2.12.2020
Siirtymäpolitiikan kojelauta: uusi valtionjohdon työkalu ekologisen jälleenrakennuksen seurantaan ja arviointiin Kojelauta kokoaa yhteen viisi mittaria, joita tarkkailemalla valtionjohto, toimittajat ja kansalaiset voivat seurata, miten Suomi onnistuu siirtymäpolitiikassaan. Mittarit ovat hiilitasapaino, luonnonvarojen kokonaiskäyttö, valtion maksukyky, yhteiskunnallinen resilienssi ja siirtymätyöllisyys.

Siirtymäpolitiikan kojelauta osoitteessa kojelauta.bios.fi

Suomi on sitoutunut vähentämään radikaalisti ilmastopäästöjään ja kääntämään luonnon monimuotoisuuden kasvuun seuraavien vuosien aikana. Onnistuminen edellyttää fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja muiden luonnonvarojen ylikulutuksesta luopumista. Jotta samaan aikaan voidaan turvata edellytykset hyvään ihmiselämään, on uudistettava energiaan, liikkumiseen, asumiseen ja ruokaan liittyvät perusjärjestelmät kokonaisvaltaisesti. Mittava urakka vaatii suunnitelmallisuutta ja määrätietoisuutta. Lisäksi se määrittää työllisyyden ja teollisuuden tulevaisuuden uusiksi.

Bruttokansantuotteen kasvu, julkinen velka ja yleinen työllisyysaste kertovat hyvin vähän tässä tehtävässä onnistumisesta. Kuitenkin juuri ne ohjaavat valtionjohdon työskentelyä ja suurta osaa julkisesta keskustelusta. Samalla on vaarana menettää mahdollisuus käyttää koronapandemian aiheuttama shokki hyödyksi: talouden uudelleensuuntaamisen sijaan talous pyritään elvyttämään entisen kaltaiseksi. Valtionjohdolla ei ole toimivia mittareita talouden laadulliseen muutokseen.

Tätä aukkoa paikatakseen BIOS-tutkimusyksikkö on rakentanut siirtymäpolitiikan kojelaudan ekologisen jälleenrakennuksen seurantaan ja arviointiin. Kojelauta kokoaa yhteen viisi mittaria, joita tarkkailemalla valtionjohto, toimittajat ja kansalaiset voivat seurata, miten Suomi onnistuu siirtymäpolitiikassaan. Mittarit ovat hiilitasapaino, luonnonvarojen kokonaiskäyttö, valtion maksukyky, yhteiskunnallinen resilienssi ja siirtymätyöllisyys.

Hiilitasapaino ja luonnonvarojen kokonaiskäyttö asettavat Suomelle kansallisen tason tavoitteet ilmastopäästöjen ja luonnonvarojen käytön vähentämiseksi tietyssä ajassa. Valtion maksukyky kuvaa rahataloudellisia edellytyksiä julkisten palveluiden ja investointien maksamiseksi ekologisen jälleenrakennuksen aikana ja sen jälkeen – ja irrottaa maksukyvyn bruttokansantuotteen kasvusta. Yhteiskunnallinen resilienssi osoittaa liikennevaloperiaatteella, kokevatko kansalaiset olevansa yhteisessä veneessä, kun Suomi toteuttaa ekologista jälleenrakennusta: vihreällä resilienssi on hyvällä tasolla, keltaisella koetusta oikeudenmukaisuudesta on syytä olla huolissaan ja punaisella ollaan vaarallisilla vesillä. Siirtymätyöllisyys näyttää sektorikohtaisesti, miten nykyinen työllisyystilanne vastaa ekologisen jälleenrakennuksen vaatimaa työllisyyttä.

Tutustu siirtymäpolitiikan kojelautaan tarkemmin osoitteessa https://kojelauta.bios.fi

Helsingin taidemuseo HAM tilasi BIOS-tutkimusyksiköltä teoksen alun perin kesäksi 2020 Helsinki Biennaaliin Vallisaareen. Siirtymäpolitiikan kojelauta on osa tätä teoskokonaisuutta, ja se oli ensimmäisen kerran esillä HAM-salissa 15.–27.9.2020.

7.10.2020
Uutiskirje 10/2020 Syksyn mittaan ilmestyi kaksi laajasti uutisoitua biodiversiteetin tilaa seuraavaa raporttia, jotka käymme uutiskirjeessä läpi. Jatkamme myös talouden irtikytkennän käsittelyä.

Tervetuloa lukemaan lokakuun 2020 uutiskirjettä. Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Myöhäistä satoa. Kuva Ville Lähde.

Maailmalta

Biodiversiteettikriisistä

Syksyn mittaan ilmestyi kaksi laajasti uutisoitua biodiversiteetin tilaa seuraavaa raporttia. Elokuinen “lippulaivaraportti” Global Biodiversity Outlook 5 on osa YK:n biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen (CBD, 1992) prosessia. Uusin raportti julkaistiin YK:n “biodiversiteetin vuosikymmenen” ja yleissopimuksen alla päätetyn 2011–2020 strategian päätteeksi (Aichi-tavoitteet). Raportin pääviesti on synkkä: biodiversiteetin tila heikkenee kiihtyvällä vauhdilla, ja muutosta ajavat paineet lisääntyvät jatkuvasti. Kuten Guardian asian ilmaisi, yhtäkään asetettua tavoitetta ei saavutettu. Raportti esittelee myös esimerkkejä edistyksestä suojelu- ja politiikkatoimissa. Vaikka edistys on ollut riittämätöntä, ne tarjoavat esimerkkejä laajemmalle muutokselle. 

Syyskuussa ilmestyi WWF:n ja Institute of Zoologyn yhteinen Living Planet Report 2020, jonka pääviestistä uutisoitiin jälleen laajasti ja näkyvästi: selkärankaisten populaatiot ovat vähentyneet keskimäärin 68% vuodesta 1970. Parin vuoden takaisessa BIOS-uutiskirjeessä käsittelimme aiemman raportin huolimatonta uutisointia. Raportin viesti ei siis ole, että 68% selkärankaisten määrästä olisi pyyhkäisty olemattomiin – mutta tämä harhakäsitys toistuu edelleen julkisessa keskustelussa. Se kertoo hyvin eri suuruisten populaatioiden keskimääräisestä muutoksesta: kasvua, häviötä ja pysymistä ennallaan. Kokonaiskuva on joka tapauksessa huono, ja tilanne menee pahempaan suuntaan. 

Vielä pari vuotta sitten WWF:n oma viestintäkään ei ollut täysin onnistunutta, mutta tällä kertaa raportin osio “How to Read the Living Planet Index” (s. 10) vääntää asian rautalangasta. Tuhansien lajien kymmenistä tuhansista tarkastelluista populaatioista noin puolessa havaittiin laskua. Ja koska joukossa on sekä hyvin suuria että hyvin pieniä populaatioita, populaatioiden keskimääräinen kohtalo ei kerro eläinmääristä. Tilanne myös vaihtelee alueittain ja ympäristötyypeittäin (esimerkiksi kosteikkojen menetys on ollut hurjaa). 

Biodiversiteetti ei ole yksi ilmiö, eikä sillä ole ilmastonmuutoksen kaltaista yhtenäistä globaalia dynamiikkaa. Biodiversiteetin kato niin ikään on lukemattomien erilaisten mittakaavojen ja laadullisten muutosten sikermä, eikä sitä pystytä seuraamaan millään yhdellä mittarilla. Living Planet Report muistuttaakin tästä erillisessä osiossa, joka erittelee muutosta ajavia voimia. Merkittävimmäksi nousee tässä raportissa, kuten monessa muussa raportissa ja tutkimuksessa, ihmiskunnan yleisen toimeliaisuuden ja maankäytön muutosten kiihtyminen. Luonnonvarojen käyttöönotto kasvaa koko ajan, ja 75% jäättömästä maa-alasta on merkittävästi ihmistoiminnan muokkaamaa – puhumattakaan merten kiihtyvästä hyödyntämisestä ja muista ekologisista muutoksista. Sellaiset inhimillisen toiminnan muodot, jotka auttavat ylläpitämään tai lisäämään biodiversiteettiä, ovat vähemmistössä. 

Moninaisuuden huomioimisesta huolimatta raportti nojaa kuitenkin harmillisen vahvasti ekologiseen jalanjälkeen, jonka ongelmana on nimenomaan ihmisen ympäristövaikutusten pakottaminen yhteen mittariin, joka ei lopulta kerro juuri mistään muusta kuin ilmastopäästöistä. Se soveltuu erityisen huonosti biodiversiteettikadon tarkasteluun.

Edellisten vuosien tapaan Living Planet Report on saanut osakseen tutkimukseen nojaavaa kritiikkiä. Sen tarkoituksena ei ole kiistää ongelman vakavuutta – kaikensorttisen denialismin aikana tällainen kriittinen keskustelu on aina vaikeaa, koska se otetaan helposti haltuun valheellisiin tarkoituksiin. Ympäristötiedotuksen tieteellinen tarkkuus on kuitenkin ohittamattoman tärkeä asia. Kriitikkojen mukaan puristamalla biodiversiteettikadon moniulotteisuus yhdeksi indeksiksi raportti tuottaa epäuskottavan suuren prosenttiluvun. Biodiversiteettikato ei myöskään ole pelkkää häviämistä, vaan myös “voittajien ja häviäjien” suhteet aiheuttavat ekologisia muutoksia. Esimerkiksi ihmisasutuksen liepeillä pärjäävien “generalistien” roolista zoonoottisten tautien synnyssä on puhuttu paljon tänä vuonna. Biodiversiteetin kehityksen seuranta ja arviointi vaatii edelleen tieteellistä kehitystyötä sekä tämän tietämyksen kääntämistä toimintasuositusten kielelle. Asiasta kiinnostuneille suosittelemme esimerkiksi tätä Naturen artikkelia, jossa pohditaan elinympäristöjen tuhoutumisen vaikutuksia biodiversiteettiin uuden tutkimuksen pohjalta. Tutkimuksessa arvellaan, että vallitsevat tarkkailumenetelmät voivat aliarvioida etenkin maankäytön muutosten vaikutuksia ekosysteemien toimintaan.

Jäitä poltellessa

Elokuussa uutisoitiin alustavasti uudesta tutkimuksesta, jossa oli arvioitu ensimmäistä kertaa jäätiköiden sulamisen globaalia kokonaiskuvaa. Tulokset ovat hätkähdyttäviä, ja määrät niin suuria, ettei niiden siteeraaminen tai kuvallistaminen (esimerkiksi “100 metrin jääpeitteen häviäminen Iso-Britannian päältä”) juuri auta hahmottamaan muutosta. Olennaisin tieto on, että sulaminen etenee pahimpien ilmastoskenaarioiden tahtiin. Tutkimuksessa ei tarkasteltu siis pelkästään sellaista sulamista, joka nostaa merenpintaa – hieman yli puolet häviöstä on ollut kelluvaa merijäätä tai sellaista maanpäällistä jäätä, jonka sulaminen ei vaikuta merenpinnan korkeuteen. Sillä on kuitenkin muita vaikutuksia: vuoristojen sulamisvesien ehtyminen aiheuttaa makean veden niukkuutta monilla maailman väkirikkaimmilla alueilla sekä monenlaisia ekologisia muutoksia, ja sulaminen vaikuttaa heijastuvuuden muutoksien myötä myös ilmastonmuutokseen. 

Tämän hetken arviot valtamerten pinnan noususta vuosisadan loppuun mennessä vaihtelevat 1–2 metrin välillä. Toistaiseksi Grönlannin jääpeitteen sulaminen on vastannut suurimmasta osasta merenpinnan nousua (40%), mutta Antarktiksen jäätiköiden sulaminen on nousemassa rajusti ohi merkittävämmäksi vaikuttavaksi tekijäksi – kuten on pitkään arveltu. Syyskuisessa Naturessa julkaistussa artikkelissa tarkasteltiin Antarktiksen jäätikköjen sulamista pitkällä aikavälillä. Sen mukaan vaikka ilmaston lämpenemisessä pysyttäisiin 2 asteen löyhemmissä “turvarajoissa”, pelkästään Antraktiksen sulaminen nostaisi merenpintaa ensi vuosisadan puolella 2,5 metrillä. Erityisen huolestuttavaa on, että sulaminen vaikuttaisi olevan peruuttamatonta. Tieteellisesti tähän viitataan käsitteellä hystereesi: monimutkaisen järjestelmän muuttuessa syntyy tekijöitä, jotka estävät järjestelmän paluun aiempaan tilaan, vaikka yleiset olosuhteet palautuisivatkin ennalleen. Toisin sanoen vaikka joskus tulevaisuudessa kasvihuonekaasujen pitoisuudet saataisiin alemmaksi ja keskilämpötila alkaisi laskea, jäämassat eivät palaisi ja merten pinnan nousu jäisi pysyväksi tai erittäin pitkäkestoiseksi. Tämä on jälleen yksi syy, jonka takia ilmastopäästöjen “ylilyönti” (overshoot) on hyvin vaarallista uhkapeliä. (Guardianin artikkeli aiheesta.)

Huonoja tutkimusuutisia kuultiin syksyllä myös Grönlannista. Vuoden 2000 tienoille asti jään sulaminen ja uuden jään kertyminen olivat vielä suht tasapainossa, mutta sen jälkeen on ohitettu jäätikön keikahduspiste. Kuten sanottua, sittemmin Grönlannin sulaminen on vaikuttanut merenpinnan nousuun. Jääpeitteen sulaminen on edennyt pahimpien ilmastoskenaarioiden tahdissa. Naturen syyskuisessa artikkelissa käsiteltiin tutkimusta, jonka mukaan Grönlannin jäätiköiden sulaminen kiihtyy jatkossa entisestään. Koko holoseenin ajalla (yli 11 000 vuotta) on ollut aiempiakin sulamisvaiheita, mutta tämän vuosisadan aikana sulaminen ylittää reippaasti aiemmat arvot.

BIOS

Irtikytkennästä

Edellisessä uutiskirjeessä kerroimme uusista tieteellisistä sartikkeleistamme, joissa olemme käsitelleet irtikytkennän (decoupling) käsitteen ongelmia. Julkaisimme syyskuussa aiheesta englanninkielisen koosteen sekä lanseerasimme tutkimuksen kartoitushankkeen. Tarkoituksena on luoda kattava tietopankki tätä kysymystä käsittelevästä tutkimuksesta. Suosittelemme myös kollegamme Jason Hickelin oivallista uutta artikkelia “What Does Degrowth Mean? A Few Points of Clarification”, joka selventää hyvin käsitettä degrowth ja onnistuu toivottavasti selventämään joitain siihen liittyviä sitkeitä väärinkäsityksiä.

BIOS äänessä

Ville Lähde vieraili syyskuussa ORSI-hankkeen Kristallipallo-podcastin osassa “Murros”, jossa keskusteltiin erilaisista ekologisen siirtymän yhteiskunnallisista malleista ja visioista. Paavo Järvensivu taas puhui työn tulevaisuudesta YLEn Horisontissa. Ilahduimme myös lukiessamme Politiikka-lehden arviota Paavon kirjasta Rajattomasti rahaa niukkuudessa

“Tieteellisesti Järvensivun teoksesta erityisen kiinnostavan tekee sen monitieteisyys ja kyky tarkastella uhkaavia ekologisia kriisejä laajasti eri näkökulmista sekä yhteydessä toisiinsa. Yhteiskuntatieteilijän näkökulmasta teos nostaa esiin ainakin kaksi keskeistä huomiota. Ensinnäkään ekologiset kriisit eivät ole ratkaistavissa pelkän luonnontieteellisen asiantuntemuksen avulla, vaan vaativat yhtä lailla yhteiskunnallista ja humanistista tietoa ja asiantuntijuutta. Toiseksi kriisi on mitä suurimmissa määrin poliittinen. Tällöin myös asiantuntijuuteen tulee arvopohjaisuutta, joka tulee hyväksyä. Pelkkien teknokraattisten keinojen kehittämisen sijaan asiantuntijuudella on arvoa myös liittyen esimerkiksi tarvittavan yhteiskunnallisen muutoksen hyväksyttävyyteen ja oikeudenmukaisuuteen.”

Emma Hakala uudessa Toxic Crimes -hankkeessa

BIOS-tutkija Emma Hakala on mukana sotien ympäristövaikutuksia tutkivassa Toxic Crimes -hankkeessa, jonka ideaa esiteltiin syyskuisessa Helsingin yliopiston verkkoartikkelissa. Hankkeessa tutkitaan mahdollisuuksia ulottaa kansainvälisen rikostuomioistuimen toiminta koskemaan myös ympäristörikoksia. 

Uusia julkaisuja WISE-hankkeen blogissa

Kollegamme WISE-hankkeessa ovat kirjoittaneet tähdellisiä tekstejä. Annukka Lehikoinen käsitteli kestävyyden käsitteen epämääräisyyttä ja kestävyyden mittaamisen problematiikkaa. Roope Kaaronen taas kirjoitti viehättävässä esseessään arkisista peukalosäännöistä ja monimutkaisessa maailmassa pärjäämisestä sienestyksen näkökulmasta.

Lopuksi

Suosittelemme Nature-lehdessä käytyä keskustelua YK:n kestävän kehityksen päämääristä ja niiden ongelmista etenkin pandemian muuttamassa maailmassa. Guardianissa julkaistiin varsin onnistunut yleiskatsaus ympäristömuutoksen “keikahduspisteisiin” (tipping points). Suosittelemme myös erittäin isolla pensselillä maalaavaa artikkelia “Spaceship Earth’s Odyssey to a Circular Economy – a century long perspective”. Artikkelin perusajatuksiin voi tutustua tässä videossa.

19.8.2020
Uutiskirje 8/2020 Tervetuloa lukemaan elokuun 2020 BIOS-uutiskirjettä!

Tervetuloa lukemaan elokuun 2020 BIOS-uutiskirjettä! Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Pysäytyskuva teoksesta Siirtymäpolitiikan kojelauta

Maailmalta

Yletön vauraus kiihdyttää ympäristötuhoa

Kesäkuussa Nature Communications -lehdessä julkaistiin tutkijoiden varoitus ylettömän vaurauden tuhoisista ympäristövaikutuksista. Vauraiden kotitalouksien ylikulutus on kirjoittajien mukaan voimakkain ympäristötuhoja ajava voima: per capita -kulutuksen kasvu ohittaa merkityksessään väestönkasvun, ja yhdessä nämä ovat syöneet sen hyödyn, jota teknologinen tehostuminen on tuottanut. Maailman rikkaimmat väestönosat ovat kaupankäynnin avulla myös ulkoistaneet merkittävän osan kulutuksensa ympäristökuormasta ympäri maailmaa: niinpä sekä vauraus että vastuu ympäristötuhoista jakaantuvat globaalisti hyvin epätasaisesti. Vauraimmat kuitenkin kärsivät ympäristöongelmista huomattavasti vähemmän.

Selvästi ylikuluttavaan kymmenykseen maailman väestöstä kuuluu suurin osa vauraiden maiden väestöstä, joskin kirjoittavat muistuttavat myös kulutusta ajavista pakoista, joiden vuoksi kulutusvalintoja ei voi katsoa vain yksilön näkökulmasta, kun valta vaikuttaa omiin valintoihin on rajallinen. Artikkelissa pureudutaan kuitenkin tarkemmin kaikkein rikkaimpiin (ja samalla vaikutusvaltaisimpiin) ihmisiin, jotka ajavat luonnonvarojen kulutuksen ja ympäristötuhojen kasvua kolmella tavalla: omalla kulutuksellaan, investoimalla ja toimimalla muuten osana hallitsevaa taloudellista luokkaa sekä omalla esimerkillään. Kaikkiaan kirjoittajat tarkastelevat monia kulutuksen ja kuormituksen kasvua ajavia rakenteellisia voimia, jotka estävät ekologista siirtymää. He myös tekevät karkean ratkaisuehdotusten ja yhteiskunnallisten kritiikkien jaottelun sekä pohtivat olennaisia askeleita muutoksen edistämiseen. Heidän tarkastelussaan korostuu ajatus “kestävyyden käytävästä”, jossa pyritään välttämään sekä ylikulutus että köyhyyttä ja kurjuutta aiheuttava alikulutus. Kansanliikkeiden merkitys muutosten ajamisessa nousee toistuvasti esiin. Tutkijat tiivistävät näkemyksensä tässä Conversationin artikkelissa.

Virallinen kuva köyhyydestä on täysin pielessä

Kesällä tehtävänsä päättänyt YK:n köyhyys- ja ihmisoikeusasioiden erikoisraportoija Philip Alston kritisoi viimeisessä raportissaan kovasanaisesti virallisia köyhyysrajoja ja vallitsevaa tapaa hahmottaa köyhyys. Kuten lukuisat kriitikot vuosien varrella, Alston esittää, että pitäytymällä Maailmanpankin virallisessa köyhyysrajassa kansainvälinen yhteisö on tulkinnut elämän kurjissa oloissa olevan onnistunutta köyhyyden voittamista. Näin on voitu tukea yltiöoptimistisia käsityksiä edistyksestä ja sivuuttaa miljardien ihmisten elämä kurjuudessa. Koko perusymmärrys maailmantilanteesta on ollut perustavanlaatuisesti pielessä. Raportin viestiin voi tutustua myös näissä Foreign Policyn ja Guardianin artikkeleissa.

(BIOS-tutkija Ville Lähde on kirjoittanut aiheesta täällä ja täällä. Vastaavia virallisten nälkärajojen ongelmia käsitellään tässä artikkelissa. Suosittelemme myös Joona-Hermanni Mäkisen heinäkuista kirjoitusta aiheesta.)

Kuten monet kriitikot ovat todenneet, korkeampi ja moniulotteisempi köyhyyden mittaustapa tuottaisi kaksi tulosta. Ensinnäkin, köyhien osuus maailmassa olisi monin verroin suurempi kuin nykyinen virallinen 10% luku. Toiseksi, köyhien määrä ei olisi näin tarkasteltuna juuri laskenut viime vuosikymmeninä – mikä olisi suuri muutos YK:n vuosituhattavoitteiden ja kestävän kehityksen tavoitteiden ympärillä käytyyn optimistiseen keskusteluun. Käytännössä harhaanjohtava tarkastelu on osaltaan johtanut siihen, että köyhyyden torjunnassa on menetetty vuosikymmeniä. Koronapandemia ja ilmastokriisi pahentavat tilannetta entisestään, ja kummatkin osuvat erityisen kipeästi maailman köyhimpiin.

Alston kritisoi raportissaan YK:n kestävän kehityksen tavoitteita sirpaleisuudesta ja yhteiskunnallisen muutoksen kokonaisvaltaisen ymmärryksen puutteesta, etenkin kasvavan eriarvoisuuden roolin sivuuttamisesta sekä löyhästä kytköksestä ihmisoikeuksien ja poliittisten oikeuksien konkreettiseen toteuttamiseen. Hän nostaa esiin raaka-aineiden tuotantoon keskittyvien kehitysmallien ja esimerkiksi paikallisia ruokajärjestelmiä heikentävien maakäytön tapojen ongelmia: köyhyyden torjumisen sijaan ne luovat usein entistä vaikeampia “köyhyysloukkuja”. Vaurauden uusjako, verotuksellinen oikeudenmukaisuus ja sosiaaliturvan laajentuminen ovat Alstonin esittämiä tehokkaimpia köyhyyden torjunnan keinoja, ja markkinalähtöisyyden sijaan hän korostaa valtioiden aktiivista roolia ja kansalaisyhteiskunnan vaikutusmahdollisuuksien lisäämistä.

BIOS

Kaksi artikkelia “irtikytkennän” ongelmista

Kesällä julkaistiin kaksi BIOS-tutkimusyksikön väen tutkimusartikkelia: “Raising the bar: on the type, size and timeline of a ‘successful’ decoupling” lehdessä Environmental Politics, ja “Decoupling for ecological sustainability: A categorisation and review of research literature” lehdessä Environmental Science & Policy. Ne jatkavat viimevuotisen artikkelimme “Onnistunut irtikytkentä Suomessa?” tematiikkaa laajentaen näkökulmaa kansainväliseen keskusteluun. Ensimmäinen artikkeli on aiemman suomenkielisen englanninkielinen päivitetty versio, jossa esitämme, että onnistuneen irtykytkennän kriteerinä on jatkuva luonnonvarojen kulutuksen lasku kohti kestävyysrajoja globaalisti. Tämän kytkeminen varovaiseenkin BKT-kasvuun vaatisi kuitenkin historiallisesti ennenkuulumatonta tehostumista: yhä enemmän taloudellista tulosta pitäisi puristaa jokaisesta materiaalitonnista.

Jälkimmäisessä artikkelissa teemme laajan kirjallisuuskatsauksen irtikytkentää koskeviin kansainvälisiin tutkimuksiin. Näyttöä paikallisesti ja ajallisesti rajatusta irtikytkennästä on, koskien joitain yksittäisiä ympäristökuormituksen muotoja. Mutta koska yhteiskuntien hyödyntämät materiaalivirrat ovat sekä ainoa jotenkin toimiva yleisen ympäristökuormituksen “sijaismuuttuja” että nykyisellään kestämättömällä tasolla – tarvitaan, kuten yllä todettiin, näyttöä jatkuvasta globaalista irtikytkennästä koskien luonnonvarojen kulutusta. Sen täytyisi myös edistyä tarpeeksi nopeasti estääkseen tuhoisimpia ekologisten järjestelmien muutoksia. Sellaisesta ei ole merkkiäkään. Tutkimuksen pohjalta irtikytkentä ei vaikuta hyödylliseltä yhteiskunnallista kehitystä suuntaavalta käsitteeltä, vaan se pikemmin ohjaa ajattelua väärään suuntaan pitäytyessään kiinni BKT:n kasvun ensisijaisuudessa.

Artikkelien tuloksia esiteltiin tässä Vicen artikkelissa, jossa toimittaja Nafeez Ahmed haastatteli tuoreen kirjan More from Less kirjoittajaa Andrew McAfee BIOS-tutkimusten pohjalta. Suosittelemme myös tätä Jason Hickelin kirjoittamaa teoksen kritiikkiä.

EVA:n perin kummallinen kyselytutkimus

Heinäkuussa ilmestyi Helsingin Sanomien äimistyttävästi otsikoitu juttu “Kysely: Puolet suomalaisista uskoo, että koronavirusepidemia on luonnon oma tapa vähentää liikakansoitusta”. Ville Lähde tutustui jutun taustalla olleeseen EVA:n kyselututkimukseen, josta löytyikin kosolti ongelmia. Lähde eritteli niitä BIOS-blogikirjoituksessaan 20.7.

Tutkimuksessa on esitetty raflaavasti muotoiltu kysymys koronapandemian ja ympäristökriisin suhteesta antamatta vastaajille mahdollisuutta vastata tavalla, jossa olisi esimerkiksi jonkinlaista luonnontieteellistä järkeä. Nämä vastaukset on kytketty tutkimuksen tekijän karikatyyrin omaiseen tulkintaan ns. Gaia-hypoteesista, minkä pohjalta puolelle suomalaisista on oletettu otsikon mukainen “maailmankuva”. Kaiken lisäksi kysymyksenasetteluun on kytketty hyvin ongelmallinen ja yksioikoinen näkemys väestön ja ympäristöongelmien suhteesta. Tieteellisen kyselytutkimuksen kanssa tällaisella ei tietysti ole mitään tekemistä. On hämmentävää, miten EVA:n tiedote oli mennyt käytännössä sellaisenaan läpi Helsingin Sanomien uutiseen.

Öljystä, koronakriisistä ja antroposeenista

Heinäkuun alussa ilmestyi myös Tere Vadénin Politiikasta-lehden artikkeli “Öljy koronakriisin ensikuukausina”. Koronakriisi näyttää mullistaneen öljyn ja yhteiskuntien kehityksen suhdetta tavoilla, jotka ovat yhtäältä kiihdyttäneet aiemmin ennustettuja kehityskulkuja ja toisaalta tuottavat yllättäviä, ennakoimattomia muutoksia. Onko tuotantohuipun sijasta edessä pikemminkin kulutushuippu – onko öljyyn varaa? Ja mitä öljyn hinnan romahdus tekee sen tuotannosta riippuvaisille yhteiskunnille? Vadén käy tekstissään näiden ajankohtaisten kysymysten läpi öljytalouden historiaa ja niitä sodan- ja kaupankäynnin keinoja, joilla sen valtarakenteita on pönkitetty.

Tero Toivanen taas puhui Maaseudun Tulevaisuuden haastattelussa 12.7. antroposeenista, “ihmisen aikakaudesta”. Hän erotteli erilaisia antroposeenikäsitteellistyksiä ja muistutti, minkä vuoksi aikakauden alun paikantamisella väliä myös nykyisen maailmantilanteen ymmärtämiselle:

”Jos ihminen on ollut merkittävä geologinen voima 8 000 vuotta, paljon ei ole tehtävissä. Voimme vain todeta ihmisen olevan lajina haitallinen. Mutta jos ihmisestä on tullut geologinen voima myöhemmin, siihen ovat syynä tietyt yhteiskunnalliset kehityskulut. Niitä on mahdollista muuttaa.”

Paavo Järvensivu vastasi 11.7. Talouselämän haastattelussa (maksumuurin takana) kysymyksiin koronakriisin vaikutuksista ja degrowthista.

”Onko koronaviruksen yhteydessä tullut siis testattua käytännössä myös degrowth-yhteiskunnan toimivuus?”

Talouden ja kulttuurin tutkijan sekä kulutuskulttuurin kriitikon Paavo Järvensivun mielestä ei.

”Se mitä nyt on nähty on, että talouskasvuun tähtäävä yhteiskunta ei ole saavuttanut tavoitettaan, vaan onkin päätynyt talouden laskuun. Kasvuun tähtäävälle yhteiskunnalle talouslasku on tietenkin iso ongelma’, Järvensivu sanoo.”

Luontoa radikaalisti vähemmän kuormittavan tulevaisuuden näkökulmasta koronakriisin suurin muutosvoima piilee Järvensivun mielestä henkisellä tasolla.

”Ennen koronaa elettiin pitkäkestoisen normaaliajan aikaa, jossa odotetaan asioiden jatkuvan uhkakuvista huolimatta kuten ennenkin. Korona tuotti kokemuksellisen katkoksen, jossa tulevaisuushorisontti avautui. Ennen koronaa keskusteltiin myös siitä, voiko valtio todella panna toimeen radikaaleja muutoksia. Nyt ainakin tiedetään, että valtiot voivat tehdä rauhanomaisia dramaattisia toimenpiteitä, jotka kävelevät lyhyen aikavälin markkinaehtoisuuksien yli, jos tilanne niin vaatii.”

Tulossa: Siirtymäpolitiikan kojelauta

BIOS-tutkimusyksikkö on toteuttanut teoksen Siirtymäpolitiikan kojelauta osaksi Helsinki Biennaalia. Koronatilanteen vuoksi biennaali siirtyi kesälle 2021. Koska teoksella on ajankohtaisuutta, on se päätetty julkistaa jo ennen ensi kesää. Teoksen avajaiset ja siihen liittyvä keskustelutilaisuus järjestetään Helsingin taidemuseossa syyskuun 15. päivä, kello 14-15. Avajaisten jälkeen teos on nähtävissä museon HAM-salissa 27.9. asti. Keskustelutilaisuus lähetetään suorana verkkoon ja se on mahdollista katsoa myös tallenteena. Itse teokselle järjestetään myös verkkototeutus syksyn aikana.

Siirtymäpolitiikan kojelauta on visualisoitu ehdotus siitä, mihin asioihin kansalaisten ja päätöksentekijöiden pitäisi kiinnittää huomiota, kun Suomea ohjataan hiilineutraaliksi ja ekologisesti kestäväksi yhteiskunnaksi. Siirtymällä tarkoitamme seuraavien 15-30 vuoden jaksoa, jolloin hiilineutraalisuuden saavuttamisen lisäksi luonnonvarojen kulutus on käännettävä laskuun samalla, kun hyvän elämän mahdollisuudet vahvistuvat. Mullistavaan poliittiseen siirtymään tarvitaan myös uusia politiikan seurantavälineitä. Siirtymäpolitiikan kojelautaan on koottu viisi indikaattoria, jotka yhdessä antavat kattavan kuvan siirtymän toteutumisesta: hiilitasapaino, luonnonvarojen kokonaiskäyttö, valtion maksukyky, yhteiskunnallinen resilienssi ja siirtymätyöllisyys. Teos ja avajaisten keskustelutilaisuus toivottavasti herättävät ajatuksia siitä, millainen tieto yhteiskunnan kehitystä ohjaa ja miten tällaista tietoa pitäisi esittää, julkaista ja arvioida.

Lopuksi

Kesällä on ollut kosolti aikaa lukea kaikenlaista. Suosittelemme taloustieteilijöiden avointa kirjettä fossiilitalouden alasajamisen puolesta, Naturessa ilmestynyttä tutkijoiden manifestia mallinnuksen yhteiskunnallisen hyödyllisyyden takaamiseksi, Voxissa ilmestynyttä David Robertsin artikkelia “liukuvista perustasoista”, New York Timesin laajaa artikkelia ilmastosiirtolaisuudesta, Jeff Tollefsonin ansiokasta Naturen artikkelia pandemioiden ja biodiversiteettikadon yhteyksistä, sekä William Lambin Carbon Briefin vierasartikkelia, jossa hän tarkastelee “ilmastoviivyttelijöiden” puhetapoja. Taustalla olevaa Global Sustainabilityn artikkelia käsiteltiin myös heinäkuisessa Lasse Leipolan kirjoituksessa Finnwatchin sivuilla.

20.7.2020
Korona kitkee liikakansoitusta? EVA:n kummallinen kyselytutkimus Tiistaina 14.7. äimistyin törmätessäni Helsingin Sanomien otsikkoon ”Kysely: Puolet suomalaisista uskoo, että koronavirusepidemia on luonnon oma tapa vähentää liikakansoitusta”. Mitä ihmettä? Puolet suomalaisistako mukailisi näkemyksissään Charles Dickensin Joulukertomuksen saituri Scroogea, joka toivoo, että ylimääräinen väestö kitkettäisiin pois? Ja kaiken lisäksi he näkisivät globaalissa pandemiassa luonnon oman pyrkimyksen tähän? Koska lehtiotsikkojen pohjalta ei kannata tehdä johtopäätöksiä, siirryin leipätekstiin. Siellä todettiin tarkemmin: ”Lähes puolet suomalaisista uskoo, että koronavirusepidemia on luonnon oma tapa vähentää liikakansoitusta ja huolehtia ympäristön ja ilmaston kantokyvystä.” Hieman eri asia, mutta hämmentävää silti, että esimerkiksi vihreitä kannattaneiden vastaajien joukossa 45% oli samaa mieltä (perussuomalaisissa 63%). Näkemys on tyystin epätieteellinen ja muutenkin karmea. Koska tulos oli niin käsittämätön, päätin tutustua uutisoituun EVA:n kyselytutkimukseen. Se paljastuikin järin eriskummalliseksi. Kyselyn tulos kertoo pikemmin laatijoidensa oudoista olettamuksista kuin vastaajien näkemyksistä. Toimittajien hälytyskellojen olisi pitänyt soida, mutta sen sijaan Helsingin Sanomien juttu välitti EVA:n tiedotteen sanomaa käytännössä sellaisenaan.”

Tiistaina 14.7. äimistyin törmätessäni Helsingin Sanomien otsikkoon ”Kysely: Puolet suomalaisista uskoo, että koronavirusepidemia on luonnon oma tapa vähentää liikakansoitusta”. Mitä ihmettä? Puolet suomalaisistako mukailisi näkemyksissään Charles Dickensin Joulukertomuksen saituri Scroogea, joka toivoo, että ylimääräinen väestö kitkettäisiin pois? Ja kaiken lisäksi he näkisivät globaalissa pandemiassa luonnon oman pyrkimyksen tähän? Koska lehtiotsikkojen pohjalta ei kannata tehdä johtopäätöksiä, siirryin leipätekstiin. Siellä todettiin tarkemmin: ”Lähes puolet suomalaisista uskoo, että koronavirusepidemia on luonnon oma tapa vähentää liikakansoitusta ja huolehtia ympäristön ja ilmaston kantokyvystä.” Hieman eri asia, mutta hämmentävää silti, että esimerkiksi vihreitä kannattaneiden vastaajien joukossa 45% oli samaa mieltä (perussuomalaisissa 63%). Näkemys on tyystin epätieteellinen ja muutenkin karmea. Koska tulos oli niin käsittämätön, päätin tutustua uutisoituun EVA:n kyselytutkimukseen. Se paljastuikin järin eriskummalliseksi. Kyselyn tulos kertoo pikemmin laatijoidensa oudoista olettamuksista kuin vastaajien näkemyksistä. Toimittajien hälytyskellojen olisi pitänyt soida, mutta sen sijaan Helsingin Sanomien juttu välitti EVA:n tiedotteen sanomaa käytännössä sellaisenaan.

EVA:n Sami Metelisen laatima tiedote on saanut suureellisen otsikon ”Luonnon vastaisku”. Jo otsikkotasolla koronapandemia kuvataan ikään kuin luonnon kostona ihmiselle. Ensimmäisellä sivulla todetaan: ”Moni suomalainen vaikuttaisi siis tulkitsevan, että pandemiakriisi ei ole luonnon kehityksestä ja ilmastonmuutoksesta irrallinen prosessi, vaan että ne liittyvät loogisesti yhteen.” Väite ”loogisesta” yhteydestä on tällaisessa luonnontieteellisessä kysymyksessä kummallinen, mutta siihen ei tässä kannata syventyä. Mutta mitä edes voisi tarkoittaa, että pandemia olisi irrallinen ”luonnon kehityksestä”? Että se olisi jumalinen kirous, avaruusolentojen tuote tai synkeiden tiedemiesten salajuoni? Tiedotteen kirjoittajan aivoituksia selventää hiukkasen, kun hän viittaa seuraavaksi James Lovelockin kuuluisaan Gaia-hypoteesiin. Seuraavalla sivulla hän tiivistää tämän pohjalta, että kysely kertoo suomalaisten näkemyksistä pandemiasta ”luonnon itsesäätelymekanismina” ja että ”luonto huolehtii ympäristön kantokyvystä pandemioilla”.

 Vauhti huimaa, joten on hyvä hengähtää hetken. Mikä on Gaia-hypoteesi? Populaariajattelussa kreikkalaisen mytologian mukaan nimetty Gaia mielletään usein jonkinlaiseksi ”maaäidiksi” tai ylipäätään jonkinlaiseksi planetaariseksi persoonaksi, joka toimii tietoisesti jotain päämäärää kohti ja voi jopa ”kostaa” uhkaajilleen luonnonomullistuksin. EVA:n tiedote kosiskelee tällaista naiivia tulkintaa. Lovelockin ja Lynn Margulisin muotoilemassa alkuperäisessä tieteellisessä hypoteesissa ei kuitenkaan ole mukana tällaista personoitua luonnon toimijuutta. Hypoteesin innoitteena oli käytännöllinen tieteellinen ongelma: miten elämää kannattaisi etsiä muualta universumista? Lovelock ja Margulis päätyivät siihen, että elollinen luonto muokkaa planeetan kaasukehän tietynlaiseksi, eli elämää kannattaisi etsiä sen perusteella. Tämä laajentui ajatukseksi, että elämä on omaleimainen ilmiö, joka sekä luo omat edellytyksensä että ylläpitää niitä. Elämä ei saavu valmiiseen ympäristöönsä vaan osallistuu sen luomiseen. 

Hypoteesista ei kuitenkaan voi vetää tiedotteen laatijan tavoin sellaista johtopäätöstä, että ”Gaia” pyrkisi ylläpitämään jonkinlaista luonnontasapainoa karsimalla ihmiskunnan ”liikaväestöä”. Planeetan historia lukuisine joukkosukupuuttoineen kertoo karusti siitä, että elollinen luonto ei muodosta hienosäädettyä vakaata kokonaisuutta, vaan se on lopulta haavoittuvainen mullistusten edessä. Elämän sitkeydestä kertoo toisaalta, että uudenlaisia eliörikkaita ekosysteemejä on syntynyt yhä uudelleen näiden mullistusten jälkeen. Juuri tätä on ”Gaia” tieteellisessä mielessä: elämän kykyä luoda elämän edellytyksiä ja monimuotoistua yhä uudelleen. Tämän tärkein selittävä tekijä on tietysti evoluutio, joka mahdollistaa elollisten eliöiden jatkuvan muutoksen ja sopeutumisen yhä uusiin olosuhteisiin. Ekologiaa ei voi todella ymmärtää ilman sitä. Vanhahtavan ”luonnon tasapainon” sijaan luonnonhistoria on sekoitus dynaamisia tasapainotiloja ja suurempia muutoksia. Massiivisten mullistusten välillä kulkee hidas uutuuksien syntymisen ja sukupuuttojen virta. Lajit eivät häviä eivätkä populaatiot kohtaa onnettomuuksia vain törmätessään jonkinlaisiin ”luonnon rajoihin”, joiden ylittämisestä seuraa luonnon vastaisku. Taudit ja muut vitsaukset vaivaavat elämää ihan normaaliaikoinakin. Gaia-hypoteesi ei siis veny siihen, että luonto palauttaa otuksia ruotuun. Planeetalla ei ole immuunijärjestelmää.

Silti tiedotteessa päädytään johtopäätökseen: ”Vaikuttaisikin siltä, että näkemysten taustalla on perustavanlaatuisempi maailmankatsomus luonnon toiminnasta, joka jakaa ihmisten mielipiteitä.” Tämä on hyvin mahdollista, jopa todennäköistäkin, sillä uskonnolliset näkemykset poikkeavat tässä toisistaan ja maallistuneista näkemyksistä, eivätkä maallistuneetkaan näkemykset muodosta yhtenäistä joukkoa. Mutta miltä pohjalta EVA:n kyselytutkimus päätyy esittämään näin suureellisen tuloksen?  

Puurot ja vellit

Kyselyssä johtopäätöksen pohjana on yksi ainoa väite, johon vastaajan tulee ottaa kantaa samaa mieltä – eri mieltä -akselilla: ”Koronavirusepidemia on luonnon oma tapa vähentää liikakansoitusta ja huolehtia ympäristön ja ilmaston kantokyvystä.” Todellakin, johtopäätöksiä maailmankatsomusten eroista tehdään yhden ainoan kysymyksen perusteella antamatta vastaajille mitään muita vaihtoehtoja! EVA:n tiedotteesta käy selvästi ilmi, että kysymyksen laatijoiden näkökulmasta on ihan sama, näkeekö vastaaja luonnon todellakin tekevän tietoista ”vastaiskua” vai näkeekö hän nykyisen pandemian ja ympäristönmuutosten välillä arkisempia konkreettisia yhteyksiä. Kaikki luetaan osaksi samaa maailmankatsomusta, jonka kanssa pitää olla samaa tai eri mieltä. Kyselyn laatijat ovat siis kirjoittaneet omat ongelmalliset oletuksensa sisään kysymyksiin ja tulkitsevat vastauksia takaperoisesti niiden mukaisiksi.

On täysin selvää, että tuollaisen kysymyksen perusteelta ei voi vetää moisia johtopäätöksiä. Vastaajan suhtautumista ”ja”-sanalla yhdistettyihin väitteisiin (luonnon tapa vähentää liikakansoitusta, luonnon tapa huolehtia ympäristön kantokyvystä) ei edes periaatteessa voida erotella, joten jäljelle jää epämääräisestä ”maailmankatsomuksesta” puhuminen. Kyselyt ovat aina keinotekoisia tilanteita, joiden rakentamisessa kysymysten laatijoilla on suuri vastuu, kuten on myös tulosten tulkitsijoilla. 

Tässä kyselyssä oli neljä kysymystä, joista kolme muuta olivat hyvin konkreettisia koskien ilmastopolitiikan priorisointia, ilmastotoimien roolia pandemian jälkeisessä elvytyksessä ja vastaajien valmiuksia tinkiä omasta elintasostaan. Tällaisessa ympäristössä ensimmäinen ”maailmankuvallinen” kysymys tulkitaan hyvin helposti yleisluontoiseksi kannanotoksi ilmastotoimien tärkeydestä, ympäristökriisin vakavuudesta ja niin edelleen. Moni vastaaja varmasti asemoi itseään oletettuun ympäristöasenteiden kirjoon eikä ajatellut kysymystä niin tarkkaan. Ylipäätään kuinka moni kehtaa kyseenalaistaa koko kysymyksen tolkun ja jättää vastaamatta? On siten hyvin ongelmallista olettaa, että vastaajille voitaisiin lukea niin vahvoja kantoja kuin EVA:n tiedotteessa tehdään. Kysymyksenasettelu ja sen tulkinta ovat yksinkertaisesti ammattitaidottomia.

Kysymyksenasettelu on myös vastuuton toisella tavalla, sillä se rinnastaa toisiinsa epäproblemaattisesti ”liikaväestön” karsiutumisen ja ympäristön kantokyvyn. Kuten olen useaan otteeseen kirjoittanut ja puhunut, yhteys väestökehityksen ja ympäristöongelmien välillä ei ole lainkaan yksinkertainen (ks. esim. täällä, täällä, täällä ja täällä). Tämä on aidosti vaikeasti hahmotettava asia, ja tieteellisesti virheelliset näkemykset ovat edelleen hyvin yleisiä. Eli samaan kysymykseen on pakattu sekä kummallinen oletus luonnon vastaiskusta että yksioikoinen väestönäkemys. Kuinka moni vastaaja pysähtyi lopulta pohtimaan ja kritisoimaan tätä pakettiratkaisua? 

Lisäksi: vaikka joku hyväksyisikin tieteellisesti ongelmallisen ja julman käsityksen ”liikaväestön karsiutumisesta”, nykyisellä pandemialla ei tietenkään edes ole kykyä muuttaa väestökehitystä radikaalisti. Maailman väestönkasvu pysähtyy näillä näkymin jossain 2050–2100 välillä arvioista riippuen – tai pikemmin riippuen siitä, miten naisten oikeudet edistyvät, köyhyyden ja nälän torjunta onnistuu, terveydenhuolto ja sanitaatio leviävät ja konfliktit leviävät. Ja jos päättää uskoa Gaiaan, joka hillitsee ympäristötuhoa kulkutaudeilla, miksi ihmeessä pandemia löisi ihmiskuntaa näpeille vasta nyt? Miksi ei muutaman miljardin alhaisemmalla populaatiolla? Ennen kaikkea: miksi rakentaa kyselyn kysymyksenasettelu näin kertakaikkisen höttöiselle perustalla?

Nykyisellä koronakriisillä kyllä on ympäristöongelmiin liittyvät ulottuvuutensa, mutta hyvin eri tavalla kuin tiedotteen kysymyksenasettelu antaa ymmärtää. Tutkijat ovat pitkään varoittaneet, että kiivaan kaupankäynnin ja kansainvälisen liikenteen sekä suurten väestökeskittymien maailmassa epidemioiden mahdollisuus levitä pandemioiksi lisääntyy. Pandemiakandidaatteja taas syntyy todennäköisemmin, kun ihmistoiminta leviää yhä uusille biodiversiteetiltään rikkaille alueille, kun ilmastonmuutoksen myötä tautien leviäminen helpottuu, kun ”luonnoneläimiä” aletaan tarhata kulutushyödykkeiksi – ja kun muu intensiivinen eläintuotanto muodostaa ”tautihautomoita”. Sen sijaan, että pandemiat olisivat merkki luonnon itsesäätelykoneiston toiminnasta, tutkijat ovat varoittaneet niiden olevan jälleen yksi oire pahenevasta ihmistoiminnan aiheuttamasta ympäristökriisistä. EVA:n tiedote sotkee nämä asiat keskenään aivan käsittämättömällä tavalla.

Luonto ei ole yksi vaan monta

Mutta ehkä vastaajat eivät ole ymmärtäneet luontoa toimijana niin kirjaimellisesti kuin EVA:n tiedotteessa oletetaan? Entä jos tulkinta oli vertauskuvallisempi? Kyllähän luonnonjärjestelmissä näkyy monenlaista itsesäätelyä. Kun saaliseläinten kannat runsastuvat, saalistajien kannat seuraavat perässä. Joskus tauti voi ikään kuin ”hillitä” kasvavaa populaatiota, mutta se ei ole automaattinen ”luonnon itsesäätelymekanismi”, vaan se voi aivan yhtä hyvin jäädä tapahtumatta. Paikallisiin ja alueellisiin luonnontapahtumiin voi siis joskus hyvin perustein lukea tietynlaista tarkoituksenmukaisuutta – vaihtoehto Gaia-mystiikalle ei ole täydellinen satunnaisuus ja kaoottisuus.

 Tällainen tulkinta menee kuitenkin helposti liian pitkälle. Sitkeä harhaluulo sopulien massaitsemurhista on esimerkki siitä, miten arkisten kannanvaihteluiden taustalle oletetaan edelleen melkein maagisia prosesseja. Lopulta asia on yleisissä piirteissään yksinkertainen, joskin yksityiskohdissaan mahdottoman monimuotoinen: elämä muodostaa systeemejä, jotka pysyvät yllä aineen ja energian läpivirtauksella kehittäen omaleimaisia tapoja niiden hyödyntämiseen (esimerkiksi yhteyttäminen). Nämä järjestelmät syntyvät, muuttuvat ja katoavat historian varrella, mutta ne myös ylläpitävät itseään. Maapallon luonto ei muodosta saumatonta kokonaisuutta vaan näiden limittäisten järjestelmien mosaiikin, jossa elollinen ja eloton nivoutuvat monin tavoin yhteen. 

Tällaiset ”ylläpitomekanismit” ovat kuitenkin aina paikallisia, kulloiseenkin luonnon systeemiin kuuluvia. Niiden yleistämisen planetaarisen tason vaikutukseksi on virheellinen analogia, mutta ajatus on hyvin yleinen, ja se toistui tästä tutkimuksesta käydyssä sosiaalisen median keskusteluissa. Miksi luonnon yksityiskohdista on niin helppo liikkua ajatuksiin luonnosta yhtenä ja yhtenäisenä kokonaisuutena?

Taustalla vaikuttaa se, että ”luonto” on kulttuurisen perintömme vahvimpia ja ladatuimpia sanoja. Sen monissa merkityksissä on mukana vanhoja uskonnollisia sivuvärejä. Ajatus luonnosta ”luomakuntana”, jota ohjaa yhtenäinen jumalallinen periaate, ei enää maallistumisen myötä ole kaikkien jakama. Moni uskovakin on omaksunut luonnontieteellisen näkemyksen evolutiivisesti kehkeytyvästä ja muuttuvasta luonnosta – toiset taas pitävät tiukasti kiinni yhtenäisemmästä uskonnollisesta kosmologiasta. Joka tapauksessa puhe ”luonnosta” tahtoo tuoda mukanaan oletuksia yksityiskohtien ja kokonaisuuden samankaltaisuudesta, luonnosta löytyvistä suurista ohjaavista periaatteista ja niin edelleen. Tällaiset käsitteelliset oletukset eivät ole rajoittuneet uskonnollisiin tai uushengellisiin yhteyksiin, vaan ne vaikuttavat usein tieteellisessäkin ajattelussa.

Niinpä esimerkiksi ajatus, että ”luonto tietää parhaiten”, elää monenlaisissa muodoissa, usein rinta rinnan tieteellisesti valistuneiden käsitysten kanssa. Samoin vanhakantainen oletus luonnon tasapainosta on edelleen vahva, vaikka se on hylätty ekologiassa ajat sitten. Maailmankuvamme eivät ole yhtenäisiä vaan muodostuvat monenlaisista palasista, usein keskenään ristiriitaisistakin. Juuri siksi tällaisella yksittäisellä kysymyksellä ei saada missään nimessä kaivettua esiin sellaisia maailmankuvallisia eroja, joista EVA:n tiedotteessa puhutaan. Sen sijaan kyselystä kertova tiedote ja uutisointi luovat keinotekoisen ja virheellisen kuvan suuren joukon jakamasta maailmankuvasta.

Ville Lähde

22.6.2020
Uutiskirje 6/2020 Kuten edellisessä uutiskirjeessä lupasimme, palaamme tällä kertaa moniin sellaisiin alkuvuoden ympäristöuutisiin, joita emme ole ehtineet käsitellä pandemian luomina poikkeusaikoina. Vanhaan tapaan uutiskirje on jaettu temaattisiin osioihin.

Kuten edellisessä uutiskirjeessä lupasimme, palaamme tällä kertaa moniin sellaisiin alkuvuoden ympäristöuutisiin, joita emme ole ehtineet käsitellä pandemian luomina poikkeusaikoina. Vanhaan tapaan uutiskirje on jaettu temaattisiin osioihin. Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Raakun inventointia. Kuva Kim Lindgren, Wikimedia Commons, GFDL.

Maailmalta

Ilmastonmuutoksen hillinnän kohtalonhetket

Kun pandemian pahimmista ajoista on toistaiseksi päästy yli, ilmastopäästöt ovat kääntymässä jälleen nousuun. Oli lähtöjään päivänselvää, että kestäviä päästöleikkauksia ei saataisi aikaan koronan hillinnän kaltaisella rysähdyksellä vaan tarvittaisiin pitkäjänteistä siirtymäpolitiikkaa. Aivan yhtä selvää on, että kolme vuotta sitten lanseeratun “hiilen lain” mukaan jatkuvien kunnianhimoisten päästövähennysten täytyisi alkaa juuri nyt, jotta minkäänlaisissa turvarajoissa pysyminen olisi mahdollista. Tämän vuosikymmenen aikana päästöt olisi puolitettava globaalisti. Siksi paluu entiselle epäonnistuneen ilmastopolitiikan uralle olisi kohtalokasta, kuten Maailman energiajärjestön (IEA) johtaja Fatih Birol muistutti kesäkuussa (yhtä tiukkaan sävyyn hän puhui maaliskuussakin).

Tilannetta kuvasivat karusti ilmastotutkijat Kevin Anderson, John F. Broderick ja Isak Stoddard toukokuun lopulla julkaistussa artikkelissa “A factor of two: how the mitigation plans of ‘climate progressive’ nations fall short of Paris-compliant pathways.” Artikkelin sanoma on tiivistetty tässä lehdistötiedotteessa sekä tutkijoiden kirjoittamassa Ecologist-lehden jutussa.

Artikkelin mukaan yhdenkään maan ilmastotoimien kunnianhimo ei ole linjassa Pariisin sopimuksen tavoitteiden kanssa, ja jopa edistyksellisyydestään kiitettyjen Ruotsin ja Iso-Britannian täytyisi vähintään tuplata päästöleikkausten tahti ja aikaistaa hiilineutraalisuustavoitteitaan (minkä jälkeen tavoitteen täytyy olla hiilinegatiivisuus). Oikeudenmukaisuussyistä kehittyville maille on annettava enemmän liikkumavaraa, mutta silti niillekin artikkelissa asetetaan hyvin tiukat päästötavoitteet, jotka ylittävät reilusti näiden maiden nykyiset vapaaehtoiset sitoumukset. Lisäksi joitain runsaasti öljyä tuottavia maita on artikkelissa siirretty vastuiltaan “kehittyneiden” maiden kategoriaan. Vauraiden maiden vastuuta ei siis voi väistellä viittaamalla kehittyvien maiden kasvuun. Kaikkien on toimittava. Pikemmin tutkijat muistuttavat, että köyhemmät maat tarvitsevat tukea kovassa ilmastourakassaan, sillä ne eivät voi tukeutua vuosikymmenien (tai yli vuosisadan) aikana rakentuneeseen vauraaseen infrastruktuuriin toisin kuin vaikka Suomi.

Kirjoittajien mukaan heidän arvionsa eri maille jyvittyvästä päästöbudjetista on konservatiivinen, sillä tulevan IPCC-raportin mallinnukset (AR6) tiukentavat sitä oletettavasti entisestään. He eivät myöskään tukeudu laskelmissaan hiilen talteenottoon tai “negatiivisiin päästöihin” (NET), koska niiden käynnistymisestä ajoissa ja suuressa mitassa ei ole mitään merkkejä. Nämä päästötavoitteet ovat siis ehdoton minimi, jotta voidaan edes yrittää tavoitella 2 asteen turvarajaa. Tiukemman 1,5 asteen turvarajan tavoittaminen lienee jo käytännössä mahdotonta. Mutta kuten monta kertaa on muistutettu, jokaisen epäonnistumisen jälkeen on vielä pahempia epäonnistumisia: 2,5 astetta on valtavasti pahempi kuin 2 astetta, 3 asteesta puhumattakaan. Turvarajan ylittäminen siis tekee päästövähennyksistä vain entistä tärkeämpiä.

Artikkelissa peräänkuulutetaan samanlaista kokonaisvaltaista yhteiskunnallista mobilisaatiota kuin BIOS-tutkimusyksikön ekologisen jälleenrakennuksen ohjelma. Päästövähennysten taakkaa ei voida kaupata sektorilta toiselle, vaan niitä tarvitaan kaikilla yhteiskuntien aloilla. Edes Marshall-avun tai sotamobilisaation kaltaiset vertauskuvat eivät kuitenkaan heidän mukaansa tavoita sitä, että on muokattava nopeasti energiajärjestelmä, joka on pyörittänyt yhteiskuntia puolitoista vuosisataa.

Ecologist-lehden artikkelissaan Anderson ja Stoddard käyttävät kovaa kieltä puhuessaan siitä, miten “epäonnistumisia on kierrätetty orwellilaisesti onnistumisen kertomukseksi” nojaamalla etenkin unelmiin negatiivisista päästöistä sekä julkilausumiin ilman käytännön politiikkatoimia.

”Tämä voi olla kolonialismin pitkän historian ulottamista tulevaan, jolloin ylimielisesti odotetaan köyhien maiden hyväksyvän vieläkin pienemmät hiilibudjetit, jotta voidaan kompensoida rikkaiden maiden haluttomuus kyseenalaistaa sosioekonomisia paradigmojaan. Tai kenties vallalla on laaja mutta hiljainen hyväksyntä sille, että Pariisin sopimus oli lähinnä vain retorinen väline ja sen lämpenemisen turvarajat ovat vain kätevää ja valheellista harhautusta.”

Tilanteen kriittisyyttä korostavat myös toukokuussa julkaissut arviot siitä, että ilmastopolitiikan epäonnistuessa kunnolla jo 50 vuoden kuluttua jotkin planeetan osat olisivat kelvottomia ihmiselämälle, mikä ajaisi jopa 3 miljardia ihmistä kestämättömiin olosuhteisiin. Tällaisia olosuhteita ei olisi nähty tutkimusryhmään kuuluvan Tim Lentonin mukaan koko ihmisapinoiden historian aikana. Näin paha kehitysura vältetään, jos päästövähennyksissä edetään. Mutta jos päästöt jatkavat edelleen kasvuaan, tutkimus kuvastaa, miten nopeasti ja rajusti maailman tilanne pahenee. Tutkimusryhmän edustajat ovat kuvanneet haastatteluissa, miten luvut “löivät heidät kanveesiin”, sillä ennustetun muutoksen nopeus yllätti heidät täysin.

Kesäkuussa uutisoitiin näkyvästi tutkimuksesta, jonka mukaan ilmastomalleissa käytettyä  “ilmastoherkkyttä” voidaan joutua arvioimaan uusiksi. Ilmastoherkkyys tarkoittaa sitä, kuinka paljon keskimääräinen lämpötila nousee suhteessa kasvihuonekaasujen pitoisuuteen ilmakehässä. (Kirjoitimme aiheesta parin vuoden takaisessa uutiskirjeessämme.) Mitä herkempi ilmasto on, sitä korkeampia ovat kuumenemisen ennusteet. Tuoreessa tutkimuksessa esitettiin, että aiempien vallitsevien näkemysten vastaisesti pilvillä olisikin nettona lämmittävä vaikutus. Ilmastoherkkyyttä koskevia tutkimuksia on käynnissä suuri määrä, ja niillä pyritään tarkentamaan arvioita tulevaa IPCC:n raporttia varten. Parin vuoden aikana on käyty kiihkeää tieteellistä keskustelua siitä, joudutaanko näkemyksiä ilmastoherkkyydestä joutua rukkaamaan ylöspäin. Tämä uusi tutkimus on siis vain yksi ääni keskustelussa, jossa ruoditaan ilmastotieteen ehkä tärkeintä yksittäistä muuttujaa. Aiheesta voi lukea lisää esimerkiksi tästä Nature-lehden kirjoituksesta.

Tätä taustaa vasten oli hämmentävää lukea Nature-lehden kesäkuista kommenttikirjoitusta. Vaikka tekstin pääaiheena olivat koronakriisi ja vihreä elvytys, pääsanomaa varjosti ilmastopoliittisen “pragmatismin” ja “poliittisen realismin” peräänkuuluttaminen vastakohtana “vihreälle nirvanalle”. Käsittämättömästi tekstissä esimerkiksi puhuttiin kuluneen vuosikymmenen aikana “tasaantuneista” päästöistä. Positiivisia esimerkkejä toiminnalle haettiin neuvostovallan romahduksen ja vuoden 2008 talouskriisin jälkeisistä toimista – vaikka pienen notkahduksen jälkeen päästöt kuitenkin jatkoivat kiivasta kasvua. Kirjoituksen pyrkimys peräänkuuluttaa kestäviä ja samalla työllisyyttä luovia elvytystoimia on mielekäs, mutta sen tilanneanalyysi on niin aikansa elänyt, että sen julkaiseminen arvovaltaisessa tiedelehdessä oli kovin kummallista.

Sukupuuttoaalto kiihtyy

Kesäkuun alussa uutisoitiin myös tuoreesta tutkimuksesta, joka tarkasteli käynnissä olevaa ja edelleen kiihtyvää kuudetta sukupuuttoaaltoa. Tutkimuksessa kartoitettiin sukupuuton partaalla olevia selkärankaisia maaeläinlajeja ja arvioitiin hyvin tiukoillakin kriteereillä yli 500 lajin kuolevan sukupuuttoon seuraavan parin vuosikymmenen aikana (suunnilleen saman verran on todettu kuolleen sukupuuttoon edeltävien sadan vuoden aikana). Sukupuuttotahti on aiempia arvioita paljon nopeampi ja kiihtyy siis edelleen. (Tutkimuksen tuloksista voi lukea näissä New York Timesin ja Helsingin Sanomien artikkeleissa.)

Huhtikuussa saatiin taas lisää tutkimustietoa myös hyönteistuhojen laajuudesta. Globaalisti yleistäen hyönteisten runsaus on tuoreen kartoituksen mukaan laskenut 25%, joskin erot ovat suuria eri hyönteisryhmien ja alueiden välillä. Koska tutkimustietoa asiasta on edelleen aivan liian vähän, kokonaisarviot poikkeavat merkittävästi toisistaan. Joka tapauksessa on nyt täysin kiistämätöntä, että “hyönteisten joukkotuho” on käynnissä. Toisesta tuoreesta kattavasta kartoituksesta uutisoitiin lokakuussa.

Ilmastonmuutoksen ja biodiversiteetin hupenemisen yhteyksiä käsittelevässä huhtikuisessa tutkimuksessa Nature-lehdessä taas varoitettiin siitä, että ilmastonmuutoksen vaikutukset elonkirjoon voivat ilmetä hitaan heikkenemisen sijaan äkillisinä hyppäyksellisinä muutoksina monilla alueilla. Taustalla on, että samoilla alueilla elävillä lajeilla on samankaltaisia ympäristövaatimuksia. Toisin sanoen ilmastonmuutoksen ei tarvitse olla rajua ja nopeaa aiheuttaakseen hyppäyksellisiä ekologiaia muutoksia. Monimutkaisissa ekologisissa järjestelmissä on omanlaisiaan “keikahduspisteitä”.

Suomessakin puhuttiin elonkirjon hupenemisesta pandemian keskellä, kun Syke tiedotti valmistumassa olevasta tutkimuksestaan toukokuussa (Ylen uutinen aiheesta). Vaikka Syke korostaa käytettävissä olevia keinoja biodiversiteetin hupenemisen pysäyttämiseksi, raportissa annetaan synkkiä arvioita tähänastisten toimien onnistumisesta – hyvin harvat ovat oikeasti parantaneet tai säilyttäneet luonnon monimuotoisuutta. Raportissa myös  muistutetaan, että talouskasvua ei ole saatu mitenkään “irtikytkettyä” tästä perustavasta ympäristövaikutuksesta.

BIOS

Ruokajärjestelmä on yhä alttiimpi kriiseille

Toukokuussa BIOS-blogissa julkaistiin tutkija Ville Lähteen pitkä artikkeli “Ruokajärjestelmän menestyksessä muhivat kriisit”, joka on populaari versio työn alla olevasta tieteellisestä näkökulma-artikkelista. Kymmeniä tutkimuksia kartoittavassa artikkelissa Lähde kuvaa globaalin ruokajärjestelmän luonteenpiirteitä, joiden ansiosta nopeasti leviävät häiriöt voivat saada aikaan yllättäviä laajoja ruokakriisejä. Etenkin COVID19-pandemian myötä on käyty kiihkeää keskustelua paikallisten ruokajärjestelmien ja huoltovarmuuden merkityksestä, mikä on eittämättä tärkeää. Vanha dogmaattinen ajatus globaalin ruokajärjestelmän taloudellisesta “optimaalisuudesta” ja ekologisista hyveistä ei kanna, kun tarkastellaan kokonaiskuvaa. Lähde kuitenkin muistuttaa, että liian vahva vetäytyminen paikallisuuteen olisi sekin tuhoisaa. Tarvitaan ruokajärjestelmää, joka yhdistää paikallisen omaleimaisuuden ja globaalin vaihdon hyveet, sillä kestävyyden ja resilienssin rakentaminen paikallisella, alueellisella ja globaalilla tasolla edellyttää eri keinoja.

”Kriisien aikana vallitsevaa ruokajärjestelmää haastavien lähestymistapojen uskottavuus voi kasvaa, mutta ei ole mitään tapaa, jolla ne itsestään laajentuvat tai ”skaalautuvat”. Itse asiassa muotikäsite skaalautuminen ei toimi hyvin tässä kysymyksessä, sillä samojen ”parhaiden käytäntöjen” leviämisen sijaan tarvitaan ruokajärjestelmän mosaiikkisuutta. Tarvitaan poliittista joukkovoimaa luomaan elintilaa paikallisille ja alueellisille ratkaisuille. Ruokapolitiikan valtarakenteet tukevat tällä hetkellä globaalia yhdenmuotoistumista ja kapeasti määritellyn ”tehokkuuden” sanelemaa työnjakoa.”

Mitä on posthumanismi?

Tiede & edistys -lehden vuoden ensimmäisessä numerossa käytiin kiinnostava keskustelu “posthumanismin” käsitteestä filosofi Sami Pihlströmin kirjoituksen pohjalta. Filosofi Inkeri Koskisen lisäksi BIOS-tutkija Karoliina Lummaa analysoi ja kritisoi Pihlströmin näkemyksiä kirjoituksessaan “Posthumanismin puolustus”.

”En itse halua sellaista posthumanismia, joka kaventaisi ihmisen vapauksia esimerkiksi biologiaan vedoten, mutta en myöskään halua sellaista humanismia, joka asettaa eläimet lajin perusteella suljetun ja valmiin filosofisiin kategorioihin. Pelkään (ja tiedän), että filosofiasta on lyhyt matka käytäntöihin, joissa eläinten elämä konkreettisesti on suljettua ja valmista.”

Väestönkasvua ei hillitä kovilla asenteilla

Ville Lähde kirjoitti Ulkoministeriön Kehitys-lehden kesäkuun numerossa väestönkasvusta otsikolla “Vain pehmeät keinot tehoavat väestökehitykseen”. Kirjoitus tiivistää väestötutkimuksen näkemyksiä, joita Lähde on esitellyt muun muassa BIOS-blogin kirjoituksissa “Väestökasvun perusasiat haltuun” ja “Lähteekö syntyvyys uuteen nousuun vauraissa maissa? Ei siltä näytä”. Tuoreessa kirjoituksessa hän muistuttaa:

”Käynnissä on itseään ruokkiva kehä. Köyhyyden ja turvattomuuden seurauksena keskimääräinen lapsiluku vähenee vain hitaasti tai ei lainkaan, mikä entisestään vaikeuttaa köyhyyden voittamista. Heikko terveydenhuolto lisää kuolleisuutta, mikä sekin pitää syntyvyyden korkeana. Sanotaan, että jokaista kuollutta lasta kohden syntyy kaksi tai kolme lisää. Pakkokeinoilla ei tällaista kierrettä katkaista.

Emme voi myöskään yksioikoisesti kieltää, etteikö väestönkasvu olisi ympäristöongelma, vaikka ihmisten kulutustaso ja ilmastopäästöt olisivat alhaiset. Tällainen naiivi ajattelu sivuuttaa sen, että paikallinen sitkeä väestönkasvu pahentaa alueellisia ympäristöongelmia, kuten metsäkatoa tai makean veden niukkuutta, vaikka alue tuottaisikin vain pienen osan globaaleista päästöistä. Myös tämä vaikeuttaa kurjuuden kierteen katkaisemista.”

Tieteen ja päätöksenteon avoimuudesta

Kesäkuisessa BIOS-blogikirjoituksessa “Pandemia osoittaa, miksi tutkimustiedon ja päätöksenteossa käytettyjen mallien avoimuus on tärkeää” käsitellään otsikon mukaisesti tutkimuksen avoimuuden kysymyksiä etenkin politiikkasuhteiden kannalta. Koska kipeissä asiantuntemusta vaativissa kysymyksissä ihmiset toimittajista tavan kansalaisiin joka tapauksessa muodostavat omia tulkintojaan tilanteesta ja arvioivat jatkuvasti suhdettaan tiedon auktoriteetteihin, tulisi tieteen yhteiskuntasuhteista pitää aktiivisesti huolta myös tieteen puolelta. Tieteellinen lukutaito edellyttää vaalimista. Avoimuus on myös kriittisen tärkeää siksi, että monimutkaisten ja vaikeiden ilmiöiden tutkimuksessa on väistämättä näkemyseroja tutkimustahojen välillä. Vain oletusten ja mallinnusten avoimuus mahdollistaa kunnollisen kriittisen keskustelun, joka on vastalääkettä silkalle tiede-epäluulolle. Suosittelemme myös Jaakko Kuorikosken ja Samuli Reijulan artikkelia Alusta! -lehdessä. Siinä he selittävät erinomaisesti tieteellisen mallintamisen merkitystä ja luonnetta.

Energiamuutos ei ole vain määrän vaan myös laadun kysymys

BIOS-tutkija Tere Vadén kirjoitti kesäkuussa WISE-hankkeen blogin tekstissä “Viheliäisyys ja skaalautuvuus energiamurroksen näkökulmasta” siitä, miten tärkeää energiantuotannon ja -kulutuksen kysymyksissä on, minkä laatuista energiaa saadaan käyttöön. Aivan kuten luonnonvarakysymyksissä, myös energiakysymyksissä olennaista on laadullisuuden ymmärtäminen. Esimerkiksi koronakriisin keskellä erilaisten öljytuotteiden laatujen merkitys on tullut esiin mitä kouriintuntuvimmin:

”Kriisi laski ensin (maaliskuun tienoilla) erityisesti kerosiinin ja bensan kulutusta, mutta vähemmän dieselin, jota kuluu etupäässä raskaammissa työkoneissa. Nyt kesäkuussa tilanne on kääntynyt toisinpäin: bensan kulutus toipuu ja dieseliä on liikaa. Koska bensaa ei saa tehtyä tekemättä samalla dieseliä ja toisinpäin, painaa vuoroin bensan vuoroin dieselin ylitarjonta jalostamojen taloutta.”

Fossiilitalouden mittakaavassa ja etenkin öljyn kätevässä monikäyttöisyydessä yhdistyvät ominaisuudet, jotka ovat mahdollistaneet nykyään muotisanaksikin muodostuneen “skaalautumisen”. Kun energiaa on käytössä kohtuukustannuksin mielin määrin, esimerkiksi ruoantuotannon olosuhteita on mahdollista yhtenäistää ja kasvutekijöitä pakottaa tiettyyn suuntaan niin, että periaatteessa mitä vain voi kasvattaa missä vain. Mutta kun fossiilienergian tietynlaisuuteen kuuluu myös lopulta ilmastonmuutos, skaalautumisen mahdollisuudet osoittautuvat rajallisiksi.

Öljystä kun puhutaan, niin mainittakoon myös, että edellä mainittu IEA:n johtaja Fatih Birol varoitti kesäkuussa myös siitä, että öljytuotteiden kysyntä voi nousta pandemiarajoitusten purkautumisen jälkeen ennätysmäisen korkeaksi, jos kehitystä ei ohjata oikeaan suuntaan. Lupaava signaali oli myös Economist-lehden kesäkuinen analyysi siitä, miten öljyalan investoinnit voivat olla romahtaneet pysyvästi.

Lopuksi

Suosittelemme tutustumista “ekologista hyvinvaltiota” tutkivaan ORSI-tutkimushankkeen toimintaan, esimerkiksi tähän toukokuiseen kirjoitukseen. Jos on ihmetyttänyt, miten taloustuntijat voivat toistuvasti arvioida ilmastonmuutoksen taloudellisia kustannuksia olemattoman pieniksi, puoskaroinnin taustoihin voi tutustua tässä perusteellisessa kirjoituksessa. Kiitämme Finnwatchin oivallista kannanottoa “Hiilineutraaliuden tulee olla vain välitavoite” ja suosittelemme professori Janne Hukkisen kirjoitusta “Ympäristökriiseihin pitää varautua yhä paremmin”. Yhdysvaltain presidentinvaalien lähestyessä suosittelemme Eric Fonerin oivallista artikkelia London Review of Books -lehdessä.

9.6.2020
Pandemia osoittaa, miksi tutkimustiedon ja päätöksenteossa käytettyjen mallien avoimuus on tärkeää Käynnissä oleva koronaviruspandemia on monien muiden huomionarvoisten seikkojen muassa nostanut esiin myös tiedon avoimuuden merkityksen. Kun yhteiskunnassa tehdään laajamittaisia toimia, jotka vaikuttavat ihmisten elämään mukaan lukien taloudelliseen toimeliaisuuteen, on erityisen tärkeää, että toimien tietopohjaan voidaan luottaa ja että sitä voidaan arvioida. Asiantuntijatiedon merkitys ja asiantuntijatiedon ja poliittisen päätöksenteon suhteen merkitys korostuu. Molemmat seikat edellyttävät laajempaa ja syvempää asiantuntijatiedon saatavuutta (tiedon avoimuutta) ja arviointia (tiedon lukutaitoa). Ilman näitä perusedellytyksiä asiantuntijatiedon roolin korostuminen voi johtaa epäluuloihin ja väärinkäytöksiin. 

Käynnissä oleva koronaviruspandemia on monien muiden huomionarvoisten seikkojen muassa nostanut esiin myös tiedon avoimuuden merkityksen. Kun yhteiskunnassa tehdään laajamittaisia toimia, jotka vaikuttavat ihmisten elämään, mukaan lukien taloudelliseen toimeliaisuuteen, on erityisen tärkeää, että toimien tietopohjaan voidaan luottaa ja että sitä voidaan arvioida. Asiantuntijatiedon merkitys ja asiantuntijatiedon ja poliittisen päätöksenteon suhteen merkitys korostuvat. Molemmat seikat edellyttävät laajempaa ja syvempää asiantuntijatiedon saatavuutta (tiedon avoimuutta) ja arviointia (tiedon lukutaitoa). Ilman näitä perusedellytyksiä asiantuntijatiedon roolin korostuminen voi johtaa epäluuloihin ja väärinkäytöksiin. 

Oikeuskansleri Tuomas Pöysti esitti 13.5. sosiaali- ja terveysministeriölle (STM) selvityspyynnön otsikolla “Sosiaali- ja terveysministeriön menettely Covid-19-epidemiaa koskevien päätösten ja linjausten perusteena olevan tiedon julkisuudessa ja avoimuudessa”. Selvityspyynnössä todetaan, että koronapandemian vuoksi Suomessa on puututtu säännösperustaisesti ihmisten oikeuksiin, minkä lisäksi suosituksilla on ohjattu ihmisten käyttäytymistä. Koska sekä puuttumisilla että suosituksilla on perusoikeudellisia seurauksia, katsoo oikeuskansleri että hänellä ja virastollaan on omasta aloitteestaan syy pyytää lisäselvityksiä.

Selvityspyyntö kiinnittää huomion kahteen seikkaan.

  • “Viranomaisten toiminnan ja päätöksenteon epidemian hoidossa tulee perustua luotettavasti selvitettyihin seikkoihin ja objektiiviseen tilannetietoon.”
  • “Valittujen toimintalinjojen ja toimenpiteiden perusteita tulisi viranomaistoiminnan avoimuuden ja kontrolloitavuuden vuoksi lähtökohtaisesti voida yleisesti käsitellä ja arvioida.”

Kun näitä seikkoja arvioidaan yhdessä, on selvää, kuten myös oikeuskanslerin selvityspyyntö esittää, että yleisöllä tulisi olla pääsy niihin tietoihin ja perusteluihin (esimerkiksi niin kutsuttuihin epidemiologisiin mallinnuksiin), joihin päätökset ja suositukset nojaavat. Muuten sekä selvitysten luotettavuus että viranomaistoiminnan avoimuus ovat vaarassa, näin uhaten toimenpiteiden yleistä hyväksyttävyyttä ja tutkimukseen perustuvan päätöksenteon oikeutusta.(*)

Myös muita perusteita, joita oikeuskansleri ei käsittele, voidaan tiedon avoimuuden perusteeksi esittää. Esimerkiksi vuosisatojen mittaan syntyneessä tieteellisen tutkimuksen perinteessä on havaittu, että avoimuus, joka mahdollistaa vertaisarvioinnin, kritiikin ja puutteiden korjaamisen, on välttämätön edellytys tiedon luotettavuuden ja tilannetiedon edistämiseen. Myös oikeuskanslerin selvityspyyntö mainitsee julkisen arvioinnin perusteeksi arvioinnin mahdollisuuden vahvistaa tiedon objektiivisuutta ja monipuolisuutta. Mallinnuksia ei ole mahdollista toistaa, jos malleja ja niiden parametreja ja taustaoletuksia ei ole julkistettu.

Samoin voidaan esittää, että tutustuessaan tietopohjaan ja tilannekuvaan kansalaiset voivat myös säädellä omaa käytöstään tarkemmin ja tarkoituksenmukaisemmin (suoja- ja turvatoimenpiteitä olosuhteiden mukaan kiristäen tai höllentäen) kuin mihin koko väestöä koskevat säännöt ja ohjeistukset pystyvät. Koronakriisi on osoittanut, että kansalaiset joka tapauksessa arvioivat virallisia suosituksia ja toimia omaehtoisesti. Jos tiedon julkistamattomuutta perustellaan huhujen ja asiantuntemattoman spekuloinnin leviämisen estämisellä, on syytä huomata, että nimenomaan tiedon salaaminen itsessään (riippumatta tiedon sisällöstä) aiheuttaa luottamuspulaa, huhuja ja salaliittoteorioita.

Siksi avoimuus ja lisääntyvä ymmärrys avoimuuden merkityksestä ovat pitkällä tähtäimellä parempia vaihtoehtoja(**) kuin salaaminen ja sulkeminen, vaikka akuutissa tilanteessa voi olla perusteltua välittää tietoa rajoittuneesti, esimerkiksi paniikin syntymisen estämiseksi. Laajan julkisen keskustelun mahdollistamiseen vetosi myös ministeri Maria Ohisalo kertoessaan hallituksen linjanneen, että koronaepidemiaan liittyvän päätöksenteon taustatiedot ja laskelmat tulee julkistaa.(***)

Voidaan jopa ajatella, että avoimen tiedon jakaminen ja arvioiminen on yksi yhteiskunnan keskeisimmistä tehtävistä niin terveyden kuin demokratiankin kannalta, koska tietoperustan avoimuus ja päätösten perusteiden arvioitavuus on demokraattisten osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksien edellytys. Tiedon avoimuus on ennakkoehto tiedon lukutaidon ja käytön kehittymiselle. 

Kansalaisten tiedonsaannin lisäksi tiedon avoimuus auttaa muun (kuin suoraan epidemiologiaan liittyvän) asiantuntijatiedon tuottamista ja asemaa. Pandemian kaltaisissa tilanteissa tarvitaan monitieteistä asiantuntemusta, joka hyötyy avoimesta tiedosta, jota kultakin tieteen erityissektorilta on saatavilla.

Kolmanneksi voidaan esittää taloudellinen perustelu. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, jonka tietoihin ja asiantuntemukseen sosiaali- ja terveysministeriö nojaa, toimii julkisella mandaatilla ja suurelta osin julkisella rahoituksella. Voidaan edellyttää, että tällaisen toimijan tuottama tieto, mukaan lukien ne mallinnukset, jotka syötetystä datasta tuottavat lopputuloksen, on julkista eli avointa.

Lopulta tiedon ja sen arvioinnin avoimuutta, julkisuutta ja laajuutta voidaan pitää myös itseisarvona, toisin sanoen tavoitteena, jota muut yhteiskunnan toiminnot tukevat ja tavoittelevat. Tiedon ja sen kriittisen arvioinnin itseisarvoisuus kuuluu esimerkiksi suureen osaan eurooppalaista filosofista, tieteellistä ja humanistista perinnettä.

***

Suomessa on eri ministeriöiden alaisuudessa kaiken kaikkiaan 12 niin kutsuttua sektoritutkimuslaitosta. Kaikkien näiden tuottamalla asiantuntijatiedolla on mahdollisesti hyvin merkittäviä yhteiskunnallisia seurauksia päätöksenteon pohjana.

Ajankohtaisen THL-esimerkin lisäksi voidaan huomioida esimerkiksi Luonnonvarakeskus (LUKE) ja sen mallinnukset metsien kasvusta ja käytöstä. Mallinnukset tehdään LUKE:ssa käyttäen MELA-mallia, joka on niin kutsuttu suljetun koodin malli.(****) Toisin sanoen osat mallin toiminnasta (käytännössä tietokoneohjelman koodista) ovat vain sen omistajien tiedossa, eikä niitä siten ole vertaisarvioitu tai auditoitu. 

MELA-mallilla tehtyjen mallinnusten merkityksestä nousi julkista keskustelua erityisesti EU:n metsien (laajemmin LULUCF-sektorin) kasvua arvioivien ja hakkuumahdollisuuksia kehystävien vertailutasojen asettamisprosessin alkaessa. Suomen esittämät MELA-malliin pohjautuvat vertailutasolaskelmat osoittautuivat useampaan kertaan virheellisiksi. EU:n asiantuntijaelimet totesivat Suomen esittämien arvioiden myös osittain sisältävän yhteistä ohjeistusta toteuttamattomia laskentatapoja.

MELA-mallin suljetun luonteen vuoksi tätä keskustelua käytäessä tutkijat, jotka eivät omista MELA-mallia, joutuvat mallin tuloksista ja tuntemistaan sille syötetyistä arvoista päättelemään (“reverse engineering”), mitä mallissa kenties on laskettu ja millä parametreilla. MELA-mallin epäselvyyksistä johtuen Suomen esittämiin vertailutasolukuihin sisältyi virhemahdollisuus, joka realisoituessaan tarkoittaisi jopa useamman miljardin laskua valtiolle. Toisella tavalla ilmaisten seurauksena voisi olla miljardien varainsiirto veronmaksajilta metsäteollisuudelle, koska valtio veronmaksajineen vastaa päästövähennysten toteutumisesta, kun taas metsäteollisuus hyötyy hakkuumahdollisuuksista. 

Selvityspyynnössä STM:lle oikeuskansleri korostaa, että avoimuudella on erityistä merkitystä, kun “kysymys on laajoja yhteiskunnallisia vaikutuksia aiheuttavien päätösten pohjana olevista tiedoista.” On selvää, että vaikuttaessaan ylipäätään suomalaiseen metsäpolitiikkaan ja suoraan miljardien kokoluokan taloudellisiin seurauksiin, myös MELA-mallissa on kyse “laajoja yhteiskunnallisia vaikutuksia aiheuttavien päätösten pohjana olevista tiedoista.” 

Uutisoidessaan oikeuskanslerin selvityspyynnöstä Helsingin Sanomat (14.5.) toteaa: “Julkisuuslain mukaan tutkimus, tilasto sekä niihin verrattavissa oleva selvitys tulee julkiseksi, kun se on valmis käyttötarkoitukseensa. Säännöksessä todetaan erikseen, että selvitys tulee julkiseksi silloinkin, kun se liittyy keskeneräiseen asiaan.” Tämäkin julkisuuden vaatimus koskee ilmiselvästi MELA-mallinnuksia, joiden pohjalta tehtyjä lukuja on käytetty EU:ssa käytävissä neuvotteluissa. 

Kuten pandemiaa koskevien mallinnusten tapauksessa, myös MELA:n tapauksessa avoimuus ei voi ulottua vain mallin käytön lopputuloksena syntyviin numeroihin, vaan sen pitää koskea itse mallia sekä sen parametreja ja taustaoletuksia. Muuten arviointi, joka on julkisuuden ja avoimuuden tavoittelema lopputulos, on mahdotonta. Myös erilaisten mallien välinen vertailu on rationaalista vain, jos mallien toiminta on avoimesti arvioitavissa – näin niin epidemiologisten mallien kuin metsän kasvua koskevien mallien kohdalla. Molemmissa tapauksissa useita erilaisia malleja on käytettävissä.

Koronakriisin terveydenhoitosektoria laajempien hoitotoimenpiteiden joukossa on hyvä tarttua järjestelmällisesti sektoritutkimuslaitoksissa käytettyjen mallien avoimuuden toteutumiseen. Laajavaikutuksista tiedon tuotantoa tehdään kaikissa sektoritutkimuslaitoksissa: juuri tällaisen laajavaikutteisen tiedon tuottaminen on keskeinen peruste niiden olemassaololle. Keskeiset perustelut sektoritutkimuslaitosten olemassaololle ovat samalla perusteluja niiden tuottaman tiedon avoimuudelle. Tällainen avoimuus lisää yhteiskunnallista kestokykyä ja tukee demokratiaa. Jos avoimuuden toteutumiseen riittää nykyisen julkisuuslainsäädännön noudattaminen, muutos tarkoittaa toimintatapojen korjaamista ja mahdollisesti laillisuuden valvonnan tehostamista. Jos puolestaan julkisuuslaki on liian epäselvä jättäen ulkopuolelleen mallit ja mallinnustyökalut (esimerkiksi mallien lähdekoodin), joilla luvut ja tilastot tuotetaan, on lakia näiltä osin täsmennettävä. (*****) Julkisrahoitteisen tutkimuksen ja julkisten päätösten pitää koko ketjultaan olla avoimia.

(*) Myös mm. LUKEn tutkimusprofessori Raisa Mäkipää on tällä perusteella toivonut terveyden- ja hyvinvoinnin laitokselta pandemiaan liittyvän tutkimuksen avoimuutta.

(**) Avoimuuden lisääminen, avoimuuden tarkoitusperien ymmärrettäväksi tekeminen ja avoimen tiedon arvioinnin kehittäminen edellyttävät kaikilta asiantuntijoilta ja tieteen julkistajilta (samoin kuin koko koulutusjärjestelmältä) pedagogista osaamista, jotta ei päädytä kevään mittaan ironisoituun ilmiöön, jossa esimerkiksi sosiaalisessa mediassa on yhtenä viikkona hurja määrä itsensä epidemologian osaajiksi asemoivia, jotka seuraavalla viikoilla muuttuvat oikeusoppineiksi ja niin edelleen.

(***) Tällaista linjausta hallitukselta olivat toivoneet mielipidekirjoituksessa professori Thomas Wallgren, akatemiatutkija Leo Lahti ja akateemikko Markku Kulmala.

(****) Hanke MELA-mallin avaamiseksi on käynnissä, mutta sen tuloksia ei vielä ole julkaistu. Ei myöskään ole selvää, missä määrin LUKE jatkossa tulee käyttämään tätä avointa MELA-mallia mallinnuksissaan, ja tuleeko esimerkiksi maa- ja metsätalousministeriön toiminta pohjaamaan avoimeen MELA-malliin.

(*****) Vastauksessaan DI Antti Viitalan esittämään tietopyyntöön, THL on todennut lähdekoodin valmistelun “teknologiseksi kehittämistyöksi, joka voidaan patentoida, ja on siten salassa pidettävää tietoa.” Kuten Viitala toteaa, perustelu on sikäli ontuva, että ohjelmistot eivät EU:n lainsäädännön mukaan lähtökohtaisesti ole patentoitavissa. Jos kaupallisten tavotteiden vuoksi sektoritutkimuslaitoksille poikkeaminen julkisuuslaista on nykyisen lainsäädännön puitteissa mahdollista, on lakia näiltä osin muutettava, silloin kun se koskee julkisella rahoituksella tehtyä tutkimusta ja laajoja yhteiskunnallisia vaikutuksia aiheuttavien päätösten pohjana olevia tietoja.

20.5.2020
Ruokajärjestelmän menestyksessä muhivat kriisit Fossiilisten polttoaineiden tarjoaman energian varaan on rakentunut monimutkainen globaali ruokajärjestelmä, jonka muuttaminen on välttämätöntä mutta väistämättä myös riskialtista. Ilman kunnollista tajua ongelmien luonteesta muutoksessakin voidaan valita vaarallisia kehityspolkuja.

COVID19 -pandemia muutti tieteelliset pohdinnat sosioekologisten järjestelmien hauraudesta kertaheitolla kouriintuntuviksi. Kriisin aikana myös nykyisten ruokajärjestelmien kriisialttiudesta on puhuttu julkisuudessa enemmän kuin kertaakaan sitten vuosien 2008–2011 ruoka- ja talouskriisien. Ruoan tuottamisen, jalostuksen, kaupan ja kulutuksen rakenteet ovat kärsineet pandemian torjuntatoimista ja tuoneet esiin arkisten oletusten ongelmia. Kuinka omavaraista ”kotimainen” tuotanto onkaan vauraissa tuottajamaissa? Kuinka toimivaa ja oikeudenmukaista globalisaation sanelema taloudellinen optimointi lopulta on kriisiherkässä todellisuudessa? Toisaalta kriisi on herättänyt ennalta-arvattavia reaktioita kuten paikallisen ja globaalin yksiulotteista vastakkainasettelua tai oman tuotannon suojelua karuine seurauksineen maailman haavoittuvimmassa asemassa oleville. Fossiilisten polttoaineiden tarjoaman energian varaan on rakentunut monimutkainen globaali järjestelmä, jonka muuttaminen on välttämätöntä mutta väistämättä myös riskialtista. Ilman kunnollista tajua ongelmien luonteesta muutoksessakin voidaan valita vaarallisia kehityspolkuja.

Kuva Ville Lähde.

Globalisoituneiden ruokajärjestelmien kriisiherkkyydestä on varoitettu lukuisissa tässä katsauksessa käsitellyissä tutkimuksissa ja raporteissa, sekä ennen vuosikymmenen takaisia ruokakriisejä että niiden jälkeen. Ruokajärjestelmät ovat silti toimineet pitkälti entisillä linjoilla. Lähtöoletus on ollut, että ongelmista huolimatta nykyinen järjestelmä tuottaa enemmän hyvää kuin mikään muu.

Tietoisuus yhtäältä ruokajärjestelmän ympäristövaikutuksista ja toisaalta ympäristömuutosten uhkasta ruoantuotannolle on kasvanut (esim. Campbell et al. 2017, Poore & Nemecek 2018, Springmann et al. 2018). On täysin selvää, että muutokset ovat välttämättömiä. Mutta koska ekologiseen ja materiaaliseen perustaan liittyvät ongelmat kehkeytyvät asteittain ja koskettavat ensin maailman köyhimpiä ja haavoittuvaisimpia, ratkaisuja on helppo viivyttää ja sälyttää toisten ihmisten kontolle ja tulevien teknologisten edistysaskelten varaan. Näin voidaan ylläpitää ristiriitaista uskoa sekä ruokajärjestelmän erinomaisuudesta että sen syvistä ongelmista. 

Ympäristötietoisuus ei ole siten tuonut luontevasti mukanaan ymmärrystä akuutista kriisistä. Ympäristö- ja luonnonvaraongelmien esittämä haaste on helppo ottaa haltuun produktionistisen eli tuotantokeskeisen ruokaparadigman kehykseen (Lang & Barling 2012, Gaitán-Cremachi et al. 2019, Lähde 2019). Produktionismin näkökulmasta ruokapolitiikan keskeinen ongelma on aina tuotannon riittämätön määrä, joten myös ympäristöolosuhteiden muutokseen vastataan tehostamalla tuotantoa. Oikeuttajana on tarina toisen maailmansodan jälkeisen teollistuneen ja globalisoituneen ruokajärjestelmän menestyksestä. Tuotannon määrä on kasvanut, akuutin nälän määrä on vähentynyt ja tuhoisat nälänhädät ovat käyneet harvinaisemmiksi. 

Produktionistinen menestystarina on menettänyt kuitenkin uskottavuuttaan, vaikka sillä onkin kiistämättömiä saavutuksia. Ympäristö- ja luonnonvaraongelmat osoittavat sen ekologisen kestämättömyyden, vaikka varoitussignaaleja onkin peitetty pitkään intensiivisen energia- ja luonnonvarasyötteen avulla. Globaalisti verkottuneen kaupan ansiosta tilanteen heikkenemistä laajalti ympäri maailman on myös vaikeampi hahmottaa, kun oman kulutuksen seurauksia ei havaitse. (Nyström et al. 2019, Kummu et al. 2020) Lisäksi lukuisat tutkijat ovat kyseenalaistaneet, kuinka menestyksekkäästi nälkää on todella onnistuttu voittamaan, ja nykyään myös YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO varoittaa nälän lisääntymisestä. Laajojen kriisien koittaessa suuret ihmisjoukot ovat vaarassa romahtaa köyhyyteen ja akuuttiin nälkään, eli normaalitilanteessakin he elävät eräänlaisessa näkymättömässä nälässä keikkuen virallisten nälkärajojen tuntumassa. (Lähde 2019) Tätä kuvaa hyvin, miten Maailman ruokaohjelman (WFP) johtaja varoitti huhtikuussa ”raamatullisesta nälänhädästä” koronakriisin seurauksena.

Näiden ongelmien rinnalla on ollut merkittävä kehityskulku, joka on saanut vähemmän huomiota: 1960-luvulta lähtien ruokajärjestelmissä on koettu yhä taajemmin erilaisia shokkeja ja kriisejä, niin paikallisia kuin laajoille alueille leviäviä (Cotrell et al. 2019). Globaali ruokajärjestelmä on herkkä häiriöille. Tutkijoiden toistuvat varoitukset globalisoituneiden ruokajärjestelmien sisäsyntyisestä kriisiherkkyydestä ja alttiudesta ”dominovaikutuksille” (cascading change) on kuitenkin pitkälti sivuutettu ennen koronakriisiä. Tulevaisuuden haasteita pohditaan edelleen kehyksessä, jossa ruokajärjestelmän perusluonne säilyy ennallaan (Puma et al. 2015). Tarvitaan vain sen asteittaisia parannuksia. Koronakriisi voi kuitenkin avata mahdollisuuden ikkunan ruokajärjestelmien systeemisten ongelmien ymmärtämiselle ja luoda painetta poliittiselle mobilisaatiolle niiden korjaamiseksi. 

Ruokakriisien luonteesta

Ruokakriisit ja -shokit eivät välttämättä kumpua tuotannon ongelmista, vaikka julkinen mielikuvitus keskittyy niihin. Ongelmat voivat juontua tuotannon lisäksi ruoan jakaantumisesta (logistiikka, kuljetus, eriarvoinen pääsy ruoan äärelle), sen hinnasta tai sen laadusta. Ja koska ruokajärjestelmät ovat yhä monimutkaisemmin levittäytyviä ja muuhun yhteiskuntaan nivoutuvia, muutoksen ajuri voi tulla myös niiden ”ulkopuolelta” – mistä nykyinen pandemiakriisi on karu esimerkki (Cotrell et al. 2019).

Tuotantohäiriöt ovat kriittisen tärkeä kysymys, kuten ovat myös pidemmällä aikavälillä tuotantoa heikentävät ympäristömuutokset. Keskittyminen pelkästään tuotantoon voi kuitenkin itse muodostua kriisien ajuriksi, jos tuotantoa lisätään kestämättömin keinoin. Produktionistinen fokus kaventaa ratkaisuvaihtoehtojen etsimistä muodostaen oman ”reaalipolitiikkansa”, jossa toivo laitetaan ensi sijassa uusiin teknologioihin (Lang 2010).

Tuotantohäiriöt eivät myöskään koskaan vaikuta itsestään, vaan vaikutukset toteutuvat aina yhteiskunnallisen jakelujärjestelmän (supply system) kautta. Se on yhdistelmä hintamekanismeja, valtiollisia väliintuloja, tulevaisuudella spekulointia, köyhyyttä, turvallisuutta ja turvattomuutta. Siksi tuotannon ”luonnonvoimaisuus” toteutuu eri tavoin eri ympäristöissä. Hintaheilahtelut toteutuvat esimerkiksi rajummin köyhemmissä maissa (Schipanski et al. 2016). Mikäli olosuhteet ovat piilevästi epävakaat tai yhteisöt haavoittuvaisia, yksittäisistä häiriöistä voi seurata yllättäviä muutosten sarjoja – ”Arabikevään” levottomuuksien taustalla vaikutti osaksi globaalin ruokajärjestelmän kriisi. (Suweis et al 2015, d’Amour et al. 2016, Jones & Phillips 2016) Lisääntyvä alttius häiriöille voi kuitenkin lopulta johtaa globaaleihin ongelmiin, joille vauraammatkaan alueet eivät ole immuuneja (Cotrell et al. 2019). Siksi kriisiymmärrys on ulotettava yksittäisten häiriöiden ennakoinnista laajemmaksi käsittämään koko ruokajärjestelmää (Lang 2010). 

Vallitsevan järjestelmän luonteenpiirteet

Ruokajärjestelmien monimutkaisuutta ja niiden rajojen sumeutta kuvataan usein kutsumalla niitä ”verkostojen verkostoiksi” (networks of networks) (Helbing 2013, Nyström et al. 2019). Niinpä yhtäältä on perusteltua sanoa, että ei ole globaalia ruokajärjestelmää vaan joukko paikallisia ja alueellisia, mutta toisaalta globaalisti yhteenkietoutuessaan yksikään ruokajärjestelmä ei ole muista erillinen (Paloviita et al. 2017). Käsitteellinen valinta ei kuitenkaan muuta itse asiaa. 

Globaalin ruokajärjestelmän tai ruokajärjestelmien sikermän kolme tärkeää luonteenpiirrettä ovat: 1) yksinkertaistaminen ja yhdenmuotoistuminen, 2) vahva kytkeytyneisyys ja työnjako ja 3) ekologisen perustan heikkeneminen. 

(1) Yksinkertaistaminen tarkoittaa ennen kaikkea ruoantuotannon ylläpitämistä runsaalla energia- ja luonnonvarasyötteellä, mikä näennäisesti irrottaa sen paikallisen ympäristön erityispiirteistä. Tuotannossa ei jouduta sopeutumaan vaihteleviin olosuhteisiin muokkaamalla omaa toimintaa vaan ”pakotetaan” olosuhteita intensiivisellä resurssien ja energian käytöllä. Yksinkertaistaminen on tietysti illuusio, sillä se johtaa kompleksisiin ekologisiin ongelmiin. Tähän kiinteästi liittyvä yhdenmuotoistuminen viittaa taas lajivalikoiman, tuotantotapojen ja kulutustottumusten yhdenmukaistumiseen ympäri maailman. Laajat maailman alueet muuttuvat harvojen kasvi- ja eläinlajien tuotantoalueiksi. Vaikka yhdenmuotoistumisen aste vaihtelee maailman eri alueilla ja tapahtuu hieman eri tavoin, yhä harvempiiin suuriin toimijoihin keskittyvä globaali elintarviketeollisuus ajaa voimakkaasti tiettyjen bulkkituotteiden kuten maissin, vehnän soijan ja palmuöljyn tuotantoa. (d’Amour et al. 2016, Nyström et al. 2019, Kummu et al. 2020, Kinnunen et al. 2020) Vaihtelusta huolimatta kehityksen päälinja on yhdenmukaistuminen.

Tämän laadullisen muutoksen rinnalla on tapahtunut valtava määrällinen kasvu, kun luonnon hyödyntämisen mittakaava on räjähtänyt muodostaen ”globaalin tuotantoekosysteemin” (global production ecosystem) (Nyström et al. 2019). Ruoantuotannossa ravinnevirtojen (erityisesti typpi, fosfori) vaikutus on ylittänyt aikaa sitten ekologisen kestävyyden rajat. Ravinnevirtojen alentaminen kestävälle tasolle leikkaisi nykyisillä tuotanto- ja kulutustavoilla ruoan tuotantoa vaarallisesti lisäten nälkää ja ruokaturvattomuutta. Toisin sanoen ruokajärjestelmä vaatii perusteellisempaa muutosta kuin vain resurssisyötteen vähentämistä, mutta ”peritty tilanne” tekee muutoksesta vaikean juuri yksinkertaistamisen ja yhdenmuotoistumisen vuoksi. (Lähde 2013, Kahiluoto et al. 2014) 

(2) Vahva kytkeytyneisyys ja työnjako on leimallista globalisoituneelle ruokajärjestelmälle. Riippuvaisuus kaupasta on lisääntynyt viime vuosikymmeninä, ja kaupattavien ruokatuotteiden ja tuotantopanosten (lannoitteet, maatalouskemikaalit, rehu jne.) volyymi on kasvanut hurjasti (Kummu et al. 2020). Ruoasta ja sen tuotantoon käytetystä vedestä ja maa-alasta 20–24% on mukana kansainvälisessä kaupassa, ja valtaosa maailman väestöstä elää alueilla, jotka ovat jossain määrin riippuvaisia ruoan ja tuotantopanosten tuonnista. (Tu et al. 2019, Kummu et al. 2020) Paikalliset ja alueelliset ruokajärjestelmät ovat näin yhä vähemmän paikallisten luonnonolosuhteiden määrittämiä. Globaalisti katsoen ruokajärjestelmän ”modulaarisuus” (modularity) on siis vähentynyt, eli kaikki alueet ovat yhä enemmän tekemisissä keskenään, ja paikallisten tai alueellisten ruokajärjestelmien omavaraisuusaste laskee. Tämä on yhtäältä suojannut paikallisilta ruokajärjestelmien häiriöiltä kuten katovuosilta, kun vaihtoehtoisia hankintakanavia on tarjolla. Toisaalta se on lisännyt haavoittuvuutta, kun häiriöt voivat levitä nopeasti globaalien yhteyksien kautta. Leviämistä torjuvia puskureita on vähemmän. Lisäksi kauppasuhteiden eriarvoisuus on heikentänyt monia paikallisia ruokajärjestelmiä, kun paikallinen tuotanto ei pysty kilpailemaan tuonnin kanssa (Lähde 2019).

Kaupan kasvun rinnalla on lisääntynyt alueellinen erikoistuminen, globaali työnjako, jolle on ominaista myös alueellinen eriarvoisuus. Kehityksen päälinja on, että vienti on keskittynyt harvoille toimijoille, ja nettotuojamaat ovat yhä riippuvaisempia tietyistä maista. Etenkin Yhdysvaltain asema on yhä tärkeämpi, ja esimerkiksi Venäjän merkitys on kasvanut viime vuosina. Tämä heikentää ruokajärjestelmän sopeutumis- ja mukautumiskykyä eli resilienssiä (resilience), kun verkosto on riippuvainen harvoista solmukohdista. Tutkimuksessa toistuu näkemys, että taloudellisesta näkökulmasta tehokkaana pidetty työnjako ruokkii globaalia eriarvoisuutta ja on epävakauden lähde. (Puma et al. 2015, d’Amour et al. 2016, Tu et al. 2019, Kummu et al. 2020, Heslin et al. 2020) 

Eri tuotannonalojen välille on niin ikään kehittynyt vahvaa keskinäisriippuvaisuutta. Tärkeä esimerkki on kalastuksen, kalanviljelyn ja maaeläinten kasvatuksen ja rehukasvien tuotannon muodostama neksus, jossa samat tuotteet toimivat jalosteina ja rehuina toisilleen muodostaen häiriöille alttiita kehiä (Cotrell et al. 2019). Vaikka yksittäisten satokasvien kohdalla järjestelmä voi olla hajautuneempi, kokonaisuutena katsoen on syntynyt yhdenmukaistumista ajava globaali ruokajärjestelmä (Kinnunen et al. 2020).

Etäisten alueiden keskinäisen kytkeytymisen seurauksena paikallisten ja alueellisten häiriöiden siirtyminen eteenpäin ja ketjuuntuminen käy yhä todennäköisemmäksi. Selkeämmin hahmotettavan kaukokytkennän (telecoupling) ohella – esimerkiksi tuotantohäiriö yhtäällä, hinnan nousu ja levottomuuksia toisaalla – tapahtuu vaikeammin ennakoitavia oheisvahinkoja (spillover effects), kun häiriöt leviävät laajemmalle ruokajärjestelmässä esimerkiksi kauppapolitiikan, hyödykespekulaation, kuljetusvaikeuksien ja muiden välittävien tekijöiden kautta. (Liu et al. 2013, Schipanski et al. 2016) Kaukokytkennän käsite on saanut inspiraationsa ilmakehätieteessä käytetystä kaukovaikutuksen (teleconnection) käsitteestä, mutta kaukokytkennälle on ominaista vaikutusten molemminsuuntaisuus ja eteneminen monimutkaisten sosioekologisten prosessien kautta yhden järjestelmän (esim. ilmasto) sijaan. (Jones & Phillips 2016)

(3) Ekologisen perustan heikkenemisestä on ruokajärjestelmää koskien kertynyt valtavan laaja kirjallisuus, johon en syvenny tässä katsauksessa. Tarjolla on useita erinomaisia kokonaiskatsauksia (esim. Campbell et al. 2017, Poore & Nemecek 2018, Springmann et al. 2018). Ilmastonmuutos ja siihen osin liittyen merten tilan heikkeneminen, makean veden varantojen ja virtausten hupeneminen, viljelysmaan tuhoutuminen ja ruoantuotannon laajeneminen yhä uusille alueille sekä ruoantuotannolle elintärkeiden ”ekosysteemipalveluiden” vaurioituminen ja luonnon monimuotoisuuden kato vaikeuttavat nyt ja tulevaisuudessa monin tavoin ruoantuotantoa. Sen lisäksi, että ruokajärjestelmät kärsivät näistä muutoksista, ne itse edistävät niitä voimakkaasti. 

Produktionistinen pyrkimys vastata kasvavaan ravinnontarpeeseen ennen kaikkea tuotannon lisäyksellä eikä esimerkiksi ruokavalioiden muutoksella, vähemmän resurssi-intensiivisillä tuotantokäytännöillä sekä hävikin ja haaskuun vähentämisellä pahentaa ympäristömuutoksista kärsimisen ja niiden voimistamisen noidankehää. Paikallisten ruokajärjestelmien oikeudenmukaisuuden edistäminen, pientuottajien aseman parantaminen sekä eriarvoisuuden ja köyhyyden torjunta ovat myös merkittäviä tapoja torjua nälkää, mutta ne tahtovat jäädä edelleen produktionistisen painotuksen varjoon (Lähde 2019).

Pitkän aikavälin ekologiset muutokset heikentävät useimpien ennusteiden mukaan ruoantuotannon mahdollisuuksia globaalisti, ja varsinaisia voittajia ei ole kuin hetkellisesti. Tämän katsauksen kannalta olennaisinta on kuitenkin olosuhteiden vaihtelevuuden lisääntyminen, sillä se vaikuttaa ruokajärjestelmiin jo nyt ja nivoutuu yhteen edellä kuvattujen kriisialttiutta rakentavien peruspiirteiden kanssa. (Heslin et al. 2020) Olosuhteiden vaihtelevuus tietysti lisääntyy ja muuttuu yhä äärimmäisemmäksi sitä mukaan kun hitaat ekologiset muutokset etenevät, eli tiukkaa rajaa niiden välille ei voi vetää. 

Tulvat, kuivuus, lämpöaallot, taudit ja tuholaiset vaikuttavat paikallisesti tai alueellisesti, mutta globaalissa ruokajärjestelmässä niistä tulee merkittäviä leviävien kriisien ajureita. Etenkin Yhdysvaltain kaltaisessa suuressa tuottaja- ja viejämaassa vakava paikallinen häiriö muuttuisi nopeasti globaaliksi, millä olisi pitkäaikaisia systeemisiä seurauksia ympäri maailman (Heslin et al. 2020). Tutkimuksessa kannetaan huolta etenkin useiden maailman ”vilja-aittojen” yhtaikaisista häiriöistä (multiple breadbasket failure), joiden todennäköisyys lisääntyy globaalien ympäristömuutosten edetessä. Kansainvälisen kaupan kyky toimia häiriöiden puskurina ei välttämättä riitä tällaisessa tilanteessa, ja varmuusvarastojen tyhjeneminen on kohtalokasta perättäisten häiriöiden osuessa kohdalle. Varmuusvarastojen koko onkin kriittinen kysymys. (Suweis et al. 2015, Gaupp et al. 2019, Heslin et al. 2020) 

Yhdessä nämä vallitsevan järjestelmän luonteenpiirteet tarkoittavat, että vaikka kansainvälinen kauppa ja modernit tuotantomenetelmät ovat lisänneet sietokykyä paikallisille häiriöille, globaalista ruokajärjestelmästä on tullut yhä haavoittuvaisempi laajoille systeemisille kriiseille (Puma et al. 2015, Jones & Phillips 2016, Seekell et al. 2017, Nyström et al. 2019). Sopeutumis- ja mukautumiskyky eli resilienssi ei ole yksiselitteinen järjestelmän kyky tai ominaisuus, vaan sitä on tarkasteltava erikseen eri aika- ja paikkamittakaavoissa. Juuri siksi yhdestä näkökulmasta onnistunut järjestelmä (produktionistinen menestystarina) voi olla toisesta näkökulmasta kohtalokkaasti kriisialtis (ekologisen perustan murentuminen, lisääntyvä kriisi- ja shokkiherkkyys). Resilienssin heikkous juontuu myös eri alueilla eri asioista, eli myös vauras ja vakaa maa voi osoittautua haavoittuvaksi, kuten nykyinen pandemiakriisi on osoittanut. (Jones & Phillips 2016, Seekell et al. 2017)

On tähdennettävä, että pelkkä globaalin ruokajärjestelmän monimutkaisuus ei itsessään selitä ongelmia. ”Monimutkaisuus” ja ”kompleksisuus” ovat helposti rituaalisanoja, joiden avulla selitellään pois asioita, joihin ei jakseta perehtyä. Ekologiset järjestelmät ovat usein resilienttejä (kaikki eivät ole) ja erittäin monimutkaisia (Holling 1973, Scheffer et al. 2001). Globaalin ruokajärjestelmän haavoittuvaisuus kumpuaa sen organisoitumisen luonteesta, tietynlaisesta monimutkaisuudesta, eli etenkin korkeasta yhdistyneisyyden asteesta, yhdenmukaisuudesta ja siitä, että monimutkaiset vuorovaikutussuhteet koostuvat vahvoista eli samalla jähmeistä kytköksistä (Fraser et al. 2005, Helbing 2013, Liu et al. 2013, Suweis et al. 2015, Puma et al. 2015, Lunt et al. 2016, Paloviita et al. 2017, Tu et al. 2019). Tällaisissa järjestelmissä laajalle leviävät häiriöt eivät välttämättä tarvitse ulkoista ajuria, vaan ne voivat kummuta myös järjestelmän omasta normaalista toiminnasta (Helbing 2013). Konkreettinen esimerkki tästä voisi olla esimerkiksi hyödykespekulaation aiheuttama hintaheilahtelu, joka iskee haavoittuvaiseen väestöön. 

Tutkimuskirjallisuudessa käytetään usein ekologisia analogioita, joissa korostetaan tuotannon ja kulutuksen monimuotoisuutta (diversity) resilienssin lähteenä. Taloudellisen optimoinnin nimessä ruokajärjestelmistä on poistunut päällekkäisyyttä (redundancy), ”löysää”, joka mahdollistaa järjestelmän toiminnan häiriötilassa. Koronakriisin aikana etenkin teollisen lihateollisuuden pullonkaulat ja niihin liittyvät terveys- ja ihmisoikeusongelmat ovat olleet tapetilla. Päällekkäisyys on monille ekologisille järjestelmille ominainen piirre, mutta jälleen ei kaikille. Onkin muistettava, että ekologisten analogioiden soveltaminen sosioekologiisin ilmiöihin ei ole yksioikoinen asia, vaan ne on sovitettava ruokajärjestelmän ominaispiirteisiin (Seekell et al. 2017). On myös muistettava, että yhteyksien puute ja resurssiköyhyys voivat nekin tuottaa haavoittuvaisuutta. Kytköksien vähentäminen ei siis ole itseisarvo. (Fraser et al. 2005)

Paikallista vai globaalia?

Yhteiskuntien yritykset hillitä COVID19-pandemiaa ovat tehneet näkyviksi arkisen elämän taustalla olevat pitkät ja monimutkaiset toimitusketjut sekä järjestelmän riippuvaisuuden heikossa asemissa olevista, huonosti palkatuista ja muutoin näkymättömiin jäävistä ihmisistä. Kaukaa tulevat hedelmien, marjojen ja vihannesten poimijat tai turvattomissa olosuhteissa työskentelevät lihanleikkaajat ovat nousseet yhtäkkiä julkisuuden valokeilaan. Yksi reaktio, myös Suomessa, on ollut valtiollisen omavaraisuuden merkityksen korostaminen. Korkean omavaraisuusasteen ylläpito tai siihen pyrkiminen näyttäytyi kriisiä edeltävässä valtavirran politiikassa tehottomalta nostalgialta, ja sikäli keskustelun muutos on tervetullut, mutta siinä on myös ongelmallisia nationalistisia painotuksia.

Kansainvälinen ruoan kauppa on sekä lisännyt resilienssiä että heikentänyt sitä (d’Amour et al. 2016, Schipanski et al. 2016, Kummu et al. 2020). Kuten edellä todettiin, resilienssi ei ole yksiselitteinen kyky tai ominaisuus. Kaupankäynti on monilla alueilla mahdollistanut irrottautumisen paikallisista luonnonvarojen rajoitteista, ja joissain tapauksissa se on säästänyt luonnonvaroja. Se toimii myös parhaimmillaan puskurina paikallisia häiriöitä vastaan. Samalla se on mahdollistanut väestömäärän kasvua yli paikallisen ruoantuotannon tai tehnyt mahdolliseksi siirtymisen muuhun tuotantoon: kohti teollistumista tai raaka-aineiden tuottamista muulle maailmalle, esimerkiksi ”valuuttakasvien” viljelyyn. Tämän kehityksen myötä väestöä ei kaikkialla voitaisi ruokkia ilman kansainvälistä kauppaa. Vaikka paikallista tuotantoa saataisiin elvytettyä, haaskuuta ja hävikkiä vähennettyä ja ruokavalioita monipuolistettua etenkin paikallisia lajeja suosivaksi, jotkin alueet olisivat silti riippuvaisia tuonnista esimerkiksi väestömäärän kasvun ja kaupungistumisen, muuttuneen elinkeinorakenteen ja ympäristömuutosten vuoksi. (Porkka et al. 2017, Kinnunen et al. 2020) Tietysti mainittuja muutoksia kannattaa edistää myös niillä alueilla, koska ne vähentäisivät silti tuontiriippuvuudesta juontuvaa haavoittuvuutta hintaheilahteluille ja toimitusvaikeuksille.

Eli vaikka nykyisessä ruokajärjestelmässä on syviä systeemisiä ongelmia, kaupankäynnistä luopuminen ei tietenkään olisi toivottavaa, eikä se olisi mitenkään mahdollista. Vaikka ympäristökriiseihin alettaisiin puuttua voimalla, parhaimmassakin tapauksessa ruoantuotannon edellytykset heikkenevät monilla alueilla, jotka ovat jo entisestään riippuvaisia tuonnista. Se rajoittaa paikallisen tuotannon elyttämisen mahdollisuuksia. 

Toisaalta olosuhteet voivat heikentyä myös merkittävillä viejäalueilla, jolloin maailmanmarkkinoiden luotettavuus ja ennakoitavuus heikkenee. Siksi paikallisten ruokajärjestelmien vahvistaminen on yhtä lailla tärkeää, jotta ne eivät ole niin haavoittuvia tuonnin häiriöille. Paikallisten järjstelmien tukeminen on myös tärkeää pientuottajille. He ovat korvaamattomassa asemassa maailman ruokajärjestelmässä ja ennen kaikkea köyhemmillä alueilla, mutta he ovat samalla ruokajärjestelmän haavoittuvaisimpia ja kärsivät sellaisesta kaupan eriarvoisuudesta, joka heikentää paikallista tuotantoa halpatuonnin kustannuksella (Samberg et al. 2016, Chappell 2018).

Eli samalla kun tiedostetaan kansainvälisen kaupan välttämättömyys, on ymmärrettävä nykymuotoisen kaupankäynnin ongelmat ja tunnustettava tarve kansainvälisen ruokajärjestelmän muutokseen. Yksiulotteinen vastakkainasettelu paikallisen ja globaalin tai omavaraisuuden ja kaupan välillä, joka on valitettavan yleistä, menee siksi pahasti metsään. On hahmotettava niitä nimenomaisia piirteitä, joiden vuoksi nykymuotoinen maailmankauppa lisää kriisialttiutta ja tuottaa muita ongelmia.

Globaalin ruokajärjestelmän tehokkuutta ja produktionistista mallia oikeutetaan toistuvasti viittaamalla sen ekologisiin hyötyihin. Väitetään, että asioita kannattaa tuottaa vain siellä, missä se on kannattavaa tai “optimaalista”. Siitä on muodostunut dogmaattinen vastaväite paikallisten ruokajärjestelmien ja korkeamman omavaraisuusasteen puolustamiselle tai ylipäätään maailman ruokajärjestelmän ongelmien kritiikille. Tällainen tehokkuus ei kuitenkaan nojaa pelkästään esimerkiksi kasvuolosuhteisiin vaan paljolti myös alempaan palkkatasoon ja heikompaan työ- tai ympäristölainsäädäntöön. Globaalista näkökulmasta taloudellisesti tehokas toiminta voi heikentää paikallisia ruokajärjestelmiä, mikä pahentaa nälkä- ja köyhyysongelmia. Kansainvälinen ruoan kauppa on myös lisännyt luonnonvarojen ylikäyttöä tehdessään siitä taloudellisesti houkuttavaa. (Schipanski et al. 2016, Rasmussen et al. 2018, Lähde 2019, Kummu et al. 2020) Dogmaattinen vetoaminen “tehokkuuteen” sivuuttaa kaiken tämän.

Nykyistä mallia oikeutetaan myös sillä, että kansainvälinen ruoan kauppa on lisännyt tarjolla olevan ruoan moninaisuutta. Tämä pitää paikkansa mutta ennen kaikkea niille ihmisille, joilla on varaa monipuolisempaan ruokavalioon. Käytännössä ympäri maailman on kuitenkin käynnissä ravitsemusmuutos (nutrition transition) kohti yhdenmukaisempaa, korkeaenergistä ruokavaliota. Muutosta ajavat esimerkiksi kaupungistuminen, ruokajärjestelmän suurten toimijoiden valta-asema etenkin aiemmin mainittujen merkittävien satokasvien aseman pönkittämisessä sekä vauraiden väestönosien elämäntavan näkeminen tavoiteltavana esimerkkinä. Muutos on luonut ravitsemusongelmien “kolmoistaakan”, jossa nälkä, ylipainoisuus ja ravinnepuutoksesta johtuvat ongelmat kietoutuvat usein yhteen – ja haavoittuvaisimpia ovat maailman köyhimmät. (Khoury et al. 2014, Schipanski et al. 2016, Lähde 2019, Kummu et al. 2020)  

Vaikka ruoan kauppa kauppa luo yhtäältä edellytyksiä resilienssille, se tuottaa toisaalta piilevää epävakautta, joka tulee esiin kriisitilanteissa. Harvoista kauppakumppaneista riippuvaiset ja neuvotteluasemaltaan heikot tuontiriippuvaiset köyhät maat kärsivät tällöin ensimmäisenä. (Nyström et al. 2019)

Tarvitaan siis sekä oikeudenmukaisempaa kansainvälistä kauppaa että paikallisten ruokajärjestelmien elvyttämistä. Peritystä tilanteesta ei ole kuitenkaan nopeaa ja yksinkertaista tietä maailmaan, jossa globaali ruokajärjestelmä rakentuu vahvasti paikallisten ruokatalouksien varaan mahdollistaen kuitenkin kaupankäynnin hyödyt. 

Kansainvälinen kauppa on aina korvaamattoman tärkeä osa ruokajärjestelmää. Sillä ilman globaaleja yhteyksiä oltaisiin alttiita tuhoisille paikallisille häiriöille, vaikka ne eivät silloin leviäisikään yhtä herkästi laajasti ympäri ruokajärjestelmää. Tämä on kriittisen tärkeää hahmottaa myös ympäristökeskustelussa, jossa yksiulotteinen paikallisen ja globaalin vastakkainasettelu toistuu yhä uudelleen. Liian vahva paikallinen omavaraisuus on sekin vaarallista. Paikallisen omavaraisuuden ylikorostaminen myös osuu hyvin yksiin nurkkakuntaisen ja vierasvihamielisen nationalismin kanssa – mikä on myös ollut ilmeistä nykyisen pandemiakriisin aikana. 

Ensimmäisiä askeleita kohti kestävämpiä ruokajärjestelmiä

Koronakriisi on tuonut esiin produktionistisen ruokajärjestelmän ongelmat vielä kärkevämmin kuin runsaan vuosikymmenen takaiset ruokakriisit. Business as usual -kehitys on kriisissä, eivätkä sitä oikeuttavat tutut argumentit enää kanna, mutta tämän tiedostaminen ei itsessään muuta kehityssuuntaa. Ruokapolitiikkaa tehdään edelleen voimakkaimpien valtioiden ja taloudellisten toimijoiden ehdoilla, ja tulevaisuuden haasteita projisoidaan nykykehityksestä käsin. (Schipanski et al. 2016, Campbell et al. 2017) Järjestelmän uudistaminen ei siten voi tapahtua ilman poliittista kamppailua. Intressiristiriitoja ei voida välttää (Paloviita et al. 2017).

Kuten tämän katsauksen alussa todettiin, vaikka ympäristö- ja luonnonvaraongelmat muodostavatkin pohjimmiltaan suurimman nykyisten ruokajärjestelmien kriisin, niiden pohjalta ei automaattisesti synny tarvittavaa poliittista mobilisaatiota. Mikäli ongelmia tarkastellaan erillisinä haasteina, ne on helppo ottaa haltuun osaksi kehityslinjaa, jossa valta keskittyy edelleen suurille toimijoille, kansainvälisen kaupan rakenteiden eriarvoisuus säilyy ja pienten tuottajien asema heikkenee entisestään. (Loos et al. 2014, Gaitán-Cremachi et al. 2019, Lähde 2019) Tällöin ongelmat eivät haasta ruokajärjestelmän perusluonnetta vaan ne nähdään instrumentaalisesti hoidettavina yksittäisinä vikoina muuten toimivassa järjestelmässä. Tällainen lähestymistapa ei kuitenkaan onnistu, jos ymmärretään edellä kuvattu ruokajärjestelmien systeeminen haavoittuvuus, josta ympäristö- ja luonnonvaraongelmat muodostavat vain yhden osan.

 Vaikka tuotanto-ongelmat ovat vain osa monimutkaista ongelmavyyhtiä, niitä ei voi jättää huomiotta. Ruokakeskustelussa sorrutaan usein naiiviin vastakkainasetteluun, jossa esimerkiksi nälkä ongelmat nähdään joko tuotannon tai jakamisen syynä. Produktionistista tuotantokeskeisyyttä vastaan käydään kiistämällä tuotantonäkökulma ja korostamalla vallan, oikeuksien ja varallisuuden eriarvoisuutta. Ne ovat kriittisen tärkeitä mutta eivät sulje pois monia tuotantoon liittyviä kipeitä ongelmia. (Lähde 2019) Tuotannon tehostaminen on välttämätöntä esimerkiksi monilla Afrikan alueilla, joilla tuontiriippuvuus altistaa globaalin järjestelmän häiriöille mutta joilla toisaalta on mahdollisuudet kotoisen tuotannon kasvattamiseen ja monipuolistamiseen – joskin kuten edellä todettiin, ympäristömuutosten uhka toimii näitä pyrintöjä vastaan. 

Keskeinen ruokapolitiikan ja -tutkimuksen haaste onkin, miten tuotantoa voidaan lisätä niin, että hyöty valuu sitä tarvitseville torjuen tehokkaasti nälkää ja köyhyyttä tuhoamatta tuotannon ekologisia edellytyksiä.

Parin vuoden takaisessa tutkimuksessa (Rasmussen et al. 2018) käytiin lävitse suuri joukko tapaustutkimuksia siitä, miten pyrkimykset tehostaa maataloustuotantoa eli lisätä maa-alalta saatavaa tuottoa ovat vaikuttaneet erilaisiin sosiaalisiin, kulttuurisiin ja ekologisiin päämääriin. Tutkimuksessa todettiin, että tehostaminen ei ole missään nimessä “hopealuoti” positiivisten tulosten saavuttamiselle olosuhteiden radikaalien moninaisuuden vuoksi. Sen sijaan, että tehostaminen vähentäisi uuden viljelysmaan raivaamisen tarvetta (land-sparing), se voi päätyä kiihdyttämään raivaamista toiminnan lisääntyneen taloudellisen houkuttelevuuden vuoksi. Se ei myöskään välttämättä hyödytä juuri niitä tahoja, joilla olisi suurin tarve, jos heillä ei ole resursseja valittuihin tehostamisen käytäntöihin. 

Kuten edellä todettiin, dogmaattinen usko “tehokkuuteen” ei kanna, sillä tehokkuus määrittyy väistämättä eri tavoin eri ihmisille ja eri alueilla. Tämä ei siksi ole vain tekninen ja ekologinen kysymys vaan nivoutuu myös talouteen, politiikkaan, tasa-arvoon, ihmisoikeuksiin ja moneen muuhun asiaan. Keinot on sovitettava paikallisiin tarpeisiin, mikä vaatii osallisten valtaa vaikuttaa muutosprosessiin. Vallitseva produktionistinen malli toimii tällaisia pyrkimyksiä vastaan. 

Kriisien aikana vallitsevaa ruokajärjestelmää haastavien lähestymistapojen uskottavuus voi kasvaa, mutta ei ole mitään tapaa, jolla ne itsestään laajentuvat tai ”skaalautuvat”. Itse asiassa muotikäsite skaalautuminen ei toimi hyvin tässä kysymyksessä, sillä samojen ”parhaiden käytäntöjen” leviämisen sijaan tarvitaan ruokajärjestelmän mosaiikkisuutta. Tarvitaan poliittista joukkovoimaa luomaan elintilaa paikallisille ja alueellisille ratkaisuille. Ruokapolitiikan valtarakenteet tukevat tällä hetkellä globaalia yhdenmuotoistumista ja kapeasti määritellyn ”tehokkuuden” sanelemaa työnjakoa. 

Paikallisten ja alueellisten ruokajärjestelmien elvyttäminen ja omavaraisuusasteen nosto ovat kriittisen tärkeitä asioita yhä kriisialttiimmassa maailmassa. Tarvitaan sellaista systeemistä ”tehottomuutta”, joka on vastoin ruokajärjestelmän perittyä tilannetta. Päällekkäisyys on myös tärkeää siksi, että ruoantuotanto on ”epäelastista” (inelastic), eli toisin sanoen sitä ei voida mielekkäästi ajaa alas ja käynnistää nopeiden suhdannevaihteluiden myötä. ”Luova tuho” ei toimi ruoantuotannossa samalla tavalla kuin vaikkapa teollisuudessa, sillä ruoantuotannon mahdollistavaan sosioekologiseen perustaan (esimerkiksi peltomaa, siemenkannat, viljelytaidot, tuottajayhteisöt) on kasautunut vuosikymmenten perintö, sen ylläpito edellyttää jatkuvuutta. 

Tuotannon ja kulutuksen valikoiman monipuolistaminen on toinen tavoite, joka vie vastaan vallitsevia ruokajärjestelmän intressejä. Tavoitteena ovat verkostot, joiden solmukohtien väliset kytkökset eivät ole niin vahvoja ja joissa on enemmän vaihtoehtoisia kulkureittejä. (Fraser et al. 2005, Helbing 2013) 

Mutta kuten sanottua, paikallisten ja alueellisten ruokajärjestelmien elvyttämisen rinnalla tarvitaan kansainvälistä kauppaa. Sen valtasuhteisiin ja käytäntöihin kaivataan kuitenkin kipeästi muutoksia. Haavoittuvimmat alueet, eli samaan aikaan köyhemmät ja tuontiriippuvaisemmat, tarvitsevat omien ruokajärjestelmiensä elvyttämisen rinnalla kauppakumppanien monipuolisuutta, eli oikeudenmukaisempia kaupan käytäntöjä. (Fraser et al. 2005, d’Amour et al. 2016, Schipanski et al. 2016, Kinnunen et al. 2020) Keskusteluissa huomio keskittyy lähinnä kansainväliseen kauppaan, mutta myös haavoittuvaisten alueiden ”klustereissa” alueellisen kaupankäynnin edistämisellä olisi vielä suurempi merkitys, sillä ne tukisivat paikallisten ruokajärjestelmien elpymistä (d’Amour et al. 2016, Schipanski et al. 2016). Juuri tätä edellä mainittu modulaarisuuden lisääminen tarkoittaisi. (Tu et al. 2019) 

Päämääränä ei saa olla vain lisääntyvä tuotanto. Hyvin mahdollinen produktionistiseen malliin nojaava kehityskulku olisi kapeassa mielessä resilientti globaali ruokajärjestelmä, joka onnistuisi jopa kasvattamaan tuotantoa vähentäessään ympäristökuormaa sekä torjumaan tuhoisia nälänhätiä. Systeeminen eriarvoisuus ja haavoittuvuus voisivat silti säilyä järjestelmän ominaispiirteinä, ja ne vaikuttavat ihmisten kykyyn hankkia elantoa, kouluttautua, pysyä terveinä ja järjestäytyä poliittisesti. Ruokajärjestelmän toimijoiden välisen tasa-arvon edistäminen ja nyt heikompien toimijoiden, etenkin pientuottajien, itsemääräämisoikeuden lisääminen ovat välttämättömiä askeleita kohti ruokajärjestelmän vahvaa ja laajaa resilienssiä. (Schipanski et al. 2016, Lähde 2019)

Erilaiset ruokajärjestelmät rakentavat erilaisia yhteiskuntia. Tämä tarkoittaa kääntäen sitä, että ruokajärjestelmiä ei voida kestävästi uudistaa erillään muista yhteiskunnallisista uudistuksista.

Ville Lähde 

 

KIRJALLISUUS:

 d’Amour, C. et al., Teleconnected food supply shocks. Environmental Research Letters 11, 2016. https://doi.org/10.1088/1748-9326/11/3/035007

Campbell, B. et al., Agriculture production as a major driver of the Earth system exceeding planetary boundaries. Ecology and Society 22 (4) 2017. https://doi.org/10.5751/ES-09595-220408 

Chappell, Beginning to end hunger. Food and environment in Belo Horizonte, Brazil, and beyond. University of California Press, Oakland 2018.

Cotrell, R.S. et al., Food production shocks across land and sea. Nature Sustainability 2, 2019. https://doi.org/10.1038/s41893-018-0210-1

Fraser, E.D.G. et al., A framework for assessing the vulnerability of food systems to future shocks. Futures 37(6) 2005. https://doi.org/10.1016/j.futures.2004.10.011

Gaitán-Cremachi, D. et al., Characterizing diversity of food systems in view of sustainability transitions. A review. Agronomy for Sustainable Development 39, 2019. https://doi.org/10.1007/s13593-018-0550-2

Gaupp F. et al, Increasing risks of multiple breadbasket failure under 1.5 and 2°C global warming. Agricultural Systems 175, 2019. DOI:10.1016/j.agsy.2019.05.010

Helbing, D., Globally networked risks and how to respond. Nature 497, 2013. https://doi.org/10.1038/nature12047 

Heslin, A. et al., Simulating the Cascading Effects of an Extreme Agricultural Production Shock: Global Implications of a Contemporary US Dust Bowl Event. Frontiers in Sustainable Food Systems 20 March 2020. https://doi.org/10.3389/fsufs.2020.00026

Holling, C.S., Resilience and Stability of Ecological Systems. Annual Review of Ecology and Systematics 4, 1973. https://doi.org/10.1146/annurev.es.04.110173.000245 

Jones, W. & Phillips, A., Historic Food Production Shocks: Quantifying the Extremes. Sustainability 8 (5) 2016. https://doi.org/10.3390/su8050427

Kahiluoto, H. et al., Taking planetary nutrient boundaries seriously: Can we feed the people? Global Food Security 3 (1), 2014. https://doi.org/10.1016/j.gfs.2013.11.002

Khoury, C. et al., Increasing homogeneity in global food supplies and the implications for food security. PNAS 111 (11) 2014. https://doi.org/10.1073/pnas.1313490111

Kinnunen, P. et al. Local food crop production can fulfil demand for less than one-third of the population. Nature Food 1, 2020. https://doi.org/10.1038/s43016-020-0060-7 

Kummu, M. et al. Interplay of trade and food system resilience: Gains on supply diversity over time at the cost of trade independency. Global Food Security 24, 2020. https://doi.org/10.1016/j.gfs.2020.100360

Liu, J. et al., Framing Sustainability in a Telecoupled World. Ecology and Society. Vol. 18, No 2, 2013. http://dx.doi.org/10.5751/ES-05873-180226

Lang, T., Crisis? What Crisis? The Normality of the Current Food Crisis. Journal of Agrarian Change. 10(1), 2010. https://doi.org/10.1111/j.1471-0366.2009.00250.x

Lang, T. & Barling, D. Food security and food sustainability: reformulating the debate. The Geographical Journal 178(4), 2012. https://doi.org/10.1111/j.1475-4959.2012.00480.x

Loos, J. et al., Putting meaning back into ”sustainable intensification”. Frontiers in Ecology and the Environment 12(6) 2014. https://doi.org/10.1890/130157

Lunt, T. et al., Vulnerabilities to agricultural production shocks: An extreme, plausible scenario for assessment of risk for the insurance sector. Climate Risk Management 13, 2016. https://doi.org/10.1016/j.crm.2016.05.001

Lähde, V. Niukkuuden maailmassa. niin & näin, Tampere 2013. 

Lähde, V. Mitä maailman nälän voittaminen vaatii? Alue ja ympäristö 1, 2019. https://aluejaymparisto.journal.fi/article/view/79663 

Nyström et al. Anatomy and resilience of the global production ecosystem. Nature, Vol. 575, 2019, 98–109. https://doi.org/10.1038/s41586-019-1712-3

Paloviita, A. et al., Insights into food system exposure, coping capacity and adaptive capacity. British Food Journal 119(12) 2017. https://doi.org/10.1108/BFJ-02-2017-0057

Porkka, M. et al., The use of food imports to overcome local limits of growth. Earth’s Future 5(4) 2017. https://doi.org/10.1002/2016EF000477

Poore, J. & Nemecek, T. Reducing food’s environmental impacts through producers and consumers. Science 360(6392) 2018. https://doi.org.10.1126/science.aaq0216

Puma, M.J. et al., Assessing the evolving fragility of the global food system. Environmental Research Letters 10, 2015. https://doi.org/10.1088/1748-9326/10/2/024007 

Rasmussen, L.V. et al., Social-ecological outcomes of agricultural intensification. Nature Sustainability 1, 2018. https://doi.org/10.1038/s41893-018-0070-8

Samberg, L. et al., Subnational distribution of average farm size and smallholder contributions to global food production. Environmental Research Letters 11(12), 2016. https://doi:10.1088/1748-9326/11/12/124010

Scheffer, M. et al., Catastrophic Shifts in Ecosystems. Nature, Vol. 413, 2001. https://doi.org/10.1038/35098000

Schipanski, M. et al., Realizing resilient food systems. BioScience 66 (7) 2016. https://doi.org/10.1093/biosci/biw052

Seekell, D. et al, Resilience in the global food system. Environmental Research Letters 12 (2) 2017. https://doi.org/10.1088/1748-9326/aa5730

Springmann, M. et al., Options for keeping the food system within environmental limits. Nature 562(7728) 2018. https://doi.org/10.1038/s41586-018-0594-0

Suweis, Samir et al., Resilience and reactivity of global food system. PNAS 112(22), 2015. https://doi.org/10.1073/pnas.1507366112

Tu, C. et al., Impact of globalization on the resilience and sustainability of natural resources. Nature Sustainability 2, 2019. https://doi.org/10.1038/s41893-019-0260-z

19.5.2020
Uutiskirje 5/2020 Toukokuun BIOS-uutiskirje poikkeaa rakenteeltaan aiemmista, sillä edellisen uutiskirjeen jälkeen kaikki tutkimusyksikkömme julkaistu työ on käsitellyt tavalla tai toisella käynnissä olevaa pandemiaa, sen hillintätoimia ja niiden vaikutuksia yhteiskuntiin. Tällä kertaa uutiskirjettä ei ole siksi tuttuun tapaan jaettu temaattisiin osioihin. 

Toukokuun BIOS-uutiskirje poikkeaa rakenteeltaan aiemmista, sillä edellisen uutiskirjeen jälkeen kaikki tutkimusyksikkömme julkaistu työ on käsitellyt tavalla tai toisella käynnissä olevaa pandemiaa, sen hillintätoimia ja niiden vaikutuksia yhteiskuntiin. Tällä kertaa uutiskirjettä ei ole siksi tuttuun tapaan jaettu temaattisiin osioihin. 

Totta kai olemme tällä välillä jatkaneet työtä myös muiden aiheiden parissa, ja seuraavassa uutiskirjeessä on luvassa asiaa muun muassa ruokajärjestelmien kriisialttiudesta. Eivätkä ympäristö- ja luonnonvarakriisit ole tietenkään mihinkään poistuneet koronakriisin aikana. Seuraamme niitä koskevia uutisia ja tutkimusta päivittäin. Tuttuja Maailmalta-katsauksia jatketaan seuraavissa uutiskirjeissä.

Nyt kuitenkin olemme historiallisesti kriittisellä hetkellä, jolloin huomion keskittäminen on tärkeää. Kun yhteiskunnat kamppailevat siitä, millä tavalla koronakriisin aikainen ja sen jälkeinen elvytys toteutetaan, määritetään tulevien vuosien politiikan reunaehtoja. Elvytys voi joko rakentaa ekologisen jälleenrakennuksen edellytyksiä tai muodostaa kohtalokkaita esteitä siirtymäpolitiikalle. Nyt tehdään konkreettisia päätöksiä siitä, otetaanko politiikan ja talouden aikajänteeksi seuraavat pari kolme vuotta vai päädytäänkö pandemiakriisin motivoimina aidosti suunnittelemaan pitkäjänteisempää toimintaa. Taloudellisten instituutioiden rooleista, Euroopan yhtenäisyydestä ja globaalista solidaarisuudesta tehdään kauaskantoisia päätöksiä kuluvan vuoden aikana. 

Olemme usein käyttäneet “polkuriippuvuuden” käsitettä puhuessamme esimerkiksi teknologisen infrastruktuurin kehitystä ohjaavasta voimasta. Polkuriippuvuutta synnytetään myös taloudellisilla ja poliittisilla päätöksillä. Historiallisina saranahetkinä rakennetaan tulevia vuosikymmeniä. Onko edessä ekologisen siirtymäpolitiikan menetetty vuosikymmen, vai antaako kriisi mahdollisuuden ymmärtää sen välttämättömyys? Tällaisiin kysymyksiin BIOS-tutkimusyksikön työ on etsinyt vastauksia viime kuukausina.

Kuva Paavo Järvensivu.

Edellisessä uutiskirjeessä mainittujen kirjoitusten “Ekologinen jälleenrakennus epävarmassa maailmassa” ja “Koronakriisin taloudellinen hallinta” teemoja käsiteltiin kolmessa podcast-keskustelussa huhti-toukokuussa. BIOS-harjoittelija Venla Lankinen haastatteli Ville Lähdettä BIOS-podcastissa 10.4. ensin mainitun kirjoituksen teemoista, ja Tero Toivasta ja Paavo Järvensivua jälkimmäisen teemoista podcastissa 4.5. Toivanen ja Järvensivu olivat keskustelemassa myös 20.4. julkaistussa Kalevi Sorsa -säätiön podcastissa “Yhteiskunnan kriisit ja niihin sopeutuminen”. Tämän lisäksi Ville Lähde esitteli BIOS-näkemyksiä 11.5. julkaistussa Elokapinan asiantuntijavieraan haastattelussa.

Tero Toivanen käsitteli koronakriisin herättämiä kysymyksiä laajasti Tiede & Edistys -lehden pääkirjoituksessa “Kuka haluaa takaisin normaaliin?”, jossa hän nosti esiin myös pandemiakeskustelun keskittymisen vauraiden vanhojen teollisuusmaiden kohtaloihin: 

“Koronakeskustelu on ollut tähän saakka jopa häpeällisen länsikeskeistä. Paradoksaalisesti siis globaaliksi kehystetyn pandemiaongelman käsittely on ollut kaikkea muuta kuin globaalia. Erityisesti globaali etelä on puuttunut keskustelusta lähes täysin. Vaihtoehtoisesti on luotu kehys, jonka mukaan globaalin etelän mailla on kädessään kaksi erityistä koronavalttia: nuori väestö, johon virus ei vaikuta yhtä pahoin kuin läntisten maiden vanhenevaan väestöön, ja kuumuus, jossa viruksen leviämisen edellytykset ovat heikommat. Vaikka molemmat väitteet ovat virologisesti päteviä, ovat ne täysin irti globaalin etelän yhteiskunnallisesta todellisuudesta ja harhaanjohtavuudessaan vahingollisia politiikkatoimille, joita globaalin pandemian hillitseminen edellyttäisi.”

*

BIOS-tutkijat ovat myös osallistuneet aktiivisesti keskusteluun koronakriisin torjunta- ja hillintätoimista. Paavo Järvensivu esiintyi kutsuttuna lausunnonantajana eduskunnan talousvaliokunnalle 24.4. sekä valtionvarainvaliokunnalle 28.4. Kummassakin tilaisuudessa käsiteltiin valtioneuvoston selontekoa julkisen talouden suunnitelmasta vuosille 2021–2024. Ensimmäinen lausuntomme julkaistiin myös BIOS-blogissa. Korostimme lausunnoissamme talouspoliittisen näkökulman laajentamista kapeasti ymmärretystä “kestävyysvajeesta” kokonaisvaltaisempaan riskien hallintaan, jossa huomioidaan yhteiskunnan kyky torjua ympäristö- ja luonnonvarakriisejä ja sopeutua niihin tavalla, joka pitää huolta yhteiskunnallisesta vakaudesta. Kritisoimme paitsi ympäristönäkökulmien olematonta roolia selonteossa myös sitä, miten etenkin keskuspankkien muuttunut rooli sekä muutokset eurooppalaisessa talouskeskustelussa jäivät huomioimatta selonteossa. Vaarana on, että Suomi sitoo itsensä talouspoliittiseen kehykseen, joka on aikansa elänyt.

“Selonteosta ja valtiontalouden kestävyysvajeen käsittelystä jää täysin huomiotta rahatalouden institutionaalinen ja poliittinen ulottuvuus. Puute on räikeä, kun otetaan huomioon, minkälaisen roolin euroalueen uudet talousmekanismit ja erityisesti keskuspankki ovat ottaneet etenkin vuoden 2008 kansainvälisen finanssikriisin jälkeen. Keskuspankit ovat pitäneet muun muassa määrällisen helpottamisen toimillaan ja korkopolitiikallaan markkinoiden rattaat pyörimässä ja huolehtineet julkisten talouksien maksukyvystä. Tästä huolimatta selonteko ei mainitse keskuspankkeja sanallakaan.”

WISE-tutkimushanke, jossa BIOS on mukana, julkaisi oman politiikkasuosituksensa 22.4. Siinä peräänkuulutetaan sellaisten asiantuntijatiedon rakenteiden luomista, jotka auttaisivat paitsi kriisitilanteessa toimimista myös ennen kaikkea kriisitilassa tehtävien päätösten luomien polkuriippuvuuksien tunnistamista. Suosituksissa korostetaan myös normaalitilanteessa “tehottomalta” vaikuttavan liikkumavaran ja päällekkäisyyden tärkeyttä yhteiskunnan instituutioissa, sillä ne mahdollistavat luovaa sopeutumis- ja mukautumiskykyä. Ajatus virtaviivaistetusta normaalitilasta ei toimi maailmassa, jossa peräkkäisten, yhtaikaisten ja toisiaan vahvistavien kriisien todennäköisyys kasvaa.

*

BIOS-blogissa julkaistiin toukokuussa myös kaksi tärkeää elvytystoimia ja siirtymäpolitiikkaa kommentoivaa kirjoitustamme. 11.5. julkaistu kannanotto “Energiaelvytys” oli suunnattu ennen kaikkea elvytystoimia pohtiville ministeriöiden työryhmille. Kannanotossa lueteltiin konkreettisia energiasektorille suunnattavia toimenpiteitä, joilla olisi sekä elvyttävä että kasvihuonekaasupäästöjä leikkaava vaikutus. On selvää, että Suomen energiantuotannon kehityksen päälinjan täytyy olla polttamattomassa tuotannossa, josta kannanotto nostaa esiin ennen kaikkea tuulivoiman mahdollisuudet sekä sen rinnalla ei-fossiiliset kaasut ja energiankäytön tehostamisen. Energiaelvytyksen teemoja pohditaan myös jo kuudennessa BIOS-podcastissa, jossa äänessä ovat Venla Lankinen, Antti Majava ja Tere Vadén.

Vesa Vihriälän johtama taloustyöryhmä julkaisi 8.5. raporttinsa Talouspolitiikan strategia koronakriisissä. BIOS kommentoi tätä “kipupakettia” tuoreeltaan 13.5. julkaistussa kannanotossaan, joka kiinnitti huomiota erityisesti ennakoitujen sopeutumis- ja leikkaustoimien muodostamaan vaaraan:

“Vihriälän raportti linjaa selkeästi, että vaadittavia talouden rakennemuutoksia ja sopeuttamista koskeva poliittinen suunnittelu ja päätöksenteko on aloitettava välittömästi, tai muuten politiikalle aiheutuu ”uskottavuusongelma” (s. 95). Tässä mielessä raportti voi hyvinkin muotoutua suomalaisen koronakeskustelun kulminaatiopisteeksi, jossa koronakriisin alkuvaiheen poliittisesta yhteisymmärryksestä – niin sanotusta lipun ympärille käpertymisestä – irrottaudutaan ja 2020-luvun politiikka ohjataan edellisen “menetetyn vuosikymmenen” tapaan kiistelyyn talouden sopeutuksista ja leikkausten kohteista.”

Kritisoimme kannanotossa edellä mainittua kapeaa käsitystä kestävyysvajeesta sekä kyseenalaistamme sen, miten huoli velkaantumisesta ohittaa huolen yhteiskunnan perustavammasta ekologisesta ja sosiaalisesta kestävyydestä. Sopimuksenvaraiseen velkakattoon ripustautuva Vihriälän ryhmän raportti peräänkuuluttaa “resilienssiä ja kriisinsitetokykyä” mutta ehdottaa toimintalinjaa, joka pikemminkin heikentää niitä.

“Riskien arvioinnin näkökulmasta voidaan asettaa jälleen yksinkertainen kysymys: ollaanko vuoden 2030 Suomessa tyytyväisiä, jos velkasuhde on kurottu 90 prosenttiin mutta samalla on heikennetty leikkauspolitiikalla suomalaisen yhteiskunnan ja tulevien sukupolvien edellytyksiä kohdata yhä tiheneviä viheliäitä kriisejä? Onko todella niin, että juuri ”kohtuullinen velkaantuneisuus” on järkevin näköala turvata yhteiskunta esimerkiksi tulevilta pandemioilta tai kasvavilta ilmastomuutoksen aiheuttamilta vaikutuksilta? Miksi talouspolitiikkaa pitäisi ohjata juuri 90 prosentin velkasuhde? Miksei 100 prosenttia, joka voi olla yhtä hyvin kaikkialla euroalueen kasvavien velkamäärien kanssa sopusoinnussa? Miksi hirttää talouspolitiikka ja julkisen talouden suunnittelu ensisijaisesti abstraktiin velkasuhdetavoitteeseen aikana, jolloin Suomen muiden maiden ohella on toteutettava historiallisen nopeat päästövähennystoimet? Ympäristötutkimuksen näkökulmasta ei juuri ole epäselvyyttä, että ilmastoimissa epäonnistuminen tuottaa yhteiskunnille julkisvelan kasvua suuremman torjuttavan riskin.”

Toukokuussa harjoittelijakautensa päättänyt BIOS-harjoittelija Venla Lankinen kirjoitti BIOS-blogiin kaksi ajankohtaista kirjoitusta EU:n vihreän kehityksen ohjelman tulevaisuudesta. “Miten Euroopan Green Dealin käy koronakriisissä?” (5.5.) kartoittaa koronakriisin aikaisia Green Dealia puolustavia ja sitä vastustavia kantoja sekä sitä, miten kriisi on viivästyttänyt ohjelman toimeenpanemista. Vaikka kannanotot ovat pääosin olleetkin puolustavia, käytännössä toimia on siirretty tulevaisuuteen. Tätä taustoittava kirjoitus “EU:n kestävän rahoituksen luokittelujärjestelmä” esittelee niin sanottua EU-taksonomiaa, jonka on tarkoitus muodostua merkittäväksi taloudellisen toiminnan kestävyyskriteeristöksi.

*

Näinä poikkeuksellisina aikoina on ilmeistä, että ihmiset haluavat ja jaksavat lukea aiempaa enemmän ja syvällisempiä analyysejä. Tähdellisen luettavan poimiminen voi kuitenkin olla työn ja tuskan takana. Siksi edellisen uutiskirjeen tapaan esittelemme joukon kirjoituksia, jotka ovat mielestämme nyt erityisen arvokasta luettavaa

Adam Toozen “The Pandemic Has Ended the Central Bank Myth” auttaa ymmärtämään, minkä takia Saksan perustuslakituomioistuimen taannoinen päätös on niin kriittinen EU:n tulevaisuuden kannalta. Toozen kirjoitus selittää myös perusteellisesti keskuspankkien muuttuneen roolin merkitystä viime vuosina. Suosittelemme myös Antti Ronkaisen kirjoitusta mainitusta päätöksestä.

Kysymys koronakriisin vaikutuksesta ilmastopäästöihin nousee yhä uudelleen esiin julkisuudessa. Keskustelu on osoittanut, miten vaikeaa ilmastonmuutoksen torjunnan mittakaavaa on hahmottaa. Samalla koronakriisi on konkretisoinut, miten suuri ero on hetkellisellä kulutuksen notkahduksella ja pitkäjänteisillä ilmastotoimilla, jotka pyrkivät pysyvään tuotanto- ja kulutustapojen muutoksiin. Koska kertaus on opintojen äiti, perusasioiden äärelle on hyvä palata näissä Carbon Briefin ja Gristin artikkeleissa. 

Koska pandemia hämmentää meitä kaikkia, suosittelemme lämpimästi Ed Youngin artikkelia “Why the Coronavirus is so Confusing?Atlantic-lehdessä. Se käy läpi koronaviruksen ja sen aiheuttaman COVID-19-taudin ominaispiirteiden lisäksi läpi aiheeseen liittyvän tutkimuksen, viestinnän ja informaation tulkinnan problematiikkaa. Artikkeli käy ansiokkaasti kiinni kysymyksiin, jotka liian usein pelkistyvät yksiulotteiseksi auktoriteettiuskon ja epäilyn vastakkainasetteluksi. Sigal Samuel taas kokoaa yhteen Voxin artikkelissa olennaisia kysymyksiä teollisen eläintuotannon ja tartuntatautien yhteyksistä. 

Helsingin yliopiston tutkija Daria Krivonos kirjoittaa ukrainalaisten vierastyöläisten asemasta ja ristiriitaisesta kohtelusta Suomessa. Ari Elmeri Hyvönen ja Tapio Juntunen kirjoittavat Kalevi Sorsa -säätiön blogissa Suomen kriisinsietokyvystä ja peräänkuuluttavat normaaliaikojen “tehokkuusajattelun” yli kurottavaa perspektiiviä. He muistuttavat, että kansalaisten todellisten vaikutusmahdollisuuksien edistämistä ei voi korvata kosmeettisella “osallistamisella”. 

Lopuksi suosittelemme science fiction -kirjailija Kim Stanley Robinsonin esseetä “The Coronavirus Is Rewriting Our Imaginations”. Ajatelkaa tulevaa.

“We’re now confronting a miniature version of the tragedy of the time horizon. We’ve decided to sacrifice over these months so that, in the future, people won’t suffer as much as they would otherwise. In this case, the time horizon is so short that we are the future people. It’s harder to come to grips with the fact that we’re living in a long-term crisis that will not end in our lifetimes. But it’s meaningful to notice that, all together, we are capable of learning to extend our care further along the time horizon. Amid the tragedy and death, this is one source of pleasure. Even though our economic system ignores reality, we can act when we have to. At the very least, we are all freaking out together. To my mind, this new sense of solidarity is one of the few reassuring things to have happened in this century. If we can find it in this crisis, to save ourselves, then maybe we can find it in the big crisis, to save our children and theirs.”

15.5.2020
EU:n kestävän rahoituksen luokittelujärjestelmä Maaliskuun alussa julkaistiin päivitetty Euroopan unionin kestävän rahoituksen luokittelujärjestelmä, ”EU-taksonomia”, joka ainakin Suomessa jäi vähäiselle huomiolle. Tämä komission liikkeelle paneman ”teknisen asiantuntijaryhmän” (Technical Expert Group on Sustainable Finance, TEG) kahden vuoden ajan kehittelemä paketti on osa Euroopan vihreän kehityksen ohjelman kestävien rahoitusmarkkinoiden toimenpidekokonaisuutta. Sen käyttöönotto osana EU:n ilmastopoliittisia toimia on aikataulutettu Green Dealissa tämän vuoden loppupuoliskolle. Eri toimijoiden tulee julkistaa ensimmäiset taksonomiatietonsa vuosien 2021–2022 kuluessa.

Maaliskuun alussa julkaistiin päivitetty Euroopan unionin kestävän rahoituksen luokittelujärjestelmä, ”EU-taksonomia”, joka ainakin Suomessa jäi vähäiselle huomiolle. Tämä komission liikkeelle paneman ”teknisen asiantuntijaryhmän” (Technical Expert Group on Sustainable Finance, TEG) kahden vuoden ajan kehittelemä paketti on osa Euroopan vihreän kehityksen ohjelman kestävien rahoitusmarkkinoiden toimenpidekokonaisuutta. Sen käyttöönotto osana EU:n ilmastopoliittisia toimia on aikataulutettu Green Dealissa tämän vuoden loppupuoliskolle. Eri toimijoiden tulee julkistaa ensimmäiset taksonomiatietonsa vuosien 2021–2022 kuluessa.

Taksonomiassa määritetään kolme käyttäjäryhmää, joiden käyttöön luokittelujärjestelmä ensisijaisesti soveltuu. Nämä ovat (1) rahoitusmarkkinoiden toimijat ja yksityiset sijoittajat, jotka tarjoavat rahoituksia EU-alueella, (2) suuret yritykset ja konsernit, joiden on jo nyt annettava tiedot liiketoimintamalleistaan, toimintaperiaatteistaan, saavuttamistaan tuloksista, merkittävimmistä riskeistä ja keskeisistä suoritusindikaattoreista, jotka liittyvät muun muassa, ympäristöasioihin, sosiaalisiin näkökohtiin ja työntekijöihin, ihmisoikeuksien kunnioittamiseen ja korruption ja lahjonnan torjuntaan sekä (3) laajemmin EU:n jäsenvaltiot, jotka ohjaavat julkista taloutta ja asettavat standardeja vihreiksi luokitelluille tuotteille ja toimijoille sekä valtion rahoitustyökaluille. 

Taksonomiaan sisällytettyjä toimenpiteitä voidaan arvioida annetun kattavan kestävyyskriteeristön pohjalta ja suunnata näin rahoitusta ja investointeja todella tulevaisuutta rakentaviin ja ekologista siirtymää edistäviin toimenpiteisiin. Tulevaisuudessa kaikkien sellaisten sijoitusten ja rahoitustyökalujen, joiden markkinoidaan tukevan siirtymää, tulisi olla linjassa taksonomiakriteeristön kanssa. Sekä taksonomian pohjana toimiva lainsäädäntö että itse maaliskuussa julkaistu työkalupakki ovat saaneet komission alustavan hyväksynnän, mutta vasta toisen lukukierroksen jälkeen sen toimeenpano saatetaan aloittaa. Tämän tulisi tapahtua 2020 loppupuoliskolla.  

Taksonomian perusteet

EU-taksonomia on työkalu, joka auttaa sijoittajia, yrityksiä ja liike-elämän toimijoita sekä EU:n jäsenvaltioita suunnittelemaan ja suuntaamaan rahoitusta vähähiilisten, resilienttien ja resurssitehokkaiden yhteiskuntien siirtymää edistäviin toimenpiteisiin. Taksonomian tarkoitus on luoda Euroopan unionin laajuinen yhteinen luokittelujärjestelmä, jonka perusteella sijoituksia voidaan kohdentaa. Taksonomia asettaa toimenpidekohtaisia kestävyyteen liittyviä raja-arvoja (thresholds) eri toimenpiteille. Tällä hetkellä taksonomia tarjoaa kriteeristön noin 70:lle eri toimialojen toimenpiteelle, mutta tavoite on laajentaa luokittelujärjestelmää koskemaan myös toistaiseksi ajan ja resurssien puutteesta johtuneista syistä käsittelemättä jääneitä toimenpiteitä. Tätä ajamaan on tarkoitus asettaa Euroopan unionissa oma alustansa, jossa taksonomian kehittämisen lisäksi tarjotaan teknistä apua tämän työkalun toimeenpanossa yritysten, sijoittajien ja muiden toimijoiden tasolla. TEG on kehitellyt myös valmiita excel-työkaluja, joilla toimijat voivat kartoittaa toimintansa taksonomiakelvollisuutta.

Yleisesti ottaen ollakseen taksonomiakelvollinen toimenpiteen on:

1. hyödytettävä merkittävästi vähintään yhtä kuudesta ympäristötavoitteesta
2. olla tuottamatta merkittävää haittaa viidelle muulle tavoitteelle (DNSH; do no significant harm -periaate)
3. oltava YK:n, OECD:n ja ILO:n eettisten työ- ja ihmisoikeusperiaatteiden mukainen.

Toistaiseksi raportissa käsitellään vain yhtäältä toimenpiteitä, joissa on toimintaa parantamalla saavutettavissa suurin mahdollinen ilmastohyöty (esim. energiaintensiivinen teollisuus) ja toisaalta mahdollistavia toimenpiteitä, jotka tukevat toisten toimialojen siirtymää kestävälle tielle (esim. aurinkopaneelien valmistus). Myös ns. vihreimmistä vihreimmät toimenpiteet luokitellaan taksonomiakelvollisiksi (esim. tuulivoimalla tuotettu energia). 

Vaikka varsinainen arviointi tapahtuu toimenpidekohtaisesti, on toimet jaoteltu myös toimialojen mukaan. Luokittelu perustuu EU:ssa yleisesti käytettyyn 21-portaiseen (A-U) toimialaluokitukseen (TOL2008/NACE2008). Osa toimialoista on käsitelty taksonomiassa kokonaisuudessaan, osa osittain ja osa on jätetty käsittelemättä kokonaan. Taksonomiassa käsittelemättä jätettyjen toimialojen puuttumista perustellaan sillä, ettei niillä ole päästöihin perustuvasti suurta ilmastonmuutoksen hillintäpotentiaalia tai siirtymää mahdollistavaa potentiaalia.

Taksonomiassa kokonaan käsiteltyjä toimialoja ovat A. Maatalous, metsätalous, kalatalous, D. Sähkö-, kaasu-, lämpö- ja jäähdytysliiketoimet, E. Vesi-, viemäri- ja jätevesihuolto; jätehuolto ja ennallistamistoiminta sekä J. Informaatio ja viestintä. Osin käsiteltyjä toimialoja ovat B. Kaivostoiminta, C. Teollisuus, F. Rakentaminen, H. Kuljetus ja varastointi, L. Kiinteistöalan liiketoiminta ja M. Ammatillinen, tieteellinen ja tekninen toiminta. Näiden lisäksi on käsitelty joitakin toimialaluokituksen ulkopuolisia toimenpiteitä. 

Kultakin toimialalta on myös mainittu joitain sellaisia toimenpiteitä, jotka eivät missään tapauksessa ole taksonomiakelvollisia. Tällaisia ovat muun muassa plantaasiviljely, korkean hiilivaraston maa-alan raivaaminen pelloksi (esim. turvemaiden viljely), jätteenpoltto ja fossiilisten polttoaineiden kuljettamiseen erikoistunut liikenne. Toimenpidekohtaisten raja-arvojen lisäksi taksonomiassa ohjataan käyttäjiä huomioimaan paikallinen systeemitaso (esim. tietty taloudellinen toiminta suhteessa Suomessa määritettyihin siirtymäpolkuihin, ei vain suhteessa yleiseen taksonomiakriteeristöön), mutta tähän ei toistaiseksi tarjota työkaluja.

Kuusi ympäristötavoitetta, joista taksonomiakelvollisen toimenpiteen on hyödytettävä ainakin yhtä ja oltava tuottamatta muille merkittävää haittaa ovat:

1. Ilmastonmuutoksen hillintä
2.
Ilmastonmuutokseen sopeutuminen
3. Veden ja merellisten resurssien kestävä käyttö ja suojelu
4. Siirtymä kiertotalouteen; jätteen ehkäisy ja kierrätys
5. Saasteiden ehkäisy ja kontrollointi
6. Terveiden ekosysteemien suojelu

Kussakin tavoitteessa voidaan tehdä mainittu jako itsessään siirtymää edistäviin toimenpiteisiin, kuten vähäpäästöisiin energiamuotoihin, ja toisaalta siirtymää muualla mahdollistaviin toimenpiteisiin, kuten vähäpäästöisessä energiantuotannossa tarvittavien laitteiden tuotantoon. Mahdollistaviksi toimenpiteiksi määritellään sellaiset, jotka parantavat jonkin toisen toimenpiteen suoritetta suhteessa taksonomiakriteeristöön, eivätkä itsessään aiheuta merkittävää haittaa muille ympäristötavoitteille. Toistaiseksi taksonomiassa on varsinaiset merkittävän hyödyn kriteeristöt vain kahdelle ensimmäiselle ympäristötavoitteelle, ja tavoitteita 3-6 on tarkasteltu vain haitan tuottamista koskettavasta DNSH-näkökulmasta. Vuoteen 2022 mennessä taksonomia olisi kuitenkin tarkoitus päivittää sellaiseksi, että myös muille ympäristötavoitteelle tuotettu merkittävä hyöty pystytään huomiomaan. 

Ennen kuin esittelen ympäristötavoitteita tarkemmin, on hyvä nostaa esiin yksi hillinnän/mitigaation ja sopeutumisen/adaptaation keskeinen ero: siinä missä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi tehdyt toimet ovat paikasta riippumattomia – vähennetty CO2 on samanarvoinen kaikkialla – adaptaatio on hyvin paikka- ja kontekstiriippuvaista. Tästä johtuen taksonomiassa mainitut toimet adaptaation yhteydessä, toisin kuin mitigaatiossa, eivät ole suoraan sovellettavissa kaikkiin toimenpiteisiin ja kaikilla alueilla. 

Ilmastonmuutoksen hillintä

Taksonomia keskittyy toistaiseksi selvästi muita ympäristötavoitteita enemmän ilmastonmuutoksen hillinnän kriteeristöön. Ilmastonmuutoksen hillinnässä käytetään tavoitetta 50–55% kasvihuonekaasupäästövähennyksestä vuoteen 2030 mennessä EU:n vihreän kehityksen ohjelman mukaisesti. Jotta toimenpide olisi taksonomiakelvollinen, sen olisi siis todennettava vastaavuus pitkän ja keskipitkän aikavälin ilmastotavoitteiden kanssa. Sellaisille suuripäästöisille sektoreille, joille vähähiilisiä vaihtoehtoja ei toistaiseksi ole tarjolla, on siirtymäpolkujen hahmottelussa käytetty seuraavia periaatteita:

1. varmistetaan, ettei lukita varoja kiinni sellaisiin toimenpiteisiin, jotka eivät ole linjassa ilmastotavoitteiden kanssa
2.
toimenpiteen ympäristösuorite on merkittävästi sektorin keskiarvoa parempi.

Lisäksi taksonomiassa määritetään ilmastonmuutoksen hillintää tukevien toimenpiteiden kolme luokkaa: 

1. ennestään vähähiiliset toimenpiteet (esim. nollapäästöinen liikenne, metsitys)
2.
toimenpiteet, jotka tukevat siirtymää hiilineutraaliuteen (esim. korjausrakentaminen)
3. toimenpiteet, jotka mahdollistavat kahden ensimmäisen toimenpiteen toteutumista (esim. tuuliturbiinien tuotanto).

Siirtymä vähähiilisiin yhteiskuntiin tulee vaatimaan joidenkin toimenpiteiden asteittaista lopettamista, minkä vuoksi vähäpäästöisimpiäkään fossiilisiin polttoaineisiin perustuvia toimenpiteitä ei pidetä taksonomiakelvollisina. Ainoastaan kaasumaisiin fossiilisiin polttoaineisiin liittyviä toimenpiteitä voidaan pitää taksonomiakelvollisina ja näitäkin vain, jos saavutetaan määritetty raja-arvo: tuotannon päästöjen on oltava alle 100g CO2ekv/kWh, ja niiden on laskettava viiden vuoden erissä nollatasolle vuoteen 2050 mennessä. Merkittävää hyötyä ilmastonmuutoksen hillinnälle on käsitelty toimenpidekohtaisesti lähinnä tällaisten kvantitatiivisten raja-arvojen kautta. Ilmastonmuutoksen hillintään liittyvien toimien raportointi toimijakohtaisesti tapahtuu liikevaihdon ja tarvittaessa menojen avulla. 

Ilmastonmuutokseen sopeutuminen

Sopeutumistoimenpiteet ovat taksonomiakelvollisia silloin, kun ne eivät aiheuta merkittävää haittaa muiden taksonomiakriteerien toteutumiselle. Raportissa todetaan, että kaikkien taloudellisten sektoreiden tulisi parantaa resilienssiään, mikä on opittu kantapään kautta esimerkiksi nykyisen koronakriisin myötä. Sopeutumistoimenpiteiksi voidaan hyväksyä myös ns. sopeutumista mahdollistavia toimenpiteitä, joita koskevat samat vaatimukset kuin muitakin taksonomiakelvollisia toimenpiteitä. Lisäksi on pystyttävä arvioimaan toimenpiteiden tehokkuutta ilmastonmuutoksen aiheuttamien riskien vähentämisessä. Sopeutumistoimille annetaan kolme pääperiaatetta, joista kaikkien on toteuduttava.

1. Toimenpide vähentää kaikkia materiaalisia ja/tai fyysisiä ilmastoriskejä parhaalla mahdollisella tavalla.
2.
Toimenpide ei heikennä muiden toimijoiden mahdollisuuksia sopeutua ilmastonmuutokseen.
3. Toimenpiteellä on sopeutumiseen liittyviä lopputulemia, jotka voidaan määritellä etukäteen ja joita voidaan mitata ja seurata sopivia indikaattoreita käyttäen.

Nämä toimet voivat niin ikään olla joko suoria sopeutumistoimia tai sopeutumista mahdollistavia toimia, mutta monet toimenpiteet saattavat loppujen lopuksi kuulua kumpaankin kategoriaan. Sopeutumisen raportoinnissa ei tulisi lähtökohtaisesti käyttää liikevaihtoa vaan lähinnä sopeutumistoimenpiteiden toteuttamisesta toimijalle aiheutuneita investointi- ja muita menoja 

Veden ja merellisten resurssien kestävä käyttö ja suojelu, siirtymä kiertotalouteen; jätteen ehkäisy ja kierrätys, saasteiden ehkäisy ja kontrollointi, terveiden ekosysteemien suojelu

Toistaiseksi taksonomiassa on lähinnä arvioitu loppuja neljää ympäristönäkökulmaa, vettä, kiertotaloutta, saastumista ja ekosysteemejä DNSH-periaatteen kautta. Tämä tullaan päivittämään vuoteen 2022 mennessä vastaavaksi kriteeristöksi ilmastotavoitteiden kanssa. Kriteeristö on annettu jokaiselle toimenpiteelle erikseen, mutta DNSH-näkökulmasta nämä ovat toimenpiteiden välillä usein hyvin yhteneväisiä. Periaatteita sovelletaan toimenpidekohtaisesti. “Merkittäviä haittoja” on eritelty seuraavasti.

1. Vesi: toimenpiteet, jotka uhkaavat pinta-, pohja- tai merivesien laatua ja ekologista potentiaalia.
2.
Kiertotalous: toimenpiteet, jotka johtavat materiaalien tai luonnonvarojen käytön tehottomuuteen, suorasti tai epäsuorasti, kuten uusiutumattomien energialähteiden hyödyntäminen, yleinen raaka-aineiden kestämätön käyttö ja runsas maan- tai vedenkäyttö tuotteen yhdessä tai useassa elinkaaren vaiheissa. Arvioissa on otettava huomioon tuotteen käyttöikä, korjattavuus, päivitettävyys, uudelleenkäytettävyys, kierrätettävyys. Merkittävinä haittoina pidetään lisääntyviä jätemääriä tai jätteeksi päätyviä tuotteita ja niiden kiertotalouden periaatteita laiminlyövää käsittelyä, pois lukien kierrätyskelvottoman vaarallisen jätteen poltto tai muu kiertotalouden vastainen jätteen käsittely tilanteessa, jossa se muuten voisi aiheuttaa merkittävää haittaa ympäristölle.
3. Saastuminen: toimenpiteet, jotka aiheuttavat huomattavan lisäyksen saasteissa ilmaan, veteen tai maaperään verrattuna toimenpidettä edeltävään tilaan kyseisessä ympäristössä.
4. Ekosysteemit: toimenpiteet, jotka uhkaavat merkittävästi ekosysteemien hyvinvointia ja resilienssiä tai suojeltujen habitaattien tai lajien hyvinvointia tai laatua, mukaan lukien habitaatit ja lajit, joilla on yhteiskunnallisia hyötyjä (esim. ekosysteemipalvelut).

Käytäntö

Havainnollistaakseni kestävän rahoituksen taksonomiaa esittelen hypoteettisen energiantuotantoyhtiön, jonka toimenpiteitä arvioin taksonomiakriteeristön perusteella. Todellisuudessa laskentatavat eroavat toki toimija- ja toimenpidekohtaisesti sekä sen suhteen, millaisesta rahoitustyökalusta on kyse. 

Käytännössä ja yksinkertaistaen toimijan taksonomiakelvollisuuden arviointi toteutuu viiden askeleen kautta. Ensimmäisessä vaiheessa tulee jaotella, mitä toimenpiteitä toimija suorittaa. Esimerkissä toimija on energiayhtiö, jonka tuotannon liikevaihdosta puolet on tuulivoimaa, neljäsosa vesivoimaa ja neljäsosa hiilivoimaa. Hiilivoima voidaan välittömästi todeta taksonomiakelvottomaksi. 

Seuraavan vaiheen tarkastelussa katsotaan energiayhtiön tuottamaa tuuli- ja vesivoimaa taksonomiakriteeristön perusteella. Kummankin näistä potentiaalisesti taksonomiakelvollisen toiminnan tulee läpäistä kaikki annetut kriteerit. Vesivoimalle taksonomiassa annetaan ilmastonmuutoksen hillintää koskeva raja-arvo, joka on muullekin energiantuotannolle tyypillinen > 100 g CO2ekv/kWh. Jos arviointiin tarvittavaa dataa ei ole saatavilla, on oletettava, ettei raja-arvoa saavuteta. Tuulivoimaa koskee sama raja-arvo, mutta tämä saavutetaan käytännössä kaikessa tuulivoimassa, eli tuulivoimaa voidaan lähes aina pitää taksonomiakelvollisena.

Seuraavassa vaiheessa ilmastonmuutoksen hillinnän kriteerit läpäisseille toimenpiteille suoritetaan DNSH-tarkastelu, joka tarkoittaa esimerkiksi vesistöihin aiheutuvan haitan, meluhaitan, tuotannossa syntyvän jätteen käsittelyn ja monimuotoisuudelle aiheutuvien riskien tarkastelua. Tämä menettely on hyvin lähellä nykyäänkin sovellettua YVA-menettelyä.

Jos kaikki annetut kriteerit toteutuvat, voidaan siirtyä seuraavaan vaiheeseen, jossa tarkastellaan toimenpidettä vielä YK:n, OECD:n ja ILO:n eettisten ihmis- ja työoikeuskriteerien pohjalta: on siis varmistettava, että työntekijöiden oikeudet tulevat kohdatuksi. Tarkastellaan esimerkiksi minimipalkkojen, turvallisten työolojen sekä tasa-arvon periaatteiden noudattamista. Tämän jälkeen voidaan laskea, mikä osuus yhtiön kokonaisliikevaihdosta on taksonomiakelvollista.

Tässä esimerkissä kaikki kriteerit läpäiseväksi toiminnaksi hyväksytään vain tuulivoimaan liittyvä liiketoiminta, mikä tarkoittaa, että yhtiön liikevaihdosta noin puolet on taksonomiakelvollista. Tämänkaltaisen tiedon tulisi taksonomian käyttöönoton myötä välittyä kaikille sijoittajille, jolloin rahoitustoiminnan kohdentamien kestäviin ratkaisuihin on mahdollista. Toimenpidekohtaisesti määritetään myös aikatauluja, joilla toimista raportoidaan ja tavoitteiden toteutumista seurataan. Jos kyse on esimerkiksi maataloustuotannosta, jossa ilmastonmuutoksen hillinnän tavoitteiden toteutuminen osoitetaan kasvavilla hiilivarastoilla viiden vuoden välein, on toimijoiden seurattava ja raportoitava näiden tavoitteiden toteutumisesta. Myös taksonomiaan liitettyjä raja-arvoja tulee päivittää ajan myötä.

Esimerkki viisiportaisesta tarkastelusta, kun yrityksen kokonaisliikevaihto koostuu hiilivoimasta (25%), vesivoimasta (25%) ja tuulivoimasta (50%). Johdettu “Taxonomy: Final report of the Technical Expert Group on Sustainable Finance, March 2020” s. 44 kuvaajan pohjalta

Puutteet

Taksonomiassa tunnistetaan myös joitakin luokittelujärjestelmän keskeneräisyyksiä ja puutteita. Kuten alussa todettiin, kyseisessä luokittelussa käsitellään vasta noin 70 liike-elämän toimenpidettä. Raportti jättää toistaiseksi esimerkiksi sekä suuren osan teollisuudesta että lähestulkoon koko kaivostoiminnan käsittelemättä. Lisäksi esimerkiksi koulutukselle ja terveydenhuollolle ei taksonomiassa ole kriteerejä: toki näiden arviointi rahoitusmarkkinoiden näkökulmasta tai pelkkiin ympäristönäkökulmiin keskittyen ei välttämättä olekaan kovin tarkoituksenmukaista, mutta samankaltaisen, vielä kokonaisvaltaisemmin kestävyyttä arvioivan kehikon kehitteleminen muillekin toimialoille voisi olla hyödyllistä laajamittaisen ekologisen jälleenrakennuksen kannalta. 

Raportissa todetaan myös, että ns. ”ruskean” tai vaihtoehtoisesti ”punaisen” taksonomian kehittäminen tämän ”vihreän” luokittelujärjestelmän rinnalle mahdollistaisi sijoittajille vielä selkeämmän kokonaiskuvan. Ruskeilla tai punaisilla kriteereillä viitataan sellaisiin toimenpiteisiin, jotka aiheuttavat merkittävää haittaa ympäristö- tai ilmastotavoitteille. Tällaisen taksonomian avulla toimia voitaisiin luokitella vihreisiin, ”siirtymää tukeviin” ja ruskeisiin ”siirtymää jarruttaviin/haittaaviin”, mikä mahdollistaisi osaltaan myös kolmannen luokan muodostamisen: näiden kahden väliin jäävien, ei vielä vihreiden mutta ei myöskään ruskeiden toimenpiteiden muodostaman ryhmän. Se antaisi mahdollisuuden sellaisille toimijoille, jotka eivät vielä aivan yllä taksonomiakriteereihin mutta todistavat parantavansa toimintatapojaan huomattavasti, näyttää edistyksensä rahoitusmarkkinoilla. Lisäksi merkittävän hyödyn kriteerien arvioiminen myös muille kuin ilmastonmuutoksen hillinnälle ja ilmastonmuutokseen sopeutumiselle on tarpeellista yhä kokonaisvaltaisemman tarkastelun mahdollistamiseksi, ja tämä toteutetaankin vuoteen 2022 mennessä.

Todetaan myös, että kokonaisvaltaisemmassa taksonomiassa sen lisäksi, että saavutetaan ns. eettiset työ- ja ihmisoikeusminimit, tulisi olla kriteeristö myös toimenpiteille, jotka merkittävästi hyödyttävät sosiaalisia tavoitteita samaan tapaan kuin ympäristötavoitteita hyödytetään. Tällaisen taksonomian myötä myös nykyisessä käsittelemättä jääneitä toimialoja, kuten kulttuuri-, koulutus- ja terveydenhuoltoalat, voitaisiin paremmin sisällyttää luokitteluun. 

Näistä puutteista huolimatta taksonomia on jo nyt varsin kattava työkalu, jonka avustuksella rahoitusmarkkinoiden suuntaaminen kestävälle uralle voidaan käynnistää. Tämän työkalun laajamittainen käyttöönotto sekä itse työkalun laajentaminen ovat välttämättömiä vihreän kehityksen ohjelman toteutumiselle.

Venla Lankinen

13.5.2020
Vihriälän työryhmän “kipupaketti” ja ekologinen siirtymäpolitiikka Ennen kuin suomalainen politiikka asemoidaan vuosikymmeneksi kivuliaaksi sopeutustoiminnaksi tai elvytyslistoista poimitaan miellyttäviä tai vastenmielisiä ideoita, on käytävä keskustelu Vihriälän raportin talouspolitiikan lähtökohdista ja kehystyksestä, jotka ovat tähän saakka omaksuttu mediassa ja julkisissa puheenvuoroissa varsin kritiikittömästi.

Vesa Vihriälän työryhmän raportti muodostaa koronakriisin politiikassa erään kulminaatiopisteen. Siksi on tarkasteltava kriittisesti työryhmän talouden sopeuttamiseen tähtäävän ”kipupaketin” taustaoletuksia, erityisesti näkemystä julkisen velkasuhteen kasvun taittamisesta. Keskeistä on kysyä, onko ehdotettu talouden sopeuttaminen mielekäs talouspolitiikan päämäärä aikana, jolloin yhteiskunnan tärkein tehtävä on nopean ekologisen jälleenrakennuksen toteuttaminen.

Valtiovarainministeri Katri Kulmunin asettama Vesa Vihriälän taloustyöryhmä julkisti viime perjantaina (8.5.) odotetun koronakriisin talousvaikutuksia käsittelevän raporttinsa. Raporttia voi pitää erittäin tärkeänä Suomen tulevaa talouspolitiikkaa linjaavana paperina jo sen arvovaltaisen tilaajan ja tekijäjoukon vuoksi. Raportti onkin herättänyt tuoreeltaan paljon keskustelua. Moni poliittinen taho on poiminut siitä yksittäisiä kannatettavia tai vastustettavia seikkoja, koskivat nämä sitten ilmastopoliittisia ratkaisuja, koulutussatsauksia tai lukukausimaksuja. Yksittäisten asioiden poimimista on helpottanut se, että raportti suosittaa kriisin alkuvaiheessa kaikille sopivaa elvytystä. Jotkut ovat ehtineet tilapäisesti huokaista helpotuksesta, koska raportti ajoittaa myöhemmän vaiheen talouden kivuliaat sopeutustoimet – niin sanotun ”kipupaketin” – vasta vuodelle 2023 eli seuraavan vaalikauden alkuun.

Helpotukseen ei ole kuitenkaan syytä. Vihriälän raportti linjaa selkeästi, että vaadittavia talouden rakennemuutoksia ja sopeuttamista koskeva poliittinen suunnittelu ja päätöksenteko on aloitettava välittömästi, tai muuten politiikalle aiheutuu ”uskottavuusongelma” (s. 95). Tässä mielessä raportti voi hyvinkin muotoutua suomalaisen koronakeskustelun kulminaatiopisteeksi, jossa koronakriisin alkuvaiheen poliittisesta yhteisymmärryksestä – niin sanotusta lipun ympärille käpertymisestä – irrottaudutaan ja 2020-luvun politiikka ohjataan edellisen ”menetetyn vuosikymmenen” tapaan kiistelyyn talouden sopeutuksista ja leikkausten kohteista.

Pahimmillaan tällainen näköala muodostaisi suomalaiseen moderniin taloushistoriaan täysin poikkeuksellisen ajanjakson, jossa kahta peräkkäistä vuosikymmentä leimaisivat sekä historiallisen matala talouskasvu että jatkuvat sopeutustoimet. Raportin mukaan talouden sopeutustavoite on tulevalla vuosikymmenellä 3–4 prosenttia BKT:stä, mikä vastaa korkeimmillaan 10 miljardia euroa. Ennen kuin suomalainen politiikka asemoidaan vuosikymmeneksi kivuliaaksi sopeutustoiminnaksi tai elvytyslistoista poimitaan miellyttäviä tai vastenmielisiä ideoita, on käytävä keskustelu Vihriälän raportin talouspolitiikan lähtökohdista ja kehystyksestä, jotka ovat tähän saakka omaksuttu mediassa ja julkisissa puheenvuoroissa varsin kritiikittömästi.

Erityisen tärkeää on huomioida, että raportin ehdottamat elvytystoimet ja kipupaketti ajoittuvat aikavälille, joka kattaa käytännössä kaksi kolmasosaa siitä ajasta, joka on käytettävissä Suomen ilmastopoliittisten (hiilineutraalius 2035) – mutta myös muiden ympäristöpoliittisten tavoitteiden – saavuttamiseksi. BIOS-tutkimusyksikössä tätä aikaväliä on kutsuttu siirtymäpolitiikan ajaksi, jolloin suomalainen yhteiskunta toteuttaa kokonaisvaltaisen ekologisen jälleenrakennuksen niin, että ilmastopäästöt nollataan, luonnonvarojen kulutusta vähennetään rajusti ja samalla pidetään kiinni ihmisten tasa-arvoisesta mahdollisuudesta hyvään elämään. Käytännössä tällä ajanjaksolla talouden painopiste siirtyy yksityisestä kulutuksesta julkisiin ja yksityisiin pitkän aikavälin investointeihin vähähiiliseen infrastruktuuriin. Samalla kulutus suuntautuu aiempaa selvästi painokkaammin hoivaan ja kulttuuriin.

Julkisen velkasuhteen kasvun taittaminen

Vihriälän työryhmän esittämä tarve kipupaketille muodostuu ensinnäkin tarpeesta taittaa julkisen velkasuhteen kasvu. Raportti asettaa koronakriisin jälkeiseksi Suomen ”kohtuulliseksi” velkasuhteeksi 90 prosenttia BKT:sta kuluvan vuosikymmenen loppuun mennessä (s. 14, 76). Ilman kipupaketin mukaisia sopeutustoimia raportti katsoo Suomen velkasuhteen kasvavan sataan prosenttiin, jota se pitää käytännössä kestämättömänä. Toiseksi kipupaketti perustellaan jo kriisiä edeltäneellä julkistatalouden kestävyysvajeella, jonka katsotaan johtuvan ennen kaikkea vanhenevasta väestöstä. Siten koronakriisistä seuraava julkisvelan nopea kasvu ja aiempi kestävyysvaje yhdessä synnyttävät raportin vaatimuksen rakennemuutoksille, leikkauksille ja veronkorotusten tarpeelle.

Olemme jo aiemmin kritisoineet kestävyysvajeen mielekkyyttä siirtymäpolitiikan aikakauden taloutta ohjaavana kehyksenä ja ehdottaneet julkistalouden suunnittelun lähtökohdaksi kokonaisvaltaista riskianalyysia. Talouspolitiikkaa suunniteltaessa on kestävyysvajeen lisäksi arvioitava ainakin kestävyysvajeen umpeen kuromisen seurauksena heikentyneiden sosiaali- ja terveyspalveluiden riskejä, vanhentuneen ja korkeapäästöisen teollisuus- ja palvelurakenteen riskiä kansainvälisen markkinakilpailun ja tiukentuvien päästörajoitusten maailmassa sekä koronapandemian kaltaisten ja muiden ekologisten kriisien riskiä sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Riskianalyysin näkökulmasta tulevien vuosikymmenten talouspolitiikkaa ei voikaan ohjata ensisijaisesti kestävyysvajeajattelu, sillä esimerkiksi ilmastotoimissa epäonnistuminen voi muodostaa Suomen kansantaloudelle kestävyysvajetta suuremman riskin.

Vihriälän raportti tuo ansiokkaasti talouspolitiikan arviointiin mukaan sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden varallisuuden, demokraattisen vaikutusmahdollisuuksien ja myös ilmastovelan näkökulmasta (s. 86–88). Silti ehkä tärkein sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta koskeva yhtälö jää raportissa käsittelemättä: jos julkisen velan kasvun taittamiseen tähtäävän politiikan seurauksena tulevien sukupolvien materiaaliset elinehdot – eli esimerkiksi julkisten palvelujen saatavuus tai säädyllisen toimeentulon hankinnan edellytykset – heikkenevät samalla kun ilmastoimien toteuttamisessa viivästytään, joutuvat tulevat sukupolvet elämään entistä epävarmemmassa kriisien maailmassa.

Ekologinen siirtymäpolitiikka vaatii yhteiskunnan laajaa kokonaishallittavuutta. Onkin kysyttävä: onko julkisen velan kasvu osana kansainvälistä kehitystä automaattisesti niin suuri riski tuleville sukupolville, että sen edessä yhteiskunta kannattaa pakottaa esimerkiksi julkisen sektorin leikkauksiin ja jatkuviin työmarkkinauudistuksiin? Onko näin vaikka tiedetään, että leikkaukset ja työmarkkinaturvaa purkavat uudistukset altistavat ihmisten toimeentuloa ja elämiä erilaisille riskeille entisestään ja siten heikentävät siirtymäpolitiikassa kaivattavan yhteiskunnan kokonaishallinnan mahdollisuuksia? On huomionarvoista, että Vihriälän työryhmä katsoo juuri julkisvelan kasvun taittamiseen tähtäävän politiikan lisäävän yhteiskunnan “resilienssiä ja kriisinsietokykyä” (s. 76). Molemmat käsitteet ovat pitkään olleet käytössä ympäristötutkimuksessa, jossa niillä kuvataan (yhden taloudellisen mittarin tarkastelun sijaan) yhteiskunnan kokonaisvaltaista kykyä varautua, sopeutua ja ratkaista sosioekologisia ongelmia.

Raportin ehdottamaa velkasuhteen kasvun taittamista koskee myös toinen kriittinen huomio: jos velkasuhteen kasvu taitetaan, mistä kohtaa kasvukäyrä pitäisi taittaa. Raportin tavoitteenasettelu näyttäisi nimittäin lopulta irrottavan Suomen koronakriisin aiheuttamasta laajemmasta kansainvälisestä talouden ja politiikan velkakehityksestä. Koronakriisin vaikutuksesta kaikkien maiden alijäämät ja julkinen velka ampaisevat nopeaan kasvuun – siis kaikkien maiden, ei vain Suomen. Euroalueen keskiarvon arvioidaan nousevan yli sataan prosenttiin, ja monien maiden kuten Ranskan mutta erityisesti niin sanottujen eurokriisimaiden velkasuhteet nousevat reilusti tätä korkeammalle. Tästä syystä on todennäköistä, että euroalueen kasvu- ja vakaussopimuksen säännöstöä, jonka noudattamisessa monilla euromailla on ollut koko valuuttaunionin historian varrella vaikeuksia, tarkastellaan koronakriisin seurauksena uudestaan.

Olisikin kummallista, että Suomen pitäisi lukita jo tässä vaiheessa itsensä – mahdollisista kansainvälisen järjestelmän merkittävistä muutoksista huolimatta – abstraktiin ja käytännössä täysin sopimuksenvaraiseen 90 prosentin velkasuhdetavoitteeseen. Raportissa 90 prosentin kattoa perustellaan toteamalla, että korkeampi suhde on riskialtis. Näin varmasti on, ja korkeamman velkasuhteen riskiä on syytä arvioida. Samaan aikaa ei voi välttyä huomaamasta, että 90 prosenttia on sama luku, jota esimerkiksi finanssikriisin aikaan esitettiin Reinhartin ja Rogoffin (2010) tutkimukseen perustuen raja-arvona, jonka yläpuolella talouskasvu kärsii. Sittemmin on tullut tietoon, että luku kyseisessä tutkimuksessa perustui koodausvirheeseen taulukkolaskennassa. Jokin muu prosentti kuin 90 on siis myös mahdollinen kandidaatti kohtuullisen velkasuhteen katoksi, varsinkin kun otetaan huomioon kaikkia valtioita kohtaava velkaantuminen koronakriisissä.

Riskien arvioinnin näkökulmasta voidaan asettaa jälleen yksinkertainen kysymys: ollaanko vuoden 2030 Suomessa tyytyväisiä, jos velkasuhde on kurottu 90 prosenttiin mutta samalla on heikennetty leikkauspolitiikalla suomalaisen yhteiskunnan ja tulevien sukupolvien edellytyksiä kohdata yhä tiheneviä viheliäitä kriisejä? Onko todella niin, että juuri ”kohtuullinen velkaantuneisuus” on järkevin näköala turvata yhteiskunta esimerkiksi tulevilta pandemioilta tai kasvavilta ilmastomuutoksen aiheuttamilta vaikutuksilta? Miksi talouspolitiikkaa pitäisi ohjata juuri 90 prosentin velkasuhde? Miksei 100 prosenttia, joka voi olla yhtä hyvin kaikkialla euroalueen kasvavien velkamäärien kanssa sopusoinnussa? Miksi hirttää talouspolitiikka ja julkisen talouden suunnittelu ensisijaisesti abstraktiin velkasuhdetavoitteeseen aikana, jolloin Suomen muiden maiden ohella on toteutettava historiallisen nopeat päästövähennystoimet? Ympäristötutkimuksen näkökulmasta ei juuri ole epäselvyyttä, että ilmastoimissa epäonnistuminen tuottaa yhteiskunnille julkisvelan kasvua suuremman torjuttavan riskin.

Ympäristötoimien riittämättömät vaihtoehdot

Vihriälän raportti olettaa vahvasti, että ankaran kipupaketin toteuttaminen on mielekkäästi yhteensopiva välttämättömien ilmasto- ja ympäristötoimien kanssa. Kiinnostavasti Vihriälän raportti ottaa ympäristötavoitteiden toteuttamisen vertailukohdaksi niin sanotun degrowth-ajattelun, jonka työryhmä samaistaa talouden romahdustilaan, jossa myös päästöt väistämättä putoavat (s.85). Yksikään degrowthia koskevaa tutkimuskirjallisuutta tunteva henkilö ei määrittelisi degrowthin ajatusta tällä tavoin. Sen sijaan kyseinen kirjallisuus on pyrkinyt tarkastelemaan, miten rakennetaan sellaisia talouden ohjaustapoja, joilla voidaan vähentää ympäristökuormitusta ja lisätä samalla mahdollisuuksia hyvään elämään ilman, että ollaan ensisijaisesti riippuvaisia talouskasvusta. Olipa degrowthista mitä mieltä tahansa, on erikoista, että raportti asettaa omien ympäristöpoliittisten ehdotusten ainoaksi vertailukohdaksi juuri epämääräisen retorisen viittauksen talousromahdukseen. Lienee kuitenkin hedelmällistä ajatella, että ympäristötavoitteiden toteuttamiseksi on muitakin vaihtoehtoja kuin talousromahdus ja Vihriälän kipupaketti.

Työryhmän ehdottama ilmastopoliittinen linja koostuu vihreän teknologian ja kiertotalouden edistämisestä päästökaupan, mahdollisten ympäristöverojen ja tutkimussatsausten avulla. BIOS-tutkimusyksikössä olemme pitäneet näitä kolmea ilmastopolitiikan työkalua tarpeellisina mutta ei riittävinä. Ne tarjoavat tarvittavia hiilipäästöjä aiheuttavan talouden rajoitustoimia ja uusien teknologisten ratkaisujen synnyttämisen edellytyksiä mutta eivät luo riittäviä edellytyksiä viedä yhteiskuntaa nopeasti hiilineutraaliustavoitteeseen. Vihriälän työryhmän mukaan koronakriisin hoidossa korostuu entisestään ”kasvupolitiikan” merkitys (s.82). Tällainen kasvupolitiikka ottaa yhteiskunnan ohjaamisen päätavoitteeksi velkasuhteen kasvun taittamisen, BKT:n kasvattamisen ja työllisyysasteen noston sen sijaan, että päähuomio olisi yhteiskunnassa tapahtuvan työn ja tuotannon sisällössä. Siirtymäpolitiikka eroaa kasvupolitiikasta merkittävästi, sillä se ottaa ensisijaiseksi tavoitteeksi ilmasto- ja ympäristötavoitteiden toteuttamiseksi vaadittavat sektorikohtaiset (energia, teollisuus, asuminen, liikenne ja ruoantuotanto) tehtävät, eli sitä määrittävät ensisijaisesti tuotannon ja työn laadullinen sisältö.

Vihriälän raportti olettaa myös vahvasti, että tavoiteltu talouden kasvu on irrotettavissa teknologisen kehityksen ja hiilen hinnoittelun avulla sekä kasvihuonekaasupäästöistä että luonnonvarojen kulutuksesta. Olemme aiemmin tuoneet esille, että politiikan ohjaaminen optimistisella irtikytkennän oletuksella johtaa helposti harhaan. Poliittista keskustelua tulisi konkreettisten laadullisten tavoitteiden lisäksi ohjata aina realistinen käsitys irtikytkennän mahdollisuuksista. Valitettavasti pelkät toiveet kiertotaloudesta ja vihreästä teknologiasta eivät enää riitä.

Siirtymäajan taloutta tarkasteltava kokonaisvaltaisesti ja monitieteisesti

Talouspolitiikan ratkaisut ovat ehdottoman keskeisiä siinä, miten nykyisiä sosioekologisia ongelmia kyetään kansantalouden tasolla ratkaisemaan, ja tämän vuoksi talouspolitiikkaa on tarkasteltava kokonaisuutena ja monitieteisestä perspektiivistä. Ei esimerkiksi ole lainkaan selvää, ovatko Vihriälän raportin esiin tuomat työmarkkinoiden rakenteelliset muutokset eli käytännössä palkkojen joustaminen alaspäin ja paikallisen sopimisen lisääminen (mikäli se kääntyy työehtojen heikentämiseksi) kokonaisuuden kannalta mielekkäitä tavoitteita. Ei ole myöskään itsestään selvää, että juuri nämä toimet lisäisivät työmarkkinoiden ”resilienssiä”, kuten raportti toteaa (s.84). Työelämätutkimuksen näkökulmasta kun voidaan myös todeta, että suomalaiset työmarkkinat ovat olleet koronakriisissäkin verrattain joustavat, ja edellytykset paikalliseen sopimiseen ovat Suomessa varsin hyvät.

Ekologisen siirtymäpolitiikan näkökulmasta puolestaan säädylliset työolosuhteet, työntekijöiden osallisuus ja työmarkkinarauha ovat ekologisessa jälleenrakennuksessa vaadittavaa “työmarkkinaresilienssiä”: jos työmarkkinaneuvottelujärjestelmä on jatkuvassa kriisissä, myös yhteiskunnan kokonaishallittavuus heikkenee. Voi siis hyvinkin olla, että paljon parjatusta kolmikantaisesta työmarkkinasopimisesta voi kehkeytyä Suomelle yhteiskuntarauhaa vahvistava kansainvälinen kilpailuvaltti, kun edessä ovat nopeat – ja myös ”kivuliaat” – ilmastotoimet. Joka tapauksessa myös Suomen työmarkkinajärjestelmää ja sen mahdollisuuksia on arvioitava kattavasti ja uusin edellytyksin.

Vastaavasti myös kestävyysvajeen aiheuttavan vanhenevan väestön ongelma (terveydenhoidon ja eläkkeiden kasvavat kustannukset) on syytä ottaa tähänastista laajempaan tarkasteluun (valtion lainanhoitokulut eivät tällä hetkellä aiheuta ylitsepääsemätöntä kestävyysvajepainetta). Koska väestön vanheneminenkaan ei koske yksin Suomea, vaan on suurimman osan läntisten talouksien (ja myös Kiinan) ongelma, voidaan myös heikkenevän huoltosuhteen kysymystä lähestyä riskianalyysin näkökulmasta. Voi siis hyvinkin olla perusteltua lähestyä vanhenevan väestön ongelmaa läntisiä talouksia koskevana poikkeusajanjaksona, jolloin pidetään kiinni säädyllisestä vanhushoivasta, vaikka se kasvattaisikin julkisen talouden menoja, kunhan politiikan tärkein päämäärä eli ilmastokriisin hillintä ei vaarannu. Vanheneva väestökään ei rasita julkisen talouden toimintakykyä ikuisesti. Ilmastokriisin hillintä sen sijaan on ensi vuosisadalle ulottuva urakka.

Lopuksi on vielä mainittava, että myös Vihriälän raportin taustalla olevat – ja laajemminkin Suomen talouspolitiikan suunnittelua koskevat – mallinnusoletukset on syytä tuoda laajan yhteiskuntatieteellisen keskustelun piiriin. SOSTE:n pääekonomisti Jussi Ahokas on huomauttanut, että raportissa käytetyt VM:n taustalaskelmat eivät huomioi sopeutustoimien vaikutusta talouden kehitykseen pidemmällä aikavälillä, vaikka epäilemättä tällaisia, hyvinkin merkittäviä vaikutuksia talouskehitykseen on. Raportin taustalaskelmien rajoittuneisuus osoittaa yhdestä näkökulmasta laajempaakin tarvetta arvioida talouspolitiikan ennakoinnissa ja suunnittelussa käytettäviä ajatusmalleja ja välineistöä. Onhan nimittäin niin, että talouspolitiikkaa koskevista tutkimuksellisista ja poliittisista erimielisyyksistä huolimatta niin Suomen kuin maailmankaan talous ei ole palaamassa takaisin ”normaaliksi” mielletyille urille. “Normaalia” laajemman tarkastelun tarvetta kehystää ero kahden käsitteellisen lähestymistavan välillä: onko koronakriisi yksittäinen “markkinahäiriö”, joka hoidetaan muiden häiriöiden tapaan, vai onko se ainakin osittain talousjärjestelmän “normaalin” toiminnan ennakkoehtoja koskeva kriisi, joka ilman ennakkoehtoihin puuttumista ennakoi lisää samankaltaisia kriisejä tulevaisuudessa? Jos kyse on jälkimmäisestä, “normaali” hoitotapa ja “normaaliin” paluu valitettavasti lisäävät järjestelmän kriisiherkkyyttä, alentavat resilienssiä ja kuluttavat voimavaroja, joita tarvittaisiin kipeästi jatkuvuuden hallintaan.

“Normaaliuden” menettäminen korostaa tiedon tuotannon ja arvioinnin roolia. Laskelmia ja mallinnuksia on myös talouden (kuten epidemioiden) suhteen pystyttävä tekemään useampien erilaisten mallien avulla käyttäen useampia erilaisia taustaoletuksia ja parametrejä. Laskelmien ja mallinnusten arvioinnissa puolestaan on otettava huomioon paitsi taustaoletusten olemassaolo ja mallien systemaattiset ominaisuudet myös laskelmien ja mallien virhemarginaalit. Jos talouden kehitystä koskeva mallinnus ja osaaminen esimerkiksi Suomen kaltaisessa kansantaloudessa perustuu vain yhdentyyppiseen malliperheeseen (jota käytetään niin valtiovarainministeriössä kuin tutkimuslaitoksissa), on taloudellinen osaaminen “normaalin” murtuessa liian haurasta. Malleihin sisältyvä voimakas tendenssi paluusta entiselle kasvu-uralle (josta Ahokas yllä kuvatulla tavalla huomauttaa), kertoo mallien riippuvan oletuksista, joita ei laajemmassa tarkastelussa voida pitää itsestäänselvinä. Pähkinänkuoressa: jatkuvasti korostuva huomio “kestävyysvajeelle” kertoo paitsi ideologisista valinnoista myös “tarkkaavaisuusvajeesta” suhteessa siihen, mitä talouden yhteiskunnalliselle tehtävälle on konkreettisessa historiallisessa tilanteessa tapahtumassa. Vielä vakavampi puute on, jos malliperheiden monotonisuus ja yksipuolisuus johtaa osamisvajeeseen “normaalin” ulkopuolella.