Kuvakaappaus Google Books Ngram-hausta ”polycrisis”

Alkujaan termin polycrisis lanseerasivat käsitteellisesti vuosituhannen vaihteen alla ranskalaiset tutkijat Edgar Morin ja Anne Brigitte Kern teoksessaan Homeland Earth (1999), ja sitä kehitteli vuonna 2013 eteenpäin eteläafrikkalainen tutkija Mark Swilling. Laajempaan tietoisuuteen sen nosti Jean-Claude Juncker vuoden 2016 puheessaan, ja seuraavina vuosina se omaksuttiin monissa EU:n kehitystä käsittelevissä tutkimuksissa viittaamaan löyhästi erilaisiin kriisien sikermiin. 

Koronapandemian aikana termiä on tuonut julkiseen keskusteluun voimakkaasti etenkin Adam Tooze, joka otti sen käyttöön teoksessaan Shutdown (2021) ja on sittemmin käsitellyt sitä uutiskirjeessään ja Financial Timesin kolumnistina. Termi päätyi myös näkyvään asemaan Egyptin COP-kokouksessa. Financial Timesissa vuotta 2022 kuvattiin tämän termin valossa.

Eri kirjoittajat käyttävät kuitenkin sanaa hyvin erilaisin tavoin. Kirjon yhdessä päässä ovat tarkkaan kohdennetut analyysit spesifien tapahtumaketjujen solmukohdista, vaikkapa Euroopan talouskriisin ja “pakolaisaallon” tai koronapandemian ja Venäjän käynnistämän sodan ajoilta. Toisessa päässä maailmaa syleilevät globaalit yleistykset – maailmantila monikriisinä. Käytännössä siis käytössä on monia monikriisin käsitteitä, joissa ei terminologisesta samuudesta huolimatta välttämättä ole juuri yhteistä.

Tällaiset tilanteet tahtovat toistua: terminologinen uutukainen leviää yllättävän nopeasti käyttöön, ja “kaikki” tuntuvat käyttävän sitä, mutta sanalle annetut merkitykset ovat hyvin kirjavia. Termin merkitys ei ole vakiintunut – ja kuten alla kuvaan, se tuskin vakiintuukaan koskaan. Mutta silti suuri joukko ihmisiä kokee, että termi tuntuu tavoittavan jotain tärkeää ajastamme ja maailmasta. Tällaisiin “käsitteellisen kumpuamisen” hetkiin kannattaa kiinnittää huomiota, koska silloin käydään kamppailua siitä, miten maailman tilannetta tulisi ja kannattaisi hahmottaa.

Alustavia määritelmiä

Uuden käsitteen arvoiselta ei tuntuisi tilanne, jossa monenlaisia toisistaan erillisiä kriisejä, onnettomuuksia tai muita ongelmia vain sattuu tapahtumaan samanaikaisesti. Tuskin koskaan maailmassa on ollut tilannetta, jossa näin ei olisi, ja esimerkiksi erilaisten luonnonkatastrofien Damokleen miekka roikkuu aina yllä.  

Monissa määritelmän yrityksissä onkin korostettu monikriisin keskeiseksi piirteeksi sitä, että useat yhtaikaiset systeemiset kriisit kohtaavat toisensa. “Systeeminen” tarkoittaa tässä sitä, että kriisit koskettavat laajempien sosio-ekologisten, taloudellisten tms. järjestelmien toimintaa: siten monikriisissä voivat kohdata ruokajärjestelmien, energiajärjestelmien, terveydenhuollon, globaalin kaupan ja kansainvälisten suhteiden laajat ongelmat, kuten on käynyt viime vuosina. 

Toinen olennainen piirre nähdäkseni on, että systeemisten kriisien kohdatessa totunnaiset sektorien ja elämäalueiden rajat sumentuvat. Vakaampina aikoina toimineet (tai ainakin toimivilta vaikuttaneet) rajaukset ja “eristykset” esimerkiksi eri politiikan toiminta-alueiden välillä käyvät yhä kyseenalaisemmiksi.

Kolmas toistuva piirre monikriisin alustavissa määritelmissä on keskinäisvaikutusten ja -vahvistumisen mahdollisuus. Pelkkä ongelmien rinnakkaisuus ja samanaikaisuus ei ole olennaista vaan niiden kytkeytyminen yhteen ja kyky vahvistaa toisiaan. Meidän ajallemme ominaista on erilaisten sosio-ekologisten järjestelmien lisääntyvä monimutkaisuus ja globaali verkottuneisuus sekä resilienssiä luovien “puskurien” heikentyminen, jolloin haavoittuvuudesta tulee systeeminen piirre jo lähtöjään – ja tämä lisää vahvistavan kytkeytymisen ja “dominovaikutusten” (cascade) mahdollisuutta. Olen käsitellyt aiemmassa kirjoituksessani sitä, miten resilienssi on heikentynyt systemaattisesti globaalissa ruokajärjestelmien verkostossa, ja siihen liittyvät riskit realisoituvat parhaimmillaan monikriisissämme.

Systeemisten kriisien laajentuminen, linkittyminen ja vahvistuminen luo laadullisesti uudenlaisia ja yllättäviä tilanteita – koronakriisin kaltaisen pandemian tulo ei sinänsä ollut yllättävää. Mutta kenelläkään ei varmasti ollut ennakointisuunnitelmia sen kytkeytymisestä kansainvälisen logistiikan ongelmiin ja tämän herättämään uuteen “alueellistumiseen”, jota taas ruokki etnonationalismin nousu moniaalla. Ja kun tähän nivoutui päällä olevan energiasiirtymän kiireellisyys ja Venäjän käynnistämän sodan aiheuttama energiakriisi, voidaan puhua hyppäyksellisestä siirtymästä uudenlaiseen maailmantilanteeseen.

Käsitteellisten kamppailujen väistämättömyys

Vastaavassa tilanteessa tosiaankin on oltu monta kertaa: terminologinen uutuus lanseerataan, se otetaan käyttöön vauhdilla ja laajalti, ja sen merkitysten kirjo kasvaa räjähdysmäisesti. BIOS-tutkijat käsittelivät aikanaan artikkelissaan termin “antroposeeni” (anthropocene) vastaavaa suosittuutta ja merkityskirjoa. “Kestävän kehityksen” merkitysten kirjavuus ja ristiriitaisuuskin on klassinen esimerkki, ja viime vuosien ympäristötutkimuksessa “resilienssi” on sekin saanut hyvin erilaisia määritelmiä.

Merkityskirjo johtaa melkein väistämättä siihen, että eri tahot voivat puhua radikaalistikin eri asioista käyttäen samaa terminologiaa, mikä on tavan ihmiselle helposti hämmentävää. Yksi refleksireaktio tähän on peräänkuuluttaa yhtä sanakirjamääritelmää, sanan “oikeaa” merkitystä – oletuksena on, että kunhan kaikki omaksuvat sen, tolkullinen keskustelu on mahdollista. Tämä on luonteva mutta myös toivottoman epärealistinen reaktio, sillä sanat elävät ylipäätään, ja erityisesti tällaiset polttavan ajankohtaiset ja lukuisille eri aloille nopeasti leviävät.

Nähdäkseni tällaisissa tilanteissa merkitysten moneus, käsitteellinen hajaannus, on väistämätöntä. Koska ei ole mitään yhteistä jaettua keskustelua eikä lähtökohtaista pyrintöä yhteisymmärrykseen, millään yksittäisellä määritelmällä ei ole mahdollisuutta muuttua hallitsevaksi. Käsitteellinen vakiintuminen on toki mahdollista esimerkiksi rajatuissa tieteellisissä yhteisöissä, joissa termi otetaan osaksi yhteistä työkalupakkia. Tällöin eri tieteellisten yhteisöjen käsitteet voivat jopa menettää sukulaisyhteytensä, vaikka sama termi pysyisi käytössä. Esimerkiksi “resilienssi” sosiaalityössä ja ekologiassa ovat jo niin kaukana toisistaan, että analogisuutta ei juuri enää ole (tai siitä kiinni pitäminen voi jopa ruokkia harhakäsityksiä). Silti, omalla alueellaan, eri käsitteellistykset voivat vakiintua vahvastikin.

Mutta laajemmassa kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa käsitteellinen kamppailu on väistämätöntä, ja se on nähdäkseni myös tärkeää yhteiskuntien itseymmärryksen kannalta. Kun väännetään kättä “vapaudesta”, “terrorismista”, “kestävästä kehityksestä” tai “monikriisistä”, ei olla tekemisissä vain sanakirjamääritelmien vaan sen kanssa, millaiset ymmärrystavat nousevat hallitseviksi – ja tällä voi olla hyvin konkreettisia seurauksia. Esimerkiksi: jos kestävä kehitys hahmotetaan tasapainotteluksi eri ulottuvuuksien (ekologinen, sosiaalinen, taloudellinen, ehkä kulttuurinenkin) välillä, se tukee erilaista politiikkaa kuin “hääkakkumalli”, jossa ekologinen kestävyys luo materiaalisen perustan kaikelle muulle kestävyydelle. Kuten olemme BIOSissa useaan otteeseen todenneet, “kestävyyden ulottuvuuksien” käsitteellistys on muotoutunut myös keinoksi vastustaa ympäristötoimia, kiistää ekologisten reunaehtojen perimmäisyyttä.

Käsitteet ovat työkaluja, joiden avulla maailmaa tavoitellaan, ymmärretään ja pyritään muokkaamaan. (Kiinnostuneille: tämän tekstin näkökulma sanoihin ja käsitteisiin pohjaa väitöskirjassani luomalle ja kirjassa Paljon liikkuvia osia edelleen kehittelemälleni välineistölle.) Siksi myös “monikriisin” merkityksistä väiteltäessä ja kiisteltäessä käydään keskustelua siitä, millaiseksi maailma on muuttumassa ja mitä se tarkoittaa. Tällaisessa tilanteessa yritys paukuttaa yhtä “oikeaa määritelmää” ohittaa tämän välineluonteen ja sanojen väistämättömän elävyyden käytössä. Yhden määritelmän sijaan tarvitaan jatkuvaa määrittelykamppailua – toistuvia yrityksiä ohjata keskustelua ja ymmärrystä hedelmälliseen suuntaan. Sillä ankein lopputulos on käsitteellinen liudentuminen, jolloin termistä tulee merkityksistä tyhjä rituaalisana, jota heittelemällä luodaan vaikutelmaa syvällisestä ymmärryksestä sanomatta kuitenkaan oikein mitään.

Erillisyyden, kausaalisuuden ja ajallisuuden illuusiot

Edellä käsiteltyjen alustavien määritelmien valossa vaikuttaa selvältä, että jotain monikriisin kaltaista käsitteellistä työkalua tarvitaan. Mitä olennaisia asioita sen avulla voitaisiin tavoittaa ja ymmärtää? Toisin sanoen, millä tavalla monikriisiä kannattaisi ajatella? Tartun seuraavassa kolmeen ulottuvuuteen.

Erillisyys: Tutkimuksellisesti on ollut jo iät ajat selvää, että maailman tarkastelu toisistaan täysin erillisten sektorien tai ongelma-alueiden valossa on problemaattista ja ymmärrystä vääristävää. Käsillämme ei ole joukkoa siististi erotettuja asiakysymyksiä tai ongelmia, joita voidaan ratkaista yksitellen. Toisin sanoen ei ole esimerkiksi “ympäristökysymystä”, jonka ratkaisussa ei tarvitse puuttua esimerkiksi taloudenhoidon tapoihin tai kulttuurisiin asenteisiin. Mitä kiireisemmiksi ja kipeämmiksi ympäristö- ja luonnonvaraongelmat ovat käyneet, sitä selvemmäksi tällaisen sektorisen erottelun illusorisuus on käynyt. 

Erillisyyden illuusiota oli mahdollista ylläpitää ja nähdä uskottavana niin kauan kuin modernin edistyksen ja kasvun kiihtymisvaihe oli päällä, kun sen aiheuttamat systeemiset ongelmat pysyivät piilossa. Mutta kun “luonnon ääni” vahvistuu, modernia hallinnan harhaa on yhä vaikeampi ylläpitää.

Silti asiaa ei ole sisäistetty kunnolla käytäntöjen tasolla. Ympäristöpolitiikka on pysynyt ympäristöpolitiikkana, ja ekologisen siirtymän pyrinnöissä kummittelee ajatus entisenkaltaisen yhteiskunnan säilyttämisestä pääpiirteissään. Ekologisten reunaehtojen perimmäisyys tunnustetaan rituaalikielisesti, kun taas talouskasvun ensisijaisuus manifestoituu mitä konkreettisimmin kaikessa yhteiskunnan toiminnassa. Kun sosio-ekologisten järjestelmien nivoutuminen räjähtää kasvoille monikriisissä, syntyy mahdollisuus maailmankuvalliselle siirtymälle pois moderneista illuusioista.

Kausaalisuus: Monikriisissä lukuisten tekijöiden nivoutuminen yhteen ja mahdollisuus keskinäiseen vahvistamiseen tulee kouriintuntuvaksi. Tämä antaa tilaisuuden kyseenalaistaa edelleen vallitsevia yksiulotteisia tapoja hahmottaa syyn ja seurauksen luonnetta, kausaalisuutta. Populaari keskustelu ympäristöturvallisuudesta on tästä hyvä esimerkki. Vaikka tutkimusta ympäristö- ja luonnonvaraongelmien kompleksisista kytköksistä konflikteihin ja monenlaisiin muihin turvallisuuskysymyksiin on tehty vaikka kuinka, yksinkertaistava kysymyksenasettelu toistuu: Johtuiko tämä sota ilmastonmuutoksesta? Johtuiko tämä muuttoliikkeen aalto ympäristöongelmista? 

Kysymyksessä ei ole lähtökohtaisesti mitään järkeä, koska esimerkiksi sodille ei koskaan voi löytää noin selkeää kausaalista yhteyttä mihinkään yksittäiseen tekijään (moraalisen ja juridisen syyllisyyden määrittäminen on tietysti oma juttunsa). Edellä kuvattu erillisyyden illuusio kuitenkin tukee edelleen kausaalisen yksiulotteisuuden illuusiota: koska “luonto” tai “ympäristö” mielletään omaksi alueekseen, kausaalisuudessa penätään sen tarkkaa osallistuutta sen sijaan että jo alkujaan hahmotettaisiin kausaalinen kompleksisuus. 

Adam Tooze on monikriisikirjoituksissaan tulkinnut tätä asetelmaa niin, että monikriisien keskellä ongelmia ei ole enää mielekästä yrittää palauttaa yhteen alkujuureen. “Fundamentaalisten kamppailujen” aika on siis ohi. Käytännössä Tooze viittaa sellaisiin ajatuksiin, joiden mukaan vaikkapa ympäristökriisin ratkaisemiseksi on ensin päästävä yli esimerkiksi kapitalismin tai vapaiden markkinoiden puutteen fundamentaalisesta ongelmasta. Tämä ajatus varmasti herättää epäilystä monissa, sillä samalla tavalla kuin kompleksisuustutkimusta on pidetty epäpolitisoivana, tässä voidaan nähdä riski menettää näkökulma keskeisimpien valtasuhteiden merkitykseen. Niinpä Tooze itsekin epäilee tätä omaa näkemystään Financial Timesin kolumnissa: 

“Perhaps. But it is an unrelenting foot race, because what crisis-fighting and technological fixes all too rarely do is address the underlying trends. The more successful we are at coping, the more the tension builds.”

Epäröinti ei ole yllättävää, sillä tietenkin kausaalisen kompleksisuuden lisäksi on nähtävissä jonkinlaista hierarkkisuutta – jotkut syyt ovat laajempia, systeemisiä, “perustavia” siinä mielessä. Luonnonvarojen ylikulutus on laaja ja moniulotteinen ilmiö, joka vaikuttaa lukuisten ongelmien taustalla biodiversiteetin kadosta ilmastonmuutokseen ja esimerkiksi paikallisten kalakantojen tai vesivarojen hupenemiseen. Toisaalta luonnonvarojen ylikulutus juontaa monista juurista, joita voi hakea talouden rakenteista, tarvejärjestelmistä, demografiasta jne. Mutta on vissi ero sen välillä, nähdäänkö kausaalista hierarkkisuutta ja monenlaisia juurisyitä vai nähdäänkö yksi juurisyy, johon kaikki on perimmiltään palautettavissa. Monikriisi kyseenalaistaa jälkimmäisen “fundamentalismin”, jolloin sivumennen sanoen vanha vääntö materiaalisesta vs. ideologisesta ensisijaisuudesta tai vastaavasta vastakkainasettelusta menettää mielekkyyttään. (Ympäristöajattelussa on vanhastaan ollut taipumus universalisointiin ja yhteisen juurisyyn etsintään. Tämä on tietysti problemaattista jo siksi, että ympäristöongelmat ovat itsessään hyvin moninaisia, mistä biodiversiteettikato on paraatiesimerkki.)

Pahimmillaan kausaalisen kompleksisuuden korostaminen voi johtaa sellaiseen heuristiseen tyhjyyteen, jossa mitään tällaista ensisijaisuutta tai perimmäisyyttä ei ole, “kaikki liittyy kaikkeen” ja on niin perin juurin kompleksista, että ymmärtäminen halvaantuu ja etääntyy kaikesta käytännön politiikasta. Ainahan lapsi voi mennä pesuveden mukana ja tärkeä oivallus voidaan haaskata, mutta kompleksisen kausaalisuuden ideassa on vissi pointtinsa: inhimillisiin suhteisiin keskittyneet poliittiset teoriat ja liikkeet ovat pystyneet hyvin huonosti tavoittamaan ei-inhimillisen luonnon roolia. Vaistomainen taipumus on nimenomaan ollut nähdä ympäristö- ja luonnonvaraongelmat inhimillisten valtasuhteiden, eriarvoisuuden tai vastaavan sivutuotteina, ei varsinaisina osallisina historiassa. Tämä on toinen mahdollinen maailmankuvallinen opetus, jonka monikriisin tarkastelu voi antaa.

Ajallisuus: Koronapandemian alkuvaiheessa BIOS korosti toistuvasti nopeiden ja hitaiden kriisien erottelua (englanniksi). Jos pitää tiukkaan kiinni sanakirjamääritelmistä tai haetaan “oikeaa merkitystä” etymologiasta – mikä kuten sanottua harvoin tuo suurta viisautta – niin “kriisi” määritelmällisesti tarkoittaa käännekohtaa tai vaikeaa aikaa, jolla on alkunsa ja loppunsa. Puhuminen verkkaisista jopa yli vuosisadan mittaisiksi venyvistä kriiseistä voi tässä valossa vaikuttaa oudolta. Mutta olemme tottuneet puhumaan ilmastokriisistä ja ajattelemaan sitä sekä globaalina että ajallisesti hyvin pitkänä. Valmius kriisien hahmottamiseen paitsi nopeina myös hitaina on siis olemassa.

Sen sijaan heikompi on valmius hahmottaa ajallisesti erilaisten kriisien keskinäisiä suhteita, mistä olemme toistuvasti muistuttaneet. Kun pandemia, logistiikkakriisi tai sota iskevät päälle, on edelleen taipumuksena ajatella niitä erillisinä pitkäkestoisista kriiseistä – vaikka hyvin konkreettisiakin yhteyksiä on nähtävissä kuten Venäjän hyökkäyksen ja energiasiirtymän tai koronapandemian ja biodiversiteetin kadon välillä. Tämä on tavallaan yksi muoto erillisyyden illuusiosta: akuutin kriisin aikana kaikki muu pitää unohtaa, kunnes palataan “normaaliin” ja verkkaisten kriisien hoitoon voidaan palata. Mutta on täysin selvää, että tällaisella asenteella reaktiot nopeisiin kriiseihin voivat luoda esteitä ja polkuriippuvuuksia, jotka haittaavat verkkaiden kriisien hoitoa. Venäjän käynnistämän sodan vaikutukset energiasiirtymään ovatkin kahtalaisia: sitä vauhdittavia ja fossiilisia polkuriippuvuuksia pidentäviä.

Tämä on kolmas mahdollinen ulottuvuus, jonka uudelleenajattelua monikriisi mahdollistaa. Sen sijaan, että mielletään hitaat kriisit osana business as usualia, “normaalia”, jota hoidetaan asteittaisesti akuuttien kriisien tuolla puolen, monikriisi avaa näkökulman kroonistuneisiin systeemisiin kriiseihin. Kun yhtäältä on saatava aikaan perustavanlaatuisia yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutoksia ja toisaalta parannettava reagointi- ja mukautumiskykyä yllätysten äärellä, tästäkin modernista kontrollin illuusiosta on luovuttava. Toisaalla kirjoitin, että se vaatii historiakäsityksen muutosta. Ja kuten Paavo Järvensivu totesi WISE-hankkeen blogissa, aika edellyttää myös suunnittelun ja luovan sopeutumisen uudenlaista synteesiä.

Kenen työkalu ja mitä varten?

Kuten sanottua, käsitteet ovat työkaluja. Sanan “monikriisi” asussa syntyy väistämättä monenlaisia työkaluja eri tarkoituksiin. Toisin asian voi ilmaista niin, että eri käsitteellistykset ovat vastauksia eri kysymyksiin. Tämä tuo yhden tärkeän ja väistämättömän käsitteellisen eroavaisuuden.

Yhtäältä monikriisin käsite voi tarjota edellä kuvatulla tavalla yleisen maailmankuvallisen haasteen, eräänlaisen kutsun uudelleenajatteluun. Silloin se väistämättä myös pysyy yleistasolla, ja tällaista työkalua ei voi eikä tulisikaan yrittää soveltaa minkä tahansa yksittäisen tilanteen ja ilmiön tarkasteluun. Se avartaa ymmärrystä mutta ei ole analyysin väline. Kuten Adam Tooze on ilmaissut hauskasti, “It will be a bit too Zeitgeisty for some”, mutta yleistason uudelleenajattelu on tarpeen tässä maailmanajassa. Tosin tällöin kohdataan kysymys siitä, mitä erityistä monikriisi onnistuu sanomaan. Jos kaikki on monikriisiä (vs. että jokin on), menettääkö sana käsitteellisen iskuvoimansa? Esimerkiksi Craig Berry ruotii Toozen ajatuksia kirjoituksessaan sillä oletuksella, että monikriisi on maailman tilan, tämän maailmanhistoriallisen vaiheen, kuvaus, jolloin siitä on vaarassa sukeutua loputon yksittäisten vaikuttavien tekijöiden listaus.

Toisaalta tätä ei pidä sekoittaa sellaisiin käsitteellistyksiin, joissa monikriisistä yritetään tehdä operationalisoitu tutkimuksellinen käsite. Adam Tooze itse huojuu edellä kuvatun “Zeitgeistyn” käytön ja analyyttisten tarkastelujen välillä. Pyrkimyksessä luoda tutkimuksellista käsitettä (jolloin sen määritelmän tulee myös olla tarkempi ja jonkin tieteellisen yhteisön jakama) törmätään vaikeisiin kysymyksiin. Jos monikriisissä spesifit sosio-ekologiset järjestelmät kriiseineen nivoutuvat yhteen historiallisesti ainutlaatuisella tavalla luoden laadullisia hyppäyksiä, voidaanko tällaisesta radikaalin kontekstuaalisesta asiasta tehdä yleisempää metodologiaa? 

Ja kannattaako se? Tällöin sukelletaan syvälle kysymyksiin tieteellisten käsitteiden ja metodien luonteesta. Yhtäältä on tieteellinen pyrintö hakea lainalaisuuksia, toistuvuutta, “skaalautuvuutta” ja kykyä ennustamiseen. Toisaalta radikaali kontekstuaalisuus voi opettaa ennakoinnin, reagoinnin ja sopeutumisen taitoja. Nämä pyrinnöt eivät todennäköisesti ole yhdistettävissä: toisin sanoen tieteellisenä teknisenä käsitteenä monikriisi voi haarautua kahdelle yhteismitattomalle polulle. Jos tätä ei hahmoteta, seuraa ohipuhumista tai silkkaa kommunikaatiokyvyttömyyttä. 

Seurauksena voi olla myös eräänlainen “kompleksisuusparalyysi”, jossa kaikki liittyy kaikkeen niin perinjuurisesti, että asioihin ei enää päästä käsiksi. Financial Timesin Martin Wolf varoitti tästä riskistä kommentissaan Toozelle. Pähkinänkuoressa: tunnustaessaan edellä kuvatun “siiloutumisen” ongelman Wolf samalla peräänkuuluttaa ajattelua myös “siiloissa”, että niiden sisällä kehitettyä osaamista ei hukata. Kompleksisessa puurossa tieteelliset metodit muuttuvat hampaattomiksi.

Tieteenfilosofisesta näkökulmasta Wolf puhuu tutkimuksellisista sulkeumista, joita käsittelin itsekin teoksessani Niukkuuden maailmassa. Kaikkea ei voi tarkastella koko ajan yhtaikaa, vaan tarkastelua on fokusoitava lähemmäs ja kauemmas aina tilanteen ja tarpeen mukaan. Into siilojen murtamiseen voi johtaa mielekkään monitieteisyyden lisäksi myös siihen, että syntyy ylioptimismia kokonaisvaltaisia systeemisiä malleja kohtaan: vanha tieteellinen unelma, että kun detaljeja saadaan tarpeeksi “koneeseen”, se alkaa mallintaa koko maailmaa. Mutta tämä ei koskaan voi eliminoida tutkimuksellisten sulkeumien tarvetta: paras mahdollinen globaali mallinnus antaa arvokasta tietoa, mutta se väistämättä hävittää sellaisen paikallisen tiedon, joka on toisiin tarkoituksiin tarpeen. Välineet tarkoituksen mukaan. 

Kolmanneksi, monille ihmisille “monikriisi” voi olla hyvin epämääräisesti käsitteellistetty ilmaus eksistentiaaliselle epävarmuudelle, pikemmin hädän ilmaus kuin yritys analysoida ja ymmärtää. Laajojen kriisien samanaikaisuus ja nivoutuminen yhteen voi synnyttää tunteen, että maailmaa on yhä vaikeampi ymmärtää, että asiat jyräävät yli. Samalla tavoin tuntemusta maailman muuttumisesta toisenlaatuiseksi on sanallistettu “antroposeenilla”. Erona on ehkä kuitenkin se, että jos “antroposeenilla” sanallistetaan planetaarista näkökulmaa ja hämmennystä aikaperspektiivin laajenemisesta maailmankautiseksi, “monikriisillä” tavoitellaan juuri nyt elettävää muutosta ja tuntumaa vanhojen ajattelutapojen riittämättömyydestä. 

Tällainen sanojen tapaileva, raakilemaisesti käsitteellistetty käyttö on sekin ominaista käsitteellisen kumpuamisen hetkille ja lisää merkitysten moninaisuutta. Siihen ei tietenkään tule reagoida vähättelevästi viittaamalla “oikeaan” tieteelliseen määritelmään vaan jatkamalla sitä keskustelua, kiistelyä ja valistustyötä, joka on käsitteellisen kamppailun ytimessä. Me kaikki joudumme ajattelemaan uudelleen, millaisessa maailmassa elämme, tai pikemmin millaisessa maailmoiden sikermässä – sillä käsillä oleva monikriisi vaikka energian, ruoan, turvallisuuden ja kansainvälisten suhteiden ulottuvuuksissaan koskettaa maailman eri alueita ja ihmisryhmiä radikaalisti eri tavoin. Tämä ulottuvuus ehkä lopulta jää helpoimmin vaille ajattelua.

Ville Lähde

Merkittävä osa työstämme kytkeytyi kuluneena vuonna tavalla tai toisella sotaan, sen vaikutuksiin sekä Suomen ja EU:n reaktioihin. Maaliskuussa BIOS-blogissa julkaistiin kolme kirjoitusta: ensimmäisessä käsiteltiin sodan vaikutusta energiamurrokseen, toisessa irtautumista riippuvuudesta Venäjän energiatuonnista, ja kolmannessa Ville Lähde tarttui kriittisesti kysymykseen omavaraisuudesta ruokakriisissä. Huhtikuussa BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas pureutui makrotaloudellisiin laskelmiin, joissa arvioitiin energiakriisin vaikutuksia. Syyskuisessa kirjoituksessaan Ville Lähde tarkasteli sotaa ja sen tuomia mullistuksia laajempien historiakäsitysten näkökulmasta.

BIOS-tutkijat osallistuivat myös aktiivisesti julkiseen keskusteluun näistä kysymyksistä. Tammikuussa Jussi Ahokas kommentoi Kansan Uutisille eurooppalaista energia- ja talouspolitiikkaa, maaliskuussa hän selitti Politiikasta-lehden artikkelissa SWIFT-järjestelmää, ja huhtikuussa hän keskusteli A-Studiossa sodan vaikutuksesta vihreään siirtymään. Tere Vadén peräänkuulutti Ylen jutussa maaliskuussa energiansäästöä, ja Emma Hakala ja Antti Majava olivat Ympäristödialogissa keskustelemassa energiasta ja turvallisuudesta. Emma Hakala myös kirjoitti WISE-hankkeen kollegan Helmi Räisäsen kanssa Politiikasta-lehteen artikkelin kokonaisturvallisuudesta ja Freek Van der Vetin kanssa Kehitys-lehteen sodan ympäristötuhoista. Kesäkuussa Ville Lähde pohti Sitran blogissa sivistystä Euroopassa, jossa lyhdyt sammuvat yksitellen. 

BIOS-festivaalin yleisöä. Kuva Paavo Järvensivu.

BIOS-festivaali lokakuussa

Vaikka vuoden tunnelmia hallitsivatkin sota, energiakriisi, ruokakriisi ja edelleen jatkuva pandemia, syksyllä pääsimme viettämään ensimmäistä BIOS-festivaalia. Taidetta, tiedettä ja politiikkaa yhteen nivova tapahtuma toi Valkoisen salin täpötäyteen väkeä, ja pääsimme kaikki nauttimaan ensimmäisen päivän konsertista, jossa ekologista jälleenrakennusta sovitettiin Teppo Mäkysen ja Timo Lassyn jazzin säveliin Minttu Mustakallion lausumana. Toisena festivaalipäivänä BIOS-tutkijat esittivät näkemyksiään maailman tilanteesta ja esittivät vieraileville poliitikoille ehdotuksemme teollisen murroksen suunnittelusta. 

WISE-hankkeen tulevaisuuden tilannehuone

Huhtikuussa saatiin maailmalle WISE-hankkeessa suunniteltu tulevaisuuden tilannehuone, maksuton ja avoimesti saatavilla oleva päätöksenteon ja suunnittelun harjoitus erityisesti kuntien käyttöön. Työpajamuotoisessa harjoituksessa kuntapäättäjät ja -asiantuntijat ylittävät tavanomaiset roolinsa, ajattelevat laajoja kokonaisuuksia ja kehittävät luovia mutta sosiaaliset ja ekologiset reunaehdot tunnistavia tulevaisuuden suunnitelmia. 

Metsistä ja hiilinieluista

BIOS-tutkimusyksikkö on alusta lähtien ollut aktiivisena herättäjänä suomalaisessa metsäkeskustelussa, etenkin mitä tulee ilmasto- ja monimuotoisuusvaikutuksiin ja metsien rooliin suomalaisen yhteiskunnan aineenvaihdunnassa. Tämä vuosi ei ollut poikkeus. Merkittävin kontribuutio oli varmasti Antti Majavan menestyksekkääksi päätökseen luotsaama metsäpodcast-sarjan ensimmäinen kausi, jonka päätteeksi syyskuussa järjestettiin kaksi keskustelutilaisuutta. Podcast-sarja on ainutlaatuinen yritys murtautua metsäkiistojen totunnaisista asetelmista pohtimaan sitä, miten metsäteollisuus voisi löytää uuden roolinsa ekologisessa jälleenrakennuksessa, osana uudenlaisia teollisuudenalojen yhteenliittymiä.

Vuoden aikana julkaistiin myös tieteellinen artikkelimme “Sectoral low-carbon roadmaps and the role of biomass in Finland’s carbon neutrality 2035 target”, joka luotasi suomalaisia teollisuuden vähähiilitiekarttoja. Kirjoitimme aiheesta myös Versus-lehteen. Vuoden lopussa ehti ilmoille myös Tere Vadénin ja Antti Majavan artikkeli ”Energiamurros ja metsäpinta-alan rooli suomalaisen yhteiskunnan aineenvaihdunnassa”.

Antti Majavaa haastateltiin maaliskuussa Voiman metsäjuttuun, ja huhtikuussa Helsingin Sanomissa ilmestyi LUT:in professori Jero Aholan, Antti Majavan ja Tere Vadénin mielipidekirjoitus tuulivoimasta ja metsäenergiasta. Karoliina Lummaa kirjoitti Turun yliopiston tutkijakollegiumien yhteisblogiin metsänhoidosta runoudessa ja Tiede & Edistys -lehteen arvion Ilona Hankosen teoksesta Ihmisiä metsässä.

Joulukuussa kerkesimme vielä kirjoittaa analyysin siitä, miltä Suomen ilmastopolitiikan saavutukset näyttävät nielujen heikkenemisen valossa. 

Raportteja energiasiirtymästä, reilun talouden aloitteista ja turvallisuuskysymyksistä

Tere Vadén ja Jussi T. Eronen olivat mukana GTK:n laatimassa raportissa Assessment of the scope of tasks to completely phase out fossil fuels in Finland (ks. tiedote). Raporttiin nojaten BIOS-tutkijat loivat myös energialaskurin, jonka avulla kuka tahansa voi tutustua energiasiirtymän problematiikkaan ja rakentaa omia skenaarioitaan. 

Paavo Järvensivu, Jussi Ahokas ja Tero Toivanen taas laativat Sitralle raportin reilun ja kestävän talouden aloitteista. He tarkastelivat raportin johtopäätöksiä vielä kesäkuisessa BIOS-blogissa kytkien sen siirtymäpolitiikan aloitteeseemme.

Emma Hakala oli mukana kahden FIIA:n raportin laatimisessa: Nordic Resilience ja Re-securitizing climate.

Muita yhteistyöhankkeita

Huhtikuussa Koneen Säätiön tiloissa järjestettiin BIOS-vetoinen tilaisuus ”Kasvatus ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella”. Lukuisat opetuksen ja kasvatuksen alan tutkimushankkeet ja muut tahot tutustuivat toisiinsa, esittelivät omaa työtään ja ideoivat tulevia yhteistyöhankkeita. Jatkotapaamisia järjestetään vuonna 2023. BIOS-tutkijat osallistuivat myös edelleen Tulevaisuuskoulun koulutusten järjestämiseen.

Paavo Järvensivu osallistui biodiversiteettiareenan tapaamisiin. Ville Lähde oli edelleen mukana Fingon ruokaturvaryhmän toiminnassa ja erityisen aktiivisena kattojärjestön ruokakriisikannanoton laatimisessa. Karoliina Lummaa osallistui Porin taidemuseon ”Chorus Sinensis” -näyttelyn laatimiseen ja kirjoitti katalogiesseen. BIOS-tutkijat olivat myös mukana Long Play -lehden ympäristötoimituksessa asiantuntijoina.  

BIOS-ekonomisti liittyi joukkoon 

Vuoden merkittävimpiä muutoksia BIOS-tutkimusyksikön arjessa oli Jussi Ahokkaan liittyminen riveihimme. BIOS-ekonomisti nousikin pian näkyväksi hahmoksi suomalaisessa julkisessa keskustelussa. Edellä mainittujen kontribuutioiden lisäksi Ahokkaalla oli kymmeniä mediaesiintymisiä lukuisista aiheista, ja hän vastasi useiden valiokuntalausuntojen laatimisesta.

Lokakuussa Ahokas kirjoitti Helsingin Sanomissa velkahuolesta, ja marraskuussa hän kommentoi BIOS-blogissa julkisen talouden ohjausta VM:n raportin herättämän keskustelun pohjalta. Hän myös vieraili A-Studiossa kommentoimassa valtion menoleikkauksia. Ahokkaan johdolla laadittiin myös BIOS-tutkimusyksikön talousnäkemyksiä erittelevä kirjoitus ”Ekologisen jälleenrakennuksen makrotalous”. 

Valiokuntalausunnot

Kuluneen vuoden aikana BIOS-tutkimusyksikön väki laati liki 20 valiokuntalausuntoa. Näistä voidaan nostaa esiin erityisesti muutama: maaliskuussa ilmastolaista, kesäkuussa ilmastotoimia koskevan sosiaalirahaston perustamisesta, lentoverosta, jakeluvelvoitteesta sekä luonnonsuojelulaista. Lokakuussa lausuimme taas kaivoslaista, ennallistamisasetuksesta sekä kolmesta merkittävästä ilmasto- ja energiastrategiasta.

Tieteelliset artikkelit

Edellä mainitut mukaan lukien BIOS-tutkijoilta ilmestyi vuonna 2022 yhteensä 18 tieteellistä artikkelia, joista valtaosa oli vertaisarvioituja.

Paavo Järvensivu ja Jussi T. Eronen olivat mukana WISE-tutkijoiden artikkelissa ”Coping with policy errors in an era of chronic socio-environmental crises”. Jussi T. Eronen oli kirjoittamassa niin ikään WISE-yhteisartikkelia ”The policy operations room: Analyzing path-dependent decision-making in wicked socio-ecological disruptions”. Karoliina Lummaa ja Tanja Tiekso kirjoittivat artikkelin ”Deep Listening the animal other”. Ville Lähde pohti ympäristömittareiden ongelmia artikkelissa ”The Appeal of Environmental Master Metrics”. 

Jussi T. Eronen oli mukana yhteisartikkeleissa ”Late quaternary biotic homogenization of North American mammalian faunas” sekä ”Mammalian body size evolution was shaped by habitat transitions as an indirect effect of climate change”. Emma Hakala taas oli kirjoittajana yhteisartikkelissa ”A socio-technical lens on security in sustainability transitions: Future expectations for positive and negative security”. Karoliina Lummaa osallistui kirjoittajana artikkeliin Ihmistieteelliset näkökulmat ja rinnakkaiset tulevaisuuspolut – katsaus metsäsuhdetutkimuksen kenttään.

Kirja-artikkeleita ilmestyi kahdeksan: Tero Toivanen teoksissa Lupaus paremmasta, Tulevaisuuden vasemmisto sekä Do Not Believe Everything, Ville Lähde teoksessa Planeetan kokoinen arki, Antti Majava kirjassa Murroksen arkkitehdit, Karoliina Lummaa kokoelmissa Ympäristömuutos ja estetiikka ja Squirrelling. Human-Animal Studies in the Northern-European Region sekä Emma Hakala teoksessa Innovative Technologies and Renewed Policies for Achieving a Greener Defence. 

Muut kirjoitukset 

Emma Hakala oli mukana toukokuisessa Peace Review’n kirjoituksessa ”European Perception of Climate Change as a Security Issue”. Syyskuussa Paavo Järvensivu ja BIOS-harjoittelija Venla Lankinen kirjoittivat Politiikasta-lehteen missiolähtöisyydestä Suomessa. Jussi Ahokkaan arvio Elizabeth Popp Bermanin teoksesta Thinking like an economist ilmestyi Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa. Paavo Järvensivu kirjoitti lokakuisessa Laboressa teollisen murroksen suunnittelusta. Ville Lähde kirjoitti BMAOL:in Natura-lehdessä koulutuksesta ekologisen jälleenrakennuksen aikana.  

WISE-blogissa ilmestyi Paavo Järvensivun kirjoitus suunnittelusta ja luovasta sopeutumisesta monikriisissä. Edellä mainittujen lisäksi BIOS-blogissa ilmestyi helmikuussa Ville Lähteen laaja englanninkielinen essee Dasguptan raportista ja kesäkuussa essee päästövähennysten ja hiilen talteenoton suhteesta.  

Podcastit ja videot

BIOS-tutkijoiden video- ja podcast-esiintymiset on koottu kotisivuillamme olevaan arkistoon. Kuluneen vuoden aikana edellä mainitun metsäpodcastin lisäksi tutkijamme esiintyivät lukuisissa muissa. Helmikuussa Emma Hakala ja Ville Lähde puhuivat Kirkon Ulkomaanavun Tekoja-podcastissa. Huhtikuussa Emma Hakala oli äänessä Ulkopolitistissa sekä Politiikkaradiossa. Antti Majava ja Emma Hakala puhuivat ORSI-podcastissa huoltovarmuudesta. Tere Vadén vieraili kesäkuussa Eloradiossa.

Ville Lähde sai viljelyksilleen vieraaksi kesäkuussa Dimitri Ollikaisen, jonka kanssa hän keskusteli ruokakriisistä.

Syyskaudella Ville Lähde esiintyi Koneen Säätiön uudessa Reviving the Wild -podcastissa. Jussi Ahokas vieraili inderesPodissa ja Neuvottelija-podcastissa sekä Politiikkaradiossa ”Sanna Marinin twiitin” tiimoilta. Karoliina Lummaa esiintyi Untame-podcastissa ja Tere Vadén englanninkielisessä My Energy -podcastissa. Emma Hakala vieraili Ilmastokriisilinjalla. 

Muita esiintymisiä

Vuoden aikana BIOS-tutkijat pitivät viitisenkymmentä luentoa tai muuta julkista esiintymistä. Emma Hakala oli tammikuussa UP Livessä: Valtapolitiikkaa öljyn jälkeen | Ulkopolitiikka ja huhtikuussa hän esiintyi IPCC-raportin Suomen julkaisutilaisuudessa. Paavo Järvensivu puhui Tulevaisuuskoulu-webinaarissa. Ville Lähde esiintyi professori emeritus Yrjö Hailan kanssa Nokialla taiteilija Ossi Somman muistoseminaarissa, ja toukokuussa hän ja Tero Toivanen esitelmöivät Politiikan tutkimuksen päivillä ilmastoviivyttelyn retoriikasta. Huhtikuussa Karoliina Lummaa piti keynote-esitelmän Eläintutkimuspäivillä Turussa. Tere Vadén esitti toukokuussa kutsutun luennon Jenassa pidetyssä konferenssissa. Paavo Järvensivu, Tero Toivanen ja Tere Vadén esitelmöivät NESS-konferenssissa Göteborgissa ja sama kolmikko oli äänessä myös YHYS-seminaarissa Tampereella.

Tero Toivanen piti syyskuussa keynote-esitelmät Industrial Relations in Europe -konferenssissa (IREC) sekä Työelämän tutkimuspäivillä. Jussi Ahokas esiintyi Suomen Attacin ja Vasemmistofoorumin tilaisuudessa ”Mitä inflaatiolle pitäisi tehdä?”. Paavo Järvensivu oli asiantuntijana webinaarissa ”Mitä tapahtuu työlle ekokriisin ajassa?”.

Marraskuussa Antti Majava oli mukana Ylen Aurora-tapahtumassa ja Tero Toivanen oli keskustelijana Tiedekulman tilaisuudessa ”Miten käy kapitalismin?”. Ville Lähde piti Keynote-esitelmän seminaarissa ”Kohti vastuullista johtamista”.

Erilaisia mediaesiintymisiä kertyi vuoden varrelta nelisenkymmentä. BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas vastasi suuresta osasta, mutta myös muut tutkijamme olivat vahvasti esillä. Mainittakoon Ahokkaan tammikuinen haastattelu Maaseudun tulevaisuudessa ja helmikuinen Rakentajassa. Jussi T. Eronen oli helmikuussa asiantuntijana Helsingin Sanomien IPCC-ennakkojutussa sekä elokuussa kahdessa biodiversiteettikriisiä käsittelevässä jutussa. 

Syyskuussa Jussi Ahokas kommentoi Suomen Kuvalehdessä sähkötukia. Tere Vadén puhui Moreenimedian lokakuisessa jutussa kaivosmineraaleista, ja marraskuussa Tero Toivasta haastateltiin Yliopisto-lehden juttuun hyvinvointivaltion tulevaisuudesta.

Lopuksi

Helpoimmin toimintaamme voi alkaneena vuonnakin seurata tilaamalla tämän uutiskirjeen. Sosiaalisessa mediassa tiedotamme myös Facebook-sivullamme, Twitterissä ja Mastodonissa.

Erilaisia tallenteita esiintymisistä löytyy runsaasti kotisivuillemme kerätystä listasta, jossa on eritelty vuosittain videot ja podcastit. Youtube-kanavallamme on kerätty omia videoitamme ja muita esiintymisiämme. Kotisivuilla on myös erikseen luettelo ja linkit julkaisuihin.

Juuri julkaistut tiedot vuoden 2021 kasvihuonekaasupäästöistä ovat järkyttäviä. Pandemian jälkeisen yhteiskunnan avautumisen saattoi odottaa johtavan tilapäiseen päästöjen lisääntymiseen, ja seurauksena olikin hyvin pieni bruttopäästöjen kasvu. Nielujen puolella vahvistui ennakoitu jyrkkä pudotus, ja maankäyttösektori kokonaisuutena oli ensimmäistä kertaa pieni päästölähde. Yhdessä nämä tulokset tarkoittavat, että Suomen vuotuiset nettopäästöt (päästöt mukaanlukien maankäyttösektori bruttonieluineen) kohosivat ja ovat itse asiassa jälleen korkeammalla kuin vuonna 1990, joka on kansainvälisten ilmastosopimusten referenssivuosi ja josta tilastot alkavat.

Vuonna 2019 kirjoitimme Sipilän hallituksen perinnöstä otsikolla “Suomen ilmastopolitiikka kriisissä”. Tekstin ydin oli huomauttaa, että metsänielujen heikentymisen myötä Suomen nettopäästöt eivät olleet vähentyneet ja että tämä ikävä tilanne oli tutkijoiden useaan kertaan huomauttamalla tavalla seurausta hakkuumääriä lisäävästä politiikasta.

Tuolloin toivoimme seuraavalta hallitukselta parempaa vastuunkantoa. Nyt tiedämme, että toive oli turha. Kuten alla olevasta kuvaajasta nähdään, nettopäästöjen kehitystä kuvaava ohut punainen viiva, nettopäästöjen trendiviiva, on käytännössä vaakatasossa, kuin pysähtyneen sydämen sähkökäyrä. Toisin sanoen 1990-luvulta lähtien, vaihtuvista hallituksista ja muista trendeistä riippumatta, Suomen nettopäästöt ovat pysyneet muuttumattomina.

Tehtävä oli yksinkertainen. Piti vähentää päästöjä hukkaamatta ainutlaatuisia metsänieluja. Tässä ei onnistuttu.

Miten tämä on mahdollista ja mitä väliä sillä on?

Kansallisen tason nettopäästöillä on väliä kahdesta syystä. Ensinnäkin ilmastonmuutosta määrittää ilmakehässä oleva hiilidioksidin määrä, mikä puolestaan riippuu siitä, kuinka paljon hiilidioksidia ilmakehään päästetään ja kuinka paljon sitä ilmakehästä pois sitoutuu – siis nettopäästöistä. Toisekseen siksi, että kasvihuonekaasupäästöjen kansainvälisten raportointimallien mukaan puun polttamisesta syntyviä hiilidioksidipäästöjä ei raportoida muiden päästöjen tavalla, vaan asia otetaan huomioon laskemalla puun hakkuista johtuva hiilinielun pienentyminen maankäyttösektorilla. Näin ollen runsaasti puuta käyttävän yhteiskunnan kuten Suomen päästöjen kokonaisuus näkyy vain nettopäästöistä, joihin lasketaan mukaan maankäyttösektori.

Miten sitten on mahdollista, että nettopäästöt eivät ole vähentyneet 30 vuodessa, kaikesta huolimatta?

Kuvaajasta näkyy myös, että bruttopäästöt ovat vähentyneet. Vähennys johtuu lähinnä päästökauppasektorilla toimivan energiantuotannon päästöjen pienenemisestä, kun fossiilisten polttoaineiden ja turpeen käyttö hiipuu. Taakanjakosektorin, johon kuuluvat muun muassa liikenne ja maatalous, päästövähennykset ovat huomattavasti pienempiä.

Valitettavasti energiasektorin päästövähennyksiä tarkastelemalla selviää, että suuri osa vähennyksistä johtuu lisääntyneestä puuperäisen energian käytöstä. Tuulivoiman tuotanto on vasta kasvussa.

Valitettavaa tämä on siksi, että puun energiakäyttöä voidaan pitää vähäpäästöisenä tai peräti päästöttömänä vain, jos polttoa korvaavat hiilinielut ovat olemassa (ja siten maankäyttösektorin hiilivarastot kasvavat tai vähintään pysyvät ennallaan). Puu on uusiutuva luonnonvara, mutta sen poltosta syntyy hiilidioksidia, jonka päästöt mitätöityvät vain nielujen avulla. Nyt nielut ovat liian pienet. Nykykäytännöt puun käytössä johtavat väärään suuntaan, kuten professorit Seppälä ja Kanninen toteavat: “puuston hakkuut vähentävät keskimäärin noin 1,7 kertaa enemmän hiilinieluja vuosina 2015−2055 kuin mitä hakkuiden mukana siirtyy puun hiiltä jatkojalostukseen.”¹

Tilastokeskuksen kuviosta näkyy, miten vuoden 2010 paikkeilta alkaa nielujen vähentymisen trendi, joka nostaa nettopäästöjä.

Kerrataan. Suuri osa energiantuotannon päästövähennyksistä johtuu puun käytön lisääntymisestä. Puun päästövähennysvaikutus on riippuvainen nielujen olemassaolosta. Nyt nieluja ei ole. Jos tilanne jatkuu tällaisenaan, on osa energiasektorinkin päästövähennyksistä illuusiota.² Joka tapauksessa on mahdotonta sanoa, että Suomi olisi niiden edistyksellisten maiden joukossa, jotka ovat saaneet päästönsä laskemaan. Ja vielä: nykyiset vähähiilisuunnitelmat, kuten teollisuuden sektorien vähähiilitiekartat, nojaavat mahdottomiin hakkuumääriin.

Kun nettopäästöjen tasaista punaista viivaa pohtii, ei voi välttyä vaikutelmalta, että Suomen ilmastopolitiikkaan sisältyy yhtenä osana hölmöläisten peitonjatke: fossiilisten polttoa on korvattu niin suurella määrällä puun polttoa, että nielut ovat hävinneet ja nettopäästöt siksi pysyneet ennallaan. Fossiilisten polttoaineiden tarjoama energiamäärä on niin suuri, että sen korvaaminen puuenergialla (nieluja tuhoamatta) ei ole mahdollista.³

Jatkossa tuulivoima tullee auttamaan energiasektorin aidoissa päästövähennyksissä. Jos ja kun näin käy, tämän ei pidä hämärtää näkymää siihen, että puun energiakäytön vähäpäästöisyys on oletus, joka edellyttää riittäviä metsänieluja. Käytännössä puun energiakäytön kohtuullistaminen tarkoittaa muutosta myös metsäteollisuuden energiaintensiivisissä toimintatavoissa.⁴

Ilmastopolitiikka saadaan raiteilleen vain joko palauttamalla riittävät nielut tai vähentämällä päästöjä rajusti. Rationaalinen ilmastopolitiikka ei voi luottaa siihen, että nielut sattumoisin markkinoilla säätyvien puukauppojen perusteella päätyisivät olemaan tarvittavan suuruisia. Se polku on nyt nähty.

Ensimmäiseen vaihtoehtoon, nielujen kasvattamiseen, on esittänyt keinoja esimerkiksi Ilmastopaneeli, joka on vaatinut nielujen pelastusohjelmaa. Ohjelmaan sisältyy esimerkiksi maankäyttömaksu, turvemaiden päästöjen vähentäminen (turvepeltojen, suometsien ja turvetuotantoalueiden vettäminen, ennallistaminen ja metsittäminen) ja puun tuonti EU:n alueelta. Pelastusohjelmassa ei ole mainittu tehokkainta keinoa: hakkuiden kohtuullistamista.⁵ Allaolevassa kuvaajassa korrelaatio on selvä (ja mallinnukset vahvistavat yhteyden⁶): metsämaan negatiiviset kasvihuonekaasupäästöt (eli nielu) vaihtelee hyvin selkeästi hakkuumäärän mukaan.

Silti hakkuumäärään puuttumista on harvoin esitetty, kenties siksi, että se merkitsisi puumarkkinoihin puuttumista – ja siihen rähäkkään on vähän halukkaita.

Toinen mahdollisuus voi siis kuulostaa näennäisesti helpommalta: vähennetään päästöjä niin paljon, että nieluja ei tarvita. Leikkaukset esimerkiksi liikenteessä ja maataloudessa eivät kuitenkaan ole yhtään sen helpompia tai vähemmän rähäkkää aiheuttavia kuin hakkuutasoihin puuttuminen. (Päästökauppasektorin päästöt vähenevät nykyskenaarioillakin niin, ettei sieltä ole tarpeeksi leikattavissa). Lisäksi jää ongelma, että Suomi on EU:n jäsenenä sitoutunut noin 17 Mt nielujen säilyttämiseen. Jos näitä nieluja ei ole, seurauksena voi olla jopa miljardiluokan lasku. Ei siis helppo tämäkään reitti.

Tosiasiassa on tehtävä molempia: pelastettava nieluja monin keinoin ja alettava tosissaan vähentää päästöjä myös taakanjakosektorilla. Matalalla roikkuvia hedelmiä ei enää ole. Turvemaiden päästöjen pysäyttäminen, eläintuotannon ja yksityisautoilun reipas vähentäminen saavat aikaan kunnon päästövähennyksiä, ja niitä tarvitaan sitä enemmän mitä vähemmän hakkuita kohtuullistetaan.

Ilman kunnon toimia Suomen omat lakiin kirjatut ilmastotavoitteet ja kansainväliset sitoumukset jäävät toteutumatta. Itse asiassa ristiriita päästökehityksen ja ilmastolain välillä on niin räikeä, että hallinto-oikeuteen on nostettu kanne, jonka tarkoituksena on selvittää, olisiko hallituksen jo kuulunut reagoida nielujen katoon.

Mielipidetiedustelujen mukaan ylivoimainen enemmistö suomalaisista kannattaa ilmastolain mukaista ilmastopolitiikkaa. Ilmastolaki on syntynyt demokraattisessa prosessissa, ja kahdeksan eduskuntapuoluetta sitoutui Pariisin sopimuksen 1,5-asteen tavoitteeseen vuonna 2018. On täysin kohtuutonta, että yhden – olletikin kulttuurisesti ja taloudellisesti tärkeän – runsaasti puuta käyttävän teollisuuden sektorin halu rajoittamattomaan puun käyttöön romuttaa näin tärkeän yhteisesti asetetun tavoitteen.

Kuvakaappaus https://energialaskuri.bios.fi

Moni miettii juuri nyt oman asunnon energiakysymyksiä. Laskurin avulla samankaltaista tarkastelua voi tehdä valtakunnan mittakaavassa. 

Laskuriin on esiasetettu 6 erilaista skenaariota, sisältäen skenaariot kaiken enegiantuotannon sähköistämisesta ja mahdollisimman suuresta bioenergian käytöstä. Mukana on myös hybridi-skenaarioita energiantuotantomuotojen yhdistelmistä. Käyttäjä voi alkaa oman skenaarionsa rakentamisen muokkaamalla valmiita skenaarioita. Linkin luotuun malliin voi myös jakaa. “Tarkoituksena on edistää energiamurroksesta käytävää keskustelua”, toteaa BIOS-tutkimusyksikön tutkija Tere Vadén.

“Laskuriin otettiin mukaan kaikki kulutus – sähkö, lämpö ja liikenne –, jotta tehtävä on mahdollisimman kattava”, Vadén jatkaa. Laskuri näyttää, miten vaativaa fossiilisen energian täysimittainen korvaaminen on. “Fossiilisia korvaamaan tarvitaan valtava energiainfra. Tämän näkeminen auttaa ymmärtämään, miksi energian kulutuksen vähentäminen on tärkeää,” sanoo Vadén.

Laskurin teknisestä kehityksestä vastaa KTT Ville Seppälä. “Interaktiiviset visualisoinnit ovat oiva keino tarkastella erilaisia vaihtoehtoja kokonaisvaltaisesti, mutta tiiviisti. Valintojen vaikutusten hahmottaminen on hyvin kouriintuntuvaa”, toteaa Seppälä. 

Laskurissa kulutuksen puolella lähtökohtana on vuoden 2019 energiankulutus ja tuotannon puolella nykyinen teknologia. Laskuri perustuu Geologian tutkimuskeskuksen julkaisemaan raporttiin “Assessment of the scope of tasks to completely phase out fossil fuels in Finland”, jonka tekoon myös BIOS-tutkimusyksikön tutkijat osallistuivat.

BIOS-festivaali

Kaksipäiväinen BIOS-festivaali 12.-13.10. on ilmainen, mutta osallistujien on varattava etukäteen itselleen maksuton yhden tai kahden päivän lippu. Lippuvarauksen voi tehdä festivaalin sivustolla, ja sieltä saa tapahtuman lähestyessä päivittyvää tietoa ohjelmasta. Tiedotamme tapahtumasta myös Facebook-sivullamme sekä Twitterissä.

Festivaalin käynnistää keskiviikkoiltana 12.10. ekologisen jälleenrakennuksen ympärille rakentuva konsertti. Spoken word -henkisessä kokonaisuudessa yhdistyvät jazz, näyttelijäntaide ja yhteiskunnallinen ajattelu. Timo Lassy ja Teppo Mäkynen soittavat musiikkia kehutulta yhteisalbumiltaan ja Minttu Mustakallio esittää dramatisoituja osuuksia ekologisen jälleenrakennuksen aloitteesta, jonka BIOS julkaisi vuonna 2019. Esityksen on rakentanut ohjaaja-dramaturgi Tuomas Rinta-Panttila. Sen aiempi versio nähtiin viime vuoden Jyväskylän kesässä – tuolloin järjestettiin myös ekologista jälleenrakennusta käsittelevä keskustelutilaisuus, jonka alusti BIOS-tutkija Paavo Järvensivu (tallenteen voi katsoa täällä).

Toisena festivaalipäivänä, torstaina 13.10. jatketaan monipolvisella esitelmä- ja keskustelutilaisuudella, jota rikastavat Timo Lassyn välisoitot. Tilaisuudessa luodaan katse mullistuneeseen maailmantilanteeseen ja tulevaisuuteen sekä pohditaan, miten Suomen tulisi tässä tilanteessa toimia. Miten ekologisen jälleenrakennuksen ja siirtymäpolitiikan aloitteemme asettuvat tähän uuteen aikaan?

Historian murroskohdassa 

Torstain festivaalipäivän keskusteluja pohjustaa BIOS-tutkija Ville Lähteen puheenvuoro “Maailman tila ja Suomi”. Se pohjautuu hänen tuoreeseen BIOS-blogissa julkaistuun esseeseensä “Sitkeä edistysusko ja murtumien maailmanpolitiikka”. Siinä hän tarkastelee nykyistä “monikriisien” aikaa kahden vallitsevan historiakäsityksen valossa: yhtäältä sitkeä usko lineaariseen edistykseen, toisaalta kehämäinen käsitys historian kultakausien ja romahdusten vaihtelusta. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on tehnyt tällaisen sivilisaatiotason näkymän yhä akuutimmaksi. Millaista historiakäsitystä ja sivilisaationäkymää tarvitaan, että voidaan välttää valinta kahden mahdottoman vision väliltä?

“Ehkä aikakauden suuren kysymyksen voi asettaa näin: keillä on kykyä ajatella ja puhua maailmasta sivilisaation tasolla? Kiina esimerkiksi on toiminut näin eksplisiittisesti jo pitkään, Venäjä kulkee päätä pahkaa omanlaiseensa sivilisaatiopolitiikkaan, ja äärioikeisto ympäri maailman mobilisoi samankaltaisia ajatuksia. Tällaiselle ei ole vastustuskykyä, jos eletään ohimenevän poikkeustilan ja normaaliin paluun mielikuvastossa. Murtumien lietsojia vastaan on voitava asettaa jotain muuta kuin vain lineaarinen ja kestämättömäksi osoittautunut business as usual. Tarvitaan sivilisaation ja historian näkökulma, joka ohittaa elämän materiaalisista ja ekologisista reunaehdoista vieraantuneet kuvitelmat, joissa historia kulkee valmiiksi oletettujen kaarien mukaisesti. Vieraantuneessa ajattelussa kun maailmalla ei ole väliä, ei merkitystä.”

Miksi tarvitaan suunnittelua?

Päivä jatkuu BIOS-tutkija Paavo Järvensivun esityksellä “Teollisen murroksen tiedevetoinen suunnittelu” ja sen jälkeisillä kommenttipuheenvuoroilla kansallisilta tiedepaneeleilta. Festivaalin alla olemme julkaisseet vapaasti ladattavissa olevan ideapaperin, jossa käymme läpi teollisen murroksen suunnittelun teemaa. Näin festivaalin osallistujat voivat tutustua päivän keskustelujen teemoihin jo etukäteen. Miten teemme Suomessa mahdolliset ja houkuttelevat, kestävään talouteen johtavat konkreettiset tulevaisuuspolut näkyviksi?

BIOS on työstänyt teollisen murroksen suunnittelun kysymyksiä jo pitkään – teollinen murros on konkreettinen esimerkki siitä, mitä siirtymäpolitiikka edellyttää ja tarkoittaa Suomessa. Keskitämme näkökulman teollisuuteen, koska teollisuudenalat ovat niin energeettisesti kuin materiaalisesti yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan ytimessä. Ekologinen siirtymä ei onnistu ilman eri alojen koordinointia ja suunnittelua, kuten totesimme kaksi vuotta sitten analysoidessamme suomalaisten teollisuudenalojen tiekarttaprosessia. BIOS-tutkijat ovat työstäneet teemaa sittemmin mm. Sitralle tuotetussa selvityksessä reilun ja kestävän talouden aloitteista sekä Venla Lankisen ja Paavo Järvensivun tuoreessa artikkelissa “Missiolähtöisyys Suomessa”.

Järvensivun esityksen ja tieteellisten kommenttien jälkeen keskustelua jatketaan politiikkapaneelissa “Määrätietoinen siirtymäpolitiikka ja teollisen murroksen suunnittelu seuraavassa hallitusohjelmassa”. Tieto suurimpien puolueiden panelisteista päivittyy tapahtuman lähestyessä festivaalisivustolle.

Tapahtuman kolmannesta keskusteluosiosta vastaa Demos Helsinki. Kotimaisille teollisen murroksen ja siirtymäpolitiikan pohdinnoille tuodaan kansainvälistä kaikupohjaa ulkomaisten vieraiden voimin. Millaisia muita siirtymäpolitiikan suunnittelun hankkeita on maailmalla vireillä tai käynnissä, ja mitä niistä voidaan oppia? Tieto vieraista tarkentuu festivaalisivustolle lähiaikoina.

Jokaiseen kolmeen osioon on varattu tilaa yleisökysymyksille.

Talvi on tulossa

Festivaalipäivän neljännessä pääosiossa BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas luo ennakoivan katseen käynnissä olevaan energiakriisiin ja taloudelliseen kehitykseen puheenvuorossaan “Kohti kiristyvää talvea”.

Kuten BIOS-tutkimusyksikön toimintaa seuranneet ovat varmasti huomanneet, Ahokas on kommentoinut tätä kehitystä erittäin aktiivisesti. Erikseen on nostettava esiin hänen huhtikuinen kirjoituksensa “Venäjän energia ja makrotaloudelliset laskelmat”, joka kritisoi kaukonäköisesti ongelmallisia talousarvioita, joiden mukaan energiakriisin vaikutukset jäisivät vähäisiksi. Hänen ajankohtaista kommentointiaan on koottu aiempiin uutiskirjeisiin huhtikuussa ja kesäkuussa.

Tuoreemmin Ahokkaan analyyseihin on voinut tutustua mm. Seurassa, Kansan Uutisissa, Ylen uutisissa, Suomen Kuvalehdessä, Iltalehdessä ja Hufvudstadsbladetissa.  #neuvottelija-podcastissa Jussi keskusteli tutkija Antti Ronkaisen kanssa inflaatiosta, keskuspankkikapitalismista, Björn Wahlroosista ja Olli Rehnistä. Suosittelemme myös lämpimästi Inderes-podcastin pitkää jaksoa, jossa Jussi kertoo perusteellisesti, mitä “keskuspankkikapitalismi” tarkoittaa. Ja tietysti hänen samannimistä uutiskirjettään kannattaa seurata!

Päivän päättää BIOS-tutkijoiden yhteenveto, jonka jälkeen avaamme vielä tilan yleisökysymyksille ja -keskustelulle. Tervetuloa!

Muuta BIOS-toimintaa

Metsäpodcast jatkui politiikkakeskusteluilla

Syksyn toinen päätapahtuma oli perjantaina 9.9. järjestetty metsäkeskustelujen päivä, joka pohjasi Antti Majavan luotsaamaan kymmenosaiseen metsäpodcastien sarjaan. Ensimmäisessä keskustelussa mukana olivat poliitikkovieraina Mauri Pekkarinen (KESK), Sirpa Pietikäinen (KOK) ja Nils Torvalds (RKP) sekä tieteen edustajana Lukesta Jyri Maunuksela. Toinen keskustelu järjestettiin Helsingissä Eruooppasalissa. Poliitikkovieraina olivat Miapetra Kumpula-Natri (SDP), Ville Niinistö (VIHR) ja videokommentilla Silvia Modig (VAS) sekä tieteen edustajana Syken professori Jyri Seppälä. Tapahtuman keskustelut julkaistaan pian podcast-muodossa osana yllä mainittua sarjaa!

Tieteellisiä julkaisuja

Ville Lähteen tieteellinen artikkeli “The Appeal of Environmental Master Metrics” julkaistiin pohjoismaisessa filosofian journaalissa SATS. Artikkelissa Lähde jatkaa työtään erilaisten ympäristömittarien kriittistä analyysin parissa – BIOS-blogissa esimerkiksi saatiin aikanaan lukea esitys “ekologisen jalanjäljen” ongelmista ja biodiversiteetin mittaamisen problematiikasta. Artikkelissa hän kritisoi yhteismitattomien ongelmien “aggregointia” yhden mittarin alle, puntaroi tätä painottavia tiedonintressejä ja hakee toisenlaista suuntaa.

BIOS-tutkija ja Helsusin apulaisprofessori Jussi T. Eronen oli mukana kirjoittamassa Nature Communications -lehdessä ilmestynyttä artikkelia “Late quaternary biotic homogenization of North American mammalian faunas”. Häntä myös haastateltiin tieteellisenä asiantuntijana Ylen laajaan artikkeliin ja sen rinnakkaisartikkeliin, jotka käsittelivät luonnon monimuotoisuutta ja kuudetta sukupuuttoaaltoa.

“Luonnon resurssien saatavuus vähenee niin monella tasolla, ettei sitä pysty edes vielä hahmottamaan. Ihmiskunta on rakennettu luonnon resursseille. Jos ne katoavat, niitä on vaikea korvata.”

Muuta

Paavo Järvensivu piti Tulevaisuuskoulussa esitelmän “Kohti työn tulevaisuutta”.

Karoliina Lummaa ja Ville Lähde kirjoittivat Koneen Säätiön blogiin huhtikuussa järjestämästämme tilaisuudesta “Kasvatus ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella”.

Ville Lähde osallistui Fingon Ruokaturvaryhmän kannanoton “Globaali ruokakriisi vaatii kestäviä ratkaisuja” laatimiseen.

Lopuksi

Syksyn lukuvinkkeinä suosittelemme kolmea Helsingin Sanomien artikkelia Euroopan helleaalloista, Saksan jokien kuivumisesta ja metsittämisen ongelmista. Janne M. Korhosen blogikirjoitus sähkön hintakriisistä oli arvokas puheenvuoro – hänen blogiaan kannattaa muutenkin seurata! Mikko Pelttari kirjoitti Yliopisto-lehteen hienon esseen tutkijoiden yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta (ks. myös tämä Guardianin artikkeli aiheesta). Tuukka Tomperin ja Sonja Helkalan artikkeli demokratiakasvatuksesta on niin ikään olennaista luettavaa myös tieteen vaikuttavuuden näkökulmasta.

Suosittelemme myös tätä Afrikan ruokakriisiä käsittelevää Yle-juttua. Kiitokset Suomen Kuvalehdelle hienon konttiliikennettä käsittelevän artikkelin avoimesta julkaisusta.

Ja onneksi olkoon kymmenvuotiaalle Politiikasta-lehdelle!

Taloushistorioitsija Adam Tooze on tehnyt viime aikoina tunnetuksi “monikriisin” (polycrisis) käsitettä, ja nykyisessä maailmantilanteessa käsite saa lihaa luidensa päälle. Monikriisi ei tarkoita vain erilaisten ongelmien luettelointia vaan tilannetta, jossa useat kriisit osuvat samaan hetkeen ja kytkeytyvät yhteen vahvistaen toisiaan. Ympäristötutkimuksessa, etenkin ympäristöturvallisuuden näkökulmasta, tällaisista tilanteista on varoitettu jo pitkään. Ympäristökriisi ei yksioikoisesti korosta “pehmeitä” turvallisuusnäkökohtia perinteisten “kovien” sijaan, vaan nimenomaan ilmastonmuutoksen, luonnonvarojen niukkuuden, ruokakriisien, biodiversiteetin kadon ja muiden ympäristömuutosten oloissa yhteiskunnalliset jännitteet ja konfliktit korostuvat – niitä vain ei voida torjua eikä ratkaista pelkästään perinteisillä “kovilla” keinoilla. 

Monikriisi myös vetää maton alta sellaiselta ajattelutavalta, jossa tämän maailmanajan suuria ongelmia voidaan tarkastella erillisinä haasteina ja pyrkiä niiden hillittyyn ja verkkaiseen muutokseen “siirtymävaiheiden” kautta (näin Euroopassa suhtauduttiin maakaasuun pitkään). Tällaisessa ajattelussa siirtymän voidaan ajatella tapahtuvan vailla merkittäviä yhteiskunnallisia konflikteja, laittamalla vain mahdolliset ratkaisukeinot kilpailemaan enemmän tai vähemmän reiluilla markkinoilla. On energiasiirtymä täällä, ruokatransitio tuolla, liikenteen muodonmuutos toisaalla, vailla kokonaiskuvan ja koordinaation tarvetta. Erilliset innovaatiot tehostavat toimintaa siellä täällä, ja muutos tapahtuu kuin itsestään, kunhan sitä ei liikaa häiritä politiikalla. Suuntaa saa antaa, sorkkia ei.

Mutta kun sodan ja pandemian kaltaiset “historian katalyytit” räjäyttävät näennäisesti erillisten ilmiöiden kytkökset näkyviin, paljastuu, miten totutut toimintatavat eivät olekaan enää elinkelpoisia uudessa maailmantilanteessa. Monikriisi osoittaa systeemitason ongelmia yhteiskunnissa, niiden resurssiperustassa ja luontosuhteissa. Kun perityn tilanteen ongelmat paljastuvat perinpohjaisesti, systeemisen muutoksen välttämättömyys on ilmeinen. Ja kun ongelmat ovat nivoutuneita monimutkaisesti yhteen, yhteiskunnan instituutioiden ja infrastruktuurin perustaa myöten, ratkaisuiltakin vaadittaisiin yhteen kytkeytymistä, koordinaatiota, suunnitelmallisuutta. Historian murroskohdassa tämän ymmärtäminen ja hyväksyminen on välttämätöntä.

Valitettavasti kuitenkin vaikuttaa siltä, että Euroopassa eletään voittopuolisesti edelleen poikkeustilan ja normaaliin palaamisen tunnelmissa. Energia- ja ruokakriisien synty ja syyt paikannetaan niin voimakkaasti Venäjän hyökkäykseen, että muista taustatekijöistä muistuttaminen voi vaikuttaa jopa epäilyttävältä. On täysin totta, että juuri tällaista tilannetta ei olisi syntynyt ilman sotaa. Mutta on yhtä totta, että tällainen monikriisi ei olisi mahdollinen ilman niitä riippuvaisuuksia ja haavoittuvaisuuksia, jotka ovat nyt muuttuneet akuuteiksi. Jotain tällaista oli tuloillaan, ja siitä oli varoitettu vuosikausia. 

Monikriisin toteutuva muoto on väistämättä etukäteen tuntematon, hetken tekijöiden muovaama. Siksi tarkka ennustaminen on mahdotonta, tai pikemmin liian voimakas ennusteisiin nojaaminen voi olla vaarallista, kun maailma väistämättä yllättää. Sen sijaan tarvitaan ennakointia. Yhtäältä ennakointi on ymmärryksen tasapainoilua hahmottaen sen, mitkä suuret kehityskulut vaikuttavat todennäköisimmiltä (esimerkiksi ilmastonmuutoksen eteneminen, luonnonvarojen riittävyys) sekä sen, missä potentiaaliset yllätykset, haavoittuvuudet ja vaaralliset “dominovaikutukset” piilevät. Toisaalta ennakointi on konkreettista valmistautumista ja suunnitelmien luomista, ikään kuin etukäteen sopeutumista muutokseen. Monikriisin oloissa kun suunnitelmallisuus ei voi olla tulevaisuuden tiukkaan kontrolliin pyrkivää “suunnitelmataloutta” tai “komentotaloutta”. Sen sijaan pitää ennakoida tulevia kehityksen päälinjoja jättäen kuitenkin koko ajan mahdollisuuksia sopeutumiseen ja itsen muokkaamiseen. Tämä aika vaatii siis uudenlaista politiikkaa.

Julkisessa keskustelussa kuitenkin ollaan kiinnostuneempia ennustamisesta: kuka veikkaa paremmin sodan, pandemian, inflaation tai muun akuutin tekijän kulun lyhyellä aikavälillä? Monikriisille luontaisen ennustamattomuuden sekä lyhyen ja pitkän aikavälin muutosten yhteennivoutumisen keskellä tämä painotus heikentää kollektiivista ymmärrystä maailman tilasta. Hetkellisten häiriöiden taustalla kun on rakenteellisia vikoja, ja niihin pitäisi kyetä tarttumaan etukäteen, ennakoiden – vain näin voidaan vähentää haavoittuvuutta ja laajentaa toiminnan mahdollisuuksia, kun tilanne muuttuu akuutiksi. Tapa, jolla Euroopan energiatalous yllätettiin “housut nilkoissa” sodan tullen, kertoo täysin päinvastaisesta ennakointivapaasta toiminnasta. Mikäli tähän historian murtumakohtaan suhtaudutaan ohimenevänä poikkeuksena, jonka jälkeen palataan vanhoille verkkaisen muutoksen urille, kohdataan varmasti vielä kurjempia yllätyksiä.

Sitkeä edistysusko, “kaupunki kukkulalla”

Nykyisen maailmanhistoriallisen murtuman rajuutta ja peruuttamattomuutta ei kuitenkaan ole sisäistetty alkuunkaan. Vallitseva ajatus Euroopassa on suunnilleen, että kunhan sota voitetaan (tarkoittaa se sitten Venäjän pakottamista rauhanneuvotteluihin tai sen nykyhallinnon sortumista), päästään jatkamaan entiseen malliin – muuttumaan kyllä mutta pysymään pohjimmiltaan samana. 

Vihreä siirtymä ei näin nähtynä (uusiutuva energia, kasvispainotteinen ruoka, kiertotalous) ole yhteiskunnallinen murros vaan kasvojenkohotus. Sotaa ja pandemiaa edeltäneessä kehitysmallissa ei nähdä vieläkään perusteellisempaa ongelmaa: kunhan kehitys kehittyy, saadaan ilmastonmuutos kuriin, kaikki muutkin ympäristöongelmat irtikytkettyä kasvusta, nälkäiset ruokittua ja nykymuotoinen elämäntapa turvattua (ainakin vauraimmissa maissa). Kriisit eivät ole perustavanlaatuinen haaste tälle mallille: ajatellaan, että parhaimmillaan ne jopa kiihdyttävät muutosta, kun vaikkapa sodan aikana rahaa laitetaan aiempaa enemmän energiasiirtymään. Tosin tällä hetkellä näyttää siltä, että houkutus palata entiselle fossiiliselle uralle on suuri – käytännössä tämä tarkoittaa päästövähennysten takapakkia ainakin väliaikaisesti, kun vanhojen voimaloiden käyttöikää pidennetään ja reservejä otetaan käyttöön. Pidempiaikaiseksi takapakki muuttuu, jos rakennetaan uutta fossiilista infrastruktuuria, puhumattakaan kansainvälisen ympäristöpolitiikan sakkaamisesta, etenkin jos Yhdysvaltain ja Kiinan kylmä sota lämpenee entisestään.

Globaalin erikoistumisen, tiiviin kaupankäynnin ja fossiilitalouden mallia noudattavan tehostumisen siunauksellisuus sinnittelevät kehityksen perusoletuksina. Joissain maailmantalouden riippuvuuksissa on kyllä alettu nähdä ongelmia – pääasiassa tietysti Venäjän suhteen, mutta myös esimerkiksi Yhdysvaltain ja Kiinan suhteissa. Vielä ei ole kuitenkaan perinpohjaisesti pohdittu, mitä nykyisenkaltaisen tiiviin riippuvaisuuden purkautuminen tai rakenteen perustavanlaatuinen muutos tarkoittaisi materiaalisesti ja poliittisesti. Pienempi, hajautetumpi, säästeliäämpi ja paikallisempi tulkitaan edelleen paluuksi menneisyyteen. Ne ovat mielikuvissa synonyymejä nurkkakuntaisuudelle, takapajuisuudelle ja kehittymättömyydelle. 

Usko kehityksen ja edistyksen lineaarisuuteen, etenemiseen vääjäämättömästi, on syvässä. Toki kehityksen tiellä nähdään kuoppia: sotien ja pandemioiden lisäksi talous etenee nousu- ja laskukausien sykleinä. Markkinoiden “luova tuho” siivoaa pois kelvottomat ratkaisut, kun pienet romahdukset puhaltavat pelin poikki välillä. Näköpiirissä siintää kuitenkin aina “kaupunki kukkulalla”, kasvavaa vaurautta ja hyvinvointia yhä suuremmalle määrälle ihmisiä, kunhan vaikeiden aikojen jälkeen jaksetaan punnertaa ylös ja eteenpäin.

Tällaisen tulevaisuuden näkeminen vääjäämättömänä on vaarallista, kun edessä siintää todellinen tyytymättömyyden talvi nykyisten energia- ja ruokajärjestelmien kriisiytyessä. Erityisen petollista on, jos vapauden ja demokratian kaltaisten arvojen nähdään olevan kohtalonyhteydessä vallitsevaan kehitysmalliin. Jos nähdään, että ne voidaan toteuttaa vain pitämällä kiinni fossiilitalouden luomasta energian ja luonnonvarojen mittavan kulutuksen luomasta hyvinvoinnista, miten niiden käy akuutissa monikriisissä? Entä kun fossiilisten polttoaineiden tarjoamaa energiatalouden mittakaavaa ei voidakaan korvata? Entä jos vihreät siirtymät edellyttävätkin myös vaikeuksien sietämistä? 

Onko silloin vaihtoehtona vain puskea ja “kiihdyttää” läpi edessä siintävän kriisin, jonkinlaisen teknologisen utopian voimalla? Mitä tapahtuu, jos tai kun yhä useammat ihmiset menettävät uskonsa tähän? Mitä tarjotaan tilalle? Nimittäin jos demokratia, vapaus ja tasa-arvoisuus on kammitsoitu nykyiseen kehitysuskoon ja materiaalisen kulutuksen kasvun malliin, niitä on luontevaa vastustaa toisenlaisesta historiakäsityksestä ponnistaen – sellaisesta, jonka merkitystä ja vaaroja on viime vuosina pohdittu aivan liian vähän.

Murtumien lietsojat, “ohimenevät kultakaudet”

Nykymaailmassa monet tahot näyttävät toimivan vallan erilaisella historiakäsityksellä. Lineaarisen edistyksen mallin sijaan ne nojaavat kehämäisempään näkymään, jossa historia ei ole kohti edistystä vievä virta. Se on kultakausien ja suurten romahdusten vaihtelua, sivilisaation ja barbarian vuoropeliä, jossa toimijana ei ole edistyvä ihmiskunta vaan toisiaan vastaan taistelevat kansakunnat, rodut tai “sivilisaatiot”. Romahdukset eivät ole pohjimmiltaan hyödyllisiä notkahduksia kehityksen uralla, vaan ne pyyhkivät pöydän puhtaaksi ja antavat vahvoille ja armoitetuille mahdollisuuden rakentaa uudelleen. Ne eivät ole vahinkoja tai onnettomuuksia vaan suorastaan historian luonnonlaki. Kansakunnalle romahdus voi olla jopa tervehdyttävä, jos se palauttaa perusarvoihin ja syrjäyttää epäterveet ja korruptoituneet. Tämänkaltaiseen maailmankuvaan nojaavat monet etnonationalistit ja muilta perustoilta demokraattisia ihanteita vastustavat liikkeet. 

Venäjän hyökkäystä Ukrainaan ei voida tietenkään suoraan palauttaa tällaiseen näkemykseen. Minkään yksittäisen valtion toiminnan taustalla ei liene koskaan yhtä motiivia, ei edes autoritäärisen johtajan, vaan sisäisillä valtakamppailuilla, virheellisillä taustatiedoilla, strategisilla kömmähdyksillä ynnä muulla sellaisella on oma roolinsa. Voi kuitenkin olla avartavaa tarkastella Venäjän toimintaa myös tällaisesta historiallisesta näkökulmasta. Nyt se hahmotetaan lähinnä irrationaalisena sekoiluna, itsetarkoituksellisena julmuutena tai epäonnistuneena taktiikkana – jolloin taktiikkana olisi ollut, että onnistuneen “salamasodan” myötä Ukrainan valtauksesta olisi tullut fait accompli, johon “länsi” olisi hiljalleen joutunut sopeutumaan. Epäonnistumisen jälkeen sodan jatkaminen nähdään kollektiivisena mielipuolisuutena, taisteluna tutkainta vastaan, koska lopulta Venäjä häviää tavalla tai toisella. Edistyksen historiallista voimaa vastaan ei ole kamppaileminen.

Jos historiakäsitys ei kuitenkaan ole nätin lineaarinen, sodan voi nähdä osana brutaalia sivilisaatiotason politiikkaa, joka kurkottaa vuosikymmenten päähän. Suuret maailmanhistorialliset romahdukset nähdään suorastaan vääjäämättöminä ja jopa siunauksellisina, joten niiden vältteleminen ei ole mahdollista tai mielekästä. Tärkeintä on suojella omaa kansakuntaa tai sen konstruktiota (“Äiti Venäjää” tai muuta sellaista) historian kuohuissa ja luovia kohti seuraavaa kultaista kautta. Tällainen ajattelutapa voi olla jopa luontevaa, jos omassa maassa on historiallisia kokemuksia yhteiskunnan romahduksesta, ja niihin liittyviä kaunoja ja traumoja voidaan mobilisoida. “Seuraavaksi on meidän vuoromme.”

Tällaisen maailmankuvan sisäiseen rationaalisuuteen kuuluu oletus, että vallitseva globaali “liberaali” maailmanjärjestys ja etenkin “läntiset” vauraat yhteiskunnat eivät pysty selviämään moisista historian murroskohdista. Niiden kansalaiset ovat liian mukavuudenhaluisia ja haluttomia luopumaan omista saavutetuista eduistaan, ja niiden moniääninen poliittinen kulttuuri ei kykene reagoimaan tällaisiin haasteisiin. Ne joko sortuvat tai kääntyvät autoritääriselle ja vierasvihamieliselle uralle. Ja tällöin murtumien lietsoja on voittanut, vaikka olisikin näennäisesti hävinnyt sotilaallisesti tai poliittisesti.

Tällaisesta vinkkelistä maailmanhistoriallisen murtuman tietoinen edistäminen voi näyttää omanlaiseltaan kaukonäköisyydeltä. Vaikka sota hävittäisiinkin, voidaan silti uskoa, että oma kansakunta selviää voittajana esimerkiksi ilmasto- ja ruokakriiseistä, joita sodan voimalla ajettiin akuuteiksi. Karumpaan tulevaisuuteen varaudutaan kahmimalla resursseja, rakentamalla omavaraisuutta ja luomalla strategisia liittolaisuuksia muihin maihin, jotka kokevat olevansa tai konkreettisesti ovat altavastaajina tai syrjäytettyjä nykyisessä kehitysmallissa. Venäjän kaltaisessa yhteiskunnassa on myös mahdollista ajatella, että oma keskiluokka voi hyvin romuttua kriisin aikana – kansalaisyhteiskunnan perustan tuhoaminen vuosikymmenten aikana on käytännössä eliminoinut keskiluokan onnistuneen kapinan mahdollisuudet ja siten lieventänyt pakkoa pitää se tyytyväisenä. Jotain muuta voidaan rakentaa tilalle, kun aallonpohjasta on selvitty. 

Tietysti tällainen ajattelutapa on paitsi julmaa myös harhaista lukuisin tavoin. Ekologisten kriisien syvyyttä ei hahmoteta laisinkaan: kukaan ei selviä kunnialla maailmassa, jossa ilmasto lämpenee useita asteita ja elonkirjo rapautuu yhä syvemmin. Säällisen ihmiselämän ekologiset reunaehdot romuttuvat. Ylipäätään tällaisessa ajattelutavassa usko kykyyn kontrolloida omaa kohtaloaan on täysin ylimitoitettu. 

Harhaisuus ei kuitenkaan tarkoita, ettei tällaista ajatusta voi ottaa joku tosissaan ja elää ja toimia sen mukaisesti. On houkutteleva ajatus, että historiallisen altavastaajan asemasta voisi murtautua voittajaksi, vaikka sitten katastrofeja lietsomalla. 

Irti ruton ja koleran välisestä valinnasta

Harhaisuudesta huolimatta murtumien politiikka on aito ja vakava haaste. Kukaan ei todellakaan osaa vielä vastata kysymykseen, kuinka hyvin esimerkiksi eurooppalaiset yhteiskunnat kestävät sodan luomaa painetta, jos se kestää vielä kauan – laajemmasta monikriisistä puhumattakaan. Nykyiset energiakriisit ja hintapiikit voivat olla vasta alkusoittoa sille, miten syvällisesti arkielämä vielä mullistuu vauraissakin yhteiskunnissa, ja paljon nopeammin kuin kukaan osaisi ennakoida. Seuraava talvi voi olla karu, eikä keväällä välttämättä helpota. Jos säännöllisistä mullistuksista tulee elämän normaali tila, miten kansalaiset sietävät sitä?

Toki Eurooppa voi löytää vastustus- ja sopeutumiskykyä synkeällä tavalla: linnoittautumalla joko yhtenäisesti tai hajaantuneemmin kansakuntina, pyrkimällä pitämään kiinni omasta hyvinvoinnistaan muiden kustannuksella. Juuri tällä tavalla monet etnonationalistiset tai äärioikeistolaiset tahot pyrkivät mobilisoimaan nykyistä kriisiä, kuten ne ovat yhä enemmän yrittäneet ottaa haltuun esimerkiksi ilmastokriisiä: edessä on vääjäämätön synkkä maailmankausi, josta meidän on mahdollista selviytyä, mutta kaikkien ei. 

Jos aiemmin mainittu ympäristöturvallisuuden näkökulma korostaa solidaarisuuden ja keskinäisriippuvuuden merkitystä, tällainen monikriisin “turvallistaminen” peräänkuuluttaa valistunutta itsekkyyttä. (Toisin sanoen “turvallistaa” voi monin eri tavoin – “turvallistamisella” ei ole vääjäämätöntä muotoa.) Ja valitettavasti itsekäs tulkinta on osoittautunut hyvin vetoavaksi. Jos uskotellaan, että omasta aineellisesta hyvinvoinnista ja arkiturvallisuudesta pystytään pitämään kiinni, on helppo luopua monista sivistyksellisistä ja moraalisista arvostuksista. On mahdollista tyytyä linnoittautuneeseen vaurauteen ja vakauteen kriisien runtelemassa maailmassa. Muille käy miten käy.

Ehkä aikakauden suuren kysymyksen voi asettaa näin: keillä on kykyä ajatella ja puhua maailmasta sivilisaation tasolla? Kiina esimerkiksi on toiminut näin eksplisiittisesti jo pitkään, Venäjä kulkee päätä pahkaa omanlaiseensa sivilisaatiopolitiikkaan, ja äärioikeisto ympäri maailman mobilisoi samankaltaisia ajatuksia. Tällaiselle ei ole vastustuskykyä, jos eletään ohimenevän poikkeustilan ja normaaliin paluun mielikuvastossa. Murtumien lietsojia vastaan on voitava asettaa jotain muuta kuin vain lineaarinen ja kestämättömäksi osoittautunut business as usual. Tarvitaan sivilisaation ja historian näkökulma, joka ohittaa elämän materiaalisista ja ekologisista reunaehdoista vieraantuneet kuvitelmat, joissa historia kulkee valmiiksi oletettujen kaarien mukaisesti. Vieraantuneessa ajattelussa kun maailmalla ei ole väliä, ei merkitystä.

Kriittinen kysymys on, onnistutaanko omaa historiakäsitystä päivittämään niin, että pystytään tähtäämään vuosikymmenien päähän ja ensi vuosisadalle – mutta ei kyynisesti pyrkien selviämään vääjäämättömässä maailmanpalossa vaan toimien niin, että pahin tuho voidaan välttää. Tässä palataan tekstin alussa käsiteltyihin ennakoinnin ja suunnittelun kysymyksiin, joita BIOS-tutkimusyksikössä on puntaroitu ekologisen jälleenrakennuksen käsitteen ympärillä. Kun yhteiskunnallista aineenvaihduntaa ja elämäntapoja täytyy pystyä muuttamaan nopeasti useilla alueilla yhtaikaa, tarvitaan koordinointia ja pitkäjänteisyyttä. On oltava kykyä pitää lyhyen aikavälin reagointi ja pidemmän tähtäimen suunnitelmallisuus mielessä yhtaikaa.

Konkreettisesti tämä tarkoittaa juuri nyt esimerkiksi sitä, onko eurooppalaisilla yhteiskunnilla kunnollisia valmiuksia luopumiseen ja säännöstelyyn, jos ja kun energeettiset ja aineelliset kriisit kärjistyvät entisestään. Kyetäänkö sellaiseen “sotatalouteen”, joka mahdollistaisi paitsi Ukrainan pitkäaikaisen tukemisen sotatoimissa myös esimerkiksi energiajärjestelmän remontin kriisin aikana ja yhteiskuntien jälleenrakentamisen tuhoisan sodan jälkeen? Pystytäänkö mobilisoimaan ne mittavat voimavarat, jotka tarvittaisiin mahdollisimman nopeaan energiasiirtymään ja ruokajärjestelmien remonttiin? 

Tämän mittakaavan toimista ei vielä ole hajuakaan, ja osin akuutin kriisin hetkellä palataan lyhytnäköisesti vanhoihin toimintatapoihin. “Tämä on vain väliaikaista”, toistellaan, ja luvataan siirtymätoimien jatkumista kriisin väistyttyä. Mutta monikriisi voi muuttua krooniseksi, jolloin luvattua rauhallista hetkeä ei tule. Jokainen fossiilitalouteen ripustautuva “väliaikainen” vuosi tekee tulevaa urakkaa vaikeammaksi, seuraukset kipeämmiksi ja edellä kuvatun itsekkään politiikan houkuttelevammaksi. 

Ja toisaalta kyetäänkö tässä työssä ja ennen kaikkea ruokakriisien torjunnassa sellaiseen globaaliin solidaarisuuteen, joka murtaisi Venäjän ja Kiinan rakentamia koalitioita monien maailman köyhempien maiden kanssa? On helppo turhautua ja tuskastua siihen, miten esimerkiksi Venäjän kertomukset käymästään sodasta löytävät kuulevia korvia maailmalta, ja miten “imperialismin” ja “kolonialismin” vastaisuus nivotaan osaksi noita tarinoita. Syyt tällaiseen ymmärrykseen ovat varmasti moninaisia, osin yksinkertaisen aineellisiakin (tuontiriippuvaisuus), mutta harhaisissakin kertomuksissa voi olla osatotuuksia. Kolonialismin ja imperialismin historia on todellinen ilmiö, ja niiden vaikutusten keskellä miljoonat ihmiset elävät edelleen. Historiallisesti uusiutumattomien luonnonvarojen esikoisoikeus käytettiin perin juurin eriarvoisesti, mikä korostuu fossiilisista luopumisen pakon äärellä. Tämä ei muutu valheeksi sillä, että asiaan vedotaan vilpillisin motiivein ja perusteluin. 

Ja etenkin jos demokratian, tasa-arvon ja vapauden “pakettiratkaisu” yhdistyneenä lineaarisen edistyksen mallin on edelleen vallitseva taustaoletus, on helppo nähdä turhautuminen kaukaiseksi jäävään lupaukseen: “Kaikki tämä tulee teillekin, kunhan kehitys kehittyy ja edistys edistyy.” Tuo lupaus alkaa muuttua yhä ontommaksi olosuhteiden heiketessä, ja sen ylläpitäminen alkaa vaikuttaa valheelta. Jos nykymallisen kehityksen aineelliset ja ekologiset edellytykset ovat uhattuina, pakettiratkaisu tarkoittaa kääntäen sitä, että vapautta ja demokratiaakaan ei voikaan tavoittaa. Silloin synkeätkin vaihtoehdot alkavat houkutella, jos ne lupaavat nykyisille altavastaajille parempaa. Autoritäärisyyden ja epädemokraattisuuden ohella se tarkoittaa esimerkiksi, että omat fossiiliset varat otetaan maksimaalisesti käyttöön, kun kunnollista tukea fossiilivaiheen ylittävään energiasiirtymäänkään ei ole saatu. Murtumien lietsojilla ei ole intressiä moiseen tukeen, koska he uskovat selviävänsä voittajina historian myrskyistä. 

Kivinen tie globaaliin solidaarisuuteen

Ainoa tie ulos tästä “murtumien maailmanpolitiikan koalitiosta” on valmius sellaiseen globaalin eriarvoisuuden vähentämiseen, joka menee avustustoimintaa paljon pidemmälle: luonnonvarojen oikeudenmukaisempaa jakoa, perusteellisesti reilumpaa kauppaa, joka ei pakottaisi köyhempiä yhteiskuntia ekologisesti tuhoisaan toimintaan, ja paikallisiin olosuhteisiin räätälöityjä kehityksen malleja. 

Toisin sanoen, vallitsevasta yhä tiiviimmästä ja kiihtyvämmästä globalisaatiosta olisi luovuttava ja rakennettava uudenlaisia tasavertaisempia yhteyksiä, alueellista omaleimaisuutta ja haavoittuvuutta vähentävää omavaraisuutta, mutta ei kuitenkaan absoluuttista autarkiaa. Sillä vaikka nykyinen fossiiliperustainen globaali yhteenkietoutuminen on tavalla tai toisella tiensä päässä, tilalle ei tarvitse tulla toisistaan irrallisten alueiden mosaiikkia. Yhteistyö voi hakea sellaisia muotoja, joissa pyritään turvaamaan myös vastustus- ja mukautumiskykyä kriisiaikoina. Ruoantuotannon, lääketieteen, tiedonvälityksen ja monien muiden alojen ymmärryksestä ja osaamisesta ei voida pitää kiinni ilman globaalia yhteistyötä. Alueiden radikaali erkaantuminen tarkoittaisi myös tiedon ja osaamisen maailmanpaloa.

Tällä hetkellä sivilisaatiotason kamppailussa vallitsee vain kaksi vaihtoehtoa, kaksi yhtä harhaanjohtavaa näkemystä historiasta. Nykyisen monikriisin luonteeseen ja syihin ei ole pääsyä kummastakaan käsin – koska se tulee tulkituksi joko väistämättömästi hoituvana edistyksen lastentautina tai seuraavan romahduksen kauden alkusoittona. Monikriisin konkreettinen aineellisuus ja ekologinen perusta jäävät sivuasioiksi. Näiden näkemysten kädenväännössä ei näy voittajaa, ja kollektiivisen katastrofin mahdollisuus on todellinen. 

Millaisen kuvaston varaan toisenlainen käsitys voisi rakentua? Kaukainen “kaupunki kukkulalla” ja historian kehä ovat voimallisia mielikuvia. Ennakoiva ja suunnitteleva asenne, jota ekologisessa jälleenrakennuksessa tarvitaan, on aktiivista pyrkimystä vaarallisten romahdusten välttämiseen, mutta se on myös jotain muuta kuin lineaarinen näkymä kasvuun ja edistykseen. Se on dynaamista vakautta, elämän edellytysten ja hyvinvoinnin perustan turvaamista maailmassa, jossa on muitakin voimia kuin ihmiset ja kansakunnat. Siitä on vaikeampi luoda mobilisoivaa kuvastoa, mutta sellaista tarvitaan.

Toinen ja kipeämpi vaikeus on, että ajatus globaalista solidaarisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta on yhä heikommissa kantimissa. Niiden mobilisoiva voima on kuihtumassa: niihin viittaaminen vaikuttaa naiivilta haihattelulta, kun suurvaltojen sota on muuttumassa jälleen arkiseksi uhkakuvaksi ja kun äärioikeisto nousee valtaan yhä useammassa maassa. On selvää, että solidaarisuutta tarvitaan kipeästi, mutta on yhtä selvää, että tie on kivinen ja kuoppainen. 

Tämä on kriittinen kysymys myös ekologiselle jälleenrakennukselle historian murtumakohdassa. Miten Suomessa voidaan rakentaa  kohtuulliseen kulutukseen ja kestävään hyvinvointiin perustuvaa yhteiskuntaa, joka ei nojaa elämän edellytysten heikentämiseen muualla? Ja miten tällainen yhteiskunta voi paitsi konkreettisella esimerkillään ja aineellisilla vaikutuksillaan myös poliittisilla toimillaan tukea sellaisia globaaleja suhteita, joita tarvitaan? 

Ehkä ensimmäinen askel voisi olla sen tunnistaminen ja tunnustaminen, että Suomi ja Eurooppa eivät saa olla vain turvaamassa “eurooppalaista sivistystä” tai “eurooppalaista sivilisaatiota”, vaan niiden täytyy turvata ja luoda uudenlaisten globaalien suhteiden edellytyksiä. Yhtäällä se on lujaa vastarintaa autoritäärisyydelle ja pakkovallalle, toisaalla se on kouriintuntuvaa auttamista ja omista eduista luopumista. 

Ville Lähde