kompromissi syntyy vasta tällaisessa aineenvaihdunnan muutoksen kontekstissa.

Esimerkkejä riittää: mikäli pidetään kiinni siitä, että uuden rakentaminen menee aina ohi rakennusten pitkä käyttöiän, korvattavuuden ja käyttötapojen muokkautuvuuden, tarvitaan edelleen hyvin paljon myös niitä rakennusmateriaaleja, jotka kuormittavat vähemmän, eli kokonaiskuormitus pysyy korkealla – ja jätevirtojen tuottama haaste pysyy edelleen huimana.

*

Peritty tilanteemme on viheliäinen, sillä muutoksille on rajattu aika. Ilmastonmuutoksella ja monilla muilla ympäristöongelmilla on kriittiset rajansa, joiden jälkeen keikahdetaan radikaalisti vaikeampaan tilanteeseen. Siksi sosio-ekologisen aineenvaihdunnan muutosta ei voida tehdä vain hitaasti ja rauhallisesti pohdiskellen, useiden sukupolvien ajan. Ensimmäiset askeleet ovat tärkeimpiä, koska on päästävä irti perityn tilanteen rakenteista ja luotava uusien perustaa. Näiden alkuaskelten täytyy tapahtua tämän vuosikymmenen aikana – tai olisi pitänyt tapahtua kauan sitten, mutta viivyttelyn vuoksi urakka on sitäkin vaikeampi ja kiireellisempi. Joitain asioita myös menetetään muutosten “hitausvoiman” vuoksi väistämättä: ongelmat ovat edenneet niin pitkälle, että muutos ei ole kivuton.

Tämän viheliäisyyden vuoksi muutos vaatii aivan uudenlaista yhteiskunnallista suunnitelmallisuutta ja koordinaatiota, kuten syksyn BIOS-festivaalin yhteydessä julkaistussa ideapaperissa totesimme. Se edellyttää myös kykyä kompromisseihin – mutta ei millaisiin tahansa. Ympäristökeskustelussa “kompromissi” tarkoittaa edelleen puntarointia vallitsevan aineenvaihdunnan ja ympäristöongelmien korjailun välillä. Mielekkäitä kompromisseja haetaan kuljettaessa uudenlaista aineenvaihduntaa, jossa hyvinvointi voidaan turvata mutta ei ekologisen kestävyyden kustannuksella. Kiistoja ja kamppailuja ei ihmisten maailmassa voi välttää, mutta intressi siirtyä kohti uutta aineenvaihduntaa on mahdollisimman monilla.

Ville Lähde

Kuvakaappaus Google Books Ngram-hausta ”polycrisis”

Alkujaan termin polycrisis lanseerasivat käsitteellisesti vuosituhannen vaihteen alla ranskalaiset tutkijat Edgar Morin ja Anne Brigitte Kern teoksessaan Homeland Earth (1999), ja sitä kehitteli vuonna 2013 eteenpäin eteläafrikkalainen tutkija Mark Swilling. Laajempaan tietoisuuteen sen nosti Jean-Claude Juncker vuoden 2016 puheessaan, ja seuraavina vuosina se omaksuttiin monissa EU:n kehitystä käsittelevissä tutkimuksissa viittaamaan löyhästi erilaisiin kriisien sikermiin. 

Koronapandemian aikana termiä on tuonut julkiseen keskusteluun voimakkaasti etenkin Adam Tooze, joka otti sen käyttöön teoksessaan Shutdown (2021) ja on sittemmin käsitellyt sitä uutiskirjeessään ja Financial Timesin kolumnistina. Termi päätyi myös näkyvään asemaan Egyptin COP-kokouksessa. Financial Timesissa vuotta 2022 kuvattiin tämän termin valossa.

Eri kirjoittajat käyttävät kuitenkin sanaa hyvin erilaisin tavoin. Kirjon yhdessä päässä ovat tarkkaan kohdennetut analyysit spesifien tapahtumaketjujen solmukohdista, vaikkapa Euroopan talouskriisin ja “pakolaisaallon” tai koronapandemian ja Venäjän käynnistämän sodan ajoilta. Toisessa päässä maailmaa syleilevät globaalit yleistykset – maailmantila monikriisinä. Käytännössä siis käytössä on monia monikriisin käsitteitä, joissa ei terminologisesta samuudesta huolimatta välttämättä ole juuri yhteistä.

Tällaiset tilanteet tahtovat toistua: terminologinen uutukainen leviää yllättävän nopeasti käyttöön, ja “kaikki” tuntuvat käyttävän sitä, mutta sanalle annetut merkitykset ovat hyvin kirjavia. Termin merkitys ei ole vakiintunut – ja kuten alla kuvaan, se tuskin vakiintuukaan koskaan. Mutta silti suuri joukko ihmisiä kokee, että termi tuntuu tavoittavan jotain tärkeää ajastamme ja maailmasta. Tällaisiin “käsitteellisen kumpuamisen” hetkiin kannattaa kiinnittää huomiota, koska silloin käydään kamppailua siitä, miten maailman tilannetta tulisi ja kannattaisi hahmottaa.

Alustavia määritelmiä

Uuden käsitteen arvoiselta ei tuntuisi tilanne, jossa monenlaisia toisistaan erillisiä kriisejä, onnettomuuksia tai muita ongelmia vain sattuu tapahtumaan samanaikaisesti. Tuskin koskaan maailmassa on ollut tilannetta, jossa näin ei olisi, ja esimerkiksi erilaisten luonnonkatastrofien Damokleen miekka roikkuu aina yllä.  

Monissa määritelmän yrityksissä onkin korostettu monikriisin keskeiseksi piirteeksi sitä, että useat yhtaikaiset systeemiset kriisit kohtaavat toisensa. “Systeeminen” tarkoittaa tässä sitä, että kriisit koskettavat laajempien sosio-ekologisten, taloudellisten tms. järjestelmien toimintaa: siten monikriisissä voivat kohdata ruokajärjestelmien, energiajärjestelmien, terveydenhuollon, globaalin kaupan ja kansainvälisten suhteiden laajat ongelmat, kuten on käynyt viime vuosina. 

Toinen olennainen piirre nähdäkseni on, että systeemisten kriisien kohdatessa totunnaiset sektorien ja elämäalueiden rajat sumentuvat. Vakaampina aikoina toimineet (tai ainakin toimivilta vaikuttaneet) rajaukset ja “eristykset” esimerkiksi eri politiikan toiminta-alueiden välillä käyvät yhä kyseenalaisemmiksi.

Kolmas toistuva piirre monikriisin alustavissa määritelmissä on keskinäisvaikutusten ja -vahvistumisen mahdollisuus. Pelkkä ongelmien rinnakkaisuus ja samanaikaisuus ei ole olennaista vaan niiden kytkeytyminen yhteen ja kyky vahvistaa toisiaan. Meidän ajallemme ominaista on erilaisten sosio-ekologisten järjestelmien lisääntyvä monimutkaisuus ja globaali verkottuneisuus sekä resilienssiä luovien “puskurien” heikentyminen, jolloin haavoittuvuudesta tulee systeeminen piirre jo lähtöjään – ja tämä lisää vahvistavan kytkeytymisen ja “dominovaikutusten” (cascade) mahdollisuutta. Olen käsitellyt aiemmassa kirjoituksessani sitä, miten resilienssi on heikentynyt systemaattisesti globaalissa ruokajärjestelmien verkostossa, ja siihen liittyvät riskit realisoituvat parhaimmillaan monikriisissämme.

Systeemisten kriisien laajentuminen, linkittyminen ja vahvistuminen luo laadullisesti uudenlaisia ja yllättäviä tilanteita – koronakriisin kaltaisen pandemian tulo ei sinänsä ollut yllättävää. Mutta kenelläkään ei varmasti ollut ennakointisuunnitelmia sen kytkeytymisestä kansainvälisen logistiikan ongelmiin ja tämän herättämään uuteen “alueellistumiseen”, jota taas ruokki etnonationalismin nousu moniaalla. Ja kun tähän nivoutui päällä olevan energiasiirtymän kiireellisyys ja Venäjän käynnistämän sodan aiheuttama energiakriisi, voidaan puhua hyppäyksellisestä siirtymästä uudenlaiseen maailmantilanteeseen.

Käsitteellisten kamppailujen väistämättömyys

Vastaavassa tilanteessa tosiaankin on oltu monta kertaa: terminologinen uutuus lanseerataan, se otetaan käyttöön vauhdilla ja laajalti, ja sen merkitysten kirjo kasvaa räjähdysmäisesti. BIOS-tutkijat käsittelivät aikanaan artikkelissaan termin “antroposeeni” (anthropocene) vastaavaa suosittuutta ja merkityskirjoa. “Kestävän kehityksen” merkitysten kirjavuus ja ristiriitaisuuskin on klassinen esimerkki, ja viime vuosien ympäristötutkimuksessa “resilienssi” on sekin saanut hyvin erilaisia määritelmiä.

Merkityskirjo johtaa melkein väistämättä siihen, että eri tahot voivat puhua radikaalistikin eri asioista käyttäen samaa terminologiaa, mikä on tavan ihmiselle helposti hämmentävää. Yksi refleksireaktio tähän on peräänkuuluttaa yhtä sanakirjamääritelmää, sanan “oikeaa” merkitystä – oletuksena on, että kunhan kaikki omaksuvat sen, tolkullinen keskustelu on mahdollista. Tämä on luonteva mutta myös toivottoman epärealistinen reaktio, sillä sanat elävät ylipäätään, ja erityisesti tällaiset polttavan ajankohtaiset ja lukuisille eri aloille nopeasti leviävät.

Nähdäkseni tällaisissa tilanteissa merkitysten moneus, käsitteellinen hajaannus, on väistämätöntä. Koska ei ole mitään yhteistä jaettua keskustelua eikä lähtökohtaista pyrintöä yhteisymmärrykseen, millään yksittäisellä määritelmällä ei ole mahdollisuutta muuttua hallitsevaksi. Käsitteellinen vakiintuminen on toki mahdollista esimerkiksi rajatuissa tieteellisissä yhteisöissä, joissa termi otetaan osaksi yhteistä työkalupakkia. Tällöin eri tieteellisten yhteisöjen käsitteet voivat jopa menettää sukulaisyhteytensä, vaikka sama termi pysyisi käytössä. Esimerkiksi “resilienssi” sosiaalityössä ja ekologiassa ovat jo niin kaukana toisistaan, että analogisuutta ei juuri enää ole (tai siitä kiinni pitäminen voi jopa ruokkia harhakäsityksiä). Silti, omalla alueellaan, eri käsitteellistykset voivat vakiintua vahvastikin.

Mutta laajemmassa kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa käsitteellinen kamppailu on väistämätöntä, ja se on nähdäkseni myös tärkeää yhteiskuntien itseymmärryksen kannalta. Kun väännetään kättä “vapaudesta”, “terrorismista”, “kestävästä kehityksestä” tai “monikriisistä”, ei olla tekemisissä vain sanakirjamääritelmien vaan sen kanssa, millaiset ymmärrystavat nousevat hallitseviksi – ja tällä voi olla hyvin konkreettisia seurauksia. Esimerkiksi: jos kestävä kehitys hahmotetaan tasapainotteluksi eri ulottuvuuksien (ekologinen, sosiaalinen, taloudellinen, ehkä kulttuurinenkin) välillä, se tukee erilaista politiikkaa kuin “hääkakkumalli”, jossa ekologinen kestävyys luo materiaalisen perustan kaikelle muulle kestävyydelle. Kuten olemme BIOSissa useaan otteeseen todenneet, “kestävyyden ulottuvuuksien” käsitteellistys on muotoutunut myös keinoksi vastustaa ympäristötoimia, kiistää ekologisten reunaehtojen perimmäisyyttä.

Käsitteet ovat työkaluja, joiden avulla maailmaa tavoitellaan, ymmärretään ja pyritään muokkaamaan. (Kiinnostuneille: tämän tekstin näkökulma sanoihin ja käsitteisiin pohjaa väitöskirjassani luomalle ja kirjassa Paljon liikkuvia osia edelleen kehittelemälleni välineistölle.) Siksi myös “monikriisin” merkityksistä väiteltäessä ja kiisteltäessä käydään keskustelua siitä, millaiseksi maailma on muuttumassa ja mitä se tarkoittaa. Tällaisessa tilanteessa yritys paukuttaa yhtä “oikeaa määritelmää” ohittaa tämän välineluonteen ja sanojen väistämättömän elävyyden käytössä. Yhden määritelmän sijaan tarvitaan jatkuvaa määrittelykamppailua – toistuvia yrityksiä ohjata keskustelua ja ymmärrystä hedelmälliseen suuntaan. Sillä ankein lopputulos on käsitteellinen liudentuminen, jolloin termistä tulee merkityksistä tyhjä rituaalisana, jota heittelemällä luodaan vaikutelmaa syvällisestä ymmärryksestä sanomatta kuitenkaan oikein mitään.

Erillisyyden, kausaalisuuden ja ajallisuuden illuusiot

Edellä käsiteltyjen alustavien määritelmien valossa vaikuttaa selvältä, että jotain monikriisin kaltaista käsitteellistä työkalua tarvitaan. Mitä olennaisia asioita sen avulla voitaisiin tavoittaa ja ymmärtää? Toisin sanoen, millä tavalla monikriisiä kannattaisi ajatella? Tartun seuraavassa kolmeen ulottuvuuteen.

Erillisyys: Tutkimuksellisesti on ollut jo iät ajat selvää, että maailman tarkastelu toisistaan täysin erillisten sektorien tai ongelma-alueiden valossa on problemaattista ja ymmärrystä vääristävää. Käsillämme ei ole joukkoa siististi erotettuja asiakysymyksiä tai ongelmia, joita voidaan ratkaista yksitellen. Toisin sanoen ei ole esimerkiksi “ympäristökysymystä”, jonka ratkaisussa ei tarvitse puuttua esimerkiksi taloudenhoidon tapoihin tai kulttuurisiin asenteisiin. Mitä kiireisemmiksi ja kipeämmiksi ympäristö- ja luonnonvaraongelmat ovat käyneet, sitä selvemmäksi tällaisen sektorisen erottelun illusorisuus on käynyt. 

Erillisyyden illuusiota oli mahdollista ylläpitää ja nähdä uskottavana niin kauan kuin modernin edistyksen ja kasvun kiihtymisvaihe oli päällä, kun sen aiheuttamat systeemiset ongelmat pysyivät piilossa. Mutta kun “luonnon ääni” vahvistuu, modernia hallinnan harhaa on yhä vaikeampi ylläpitää.

Silti asiaa ei ole sisäistetty kunnolla käytäntöjen tasolla. Ympäristöpolitiikka on pysynyt ympäristöpolitiikkana, ja ekologisen siirtymän pyrinnöissä kummittelee ajatus entisenkaltaisen yhteiskunnan säilyttämisestä pääpiirteissään. Ekologisten reunaehtojen perimmäisyys tunnustetaan rituaalikielisesti, kun taas talouskasvun ensisijaisuus manifestoituu mitä konkreettisimmin kaikessa yhteiskunnan toiminnassa. Kun sosio-ekologisten järjestelmien nivoutuminen räjähtää kasvoille monikriisissä, syntyy mahdollisuus maailmankuvalliselle siirtymälle pois moderneista illuusioista.

Kausaalisuus: Monikriisissä lukuisten tekijöiden nivoutuminen yhteen ja mahdollisuus keskinäiseen vahvistamiseen tulee kouriintuntuvaksi. Tämä antaa tilaisuuden kyseenalaistaa edelleen vallitsevia yksiulotteisia tapoja hahmottaa syyn ja seurauksen luonnetta, kausaalisuutta. Populaari keskustelu ympäristöturvallisuudesta on tästä hyvä esimerkki. Vaikka tutkimusta ympäristö- ja luonnonvaraongelmien kompleksisista kytköksistä konflikteihin ja monenlaisiin muihin turvallisuuskysymyksiin on tehty vaikka kuinka, yksinkertaistava kysymyksenasettelu toistuu: Johtuiko tämä sota ilmastonmuutoksesta? Johtuiko tämä muuttoliikkeen aalto ympäristöongelmista? 

Kysymyksessä ei ole lähtökohtaisesti mitään järkeä, koska esimerkiksi sodille ei koskaan voi löytää noin selkeää kausaalista yhteyttä mihinkään yksittäiseen tekijään (moraalisen ja juridisen syyllisyyden määrittäminen on tietysti oma juttunsa). Edellä kuvattu erillisyyden illuusio kuitenkin tukee edelleen kausaalisen yksiulotteisuuden illuusiota: koska “luonto” tai “ympäristö” mielletään omaksi alueekseen, kausaalisuudessa penätään sen tarkkaa osallistuutta sen sijaan että jo alkujaan hahmotettaisiin kausaalinen kompleksisuus. 

Adam Tooze on monikriisikirjoituksissaan tulkinnut tätä asetelmaa niin, että monikriisien keskellä ongelmia ei ole enää mielekästä yrittää palauttaa yhteen alkujuureen. “Fundamentaalisten kamppailujen” aika on siis ohi. Käytännössä Tooze viittaa sellaisiin ajatuksiin, joiden mukaan vaikkapa ympäristökriisin ratkaisemiseksi on ensin päästävä yli esimerkiksi kapitalismin tai vapaiden markkinoiden puutteen fundamentaalisesta ongelmasta. Tämä ajatus varmasti herättää epäilystä monissa, sillä samalla tavalla kuin kompleksisuustutkimusta on pidetty epäpolitisoivana, tässä voidaan nähdä riski menettää näkökulma keskeisimpien valtasuhteiden merkitykseen. Niinpä Tooze itsekin epäilee tätä omaa näkemystään Financial Timesin kolumnissa: 

“Perhaps. But it is an unrelenting foot race, because what crisis-fighting and technological fixes all too rarely do is address the underlying trends. The more successful we are at coping, the more the tension builds.”

Epäröinti ei ole yllättävää, sillä tietenkin kausaalisen kompleksisuuden lisäksi on nähtävissä jonkinlaista hierarkkisuutta – jotkut syyt ovat laajempia, systeemisiä, “perustavia” siinä mielessä. Luonnonvarojen ylikulutus on laaja ja moniulotteinen ilmiö, joka vaikuttaa lukuisten ongelmien taustalla biodiversiteetin kadosta ilmastonmuutokseen ja esimerkiksi paikallisten kalakantojen tai vesivarojen hupenemiseen. Toisaalta luonnonvarojen ylikulutus juontaa monista juurista, joita voi hakea talouden rakenteista, tarvejärjestelmistä, demografiasta jne. Mutta on vissi ero sen välillä, nähdäänkö kausaalista hierarkkisuutta ja monenlaisia juurisyitä vai nähdäänkö yksi juurisyy, johon kaikki on perimmiltään palautettavissa. Monikriisi kyseenalaistaa jälkimmäisen “fundamentalismin”, jolloin sivumennen sanoen vanha vääntö materiaalisesta vs. ideologisesta ensisijaisuudesta tai vastaavasta vastakkainasettelusta menettää mielekkyyttään. (Ympäristöajattelussa on vanhastaan ollut taipumus universalisointiin ja yhteisen juurisyyn etsintään. Tämä on tietysti problemaattista jo siksi, että ympäristöongelmat ovat itsessään hyvin moninaisia, mistä biodiversiteettikato on paraatiesimerkki.)

Pahimmillaan kausaalisen kompleksisuuden korostaminen voi johtaa sellaiseen heuristiseen tyhjyyteen, jossa mitään tällaista ensisijaisuutta tai perimmäisyyttä ei ole, “kaikki liittyy kaikkeen” ja on niin perin juurin kompleksista, että ymmärtäminen halvaantuu ja etääntyy kaikesta käytännön politiikasta. Ainahan lapsi voi mennä pesuveden mukana ja tärkeä oivallus voidaan haaskata, mutta kompleksisen kausaalisuuden ideassa on vissi pointtinsa: inhimillisiin suhteisiin keskittyneet poliittiset teoriat ja liikkeet ovat pystyneet hyvin huonosti tavoittamaan ei-inhimillisen luonnon roolia. Vaistomainen taipumus on nimenomaan ollut nähdä ympäristö- ja luonnonvaraongelmat inhimillisten valtasuhteiden, eriarvoisuuden tai vastaavan sivutuotteina, ei varsinaisina osallisina historiassa. Tämä on toinen mahdollinen maailmankuvallinen opetus, jonka monikriisin tarkastelu voi antaa.

Ajallisuus: Koronapandemian alkuvaiheessa BIOS korosti toistuvasti nopeiden ja hitaiden kriisien erottelua (englanniksi). Jos pitää tiukkaan kiinni sanakirjamääritelmistä tai haetaan “oikeaa merkitystä” etymologiasta – mikä kuten sanottua harvoin tuo suurta viisautta – niin “kriisi” määritelmällisesti tarkoittaa käännekohtaa tai vaikeaa aikaa, jolla on alkunsa ja loppunsa. Puhuminen verkkaisista jopa yli vuosisadan mittaisiksi venyvistä kriiseistä voi tässä valossa vaikuttaa oudolta. Mutta olemme tottuneet puhumaan ilmastokriisistä ja ajattelemaan sitä sekä globaalina että ajallisesti hyvin pitkänä. Valmius kriisien hahmottamiseen paitsi nopeina myös hitaina on siis olemassa.

Sen sijaan heikompi on valmius hahmottaa ajallisesti erilaisten kriisien keskinäisiä suhteita, mistä olemme toistuvasti muistuttaneet. Kun pandemia, logistiikkakriisi tai sota iskevät päälle, on edelleen taipumuksena ajatella niitä erillisinä pitkäkestoisista kriiseistä – vaikka hyvin konkreettisiakin yhteyksiä on nähtävissä kuten Venäjän hyökkäyksen ja energiasiirtymän tai koronapandemian ja biodiversiteetin kadon välillä. Tämä on tavallaan yksi muoto erillisyyden illuusiosta: akuutin kriisin aikana kaikki muu pitää unohtaa, kunnes palataan “normaaliin” ja verkkaisten kriisien hoitoon voidaan palata. Mutta on täysin selvää, että tällaisella asenteella reaktiot nopeisiin kriiseihin voivat luoda esteitä ja polkuriippuvuuksia, jotka haittaavat verkkaiden kriisien hoitoa. Venäjän käynnistämän sodan vaikutukset energiasiirtymään ovatkin kahtalaisia: sitä vauhdittavia ja fossiilisia polkuriippuvuuksia pidentäviä.

Tämä on kolmas mahdollinen ulottuvuus, jonka uudelleenajattelua monikriisi mahdollistaa. Sen sijaan, että mielletään hitaat kriisit osana business as usualia, “normaalia”, jota hoidetaan asteittaisesti akuuttien kriisien tuolla puolen, monikriisi avaa näkökulman kroonistuneisiin systeemisiin kriiseihin. Kun yhtäältä on saatava aikaan perustavanlaatuisia yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutoksia ja toisaalta parannettava reagointi- ja mukautumiskykyä yllätysten äärellä, tästäkin modernista kontrollin illuusiosta on luovuttava. Toisaalla kirjoitin, että se vaatii historiakäsityksen muutosta. Ja kuten Paavo Järvensivu totesi WISE-hankkeen blogissa, aika edellyttää myös suunnittelun ja luovan sopeutumisen uudenlaista synteesiä.

Kenen työkalu ja mitä varten?

Kuten sanottua, käsitteet ovat työkaluja. Sanan “monikriisi” asussa syntyy väistämättä monenlaisia työkaluja eri tarkoituksiin. Toisin asian voi ilmaista niin, että eri käsitteellistykset ovat vastauksia eri kysymyksiin. Tämä tuo yhden tärkeän ja väistämättömän käsitteellisen eroavaisuuden.

Yhtäältä monikriisin käsite voi tarjota edellä kuvatulla tavalla yleisen maailmankuvallisen haasteen, eräänlaisen kutsun uudelleenajatteluun. Silloin se väistämättä myös pysyy yleistasolla, ja tällaista työkalua ei voi eikä tulisikaan yrittää soveltaa minkä tahansa yksittäisen tilanteen ja ilmiön tarkasteluun. Se avartaa ymmärrystä mutta ei ole analyysin väline. Kuten Adam Tooze on ilmaissut hauskasti, “It will be a bit too Zeitgeisty for some”, mutta yleistason uudelleenajattelu on tarpeen tässä maailmanajassa. Tosin tällöin kohdataan kysymys siitä, mitä erityistä monikriisi onnistuu sanomaan. Jos kaikki on monikriisiä (vs. että jokin on), menettääkö sana käsitteellisen iskuvoimansa? Esimerkiksi Craig Berry ruotii Toozen ajatuksia kirjoituksessaan sillä oletuksella, että monikriisi on maailman tilan, tämän maailmanhistoriallisen vaiheen, kuvaus, jolloin siitä on vaarassa sukeutua loputon yksittäisten vaikuttavien tekijöiden listaus.

Toisaalta tätä ei pidä sekoittaa sellaisiin käsitteellistyksiin, joissa monikriisistä yritetään tehdä operationalisoitu tutkimuksellinen käsite. Adam Tooze itse huojuu edellä kuvatun “Zeitgeistyn” käytön ja analyyttisten tarkastelujen välillä. Pyrkimyksessä luoda tutkimuksellista käsitettä (jolloin sen määritelmän tulee myös olla tarkempi ja jonkin tieteellisen yhteisön jakama) törmätään vaikeisiin kysymyksiin. Jos monikriisissä spesifit sosio-ekologiset järjestelmät kriiseineen nivoutuvat yhteen historiallisesti ainutlaatuisella tavalla luoden laadullisia hyppäyksiä, voidaanko tällaisesta radikaalin kontekstuaalisesta asiasta tehdä yleisempää metodologiaa? 

Ja kannattaako se? Tällöin sukelletaan syvälle kysymyksiin tieteellisten käsitteiden ja metodien luonteesta. Yhtäältä on tieteellinen pyrintö hakea lainalaisuuksia, toistuvuutta, “skaalautuvuutta” ja kykyä ennustamiseen. Toisaalta radikaali kontekstuaalisuus voi opettaa ennakoinnin, reagoinnin ja sopeutumisen taitoja. Nämä pyrinnöt eivät todennäköisesti ole yhdistettävissä: toisin sanoen tieteellisenä teknisenä käsitteenä monikriisi voi haarautua kahdelle yhteismitattomalle polulle. Jos tätä ei hahmoteta, seuraa ohipuhumista tai silkkaa kommunikaatiokyvyttömyyttä. 

Seurauksena voi olla myös eräänlainen “kompleksisuusparalyysi”, jossa kaikki liittyy kaikkeen niin perinjuurisesti, että asioihin ei enää päästä käsiksi. Financial Timesin Martin Wolf varoitti tästä riskistä kommentissaan Toozelle. Pähkinänkuoressa: tunnustaessaan edellä kuvatun “siiloutumisen” ongelman Wolf samalla peräänkuuluttaa ajattelua myös “siiloissa”, että niiden sisällä kehitettyä osaamista ei hukata. Kompleksisessa puurossa tieteelliset metodit muuttuvat hampaattomiksi.

Tieteenfilosofisesta näkökulmasta Wolf puhuu tutkimuksellisista sulkeumista, joita käsittelin itsekin teoksessani Niukkuuden maailmassa. Kaikkea ei voi tarkastella koko ajan yhtaikaa, vaan tarkastelua on fokusoitava lähemmäs ja kauemmas aina tilanteen ja tarpeen mukaan. Into siilojen murtamiseen voi johtaa mielekkään monitieteisyyden lisäksi myös siihen, että syntyy ylioptimismia kokonaisvaltaisia systeemisiä malleja kohtaan: vanha tieteellinen unelma, että kun detaljeja saadaan tarpeeksi “koneeseen”, se alkaa mallintaa koko maailmaa. Mutta tämä ei koskaan voi eliminoida tutkimuksellisten sulkeumien tarvetta: paras mahdollinen globaali mallinnus antaa arvokasta tietoa, mutta se väistämättä hävittää sellaisen paikallisen tiedon, joka on toisiin tarkoituksiin tarpeen. Välineet tarkoituksen mukaan. 

Kolmanneksi, monille ihmisille “monikriisi” voi olla hyvin epämääräisesti käsitteellistetty ilmaus eksistentiaaliselle epävarmuudelle, pikemmin hädän ilmaus kuin yritys analysoida ja ymmärtää. Laajojen kriisien samanaikaisuus ja nivoutuminen yhteen voi synnyttää tunteen, että maailmaa on yhä vaikeampi ymmärtää, että asiat jyräävät yli. Samalla tavoin tuntemusta maailman muuttumisesta toisenlaatuiseksi on sanallistettu “antroposeenilla”. Erona on ehkä kuitenkin se, että jos “antroposeenilla” sanallistetaan planetaarista näkökulmaa ja hämmennystä aikaperspektiivin laajenemisesta maailmankautiseksi, “monikriisillä” tavoitellaan juuri nyt elettävää muutosta ja tuntumaa vanhojen ajattelutapojen riittämättömyydestä. 

Tällainen sanojen tapaileva, raakilemaisesti käsitteellistetty käyttö on sekin ominaista käsitteellisen kumpuamisen hetkille ja lisää merkitysten moninaisuutta. Siihen ei tietenkään tule reagoida vähättelevästi viittaamalla “oikeaan” tieteelliseen määritelmään vaan jatkamalla sitä keskustelua, kiistelyä ja valistustyötä, joka on käsitteellisen kamppailun ytimessä. Me kaikki joudumme ajattelemaan uudelleen, millaisessa maailmassa elämme, tai pikemmin millaisessa maailmoiden sikermässä – sillä käsillä oleva monikriisi vaikka energian, ruoan, turvallisuuden ja kansainvälisten suhteiden ulottuvuuksissaan koskettaa maailman eri alueita ja ihmisryhmiä radikaalisti eri tavoin. Tämä ulottuvuus ehkä lopulta jää helpoimmin vaille ajattelua.

Ville Lähde

Merkittävä osa työstämme kytkeytyi kuluneena vuonna tavalla tai toisella sotaan, sen vaikutuksiin sekä Suomen ja EU:n reaktioihin. Maaliskuussa BIOS-blogissa julkaistiin kolme kirjoitusta: ensimmäisessä käsiteltiin sodan vaikutusta energiamurrokseen, toisessa irtautumista riippuvuudesta Venäjän energiatuonnista, ja kolmannessa Ville Lähde tarttui kriittisesti kysymykseen omavaraisuudesta ruokakriisissä. Huhtikuussa BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas pureutui makrotaloudellisiin laskelmiin, joissa arvioitiin energiakriisin vaikutuksia. Syyskuisessa kirjoituksessaan Ville Lähde tarkasteli sotaa ja sen tuomia mullistuksia laajempien historiakäsitysten näkökulmasta.

BIOS-tutkijat osallistuivat myös aktiivisesti julkiseen keskusteluun näistä kysymyksistä. Tammikuussa Jussi Ahokas kommentoi Kansan Uutisille eurooppalaista energia- ja talouspolitiikkaa, maaliskuussa hän selitti Politiikasta-lehden artikkelissa SWIFT-järjestelmää, ja huhtikuussa hän keskusteli A-Studiossa sodan vaikutuksesta vihreään siirtymään. Tere Vadén peräänkuulutti Ylen jutussa maaliskuussa energiansäästöä, ja Emma Hakala ja Antti Majava olivat Ympäristödialogissa keskustelemassa energiasta ja turvallisuudesta. Emma Hakala myös kirjoitti WISE-hankkeen kollegan Helmi Räisäsen kanssa Politiikasta-lehteen artikkelin kokonaisturvallisuudesta ja Freek Van der Vetin kanssa Kehitys-lehteen sodan ympäristötuhoista. Kesäkuussa Ville Lähde pohti Sitran blogissa sivistystä Euroopassa, jossa lyhdyt sammuvat yksitellen. 

BIOS-festivaalin yleisöä. Kuva Paavo Järvensivu.

BIOS-festivaali lokakuussa

Vaikka vuoden tunnelmia hallitsivatkin sota, energiakriisi, ruokakriisi ja edelleen jatkuva pandemia, syksyllä pääsimme viettämään ensimmäistä BIOS-festivaalia. Taidetta, tiedettä ja politiikkaa yhteen nivova tapahtuma toi Valkoisen salin täpötäyteen väkeä, ja pääsimme kaikki nauttimaan ensimmäisen päivän konsertista, jossa ekologista jälleenrakennusta sovitettiin Teppo Mäkysen ja Timo Lassyn jazzin säveliin Minttu Mustakallion lausumana. Toisena festivaalipäivänä BIOS-tutkijat esittivät näkemyksiään maailman tilanteesta ja esittivät vieraileville poliitikoille ehdotuksemme teollisen murroksen suunnittelusta. 

WISE-hankkeen tulevaisuuden tilannehuone

Huhtikuussa saatiin maailmalle WISE-hankkeessa suunniteltu tulevaisuuden tilannehuone, maksuton ja avoimesti saatavilla oleva päätöksenteon ja suunnittelun harjoitus erityisesti kuntien käyttöön. Työpajamuotoisessa harjoituksessa kuntapäättäjät ja -asiantuntijat ylittävät tavanomaiset roolinsa, ajattelevat laajoja kokonaisuuksia ja kehittävät luovia mutta sosiaaliset ja ekologiset reunaehdot tunnistavia tulevaisuuden suunnitelmia. 

Metsistä ja hiilinieluista

BIOS-tutkimusyksikkö on alusta lähtien ollut aktiivisena herättäjänä suomalaisessa metsäkeskustelussa, etenkin mitä tulee ilmasto- ja monimuotoisuusvaikutuksiin ja metsien rooliin suomalaisen yhteiskunnan aineenvaihdunnassa. Tämä vuosi ei ollut poikkeus. Merkittävin kontribuutio oli varmasti Antti Majavan menestyksekkääksi päätökseen luotsaama metsäpodcast-sarjan ensimmäinen kausi, jonka päätteeksi syyskuussa järjestettiin kaksi keskustelutilaisuutta. Podcast-sarja on ainutlaatuinen yritys murtautua metsäkiistojen totunnaisista asetelmista pohtimaan sitä, miten metsäteollisuus voisi löytää uuden roolinsa ekologisessa jälleenrakennuksessa, osana uudenlaisia teollisuudenalojen yhteenliittymiä.

Vuoden aikana julkaistiin myös tieteellinen artikkelimme “Sectoral low-carbon roadmaps and the role of biomass in Finland’s carbon neutrality 2035 target”, joka luotasi suomalaisia teollisuuden vähähiilitiekarttoja. Kirjoitimme aiheesta myös Versus-lehteen. Vuoden lopussa ehti ilmoille myös Tere Vadénin ja Antti Majavan artikkeli ”Energiamurros ja metsäpinta-alan rooli suomalaisen yhteiskunnan aineenvaihdunnassa”.

Antti Majavaa haastateltiin maaliskuussa Voiman metsäjuttuun, ja huhtikuussa Helsingin Sanomissa ilmestyi LUT:in professori Jero Aholan, Antti Majavan ja Tere Vadénin mielipidekirjoitus tuulivoimasta ja metsäenergiasta. Karoliina Lummaa kirjoitti Turun yliopiston tutkijakollegiumien yhteisblogiin metsänhoidosta runoudessa ja Tiede & Edistys -lehteen arvion Ilona Hankosen teoksesta Ihmisiä metsässä.

Joulukuussa kerkesimme vielä kirjoittaa analyysin siitä, miltä Suomen ilmastopolitiikan saavutukset näyttävät nielujen heikkenemisen valossa. 

Raportteja energiasiirtymästä, reilun talouden aloitteista ja turvallisuuskysymyksistä

Tere Vadén ja Jussi T. Eronen olivat mukana GTK:n laatimassa raportissa Assessment of the scope of tasks to completely phase out fossil fuels in Finland (ks. tiedote). Raporttiin nojaten BIOS-tutkijat loivat myös energialaskurin, jonka avulla kuka tahansa voi tutustua energiasiirtymän problematiikkaan ja rakentaa omia skenaarioitaan. 

Paavo Järvensivu, Jussi Ahokas ja Tero Toivanen taas laativat Sitralle raportin reilun ja kestävän talouden aloitteista. He tarkastelivat raportin johtopäätöksiä vielä kesäkuisessa BIOS-blogissa kytkien sen siirtymäpolitiikan aloitteeseemme.

Emma Hakala oli mukana kahden FIIA:n raportin laatimisessa: Nordic Resilience ja Re-securitizing climate.

Muita yhteistyöhankkeita

Huhtikuussa Koneen Säätiön tiloissa järjestettiin BIOS-vetoinen tilaisuus ”Kasvatus ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella”. Lukuisat opetuksen ja kasvatuksen alan tutkimushankkeet ja muut tahot tutustuivat toisiinsa, esittelivät omaa työtään ja ideoivat tulevia yhteistyöhankkeita. Jatkotapaamisia järjestetään vuonna 2023. BIOS-tutkijat osallistuivat myös edelleen Tulevaisuuskoulun koulutusten järjestämiseen.

Paavo Järvensivu osallistui biodiversiteettiareenan tapaamisiin. Ville Lähde oli edelleen mukana Fingon ruokaturvaryhmän toiminnassa ja erityisen aktiivisena kattojärjestön ruokakriisikannanoton laatimisessa. Karoliina Lummaa osallistui Porin taidemuseon ”Chorus Sinensis” -näyttelyn laatimiseen ja kirjoitti katalogiesseen. BIOS-tutkijat olivat myös mukana Long Play -lehden ympäristötoimituksessa asiantuntijoina.  

BIOS-ekonomisti liittyi joukkoon 

Vuoden merkittävimpiä muutoksia BIOS-tutkimusyksikön arjessa oli Jussi Ahokkaan liittyminen riveihimme. BIOS-ekonomisti nousikin pian näkyväksi hahmoksi suomalaisessa julkisessa keskustelussa. Edellä mainittujen kontribuutioiden lisäksi Ahokkaalla oli kymmeniä mediaesiintymisiä lukuisista aiheista, ja hän vastasi useiden valiokuntalausuntojen laatimisesta.

Lokakuussa Ahokas kirjoitti Helsingin Sanomissa velkahuolesta, ja marraskuussa hän kommentoi BIOS-blogissa julkisen talouden ohjausta VM:n raportin herättämän keskustelun pohjalta. Hän myös vieraili A-Studiossa kommentoimassa valtion menoleikkauksia. Ahokkaan johdolla laadittiin myös BIOS-tutkimusyksikön talousnäkemyksiä erittelevä kirjoitus ”Ekologisen jälleenrakennuksen makrotalous”. 

Valiokuntalausunnot

Kuluneen vuoden aikana BIOS-tutkimusyksikön väki laati liki 20 valiokuntalausuntoa. Näistä voidaan nostaa esiin erityisesti muutama: maaliskuussa ilmastolaista, kesäkuussa ilmastotoimia koskevan sosiaalirahaston perustamisesta, lentoverosta, jakeluvelvoitteesta sekä luonnonsuojelulaista. Lokakuussa lausuimme taas kaivoslaista, ennallistamisasetuksesta sekä kolmesta merkittävästä ilmasto- ja energiastrategiasta.

Tieteelliset artikkelit

Edellä mainitut mukaan lukien BIOS-tutkijoilta ilmestyi vuonna 2022 yhteensä 18 tieteellistä artikkelia, joista valtaosa oli vertaisarvioituja.

Paavo Järvensivu ja Jussi T. Eronen olivat mukana WISE-tutkijoiden artikkelissa ”Coping with policy errors in an era of chronic socio-environmental crises”. Jussi T. Eronen oli kirjoittamassa niin ikään WISE-yhteisartikkelia ”The policy operations room: Analyzing path-dependent decision-making in wicked socio-ecological disruptions”. Karoliina Lummaa ja Tanja Tiekso kirjoittivat artikkelin ”Deep Listening the animal other”. Ville Lähde pohti ympäristömittareiden ongelmia artikkelissa ”The Appeal of Environmental Master Metrics”. 

Jussi T. Eronen oli mukana yhteisartikkeleissa ”Late quaternary biotic homogenization of North American mammalian faunas” sekä ”Mammalian body size evolution was shaped by habitat transitions as an indirect effect of climate change”. Emma Hakala taas oli kirjoittajana yhteisartikkelissa ”A socio-technical lens on security in sustainability transitions: Future expectations for positive and negative security”. Karoliina Lummaa osallistui kirjoittajana artikkeliin Ihmistieteelliset näkökulmat ja rinnakkaiset tulevaisuuspolut – katsaus metsäsuhdetutkimuksen kenttään.

Kirja-artikkeleita ilmestyi kahdeksan: Tero Toivanen teoksissa Lupaus paremmasta, Tulevaisuuden vasemmisto sekä Do Not Believe Everything, Ville Lähde teoksessa Planeetan kokoinen arki, Antti Majava kirjassa Murroksen arkkitehdit, Karoliina Lummaa kokoelmissa Ympäristömuutos ja estetiikka ja Squirrelling. Human-Animal Studies in the Northern-European Region sekä Emma Hakala teoksessa Innovative Technologies and Renewed Policies for Achieving a Greener Defence. 

Muut kirjoitukset 

Emma Hakala oli mukana toukokuisessa Peace Review’n kirjoituksessa ”European Perception of Climate Change as a Security Issue”. Syyskuussa Paavo Järvensivu ja BIOS-harjoittelija Venla Lankinen kirjoittivat Politiikasta-lehteen missiolähtöisyydestä Suomessa. Jussi Ahokkaan arvio Elizabeth Popp Bermanin teoksesta Thinking like an economist ilmestyi Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa. Paavo Järvensivu kirjoitti lokakuisessa Laboressa teollisen murroksen suunnittelusta. Ville Lähde kirjoitti BMAOL:in Natura-lehdessä koulutuksesta ekologisen jälleenrakennuksen aikana.  

WISE-blogissa ilmestyi Paavo Järvensivun kirjoitus suunnittelusta ja luovasta sopeutumisesta monikriisissä. Edellä mainittujen lisäksi BIOS-blogissa ilmestyi helmikuussa Ville Lähteen laaja englanninkielinen essee Dasguptan raportista ja kesäkuussa essee päästövähennysten ja hiilen talteenoton suhteesta.  

Podcastit ja videot

BIOS-tutkijoiden video- ja podcast-esiintymiset on koottu kotisivuillamme olevaan arkistoon. Kuluneen vuoden aikana edellä mainitun metsäpodcastin lisäksi tutkijamme esiintyivät lukuisissa muissa. Helmikuussa Emma Hakala ja Ville Lähde puhuivat Kirkon Ulkomaanavun Tekoja-podcastissa. Huhtikuussa Emma Hakala oli äänessä Ulkopolitistissa sekä Politiikkaradiossa. Antti Majava ja Emma Hakala puhuivat ORSI-podcastissa huoltovarmuudesta. Tere Vadén vieraili kesäkuussa Eloradiossa.

Ville Lähde sai viljelyksilleen vieraaksi kesäkuussa Dimitri Ollikaisen, jonka kanssa hän keskusteli ruokakriisistä.

Syyskaudella Ville Lähde esiintyi Koneen Säätiön uudessa Reviving the Wild -podcastissa. Jussi Ahokas vieraili inderesPodissa ja Neuvottelija-podcastissa sekä Politiikkaradiossa ”Sanna Marinin twiitin” tiimoilta. Karoliina Lummaa esiintyi Untame-podcastissa ja Tere Vadén englanninkielisessä My Energy -podcastissa. Emma Hakala vieraili Ilmastokriisilinjalla. 

Muita esiintymisiä

Vuoden aikana BIOS-tutkijat pitivät viitisenkymmentä luentoa tai muuta julkista esiintymistä. Emma Hakala oli tammikuussa UP Livessä: Valtapolitiikkaa öljyn jälkeen | Ulkopolitiikka ja huhtikuussa hän esiintyi IPCC-raportin Suomen julkaisutilaisuudessa. Paavo Järvensivu puhui Tulevaisuuskoulu-webinaarissa. Ville Lähde esiintyi professori emeritus Yrjö Hailan kanssa Nokialla taiteilija Ossi Somman muistoseminaarissa, ja toukokuussa hän ja Tero Toivanen esitelmöivät Politiikan tutkimuksen päivillä ilmastoviivyttelyn retoriikasta. Huhtikuussa Karoliina Lummaa piti keynote-esitelmän Eläintutkimuspäivillä Turussa. Tere Vadén esitti toukokuussa kutsutun luennon Jenassa pidetyssä konferenssissa. Paavo Järvensivu, Tero Toivanen ja Tere Vadén esitelmöivät NESS-konferenssissa Göteborgissa ja sama kolmikko oli äänessä myös YHYS-seminaarissa Tampereella.

Tero Toivanen piti syyskuussa keynote-esitelmät Industrial Relations in Europe -konferenssissa (IREC) sekä Työelämän tutkimuspäivillä. Jussi Ahokas esiintyi Suomen Attacin ja Vasemmistofoorumin tilaisuudessa ”Mitä inflaatiolle pitäisi tehdä?”. Paavo Järvensivu oli asiantuntijana webinaarissa ”Mitä tapahtuu työlle ekokriisin ajassa?”.

Marraskuussa Antti Majava oli mukana Ylen Aurora-tapahtumassa ja Tero Toivanen oli keskustelijana Tiedekulman tilaisuudessa ”Miten käy kapitalismin?”. Ville Lähde piti Keynote-esitelmän seminaarissa ”Kohti vastuullista johtamista”.

Erilaisia mediaesiintymisiä kertyi vuoden varrelta nelisenkymmentä. BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas vastasi suuresta osasta, mutta myös muut tutkijamme olivat vahvasti esillä. Mainittakoon Ahokkaan tammikuinen haastattelu Maaseudun tulevaisuudessa ja helmikuinen Rakentajassa. Jussi T. Eronen oli helmikuussa asiantuntijana Helsingin Sanomien IPCC-ennakkojutussa sekä elokuussa kahdessa biodiversiteettikriisiä käsittelevässä jutussa. 

Syyskuussa Jussi Ahokas kommentoi Suomen Kuvalehdessä sähkötukia. Tere Vadén puhui Moreenimedian lokakuisessa jutussa kaivosmineraaleista, ja marraskuussa Tero Toivasta haastateltiin Yliopisto-lehden juttuun hyvinvointivaltion tulevaisuudesta.

Lopuksi

Helpoimmin toimintaamme voi alkaneena vuonnakin seurata tilaamalla tämän uutiskirjeen. Sosiaalisessa mediassa tiedotamme myös Facebook-sivullamme, Twitterissä ja Mastodonissa.

Erilaisia tallenteita esiintymisistä löytyy runsaasti kotisivuillemme kerätystä listasta, jossa on eritelty vuosittain videot ja podcastit. Youtube-kanavallamme on kerätty omia videoitamme ja muita esiintymisiämme. Kotisivuilla on myös erikseen luettelo ja linkit julkaisuihin.

Juuri julkaistut tiedot vuoden 2021 kasvihuonekaasupäästöistä ovat järkyttäviä. Pandemian jälkeisen yhteiskunnan avautumisen saattoi odottaa johtavan tilapäiseen päästöjen lisääntymiseen, ja seurauksena olikin hyvin pieni bruttopäästöjen kasvu. Nielujen puolella vahvistui ennakoitu jyrkkä pudotus, ja maankäyttösektori kokonaisuutena oli ensimmäistä kertaa pieni päästölähde. Yhdessä nämä tulokset tarkoittavat, että Suomen vuotuiset nettopäästöt (päästöt mukaanlukien maankäyttösektori bruttonieluineen) kohosivat ja ovat itse asiassa jälleen korkeammalla kuin vuonna 1990, joka on kansainvälisten ilmastosopimusten referenssivuosi ja josta tilastot alkavat.

Vuonna 2019 kirjoitimme Sipilän hallituksen perinnöstä otsikolla “Suomen ilmastopolitiikka kriisissä”. Tekstin ydin oli huomauttaa, että metsänielujen heikentymisen myötä Suomen nettopäästöt eivät olleet vähentyneet ja että tämä ikävä tilanne oli tutkijoiden useaan kertaan huomauttamalla tavalla seurausta hakkuumääriä lisäävästä politiikasta.

Tuolloin toivoimme seuraavalta hallitukselta parempaa vastuunkantoa. Nyt tiedämme, että toive oli turha. Kuten alla olevasta kuvaajasta nähdään, nettopäästöjen kehitystä kuvaava ohut punainen viiva, nettopäästöjen trendiviiva, on käytännössä vaakatasossa, kuin pysähtyneen sydämen sähkökäyrä. Toisin sanoen 1990-luvulta lähtien, vaihtuvista hallituksista ja muista trendeistä riippumatta, Suomen nettopäästöt ovat pysyneet muuttumattomina.

Tehtävä oli yksinkertainen. Piti vähentää päästöjä hukkaamatta ainutlaatuisia metsänieluja. Tässä ei onnistuttu.

Miten tämä on mahdollista ja mitä väliä sillä on?

Kansallisen tason nettopäästöillä on väliä kahdesta syystä. Ensinnäkin ilmastonmuutosta määrittää ilmakehässä oleva hiilidioksidin määrä, mikä puolestaan riippuu siitä, kuinka paljon hiilidioksidia ilmakehään päästetään ja kuinka paljon sitä ilmakehästä pois sitoutuu – siis nettopäästöistä. Toisekseen siksi, että kasvihuonekaasupäästöjen kansainvälisten raportointimallien mukaan puun polttamisesta syntyviä hiilidioksidipäästöjä ei raportoida muiden päästöjen tavalla, vaan asia otetaan huomioon laskemalla puun hakkuista johtuva hiilinielun pienentyminen maankäyttösektorilla. Näin ollen runsaasti puuta käyttävän yhteiskunnan kuten Suomen päästöjen kokonaisuus näkyy vain nettopäästöistä, joihin lasketaan mukaan maankäyttösektori.

Miten sitten on mahdollista, että nettopäästöt eivät ole vähentyneet 30 vuodessa, kaikesta huolimatta?

Kuvaajasta näkyy myös, että bruttopäästöt ovat vähentyneet. Vähennys johtuu lähinnä päästökauppasektorilla toimivan energiantuotannon päästöjen pienenemisestä, kun fossiilisten polttoaineiden ja turpeen käyttö hiipuu. Taakanjakosektorin, johon kuuluvat muun muassa liikenne ja maatalous, päästövähennykset ovat huomattavasti pienempiä.

Valitettavasti energiasektorin päästövähennyksiä tarkastelemalla selviää, että suuri osa vähennyksistä johtuu lisääntyneestä puuperäisen energian käytöstä. Tuulivoiman tuotanto on vasta kasvussa.

Valitettavaa tämä on siksi, että puun energiakäyttöä voidaan pitää vähäpäästöisenä tai peräti päästöttömänä vain, jos polttoa korvaavat hiilinielut ovat olemassa (ja siten maankäyttösektorin hiilivarastot kasvavat tai vähintään pysyvät ennallaan). Puu on uusiutuva luonnonvara, mutta sen poltosta syntyy hiilidioksidia, jonka päästöt mitätöityvät vain nielujen avulla. Nyt nielut ovat liian pienet. Nykykäytännöt puun käytössä johtavat väärään suuntaan, kuten professorit Seppälä ja Kanninen toteavat: “puuston hakkuut vähentävät keskimäärin noin 1,7 kertaa enemmän hiilinieluja vuosina 2015−2055 kuin mitä hakkuiden mukana siirtyy puun hiiltä jatkojalostukseen.”¹

Tilastokeskuksen kuviosta näkyy, miten vuoden 2010 paikkeilta alkaa nielujen vähentymisen trendi, joka nostaa nettopäästöjä.

Kerrataan. Suuri osa energiantuotannon päästövähennyksistä johtuu puun käytön lisääntymisestä. Puun päästövähennysvaikutus on riippuvainen nielujen olemassaolosta. Nyt nieluja ei ole. Jos tilanne jatkuu tällaisenaan, on osa energiasektorinkin päästövähennyksistä illuusiota.² Joka tapauksessa on mahdotonta sanoa, että Suomi olisi niiden edistyksellisten maiden joukossa, jotka ovat saaneet päästönsä laskemaan. Ja vielä: nykyiset vähähiilisuunnitelmat, kuten teollisuuden sektorien vähähiilitiekartat, nojaavat mahdottomiin hakkuumääriin.

Kun nettopäästöjen tasaista punaista viivaa pohtii, ei voi välttyä vaikutelmalta, että Suomen ilmastopolitiikkaan sisältyy yhtenä osana hölmöläisten peitonjatke: fossiilisten polttoa on korvattu niin suurella määrällä puun polttoa, että nielut ovat hävinneet ja nettopäästöt siksi pysyneet ennallaan. Fossiilisten polttoaineiden tarjoama energiamäärä on niin suuri, että sen korvaaminen puuenergialla (nieluja tuhoamatta) ei ole mahdollista.³

Jatkossa tuulivoima tullee auttamaan energiasektorin aidoissa päästövähennyksissä. Jos ja kun näin käy, tämän ei pidä hämärtää näkymää siihen, että puun energiakäytön vähäpäästöisyys on oletus, joka edellyttää riittäviä metsänieluja. Käytännössä puun energiakäytön kohtuullistaminen tarkoittaa muutosta myös metsäteollisuuden energiaintensiivisissä toimintatavoissa.⁴

Ilmastopolitiikka saadaan raiteilleen vain joko palauttamalla riittävät nielut tai vähentämällä päästöjä rajusti. Rationaalinen ilmastopolitiikka ei voi luottaa siihen, että nielut sattumoisin markkinoilla säätyvien puukauppojen perusteella päätyisivät olemaan tarvittavan suuruisia. Se polku on nyt nähty.

Ensimmäiseen vaihtoehtoon, nielujen kasvattamiseen, on esittänyt keinoja esimerkiksi Ilmastopaneeli, joka on vaatinut nielujen pelastusohjelmaa. Ohjelmaan sisältyy esimerkiksi maankäyttömaksu, turvemaiden päästöjen vähentäminen (turvepeltojen, suometsien ja turvetuotantoalueiden vettäminen, ennallistaminen ja metsittäminen) ja puun tuonti EU:n alueelta. Pelastusohjelmassa ei ole mainittu tehokkainta keinoa: hakkuiden kohtuullistamista.⁵ Allaolevassa kuvaajassa korrelaatio on selvä (ja mallinnukset vahvistavat yhteyden⁶): metsämaan negatiiviset kasvihuonekaasupäästöt (eli nielu) vaihtelee hyvin selkeästi hakkuumäärän mukaan.

Silti hakkuumäärään puuttumista on harvoin esitetty, kenties siksi, että se merkitsisi puumarkkinoihin puuttumista – ja siihen rähäkkään on vähän halukkaita.

Toinen mahdollisuus voi siis kuulostaa näennäisesti helpommalta: vähennetään päästöjä niin paljon, että nieluja ei tarvita. Leikkaukset esimerkiksi liikenteessä ja maataloudessa eivät kuitenkaan ole yhtään sen helpompia tai vähemmän rähäkkää aiheuttavia kuin hakkuutasoihin puuttuminen. (Päästökauppasektorin päästöt vähenevät nykyskenaarioillakin niin, ettei sieltä ole tarpeeksi leikattavissa). Lisäksi jää ongelma, että Suomi on EU:n jäsenenä sitoutunut noin 17 Mt nielujen säilyttämiseen. Jos näitä nieluja ei ole, seurauksena voi olla jopa miljardiluokan lasku. Ei siis helppo tämäkään reitti.

Tosiasiassa on tehtävä molempia: pelastettava nieluja monin keinoin ja alettava tosissaan vähentää päästöjä myös taakanjakosektorilla. Matalalla roikkuvia hedelmiä ei enää ole. Turvemaiden päästöjen pysäyttäminen, eläintuotannon ja yksityisautoilun reipas vähentäminen saavat aikaan kunnon päästövähennyksiä, ja niitä tarvitaan sitä enemmän mitä vähemmän hakkuita kohtuullistetaan.

Ilman kunnon toimia Suomen omat lakiin kirjatut ilmastotavoitteet ja kansainväliset sitoumukset jäävät toteutumatta. Itse asiassa ristiriita päästökehityksen ja ilmastolain välillä on niin räikeä, että hallinto-oikeuteen on nostettu kanne, jonka tarkoituksena on selvittää, olisiko hallituksen jo kuulunut reagoida nielujen katoon.

Mielipidetiedustelujen mukaan ylivoimainen enemmistö suomalaisista kannattaa ilmastolain mukaista ilmastopolitiikkaa. Ilmastolaki on syntynyt demokraattisessa prosessissa, ja kahdeksan eduskuntapuoluetta sitoutui Pariisin sopimuksen 1,5-asteen tavoitteeseen vuonna 2018. On täysin kohtuutonta, että yhden – olletikin kulttuurisesti ja taloudellisesti tärkeän – runsaasti puuta käyttävän teollisuuden sektorin halu rajoittamattomaan puun käyttöön romuttaa näin tärkeän yhteisesti asetetun tavoitteen.

Kuvakaappaus https://energialaskuri.bios.fi

Moni miettii juuri nyt oman asunnon energiakysymyksiä. Laskurin avulla samankaltaista tarkastelua voi tehdä valtakunnan mittakaavassa. 

Laskuriin on esiasetettu 6 erilaista skenaariota, sisältäen skenaariot kaiken enegiantuotannon sähköistämisesta ja mahdollisimman suuresta bioenergian käytöstä. Mukana on myös hybridi-skenaarioita energiantuotantomuotojen yhdistelmistä. Käyttäjä voi alkaa oman skenaarionsa rakentamisen muokkaamalla valmiita skenaarioita. Linkin luotuun malliin voi myös jakaa. “Tarkoituksena on edistää energiamurroksesta käytävää keskustelua”, toteaa BIOS-tutkimusyksikön tutkija Tere Vadén.

“Laskuriin otettiin mukaan kaikki kulutus – sähkö, lämpö ja liikenne –, jotta tehtävä on mahdollisimman kattava”, Vadén jatkaa. Laskuri näyttää, miten vaativaa fossiilisen energian täysimittainen korvaaminen on. “Fossiilisia korvaamaan tarvitaan valtava energiainfra. Tämän näkeminen auttaa ymmärtämään, miksi energian kulutuksen vähentäminen on tärkeää,” sanoo Vadén.

Laskurin teknisestä kehityksestä vastaa KTT Ville Seppälä. “Interaktiiviset visualisoinnit ovat oiva keino tarkastella erilaisia vaihtoehtoja kokonaisvaltaisesti, mutta tiiviisti. Valintojen vaikutusten hahmottaminen on hyvin kouriintuntuvaa”, toteaa Seppälä. 

Laskurissa kulutuksen puolella lähtökohtana on vuoden 2019 energiankulutus ja tuotannon puolella nykyinen teknologia. Laskuri perustuu Geologian tutkimuskeskuksen julkaisemaan raporttiin “Assessment of the scope of tasks to completely phase out fossil fuels in Finland”, jonka tekoon myös BIOS-tutkimusyksikön tutkijat osallistuivat.