13.12.2019
Suomen ilmastopolitiikka edelleen kriisissä: Sipilän hallitus jätti karun ilmastopoliittisen perinnön Juha Sipilän (kesk.) johtaman hallituksen ilmasto- ja energiapoliittisen strategian seurauksena on nettoilmastopäästöjen mittava kasvu. Tiedeyhteisö toi ongelman esiin useita kertoja koko Sipilän hallituskauden ajan. Nykyisen Sanna Marinin (sd.) hallituksen tehtäväksi jää tuhoisan ilmastopoliittisen linjan kääntäminen. Katri Kulmunin johtama Keskusta on käännöksessä vaa’ankieliasemassa. Tilastokeskuksen eilen (12.12.2019) julkaiseman tiedon mukaan Suomen ilmakehään päätyvät nettoilmastopäästöt kasvoivat vuodesta 2017 […]

Juha Sipilän (kesk.) johtaman hallituksen ilmasto- ja energiapoliittisen strategian seurauksena on nettoilmastopäästöjen mittava kasvu. Tiedeyhteisö toi ongelman esiin useita kertoja koko Sipilän hallituskauden ajan. Nykyisen Sanna Marinin (sd.) hallituksen tehtäväksi jää tuhoisan ilmastopoliittisen linjan kääntäminen. Katri Kulmunin johtama Keskusta on käännöksessä vaa’ankieliasemassa.

Suomen kasvihuonekaasupäästöt

Tilastokeskuksen eilen (12.12.2019) julkaiseman tiedon mukaan Suomen ilmakehään päätyvät nettoilmastopäästöt kasvoivat vuodesta 2017 vuoteen 2018 noin 22 prosenttia (nettopäästöt 2017 olivat noin 38,2 tonnia ja 2018 46,6 tonnia). Sanna Marinin (sd.) johtaman Suomen hallituksen virallinen tavoite on nollata ilmastopäästöt vuoteen 2035 mennessä. Vallitseva kehitys vie kuitenkin täysin päinvastaiseen suuntaan.  

Suomen päästövähennystavoitteista ja niiden toteutumisesta vastaa viime kädessä hallitus. Tilastokeskuksen julkaisemat luvut kertovatkin edeltävän Juha Sipilän (kesk.) johtaman hallituksen epäonnistuneen ilmastopolitiikassaan totaalisesti. Suomen nykyinen hallitus sai siis Tilastokeskuksen tiedoissa käsiinsä Sipilän hallituksen jättämän epämieluisan mutta käytännössä jo etukäteen kaikkien tiedossa olleen joululahjan. 

BIOS-tutkimusyksikkö on seurannut yhdessä Suomen johtavien ilmastotutkijoiden kanssa ilmastopolitiikasta ja päästövähennyksistä käytävää keskustelua koko Sipilän hallituksen valtakauden ajan. Olemme nostaneet lukuisia kertoja [esim. 1, 2, 3, 4, 5] esiin tutkimustiedot metsänielujen merkityksestä päästövähennyksissä ja myös sen, että kasvavat hakkuut heikentävät rajusti metsien hiilinielua. 

Asiaa seuraaville ei tule yllätyksenä, että juuri kestämätön metsien käyttö on merkittävin tekijä Suomen nettopäästöjen kasvussa. Tilastokeskus toteaa tiedotteessaan selkeästi: “Nettonielun pienenemiseen vaikuttivat ennätyssuuret hakkuut.” BIOS ja useat muut tieteelliset toimijat ovat jo heti Sipilän hallituksen aloittaessa tuoneet hallituksen tietoon, että sen hallitusohjelma tulee erittäin suurella todennäköisyydellä lisäämään ilmastonettopäästöjä.

Hakkuiden lisäämisen hiilinielua ja luonnon monimuotoisuutta heikentävä vaikutus tuotiin vahvasti esiin myös maaliskuussa 2017 julkaistussa BIOS-tutkimusyksikön fasilitoimassa tutkijoiden julkilausumassa, jonka allekirjoitti 68 metsien käytön ilmasto- ja monimuotoisuusvaikutuksiin perehtynyttä tutkijaa. 

Julkilausuman julkistamistilaisuudessa maaliskuussa 2017 Helsingin Kampin Eurooppa-salissa oli paikalla keskustelemassa myös nykyinen keskustan puheenjohtaja Katri Kulmuni. Kulmuni suhtautui tilaisuudessa tutkijoiden viestiin penseästi. Tämä ei ollut sinällään ihme, kutsuihan Kulmuni jo julkilausumaa koskevien ennakkotietojen pohjalta hiilinielu- ja biodiversiteettivaikutukset esiin tuoneita tutkijoita ”epäisänmaallisiksi” ja ”näennäisesti vihreiksi”.

Kulmuni ei ollut mielipiteineen yksin. Heti julkaisun jälkeen Maa- ja metsätaloustuottajien keskusliiton MTK:n viestinnässä alettiin käyttää julkilausuman allekirjoittajista alentavaa termiä “adressitutkija”. Mediassa MTK:n johtajat kutsuivat julkilausumaa muun muassa “poliittiseksi pamfletiksi” ja “metsätrumpismiksi”. Epäisänmaalliset tutkijat toivotettiin toisinaan porkkananviljelukurssille ja toisinaan tarttumaan höpinän sijasta raivaus- tai moottorisahaan.

Metsäalan vaikuttajat ovat hyökänneet julkilausumaa vastaan vielä näihin päiviin saakka, vaikka julkilausuman viesti on vahvistettu muun muassa Suomen ilmastopaneelin, Euroopan tiedeakatemioiden yhteistyöjärjestön (EASAC), 200 johtavan kansainvälisen tutkijan ja lukuisten tutkimushankkeiden toimesta. 

Syksyllä 2018 BIOS laati tiedotteen, jossa nostimme esiin YK:n ilmastosopimuksen maaraportin tiedot, joiden mukaan Suomen nettoilmastopäästöt tulevat nousemaan vuoteen 2020 mennessä, eivätkä suinkaan laskemaan, kuten Sipilän hallitus väitti. Keskustalainen ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen nimesi eduskunnan täysistunnossa BIOSin tiedotteen “hutaistuksi blogikirjoitukseksi” (Täysistunnon tallenne: kohta 00:39:19).

Maaraportista ilmenneet tiedot metsien kasvusta ja hiilinielujen kehityksestä olivat räikeässä ristiriidassa Luonnonvarakeskuksen (Luke) tuottamien tietojen kanssa. Syksyn 2019 aikana Luke on kuitenkin muuttanut kantansa vastaamaan melko tarkasti maaraportin tietoja. Myös eilinen Tilastokeskuksen uusi julkaisu vahvistaa maaraportin näkemykset.

On ongelmallista, että ratkaiseva osa Suomen ilmastopolitiikkaa on merkittävästi nojautunut yhden tutkimuslaitoksen tuottamiin aineistoihin. Vaikuttaa siltä, että Luken tuottamat virheelliset tiedot ovat vaikuttaneet oleellisesti Sipilän hallituksen ilmastopolitiikan harha-askeliin. Luken tuottamat tiedot tukivat Sipilän hallituksen pyrkimystä edistää metsäteollisuutta ja biotaloussektoria mahdollistamalla metsien hakkuutason historiallisen noston. Samaan hengenvetoon on aiheellista kysyä, miksi erityisesti keskustavaikuttajat ja MTK ovat suhtautuneet jopa vihamielisesti tutkijoihin, jotka ovat vuosien ajan tuoneet esiin metsänielujen pienenemisen ja pyrkineet huomauttamaan toistuvista ongelmista Luken laskelmissa.

EU:n ilmastopolitiikka seuraa laajapohjaista tieteellistä näyttöä maan- ja metsien käytön ilmastovaikutuksista. Sipilän hallitus ja suomalainen metsäsektori mobilisoivat edellisellä hallituskaudella historiallisen vaikuttamiskampanjan Brysseliin, jotta Suomi sai lobattua itselleen mahdollisimman mieluisan LULUCF-asetuksen. On kuitenkin erittäin todennäköistä, että juhla Suomen metsäteollisuudelle mieluisesta LULUCF-kannasta jää lyhytikäiseksi. Esimerkiksi uuden EU-komission Vihreä sopimus sisältää ajatuksen LULUCF-keskustelun avaamisesta ja uuden EU:n laajuisen metsästrategian luomisesta. On varsin selvää, että EU tulee tulevaisuudessa entistä tiukemmin seuraamaan tieteellistä tietoa metsien roolista ilmastonmuutoksen torjunnassa. 

Hallituksessa jälleen istuvan keskustan olisi uuden puheenjohtajansa Katri Kulmunin johdolla kannettava vastuu edellisen hallituksen tekemistä virheistä. Kulmunin olisi irtisanouduttava Sipilän hallituksen asettamasta kansantaloudelle ja ympäristölle haitallisesta ilmasto- ja energiapoliittisesta linjasta. Keskustan olisi kerrottava, kuinka se tukee Suomen ilmastopolitiikan uskottavuuden palauttamista Sanna Marinin hallituksessa. Samalla keskustan olisi osoitettava, että se haluaa aidosti rakentaa tieteeseen perustuvaa päätöksentekoa yhteistyössä tiedeyhteisön kanssa. Myös kaikkien muiden puolueiden on syytä kertoa, mitkä ovat heidän keinonsa Suomen ilmastopäästöjen laskemiseksi ja globaalin ilmastokriisin hallintaan saamiseksi.

2.12.2019
UUTISKIRJE 12/2019 Ekologinen jälleenrakennus Kansallisteatterissa, fossiilisten tuotantokuilu, ilmaston keikahduspisteet, lausuntomme talousarvioesitykseen, suomalaista ruokakeskustelua...

Tervetuloa lukemaan joulukuun 2019 uutiskirjettä! Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

 "Wäinö Aaltosen veistossarja Työ ja tulevaisuus viitoittaa eduskunnan ohjelmatyötä." Kuva Tiina Tuukkanen - CC BY-SA 4.0

”Wäinö Aaltosen veistossarja Työ ja tulevaisuus viitoittaa eduskunnan ohjelmatyötä.”
Kuva Tiina Tuukkanen – CC BY-SA 4.0

SUOMALAISEN YHTEISKUNNAN EKOLOGINEN JÄLLEENRAKENNUS

Keskustelutilaisuus Kansallisteatterissa 5.12. klo 13–15. Vapaa pääsy!

Olemme BIOS-tutkimusyksikössä puhuneet pitkään ekologisesta jälleenrakennuksesta. Jotta Suomessa, Euroopassa ja muualla maailmassa voitaisiin siirtyä fossiilitalouden jälkeiseen aikaan, tarvitaan kokonaisvaltaisia poliittisia visioita ja ohjelmia. Ohjelmat on myös pystyttävä yhdistämään käytännön toimiin. Asumisen, liikkumisen, ravinnontuotannon, kulutuksen ja energiantuotannon rakenteet ja käytännöt täytyy rakentaa uudelleen, sovittaa ne ekologisten reunaehtojen piiriin.

Yhdysvaltalaisessa keskustelussa historialliseksi vertailukohdaksi on noussut 1930-luvun New Deal. Me löysimme vertailukohtamme sotien jälkeisestä jälleenrakennuksesta. Raunioituneen infrastruktuurin keskeltä pyrittiin rakentamaan tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Fossiilinen infrastruktuuri ei ole konkreettisesti raunioina, mutta sen käyttö raunioittaa maailmaa, joten siitä on päästävä irti. Erona historialliseen jälleenrakennukseen tietysti on, että nyt ei voida tukeutua yltäkylläiseen energiaan ja luonnonvarojen kulutukseen. Tässä näkemyksemme eroaa myös monista Green New Deal -näkemyksistä, joissa aineellisen kulutuksen kasvun ongelma ei saa aina perusteellista huomiota.

Ekologinen jälleenrakennus -verkkosivusto avattiin lokakuun alussa. Siellä esitellään ohjelman taustalla oleva synteesi nykyisistä ympäristö- ja luonnonvarakriiseistä sekä poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset tekijät, jotka yhtäältä luovat edellytyksiä muutokselle ja toisaalta estävät sitä. Mikä tärkeintä, esittelemme joukon konkreettisia rakennuskohteita, joista lähteä liikkeelle, sekä sellaisia julkisen vallan työkaluja, joilla muutosta voidaan ajaa. Englanninkielinen versio sivustosta avattiin marraskuun puolivälissä.

BIOS ja Kansallisteatteri järjestävät Helsingissä, Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä, torstaina 5.12. klo 13–15 tilaisuuden “Suomalaisen yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus”. Paikalla keskustelemassa ohjelman toteuttamisen mahdollisuuksista ja ongelmista ovat ministerit Li Andersson ja Krista Mikkonen, EK:n johtava asiantuntija Matti Kahra ja STTK:n pääekonomisti Patrizio Lainá. Professori Juha Siltala asettaa edessä olevan muutoksen osaksi laajempaa historian kaarta. Tervetuloa mukaan! Tilaisuuteen on vapaa pääsy.

MAAILMALTA

YK:n ympäristöohjelma varoittaa fossiilituotannon suunnitelmista

UNEP eli YK:n ympäristöohjelma on julkaissut jo kymmenen vuoden ajan Emissions Gap -raporttejaan, joissa on arvioitu globaalien ilmastotoimien riittämättömyyttä suhteessa ilmastonmuutoksen “turvarajoihin”. Etenkin Pariisin ilmastosopimuksen jälkeen raporttien viesti on ollut karu: luvatut toimet ovat riittämättömiä, eikä niitäkään ole saatu aikaiseksi. Marraskuussa UNEP julkaisi ensimmäisen The Production Gap -raporttinsa, jossa huomio kiinnitettiin maailman maiden suunnitelmiin jatkaa fossiilisten polttoaineiden tuotantoa. Lopputulema on selvä: toteutuessaan nykyiset tuotantosuunnitelmat veisivät maailman reippaasti ilmastonmuutoksen turvarajojen tuolle puolen.

“Tuotantokuilu” eli ero tuotantosuunnitelmien ja ilmastopoliittisten tavoitteiden välillä on “päästökuilua” leveämpi. Nimittäin toteutuessaan suunnitelmat tekisivät myös Pariisin ilmastosopimukseen liittyvät (riittämättömät) kansalliset sitoumukset mahdottomiksi. Maat “lukitsevat” kehitystä fossiiliselle polulle jatkuvilla uusilla investoinneilla. Elokuun uutiskirjeessä viittasimme tutkimukseen, joka sanoo saman toisesta näkökulmasta. Jo nyt olemassa oleva fossiili-infrastruktuuri vaarantaa ilmastotavoitteet, jos sitä käytetään elinikänsä loppuun – uusista investoinneista puhumattakaan. Luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen, luonnonvarojen liikakulutus ja monet muut merkittävät ympäristöongelmat vaativat yhteiskunnilta perustavanlaatuisia muutoksia. Näin myös Suomessa. BIOS on käynyt viime vuosina hedelmällistä ja uutta luovaa keskustelua eri tieteenalojen edustajien ja monenlaisten yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa. Yhä selvempää on, että tämän mittaluokan haasteiden selättäminen edellyttää monitieteistä yhteistyötä. Kuitenkin keskustelu taloustieteen edustajien kanssa on osoittautunut työlääksi. Ilahduttavia poikkeuksia on, mutta taloustieteen puolelta on esitetty toistuvasti myös ärhäköitä ja vähätteleviä kannanottoja. Monitieteellisyyden sijaan keskustelussa törmätään toistuvasti sitkeään valtavirran puolustamiseen ja vaihtoehtojen väheksyntään.

Käynnistyvät keikahduspisteet?

Samoihin aikoihin Nature-lehdessä ilmestyi tutkijapuheenvuoro, jossa varoitettiin erilaisten ilmastonmuutoksen “keikahduspisteiden” (tipping point) käynnistymisestä. Ilmastopoliittisessa keskustelussa keikahduspisteitä pidetään usein sen verran epätodennäköisinä, että niiden vaikutus päämäärien asettamiseen ja toimintakehotuksiin on jäänyt vähäiseksi. Niiden vakavuutta ei myöskään ole huomioitu alkuunkaan tarpeeksi ilmastonmuutoksen taloudellisten vaikutusten arvioissa.

Kirjoituksessaan tutkijat kuitenkin tuovat yhteen tuoretta tutkimusta, jonka mukaan keikahduspisteiden käynnistyminen voi olla arveltua todennäköisempää ja saattaa tapahtua jo alhaisemmilla ilmaston lämpenemisen tasoilla. He antavat tukensa viime aikoina yleistyneelle puheelle “ilmastohätätilasta”. Ilmastonmuutos ei ole hätätila siinä mielessä, että se olisi ohimenevä kriisi. Hätätilan muodostaa se, että on yhä vähemmän aikaa estää keikahduspisteiden toisiaan vahvistava “dominovaikutus”. Taloudelliset arviot 3 asteen lämpenemisen kustannus-hyöty-optimaalisuudesta ovat tällaista taustaa vasten vaarallista ajattelua.

Jotkut keikahduspisteisiin liittyvät prosessit ovat tutkijoiden mukaan jo käynnissä. Vaikka tämä on synkeä sanoma, ilmastonmuutosta vahvistava prosessit eivät kuitenkaan käynnistyttyään vie väistämättömästi katastrofaaliseen ilmastonmuutokseen. Päästöjen vähentämisellä voidaan edelleen välttää joitain keikahduspisteitä, heikentää käynnistyneiden vaikutusta ja ennen kaikkea torjua toisiaan vahvistavien muutosten eteneminen, joka veisi kohti “pannuhuoneplaneettaa”.

BIOS

BIOS-tutkijat Kiinassa

Ryhmä BIOS-tutkijoita vieraili Pekingissä marraskuussa professori Feng Lianyongin ja hänen työryhmänsä (China University of Petroleum) kutsumana. Fengin työryhmä on tutkinut laajasti taloudellisen kehityksen ja resurssien käytön välistä yhteyttä keskittyen yliopiston fokuksen mukaisesti fossiilisten polttoaineiden, kuten öljyn ja kaasun, tuotannon ja saatavuuden kysymyksiin.

Vierailuun kuului myös osallistuminen Ecological Economics and Ecological Civilization -konferenssiin, jonka järjesti Pekingin yliopiston taloustieteen laitos. Ekologisen sivilisaation käsite on viime vuosina nostettu Kiinassa erääksi yhteiskunnan kehitystä ohjaavaksi tavoitteeksi. Kansainvälisen, kiinalaisia ja länsimaisia tutkijoita yhteenkokoavan foorumin tarkoituksena oli tarkastella ekologisen taloustieteen mahdollisuuksia tarjota teoreettista perustaa ekologisen sivilisaation ajatukselle. BIOS-tutkijoiden oma esitys otsikolla “Ecological economics in policy practice: ecological reconstruction in Finland” esitteli ekologisen jälleenrakennuksen kansainvälisesti merkittäviä ulottuvuuksia.

Vierailulla tutkijamme tapasivat myös Kiinan tiedeakatemian Tiede ja kehitys -instituuttien kansainvälisten suhteiden johtajan professori Guo Jianfengin. Professori Guon johtama tiedeakatemian tutkimusryhmä tutkii energiantuotannon kysymyksiä soveltaen ekologisen taloustieteen käsitteistöä ja käyttäytymistaloustieteen malleja. Kiinassa käynnisteillä oleva päästökauppa on luonnollisesti keskeinen tutkimuskohde, jota Guon ryhmä tarkastelee tutkimalla myös eurooppalaisen päästökaupan kokemuksia.

BIOSia jo pidempään kiinnostaneista kaukolämmön kysymyksistä päästiin keskustelemaan Business Finlandin järjestämällä tapaamisella China District Heating Associationin ja Beijing District Heating Groupin edustajien kanssa. Lämmitys on eri kokoluokan haaste Pekingissä kuin Helsingissä, mutta yhteisiä ongelmia on tunnistettavissa fossiilisista irtautumisessa ja vaihtoehtoisten lämmönlähteiden käyttöönotossa. Lisäksi BIOS-tutkijat vierailivat muun muassa Renmin University of Chinan kansainvälisen politiikan laitoksella ja Suomen suurlähetystössä.

BIOS-tutkimusyksikön asiantuntijalausunto hallituksen talousarvioesityksestä

Tutkimusyksiköltämme pyydettiin asiantuntijalausunto hallituksen esityksestä valtion talousarvioksi vuodelle 2020. Meitä pyydettiin keskittymään erityisesti hiilineutraaliin talouteen ja toimenpiteisiin ilmastotavoitteiden edistämiseksi TEM:n hallinnonalalla. Lausunnossa toteamme muun muassa:

”Talousarvio ei anna riittävää kuvaa päästötilanteesta ja päästöjen arvioidusta sektorikohtaisesta ja kokonaistason kehityksestä. Ilmastopaneelin arvion (4.10.2019) mukaan valtaosaan tavoitelluista vuotuisista päästövähennyksistä (19,2Mt / 35Mt) ei toistaiseksi kohdistu minkäänlaisia poliittisia toimenpiteitä. Tämä toimenpidevaje ei nouse valtion talousarviossa lainkaan esiin. Tällainen huolimattomuus ei olisi kuviteltavissa esimerkiksi työllisyysasteen osalta – sen kehitystä seurataan ja ennakoidaan erittäin tarkasti. On ilmeistä, että ilmastonmuutoksen torjuntaan tähtäävien toimenpiteiden ja niiden seurannan osalta talousarvio ei ole likimainkaan samalla laadullisella tasolla perinteisiksi miellettyjen talousindikaattoreiden kanssa.”

Lausuntomme nousi esiin Helsingin Sanomien artikkelissa, joka käsitteli ilmastokysymysten huomioon ottamista niin budjetissa kuin valtion omistajaohjauksessakin.

BIOS-blogissa suomalaisesta ruokakeskustelusta

Tutkija Ville Lähteen pitkä kirjoitus “Miksi keskustelu ruoasta ja ympäristöstä menee koko ajan pieleen?” ilmestyi BIOS-blogissa marraskuussa. Laajalle levinnyt ja paljon keskustelua herättänyt teksti puuttuu ruoantuotantoa ja kulutustapoja käsittelevässä keskustelussa toistuvaan tyhmistävään vastakkainasetteluun, viholliskuvien luomiseen ja tutkimustiedon väheksyntään. Kuten Lähde toteaa:

”Millä tavoin keskustelu menee pieleen? Kokoavasti voisi sanoa, että ruoka- ja ympäristökysymyksestä on tullut poliittisen poseerauksen panttivanki. Keskustelussa ruoantuotannon ympäristövaikutuksista, kasvisyönnistä tai eläintuotannosta puhutaan yhä vähemmän itse asiasta. Yhä enemmän siinä käydään kulttuurista vääntöä kaupungin ja maaseudun välillä, kanavoidaan nationalistisia tuntoja sekä nokitellaan niiden puolueiden välillä, jotka kamppailevat äänestäjistä joko ilmastotoimien vastustamisessa tai niiden ajamisessa. Tiedotusvälineissä pitkälti pikemmin ruokitaan konfliktiasemaa kuin pyritään ymmärtämään ilmiötä syvällisemmin.”

Näistä asetelmista irti pääseminen on kuitenkin välttämätöntä:

”Nykyinen ruoantuotanto on kehittynyt maailmaan, jossa ympäristö- ja luonnonvarakysymyksiä ei otettu tosissaan. Ruokaa on pyritty tuottamaan mahdollisimman halvalla, ja lasku on langennut pääosin alkutuottajille. Tuottajien investoinnit ja velkataakat ovat sen mukaisia. Koska he eivät ole yksin näistä valinnoista vastuussa, kompensaatiot ovat muutosten edessä välttämättömiä. Uudenlaista toimintaa on tuettava, koska taloudellisesti ahtaalla olevat ihmiset eivät lähde siihen hyvää hyvyyttään – miksi heidän pitäisikään? Samalla on kuitenkin hyväksyttävä, että tuotannon on muututtava kulutuksen rinnalla. Ruokajärjestelmän muutoksen oikeudenmukaisuuskysymyksiä ei voida mielekkäästi katsoa nykyisten intressien vastakkainasetteluista käsin. Kaikkien on pakko muuttua.”

BIOS on mukana Helsinki Biennaalissa 2020

Lokakuussa julkaistiin tieto ensi vuoden Helsinki Biennaalin osanottajista, ja iloksemme saatoimme vihdoin kertoa, että BIOS on yksi tapahtuman “taiteilijoista”! Mitä tästä seuraa, emme oikein osaa vielä itsekään sanoa.

Paljon uutta WISE-hankkeen blogissa

BIOS-tutkimusyksikön Emma Hakala kirjoitti lokakuussa WISE-tutkimushankkeen blogissa suomalaisesta huoltovarmuuskeskustelusta. Hakala kritisoi vallitsevaa huoltovarmuusnäkökulmaa ajattelutavasta, jossa pitäydytään kiinni vallitsevassa järjestyksessä eikä kyetä ottamaan huomioon järjestelmää haastavia muutoksia.

WISE-blogissa on muutenkin ilmestynyt loppuvuoden mittaan paljon kiinnostavia tekstejä kuten Roope Kaarosen kirjoitus “Kestävyyskriisi on myös suunnittelukriisi” ja Helmi Räisäsen “Varautuminen vääjäämättömään – Tulevan influenssapandemian hallinta Suomessa”.

BIOS tiedotusvälineissä

Suomen Luonnon syysnumeron 8/2019 artikkeli “Luonnonvarojen ylikulutuspäivä onkin aliarvio” käsitteli BIOS-teksteistä ja -esitelmistä tuttua aihetta: miten yhteiskuntien ympäristövaikutuksia voidaan mitata ja vertailla? Riikka Kaartinen käy artikkelissaan ansiokkaasti läpi tunnetuimpien ympäristömittarien ansioita ja ongelmia. Ville Lähde kommentoi jutussa etenkin tunnettua ekologista jalanjälkeä sekä selittää, miksi menneiltä vuosikymmeniltä ei voida suoraan etsiä esimerkkiä kestävästä suomalaisesta yhteiskunnasta. Ville Lähdettä haastateltiin myös Reitti-lehden syysnumerossa 9/2019.

Kirkko ja kaupunki -lehden artikkelissa “Ekologinen kriisi on ihmismielen kriisi” (10.10.) Tere Vadén pohti öljyn historiallista roolia ja fossiiliyhteiskuntien lyhytikäisyyttä historiallisessa katsannossa:

”Luulemme olevamme tosi taitavia, mutta itse asiassa menestymisemme perustuu satunnaiseen luonnonhistorialliseen seikkaan. Ilmastonmuutoksen edessä osaamistasomme on osoittautunut kovin huonoksi. Tämä asia ei ole vielä kunnolla jysähtänyt ihmisten tietoisuuteen.”

Tere Vadén esiintyi myös YK-liiton kestävää kehitystä käsittelevässä podcastissa sekä Voima-lehden Uusi utopia -sarjan kolmannessa osassa.

Ylen verkkoartikkelissa 18.10. esiteltiin BIOS-tutkimusyksikön ekologisen jälleenrakennuksen ohjelmaa ja tartuttiin kysymykseen kulutustapojen muutoksesta. BIOS-tutkija Karoliina Lummaa muistutti vähentyvän aineellisen kulutuksen mahdollisuuksista lisätä vapaa-aikaa, hoivaa ja itsetoteutukseen liittyvää tyytyväisyyttä.

Karoliina Lummaata haastateltiin myös Kuvataideakatemian verkkojulkaisuun. Artikkelissa kerrotaan 9.-11.12. järjestettävistä Kuvataideakatemian tutkimuspäivistä, joiden aiheena ovat muun muassa ympäristö- ja resurssikriisien sekä posthumanistisen ajattelun vaikutukset taiteeseen.

LOPUKSI

Vuoden vaihteen lukemistoksi suosittelemme Jani-Petri Martikaisen diskonttokorkoa käsittelevää kirjoitusta “Välität siis tulevista sukupolvista. Missä se näkyy?”, Minna Santaojan ja Mikko Jauhon Versus-lehden tekstiä “Ruokapolitiikka etsii linjaansa”, Aurora Rämön ilmastonmuutoksen kieltäjiä käsittelevää juttua Suomen Kuvalehdessä, Helsingin Sanomien juttua verotuksen epäkohdista sekä professori Duncan McLarenin Conversation-vieraskynää, jossa hän kritisoi “nettonegatiivisuutta” päämääränä ja peräänkuuluttaa päästövähennysten ja hiilen talteenoton käsittelyä erikseen.

Erityisesti suosittelemme Pauliina Haasjoen teosta Himmeä sininen piste (Poesia, 2019), jonka sivuilla törmätään myös BIOS-tutkimusyksikköön monta kertaa!

20.11.2019
Miksi keskustelu ruoasta ja ympäristöstä menee koko ajan pieleen? Nykyinen ruokaa ja ympäristöä koskeva keskustelu pääosin estää kokonaisvaltaista yhteiskunnallista muutosta. Jos näistä asetelmista ei päästä irti, muutokset tapahtuvat rankasti myöhässä ja hallitsemattomasti.

Olen viime vuodet keskittynyt työssäni ruoantuotannon ympäristövaikutuksiin, nälkään ja ruokaturvattomuuteen sekä ruokajärjestelmien muutosta koskevaan tutkimukseen. Näinä vuosina olen onnekseni saanut tutustua lukuisiin suomalaisiin ja ulkomaisiin tutkijoihin, virkamiehiin ja järjestöaktiiveihin, jotka kantavat huolta samoista asioista ja tekevät paljon työtä niiden eteen. Se luo uskoa työn tärkeyteen.

Mieleen on kuitenkin hiipinyt viime aikoina kasvava uupumus ja turhautuneisuus. Julkinen keskustelu ruoantuotannosta ja ympäristöstä kun tahtoo mennä koko ajan mönkään. ”Yksi askel eteen, kaksi taaksepäin.” Tällaisen tuntemuksen kanssa en ole yksin, vaan olen kuullut sitä eri muodoissa kollegoilta ja muilta alan keskustelukumppaneilta. Tavallaan tällainen julkisen järjenkäytön jumitus masentaa minua enemmän kuin mitkään yksittäiset tutkimustiedot maailman tilasta, koska se kertoo kollektiivisesta kyvyttömyydestä ymmärtää, kohdata ja ratkaista ongelmia. Haluttomuus käydä hedelmällistä keskustelua näkyy joka suunnalla, ei vain tietyn osapuolen puheissa.

Vaalien aikaan ruokakeskustelun kärjistyminen ei ollut järin yllättävää, vaikka retoriikka menikin välillä aika absurdiksi, kun pihvejä oltiin mukamas riistämässä väkipakolla suomalaisten lautasilta. Ymmärtämättömyys maaseudusta ja ruoantuotannon ekologisista perusteista tuottaa sekin joskus älyttömiä näkökantoja, joissa maaseutu muuttuu ihan pian tarpeettomaksi ja kaikki elävät kaupungeissa.

Minulla on vahva tuntu siitä, että yleinen käänne huonompaan on tapahtunut. Käytetyt argumentit ovat yhä äkkiväärempiä ja asenne tutkimustietoon puolivillaistuu yhä pahemmin. Jollei näitä ajattelun ja puhumisen tapoja saada muuttumaan, asiat eivät etene. Pakko on kuitenkin yrittää, sillä ruokajärjestelmien muutos on välttämätön ja aivan keskeinen osa ekologista jälleenrakennusta. Julkisen ruokakeskustelun kentälle tarvitaan kipeästi ymmärryksen, oppimisen, itsekritiikin ja näkemysten vaihdon halua.

KASVISMAFIOSOT JA LIHAIDEOLOGIT

Millä tavoin keskustelu menee pieleen? Kokoavasti voisi sanoa, että ruoka- ja ympäristökysymyksestä on tullut poliittisen poseerauksen panttivanki. Keskustelussa ruoantuotannon ympäristövaikutuksista, kasvisyönnistä tai eläintuotannosta puhutaan yhä vähemmän itse asiasta. Yhä enemmän siinä käydään kulttuurista vääntöä kaupungin ja maaseudun välillä, kanavoidaan nationalistisia tuntoja sekä nokitellaan niiden puolueiden välillä, jotka kamppailevat äänestäjistä joko ilmastotoimien vastustamisessa tai niiden ajamisessa. Tiedotusvälineissä pitkälti pikemmin ruokitaan konfliktiasemaa kuin pyritään ymmärtämään ilmiötä syvällisemmin.

Tällaisessa pelissä on sitä parempi, mitä kärkevimpiin kantoihin turvautuu. Niinpä joku voi aikuisten oikeasti valittaa, että nykyään lehmästä on tehty syypää kaikkeen, myös Kiinan kaupunkien saasteongelmiin. Tai leukaillaan, että alkutuottajia puolustavat asenteet kaikuvat navetan ylisiltä. Tai voidaan tokaista, että eihän parin tuhannen tuottajan elanto ole merkittävä yhteiskunnallinen kysymys. Yksittäisen ravintolatoimijan myyntipäätöksessä heijastuu ”kasvismafia”, tai toiset ovat ”lihaideologian” vallassa.

Niin, syytös ”lihaideologiasta” ei ole yhtään sen viisaampi kuin syytös ”punavihreästä ideologiasta”. Tuollainen käsitys ideologiasta kuvastaa palikkamaista ymmärrystä siitä, miten ihmiset ja yhteiskunnat toimivat. Se jakaa ihmisiä erittelemättömiin ryhmiin, joilla on valmis pakettiratkaisu maailmankuvana. ”Nuo” katsovat maailmaa vääristävien ideologisten linssien läpi, ”meidän” linssimme ovat kirkkaat. (Tällaisessa ideologiakäsityksessä ideologia on aina paha asia, mistä ideologiatutkijoilla voisi olla sanomista.) Silti fiksut ja muutoin empaattiset ihmiset saattavat ilkamoiden jakaa verkossa vyörymäisesti leviävää ”hyvää läppää” lihaideologiasta, koska se sattuu käymään yksiin heidän näkemystensä tai ruokavalionsa kanssa. Näin he kuitenkin, myös tahtomattaan, tulevat tukeneeksi yksinkertaistavaa vastakkainasettelua.

Taannoinen julkinen mylläkkä Unicafen päätöksestä lopettaa naudanlihan tarjoaminen kuvasti tätä oivallisesti. Yhtäältä etenkin Suomen Keskustan, Perussuomalaisten ja MTK:n edustajien kannanotot ja varoittelu kasvismafiasta menivät älyttömyyksiin. Reaktio myös paljasti hyvin, miten samojen tahojen toistama vaade ”muutoksen täytyy lähteä kuluttajista, vastuuta ei saa sysätä tuottajille” on ontto. Myös yritykset vähentää eläintuotteiden osuutta kulutuksessa ja monipuolistaa ruokavaliota herättävät vihaa ja vastustusta, kuten on nähty koulujen kasvisruokapäivien ja armeijan ”kukkakaalipirtelöiden” kohdalla. Elintapojen pitäisi muuttua, mutta ne eivät saa muuttua. Sisäinen ristiriitaisuus ei tällaisessa keskustelussa paljon paina.

PTT:n maatalousekonomisti Tapani Yrjölän tuore kirjoitus aiheesta oli ilahduttava valonpilkahdus keskustelussa. Myös MTK:n Juha Marttilan kannanotot Helsingin Sanomien haastattelussa pyrkivät irti konfliktiasetelmasta – joskin jutussa lihantuotannon vähentämisen tarve kiistetään sillä, että lihansyönti ei lopu kokonaan. Vähentyminen on eri asia kuin lopettaminen, mutta näiden sotkeminen on suomalaisen ruokakeskustelun toistuvia temppuja. Hämärtävä argumentti on harmillinen särö muuten onnistuneessa jutussa. Se muistuttaa toistuvaa väitettä, että vähentyvä eläintuotteiden tuotanto Suomessa vain heijastuisi lisääntyvänä tuontina. Kulutustapojen muuttuminen vain oletetaan ohimennen mahdottomaksi.

Toisaalta älyttömiin kannanottoihin vastataan etenkin sosiaalisessa mediassa samantasoisella ilkamoinnilla, jossa ”vastapuolesta” luodaan karrikoitu kuva. Samalla tullaan alentuvasti olettaneeksi, että joka ainoa alkutuottaja jakaa etujärjestön tai puolueen edustajan kannan. Ikään kuin maaseutu olisi asenteellisesti ja kulttuurisesti yhtenäinen möykky. Tällainen retoriikka vain ”nostaa panoksia” ja vie keskustelua yhä pidemmälle kulttuurisotien maastoon.

Tutkijoille tämä on tietysti äärimmäisen turhauttavaa, sillä keskusteluun on erittäin vaikeaa puuttua tai ylipäätään osallistua ilman, että kannanotto työnnetään valmiiseen lokeroon ”näiden” tai ”noiden” puolelle. Tosin myöskään kokeneet tutkijat eivät ole immuuneja tällaiselle leiriytymiselle ja kannanotoille, joilla ei ole paljoakaan tekemistä tutkimustiedon kanssa. Tunteet käyvät kuumina.

OIKEUDENMUKAINEN EKOLOGINEN SIIRTYMÄ

Tämä on surullista etenkin siksi, että kaksinapaistuvan keskustelun alle hautautuu tärkeitä kysymyksiä. Miten yhteiskunnallista muutosta kestävämpään elämäntapaan voitaisiin saada aikaan niin, että jotkin alueet tai väestöryhmät eivät kärsi kohtuuttomasti muiden kustannuksella? Keskustelua oikeudenmukaisesta siirtymästä (just transition) käydään nyt yhä laajemmin maailmalla, ja samanlaista ymmärrystä tarvitaan myös pohdittaessa ruoantuotannon ja ympäristön suhdetta. Tällaista keskustelua yritetään saada alkuun myös JUST FOOD -hankkeessa, jonka avausseminaariin osallistuin (https://www.syke.fi/hankkeet/justfood). Tilaisuuden keskusteluissa kuuluivat niin ymmärrys muutoksen tarpeesta kuin taustalla piilevät jännitteet.

Viljelijä Pekka Moisio toi oikeudenmukaisen siirtymän problematiikkaa oivasti esiin lokakuisessa Twitter-ketjussaan. Hän ei hyökännyt tuotannon muutosvaatimuksia vastaan vaan perusteli, miksi muutos on vaikea ja voi pelottaa. (Kirjoitus myös muistuttaa siitä, että alkutuottajilla on oma äänensä ja omat näkemyksensä, jotka eivät aina kulje yksiin etujärjestöjen kanssa.)

Ruoan alkutuotanto on omaleimainen elinkeino siksi, että tuottajat ovat sitoutuneet paitsi merkittäviin laiteinvestointeihin myös paikallisiin ekologisiin edellytyksiin. Kaikki maaperä ei sovellu kaikkeen tuotantoon, ja toisaalta edeltävä tuotanto on muokannut sitä tietynlaiseksi. Lämpimien ja valoisien päivien määrä, sateisuus ja lukemattomat muut tekijät määrittävät, mitä on mahdollista tuottaa. Toisaalta yhteiskunnassa vallitsevat elintavat ja näkemykset tulevasta kehityksestä ovat ohjanneet sitä, millaiseen tuotantoon on investoitu – ja millainen velkataakka on otettu. Tästä syntyy ”polkuriippuvuuksia”: suuntaa ei voi muuttaa käden käänteessä.

Koska kuitenkin elämäntavan ja tuotantotapojen pitää muuttua ja vieläpä suhteellisen nopeasti, tuotannon muutosta täytyy tukea. Luonnontieteellinen tieto kestävämmän tuotannon mahdollisuuksista lisääntyy koko ajan, mutta se ei koskaan yksinään riitä osoittamaan tietä kestävämpään ruokajärjestelmään. Tarvitaan yhteiskuntatieteellistä, taloustieteellistä, käytännön tuotantotyöhön ja poliittiseen päätöksentekoon liittyvää ymmärrystä siitä, miten yhdenlaisesta järjestelmästä voidaan siirtyä toisenlaiseen. Täytyy siis olla ymmärrystä siitä, miten yhteiskunnallisia muutoksia voidaan tehdä ottaen huomioon aiemman kehityksen luoma ”peritty tilanne” – sen ekologiset, taloudelliset, teknologiset, poliittiset ja kulttuuriset polkuriippuvuudet. Juuri tällaisista asioista BIOS-tutkimusyksikössä olemme puhuneet kehitellessämme ajatusta ekologisesta jälleenrakennuksesta.

Vaikka siis tutkimustiedon pohjalta voidaan yrittää laskea, millainen ruokajärjestelmä tuottaisi tarpeeksi vähäisen ympäristökuormituksen, se ei kerro sitä, miten tästä hetkestä pitäisi edetä. Kaikkein pienimpään mahdolliseen kuormitukseen ja huippuunsa viritettyyn resurssitehokkuuteen pyrkiminen voisi esimerkiksi vähentää ruokajärjestelmän mukautumis- ja sopeutumiskykyä. Muutos voisi myös lisätä voimakkaasti yhteiskunnallista eriarvoisuutta.

Osa ihmisistä tuntuu olettavan, että kokonaisten ammattikuntien tuhoutumisella ei ole väliä tai että se on vain merkki edistyksestä. On täysin selvää, että tällä tavoin toteutettu ”ekologinen siirtymä” tuottaisi katkeruutta ja murentaisi yhteiskunnallista luottamusta. Jos tällaiset yhteiskunnalliset reaktiot romuttavat ympäristötoimia, ne ovat aivan yhtä vaarallisia kuin esimerkiksi ilmastonmuutosta entisestään kiihdyttävät ympäristömuutokset. Ylipäätään tällainen ajatus ”luovasta tuhosta” ei yksinkertaisesti sovellu ruoantuotantoon, joka on poikkeuksellisen paljon kiinni luonnonolosuhteista, hankituista taidoista ja paikallistuntemuksesta sekä muokatusta ympäristöstä. Kerran romuttunutta tuotantoa ei noin vain rakenneta tyhjästä.

Nykyinen keskustelukulttuuri kuitenkin tarjoaa ensisijaisesti kaksi mahdollisuutta: muutosten vaatimisen tai niiden vastustamisen. Tästä poikkeavat puheenvuorot tahtovat jäädä ääniksi korvessa. Tästä sain taannoin omakohtaisen kokemuksen. Keskustelin ministeriötasolla työskentelevän ihmisen kanssa ja yritin kuvata hänelle, että kasvissyönnistä puhuvat ihmiset eivät väistämättä vaadi kiiluvasilmäisesti kaiken eläintuotannon alasajoa vaan eläintuotteiden osuuden pienentämistä samalla, kun tuotantoa muokataan ylipäätään kestävämmäksi. Kerroin, miten olin luennoinut Vegemessujen yleisölle ruoantuotannon ympäristövaikutuksista ja kuvannut, miten nykyistä pienemmällä eläintuotannolla voi hyvin olla merkittävä ja ekologisestikin hyödyllinen osa tuotannossa. Kukaan yleisössä ei älähtänyt, vaikka vissiin sen piti koostua niistä luonnosta vieraantuneista vegaaneista, joista on tullut hämmentävä mörkö keskustelussa.

Ministeriön edustajan vastaus oli hämmentävä: ”Helppohan se on yrittää miellyttää kaikkia.” Taustalta kuuluu näkemys politiikasta valmiiden intressien kamppailuna, jossa intressiryhmien välinen oppiminen ja myös omien näkemysten aktiivinen muuttaminen ei ole mahdollista. Etujen puolustaminen on ensisijaista, ja kompromissi on aina tappio. Minkäänlaista ekologisen jälleenrakennuksen kaltaista kokonaisnäkemystä yhteiskunnallisesta muutoksesta ei voi olla, on vain häviäjiä ja voittajia.

KESKUSTELUN KOMMERVENKIT

Kirjassani Paljon liikkuvia osia kuvaan edesmenneen ystäväni ja opettajani Chuck Dyken metaforaa kaksinapaistuvasta keskustelusta. Täynnä olevasta ammeesta irrotetaan kaksi tulppaa, ja kiihtyvien vesipyörteiden välissä on turha räpistellä. Tällaisessa ympäristössä on melko tuskaista yrittää puhua siitä, miten ruokajärjestelmää voitaisiin muuttaa hallitusti niin, että sen ympäristövaikutukset vähentyvät, että se sopeutuu tuleviin yhteiskunnallisiin ja ekologisiin muutoksiin ja että se tuottaa paitsi ruokaa myös elantoa tekijöilleen.

Tavoitteena ei ole jonkinlainen ”keskitien kanta” vaan se, että ihan kaikki joutuvat ottamaan ekologisten kriisien edellyttämät muutokset tosissaan. Se vaatii monipuolisen tutkimustiedon hyväksymistä sekä sen ymmärtämistä ja tulkintaa niin, että sitä voidaan soveltaa suomalaisen ruokajärjestelmän muutoksiin. Se edellyttää kykyä ja halua ottaa tosissaan muutoksen tarve ja luopua puolin ja toisin totunnaisista oletuksista.

Tällaisen keskustelun ja ajattelun tielle asettuu kuitenkin joukko toistuvia väittämiä, joilla hämärretään ymmärrystä ja estetään itsekritiikkiä. Tämä ei ole ”pelkkää retoriikkaa”, vaan tällaisilla tempuilla pusketaan ajattelua ja keskustelua vastakkainasetteluihin, jotka tyhmentävät meitä kollektiivisesti.

Ensimmäinen temppu on pelkistää keskustelu toisensa poissulkeviksi äärimmäisiksi vaihtoehdoiksi. Joko puolustat nykyistä ruoantuotantoa ja kulutustapaa tai haluat tuhota sen. Joko olet lihaa vastaan tai sen puolesta. Tällainen tarkoitushakuinen liioittelu on muuttunut normaaliksi. Koska kasvisten osuutta ravinnossa halutaan kasvattaa, kohta halutaan ”totaalikieltää” kaikki. Enää lihaa ei saa syödä missään. Vaikka kukaan ei esitä lihansyönnin kieltämistä, niin voi huoletta väittää, koska näin asiat koetaan. Tolkuttomien muutosvaatimusten vastakohdaksi asettuu tolkullinen normaali – jossa mitään ei tarvitse muuttaa.

Toinen temppu on laajemmasta ilmastokeskustelusta tuttu valitus ”miksi vain tästä asiasta syyllistetään, miksi ei puhuta mistään muusta?” Vuosikymmenten varrella ympäristötuhon ainoaksi syntipukiksi on valitettu milloin lentämistä, milloin autoilua. Nyt väitetään, että koko syntitaakka kaadetaan lihansyöjien ja naudankasvattajien niskaan. Mutta jokainen voi vuorollaan valittaa olevansa kaiken pahan syntipukki, jolloin lopulta mistään ei saisi syyttää ketään eikä mitään.

Koko syyllistämiskeskustelu ei kuitenkaan tavoita sitä, että edessä on väistämättä kokonaisvaltainen yhteiskunnallinen muutos. Tuotannon ja kulutuksen muutosta tarvitaan ihan kaikilla yhteiskunnan sektoreilla, sillä pelkästään ilmastopäästöjä täytyy leikata paljon ja nopeasti, luonnonvarojen kulutuksesta puhumattakaan. Kuten esimerkiksi Suomen ilmastopaneeli on esittänyt, yksikään yhteiskunnan sektori ei voi välttää vastuuta, jos halutaan estää kaikkein pahimmat muutokset. Tätä taustaa vasten jatkuva valitus siitä, että juuri ”meitä” syyllistetään eikä ”noita”, kääntyy lopulta ympäristötoimien vastustamiseksi – pukee sen miten vastuullisin sanankääntein tahansa. Tästä argumentista ei ole hyvää muotoa.

Tuntuikin hurjalta lukea, kun Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteeri Petteri Taalas veti maton alta esimerkiksi IPCC:n tuoreen maankäyttöraportin keskeiseltä viestiltä (ja lukemattomilta muilta tutkimuksilta) todeten: ”Ruokavalion osalta isot ja pienet asiat ovat täysin sekaisin. Suurimmat metaanipäästöt tulevat trooppisilta soilta eikä naudanlihasta.” Tällaisella rinnastuksella ei ole mitään mieltä, se vain hämärtää keskustelua. Kun ilmastotoimilla on näin hurja kiire, pienemmilläkin asioilla on väliä, ei vain isoimmilla. Taalas on todennut tässä ja useassa muussa tilanteessa, että fossiilisten polttoaineiden käytön vähentäminen on pääasia. Niin se tietysti onkin. Vaalimalla ja tukemalla biologisia nieluja voidaan helpottaa pääsyä hiilineutraaliuteen, ja ne ovat välttämättömiä hiilinegatiivisuuden tavoittelussa, mutta nieluilla ei korvata päästövähennyksiä. Tätä viestiä ei kuitenkaan edistä niiden asioiden luetteleminen, joista puhuminen muka on ”sivuasia”. Vaikka fossiilisten polttoaineiden käytön vähentäminen on ykkösasia, se ei tee ruokajärjestelmän muutoksesta eikä metsäkysymyksestä lillukanvarsia.

Kolmas temppu on väittää, että kaikki lähellä ja kotimaassa on aina hyvää, ja kääntäen kaikki kaukana on pielessä. Suomessa toimitaan niin hyvin, että mitään ei pitäisi muuttaa, koska suhteessa muuhun maailmaan olemme ykkösiä. Viime eduskuntavaalien aikaan lanseerattiin poliittiseen kielenkäyttöön lause ”suomalainen liha on ekoteko”. Lausuman juuret ulottuvat ainakin vuoteen 2017, jolloin mainonnan, journalismin ja tieteen rajoja hämärtänyt Newsbrokers Oy:n ”raportti” kuvasi suomalaisten tutkijoiden näkemyksiä siekailematta väärin. Edellä mainitun Unicafe-jupakan myötä lausuma on saanut jopa muodon ”kotimainen liha on aina ekoteko”.

Mikään tutkimus ei anna moiselle kattoväitteelle tukea. Nykyistä pienempi eläintuotanto on mahdollista integroida osaksi kestävämpää tuotantoa, ja eläimillä voi olla siinä tähdellinen ja jopa korvaamaton rooli. Tällainen tuotanto poikkeaisi kuitenkin merkittävästi nykyisestä. Tätä asiaa hämärretään keskustelussa tietoisesti. Laidunmaiden biodiversiteettiä ylläpitävä laiduntava nautakarja on tästä ehkä paras esimerkki tällä hetkellä. Perinteisen laiduntamisen osuus vähentyy koko ajan vaikka tuotanto ei vähene. Toisin sanoen yhtä lailla eliörikkaiden laidunten määrää voitaisiin lisätä, vaikka tuotannon kokonaismäärä laskisi. Nykyistä tuotantomallia ei siis voida puolustaa sillä, että laiduntavilla eläimillä on positiivisia vaikutuksia. Näin kuitenkin tehdään toistuvasti: nykyisen tuotantotavan mannekiineiksi otetaan kestävämmillä menetelmillä kokeilevat pioneerit, jotka poikkeavat reilusti valtavirrasta.

Ekoteko-väitettä perustellaan myös sillä, että muualla maailmassa asiat tehdään huonommin. Mikä on ”muu maailma”? Onko Brasilia sama kuin Yhdysvallat, Puola ja Ruotsi? Suomalaiset tutkijat ovat muistuttaneet yhä uudestaan, että suomalainen tuotanto ei juuri poikkea muusta eurooppalaisesta. On kuitenkin selvää, että esimerkiksi brasilialainen tuotanto on paljon kuormittavampaa – tuonti Suomeen on onneksi kuitenkin suhteellisen vähäistä. Samoin yhdysvaltalainen voimakkaaseen soija- ja maissiruokintaan pohjaava tuotanto on ihan eri luokassa kuin suurin osa eurooppalaisesta. Silti: koska ihan kaikkialla maailmassa olisi saatava ympäristökuormitusta alas, ei vertailu vielä pahempiin riitä.

Tutkijat ovat myös muistuttaneet, että kuljetuskustannusten osuutta helposti liioitellaan, jos katsotaan energiankulutusta tai kasvihuonekaasujen päästöjä. Toisaalta kuljetusten roolia ei myöskään voi sivuuttaa, sillä niiden energiankulutus on vain osa kuviota. Tuonnin kautta valtaosa suomalaisten ruoankulutuksen biodiversiteettivaikutuksista ja kestämättömästä vedenkulutuksesta tapahtuu muualla maailmassa. Onkin tuskastuttavaa huomata, miten jotkut keskustelijat pyyhkäisevät maailmankauppaan liittyvät kysymykset sivuun vain siksi, että he voisivat hyökätä edellä kuvattua ”Suomessa on kaikki paremmin” -väitettä vastaan. Pölhöt väitteet tarvitsevat toisiaan.

Neljäs temppu on sekin yleisestä ympäristökeskustelusta tuttu ja on jännässä suhteessa edellä kuvattuun. ”Suomi on liian pieni”, sanotaan. ”Suomalaisella ruoantuotannolla ei ole koko maailman mittapuussa merkitystä.” Pysähtyvätkö tuon väitteen esittäjät koskaan miettimään, mitä tuli sanottua? Jos suomalaisella ei ole merkitystä, ei sen hyveitä myöskään kannata kehua. Jos olemme kärpäsen pieru Saharassa, on turha ylistää suomalaisen tuotannon (väitetysti) kevyempää ympäristökuormaa. Tämän väitteen ytimessä on lopulta itsekkyys ja halu vapaamatkustaa. Se perustuu toivolle, että jotkut muut jossain hoitavat homman kotiin, ja pieni ja sisukas Suomi voi pärjätä tekemättä yhtään mitään. On kuitenkin päivänselvää, että jos Suomi ja muu EU eivät toimi näissä asioissa kunnolla, ei edistystä saada aikaan muuallakaan maailmassa. Suomi ei voi yksin ”pelastaa maailmaa”, mutta esimerkillään se voi rohkaista muita sekä kestävämpään toimintaan että vastuun välttelyyn.

TIEDE ALTAVASTAAJANA

Tutkimustiedon välittäjät tahtovat jäädä tällaisessa keskustelussa altavastaajiksi, ehkä osin siksi, että monet tutkijat kokevat osallistumisen  kiivaisiin yhteiskunnallisiin aiheisiin vaikeaksi. He haluaisivat vain tarjota tosiseikkoja, mutta niitä valitettavasti ei koskaan saa välitettyä puhtaasti. Tieteen tuloksia tulkitaan ja sovelletaan väistämättä, ja jos tutkijat eivät osallistu tähän prosessiin, he väistävät ammatillista vastuutaan.

Viime vuosien ehkä tunnetuin ja siteeratuin ruoantuotannon ympäristövaikutuksia koskeva tutkimus vahvisti kaksi keskeistä asiaa. Ensinnäkin saman asian tuottamisen ympäristövaikutuksilla voi olla monikymmenkertaiset erot riippuen siitä, missä ja miten ruokaa tuotetaan. Toiseksi näistä tuotantotapaeroista huolimatta iso kuvio on se, että keskimäärin eläintuotanto kuormittaa laajalla ympäristövaikutusten tarkastelujoukolla huomattavasti enemmän kuin ruokakasvien viljely. Tästä asiasta ei ole minkäänlaista merkittävää erimielisyyttä tutkimuksen piirissä.

Tästä voi vetää kaksi yhtä pätevää johtopäätöstä. Yhtäältä eläintuotannon osuuden vähentäminen on välttämätöntä, jotta ruokajärjestelmien ympäristökuormitusta voidaan laskea. Toisaalta globaalin tason laskelmia ei voi suoraan soveltaa mihinkään paikalliseen kontekstiin, vaan on tarkasteltava, miten asioita tuotetaan tietyllä alueella ja mitkä ovat luonnonedellytykset. Kumpikin johtopäätös pitää paikkansa, ja kumpikin tulisi kyetä ottamaan huomioon yhtaikaa. Tämä on osoittautunut suomalaisessa keskustelussa tuskaisen vaikeaksi. Pikemmin on niin, että yhtäältä eläintuotantoa kritisoidaan soveltamalla globaaleja laskelmia yksi yhteen täkäläiseen ympäristöön tai ”paikallisen kontekstin huomioimisella” käytännössä vastustetaan muutoksia.

Viimeisen parin kolmen vuoden aikana Luonnonvarakeskuksen (LUKE) tutkijoita on kritisoitu paljon ruoka- ja ympäristökysymyksen tiimoilta. Kieltämättä heidän viestintänsä ei aina ole ollut selkeintä mahdollista, kun samassa haastattelussa heiltä voi tulla ristiriitaiselta vaikuttavia kannanottoja. Uskon itse, että ongelmana on pääosin ollut epäonnistuminen viestinnässä: liian monet toimittajat kaipaavat räväkkää puolesta ja vastaan -asetelmaa, ja edellä kuvatun kaltainen monisyisyys hukkuu sen alle.

Liian helposti kuitenkin äidytään kritisoimaan Luken tutkijoita ”tuottajajärjestöjen äänitorvena” toimimisesta. Suosittelen tuoretta Helsingin Sanomien artikkelia, jossa näistä asioista paljon julkisuudessa ollut Luken Juha-Matti Katajajuuri saa esittää näkemyksensä rauhassa ilman konfliktinhakuista journalistista kehystystä. Tällaista jälkeä syntyy, kun toimittajien ja tutkijoiden kommunikaatio toimii. Niin ikään Luken tutkimusprofessori Heikki Lehtonen totesi taannoisen elämäntapamuutoksia peräänkuuluttavan ilmastoselvityksen pohjalta: ”Mutta tuottajien on pakko seurata kulutusta. Ei ole muuta vaihtoehtoa.

Kuten sanottua, kaiken tutkimustiedon valossa on päivänselvää, että eläintuotteiden tuotannon ja kulutuksen vähentäminen on välttämätöntä, jos ympäristökuormaa halutaan vähentää. Samalla on ihan selvää, että kaikki tuotanto ei ole samalla viivalla ja että nykyistä pienemmällä eläintuotannolla voi olla hyvinkin positiivinen rooli kestävässä tuotannossa. Yhtä selvää on, että kestävämmän ruokajärjestelmän tavoittelussa ei pidä tehdä liian nopeita kokonaisvaltaisia toimia, jotka tuhoavat kokonaisia elinkeinoaloja. Silloin ei ole ketään, joka tekisi työn kestävämmin. Ympäristömuutosten takia on kuitenkin samalla kiire. Ruokajärjestelmien ekologisen jälleenrakennuksen haaste on aidosti vaikea ja monisyinen kysymys. Se vaatii tutkimustyötä mutta myös kaikilta keskustelun osapuolilta siviilirohkeutta ja jaksamista viestiä tavalla, joka välttää tyhmistävän vastakkainasettelun. Tämä ei edellytä haaleaa kompromissihalua vaan pyrkimystä ymmärtää ruoantuotanto uudella tavalla, uudessa maailmantilanteessa.

Tutkijoilla on velvollisuus selittää, että ”ekotekoa” ei voi perustella miten tahansa. Jos puhutaan ilmastopäästöistä, pitää hahmottaa, mikä on kriittinen aikataulu ja onko näköpiirissä hiilineutraalius vai -negatiivisuus. Eivätkä nämä ole vain mielipidekysymyksiä. Pitää olla selvää, tarkastellaanko yhteiskunnan kokonaispäästöjä tai tehdäänkö vertailuja eri tuotantomuotojen välillä. Otetaanko julkilausutut ympäristötavoitteet tosissaan ja etsitäänkö niiden toteuttamiseen keinoja – vai niiden välttelyyn perusteita?

Niin ikään esimerkiksi ”kokonaisvaltainen kestävyys” ei tarkoita, että kaikki näkökulmat ovat samalla viivalla. Kyllä, ruokajärjestelmän muutoksessa täytyy ottaa huomion ympäristökuormituksen vähentäminen, sopeutuminen ympäristömuutoksiin, sopeutuminen kansainvälisen ruokajärjestelmän murrokseen, tuottajien elanto ja huoltovarmuus (suomalaisessa keskustelussa menevät muuten sivumennen sanoen iloisesti sekaisin huoltovarmuus, omavaraisuusaste ja ruokaturva, jotka ovat ihan eri asioita). Mutta jos ruoantuotannon ekologinen perusta murentuu, ei sosiaalista kestävyyttäkään saada kuntoon, ei taloudesta saada pidettyä huolta eikä totutusta kulttuurisesta identiteetistä kiinni pitäminen juuri lohduta. Ekologisten kriisien äärellä prioriteetteja täytyy olla. Säilyttäminen vaatii myös muuttumista.

Se, millaisia kysymyksiä kysytään, määrittää, millaiset vastaukset ovat mielekkäitä. Tämä on ehkä vaikein asia ymmärtää tieteen roolista julkisessa keskustelussa. Ruokajärjestelmän ympäristövaikutuksia voidaan tutkia tuotekohtaisesti, yksilökulutuskohtaisesti, tuotannonaloja verraten, kansallisia vertailuja tehden, globaalein laskelmin ja monilla muilla tavoilla. Siksi tieteen tulokset voivat myös vaikuttaa ristiriitaisilta. (On myös huonoja kysymyksiä: lehtisalaatin ja pekonin vertailu keskenään ei käy järkeen, koska aika harva korvaa yhden toisella.) Tutkijoiden olisi siis viestinnässään selitettävä, millaiseen käyttöön tutkimustieto soveltuu tai ei sovellu. Tieteen rooli ei pelkisty vain ”faktojen tarjoajaksi”, vaan tieteellisillä toimijoilla on myös vastuu olla mukana tieteen tulosten tulkinnassa ja soveltamisessa.

Olen kuullut monta kertaa politiikassa ja virkamiestyössä toimivilta ihmisiltä, että ”tarvitsemme selviä numeroita, jotta voimme toimia”. Mutta ”selviä numeroita” ei voi antaa, jollei tiedetä, mikä on päämäärä. Kompassi ei auta maastossa, jos ei ole karttaa tai maastotuntemusta eikä käsitystä, missä itse on tällä hetkellä. Ruoka- ja ympäristökeskustelussa on juututtu sumuun.

* * *

Koko ruokajärjestelmän pitäisi valmistautua maailmaan, jota ei vielä ole olemassa. Koska ruoantuotanto ei sopeudu notkean elastisesti muutoksiin ja koska toimintatapojen muuttamisella on kiire, ei voida vain seurata passiivisesti kuluttajasignaaleja. Tarvitaan väistämättä sekä kulutusta että tuotantoa ohjaavaa politiikkaa. Yksi iso ongelma on, että kulutusta ohjaavaa politiikkaa karsastetaan edelleen.

Kuluttajien itseohjautuvuuteen taas ei voi nojata, sillä ympäristö on edelleen ruokatottumuksissa makua, hintaa ja terveellisyyttä vähäisempi kriteeri. Lisäksi yksilöiden on hyvin vaikea arvioida kestävyyttä ja vaikuttaa siihen, sillä he ovat monimutkaisen ruokajärjestelmän pieni osa. Hinta pysynee voimakkaimpana vaikuttavana tekijänä yksilöille, ja siinä teollisuuden ja kaupan rooli on alkutuottajia monin verroin suurempi.

Nykyinen ruoantuotanto on kehittynyt maailmaan, jossa ympäristö- ja luonnonvarakysymyksiä ei otettu tosissaan. Ruokaa on pyritty tuottamaan mahdollisimman halvalla, ja lasku on langennut pääosin alkutuottajille. Tuottajien investoinnit ja velkataakat ovat sen mukaisia. Koska he eivät ole yksin näistä valinnoista vastuussa, kompensaatiot ovat muutosten edessä välttämättömiä. Uudenlaista toimintaa on tuettava, koska taloudellisesti ahtaalla olevat ihmiset eivät lähde siihen hyvää hyvyyttään – miksi heidän pitäisikään? Samalla on kuitenkin hyväksyttävä, että tuotannon on muututtava kulutuksen rinnalla. Ruokajärjestelmän muutoksen oikeudenmukaisuuskysymyksiä ei voida mielekkäästi katsoa nykyisten intressien vastakkainasetteluista käsin. Kaikkien on pakko muuttua.

Nykyinen ruokaa ja ympäristöä koskeva keskustelu pääosin estää tällaista kokonaisvaltaista yhteiskunnallista muutosta. Jos näistä asetelmista ei päästä irti, muutokset tapahtuvat rankasti myöhässä ja hallitsemattomasti, kun niihin törmätään kriisiytyneiden olosuhteiden pakosta. Tämän tilanteen muuttaminen ei ole minkään yksittäisen ryhmän vastuulla, vaan se vaatii ajattelun ja toiminnan muuttamista kaikilta monisyiseen ruokajärjestelmän toimijoilta ja siitä käytävään keskusteluun osallistuvilta – tutkijoista alkutuottajiin, journalisteista poliitikkoihin, etujärjestöjen edustajista virkamiehiin. Ensimmäinen hyvä askel olisi luopua sellaisista harhauttavista ja hämärtävistä puhetavoista, joita olen kuvannut tässä tekstissä.

Ville Lähde

25.10.2019
BIOS:n asiantuntijalausunto: Hallituksen esitys eduskunnalle valtion talousarvioksi vuodelle 2020 Asiantuntijalausunto BIOS-tutkimusyksikkö 24.10.2019 Asia: HE 29/2019 vp Hallituksen esitys eduskunnalle valtion talousarvioksi vuodelle 2020 https://www.eduskunta.fi/valtiopaivaasiakirjat/HE+29/2019 Teema: Pl 32 – Hiilineutraalitalous ja toimenpiteet ilmastotavoitteiden edistämiseksi Erityisesti; Vuoden 2020 valtion talousarvioehdotuksen toimenpiteet ja haasteet ilmastotavoitteiden ja hiilineutraalin Suomen edistämiseksi erityisesti työ- ja elinkeinoministeriön hallinnonalalla (PL 32)   Kiitämme mahdollisuudesta antaa asiantuntijalausunto valtion talousarvioon sisältyvien ilmastotavoitteiden toimenpiteistä ja […]

Asiantuntijalausunto
BIOS-tutkimusyksikkö
24.10.2019

Asia: HE 29/2019 vp Hallituksen esitys eduskunnalle valtion talousarvioksi vuodelle 2020
https://www.eduskunta.fi/valtiopaivaasiakirjat/HE+29/2019

Teema: Pl 32 – Hiilineutraalitalous ja toimenpiteet ilmastotavoitteiden edistämiseksi

Erityisesti; Vuoden 2020 valtion talousarvioehdotuksen toimenpiteet ja haasteet ilmastotavoitteiden ja hiilineutraalin Suomen edistämiseksi erityisesti työ- ja elinkeinoministeriön hallinnonalalla (PL 32)

 

Kiitämme mahdollisuudesta antaa asiantuntijalausunto valtion talousarvioon sisältyvien ilmastotavoitteiden toimenpiteistä ja haasteista monitieteisen ympäristötutkimuksen näkökulmasta, erityisesti työ- ja elinkeinoministeriön hallinnonalalla.

Tuoreiden kansainvälisten luonnontieteellisten konsensusraporttien (IPCC, IPBES, GSDR, IRP) valossa on selvää, että välttääksemme yhteiskuntien elinvoiman kannalta välttämättömien luonnonjärjestelmien romahtamisen, niin Suomen kuin muidenkin maiden on toteutettava nopea ja tavoitteellinen siirtymä, jonka myötä maat kuluttavat radikaalisti vähemmän luonnonvaroja ja sitovat hiiltä enemmän kuin päästävät ilmakehään. Suomen hiilineutraaliustavoite vuoteen 2035 mennessä ja hiilinegatiivisuus pian sen jälkeen on linjassa tämän kokonaistavoitteen kanssa.

Välineet hiilineutraaliustavoitteen saavuttamiseksi kuitenkin vielä pitkälti puuttuvat. Valtion talousarviossa on hyviä yksittäisiä toimenpiteitä, kuten panostukset energiatehokkuuteen (s. 600, 604), biokaasu- ja sähköliikennejärjestelmiin (s. 610) ja tuulivoiman lisäämiseen (s. 612). Työ- ja elinkeinoministeriön toimintatavoista mainitaan lisäksi esimerkiksi “ekosysteeminen lähestymistapa”, joka “korostaa erikokoisten yritysten ja tutkimusorganisaatioiden verkottumista ja keskinäistä vuorovaikutusta” (s. 564). Toimenpiteiden mittakaava on kuitenkin liian pieni, eivätkä yksittäiset politiikkatoimet yhdisty selkeäksi ja voimakkaaksi strategiseksi ohjelmaksi.

Nopea ja tavoitteellinen siirtymä vähäpäästöiseen yhteiskuntaan vaatii kokonaisvaltaista tarkastelua: työ- ja elinkeinopolitiikka, ja talouspolitiikka laajemmin, on tästä hetkestä vuoteen 2050 asti radikaaleihin päästövähennyksiin tähtäävää oikeudenmukaisen siirtymän politiikkaa. Samoin kuin hallitusohjelma, BIOS-tutkimusyksikkö on kutsunut tarvittavaa siirtymää ekologiseksi jälleenrakennukseksi. Historiallisesti se viittaa toisen maailmansodan jälkeiseen jälleenrakennukseen, jossa uudistettiin fyysinen infrastruktuuri ja luotiin edellytykset tulevien vuosikymmenten hyvinvointivaltiokehitykselle. Valtiovetoisella kollektiivisella politiikalla on jälleenrakennuksessa keskeinen rooli: julkinen valta muodostaa kokonaisvaltaisen näkemyksen yhteiskunnan tulevasta suunnasta sekä koordinoi ja osaltaan rahoittaa tarvittavat toimenpiteet. Talous ei sanele yhteiskunnan tavoitteita ja reunaehtoja vaan toteuttaa poliittisesti päätettävät toimenpiteet. Tarkempi kuvaus ekologisesta jälleenrakennuksesta on luettavissa sivustolta https://eko.bios.fi.

Politiikkakokonaisuuden kehystäminen selkeällä tavalla on tärkeää, jotta yhteiskunnan eri toimijat, yritykset, virkahenkilöt, järjestöt ja kansalaiset, hahmottavat roolinsa kokonaisuudessa ja jotta eri tavoitteet ja toimenpiteet osoittavat mahdollisimman laajasti samaan suuntaan. Siirtymäpolitiikan ja erityisesti päästöjen ripeän vähentämisen näkökulmasta työ- ja elinkeinopolitiikan kehystäminen kasvupolitiikaksi (s. 564), joka kytkee yhteen yksittäiset politiikka-alueet, on harhaanjohtavaa (ks. OECD 2019[1]). Talouskasvu on sekundäärinen indikaattori, joka ei kerro, miten oikeudenmukaisessa ekologisessa siirtymässä edistytään. Kasvupolitiikan nostamisella kärkeen on voimakkaita vaikutuksia, jotka ovat ristiriidassa ekologisen jälleenrakennuksen kanssa: yksityisen kulutuksen kasvu ja minkä tahansa työn ja tuotannon lisääntyminen nähdään tavoiteltavana. Näiden tavoitteiden toteutuminen ei lähtökohtaisesti edistä ekologista jälleenrakennusta, eivätkä ne siten ole mielekkäitä lähtökohtia yksittäisten politiikka-alueiden suuntaamiselle. Ekologisessa jälleenrakennuksessa jokin tuotanto ja jokin työ varmasti kasvaa, mutta sillä ei ole mitään tekemistä keskimääräisen kasvun tavoitteen kanssa. Valtion maksukyvystä huolehtiminen ja sen kehittymisen ennakointi on irrotettava yleisestä talouskasvutavoitteesta omaksi analyysin kohteekseen. Analyysin tulee tunnistaa Suomen historiallisesti erityinen asema suhteessa euroalueen epätavanomaiseen rahapolitiikkaan, johon kuuluvat negatiiviset korot ja keskuspankin laajat osto-ohjelmat ja joka yhä enemmän kannustaa elvyttävään finanssipolitiikkaan.

Ehdotamme, että tulevissa talousarvioissa työ- ja elinkeinopolitiikan kokoavaksi tavoitteeksi otetaan ekologinen jälleenrakennus tai vaihtoehtoisesti oikeudenmukainen siirtymä hiilinegatiiviseen yhteiskuntaan pian 2035 jälkeen. Tälle tavoitteelle on luotava yhtä tarkat talouden seurannan välineet kuin nyt kasvu- ja työllisyystavoitteille. Valtion talousarviossa talouden materiaalista nyky- ja tavoitetilaa tarkastellaan erityisesti päästökaupan ulkopuolisten kasvihuonekaasupäästöjen vähentymisenä (s. 600), uusiutuvan energian käytön loppukulutusosuuden lisääntymisenä (s. 600) ja energian loppukäytön määrän vähentymisenä (s. 601). Ilmastonmuutoksen hillinnän osalta tärkeintä olisi arvioida päästölähteiden ja -nielujen kehitystä päästökauppasektorilla, päästökaupan ulkopuolisella sektorilla ja maankäyttösektorilla. On säännöllisesti arvioitava, mitkä tekijät vaikuttavat eniten päästöjen kehitykseen nettotasolla ja mitä toimenpiteitä tarvitaan päästöjen vähentämiseksi.

Talousarvio ei anna riittävää kuvaa päästötilanteesta ja päästöjen arvioidusta sektorikohtaisesta ja kokonaistason kehityksestä. Ilmastopaneelin arvion (4.10.2019) mukaan valtaosaan tavoitelluista vuotuisista päästövähennyksistä (19,2Mt / 35Mt) ei toistaiseksi kohdistu minkäänlaisia poliittisia toimenpiteitä. Tämä toimenpidevaje ei nouse valtion talousarviossa lainkaan esiin. Tällainen huolimattomuus ei olisi kuviteltavissa esimerkiksi työllisyysasteen osalta – sen kehitystä seurataan ja ennakoidaan erittäin tarkasti. On ilmeistä, että ilmastonmuutoksen torjuntaan tähtäävien toimenpiteiden ja niiden seurannan osalta talousarvio ei ole likimainkaan samalla laadullisella tasolla perinteisiksi miellettyjen talousindikaattoreiden kanssa.

Innovaatiotutkimuksesta nouseva keskeinen työkalu t&k&i-toiminnan suuntaamiseksi yhteiskunnan ekologisen jälleenrakennuksen mukaisesti on tavoitteellinen innovaatiopolitiikka (Mariana Mazzucato[2] ym.). Siinä julkinen valta antaa innovaatiotoiminnalle pitkän aikavälin tavoitteen, saattaa relevantit julkiset ja yksityiset toimijat yhteen ja huolehtii väistämättä riskipitoisesta, pitkäjänteisestä rahoituksesta. Näin on aikoinaan syntynyt muun muassa internet, ja suomalaisittain voimme ajatella telekommunikaatioklusterin menestystarinaa. Nyky-Suomessa esimerkiksi kaupunkien vähäpäästöiset lämmitysratkaisut voivat muodostaa yhden tavoitteellisen innovaatiopolitiikan alueen.

Valtion talousarviossa työ- ja elinkeinoministeriön hallinnonalaan kuuluvat politiikka-alueet eivät kuitenkaan yhdisty tavoitteellisiksi kokonaisuuksiksi. Esimerkiksi työllisyyttä, teollisuutta ja tutkimusta ei juurikaan ohjata sisällöllisesti vaan lähes yksinomaan määrällisesti, esimerkiksi suhteessa yritysten kasvutavoitteisiin. Sisällöllinen ohjaus keskittyy kiertotalouteen, mutta sen määrittely jää hyvin vajaaksi ja voi sisältää käytännössä minkä tahansa materiaalivirtoja sisältävän taloudellisen toiminnan. Ehdotamme, että tulevaisuudessa talousarvioihin sisällytetään tavoitteellisen innovaatiopolitiikan mukainen eri politiikka-alat yhdistävä taloudellisen toiminnan kehityksen sisällöllinen ohjaus, talouden sektorit ylittävä koordinointi ja rahoitus.

Kun ilmastonmuutoksen torjuntaan sisältyvien toimenpiteiden kokonaisuus hahmotetaan, voidaan työ- ja elinkeinopolitiikassa muodostaa tietoinen politiikkaohjelma siirtymän oikeudenmukaisuudesta huolehtimiseen: ketkä hyötyvät ja ketkä kärsivät toimenpiteistä; minkälainen jakopolitiikka takaa, että kaikilla on mahdollisuus perusoikeuksien mukaiseen elämään; miten uudelleenkoulutetaan ja työllistetään työntekijät siirtymän myötä katoavilta aloilta.

On myös huomattava, että valtion talousarvio ei muodosta johdonmukaista kantaa ilmastonmuutokseen varautumiseen, vaikka ilmastonmuutoksen vaikutukset tulevat olemaan Suomessakin väistämättä merkittävät ja ne koskettavat eri alueita, organisaatioita ja ihmisryhmiä ei tavoin. Tavanomainen poikkeusoloihin keskittyvä huoltovarmuuspolitiikka (s. 573) ei varautumiseen riitä. Ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat luonteeltaan pitkäkestoisia ja koettelevat yhteiskunnan kaikkia osa-alueita. Yhteiskunta ei myöskään voi palautua niistä ennalleen vaan on löydettävä luovia, eteenpäin katsovia politiikkatoimenpiteitä (ks. STN-rahoitteinen WISE-hanke: https://wiseproject.fi).

Kaikkiaan hiilineutraaliustavoitteen kannalta on tärkeää, että ilmastopäästöt ja -nielut otetaan suoraan mukaan kehysmenettelyyn. Niitä on ennakoitava yhtä tarkasti kuin valtion euromääräisen budjetin ja tulevaisuuden maksukyvyn kehittymistä. Kuinka paljon ilmastotase on ensi vuonna alijäämäinen ja miten sen arvioidaan kehittyvän vuoteen 2035 mennessä? On arvioitava miten suunnitellut toimenpiteet riittävät ilmastokestävyysvajeen umpeenkuromiseksi ja mitä jatkotoimenpiteitä tarvitaan.

Kunnioittavasti,

BIOS-tutkimusyksikkö
contact@bios.fi
https://bios.fi

[1] OECD: Accelerating Climate Action – Refocusing Policies through a Well-Being lens, 20. syyskuuta 2019, http://www.oecd.org/environment/accelerating-climate-action-2f4c8c9a-en.htm

[2] Mazzucato, “Keynote”, Suomen EU-puheenjohtajuuskausi, kilpailukyvystä vastaavien ministerien kokous 4. heinäkuuta 2019, https://areena.yle.fi/1-50228170

4.10.2019
UUTISKIRJE 10/2019 Tervetuloa lukemaan lokakuun 2019 BIOS-uutiskirjettä! Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä! MAAILMALTA IPCC:n erikoisraportit maankäytöstä sekä meristä ja jäätiköistä Sitten elokuun alun uutiskirjeemme hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC on julkaissut kaksi uutta erikoisraporttia. Syyskuun alkupuolella ilmestynyt Climate Change and Land käsitteli maankäyttöä ja maaekosysteemien merkitystä ilmastonmuutoksessa. BIOS-tutkimusyksikön Ville Lähde pureutui raporttiin ja kävi läpi […]

Tervetuloa lukemaan lokakuun 2019 BIOS-uutiskirjettä! Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Eating Dirt. Kuva: Marcus Quigmire. Wikimedia Commons, CC-by-sa-2.0.

MAAILMALTA

IPCC:n erikoisraportit maankäytöstä sekä meristä ja jäätiköistä

Sitten elokuun alun uutiskirjeemme hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC on julkaissut kaksi uutta erikoisraporttia. Syyskuun alkupuolella ilmestynyt Climate Change and Land käsitteli maankäyttöä ja maaekosysteemien merkitystä ilmastonmuutoksessa. BIOS-tutkimusyksikön Ville Lähde pureutui raporttiin ja kävi läpi sen kotimaista vastaanottoa Politiikasta.fi -lehden artikkelissaan. Juttu sisältää myös linkkejä, joita seuraamalla raportin sisältöön pääsee tutustumaan tarkemmin.

Syyskuun loppupuolella ilmestyi Special Report on the Ocean and Cryosphere in a Changing Climate, joka käsitteli valtameriä ja jäätikköalueita. Sen sisältöön voi tutustua tarkemmin esimerkiksi CarbonBriefin julkaisemassa artikkelissa, jonka lopussa on myös kriittinen katsaus raportin uutisointiin. Because the Ocean -hanke on julkaissut tiivistelmän raportin pääkohdista. Myös Climate Change Newsin artikkeliin kannattaa tutustua.

Raportin pysäyttävimpiä viestejä on jo käynnistyneiden muutosten hitausvoima. Vaikka päästöjä saataisiinkin vähennettyä reilusti, monet muutokset jatkuvat vuosisatoja. Jäätiköiden sulaminen, merten pinnan nousu, meriveden lämpeneminen ovat tällaisia inhimillisessä katsannossa peruuttamattomia muutoksia, joiden vuoksi tulevat sukupolvet elävät kovin erilaisessa maailmassa. Päästöleikkausten ja ilmaston lämpenemisen taso kuitenkin määrittää, kuinka rajusti nuo muutokset etenevät. Joka tapauksessa raportti muistuttaa kipeästi, että paljon puhutut tavoitevuodet 2050 ja 2100 ovat vain välietappeja – lopulta päämääränä täytyy olla ilmakehään kertyneen hiilidioksidin tason alentaminen, ei vain kertymisen pysäyttäminen.

Kaukaisempien horisonttien lisäksi raportti tuo yhteen monia vakavia jo käynnissä olevia ja yhä pahenevia muutoksia, jotka vaikuttavat ekosysteemeihin ja yhteiskuntiin kaikkialla maailmassa. Monet tutkijat ovat reaktioissaan nostaneet esiin etenkin merten lämpöaaltojen lisääntymisen, sillä niiden ekologiset seuraukset voivat olla tuhoisia. Myös aikaisemmin harvinaisten sään ääri-ilmiöiden muuttuminen säännöllisiksi on nostettu uutisoinnissa esiin.

Kriittistä keskustelua ilmastoskenaarioista

Ilmastoraporttien tulkinnan kannalta on äärimmäisen tärkeää myös ymmärtää, mitä skenaariot ovat syöneet. Suosittelemmekin tätä CarbonBriefin artikkelia. Se muistuttaa, että korkeiden päästöjen skenaario RCP 8.5 tulkitaan usein virheellisesti business-as-usual-kehitykseksi, jossa yhteiskunnat pysyvät nykyisen jahkailun tiellä. Artikkelissa skenaariota luomassa olleet tutkijat kuitenkin korostavat, että se on pahimman mahdollisen kehityskulun kuvaus. Vaikka nykykehitys on viemässä vaaralliseen lämpenemiseen, ovat tähänastiset ilmastotoimet kuitenkin jo tehneet tämän skenaarion onnellisen epätodennäköiseksi.

Samaan syssyyn suosittelemme Naturen julkaisemaa kriittistä keskustelua yhteiskunnallista ja ilmastopoliittista kehitystä ennakoivista malleista (IAM, integrated assessment models). Kuten tunnettu ilmastotutkija Kevin Anderson toteaa:

“Edelleen jatkuva päästöjen vähentämisen epäonnistuminen on muuttanut haasteen talousjärjestelmän kohtuullisesta muokkaamisesta vallankumoukselliseen järjestelmän remonttiin. Tämä ei ole ideologinen kanta; se kumpuaa suoraan Pariisin ilmastosopimuksen tieteellisestä ja matemaattisesta tulkinnasta.”

Pessimismillä ei ole aina kunnon perusteita

New Yorker julkaisi syyskuussa artikkelin “What if We Stopped Pretending?” Synkkä ilmastotuhoa ennustava teksti levisi yllättäen laajalle myös suomalaisessa sosiaalisessa mediassa ottaen huomioon, että kirjoittaja on yhdysvaltalainen kaunokirjailija Jonathan Franzen, jolla ei ole taustaa ilmastotutkimuksessa, tiedejournalismissa tai millään vastaavalla jonkinlaista pätevyyttä antavalla alueella. Franzenin kirjoitus nojasi pitkälti ajatukseen, että koska ilmaston lämpenemisen rajoittaminen 2°C ei näytä onnistuvan, maailma suistuu ilmastotuhoon.

Tutkijoiden reaktio New Yorkerin julkaisupäätökseen oli kauttaaltaan tyrmistynyt. Franzenin esittämä ajatus, että 2 asteen jälkeen “paluuta ei ole”, osoitettiin useissa analyyseissa tutkimustiedon väärinymmärrykseksi – tai haluttomuudeksi edes paneutua tutkimukseen. Climate Feedback julkaisi tapansa mukaan pikaisesti faktantarkistuksen, ja Guardianissa Alison Flood kävi läpi tutkijoiden reaktioita.

On huomattavaa, että keskustelu on täysin erilaista kuin David Wallace-Wellsin vuoden 2017 artikkelin jälkeen. Wallace-Wellsin artikkelin tieteellistä perustaa ei kyseenalaistettu – joskin kirjoittajan ilmaisuja ja painotuksia kritisoitiin – vaan keskusteltiin ennen kaikkea toivon ja epätoivon, optimismin ja pessimismin kysymyksistä. Tämä jakoi myös tutkijoita. Franzenin artikkeli sai sen sijaan täystyrmäyksen, sillä todellista ilmastotutkimusta ei keksitä omasta päästä.

Franzenin puutaheinäisen artikkelin sijaan suosittelemme mitä lämpimimmin Bill McKibbenin syyskuista kirjoitusta Time-lehdessä. Siinä hän kuvittelee ja ennakoi vuotta 2050 tavalla, joka ei mahdu optimismin ja pessimismin yksioikoiseen vastakkainasetteluun – ja pohjaa kaiken vankasti tutkimustietoon.

BIOS

“Talousteoriamme eivät kykene käsittelemään nykyistä sosio-ekologista tilannetta”

London School of Economics Business Review tilasi BIOS-tutkimusyksiköltä blogiinsa tekstin, joka käsittelisi samoja teemoja kuin taannoinen YK-taustadokumenttimme. Paavo Järvensivun kirjoittama “Current economic theory can’t deal with our socio-economic situation” ilmestyi syyskuun lopussa. Kirjoitus esittelee lanseeraamaamme ekologisen jälleenrakennuksen ideaa ja käy läpi vallitsevan talousajattelun ongelmia sosio-ekologisten kriisien hahmottamisessa.

YK-taustadokumentti jatkoi myös journalistista elämäänsä Business Insiderin elokuisessa jutussa (alkuperäinen espanjankielinen juttu) sekä BBC Newsissa.

Artikkeli Helsingin kaukolämpökeskustelusta

Kuten BIOS-työtä säännöllisesti seuraavat tietävät, tutkimusyksikkömme on ollut aktiivinen Helsingin kaukolämmön tulevaisuutta koskevassa keskustelussa. Energy Research & Social Science -lehti julkaisi yhteisartikkelimme “To continue to burn something? Technological, economic and political path dependencies in district heating in Helsinki, Finland”. Artikkeli tutkii, miten “vihreä paradoksi” voi syntyä pyrittäessä päästöjen vähentämiseen tavoilla, jotka päätyvät lukitsemaan jopa vuosikymmeniksi päästöjä lisääviä tai ennallaan pitäviä teknologisia ratkaisuja.

Ruoantuotannon synkkä utopia

Ville Lähteen kirjoitus “Ruoantuotannon synkkä utopia” julkaistiin BIOS-blogissa syyskuussa. Siinä hän kritisoi kärkevästi näkemyksiä, jossa maaseutu ja jopa maaperään pohjaava ruoantuotanto nähdään menneisyyden haipuvana maailmana, jonka korvaa korkeateknologinen sfääri. Tällaiset visiot ruoantuotannosta yhdistyvät tutkimustiedon väheksyntään, erityisesti jopa halveksuvaan asenteeseen yhteiskuntieteellistä, humanistista ja monitieteistä ympäristötutkimusta kohtaan. Toisaalta tällaisten näkemysten vastareaktiona syntyvä siilipuolustus takertuu sekin nykyiseen maailmaan eikä suostu näkemään muutoksen välttämättömyyttä.

“Ruohonjuuritason verkottuneista kokeiluista onkin pitkä matka sellaiseen järjestelmätason mullistukseen, jota nykyisen systemaattisen tuottajien köyhdyttämisen kumoaminen vaatisi. Tietä ruohonjuurilta systeemisen muutokseen ei välttämättä edes ole, vaan tarvitaan vahvaa poliittista ohjausta eli kamppailua niitä voimakkaita taloudellisia intressejä vastaan, jotka pitävät nykyistä järjestystä yllä. Pieni ei voi kasvaa suureksi, jos kaikki toimii sitä vastaan.”

Marta Gorska EU-vaihdossa

Syyskuussa BIOSilla on ollut tutkijavaihdossa puolalainen tohtoriopiskelija Marta Gorska Poznanin yliopistosta. Gorskan väitöstutkimus koskee puumateriaalien koostumusta saastuneilla alueilla. Hänen vierailunsa on osa Euroopan unionin Climate KIC -ohjelman Pioneers into Practice -vaihtoa, jossa eri alojen asiantuntijat työskentelevät muutaman viikon ajan jossakin eurooppalaisessa organisaatiossa. Vierailua varten laaditaan työsuunnitelma, jonka tarkoituksena on laajentaa niin vierailijan kuin isäntäorganisaationkin näkökulmia ilmastokysymyksiin. Syyskuun aikana Gorska on yhteistyössä BIOSin kanssa perehtynyt puun polttamisen ilmastovaikutuksiin Suomessa. Aiheesta on valmistunut posteri Lundissa lokakuussa järjestettävään Annual Meeting of the Northern European Network for Wood Science and Engineering – WSE2019 -konferenssiin ja tarkoituksena on työskennellä jatkossa yhteisartikkelin parissa.

Työntäyteisinä viikkoina Marta ehti tutustua BIOSin tutkijoiden kanssa muun muassa Vallisaareen Helsinki Biennaalin tulevana tapahtumapaikkana ja käydä kuuntelemassa Krunikan festivaalien musiikkiesityksiä.

Kirjeenvaihto tulevaisuudesta, toivosta ja toivottomuudesta

Dramaturgi Ilja Lehtisen pitkä essee “Toivottomuuden puolesta” herätti kesällä huomiota aina Helsingin Sanomia myöten, ja sitä jaettiin ja luettiin laajasti. BIOS-tutkija Ville Lähde ja Lehtinen aloittivat kirjoituksen tiimoilta ajatuksenvaihdon, joka muuntui lopulta niin & näin -lehden verkkosivuilla julkaistuksi avoimeksi kirjeenvaihdoksi. Kirjoittajat pureutuivat yhä uudelleen pinnalle nouseviin aiheisiin: miksi toivo ja toivottomuus muodostavat niin vahvan poissulkevan vastinparin ympäristökeskustelussa? Miksi toivo on niin suuri mörkö? Ja millaisiin aineellisen maailman prosesseihin nämä kysymykset kiinnittyvät? Miten ajatella tulevaisuutta radikaalisti muuttuvassa maailmassa?

Tiedekulman keskustelu “Talouden uusjako”

BIOS-tutkija Ville Lähde osallistui syyskuun 26. päivä Helsingin yliopiston Tiedekulmassa järjestettyyn keskusteluun “Talouden uusjako”. Reetta Rädyn johdattamana Ville-Pekka Sorsa, Juha Siltala, Minna Ruckenstein ja Lähde keskustelivat työstä ja taloudesta tulevien muutosten keskellä. Lähteen alkuhaastattelun voi katsoa erikseen myös Youtube-tallenteena.

“Kaikki on rakennettava uudelleen”

Yhteishyvä-lehden syyskuun numeron haastattelussa Paavo Järvensivu esitteli ekologisen jälleenrakennuksen ideaa.

”Voimme laskea oman hiilijalanjälkemme eri asumismuodoista, syömisestä ja liikkumisesta ja tehdä valintoja laskelmien mukaan. Yksittäiset valinnat eivät kuitenkaan riitä. Suomen nettopäästöt kasvoivat viime vuonna, kun niiden pitäisi laskea kovaa vauhtia. Sekä Suomessa että maailmalla pitäisi tapahtua paljon 10–20 vuodessa. Meidän on mietittävä todella konkreettisesti, minkä energiantuotannossa, liikenteessä, asumisessa, ruoan tuotannossa ja rakentamisessa täytyy muuttua. Tarvitsemme ekologista jälleenrakennusta.”

LOPUKSI

Suosittelemme Jenna Kunnaksen ja Mikko Pelttarin ihastuttavaa lastenkirjaa Näkymätön myrsky (Otava)!

18.9.2019
Ruoantuotannon synkkä utopia Nykymaailman hallitseva kehityssuunta on, että ruokaa on tuotettava yhä enemmän ja yhä tehokkaammin. Samalla ruokaa täytyy saada yhä halvemmalla, mistä hinnan maksavat sekä miljoonat ruoantuotannon parissa raatavat ihmiset että eläin- ja kasvikunnan moninaisuus. Ruoantuotanto on ihmiskunnan toimeliaisuuden tärkein alue, mutta se on myös väheksytyin. Vallitsevassa utopiassa maailman maaseudut haipuvat historian sumuun, ja ne korvaa luonnosta […]

Nykymaailman hallitseva kehityssuunta on, että ruokaa on tuotettava yhä enemmän ja yhä tehokkaammin. Samalla ruokaa täytyy saada yhä halvemmalla, mistä hinnan maksavat sekä miljoonat ruoantuotannon parissa raatavat ihmiset että eläin- ja kasvikunnan moninaisuus. Ruoantuotanto on ihmiskunnan toimeliaisuuden tärkein alue, mutta se on myös väheksytyin. Vallitsevassa utopiassa maailman maaseudut haipuvat historian sumuun, ja ne korvaa luonnosta itsenäistyvä teknologinen maailma.

Tehokkuuden ja halpuuden pyrintöjen pohjalta kumpuaa vallitseva ruoantuotannon teknis-taloudellinen utopia. Sen silmin ”maaseutu” tai laajemmin kaikki ruoan alkutuotantoon keskittyvät elämäntavat ovat katoava sivilisaation vaihe. Tuottajien elannon heikentyminen tulkitaan viljelemisen, kalastamisen ja muiden tuotantotapojen sisäsyntyiseksi piirteeksi, historiallisen kehityksen vääjäämättömyydeksi.

Niinpä kurjistumisesta on vapauduttava. Tulevaisuuden – myös ruoantuotannon – nähdään olevan kaupungeissa, intensiivisillä suurviljelmillä, tehdasmaisissa kasvattamoissa ja tulevaisuuden ruokareaktoreissa. Näin ihmiskunta voi vetäytyä pois laajoilta valtaamiltaan maa-aloilta – tämä on teknis-taloudellisen utopian ekologisena näyttäytyvä puoli. Ihmiskunta vetäytyy ja muu luonto saa tilaa.

Utopian varjossa auringon säteilyn, maaperän hedelmällisyyden ja veden kiertojen varaan rakentuva ruoantuotanto on kuitenkin pysynyt sivilisaation selkärankana. Vaikka alkutuotantoa väheksytään systemaattisesti ja sitä pidetään haipuvana maailmana, ruokajärjestelmän alkuvaiheista puristetaan taloudellista arvoa kuin verta kivestä. Tärkeimpiä menetelmiä tässä kehityksessä ovat olleet tuotannon kasvava resurssi- ja energiaintensiivisyys sekä ihmisten hyväksikäyttö – puhumattakaan miljardeista eläimistä ja lukemattomista ekosysteemeistä.

*

Ruoantuotannon globaali tehostuminen on tarkoittanut yhä haavoittuvampien alkutuottajien kilpailuttamista toisiaan vastaan sekä vahvempien ympäristö- ja työsuojelusäännösten pakoilua. Suurin osa maailman ruokaturvattomista työskentelee viljelijöinä, kalastajina tai muuten ruoantuotannon parissa, mutta tuottajien taloudelliset ongelmat ovat suuria myös esimerkiksi Suomessa. Tämä ei tietenkään estä ruoantuotantoa olemasta hyvä bisnes – maailman ruokajärjestelmiä hallitsevat suuret toimijat.

Taloudellinen tehokkuus kumpuaa ensi sijassa tältä pohjalta ja vain toissijaisesti siitä, että tuotanto olisi järjestynyt parempien kasvuolosuhteiden mukaan – vaikka juuri tällä perusteella nykyistä globaalia ruokajärjestelmää legitimoidaan.

Ekologista tehokkuutta perustellaan niin ikään tarkastelemalla yksittäisiä valikoituja mittareita. Esimerkiksi tarkasteltaessa energiankulutusta tai hiilidioksidipäästöjä maailmankaupan ”työnjako” voi usein näyttää ekologisesti tehokkaalta (ja etenkin kansainvälisten kuljetusten merkitys asettuu tällöin suhteellisen pieneksi), mutta vaikkapa veden niukkuuden lisääntymisen, viljelysmaan heikentymisen tai luonnon monimuotoisuuden kannalta tilanne voi näyttää hyvin erilaiselta. Yhdestä näkökulmasta tehokas kaupan verkosto mahdollistaa toisesta näkökulmasta ympäristöongelmien ”ulkoistamisen” kauas globaaleista keskuksista. Tätä teemaa käsitellään BIOS-tutkimusyksikön tuoreessa tutkimusartikkelissa ”Onnistunut irtikytkentä Suomessa?

Samaan aikaan ruoantuotanto on materiaalis-ekologisissa vaikeuksissa kahdesta suunnasta. Yhtäältä sen ympäristövaikutuksia täytyisi vähentää. Eläintuotannon osuuden täytyisi olla nykyistä huomattavasti pienempi kokonaistuotantoalan pienentämiseksi, viljelysmaan heikentyminen tulisi saada loppumaan ja metaani- ja dityppioksidin päästöt olisi saatava laskuun. Tämän takia tehokkuutta ei voida enää myöskään hakea jatkuvasti lisääntyvästä resurssi- ja energiaintensiivisyydestä – mikä on ollut toisen maailmansodan jälkeisen tuotannon kasvun aineellinen perusta.

Toisaalta tuotannon pitää muuttua sopeutuvammaksi muuttuvissa ja epävarmoissa olosuhteissa. Se vaatii niin ikään käytäntöjen muutosta: esimerkiksi lajikevalikoiman monipuolistamista, vesitalouden parantamista sekä valmistautumista uusiin tauteihin ja tuholaisiin.

Monipuolinen tuotantokäytäntöjen muutos on kuitenkin erittäin vaikeaa juuri sellaisessa tilanteessa, johon alkutuotanto on ajautunut. Pakko tuottaa ruokaa mahdollisimman halvalla sekä kysynnän pitäytyminen entisissä tottumuksissa eivät juuri anna tilaa oman toiminnan muuttamiselle. Riskit elinkeinon harjoittajille ovat suuret. Tämä on elämän ja kuoleman kysymys maailman köyhimmille alkutuottajille, ja vauraammilla alueilla se uhkaa syöstä suuren osan tuottajista köyhyyteen. Tuottajien ahdinko näkyy ympäri maailmaa lisääntyvinä itsemurhina ja mielenterveysongelmina.

*

Kotimaisessa, eurooppalaisessa tai globaalissa ruokapoliittisessa keskustelussa ainoa muutosvisio, jolla on todellista vaikutusvaltaa tässä tilanteessa, on edellä kuvattu teknis-taloudellinen utopia. Ongelmat vaikuttavat niin mahdottomilta ja sotkuisilta, että (muotitermiä käyttääkseni) ”disruptiivinen” kehitys näyttää houkuttelevalta, vaikka se toisikin mukanaan melkoisia yhteiskunnallisia mullistuksia ja luvuttomien ihmisten kurjistumista. ”Kyllä kehitys kehittyy ja tuo heille uutta elantoa, kunhan he ensin vapautuvat auran ikeestä.” Maaseutujen tyhjentyminen ja kiihtyvä kaupungistuminen nähdään suorastaan edistyksen ytimenä.

Tieteellisen tutkimuksen parissa tällaista konsensusta ei suinkaan vallitse. Pikemminkin lukuisilla aloilla on vuosikymmeniä kritisoitu teknis-taloudelliseen utopiaan pohjaavaa ”produktionistista” ruokapolitiikkaa, jonka johtotähti on globaalin tuotannon lisääminen hinnalla millä hyvänsä ja suurten toimijoiden vallan kasvu. Artikkelissani ”Mitä maailman nälän voittaminen vaatii?” käyn läpi tätä kriittistä keskustelua. Yksisilmäinen keskittyminen tuotannon kasvuun ei voi ratkaista köyhyyden ja nälän yhteen kietoutuneita ongelmia eikä siten myöskään auttaa taittamaan jatkuvaa väestönkasvua maailman köyhimmillä alueilla.

Tämä kriittinen tutkimus kumpuaa monilta eri aloilta akroekologiasta kehitystutkimukseen, poliittisesta ekologiasta ruokajärjestelmien tutkimukseen. Sen vaikutus näkyy esimerkiksi FAO:n lisääntyvässä pienviljelyn merkityksen painottamisessa, mutta ruoantuotannon teknis-taloudellisen utopian julkiseen viehätysvoimaan se ei pure. Ongelmaa lähestytään julkisessa keskustelussa ja politiikassakin edelleen pääosin yksinkertaisesta asetelmasta: maailmassa on nälkäisiä ja väestö kasvaa, joten ruokaa pitää tuottaa lisää ja tehokkaammin.

Pikemmin kriittisen tutkimuksen äänenpainoja väheksytään. Taannoin ilmestyneen Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan teoksen Mitä rikkaat todella ajattelevat synnyttämä julkinen kiistely yhteiskuntatieteiden metodeista osoitti, että yhteiskuntatieteitä ja humanistisia tieteitä on helppo mollata julkisuudessa ilman minkäänlaista omaa asiantuntemusta – ja palstatilaa saa. Vaikka pientuottajien suuri merkitys ja paikallisen ruoantuotannon avainasema maailman ruokajärjestelmän ongelmien ratkaisussa on laajalti jaettu näkemys tutkijoiden kesken, niiden puolustamista on helppo haukkua mielettömäksi. Tukena on tulevaisuuden visio, jossa maaseutujen tyhjentyminen on ihmiskunnalle pelkästään hyväksi.

*

Tässä tulevaisuudennäkymässä ruoantuotanto muuttuu robottien työksi, irtaantuu maaperästä ja vetäytyy auringon alta keinovalon valaisemiin halleihin. Tämä on johdonmukainen jatke ”luonnosta itsenäistymisen” ajatuksille, jotka ovat olleet leimallisia parin viime vuosisadan kehitykselle.

Mittakaavat ovat kuitenkin hakusessa. Salaatin, marjojen ja yrttien kasvattaminen pystyviljelmillä on kaukana siitä käsittämättömästä mittakaavasta, josta maapallon pellot, laidunmaat ja kalastusalueet vastaavat. Auringonvalon, ihmiskunnan tärkeimmän energianlähteen, korvaaminen keinovalolla on melkoinen uskonhyppy tilanteessa, jossa yhteiskuntien pitäisi pikemmin kyetä vähentämään kokonaisenergiankulutustaan. Samanlainen mittakaavaharha on ajatus, että voisimme luopua kaikesta siitä näkymättömästä työstä, ”ympäristön yhteishyvästä”, jonka ekosysteemit tekevät inhimillisen ruoantuotannon mahdollistamiseksi.

Toisenlaisen ruoantuotannon utopian vakiinnuttaminen vaatisi ruoan ja ruoantuotannon arvonpalautusta. Tällä hetkellä siihen suuntaan tähtäävät hankkeet ovat kuitenkin pääosin globaalisti suhteellisen hyvin toimeentulevan vähemmistön yrityksiä. Poikkeuksen muodostavat jotkin köyhempien maiden alkutuottajien liikkeet, joille koko oman elämäntavan tuhoutuminen on ilmeinen uhka, tai vauraiden maiden köyhien kaupunkiaktiivien liikkeet. Niiden vaikutusvalta on kuitenkin pieni, eikä kunnollisia liittolaisia tahdo löytyä. Vallitsevan utopian silmin ne ovat puuhastelua ja pyristelyä historian teilapyörässä.

Ruohonjuuritason verkottuneista kokeiluista onkin pitkä matka sellaiseen järjestelmätason mullistukseen, jota nykyisen systemaattisen tuottajien köyhdyttämisen kumoaminen vaatisi. Tietä ruohonjuurilta systeemisen muutokseen ei välttämättä edes ole, vaan tarvitaan vahvaa poliittista ohjausta eli kamppailua niitä voimakkaita taloudellisia intressejä vastaan, jotka pitävät nykyistä järjestystä yllä. Pieni ei voi kasvaa suureksi, jos kaikki toimii sitä vastaan.

*

Kunnollista haastajaa teknis-taloudelliselle utopialle ei kuitenkaan synny, ja siihen on tietyt selvät syyt. Ensinnäkin ruoan kallistumista pelätään niin paljon, että nykyinen malli näyttäytyy ikuisena nykyhetkenä, josta on pidettävä kiinni. Vaikka alkutuotanto kurjistuu koko ajan, minkä tahansa muutoksen pelätään vievän tuhkatkin pesästä. Tässä tilanteessa alkutuottajien etua (ainakin näennäisesti) ajavat tahot ruokapolitiikassa, maaseutupolitiikassa ja kalastuspolitiikassa jumittuvat reaktiivisuuteen, jäljellä olevien asetelmien puolustamiseen. Kaikkia muutoksia pelätään, koska ne voisivat vaarantaa elinkeinoa entisestään.

Toisekseen muutosta estävät näkemykset uhkakuvista. Yhtäällä on työpaikat vievä teknologia ja toisaalla luonnosta vieraantuneet ympäristövaatimukset. Ulkopuoliset eivät ymmärrä, että ”me” osaamme työmme ja teemme sen jo nyt parhaalla mahdollisella tavalla. Tämä on paikoilleen jämähtänyt suomalainen ruokapoliittinen vastaus kaikkiin muutoksen merkkeihin. On pysyttävä paikallaan, ettei kaikki mene pieleen. Tältä pohjalta ponnistaa viimeisen parin vuoden aikana levinnyt retoriikka, jonka mukaan mikä tahansa suomalaisessa ruoantuotannossa on ”ekoteko”. Jos tämä on ainoa vaikutusvaltainen ääni, joka nousee teknis-taloudellista utopiaa vastaan, ei mielekkäitä vaihtoehtoja ole.

Kolmas ongelma on, että reaktiivisessa politiikassa korostuu kaupungin ja maaseudun vastakkainasettelu, mikä ajaa keskustelua moraali- ja identiteettipoliittisiin vääntöihin. Kaksinapaistumisella on tapana yksinkertaistaa ajattelua, jossa tietoa tulkitaan vain oman näkemyksen vahvistamiseksi. Kaupunkilaiset kasvissyöjät ovat vieraantuneita luonnosta, tai maalaiset eivät välitä eläimistä. Lähellä tuotettu on aina hyvää, tai sitten kuljetusetäisyyksillä ei ole mitään väliä. Koska ”maalaiset” tulkitaan moraalipoliittisella kartalla vanhoillisiksi, heidän etujensa ajamista myös arkaillaan.

*

Ruokajärjestelmän muutos vaatisi kuitenkin uudenlaisia poliittisia liittolaisuuksia, sillä alkutuotannon elinkelpoisuuden elvyttäminen ei voi olla nykyisen säilyttämistä eikä liioin paluuta menneisyyteen. Perustavanlaatuiset materiaalis-ekologiset ongelmat pitävät siitä huolen. Kestävä ruoantuotanto ei voi nojata vanhoihin toimintatapoihin, vaan täytyy kehittää uusia, mutta niiden täytyisi myös soveltua tuottajien ja heidän yhteisöjensä elinkelpoisuuteen.

Siksi vaikka monet ”korkeateknologiset” keinot varmasti ovat merkittäviä tulevaisuudessa, niin ovat ”matalateknologisetkin”. Korkeaa ja matalaa kun ei määritä mikään lineaarisen edistyksen kehityskaari vaan soveltuminen kulloisiinkin ekologisiin, sosiaalisiin ja taloudellisiin oloihin. Ekologisen kestävyyden lisäksi uusien keinojen täytyisi siis mahdollistaa säällinen monipuolinen elämä muuallakin kuin kaupungeissa. Maaseudun ja kaupungin konfliktisuhde ei mahdollista tällaisen kehityksen luomista.

Kuten edellä viittasin, maailman maaseutujen tyhjentyminen voi näyttää hyvältä sellaisessa yksiulotteisessa ekologisessa analyysissä, jossa mikä tahansa ihmistoiminnan vähentyminen maailman maa-alueilla on hyväksi. Ruoantuotantoalueet, etenkin rehun tuotantoalat ja laidunmaat, vievätkin yhdessä leijonanosan jäättömästä maapinta-alasta (ja kalastus on vienyt valtaosan kalastuskannoista kestävyyden rajoille tai romahduttanut ne). Tätä alaa olisi kyllä mahdollista vähentää samalla, kun maailman ruoantuotantoa lisättäisiin ja nälkäongelmiin pureuduttaisiin kunnolla – tuotteiden ylituotannolla ei maailman nälkäisiä joka tapauksessa ruokita.

Tämä ei tarkoita eläinten poistumista ruoantuotannosta kokonaan, vaikka polarisoituneessa suomalaisessa keskustelussa asia tahdotaan yhä uudelleen kuvata näin. Se kuitenkin tarkoittaa eläintuotannon osuuden pienentymistä ja sen integroimista uudelleen osaksi muuta tuotantoa niin, että se ei ole esimerkiksi massiivisen jäteongelman tuottaja.

Tuotantorakenteen suunnitelmallinen muuttaminen on kuitenkin aivan eri asia kuin taloudellisen tehostamisen ja globaalin ”optimoinnin” nimissä tapahtuva maaseutujen tyhjentäminen. Se kiihdyttää kaupungistumista maissa, joiden kaupunki-infrastruktuuri kamppailee jo nyt kasvavien väkimäärien kanssa. Tällainen kehitys pahentaa nälkä- ja köyhyysongelmia – ja lopulta paisuvien kaupunkien kuluttamat luonnonvarat tulevat jostakin. Maaseudulla työskentelevien miljoonien elannon tuhoaminen ei tarkoita, että luonnonvarojen ylikulutus noilta mailta loppuisi. Ruoantuotanto ei koskaan itsenäisty luonnosta. Kytkökset vain muuttuvat toisenlaisiksi.

Juuri tästä myös IPCC varoittaa tuoreessa maankäyttöä ja ilmastoa koskevassa raportissaan. Vaikka metsittäminen on tärkeä keino lisätä hiilen sitoutumista ilmakehästä ja voi parhaimmillaan tukea paikallista vesitaloutta, luonnon monimuotoisuutta ja ruoantuotantoa, se voi myös olla tuhoisaa. Puuviljelmät voivat kestämättömien bioenergian muotojen tavoin olla vesivaroja huventavia ja ravinteita kuluttavia monokulttuureja, jotka rapauttavat paikallista ruokaturvaa.

Yhä uudelleen on myös osoitettu, että ympäristöjen suojelu tarvitsee tuekseen yhteisöjä, joilla on intressi suojella niitä. Maatalousympäristöt nekään eivät ole automaattisesti ”luonnolta pois” vaan voivat hyvin hoidettuna ruokkia luonnon monimuotoisuutta niin maan alla kuin sen päällä. Tätä ei ymmärretä, jos maankäyttö nähdään ihmistoiminnan ja muun luonnon nollasummapelinä.

Tällainen näkökulma on kieltämättä ymmärrettävä silloin, kun asiaa tarkastellaan historian syvän ajan näkökulmasta, maapallon elämän muutoksena yhä ihmiskasvoisemmaksi. Nykyisten ongelmien ratkaisuja on kuitenkin haettava nykyisen ”perityn tilanteen” antamista mahdollisuuksista käsin – ajan pyörää ei voida kääntää vuosimiljoonia taaksepäin. Se maailma on mennyttä.

*

Mikäli yhteiskunnat onnistuvat kohtaamaan käsillä olevia ympäristö- ja luonnonvaraongelmia ja muuttumaan niiden vaatimalla tavalla, myös eri elämänalueiden väliset tärkeysjärjestykset muuttuvat. Kun luonnonvaroja täytyy kuluttaa harkitummin, ruoan väheksynnän aikakauden täytyy päättyä. Tuo aikakausi on ollut sisäisesti ristiriitainen: kasvavaa yltäkylläisyyttä mutta yhä suurempaa haaskuuta ja hävikkiä. Tehostuvaa tuotantoa ja haavoittuvaisempia tuottajia.

Tämä ei kuitenkaan voi tarkoittaa pelkästään sitä, että tuottajien asemaa parannetaan. Se voi tapahtua hyvin tai huonosti. Jos kannustetaan enemmän kuormittaviin tuotantotapoihin ja niistä palkitaan, ei paljon auta, että lähellä elävä tuottaja saa työstään kunnon elannon. Lähellä tuotettu ei ole mitenkään itsestään kestävää. Nykyinen ”ekoteko”-mantra osuu lopulta omaan nilkkaan, koska tuotantotapoja pitää joka tapauksessa sopeuttaa muuttuvaan maailmaan. Nykyinen suomalainen keskustelu on juuri tässä kohtaa pahasti lukossa.

Maaseudulla ei ole mitään automaattisesti kestävää luontosuhdetta kuten ei kaupungissakaan väistämättä kieroutunutta. Kestävyys vaatii opettelua ja tukea. Joitain asioita täytyy tuottaa vähemmän ja toisia enemmän, jotta ruoantuotannon vaatimaa kuormitusta voidaan pienentää mutta samalla lisätä tuotannon moninaisuutta ja sopeutumiskykyä.

Se vaatii muutosta niin kaupungeissa kuin maaseudulla, sillä tuottajien on mahdotonta muuttaa suuressa mittakaavassa toimintaansa ellei sitä mahdollista kulutusta mullistava kulttuurinen muutos. Toisiaan tukien, ei toisiaan vastaan.

Ville Lähde

5.8.2019
UUTISKIRJE 8/2019 Tervetuloa lukemaan elokuun 2019 BIOS-uutiskirjettä! Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä! MAAILMALTA Onko metsittäminen paras tapa torjua ilmastonmuutosta? Science-lehdessä julkaistiin heinäkuun alussa artikkeli, jossa arvioitiin metsänistutuksen globaaleja mahdollisuuksia ilmastonmuutoksen hillintään. Tutkimuksesta uutisoitiin näkyvästi maailmalla ja Suomessa, ja viesti oli innostunut: puiden istuttaminen onkin tehokkain ja halvin keino hillitä ilmastonmuutosta! Lapin […]

Tervetuloa lukemaan elokuun 2019 BIOS-uutiskirjettä! Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Metsää Kvikkjokk-Kabla suojelualueella. Kuva Tere Vadén.

MAAILMALTA

Onko metsittäminen paras tapa torjua ilmastonmuutosta?

Science-lehdessä julkaistiin heinäkuun alussa artikkeli, jossa arvioitiin metsänistutuksen globaaleja mahdollisuuksia ilmastonmuutoksen hillintään. Tutkimuksesta uutisoitiin näkyvästi maailmalla ja Suomessa, ja viesti oli innostunut: puiden istuttaminen onkin tehokkain ja halvin keino hillitä ilmastonmuutosta! Lapin Kansassa jopa intouduttiin toteamaan, että “suhteellisen pienellä maailmanlaajuisella metsän pinta-alan lisäämisellä hiilidioksidin määrä pystyttäisiin palauttamaan esiteolliselle tasolle ja pysäyttämään hallitsematon ilmaston lämpeneminen.” Tutkimus oli tärkeä ja uraauurtava, mutta tiedeviestintä osoittautui jälleen vaikeaksi lajiksi, sillä lehtijuttujen perusteella moni lukija sai asiasta virheellisen kuvan.

Tutkimuksessa kehitettiin uusia menetelmiä kartoittaa metsittämisen potentiaalia koko maailmassa ottaen huomioon alueellisia eroja. Menetelmällistä kehitystyötä on kiitetty laajasti. Tutkimus osoittaa, että IPCC:n esittämä tarve uusien metsien alalle, noin miljardi hehtaaria, on ainakin laskennallisesti saavutettavissa. Tämä vastaa noin 11 prosenttia planeetan maapinta-alasta, mutta hyvä uutinen on se, ettei se söisi esimerkiksi nykyistä ruuantuotantoon käytettyä alaa (tutkimuksessa tosin arvioidaan, että laidunmaille voitaisiin istuttaa jonkin verran metsää).

Conversationin artikkelissa kuitenkin huomautetaan, että arvio hiilensidonnan potentiaalista (205 Gt) on monin verroin suurempi kuin IPCC:llä ja muissa tutkimuksissa. Vaikka siis arvioita metsäalan koosta on kiitetty, sen vaikutuksia on kriitikkojen mukaan reilusti yliarvioitu. Lisäksi vaikka arvio olisi kohdallinen, tuo hiilivarasto toteutuisi vasta yli sadan vuoden kuluessa metsien ikääntyessä. Eikä aikaa odotteluun ole.

Ennen kaikkea, koska globaaliksi tavoitteeksi täytyy asettaa negatiiviset päästöt, ei metsittäminen voi edes tällä optimistisella tasolla korvata päästövähennyksiä. Kumpienkin pitää onnistua. Tutkija Stefan Rahmstort muistutti Twitterissä, että tutkimuksen arvioimalla tasolla uudet metsät imisivät hiiltä 2–4 Gt vuodessa, kun nykyinen päästötaso on 11 Gt vuodessa. Siksi on yksinkertaisesti harhaanjohtavaa sanoa, että metsittäminen on “paras tapa” torjua ilmastonmuutosta – ja tutkimusryhmän jäseniä onkin kritisoitu huolimattomasta viestinnästä tässä kohtaa.

National Geographicin jutussa ilmastotutkija Glen Peters viittaa uuteen Naturessa julkaistuun tutkimukseen, jonka mukaan jo nyt olemassa oleva fossiili-infrastruktuuri vaarantaa ilmastotavoitteet. Yhtään ei pitäisi rakentaa lisää, ja olemassa olevaa pitäisi purkaa reippaasti ennen normaalin käyttöiän loppua. Metsittämällä ei tätä kuviota muuteta.

Samassa jutussa tutkimusryhmän seniori Tom Growther muistuttaa itsekin sekä päästöleikkausten että olemassa olevien metsien suojelun tarpeesta. Uudelleenmetsittämisen lisäksi pitäisi tietysti saada metsäkato loppumaan siellä, missä sitä tapahtuu. Lisäksi ilmastonmuutos näyttää myös heikentävän globaalilla tasolla metsittymisen mahdollisuuksia, vaikka joillain alueilla ne voivatkin parantua.

Tutkimus on siis tärkeä, ja se antaa toivoa pitkälle tulevaan, kun ilmakehän hiilidioksidipitoisuus täytyisi saada laskemaan turvallisemmalle tasolle. Se ei kuitenkaan missään nimessä osoita, että päästövähennyksistä voitaisiin livetä metsittämisen nimissä – kuten monet Suomessakin unelmoivat.

BIOS

Onnistuuko talouskasvun ja luonnonvarojen kulutuksen irtikytkentä?

Alue ja ympäristö -lehden kesäkuussa ilmestyneessä numerossa julkaistiin BIOS-tutkimusyksikön vertaisarvioitu tutkimusartikkeli “Onnistunut irtikytkentä Suomessa?” Kuten uutiskirjeemme lukijat tietävät, artikkeliin perustuva essee julkaistiin jo aiemmin keväällä Versus-lehdessä.

Kävimme laajasti läpi kansainvälistä tutkimuskenttää selvittääksemme, miltä ajatus talouskasvun ja luonnonvarojen kulutuksen “irtikytkennästä” vaikuttaa tutkimustiedon valossa. Irtikytkennällä tarkoitetaan sitä, että luonnonvarojen kulutus tai jokin ympäristöhaitta kasvaa hitaammin kuin talous (suhteellinen irtikytkentä) tai pysyy vakaana tai laskee talouden kasvaessa (absoluuttinen irtikytkentä). Lopputulema oli, että nykyisten merkittävien ympäristö- ja luonnonvarakriisien vaatimassa aikataulussa riittävän suuri absoluuttinen irtikytkentä näyttää mahdottomalta. Toteamme, että tämän vuoksi irtikytkentä ei ole toimiva käsite ohjaamaan politiikkaa.

Ville Lähde kertoi tutkimuksestamme Suomen Kuvalehden haastattelussa 23.7.:

“Myös suomalaisten elintaso nojaa luonnonvarojen virtauksiin muualta maailmasta. Korkealla pysyvä aineellinen kulutus vauraissa maissa luo myös kestämättömän esimerkin tavoiteltavaksi niille lukemattomille ihmisille, jotka ovat nousseet tai nousevat köyhyydestä.”

Ilolla panimme merkille tämän uuden irtikytkentää käsittelevän tutkimusraportin, jossa on tehty niin ikään laajaa tutkimuskirjallisuuden kartoitustyötä.

Miten maailman nälkä voitetaan?

Samassa Alue ja ympäristö -lehden numerossa ilmestyi Ville Lähteen vertaisarvioitu katsausartikkeli “Mitä maailman nälän voittaminen vaatii?Versus-lehti julkaisi heinäkuussa hänen esseensä “Miten maailman nälkä voitetaan?”, joka tiivistää artikkelin ajatukset. Lähde käy läpi arvioita nälkäisten määrästä ja nälkäkehityksestä sekä niitä kritisoivia näkemyksiä. Hän esittelee ruokaturvaa ja ruokajärjestelmiä koskevaa tutkimusta, joka kyseenalaistaa yksioikoisen näkemyksen nälän torjumisesta tuotantoa lisäämällä. Sen sijaan hän pureutuu nälän, köyhyyden ja turvattomuuden yhteen nivoutuneisiin syihin ja peräänkuuluttaa oikeudenmukaisempaa kansainvälistä kauppaa sekä tuottajien asemaa ja itsemääräämisoikeutta korostavaa ruokapolitiikkaa.

“YK:n vaatimus, että tarvitsemme 50 prosenttia lisää ruokaa vuosisadan puoliväliin mennessä, on tästä syystä ongelmallinen. Se ei nimittäin kuvaa ruoan todellista tarvetta vaan ennakoi ruoan ostovoimaisen kysynnän kasvua. Toisin sanoen se ei vastaa kysymykseen ”miten maailman nälkä voitetaan?” vaan kysymykseen ”kuinka paljon ruoan kysyntä lisääntyisi nykyisen kaltaisen ruokajärjestelmän jatkuessa?” Vaikka tuotannon lisääminen siis onnistuisi, nälkä ei loppuisi maailmasta, jos ruokajärjestelmän peruspiirteet pysyvät ennallaan.”

Keskustelua kestävyydestä

Kuten BIOS-työtä seuranneet tietävät, vuoden 2019 YK:n kestävän kehityksen raportin laatimisprosessia varten kirjoittamamme taustadokumentti sai viime vuonna aikaan melkoisen julkisuusmylläkän. Terra-lehti julkaisi heinäkuussa dokumentin vastaanottoa koskevan koosteen, joka sisälsi päätoimittaja Hannu Linkolan pitkän johdannon sekä Paavo Järvensivun ja Tero Toivasen kirjoituksen lisäksi kolme kutsuttua tutkijakommenttia. Hannu Linkola haki johdannossaan koko tapauksesta oppituntia nykyiseen tiedeviestintään:

“Tiedonkulun uusista rakenteista ja logiikoista on tullut huolestuttavine oheisvaikutuksineenkin realiteetti, jonka kanssa ja jonka sisällä tutkijoiden pitää osata elää ja kommunikoida. Tässä suhteessa BIOS:n kaltaiset itsenäiset, aktiivisesti sosiaalista mediaa ja verkkoviestintää hyödyntävät, tutkimuksen ja yhteiskunnan välille joustavasti asemoituvat tutkimusryhmät ovat optimaalisessa asemassa. Niiden näyttämää esimerkkiä on pystyttävä kuitenkin noudattamaan myös vakiintuneiden tieteenala- ja yliopistorakenteiden puitteissa.”

Tekojen ja valintojen merkityksistä BIOS-blogissa

BIOS-blogissa julkaistiin kesäkuun alussa Karoliina Lummaan paljon luettu ja kiitetty essee “Tekojen ja valintojen merkityksistä”. Siinä hän luotaa viimeaikaista keskustelua ihmisten elämäntapa- ja kulutusvalinnoista sekä niihin liittyvästä monensorttisesta moralisoinnista ja väheksynnästä, josta esimerkiksi ilmastolakkoilevat koululaiset ovat saaneet oman osansa. Lummaa kohtaa syytteet “hyvesignaloinnista” pureutumalla siihen, miten yksilöiden ja yhteisöjen elämänvalinnat ovat osa elämän merkityksellisyyden kokemusta, yhteisöjen lujittamista, monisyistä identiteetin rakentamista ja tärkeä osa toimintakyvyn säilyttämistä vaikeassa tilanteessa – eikä niitä siksi voi mielekkäästi tarkastella ja laskeskella erillisinä tekoina jonkinlaisella tehokkuuskalkyylillä.

“Samalla kun ihmiset kyselevät, mitä kukin yksilö, yhteisö ja taho voi tehdä tai on velvollinen tekemään, ihmiset ovat totuttelemassa ajatukseen siitä, että jokaisella teolla on kytköksensä ympäristön tilaan ja resurssien riittävyyteen. Käytännössä todistamme siis sellaisen luontokäsityksen rapautumista, jossa luonto on itseään korjaava loputtomien resurssien tarjoaja. Yhtä lailla neuvottelemme parhaillaan uudenlaisista tavoista olla ihmisiä ja ihmisyhteisöjä ei-inhimillisen luonnon kanssa, ei sen yläpuolella.”

Seminaari ympäristöturvallisuudesta

BIOS järjesti yhdessä Ulkopoliittisen instituutin, Helsingin yliopiston ja Ilmatieteen laitoksen kanssa sarjan ympäristöturvallisuuden työpajoja. Päätösseminaari järjestettiin 19.6., ja puheenvuorot ovat katsottavissa verkossa. Työpajasarjan loppuraporttiin voi tutustua BIOS-tutkimusyksikön sivuilla.
Kirjoitus Nielu-taidenäyttelyyn

Kuten viime uutiskirjeessä kerroimme, BIOS osallistui kesällä järjestettyyn Nielu-taidenäyttelyyn Haltian luontokeskuksessa. Karoliina Lummaa, Ville Lähde ja Tere Vadén kävivät esiintymässä paikan päällä, ja Karoliina kirjoitti näyttelyn sivuille esseen “Metsän nielu”.

“Metsän kehojen ja ihmiskehojen ja niiden nielujen ajatteleminen voi johdatella kohti muutosta, jossa metsää ei nähdä enää ihmiskeskeisesti ansainnan alueena tai ihmisen hallitsemien tapahtumien paikkana. Ajallisesti kauaskantoiset prosessit sekä mikroskooppiset, ihmissilmin näkymättömät eliöt tulisivat ehkä huomioiduiksi. Metsä olisi tarkasteltavissa merkeistä ja merkityksistä sekä niiden lukemiseen kykenevistä olioista koostuvina paikkoina, joilla on omat historiansa. Ihmisen kokemus metsästä olisi aistimellisempi, alttiimpi.”

Artikkeli kulttuurisesta jätteentutkimuksesta

Jätteistä tehdään tänä päivänä runsaasti yhteiskuntatieteellistä ja humanistista tutkimusta. Karoliina Lummaa esitteli kulttuurista jätteentutkimusta kirjallisuudentutkijoille tutkimusartikkelissaan “Kuinka lukea jätettä: Pois-halutun aineen olemus ja jäsennykset Jukka Viikilän runoudessa”, joka ilmestyi Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avaimen numerossa 2/2019.

BIOS tiedotusvälineissä

Ville Lähteen kirjoitus “Tulevaisuus ei ole vaakakupissa” ilmestyi kesän Maailman kuvalehdessä. Numero ilmestyi parahiksi Maailma kylässä -festivaalille, jonka aikana Lähde oli myös haastateltavana ruokaturvasta Kyläradiossa.

LOPUKSI

Kesän aikana olemme lukeneet muun muassa Thomas Pikettyn kirjoitusta ilmastonmuutoksen hillinnän ja eriarvoisuuden vastustamisen kohtalonyhteydestä, Fingon Outi Hakkaraisen koostetta Green New Dealista ja muista uusista yhteiskunnallisista visioista, Helsingin Sanomien hienoa verkkojuttua ruoantuotannosta ja ilmastosta, sekä Steve Keenin kritiikkejä William Nordhausin tekemiä ilmastonmuutoksen hinnan arvioita kohtaan.

19.6.2019
Ympäristöturvallisuus Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa BIOS on yhdessä Ulkopoliittisen instituutin, Helsingin yliopiston ja Ilmatieteen laitoksen kanssa ollut toteuttamassa Tiina ja Antti Herlinin säätiön rahoittamaan Ympäristöturvallisuuden työpajasarjaa. Hankkeen tavoitteena oli tuoda ympäristötekijät ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun ytimeen ja kehittää käytäntöjä niiden hallitsemiseksi. Työpajoissa tuotiin yhteen niin virkamiehiä, kansalaisjärjestöjen ja viranomaisten edustajia kuin tutkijoita keskustelemaan ympäristönmuutoksen ulko- ja turvallisuuspoliittisista vaikutuksista. Tarkoituksena oli […]

Ympäristöturvallisuuden 3 tasoa

BIOS on yhdessä Ulkopoliittisen instituutin, Helsingin yliopiston ja Ilmatieteen laitoksen kanssa ollut toteuttamassa Tiina ja Antti Herlinin säätiön rahoittamaan Ympäristöturvallisuuden työpajasarjaa. Hankkeen tavoitteena oli tuoda ympäristötekijät ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun ytimeen ja kehittää käytäntöjä niiden hallitsemiseksi. Työpajoissa tuotiin yhteen niin virkamiehiä, kansalaisjärjestöjen ja viranomaisten edustajia kuin tutkijoita keskustelemaan ympäristönmuutoksen ulko- ja turvallisuuspoliittisista vaikutuksista. Tarkoituksena oli keskustelujen kautta kartoittaa Suomen näkökulmasta kriittisimpiä kysymyksiä, tuoda ne tiedoksi työskentelyyn eri politiikan toimijoille sekä kehittää valmiuksia käsitellä niitä osana ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Projektin keskusteluissa todettiin, että ympäristönmuutoksen turvallisuusuhkiin tulee varautua nykyistä laajemmin myös Suomessa. Varsinkin geopoliittisella ja rakenteellisella tasolla ilmeneviä turvallisuusvaikutuksia kuitenkin tunnetaan vielä verrattain huonosti, eikä niihin liittyviä riskejä pystytä riittävästi huomioimaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan strategia- ja skenaariotyössä. Monialaiset vaikutukset edellyttävät toimenpiteitä niin ulkopolitiikan kuin sisäisen turvallisuuden piirissä, mutta strateginen kokonaiskäsitys ympäristöturvallisuudesta on silti tarpeen. Hallinnonalojen välinen verkostoituminen ja tiedonvaihto on siksi avainasemassa.

Työpajojen loppupäätelmät koottiin politiikkapaperiin, jonka BIOS julkaisee ohessa [PDF]. Saman hankkeen puitteissa on myös julkaistu kaksi samaa aihepiiriä käsittelevä tieteellistä artikkelia, jotka ovat avoimesti saatavilla Sustainability-lehdessä täällä ja täällä.

8.6.2019
Tekojen ja valintojen merkityksistä   Lehdistössä ja muissa medioissa kerrotaan ja keskustellaan yhä useammin ihmisten kulutusvalinnoista, joiden perustana ovat ilmasto- ja ympäristösyyt. Ruotsalaisen Greta Thunbergin aloittamat, Suomeenkin levinneet koululaisten ilmastolakot ovat saaneet paljon ansaittua huomiota ja rohkaisseet yhä useampia nuoria käsittelemään ilmastoahdistustaan julkisesti. Sosiaaliseen mediaan on syntynyt ryhmiä, joissa ihmiset sitoutuvat matkustamaan maitse ja järjestäytyvät jakamaan tavaraa ostamisen sijaan. […]

 

Lehdistössä ja muissa medioissa kerrotaan ja keskustellaan yhä useammin ihmisten kulutusvalinnoista, joiden perustana ovat ilmasto- ja ympäristösyyt. Ruotsalaisen Greta Thunbergin aloittamat, Suomeenkin levinneet koululaisten ilmastolakot ovat saaneet paljon ansaittua huomiota ja rohkaisseet yhä useampia nuoria käsittelemään ilmastoahdistustaan julkisesti. Sosiaaliseen mediaan on syntynyt ryhmiä, joissa ihmiset sitoutuvat matkustamaan maitse ja järjestäytyvät jakamaan tavaraa ostamisen sijaan. Kasvisruokavaliosta keskustellaan ja siihen sitoudutaan yhä yleisemmin. Kuluttamisen ympäristövaikutuksia voi myös hyvittää erilaisilla tavoilla.

Julkiset kannanotot ja keskustelu ilmasto- ja ympäristötietoisista teoista ja valinnoista ovat herättäneet myös vastareaktioita. Koululakoista ja lakkoilevista nuorista kirjoitetuissa lehtijutuissa tai niiden kommenttiosioissa toistellaan, että yhden ihmisen tai yhden pienen valtion kaikkien kansalaistenkin teoilla on planeetan mittakaavassa häviävän pieni vaikutus. Samaa saavat kuulla ihmiset, jotka kertovat vähentävänsä yksityisautoilua, lentämistä tai lihankulutusta sekä ihmiset, jotka alkavat kasvattaa itse osan ruuastaan. Asioita tarkastellaan numeerisesti, laskemalla päästöjä tai erilaisten resurssien kulutusta. Yhden ihmisen, perheen tai yhteisön valinnat eivät tällöin merkitse mitään maapallon suuressa summapelissä.

Toisinaan kestävämmät elämäntavat ja avoin keskustelu niistä on liitetty myös julkiseen identiteetinmuodostukseen tai oman eettisen arvopohjan markkinointiin sosiaalisessa mediassa. Elämäntapojaan muuttavia panetellaan ”hyvesignaloinnista”.

Liian vähän puhutaan siitä, mikä merkitys ja arvo teoilla ja valinnoilla on ihmiselle itselleen, sekä siitä, millainen voimavara arvot ja arvojen mukainen elämä on, yksilölle ja yhteisölle. Eivät kuluttamistaan ilmastosyistä vähentävät ihmiset varmaankaan ajattele, että juuri heidän valintansa jotenkin ratkaisevasti laskevat kasvihuonekaasupäästöjä. Päätöksiin ja toimintaan vaikuttavat aina monet asiat ja ihminen tuskin on tietoinen kaikista motiiveistaan. On hyvä kuitenkin tunnistaa tekoihin ja valintoihin tietoisesti liitetyt merkitykset ja merkityksellisyyden kokemukset: kestävämmät valinnat voivat tuntua tärkeiltä, tulevien sukupolvien tai elonkehän kannalta hyödyllisiltä ja oikeilta ja siten hyviltä. Jaettuina tällaiset merkitykset ja kokemukset myös lujittavat yhteisöä.

Miksi keskustelu kestävistä valinnoista sivuuttaa niihin liitetyt merkitykset ja arvot ja takertuu mittakaavoihin ja moralismiin?

Päästö- ja kulutusmittakaavojen keskeisyys saattaa johtua siitä, että ympäristökeskustelu on tyypillisesti laskennallista. Meillä on taloudellinen puheenparsi, jossa ympäristöteotkin muuttuvat vaihtoarvon mukaan punnittaviksi: valtiot epäröivät ilmastotoimien kansantaloudellisia seurauksia ja vaikutuksia talouskasvuun, ja kansalaiset laskeskelevat mistä ovat valmiita luopumaan ja mitä pitäisi saada tilalle. Laskennallisuuden toinen ulottuvuus tulee tieteistä: meillä on yhä tarkempaa tietoa ilmastonmuutoksen osatekijöistä ja luonnonresurssien kulutuksesta liittyen ihmisen toimintaan. Luvut puhuvat omaa kieltään ja niillä voidaan puolustella monenlaisia kantoja, myös yhden ihmisen kulutuksen mitättömyyttä.

Moralisointia vastaan hyökkäävää, hyvesignaloinnista syyttelevää keskustelua käydään ensisijaisesti sosiaalisessa mediassa. Omasta elämästä ja siten kulutusvalinnoistakin viestitään usein lyhytsanaisissa, kuvapainotteisissa kanavissa toisille samoja arvoja jakaville ihmisille. Kohdeyhteisön ulkopuolelle tällaiset viestit saattavat näyttäytyä itsekeskeisenä oman elämän, arvojen ja valintojen esittämisenä ja sosiaalisen aseman nostamisena. Itselle merkityksellisten asioiden esille tuominen aletaan nähdä toisenlaisten valintojen ja tekojen tuomitsemisena, tarkoitushakuisestikin.

Taloudellisen kannattavuuden ensisijaisuus, laskennallinen ajattelu ja ihmisten väliset vastakkainasettelut ovat ajassamme vallitsevia ilmiöitä ja siksi ymmärrettävästi osa ympäristökeskustelujakin. Vallitsevuutensa vuoksi olemme myös valmiimpia tunnistamaan tällaiset elementit. Ympäristöongelmia ja kestäviä valintoja koskevaa keskustelua ei kuitenkaan tarvitse nähdä pelkkänä hajottavana, erilaisten ryhmien eriytymistä kiihdyttävänä kiistelynä. Pohjimmiltaan käynnissä on ympäristöä, ihmistä ja tulevaisuutta koskeva merkitysten, arvojen, käsitysten, kokemusten ja tulkintojen käymistila.

Vaikka siis näyttäisi siltä, että merkitysten ja arvojen sijaan keskustellaan mittakaavoista ja moralisoinnista, väittelyn taustalla on joukko laajoja, perustavanlaatuisia kysymyksiä. Ympäristö- tai ilmastonmuutosahdistuksesta väitellessään ihmiset tunnustelevat, millaisia kokemuksia toisilla on ilmastonmuutoksesta ja muista ympäristöongelmista, ja millaisin tavoin näitä kokemuksia tulisi jäsentää ja jakaa. Ilmastolakkoilun yhteydessä pohditaan, mitä merkityksiä yksittäisten ihmisten tai ryhmien muuttuneelle käytökselle tulisi antaa – mitä he oikeastaan tarkoittavat, miksi he kokevat niin kuin kokevat ja tekevät niin kuin tekevät. Keskustelujen ytimessä pysyvät kysymykset siitä, mikä lopulta on ympäristön tila juuri nyt, ja kuinka paljon painetta luonto ihmiseltä kestää.

Samalla kun ihmiset kyselevät, mitä kukin yksilö, yhteisö ja taho voi tehdä tai on velvollinen tekemään, ihmiset ovat totuttelemassa ajatukseen siitä, että jokaisella teolla on kytköksensä ympäristön tilaan ja resurssien riittävyyteen. Käytännössä todistamme siis sellaisen luontokäsityksen rapautumista, jossa luonto on itseään korjaava loputtomien resurssien tarjoaja. Yhtä lailla neuvottelemme parhaillaan uudenlaisista tavoista olla ihmisiä ja ihmisyhteisöjä ei-inhimillisen luonnon kanssa, ei sen yläpuolella.

Tätä kriisiä tai käymistilaa on hankala jäsentää, koska olemme sen keskellä. Ympäristön tila on kuitenkin heikkenemässä nopeasti ja vaadittavat yhteiskunnalliset muutokset ovat valtavia. Ihmiset yrittävät parhaillaan jäsentää luontosuhdettaan uusiksi ja elintapojaan kestävämmiksi – tämä prosessi tulisi tunnistaa ja tunnustaa, ja sitä pitäisi tukea ja vahvistaa.

Kulttuurintutkimus voi osaltaan tarjota välineitä ympäristökeskustelun ja sen taustalla tapahtuvien merkitys- ja arvomurrosten jäsentämiseen. Mediaa on viime aikoina syytelty ilmastoahdistuksen lietsonnasta ja maailmanlopun maalailusta. Näin luonnontieteilijöiden varoituksia vähätellään samastamalla ne apokalyptisiin ja dystooppisiin hengellisen ja kaunokirjallisen kerronnan muotoihin, joiden avulla nykykirjallisuuskin käsittelee ympäristöongelmia. Lopullisen tuhon kuvaston rinnalla luontoa on totuttu ajattelemaan myös runsaudensarvena ja itsensä alati ihmiselämälle suotuisaksi korjaavana systeeminä. Tähän kertomukseen yhä harvempi kuitenkaan enää uskoo.

Jos tekoja ja valintoja ajattelee merkitysten ja merkityksellisyyden kannalta, voi havaita niiden olevan luonteeltaan pikemminkin vertauskuvallisia kuin kirjaimellisia. On kyse teoista, jotka tarkoittavat itselle omien arvojen mukaista, huolehtivaa jokapäiväistä elämää. Yksittäiset kieltäytymiset, pidättäytymiset, huomionosoitukset, vaivannäöt ja lahjoitukset rakentavat oman käsityksen mukaista kestävämpää elämää ja tekevät arjesta merkityksellisempää ja rikkaampaa. Nämä teot, joista yksikään ei yksittäin tietenkään pelasta maailmaa, ovat merkkejä, jotka halutaan myös nähtävän ja ymmärrettävän juuri tässä tietyssä merkityksessä: ne ovat yksilön ja planeetan elämää kannattelevia tekoja.

Maailman luonnonsäätiön (WWF) vuosittain järjestämän Earth Hour -tapahtuman verkkosivuilla valojen sammuttamisen symbolisuus todetaan suoraan: “Tapahtuman aikana näytetään valomerkki ilmaston puolesta sammuttamalla turhat valot. Tämän symbolisen eleen avulla jokainen voi ilmaista huolensa ympäristön tilasta ja ilmastokriisistä päättäjille. Earth Hour ei siis ole sähkön- tai energiansäästötempaus.” Jos ilmastotekojen vertauskuvallisuutta haluaisi ruotia pidemmälle, voisi huomauttaa, että ne ovat nimenomaan metonyymisiä eli osittaisia tekoja. Retoriikan tutkimuksessa ja runousopissa metonymia on tuttuuteen ja jatkuvuuteen perustuva kielikuva, jossa tyypillisesti osa tarkoittaa kokonaisuutta, esimerkiksi purjeet veneitä. Yksittäinen teko tai valinta edustaa kulttuurisena merkkinä laajempaa toimintaa tai suunnanvalintaa osana ryhmää tai yksilön muilla elämän osa-alueilla. Metonyymiset teot ja valinnat voivat toimia esimerkkeinä ja inspiraationa toisille, mutta ne ovat aina sidoksissa omakohtaisiin arvoihin ja maailmankuvaan.

Ilmastonmuutoksen hillintään ja sopeutumiseen liittyen on esitetty, että vastuuta ei saa sälyttää yksilöille. Suhtautumista ilmastonmuutokseen on myös tutkittu maailmankuvallisiin ja asenteellisiin eroihin paneutuen. Keskustelut yksilön vastuusta ja asenteista ympäristöongelmiin liittyen ovat tärkeitä, mutta niiden rinnalla on oltava herkkyyttä tekojen taustalla olevien arvojen ja merkitysten tunnistamiseen. Luopuminen ja pidättäytyminen tai vaihtoehtoiset valinnat eivät ole oman hyveellisyyden korostamista tai epäsuora tapa ilmaista halveksuntaa toisen valinnoista; ne eivät välttämättä ole edes tietyn identiteetin omaksumista ja ilmentämistä. Kyse on vakaumuksesta.

On tunnustettava, että yhä useampi meistä haluaa jo muutosta, ja että yhä useampi muutosta haluavista on nuoria.

Karoliina Lummaa

4.6.2019
UUTISKIRJE 6/2019 Tervetuloa lukemaan kesäkuun 2019 BIOS-uutiskirjettä! Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä! MAAILMALTA Laaja raportti luonnon monimuotoisuuden tilasta Viime aikojen merkittävin ympäristöuutinen oli Hallitustenvälisen luontopaneeli IPBES:n julkaisema globaali selvitys maailman luonnon tilasta. Tiedot luonnon monimuotoisuuden heikkenemisestä ja ekosysteemien rapautumisesta eivät ole valitettavasti uusia, mutta yksiin kansiin koottuna ne antavat hätkähdyttävän […]

Tervetuloa lukemaan kesäkuun 2019 BIOS-uutiskirjettä! Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Kesäkuun alkua Porkkalan saaristossa. Kuva Paavo Järvensivu.

MAAILMALTA

Laaja raportti luonnon monimuotoisuuden tilasta

Viime aikojen merkittävin ympäristöuutinen oli Hallitustenvälisen luontopaneeli IPBES:n julkaisema globaali selvitys maailman luonnon tilasta. Tiedot luonnon monimuotoisuuden heikkenemisestä ja ekosysteemien rapautumisesta eivät ole valitettavasti uusia, mutta yksiin kansiin koottuna ne antavat hätkähdyttävän kuvan tilanteesta. Luonnonvarojen hyödyntämisen lisääntyessä jatkuvasti jo 75% maapinta-alasta on merkittävästi ihmistoiminnan muokkaamaa, ja 66% merten alasta on kiihtyvästi hyödynnettyä. Lisääntyvien sukupuuttojen ohella seurauksena on ollut lukuisten lajien kantojen pienentymistä ja ekosysteemien korvautumista yksipuolisemmilla – esimerkiksi luonnonmetsien tilalle kasvatetuilla talousmetsillä. Kokonaisuudessaan ruoantuotanto maanviljelyksestä kalastukseen on merkittävin vaikuttava tekijä, ja ilmastonmuutos vaikeuttaa tilannetta entisestään. Sitran Oras Tynkkynen kirjoitti aiheesta tiivistelmän.

IPBES on vuonna 2012 perustettu YK:n alainen riippumaton tieteellinen elin, jonka raportteja luodaan eri maiden edustajien kesken nojaten tuhansiin tieteellisiin tutkimuksiin ja raportteihin. Konsensusmenettelystä huolimatta raportin sävy on kovasanainen, ja siinä peräänkuulutetaan perusteellisia järjestelmätason muutoksia kaikilla yhteiskuntien alueilla. Tämä edellyttää kokonaiskulutuksen ja saasteiden tuotannon vähentämistä, mukaan lukien niin väestönkasvun hillintä kuin henkilökohtaisen kulutuksen vähentäminen, mutta tietysti eri tavoin eri maailman alueilla. Aivan kuin taannoisessa IPCC:n raportissa, raportissa muistutetaan mahdollisuuksista yhdistää luonnonsuojelutavoitteita esimerkiksi koulutuksen, sukupuolten tasa-arvon, eriarvoisuuden vähentämisen ja rauhan tavoitteisiin. Vaikka ihmisten hyvinvointi on muusta luonnosta riippuvaista, tuloksena ei tarvitse olla nollasummapeliä.

Raportissa myös todetaan, että tämän mittakaavan muutos kohtaa varmasti vastarintaa niiltä tahoilta, joiden intresseissä on säilyttää status quo, mutta “vastarinta on mahdollista voittaa laajemman yhteisen hyvän saavuttamiseksi”.

BIOS

Ympäristökriisi ja talouskeskustelun tila Suomessa

Ilmastonmuutos, luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen, luonnonvarojen liikakulutus ja monet muut merkittävät ympäristöongelmat vaativat yhteiskunnilta perustavanlaatuisia muutoksia. Näin myös Suomessa. BIOS on käynyt viime vuosina hedelmällistä ja uutta luovaa keskustelua eri tieteenalojen edustajien ja monenlaisten yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa. Yhä selvempää on, että tämän mittaluokan haasteiden selättäminen edellyttää monitieteistä yhteistyötä. Kuitenkin keskustelu taloustieteen edustajien kanssa on osoittautunut työlääksi. Ilahduttavia poikkeuksia on, mutta taloustieteen puolelta on esitetty toistuvasti myös ärhäköitä ja vähätteleviä kannanottoja. Monitieteellisyyden sijaan keskustelussa törmätään toistuvasti sitkeään valtavirran puolustamiseen ja vaihtoehtojen väheksyntään.

Julkaisimme BIOS-blogissa 27.5. kirjoituksen, joka käy läpi Mustread-verkkolehden toimittajan ja osakkaan Heikki Pursiaisen artikkelia. Vaikka artikkelin sävy on poikkeuksellisen vihamielinen, se tarjoaa laajemminkin esimerkkejä sellaisista julkisen keskustelun ongelmista, joiden ylittäminen on tarpeen hedelmällisemmän ja moniäänisemmän vuoropuhelun mahdollistamiseksi.

“Ilmastonmuutos ja muut ympäristökriisit eivät ole vain yksi talouden ongelma muiden joukossa. Niillä on eksistentiaalinen merkitys ihmisyhteisöjen ja siten talouksien tulevaisuudelle. Keskusteltaessa taloudesta niin tieteessä kuin julkisuudessakin on etsittävä keinoja vastata akuutteihin ympäristökysymyksiin. On tärkeää käydä rakentavaa talousteoreettista keskustelua, mutta yhtä tärkeää on kyky rakentaa poliittisia työkaluja, joiden avulla yhteiskunnat voivat nopeasti toteuttaa vaadittavat toimenpiteet päästöjen vähentämiseksi.”

Eurooppalainen Green New Deal?

BIOS-tutkijat Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen kirjoittivat 20.5. Politiikasta-lehdessä taannoisista vaatimuksista “eurooppalaisen Green New Dealin” luomiseksi. He käyvät läpi sitä poliittista ja taloudellista maastoa, johon vaatimukset asettuvat, ja vertaavat niitä yhdysvaltalaiseen keskusteluun. Miksi kokonaisvaltainen ja oikeudenmukainen siirtymä on tarpeen? Onnistuuko Eurooppa valitsemaan tällaisen tien?

“GND:n kaltaisella kokonaisvaltaisella aloitteella olisi eurooppalaisessa julkisuudessa paljon saavutettavaa. Ensi alkuun eurooppalaisen GND:n läpilyönti voisi ainakin osittain katkaista kansainvälisille ilmastotoimille ominaisen nollasummapelin, jossa jokainen valtio punnitsee toimiaan suhteessa enemmän saastuttavaan maahan löytääkseen perustelut päästötoimien viivyttelylle.”

Mitä on sivistys ekologisen kriisin aikakaudella?

Ville Lähteen kirjoitus sivistyksestä ekologisen kriisin aikakaudella julkaistiin 7.5. Helsingin seudun kesäyliopiston sivuilla. Hän pohtii sitä, millainen olisi laajan yhteiskunnallisen muutoksen edellyttämä “kulttuurinen muutos”. Moraalisten arvostusten ja luontoasenteiden roolista on puhuttu ja kirjoitettu paljon, mutta Lähde muistuttaa kulttuurisen murroksen laajemmista edellytyksistä.

“Sivistys ekologisten kriisien aikakaudella vaatii siis aktiivisuutta, itsekriittisyyttä ja oppimishaluisuutta kahdella tärkeällä elämänalueella. Miten tulla kansalaiseksi, joka ei alistu totunnaisiin ahtaisiin toiminnan rooleihin? Ja miten löytää tasapaino yhtäältä terveen tiedon auktoriteettien epäilyn ja toisaalta yli-itsevarman mielipiteiden muodostamisen välillä?”

Fingon ruokaturvaryhmän kannanotto kestävästä ruokajärjestelmästä

BIOS osallistui suomalaisten kehitysjärjestöjen katto-organisaation Fingon ruokaturvaryhmän kannanoton “Ruoka ratkaisijana” laatimiseen. Suomen tuleva EU-puheenjohtajuus tarjoaa hyvän mahdollisuuden nostaa kestävää ruokajärjestelmää esille ja keskustella ruokaturvan paikasta EU:n kehityspolitiikassa. Huhtikuussa ilmestyneessä kannanotossa todetaan, että kestävä ja oikeudenmukainen ruokajärjestelmä tarjoaa ainutlaatuisen tavan tuoda yhteen ympäristöllisiä, sosiaalisia ja taloudellisia näkökulmia ilman, että niitä käsitellään erillään. Ilman kokonaisnäkemystä käy usein niin, että yhtä ulottuvuutta edistettäessä muut kärsivät. Kannanotossa peräänkuulutetaan panostamista laajasti ymmärrettyyn ruokaturvaan niin suomalaisessa kuin eurooppalaisessa kehityspolitiikassa. Globaalisti pienviljelijöiden rooli on ohittamattoman tärkeä.

“Ruokaan liittyvässä kehityspolitiikassa tulisi painottaa toimenpiteitä, jotka tukevat pienviljelijöiden järjestäytymistä, kehittävät omavaraistuotantoa, varmistavat ruoan saatavuutta paikallisesti ja kehittävät arvoketjuja oikeudenmukaisemmiksi raaka-aineiden tuottajien kannalta. Tämä edellyttää myös, että pienviljelijöille taataan maan ja muiden ruoantuotannon resurssien hallinta- ja omistusoikeudet.”

Kestävämpää rakennuspolitiikkaa hallitusohjelmaan

Laajan tutkijajoukon politiikkasuositus rakennusten puhtaiden energiaratkaisujen edistämiseksi ilmestyi 8.5. Allekirjoittajissa oli BIOS-tutkijoita. Dokumentti sisältää suuren joukon toimenpide-ehdotuksia, joilla voitaisiin edistää rakennuskannan energiankulutuksen ja ilmastopäästöjen vähentämistä aikataulussa, joka istuu kansainvälisiin ilmastotavoitteisiin.

BIOS-blogissa biotuotetehtaista ja ilmastopolitiikan uskottavuudesta

BIOS julkaisi 16.5. tiukkasanaisen kirjoituksen siitä, miten uudet biotuotetehtaat joutuvat törmäyskurssille Sipilän hallituksen lanseeraamien metsäenergiasuunnitelmien kanssa. Tutkijat ovat jo pitkään kritisoineet nykyisiä suunnitelmia ekologisen kestävyyden ongelmista, mutta uudet hankkeet näyttävät ylittävän myös kapeammin tarkastellun puuntuotannollisen kestävyyden.

“Jos ennusteet puun kasvun kiihtymisestä eivät toteudu, lisääntyneet hakkuutasot voivat ylittää jopa puuntuotannollisen kestävyyden. Riski on olemassa, koska kasvuennuste perustuu vain MELA-malliin, joka ei ota huomioon esimerkiksi ravinnetaseen ja sadannan mahdollisia tulevia muutoksia. Useampien miljardien investointien ja kansantaloudellisten tulonsiirtojen (esimerkiksi nielujen pienenemisestä aiheutuvat kulut) perustaminen yhden pitkäaikaisesti koettelemattoman mallinnuksen (päivitetty MELA) varaan ei ole vastuullista, varsinkaan suuria yhteiskunnallisia muutoksia edellyttävänä aikana.”

BIOS-tutkijat kirjoittivat aiheesta myös tutkija Tuomo Kalliokosken kanssa. Julkinen keskustelu sai vauhtia jo seuraavana päivänä, kun Luonnonvarakeskus ilmoitti laskelmistaan löytyneestä merkittävästä virheestä. Laskelma perustuivat juurikin yllä mainittuun MELA-malliin. Tutkija Sampo Soimakallio avasi Ylen uutisessa 21.5. sitä, millaisia konkreettisia eroja erilaisilla metsänäkemyksillä on.

BIOS kertasi blogissaan 21.5. metsälaskelmien virheiden sarjaa, joka syö suomalaisen ilmastopolitiikan uskottavuutta.

“Sikäli kun ilmastokriisin ja siihen Suomen osalta ratkaisevasti liittyvän metsien käytön voi tulevaisuudessa olettaa olevan entistä tärkeämpiä yhteiskunnan menestymisen kannalta, on syytä avata ja laajentaa tietopohjaa, pikemmin kuin siilouttaa sitä poliittisessa ohjauksessa olevalle sektoritutkimuslaitokselle.”

Vanhaa vai uutta ympäristöturvallisuutta?

BIOS-tutkija Emma Hakala kirjoitti 16.5. widersecurity-sivustolla turvallisuuskeskustelun muutoksesta kohti vahvempaa ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöhaasteiden huomioonottamista. Pitkään ja paljon puhuttu aihe on kuitenkin jäänyt poliittisesti epämääräiseksi, ja konkreettisia toimenpide-ehdotuksia on ollut vähän. Hakala peräänkuuluttaa turvallisuuskeskustelua, joka huomioi ympäristömuutosten aiheuttaminen uhkien lisäksi sen, millä tavoin yhteiskunnat sekä hillitsevät ympäristömuutoksia että pyrkivät sopeutumaan niihin.

“Tästä näkökulmasta ilmastoturvallisuus liittyy olennaisesti oikeudenmukaisuuteen, niin globaalisti kuin yhteiskuntien sisällä. Ilmastonmuutoksen on jo nyt todettu lisäävän taloudellista eriarvoisuutta maiden välillä, kun kehitysmaat kärsivät vaikutuksista länsimaita enemmän. Sama pätee tutkimusten mukaan myös maiden sisällä. Toisaalta mikäli ilmastonmuutoksen vastaisia toimia pidetään epäoikeudenmukaisina tai eriarvoisuutta lisäävinä, voivat myös ne johtaa vastustukseen ja yhteiskunnallisen keskustelun kärjistymiseen. Myös turvallisuuden ja vakauden kannalta on siten tärkeää, että oikeudenmukaisuus huomioidaan kaikessa ilmastopolitiikassa.”

BIOS on mukana kesäkuisessa taide- ja ruokatapahtumassa Nielu

Nuuksiossa Haltian luontokeskuksella järjestetään 8.–19.6. monipuolinen taidetapahtuma Nielu (Facebook-sivu), joka yhdistää erilaisia taidemuotoja ja illallisia, jotka pohjaavat kerättyihin ja lähellä tuotettuihin raaka-aineisiin. BIOS-tutkijat ovat osallistuneet Nielun tuottamiseen keskustelemalla taiteilijoiden kanssa heidän teoksistaan koko työprosessin ajan. Lisäksi olemme mukana tapahtumassa paikan päällä: Tere Vadén vetää 10.6. keskustelutilaisuuden “Mitä energian filosofia kertoo modernista teknologiasta?”, ja Karoliina Lummaa keskustelee runoilija ja esitystaiteilija Hanna Stormin 18.6. kanssa ympäristöstä ja runoudesta otsikolla “Miksi kertoa maailmanlopusta nyt?”. Päätöspäivänä 19.6. Karoliina Lummaa ja Ville Lähde johdattavat vieraat keskustelevalle taidekierrokselle.

BIOS tiedotusvälineissä

BIOS-tutkimusyksikkö oli esillä 28.4. ilmestyneessä Helsingin Sanomien artikkelissa, jossa tutkijamme kommentoivat Antero Vartian tuoretta Compensate-hanketta.

“Paavo Järvensivu jatkaa: ‘Tiedetään, että tätä teollista yhteiskuntaa ei voida kompensoida. Se on biofysikaalisesti mahdotonta. Reilusti ylikuluttaville pitäisi tulla fiilis, että ne ei voi tehdä muuta kuin vähentää kulutusta.’”

Suomen Kuvalehdessä 3.5. julkaistiin BIOS-tutkimusyksikön työtä esittelevä laaja Paavo Järvensivun henkilökuva (maksumuurin takana). Helsingin Sanomissa 4.5. ilmestyneessä artikkelissa Tere Vadén pohtii öljyn lonkeroita nykyisen sivilisaation ytimessä. Moderni unelma ihmiskunnan itsenäistymisestä on ollut öljyn mahdollistama illuusio:

”Samalla on syntynyt illuusio siitä, että olemme voittaneet luonnon tai olemme riippumattomia siitä. Tässä on se ironia, että illuusion on synnyttänyt nimenomaan tietty luonnossa oleva ominaisuus. Siis se, että fossiilista energiaa on ollut niin paljon käytettävissämme.”

Tero Toivanen muistuttaa 4.5. ilmestyneessä Ylen jutussa, että ilmastonmuutoksen edessä ihmiskunta ei ole “samassa veneessä”. Helsingin Sanomien 5.5. ilmestyneessä artikkelissa hän taas pohtii ekologisen jälleenrakennuksen mahdollisuuksia ja sitä, millaisia uusia työn mahdollisuuksia se voisi luoda.

“Toivasen mukaan muutos ei tapahdu itsestään. Hänen mukaansa julkisen vallan ja eri talouden toimijoiden – oli sitten kysymys yrityksistä, työntekijöistä tai vaikka eturyhmistä – olisi pelattava yhteen. Julkinen valta eli poliitikot ovat niitä, jotka pystyvät tarvittaessa ohjaamaan muiden toimintaa esimerkiksi tukia suuntaamalla.”

Edellisessä uutiskirjeessämme kerroimme BIOS-tutkijoiden Yhdysvaltain matkasta. Matkan peruja on myös 11.5. julkaistu Truthout-sivuston haastattelu, joka käsittelee siirtymää kohti hiilinegatiivisia yhteiskuntia, ilmastotoimien vastustusta ja kokonaisvaltaisen poliittisen vision tarvetta.

Antti Majava pohti Puhetta taiteesta -podcastissa taiteen roolia ilmastonmuutoksen hillinnässä.

BIOS lavalla

Ville Lähde keskusteli Tampereella 24.4. Eija-Riitta Korholan kanssa Veritas-tapahtumassa otsikolla “Miten elää ilmastonmuutoksen värittämässä todellisuudessa?” Seuraavana päivänä hän luennoi Tampereella Masters’ Conference 2019 -tilaisuudessa otsikolla “The Natural Basis of Human Life: It can be ignored, but it is always present”.

BIOS oli näkyvästi mukana Maailman kylässä -tapahtumassa. Emma Hakala keskusteli ympäristöturvallisuudesta. Ville Lähde puhui yksilön toimintamahdollisuukista ja osallistui Ruoka vaarassa -keskustelutilaisuuteen.

LOPUKSI

Suosittelemme WISE-hankkeemme johtajan Janne Hukkisen demokratian mahdollisuuksia pohtivaa kirjoitusta Helsingin Sanomissa, Johanna Vuorelman oivaltavaa Politiikasta-lehden kirjoitusta eduskuntavaaleista ja perussuomalaisten määrittelyvallasta sekä Ylen Jenni Frilanderin syväluotaavaa juttua merten ekosysteemien muutoksista.