BIOS-festivaali

Kaksipäiväinen BIOS-festivaali 12.-13.10. on ilmainen, mutta osallistujien on varattava etukäteen itselleen maksuton yhden tai kahden päivän lippu. Lippuvarauksen voi tehdä festivaalin sivustolla, ja sieltä saa tapahtuman lähestyessä päivittyvää tietoa ohjelmasta. Tiedotamme tapahtumasta myös Facebook-sivullamme sekä Twitterissä.

Festivaalin käynnistää keskiviikkoiltana 12.10. ekologisen jälleenrakennuksen ympärille rakentuva konsertti. Spoken word -henkisessä kokonaisuudessa yhdistyvät jazz, näyttelijäntaide ja yhteiskunnallinen ajattelu. Timo Lassy ja Teppo Mäkynen soittavat musiikkia kehutulta yhteisalbumiltaan ja Minttu Mustakallio esittää dramatisoituja osuuksia ekologisen jälleenrakennuksen aloitteesta, jonka BIOS julkaisi vuonna 2019. Esityksen on rakentanut ohjaaja-dramaturgi Tuomas Rinta-Panttila. Sen aiempi versio nähtiin viime vuoden Jyväskylän kesässä – tuolloin järjestettiin myös ekologista jälleenrakennusta käsittelevä keskustelutilaisuus, jonka alusti BIOS-tutkija Paavo Järvensivu (tallenteen voi katsoa täällä).

Toisena festivaalipäivänä, torstaina 13.10. jatketaan monipolvisella esitelmä- ja keskustelutilaisuudella, jota rikastavat Timo Lassyn välisoitot. Tilaisuudessa luodaan katse mullistuneeseen maailmantilanteeseen ja tulevaisuuteen sekä pohditaan, miten Suomen tulisi tässä tilanteessa toimia. Miten ekologisen jälleenrakennuksen ja siirtymäpolitiikan aloitteemme asettuvat tähän uuteen aikaan?

Historian murroskohdassa 

Torstain festivaalipäivän keskusteluja pohjustaa BIOS-tutkija Ville Lähteen puheenvuoro “Maailman tila ja Suomi”. Se pohjautuu hänen tuoreeseen BIOS-blogissa julkaistuun esseeseensä “Sitkeä edistysusko ja murtumien maailmanpolitiikka”. Siinä hän tarkastelee nykyistä “monikriisien” aikaa kahden vallitsevan historiakäsityksen valossa: yhtäältä sitkeä usko lineaariseen edistykseen, toisaalta kehämäinen käsitys historian kultakausien ja romahdusten vaihtelusta. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on tehnyt tällaisen sivilisaatiotason näkymän yhä akuutimmaksi. Millaista historiakäsitystä ja sivilisaationäkymää tarvitaan, että voidaan välttää valinta kahden mahdottoman vision väliltä?

“Ehkä aikakauden suuren kysymyksen voi asettaa näin: keillä on kykyä ajatella ja puhua maailmasta sivilisaation tasolla? Kiina esimerkiksi on toiminut näin eksplisiittisesti jo pitkään, Venäjä kulkee päätä pahkaa omanlaiseensa sivilisaatiopolitiikkaan, ja äärioikeisto ympäri maailman mobilisoi samankaltaisia ajatuksia. Tällaiselle ei ole vastustuskykyä, jos eletään ohimenevän poikkeustilan ja normaaliin paluun mielikuvastossa. Murtumien lietsojia vastaan on voitava asettaa jotain muuta kuin vain lineaarinen ja kestämättömäksi osoittautunut business as usual. Tarvitaan sivilisaation ja historian näkökulma, joka ohittaa elämän materiaalisista ja ekologisista reunaehdoista vieraantuneet kuvitelmat, joissa historia kulkee valmiiksi oletettujen kaarien mukaisesti. Vieraantuneessa ajattelussa kun maailmalla ei ole väliä, ei merkitystä.”

Miksi tarvitaan suunnittelua?

Päivä jatkuu BIOS-tutkija Paavo Järvensivun esityksellä “Teollisen murroksen tiedevetoinen suunnittelu” ja sen jälkeisillä kommenttipuheenvuoroilla kansallisilta tiedepaneeleilta. Festivaalin alla olemme julkaisseet vapaasti ladattavissa olevan ideapaperin, jossa käymme läpi teollisen murroksen suunnittelun teemaa. Näin festivaalin osallistujat voivat tutustua päivän keskustelujen teemoihin jo etukäteen. Miten teemme Suomessa mahdolliset ja houkuttelevat, kestävään talouteen johtavat konkreettiset tulevaisuuspolut näkyviksi?

BIOS on työstänyt teollisen murroksen suunnittelun kysymyksiä jo pitkään – teollinen murros on konkreettinen esimerkki siitä, mitä siirtymäpolitiikka edellyttää ja tarkoittaa Suomessa. Keskitämme näkökulman teollisuuteen, koska teollisuudenalat ovat niin energeettisesti kuin materiaalisesti yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan ytimessä. Ekologinen siirtymä ei onnistu ilman eri alojen koordinointia ja suunnittelua, kuten totesimme kaksi vuotta sitten analysoidessamme suomalaisten teollisuudenalojen tiekarttaprosessia. BIOS-tutkijat ovat työstäneet teemaa sittemmin mm. Sitralle tuotetussa selvityksessä reilun ja kestävän talouden aloitteista sekä Venla Lankisen ja Paavo Järvensivun tuoreessa artikkelissa “Missiolähtöisyys Suomessa”.

Järvensivun esityksen ja tieteellisten kommenttien jälkeen keskustelua jatketaan politiikkapaneelissa “Määrätietoinen siirtymäpolitiikka ja teollisen murroksen suunnittelu seuraavassa hallitusohjelmassa”. Tieto suurimpien puolueiden panelisteista päivittyy tapahtuman lähestyessä festivaalisivustolle.

Tapahtuman kolmannesta keskusteluosiosta vastaa Demos Helsinki. Kotimaisille teollisen murroksen ja siirtymäpolitiikan pohdinnoille tuodaan kansainvälistä kaikupohjaa ulkomaisten vieraiden voimin. Millaisia muita siirtymäpolitiikan suunnittelun hankkeita on maailmalla vireillä tai käynnissä, ja mitä niistä voidaan oppia? Tieto vieraista tarkentuu festivaalisivustolle lähiaikoina.

Jokaiseen kolmeen osioon on varattu tilaa yleisökysymyksille.

Talvi on tulossa

Festivaalipäivän neljännessä pääosiossa BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas luo ennakoivan katseen käynnissä olevaan energiakriisiin ja taloudelliseen kehitykseen puheenvuorossaan “Kohti kiristyvää talvea”.

Kuten BIOS-tutkimusyksikön toimintaa seuranneet ovat varmasti huomanneet, Ahokas on kommentoinut tätä kehitystä erittäin aktiivisesti. Erikseen on nostettava esiin hänen huhtikuinen kirjoituksensa “Venäjän energia ja makrotaloudelliset laskelmat”, joka kritisoi kaukonäköisesti ongelmallisia talousarvioita, joiden mukaan energiakriisin vaikutukset jäisivät vähäisiksi. Hänen ajankohtaista kommentointiaan on koottu aiempiin uutiskirjeisiin huhtikuussa ja kesäkuussa.

Tuoreemmin Ahokkaan analyyseihin on voinut tutustua mm. Seurassa, Kansan Uutisissa, Ylen uutisissa, Suomen Kuvalehdessä, Iltalehdessä ja Hufvudstadsbladetissa.  #neuvottelija-podcastissa Jussi keskusteli tutkija Antti Ronkaisen kanssa inflaatiosta, keskuspankkikapitalismista, Björn Wahlroosista ja Olli Rehnistä. Suosittelemme myös lämpimästi Inderes-podcastin pitkää jaksoa, jossa Jussi kertoo perusteellisesti, mitä “keskuspankkikapitalismi” tarkoittaa. Ja tietysti hänen samannimistä uutiskirjettään kannattaa seurata!

Päivän päättää BIOS-tutkijoiden yhteenveto, jonka jälkeen avaamme vielä tilan yleisökysymyksille ja -keskustelulle. Tervetuloa!

Muuta BIOS-toimintaa

Metsäpodcast jatkui politiikkakeskusteluilla

Syksyn toinen päätapahtuma oli perjantaina 9.9. järjestetty metsäkeskustelujen päivä, joka pohjasi Antti Majavan luotsaamaan kymmenosaiseen metsäpodcastien sarjaan. Ensimmäisessä keskustelussa mukana olivat poliitikkovieraina Mauri Pekkarinen (KESK), Sirpa Pietikäinen (KOK) ja Nils Torvalds (RKP) sekä tieteen edustajana Lukesta Jyri Maunuksela. Toinen keskustelu järjestettiin Helsingissä Eruooppasalissa. Poliitikkovieraina olivat Miapetra Kumpula-Natri (SDP), Ville Niinistö (VIHR) ja videokommentilla Silvia Modig (VAS) sekä tieteen edustajana Syken professori Jyri Seppälä. Tapahtuman keskustelut julkaistaan pian podcast-muodossa osana yllä mainittua sarjaa!

Tieteellisiä julkaisuja

Ville Lähteen tieteellinen artikkeli “The Appeal of Environmental Master Metrics” julkaistiin pohjoismaisessa filosofian journaalissa SATS. Artikkelissa Lähde jatkaa työtään erilaisten ympäristömittarien kriittistä analyysin parissa – BIOS-blogissa esimerkiksi saatiin aikanaan lukea esitys “ekologisen jalanjäljen” ongelmista ja biodiversiteetin mittaamisen problematiikasta. Artikkelissa hän kritisoi yhteismitattomien ongelmien “aggregointia” yhden mittarin alle, puntaroi tätä painottavia tiedonintressejä ja hakee toisenlaista suuntaa.

BIOS-tutkija ja Helsusin apulaisprofessori Jussi T. Eronen oli mukana kirjoittamassa Nature Communications -lehdessä ilmestynyttä artikkelia “Late quaternary biotic homogenization of North American mammalian faunas”. Häntä myös haastateltiin tieteellisenä asiantuntijana Ylen laajaan artikkeliin ja sen rinnakkaisartikkeliin, jotka käsittelivät luonnon monimuotoisuutta ja kuudetta sukupuuttoaaltoa.

“Luonnon resurssien saatavuus vähenee niin monella tasolla, ettei sitä pysty edes vielä hahmottamaan. Ihmiskunta on rakennettu luonnon resursseille. Jos ne katoavat, niitä on vaikea korvata.”

Muuta

Paavo Järvensivu piti Tulevaisuuskoulussa esitelmän “Kohti työn tulevaisuutta”.

Karoliina Lummaa ja Ville Lähde kirjoittivat Koneen Säätiön blogiin huhtikuussa järjestämästämme tilaisuudesta “Kasvatus ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella”.

Ville Lähde osallistui Fingon Ruokaturvaryhmän kannanoton “Globaali ruokakriisi vaatii kestäviä ratkaisuja” laatimiseen.

Lopuksi

Syksyn lukuvinkkeinä suosittelemme kolmea Helsingin Sanomien artikkelia Euroopan helleaalloista, Saksan jokien kuivumisesta ja metsittämisen ongelmista. Janne M. Korhosen blogikirjoitus sähkön hintakriisistä oli arvokas puheenvuoro – hänen blogiaan kannattaa muutenkin seurata! Mikko Pelttari kirjoitti Yliopisto-lehteen hienon esseen tutkijoiden yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta (ks. myös tämä Guardianin artikkeli aiheesta). Tuukka Tomperin ja Sonja Helkalan artikkeli demokratiakasvatuksesta on niin ikään olennaista luettavaa myös tieteen vaikuttavuuden näkökulmasta.

Suosittelemme myös tätä Afrikan ruokakriisiä käsittelevää Yle-juttua. Kiitokset Suomen Kuvalehdelle hienon konttiliikennettä käsittelevän artikkelin avoimesta julkaisusta.

Ja onneksi olkoon kymmenvuotiaalle Politiikasta-lehdelle!

Taloushistorioitsija Adam Tooze on tehnyt viime aikoina tunnetuksi “monikriisin” (polycrisis) käsitettä, ja nykyisessä maailmantilanteessa käsite saa lihaa luidensa päälle. Monikriisi ei tarkoita vain erilaisten ongelmien luettelointia vaan tilannetta, jossa useat kriisit osuvat samaan hetkeen ja kytkeytyvät yhteen vahvistaen toisiaan. Ympäristötutkimuksessa, etenkin ympäristöturvallisuuden näkökulmasta, tällaisista tilanteista on varoitettu jo pitkään. Ympäristökriisi ei yksioikoisesti korosta “pehmeitä” turvallisuusnäkökohtia perinteisten “kovien” sijaan, vaan nimenomaan ilmastonmuutoksen, luonnonvarojen niukkuuden, ruokakriisien, biodiversiteetin kadon ja muiden ympäristömuutosten oloissa yhteiskunnalliset jännitteet ja konfliktit korostuvat – niitä vain ei voida torjua eikä ratkaista pelkästään perinteisillä “kovilla” keinoilla. 

Monikriisi myös vetää maton alta sellaiselta ajattelutavalta, jossa tämän maailmanajan suuria ongelmia voidaan tarkastella erillisinä haasteina ja pyrkiä niiden hillittyyn ja verkkaiseen muutokseen “siirtymävaiheiden” kautta (näin Euroopassa suhtauduttiin maakaasuun pitkään). Tällaisessa ajattelussa siirtymän voidaan ajatella tapahtuvan vailla merkittäviä yhteiskunnallisia konflikteja, laittamalla vain mahdolliset ratkaisukeinot kilpailemaan enemmän tai vähemmän reiluilla markkinoilla. On energiasiirtymä täällä, ruokatransitio tuolla, liikenteen muodonmuutos toisaalla, vailla kokonaiskuvan ja koordinaation tarvetta. Erilliset innovaatiot tehostavat toimintaa siellä täällä, ja muutos tapahtuu kuin itsestään, kunhan sitä ei liikaa häiritä politiikalla. Suuntaa saa antaa, sorkkia ei.

Mutta kun sodan ja pandemian kaltaiset “historian katalyytit” räjäyttävät näennäisesti erillisten ilmiöiden kytkökset näkyviin, paljastuu, miten totutut toimintatavat eivät olekaan enää elinkelpoisia uudessa maailmantilanteessa. Monikriisi osoittaa systeemitason ongelmia yhteiskunnissa, niiden resurssiperustassa ja luontosuhteissa. Kun perityn tilanteen ongelmat paljastuvat perinpohjaisesti, systeemisen muutoksen välttämättömyys on ilmeinen. Ja kun ongelmat ovat nivoutuneita monimutkaisesti yhteen, yhteiskunnan instituutioiden ja infrastruktuurin perustaa myöten, ratkaisuiltakin vaadittaisiin yhteen kytkeytymistä, koordinaatiota, suunnitelmallisuutta. Historian murroskohdassa tämän ymmärtäminen ja hyväksyminen on välttämätöntä.

Valitettavasti kuitenkin vaikuttaa siltä, että Euroopassa eletään voittopuolisesti edelleen poikkeustilan ja normaaliin palaamisen tunnelmissa. Energia- ja ruokakriisien synty ja syyt paikannetaan niin voimakkaasti Venäjän hyökkäykseen, että muista taustatekijöistä muistuttaminen voi vaikuttaa jopa epäilyttävältä. On täysin totta, että juuri tällaista tilannetta ei olisi syntynyt ilman sotaa. Mutta on yhtä totta, että tällainen monikriisi ei olisi mahdollinen ilman niitä riippuvaisuuksia ja haavoittuvaisuuksia, jotka ovat nyt muuttuneet akuuteiksi. Jotain tällaista oli tuloillaan, ja siitä oli varoitettu vuosikausia. 

Monikriisin toteutuva muoto on väistämättä etukäteen tuntematon, hetken tekijöiden muovaama. Siksi tarkka ennustaminen on mahdotonta, tai pikemmin liian voimakas ennusteisiin nojaaminen voi olla vaarallista, kun maailma väistämättä yllättää. Sen sijaan tarvitaan ennakointia. Yhtäältä ennakointi on ymmärryksen tasapainoilua hahmottaen sen, mitkä suuret kehityskulut vaikuttavat todennäköisimmiltä (esimerkiksi ilmastonmuutoksen eteneminen, luonnonvarojen riittävyys) sekä sen, missä potentiaaliset yllätykset, haavoittuvuudet ja vaaralliset “dominovaikutukset” piilevät. Toisaalta ennakointi on konkreettista valmistautumista ja suunnitelmien luomista, ikään kuin etukäteen sopeutumista muutokseen. Monikriisin oloissa kun suunnitelmallisuus ei voi olla tulevaisuuden tiukkaan kontrolliin pyrkivää “suunnitelmataloutta” tai “komentotaloutta”. Sen sijaan pitää ennakoida tulevia kehityksen päälinjoja jättäen kuitenkin koko ajan mahdollisuuksia sopeutumiseen ja itsen muokkaamiseen. Tämä aika vaatii siis uudenlaista politiikkaa.

Julkisessa keskustelussa kuitenkin ollaan kiinnostuneempia ennustamisesta: kuka veikkaa paremmin sodan, pandemian, inflaation tai muun akuutin tekijän kulun lyhyellä aikavälillä? Monikriisille luontaisen ennustamattomuuden sekä lyhyen ja pitkän aikavälin muutosten yhteennivoutumisen keskellä tämä painotus heikentää kollektiivista ymmärrystä maailman tilasta. Hetkellisten häiriöiden taustalla kun on rakenteellisia vikoja, ja niihin pitäisi kyetä tarttumaan etukäteen, ennakoiden – vain näin voidaan vähentää haavoittuvuutta ja laajentaa toiminnan mahdollisuuksia, kun tilanne muuttuu akuutiksi. Tapa, jolla Euroopan energiatalous yllätettiin “housut nilkoissa” sodan tullen, kertoo täysin päinvastaisesta ennakointivapaasta toiminnasta. Mikäli tähän historian murtumakohtaan suhtaudutaan ohimenevänä poikkeuksena, jonka jälkeen palataan vanhoille verkkaisen muutoksen urille, kohdataan varmasti vielä kurjempia yllätyksiä.

Sitkeä edistysusko, “kaupunki kukkulalla”

Nykyisen maailmanhistoriallisen murtuman rajuutta ja peruuttamattomuutta ei kuitenkaan ole sisäistetty alkuunkaan. Vallitseva ajatus Euroopassa on suunnilleen, että kunhan sota voitetaan (tarkoittaa se sitten Venäjän pakottamista rauhanneuvotteluihin tai sen nykyhallinnon sortumista), päästään jatkamaan entiseen malliin – muuttumaan kyllä mutta pysymään pohjimmiltaan samana. 

Vihreä siirtymä ei näin nähtynä (uusiutuva energia, kasvispainotteinen ruoka, kiertotalous) ole yhteiskunnallinen murros vaan kasvojenkohotus. Sotaa ja pandemiaa edeltäneessä kehitysmallissa ei nähdä vieläkään perusteellisempaa ongelmaa: kunhan kehitys kehittyy, saadaan ilmastonmuutos kuriin, kaikki muutkin ympäristöongelmat irtikytkettyä kasvusta, nälkäiset ruokittua ja nykymuotoinen elämäntapa turvattua (ainakin vauraimmissa maissa). Kriisit eivät ole perustavanlaatuinen haaste tälle mallille: ajatellaan, että parhaimmillaan ne jopa kiihdyttävät muutosta, kun vaikkapa sodan aikana rahaa laitetaan aiempaa enemmän energiasiirtymään. Tosin tällä hetkellä näyttää siltä, että houkutus palata entiselle fossiiliselle uralle on suuri – käytännössä tämä tarkoittaa päästövähennysten takapakkia ainakin väliaikaisesti, kun vanhojen voimaloiden käyttöikää pidennetään ja reservejä otetaan käyttöön. Pidempiaikaiseksi takapakki muuttuu, jos rakennetaan uutta fossiilista infrastruktuuria, puhumattakaan kansainvälisen ympäristöpolitiikan sakkaamisesta, etenkin jos Yhdysvaltain ja Kiinan kylmä sota lämpenee entisestään.

Globaalin erikoistumisen, tiiviin kaupankäynnin ja fossiilitalouden mallia noudattavan tehostumisen siunauksellisuus sinnittelevät kehityksen perusoletuksina. Joissain maailmantalouden riippuvuuksissa on kyllä alettu nähdä ongelmia – pääasiassa tietysti Venäjän suhteen, mutta myös esimerkiksi Yhdysvaltain ja Kiinan suhteissa. Vielä ei ole kuitenkaan perinpohjaisesti pohdittu, mitä nykyisenkaltaisen tiiviin riippuvaisuuden purkautuminen tai rakenteen perustavanlaatuinen muutos tarkoittaisi materiaalisesti ja poliittisesti. Pienempi, hajautetumpi, säästeliäämpi ja paikallisempi tulkitaan edelleen paluuksi menneisyyteen. Ne ovat mielikuvissa synonyymejä nurkkakuntaisuudelle, takapajuisuudelle ja kehittymättömyydelle. 

Usko kehityksen ja edistyksen lineaarisuuteen, etenemiseen vääjäämättömästi, on syvässä. Toki kehityksen tiellä nähdään kuoppia: sotien ja pandemioiden lisäksi talous etenee nousu- ja laskukausien sykleinä. Markkinoiden “luova tuho” siivoaa pois kelvottomat ratkaisut, kun pienet romahdukset puhaltavat pelin poikki välillä. Näköpiirissä siintää kuitenkin aina “kaupunki kukkulalla”, kasvavaa vaurautta ja hyvinvointia yhä suuremmalle määrälle ihmisiä, kunhan vaikeiden aikojen jälkeen jaksetaan punnertaa ylös ja eteenpäin.

Tällaisen tulevaisuuden näkeminen vääjäämättömänä on vaarallista, kun edessä siintää todellinen tyytymättömyyden talvi nykyisten energia- ja ruokajärjestelmien kriisiytyessä. Erityisen petollista on, jos vapauden ja demokratian kaltaisten arvojen nähdään olevan kohtalonyhteydessä vallitsevaan kehitysmalliin. Jos nähdään, että ne voidaan toteuttaa vain pitämällä kiinni fossiilitalouden luomasta energian ja luonnonvarojen mittavan kulutuksen luomasta hyvinvoinnista, miten niiden käy akuutissa monikriisissä? Entä kun fossiilisten polttoaineiden tarjoamaa energiatalouden mittakaavaa ei voidakaan korvata? Entä jos vihreät siirtymät edellyttävätkin myös vaikeuksien sietämistä? 

Onko silloin vaihtoehtona vain puskea ja “kiihdyttää” läpi edessä siintävän kriisin, jonkinlaisen teknologisen utopian voimalla? Mitä tapahtuu, jos tai kun yhä useammat ihmiset menettävät uskonsa tähän? Mitä tarjotaan tilalle? Nimittäin jos demokratia, vapaus ja tasa-arvoisuus on kammitsoitu nykyiseen kehitysuskoon ja materiaalisen kulutuksen kasvun malliin, niitä on luontevaa vastustaa toisenlaisesta historiakäsityksestä ponnistaen – sellaisesta, jonka merkitystä ja vaaroja on viime vuosina pohdittu aivan liian vähän.

Murtumien lietsojat, “ohimenevät kultakaudet”

Nykymaailmassa monet tahot näyttävät toimivan vallan erilaisella historiakäsityksellä. Lineaarisen edistyksen mallin sijaan ne nojaavat kehämäisempään näkymään, jossa historia ei ole kohti edistystä vievä virta. Se on kultakausien ja suurten romahdusten vaihtelua, sivilisaation ja barbarian vuoropeliä, jossa toimijana ei ole edistyvä ihmiskunta vaan toisiaan vastaan taistelevat kansakunnat, rodut tai “sivilisaatiot”. Romahdukset eivät ole pohjimmiltaan hyödyllisiä notkahduksia kehityksen uralla, vaan ne pyyhkivät pöydän puhtaaksi ja antavat vahvoille ja armoitetuille mahdollisuuden rakentaa uudelleen. Ne eivät ole vahinkoja tai onnettomuuksia vaan suorastaan historian luonnonlaki. Kansakunnalle romahdus voi olla jopa tervehdyttävä, jos se palauttaa perusarvoihin ja syrjäyttää epäterveet ja korruptoituneet. Tämänkaltaiseen maailmankuvaan nojaavat monet etnonationalistit ja muilta perustoilta demokraattisia ihanteita vastustavat liikkeet. 

Venäjän hyökkäystä Ukrainaan ei voida tietenkään suoraan palauttaa tällaiseen näkemykseen. Minkään yksittäisen valtion toiminnan taustalla ei liene koskaan yhtä motiivia, ei edes autoritäärisen johtajan, vaan sisäisillä valtakamppailuilla, virheellisillä taustatiedoilla, strategisilla kömmähdyksillä ynnä muulla sellaisella on oma roolinsa. Voi kuitenkin olla avartavaa tarkastella Venäjän toimintaa myös tällaisesta historiallisesta näkökulmasta. Nyt se hahmotetaan lähinnä irrationaalisena sekoiluna, itsetarkoituksellisena julmuutena tai epäonnistuneena taktiikkana – jolloin taktiikkana olisi ollut, että onnistuneen “salamasodan” myötä Ukrainan valtauksesta olisi tullut fait accompli, johon “länsi” olisi hiljalleen joutunut sopeutumaan. Epäonnistumisen jälkeen sodan jatkaminen nähdään kollektiivisena mielipuolisuutena, taisteluna tutkainta vastaan, koska lopulta Venäjä häviää tavalla tai toisella. Edistyksen historiallista voimaa vastaan ei ole kamppaileminen.

Jos historiakäsitys ei kuitenkaan ole nätin lineaarinen, sodan voi nähdä osana brutaalia sivilisaatiotason politiikkaa, joka kurkottaa vuosikymmenten päähän. Suuret maailmanhistorialliset romahdukset nähdään suorastaan vääjäämättöminä ja jopa siunauksellisina, joten niiden vältteleminen ei ole mahdollista tai mielekästä. Tärkeintä on suojella omaa kansakuntaa tai sen konstruktiota (“Äiti Venäjää” tai muuta sellaista) historian kuohuissa ja luovia kohti seuraavaa kultaista kautta. Tällainen ajattelutapa voi olla jopa luontevaa, jos omassa maassa on historiallisia kokemuksia yhteiskunnan romahduksesta, ja niihin liittyviä kaunoja ja traumoja voidaan mobilisoida. “Seuraavaksi on meidän vuoromme.”

Tällaisen maailmankuvan sisäiseen rationaalisuuteen kuuluu oletus, että vallitseva globaali “liberaali” maailmanjärjestys ja etenkin “läntiset” vauraat yhteiskunnat eivät pysty selviämään moisista historian murroskohdista. Niiden kansalaiset ovat liian mukavuudenhaluisia ja haluttomia luopumaan omista saavutetuista eduistaan, ja niiden moniääninen poliittinen kulttuuri ei kykene reagoimaan tällaisiin haasteisiin. Ne joko sortuvat tai kääntyvät autoritääriselle ja vierasvihamieliselle uralle. Ja tällöin murtumien lietsoja on voittanut, vaikka olisikin näennäisesti hävinnyt sotilaallisesti tai poliittisesti.

Tällaisesta vinkkelistä maailmanhistoriallisen murtuman tietoinen edistäminen voi näyttää omanlaiseltaan kaukonäköisyydeltä. Vaikka sota hävittäisiinkin, voidaan silti uskoa, että oma kansakunta selviää voittajana esimerkiksi ilmasto- ja ruokakriiseistä, joita sodan voimalla ajettiin akuuteiksi. Karumpaan tulevaisuuteen varaudutaan kahmimalla resursseja, rakentamalla omavaraisuutta ja luomalla strategisia liittolaisuuksia muihin maihin, jotka kokevat olevansa tai konkreettisesti ovat altavastaajina tai syrjäytettyjä nykyisessä kehitysmallissa. Venäjän kaltaisessa yhteiskunnassa on myös mahdollista ajatella, että oma keskiluokka voi hyvin romuttua kriisin aikana – kansalaisyhteiskunnan perustan tuhoaminen vuosikymmenten aikana on käytännössä eliminoinut keskiluokan onnistuneen kapinan mahdollisuudet ja siten lieventänyt pakkoa pitää se tyytyväisenä. Jotain muuta voidaan rakentaa tilalle, kun aallonpohjasta on selvitty. 

Tietysti tällainen ajattelutapa on paitsi julmaa myös harhaista lukuisin tavoin. Ekologisten kriisien syvyyttä ei hahmoteta laisinkaan: kukaan ei selviä kunnialla maailmassa, jossa ilmasto lämpenee useita asteita ja elonkirjo rapautuu yhä syvemmin. Säällisen ihmiselämän ekologiset reunaehdot romuttuvat. Ylipäätään tällaisessa ajattelutavassa usko kykyyn kontrolloida omaa kohtaloaan on täysin ylimitoitettu. 

Harhaisuus ei kuitenkaan tarkoita, ettei tällaista ajatusta voi ottaa joku tosissaan ja elää ja toimia sen mukaisesti. On houkutteleva ajatus, että historiallisen altavastaajan asemasta voisi murtautua voittajaksi, vaikka sitten katastrofeja lietsomalla. 

Irti ruton ja koleran välisestä valinnasta

Harhaisuudesta huolimatta murtumien politiikka on aito ja vakava haaste. Kukaan ei todellakaan osaa vielä vastata kysymykseen, kuinka hyvin esimerkiksi eurooppalaiset yhteiskunnat kestävät sodan luomaa painetta, jos se kestää vielä kauan – laajemmasta monikriisistä puhumattakaan. Nykyiset energiakriisit ja hintapiikit voivat olla vasta alkusoittoa sille, miten syvällisesti arkielämä vielä mullistuu vauraissakin yhteiskunnissa, ja paljon nopeammin kuin kukaan osaisi ennakoida. Seuraava talvi voi olla karu, eikä keväällä välttämättä helpota. Jos säännöllisistä mullistuksista tulee elämän normaali tila, miten kansalaiset sietävät sitä?

Toki Eurooppa voi löytää vastustus- ja sopeutumiskykyä synkeällä tavalla: linnoittautumalla joko yhtenäisesti tai hajaantuneemmin kansakuntina, pyrkimällä pitämään kiinni omasta hyvinvoinnistaan muiden kustannuksella. Juuri tällä tavalla monet etnonationalistiset tai äärioikeistolaiset tahot pyrkivät mobilisoimaan nykyistä kriisiä, kuten ne ovat yhä enemmän yrittäneet ottaa haltuun esimerkiksi ilmastokriisiä: edessä on vääjäämätön synkkä maailmankausi, josta meidän on mahdollista selviytyä, mutta kaikkien ei. 

Jos aiemmin mainittu ympäristöturvallisuuden näkökulma korostaa solidaarisuuden ja keskinäisriippuvuuden merkitystä, tällainen monikriisin “turvallistaminen” peräänkuuluttaa valistunutta itsekkyyttä. (Toisin sanoen “turvallistaa” voi monin eri tavoin – “turvallistamisella” ei ole vääjäämätöntä muotoa.) Ja valitettavasti itsekäs tulkinta on osoittautunut hyvin vetoavaksi. Jos uskotellaan, että omasta aineellisesta hyvinvoinnista ja arkiturvallisuudesta pystytään pitämään kiinni, on helppo luopua monista sivistyksellisistä ja moraalisista arvostuksista. On mahdollista tyytyä linnoittautuneeseen vaurauteen ja vakauteen kriisien runtelemassa maailmassa. Muille käy miten käy.

Ehkä aikakauden suuren kysymyksen voi asettaa näin: keillä on kykyä ajatella ja puhua maailmasta sivilisaation tasolla? Kiina esimerkiksi on toiminut näin eksplisiittisesti jo pitkään, Venäjä kulkee päätä pahkaa omanlaiseensa sivilisaatiopolitiikkaan, ja äärioikeisto ympäri maailman mobilisoi samankaltaisia ajatuksia. Tällaiselle ei ole vastustuskykyä, jos eletään ohimenevän poikkeustilan ja normaaliin paluun mielikuvastossa. Murtumien lietsojia vastaan on voitava asettaa jotain muuta kuin vain lineaarinen ja kestämättömäksi osoittautunut business as usual. Tarvitaan sivilisaation ja historian näkökulma, joka ohittaa elämän materiaalisista ja ekologisista reunaehdoista vieraantuneet kuvitelmat, joissa historia kulkee valmiiksi oletettujen kaarien mukaisesti. Vieraantuneessa ajattelussa kun maailmalla ei ole väliä, ei merkitystä.

Kriittinen kysymys on, onnistutaanko omaa historiakäsitystä päivittämään niin, että pystytään tähtäämään vuosikymmenien päähän ja ensi vuosisadalle – mutta ei kyynisesti pyrkien selviämään vääjäämättömässä maailmanpalossa vaan toimien niin, että pahin tuho voidaan välttää. Tässä palataan tekstin alussa käsiteltyihin ennakoinnin ja suunnittelun kysymyksiin, joita BIOS-tutkimusyksikössä on puntaroitu ekologisen jälleenrakennuksen käsitteen ympärillä. Kun yhteiskunnallista aineenvaihduntaa ja elämäntapoja täytyy pystyä muuttamaan nopeasti useilla alueilla yhtaikaa, tarvitaan koordinointia ja pitkäjänteisyyttä. On oltava kykyä pitää lyhyen aikavälin reagointi ja pidemmän tähtäimen suunnitelmallisuus mielessä yhtaikaa.

Konkreettisesti tämä tarkoittaa juuri nyt esimerkiksi sitä, onko eurooppalaisilla yhteiskunnilla kunnollisia valmiuksia luopumiseen ja säännöstelyyn, jos ja kun energeettiset ja aineelliset kriisit kärjistyvät entisestään. Kyetäänkö sellaiseen “sotatalouteen”, joka mahdollistaisi paitsi Ukrainan pitkäaikaisen tukemisen sotatoimissa myös esimerkiksi energiajärjestelmän remontin kriisin aikana ja yhteiskuntien jälleenrakentamisen tuhoisan sodan jälkeen? Pystytäänkö mobilisoimaan ne mittavat voimavarat, jotka tarvittaisiin mahdollisimman nopeaan energiasiirtymään ja ruokajärjestelmien remonttiin? 

Tämän mittakaavan toimista ei vielä ole hajuakaan, ja osin akuutin kriisin hetkellä palataan lyhytnäköisesti vanhoihin toimintatapoihin. “Tämä on vain väliaikaista”, toistellaan, ja luvataan siirtymätoimien jatkumista kriisin väistyttyä. Mutta monikriisi voi muuttua krooniseksi, jolloin luvattua rauhallista hetkeä ei tule. Jokainen fossiilitalouteen ripustautuva “väliaikainen” vuosi tekee tulevaa urakkaa vaikeammaksi, seuraukset kipeämmiksi ja edellä kuvatun itsekkään politiikan houkuttelevammaksi. 

Ja toisaalta kyetäänkö tässä työssä ja ennen kaikkea ruokakriisien torjunnassa sellaiseen globaaliin solidaarisuuteen, joka murtaisi Venäjän ja Kiinan rakentamia koalitioita monien maailman köyhempien maiden kanssa? On helppo turhautua ja tuskastua siihen, miten esimerkiksi Venäjän kertomukset käymästään sodasta löytävät kuulevia korvia maailmalta, ja miten “imperialismin” ja “kolonialismin” vastaisuus nivotaan osaksi noita tarinoita. Syyt tällaiseen ymmärrykseen ovat varmasti moninaisia, osin yksinkertaisen aineellisiakin (tuontiriippuvaisuus), mutta harhaisissakin kertomuksissa voi olla osatotuuksia. Kolonialismin ja imperialismin historia on todellinen ilmiö, ja niiden vaikutusten keskellä miljoonat ihmiset elävät edelleen. Historiallisesti uusiutumattomien luonnonvarojen esikoisoikeus käytettiin perin juurin eriarvoisesti, mikä korostuu fossiilisista luopumisen pakon äärellä. Tämä ei muutu valheeksi sillä, että asiaan vedotaan vilpillisin motiivein ja perusteluin. 

Ja etenkin jos demokratian, tasa-arvon ja vapauden “pakettiratkaisu” yhdistyneenä lineaarisen edistyksen mallin on edelleen vallitseva taustaoletus, on helppo nähdä turhautuminen kaukaiseksi jäävään lupaukseen: “Kaikki tämä tulee teillekin, kunhan kehitys kehittyy ja edistys edistyy.” Tuo lupaus alkaa muuttua yhä ontommaksi olosuhteiden heiketessä, ja sen ylläpitäminen alkaa vaikuttaa valheelta. Jos nykymallisen kehityksen aineelliset ja ekologiset edellytykset ovat uhattuina, pakettiratkaisu tarkoittaa kääntäen sitä, että vapautta ja demokratiaakaan ei voikaan tavoittaa. Silloin synkeätkin vaihtoehdot alkavat houkutella, jos ne lupaavat nykyisille altavastaajille parempaa. Autoritäärisyyden ja epädemokraattisuuden ohella se tarkoittaa esimerkiksi, että omat fossiiliset varat otetaan maksimaalisesti käyttöön, kun kunnollista tukea fossiilivaiheen ylittävään energiasiirtymäänkään ei ole saatu. Murtumien lietsojilla ei ole intressiä moiseen tukeen, koska he uskovat selviävänsä voittajina historian myrskyistä. 

Kivinen tie globaaliin solidaarisuuteen

Ainoa tie ulos tästä “murtumien maailmanpolitiikan koalitiosta” on valmius sellaiseen globaalin eriarvoisuuden vähentämiseen, joka menee avustustoimintaa paljon pidemmälle: luonnonvarojen oikeudenmukaisempaa jakoa, perusteellisesti reilumpaa kauppaa, joka ei pakottaisi köyhempiä yhteiskuntia ekologisesti tuhoisaan toimintaan, ja paikallisiin olosuhteisiin räätälöityjä kehityksen malleja. 

Toisin sanoen, vallitsevasta yhä tiiviimmästä ja kiihtyvämmästä globalisaatiosta olisi luovuttava ja rakennettava uudenlaisia tasavertaisempia yhteyksiä, alueellista omaleimaisuutta ja haavoittuvuutta vähentävää omavaraisuutta, mutta ei kuitenkaan absoluuttista autarkiaa. Sillä vaikka nykyinen fossiiliperustainen globaali yhteenkietoutuminen on tavalla tai toisella tiensä päässä, tilalle ei tarvitse tulla toisistaan irrallisten alueiden mosaiikkia. Yhteistyö voi hakea sellaisia muotoja, joissa pyritään turvaamaan myös vastustus- ja mukautumiskykyä kriisiaikoina. Ruoantuotannon, lääketieteen, tiedonvälityksen ja monien muiden alojen ymmärryksestä ja osaamisesta ei voida pitää kiinni ilman globaalia yhteistyötä. Alueiden radikaali erkaantuminen tarkoittaisi myös tiedon ja osaamisen maailmanpaloa.

Tällä hetkellä sivilisaatiotason kamppailussa vallitsee vain kaksi vaihtoehtoa, kaksi yhtä harhaanjohtavaa näkemystä historiasta. Nykyisen monikriisin luonteeseen ja syihin ei ole pääsyä kummastakaan käsin – koska se tulee tulkituksi joko väistämättömästi hoituvana edistyksen lastentautina tai seuraavan romahduksen kauden alkusoittona. Monikriisin konkreettinen aineellisuus ja ekologinen perusta jäävät sivuasioiksi. Näiden näkemysten kädenväännössä ei näy voittajaa, ja kollektiivisen katastrofin mahdollisuus on todellinen. 

Millaisen kuvaston varaan toisenlainen käsitys voisi rakentua? Kaukainen “kaupunki kukkulalla” ja historian kehä ovat voimallisia mielikuvia. Ennakoiva ja suunnitteleva asenne, jota ekologisessa jälleenrakennuksessa tarvitaan, on aktiivista pyrkimystä vaarallisten romahdusten välttämiseen, mutta se on myös jotain muuta kuin lineaarinen näkymä kasvuun ja edistykseen. Se on dynaamista vakautta, elämän edellytysten ja hyvinvoinnin perustan turvaamista maailmassa, jossa on muitakin voimia kuin ihmiset ja kansakunnat. Siitä on vaikeampi luoda mobilisoivaa kuvastoa, mutta sellaista tarvitaan.

Toinen ja kipeämpi vaikeus on, että ajatus globaalista solidaarisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta on yhä heikommissa kantimissa. Niiden mobilisoiva voima on kuihtumassa: niihin viittaaminen vaikuttaa naiivilta haihattelulta, kun suurvaltojen sota on muuttumassa jälleen arkiseksi uhkakuvaksi ja kun äärioikeisto nousee valtaan yhä useammassa maassa. On selvää, että solidaarisuutta tarvitaan kipeästi, mutta on yhtä selvää, että tie on kivinen ja kuoppainen. 

Tämä on kriittinen kysymys myös ekologiselle jälleenrakennukselle historian murtumakohdassa. Miten Suomessa voidaan rakentaa  kohtuulliseen kulutukseen ja kestävään hyvinvointiin perustuvaa yhteiskuntaa, joka ei nojaa elämän edellytysten heikentämiseen muualla? Ja miten tällainen yhteiskunta voi paitsi konkreettisella esimerkillään ja aineellisilla vaikutuksillaan myös poliittisilla toimillaan tukea sellaisia globaaleja suhteita, joita tarvitaan? 

Ehkä ensimmäinen askel voisi olla sen tunnistaminen ja tunnustaminen, että Suomi ja Eurooppa eivät saa olla vain turvaamassa “eurooppalaista sivistystä” tai “eurooppalaista sivilisaatiota”, vaan niiden täytyy turvata ja luoda uudenlaisten globaalien suhteiden edellytyksiä. Yhtäällä se on lujaa vastarintaa autoritäärisyydelle ja pakkovallalle, toisaalla se on kouriintuntuvaa auttamista ja omista eduista luopumista. 

Ville Lähde

BIOS-tutkimusyksikkö on viime syksystä alkaen toteuttanut yhteensä kymmenen jaksoa sisältävän podcast-sarjan Metsäsektorin ekologinen siirtymä. Olemme kutsuneet keskusteluihin yhteensä 19 metsä-, energia- ja rahoitussektorin sekä vihreän siirtymän johtavaa asiantuntijaa yliopistoista, tutkimuslaitoksista ja alan yrityksistä. 

Sarja huipentuu perjantaina 9.9. 2022 kahteen keskusteluun, joissa suomalaiset europarlamentaarikot kommentoivat sarjan keskeisiä viestejä, vihreän siirtymän metsäsektorille avaamia uusia mahdollisuuksia sekä kansallisia ja EU-tason metsälinjauksia.

Metsäsektorin muutos 9.9. klo 10.30-11.30

Aamulla 9.9. klo 10:30-11:30 keskustelemassa ovat europarlamentaarikot Mauri Pekkarinen (KESK), Sirpa Pietikäinen (KOK) ja Nils Torvalds (RKP) sekä tieteen edustajana johtava asiantuntija Jyri Maunuksela (LUKE). Keskustelun erityisenä painopisteenä ovat uusien biojalostusteknologioiden potentiaalit sekä yritysten ja julkisen sektorin yhteistyö potentiaalien hyödyntämisessä. Keskustelu lähetetään livestreamina ja tallennetaan podcastina kuunneltavaksi.

Metsäsektorin kestävyys 9.9. klo 15.45-16.45

Iltapäivällä 9.9. klo 15:45-16:45 järjestetään Eurooppasalissa (Malminkatu 16) Helsingissä yleisökeskustelu, johon osallistuvat europarlamentaarikot Miapetra Kumpula-Natri (SDP), Ville Niinistö (VIHR) ja videokommentilla Silvia Modig (VAS) sekä tieteen edustajana Tuotannon ja kulutuksen keskuksen johtaja, professori Jyri Seppälä (SYKE). Keskustelun erityisteemana on metsien käytön sovittaminen ympäristön ja ilmaston kannalta kestäviin raameihin. Yleisö on tervetullut tilaisuuteen klo 15:30 alkaen. Myös tämä keskustelu on nähtävissä livestreamina sekä podcast-tallenteena. 

Moniäänisestä podcastsarjasta voidaan kiteyttää muutamia keskeisiä viestejä:

• Suomen maankäyttösektorin nielut ovat heikentyneet ja nettopäästöt kasvaneet pääosin metsien käytön takia, myöskään luontokatoa ole pystytty pysäyttämään. 
• Tieteen valossa EU:n ja kansallisten ilmasto- ja ympäristötavoitteiden voidaan arvioida kiristyvän eikä biotalouden menestys voi jatkossa perustua puun käytön kasvattamiseen.
• Metsien kasvua voidaan paikoin myös lisätä ja Suomessa olisi syytä siirtyä laajamittaisesti “ilmastoviisaaseen” metsätalouteen.
• Metsäsektorilla on jatkossakin oleellinen rooli maamme hyvinvoinnin turvaajana, mutta tuotannon energian ja raaka-aineiden käytön tehokkuutta ja jalostusastetta on pyrittävä nostamaan.
• Biopohjaisen hiilen, metsänielujen sekä monimuotoisuuden hinnoittelu osana päästöoikeusmarkkinoita voisi kannustaa metsäsektoria uudistumaan.
• Metsäteollisuuden osuus Suomen teollisuuden sähkönkulutuksesta on 60% ja kokonaisenergiankulutuksesta 25%. Ala tarvitaan siten välttämättä mukaan energiaverkon tasapainottamiseen. 
• Ligniinin ja muiden sivuvirtojen hyödyntäminen korkean lisäarvon tuotteissa, vetytalous, päästöjen kierrättäminen hiilivedyiksi ja niihin pohjaaviksi energiatuotteiksi sekä energiaverkon tasapainottaminen energian tuotannon ja käytön älykkäällä ohjauksella voisivat luoda valtaisia uusia liiketoimintamahdollisuuksia metsäteollisuudelle.
• Riskien torjuminen ja mahdollisuuksiin tarttuminen vaativat tiivistä sektori-integraatioita sekä julkisen sektorin ja yritysten yhteistyötä.

Keskustelujen taustaksi kannattaa kuunnella podcastsarjan jaksoja, erityisesti yhteennivova 10. jakso, sekä lukea jaksojen tekstitiivistelmät.

Eurooppasalissa osoitteessa Malminkatu 16, Helsinki on noin 100 yleisöpaikkaa, jotka täytetään saapumisjärjestyksessä. 

Keskustelujen livestreamit:

1. Aamupäivän tilaisuus: metsäsektorin tulevaisuus
2. Iltapäivän tilaisuus: metsäsektorin kestävyys 

Tilaisuuksien jälkeen keskustelut löytyvät podcast- tallenteina osoitteesta: https://bios.fi/metsapodcast/ 

Keskustelut tuottaa ja juontaa BIOS-tutkimusyksikön tutkija Antti Majava. Kaikille lämpimästi tervetuloa etänä, paikan päälle tai tallenteena ääreen itselle parhaiten sopivana ajankohtana.

Kuvioita ”Tavoitteena reilu ja kestävä talous” -muistiosta.

Suomalaisen metsäkysymyksen nyrjähdys

Metsien rooli suomalaisessa ilmastopolitiikassa ja koko yhteiskunnallisessa aineenvaihdunnassa joutui jälleen valokeilaan, kun Tilastokeskus julkaisi toukokuussa  ennakkotietoja vuoden 2021 kasvihuonekaasuinventaariosta (ks. Luonnonvarakeskuksen tiedote täällä). Pääviesti oli karu: maankäyttösektori (LULUCF) on muuttunut nielusta päästölähteeksi, millä on vakavat seuraukset Suomen ilmastopolitiikalle. 

Metsät ovat edelleen hiilinielu, mutta niiden nielu on pienentynyt rajummin kuin pessimistisimmissäkään arvioissa osattiin odottaa. Niinpä lisääntyneiden hakkuiden ja puuston kasvun vähenemisen vuoksi metsien nielu ei enää riitä kattamaan muita maankäyttösektorin päästöjä. Vuoden 2021 hakkuut olivatkin ennätyskorkealla tasolla, ja raakapuuta käytettiin enemmän kuin koko tilastohistorian aikana. Taustalla ei ole vain hakkuiden määrä, vaan Helsingin Sanomat siteerasi Luken tiedotustilaisuudessa puhuneen johtavan tutkijan Kari T. Korhosen lausuntoa, jonka mukaan myös hakkuutapojen muutos on vähentänyt metsien kasvua.

Kasvihuonekaasuinventaarioita tullaan myös takautuvasti korjaamaan aiemmille vuosille, eli kuva takavuosien kehityksestä muuttuu todennäköisesti samaan suuntaan. Toisin sanottuna on täysin selvää, että nykyinen hakkuutaso ei ole nielujen suhteen kestävä, ja aiempienkin tasojen kestävyys voi vielä kyseenalaistua. Tästähän lukuisat tutkijat, myös BIOS, ovat varoittaneet jo vuosia.

Sekä Ilmastopaneelista että Suomen ympäristökeskuksesta on varoitettu painokkaasti, että tämä voi johtaa miljardien lisälaskuun Suomessa (varoittamassa jälleen mukana myös BIOS-tutkijoita). Pyrittäessä kasvihuonekaasujen päästöjen nettonollaan on päästövähennysten suunnittelussa nojattu arvioihin LULUCF-sektorin nielusta, ja nyt nuo laskelmat menevät täysin uusiksi. Vähennyksiä on saatava aikaan nopeasti jossain muualla tai homma on hoidettava päästökaupassa, ja se on kallista. Myös EU-sanktiot ovat todennäköisiä.

Ilmastopaneeli on peräänkuuluttanut hiilinielujen pelastusohjelmaa. Metsänieluihin kohdistuvien toimien lisäksi tarvitaan toimia muualla LULUCF-sektorilla: paneeli on ehdottanut esimerkiksi pellonraivauksen luvanvaraisuutta ja maankäyttömaksua kaikelle raivaamiselle. Paneeli on peräänkuuluttanut myös hiilitukijärjestelmää, jossa nielujen tukemisesta maksettaisiin.

Ilmastopaneeli ja Syke ovat vaatineet maankäyttösektorin ilmastosuunnitelman laittamista uusiksi, koska siltä on pudonnut pohja. “Kaikki pitäisi miettiä uudestaan”, kuten Markku Ollikainen totesi Ylen jutussa 10.6., mutta metsä- ja maatalousministeri Kurvinen kiisti täyskäännöksen tarpeen. Tuttuun suomalaiseen tapaan hän totesi, että tarvitaan lisäselvityksiä.

Aiemmin toukokuussa Suomen ympäristökeskus tiedotti tutkimuksestaan, jonka mukaan hakkuiden lisääminen vähentää metsien hiilinielua näillä kasvillisuusvyöhykkeillä hyvin pitkäksi aikaa, jopa sadaksi vuodeksi. Syken katsaus kokoaa yhteen lukuisia tutkimustuloksia, jotka osoittavat harhaluuloksi yleisen oletuksen, että hakkuiden lisääminen heikentäisi nieluja vain hetkeksi. Sampo Soimakallio totesi Syken tiedotteessa, että fossiilisten tuotteiden korvaamisesta saatava hyöty sekä puutuotteiden hiilivaraston kasvu ei keskimäärin pysty tätä haittaa korvaamaan.

Toukokuussa ilmestyi myös Ilmastopaneelin metsäraportti, jossa varoitettiin voimakkaasti metsien hakkuiden lisäämisestä. Raportin johtopäätökset jossain määrin vanhenivat uusien maankäyttösektorin tietojen myötä, sillä tuolloin vielä paneeli ei esittänyt rajoituksia hakkuiden nykytasoon. Johtopäätöksiä pitää siis käytännössä päivittää vielä tiukemmiksi. Johtopäätösten päälinja on kuitenkin ennallaan, eli paneeli varoittaa vakavasti yrityksestä korvata fossiilisia polttoaineita laajasti metsäbiomassalla. Jotta se olisi toimivaa, niin sanottujen korvaushyötyjen tulisi olla nykyisiä huomattavasti suurempia – ja mitä enemmän hakkuita lisätään, sitä vähäisemmiksi hyödyt suhteessa käyvät. Koska uudet tiedot maankäyttösektorin tilasta ovat muuttaneet kuvaa, tämän voi olettaa perustellusti koskevan myös nykyistä käyttötasoa.

Ilmastopaneelissa toimiva Suomen ympäristökeskuksen Jyri Seppälä totesi Helsingin Sanomissa: ”Intensiiviseen puunkäytön lisäämiseen ei löydy ilmastollisia perusteita. Päinvastoin se vaarantaa sekä ilmasto- että monimuotoisuustavoitteet”. 

BIOS-tutkimusyksikön metsäpodcast ehtikin sopivasti tämän uutiskirjeen ilmestymisen alla kymmenenteen jaksoon, jossa tutkijamme keskustelivat sarjan tekijän Antti Majavan johdolla kaikesta siitä, mitä matkan varrella on opittu. Edellä kuvatut tutkimusuutiset toivat lisää latausta näihin keskusteluihin. Sarjan sanoma tiivistyy huomioon, että metsäsektorilla ja metsäteollisuudella on hyvät ja innostavat tulevaisuuden mahdollisuudet, mutta ei nykyisillä tuotantoprosesseilla, jotka kuluttavat liikaa monimuotoisuutta ja hiilivarastoja. Tämän ainutlaatuisen laajan ja moniäänisen mutta tieteellisissä kannattimissa tiukasti pysyttelevän sarjan kuuntelemista voikin suositella entistä painokkaammin ihan jokaiselle suomalaiselle (ja erityisesti metsänomistajille).

Kaiken kaikkiaan suomalainen toistuva vääntö metsien hiilinielujen, päästövähennysten ja EU-kontekstissa sovittujen nettonollatavoitteiden välillä tuntuu suistuvan yhä uudelleen samanlaiseen yksisilmäisyyteen. Julkista keskustelua seuraavalle maallikolle voisi helposti näyttää siltä, että kaikki olisi kunnossa niin kauan kuin päästöjen ja nielujen välinen “kuilu” saadaan kurottua umpeen ja ilmastosuunnitelmissa luonnostellut toimet tehtyä. Voi jopa vaikuttaa siltä, että kaikki on lopulta kiinni laskentasäännöistä, ja että “lisäselvityksiä” odottelemalla voidaan toivoa, että uudet laskentatavat hävittäisivät ongelman. Tällöin koko ilmastokriisin luonne oikeastaan ymmärretään väärin.

BIOS-tutkija Ville Lähde tarttui tuoreessa blogiesseessään harhakäsityksiin ja yksiulotteisiin ajattelutapoihin koskien päästövähennyksiä ja hiilen talteenottoa. Vaikka esseen pääaiheena olikin kysymys teknologisen hiilen talteenoton roolista, Lähde muistutti kovin helposti unohtuvasta asiasta: nettonolla on vain välietappi, ja etenemisen nettonegatiiviseen vaiheeseen mahdollisimman nopeasti pitäisi olla varsinainen päämäärä. Kun asiaa tarkastellaan näin, hiilinielujen tarkka vertailu päästöihin käy vähemmän tärkeäksi, koska joka tapauksessa nettonollasta on jatkettava vauhdilla eteenpäin. Tarvitaan maksimaalisen vähän päästöjä, niin suuria nieluja kuin suinkin ja mahdollisimman vakaita hiilivarastoja. On yhä selvempää, että nettonollaan pyrittäessä ei voida rakentaa sellaiseen intensiivisen metsäpohjaisen energian käyttöön, joka paitsi vaarantaa nieluja myös luo teknologista polkuriippuvuutta nykyisen kaltaiseen polttamiskeskeiseen toimintamalliin.

“Tämän takia muuten loputon tarkka laskeskelu päästöjen ja nielujen suhteesta, jotta nettonollaan päästäisiin, on lopulta vähän turhaa hommaa. Suomessahan pyrittäessä täyttämään kansallisia nettonollatavoitteita on väännetty tuskaisen paljon etenkin metsänielujen koosta ja oikeista laskutavoista. Perusasia on kuitenkin todella simppeli: päästöt pitää saada niin alas kuin suinkin, ja nieluista ja hiilivarastoista täytyy pitää huolta niin hyvin kuin osataan. Koska mitä paremmin tämä klaarataan, sitä pienempi negatiivisten päästöjen luomisen urakka jatkossa on.”

Muuta BIOS-toimintaa

BIOS-tutkijat laatimassa tutkimusraportteja

Geologian tutkimuskeskus (GTK) julkaisi huhtikuun lopussa raportin, joka käsitteli skenaarioita fossiilisista polttoaineista luopumiseksi Suomessa. BIOS-tutkijat Jussi T. Eronen ja Tere Vadén olivat mukana raportin laatimisessa. Kuudessa skenaariossa tutkailtiin mahdollisuuksia sille, että Suomi pyrkisi korvaamaan kaiken nykyisen fossiilisten polttoaineiden käytön vähäpäästöisillä energiamuodoilla. Raportin tuloksia voi lukea tiiviissä muodossa tässä Janne M. Korhosen kirjoituksessa. Lähtökohdaksi skenaarioiden laatimisessa otettiin pandemiaa edeltäneen ajan “normaali” kulutustaso, mistä kiinnipitäminen osoittautui erittäin vaikeaksi. Kuten raportin pääkirjoittaja Simon Michaux totesi GTK:n tiedotteessa: 

“Kun otetaan huomioon raaka-aine- ja energiatarpeet sekä aika, jota meillä on käytettävissämme, kaikissa tulevaisuuden skenaarioissa on vakavasti pohdittava yhteiskunnan energian ja resurssien kysynnän merkittävää vähentämistä.”

BIOS-tutkijat Paavo Järvensivu, Jussi Ahokas ja Tero Toivanen tuottivat Sitralle kesäkuussa julkaistun muistion reilun ja kestävän talouden aloitteista. Tarkastelussa olivat donitsitalous, ekohyvinvointivaltio, ekologinen jälleenrakennus, Euroopan vihreän kehityksen ohjelma, Green New Deal for Europe, hyvinvointitalous ja missiotalous:

”Kaikki tutkitut aloitteet ovat erittäin relevantteja ja iskevät kiinni tämän hetken talouskeskustelun ytimeen. Jos ne pystyvät leviämään nykyistä laajemmin yhteiskunnalliseen keskusteluun – erityisesti talouskeskusteluun – niillä on paljon annettavaa.”

BIOS-blogissa muistion kirjoittajat jatkavat keskustelua talousaloitteiden merkityksestä:

Reilun ja kestävän talouden aloitteet yhtäältä monipuolistavat ja toisaalta suuntaavat suomalaista keskustelua taloudesta. Aloitteiden näkökulmasta huoli julkisen talouden kestävyysvajeesta ja vaatimukset menokurista ovat saaneet liian suuren painoarvon. Julkisen talouden uhkakuvien korostamisella on lamauttava vaikutus: kapeiden kehysten läpi on vaikea nähdä tulevaisuuden taloutta rakentavia investointeja, uudenlaisia toimintatapoja ja uutta osaamista. Sen sijaan näkemys reilusta ja kestävästä taloudesta syntyy monialaista tietoa yhdistämällä. Perinteisen talousosaamisen lisäksi tarvitsemme ymmärrystä niin ekologisista ja teknologisista reunaehdoista kuin sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja kulttuurisista toisin elämisen tavoista.

Tieteellisiä artikkeleita

Paavo Järvensivu ja WISE-hankkeen kollegat kirjoittivat Ecological Economics -lehdessä julkaistun artikkelin “Coping with policy errors in an era of chronic socio-environmental crises”. Mitä ajankohtaisimmassa artikkelissa peräänkuulutetaan tarvetta ymmärtää välittömien kriisitoimien pitkän aikavälin vaikutuksia. Kun laajat ympäristöhäiriöt muuttuvat kroonisiksi, ei kriiseihin voida reagoida vain erillisinä tapahtumina. Tällaisessa toiminnassa virheet ovat kuitenkin väistämättömiä, ja artikkelissa pohditaan tapoja selvitä näiden virheiden kanssa.

Karoliina Lummaalta ilmestyi artikkeli “Metsän esteettinen toimijuus Jouni Tossavaisen Metsännenä-runokokoelmassa ja ekosysteemipalvelukirjallisuudessa” teoksessa Ympäristömuutos ja estetiikka. Hän kirjoitti myös Tanja Tiekson kanssa yhteisartikkelin “Deep Listening the animal other” Sound Studies -lehteen.

Muita BIOS-kirjoituksia

Ville Lähteen kirjoitus “Millaista sivistystä tarvitaan, kun lyhdyt sammuvat ympäri Euroopan?” ilmestyi Sitran verkkosivuilla osana Sivistys+ -hankkeen päättävää kirjoitussarjaa. Lähde palasi aiemman sivistysaiheisen esseensä teemoihin uudessa maailmantilanteessa, jossa uhkaavat samanaikaisesti sota sekä laajat energia- ja ruokakriisit. 

“Ekologisen jälleenrakennuksen dilemma ei ole siten vain teknis-taloudellinen vaan myös sivistyksellinen. Miten huolehtia, että yhteiskunnan aineenvaihdunnan perinjuurinen muutos ei synnytä ylitsekäymättömiä vastavoimia? Jos viime vuodet jotain opettavat niin sen, että yhteiskuntien suunta voi muuttua hyvin äkillisesti. 

Ongelma muuttuu entistäkin kipeämmäksi, kun sota-aikana kiireiset hätätoimet ja pidemmän aikavälin muutokset joutuvat helposti ristiriitaan. On houkuttelevaa perua aiempia vaikkapa energia- tai ruokajärjestelmää koskevia päätöksiä väliaikaisesti yhteiskunnallisten ristiriitojen välttämiseksi. Mutta väliaikaisesta tulee helposti pysyvämpää nykyajan kroonistuneessa hätätilassa.”

Antti Majava ja Tere Vadén kirjoittivat yhdessä LUT:in professori Jero Aholan kanssa Helsingin Sanomiin tuulivoiman mahdollisuuksista verraten sitä etenkin metsäenergian potentiaaliin:

“Fossiiliset polttoaineet sisältävät paljon energiaa tiiviissä muodossa.

Kaikki niitä korvaavat energianlähteet ydinvoimaa lukuun ottamatta vaativat enemmän tilaa. Tämä koskee myös biomassasta, kuten puusta, saatavaa energiaa. Puu vaatii tuotettua energiayksikköä kohden huomattavasti enemmän maa-alaa kuin esimerkiksi tuulienergia.

Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan tuulivoiman suora maankäyttövaikutus on noin 1,3 neliökilometriä terawattituntia kohden ja maisemavaikutus noin 126 neliökilometriä terawattitunnilta, kun vaikutukset bioenergialla ovat jopa yli 800 neliökilometriä terawattituntia kohden.”

Karoliina Lummaa oli mukana Porin taidemuseon Chorus Sinensis -esityksen laatimisessa ja kirjoitti teoksen katalogiin esseen. Hän myös kirjoitti Tiede & Edistys -lehteen arvion Ilona Hankosen teoksesta Ihmisiä metsässä.

BIOS äänessä

Emma Hakala ja Antti Majava keskustelivat ORSI-hankkeen Kristallipallo-podcastissa huoltovarmuudesta. Ville Lähde oli Dimitri Ollikaisen vlog-vieraana: Lähteen parsapenkkien ja tattipastan äärellä pohdittiin käynnissä olevia hitaita ja nopeita ruokakriisejä. Ja Tere Vadén vieraili Elokapinan Eloradiossa puhumassa ilmastonmuutokseen liittyvistä tieteenfilosofisista kysymyksistä.

BIOS-ekonomisti tiedotusvälineissä

Vuoden alusta tutkimusyksikössä aloittanut BIOS-ekonomistimme Jussi Ahokas on ollut näkyvästi esillä tiedotusvälineissä. Viime uutiskirjeen jälkeen hän vieraili A-Studiossa puhumassa energiasiirtymästä. Kansan Uutisten (2.6.) jutussa hän pohti käynnissä olevaa “täydellistä myrskyä”. Iltalehdessä (6.6.) taas hän tarkasteli inflaatiota ja kritisoi velkasuhdetta indikaattorina. Suomen Kuvalehden (22.6., maksumuuri) haastattelussa hän analysoi käynnissä olevan inflaation syitä ja tapoja reagoida siihen. Koska inflaatiopaineet johtuvat etenkin Venäjän hyökkäyksesta Ukrainaan ja sen seurauksista, keskuspankeilla ei ole helppoja keinoja puuttua asiaan. Energiansäästö ja uusien energianlähteiden nopea käyttöönotto auttavat, samoin oikeudenmukaisempi voitto–palkka-tulonjako – mutta sen instituutioita on tietoisesti rapautettu ja tuhottu. Ahokas kommentoi myös Iltalehdessä (24.6.) presidentti Niinistön velkakommentteja tuoreeltaan (aiheesta tarkemmin hänen uutiskirjeessään).

Valiokuntalausuntoja

Tämä vuosi on ollut kiireinen myös Eduskunnan valiokuntalausuntojen parissa. Kaikkiaan olemme tehneet niitä pitkälti toistakymmentä. Viime uutiskirjeen jälkeen olemme lausuneet Euroopan Unionin omista varoista, turvallisuusympäristön muutoksesta, julkisen talouden suunnitelmasta, ilmastotoimia koskevan sosiaalirahaston perustamisesta, lentoverosta, jakeluvelvoitteesta, REPowerEU-suunnitelmasta (kahdelle valiokunnalle) sekä esityksestä luonnonsuojelulaiksi.

Lopuksi

Sitten viime uutiskirjeen olemme lukeneet muun muassa Guardianin reportaasin “hiilipommeista” ei suunnitteilla olevista jättimäisistä fossiilisten polttoaineiden hankkeista sekä saman lehden perusteellisen artikkelin siitä, miten Saksan riippuvaisuus Venäjän energiasta rakentui. Ilmastopaneeli julkaisi äärimmäisen kiinnostavan turveraporttinsa. Long Playssa Hanna Nikkanen palasi päästökompensaatioiden villiin maailmaan.

Ylen reportaasi Pakistanin helleaallosta oli karua luettavaa, samoin kuin juttu Libanonin ruoka- ja talouskriisistä. London Review of Booksin podcastin jakso “Great Replacement Theory” tutustuttaa tähän etnonationalistisen liikehdinnän uskomukseen. 

Tämä haastattelu IPCC:n raporttien sisäisistä ristiriidoista on erittäin avartavaa luettavaa. Kesälukemiseksi suosittelemme myös kirjailija Jeff VanderMeerin ympäristöluentaa Ursula Le Guinin teoksesta Pimeyden vasen käsi sekä Salla Tuomivaaran kirjoitusta eläinten kohtaamisesta heistä kertomisesta. Tämä artikkeli mukasalaliittoteoriasta, jonka mukaan lintuja ei ole, voi naurattaa synkeinä aikoina.

Suosittelemme myös niin & näin -kirjasarjassa avoimena julkaistua Veli-Matti Värrin juhlakirjaa Maailman tärkein tehtävä.

Kokeellista hiilen talteenottoa, Imperial College London. Kuva: Wikimedia Commons.

Kun hiilen talteenottoa kuvataan yhtä tärkeäksi kuin päästövähennyksiä, taustalla vaikuttaa olevan ajatus, että erilaisia hiilen talteenoton keinoja “vähätellään” tai niitä vieroksutaan jonkinlaisen epämääräisen teknologiapelon vuoksi. Jälkimmäinen koskee etenkin teknologisia suoran talteenoton (direct air capture, DAC) muotoja, jotka ovat vielä hyvin alkuvaiheen kehitysasteella. (Suorassa talteenotossa hiiltä yritetään kaapata ympäröivästä ilmasta, kun taas CCS/CCU, carbon capture and storage/utilization -teknologiassa se napataan “piipun päästä” joko fossiilivoimalassa tai bioenergialaitoksessa: jälkimmäisessä termi on BECCS.) Sanotaan, että globaalin kriisin äärellä kaikki keinot tulisi ottaa käyttöön, ja olisi pistettävä resursseja myös lastenkengissään olevien teknologioiden kehittämiseen.

Tämä on yllättävä keskustelun käänne sikäli, että tutkijat ovat varoitelleet liioitellusta innostuksesta koskien hiilen talteenoton eri keinoja toistuvasti. Äskettäin Guardian uutisoi asiaa koskevan kyselyn tuloksesta: kantaa kysyttiin näiden keinojen parissa työskenteleviltä tutkijoilta, joiden selvä enemmistö oli epäileväinen niiden potentiaalista. Yhä uudestaan tutkijat ja ilmastoaktiivit ovat varoittaneet, että IPCC:n skenaarioissa lasketaan liikaa “negatiivisten päästöjen” varaan – näin urakka vaikuttaa helpommalta kuin se todellisuudessa onkaan, mikä väistämättä johtaa riittämättömiin ponnisteluihin päästövähennyksissä. Näin tullaan käytännössä nojanneeksi hyvin riskialttiiseen ylilyöntiin (oveshoot): toisin sanoen ilmakehän kasvihuonekaasujen pitoisuuden annetaan nousta vaarallisen korkeaksi, kunhan hiili imetään jotenkin takaisin myöhemmin. (Käsittelimme tämän ajatuksen ongelmaa vuoden 2019 videossamme.)

Huolimaton puhe päästövähennysten ja hiilen talteenoton “samanarvoisuudesta” hämärtää ymmärrystä ilmastokriisin ja sen hillinnän luonteesta. Lyhyesti sanottuna, päästövähennysten suhteellinen merkitys on kertaluokkaa suurempi, ja ne ovat kiireellisempiä ja tärkeämpiä muistakin syistä etenkin lähivuosikymmeninä, kun lämpeneminen pyritään pysäyttämään. Mutta samaan aikaan tässä historiallisesti perityssä tilanteessa, jossa ilmastonmuutos jo etenee, hiilen talteenottoa ei enää voida sivuuttaa kokonaan. Se täytyy kuitenkin asettaa oikeisiin suhteisiin: mittakaavaltaan, aikataulultaan ja yhteiskunnalliselta sovelluksiltaan. Käyn tärkeimmät syyt läpi tässä kirjoituksessa.

Päästöjä ja pitoisuuksia ei pidä sekoittaa

Päästövähennysten ja hiilen talteenoton suhdetta hahmottaaksemme pitää palata ilmastonmuutoksen perusasiaan, joka menee julkisessa keskustelussa harmittavan usein pieleen. Yhtäältä on nähtävä kasvihuonekaasujen vuosittaiset päästöt ja niitä sitovat nielut (meret, maaperä, kasvien kasvu, ja mahdollinen hiilen sidonta), joista saadaan vuosittaiset nettopäästöt. Tämä on se määrä, joka hiilidioksidia kertyy lisää ilmakehään joka vuosi. Toisaalta on ilmastokaasujen, ennen kaikkia hiilidioksidin, kertynyt pitoisuus ilmakehässä. Vuosittaiset nettopäästöt lisäävät pitoisuutta. 

Teknisellä kielellä ensimmäinen eli nettopäästöt ovat virta (flow) ja toinen eli pitoisuus on varanto (stock), ja näitä ei tulisi koskaan sekoittaa keskenään. Ne kertovat eri asioista.

Kertyneet pitoisuudet kertovat, miten paljon ilmakehä lämpenee. Ilmastotutkimuksen iso kysymys on, kuinka korkeaksi lämpötila tarkkaan kohoaa tietyllä pitoisuudella (ilmastoherkkyys eli climate sensitivity). Tiukan tarkkaa laskelmaa ei ole, koska lämpenemiseen vaikuttaa joukko muitakin asioita viheliäisen monimutkaisessa järjestelmässä. Mikäli herkkyys päästöille on arvioitua suurempaa, ilmastotoimet ovat arvioitua kiireellisempiä eli esimerkiksi päästöbudjetit ennakoitua pienempiä. Tutkimuskeskustelu aiheesta jatkuu.

Silti perusasia on selkeä ja kiistämätön: mitä korkeampi on kasvihuonekaasujen kertynyt pitoisuus, sitä suurempaa lämpeneminen. Ja tämä oikeastaan riittää käytännön politiikan kannalta: lämpeneminen jatkuu niin kauan kuin pitoisuus kasvaa. Kuvasin tätä taannoin Helsingin Sanomien jutussa vertauksella ammeeseen, johon valutetaan vettä nopeammin kuin tulppa-aukosta pääsee pois.

Siksi siis niin kauan kuin vuosittaiset nettopäästöt ovat positiiviset eli päästöjä on enemmän kuin nieluja, pitoisuus kasvaa ja ollaan menossa huonompaan suuntaan. Nettopäästöjen tason väheneminen – jossa siis globaalisti ei olla edes vielä – ei siis vielä oikeastaan ole kunnon käänne parempaan. Silloin vasta jarrutetaan kulkua kohti jyrkänteen reunaa. Käänne tapahtuu vasta, kun pitoisuus lakkaa kasvamasta.

Vuosittaisten nettopäästöjen muutos (kasvu, tasaantuminen tai lasku) kuitenkin kertoo, miten päästöjen hillinnän kanssa edistytään. Jos nettopäästöt laskevat, laskevatko ne tarpeeksi tavoitteisiin nähden? Nämä ilmastopolitiikan tavoitteet on saatu arvioimalla tieteellisesti lämpenemisen “turvaraja”, eli 1,5°C lämpeneminen teollisen ajan alkuun verrattuna (tai korkeintaan 2°C lämpeneminen). Sekin on vaarallista mutta ei toivottavasti katastrofaalista. 

Tämän ja yllä mainitun ilmastoherkkyyden pohjalta on laskettu jäljellä olevia päästöbudjetteja ja niiden pohjalta päästöleikkausten aikatauluja – eli kuinka nopeasti nettopäästöjä pitää leikata, että lämpeneminen pysähtyisi suunnilleen tietylle rajalle. Näitä sitten jaetaan maiden kesken erilaisten oikeudenmukaisuusperiaatteiden pohjalta. Tällä hetkellä yksikään maa ei ole omissa toimissaan puolentoista asteen tahdissa, ja globaalisti ollaan menossa reilusti yli kahden asteen katastrofaaliselle vyöhykkeelle.

Kumpaakin tarkastelulukua, vuosittaisia päästöjä ja kertyneitä pitoisuuksia, tarvitaan, sillä yhden antamaa tietoa ei voida lukea toisesta. Tarvitaan tietoa pitoisuuksista, jotta nähdään lämpenemisen määrä. Tarvitaan tietoa päästöistä ja nieluista, jotta pitoisuuksien kasvun syihin voidaan pureutua – ja sitä tarvitaan alue- ja maatasolla, jotta voidaan ottaa huomioon yhteiskuntien perityt tuotanto- ja kulutusrakenteet ja historiallinen oikeudenmukaisuus.

Silti nämä kaksi asiaa menevät kummallisen usein sekaisin keskenään. Takavuosina, kun luultiin, että hiilidioksidin vuosipäästöjen kasvu oli pysähtynyt, useissa lehtijutuissa ihmeteltiin, miten ilmakehän hiilidioksidipitoisuus edelleen kasvaa. Tämä ei ole mikään arvoitus vaan päivänselvä asia. Pitoisuus kasvaa niin kauan kuin päästöjen nettovirta on positiivinen, eli niin kauan kuin päästöt ovat nieluja suuremmat. Pitoisuus siis kasvaisi vielä pitkään, vaikka vuosittaiset nettopäästöt kääntyisivät tänään laskuun – koska päästöt ovat lähtöjään niin korkeat.

Samankaltaista sekaannusta on ollut keskustelussa koronapandemian vaikutuksista. Oli hämmentävää, miten jopa ympäristötutkimuksen alalla toimiva ihminen selitti äskettäin twiitissään, että koronapandemia laski vähäisesti ilmakehän hiilidioksidipitoisuuksia. Ei laskenut. Päästöihin tuli kyllä notkahdus, mutta koska nettopäästöt olivat siitä huolimatta positiiviset, pitoisuus tietysti jatkoi kasvuaan. Kuten yllä mainitussa Helsingin Sanomien jutussa totesin, koronapandemia ei tarjonnut “hengähdystaukoa luonnolle”. 

Nettonolla on vain välietappi

Tämän vuoksi siis puhutaan niin paljon nettonollasta (net zero) eli tilanteesta, jolloin nettopäästöt ovat nollassa eli pitoisuus ei enää kasva. Hiilidioksidin pitoisuuden kasvu ilmakehässä täytyy saada pysähtymään, koska vain siten lämpeneminen pysähtyy. Mutta vain pysähtyy: hiilidioksidi säilyy ilmakehässä pitkään, joten nettonollassa (noin suunnilleen) vakiinnutaan pitkäksi aikaa uudelle tasolle. 

Sivuhuomio: Aiemmin arveltiin, että “putkessa” (in the pipeline) on vielä lisää lämpenemistä – toisin sanoen että ilmasto jatkaisi lämpenemistään vielä pitkäänkin nettonollan saavuttamisen jälkeen. Tämä käsitys elää vielä vahvana ilmastokeskustelussa. Nykyisin ilmastotutkijat ovat kuitenkin kääntymässä sille kannalle, että lämpeneminen pysähtyisi nopeammin, melkein heti nettonollan saavuttamisen jälkeen. Sen jälkeen hiilidioksidin pitoisuus kyllä laskisi “itsestään” hiljalleen erilaisten luonnonprosessien ansiosta – elleivät sitten erilaiset pitoisuuksia lisäävät positiiviset takaisinkytkennät käynnistyisi – mutta aivan liian hitaasti katastrofaalisten muutosten torjumisen kannalta. Inhimillisessä mittakaavassa nettonolla olisi uusi normaalitila.

Tämähän on hyvä uutinen! Mutta tietysti nettonollasta ollaan vielä todella kaukana. Se, osoittautuuko näkemys lämpenemisen pysähtymisestä näin nopeasti oikeaksi, ei lopulta vaikuta tässä tekstissä käsiteltyjen asioiden perusteisiin – siitä lähinnä riippuu kiireellisyyden aste. Kiire on joka tapauksessa.

Mutta sitten tullaan ohittamattoman tärkeään asiaan, joka perustelee sitä, että hiilen talteenotto on myös välttämätöntä. Nettonolla ei riitä. Se on väliaskel, jonka jälkeen on siirryttävä nettonegatiiviseen vaiheeseen. Toisin sanoen: ilmakehästä on vuositasolla saatava imettyä pois hiiltä, jotta pitoisuudet laskisivat tarpeeksi nopeasti. Minkä vuoksi?

Se hiilidioksidin pitoisuus, johon päädytään nettonollassa – vaikka se jäisi lämpenemisen “turvarajojen” sisään – ei ole turvallinen taso pidemmällä aikavälillä. Pitkälle menneisyyteen ulottuva ilmastotutkimus osoittaa, että nykyisen kaltaisia pitoisuuksia ei ole nähty ehkä miljooniin vuosiin, ja aiemmin vastaavilla tasoilla planeetta oli hyvin erilainen paikka. Jäätiköt olivat pienempiä, merenpinta oli korkeammalla. Sellaiseen maailmaan ei kukaan halua – ja ihmistoiminta on myös muokannut ekosysteemejä ja heikentänyt biodiversiteettiä niin monenlaisin tavoin, että tuo tulevaisuuden planeetta olisi vielä monin verroin kurjempi paikka asua. Lämpenemisen rajoittaminen “turvarajojen” piiriin on siis (suhteellisen) turvallista vain väliaikaisesti, ei pidemmällä aikajänteellä.

Eli mikäli halutaan estää ja hillitä tällaisia vaarallisia mutta hitaampia muutoksia vuosisadan jälkipuolella ja seuraavalla vuosisadalla, hiilidioksidin pitoisuudet täytyy saada vakiinnutettua lopulta alemmalle tasolle. (Tästä kirjoitin aikanaan BIOS-blogissa tekstissä “Sadan vuoden urakka”.) Kuten sanottua, hiilidioksidin pitoisuus laskisi myös vuosisatojen ja -tuhansien saatossa monenlaisten luonnonprosessien myötä – mutta se on aivan liian hidasta katastrofaalisen muutosten estämiseksi. Lisäksi on vaarana että pysyttäessä pidempään “turvarajojen” piirissä voi ehtiä käynnistyä positiivisia takaisinkytkentöjä, jotka nostavat kasvihuonekaasujen pitoisuuksia.

Erilaiset biologiset hiilen talteenoton keinot kuten metsittäminen, kosteikkojen ennallistaminen ja maaperän hiilivarastojen kasvattaminen riittävät vain osaan tästä urakasta, etenkin kun biologisten hiilivarastojen pysyvyys on aina epävarmaa. Eli on aika varmaa, että tulevaisuudessa myös suora teknologinen talteenotto (DAC) on tarpeen.

Tämän takia muuten loputon tarkka laskeskelu päästöjen ja nielujen suhteesta, jotta nettonollaan päästäisiin, on lopulta vähän turhaa hommaa. Suomessahan pyrittäessä täyttämään kansallisia nettonollatavoitteita on väännetty tuskaisen paljon etenkin metsänielujen koosta ja oikeista laskutavoista. Perusasia on kuitenkin todella simppeli: päästöt pitää saada niin alas kuin suinkin, ja nieluista ja hiilivarastoista täytyy pitää huolta niin hyvin kuin osataan. Koska mitä paremmin tämä klaarataan, sitä pienempi negatiivisten päästöjen luomisen urakka jatkossa on. 

Niinpä nettonollaa tavoitellessa ja jäljellä olevaa hiilibudjettia käytettäessä pitäisi myös jatkuvasti ajatella sitä, että päädytään tilanteeseen, josta päästään jatkamaan sujuvasti nettonegatiiviseen eli hiilidioksidin kertyneen pitoisuuden alentamiseen. Ei siis pitäisi missään nimessä luoda sellaisia teknologisia polkuriippuvuuksia, joiden vuoksi on vaikea jatkaa kohti nettonegatiivista. Esimerkiksi mittava nojaaminen biomassaan energianlähteenä loisi tällaista haitallista polkuriippuvuutta. 

Ilmastonmuutoksen hillinnän epäsymmetrinen aika

Pidemmällä aikavälillä siis teknologinen hiilen talteenotto on välttämätön keino, mutta tämä ei kuitenkaan tarkoita “samanarvoisuutta”. Se ei tarkoita, että päästöt ja talteenotto olisivat nätin matemaattisesti kolikon kaksi puolta. Sillä ilmastonmuutoksessa ja sen hillinnässä on aikajänteitä, lyhyempiä ja pidempiä. Pähkinänkuoressa: päästövähennyksillä on lyhyellä aikavälillä monin verroin isompi merkitys, ja hiilen talteenoton merkitys taas kasvaa, mitä pidemmälle tulevaisuuteen mennään.

Nettonollaan pääsemisellä on kiire, jotta lämpeneminen saadaan pysäytettyä mahdollisimman alhaiselle tasolle ja jotta hiilen talteenoton urakka on mahdollisimman pieni.  

Näin riski peruuttamattomille ekologisille muutoksille ja vaarallisten keikahduspisteiden (tipping point) käynnistymiselle olisi mahdollisimman pieni. Juuri siksi ylilyöntiin (overshoot) turvautuminen olisi vaarallista: ei voida vain rauhassa päästellä ja ajatella, että lopuksi jarrutetaan massiivisella hiilen talteenotolla. 

Aika ei ole ilmastonmuutoksen hillinnässä symmetristä. Koska lähtötilanne on se, että päästöt ovat niin suuret, on täysin selvää, että lähivuosikymmeninä päästövähennysten rooli on valtavasti suurempi. Hiilen talteenoton taso on nyt vielä käytännössä nolla, ja puhe “samanarvoisuudesta” käytännössä tukee ajatusta, että talteenottoa voitaisiin yhtäkkiä skaalata paitsi nopeasti myös vastaamaan päästöjen mittakaavaa. Juuri tämä vaara on siinä, jos ilmastoskenaarioihin upotetaan epäuskottavia määriä erisorttisia hiilen talteenoton keinoja. Niistä tulee harhauttava “vapaudu vankilasta” -kortti.

Toinen ongelma on se, että hiilen talteenoton teknologiat eivät ole mikään neutraali väline, vaan ne saapuvat tietynlaiseen yhteiskunnalliseen ympäristöön. Fossiilisten polttoaineiden käytön ja kasvihuonekaasujen päästämisen kannustin on se, että näin tuotetaan energiaa myytäväksi ja asioiden tekemiseksi. Lähtökohtaisesti hiilen talteenotto sen sijaan on kuluerä. Tosin joissain muodoissa kuten BECCSissä, jossa bioenergian tuotanto yhdistetään hiilen talteenottoon ja varastointiin, tuotetaan myytävää energiaa. Mutta BECCSin ongelmana on etenkin kilpailu viljelysmaasta ja kasteluvedestä maanviljelyksen kanssa ja biodiversiteettivaikutukset. Tutkijat ovat varoittaneet siihen nojaamisesta jo pitkään.

Fossiiliseen tuotantoon yhdistetty “piipunpään” talteenotto (CCS) taas ei luo nielua, se vain neutraloi tuon voimalan päästöt. Siksi monille suorasta hiilen talteenotosta (DAC) on tullut Graalin malja. Mutta suora hiilen talteenotto ilmakehästä on työlästä ja energiaintensiivistä touhua: siivoaminen on vaikeampaa kuin sotkeminen. 

Työläyden rinnalla on toinen, kenties visaisempi ongelma: ilmakehästä kaapattu hiili olisi potentiaalisesti myös erittäin hyödyllinen resurssi. Hiilen talteenoton ja varastoinnin (storage, CCS) sijaan hiilen talteenotto ja hyödyntäminen (utilization, CCU) on erittäin houkutteleva teknologinen polku, mikä koskee kaikkia teknologisen talteenoton muotoja. Hiilidioksidia käytetään monilla tuotannonaloilla, ja siitä olisi tulevaisuudessa myös mahdollista jalostaa synteettisiä polttoaineita ja monenlaisia muita tuotteita. Uudenlaisten “kiertävien hiilituotteiden” talous voisi olla mahdollisuus korvata esimerkiksi sitä osaa petrokemiasta, jota dekarbonisaatio uhkaa ja jolle korvikkeiden kehittäminen on erittäin vaikeaa. Ja tämä voikin olla oikeasti lupaava osa tulevaisuuden tuotantojärjestelmiä – joskin moni verroin nykyistä fossiilitaloutta pienempi.

Mutta: tällöin hiilen talteenotto ei luo uutta nettonielua! Talteenotetun hiilen kierrätys esimerkiksi polttoaineina ei nettona vähennä kierrossa olevaa hiilen määrää, eli silloin hiilen talteenotto ei auta ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden vähentämisessä. Tämä on kriittisen tärkeää ymmärtää. Meillä on toistaiseksi vielä melko spekulatiivinen teknologinen polku, jonka toteuttaminen niin, että sen lupaus hiilen pitoisuuksien laskusta realisoituu, on sekin spekulatiivista – koska taloudelliset intressit vievät helposti eri suuntaan. 

Nykyisen kaltaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa se raha, jolla maksettaisiin energiaintensiivisestä kaappauksesta ja varastoinnista, tulisi todennäköisesti päästöjen kompensoinnista. Toisin sanoen esimerkiksi yrityksissä tavoiteltaisiin nettonollaa, mutta “subjektiivisesti”. Oman toiminnan fossiilisia päästöjä ei tarvitsisi laskea, kunhan toisaalla otettaisiin vastaava määrä talteen. Guardianin jutussa mainittu brittiläinen pyrkimys “syyllisyysvapaisiin lentoihin” kuvaa tätä kylmäävästi. 

Tässä on hiilen talteenoton tämänhetkinen hallitseva intressi. Jos yksittäiset tahot vain pyrkivät pitämään entisen toimintamallinsa ja kompensoimaan toisaalla energiaintensiivisellä hiilen talteenotolla, ei se kokonaisuutena aja kohti nettonollaa ja sen jälkeen nettonegatiivista maailmaa. Se hyvin konkreettisesti hidastaa päästövähennyksiä. 

Happamoituvat meret

Lopuksi on vielä pari aivan olennaista näkökohtaa, joiden vuoksi päästöjä ja hiilen talteenottoa ei voi pitää saman kolikon eri puolina. 

Ensimmäinen koskee hiilidioksidin luontaisia nieluja. Yksi tärkeimmistä hiilidioksidin nieluista ovat valtameret. Ne ovat ottaneet vastaan merkittävän osan fossiilisten polttoaineiden polttamisen päästöistä ja näin hillinneet ilmastonmuutosta (niihin on myös imeytynyt lämpöä, mutta tämä on oma juttunsa). Samalla meret ovat kuitenkin happamoituneet. Eli vaikka meret ovat “auttaneet” ilmastonmuutoksen hillinnässä, samalla on syntynyt toinen ja mittakaavaltaan yhtä pelottava ympäristömuutos. Merten ekosysteemien keikahduspisteet kun ovat olleet tärkeässä roolissa maailmanhistorian monissa joukkosukupuutoissa.

Niin kauan kuin fossiilisia polttoaineita poltetaan, väistämättä osa hiilidioksidista päätyy mereen ja happamoituminen jatkuu. Meret eivät kohteliaasti lakkaa hiilidioksidin nielemistä sillä vastaavalla määrällä, jolla kehitämme “teknologisia nieluja”. Fossiilisten polttaminen täytyy lopettaa, ja tämä on toinen syy sille, että päästövähennykset ovat lähivuosikymmeninä monin verroin tärkeämpi asia kuin hiilen talteenotto.

Tietysti pitää myös muistaa, että hiilidioksidin rinnalla päästelemme muitakin kasvihuonekaasuja: ennen kaikkea metaania. Sille ei ole olemassa vastaavia nieluja, eikä sitä voida ottaa samalla tavalla talteen. Metaani on lyhytikäisempi mutta voimallisempi kasvihuonekaasu, ja sen päästöt ovat olleet voimakkaasti kasvussa. Ja maanviljelyksen rinnalla merkittävin lähde on fossiilisten polttoaineiden tuotannossa. Kuten edellä kuvattiin, ilmastonmuutoksen hillinnässä on lyhyempi, kiireellisempi, ja hitaampi aikajänteensä. Metaanipäästöjen hillintä on erityisen kiireellinen asia, koska yhtäältä päästöjen kasvu voi romuttaa lopullisesti toiveet “turvarajoissa” pysymisestä, ja toisaalta niiden nopea leikkaaminen ostaisi aikaa, koska metaanipäästöjen leikkaukset vaikuttaisivat nopeasti ja isosti.

Nyt päätetään tulevien polvien savotan suuruus

Hiilen teknologisen talteenoton menetelmien merkitys kasvaa sitä isommaksi mitä pidemmälle vuosisadan jälkipuoliskolle ja seuraavalle vuosisadalle mennään. Niiden tarve on sitä suurempi ja urakka sitä työläämpi, mitä pahemmin päästövähennyksissä on epäonnistuttu nyt ja lähivuosikymmeninä. Kuten sanottua, siivoaminen on sotkemista työläämpää (eli erittäin energiaintensiivistä), ja kun tulevaisuudessa käytettävissä olevan energian määrä lienee muutenkin kortilla, on täysin selvää, että puhe “samanarvoisuudesta” menee metsään.

Silti näitä menetelmiä on kehitettävä, jotta tulevilla sukupolvilla on keinot “sadan vuoden urakkaansa” – kuinka katkerina aiempia sukupolvia kohtaan ne niitä joutuvat sitten käyttämäänkään. He joutuvat siivoamaan jälkiämme, jotta heidän kaupunkinsa ja rannikkoseutunsa eivät häviäisi kartalta ja jotta heidän jäljelle jäänyt ikiroutansa ei sulaisi. 

Näiden menetelmien kehittäminen on myös osa uudenlaisten teollisuudenalojen kehitystä, siis sellaisen, jossa dekarbonisaation jälkeen fossiilisten polttoaineiden tiettyjä käyttötarkoituksia korvataan hiilen kierron teollisilla “ekosysteemeillä” (mutta jälleen: nykyistä selkeästi pienemmässä mittakaavassa). Kaikkein sitkeimpiä päästölähteitä joudutaan ehkä myös “kompensoimaan” pidemmälle tulevaisuuteen. Mutta samalla olisi edistettävä sellaista poliittista ja taloudellista muutosta, joka ei ruoki edellä kuvatun uuden “kaapatun hiilen resurssitalouden” syntyä. Toisin sanoen: miten saadaan ohjattua resursseja massiiviseen hiilen sidontaan niin, että hiili myös varastoidaan. Ja miten tässä urakassa saadaan pidettyä kiinni globaalista ja historiallisesta oikeudenmukaisuudesta? Tästä ei puhuta ilmastopolitiikassa ja -tutkimuksessa vielä juuri lainkaan. Teknologiasta puhutaan edelleen neutraaliin sävyyn.

Tutkimus on siis tarpeen, mutta sen rahoituksessa, poliittisessa tuessa ja niitä propagoivassa retoriikassa ei saa päätyä hämärtämään ilmastonmuutoksen hillinnän aikajänteitä ja mittakaavoja. Se on karhunpalvelus tulevaisuudelle. Tässä tilanteessa ja lähivuosikymmeninä hiilen teknologisen talteenoton rooli on väistämättä vähäisempi ja sekundäärinen. Ja näin on täysin riippumatta siitä, miten nopeasti tuo teknologia kehittyy. Nopeus ei muuta päästöjen suurempaa mittaluokkaa, ei “ylilyönnin” riskejä, ei merten happamoitumisen kaltaisia ilmiöitä. Hiilen talteenoton alisteisuus päästövähennyksille on kirjoitettu sisään asioiden tilaan.

Toisaalta teknologista hiilen talteenottoa ei pidä vastustaa huolimattomasti ja ylimalkaisesti. Lopulta niitä tullaan tarvitsemaan, mutta niiden varsinainen arvo tulee vasta myöhemmin, nettonollan jälkeen, kun urakan ensimmäinen osa on saatu hoidettua.

Ville Lähde