BIOS

Kuvioita ”Tavoitteena reilu ja kestävä talous” -muistiosta.

Suomalaisen metsäkysymyksen nyrjähdys

Metsien rooli suomalaisessa ilmastopolitiikassa ja koko yhteiskunnallisessa aineenvaihdunnassa joutui jälleen valokeilaan, kun Tilastokeskus julkaisi toukokuussa  ennakkotietoja vuoden 2021 kasvihuonekaasuinventaariosta (ks. Luonnonvarakeskuksen tiedote täällä). Pääviesti oli karu: maankäyttösektori (LULUCF) on muuttunut nielusta päästölähteeksi, millä on vakavat seuraukset Suomen ilmastopolitiikalle. 

Metsät ovat edelleen hiilinielu, mutta niiden nielu on pienentynyt rajummin kuin pessimistisimmissäkään arvioissa osattiin odottaa. Niinpä lisääntyneiden hakkuiden ja puuston kasvun vähenemisen vuoksi metsien nielu ei enää riitä kattamaan muita maankäyttösektorin päästöjä. Vuoden 2021 hakkuut olivatkin ennätyskorkealla tasolla, ja raakapuuta käytettiin enemmän kuin koko tilastohistorian aikana. Taustalla ei ole vain hakkuiden määrä, vaan Helsingin Sanomat siteerasi Luken tiedotustilaisuudessa puhuneen johtavan tutkijan Kari T. Korhosen lausuntoa, jonka mukaan myös hakkuutapojen muutos on vähentänyt metsien kasvua.

Kasvihuonekaasuinventaarioita tullaan myös takautuvasti korjaamaan aiemmille vuosille, eli kuva takavuosien kehityksestä muuttuu todennäköisesti samaan suuntaan. Toisin sanottuna on täysin selvää, että nykyinen hakkuutaso ei ole nielujen suhteen kestävä, ja aiempienkin tasojen kestävyys voi vielä kyseenalaistua. Tästähän lukuisat tutkijat, myös BIOS, ovat varoittaneet jo vuosia.

Sekä Ilmastopaneelista että Suomen ympäristökeskuksesta on varoitettu painokkaasti, että tämä voi johtaa miljardien lisälaskuun Suomessa (varoittamassa jälleen mukana myös BIOS-tutkijoita). Pyrittäessä kasvihuonekaasujen päästöjen nettonollaan on päästövähennysten suunnittelussa nojattu arvioihin LULUCF-sektorin nielusta, ja nyt nuo laskelmat menevät täysin uusiksi. Vähennyksiä on saatava aikaan nopeasti jossain muualla tai homma on hoidettava päästökaupassa, ja se on kallista. Myös EU-sanktiot ovat todennäköisiä.

Ilmastopaneeli on peräänkuuluttanut hiilinielujen pelastusohjelmaa. Metsänieluihin kohdistuvien toimien lisäksi tarvitaan toimia muualla LULUCF-sektorilla: paneeli on ehdottanut esimerkiksi pellonraivauksen luvanvaraisuutta ja maankäyttömaksua kaikelle raivaamiselle. Paneeli on peräänkuuluttanut myös hiilitukijärjestelmää, jossa nielujen tukemisesta maksettaisiin.

Ilmastopaneeli ja Syke ovat vaatineet maankäyttösektorin ilmastosuunnitelman laittamista uusiksi, koska siltä on pudonnut pohja. “Kaikki pitäisi miettiä uudestaan”, kuten Markku Ollikainen totesi Ylen jutussa 10.6., mutta metsä- ja maatalousministeri Kurvinen kiisti täyskäännöksen tarpeen. Tuttuun suomalaiseen tapaan hän totesi, että tarvitaan lisäselvityksiä.

Aiemmin toukokuussa Suomen ympäristökeskus tiedotti tutkimuksestaan, jonka mukaan hakkuiden lisääminen vähentää metsien hiilinielua näillä kasvillisuusvyöhykkeillä hyvin pitkäksi aikaa, jopa sadaksi vuodeksi. Syken katsaus kokoaa yhteen lukuisia tutkimustuloksia, jotka osoittavat harhaluuloksi yleisen oletuksen, että hakkuiden lisääminen heikentäisi nieluja vain hetkeksi. Sampo Soimakallio totesi Syken tiedotteessa, että fossiilisten tuotteiden korvaamisesta saatava hyöty sekä puutuotteiden hiilivaraston kasvu ei keskimäärin pysty tätä haittaa korvaamaan.

Toukokuussa ilmestyi myös Ilmastopaneelin metsäraportti, jossa varoitettiin voimakkaasti metsien hakkuiden lisäämisestä. Raportin johtopäätökset jossain määrin vanhenivat uusien maankäyttösektorin tietojen myötä, sillä tuolloin vielä paneeli ei esittänyt rajoituksia hakkuiden nykytasoon. Johtopäätöksiä pitää siis käytännössä päivittää vielä tiukemmiksi. Johtopäätösten päälinja on kuitenkin ennallaan, eli paneeli varoittaa vakavasti yrityksestä korvata fossiilisia polttoaineita laajasti metsäbiomassalla. Jotta se olisi toimivaa, niin sanottujen korvaushyötyjen tulisi olla nykyisiä huomattavasti suurempia – ja mitä enemmän hakkuita lisätään, sitä vähäisemmiksi hyödyt suhteessa käyvät. Koska uudet tiedot maankäyttösektorin tilasta ovat muuttaneet kuvaa, tämän voi olettaa perustellusti koskevan myös nykyistä käyttötasoa.

Ilmastopaneelissa toimiva Suomen ympäristökeskuksen Jyri Seppälä totesi Helsingin Sanomissa: ”Intensiiviseen puunkäytön lisäämiseen ei löydy ilmastollisia perusteita. Päinvastoin se vaarantaa sekä ilmasto- että monimuotoisuustavoitteet”. 

BIOS-tutkimusyksikön metsäpodcast ehtikin sopivasti tämän uutiskirjeen ilmestymisen alla kymmenenteen jaksoon, jossa tutkijamme keskustelivat sarjan tekijän Antti Majavan johdolla kaikesta siitä, mitä matkan varrella on opittu. Edellä kuvatut tutkimusuutiset toivat lisää latausta näihin keskusteluihin. Sarjan sanoma tiivistyy huomioon, että metsäsektorilla ja metsäteollisuudella on hyvät ja innostavat tulevaisuuden mahdollisuudet, mutta ei nykyisillä tuotantoprosesseilla, jotka kuluttavat liikaa monimuotoisuutta ja hiilivarastoja. Tämän ainutlaatuisen laajan ja moniäänisen mutta tieteellisissä kannattimissa tiukasti pysyttelevän sarjan kuuntelemista voikin suositella entistä painokkaammin ihan jokaiselle suomalaiselle (ja erityisesti metsänomistajille).

Kaiken kaikkiaan suomalainen toistuva vääntö metsien hiilinielujen, päästövähennysten ja EU-kontekstissa sovittujen nettonollatavoitteiden välillä tuntuu suistuvan yhä uudelleen samanlaiseen yksisilmäisyyteen. Julkista keskustelua seuraavalle maallikolle voisi helposti näyttää siltä, että kaikki olisi kunnossa niin kauan kuin päästöjen ja nielujen välinen “kuilu” saadaan kurottua umpeen ja ilmastosuunnitelmissa luonnostellut toimet tehtyä. Voi jopa vaikuttaa siltä, että kaikki on lopulta kiinni laskentasäännöistä, ja että “lisäselvityksiä” odottelemalla voidaan toivoa, että uudet laskentatavat hävittäisivät ongelman. Tällöin koko ilmastokriisin luonne oikeastaan ymmärretään väärin.

BIOS-tutkija Ville Lähde tarttui tuoreessa blogiesseessään harhakäsityksiin ja yksiulotteisiin ajattelutapoihin koskien päästövähennyksiä ja hiilen talteenottoa. Vaikka esseen pääaiheena olikin kysymys teknologisen hiilen talteenoton roolista, Lähde muistutti kovin helposti unohtuvasta asiasta: nettonolla on vain välietappi, ja etenemisen nettonegatiiviseen vaiheeseen mahdollisimman nopeasti pitäisi olla varsinainen päämäärä. Kun asiaa tarkastellaan näin, hiilinielujen tarkka vertailu päästöihin käy vähemmän tärkeäksi, koska joka tapauksessa nettonollasta on jatkettava vauhdilla eteenpäin. Tarvitaan maksimaalisen vähän päästöjä, niin suuria nieluja kuin suinkin ja mahdollisimman vakaita hiilivarastoja. On yhä selvempää, että nettonollaan pyrittäessä ei voida rakentaa sellaiseen intensiivisen metsäpohjaisen energian käyttöön, joka paitsi vaarantaa nieluja myös luo teknologista polkuriippuvuutta nykyisen kaltaiseen polttamiskeskeiseen toimintamalliin.

“Tämän takia muuten loputon tarkka laskeskelu päästöjen ja nielujen suhteesta, jotta nettonollaan päästäisiin, on lopulta vähän turhaa hommaa. Suomessahan pyrittäessä täyttämään kansallisia nettonollatavoitteita on väännetty tuskaisen paljon etenkin metsänielujen koosta ja oikeista laskutavoista. Perusasia on kuitenkin todella simppeli: päästöt pitää saada niin alas kuin suinkin, ja nieluista ja hiilivarastoista täytyy pitää huolta niin hyvin kuin osataan. Koska mitä paremmin tämä klaarataan, sitä pienempi negatiivisten päästöjen luomisen urakka jatkossa on.”

Muuta BIOS-toimintaa

BIOS-tutkijat laatimassa tutkimusraportteja

Geologian tutkimuskeskus (GTK) julkaisi huhtikuun lopussa raportin, joka käsitteli skenaarioita fossiilisista polttoaineista luopumiseksi Suomessa. BIOS-tutkijat Jussi T. Eronen ja Tere Vadén olivat mukana raportin laatimisessa. Kuudessa skenaariossa tutkailtiin mahdollisuuksia sille, että Suomi pyrkisi korvaamaan kaiken nykyisen fossiilisten polttoaineiden käytön vähäpäästöisillä energiamuodoilla. Raportin tuloksia voi lukea tiiviissä muodossa tässä Janne M. Korhosen kirjoituksessa. Lähtökohdaksi skenaarioiden laatimisessa otettiin pandemiaa edeltäneen ajan “normaali” kulutustaso, mistä kiinnipitäminen osoittautui erittäin vaikeaksi. Kuten raportin pääkirjoittaja Simon Michaux totesi GTK:n tiedotteessa: 

“Kun otetaan huomioon raaka-aine- ja energiatarpeet sekä aika, jota meillä on käytettävissämme, kaikissa tulevaisuuden skenaarioissa on vakavasti pohdittava yhteiskunnan energian ja resurssien kysynnän merkittävää vähentämistä.”

BIOS-tutkijat Paavo Järvensivu, Jussi Ahokas ja Tero Toivanen tuottivat Sitralle kesäkuussa julkaistun muistion reilun ja kestävän talouden aloitteista. Tarkastelussa olivat donitsitalous, ekohyvinvointivaltio, ekologinen jälleenrakennus, Euroopan vihreän kehityksen ohjelma, Green New Deal for Europe, hyvinvointitalous ja missiotalous:

”Kaikki tutkitut aloitteet ovat erittäin relevantteja ja iskevät kiinni tämän hetken talouskeskustelun ytimeen. Jos ne pystyvät leviämään nykyistä laajemmin yhteiskunnalliseen keskusteluun – erityisesti talouskeskusteluun – niillä on paljon annettavaa.”

BIOS-blogissa muistion kirjoittajat jatkavat keskustelua talousaloitteiden merkityksestä:

Reilun ja kestävän talouden aloitteet yhtäältä monipuolistavat ja toisaalta suuntaavat suomalaista keskustelua taloudesta. Aloitteiden näkökulmasta huoli julkisen talouden kestävyysvajeesta ja vaatimukset menokurista ovat saaneet liian suuren painoarvon. Julkisen talouden uhkakuvien korostamisella on lamauttava vaikutus: kapeiden kehysten läpi on vaikea nähdä tulevaisuuden taloutta rakentavia investointeja, uudenlaisia toimintatapoja ja uutta osaamista. Sen sijaan näkemys reilusta ja kestävästä taloudesta syntyy monialaista tietoa yhdistämällä. Perinteisen talousosaamisen lisäksi tarvitsemme ymmärrystä niin ekologisista ja teknologisista reunaehdoista kuin sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja kulttuurisista toisin elämisen tavoista.

Tieteellisiä artikkeleita

Paavo Järvensivu ja WISE-hankkeen kollegat kirjoittivat Ecological Economics -lehdessä julkaistun artikkelin “Coping with policy errors in an era of chronic socio-environmental crises”. Mitä ajankohtaisimmassa artikkelissa peräänkuulutetaan tarvetta ymmärtää välittömien kriisitoimien pitkän aikavälin vaikutuksia. Kun laajat ympäristöhäiriöt muuttuvat kroonisiksi, ei kriiseihin voida reagoida vain erillisinä tapahtumina. Tällaisessa toiminnassa virheet ovat kuitenkin väistämättömiä, ja artikkelissa pohditaan tapoja selvitä näiden virheiden kanssa.

Karoliina Lummaalta ilmestyi artikkeli “Metsän esteettinen toimijuus Jouni Tossavaisen Metsännenä-runokokoelmassa ja ekosysteemipalvelukirjallisuudessa” teoksessa Ympäristömuutos ja estetiikka. Hän kirjoitti myös Tanja Tiekson kanssa yhteisartikkelin “Deep Listening the animal other” Sound Studies -lehteen.

Muita BIOS-kirjoituksia

Ville Lähteen kirjoitus “Millaista sivistystä tarvitaan, kun lyhdyt sammuvat ympäri Euroopan?” ilmestyi Sitran verkkosivuilla osana Sivistys+ -hankkeen päättävää kirjoitussarjaa. Lähde palasi aiemman sivistysaiheisen esseensä teemoihin uudessa maailmantilanteessa, jossa uhkaavat samanaikaisesti sota sekä laajat energia- ja ruokakriisit. 

“Ekologisen jälleenrakennuksen dilemma ei ole siten vain teknis-taloudellinen vaan myös sivistyksellinen. Miten huolehtia, että yhteiskunnan aineenvaihdunnan perinjuurinen muutos ei synnytä ylitsekäymättömiä vastavoimia? Jos viime vuodet jotain opettavat niin sen, että yhteiskuntien suunta voi muuttua hyvin äkillisesti. 

Ongelma muuttuu entistäkin kipeämmäksi, kun sota-aikana kiireiset hätätoimet ja pidemmän aikavälin muutokset joutuvat helposti ristiriitaan. On houkuttelevaa perua aiempia vaikkapa energia- tai ruokajärjestelmää koskevia päätöksiä väliaikaisesti yhteiskunnallisten ristiriitojen välttämiseksi. Mutta väliaikaisesta tulee helposti pysyvämpää nykyajan kroonistuneessa hätätilassa.”

Antti Majava ja Tere Vadén kirjoittivat yhdessä LUT:in professori Jero Aholan kanssa Helsingin Sanomiin tuulivoiman mahdollisuuksista verraten sitä etenkin metsäenergian potentiaaliin:

“Fossiiliset polttoaineet sisältävät paljon energiaa tiiviissä muodossa.

Kaikki niitä korvaavat energianlähteet ydinvoimaa lukuun ottamatta vaativat enemmän tilaa. Tämä koskee myös biomassasta, kuten puusta, saatavaa energiaa. Puu vaatii tuotettua energiayksikköä kohden huomattavasti enemmän maa-alaa kuin esimerkiksi tuulienergia.

Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan tuulivoiman suora maankäyttövaikutus on noin 1,3 neliökilometriä terawattituntia kohden ja maisemavaikutus noin 126 neliökilometriä terawattitunnilta, kun vaikutukset bioenergialla ovat jopa yli 800 neliökilometriä terawattituntia kohden.”

Karoliina Lummaa oli mukana Porin taidemuseon Chorus Sinensis -esityksen laatimisessa ja kirjoitti teoksen katalogiin esseen. Hän myös kirjoitti Tiede & Edistys -lehteen arvion Ilona Hankosen teoksesta Ihmisiä metsässä.

BIOS äänessä

Emma Hakala ja Antti Majava keskustelivat ORSI-hankkeen Kristallipallo-podcastissa huoltovarmuudesta. Ville Lähde oli Dimitri Ollikaisen vlog-vieraana: Lähteen parsapenkkien ja tattipastan äärellä pohdittiin käynnissä olevia hitaita ja nopeita ruokakriisejä. Ja Tere Vadén vieraili Elokapinan Eloradiossa puhumassa ilmastonmuutokseen liittyvistä tieteenfilosofisista kysymyksistä.

BIOS-ekonomisti tiedotusvälineissä

Vuoden alusta tutkimusyksikössä aloittanut BIOS-ekonomistimme Jussi Ahokas on ollut näkyvästi esillä tiedotusvälineissä. Viime uutiskirjeen jälkeen hän vieraili A-Studiossa puhumassa energiasiirtymästä. Kansan Uutisten (2.6.) jutussa hän pohti käynnissä olevaa “täydellistä myrskyä”. Iltalehdessä (6.6.) taas hän tarkasteli inflaatiota ja kritisoi velkasuhdetta indikaattorina. Suomen Kuvalehden (22.6., maksumuuri) haastattelussa hän analysoi käynnissä olevan inflaation syitä ja tapoja reagoida siihen. Koska inflaatiopaineet johtuvat etenkin Venäjän hyökkäyksesta Ukrainaan ja sen seurauksista, keskuspankeilla ei ole helppoja keinoja puuttua asiaan. Energiansäästö ja uusien energianlähteiden nopea käyttöönotto auttavat, samoin oikeudenmukaisempi voitto–palkka-tulonjako – mutta sen instituutioita on tietoisesti rapautettu ja tuhottu. Ahokas kommentoi myös Iltalehdessä (24.6.) presidentti Niinistön velkakommentteja tuoreeltaan (aiheesta tarkemmin hänen uutiskirjeessään).

Valiokuntalausuntoja

Tämä vuosi on ollut kiireinen myös Eduskunnan valiokuntalausuntojen parissa. Kaikkiaan olemme tehneet niitä pitkälti toistakymmentä. Viime uutiskirjeen jälkeen olemme lausuneet Euroopan Unionin omista varoista, turvallisuusympäristön muutoksesta, julkisen talouden suunnitelmasta, ilmastotoimia koskevan sosiaalirahaston perustamisesta, lentoverosta, jakeluvelvoitteesta, REPowerEU-suunnitelmasta (kahdelle valiokunnalle) sekä esityksestä luonnonsuojelulaiksi.

Lopuksi

Sitten viime uutiskirjeen olemme lukeneet muun muassa Guardianin reportaasin “hiilipommeista” ei suunnitteilla olevista jättimäisistä fossiilisten polttoaineiden hankkeista sekä saman lehden perusteellisen artikkelin siitä, miten Saksan riippuvaisuus Venäjän energiasta rakentui. Ilmastopaneeli julkaisi äärimmäisen kiinnostavan turveraporttinsa. Long Playssa Hanna Nikkanen palasi päästökompensaatioiden villiin maailmaan.

Ylen reportaasi Pakistanin helleaallosta oli karua luettavaa, samoin kuin juttu Libanonin ruoka- ja talouskriisistä. London Review of Booksin podcastin jakso “Great Replacement Theory” tutustuttaa tähän etnonationalistisen liikehdinnän uskomukseen. 

Tämä haastattelu IPCC:n raporttien sisäisistä ristiriidoista on erittäin avartavaa luettavaa. Kesälukemiseksi suosittelemme myös kirjailija Jeff VanderMeerin ympäristöluentaa Ursula Le Guinin teoksesta Pimeyden vasen käsi sekä Salla Tuomivaaran kirjoitusta eläinten kohtaamisesta heistä kertomisesta. Tämä artikkeli mukasalaliittoteoriasta, jonka mukaan lintuja ei ole, voi naurattaa synkeinä aikoina.

Suosittelemme myös niin & näin -kirjasarjassa avoimena julkaistua Veli-Matti Värrin juhlakirjaa Maailman tärkein tehtävä.

Jaetut lähtötiedot kestävyyssiirtymän edistämiseksi Suomessa

Arviomme mukaan Suomessa tunnistetaan tällä hetkellä eli keskikesästä 2022 laajasti, että fossiilisten polttoaineiden käyttöön nojaavat tuotanto- ja elämäntavat käyvät lähivuosina ja -vuosikymmeninä läpi syvän murroksen. Muutospaine yhdistetään erityisesti tavoitteeseen ajaa kasvihuonekaasupäästöt alas. Venäjän Ukrainaan käynnistämän laajamittaisen hyökkäyksen myötä keskusteluun on äkillisesti noussut myös tarve nopeaan irtaantumiseen Venäjältä tuoduista fossiilisista polttoaineista, puuraaka-aineista ja muista tuotteista. Lyhyen aikavälin tavoitteena ja toimenpidekokonaisuutena se ei ole täysin yhteneväinen ympäristötavoitteiden kanssa. Venäjältä tuotuja polttoaineita voidaan hetkellisesti korvata esimerkiksi kotimaisella turvetuotannolla, mutta pidemmän aikavälin ratkaisuksi tästä ei korkeiden hiilipäästöjen ja muun ympäristökuormituksen takia ole. Polttoaineiden kulutuksen vähentäminen ylipäätään on sen sijaan linjassa myös pitkän aikavälin tavoitteiden kanssa. Myös luonnon monimuotoisuuden turvaaminen on noussut viime vuosina tärkeiden teemojen joukkoon, mutta sen käytännön merkitystä esimerkiksi teollisuusrakenteen muutoksille ei vielä hahmoteta. Samaan tapaan luonnonvarojen kestävä käyttö on jäänyt vielä varsin sumeaksi käsitteeksi ja tavoitteeksi.

Ekologiset ja materiaaliset reunaehdot ovat vielä heikosti tunnistettuja talouden tulevaisuutta hahmotettaessa. Ei ole jaettua ymmärrystä, miten nämä reunaehdot vaikuttavat fossiilisten polttoaineiden alasajoon ja mahdollisuuksiin siirtyä radikaalisti vähemmän ilmastopäästöjä aiheuttaviin tuotanto- ja kulutusrakenteisiin. Talouden kielellä asia voidaan ilmaista niin, että bruttokansantuotteen taustalla vaikuttavien talouden rakenteiden ennakoidaan muuttuvan suuresti, mutta kysymykset siitä, mitä nämä muutokset käytännössä ovat ja minkä materiaalisten reunaehtojen puitteissa ne tapahtuvat, jäävät toistaiseksi avoimiksi ilman selkeitä vastauksia. Käytännön esimerkkinä toimii energia- ja materiavirtojen solmukohdassa sijaitsevan metsäsektorin uudistuminen: uusista innovaatioista on puhuttu vuosikausia, mutta edelleen poliittinen ja taloudellinen huomio kohdistuu vanhaan alhaisen lisäarvon tuotantoon (kuuntele aiheesta BIOS:n metsäpodcast-sarja).

Kansainvälisessä tarkastelussa hyvinvoinnin mahdollisuudet ovat Suomessa hyvät ja jakautuvat kohtuullisen tasaisesti, vaikka joka päivä on tehtävä töitä sen eteen, että ihmiset eivät jää osattomiksi ja syrjään. Viimeistään Sanna Marinin hallitusohjelman myötä Suomessa on noussut yleiseen keskusteluun ajatus kestävyyssiirtymän oikeudenmukaisuudesta. Kestävyyssiirtymän onnistuminen edellyttää, että ihmiset kokevat siirtymän reiluksi ja itsensä osallisiksi siihen. Muutoin poliittisen päätöksentekokoneiston toimintakyky voi tulla uhatuksi vailla järkeviä vaihtoehtoja. Koronapandemia on herätellyt päättäjiä myös siihen, että henkinen ja fyysinen terveys sekä sosiaali- ja terveyspalvelut ovat tärkeitä erityisesti akuuteissa kriisikohdissa ja murrostilanteissa. Suomessa tapahtuvan siirtymän oikeudenmukaisuus- ja hyvinvointivaikutukset Suomen rajojen ulkopuolella eivät kuitenkaan tyypillisesti nouse esiin. Katkos lienee yhteydessä siihen, että materiaaliset resurssivirrat ja niihin liittyvät ympäri maailmaa sijoittuvat paikalliset työskentelyolosuhteet ja ympäristövaikutukset eivät yleensä ole talouskeskustelussa mukana.

Aloitteiden kuvaamien lähestymistapojen etenemismahdollisuudet Suomessa

Talousjärjestelmä uusiksi vs. tiukat ympäristörajat nykyisessä talousjärjestelmässä vs. hallittu teollinen murros

Vaatimukset talousajattelun tai talousjärjestelmän kokonaisvaltaisesta muutoksesta kohtaavat suomalaisessa julkisessa keskustelussa pääsääntöisesti joko täystyrmäyksen tai varovaisen hiljaisuuden.

Euroopan vihreän kehityksen ohjelmaa voidaan pitää tästä näkökulmasta taitavasti laadittuna aloitteena. Se ei väitä uudistavansa talouden perusteita tavoin, jotka jämähtäisivät talouskeskustelun ylläpitäjien ja portinvartijoiden seulaan. Vakiintuneen talousajattelun mukaan on hyvä, että tiukoista ympäristörajoituksista sovitaan useiden valtioiden kesken, toki mielellään vielä Euroopan unioniakin laajemmalla joukolla. Silti vihreän kehityksen ohjelma sisältää tavoitteita ja työkaluja, jotka aidosti uhkaavat hiili- ja luonnonvaraintensiivistä taloudellista toimintaa – siis nykyistä status quota. Luonnonvarojen kestävän käytön osalta ohjelma on ainakin vielä toistaiseksi hampaattomampi. Monet selvityksessä käsittelemämme aloitteet näkevätkin, että ansioistaan huolimatta vihreän kehityksen ohjelma on osin väärin suunnattu, eikä se mene riittävän pitkälle.

Taustakeskusteluissamme talousasiantuntijoiden kanssa havaitsimme, että periaatteellisena etenemistapana “hyvin tiukat ympäristörajoitteet hyvin nopeasti” saattaa tuntua houkuttelevalta: politiikka säätäköön tavoitteet ja säännöt – markkinat toteuttakoon muutokset näissä puitteissa parhaaksi katsomallaan tavalla. Reaalitaloudessa muutosten laadulla ja nopeudella on kuitenkin rajansa. Yksi raja liittyy äänestäjien poliittiseen vastustukseen: liian isot ja nopeat muutokset voivat saada osan kansasta takajaloilleen – ellei peräti kaduille. Poliitikot kokevat painostusta aktiivisten kansalaisten lisäksi myös teollisuuden puolelta: liike-elämän toimijat eivät voi sopeutua säädöksiin loputtoman joustavasti. Niinpä Suomessa erityisesti metsäteollisuus on käynyt vastustamaan monia Euroopan vihreän kehityksen ohjelmaan kuuluvia tavoitteita ja säädöksiä (Toivanen 2021, Kellokumpu 2021).

Uuden teollisuuden ja uusien toimintatapojen nopea mutta hallittu ylösajo onkin välttämätöntä, jotta ympäristörajoitteet voidaan viedä läpi – jotta hiili-intensiivinen ja ylikuluttava taloudellinen toiminta voidaan ajaa alas. Jos ei ole näkymää uuteen kukoistavaan toimintaan, on vanhasta erittäin vaikeaa päästää irti. Erityisesti missiotalouden, Green New Deal for Europen ja ekologisen jälleenrakennuksen aloitteet tarttuvat tähän ongelmaan. Ne peräänkuuluttavat mittavia julkisen ja yksityisen sektorin suunnattuja yhteispanostuksia tutkimukseen, innovaatiotoimintaan ja koordinoituun uuden infrastruktuurin ja teollisuuskapasiteetin käyttöönottoon. Tähtäimen on oltava kaikista oleellisimpien teknologisten ja sosiaalisten järjestelmäesteiden ylittämisessä ja vääntömomenttien hyödyntämisessä. Euroopan vihreän kehityksen ohjelmassa uuden teollisuuden ylösajo jää kohottavista puheista huolimatta melko pieneen rooliin.

Vaikka talouspolitiikka ja -keskustelu ei etenisikään talousjärjestelmää koskevien kokonaisvaltaisten uudistusten kautta, talousasiantuntijoiden konsensusnäkemys onneksi puoltaa uuden teollisuuden hallitun ja ripeän ylösajon tärkeimpiä ulottuvuuksia. Ensinnäkin on olemassa yhteisymmärrys siitä, että tutkimus ja kehitystyö vaativat merkittävän julkisen rahoituksen ja muun organisointituen. Yhteisymmärrys on sitä selkeämpi mitä lähemmäksi mennään perustutkimusta; kaupallistaminen jääköön edelleen yritysten tehtäväksi. Toiseksi on selvää, että innovointia on suunnattava aikamme ja paikkamme merkittävien haasteiden ratkaisemiseen. Suuntaamista tarvitaan riittävästi muttei liikaa. Jää tutkittavaksi ja käytännössä koeteltavaksi, mikä on mielekäs suuntaamisen taso ja tapa. Kolmanneksi jaettu ymmärrys on siitä, että julkisen vallan on koordinoitava toimia ja toimijoita. Sektorirajat ylittävää ja myös muita kuin aloitteentekijää hyödyttävää verkostoitumista ja vastuiden jakamista ei tapahdu riittävästi ilman julkista toimijaa, joka ei ole kilpailuasetelmassa suhteessa verkoston muihin toimijoihin. Neljänneksi konsensuksen mukaan tarvitaan selkeitä ja pitkäjänteisiä kollektiivisia valintoja. Tietyissä asioissa jatkuvan kilpailuasetelman ylläpito ei ole mielekästä: näin on esimerkiksi liikenteen käyttövoiman valinnassa (ellei valinta nimenomaan ole se, että ainakin paikallisesti on järkevää pitää yllä monikäyttövoimaista liikennettä).

Kokonaisvaltaista tiedontuotantoa teollisen murroksen tueksi

Hieman vaikeammin artikuloitavissa on yhteisymmärrys teollisen ja taloudellisen murroksen – sekä uuden ylösajon että vanhan alasajon – vaatimasta uudenlaisesta tiedontuotannosta. Jos palaamme ajatukseen bruttokansantuotteeseen vaikuttavien tuotantotekijöiden laajoista ja syvistä muutoksista, kansallinen talouspolitiikan suunnittelu, jota etenkin valtiovarainministeriö toiminnallaan tukee, vaatii tietoa luonnonvarojen käytöstä, ekologisista reunaehdoista ja potentiaalisista teknologiapoluista, päästökaupan kehittymisestä sekä ennakointia kaikkien näiden tekijöiden yhteisvaikutuksista Suomen talouteen. Samankaltainen monialainen tiedontuotanto on talouspolitiikan suunnittelun lisäksi välttämätöntä myös innovoinnin suuntaamisen ja talouden siirtymän koordinoinnin kannalta. Muuten valintoja joudutaan tekemään sumussa, eikä yhteistä suuntaa voida määrittää.

Siirtymän riittävän huolellinen suunnittelu, koordinointi ja hallinta vaatii tuekseen kokonaisvaltaista ja jatkuvaa monialaista tiedontuotantoa. Tieteeseen mahdollisimman pitkälle nojaava sekä lähtökohdiltaan, menetelmiltään ja tuloksiltaan avoin tiedontuotanto on myös siirtymän reiluuden ja oikeudenmukaisuuden kannalta erittäin tärkeää. Kansalaisten ja eri toimijoiden on oltava laajalti selvillä mihin suuntaan ja minkä reunaehtojen puitteissa taloutta ollaan viemässä. Toisin sanoen siirtymää hahmotteleva tiedontuotanto ei voi jäädä omaa etuaan ajavien yksityisten tahojen vastuulle. Näin kävi esimerkiksi silloin, kun työ- ja elinkeinoministeriö päätyi ohjeistamaan teollisuuden toimialajärjestöjä tuottamaan omat alakohtaiset vähähiilitiekarttansa. Teollisuuden tiekartat olivat sinänsä ansiokkaat mutta siirtymän suunnittelun kannalta edelleen varsin puutteelliset: ne eivät asettaneet tavoitteita riittävän korkealle, eivät huomioineet riittävästi alojen tulevaisuuksien yhteenkietoutuneisuutta eivätkä sisältäneet kokonaistarkastelua luonnonvarojen kestävästä käytöstä ja vaikutuksista luontokatoon (ks. Toivanen ym. 2021, Majava ym. 2022). Tieteeseen ja tieteen hyviin käytäntöihin nojaava avoin tiedontuotanto ehkäisee myös omien äänestäjä- ja taustajoukkojen etujen ajamiseen tähtäävää politikointia. Näin poliitikot ja puolueet eivät voi lähteä ajamaan omilleen mieluisia teollisia siirtymäohjelmia vailla kokonaisuuden kannalta mielekkäitä perusteluita.

BIOS on jälleenrakennusaloitteen julkaisemisen jälkeen ehdottanut tiedontuotantohaasteen ratkaisemiseksi teollisen murroksen tiedevetoisen suunnitteluyksikön perustamista. Marinin hallituksen esittämän ja eduskunnan hyväksymän uuden ilmastolain edellyttämä pitkän aikavälin ilmastosuunnitelma voisi myös olla mahdollinen alusta hallitun teollisen murroksen tietopohjan kartuttamiseksi. Toki on huomioitava, että tällä hetkellä ajatus ilmastosuunnitelmasta ei sisällä edellä kuvaamaamme teollisen murroksen tietopohjaa, eikä se ole riittävässä yhteydessä luontokadon ehkäisemiseen ja luonnonvarojen kestävään käyttöön.

Talouskuri kestävyyssiirtymän esteenä

Reilun ja kestävän talouden aloitteista useimmat pyrkivät tekemään julkisille investoinneille ja työllistämiselle enemmän tilaa kuin tiukassa talouskuripolitiikassa näyttää mahdolliselta. Aloitteissa toistuu hieman eri muodossa toteamus, että raha sinänsä ei ole esteenä, jos haluamme yhdessä jotakin toteuttaa ja meillä on siihen riittävät luonnonvarat, teknologiat ja työvoima. Tätä eivät myöskään talousasiantuntijat kiistä. Silti talouspolitiikassa tuntuu, että nimenomaan rahasta on pulaa. Tämä liittyy talouskeskustelun keskeiseen piirteeseen, jossa rahamääräisen budjetin ajatellaan lopulta kertovan myös reaalisista materiaalisista rajoitteista riittävän oikein ja kattavasti. Tällöin voidaan ajatella, ja usein ajatellaankin, että on järkevää keskittyä rahamääräiseen budjettiin ja sen tasapainottamiseen – materiaaliset resurssit järjestyvät kyllä budjetin mukaan.

Aloitteet pyrkivät ravistelemaan tätä ajatusrakennetta, jotta voisimme ainakin hetkittäin ajatella luonnonvaroja, teknologiaa ja työvoimaa sekä niiden uudelleenjärjestämistä myös sellaisenaan. Tämä on tärkeää, jotta voimme hahmottaa minkälaisen tuotantorakenteen muutoksen edessä olemme, minkälaista muutosta haluamme ja mitkä muutoksen materiaaliset reunaehdot ovat. Yhtä mieltä voitaneen olla siitä, että ennen pitkää on kuitenkin kyettävä myös kertomaan, mihin julkisia investointeja ja työllistämistä talouden siirtymässä täsmälleen tarvitaan, jos tarvitaan. Tämä on yksi edellä kuvatun uudenlaisen monialaisen tiedontuotannon tehtävistä.

Kokoava kansallinen visio tarvitaan

Maalailut talouden ja talousajattelun kokonaisvaltaisesta uudistamisesta eivät juuri ole vieneet keskustelua eteenpäin. Kuitenkin aloitteiden lisäksi myös talousasiantuntijat näkevät, että valtion tulee luoda kansakuntaa kokoava agenda tai visio, joka ohjaa ja kannattelee talouden eri toimijoita valittuun suuntaan. Aloitteissa on ehdotuksia elementeistä, joista kansalliset talouden uudistamiseen tähtäävät tarinat voisivat rakentua. Aloitteet puhuvat sen puolesta, että agendan tai vision täytyy olla jollakin tapaa vetoava ja uusia näköaloja avaava; se ei voi olla täysin tekninen kuvaus tavoitteista, joita pyritään saavuttamaan jo pitkään koetelluin työkaluin.

Osa kokoavaa agendaa on näkemys kestävyyssiirtymän reilusta toteutuksesta. Kuten aloitteet toteavat, kansalaisten on koettava osallisuutta – että he voivat osaltaan olla ohjaamassa ja toteuttamassa muutoksia mielekkääseen suuntaan. Kansalaisten on koettava, että heidän perustavanlaatuiset hyvinvoinnin edellytyksensä eivät heikkene, vaikka ne muuttuisivatkin. Heidän on koettava, että heidän osaamisestaan on hyötyä, ja että tarvittaessa he voivat kouluttautua uusille aloille. Konkreettisemmin kansalaisilla on oltava mahdollisuus riittävään toimeentuloon ja mielekkääseen työhön ja tekemiseen. Ekologisen jälleenrakennuksen aloite painottaa nimenomaan kestävää ja laadukasta työelämää. Jälleenrakennus on massiivinen urakka, ja jos työt eivät tule tehdyksi markkinaehtoisesti, viime kädessä julkisen sektorin on tuotava siihen liittyvät työt kaikkien halukkaiden saataville mielekkäin työehdoin. On mahdotonta kuvitella uuden teollisuuden ja muiden uusien toimialojen menestyksekästä ylösajoa ilman siihen osallistuvien tahojen aitoa sitoutumista. Avoin tietopohja ja suunnitelmallinen siirtymäpolitiikka auttavat ennakoimaan osaamisen, koulutuksen ja työllisyyden siirtymiä.

Reilu kestävyyssiirtymä vaatii siirtymäpolitiikkaa

Reilun ja kestävän talouden aloitteet yhtäältä monipuolistavat ja toisaalta suuntaavat suomalaista keskustelua taloudesta. Aloitteiden näkökulmasta huoli julkisen talouden kestävyysvajeesta ja vaatimukset menokurista ovat saaneet liian suuren painoarvon. Julkisen talouden uhkakuvien korostamisella on lamauttava vaikutus: kapeiden kehysten läpi on vaikea nähdä tulevaisuuden taloutta rakentavia investointeja, uudenlaisia toimintatapoja ja uutta osaamista. Sen sijaan näkemys reilusta ja kestävästä taloudesta syntyy monialaista tietoa yhdistämällä. Perinteisen talousosaamisen lisäksi tarvitsemme ymmärrystä niin ekologisista ja teknologisista reunaehdoista kuin sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja kulttuurisista toisin elämisen tavoista.

Aloitteet eivät kuitenkaan peräänkuuluta vain keskustelun monipuolistamista, vaan myös määrätietoisia toimia reilun ja kestävän talouden aikaansaamiseksi. Aloitteet peräänkuuluttavat siirtymäpolitiikkaa, joka ottaa päätehtäväkseen taloutemme aineenvaihdunnan uudistamisen seuraavien vuosien ja vuosikymmenten aikana niin, että aiheutamme radikaalisti nykyistä vähemmän hiilipäästöjä ja käytämme luonnonvaroja kestävästi. Siirtymäpolitiikka kohdistuu tiettyyn aikaan ja paikkaan. Se tunnistaa, että muutoksilla on kiire ja että elämme ratkaisevia vuosia hallittujen järjestelmämuutosten kannalta. Se näkee, että muutoksilla on historiallisesti rakentuneet sosiaaliset, taloudelliset, teknologiset ja materiaaliset rajoituksensa ja hitausvoimansa. Lisäksi siirtymäpolitiikka tunnustelee, mitkä ovat ne ainutlaatuiset voimavarat ja mahdollisuudet, joiden varaan tulevaisuuden talous voidaan rakentaa.

Hyvinvointi ja reiluus ovat siirtymäpolitiikassa erityisasemassa. Yhteiskunnan aineenvaihdunnan muutosten myötä hyvinvoinnin edellytykset muuttuvat. Emme voi enää rakentaa arkista hyvinvointiamme fossiilisten polttoaineiden ja muiden luonnonvarojen ylikulutuksen varaan. Tässä muutoksessa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä tai pelottavaa: hyvinvoinnin edellytykset ovat viimeistään teollistumisen alusta lähtien olleet kiihkeässä muutoksessa, emmekä joudu hallitun siirtymän takia tinkimään perustarpeistamme. Siirryttäessä ylikuluttavasta elämäntavasta eteenpäin avautuu myös monia mahdollisuuksia, joista kaikkia emme vielä näe. Keskustelu muuttuvasta hyvinvoinnista on ollut Suomessa jatkuvasti käynnissä, mutta sen uutta luovat ulottuvuudet eivät oikein ole saavuttaneet politiikan ja talouden ydintä. Keskustelua ovat toistaiseksi hallinneet hyvinvoinnin uhkakuvat. Reiluutta määrittävät siirtymäpolitiikassa tavanomaisten tulonjako-, oikeudenmukaisuus- ja tasa-arvokysymysten lisäksi ainakin teollisuuden ylös- ja alasajoihin liittyvät työllisyyden muutokset, osaamistarpeiden muutokset, kuluttajahintojen muutokset, muutoksiin liittyvän tiedon avoimuus ja ymmärrettävyys sekä osallisuus siirtymäpolitiikan agendojen ja toimintatapojen määrittämiseen. Politiikan tehtävänä on huolehtia, että kansalaiset eivät joudu kohtaamaan muutoksia kohtuuttomina ja yksin, vaan muutokset ennakoidaan ja kohdataan kollektiivisesti.

Ilmastonmuutos, luontokato, koronapandemia ja viimeisimpänä Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan ovat kipeästi osoittaneet yhteiskuntien haavoittuvuuksia. Siirtymäpolitiikan ydintä on kollektiivinen kyky ennakoida haavoittuvuuksia ja vaikuttaa oman kansakunnan tulevaisuuteen hallitusti – itsenäisesti mutta yhteistyössä muiden kanssa. Lyhyen ja pitkän aikavälin tavoitteet ja toimenpiteet on sovitettava yhteen, ja kestävät siirtymät ovat mahdollisia vain, kun ne toteutetaan reilusti. Tästä syystä tarkastelemamme reilun ja kestävän talouden aloitteet ovat vähintään yhtä ajankohtaisia nyt kuin ilmestyessään. Aloitteet tarjoavat edellytyksiä talouskeskustelulle, joka on monipuolista ja kokonaisvaltaista. Ympäristökriisejä on hoidettava strategisesti ja jatkuvasti, yhtäaikaisesti kaikkien muiden ja lopulta yhteen kietoutuvien kriisien kanssa. Oikea aika siirtymäpolitiikalle on juuri nyt.

Paavo Järvensivu, Jussi Ahokas, Tero Toivanen
BIOS-tutkimusyksikkö

Kokeellista hiilen talteenottoa, Imperial College London. Kuva: Wikimedia Commons.

Kun hiilen talteenottoa kuvataan yhtä tärkeäksi kuin päästövähennyksiä, taustalla vaikuttaa olevan ajatus, että erilaisia hiilen talteenoton keinoja “vähätellään” tai niitä vieroksutaan jonkinlaisen epämääräisen teknologiapelon vuoksi. Jälkimmäinen koskee etenkin teknologisia suoran talteenoton (direct air capture, DAC) muotoja, jotka ovat vielä hyvin alkuvaiheen kehitysasteella. (Suorassa talteenotossa hiiltä yritetään kaapata ympäröivästä ilmasta, kun taas CCS/CCU, carbon capture and storage/utilization -teknologiassa se napataan “piipun päästä” joko fossiilivoimalassa tai bioenergialaitoksessa: jälkimmäisessä termi on BECCS.) Sanotaan, että globaalin kriisin äärellä kaikki keinot tulisi ottaa käyttöön, ja olisi pistettävä resursseja myös lastenkengissään olevien teknologioiden kehittämiseen.

Tämä on yllättävä keskustelun käänne sikäli, että tutkijat ovat varoitelleet liioitellusta innostuksesta koskien hiilen talteenoton eri keinoja toistuvasti. Äskettäin Guardian uutisoi asiaa koskevan kyselyn tuloksesta: kantaa kysyttiin näiden keinojen parissa työskenteleviltä tutkijoilta, joiden selvä enemmistö oli epäileväinen niiden potentiaalista. Yhä uudestaan tutkijat ja ilmastoaktiivit ovat varoittaneet, että IPCC:n skenaarioissa lasketaan liikaa “negatiivisten päästöjen” varaan – näin urakka vaikuttaa helpommalta kuin se todellisuudessa onkaan, mikä väistämättä johtaa riittämättömiin ponnisteluihin päästövähennyksissä. Näin tullaan käytännössä nojanneeksi hyvin riskialttiiseen ylilyöntiin (oveshoot): toisin sanoen ilmakehän kasvihuonekaasujen pitoisuuden annetaan nousta vaarallisen korkeaksi, kunhan hiili imetään jotenkin takaisin myöhemmin. (Käsittelimme tämän ajatuksen ongelmaa vuoden 2019 videossamme.)

Huolimaton puhe päästövähennysten ja hiilen talteenoton “samanarvoisuudesta” hämärtää ymmärrystä ilmastokriisin ja sen hillinnän luonteesta. Lyhyesti sanottuna, päästövähennysten suhteellinen merkitys on kertaluokkaa suurempi, ja ne ovat kiireellisempiä ja tärkeämpiä muistakin syistä etenkin lähivuosikymmeninä, kun lämpeneminen pyritään pysäyttämään. Mutta samaan aikaan tässä historiallisesti perityssä tilanteessa, jossa ilmastonmuutos jo etenee, hiilen talteenottoa ei enää voida sivuuttaa kokonaan. Se täytyy kuitenkin asettaa oikeisiin suhteisiin: mittakaavaltaan, aikataulultaan ja yhteiskunnalliselta sovelluksiltaan. Käyn tärkeimmät syyt läpi tässä kirjoituksessa.

Päästöjä ja pitoisuuksia ei pidä sekoittaa

Päästövähennysten ja hiilen talteenoton suhdetta hahmottaaksemme pitää palata ilmastonmuutoksen perusasiaan, joka menee julkisessa keskustelussa harmittavan usein pieleen. Yhtäältä on nähtävä kasvihuonekaasujen vuosittaiset päästöt ja niitä sitovat nielut (meret, maaperä, kasvien kasvu, ja mahdollinen hiilen sidonta), joista saadaan vuosittaiset nettopäästöt. Tämä on se määrä, joka hiilidioksidia kertyy lisää ilmakehään joka vuosi. Toisaalta on ilmastokaasujen, ennen kaikkia hiilidioksidin, kertynyt pitoisuus ilmakehässä. Vuosittaiset nettopäästöt lisäävät pitoisuutta. 

Teknisellä kielellä ensimmäinen eli nettopäästöt ovat virta (flow) ja toinen eli pitoisuus on varanto (stock), ja näitä ei tulisi koskaan sekoittaa keskenään. Ne kertovat eri asioista.

Kertyneet pitoisuudet kertovat, miten paljon ilmakehä lämpenee. Ilmastotutkimuksen iso kysymys on, kuinka korkeaksi lämpötila tarkkaan kohoaa tietyllä pitoisuudella (ilmastoherkkyys eli climate sensitivity). Tiukan tarkkaa laskelmaa ei ole, koska lämpenemiseen vaikuttaa joukko muitakin asioita viheliäisen monimutkaisessa järjestelmässä. Mikäli herkkyys päästöille on arvioitua suurempaa, ilmastotoimet ovat arvioitua kiireellisempiä eli esimerkiksi päästöbudjetit ennakoitua pienempiä. Tutkimuskeskustelu aiheesta jatkuu.

Silti perusasia on selkeä ja kiistämätön: mitä korkeampi on kasvihuonekaasujen kertynyt pitoisuus, sitä suurempaa lämpeneminen. Ja tämä oikeastaan riittää käytännön politiikan kannalta: lämpeneminen jatkuu niin kauan kuin pitoisuus kasvaa. Kuvasin tätä taannoin Helsingin Sanomien jutussa vertauksella ammeeseen, johon valutetaan vettä nopeammin kuin tulppa-aukosta pääsee pois.

Siksi siis niin kauan kuin vuosittaiset nettopäästöt ovat positiiviset eli päästöjä on enemmän kuin nieluja, pitoisuus kasvaa ja ollaan menossa huonompaan suuntaan. Nettopäästöjen tason väheneminen – jossa siis globaalisti ei olla edes vielä – ei siis vielä oikeastaan ole kunnon käänne parempaan. Silloin vasta jarrutetaan kulkua kohti jyrkänteen reunaa. Käänne tapahtuu vasta, kun pitoisuus lakkaa kasvamasta.

Vuosittaisten nettopäästöjen muutos (kasvu, tasaantuminen tai lasku) kuitenkin kertoo, miten päästöjen hillinnän kanssa edistytään. Jos nettopäästöt laskevat, laskevatko ne tarpeeksi tavoitteisiin nähden? Nämä ilmastopolitiikan tavoitteet on saatu arvioimalla tieteellisesti lämpenemisen “turvaraja”, eli 1,5°C lämpeneminen teollisen ajan alkuun verrattuna (tai korkeintaan 2°C lämpeneminen). Sekin on vaarallista mutta ei toivottavasti katastrofaalista. 

Tämän ja yllä mainitun ilmastoherkkyyden pohjalta on laskettu jäljellä olevia päästöbudjetteja ja niiden pohjalta päästöleikkausten aikatauluja – eli kuinka nopeasti nettopäästöjä pitää leikata, että lämpeneminen pysähtyisi suunnilleen tietylle rajalle. Näitä sitten jaetaan maiden kesken erilaisten oikeudenmukaisuusperiaatteiden pohjalta. Tällä hetkellä yksikään maa ei ole omissa toimissaan puolentoista asteen tahdissa, ja globaalisti ollaan menossa reilusti yli kahden asteen katastrofaaliselle vyöhykkeelle.

Kumpaakin tarkastelulukua, vuosittaisia päästöjä ja kertyneitä pitoisuuksia, tarvitaan, sillä yhden antamaa tietoa ei voida lukea toisesta. Tarvitaan tietoa pitoisuuksista, jotta nähdään lämpenemisen määrä. Tarvitaan tietoa päästöistä ja nieluista, jotta pitoisuuksien kasvun syihin voidaan pureutua – ja sitä tarvitaan alue- ja maatasolla, jotta voidaan ottaa huomioon yhteiskuntien perityt tuotanto- ja kulutusrakenteet ja historiallinen oikeudenmukaisuus.

Silti nämä kaksi asiaa menevät kummallisen usein sekaisin keskenään. Takavuosina, kun luultiin, että hiilidioksidin vuosipäästöjen kasvu oli pysähtynyt, useissa lehtijutuissa ihmeteltiin, miten ilmakehän hiilidioksidipitoisuus edelleen kasvaa. Tämä ei ole mikään arvoitus vaan päivänselvä asia. Pitoisuus kasvaa niin kauan kuin päästöjen nettovirta on positiivinen, eli niin kauan kuin päästöt ovat nieluja suuremmat. Pitoisuus siis kasvaisi vielä pitkään, vaikka vuosittaiset nettopäästöt kääntyisivät tänään laskuun – koska päästöt ovat lähtöjään niin korkeat.

Samankaltaista sekaannusta on ollut keskustelussa koronapandemian vaikutuksista. Oli hämmentävää, miten jopa ympäristötutkimuksen alalla toimiva ihminen selitti äskettäin twiitissään, että koronapandemia laski vähäisesti ilmakehän hiilidioksidipitoisuuksia. Ei laskenut. Päästöihin tuli kyllä notkahdus, mutta koska nettopäästöt olivat siitä huolimatta positiiviset, pitoisuus tietysti jatkoi kasvuaan. Kuten yllä mainitussa Helsingin Sanomien jutussa totesin, koronapandemia ei tarjonnut “hengähdystaukoa luonnolle”. 

Nettonolla on vain välietappi

Tämän vuoksi siis puhutaan niin paljon nettonollasta (net zero) eli tilanteesta, jolloin nettopäästöt ovat nollassa eli pitoisuus ei enää kasva. Hiilidioksidin pitoisuuden kasvu ilmakehässä täytyy saada pysähtymään, koska vain siten lämpeneminen pysähtyy. Mutta vain pysähtyy: hiilidioksidi säilyy ilmakehässä pitkään, joten nettonollassa (noin suunnilleen) vakiinnutaan pitkäksi aikaa uudelle tasolle. 

Sivuhuomio: Aiemmin arveltiin, että “putkessa” (in the pipeline) on vielä lisää lämpenemistä – toisin sanoen että ilmasto jatkaisi lämpenemistään vielä pitkäänkin nettonollan saavuttamisen jälkeen. Tämä käsitys elää vielä vahvana ilmastokeskustelussa. Nykyisin ilmastotutkijat ovat kuitenkin kääntymässä sille kannalle, että lämpeneminen pysähtyisi nopeammin, melkein heti nettonollan saavuttamisen jälkeen. Sen jälkeen hiilidioksidin pitoisuus kyllä laskisi “itsestään” hiljalleen erilaisten luonnonprosessien ansiosta – elleivät sitten erilaiset pitoisuuksia lisäävät positiiviset takaisinkytkennät käynnistyisi – mutta aivan liian hitaasti katastrofaalisten muutosten torjumisen kannalta. Inhimillisessä mittakaavassa nettonolla olisi uusi normaalitila.

Tämähän on hyvä uutinen! Mutta tietysti nettonollasta ollaan vielä todella kaukana. Se, osoittautuuko näkemys lämpenemisen pysähtymisestä näin nopeasti oikeaksi, ei lopulta vaikuta tässä tekstissä käsiteltyjen asioiden perusteisiin – siitä lähinnä riippuu kiireellisyyden aste. Kiire on joka tapauksessa.

Mutta sitten tullaan ohittamattoman tärkeään asiaan, joka perustelee sitä, että hiilen talteenotto on myös välttämätöntä. Nettonolla ei riitä. Se on väliaskel, jonka jälkeen on siirryttävä nettonegatiiviseen vaiheeseen. Toisin sanoen: ilmakehästä on vuositasolla saatava imettyä pois hiiltä, jotta pitoisuudet laskisivat tarpeeksi nopeasti. Minkä vuoksi?

Se hiilidioksidin pitoisuus, johon päädytään nettonollassa – vaikka se jäisi lämpenemisen “turvarajojen” sisään – ei ole turvallinen taso pidemmällä aikavälillä. Pitkälle menneisyyteen ulottuva ilmastotutkimus osoittaa, että nykyisen kaltaisia pitoisuuksia ei ole nähty ehkä miljooniin vuosiin, ja aiemmin vastaavilla tasoilla planeetta oli hyvin erilainen paikka. Jäätiköt olivat pienempiä, merenpinta oli korkeammalla. Sellaiseen maailmaan ei kukaan halua – ja ihmistoiminta on myös muokannut ekosysteemejä ja heikentänyt biodiversiteettiä niin monenlaisin tavoin, että tuo tulevaisuuden planeetta olisi vielä monin verroin kurjempi paikka asua. Lämpenemisen rajoittaminen “turvarajojen” piiriin on siis (suhteellisen) turvallista vain väliaikaisesti, ei pidemmällä aikajänteellä.

Eli mikäli halutaan estää ja hillitä tällaisia vaarallisia mutta hitaampia muutoksia vuosisadan jälkipuolella ja seuraavalla vuosisadalla, hiilidioksidin pitoisuudet täytyy saada vakiinnutettua lopulta alemmalle tasolle. (Tästä kirjoitin aikanaan BIOS-blogissa tekstissä “Sadan vuoden urakka”.) Kuten sanottua, hiilidioksidin pitoisuus laskisi myös vuosisatojen ja -tuhansien saatossa monenlaisten luonnonprosessien myötä – mutta se on aivan liian hidasta katastrofaalisen muutosten estämiseksi. Lisäksi on vaarana että pysyttäessä pidempään “turvarajojen” piirissä voi ehtiä käynnistyä positiivisia takaisinkytkentöjä, jotka nostavat kasvihuonekaasujen pitoisuuksia.

Erilaiset biologiset hiilen talteenoton keinot kuten metsittäminen, kosteikkojen ennallistaminen ja maaperän hiilivarastojen kasvattaminen riittävät vain osaan tästä urakasta, etenkin kun biologisten hiilivarastojen pysyvyys on aina epävarmaa. Eli on aika varmaa, että tulevaisuudessa myös suora teknologinen talteenotto (DAC) on tarpeen.

Tämän takia muuten loputon tarkka laskeskelu päästöjen ja nielujen suhteesta, jotta nettonollaan päästäisiin, on lopulta vähän turhaa hommaa. Suomessahan pyrittäessä täyttämään kansallisia nettonollatavoitteita on väännetty tuskaisen paljon etenkin metsänielujen koosta ja oikeista laskutavoista. Perusasia on kuitenkin todella simppeli: päästöt pitää saada niin alas kuin suinkin, ja nieluista ja hiilivarastoista täytyy pitää huolta niin hyvin kuin osataan. Koska mitä paremmin tämä klaarataan, sitä pienempi negatiivisten päästöjen luomisen urakka jatkossa on. 

Niinpä nettonollaa tavoitellessa ja jäljellä olevaa hiilibudjettia käytettäessä pitäisi myös jatkuvasti ajatella sitä, että päädytään tilanteeseen, josta päästään jatkamaan sujuvasti nettonegatiiviseen eli hiilidioksidin kertyneen pitoisuuden alentamiseen. Ei siis pitäisi missään nimessä luoda sellaisia teknologisia polkuriippuvuuksia, joiden vuoksi on vaikea jatkaa kohti nettonegatiivista. Esimerkiksi mittava nojaaminen biomassaan energianlähteenä loisi tällaista haitallista polkuriippuvuutta. 

Ilmastonmuutoksen hillinnän epäsymmetrinen aika

Pidemmällä aikavälillä siis teknologinen hiilen talteenotto on välttämätön keino, mutta tämä ei kuitenkaan tarkoita “samanarvoisuutta”. Se ei tarkoita, että päästöt ja talteenotto olisivat nätin matemaattisesti kolikon kaksi puolta. Sillä ilmastonmuutoksessa ja sen hillinnässä on aikajänteitä, lyhyempiä ja pidempiä. Pähkinänkuoressa: päästövähennyksillä on lyhyellä aikavälillä monin verroin isompi merkitys, ja hiilen talteenoton merkitys taas kasvaa, mitä pidemmälle tulevaisuuteen mennään.

Nettonollaan pääsemisellä on kiire, jotta lämpeneminen saadaan pysäytettyä mahdollisimman alhaiselle tasolle ja jotta hiilen talteenoton urakka on mahdollisimman pieni.  

Näin riski peruuttamattomille ekologisille muutoksille ja vaarallisten keikahduspisteiden (tipping point) käynnistymiselle olisi mahdollisimman pieni. Juuri siksi ylilyöntiin (overshoot) turvautuminen olisi vaarallista: ei voida vain rauhassa päästellä ja ajatella, että lopuksi jarrutetaan massiivisella hiilen talteenotolla. 

Aika ei ole ilmastonmuutoksen hillinnässä symmetristä. Koska lähtötilanne on se, että päästöt ovat niin suuret, on täysin selvää, että lähivuosikymmeninä päästövähennysten rooli on valtavasti suurempi. Hiilen talteenoton taso on nyt vielä käytännössä nolla, ja puhe “samanarvoisuudesta” käytännössä tukee ajatusta, että talteenottoa voitaisiin yhtäkkiä skaalata paitsi nopeasti myös vastaamaan päästöjen mittakaavaa. Juuri tämä vaara on siinä, jos ilmastoskenaarioihin upotetaan epäuskottavia määriä erisorttisia hiilen talteenoton keinoja. Niistä tulee harhauttava “vapaudu vankilasta” -kortti.

Toinen ongelma on se, että hiilen talteenoton teknologiat eivät ole mikään neutraali väline, vaan ne saapuvat tietynlaiseen yhteiskunnalliseen ympäristöön. Fossiilisten polttoaineiden käytön ja kasvihuonekaasujen päästämisen kannustin on se, että näin tuotetaan energiaa myytäväksi ja asioiden tekemiseksi. Lähtökohtaisesti hiilen talteenotto sen sijaan on kuluerä. Tosin joissain muodoissa kuten BECCSissä, jossa bioenergian tuotanto yhdistetään hiilen talteenottoon ja varastointiin, tuotetaan myytävää energiaa. Mutta BECCSin ongelmana on etenkin kilpailu viljelysmaasta ja kasteluvedestä maanviljelyksen kanssa ja biodiversiteettivaikutukset. Tutkijat ovat varoittaneet siihen nojaamisesta jo pitkään.

Fossiiliseen tuotantoon yhdistetty “piipunpään” talteenotto (CCS) taas ei luo nielua, se vain neutraloi tuon voimalan päästöt. Siksi monille suorasta hiilen talteenotosta (DAC) on tullut Graalin malja. Mutta suora hiilen talteenotto ilmakehästä on työlästä ja energiaintensiivistä touhua: siivoaminen on vaikeampaa kuin sotkeminen. 

Työläyden rinnalla on toinen, kenties visaisempi ongelma: ilmakehästä kaapattu hiili olisi potentiaalisesti myös erittäin hyödyllinen resurssi. Hiilen talteenoton ja varastoinnin (storage, CCS) sijaan hiilen talteenotto ja hyödyntäminen (utilization, CCU) on erittäin houkutteleva teknologinen polku, mikä koskee kaikkia teknologisen talteenoton muotoja. Hiilidioksidia käytetään monilla tuotannonaloilla, ja siitä olisi tulevaisuudessa myös mahdollista jalostaa synteettisiä polttoaineita ja monenlaisia muita tuotteita. Uudenlaisten “kiertävien hiilituotteiden” talous voisi olla mahdollisuus korvata esimerkiksi sitä osaa petrokemiasta, jota dekarbonisaatio uhkaa ja jolle korvikkeiden kehittäminen on erittäin vaikeaa. Ja tämä voikin olla oikeasti lupaava osa tulevaisuuden tuotantojärjestelmiä – joskin moni verroin nykyistä fossiilitaloutta pienempi.

Mutta: tällöin hiilen talteenotto ei luo uutta nettonielua! Talteenotetun hiilen kierrätys esimerkiksi polttoaineina ei nettona vähennä kierrossa olevaa hiilen määrää, eli silloin hiilen talteenotto ei auta ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden vähentämisessä. Tämä on kriittisen tärkeää ymmärtää. Meillä on toistaiseksi vielä melko spekulatiivinen teknologinen polku, jonka toteuttaminen niin, että sen lupaus hiilen pitoisuuksien laskusta realisoituu, on sekin spekulatiivista – koska taloudelliset intressit vievät helposti eri suuntaan. 

Nykyisen kaltaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa se raha, jolla maksettaisiin energiaintensiivisestä kaappauksesta ja varastoinnista, tulisi todennäköisesti päästöjen kompensoinnista. Toisin sanoen esimerkiksi yrityksissä tavoiteltaisiin nettonollaa, mutta “subjektiivisesti”. Oman toiminnan fossiilisia päästöjä ei tarvitsisi laskea, kunhan toisaalla otettaisiin vastaava määrä talteen. Guardianin jutussa mainittu brittiläinen pyrkimys “syyllisyysvapaisiin lentoihin” kuvaa tätä kylmäävästi. 

Tässä on hiilen talteenoton tämänhetkinen hallitseva intressi. Jos yksittäiset tahot vain pyrkivät pitämään entisen toimintamallinsa ja kompensoimaan toisaalla energiaintensiivisellä hiilen talteenotolla, ei se kokonaisuutena aja kohti nettonollaa ja sen jälkeen nettonegatiivista maailmaa. Se hyvin konkreettisesti hidastaa päästövähennyksiä. 

Happamoituvat meret

Lopuksi on vielä pari aivan olennaista näkökohtaa, joiden vuoksi päästöjä ja hiilen talteenottoa ei voi pitää saman kolikon eri puolina. 

Ensimmäinen koskee hiilidioksidin luontaisia nieluja. Yksi tärkeimmistä hiilidioksidin nieluista ovat valtameret. Ne ovat ottaneet vastaan merkittävän osan fossiilisten polttoaineiden polttamisen päästöistä ja näin hillinneet ilmastonmuutosta (niihin on myös imeytynyt lämpöä, mutta tämä on oma juttunsa). Samalla meret ovat kuitenkin happamoituneet. Eli vaikka meret ovat “auttaneet” ilmastonmuutoksen hillinnässä, samalla on syntynyt toinen ja mittakaavaltaan yhtä pelottava ympäristömuutos. Merten ekosysteemien keikahduspisteet kun ovat olleet tärkeässä roolissa maailmanhistorian monissa joukkosukupuutoissa.

Niin kauan kuin fossiilisia polttoaineita poltetaan, väistämättä osa hiilidioksidista päätyy mereen ja happamoituminen jatkuu. Meret eivät kohteliaasti lakkaa hiilidioksidin nielemistä sillä vastaavalla määrällä, jolla kehitämme “teknologisia nieluja”. Fossiilisten polttaminen täytyy lopettaa, ja tämä on toinen syy sille, että päästövähennykset ovat lähivuosikymmeninä monin verroin tärkeämpi asia kuin hiilen talteenotto.

Tietysti pitää myös muistaa, että hiilidioksidin rinnalla päästelemme muitakin kasvihuonekaasuja: ennen kaikkea metaania. Sille ei ole olemassa vastaavia nieluja, eikä sitä voida ottaa samalla tavalla talteen. Metaani on lyhytikäisempi mutta voimallisempi kasvihuonekaasu, ja sen päästöt ovat olleet voimakkaasti kasvussa. Ja maanviljelyksen rinnalla merkittävin lähde on fossiilisten polttoaineiden tuotannossa. Kuten edellä kuvattiin, ilmastonmuutoksen hillinnässä on lyhyempi, kiireellisempi, ja hitaampi aikajänteensä. Metaanipäästöjen hillintä on erityisen kiireellinen asia, koska yhtäältä päästöjen kasvu voi romuttaa lopullisesti toiveet “turvarajoissa” pysymisestä, ja toisaalta niiden nopea leikkaaminen ostaisi aikaa, koska metaanipäästöjen leikkaukset vaikuttaisivat nopeasti ja isosti.

Nyt päätetään tulevien polvien savotan suuruus

Hiilen teknologisen talteenoton menetelmien merkitys kasvaa sitä isommaksi mitä pidemmälle vuosisadan jälkipuoliskolle ja seuraavalle vuosisadalle mennään. Niiden tarve on sitä suurempi ja urakka sitä työläämpi, mitä pahemmin päästövähennyksissä on epäonnistuttu nyt ja lähivuosikymmeninä. Kuten sanottua, siivoaminen on sotkemista työläämpää (eli erittäin energiaintensiivistä), ja kun tulevaisuudessa käytettävissä olevan energian määrä lienee muutenkin kortilla, on täysin selvää, että puhe “samanarvoisuudesta” menee metsään.

Silti näitä menetelmiä on kehitettävä, jotta tulevilla sukupolvilla on keinot “sadan vuoden urakkaansa” – kuinka katkerina aiempia sukupolvia kohtaan ne niitä joutuvat sitten käyttämäänkään. He joutuvat siivoamaan jälkiämme, jotta heidän kaupunkinsa ja rannikkoseutunsa eivät häviäisi kartalta ja jotta heidän jäljelle jäänyt ikiroutansa ei sulaisi. 

Näiden menetelmien kehittäminen on myös osa uudenlaisten teollisuudenalojen kehitystä, siis sellaisen, jossa dekarbonisaation jälkeen fossiilisten polttoaineiden tiettyjä käyttötarkoituksia korvataan hiilen kierron teollisilla “ekosysteemeillä” (mutta jälleen: nykyistä selkeästi pienemmässä mittakaavassa). Kaikkein sitkeimpiä päästölähteitä joudutaan ehkä myös “kompensoimaan” pidemmälle tulevaisuuteen. Mutta samalla olisi edistettävä sellaista poliittista ja taloudellista muutosta, joka ei ruoki edellä kuvatun uuden “kaapatun hiilen resurssitalouden” syntyä. Toisin sanoen: miten saadaan ohjattua resursseja massiiviseen hiilen sidontaan niin, että hiili myös varastoidaan. Ja miten tässä urakassa saadaan pidettyä kiinni globaalista ja historiallisesta oikeudenmukaisuudesta? Tästä ei puhuta ilmastopolitiikassa ja -tutkimuksessa vielä juuri lainkaan. Teknologiasta puhutaan edelleen neutraaliin sävyyn.

Tutkimus on siis tarpeen, mutta sen rahoituksessa, poliittisessa tuessa ja niitä propagoivassa retoriikassa ei saa päätyä hämärtämään ilmastonmuutoksen hillinnän aikajänteitä ja mittakaavoja. Se on karhunpalvelus tulevaisuudelle. Tässä tilanteessa ja lähivuosikymmeninä hiilen teknologisen talteenoton rooli on väistämättä vähäisempi ja sekundäärinen. Ja näin on täysin riippumatta siitä, miten nopeasti tuo teknologia kehittyy. Nopeus ei muuta päästöjen suurempaa mittaluokkaa, ei “ylilyönnin” riskejä, ei merten happamoitumisen kaltaisia ilmiöitä. Hiilen talteenoton alisteisuus päästövähennyksille on kirjoitettu sisään asioiden tilaan.

Toisaalta teknologista hiilen talteenottoa ei pidä vastustaa huolimattomasti ja ylimalkaisesti. Lopulta niitä tullaan tarvitsemaan, mutta niiden varsinainen arvo tulee vasta myöhemmin, nettonollan jälkeen, kun urakan ensimmäinen osa on saatu hoidettua.

Ville Lähde