Author Archives: tere

5.3.2021
Mitä Dasguptan raportti sanoo luonnosta ja taloudesta? Dasguptan tärkein yleisö ovat hänen kollegansa, joille hän pyrkii lukuisin tavoin osoittamaan, miten taloustiede on mennyt harhaan maailman ymmärtämisessä.

Iso-Britannian valtiovarainministeriö (HM Treasury) antoi vuonna 2019 taloustieteen professori Partha Dasguptalle komennuksen koota laaja raportti elonkirjon eli biodiversiteetin merkityksestä talouden näkökulmasta. The Economics of Biodiversity: The Dasgupta Review ilmestyi helmikuun 2021 alussa, ja sai saman tien näkyvää kansainvälistä julkisuutta. Ympäristökysymyksiä on otettu haltuun taloustieteellisellä käsitteistöllä monituisia kertoja aiemminkin, ja julkisessa keskustelussa nousi saman tien esiin sekä innostusta että epäilystä “luonnon taloudellistamisen” seurauksista. Ollakseen merkityksellistä kritiikin täytyy kuitenkin pureutua syvemmälle. Mitä yli 600-sivuisessa raportissa pohjimmiltaan sanotaan?

Kuva: Ivan Bandura/Unsplash

Tämän arvioiminen riippuu pitkälti siitä, mikä raportin lähtökohdaksi tulkitaan. Onko pyrkimyksenä osoittaa, että ympäristökysymykset ja erityisesti elonkirjon hupeneminen voidaan hahmottaa parhaiten taloustieteellisesti? Eli oikeuttaako raportti taloustieteellisen tarkastelutavan ensisijaisuutta muihin nähden, jolloin se olisi nykyisen tieteellisen valta-aseman puolustus? Vai onko se kriittinen puheenvuoro ennen kaikkea taloustieteen ja vallitsevien taloudellisten ajattelutapojen suuntaan? Raporttia lukiessa käy hyvin selväksi, että lähestymistapa on jälkimmäinen. Dasguptan tärkein yleisö ovat hänen kollegansa, joille hän pyrkii lukuisin tavoin osoittamaan, miten taloustiede on mennyt harhaan maailman ymmärtämisessä. Hän ei siis väitä, että elonkirjon ongelmat voidaan hahmottaa ja hoitaa kuntoon olemassa olevilla taloustieteen käytännöillä, vaan hän esittää lähtökohtia koko taloustieteen ja taloudellisten ajattelu- ja toimintatapojen uudistamiseen. Kuten raportissa useaan kertaan todetaan, tämä urakka on hädin tuskin alussa.

Asian ymmärtämistä vaikeuttaa kuitenkin, että Dasgupta käsittelee aiheitaan tiukasti vallitsevalla taloustieteellisellä termistöllä. Hän puhuu luonnosta omaisuutena, varallisuutena, jopa sijoituksina (raportissa keskeinen englannin termi asset kantaa kaikkia näitä merkityksiä). Suhteessaan muuhun luontoon ihmiset ovat omaisuuden hoitajia, asset managers, ja biodiversiteetistä puhuttaessa Dasgupta tuo peliin sijoitustermistöä kuten sijoitusportfolion hajauttamisen (portfolio diversity). Läpi raportin kulkeva puhetapa voi vaikuttaa maallikosta oudolta ja epämiellyttävältä, mutta nähdäkseni pyrkimyksenä on käydä käsitteellistä määrittelykamppailua nimen omaan taloustieteen kentällä. Yksinkertaistaen: käytetään samaa terminologiaa, mutta pyritään juurruttamaan sanoille uusia merkityksiä ja siten muokkaamaan sitä, mitä ja mistä puhutaan. Tämä on päinvastainen strategia oletukselle, jonka mukaan uudenlainen ajattelu edellyttää uusia sanoja. Dasgupta pyrkii muuttamaan taloustieteen käyttämien termien merkityksiä ja käyttöjä mieluummin kuin tuomaan kentälle uusia termejä. Jos Dasguptan sanoja kuuntelee ikään kuin ne tarkoittaisivat samaa kuin ennen Dasguptaa, kuulostaa raportti vanhan jatkolta.

*

Tästä erinomainen esimerkki on, miten raportti käyttää tuttua taloustieteellistä terminologiaa ulkoisvaikutuksista (externalities) ja niiden “sisäistämisestä” (internalisation). Julkisessa talouspuheessa termien käyttö on tuttua: ympäristökriisi on markkinoiden epäonnistuminen (market failure), koska ympäristöongelmien hintaa ei ole saatu sisäistettyä markkinahintoihin. Luonnolle tarvitaan hintalappu Kunhan asia saadaan kuntoon, markkinat hoitavat homman. Ulkoisvaikutusten termistö on raportissa niin läpitunkevaa, että moni saattaa oletusarvoisesti tulkita sen yllä kuvatussa mielessä. Dasgupta kuitenkin pyrkii käsitteellistämään ulkoisvaikutukset uudella tavalla niin, että perspektiivi laajenee kapean taloudellisesta. 

Kautta linjan Dasgupta muistuttaa lukijoita siitä, että ympäristöongelmat eivät termin “ulkoisvaikutus” käytöstä huolimatta ole mitenkään miellettävissä “ulkoisiksi”. Ihmistoiminnan väistämätön upottautuneisuus (embeddedness) muuhun luontoon on raportin vahvimpia temaattisia juonteita, ja sen unohtaminen on suurin modernin talousajattelun synti:

“Vasta sitten, kun ymmärrämme olevamme osa luontoa ja tajuamme luonnon hoivaavan ja ravitsevan meitä, meillä on vähemmän tarvetta katsauksille biodiversiteetin taloustieteeseen.” (186)

Luontoyhteyden väistämättömyys ei jää kuitenkaan tällaisten suureellisten toteamusten varaan, vaan raportin kuvaus biodiversiteetin luonteesta ja sen merkityksestä on yllättävän oppinut ja monisyinen. Elonkirjo ei ole yksi mitattavissa oleva ominaisuus, esimerkiksi lajien määrä, vaan se käsittää myös populaatioiden koon ja niiden sisäisen geneettisen kirjon ja ekosysteemien toiminnallisuuden – mikä mahdollistaa monimutkaiset aineen ja energian kierrot planeetalla (51). Koska yhtä mitattavaa “ulkoista” tekijää (“biodiversiteetti”) ei ole, ei sitä voida myöskään yksinkertaisesti “sisäistää”.

Raportti korostaa tiettyjä luonnon yleisiä ominaisuuksia, jotka tekevät sen yksioikoisen hinnoittelun tai palastelun “omaisuudeksi” mahdottomaksi ja tällaiset yritykset tuhoisiksi. Luonto on liikkuvaista (mobility), inhimilliset rajanvedot ylittävää. Se on hiljaista (silence), kyvytöntä puolustamaan omaa etuaan tai kertomaan selkeästi, milloin ja missä sen järjestelmät ovat vaarassa häiriintyä. Se on usein myös näkymätöntä (invisibility), eli lukemattomat luonnon prosessit tapahtuvat mikroskooppisella tasolla, jonka seuraaminen on vaikeaa ja usein käytännössä mahdotonta. Luonnon kompleksiset järjestelmät toimivat epälineaarisesti (non-linearity), eli yllättävät muutokset laadullisesti uudenlaiseen tilaan tai “regiimiin” (regime shift) ovat mahdollisia. Luonnon järjestelmissä on myös vastavuoroisuutta tai limittäisyyttä (complementarity), minkä vuoksi sen toimintaa ei voi ymmärtää erillisinä osasina. Sen vuoksi monet luonnon piirteet eivät myöskään ole korvattavissa toisilla tai teknologisilla korvikkeilla (non-substitutability).

Havainnollistaakseen näiden ominaisuuksien merkitystä Dasgupta käyttää termiä, joka saa monet varpailleen: ekosysteemipalvelu (ecosystem service). Mutta jälleen termin käyttötapa horjuttaa edellä kuvattua naiivia ajatusta luonnon sisäistämisestä hintoihin. Raporttiin on omaksuttu erottelu tuotantopalveluiden (provision services), ylläpitopalveluiden (maintenance services) ja säätelypalveluiden (regulation services) välillä. Yhä kiihtyvämmin yhteiskuntien luontosuhteissa on korostettu tuotantopalveluita eli resurssien hyödyntämistä muiden palveluiden kustannuksella, mikä näkyy esimerkiksi viljelysmaan vaurioitumisena, veden laadun ongelmina, haavoittuvaisuutena sään ääri-ilmiöille, pölyttäjäkatona ja niin edelleen. Tämä epätasapaino kumpuaa nimen omaan edellä kuvatuista luonnon peruspiirteistä: luonnosta otettuja raaka-aineita voidaan, harhaisesti tosin, hahmottaa omistettuina ja hinnoiteltuina palasina, mutta tämä ei onnistu ylläpito- ja säätelypalveluiden kohdalla. Niiden toiminta nojaa edellä mainittuun vastavuoroisuuteen ja limittäisyyteen. Yhden toiminta edellyttää muita, ja yhden häiriöt häiritsevät muita. Tämä on erityisen tärkeää, koska häiriöt eivät etene ennustettavan lineaarisesti, vaan keikahduspisteet radikaalisti heikompaan tilaan ovat mahdollisia.

“Ulkoisvaikutusten sisäistäminen” ei sen vuoksi voi olla simppeliä markkinahintojen rukkaamista jonkinlaisella ympäristökalkyylillä, koska biodiversiteetin merkitys luonnon monisyistä toiminnallisuutta mahdollistavana piirteenä ei taivu moisiin laskelmiin (53). Raportin terminologialla biodiversiteetti on “sosiaalisen pääoman” eli esimerkiksi tapojen, taitojen ja instituutioiden lailla “mahdollistavaa”, enabling asset, eli biodiversiteetin arvo ei ole vain sen itsensä osittaisissa määritelmissä (esimerkiksi lajien määränä tai DNA-kirjona) vaan luonnon toiminnallisuuden perustana. (43, 75) 

*

Markkinahintojen (market prices) rinnalla on hahmotettava “kirjanpidolliset hinnat” (accounting prices), mutta vaikka raportti tarjoaa laskukaavoja toistensa perään, viesti on selvä: kokonaisvaltaisten “kirjanpidollisten hintojen” määrittely markkinahintojen kielelle ei onnistu suoraan. Biodiversiteettiä itseään ei voi tyhjentävästi mitata, vaan on tarkasteltava sen toiminnan tai heikkenemisen seurauksia, biodiversiteetin funktionaalisuutta. Tämä ei hintakalkyyliksi taivu.

“Sisäistäminen” tapahtuukin kiertäen, poliittisin keinoin esimerkiksi verotuksella, tukiaisilla tai niiden poistolla, kannustavilla julkisilla investoinneilla, lainsäädännöllä ja niin edelleen. Taloudelle ei siis ikään kuin vain luovuteta (jotenkin) uusia hintoja, vaan talous on pakotettava toimimaan niin, että ulkoisvaikutukset otetaan huomioon. Markkinoiden epäonnistumisen lisäksi ympäristökriisin taustalla on siis myös instituutionaalinen epäonnistuminen (institutional failure).

“Ei siten ole yhtään liioittelua väittää, että kansalaiset ilmaisevat eroavat näkemyksensä kirjanpidollisista hinnoista äänestämällä suosimiaan poliittisia ehdokkaita.” (302)

On huomattavaa, että raportti käsittelee laajalti kahdessa pääluvuistaan myös erilaisia yhteisöllisiä tapoja ja käytäntöjä luonnon hyödyntämisessä ja sen rajoittamisessa. Vaikka raportissa käytetään Garret Hardinin “yhteismaiden tragediasta” tuttua ilmaisutapaa, että ympäristöongelmien takana on omistusoikeuksien puutteellisuus, Dasgupta toteaa eksplisiittisesti, että hän ei puhu pelkästään yksityisomistuksesta ja toiminnasta markkinoilla (48). Etenkin Elinor Ostromin työstä ponnistaen (209) raportti muistuttaa, että usein erilaiset luottamukseen ja yhteistyöhön nojaavat yhteisölliset käytännöt ovat paljon toimivampia kuin markkinaratkaisut, mutta niiden haavoittuvuutta käsitellään myös perusteellisesti. Tämä on hyvin tärkeä ulottuvuus, sillä lait ja yksityisomaisuus ovat olleet (ja edelleen ovat) tapoja tuhota perinnäistapoja ja niillä hallittuja yhteismaita. Toisaalta ne voivat olla myös ainut keino suojella tuollaisia käytäntöjä, kun ne ovat uhattuina.

Lisäksi raportti muistuttaa useaan otteeseen painokkaasti, että haitallisten keikahduspisteiden vaaran vuoksi suorat luonnon hyödyntämisen kiellot ja rajoitukset ovat hyvin usein parempi keino kuin vaikuttaminen markkinoiden kautta esimerkiksi verotuksellisesti. Hinta on niin suuri, että sen taloudellistaminen ei ole mielekästä. (124) Monet muutokset ovat käytännöllisessä mielessä peruuttamattomia (86), ja ylipäätään suojelu on ekosysteemien toiminnan palautamista helpompaa (488). Luonnon hyödyntämiselle tarvitaan myös absoluuttisia rajoja. Mutta raportin käsitteistössä kollektiivinen rajoittaminenkin on yksi tapa “sisäistää ulkoisvaikutuksia”, samoin kuin esimerkiksi perinteisten yhteisöjen luomat tavat hillitä ympäristön ylikäyttöä (211). Tutulla terminologialla haastetaan siis vanhoja kapeita taloudellisia ajattelutapoja.

*

“Kirjanpitohintojen” rinnalla toinen raportin avainkäsitteistä on kokonaisvarallisuus tai kattava varallisuus (inclusive wealth). Yksinkertaisimmillaan asia ilmaistaan pääomakäsitteistöllä niin, että kokonaisvarallisuus koostuu taloudellisesta, inhimillisestä ja luonnollisesta pääomasta. Ympäristökriisin taustalla on “vaikutusten epäsuhta” (impact inequality): arvostuksen keskittyminen taloudelliseen pääomaan ja inhimilliseen pääomaan (joskaan ei niidenkään välillä tasavertaisesti) on johtanut luonnon pääoman arvon systemaattiseen vähentymiseen. Mutta kuten sanottua, luonnon pääoma ei ole pelkkiä resursseja vaan edellä kuvattua monisyisempää toiminnallisuutta, joten jälleen sitä ei voida simppelisti muuttaa yhteismitalliselle taloudelliselle kielelle.

Kokonaisvarallisuuden käsite liittyy läheisesti raportissa toistuvaan bruttokansantuotteen (BKT) kritiikkiin. Dasguptan kritiikki ei kuitenkaan lähde tutusta argumentista, että BKT ei huomioi ulkoisvaikutuksia (jotka voivat olla monenlaisia, esimerkiksi terveyshaittoja, henkistä kärsimystä, ei siis vain ympäristöongelmia) eikä pysty erottamaan hyödyllisen ja haitallisen toiminnan välillä. Kritiikin lähtökohtana on, että BKT kuvaa virtaa (flow), ei varantoa (stock). Virtojen tarkastelu ei ole onnistunut mittari minkäänlaisen pitkäjänteisen kestävyyden tarkasteluun (334, 343). Tuotannon virtaahan voi kasvattaa lyhytjänteisesti tuhomalla varantoa, hävittämällä inhimillistä elämää, muuta luontoa tai tuotantokapasiteettia hyödyntämällä (riistämällä) sitä äärimmilleen. BKT-keskeisyys ei siis huomioi kokonaisvarallisuuden heikkenemistä, ei tuotannollisen, inhimillisen eikä ekologisen. Siksi kysymys “onko BKT-kasvu mahdollista kestävästi?” on oikeastaan mieletön, ja yritys luoda “vihreitä BKT-mittareita” on lähtökohtaisesti ongelmallinen (338, 343). Kestävyyttä on verrattava kattavan varallisuuden kehitykseen, mutta koska sen eri muodot eivät ole yhteismitallisia, tähän ei yhtä metriikkaa löydy. 

Raportti rinnastaa tämän keskustelun onnistuneesti myös ekologisten järjestelmien ymmärtämiseen. Biologinen nettoperustuotanto (net primary production, NPP) on hyödyllinen suure ekologisten järjestelmien toiminnan tarkastelussa, mutta se ei kerro niiden kestävyydestä, monimuotoisuudesta tms. Esimerkiksi moderni maatalous perustuu perustuotannon maksimointiin, mistä maksetaan kovaa hintaa säätely- ja ylläpitopalveluiden heikkenemisenä ja elonkirjon kaventumisena (68). Siksi esimerkiksi Matti Vanhasen Eduskunnassa esittämä tulkinta raportista, jonka mukaan luonnon monimuotoisuus “lisää luonnon tuottavuutta”, on epäonnistunut, ja Dasguptan raportissa itse asiassa varoitetaan moisesta virhetulkinnasta (71–72). Kuten raportti monin tavoin kuvaa, luonnon tarkasteluun kestävyysnäkökulmasta ei ole mitään yhtä “tuottavuuden” kriteeriä, sillä rajusti yksinkertaistettu ja tuhoutuva ympäristö voi olla (historiallisesti lyhyen hetken) äärimmäisen NPP-tuottavaa (65). Myös tuotannollisesti kestävä “virran” hyödyntäminen voi tuhota varantoa, kun se hahmotetaan ekologisena kokonaisuutena resurssiyksiköiden sijaan. Toisin sanoen, esimerkiksi uusiutuvien luonnonvarojen käyttö ei välttämättä ole kestävää, vaikka ne uusiutuisivat kapeasti tarkastelleen (esim. puumääränä). Yksikkötuotanto voi pysyä kestävänä, vaikka luonnon monimuotoisuus tuotannon vaikutusalueella laskee (eli Dasguptan kielellä säätely- ja ylläpitopalveluja menetetään). Esimerkkinä voi ajatella viljeltyä metsäaluetta, joka pystyy tuottamaan puuta kestävästi, mutta samaan aikaan esimerkiksi metsän monikäytön edellytykset heikkenevät, lajikirjo yksipuolistuu ja metsän kyky säädellä veden ja ilmakehän kaasujen kiertoa heikkenevät.

Kestävyys vaatii siis ennen kaikkea varallisuuden kehityksen seurantaa, ja varallisuudessa on huomioitava myös luonto, ei pelkkinä resursseina vaan myös edellä kuvatussa laajemmassa “mahdollistavassa” mielessä. Toisin kuten usein väitetään, Dasguptan mukaan BKT ei ole siis mitenkään erityisen luonteva talouden mittari edes taloudellisiin näkökohtiin rajautuen (jos sellainen rajaus olisi edes mahdollinen). Sen mielekkyys on rajattua hyvin lyhytaikaiseen tarkasteluun – ja silloinkin tarvitaan tietysti edellä kuvattua yhteiskunnallista painetta luonnontekijöiden roolin huomioimiseen. 

*

Valitettavasti raportissa on myös joitain merkittäviä ongelmia. Yksi hankalimmista on piiloutunut siihen, miten Dasgupta tulkitsee yhteiskuntien vaurastumisen ja ympäristövaikutusten välistä suhdetta. Raportin sivulla 120 esitetään monesta yhteydestä tuttu kaavio tulotason ja ekologisen jalanjäljen välisestä suhteesta. Yhtäältä toki huomioidaan kuvion esittävän, miten vauraampien maiden kulutus on suhteettoman suuri. Raportissa käsitellään globaalia eriarvoisuutta monessa kohtaa, myös esimerkiksi luonnonvaravirtojen laskelmiin pohjautuen. Kaupankäyntiä käsittelevän luvun pääviesti jopa on, että tähän mennessä kiihtyvä globaali kaupankäynti on paitsi lisännyt luonnonvarojen kestämätöntä käyttöä ja luonnonjärjestelmien toiminnan heikentämistä, se on myös johtanut globaalin eriarvoisuuden lisääntymiseen ja vaurauden nettovirtaan kohti vallan ja vaurauden keskuksia. Tässä kontekstissa ja tälle yleisölle viesti on suorastaan radikaali.

Dasgupta lisää kuitenkin kuvioon tulkintaan yllättävän kierteen. Koska käyrä on kupera, se tarkoittaa, että ympäristökuormitus nousee jyrkästi siirrytäessä alhaiselta tulotasolta korkeammalle. Näin hän tulkitsee, että pyrkiminen varallisuuden tasaiseen globaaliin jakoon päätyisi lisäämään ympäristökuormitusta. Tähän tulokseen viitataan monta kertaa läpi koko raportin, ja se on monien johtopäätösten taustaoletus.

Tässä analyysissa on kuitenkin pari merkittävää ongelmaa. Ympäristökuormitusta mitataan Global Footprint Networkin tunnetulla Ecological Footprint -mittarilla, jonka isot ongelmat on todettu tutkimuskeskustelussa. Mittari ei sovellu raportissa käsiteltyjen monipuolisten ympäristövaikutusten tarkasteluun, sillä se mittaa lähinnä ilmastopäästöjä, ja niitäkin omituisella menetelmällä. Yllä olevan käyrän muoto perustuu siis käytännössä siihen, noustaanko köyhyydestä fossiilisilla polttoaineilla vai ei. Jos ei, käyrä muuttuukin koverammaksi, ja analyysi ei enää päde. Toisaalta tällöinkin jäävät huomiotta monet muut ympäristöongelmat, joista jotkut ovat leimallisia vauraudelle, jotkut köyhyydelle. Tässä Dasguptan raportti itse asiassa rikkoo itseään vastaan, sillä se on aiemmin muistuttanut, miten perin juurin ongelmallista laadullisesti erilaisten ympäristöongelmien tarkastelu samalla mittarilla on ja kritisoi tältä pohjalta esimerkiksi näkemyksiä irtikytkennästä (45–45). Raportin alkuvaiheessa Dasgupta huomauttaa tiukkasanaisesti siitä, miten ilmastopäästöjä ei voi käyttää yleispätevänä mallina ympäristövaikutukselle: 

“Huomaamme kuitenkin neljännessä luvussa, että globaali ilmastonmuutos on vain yksi nykyään kohtaamistamme luvuttomista ympäristöongelmista. Ja koska se taipuu teknologisiin ratkaisuihin… se ei ole edustava esimerkki. Globaali ilmastonmuutos herättää huomiota intellektuaalien ja lukevan yleisön silmissä ongelman vakavuuden vuoksi mutta ehkä myös siksi, että se on mahdollista kuvitella hoidettavan tutuilla hyödykkeiden verottamisen, säätelyn ja luonnonvarojen hinnoittelun keinoilla luopumatta materiaalisten elintason kasvusta vauraissa maissa.” (27)

Ottaen huomioon, miten paljon raportti kritisoi BKT-pohjaisia tarkasteluja, on myös täysin kummallista, että kuvion kuvaamaa pitkän aikavälin kehityksen kestävyyttä tarkastellaan per capita BKT-laskelmilla. Jos kestävää kehitystä ei voi arvioida BKT-virtojen tarkastelulla, miten ihmeessä voisi arvioida myöskään yllä mainittua kysymystä tasaisemmasta globaalista jaosta? Muutamaa sivua aiemmin (24) on myös nojattu vahvasti historialliseen laskelmaan, jossa ihmisten elintason ja hyvinvoinnin kehitystä on tarkasteltu BKT-arvioilla yli kahden vuosituhannen ajalta. Tällaisissa laskelmissa ei tietenkään ole mitään järkeä, mutta ne ovat olleet suosittuja viime vuosien “ihmiskunnalla menee koko ajan paremmin kuin koskaan” -keskustelussa. Dasgupta ei tietenkään lipsahda tällaiseen vaan kuvaa Dickens-henkeen meidän elävän “aikakausista parasta ja pahinta”. 

“Parhauden” kuvauksissa yksioikoinen BKT-tarkastelu kuitenkin vie uskottavuutta tekstiltä, etenkin kun toisaalla raportissa huomioidaan hyvin, miten merkittävässä roolissa luonnonantimien suora hyödyntäminen on maailman köyhille (376). Raportti turvautuu myös monessa kohtaa kansainväliseen köyhyysrajaan ottamatta lainkaan huomioon laajaa kriittistä tutkimuskeskustelua – mikä jälleen värittää “parhauden” hahmottamista. On täysin selvää, että edellä kuvatun kaltainen historiallinen tarkastelu ei voi tavoittaa esimerkiksi kolonialistisen ja imperialistisen ajan systemaattista “yhteismaiden tuhoa” ja sitä edeltäneen hyvinvoinnin aineksia. Sivumennen sanoen, raportin alkupuolen ympäristöhistorialliset osuudet ovat nekin harmillisen huonoja – esimerkiksi Jared Diamondin laajasti kritisoitu luenta Pääsiäissaaren ekologisesta ja sosiaalisesta romahduksesta on omaksuttu sellaisenaan (29).

Valitettavasti yllä kuvattu ongelmallinen tulkinta myös värittää raportin tapaa käsitellä väestönkasvua. Väestö kasvaa joillain alueilla, toisilla se on tasaantunut tai kääntynyt laskuun. Kuten edellä todettiin, ympäristöongelmia on erilaisia, ja jotkut niitä ovat leimallisempia sellaisissa tilanteissa, joita leimaa köyhyys, nälkä ja nopea väestönkasvu. Toiset ovat leimallisemmin vauraan jälkiteollisen maailman vaikutusta. Vaikka raportti muuten hahmottaa tämän, se lipuu yhä uudelleen kohti harhaanjohtavaa yksinkertaistusta, jossa abstrakti väestö rinnastetaan abstraktiin ympäristövaikutukseen. Niinpä raportista puuttuu täysin kunnollinen analyysi siitä, millä tavoin ja milloin väestökehitys liittyy ympäristöongelmien kasvuun, ja usein sen vain oletetaan selittyvän epämääräisesti esimerkiksi tulojen kasvulla. 

Väestönkasvun tarkastelu on raportissa valitettavasti muutenkin harmittavan puutteellista. Aivan oikein mainitaan koulutuksen ja naisten oikeuksien edistäminen lisääntymisterveydenhuollon ja perhesuunnittelun rinnalla väestönkasvun hillitsemisessä. Kokonaan kuitenkin puuttuu systemaattinen tarkastelu siitä, miksi väestönkasvu on jatkunut voimakkaana tietyillä alueilla, jolloin yllä mainittuja keinoja ei suhteuteta ruokaturvaan, sanitaatioon, turvattomuuteen, energiaköyhyyteen ja perusterveydenhuoltoon yleisemmin. Väestönkasvun tarkastelu painottuu siksi pääosin sosiaalisten tapojen tarkasteluun ja yksilön valintoihin kulttuurisessa kontekstissa. Sekin on tärkeä mutta toivottoman puutteellinen tarkastelunäkökulma, ja tämä on ehdottomasti raportin suurimpia puutteita.

*

Edellä kuvatuista ongelmista huolimatta Dasguptan raportti peräänkuuluttaa painavasti tuotannon, kulutuksen ja jakamisen järjestelmien globaalia muutosta, jotta moninaiset ympäristövaikutukset saadaan planetaarisiin rajoihin. Se myös argumentoi tyylikkäästi, minkä vuoksi asteittain etenevä muutos ei onnistu vaan tarvitaan myös pyrkimystä transformatiivisiin, hyppäyksellisiin muutoksiin (348). Vaikka edellä kuvattu tulkinta globaalin tasajaon vaikutuksesta perustuu ongelmallisiin oletuksiin, Dasgupta ei jumitu siihen vaan toteaa Daniel O’Neillin ja kumppanien hengessä (ks. myös täältä), että johtopäätös ei ole eriarvoisuuden legitimointi vaan tuotannon, kulutuksen ja jakamisen järjestelmien perusteellinen uudistaminen. Kollektiivinen toiminta, poliittinen paine tähän taloudelliseen muutokseen on ensisijaista. 

Mutta onnistuuko  alussa kuvaamani taloustieteen sisäinen käsitteellinen määrittelykamppailu? Pitäytyessään kiinni tietyissä tutuissa iskulauseissa kuten “ongelmana on omistusoikeuksien puute” sekä edellä kuvatuissa tutuissa inhimillisen kehityksen harhaanjohtavissa yksinkertaistuksissa raportti ei ainakaan tee määrittelykamppailun ymmärtämistä helpoksi. Voi tietysti olla, että taloustieteen piirissä toimiville viesti välittyy helpommin. Tai sitten tieteenalalla vallalla olevat  näkemykset estävät hahmottamasta kritiikkiä. Joka tapauksessa julkisen keskustelun ja raportin poliittisten vaikutusten kannalta on äärimmäisen tärkeää, että tulkinta ei jää vain taloustieteellisiin piireihin. Raportin kriittistä sanomaa pitää lukea ulos taloustieteen kentältä, haastaen sellaisia tulkintoja, jotka yrittävät kiinnittää sitä talousajattelun vanhaan maailmaan. 

“Keskustelu itsensä ja muiden kanssa on olennaista, jos sosio-ekologisessa maailmassa halutaan luovia viisaasti. On paljon parempaa, että näitä keskustelua käydään ja ymmärryksen erot tuodaan esiin kuin että kansalaiset nostavat kätensä ylös ja antavat taloustieteilijöiden asettaa luonnon arvoksi nollan, kun politiikasta päätetään.” (302)

Ville Lähde

20.1.2021
Kiertotalouden suuret pienet askeleet Tammikuussa ympäristöministeriö sekä työ- ja elinkeinoministeriö julkaisivat ehdotuksen kiertotalouden strategiseksi ohjelmaksi otsikolla Uusi suunta. Miltä ohjelmaehdotus näyttää? Viitoittaako se tietä kohti Suomea, jonka luonnonvarojen kulutus kääntyy selvästi laskuun?

Vientiä Vuosaaren satamassa. Kuva: Google Maps.

Tammikuussa ympäristöministeriö sekä työ- ja elinkeinoministeriö julkaisivat ehdotuksen kiertotalouden strategiseksi ohjelmaksi otsikolla Uusi suunta (lisätietoja). Muun muassa Helsingin Sanomat uutisoi ohjelmaehdotuksesta näyttävästi 13.1.: ””Kiertotalous on Suomelle elinehto. Luonnonvarojen ylikulutusta on pakko vähentää”, sanoo työelämäprofessori Reijo Karhinen”. Uutisoinnissa nostettiin näkyvästi esille, että ensimmäistä kertaa ehdotettiin asetettavaksi luonnonvarojen kulutusta rajaava tavoite. Tämä oli lupaavaa.

Tällaisen tavoitteen lanseeraaminen on ehdottomasti tärkeä askel, sillä luonnonvarojen käytön vähentäminen ei ole saanut tarpeeksi tunnustusta kestävyyden välttämättömänä edellytyksenä. BIOS-tutkimusyksikkö on esittänyt luonnonvaratavoitetta siirtymäpolitiikan kojelaudassa ja valiokuntalausunnoissaan.

On kuitenkin tärkeää arvioida kriittisesti tavoitteen kunnianhimoa nykyisten ympäristökriisien mittakaavan ja kiireellisyyden suhteen. “Kiertotalous” on laajalti viljelty termi, jonka alle mahtuu kaikenlaista. Yhtäältä tällaiset termit mahdollistavat uutta luovan yhteiskunnallisen keskustelun, mutta toisaalta ne muuttuvat helposti rituaalikieleksi, joka jää merkitykseltään ontoksi. Ei riitä, että jotain sanotaan kiertotaloudeksi, sen täytyy myös tarkoittaa jotain ja johtaa johonkin. Miltä ohjelmaehdotus näyttää? Viitoittaako se tietä kohti Suomea, jonka luonnonvarojen kulutus kääntyy selvästi laskuun?

*

Ohjelmaehdotuksessa on lähtökohtaisesti monia ehdottoman hyviä puolia. Ilmastonmuutos, luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen ja luonnonvarojen ylikulutus nostetaan rinnakkaisiksi ongelmiksi, joiden yhtaikainen hoitaminen on tärkeää (8). Korostetaan, että kiertotalouden tavoitteena on vähentää luonnonvarojen kulutusta, ei siis vain tehostaa sitä – tehostaminenhan voi yhdistyä ja on yhdistynyt kokonaiskulutuksen kasvuun (11, 26). Ohjelmassa muistutetaan aivan oikein, että Suomi on vasta alkutaipaleella ja monia EU-maita jäljessä, vaikka täällä usein nähdään meidät mallimaana tai edelläkävijöinä (11, 30–31).

Pyrkimys kattavaan ohjelmallisuuteen ja eri sektoreita yhdistäviin toimiin osuu myös hyvin yksiin BIOS-tutkimusyksikön peräänkuuluttaman ekologisen jälleenrakennuksen kanssa. Tosin kuten ohjelmaehdotuksen vaikutusarviossa todetaan, se sisältää hyvin vähän konkreettisia päätösehdotuksia, ja kannusteet jättävät varjoonsa toimet, joilla puututtaisiin kiertotalouden kehitystä estäviin tai sitä kalliimmaksi tekeviin asioihin (92). Vaikutusarviossa kiitetty “kansallinen sopimus” (96) olisi sekin lopulta vain kokoelma vapaaehtoisia sitoumuksia.

Kuvio kiertotalouden muodoista. Uusi suunta, s. 66.

Hyvää on myös, että kiertotaloutta ei mielletä pelkästään eikä edes ensisijaisesti kierrätykseksi, vaan se ulottuu laajalle tuotteiden ja infrastruktuurin elinkaaren pidentämiseen korjaamalla ja muokkaamalla, jakamistalouteen ja niin edelleen (20, 23). Aivan oikein muistutetaan, että kiertotalouden käytäntöjen hierarkiassa raaka-aineiden kierrätys, puhumattakaan niiden käyttämisestä yhä vähäarvoisempiin käyttötarkoituksiin (esim. täyttömää, jätteiden poltto) eli downcycling on edellisiin nähden kiertotalouden “ulkokehää”, materiaali- ja energiataloudellisesti vähämerkityksisempää (27). Esimerkiksi rakennusjätteen käyttäminen täyttömaana kyllä voi vähentää maa-aineksen kaivuun tarvetta, mutta ei se varsinaisesti edistä materiaalin kiertoa yhteiskunnan aineenvaihdunnassa.

*

Ohjelmassa esitetään tavoitteeksi, että “vuonna 2035 primääriraaka-aineiden kotimainen kokonaiskulutus ei ylitä vuoden 2015 tasoa” (34). Mitä tämä tarkoittaa? Millä tavalla luonnonvaratavoite on asetettu?

Ohjelmassa käsitellään luonnonvarojen kokonaiskulutusta kahdella hyvin erilaisella tavalla. Yhtäältä nojataan Tilastokeskuksen luonnonvarojen kokonaiskäyttöä (TMR) seuraaviin lukuihin, jotka osoittavat suomalaisen kulutuksen jatkuvaa ja merkittävää kasvua (32).

Luonnonvarojen kokonaiskäyttö 1970-2019. Tilastokeskus, Kansantalouden materiaalivirrat/findikaattori.fi

Näissä luvuissa ovat mukana niin kotimaiseen kulutukseen kuin vientiin kuluvat luonnonvarat piilovirtoineen – ne toisin sanoen kertovat siitä, millainen laajempi aineellinen hyörinä yhteiskuntamme pyörittämisen taustalla on. Tuontiin sisältyvien piilovirtojen kasvu on merkittävin tekijä luonnonvarojen kokonaiskäytön kasvussa. Suomi kuluttaa “toisen Suomen verran” muualla maailmassa. Ohjelmaehdotuksen tekstissä ei kuitenkaan mainita tätä lainkaan eriteltäessä syitä suomalaiselle korkealle, EU:n piirissä kaikkein korkeimmalle, kulutustasolle (31). Sen sijaan korostetaan tuttujen maantieteellisten ja demografisten syiden rinnalla kotimaisista luonnonvaroista syntyvää vientiä. Korkeasta aineellisesta elintasosta ei puhuta.

Luonnonvaratavoitteen asettamisessa käytetään kuitenkin mittaria raaka-aineiden kokonaiskulutus (RMC) (34), jossa kotimaiseen kulutukseen sisältyvät ulkomaiset piilovirrat jäävät huomiotta. Näin määriteltynä luonnonvaratavoite ei sisällä myöskään lainkaan vientiin suuntaavaa tuotantoa (“se ei ota huomioon vientisektorin raaka-ainekulutusta” (34, av. 42, lisää täältä ja täältä)[1].

Tarkastelutapa on ongelma kahdella tavalla. Ensinnäkin suomalaisen kotimaisen kulutuksen ulkomaiset piilovirrat jäävät pääosin vaille huomiota – mikä sulkee pois merkittävän osan etenkin biodiversiteettivaikutuksista. Esimerkiksi Suomeen tuotavien elintarvikkeiden tuotannossa syntyy paljon ympäristöhaittaa tuotantomaissaan, muun muassa niukkojen vesivarojen kulutuksena, metsäkatona ja muina maankäytön muutoksina.

Toiseksi valitun mittarin vuoksi vientiin suuntaava tuotanto jää kokonaan kiertotalouspyrintöjen ulkopuolelle! Niinpä esimerkiksi vuoden 2015 luvuilla – mikä on asetettu tavoitetasoksi – hieman yli puolet luonnonvarojen käytöstä ei kuuluisi tavoitteen piiriin. Kuten asia Maaseudun Tulevaisuudessa ilmaistiin, “raaka-aineen käyttökatto ei koske vientiteollisuutta”. Kiertotalouden edistämisen kannalta ei olisi siis väliä sillä, kuinka paljon luonnonvaroja otetaan käyttöön kotimaassa vientituotantoa varten ja kuinka suuri määrä tuontia “läpivirtaa” vientiä varten. Jos esimerkiksi Suomeen tuodaan raaka-aineita ja puolivalmisteita, joista valmistetaan vientituotteita, tämä läpivirta ei pääosin näy RMC-luvussa (jättäen huomiotta muun muassa Suomessa tapahtuvan venäläisen öljyn jatkojalostuksen ja -viennin, jolla on merkittäviä vaikutuksia niin öljyn tuotantoalueilla kuin öljynjalosteiden kulutusalueillakin).

RMC-lukujen käytössä on oma järkensä tietyissä tilanteissa, etenkin kun pyritään vertailemaan eri maita. Vientiin kuluvia luonnonvaroja ja niiden käytön aiheuttamia ympäristöhaittoja ei tietenkään voi noin vain laskea “Suomen synniksi”. Se on samalla tavalla toisten maiden Suomeen “ulkoistamaa” kulutusta kuin tänne tuonnissa virtaavat luonnonvarat Suomen “ulkoistettua” kulutusta. Mutta kiertotalousohjelman tarkoituksena ei pitäisi olla maiden “syntitaakan” erittely vaan koko suomalaisen yhteiskunnan sosioekologisen aineenvaihdunnan muutos. Silloin on tarpeellista pyrkiä kiertotalouden käytäntöjen edistämiseen kaikilla aloilla.

Näin ollen tavoitteen asettamisessa on merkityksellistä myös, miten paljon luonnonvaroja kulutamme tuottaaksemme vientiä. Tämä on erityisen tärkeää siksi, koska suomalaisen yhteiskunnan kyky tuottaa taloudellista hyvinvointia luonnonvaroista ei kaikkiaan ole kovin hyvällä tolalla, toisin kuin selonteon kielenkäyttö antaa ymmärtää (19). RMC-mittarin käyttö synnyttää kuitenkin “vientiaukon”. Laskennallisesti jos viennin raaka-ainekulutus nousee nopeammin kuin tuonnin raaka-ainekulutus, RMC laskee, vaikka raaka-aineiden käyttö kotimaassa kasvaa.[2] Tällä on iso merkitys ohjelmaehdotuksen toiselle makrotason tavoitteelle. Ohjelmaehdotuksessa tavoitteeksi asetetaan “resurssituottavuuden kaksinkertaistaminen” vuoteen 2035 mennessä (34). Koska sitä mitataan kotimaisen kulutuksen ja bruttokansantuotteen suhteella (RMC/BKT), tuottavuuden parantuminen onnistuisi siis mainiosti tuhlailevallakin vientiin suuntautuvalla tuotannolla, koska vienti kasvattaa BKT:ta, mutta sitä ei lasketa mukaan kotimaiseen kulutukseen.

Asetelma on erityisen kummallinen ottaen huomioon, että ohjelmaehdotuksessa puhutaan “kiertotalousulkopolitiikasta” (6, 83–84), Suomen osallisuudesta globaalissa muutoksessa. Nykyisellään teksti antaa ymmärtää, että tämä koskee vain kiertotalouden käytäntöjen ja ideoiden innovointia ja tuotteistamista maailmalle, ei varsinaisia materiaalisia vientituotteitamme. Ainakaan tavoitteita ei aseteta niin.

*

Entä asetettu tavoitetaso? Vaikka käytetyllä tarkastelutavalla (RMC) suomalaisen yhteiskunnan luonnonvarojen kulutus on ollut lievästi nousussa, tavoitteen asettaminen vuoden 2015 tasolle tarkoittaa käytännössä sitä, että pyritään kasvun pysäyttämiseen. Ei siis luonnonvarojen käytön vähentämiseen. Ja kuten todettua, jatkuvasti kasvavat tuonnin piilovirrat ja vientiin suuntautuvat luonnonvarat jäävät kokonaan huomioimatta.

Tästä huolimatta, kuten vaikutusarviossa todetaan, vuoden 2015 tasolla suomalainen kulutus (RMC) oli moninkertaisesti kestävää tasoa korkeampi (93, vaikutusarvio 6). Pysytteleminen tällä tasolla 15 tulevan vuoden aikana ei ole järin kunnianhimoinen tai “edelläkävijän” tavoite yhteiskunnalle, jonka tulisi pyrkiä laajaan ekologiseen jälleenrakennukseen. Niin ikään kovin kunnianhimoisena ei voi pitää toista määrällistä tavoitetta, jonka mukaan “materiaalien kiertotalousaste kaksinkertaistuu 2035 mennessä”, mikä tarkoittaa kierrätysmateriaalien prosenttiosuutta raaka-aineista. (31, 34). Nykyinen osuus (7%) on reilusti eurooppalaista keskitasoa (11%) pienempi, joten 15 vuoden aikana pääsyä 14 prosentin tasolle ei voi vallan radikaalina pitää.

Pysytteleminen luonnovarojen kulutuksen nykytasolla 15 tulevan vuoden aikana ei ole järin kunnianhimoinen edelläkävijän tavoite.

Lepsu tavoite voi vaarantaa koko kiertotalous-ajattelun uskottavuuden, kuten Ilmastopaneeli toteaa ohjelmaluonnoksesta antamassaan lausunnossa (s. 3):

“Suomen kulutusperäinen luonnonvarojen käyttö per asukas on korkeimpia maailmassa. Jos emme selvästi viesti, että Suomi tavoittelee kiertotalouden edistämisohjelmalla luonnonvarojen kulutuksen vähenemistä, Suomi menettää uskottavuuden kiertotalouden edelläkävijämaana. Tällöin myös välittyy viesti, että Suomen asettamat kiertotaloustoimenpiteet eivät ole vastaus kestävyysongelman ratkaisuun.”

Vaikutusarviossa päädytään pitämään RMC-mittarin käyttöä perusteltuna valintana, varmaankin lähinnä siksi, että se on leviämässä laajempaan eurooppalaiseen käyttöön ja “harmonisoitavalle” metriikalle on tarvetta. Piilovirtojen tarkastelun puute kyllä nostetaan esiin. Lisäksi todetaan, että “RMC-arvioon tulisi liittää tarkastelut muutoksista niissä tekijöissä, jotka ylläpitävät Suomen poikkeuksellisen korkeaa RMC-tasoa.” (96, vaikutusarvio 27) Peräänkuulutetaan myös kehityksen seurantaa suhteessa verrokkimaihin, mikä on tärkeää riippumatta siitä, mitä mittaria käytetään.

Itse ohjelmatekstissä nostetaan esiin kiertotalouden indikaattorien puutteellisuus ja kehitystyön tarve (30, 88–89),[3] mutta edellä kuvattuja makrotason tarkastelun ongelmia ei huomioida.

Ohjelmaehdotuksessa ei myöskään käsitellä kokonaisvaltaisen kiertotalouden kannalta keskeistä kysymystä, kasvavia varantoja (stocks). Kiertotalouden tutkimuksessa varannon käsitteellä viitataan rakennettuun infrastruktuuriin laajassa mielessä, rakennuskannasta autokantaan, pitkäaikaisista käyttöesineistä tiestöön ja tuotantolaitoksiin. Mikäli vuosittaiset yhteiskunnassa kulkevat materiaalivirrat jatkuvasti lisäävät näiden varantojen kokonaismäärää, kasvaa paitsi energiantarve myös ylläpitoon ja huoltoon liittyvä luonnonvarojen tarve. Juuri tämän vuoksi on tärkeä seurata ja pyrkiä rajoittamaan luonnonvarojen kulutusta kokonaisuudessaan, myös esimerkiksi erilaisten maa-ainesten, vaikka niiden ympäristöhaitat eivät suhteessa massaan aina niin merkittäviä olisikaan (poikkeuksia on – globaalisti esimerkiksi hiekan kulutus on kasvava ja hyvin vakava ongelma).

Varantojen kasvu ei ole pysähtynyt edes vauraissa maissa, mikä on merkittävä este todelliselle kiertotaloudelle. EU-maissa noin kolmasosa materiaalivirroista kului vuonna 2014 varantojen kasvattamiseen. Ohjelmaehdotuksessa aihetta sivutaan lähinnä rakennuskannan elinkaari- ja käyttöastekysymyksissä (esim. 70), mutta makrotason tavoitteenasettelussa se vaatisi kunnollista huomiota.

*

Kuten edellä viitattiin, luonnonvarojen määrän lisäksi tärkeitä ovat niiden laadulliset erot. Fossiilisten polttoaineiden käytön alasajo on kiireellistä ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta, ja esimerkiksi uusiutuvan sähköntuotannon kannalta kriittisiä kaivannaisia ei voida haaskata. Ohjelmaehdotuksessa laadullisena kysymyksenä nousee esille lähinnä biomassa. Uusiutuvat luonnonvarat voivat olla kestävä ratkaisu, jos niitä käytetään niin, että ne uusiutuvat ja samalla pidetään huolta uusiutumisen ekologisista reunaehdoista. Jos näin ei käy, biomassan hyödyntämistä ei voi laskea kiertotaloudeksi, eikä sitä voi pitää kestävänä. Ohjelmaehdotuksen tekstissä biomassaan kuitenkin viitataan lähinnä fossiilisten polttoaineiden korvaajina, minkä ongelmallisuus nykyisellä energiantuotannon ja -kulutuksen volyymillä on osoitettu lukuisia kertoja.

Kaiken kaikkiaan biomassan energiakäytön ylikorostuminen rikkoo edellä kuvattua kiertotalouden käytäntöjen hierarkiaa. Tärkeysjärjestyksessä viimeisestä tulee ensimmäinen. Tekstin viittaus siihen, että “metsäteollisuus kehittää globaalisti skaalattavia biotalousratkaisuja” (85), kaipaisi huomattavaa tarkennusta. Mitkä metsätalouden tuotteista voidaan lukea osaksi kestävää kiertotaloutta? Mikä on näiden tuotteiden osuus metsäteollisuuden kokonaisvolyymistä? Pelkkä biomassaisuus ei riitä, kun myös ilmasto- ja biodiversiteettitavoitteet täytyy ottaa tosissaan.

On huomattavaa, että TEM ja MMM tekivät ohjelmaan eriävän lausunnon nimenomaan tässä kohtaa. TEM (34, av. 43) haluaisi, että fossiilisten polttoaineiden korvaamiseen tähtäävä biomassaa laskettaisiin “tarvittaessa” luonnonvaratavoitteen ulkopuolelle.

“Tarpeella” on kaksi muotoa: kotimainen ja vienti. Molempiin kiinnitetään huomiota edellä mainitussa Maaseudun Tulevaisuuden artikkelissa “Kiertotalousohjelma sallii puunkäytön lisäämisen” (19.1.) Artikkelissa todetaan yleisenä luonnonvarojen käytön lisäämisen perusteena, että uusiutumattomien luonnonvarojen kulutusta vähennettäessä on uusiutuvien kulutusta voitava lisätä, lainaten valtiosihteeri Kimmo Tiilikaista: ”Hallituksen tarkennus on myös senkaltainen, että kun uusiutumattomien luonnonvarojen käyttöä vähennetään, silloin on mahdollisuus jopa kasvattaa uusiutuvien käyttöä. Tämä antaa mahdollisuuden siihen, että fossiilisia polttoaineita korvataan uusiutuvalla metsäpohjaisella energialla.” Artikkelissa mainitaan, että mahdollisuus koskee esimerkiksi turpeen korvaamista puulla. Lisäksi erikseen palataan yllä kuvattuun “vientiaukkoon” eli siihen, että RMC ei sisällä viennin raaka-ainekulutusta. Nyt se tosin mainitaan hyveenä, ei ongelmana. Näin ollen RMC-tavoite sallii vientiteollisuuden raaka-aineen käytön kasvun: “Hallituksen piirissä on Tiilikaisen mukaan jo sovittu kiertotalousohjelmatyöryhmän esitykseen tarkennuksesta, jonka mukaan linjaus koskee kotimaista kulutusta, mutta vientiteollisuuden raaka-aineen käyttöön ei tule rajoitteita.”

Biomassan jättämiseen luonnonvaratavoitteen ulkopuolelle sisältyy merkittävä todennettavuuden ongelma. Riippuen biomassaperäisen tuotteen ja fossiilisen tuotteen yksityiskohdista, biomassaperäinen fossiilista korvaava tuote voi olla niin ilmastovaikutuksiltaan kuin luonnon monimuotoisuuden kannalta fossiilista haitallisempi, tai päinvastoin. Kuten sanottua, biomassan käyttö tuotteen raaka-aineena ei sinällään takaa, että korvausvaikutus olisi (ilmaston tai biodiversiteetin kannalta) positiivinen. Erityisesti juuri fossiilisen polttoaineen korvaaminen metsäpohjaisella energialla on monipolvinen kysymys – joissain käyttömuodoissa biomassa on todennettavissa ilmaston kannalta paremmaksi, joissain käyttömuodoissa todennettavuus on erittäin hankalaa, ja joissain käyttömuodoissa biomassa on todennettavasti fossiilista haitallisempaa.[4] Tilanne mutkistuu edelleen, kun luonnon monimuotoisuustavoitteet otetaan huomioon.

Yhdessä biomassan korvaavuuden haasteet (jos siis biomassa lasketaan ulos RMC-luvusta) ja edellä kuvattu “vientiaukko” asettavat kovia paineita RMC-mittarin käytölle tavalla, joka aidosti kuvaa edistymistä niin ilmasto- kuin biodiversiteettitavotteiden kannalta.

MMM suorasanaisemmin vastustaa koko luonnonvaratavoitetta ja toteaa, että kiertotalousohjelma ei ole paikka sellaisen asettamiselle (99). Vastustus perustuu tässäkin kohtaa biomassan käytölle. Numeerisen tavoitteen sijaan MMM ehdottaa löyhää sanamuotoa: “Kestävän kasvun reunaehtona on luonnonvarojen kestävä käyttö ja tuotannon ja kulutuksen suuntaaminen ympäristölle ja ilmastolle vähiten haitallisiin tuotteisiin.” (100)

Kestävyyden pitää olla kestävää. Tavoitteenasettelu se kai tuokin.

*

MMM:n kritiikki sisältää kyllä oikeita huomioita edellä mainituista laadullisten virtojen “aggregoinnin” ongelmista. Soraa, silakoita, tukkipuuta ja kivihiiltä ei voi asettaa noin vain samalle viivalle. Tämä ei kuitenkaan ole pätevä argumentti yleistä luonnonvaratavoitetta vastaan. Suomalainen luonnonvarojen käyttö on täysin kestämättömällä tasolla – tästä ei ole tutkimuksessa erimielisyyttä. Tarvitaan yleisen tason kestävyysrajoja, että voidaan alkaa rakentaa tarkempia työkaluja sen ohjaamiseen, mitä asioita vähennetään, mitä lisätään ja mitä muokataan.

MMM:n eriävässä lausunnossa ikään kuin oletetaan, että luonnonvaratavoitteen pitäisi ollakseen pätevä samaan aikaan yhtäältä asettaa makrotason tavoite ja toisaalta mikromanageroida luonnonvarojen käytön yksityiskohtia. Tämä on tietysti hupsu vaatimus. Tietysti makrotason tavoitteen rinnalla tarvitaan konkreettisempia ja kohdennetumpia välineitä, joissa olennaiset laadulliset erot huomioidaan. Kokonaiskulutuksen vähentäminen ei sulje pois kasvua joillain aloilla, kuten lausunto antaa ymmärtää, mutta ilman tavoitteenasetusta ei ole myöskään pyrkimystä pois ylikulutuksesta. Muistettakoon, että ohjelmaehdotuksessa nyt asetettu tavoitetaso vain pitää kiinni nykyisestä ylikulutuksen tasosta, eli on riittämätön.

Vastalauseet kertovat siitä, että puutteineenkin nykyinen ohjelmaehdotus on poliittisen kamppailun tulos. Ajatus kiertotaloudesta, joka aidosti vähentäisi luonnonvarojen käyttöä, herättää voimakasta vastustusta. Sen sijaan ensimmäistä kertaa yhteen samaa ohjelmaa arvioimaan tuodut tiedepaneelit (kestävyyspaneeli, ilmastopaneeli, talouspolitiikan arviointineuvosto sekä luontopaneeli) korostivat luonnonvarojen käytön tehostamista ja vähentämistä ensisijaisena kiertotalouden tavoitteena. Myös vaikutusarviossa kiitettiin luonnonvaratavoitteen asettamista.

Kamppailu kiertotalouden merkityksestä ja sen kouriintuntuvasta ilmiasusta siis jatkuu. Nykyinen ohjelmaehdotus on merkittävä muutos suomalaisessa keskustelussa ja irtiotto totunnaisista ajattelutavoista, kuten eriävät lausunnot kertovat. Se on kuitenkin ensimmäinen varovainen askel aikana, jolloin täytyy opetella harppaamaan.

[1] Tarkemmin ottaen RMC lasketaan lisäämällä kotimaiseen raaka-aineen ottoon (DE) tiettyjen kaavojen mukaan laskettu tuotujen tavaroiden raaka-aine-ekvivalentti (RMEIMP) ja tästä kokonaisuudesta vähennetään jälleen tiettyjen kaavojen mukaan laskettu vietyjen tavaroiden raaka-aine-ekvivalentti (RMEEXP). Ilmaus “ekvivalentti” pitää sisällään muun muassa sen, että laskentaa tehdään myös tuotteiden ja raaka-aineiden rahallisen arvon (hintojen) perusteella, ei suoraan fyysisten suureiden (esim. paino) perusteella. Handbook for estimating raw material equivalents (RME) – of imports and exports and RME

[2] Esimerkiksi Espanjaa koskien on julkaistu tutkimus, jossa RMC-luku on laskenut, koska biomassan vienti on lisääntynyt (biomassan vienti-RME on noussut nopeammin kuin tuonti-RME). M. Rodríguez, J. A. Camacho, The development of trade of biomass in Spain: A raw material equivalent approach, Biomass and Bioenergy, 133, 2020, https://doi.org/10.1016/j.biombioe.2019.105450

[3] Kiertotalouden edistämisohjelman arvio toteaa (s. 5), että ”Luonnonvarojen kulutusta RMC-jaottelulla ei tällä hetkellä seurata säännöllisesti Suomessa eikä kansainvälisesti. Parhaillaan käytössä olevat RMC-luvut perustuvat siis yksittäisiin valtakunnallisella tai alueellisella tasolla tehtyihin laskelmiin ja aikasarjoihin.” Ratkaisevaa taloudellista murrosta ja edelläkävijyyttä voidaan tuskin perustaa “yksittäisiin” laskelmiin. Luonnonvarojen kulutuksen seurantaan tarvitaan ehdottomasti lisää panostusta niin kansallisella kuin EU-tasolla.

[4] Esim. Ilmastopaneeli 2017, “Tutkijoiden pääviestit metsien käytön ilmastovaikutuksista” https://www.ilmastopaneeli.fi/wp-content/uploads/2018/10/Ilmastopaneeli_metsavaittamat_final_-2017.pdf & S. Soimakallio, L. Saikku, L. Valsta, and K. Pingoud, Climate Change Mitigation Challenge for Wood Utilization—The Case of Finland, Environmental Science & Technology, 2016 50 (10), 5127-5134 https://doi.org/10.1021/acs.est.6b00122

5.1.2021
BIOS-tutkimusyksikön toiminta vuonna 2020 Vuoden töitä hallitsivat kannanotot niin koronakriisiin kuin tuleviin elvytystoimiin.

Kiireisen ja tuloksekkaan vuoden 2019 jälkeen hengähdimme alkuvuodesta tekemään tulevaisuudensuunnitelmia. Ekologisen jälleenrakennuksen paketti oli saatu menestyksekkäästi maailmalle, ja oli aika pohtia tulevia tekemisiä. Suunnitelmat olivat oivallisia, ja kuten varmaan kaikki muutkin vuoden suunnitelmat, ne lensivät roskiin tai palautettiin piirustuspöydälle. 

BIOS-tutkijat etäkokouksessa. Kuva: Paavo Järvensivu.

Vuoden merkkitapaus, Helsinki Biennaali Vallisaaressa, siirtyi tulevaan vuoteen. Vallisaaren “Tutkimusasemaa” varten rakennettu Siirtymäpolitiikan kojelauta kuitenkin päätettiin julkaista jo syksyllä. Julkaisutilaisuus pidettiin HAMissa 15.9., ja kojelauta julkaistiin verkossa suomeksi ja englanniksi 2.12. 

Vuoden töitä hallitsivat kannanotot niin koronakriisiin kuin tuleviin elvytystoimiin. Niiden ja pitkäjänteisemmän tutkimustyömme lisäksi suunnittelimme tulevien vuosien tutkimushankkeita, ja poikkeusaikojen keskellä tutkimusyksikössä työskenteli kaksi aikaansaavaa harjoittelijaa, Venla Lankinen ja Johan Wahlsten. Työ WISE-hankkeessa jatkui. Ja heti tammikuussa iloitsimme Tero Toivasen valinnasta Tiede & edistyksen uudeksi päätoimittajaksi

Kuten kaikissa tutkimushankkeissa, vuotta on vallinnut uusien työtapojen opettelu. Olemme tavanneet koko porukalla kasvokkain harvemmin kuin koskaan, ja kollegiaalinen ikävä on ollut suurta, kuten varmasti kaikilla. Julkisten esiintymisten määrä väheni tietysti myös, vaikka niitäkin kertyi vuoden varrella lopulta yllättävän paljon, pääosin tietysti etänä. Toinen tutkimustyötä laajemminkin luonnehtiva piirre on itseymmärryksen nurinkääntyminen: totutusta turvattomuudesta ja väliaikaisuudesta tulikin suoranaista vakautta. Parin vuoden varmistettu rahoitus on näinä turvattomina aikoina melkoinen etuoikeus. Kiitämme rahoittajiamme Koneen Säätiötä ja Strategisen tutkimuksen neuvostoa tuesta, joka tekee työmme jatkumisen mahdolliseksi.

Koronakriisi

Ensimmäinen puheenvuoromme koronakriisin tiimoilta julkaistiin 12.3. WISE-hankkeen blogissa. Esseessään “Viheliäinen korona ja luova sopeutuminen sosio-ekologisiin murroksiin” Paavo Järvensivu pohti, mitä hankkeen POR-harjoituksista voitaisiin oppia poikkeusaikoina. Tätä seurasi BIOS-blogissa 25.3. julkaistu Ville Lähteen johdolla kirjoitettu artikkeli “Ekologinen jälleenrakennus epävarmassa maailmassa”, jonka englanninkielinen versio “Quick, slow and intertwined crises” päätyi myös uudelleenjulkaisuun  yhdysvaltalaisen Food First -järjestön sivuilla 27.4.

Maalis-huhtikuussa tutkijamme käsittelivät kriisiä useissa mediahaastatteluissa. Emma Hakala puhui pandemioiden ja ympäristömuutosten yhteyksistä Ylen haastattelussa 28.3., Paavo Järvensivu puhui vihreästä elvytyksestä Ylen haastattelussa 3.4. Ville Lähde kertoi kriisin vaikutuksesta ruokajärjestelmiin Kauppalehti Optiossa 9.4. ja tiivisti yllä mainitun kirjoituksen ajatuksia Kansan Uutisten haastattelussa 11.4.

Seuraava merkittävä kannanottomme “Koronakriisin taloudellinen hallinta” julkaistiin BIOS-blogissa 6.4. Esitimme kolmevaiheisen mallin koronakriisin kohtaamisessa: välittömistä toimenpiteistä täytyy siirtyä suunnitelmallisesti kohti ekologista jälleenrakennusta. Kirjoituksen ajatuksia sekä kritiikkiämme Vesa Vihriälän selvitysryhmän koostumusta kohteen esiteltiin Kansan Uutisissa.

WISE-hanke julkaisi politiikkasuosituksensa 22.4., harjoittelijamme Venla Lankinen pohti Green Dealin kohtaloa koronakriisin keskellä BIOS-blogikirjoituksessa 5.5., ja Tero Toivanen ruoti ajatusta “paluusta normaaliin” Tiede & edistyksen pääkirjoituksessa 6.5.

BIOS-blogissa pohdittiin Antti Majavan ja Tere Vadénin johdolla energiaelvytystä 11.5., ja 13.5. pureuduimme edellä mainittuun Vihriälän selvitysryhmän lanseeraamaan “kipupakettiin”

WISE-projektin johtaja Janne Hukkinen ja Paavo Järvensivu muistuttivat ympäristökriisien ja pandemian yhteyksistä sekä vihreän elvytyksen välttämättömyydestä Ylen haastattelussa 21.5. BIOS-blogissa peräänkuulutimme 9.6. tutkimuksen ja päätöksenteon mallien avoimuutta. Tere Vadén kirjoitti Politiikasta.fi-lehdessä öljystä koronakriisin ensikuukausina. Paavo Järvensivu kommentoi Talouselämässä 9.7. koronakriisin vaikutuksia luonnonvarojen kulutukseen ja ympäristöpäästöihin. Ville Lähde porautui 20.7. BIOS-blogissa EVA:n täysin kummalliseen kyselytutkimukseen, joka käsitteli kansalaisten näkemyksiä koronakriisistä. Kansan Uutiset palasi Ville Lähteen kanssa keväisen haastattelun kysymyksiin 30.12.

Valiokuntalausunnot

Koronakriisi sekä kysymykset kriisin torjunnan ja elvytyksen luonteesta olivat vahvasti läsnä myös BIOS-tutkimusyksiköltä pyydetyissä valiokuntalausunnoissa. Maaliskuussa laadimme ympäristövaliokunnalle lausunnon EU:n kestävän kehityksen ohjelmasta. Huhtikuussa lausuimme sekä talousvaliokunnassa että valtionvarainvaliokunnassa julkisen talouden suunnitelmasta vuosille 2021–2024. Joulukuussa lausuimme ympäristövaliokunnalle Valtioneuvoston Agenda 2030 -selonteosta.

Tieteelliset artikkelit

Viime vuonna alkanut luonnonvarojen kulutusta ja “irtikytkennän” (decoupling) käsitettä koskeva työmme sai jatkoa, kun kaksi Tere Vadénin johdolla laadittua englanninkielistä artikkelia saatiin maailmalle. Environmental Politics -lehdessä ilmestynyt “Raising the Bar: on the type, size and timeline of a ‘successful’ decoupling” esitti viimevuotisen suomenkielisen artikkelimme perusväitteet päivitetyssä ja laajennetussa muodossa. Environmental Science & Policy -lehdessä ilmestynyt “Decoupling for ecological sustainability: A categorisation and review for research literature” taas oli perusteellinen katsaus irtikytkentää koskevaan tutkimuskirjallisuuteen. Avasimme syyskuussa myös tutkimusten taustoja avaavan englanninkielisen sivun ja tietopankin. Toimittaja Nafeez Ahmed törmäytti kesäkuisessa Vice-lehden jutussa BIOS-tutkimusta Andrew McAfeen teokseen More From Less.

Emma Hakalalta ilmestyi Kosmopolis-lehden numerossa 3/2020 artikkeli “Turvallistamisen uudet tuulet: Ilmastonmuutos osana Suomen kokonaisturvallisuuden toimintamallia” sekä artikkeli “Environmental security for the promotion of pan-European integration: the OSCE as a ’Europeanising Actor’ in the Balkans.” teoksessa : European Integration Beyond Brussels: Unity in East and West Europe Since 1945

Karoliina Lummaan johdolla laadittu BIOS-yhteisartikkeli “Humanistinen ympäristötutkimus” ilmestyi Alue ja ympäristö -lehden numerossa 2/2020. Karoliina Lummaa oli myös toimittajana ja kirjoittajana posthumanistista kirjallisuudentutkimusta edustavassa Sotkuiset maailmat -artikkeliantologiassa.

Muita kirjoituksia

Tammikuussa Ville Lähde palasi vanhan teoksensa Niukkuuden maailmassa (2013) teemoihin BIOS-blogiartikkelissa “Luonnonvarojen niukkuus ja runsaus”. Hänen kritiikkikirjoituksensa George Monbiot’n “laboratorioruokaa” koskevia näkemyksiä kohtaan julkaistiin 29.1. Open Democracy -lehdessä.

Jussi T. Eronen kirjoitti 5.3. WISE-hankkeen blogissa sosio-ekologisista systeemeistä ja resilienssistä. Emma Hakala kirjoitti luvun raporttiin “Winds of Change, or More of the Same?

Toukokuussa BIOS-blogissa julkaistiin harjoittelija Venla Lankisen kirjoitus EU:n kestävän rahoituksen luokittelujärjestelmästä. Ville Lähde kirjoitti ruokajärjestelmien kriisialttiudesta. Karoliina Lummaa osallistui Tiede & edistyksen numerossa 1/2020 käytyyn debattiin posthumanismista, ja toukokuussa hän kirjoitti Turun yliopiston sivuille kestävyyteen pyrkimisestä.

Kesäkuussa Ulkoministeriön Kehitys-lehdessä julkaistiin Ville Lähteen kirjoitus “Vain pehmeät keinot tehoavat väestökehitykseen”. Tere Vadén kirjoitti 17.6. WISE-hankkeen blogissa viheliäisyydestä energiamurroksessa. Emma Hakalan kolumni “Sähköistääkö vesivoima kansalaisyhteiskunnan Balkanilla?” Ilmestyi Idäntutkimuksen numerossa 2/2020.

Lokakuussa Ville Lähde osallistui Agenda 2030 Art -tapahtumaan kirjeenvaihdolla Aura Raulon kanssa. Tero Toivasen kirjoitus “Minä väitän: Työtä ja työllisyyttä on ohjattava ekologisella siirtymäpolitiikalla” ilmestyi 21.10. Maj ja Tor Nesslingin säätiön sivuilla. Paavo Järvensivun essee “Tarina Uudeltamaalta, jossa opittiin puhaltamaan yhteiseen potkuriin” ilmestyi 23.10. Uudenmaan liiton sivuilla. Harjoittelijamme Johan Wahlstenin kirjoitus “To Assemble Society Anew?” vertaili eurooppalaisia ja yhdysvaltalaisia “Green New Deal” -tyyppisiä yhteiskunnallisen muutoksen malleja, mukaan lukien ekologinen jäklleenrakennus, Helsinki Center for Global Political Economy-keskuksen työpaperissa.

Antti Majava ja Tere Vadén kirjoittivat 11.12. Politiikasta.fi-lehdessä biomassojen roolista eri taollisuudenalojen ilmastostrategioissa. Laajempi teollisuudenalojen “tiekarttoja” ruotiva artikkeli julkaistiin 15.12. BIOS-blogissa.

Podcastit ja videot

Kevätpuolella vuotta julkaistiin kolme BIOS-podcastia harjoittelijamme Venla Lankisen juontamana: 10.4. hän keskusteli Ville Lähteen kanssa ekologisesta jälleenrakennuksesta epävarmassa maailmassa, 4.5. Paavo Järvensivun ja Tero Toivasen kanssa koronakriisin taloudellisesta hallinnasta sekä 18.5. Antti Majavan ja Tere Vadénin kanssa energiaelvytyksestä. Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen esiintyivät myös 17.4. Kalevi Sorsa -säätiön podcastissa “Yhteiskunnan kriisit ja niihin sopeutuminen”.

Ville Lähde oli asiantuntijavieraana Elokapinan Rethinking-sarjan videohaastattelussa toukokuussa ja ORSI-hankkeen Kristallipallo-podcastissa 16.9. Emma Hakala esiintyi FIIA-podcastissa 7.9. Paavo Järvensivu esiintyi etävieraana 9.9. Tiedekulman Kulutuskulttuuri-tilaisuudessa sekä keskusteli talouden ja ilmastotoimien suhteesta Ilmastoterapia-podcastissa 18.11.

Joulukuussa Tero Toivanen oli vieraana Riku Rantalan ohjelmassa “100 kysymystä ilmastosta” sekä Fridays for Futuren samannimisessä haastattelussa, joka ilmestyi jouluna.

Julkisia esiintymisiä

Esiintymisten määrä luonnollisesti oli edellistä kiireistä ja liikkuvaista vuotta vähäisempi, mutta tutkijamme kerkesivät siltä luennoida ja keskustella niin livenä kuin etäyhteydellä lukuisissa tilaisuuksissa. Tammikuussa Tere Vadén osallistui Tampereella Suuri systeeminsäätöilta -tilaisuuteen. Tero Toivanen keskusteli helmikuussa ekologisesta jälleenrakennuksesta Helsingin seudun ilmastoseminaarissa. Tero Toivanen ja Paavo Järvensivu esiintyivät 27.2. Turun  yliopiston kollegiumien Sustainable futures -päivässä. Emma Hakala osallistui 10.6. Ilmastoturvallisuuden työpajaan (VNTEAS).

Syyskuussa Ville Lähde esiintyi Suomenlinnassa Platonin Akatemian tilaisuudessa, Tero Toivanen pohjoismaisten ay-liikkeiden kattojärjestön tilaisuudessa ja Emma Hakala Lappeenrannan rehtoriseminaarissa. 

Lokakuussa Emma Hakala ja Ville Lähde luennoivat etänä turkulaisille lukiolaisille opiskelijoiden tuottamassa vierailuhankkeessa. Tero Toivanen esiintyi Paradigman muutos? -tilaisuudessa Tieteiden talolla. Ville Lähde oli Pirkanmaan ruokafoorumin avajaistilaisuuden keynote-puhuja. Tero Toivanen oli keskustelijana työn tulevaisuutta käsittelevässä Ympäristödialogi-tilaisuudessa.

Marraskuussa Ville Lähde oli keynote-puhuja pohjoismaisten kirjastoammattilaisten tilaisuudessa Nordic Annual Libraries: Towards Sustainable Futures, ja hän osallistui Ekosäätiön tilaisuuteen “Ilmastohätätila ja kriisinhallinta” Oodissa.

BIOS tiedotusvälineissä

Yllä mainittujen koronakriisiä koskettavien mediaesiintymisten lisäksi BIOS-tutkijat käsittelivät julkisuudessa laajalti muita aiheita.

Lapin Kansa julkaisi alkuvuodesta moniosaisen lehtijuttujen ja podcastien sarjan, jonka ytimessä oli ekologisen jälleenrakennuksen ajatus. Jälleenrakennus 2.0 -podcastin ensimmäisessä osassa haastateltiin Ville Lähdettä ja Tere Vadénia. Seuraavassa osassa Ville Lähde puhui ruokajärjestelmien muutostarpeesta. Neljännessä osassa Paavo Järvensivu pohti, miten käsitykset luonnonvarojen ja rahan niukkuudesta ovat perustavasti pielessä. Viimeisessä osassa Karoliina Lummaa ja Tere Vadén keskustelivat ekologisen jälleenrakennuksen henkisistä ja kulttuurisista ulottuvuuksista.

Helmikuisessa Ylen jutussa Ville Lähde pohti kaupungin ja maaseudun suhteiden muutosta tulevaisuudessa. Paavo Järvensivu puhui 25.3. Ylen Kulttuuri-ilmasto -ohjelmassa jälkifossiilisen ajan taiteesta.

Maaseudun Tulevaisuus haastatteli Tero Toivasta 12.7. ilmestyneeseen antroposeenia käsittelevään artikkeliin. Suomen Luonnon numerossa 7/2020 ilmestyi laaja artikkeli, jossa Ville Lähde pohti ruoantuotannon tulevaisuutta puutarhassaan. Jussi T. Eronen oli haastateltavana Tekniikka & Talouden juttuun, joka käsitteli ilmastonmuutoksen “keikahduspisteitä”.

Paavo Järvensivu puhui 27.9. Ylen Horisontti-ohjelmassa työn luonteesta. Emma Hakala oli yksi 29.10. Ylen sivuilla ilmestyneen turvallisuusuhkia käsittelevän jutun haastateltavista, ja hän puhui Radio Suomen Päivässä 3.11. ympäristöstä sodan hiljaisena uhrina.

Ville Lähde selitti 27.11. ilmestyneessä Ylioppilaslehdessä bruttokansantuotteen problemaattisuutta polittisesti vaikutusvaltaisena mittarina, ja 12.12. Helsingin Sanomien jutussa hän purki korona-ajan ilmastokeskusteluun liittyviä toistuvia väärinymmärryksiä. Voima-lehden Häiriköiden jutussa häneltä kyseltiin ruokajärjestelmän muutoksista.

15.12.2020
Mahdolliset ja mahdottomat tulevaisuudet – Biomassojen rooli ja riskit huomioitava ilmastostrategiassa Hiilineutraalisuus-tavoitetta silmälläpitäen teollisuuden toimialat ovat vuoden 2020 aikana julkaisseet "vähähiilitiekartat", joita on syytä pitää keskeisinä niin ilmastostrategian kuin teollisuuspolitiikankin näkökulmista.

Hiilineutraalisuus-tavoitetta silmälläpitäen teollisuuden toimialat ovat vuoden 2020 aikana julkaisseet ”vähähiilitiekartat”, joita on syytä pitää keskeisinä niin ilmastostrategian kuin teollisuuspolitiikankin näkökulmista. Tiekarttojen näkemykset kertovat paljon siitä, mitä toimialat ajattelevat tapahtuvan seuraavina 10-20 vuotena, joita BIOS-tutkimusyksikkö on kutsunut ekologisen jälleenrakennuksen ajaksi. Tästä näkökulmasta olemme tarkastelleet vähähiilitiekarttoja ja Politiikasta.fi -sivusto julkaisi jo aiemmin, 11.12., lyhyemmän version  tarkastelustamme. Teksti herätti jonkin verran keskustelua ja kommentteja, joihin alla oleva pidempi teksti toivottavasti osaltaan vastaa. [Tämän tekstin aiheista on julkaistu myös artikkeli ”Sectoral low-carbon roadmaps and the role of forest biomass in Finland’s carbon neutrality 2035”, Energy Strategy Reviews, 41, May 2022]

Heti aluksi haluamme korostaa tarkastelumme lähtökohtaa.

Hallituksen asettama tavoite on, että Suomi on hiilineutraali vuonna 2035. Vähähiilitiekarttojen tarkoitus on kertoa, miten teollisuuden toimialat toteuttavat tätä tavoitetta. Vuoteen 2035 on 15 vuotta. Aika on erittäin lyhyt. Jotta Suomi on hiilineutraali vuonna 2035, täytyy päästöjen ja nielujen silloin olla yhtä suuret. Teollisuuden tuotantorakenteiden (tehtaiden, logistiikan, jne.) täytyy silloin jo toimia vähähiilisesti. Jotta tämä olisi mahdollista, on tarvittavien uusien tuotantolaitosten oltava käynnissä vuonna 2035 – todennäköisesti niiden on oltava ollut käynnissä jo jonkin aikaa, jotta toiminta on sujuvaa. Toisin sanoen olennaisesti tavoitteeseen vaikuttavien, todennäköisesti mittavien infrastruktuurien on oltava toiminnassa ja käytössä alle 15 vuodessa. Tämä puolestaan tarkoittaa, että ratkaisevia investointipäätöksiä ja rahoitusjärjestelyjä pitää tehdä hyvin pian, osin jopa välittömästi.

Aikataulu on tyrmistyttävä, kaikkeen totuttuun nähden erittäin kiireinen. Tehtävä ei ole minkään aiemmin elinkeino- tai teollisuuspolitiikassa kohdatun vertainen. Haastetta korostaa, että Suomi näyttäytyy kansainvälisessä tilastollisessa vertailussa resurssitaloutena, joka käyttää bruttokansantuoteensa ja hyvinvointinsa tuottamiseen selvästi enemmän luonnonvaroja ja tuottaa enemmän päästöjä kuin suurin osa muista EU- tai Pohjoismaista. Onnistumisen mahdollisuudet ovat rajalliset ja panokset valtavat. Siksi on syytä toivoa, että ratkaisuja koskeva tieto on vakaalla pohjalla, moneen kertaan varmistettua ja todennettua.

Tarkastelemme tiekarttoja tästä lähtökohdasta: tilanne on vakava, pelottavakin, haaste mittava. Siksi toivomme vähähiilitiekartoilta ongelman vakavuuden edellyttämää paneutumista ja tehtävässä onnistumista.

Valitettavasti karkeastakin tarkastelusta nouseva keskeinen huoli on, että tiekartat nojaavat biomassan käyttöön, jopa määrissä, jotka ylittävät vuotuisen metsänkasvun. Tästä karkean tarkastelun synnyttämästä huomiosta seuraa tyrmistys: onko tiekarttojen teko otettu riittävän vakavasti ja resursoitu kunnolla, jos raaka-aineiden tarvetta ei ylipäätään ole tarkasteltu? Voidaanko luottaa siihen, että markkinat ja kekseliäisyys tuottavat ratkaisun, kun ei ole kyse kymmenien vuosien vaan alle 15 vuoden aikataulusta?

Reaktioissa politiikasta.fi -tekstiin huomautettiin, aivan oikein, että suomalaiset yritykset toimivat globaaleilla markkinoilla, niin tuojina kuin viejinäkin. Näin ollen niiden energian tai raaka-aineen saanti ei ole rajoitettu siihen mitä Suomessa on tarjolla. (Samoin niiden hiilijalanjälki ja hiilikädenjälki toteutuvat globaalisti). Toisin sanoen huoli kotimaisen (puu)biomassan riittävyydestä on turha, koska tarvittaessa biomassa voidaan tuoda, kuten tälläkin hetkellä tapahtuu.

Tähän sinänsä oikeaan huomioon sisältyy raju toteamus. Jos toimialojen tiekartat voivat toteutua vain tuotujen biomassojen varassa, se tarkoittaa että Suomen hiilineutraalius-tavoite on biomassan tuonnin varassa. Suomi on teollistunut, vauras maa, jolla on korkea koulutuksen ja teknologian taso. Suomi on myös Euroopan metsäisimpiä maita. On kohtalokasta, jos tällaisessa maassa ei päästä hiilineutraalisuuteen muuten kuin biomassaa tuomalla. Kaikki maailman maat eivät voi olla hiilineutraaleja biomassaa tuomalla. Tarkoittaako polku, joka johtaa biomassan tuontiin siis globaalia työnjakoa, jossa jotkin maat tuottavat biomassaa, jonka varassa toiset toteuttavat teollisuutensa hiilineutraaliuden?

Ihmiskunnan ravinnon ja muiden tarpeiden kasvu uhkaa romahduttaa ekosysteemien toimintakyvyn jo lähivuosikymmeninä ja fossiilisten energialähteiden laajamittainen korvaaminen bionergialla tulisi oleellisesti kiihdyttämään muutosta.1

Tällaiseen näkymään sisältyy ainakin kaksi vakavaa ongelmaa. Ensinnäkin globaali oikeudenmukaisuus. Ekologisesti ja sosiaalisesti kestävä biomassan tuotanto on erittäin haastavaa, ja siinä on onnistuttu vain poikkeustapauksissa. (Jopa Suomessa luonnon monimuotoisuutta koskevat sitoumukset ovat jääneet saavuttamatta). Ratkaisu ”biomassan tuonnilla hiilineutraalisuuteen” sisältää valtavan potentiaalin epäoikeudenmukaisuuden ja ekologisten vaurioiden kasvuun. Valitettavan usein biomassan tuonti tarkoittaa kielteisten seurauksien ulkoistamista. Globaalien hiilidioksidipäästöjen vuoksi kaikkialla maailmassa tarvitaan kasvavaa biomassaa hiilinieluiksi. Toiseksi energia. Energeettisesti tarkastellen teollinen yhteiskunta voi toimia fossiilisten polttoaineiden tuonnin (kuljetuksen, siirron) varassa, koska fossiilisten polttoaineiden energiasisältö on niin suuri. Teollinen yhteiskunta –  monimutkainen, eriytynyt ja energia- ja raaka-aineintensiivinen – ei kuitenkaan voi toimia  biomassan tuonnin varassa, koska biomassan energiasisältö on niin pieni (verrattuna fossiilisiin polttoaineisiin). Biomassan lajista ja kuljetustavasta riippuen suuri osa biomassaerän energiasisällöstö kuluu kuljetukseen kymmenien, satojen tai viimeistään tuhansien kilometrien matkalla. Jokin määrä biomassaa varmasti kannattaa käyttää ja jokin määrä tuodakin. On kuitenkin valitettavaa, että vähähiilitiekartoissa seuraavan viidentoista vuoden sisällä toteutuva teollisuuden raaka-ainetarve jää suurelta osin spekulatiivisten teknologioiden sekä arvailujen varassa olevien tuontimäärien ja -laatujen varaan.

Tiekarttojen lähestymistapa ja sen riskit

Teollisuus on laatinut Työ- ja elinkeinoministeriön (TEM) johdolla toimialakohtaisia “vähähiilitiekarttoja”, joita yhteennivova raportti julkaistiin lokakuun 22. päivä. Raportin alussa todetaan:

“Tiekartat osoittavat, että hallituksen tavoite hiilineutraalista Suomesta 2035 on teollisuuden ja muiden toimialojen osalta saavutettavissa olemassa olevilla tai näköpiirissä olevilla teknologioilla. Tiekarttojen toteutuminen edellyttää kuitenkin, että investointiympäristö on suotuisa ja useat reunaehdot toteutuvat”.

Tiekarttatyö on merkittävä askel hallituksen hiilineutraalisuustavoitteen saavuttamikseksi, mutta tiekarttojen luonne ei vastaa päätöksenteon tärkeitä tarpeita. TEM:n tiekarttasivu toteaa: “Tarvittavien toimenpiteiden mittakaavasta ja hintalapusta on tarkoitus saada tarkempi käsitys tiekarttojen myötä.” Käsitys rahallisesta hintalapusta ei kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan käsitys myös toimenpiteiden vaikutuksesta luonnonvarojen käyttöön, myös muualla kuin Suomessa, ja sitä tietä ympäristöhaittoihin, myös muihin kuin kasvihuonekaasupäästöihin.

Kuten tiekarttojen yhteenvedossa todetaan (s. 13), “Tiekarttoihin liittyy useita epävarmuuksia, koska tarkastelun aikajänne on pitkä ja monet tekijät eivät ole suomalaistoimijoiden omissa käsissä.” Epävarmuuksien lisäksi tiekarttojen hyödyllisyyttä strategiatyössä heikentää niihin valittu lähestymistapa. Tiekartat ovat tiivistelmän sanoin “skenaarioita” eli eivät ennusteita, vaan kuvauksia “mahdollisesta tulevaisuudesta”, jos tietyt ehdot toteutuvat. Ehtoja on paljon, koskien teknologisia läpimurtoja, investointeja, luonnonjärjestelmien käyttäytymistä ja niin edelleen. Lisäksi on todettava skenaarioihin sisältyvien laskelmien rakenne. Jos skenaarioiden ehdot eivät toteudu, silloin eivät toteudu myöskään skenaarioiden laskelmat hiilijalanjäljestä ja hiilijalanjäljestä, toisin sanoen tavoitteeseen ei ainakaan ao. laskelmien mukaisesti päästä.

Tiekarttojen ehdollinen lähestymistapa (“jos näin ja näin käy, niin vähähiilisyyteen päästään”) jättää tarkoituksellisesti riskit käsittelemättä eikä puutu tapaukseen, miten hiilineutraalisuus saavutetaan, jos ehdot eivät toteudu. Tiekartat eivät ole laajapohjaisia näkemyksiä siirtymästä hiilineutraaliin yhteiskuntaan, eivätkä muodosta ylisektoraalista kuvaa.2 Tämä työ on edelleen kansallisella tasolla tekemättä.

Ylisektoraalisuuden puutteesta johtuen tiekarttojen kokonaisuuden arvioiminen on vaikeaa. Lukijalle on usein epäselvää, ovatko yhden tiekartan ilmoittamat syötteet ja tuotokset mukana toisessa tiekartassa vai eivät tai millaisilla oletuksilla erilaisten raaka-aineiden ja energiamuotojen väliset konversiot tai tuotantomuotojen hyötysuhteet on laskettu.

Näitä seikkoja on kuitenkin pyrittävä edes karkeasti arvioimaan,3 koska päättäjien on välittömästi tehtävä isoja linjauksia, joiden kannalta raaka-aineiden ja energian riittävyys ja niiden kulutuksen vaikutus päästöihin ja luonnon monimuotoisuuteen kaiken kaikkiaan – ei vain yhdellä toimialalla tai edes yhdessä maassa – on ratkaisevaa. Myös yritysten investointien aikajänne on pitkä, minkä vuoksi vakaa ja ennakoitava tietopohja on luotava mahdollisimman nopeasti.

Esimerkkejä talouden ja tuotannon kasvun riittävän laajasta ja nopeasta absoluuttisesta irtikytkemisestä ilmastopäästöjen tai muiden haitallisten ympäristövaikutusten kasvusta ei löydy tutkimuskirjallisuudesta.4  Teollisuudenalojen vähähiiliskenaariot kuitenkin perustuvat olettamukselle, jossa tuotantoa voidaan merkittävästi kasvattaa samalla kun ilmastovaikutukset merkittävästi pienenevät.

Lähemmässä tarkastelussa kolmen keskeisen sektorin, metsäteollisuuden, energiateollisuuden ja kemianteollisuuden, tiekartat edellyttävät huomattavaa biomassojen käytön lisäystä. Näin ollen Suomen ilmastopäästöjen kehitys riippuu käytännössä kyvystä lisätä radikaalisti biomassojen saantia: joko puun kasvua, biomassojen tuontia tai jonkin uuden biomassalajin – kuten kemianteollisuuden tiekartassa erikseen mainittujen levien – läpimurtoa. Kaikkiin näihin vaihtoehtoihin liittyy varsin merkittäviä ja tutkimuksessa laajasti tunnistettuja riskitekijöitä.

Vähähiilisyys ei toteudu, jos fossiilisten biomassojen sijaan tuotetaan vastaavia lyhytkestoisia tuotteita, kuten polttonesteitä, tuoreista biomassoista, jotka vapauttavat ilmakehään yhtä energiayksikköä kohden enemmän hiiltä kuin fossiiliset. Ilmakehään jäävät kokonaispäästöt voivat pienentyä vain, jos luonnon hiilinielut ovat suuremmat kuin ihmisen hiiltä vapauttava toiminta (jolloin hiilivarastot kasvavat), eikä hiilivarastoja oteta esimerkiksi biomassoina polttokäyttöön.

Biomassojen ratkaiseva rooli tuo skenaarioihin monia riskiketjuja. Konkreettinen riski liittyy biomassojen saatavuuteen. Joka tapauksessa kestäviä biomassoja on ja tulee aina olemaan rajallisesti. Metsiä hyödynnetään jo nyt niiden kantokyvyn äärirajoilla, eikä Suomi saavuta tavoitetta monimuotoisuuskadon pysäyttämisestä.5

Lisäksi biomassoihin sisältyy päästövähennysten tieteellistä todentamista, laskentaa ja sääntelyssä tehtävää määrittelyä koskevia riskejä. Ei ole selvää, miten paljon fossiilisen tuotteen korvaaminen bioperäisellä tuotteella vähentää päästöjä. Vähennys, jos sellaista syntyy, riippuu monista yksityiskohdista: biomassan kasvatuksesta, korjuusta, biomassan vaihtoehtoisesta käyttömuodosta, korvatun fossiilisen tuotanto- ja käyttömuodoista ja niin edelleen.6 Tieto näistä seikoista lisääntyy koko ajan. Kolmantena, taloudellisesti ratkaisevana tekijänä on sääntely. Tietyt biomassajakeet on määritelty esimerkiksi EU:n tasolla hiilineutraaleiksi tai kestävästi tuotetuiksi, toiset ei, mikä vaikuttaa myös verotuskohteluun. Sääntely voi tiedon kertyessä muuttua, jolloin myös jakeiden taloudellinen kannattavuus muuttuu.

Keskitymme seuraavassa erityisesti biomassojen saatavuuteen liittyvään riskiin, mutta sivuamme myös todentamisen ja sääntelyn riskejä, sikäli kun ne liittyvät saatavuuteen.

Tiekarttojen puu- ja muiden biomassojen tarve

Eloperäiset biomassat ovat yksinkertainen vaihtoehto, kun fossiilisten biomassojen käytöstä halutaan luopua. Periaatteessa puusta voidaan tehdä suurin piirtein sitä mitä maaöljystäkin. Tuoreiden biomassojen energiasisältö suhteessa painoon ja tilavuuteen on kuitenkin huomattavasti fossiilisia biomassoja pienempi. Kuivan puun lämpöarvo on keskimäärin 4 kWh/kg (puulajista riippuen), kun maaöljyllä se on noin 11,5 kWh/kg. Käytännössä lämpövoimalaan tulevan hake on kosteaa ja lämpöarvo suhteessa painoon alhaisempi. Kun huomioidaan karkeasti puun korjuun, kuljetusten ja varastoinnin energiankulutus sekä energiakäytön hyötysuhteet, saadaan puun lämpöarvosta noin neljä viidesosaa yhteiskunnan käyttöön.

Suomessa puulla tuotetaan nykyisellään (vuonna 2019) noin 105 TWh energiaa, mikä on 28 prosenttia kokonaisenergiankulutuksesta.7 Metsiä hakattiin vuonna 2019 noin 72 milj. m3, minkä lisäksi puuta tuotiin 10 milj. m3.8 Kaikesta korjatusta ja tuodusta puusta menee siis laskentatavasta riippuen nykyisellään noin 70-80 prosenttia energiaksi. Sahatavara ja puukuidut sisältyvät jäljelle jäävään 20-30 prosenttiin. Metsäteollisuus on erittäin energiaintensiivistä ja se kuluttaa lähes neljänneksen kaikesta Suomessa käytetystä energiasta. Puusta saatava energia kuluukin pääosin metsäteollisuustuotteiden valmistukseen ja puulla voidaan kattaa vain muutama prosentti metsäteollisuuden ulkopuolisen yhteiskunnan energian tarpeesta (puusta saadaan noin 28 prosenttia energiasta ja metsäteollisuus käyttää noin 25 prosenttia energiasta, mutta nämä eivät ole “sama” energiaerä, koska metsäteollisuuden ja muun yhteiskunnan välillä kulkee energiavirtoja, esimerkiksi sähköä muualta sellutehtaille ja kaukolämpöä sellutehtaista lämmitykseen).

TEM:n julkaisemassa yhteenvedossa on erikseen tarkasteltu toimialakohtaisten tiekarttojen yhteistä energiantarvetta (luku 4.3), investointitarvetta (4.4) ja osaamis- ja koulutustarpeita (4.6). Ekologisen kestävyyden kannalta rahan ja energian tarpeen tarkastelu ei kuitenkaan riitä. On tarkasteltava myös luonnonvarojen (raaka-aineiden) kulutusta, niin Suomessa kuin sen rajojen ulkopuolellakin. Kun päästövähennykset useammalla sektorilla nojaavat keskeisesti puuenergiaan (ja laajemmin bioenergiaan), on erikoista, että tiekarttojen yhteistä puuntarvetta (ja biomassojen tarvetta) ei kuitenkaan ole arvioitu.

Metsäteollisuus kertoo ilmastotiekartassaan aikovansa lisätä tuotantomääriään ja kotimaisen puun käyttöään lähes 90 miljoonan kuution tasolle.9 Lisäksi metsäteollisuus aikoo jatkossa jalostaa osan energiapitoisista sivuvirroista biomuoveiksi ja muiksi tuotteiksi. Nykyistä osto- ja fossiilienergiaa metsäteollisuudessa korvataan puubioenergialla.

Metsäteollisuuden aikomuksena onkin käyttää Suomen metsäbiomassat yhä tarkemmin omiin tuotteisiinsa ja niiden valmistusprosessien energian tarpeisiin. Siksi on huolestuttavaa, että myös energiateollisuuden ilmastotiekartassa10 merkittävä osa päästövähennyksistä pohjaa bioenergian käytön lisäämiseen. Vähähiiliskenaariossa puupolttoaineen käyttö lisääntyy 11 TWh11 (n. 6 milj. puukuutiota vastaava määrä)12 vuoteen 2035 mennessä mm. kivihiilen poistumisen vuoksi. Myös kemianteollisuuden ilmastotiekartassa13 merkittävin päästövähennys saavutetaan korvaamalla fossiilisia raaka-aineita muun muassa liikennepolttoaineiden valmistuksessa biomassoilla ja jätteillä.

Miltä sektorien puun tarve kokonaisuutena näyttää?

Metsäteollisuus arvelee siis tarvitsevansa puuta noin 90 milj. kuutiometriä. Tätä määrää voidaan pitää puun käyttömäärän kannalta “suljettuna laatikkona”: vaikka metsäteollisuus tulee edelleen niin ostamaan energiaa kuin toimittamaankin sitä ulkopuolelleen, virrat sisään ja ulos koko lailla kumoavat toisensa.

Nykyisen vuotuisen puunkasvun kannalta 90 milj. m3 hakkuut ovat liian suuret metsien puuntuotannollisen kestävyyden kannalta. Metsäteollisuus kertookin tiekarttansa pohjaavan Luonnonvarakeskuksen (Luke) Metsäteollisuus ry:n toimeksiannosta tuottamaan malliin14, jossa metsien kasvua lisätään huomattavasti nykyistä intensiivisemmällä metsänhoidolla, uusilla puulajikkeilla ja lannoituksen moninkertaistamisella.

Energiasektori tarvitsee suuren määrän uutta vähähiilistä tuotantoa poistuvien hiilen, öljyn, turpeen ja maakaasun tilalle. Kuten yllä todettiin, hiilen korvaaminen puulla ja muu puuenergian käytön kasvu vaatii tiekartan mukaan noin 6 milj. m3 puuta. (Tämä puunkäytön kasvuerä sisältää vain hyvin vähän maakaasun ja öljyn energiakäytön korvaamista. Hiilen osuus energiantuotannossa oli 2019 noin 25 TWh, lisäksi öljyn, maakaasun ja turpeen yhteinen osuus kokonaisenergian kulutuksesta on noin 122 TWh.)

Kemianteollisuus tuottaa polttoaineita niin kotimaiseen käyttöön kuin vientiinkin. Vähäpäästöisyyden nimissä liikenteen biopolttoaineiden osuus tieliikenteen nestemäisissä polttoaineissa on päätetty nostaa ns. jakeluvelvoitelailla 30 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä. Liikenteen energiankulutus on luokkaa 45 TWh, josta 30 prosenttia on noin 13,5 TWh. Käytännössä suurin osa sekoitettavasta biopolttoaineeesta on Nesteen tuottamaa biodieseliä15, josta suuri osa syntyy tuontitavarana hankituista palmuöljyjakeista.16 On esitetty, että Nesteen alihankkijoina toimivat yhtiöt ovat osallisia metsä- ja biodiversiteettikatoa aiheuttaviin käytäntöihin toiminta-alueillaan.17 Tästä syystä riskinä on, että Nesteen käyttämät palmuöljyjakeet tullaan luokittelemaan uudelleen jakeluvelvoitteeseen kelpaamattomiksi.18 Jos sekoitevelvoitteen nesteet tuotettaisiin kotimaisilla puujakeilla, nykyisin käytössä olevalla teknologialla tarvittaisiin noin 11-15 milj. m3 puuta.19

Liikenteen sekoitevelvoitteen nykytoteutus (ja Nesteen biodieselin vienti) on siis vahvasti riskialtista. Palmuöljyjakeiden käytön ilmasto- ja muut ekologiset vaikutukset ovat varsin kyseenalaisia, ja niiden laajamittainen käyttö saattaa tulla regulaation uudistuessa mahdottomaksi.20 Siirtyminen kotimaisiin puuperäisiin raaka-aineisiin puolestaan nostaa yhdessä muiden sektorien puun tarpeen kanssa hakkuumääriä yli puuntuotannollisesti kestävien tasojen. (Metsäteollisuuden 90 milj. m3, energiateollisuuden 6 milj. m3 ja sekoitevelvoitteen 11 milj. m3 olisivat yhteensä lähes koko vuosikasvun verran puuta).

Jos metsästä otetaan joka vuosi vuosikasvun verran puuta, on jäljelle jäävästä puusta yhä suurempi osa juuri istutettua taimikkoa. Hakkuumäärien nostaminen lähelle vuosikasvua johtaa metsän puuvarantojen, hiilinielujen ja -varastojen nopeaan alenemiseen sekä biodiversiteettikadon kiihtymiseen.21

Eikä tässä vielä kaikki. Kemianteollisuuden tiekartassa nykyistä fossiilisten raaka-aineiden käyttöä muuallakin kuin nestemäisten polttoaineiden tuotannossa pyritään korvaamaan biomassoilla. Kotimaan liikenteen polttoaineiden lisäksi tavoitteena on tuottaa merkittäviä määriä biopohjaisia polttonesteitä EU:n ja muun maailman käyttöön.22 Suomi onkin ollut aktiivisesti lobbaamassa liikenteen biopolttoaineille sekoitevelvoitetta myös EU-tasolla.23

Kemianteollisuus käyttää nykyisellään fossiilisia raaka-aineita noin 18,5 miljoonaa tonnia.24 Noin 40% tästä määrästä kohdistuu liikenteen polttoaineiden jalostukseen. Nykyistä vastaavien ja riittävän energiapitoisten polttonesteiden tuottaminen näköpiirissä olevilla teknologioilla puusta vaatisi noin 45 – 65 milj. m3 raaka-ainetta.25

Näin teollisuuden tiekarttojen yhteenlasketuksi bioraaka-aineen tarpeeksi tulisi jopa noin 150 miljoonaa puukuutiota vastaava määrä. Tiekarttatyön tavoitteena ei todennäköisesti ole puun käytön näin suuri lisääminen. Puun tarpeen kokonaistarkastelun puute asettaa kuitenkin riskin, että muiden biomassojen, kuten palmuöljyn tai levien, ja jätejakeiden saatavuuden yliarvointi (energia- ja kemianteollisuuden tarpeisiin) voi johtaa puun käytön hallitsemattomaan kasvuun ja joka tapauksessa ilmastonmuutoksen hillinnän kannalta kielteiseen toimialojen keskinäiseen kilpailuun puusta.

Kuvio 1. Tiekarttojen vaatima puumäärä verrattuna metsien vuosikasvuun ja vuoden 2019 hakkuisiin. Klikkaamalla kuva suurentuu.

Jos ei puuta, niin mitä muuta?

Kemianteollisuuden vuodelle 2045 asetettu tavoite uusiutuviin ja kierrätysraaka-aineisiin siirtymisestä on kunnianhimoinen; tiekartan vaatima uusiutuvien raaka-aineiden tarve on kaksi kertaa suurempi kuin Suomen nykyinen sellun tuotanto.26 Tämä merkitsee painetta myös tuonnille ja uusille raaka-ainelähteille, joista tiekartta mainitsee erikseen levät.

Kemianteollisuus ilmoittaa pyrkivänsä kattamaan osan bioresurssien tarpeestaan kiertotaloudella ja kierrätysraaka-aineilla. On kuitenkin epäselvää, miten kemianteollisuuden päätuotteita, kuten liikenteen polttoaineita, lannoitteita ja lääkkeitä voidaan kierrättää. Nykyiselläänkin kiertotalouden ja energiakäytön ulkopuolelle jääviä jäte- ja sivuvirtoja on löydettävissä rajallisesti. Puupohjaiset sivuvirrat hyödynnetään tarkoin metsäteollisuudessa ja yhdyskuntajätteet lämpövoimaloissa.

Tärkeimmäksi kierrätysraaka-aineeksi kemianteollisuus mainitsee muovijätteet. Muovin osuus suomalaisen kemianteollisuuden tuotannosta on 10 prosenttia ja tehokkaimmalla mahdollisella kierrätyksellä sillä voitaisiin kattaa vain alle 10 prosenttia koko kemianteollisuuden raaka-aineen tarpeesta. Globaalisti muovien kierrättämisellä pystyttäisiin korvaamaan vain muutamia prosentteja fossiilisten raaka-aineiden vuotuisesta käytöstä.

Kemianteollisuus huomioi saatavuusriskin kotimaisiin metsäbiomassoihin liittyen. Jo nykyisellään merkittävä kemianteollisuuden uusiutuva raaka-aine on palmuöljy ja sen tuotannossa syntyvät sivuvirrat. Koska myös palmuöljyn saatavuuteen ja ekologiseen kestävyyteen liittyy huomattavia riskejä27, on tulevaisuuden merkittävimmäksi uusiutuvan raaka-aineen lähteeksi mainittu kasvatetut levät. Myös levien tuotantoon liittyy huomattavia riskejä ja kestävän tuotannon bio-fysikaalisia rajoja.28 Useita vuosikymmeniä jatkuneiden tutkimusten jälkeen suuri osa energiatoimijoista on luopunut leväpolttoaineiden kehitystyöstä.29

Kemianteollisuuden ja öljynjalostuksen siirtyminen pois fossiillisten käytöstä on välttämätöntä niin Suomen kuin globaalienkin ilmastotavoitteiden kannalta. Myös osa liikenteen päästövähennyksistä riippuu kemianteollisuuden kyvystä tuottaa aidosti vähähiilisiä polttoaineita. Onkin huolestuttavaa, että kemianteollisuuden vähähiilisyystiekartta nojaa jakeisiin joiden saatavuus on nykytiedon valossa hyvin epävarmaa. Ehkä juuri epävarmuudesta johtuen kemiateollisuuden kunnianhimoisimman skenaarion (Carbon neutral 2045) päästövähennykset alkavat vasta 30-luvulla.30

Tuotannon ja kulutuksen tehostamiseen pyrkivien kansallisten ja EU-tason päätösten on tarkoitus ensisijaisesti vähentää syntyvien jätteiden ja sivuvirtojen määrää. Jätteiden energiapotentiaalin voi ennustaa jatkossa pikemminkin pienenevän kuin kasvavan. Sivuvirroille syntyy jatkuvasti kaikkialla maailmassa energiakäyttöä korkeamman lisäarvon käyttökohteita, joiden kanssa suomalaiset toimijat joutuvat kilpailemaan. Maanviljelykseen kuluu enemmän energiaa kuin siitä elintarvikkeiden muodossa saadaan, joten maatalouden sivuvirtoja kannattaa hyödyntää ensisijaisesti siellä missä ne syntyvät, eli maataloudessa.

Maataloudessa ja jätehuollossa syntyvän biometaanin hyödyntämispotentiaali on luokkaa 11-15 TWh,31 ja tällä voidaan korvata noin 6-10 milj. m3 puunkäyttöä. Lisäksi teollisuuden hukkalämpöjen hyödyntämispotentiaaliksi on arvioitu noin 16TWh, jolla voitaisiin korvata maksimissaan noin 8-10 milj. m3 puun käyttöä.32 Jäljelle jäävän noin 130 milj. m3 puubiomassan tarpeen tyydyttämiseen on kaksi vaihtoehtoa.33 Joko täytyy noin viisinkertaistaa puun tuonti, tai yrittää lisätä metsien vuosikasvua 1,5-kertaiseksi nykyisestä.

Kun puun käyttöä on tarkoitus lisätä juuri ilmastosyistä, on syytä huomioida, että puun kysyntä voi kasvaa kaikkialla maailmassa. Kysyntää kasvattavat luultavasti myös pyrkimykset kasvattaa metsien hiilinieluja ja varastoja. Puun ostaminen ulkomailta tuleekin olemaan jatkossa nykyistä haastavampaa, mitä on varsin riskialtista sovittaa yhteen sen tuonnin moninkertaistussuunitelman kanssa.

Metsien kasvun vauhdittaminen sisältää sekin huomattavia riskejä. Ensinnäkin on aiheellista kysyä, miksi metsien kasvua ei jo aikaisempina puun kysynnän huippujaksoina ole kyetty nostamaan nykyistä suuremmaksi? Suomen metsiä hoidetaan jo nyt intensiivisesti eikä metsämaiden muokkauksen tai puulajien jalostuksen potentiaalista ja vaikutuksista monimuotoisuudelle ole kattavaa tutkimustietoa.

Luke:n tekemän skenaarion metsien käsittelyä koskeva osio toteaa ykskantaan: “Jos metsänhoitoa ei tehosteta nykytasosta, niin nielu pienenee hakkuiden lisääntyessä.”34 Vastaavasti nielujen kasvuun johtava tehostetun metsänhoidon skenaario edellyttää, että “esitetyt metsänkäsittelytoimet aloitetaan heti koko maassa ja kaikissa talousmetsissä.” Edellytys on melko epärealistinen, kun otetaan huomioon, että “Metsänhoitoskenaariossa puuston kasvua lisäävät toimenpiteet lisäävät metsänhoidon kustannuksia keskimäärin 16% tarkastelujakson loppuun mennessä.” Kuten tunnettua, suuri osa metsistä on yksityisomistuksessa. Kaikkien talousmetsien tehostettu hoito edellyttäisi näin ollen pakottavaa lainsäädäntöä.

Sähköistyminen ja synteettiset hiilivedyt

Kemianteollisuuden tiekartassa todetaan, että esimerkiksi metsäteollisuuden hiilidioksidin kierrättämiseen ja tuulivoiman lisäämiseen pohjaava synteettisten hiilivetyjen tuotanto voivat muodostua merkittäviksi tulevaisuuden mahdollisuuksiksi. Tämä teknologia- ja raaka-ainepolku on mahdollinen vaihtoehto biomassoille. Biomassojen saatavuusriski voi nostaa hiilidioksidin hyödyntämisen, vetytalouden ja synteettiset hiilivedyt kemian-, energia- ja metsäteollisuuden yhteiseksi mahdollisuudeksi, johon myös tutkimuspanoksia kannattaisi kohdentaa.

Vihjeitä tähän löytyy Kemianteollisuuden vähiilitiekartan sivulta 112, jossa on arvioitu fossiiliraaka-aineita korvaavien teknologioiden nykyistä kehitysastetta ja jatkonäkymiä. Riittävään mittakaavaan skaalattavia vaihtoehtoja näyttävät tarjoavan vain vähähiilisellä sähköllä tuotettuun vetyyn ja tuotantolaitosten hiilidioksidin kierrätykseen (CCU) perustuvat teknologiat sekä keinotekoiseen yhteyttämiseen perustuvat vetyä tuottavat solutehtaat.

Tuuli/aurinkosähkö-vety-CCU teknologiat ovat jo käytössä. Keinotekoinen fotosynteesi on puolestaan hyvin varhaisessa tutkimusvaiheessa. Vetyä tuottavia solutehtaita arvioidaan olevan toiminnassa vasta vuoden 2030 jälkeen ja fossiilisten korvaamiseen vaadittava tuotannon mittakaava saavutettaisiin vasta vuoden 2050 paikkeilla.

Jo käytössä olevalla tuuli- ja aurinkosähköteknologialla pystytään kattamaan merkittävä osa yhteiskuntien energian tarpeesta. Liikenteestä, teollisuudesta ja lämmityksestä/viilennyksestä merkittävä osa voidaan sähköistää. Tarvittavana energiavarastona voi toimia tuulivoimalla tuotettu vety tai siitä esimerkiksi metsäteollisuuden hiidioksidipäästöjen avulla jalostettu metaani. Vedyn ja hiilidioksidin yhdistelmästä voidaan jalostaa erilaisia hiilivetyjä samaan tapaan kuin maakaasusta tai maaöljystä.

Kemianteollisuuden tiekartan suurimpien päästövähennysten skenaarioissa vuoden 2045 raaka-aineiden käytöstä 8% katettaisiin vetyelektrolyysin ja CCU:n avulla. Kun teollisuus arvioi tämän jo käytössä olevan teknologian skaalautuvan näin hitaasti, ei paljon varhaisemmalla kehitysasteella olevien solutehtaiden osuutta vuoden 2045 raaka-aineen tarpeesta voi arvioida kovin korkeaksi. Ilmoitettu 45% osuus uusiutuvia raaka-aineita on siis tuotettava joko energiatehokkuudeltaan erittäin alhaiseksi todetulla levien kasvatuksella, tai metsä/peltobiomassoilla.

Nykyinen kiinteiden tai nestemäisten fossiilipolttoaineiden käyttö pystyttäisiin suurimmassa osassa käyttökohteita korvaamaan muutostöillä ja laitteistojen uusimisen yhteydessä vähähiilisillä sähköllä tai kaasumaisilla polttoaineilla seuraavan 10-20 vuoden aikana. Osan raskaasta pitkän matkan laiva-, rekka- ja lentoliikenteestä, jotka yhdessä tuottavat noin 10% päästöistä, arvioidaan tarvitsevan nestemäisiä polttoaineita jatkossakin, vaikka sähkö-, metaani- ja vetykaasukäyttöisiä laivoja ja rekkoja on jo markkinoilla.

Öljyteollisuuden kannalta yhteiskunnan toimintojen sähköistyminen ja energian varastointi kaasumaisiin polttoaineisiin muodostaa huomattavan kaupallisen riskin. On mahdollista, että merkittävä osa polttonesteiden jalostuskapasiteettista tulisi tällaisella energiamurrospolulla tarpeettomaksi. Muualla maailmassa on nähty öljy-yhtiöiden vahvaa muutosvastarintaa, ja Suomessa sama ilmiö näyttäytyy pyrkimyksenä pitää jalostamot toiminnassa siirtymällä fossiilisten sijaan tuoreiden biomassojen käyttöön.

Sähköistymisen myötä nestemäisten polttoaineiden tarve voi tulevaisuudessa jatkuvasti vähentyä. Tätä vastoin esimerkiksi kertakäyttöisille hygieniatuotteille, kuten wc-paperille, voidaan olettaa löytyvän käyttöä myös jatkossa, kuten myös puuvillaa korvaaville puukuiduille ja pakkauskartongeille ja biomuoveille. Kulutus ei ilmastokriisien ja päästövähennysttavoitteiden puitteissa voi globaalisti juurikaan kasvaa nykyisestä (ei edes väestön- tai elintason kasvun myötä) mutta perustarpeen voi nähdä säilyvän.

Jos arvioidaan, että tietty määrä puunjalostusteollisuutta säilyttää jatkossakin tarpeellisuutensa, ja että tuotannossa syntyvä merkittävä määrä hiildioksidia voitaisiin hyötykäyttää erilaisten hiilivetyjen valmistuksessa, on mahdollista että hiilivetytuotteiden valmistuskin voi siirtyä pitkälti metsäteollisuuslaitosten yhteyteen ja metsäyritysten portfolioihin. Näin syntyisi merkittävää uutta liikevaihtoa ja luultavasti myös työllisyyttä.

Puun ja biomassojen käytön järkeistämisestä

Tiekarttojen yhteenlaskettu puuntarve on vähintäänkin maksimaalinen, jollei suorastaan mahdoton. Metsäteollisuuden skenaario yksistään edellyttää puunkäytön lisääntymistä tavalla, joka joko uhkaa hiilinielujen kokoa tai edellyttää kattavan ja lainvoimaisen metsänhoidon tehostamisen aloittamista välittömästi. Molemmissa tapauksissa luonnon monimuotoisuustavoitteet ovat entistä uhatumpia.

Maksimaalisuuden sijaan on kuitenkin perusteluja kohtuullisemmalle puun käytölle. Hiilinielujen ja -varastojen kasvattaminen sekä monimuotoisuuskadon pysäyttäminen edellyttää maltillista hakkuutasoa.35

Eri selvitysten mukaan hakkuut pienentävät hiilinielua enemmän kuin lisääntyvällä puunkäytöllä saadaan (fossiilisten tuotteiden) korvausvaikutuksia.36 Tämä koskee niin kotimaista kuin sitä vastaavaa tuontipuutakin. Ällistyttävästi VTT:n metsäteollisuuden tiekarttaa varten tehty taustaraportti koskien “metsäteollisuuden tuotteiden ilmastovaikutuksia” ei käsittele “metsien käytön ilmastovaikutuksia” (s. 24), toisin sanoen se ei ota huomioon esimerkiksi hiilinielujen pienemistä, jota lisääntyvät hakkuut aiheuttavat.37

Kuvitellaan esimerkiksi tilanne, jossa tiekarttoja toteutettaessa käykin niin, että nyt käytössä olevat palmuöljyjakeet luokitellaan kestämättömiksi ja samaan aikaan metsien kasvun lisäys toteutuu vain osittain (tähän suuntaan voivat vaikuttaa esimerkiksi monimuotoisuustavoitteet, metsänomistajien muuttuneet metsänhoitotavat, ilmastonmuutoksen tuhot, jne.). Kotimaista puuta ei tällöin ole käytössä niin paljon kuin tiekarttojen laskelmat edellyttävät. Metsä-, energia- ja kemianteollisuus kuitenkin tarvitsevat raaka-aineensa tiekarttojen tavotteiden toteuttamiseen. Tällöin riskinä on, että nämä teollisuuden alat kilpailevat samasta niiden omien tavoitteiden kannalta liian pienestä puubiomassan määrästä. Jos lisäksi metsäteollisuuden tuotannosta suuri osa on matalan jalostusasteen tuotantoa, on riskinä teollisuuden kilpailukyvyn suhteellinen lasku, kuten Pellervon taloudellinen tutkimus on raportissaan “Suomen pitkän aikavälin energia- ja ilmastopolitiikka ja teollisuuden kilpailukyky” arvioinut.38 Raportin loppupäätelmissä todetaan:

“Energiaintensiivisen teollisuudenkin pitää siirtyä korkeamman jalostusasteen tuotantoon. Jos kansantalouden tuotanto siirtyy elektroniikkateollisuudesta metsäteollisuuteen ja metsäteollisuus samaan aikaan vähentää paino- ja kirjoituspaperien valmistusta ja lisää selluntuotantoa, kansantalouden arvonlisäys (kilpailukyvyn lopullinen tavoite) heikkenee. […]. Energiaintensiivisen teollisuuden innovatiivisten korkeamman jalostusarvon tuotteiden kysyntä ei myöskään olisi yhtä herkkä energian hinnalle kuin perustuotteiden kysyntä.“

Toisin sanoen kilpailukyvyn kannalta riski on, että biomassoista lähtöisin oleva energia (metsäteollisuuden puuenergia) ja raaka-aine (ainespuu) käytetään matalan jalostusarvon tuotteisiin. Tämä merkitsee kilpailukyvyn suhteellista laskua verrattuna tilanteeseen, jossa halpaa energiaa tuotetaan muuten kuin biomassalla (Suomen tapauksessa ensisijaisesti tuulivoimalla), ja energia ja raaka-aine käytetään metsä- ja kemianteollisuudessa korkean jalostusarvon tuotteisiin. Jos Suomen keskeiset kilpailijamaat panostavat Suomea rajummin tuuli- ja aurinkosähköön ja niihin liittyvään synteettiseen tuotantoon (power-to-x), voi biomassa-energiaan ja biomassa-raaka-aineeseen perustuva matalan jalostusasteen tuotanto jäädä alakynteen.39

Biomassojen saatavuutta koskevat rajoitukset tulisi huomioida tarkasti ilmastostrategiatyössä. Yhteiskunnan vähähiilisen siirtymän on perustuttava sektori-integraatioon ja teollisiin symbiooseihin, ei veriseen kilpailuun samoista raaka-aineista.

Bioresurssit kaikissa muodoissaan ovat niukkoja ja niiden energiasisällöt riittävät korvaamaan vain osan nykyisestä fossiilienergian käytöstä. Siksi onkin oleellista, että resursseja käytetään tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Eri käyttökohteita on priorisoitava niiden systeemisten kokonaisvaikutusten perusteella. Yksittäisten alojen nykyiset ansaintalogiikat, yritysrakenteet tai halu pitää kiinni perinteisistä toimintamalleista on sopeutettava vähähiilisen murroksen kokonaisuuteen, jossa ei ole varaa epäonnistua.

Isojen energia- ja teollisuushankkeiden tie suunnittelupöydältä tuottaviksi laitoksiksi kestää yleensä yli 10 vuotta. Hiilineutraaliustavoitteessa onnistuminen vaatii merkittävien systeemitason energia- ja ilmastolinjausten tekemistä lähivuosina, jotta vaadittavat suuren kokoluokan infrahankkeet saadaan viiveettä käyntiin. Hyvin kireän aikataulun takia teollisuusaloilta ja niiden työtä koordinoivalta ministeriöltä voidaankin edellyttää parhaaseen mahdolliseen tietoon pohjaavia konkreettisia, uskottavia ja riskitasoltaan hallittuja suunnitelmia hiilineutraaliuden saavuttamikseksi.

Antti Majava
Tere Vadén

Muutokset:
Kuvio lisätty 7.3.2022.
Huomautus
Energy Strategy Reviews-artikkelista ja linkki lisätty 4.5.2022.

1 F. Krausmann, K.-H. Erb, S. Gingrich, H. Haberl, A. Bondeau, V. Gaube, C. Lauk, C. Plutzar, T. D. Searchinger. ”Global HANPP trends”, Proceedings of the National Academy of Sciences Jun 2013, 110 (25) 10324-10329; DOI: 10.1073/pnas.1211349110

2 Tässä yhteydessä on silmiinpistävää, että toimialakohtaisten tiekarttojen muodostamisessa yhdellä konsulttitoimistolla (AFRY/Pöyry) on huomattavan suuri rooli. AFRY/Pöyry on kemianteollisuuden tiekartan laatija, energiateollisuuden tiekartan taustadokumentin laatija, metsäteollisuuden tiekartan päästöosuuden laatija, ja liikenteen ja logistiikan tiekartan laatija. Toisin sanoen yksi konsulttitoimisto vastaa tiekarttatyöstä koskien suurinta osaa Suomen maakohtaisista päästöistä. Puuttumatta ao. toimijan osaamiseen tai tietotasoon, strategiatyön ja tiedontuotannon näkökulmasta tällaista keskittymistä tuskin voidaan pitää parhaana mahdollisena tilanteena. Pikemminkin kestävyyssiirtymä vaatii osaamisen ja tiedontuotannon laajapohjaisuutta ja laajaa osallistumista.

3 Pyrimme seuraavassa aina kertomaan käyttämiemme arvioiden lähtökohdat ja pyöristämään arviot konservatiivisesti (eli pienemmän puun tarpeen ja siten pienemmän syntyvän risikin suuntaan).

4  Luonnonvarojen kulutuksen irtikytkennästä näyttö on vielä ohuempaa: globaalisti luonnonvarojen kulutuksen kasvu on 2000-luvulla ollut nopeampaa kuin talouskasvu. R. Wood, K. Stadler, M. Simas, T. Bulavskaya, S. Giljum, S. Lutter, A. Tukker, A., 2018. Growth in Environmental Footprints and Environmental Impacts Embodied in Trade. Resource efficiency indicators from EXIOBASE3. J. Ind. Ecol. https://doi.org/10. 1111/jiec.12735.. Katsauksia viimeaikaisiin tutkimuksiin irtikytkennästä: H. Haberl, D. Wiedenhofer, D. Virág, G. Kalt, B. Plank, P. Brockway, T. Fishman, D. Hausknost, F. Krausmann, B. Leon-Gruchalski, A. Mayer, M. Pichler, A. Schaffartzik, T. Sousa, J. Streeck and F. Creutzig, 2020. ”A systematic review of the evidence on decoupling of GDP, resource use and GHG emissions, part II: synthesizing the insights.” Environmental Research Letters 15(6): https://iopscience.iop.org/article/10.1088/1748-9326/ab842a, T. Vadén,  V. Lähde, A. Majava, P. Järvensivu, T. Toivanen, E Hakala, & J.T. Eronen, ”Decoupling for ecological sustainability: A categorisation and review of research literature”, Environmental Science & Policy, Volume 112, October 2020, Pages 236-244, https://doi.org/10.1016/j.envsci.2020.06.016, Ks. myös: S. Stagl, “Opportunities of post COVID-19 European recovery funds in transitioning towards a circular and climate neutral economy”, European Parliament, Policy Department for Economic, Scientific and Quality of Life Policies, Directorate-General for Internal Policies, PE 658.186, November 2020, https://www.europarl.europa.eu/RegData/etudes/BRIE/2020/658186/IPOL_BRI(2020)658186_EN.pdf

5 T. Kontula & A. Raunio, (toim.). 2018. Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018. http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/161233,
E. Hyvärinen, A. Juslén, E. Kemppainen, A. Uddström, U.-M. Liukko, Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/299501

6 Kuten esimerkiksi VTT:n metsäteollisuuden tiekarttaa varten tehdyssä materiaaleissa todetaan; M. Alarotu, T. Pajula, J. Hakala, A. Harlin, ”Metsäteollisuuden tuotteiden ilmastovaikutukset”, 16.6.2020, VTT-CR-00682-20, https://www.metsateollisuus.fi/uploads/2020/06/16151319/Asiakasraportti_Metry_VTT_160620.pdf

7 Suomen virallinen tilasto (SVT): Energian hankinta ja kulutus [verkkojulkaisu]. ISSN=1799-795X. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 20.11.2020]. http://www.stat.fi/til/ehk/tau.html

10 Energiateollisuus ry, “Energia-alan vähähiilisyystiekartta”, 9.6., 2020. https://energia.fi/files/4946/Energia-alan_vahahiilisyystiekartta_2020.pdf

11 AFRY/Metsäteollisuus, “Finnish Energy – Low carbon roadmap”, 1.6. 2020. https://energia.fi/files/4943/Finnish_Energy_Low_carbon_roadmap_FINAL_2020-06-01.pdf

12 Puun lämpöarvo 4 kWh/kg, kiintokuution paino käyttökuivana (20 prosentin kosteus) n. 440kg. Kiintokuution energiasisältö siten luokkaa 1755 kWh, joka käytännössä toteutuu vain harvoin voimalaitospolttoaineen osalta. 11 TWh:n tuottamiseen tarvitaan siten luokkaa 6,3 milj. m3 puuta.

13 Pöyry/Kemianteollisuus, “Roadmap to reach carbon neutral chemistry in Finland by 2045”, 9.6. 2020 https://kemianteollisuus.studio.crasman.fi/file/dl/i/0GtI_g/kBevzvIQojOC9zfO-Ztyug/Kemianteollisuusroadmap.pdf

14 Malli kuvataan tarkemmin Luken tiekarttaa varten tekemässä osiossa “Metsien käsittelyskenaariot. Metsäteollisuus ry:n ilmastotiekartta”, 16.6. 2020. https://www.metsateollisuus.fi/uploads/2020/06/16112108/Ilmastotiekartta_mets%C3%A4skenaariot_loppuraportti_Luke_16_06_2020.pdf

15 Piia Elonen, “Bensa­kauppiaat syyttävät bio­polttoaineen jakelu­velvoitteen pakottavan heidät Nesteen asiakkaiksi”, Helsingin Sanomat, 21.1. 2020, https://www.hs.fi/talous/art-2000006379133.html 

16 Palmuöljytisleestä lyhenteeltään PFAD. Kuinka suuri osa? Sitä Neste ei kerro liikesalaisuuteen vedoten.

17 Friends of the Earth Netherlands, “The Dark Side of Neste’s Biofuel Production”, marraskuu 2020, https://en.milieudefensie.nl/news/02097-opm-rapport-neste-21.pdf/view

18 Tällä hetkellä EU maista vain Suomessa PFAD-tisleellä on jäte-status, mikä mahdollistaa verottomuuden; Ruotsi ja Norja poistivat jäte-statuksen hiljattain. Samankaltainen riski koskee tietysti myös metsäbiomassoja: “Myös hidaskasvuisesta pohjoisen puusta valmistettujen ja ensi sijassa liikenteeseen tarkoitettujen biopolttoaineiden tulevaisuus on hyvin epävarmalla pohjalla. Jokin muu innovaatio tai resurssi voi syrjäyttää ne nopeallakin tahdilla. Näin voisi tapahtua myös silloin, jos nykyinen tukipolitiikka tai sen säännökset muuttuisivat puulle epäedulliseen suuntaan. Esa-Jussi Viitala, “Metsäteollisuuden miljardit ja megatrendit”, Metsätieteen aikakauskirja, 2/2014, s. 126, https://jukuri.luke.fi/bitstream/handle/10024/532952/Viitala.pdf?sequence=1

19 Konversion arviossa käytetty pohjana tietoja raportista: ”Wood-based biodiesel in Finland. Market-mediated impacts on emissions and costs.” J. Forsström, K. Pingoud, J. Pohjola, T. Vilén, L. Valsta, H. Verkerk, VTT Technology 7. Espoo 2012, https://www.vttresearch.com/sites/default/files/pdf/technology/2012/T7.pdf

20 EU on aloittanut mm. uusiutuvan energian direktiivin (RED) ja uusiutuvan energian lähteitä koskevan direktiivin (RES) uudellentarkastelun, jonka seurauksena uusia muotoiluja odotetaan kesäkuuksi 2021. Euroopan komissio, “Review of renewables and energy efficiency directives – Commission launches first steps in process”, 4.8. 2020. https://ec.europa.eu/info/news/review-renewables-and-energy-efficiency-directives-commission-launches-first-steps-process-2020-aug-04_en

21 Timo Pukkala, “Paljonko voi hakata”, Arvometsä -sivusto https://arvometsa.fi/blogi/paljonko-voi-hakata, marraskuu 2020

23 Maria Pohjala, “Suomelle hyviä uutisia: EU-jäsenmaat taipuivat kasvattamaan biopolttoaineiden tavoitetasoa liikenteessä”, Maaseudun Tulevaisuus, 14.6. 2018, https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/metsa/artikkeli-1.254596

24 Tiekartan vähähiilisyys-investointeja koskevassa osiossa vertailukohtana käytetään 15 miljoonan öljytonnin vuosikustannuksia, Pöyry/Kemianteollisuus, “Roadmap to reach carbon neutral chemistry in Finland by 2045”, 9.6. 2020, https://kemianteollisuus.studio.crasman.fi/file/dl/i/W03X2Q/yulYl_o2iB7IOGSXBKBNSw/Kemianteollisuusroadmapandexecutivesummary.pdf, s. 15 ja 16.

25 Esimekiksi Kaidin Kemin tehdas pystyisi tuottamaan 2,8 miljoonasta kuutiometristä puuta 200 000 kuutiota biodieseliä ja bioetanolia. Yhdestä kiintokuutiosta puuta saadaan siten 70 litraa liikenteen polttoainetta: http://www.kaidi.fi/english?locale=fi#kemi-biofuel-refinery. Jatkossa tuotantoprosessi voi tehostua nykyisestä, toki vain puun fossiilisia alhaisemman energiasisällön puitteissa.

26 Koskien “Carbon neutral 2045”-skenaariota, tiekartta toteaa: “As a comparison, the amount of renewable materials is is equal to twice the current pulp production Finland, albeit the largest part of renewables come from algae oil production.” Pöyry/Kemianteollisuus, “Roadmap to reach carbon neutral chemistry in Finland by 2045”, 9.6. 2020 https://kemianteollisuus.studio.crasman.fi/file/dl/i/0GtI_g/kBevzvIQojOC9zfO-Ztyug/Kemianteollisuusroadmap.pdf, s. 98.

27  V. Vijay S.L. Pimm, C.N. Jenkins, S.J. Smith, 2016, ”The Impacts of Oil Palm on Recent Deforestation and Biodiversity Loss”. PLoS ONE 11(7): e0159668. https://doi.org/10.1371/journal.pone.0159668 https://journals.plos.org/plosone/article?id=10.1371/journal.pone.0159668&xid=17259,15700022,15700186,15700190,15700256,15700259,15700262,15700265,15700271, J. Pirker, A. Mosnier, F. Kraxner, P. Havlík, M. Obersteiner, ”What are the limits to oil palm expansion?, Global Environmental Change”, Volume 40, 2016, Pages 73-81, ISSN 0959-3780, https://doi.org/10.1016/j.gloenvcha.2016.06.007.

28 P. Kenny & K.J. Flynn, “Physiology limits commercially viable photoautotrophic production of microalgal biofuels”, J Appl Phycol (2017) 29:2713–2727 DOI 10.1007/s10811-017-1214-3. https://link.springer.com/epdf/10.1007/s10811-017-1214-3?author_access_token=sWz5jqN7mgG1iiHHLo66wve4RwlQNchNByi7wbcMAY5ZUEP6im8fLGmlyvr, A.J. Dassey, S.G. Hall, C.S. Theegala, ”An analysis of energy consumption for algal biodiesel production: Comparing the literature with current estimates”, Algal Research, Volume 4, 2014, 89-95, https://doi.org/10.1016/j.algal.2013.12.006. https://www.sciencedirect.com/science/article/abs/pii/S221192641400006X# , IEA, “State of Technology Review – Algae Bioenergy”, 2017. https://www.ieabioenergy.com/wp-content/uploads/2017/02/IEA-Bioenergy-Algae-report-update-Final-template-20170131.pdf

29 B. Jones, “A decade ago, Big Oil bet on algae as the fuel of the future. Now Exxon is the only major firm still backing the biofuel, which several top algae scientists say is destined to flop”, Business Insider, 1.7. 2020, https://www.businessinsider.com/exxons-investment-in-algae-based-biofuels-with-synthetic-genomics-2020-6?r=US&IR=T, Eric Wesoff, “Hard Lessons From the Great Algae Biofuel Bubble”, Green Tech Media, 7.4. 2017https://www.greentechmedia.com/articles/read/lessons-from-the-great-algae-biofuel-bubble“Shell Exits Algae as it Commences a “Year of Choices”, Renewable Energy World, 31.1.2011,https://www.renewableenergyworld.com/2011/01/31/shell-exits-algae-as-it-commences-year-of-choices/?cmpid=rss

30 Pöyry/Kemianteollisuus, “Roadmap to reach carbon neutral chemistry in Finland by 2045”, 9.6. 2020 https://kemianteollisuus.studio.crasman.fi/file/dl/i/0GtI_g/kBevzvIQojOC9zfO-Ztyug/Kemianteollisuusroadmap.pdf, s.132.

31Työ- ja elinkeinoministeriö, “Biokaasuohjelmaa valmistelevan työryhmän loppuraportti“, Helsinki 2020, https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/162032/TEM_2020_3_Biokaasuohjelmaa%20valmistelevan%20tyoryhman%20loppur%20.pdf, Piia Elonen, “Vähentääkö biopolttoaineen tankkaaminen liikenteen päästöjä? Kannattaako bensa-auto ajaa loppuun? HS etsi vastaukset kysymyksiin autoilun ilmasto­vaikutuksista” Helsingin Sanomat, 21.1. 2020, https://www.hs.fi/talous/art-2000006379007.html

32 Motivan esiselvitys teollisuuden hukkalämpöjen hyödyntämispotentiaalista https://www.motiva.fi/files/16214/Esiselvitys_-_Ylijaamalammon_potentiaali_teollisuudessa.pdf, Helsinki 2019.

33 Arvio 130 milj. m3 puun tarpeesta on varsin varovainen. Uusien bioraaka-aineita käyttävien tuotantoprosessien hukkalämpöjen määrä ja laatu on vielä avoin. Kemianteollisuuden osalta on laskettu mukaan vain nestemäisten biopolttoaineiden tuotanto, eli 40% raaka-aineen tarpeesta. Ala ilmoittaa kuitenkin korvaavansa fossiilisia bioraaka-aineilla myös muussa tuotannossa. Myöskään tiekartassa (s.91) arvioitua vuosittaista 0,75% tuotannon voluumin kasvua ei ole huomioitu.

34 Luke, “Metsien käsittelyskenaariot. Metsäteollisuus ry:n ilmastotiekartta”, 16.6. 2020, https://www.metsateollisuus.fi/uploads/2020/06/16112108/Ilmastotiekartta_mets%C3%A4skenaariot_loppuraportti_Luke_16_06_2020.pdf

35 Hiilinielujen ja hakkuutasojen suhteista ks. esim.: T. Heinonen, T. Pukkala, L. Mehtätalo, A. Asikainen, J. Kangas, H. Peltola, ”Scenario analyses for the effects of harvesting intensity on development of forest resources, timber supply, carbon balance and biodiversity of Finnish forestry”, Forest Policy and Economics, 80, 2017; 80-98. https://doi.org/10.1016/j.forpol.2017.03.011 ja T. Kalliokoski, T. Heinonen, J. Holder, A. Lehtonen, A. Mäkelä, F. Minunno, M. Ollikainen, T. Packalen, M. Peltoniemi, T. Pukkala, O. Salminen, M.-J. Schelhaas, J. Seppälä, J. Vauhkonen, M. Kanninen, ”Skenaarioanalyysi metsien kehitystä kuvaavien mallien ennusteiden yhtäläisyyksistä ja eroista.” Suomen Ilmastopaneeli, Raportti 2/2019, https://www.ilmastopaneeli.fi/wp-content/uploads/2019/02/Ilmastopaneeli_mets%C3%A4mallit_raportti_180219.pdf

36 Ks. esim. J. Seppälä, T. Heinonen, T. Pukkala, A. Kilpeläinen, T. Mattila, T. Myllyviita, A. Asikainen & H. Peltola, ”Effect of increased wood harvesting and utilization on required greenhouse gas displacement factors of wood-based products and fuels”, Journal of Environmental Management, Volume 247, 2019; 580-587. https://doi.org/10.1016/j.jenvman.2019.06.031, ja Luke:n uutisointi tutkimuksesta: “Tuore tutkimus vahvistaa, että hakkuiden lisääminen Suomen metsissä pienentää hiilinielua niin paljon, ettei sen negatiivisia ilmastovaikutuksia pystytä korjaamaan kuluvan vuosisadan aikana, jos puusta valmistetaan nykyisen kaltaisia tuotteita “ https://www.luke.fi/uutinen/lisaantyvat-hakkuut-vaikeuttavat-ilmastonmuutoksen-hillintaa-jos-metsateollisuuden-tuotteet-pysyvat-nykyisen-kaltaisina/. Ks. myös. S. Soimakallio, L. Saikku, L. Valsta, K. Pingoud, “Climate Change Mitigation Challenge for Wood Utilization – The Case of Finland“, Environ. Sci. Technol. 2016, 50, 5127−5134. https://pubs.acs.org/doi/pdf/10.1021/acs.est.6b00122, T. Kalliokoski, J. Bäck, M. Boy, M. Kulmala, N. Kuusinen, A. Mäkeläi, K. Minkkinen, F. Minunno, P. Paasonen, M. Peltoniemi, D. Taipale, L. Valsta, A. Vanhatalo, L. Zhou, P. Zhou, F. Berninger, ”Mitigation Impact of Different Harvest Scenarios of Finnish Forests That Account for Albedo, Aerosols, and Trade-Offs of Carbon Sequestration and Avoided Emissions”, Frontiers in Forests and Global Change, 3, 2020, 10.3389/ffgc.2020.562044 ja T. Kalliokoski, T. Heinonen, J. Holder, A. Lehtonen, A. Mäkelä, F. Minunno, M. Ollikainen, T. Packalen, M. Peltoniemi, T. Pukkala, O. Salminen, M.-J. Schelhaas, J. Seppälä, J. Vauhkonen, M. Kanninen, ”Skenaarioanalyysi metsien kehitystä kuvaavien mallien ennusteiden yhtäläisyyksistä ja eroista.” Suomen Ilmastopaneeli, Raportti 2/2019, https://www.ilmastopaneeli.fi/wp-content/uploads/2019/02/Ilmastopaneeli_mets%C3%A4mallit_raportti_180219.pdf

37 Matias Alarotu, Tiina Pajula, Juha Hakala, Ali Harlin, ”Metsäteollisuuden tuotteiden ilmastovaikutukset”, 16.6.2020, VTT-CR-00682-20, https://www.metsateollisuus.fi/uploads/2020/06/16151319/Asiakasraportti_Metry_VTT_160620.pdf

38  L. Kerkelä, M. Lahtinen, L. Esala, A. Kosunen K. Noro, “Suomen pitkän aikavälin energia- ja ilmastopolitiikka ja teollisuuden kilpailukyky”, PTT, Helsinki 2014, http://www.ptt.fi/media/liitteet/rap245.pdf

39 Tämä koskee osin myös puubiomassasta tuotettuja poltettavia nesteitä, jotka eivät ole (Suomesta muualle vietyinä) kilpailukykyisiä verrattuna energeettisemmistä biomassajakeista (toisaalla, lähempänä käyttökohteita) valmistettuihin poltettaviin nesteisiin ja todennäköisesti jäävät (Suomesta muualle vietyinä) kannattavuudeltaan myös sähkön avulla valmistettuja keinotekoisia polttoaineita heikommaksi. On mahdollista, että nestemäisiä polttoaineita tarvitaan vielä vuosikymmenien ajan. Niiden tuottaminen biomassoilla ei kuitenkaan edusta edelläkävijyyttä, eivätkä ne ratkaise ilmastokriisiä. Nestemäisiä polttoaineita tarvitsevat muutamat hyvin kapeat erikoissektorit, joita ei voida sähköistää.

14.12.2020
Uutiskirje 12/2020 Siirtymäpolitiikan kojelauta on julkaistu.

Tervetuloa lukemaan joulukuun 2020 uutiskirjettä. Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Siirtymäpolitiikan kojelauta osoitteessa kojelauta.bios.fi.

Siirtymäpolitiikan kojelauta on julkaistu

BIOS julkaisi joulukuun alussa siirtymäpolitiikan kojelaudan avoimen verkkoversion suomeksi ja englanniksi (ks. lehdistötiedote). Kojelauta on työkalu, joka on kehitetty ekologisen jälleenrakennuksen seurantaan ja arviointiin. Se esittelee viisi mittaria, joiden avulla siirtymäpolitiikan onnistumista voidaan seurata: hiilitasapaino, luonnonvarojen kokonaiskäyttö, valtion maksukyky, yhteiskunnallinen resilienssi ja siirtymätyöllisyys.

Ilmastopäästöjen nopea vähentäminen ja luonnon monimuotoisuuden elvyttäminen vaativat perusteellista muutosta kaikilla yhteiskunnan sektoreilla, ja tämä edellyttää yhteiskunnallisesti koordinoitua siirtymäpolitiikkaa. Vanhat hallitsevat mittarit, bruttokansantuote ja yleinen työllisyysaste, eivät auta tämän tehtävän toteuttamisessa, mutta ne ohjaavat edelleen sekä politiikkaa että julkista keskustelua. Siirtymäpolitiikan kojelauta paikkaa tätä aukkoa. Kojelauta on ensimmäinen askel työssä, jotta kattava ja jatkuva siirtymäpolitiikan seuranta saataisiin vakiintumaan osaksi suomalaista politiikkaa. 

Samassa hengessä BIOS-tutkimusyksikkö laati joulukuussa lausunnon eduskunnan ympäristövaliokunnalle koskien kestävän kehityksen toimintaohjelmaa (Agenda2030). Toteamme, että valtioneuvoston asiaa koskevassa selonteossa ei oteta alkuunkaan riittävästi huomioon luonnonvarojen ylikulutuksen merkitystä. Peräänkuulutamme luonnonvarojen kulutukselle samanlaista tavoitetasoa ja -vuotta kuin ilmastonmuutoksen hillinnässä. Tavoitteen asettamisessa ja toteutuksen seurannassa pitää käyttää mittareita, jotka kertovat kunnolla myös suomalaisen elämäntavan ulkoistetusta kulutuksesta. Ilman konkreettista tavoitetta selonteon viittaukset kestävään talouskasvuun ja kiertotalouteen jäävät sanahelinäksi.

Muistutamme myös, että YK:n kestävän kehityksen toimintaohjelmasta ei tule hakea perusteita kasvustrategian jatkamiselle. Kestävän kehityksen tavoitteita tulee soveltaa eri tavoin köyhemmissä ja kehittyvissä tai vauraammissa ja ylikuluttavissa yhteiskunnissa:

“Suomen kaltaisissa vauraissa yhteiskunnissa Agenda 2030:n ympäristö- ja luonnonvaratavoitteille täytyy kuitenkin ehdottomasti antaa suhteellisesti suurempi painoarvo, sillä muiden kestävyystavoitteiden hyvä tila on saavutettu merkittävässä määrin suurella ympäristökuormituksella ja luonnonvarojen kulutuksella. Agenda 2030 ei siis ole neutraali asteikko, jota voidaan soveltaa samoin painotuksin minkä tahansa yhteiskunnan tarkasteluun, vaan se on työkalu globaalin kestävyyden rakentamiseksi ja kulloistenkin tärkeimpien haasteiden paikantamiseksi. Suomalaisen yhteiskunnan kestämätöntä ympäristökuormaa ei voi kuitata sillä, että tilanne on muissa tavoitteissa hyvä.”

Maailmalta

Dekarbonisaation hinta ja nettonollalupaukset

Lokakuisessa Carbon Briefin vieraskirjoituksessa tutkijat Marina Andrijevic ja Joer Rogelj esittävät, että koronakriisin jälkeisen elvytyksen ohjaaminen vahvojen ilmastotoimien mukaisesti voisi hillitä ilmastonmuutosta merkittävästi. Teksti pohjaa Science-lehdessä julkaistuun kirjoitukseen.

Kuten on lukuisia kertoja todettu, Pariisin ilmastokokouksen jälkeiset valtioiden vapaaehtoiset sitoumukset eivät riitä läheskään ilmastonmuutoksen pitämiseksi “turvarajoissa”. COVID-19 -pandemiasta taloudelliseen toipumiseen suunnatut varat ovat tutkijoiden mukaan kuitenkin globaalisti niin valtavia, että jos 10% osuutta vastaava summa suunnattaisiin energiasiirtymään seuraavan viiden vuoden ajan, maailma olisi lähtenyt voimalla liikkeelle kohti energiasiirtymää. Koko dekarbonisaatiourakka, eli globaalit nettonollapäästöt viimeistään vuosisadan puoliväliin mennessä, ei sillä valmiiksi tulisi, mutta olennaista on nimenomaan prosessin kunnollinen käynnistäminen.

Tämä kertoo, että suuruudestaan huolimatta energiasiirtymä ei ole suinkaan mikään mahdoton urakka. Käytännössä osa tästä rahoituksesta on jo olemassa nykyisissä energiasiirtymää edistävissä hankkeissa. Lisäksi investointien rinnalle tarvitaan tuen siirtämistä jatkuvasti ja johdonmukaisesti pois fossiilisten polttoaineiden tuotannosta (kulutukseen liittyvien tukimuotojen alasajon lisäksi). Kokonaisuutena katsoen uusien varojen tarve on siis huomattavasti pienempi. Energiasiirtymän rinnalla täytyy tietysti tapahtua vastaavia muutoksia muilla sektoreilla, mutta koska energiantuotanto vastaa kahta kolmasosaa päästöistä, tämä tarkastelu antaa hyvän kuvan mittaluokista.

“Nämä luvut korostavat sitä, että ilmastopositiivinen COVID-19-elvytys nojaa yhtä paljon vihreiden investointien tukeen kuin siihen, että vältetään lukittautumista saastuttaviin investointeihin”

Investointitarpeet ovat kuitenkin hyvin erilaisia ympäri maailman. Kehittyvillä mailla elvytykseen suunnatut varat ovat riittämättömiä, aivan eri mittaluokassa kuin Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Esimerkiksi Intian kaltaisessa maassa taas energiasiirtymän tarpeet ovat huomattavasti suurempia suhteessa talouden kokoon kuin esimerkiksi Euroopassa. Energiasiirtymässä tarvitaan siis kansallisten toimien lisäksi kansainvälistä yhteistyötä, jotta siirtymän rahoittaminen onnistuu myös köyhemmissä kansantalouksissa. 

Science-lehden tekstissään tutkijat korostavat myös sitä, että koska valtioiden kyky suoraan infrastruktuurin rahoittamiseen on rajattu, investointien rinnalla tarvitaan ohjaavia toimia verotus- ja tukiaisuudistuksista aina työntekijöiden uudelleenkoulutukseen asti. Lisäksi elvytystoimien ohjaaminen kohti energiasiirtymää antaisi vahvan signaalin muulle yhteiskunnalle ja auttaisi estämään “fossiilikuplien” syntyä eli fossiilisiin polttoaineisiin sidoksissa olevien sijoitusten arvonromahduksen vaikutusta. Elvyttäminen aiemman kehityslinjan mukaan taas vahvistaa näitä riskejä. Elvytystoimien kytkeminen koherenttiin pitkän aikavälin visioon on välttämätöntä.

Koronavuoden aikana tilanne onkin muuttunut nopeasti, sillä useat maat ovat tehneet yllättäen näkyviä ilmoituksia nettonollatavoitteistaan. Kiinan syyskuista ilmoitusta seurasi Japanin lupaus. Tällä hetkellä puolet päästöistä tulee maista, joilla on vastaavia julkilausuttuja tavoitteita, ja mikäli Bidenin hallinnon aikana Yhdysvallat liittyy joukkoon, osuus on jo 63%. Climate Action Tracker julkaisi joulukuussa raporttinsa Paris Agreement Turning Point, jossa se arvioi näiden lupausten merkitystä. Toteutuessaan nämä tavoitteet riittäisivät ilmaston keskimääräisen lämpenemisen hillintään +2,1°C vuosisadan loppuun mennessä. Raportissa kuitenkin todetaan, että ihailtavat tavoitteet tarvitsevat rinnalleen uskottavia konkreettisia kansallisia sitoumuksia vuodelle 2030 – tavoitteiden päivitys tänä vuonna on olennainen osa Pariisin prosessia. 

Nettonollatavoitteet ovat muuttaneet koko pelin ja tehneet Pariisin sopimuksen “turvarajoista” jälleen relevantin tavoitteen, jopa keskellä globaalia pandemiaa. 

Climate Action Trackerin raportin perässä julkaistiin UNEP:in vuosittainen Emissions Gap Report. Sen perusviesti on sama, kuten Zeke Hausfather tiivistää Carbon Briefin artikkelissa: nettonollalupaukset ja “vihreä elvytys” avaavat ikkunan Pariisin tavoitteiden ja nykyisten sitoumusten välisen kuilun ylittämiseen. Mutta ilman koordinoivia politiikkatoimia tämä ikkuna voi sulkeutua, ja päästökehitys voi nopeasti palata entisille urille, joka tarkoittaisi päästöjen nopean laskun sijaan vain niiden tasaantumista. (Ks. myös Climate Action Trackerin tuore julkaisu CAT:n ja UNEP:in Emissions Gap -raporttien välisistä metodologisista eroista. CAT:n arviot lämpenemisestä ovat alhaisempia kuin jälkimmäisissä.)

Painavaa asiaa – ihmisluomukset ohittavat globaalin biomassan

Kuinka paljon ihmisten maailma painaa? Joulukuisessa Naturen artikkelissa todettiin antroposeenin ohittaneen jälleen yhden rajapyykin, kun ihmisen luomusten massa on ylittämässä elävän biomassan koko planeetalla (Guardianin uutinen aiheesta). Ihmiset itsessään vastaavat 0,01% biomassasta, mutta vaikutus muuhun biomassaan on ollut valtava: kasvibiomassan määrä on puolittunut pitkän maataloushistorian kuluessa. Vaikka moderni maatalous hyödyntää valtaosaa planeetan pinnasta, sen ympäristöt ovat pääosin huomattavasti köyhempiä. Viimeisen sadan vuoden aikana biomassan määrässä ei ole enää tapahtunut merkittäviä muutoksia, vaan lähinnä laadullisia muutoksia

Biomassan köyhtymisen rinnalla ihmisten elinympäristön aineelliset luomukset ovat sen sijaan kasautuneet huimaa vauhtia. Vuosisadan alussa ihmistuotteiden massa oli 3% biomassasta, mutta näinä vuosina ihmistuotteet ohittavat elävän biomassan. Tässä arviossa biomassaa (johon on laskettu mukaan ihmiset ja kotieläimet) on laskettu kuivapainona, mutta nykykehityksellä ihmistuotteet ohittaisivat biomassan märkäpainonakin jo 2040-luvun kynnyksellä.

Outo tutkimusväite “ääripäiden” ilmastonäkemuksistä mediassa

e2 Tutkimuksen ja Vaasan yliopiston Innolabin tutkimusraportti Ilmassa ristivetoa – Löytyykö yhteinen ymmärrys? ilmestyi marraskuun lopulla. Samannimisessä hankkeessa tutkittiin suomalaisten ilmastoasenteita. Laajalle levinneessä uutisoinnissa, joka seurasi pitkälti STT:n kautta kulkenutta alkuperäistä tutkimustiedotetta, esiintyi hämmentävä väite ilmastonäkemyksiin liittyvistä “ideologisista painotuksista”. Tutkimusuutisoinnissa ilmastonmuutoksen tai ihmisten roolin epäily rinnastettiin suorasukaisesti siihen, että “ihmisten roolia ylikorostetaan ilmastonmuutoksessa”. 

Käytännössä niiden vastaajien, jotka olivat vastanneet ilmastonmuutoksen johtuvan täysin ihmisen toiminnasta, katsottiin siis “ylikorostaneen” ihmisten roolia. Tämä ei kuitenkaan vastaa ilmastotutkijoiden kantaa. Vaikka kaikki ilmastoprosessit ovat väistämättä luvuttomien tekijöiden yhteisvaikutusta, käytännön toimien, politiikan ja moraalisten arvioiden näkökulmasta on aivan yhtä oikein sanoa, että nykyinen ilmastonmuutos on “täysin” tai “pääosin” ihmistoiminnasta johtuvaa. Jokaisen tällaista tutkimusta tekevän pitäisi myös tiedostaa, että kun asiaa kysytään maallikkoyleisöltä, tällaisten vastausvaihtoehtojen perusteella ei voi moisia tulkintoja tehdä. Tutkimuksessa käytetty tulkinta, joka ei edes vastannut sen tueksi otetta tieteellistä lähdettä, on omiaan hämärtämään ilmastonmuutoskeskustelua. 

Tutkimuksen ongelmiin pureutuivat ansiokkaasti kirjoituksissaan mm. ympäristöaktiivi Otto Bruun ja Long Playn Hanna Nikkanen. Nopeasti laajalle levinnyt julkinen kritiikki saikin e2:n korjaamaan tutkimustaan ja tiedotettaan viikonlopun jälkeen. Yle korjasi myös uutisointiaan poikkeuksellisen näkyvästi. Mutta vaikka esimerkiksi Suomenmaa muokkasi 1.12. eli e2:n korjauksen jälkeen ilmestynyttä uutistaan lukijapalautteen jälkeen, kärjekäs otsikko on entisellään. Tutkija Panu Pihkala kommentoi tutkimushankkeen kyselytutkimusta muuten jo aiemmin sekä omilla sivuillaan että Ylen jutussa. Rakenteellinen vaikuttaminen, eli muu toiminta kuin elämäntapavalinnat ja kuluttaminen, esimerkiksi loistavat poissaolollaan.

Tapaus on tuttu esimerkki siitä, miten ongelmallista tutkimustiedotteiden suoraviivainen ja kritiikitön muuttaminen uutisiksi on. Sillä vaikka alkuperäistä tiedotetta ja jopa raporttia muokattaisiin kritiikin myötä, virheellinen tai yksioikoinen uutisointi voi levitä kymmeniin tiedotusvälineisiin, ja ilman kriittistä kansalais- ja tutkijapalautetta niitä tuskin korjataan.

Tiedotusvälineiden vastuu on erityisen tärkeää, koska räväkältä kuulostavat ympäristöuutiset jäävät helposti elämään sosiaalisen median verkostoissa ja putkahtelevat säännöllisesti esiin jopa vuosien ajan.

Myös klikkejä kalastavien alkuperäisten otsikkojen muuttaminen olisi siksi tärkeää pelkkien leipätekstikorjausten lisäksi.

Ruokamysteerit-sivusto tarttui samaan asiaan käsitellessään uutisointia MTK:n Ruokien ravitsemus ja ilmastopäästöt -selvitystä. Jälleen tiedotusmateriaali pääsi laajalti läpi uutisointiin sellaisenaan. Sinänsä selvityksessä päädyttiin seuraamaan käytännössä kaiken aihetta koskevan tutkimuksen konsensusta, että runsaasti kasvispainotteinen ruokavalio on aina paras valinta. Mutta tutkimuksen tapa yhdistää terveys- ja ympäristötarkastelua ongelmallisesti valikoiduilla mittareilla, tarkoitushakuistesti rakennetut esimerkkiateriat sekä ongelmallinen tapa verrata ravitsemukselliselta käytöltään aivan erilaisia ruoka-aineita synnytti hämärtävää uutisointia. Niinpä suurelle joukolle lukijoita tästä jää lähinnä muistiin se, että “riisi onkin se suurin ilmastopahis”. 

Tällaisia tapauksia tulee vastaan aika taajaan. Elokuussa BIOS-tutkija Ville Lähde kirjoitti EVA:n kummallisesta tutkimuksesta, jossa puhuttiin koronasta “liikakansoituksen kitkijänä”. Viime vuonna tartuimme elokuisessa uutiskirjeessämme uutisointiin koskien “metsittämistä parhaana ilmastonmuutoksen torjuntakeinona” – tämäkin tavallaan oikea mutta kuitenkin harhaanjohtavasti ilmaistu uutinen pomppaa säännöllisesti esiin sosiaalisessa mediassa edelleen. (Aiheesta vuoden maaliskuisessa uutiskirjeessä myös.) Saman vuoden maaliskuussa perkasimme uutisointia “maailman vihertymisestä” koskevasta tutkimuksesta. Sitten on tietysti naudat, nurmet ja hiilinielut. Kaikki tiedeuutisointi vaatii tarkkuutta, eikä se voi nojata uskottavasti vain tutkimuslaitosten omiin tiedotteisiin. Toimittajilta ja toimituksilta pitää edellyttää sen verran vaivannäköä, että esimerkiksi tiedeyhteisöissä hyvin nopeasti ongelmallisiin tapauksiin puuttuva keskustelu huomioidaan. Se ei ole vaikeaa, eikä se vie järin paljon aikaa. Tätä työtä ei pidä ulkoistaa lukevassa yleisössä oleville tutkijoille ja kansalaisaktiiveille.

BIOS

Kirjeenvaihto kestävästä kehityksestä

Ville Lähde osallistui syksyllä kuvataiteilija ja tutkija Aura Raulon kanssa Agenda Art 2030 -taidetapahtumaan kirjeenvaihdolla, joka käsitteli kestävän kehityksen problematiikkaa. Lähde pureutui ensimmäisessä kirjeessään Sustainable Development Goals -prosessin historiaan ja tavoitteiden herättämään tutkijakritiikkiin. Raulo peräänkuulutti vastauksessaan moraalisten arvojen voimaa, niiden vaalimista ja julistamista. Hän nosti “filosofisen muutoksen” etusijalle ja korosti “kulttuurillisen identiteettikriisin tarvetta”, törmäämistä omien arvojen kestämättömyyteen. Lähde pohti vastauskirjeessään moraalisten arvojen ja käytäntöjen muutoksen välistä suhdetta: 

“Olen usein miettinyt, että suhde kulkee jopa toiseen suuntaan: ovatko tällaiset ”perustat” pikemmin jälkikäteisiä rakennelmia? Pysyvätkö ne pystyssä vasta kun maaperä on valmisteltu, eli kun tarpeeksi suuri määrä ihmisiä on valmis elämään ja toimimaan uudenlaisilla tavoilla? Ja eikö tarvita myös lakeja, instituutioita, sopimuksia ja monia muita kollektiivisen toiminnan tuotteita, jotta tarpeeksi suuri määrä ihmisiä voi toimia niin ilman, että toiminnan pitää joka hetki nojata vakaumukseen tai jaettuihin arvoihin, ideologioihin tai sen sellaisiin? Rutinoitumisessa on puolensa. Arvomuutoksen tai uuden ideologian toiveiden yllä nimittäin roikkuu synkeä pilvi: jos käytännön muutoksessa pitää odottaa ensin, että tarpeeksi suuri määrä ihmisiä jakaa saman maailmankuvan, joudutaan helposti odottamaan maailman tappiin – tässä tapauksessa hyvin kirjaimellisesti.”

Tulevaisuuden Uusimaa

Paavo Järvensivu osallistui lokakuussa Uudenmaan liiton kirjoitussarjaan “Tulevaisuuden monet kasvot”. Omassa kirjoituksessaan “Tarina Uudeltamaalta, jossa opittiin puhaltamaan yhteiseen potkuriin” hän tarkasteli vuosikymmenen alkua ja visioi vuotta 2050 ekologisen jälleenrakennuksen  ajassa, jossa “järjestelmäpäivityksen suunnitteluyksikkö” SUDU on koonnut yhteen tieteen ja politiikan toimijoita siirtymäpolitiikan suunnitteluun.

“Aivan kuin NASA, SUDU muodostettiin parhaista eri tieteenaloja edustavista tutkijoista, joille annettiin tehtäväksi suunnitella miten Suomen infrastruktuuri ja niihin liittyvät käytännöt, eli sosiotekniset järjestelmät kuten energia-, liikenne- ja ruokajärjestelmät, voitaisiin seuraavien vuosikymmenten aikana uudistaa ekologisen jälleenrakennuksen mukaisesti. Yksikkö resursoitiin poikkeuksellisen hyvin, ja koko yhteiskunta seurasi alusta asti hyvin tarkasti ja suurella mielenkiinnolla, miten yksikön työskentely edistyi. Vuoden-parin sisällä alkoikin hahmottua viheliäisten ympäristöongelmien ratkaisemiseksi tarvittavan järjestelmäpäivityksen kokonaiskuva, joka ohjasi julkista keskustelua ja tuotti pitkäjänteisen näkymän teollisuuden ja muun yhteiskunnan tulevaisuuteen.”

Ekologinen jälleenrakennus ja siirtymäpolitiikka

Alussa mainittiin jo siitymäpolitiikan kojelauta ja lausuntomme eduskunnan ympäristövaliokunnalle; molemmat kertovat siitä, mihin siirtymäpolitiikassa on ekologisen jälleenrakennuksen nimissä kiinnitettävä huomiota.

Ekologisen jälleenrakennuksen ja siirtymäpolitiikan hahmottamisessa suosittelemme myös marraskuussa ilmestynyttä Johan Wahlstenin työpaperia “To Assemble Society Anew?”, joka vertaili BIOS-tutkimusyksikön ekologisen jälleenrakennuksen ohjelmaa muihin vastaaviin aloitteisiin maailmalla. Johan oli BIOS-harjoittelijana kuluneena vuonna.

Toimialakohtaisista ilmastotiekartoista 

Teollisuuden toimialat ovat Työ- ja elinkeinoministeriön (TEM) johdolla valmistelleet kukin oman vähähiilitiekarttansa, joiden tarkoituksena on hahmotella, miten teollisuus pääsee vuoden 2035 hiilineutraalisuus-tavoitteeseen. Lokakussa TEM julkaisi tiekarttojen yhteenvedon.

Antti Majava ja Tere Vadén ottivat tiekartat tarkasteluun niiden kokonaisuuden näkökulmasta ja löysivät kaksi ongelmaa, periaatteellisen ja konkreettisen. Tarkastelu julkaistiin lyhyempänä versiona Politiikasta.fi-sivustolla ja pidempänä BIOS-blogissa.

Periaatteellinen ongelma on, että tiekartat on laadittu ehdollisesta näkökulmasta: “jos näin ja näin käy, tavoitteeseen päästään (ja samalla toimiala kasvaa)”. Niissä ei ole tarkasteltu tapausta, jossa ehdot eivät toteudu, eikä myöskään ehtojen toteutumattomuuden todennäköisyyttä (toisin sanoen tiekarttojen päästöpolkujen riskejä).

Konkreettinen ongelma on, että kolmen suuren toimialan, metsä-, energia- ja kemianteollisuuden, tiekartat edellyttävät biomassojen käytön rajua lisäystä. Tiekarttojen päästöpolkujen toteutumiseksi joko metsien kasvun on kiihdyttävä radikaalisti, biomassoja on tuotava moninkertaisesti enemmän tai jonkin uuden biomassalajin tuotannossa on tapahduttava läpimurto.

Tähän sisältyy kolme riskiä

1. Kestävien biomassojen saatavuus on aina rajallinen.
2. Biomassojen kestävyyden todentaminen on haasteellista.
3. Biomassajakeiden sääntely tulee todennäköisesti muuttumaan.

Metsäteollisuuden, energiateollisuuden ja kemianteollisuuden tiekarttojen vaatimat puukuutiot olisivat yhteensä lähes koko metsien vuosikasvun verran. Hakkuumäärien nostaminen lähelle vuosikasvua johtaa puuvarantojen, hiilinielujen ja -varastojen nopeaan alenemiseen sekä biodiversiteettikadon kiihtymiseen. Metsäteollisuus kertookin tiekarttansa pohjaavan Luonnonvarakeskuksen tuottamaan malliin, jossa metsien kasvua lisätään huomattavasti intensiivisemmällä metsänhoidolla.

Riskien toteutuessa metsä-, kemian- ja energianteollisuus saattavat tulevaisuudessa kilpailla tavoitteidensa kannalta liian pienestä puubiomassan määrästä samaan aikaan, kun muualla maailmassa halvan vähähiilisen sähkön myötä otetaan loikka niin vähäpäästöisyyden kuin teollisuuden kilpailukyvynkin suhteen.

Työn tulevaisuudesta

Tero Toivanen osallistui lokakuussa Nesslingin ja Koneen säätiöiden sekä Ympäristötiedon foorumin Ympäristödialogeja-sarjan tilaisuuteen “Mitä tapahtuu työlle ekologisessa jälleenrakennuksessa?” Tero kirjoitti tapahtumaan kuuluvaan Minä väitän -sarjaan tekstin “Työtä ja työllisyyttä on ohjattava ekologisella siirtymäpolitiikalla”.

“Siirtymäpolitiikassa työtä häviää, mutta on todennäköistä, että kokonaisuutena työvoiman tarve pikemminkin lisääntyy. Tekeviä käsiä ja suunnittelevia aivoja tarvitaan vähähiilisessä maataloudessa, rakennusten energiatehokkuushankkeissa, liikenne- ja energiajärjestelmien suunnittelussa, metsien ennallistamisessa ja kalastuksessa – vain muutama esimerkki mainitakseni.

 

Työllisyyssiirtymä kytkeytyy elimellisesti koulutus- ja sosiaalipolitiikkaan. Oikeudenmukaisen siirtymän mukaisesti työnsä menettäviä työntekijöitä on tuettava sosiaaliturvalla ja uusiin tehtäviin valmistavalla koulutuksella. Mikäli työtä ei synny markkinaehtoisesti, voi julkinen valta suunnata työvoimaa jälleenrakennustöihin esimerkki työpaikkatakuuohjelmalla. Nämä ratkaisut parantavat siirtymän sosiaalista hyväksyttävyyttä.”

Karoliina Lummaa “Sotkuiset maailmat” teoksen toimittajana

BIOS-tutkija Karoliina Lummaa oli mukana vuosina 2015–2018 toimineessa Sotkuiset maailmat -hankkeessa, jonka työhön pohjautuva samanniminen teos ilmestyi syksyllä Nykykulttuuri-sarjassa. Karoliina oli toinen teoksen toimittajista ja kirjoitti siihen johdatustekstit Elsi Hyttisen kanssa sekä oman artikkelinsa “Antroposeenidokumentit ympäristömuutosten ja kulttuuristen muutosten todisteina.”

WISE-hankkeen blogissa

Kollegamme Tapio Reinekoski kirjoitti lokakuussa ilmastoasiantuntemuksesta kuntahallinnossa. Liina-Maija Quist taas tarkasteli omassa kirjoituksessaan kansalaisaktiivisuutta Teksasissa koronavuoden aikana. 

BIOS mediassa ja esiintymässä

Emma Hakala kommentoi lokakuisessa Ylen jutussa turvallisuuspolitiikan muuttuvia haasteita. Ville Lähde selitti Ylioppilaslehden jutussa bruttokansantuotteen problematiikkaa hallitsevana yhteiskuntakehitystä ohjaavana mittarina. Tero Toivanen keskusteli tästä ja muista aiheista lokakuisessa Paradigman muutos -tilaisuudessa.

Ville Lähde oli keynote-puhuja lokakuussa Pirkanmaan ruokafoorumin avajaistilaisuudessa ja esiintyi marraskuussa Ekosäätiön paneelikeskustelussa “Ilmastohätätila ja kriisinhallinta” Helsingissä. Joulukuussa hän kommentoi Helsingin Sanomissa ilmastonmuutoksen tilaa koronapandemian aikana.

Lopuksi

Syyskuisessa London Review of Booksissa Bee Wilson loi katsauksen vehnän, tärkeimmän viljelykasvin, kulttuurihistoriaan. Suosittelemme Janne Säynäjäkankaan ja Ville Kellokummun lokakuista artikkelia “Biotaloutta vai kuitupuukapitalismia?Politiikasta.fi -lehdessä. Lucas Joel otti marraskuisessa The New York Timesin jutussaan vinkeän tulokulman menneeseen joukkosukupuuttoon. Thomas Oudman tarttui marraskuisessa esseessään David Attenboroughin jäähyväisdokumentin tiettyihin ongelmallisiin väitteisiin. Jenni Frilander kävi marraskuisessa Ylen jutussaan taas läpi ansiokkaasti luonnon monimuotoisuuden problematiikkaa lainsäädännön kannalta.

The New York Times julkaisi joulukuussa hienon Alexandra Keemanin kirjoittaman kirjailija Jeff VanderMeerin henkilökuvan. Ja niin & näin -lehden joulukuun numeron teemana on “Jäte”. Mukana on muun muassa Yrjö Hailan merkittävä essee, joka selventää “nielujen” ja “lähteiden” käsitteistöä, joka on olennaista ekologisten järjestelmien toiminnan hahmottamiselle ja nyky-yhteiskuntien aineenvaihdunnan omaleimaisuuden ymmärtämiselle.


BIOS-uutiskirje 12/2020. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

7.10.2020
Uutiskirje 10/2020 Syksyn mittaan ilmestyi kaksi laajasti uutisoitua biodiversiteetin tilaa seuraavaa raporttia, jotka käymme uutiskirjeessä läpi. Jatkamme myös talouden irtikytkennän käsittelyä.

Tervetuloa lukemaan lokakuun 2020 uutiskirjettä. Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Myöhäistä satoa. Kuva Ville Lähde.

Maailmalta

Biodiversiteettikriisistä

Syksyn mittaan ilmestyi kaksi laajasti uutisoitua biodiversiteetin tilaa seuraavaa raporttia. Elokuinen “lippulaivaraportti” Global Biodiversity Outlook 5 on osa YK:n biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen (CBD, 1992) prosessia. Uusin raportti julkaistiin YK:n “biodiversiteetin vuosikymmenen” ja yleissopimuksen alla päätetyn 2011–2020 strategian päätteeksi (Aichi-tavoitteet). Raportin pääviesti on synkkä: biodiversiteetin tila heikkenee kiihtyvällä vauhdilla, ja muutosta ajavat paineet lisääntyvät jatkuvasti. Kuten Guardian asian ilmaisi, yhtäkään asetettua tavoitetta ei saavutettu. Raportti esittelee myös esimerkkejä edistyksestä suojelu- ja politiikkatoimissa. Vaikka edistys on ollut riittämätöntä, ne tarjoavat esimerkkejä laajemmalle muutokselle. 

Syyskuussa ilmestyi WWF:n ja Institute of Zoologyn yhteinen Living Planet Report 2020, jonka pääviestistä uutisoitiin jälleen laajasti ja näkyvästi: selkärankaisten populaatiot ovat vähentyneet keskimäärin 68% vuodesta 1970. Parin vuoden takaisessa BIOS-uutiskirjeessä käsittelimme aiemman raportin huolimatonta uutisointia. Raportin viesti ei siis ole, että 68% selkärankaisten määrästä olisi pyyhkäisty olemattomiin – mutta tämä harhakäsitys toistuu edelleen julkisessa keskustelussa. Se kertoo hyvin eri suuruisten populaatioiden keskimääräisestä muutoksesta: kasvua, häviötä ja pysymistä ennallaan. Kokonaiskuva on joka tapauksessa huono, ja tilanne menee pahempaan suuntaan. 

Vielä pari vuotta sitten WWF:n oma viestintäkään ei ollut täysin onnistunutta, mutta tällä kertaa raportin osio “How to Read the Living Planet Index” (s. 10) vääntää asian rautalangasta. Tuhansien lajien kymmenistä tuhansista tarkastelluista populaatioista noin puolessa havaittiin laskua. Ja koska joukossa on sekä hyvin suuria että hyvin pieniä populaatioita, populaatioiden keskimääräinen kohtalo ei kerro eläinmääristä. Tilanne myös vaihtelee alueittain ja ympäristötyypeittäin (esimerkiksi kosteikkojen menetys on ollut hurjaa). 

Biodiversiteetti ei ole yksi ilmiö, eikä sillä ole ilmastonmuutoksen kaltaista yhtenäistä globaalia dynamiikkaa. Biodiversiteetin kato niin ikään on lukemattomien erilaisten mittakaavojen ja laadullisten muutosten sikermä, eikä sitä pystytä seuraamaan millään yhdellä mittarilla. Living Planet Report muistuttaakin tästä erillisessä osiossa, joka erittelee muutosta ajavia voimia. Merkittävimmäksi nousee tässä raportissa, kuten monessa muussa raportissa ja tutkimuksessa, ihmiskunnan yleisen toimeliaisuuden ja maankäytön muutosten kiihtyminen. Luonnonvarojen käyttöönotto kasvaa koko ajan, ja 75% jäättömästä maa-alasta on merkittävästi ihmistoiminnan muokkaamaa – puhumattakaan merten kiihtyvästä hyödyntämisestä ja muista ekologisista muutoksista. Sellaiset inhimillisen toiminnan muodot, jotka auttavat ylläpitämään tai lisäämään biodiversiteettiä, ovat vähemmistössä. 

Moninaisuuden huomioimisesta huolimatta raportti nojaa kuitenkin harmillisen vahvasti ekologiseen jalanjälkeen, jonka ongelmana on nimenomaan ihmisen ympäristövaikutusten pakottaminen yhteen mittariin, joka ei lopulta kerro juuri mistään muusta kuin ilmastopäästöistä. Se soveltuu erityisen huonosti biodiversiteettikadon tarkasteluun.

Edellisten vuosien tapaan Living Planet Report on saanut osakseen tutkimukseen nojaavaa kritiikkiä. Sen tarkoituksena ei ole kiistää ongelman vakavuutta – kaikensorttisen denialismin aikana tällainen kriittinen keskustelu on aina vaikeaa, koska se otetaan helposti haltuun valheellisiin tarkoituksiin. Ympäristötiedotuksen tieteellinen tarkkuus on kuitenkin ohittamattoman tärkeä asia. Kriitikkojen mukaan puristamalla biodiversiteettikadon moniulotteisuus yhdeksi indeksiksi raportti tuottaa epäuskottavan suuren prosenttiluvun. Biodiversiteettikato ei myöskään ole pelkkää häviämistä, vaan myös “voittajien ja häviäjien” suhteet aiheuttavat ekologisia muutoksia. Esimerkiksi ihmisasutuksen liepeillä pärjäävien “generalistien” roolista zoonoottisten tautien synnyssä on puhuttu paljon tänä vuonna. Biodiversiteetin kehityksen seuranta ja arviointi vaatii edelleen tieteellistä kehitystyötä sekä tämän tietämyksen kääntämistä toimintasuositusten kielelle. Asiasta kiinnostuneille suosittelemme esimerkiksi tätä Naturen artikkelia, jossa pohditaan elinympäristöjen tuhoutumisen vaikutuksia biodiversiteettiin uuden tutkimuksen pohjalta. Tutkimuksessa arvellaan, että vallitsevat tarkkailumenetelmät voivat aliarvioida etenkin maankäytön muutosten vaikutuksia ekosysteemien toimintaan.

Jäitä poltellessa

Elokuussa uutisoitiin alustavasti uudesta tutkimuksesta, jossa oli arvioitu ensimmäistä kertaa jäätiköiden sulamisen globaalia kokonaiskuvaa. Tulokset ovat hätkähdyttäviä, ja määrät niin suuria, ettei niiden siteeraaminen tai kuvallistaminen (esimerkiksi “100 metrin jääpeitteen häviäminen Iso-Britannian päältä”) juuri auta hahmottamaan muutosta. Olennaisin tieto on, että sulaminen etenee pahimpien ilmastoskenaarioiden tahtiin. Tutkimuksessa ei tarkasteltu siis pelkästään sellaista sulamista, joka nostaa merenpintaa – hieman yli puolet häviöstä on ollut kelluvaa merijäätä tai sellaista maanpäällistä jäätä, jonka sulaminen ei vaikuta merenpinnan korkeuteen. Sillä on kuitenkin muita vaikutuksia: vuoristojen sulamisvesien ehtyminen aiheuttaa makean veden niukkuutta monilla maailman väkirikkaimmilla alueilla sekä monenlaisia ekologisia muutoksia, ja sulaminen vaikuttaa heijastuvuuden muutoksien myötä myös ilmastonmuutokseen. 

Tämän hetken arviot valtamerten pinnan noususta vuosisadan loppuun mennessä vaihtelevat 1–2 metrin välillä. Toistaiseksi Grönlannin jääpeitteen sulaminen on vastannut suurimmasta osasta merenpinnan nousua (40%), mutta Antarktiksen jäätiköiden sulaminen on nousemassa rajusti ohi merkittävämmäksi vaikuttavaksi tekijäksi – kuten on pitkään arveltu. Syyskuisessa Naturessa julkaistussa artikkelissa tarkasteltiin Antarktiksen jäätikköjen sulamista pitkällä aikavälillä. Sen mukaan vaikka ilmaston lämpenemisessä pysyttäisiin 2 asteen löyhemmissä “turvarajoissa”, pelkästään Antraktiksen sulaminen nostaisi merenpintaa ensi vuosisadan puolella 2,5 metrillä. Erityisen huolestuttavaa on, että sulaminen vaikuttaisi olevan peruuttamatonta. Tieteellisesti tähän viitataan käsitteellä hystereesi: monimutkaisen järjestelmän muuttuessa syntyy tekijöitä, jotka estävät järjestelmän paluun aiempaan tilaan, vaikka yleiset olosuhteet palautuisivatkin ennalleen. Toisin sanoen vaikka joskus tulevaisuudessa kasvihuonekaasujen pitoisuudet saataisiin alemmaksi ja keskilämpötila alkaisi laskea, jäämassat eivät palaisi ja merten pinnan nousu jäisi pysyväksi tai erittäin pitkäkestoiseksi. Tämä on jälleen yksi syy, jonka takia ilmastopäästöjen “ylilyönti” (overshoot) on hyvin vaarallista uhkapeliä. (Guardianin artikkeli aiheesta.)

Huonoja tutkimusuutisia kuultiin syksyllä myös Grönlannista. Vuoden 2000 tienoille asti jään sulaminen ja uuden jään kertyminen olivat vielä suht tasapainossa, mutta sen jälkeen on ohitettu jäätikön keikahduspiste. Kuten sanottua, sittemmin Grönlannin sulaminen on vaikuttanut merenpinnan nousuun. Jääpeitteen sulaminen on edennyt pahimpien ilmastoskenaarioiden tahdissa. Naturen syyskuisessa artikkelissa käsiteltiin tutkimusta, jonka mukaan Grönlannin jäätiköiden sulaminen kiihtyy jatkossa entisestään. Koko holoseenin ajalla (yli 11 000 vuotta) on ollut aiempiakin sulamisvaiheita, mutta tämän vuosisadan aikana sulaminen ylittää reippaasti aiemmat arvot.

BIOS

Irtikytkennästä

Edellisessä uutiskirjeessä kerroimme uusista tieteellisistä sartikkeleistamme, joissa olemme käsitelleet irtikytkennän (decoupling) käsitteen ongelmia. Julkaisimme syyskuussa aiheesta englanninkielisen koosteen sekä lanseerasimme tutkimuksen kartoitushankkeen. Tarkoituksena on luoda kattava tietopankki tätä kysymystä käsittelevästä tutkimuksesta. Suosittelemme myös kollegamme Jason Hickelin oivallista uutta artikkelia “What Does Degrowth Mean? A Few Points of Clarification”, joka selventää hyvin käsitettä degrowth ja onnistuu toivottavasti selventämään joitain siihen liittyviä sitkeitä väärinkäsityksiä.

BIOS äänessä

Ville Lähde vieraili syyskuussa ORSI-hankkeen Kristallipallo-podcastin osassa “Murros”, jossa keskusteltiin erilaisista ekologisen siirtymän yhteiskunnallisista malleista ja visioista. Paavo Järvensivu taas puhui työn tulevaisuudesta YLEn Horisontissa. Ilahduimme myös lukiessamme Politiikka-lehden arviota Paavon kirjasta Rajattomasti rahaa niukkuudessa

“Tieteellisesti Järvensivun teoksesta erityisen kiinnostavan tekee sen monitieteisyys ja kyky tarkastella uhkaavia ekologisia kriisejä laajasti eri näkökulmista sekä yhteydessä toisiinsa. Yhteiskuntatieteilijän näkökulmasta teos nostaa esiin ainakin kaksi keskeistä huomiota. Ensinnäkään ekologiset kriisit eivät ole ratkaistavissa pelkän luonnontieteellisen asiantuntemuksen avulla, vaan vaativat yhtä lailla yhteiskunnallista ja humanistista tietoa ja asiantuntijuutta. Toiseksi kriisi on mitä suurimmissa määrin poliittinen. Tällöin myös asiantuntijuuteen tulee arvopohjaisuutta, joka tulee hyväksyä. Pelkkien teknokraattisten keinojen kehittämisen sijaan asiantuntijuudella on arvoa myös liittyen esimerkiksi tarvittavan yhteiskunnallisen muutoksen hyväksyttävyyteen ja oikeudenmukaisuuteen.”

Emma Hakala uudessa Toxic Crimes -hankkeessa

BIOS-tutkija Emma Hakala on mukana sotien ympäristövaikutuksia tutkivassa Toxic Crimes -hankkeessa, jonka ideaa esiteltiin syyskuisessa Helsingin yliopiston verkkoartikkelissa. Hankkeessa tutkitaan mahdollisuuksia ulottaa kansainvälisen rikostuomioistuimen toiminta koskemaan myös ympäristörikoksia. 

Uusia julkaisuja WISE-hankkeen blogissa

Kollegamme WISE-hankkeessa ovat kirjoittaneet tähdellisiä tekstejä. Annukka Lehikoinen käsitteli kestävyyden käsitteen epämääräisyyttä ja kestävyyden mittaamisen problematiikkaa. Roope Kaaronen taas kirjoitti viehättävässä esseessään arkisista peukalosäännöistä ja monimutkaisessa maailmassa pärjäämisestä sienestyksen näkökulmasta.

Lopuksi

Suosittelemme Nature-lehdessä käytyä keskustelua YK:n kestävän kehityksen päämääristä ja niiden ongelmista etenkin pandemian muuttamassa maailmassa. Guardianissa julkaistiin varsin onnistunut yleiskatsaus ympäristömuutoksen “keikahduspisteisiin” (tipping points). Suosittelemme myös erittäin isolla pensselillä maalaavaa artikkelia “Spaceship Earth’s Odyssey to a Circular Economy – a century long perspective”. Artikkelin perusajatuksiin voi tutustua tässä videossa.

19.8.2020
Uutiskirje 8/2020 Tervetuloa lukemaan elokuun 2020 BIOS-uutiskirjettä!

Tervetuloa lukemaan elokuun 2020 BIOS-uutiskirjettä! Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Pysäytyskuva teoksesta Siirtymäpolitiikan kojelauta

Maailmalta

Yletön vauraus kiihdyttää ympäristötuhoa

Kesäkuussa Nature Communications -lehdessä julkaistiin tutkijoiden varoitus ylettömän vaurauden tuhoisista ympäristövaikutuksista. Vauraiden kotitalouksien ylikulutus on kirjoittajien mukaan voimakkain ympäristötuhoja ajava voima: per capita -kulutuksen kasvu ohittaa merkityksessään väestönkasvun, ja yhdessä nämä ovat syöneet sen hyödyn, jota teknologinen tehostuminen on tuottanut. Maailman rikkaimmat väestönosat ovat kaupankäynnin avulla myös ulkoistaneet merkittävän osan kulutuksensa ympäristökuormasta ympäri maailmaa: niinpä sekä vauraus että vastuu ympäristötuhoista jakaantuvat globaalisti hyvin epätasaisesti. Vauraimmat kuitenkin kärsivät ympäristöongelmista huomattavasti vähemmän.

Selvästi ylikuluttavaan kymmenykseen maailman väestöstä kuuluu suurin osa vauraiden maiden väestöstä, joskin kirjoittavat muistuttavat myös kulutusta ajavista pakoista, joiden vuoksi kulutusvalintoja ei voi katsoa vain yksilön näkökulmasta, kun valta vaikuttaa omiin valintoihin on rajallinen. Artikkelissa pureudutaan kuitenkin tarkemmin kaikkein rikkaimpiin (ja samalla vaikutusvaltaisimpiin) ihmisiin, jotka ajavat luonnonvarojen kulutuksen ja ympäristötuhojen kasvua kolmella tavalla: omalla kulutuksellaan, investoimalla ja toimimalla muuten osana hallitsevaa taloudellista luokkaa sekä omalla esimerkillään. Kaikkiaan kirjoittajat tarkastelevat monia kulutuksen ja kuormituksen kasvua ajavia rakenteellisia voimia, jotka estävät ekologista siirtymää. He myös tekevät karkean ratkaisuehdotusten ja yhteiskunnallisten kritiikkien jaottelun sekä pohtivat olennaisia askeleita muutoksen edistämiseen. Heidän tarkastelussaan korostuu ajatus “kestävyyden käytävästä”, jossa pyritään välttämään sekä ylikulutus että köyhyyttä ja kurjuutta aiheuttava alikulutus. Kansanliikkeiden merkitys muutosten ajamisessa nousee toistuvasti esiin. Tutkijat tiivistävät näkemyksensä tässä Conversationin artikkelissa.

Virallinen kuva köyhyydestä on täysin pielessä

Kesällä tehtävänsä päättänyt YK:n köyhyys- ja ihmisoikeusasioiden erikoisraportoija Philip Alston kritisoi viimeisessä raportissaan kovasanaisesti virallisia köyhyysrajoja ja vallitsevaa tapaa hahmottaa köyhyys. Kuten lukuisat kriitikot vuosien varrella, Alston esittää, että pitäytymällä Maailmanpankin virallisessa köyhyysrajassa kansainvälinen yhteisö on tulkinnut elämän kurjissa oloissa olevan onnistunutta köyhyyden voittamista. Näin on voitu tukea yltiöoptimistisia käsityksiä edistyksestä ja sivuuttaa miljardien ihmisten elämä kurjuudessa. Koko perusymmärrys maailmantilanteesta on ollut perustavanlaatuisesti pielessä. Raportin viestiin voi tutustua myös näissä Foreign Policyn ja Guardianin artikkeleissa.

(BIOS-tutkija Ville Lähde on kirjoittanut aiheesta täällä ja täällä. Vastaavia virallisten nälkärajojen ongelmia käsitellään tässä artikkelissa. Suosittelemme myös Joona-Hermanni Mäkisen heinäkuista kirjoitusta aiheesta.)

Kuten monet kriitikot ovat todenneet, korkeampi ja moniulotteisempi köyhyyden mittaustapa tuottaisi kaksi tulosta. Ensinnäkin, köyhien osuus maailmassa olisi monin verroin suurempi kuin nykyinen virallinen 10% luku. Toiseksi, köyhien määrä ei olisi näin tarkasteltuna juuri laskenut viime vuosikymmeninä – mikä olisi suuri muutos YK:n vuosituhattavoitteiden ja kestävän kehityksen tavoitteiden ympärillä käytyyn optimistiseen keskusteluun. Käytännössä harhaanjohtava tarkastelu on osaltaan johtanut siihen, että köyhyyden torjunnassa on menetetty vuosikymmeniä. Koronapandemia ja ilmastokriisi pahentavat tilannetta entisestään, ja kummatkin osuvat erityisen kipeästi maailman köyhimpiin.

Alston kritisoi raportissaan YK:n kestävän kehityksen tavoitteita sirpaleisuudesta ja yhteiskunnallisen muutoksen kokonaisvaltaisen ymmärryksen puutteesta, etenkin kasvavan eriarvoisuuden roolin sivuuttamisesta sekä löyhästä kytköksestä ihmisoikeuksien ja poliittisten oikeuksien konkreettiseen toteuttamiseen. Hän nostaa esiin raaka-aineiden tuotantoon keskittyvien kehitysmallien ja esimerkiksi paikallisia ruokajärjestelmiä heikentävien maakäytön tapojen ongelmia: köyhyyden torjumisen sijaan ne luovat usein entistä vaikeampia “köyhyysloukkuja”. Vaurauden uusjako, verotuksellinen oikeudenmukaisuus ja sosiaaliturvan laajentuminen ovat Alstonin esittämiä tehokkaimpia köyhyyden torjunnan keinoja, ja markkinalähtöisyyden sijaan hän korostaa valtioiden aktiivista roolia ja kansalaisyhteiskunnan vaikutusmahdollisuuksien lisäämistä.

BIOS

Kaksi artikkelia “irtikytkennän” ongelmista

Kesällä julkaistiin kaksi BIOS-tutkimusyksikön väen tutkimusartikkelia: “Raising the bar: on the type, size and timeline of a ‘successful’ decoupling” lehdessä Environmental Politics, ja “Decoupling for ecological sustainability: A categorisation and review of research literature” lehdessä Environmental Science & Policy. Ne jatkavat viimevuotisen artikkelimme “Onnistunut irtikytkentä Suomessa?” tematiikkaa laajentaen näkökulmaa kansainväliseen keskusteluun. Ensimmäinen artikkeli on aiemman suomenkielisen englanninkielinen päivitetty versio, jossa esitämme, että onnistuneen irtykytkennän kriteerinä on jatkuva luonnonvarojen kulutuksen lasku kohti kestävyysrajoja globaalisti. Tämän kytkeminen varovaiseenkin BKT-kasvuun vaatisi kuitenkin historiallisesti ennenkuulumatonta tehostumista: yhä enemmän taloudellista tulosta pitäisi puristaa jokaisesta materiaalitonnista.

Jälkimmäisessä artikkelissa teemme laajan kirjallisuuskatsauksen irtikytkentää koskeviin kansainvälisiin tutkimuksiin. Näyttöä paikallisesti ja ajallisesti rajatusta irtikytkennästä on, koskien joitain yksittäisiä ympäristökuormituksen muotoja. Mutta koska yhteiskuntien hyödyntämät materiaalivirrat ovat sekä ainoa jotenkin toimiva yleisen ympäristökuormituksen “sijaismuuttuja” että nykyisellään kestämättömällä tasolla – tarvitaan, kuten yllä todettiin, näyttöä jatkuvasta globaalista irtikytkennästä koskien luonnonvarojen kulutusta. Sen täytyisi myös edistyä tarpeeksi nopeasti estääkseen tuhoisimpia ekologisten järjestelmien muutoksia. Sellaisesta ei ole merkkiäkään. Tutkimuksen pohjalta irtikytkentä ei vaikuta hyödylliseltä yhteiskunnallista kehitystä suuntaavalta käsitteeltä, vaan se pikemmin ohjaa ajattelua väärään suuntaan pitäytyessään kiinni BKT:n kasvun ensisijaisuudessa.

Artikkelien tuloksia esiteltiin tässä Vicen artikkelissa, jossa toimittaja Nafeez Ahmed haastatteli tuoreen kirjan More from Less kirjoittajaa Andrew McAfee BIOS-tutkimusten pohjalta. Suosittelemme myös tätä Jason Hickelin kirjoittamaa teoksen kritiikkiä.

EVA:n perin kummallinen kyselytutkimus

Heinäkuussa ilmestyi Helsingin Sanomien äimistyttävästi otsikoitu juttu “Kysely: Puolet suomalaisista uskoo, että koronavirusepidemia on luonnon oma tapa vähentää liikakansoitusta”. Ville Lähde tutustui jutun taustalla olleeseen EVA:n kyselututkimukseen, josta löytyikin kosolti ongelmia. Lähde eritteli niitä BIOS-blogikirjoituksessaan 20.7.

Tutkimuksessa on esitetty raflaavasti muotoiltu kysymys koronapandemian ja ympäristökriisin suhteesta antamatta vastaajille mahdollisuutta vastata tavalla, jossa olisi esimerkiksi jonkinlaista luonnontieteellistä järkeä. Nämä vastaukset on kytketty tutkimuksen tekijän karikatyyrin omaiseen tulkintaan ns. Gaia-hypoteesista, minkä pohjalta puolelle suomalaisista on oletettu otsikon mukainen “maailmankuva”. Kaiken lisäksi kysymyksenasetteluun on kytketty hyvin ongelmallinen ja yksioikoinen näkemys väestön ja ympäristöongelmien suhteesta. Tieteellisen kyselytutkimuksen kanssa tällaisella ei tietysti ole mitään tekemistä. On hämmentävää, miten EVA:n tiedote oli mennyt käytännössä sellaisenaan läpi Helsingin Sanomien uutiseen.

Öljystä, koronakriisistä ja antroposeenista

Heinäkuun alussa ilmestyi myös Tere Vadénin Politiikasta-lehden artikkeli “Öljy koronakriisin ensikuukausina”. Koronakriisi näyttää mullistaneen öljyn ja yhteiskuntien kehityksen suhdetta tavoilla, jotka ovat yhtäältä kiihdyttäneet aiemmin ennustettuja kehityskulkuja ja toisaalta tuottavat yllättäviä, ennakoimattomia muutoksia. Onko tuotantohuipun sijasta edessä pikemminkin kulutushuippu – onko öljyyn varaa? Ja mitä öljyn hinnan romahdus tekee sen tuotannosta riippuvaisille yhteiskunnille? Vadén käy tekstissään näiden ajankohtaisten kysymysten läpi öljytalouden historiaa ja niitä sodan- ja kaupankäynnin keinoja, joilla sen valtarakenteita on pönkitetty.

Tero Toivanen taas puhui Maaseudun Tulevaisuuden haastattelussa 12.7. antroposeenista, “ihmisen aikakaudesta”. Hän erotteli erilaisia antroposeenikäsitteellistyksiä ja muistutti, minkä vuoksi aikakauden alun paikantamisella väliä myös nykyisen maailmantilanteen ymmärtämiselle:

”Jos ihminen on ollut merkittävä geologinen voima 8 000 vuotta, paljon ei ole tehtävissä. Voimme vain todeta ihmisen olevan lajina haitallinen. Mutta jos ihmisestä on tullut geologinen voima myöhemmin, siihen ovat syynä tietyt yhteiskunnalliset kehityskulut. Niitä on mahdollista muuttaa.”

Paavo Järvensivu vastasi 11.7. Talouselämän haastattelussa (maksumuurin takana) kysymyksiin koronakriisin vaikutuksista ja degrowthista.

”Onko koronaviruksen yhteydessä tullut siis testattua käytännössä myös degrowth-yhteiskunnan toimivuus?”

Talouden ja kulttuurin tutkijan sekä kulutuskulttuurin kriitikon Paavo Järvensivun mielestä ei.

”Se mitä nyt on nähty on, että talouskasvuun tähtäävä yhteiskunta ei ole saavuttanut tavoitettaan, vaan onkin päätynyt talouden laskuun. Kasvuun tähtäävälle yhteiskunnalle talouslasku on tietenkin iso ongelma’, Järvensivu sanoo.”

Luontoa radikaalisti vähemmän kuormittavan tulevaisuuden näkökulmasta koronakriisin suurin muutosvoima piilee Järvensivun mielestä henkisellä tasolla.

”Ennen koronaa elettiin pitkäkestoisen normaaliajan aikaa, jossa odotetaan asioiden jatkuvan uhkakuvista huolimatta kuten ennenkin. Korona tuotti kokemuksellisen katkoksen, jossa tulevaisuushorisontti avautui. Ennen koronaa keskusteltiin myös siitä, voiko valtio todella panna toimeen radikaaleja muutoksia. Nyt ainakin tiedetään, että valtiot voivat tehdä rauhanomaisia dramaattisia toimenpiteitä, jotka kävelevät lyhyen aikavälin markkinaehtoisuuksien yli, jos tilanne niin vaatii.”

Tulossa: Siirtymäpolitiikan kojelauta

BIOS-tutkimusyksikkö on toteuttanut teoksen Siirtymäpolitiikan kojelauta osaksi Helsinki Biennaalia. Koronatilanteen vuoksi biennaali siirtyi kesälle 2021. Koska teoksella on ajankohtaisuutta, on se päätetty julkistaa jo ennen ensi kesää. Teoksen avajaiset ja siihen liittyvä keskustelutilaisuus järjestetään Helsingin taidemuseossa syyskuun 15. päivä, kello 14-15. Avajaisten jälkeen teos on nähtävissä museon HAM-salissa 27.9. asti. Keskustelutilaisuus lähetetään suorana verkkoon ja se on mahdollista katsoa myös tallenteena. Itse teokselle järjestetään myös verkkototeutus syksyn aikana.

Siirtymäpolitiikan kojelauta on visualisoitu ehdotus siitä, mihin asioihin kansalaisten ja päätöksentekijöiden pitäisi kiinnittää huomiota, kun Suomea ohjataan hiilineutraaliksi ja ekologisesti kestäväksi yhteiskunnaksi. Siirtymällä tarkoitamme seuraavien 15-30 vuoden jaksoa, jolloin hiilineutraalisuuden saavuttamisen lisäksi luonnonvarojen kulutus on käännettävä laskuun samalla, kun hyvän elämän mahdollisuudet vahvistuvat. Mullistavaan poliittiseen siirtymään tarvitaan myös uusia politiikan seurantavälineitä. Siirtymäpolitiikan kojelautaan on koottu viisi indikaattoria, jotka yhdessä antavat kattavan kuvan siirtymän toteutumisesta: hiilitasapaino, luonnonvarojen kokonaiskäyttö, valtion maksukyky, yhteiskunnallinen resilienssi ja siirtymätyöllisyys. Teos ja avajaisten keskustelutilaisuus toivottavasti herättävät ajatuksia siitä, millainen tieto yhteiskunnan kehitystä ohjaa ja miten tällaista tietoa pitäisi esittää, julkaista ja arvioida.

Lopuksi

Kesällä on ollut kosolti aikaa lukea kaikenlaista. Suosittelemme taloustieteilijöiden avointa kirjettä fossiilitalouden alasajamisen puolesta, Naturessa ilmestynyttä tutkijoiden manifestia mallinnuksen yhteiskunnallisen hyödyllisyyden takaamiseksi, Voxissa ilmestynyttä David Robertsin artikkelia “liukuvista perustasoista”, New York Timesin laajaa artikkelia ilmastosiirtolaisuudesta, Jeff Tollefsonin ansiokasta Naturen artikkelia pandemioiden ja biodiversiteettikadon yhteyksistä, sekä William Lambin Carbon Briefin vierasartikkelia, jossa hän tarkastelee “ilmastoviivyttelijöiden” puhetapoja. Taustalla olevaa Global Sustainabilityn artikkelia käsiteltiin myös heinäkuisessa Lasse Leipolan kirjoituksessa Finnwatchin sivuilla.

20.7.2020
Korona kitkee liikakansoitusta? EVA:n kummallinen kyselytutkimus Tiistaina 14.7. äimistyin törmätessäni Helsingin Sanomien otsikkoon ”Kysely: Puolet suomalaisista uskoo, että koronavirusepidemia on luonnon oma tapa vähentää liikakansoitusta”. Mitä ihmettä? Puolet suomalaisistako mukailisi näkemyksissään Charles Dickensin Joulukertomuksen saituri Scroogea, joka toivoo, että ylimääräinen väestö kitkettäisiin pois? Ja kaiken lisäksi he näkisivät globaalissa pandemiassa luonnon oman pyrkimyksen tähän? Koska lehtiotsikkojen pohjalta ei kannata tehdä johtopäätöksiä, siirryin leipätekstiin. Siellä todettiin tarkemmin: ”Lähes puolet suomalaisista uskoo, että koronavirusepidemia on luonnon oma tapa vähentää liikakansoitusta ja huolehtia ympäristön ja ilmaston kantokyvystä.” Hieman eri asia, mutta hämmentävää silti, että esimerkiksi vihreitä kannattaneiden vastaajien joukossa 45% oli samaa mieltä (perussuomalaisissa 63%). Näkemys on tyystin epätieteellinen ja muutenkin karmea. Koska tulos oli niin käsittämätön, päätin tutustua uutisoituun EVA:n kyselytutkimukseen. Se paljastuikin järin eriskummalliseksi. Kyselyn tulos kertoo pikemmin laatijoidensa oudoista olettamuksista kuin vastaajien näkemyksistä. Toimittajien hälytyskellojen olisi pitänyt soida, mutta sen sijaan Helsingin Sanomien juttu välitti EVA:n tiedotteen sanomaa käytännössä sellaisenaan.”

Tiistaina 14.7. äimistyin törmätessäni Helsingin Sanomien otsikkoon ”Kysely: Puolet suomalaisista uskoo, että koronavirusepidemia on luonnon oma tapa vähentää liikakansoitusta”. Mitä ihmettä? Puolet suomalaisistako mukailisi näkemyksissään Charles Dickensin Joulukertomuksen saituri Scroogea, joka toivoo, että ylimääräinen väestö kitkettäisiin pois? Ja kaiken lisäksi he näkisivät globaalissa pandemiassa luonnon oman pyrkimyksen tähän? Koska lehtiotsikkojen pohjalta ei kannata tehdä johtopäätöksiä, siirryin leipätekstiin. Siellä todettiin tarkemmin: ”Lähes puolet suomalaisista uskoo, että koronavirusepidemia on luonnon oma tapa vähentää liikakansoitusta ja huolehtia ympäristön ja ilmaston kantokyvystä.” Hieman eri asia, mutta hämmentävää silti, että esimerkiksi vihreitä kannattaneiden vastaajien joukossa 45% oli samaa mieltä (perussuomalaisissa 63%). Näkemys on tyystin epätieteellinen ja muutenkin karmea. Koska tulos oli niin käsittämätön, päätin tutustua uutisoituun EVA:n kyselytutkimukseen. Se paljastuikin järin eriskummalliseksi. Kyselyn tulos kertoo pikemmin laatijoidensa oudoista olettamuksista kuin vastaajien näkemyksistä. Toimittajien hälytyskellojen olisi pitänyt soida, mutta sen sijaan Helsingin Sanomien juttu välitti EVA:n tiedotteen sanomaa käytännössä sellaisenaan.

EVA:n Sami Metelisen laatima tiedote on saanut suureellisen otsikon ”Luonnon vastaisku”. Jo otsikkotasolla koronapandemia kuvataan ikään kuin luonnon kostona ihmiselle. Ensimmäisellä sivulla todetaan: ”Moni suomalainen vaikuttaisi siis tulkitsevan, että pandemiakriisi ei ole luonnon kehityksestä ja ilmastonmuutoksesta irrallinen prosessi, vaan että ne liittyvät loogisesti yhteen.” Väite ”loogisesta” yhteydestä on tällaisessa luonnontieteellisessä kysymyksessä kummallinen, mutta siihen ei tässä kannata syventyä. Mutta mitä edes voisi tarkoittaa, että pandemia olisi irrallinen ”luonnon kehityksestä”? Että se olisi jumalinen kirous, avaruusolentojen tuote tai synkeiden tiedemiesten salajuoni? Tiedotteen kirjoittajan aivoituksia selventää hiukkasen, kun hän viittaa seuraavaksi James Lovelockin kuuluisaan Gaia-hypoteesiin. Seuraavalla sivulla hän tiivistää tämän pohjalta, että kysely kertoo suomalaisten näkemyksistä pandemiasta ”luonnon itsesäätelymekanismina” ja että ”luonto huolehtii ympäristön kantokyvystä pandemioilla”.

 Vauhti huimaa, joten on hyvä hengähtää hetken. Mikä on Gaia-hypoteesi? Populaariajattelussa kreikkalaisen mytologian mukaan nimetty Gaia mielletään usein jonkinlaiseksi ”maaäidiksi” tai ylipäätään jonkinlaiseksi planetaariseksi persoonaksi, joka toimii tietoisesti jotain päämäärää kohti ja voi jopa ”kostaa” uhkaajilleen luonnonomullistuksin. EVA:n tiedote kosiskelee tällaista naiivia tulkintaa. Lovelockin ja Lynn Margulisin muotoilemassa alkuperäisessä tieteellisessä hypoteesissa ei kuitenkaan ole mukana tällaista personoitua luonnon toimijuutta. Hypoteesin innoitteena oli käytännöllinen tieteellinen ongelma: miten elämää kannattaisi etsiä muualta universumista? Lovelock ja Margulis päätyivät siihen, että elollinen luonto muokkaa planeetan kaasukehän tietynlaiseksi, eli elämää kannattaisi etsiä sen perusteella. Tämä laajentui ajatukseksi, että elämä on omaleimainen ilmiö, joka sekä luo omat edellytyksensä että ylläpitää niitä. Elämä ei saavu valmiiseen ympäristöönsä vaan osallistuu sen luomiseen. 

Hypoteesista ei kuitenkaan voi vetää tiedotteen laatijan tavoin sellaista johtopäätöstä, että ”Gaia” pyrkisi ylläpitämään jonkinlaista luonnontasapainoa karsimalla ihmiskunnan ”liikaväestöä”. Planeetan historia lukuisine joukkosukupuuttoineen kertoo karusti siitä, että elollinen luonto ei muodosta hienosäädettyä vakaata kokonaisuutta, vaan se on lopulta haavoittuvainen mullistusten edessä. Elämän sitkeydestä kertoo toisaalta, että uudenlaisia eliörikkaita ekosysteemejä on syntynyt yhä uudelleen näiden mullistusten jälkeen. Juuri tätä on ”Gaia” tieteellisessä mielessä: elämän kykyä luoda elämän edellytyksiä ja monimuotoistua yhä uudelleen. Tämän tärkein selittävä tekijä on tietysti evoluutio, joka mahdollistaa elollisten eliöiden jatkuvan muutoksen ja sopeutumisen yhä uusiin olosuhteisiin. Ekologiaa ei voi todella ymmärtää ilman sitä. Vanhahtavan ”luonnon tasapainon” sijaan luonnonhistoria on sekoitus dynaamisia tasapainotiloja ja suurempia muutoksia. Massiivisten mullistusten välillä kulkee hidas uutuuksien syntymisen ja sukupuuttojen virta. Lajit eivät häviä eivätkä populaatiot kohtaa onnettomuuksia vain törmätessään jonkinlaisiin ”luonnon rajoihin”, joiden ylittämisestä seuraa luonnon vastaisku. Taudit ja muut vitsaukset vaivaavat elämää ihan normaaliaikoinakin. Gaia-hypoteesi ei siis veny siihen, että luonto palauttaa otuksia ruotuun. Planeetalla ei ole immuunijärjestelmää.

Silti tiedotteessa päädytään johtopäätökseen: ”Vaikuttaisikin siltä, että näkemysten taustalla on perustavanlaatuisempi maailmankatsomus luonnon toiminnasta, joka jakaa ihmisten mielipiteitä.” Tämä on hyvin mahdollista, jopa todennäköistäkin, sillä uskonnolliset näkemykset poikkeavat tässä toisistaan ja maallistuneista näkemyksistä, eivätkä maallistuneetkaan näkemykset muodosta yhtenäistä joukkoa. Mutta miltä pohjalta EVA:n kyselytutkimus päätyy esittämään näin suureellisen tuloksen?  

Puurot ja vellit

Kyselyssä johtopäätöksen pohjana on yksi ainoa väite, johon vastaajan tulee ottaa kantaa samaa mieltä – eri mieltä -akselilla: ”Koronavirusepidemia on luonnon oma tapa vähentää liikakansoitusta ja huolehtia ympäristön ja ilmaston kantokyvystä.” Todellakin, johtopäätöksiä maailmankatsomusten eroista tehdään yhden ainoan kysymyksen perusteella antamatta vastaajille mitään muita vaihtoehtoja! EVA:n tiedotteesta käy selvästi ilmi, että kysymyksen laatijoiden näkökulmasta on ihan sama, näkeekö vastaaja luonnon todellakin tekevän tietoista ”vastaiskua” vai näkeekö hän nykyisen pandemian ja ympäristönmuutosten välillä arkisempia konkreettisia yhteyksiä. Kaikki luetaan osaksi samaa maailmankatsomusta, jonka kanssa pitää olla samaa tai eri mieltä. Kyselyn laatijat ovat siis kirjoittaneet omat ongelmalliset oletuksensa sisään kysymyksiin ja tulkitsevat vastauksia takaperoisesti niiden mukaisiksi.

On täysin selvää, että tuollaisen kysymyksen perusteelta ei voi vetää moisia johtopäätöksiä. Vastaajan suhtautumista ”ja”-sanalla yhdistettyihin väitteisiin (luonnon tapa vähentää liikakansoitusta, luonnon tapa huolehtia ympäristön kantokyvystä) ei edes periaatteessa voida erotella, joten jäljelle jää epämääräisestä ”maailmankatsomuksesta” puhuminen. Kyselyt ovat aina keinotekoisia tilanteita, joiden rakentamisessa kysymysten laatijoilla on suuri vastuu, kuten on myös tulosten tulkitsijoilla. 

Tässä kyselyssä oli neljä kysymystä, joista kolme muuta olivat hyvin konkreettisia koskien ilmastopolitiikan priorisointia, ilmastotoimien roolia pandemian jälkeisessä elvytyksessä ja vastaajien valmiuksia tinkiä omasta elintasostaan. Tällaisessa ympäristössä ensimmäinen ”maailmankuvallinen” kysymys tulkitaan hyvin helposti yleisluontoiseksi kannanotoksi ilmastotoimien tärkeydestä, ympäristökriisin vakavuudesta ja niin edelleen. Moni vastaaja varmasti asemoi itseään oletettuun ympäristöasenteiden kirjoon eikä ajatellut kysymystä niin tarkkaan. Ylipäätään kuinka moni kehtaa kyseenalaistaa koko kysymyksen tolkun ja jättää vastaamatta? On siten hyvin ongelmallista olettaa, että vastaajille voitaisiin lukea niin vahvoja kantoja kuin EVA:n tiedotteessa tehdään. Kysymyksenasettelu ja sen tulkinta ovat yksinkertaisesti ammattitaidottomia.

Kysymyksenasettelu on myös vastuuton toisella tavalla, sillä se rinnastaa toisiinsa epäproblemaattisesti ”liikaväestön” karsiutumisen ja ympäristön kantokyvyn. Kuten olen useaan otteeseen kirjoittanut ja puhunut, yhteys väestökehityksen ja ympäristöongelmien välillä ei ole lainkaan yksinkertainen (ks. esim. täällä, täällä, täällä ja täällä). Tämä on aidosti vaikeasti hahmotettava asia, ja tieteellisesti virheelliset näkemykset ovat edelleen hyvin yleisiä. Eli samaan kysymykseen on pakattu sekä kummallinen oletus luonnon vastaiskusta että yksioikoinen väestönäkemys. Kuinka moni vastaaja pysähtyi lopulta pohtimaan ja kritisoimaan tätä pakettiratkaisua? 

Lisäksi: vaikka joku hyväksyisikin tieteellisesti ongelmallisen ja julman käsityksen ”liikaväestön karsiutumisesta”, nykyisellä pandemialla ei tietenkään edes ole kykyä muuttaa väestökehitystä radikaalisti. Maailman väestönkasvu pysähtyy näillä näkymin jossain 2050–2100 välillä arvioista riippuen – tai pikemmin riippuen siitä, miten naisten oikeudet edistyvät, köyhyyden ja nälän torjunta onnistuu, terveydenhuolto ja sanitaatio leviävät ja konfliktit leviävät. Ja jos päättää uskoa Gaiaan, joka hillitsee ympäristötuhoa kulkutaudeilla, miksi ihmeessä pandemia löisi ihmiskuntaa näpeille vasta nyt? Miksi ei muutaman miljardin alhaisemmalla populaatiolla? Ennen kaikkea: miksi rakentaa kyselyn kysymyksenasettelu näin kertakaikkisen höttöiselle perustalla?

Nykyisellä koronakriisillä kyllä on ympäristöongelmiin liittyvät ulottuvuutensa, mutta hyvin eri tavalla kuin tiedotteen kysymyksenasettelu antaa ymmärtää. Tutkijat ovat pitkään varoittaneet, että kiivaan kaupankäynnin ja kansainvälisen liikenteen sekä suurten väestökeskittymien maailmassa epidemioiden mahdollisuus levitä pandemioiksi lisääntyy. Pandemiakandidaatteja taas syntyy todennäköisemmin, kun ihmistoiminta leviää yhä uusille biodiversiteetiltään rikkaille alueille, kun ilmastonmuutoksen myötä tautien leviäminen helpottuu, kun ”luonnoneläimiä” aletaan tarhata kulutushyödykkeiksi – ja kun muu intensiivinen eläintuotanto muodostaa ”tautihautomoita”. Sen sijaan, että pandemiat olisivat merkki luonnon itsesäätelykoneiston toiminnasta, tutkijat ovat varoittaneet niiden olevan jälleen yksi oire pahenevasta ihmistoiminnan aiheuttamasta ympäristökriisistä. EVA:n tiedote sotkee nämä asiat keskenään aivan käsittämättömällä tavalla.

Luonto ei ole yksi vaan monta

Mutta ehkä vastaajat eivät ole ymmärtäneet luontoa toimijana niin kirjaimellisesti kuin EVA:n tiedotteessa oletetaan? Entä jos tulkinta oli vertauskuvallisempi? Kyllähän luonnonjärjestelmissä näkyy monenlaista itsesäätelyä. Kun saaliseläinten kannat runsastuvat, saalistajien kannat seuraavat perässä. Joskus tauti voi ikään kuin ”hillitä” kasvavaa populaatiota, mutta se ei ole automaattinen ”luonnon itsesäätelymekanismi”, vaan se voi aivan yhtä hyvin jäädä tapahtumatta. Paikallisiin ja alueellisiin luonnontapahtumiin voi siis joskus hyvin perustein lukea tietynlaista tarkoituksenmukaisuutta – vaihtoehto Gaia-mystiikalle ei ole täydellinen satunnaisuus ja kaoottisuus.

 Tällainen tulkinta menee kuitenkin helposti liian pitkälle. Sitkeä harhaluulo sopulien massaitsemurhista on esimerkki siitä, miten arkisten kannanvaihteluiden taustalle oletetaan edelleen melkein maagisia prosesseja. Lopulta asia on yleisissä piirteissään yksinkertainen, joskin yksityiskohdissaan mahdottoman monimuotoinen: elämä muodostaa systeemejä, jotka pysyvät yllä aineen ja energian läpivirtauksella kehittäen omaleimaisia tapoja niiden hyödyntämiseen (esimerkiksi yhteyttäminen). Nämä järjestelmät syntyvät, muuttuvat ja katoavat historian varrella, mutta ne myös ylläpitävät itseään. Maapallon luonto ei muodosta saumatonta kokonaisuutta vaan näiden limittäisten järjestelmien mosaiikin, jossa elollinen ja eloton nivoutuvat monin tavoin yhteen. 

Tällaiset ”ylläpitomekanismit” ovat kuitenkin aina paikallisia, kulloiseenkin luonnon systeemiin kuuluvia. Niiden yleistämisen planetaarisen tason vaikutukseksi on virheellinen analogia, mutta ajatus on hyvin yleinen, ja se toistui tästä tutkimuksesta käydyssä sosiaalisen median keskusteluissa. Miksi luonnon yksityiskohdista on niin helppo liikkua ajatuksiin luonnosta yhtenä ja yhtenäisenä kokonaisuutena?

Taustalla vaikuttaa se, että ”luonto” on kulttuurisen perintömme vahvimpia ja ladatuimpia sanoja. Sen monissa merkityksissä on mukana vanhoja uskonnollisia sivuvärejä. Ajatus luonnosta ”luomakuntana”, jota ohjaa yhtenäinen jumalallinen periaate, ei enää maallistumisen myötä ole kaikkien jakama. Moni uskovakin on omaksunut luonnontieteellisen näkemyksen evolutiivisesti kehkeytyvästä ja muuttuvasta luonnosta – toiset taas pitävät tiukasti kiinni yhtenäisemmästä uskonnollisesta kosmologiasta. Joka tapauksessa puhe ”luonnosta” tahtoo tuoda mukanaan oletuksia yksityiskohtien ja kokonaisuuden samankaltaisuudesta, luonnosta löytyvistä suurista ohjaavista periaatteista ja niin edelleen. Tällaiset käsitteelliset oletukset eivät ole rajoittuneet uskonnollisiin tai uushengellisiin yhteyksiin, vaan ne vaikuttavat usein tieteellisessäkin ajattelussa.

Niinpä esimerkiksi ajatus, että ”luonto tietää parhaiten”, elää monenlaisissa muodoissa, usein rinta rinnan tieteellisesti valistuneiden käsitysten kanssa. Samoin vanhakantainen oletus luonnon tasapainosta on edelleen vahva, vaikka se on hylätty ekologiassa ajat sitten. Maailmankuvamme eivät ole yhtenäisiä vaan muodostuvat monenlaisista palasista, usein keskenään ristiriitaisistakin. Juuri siksi tällaisella yksittäisellä kysymyksellä ei saada missään nimessä kaivettua esiin sellaisia maailmankuvallisia eroja, joista EVA:n tiedotteessa puhutaan. Sen sijaan kyselystä kertova tiedote ja uutisointi luovat keinotekoisen ja virheellisen kuvan suuren joukon jakamasta maailmankuvasta.

Ville Lähde

22.6.2020
Uutiskirje 6/2020 Kuten edellisessä uutiskirjeessä lupasimme, palaamme tällä kertaa moniin sellaisiin alkuvuoden ympäristöuutisiin, joita emme ole ehtineet käsitellä pandemian luomina poikkeusaikoina. Vanhaan tapaan uutiskirje on jaettu temaattisiin osioihin.

Kuten edellisessä uutiskirjeessä lupasimme, palaamme tällä kertaa moniin sellaisiin alkuvuoden ympäristöuutisiin, joita emme ole ehtineet käsitellä pandemian luomina poikkeusaikoina. Vanhaan tapaan uutiskirje on jaettu temaattisiin osioihin. Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Raakun inventointia. Kuva Kim Lindgren, Wikimedia Commons, GFDL.

Maailmalta

Ilmastonmuutoksen hillinnän kohtalonhetket

Kun pandemian pahimmista ajoista on toistaiseksi päästy yli, ilmastopäästöt ovat kääntymässä jälleen nousuun. Oli lähtöjään päivänselvää, että kestäviä päästöleikkauksia ei saataisi aikaan koronan hillinnän kaltaisella rysähdyksellä vaan tarvittaisiin pitkäjänteistä siirtymäpolitiikkaa. Aivan yhtä selvää on, että kolme vuotta sitten lanseeratun “hiilen lain” mukaan jatkuvien kunnianhimoisten päästövähennysten täytyisi alkaa juuri nyt, jotta minkäänlaisissa turvarajoissa pysyminen olisi mahdollista. Tämän vuosikymmenen aikana päästöt olisi puolitettava globaalisti. Siksi paluu entiselle epäonnistuneen ilmastopolitiikan uralle olisi kohtalokasta, kuten Maailman energiajärjestön (IEA) johtaja Fatih Birol muistutti kesäkuussa (yhtä tiukkaan sävyyn hän puhui maaliskuussakin).

Tilannetta kuvasivat karusti ilmastotutkijat Kevin Anderson, John F. Broderick ja Isak Stoddard toukokuun lopulla julkaistussa artikkelissa “A factor of two: how the mitigation plans of ‘climate progressive’ nations fall short of Paris-compliant pathways.” Artikkelin sanoma on tiivistetty tässä lehdistötiedotteessa sekä tutkijoiden kirjoittamassa Ecologist-lehden jutussa.

Artikkelin mukaan yhdenkään maan ilmastotoimien kunnianhimo ei ole linjassa Pariisin sopimuksen tavoitteiden kanssa, ja jopa edistyksellisyydestään kiitettyjen Ruotsin ja Iso-Britannian täytyisi vähintään tuplata päästöleikkausten tahti ja aikaistaa hiilineutraalisuustavoitteitaan (minkä jälkeen tavoitteen täytyy olla hiilinegatiivisuus). Oikeudenmukaisuussyistä kehittyville maille on annettava enemmän liikkumavaraa, mutta silti niillekin artikkelissa asetetaan hyvin tiukat päästötavoitteet, jotka ylittävät reilusti näiden maiden nykyiset vapaaehtoiset sitoumukset. Lisäksi joitain runsaasti öljyä tuottavia maita on artikkelissa siirretty vastuiltaan “kehittyneiden” maiden kategoriaan. Vauraiden maiden vastuuta ei siis voi väistellä viittaamalla kehittyvien maiden kasvuun. Kaikkien on toimittava. Pikemmin tutkijat muistuttavat, että köyhemmät maat tarvitsevat tukea kovassa ilmastourakassaan, sillä ne eivät voi tukeutua vuosikymmenien (tai yli vuosisadan) aikana rakentuneeseen vauraaseen infrastruktuuriin toisin kuin vaikka Suomi.

Kirjoittajien mukaan heidän arvionsa eri maille jyvittyvästä päästöbudjetista on konservatiivinen, sillä tulevan IPCC-raportin mallinnukset (AR6) tiukentavat sitä oletettavasti entisestään. He eivät myöskään tukeudu laskelmissaan hiilen talteenottoon tai “negatiivisiin päästöihin” (NET), koska niiden käynnistymisestä ajoissa ja suuressa mitassa ei ole mitään merkkejä. Nämä päästötavoitteet ovat siis ehdoton minimi, jotta voidaan edes yrittää tavoitella 2 asteen turvarajaa. Tiukemman 1,5 asteen turvarajan tavoittaminen lienee jo käytännössä mahdotonta. Mutta kuten monta kertaa on muistutettu, jokaisen epäonnistumisen jälkeen on vielä pahempia epäonnistumisia: 2,5 astetta on valtavasti pahempi kuin 2 astetta, 3 asteesta puhumattakaan. Turvarajan ylittäminen siis tekee päästövähennyksistä vain entistä tärkeämpiä.

Artikkelissa peräänkuulutetaan samanlaista kokonaisvaltaista yhteiskunnallista mobilisaatiota kuin BIOS-tutkimusyksikön ekologisen jälleenrakennuksen ohjelma. Päästövähennysten taakkaa ei voida kaupata sektorilta toiselle, vaan niitä tarvitaan kaikilla yhteiskuntien aloilla. Edes Marshall-avun tai sotamobilisaation kaltaiset vertauskuvat eivät kuitenkaan heidän mukaansa tavoita sitä, että on muokattava nopeasti energiajärjestelmä, joka on pyörittänyt yhteiskuntia puolitoista vuosisataa.

Ecologist-lehden artikkelissaan Anderson ja Stoddard käyttävät kovaa kieltä puhuessaan siitä, miten “epäonnistumisia on kierrätetty orwellilaisesti onnistumisen kertomukseksi” nojaamalla etenkin unelmiin negatiivisista päästöistä sekä julkilausumiin ilman käytännön politiikkatoimia.

”Tämä voi olla kolonialismin pitkän historian ulottamista tulevaan, jolloin ylimielisesti odotetaan köyhien maiden hyväksyvän vieläkin pienemmät hiilibudjetit, jotta voidaan kompensoida rikkaiden maiden haluttomuus kyseenalaistaa sosioekonomisia paradigmojaan. Tai kenties vallalla on laaja mutta hiljainen hyväksyntä sille, että Pariisin sopimus oli lähinnä vain retorinen väline ja sen lämpenemisen turvarajat ovat vain kätevää ja valheellista harhautusta.”

Tilanteen kriittisyyttä korostavat myös toukokuussa julkaissut arviot siitä, että ilmastopolitiikan epäonnistuessa kunnolla jo 50 vuoden kuluttua jotkin planeetan osat olisivat kelvottomia ihmiselämälle, mikä ajaisi jopa 3 miljardia ihmistä kestämättömiin olosuhteisiin. Tällaisia olosuhteita ei olisi nähty tutkimusryhmään kuuluvan Tim Lentonin mukaan koko ihmisapinoiden historian aikana. Näin paha kehitysura vältetään, jos päästövähennyksissä edetään. Mutta jos päästöt jatkavat edelleen kasvuaan, tutkimus kuvastaa, miten nopeasti ja rajusti maailman tilanne pahenee. Tutkimusryhmän edustajat ovat kuvanneet haastatteluissa, miten luvut “löivät heidät kanveesiin”, sillä ennustetun muutoksen nopeus yllätti heidät täysin.

Kesäkuussa uutisoitiin näkyvästi tutkimuksesta, jonka mukaan ilmastomalleissa käytettyä  “ilmastoherkkyttä” voidaan joutua arvioimaan uusiksi. Ilmastoherkkyys tarkoittaa sitä, kuinka paljon keskimääräinen lämpötila nousee suhteessa kasvihuonekaasujen pitoisuuteen ilmakehässä. (Kirjoitimme aiheesta parin vuoden takaisessa uutiskirjeessämme.) Mitä herkempi ilmasto on, sitä korkeampia ovat kuumenemisen ennusteet. Tuoreessa tutkimuksessa esitettiin, että aiempien vallitsevien näkemysten vastaisesti pilvillä olisikin nettona lämmittävä vaikutus. Ilmastoherkkyyttä koskevia tutkimuksia on käynnissä suuri määrä, ja niillä pyritään tarkentamaan arvioita tulevaa IPCC:n raporttia varten. Parin vuoden aikana on käyty kiihkeää tieteellistä keskustelua siitä, joudutaanko näkemyksiä ilmastoherkkyydestä joutua rukkaamaan ylöspäin. Tämä uusi tutkimus on siis vain yksi ääni keskustelussa, jossa ruoditaan ilmastotieteen ehkä tärkeintä yksittäistä muuttujaa. Aiheesta voi lukea lisää esimerkiksi tästä Nature-lehden kirjoituksesta.

Tätä taustaa vasten oli hämmentävää lukea Nature-lehden kesäkuista kommenttikirjoitusta. Vaikka tekstin pääaiheena olivat koronakriisi ja vihreä elvytys, pääsanomaa varjosti ilmastopoliittisen “pragmatismin” ja “poliittisen realismin” peräänkuuluttaminen vastakohtana “vihreälle nirvanalle”. Käsittämättömästi tekstissä esimerkiksi puhuttiin kuluneen vuosikymmenen aikana “tasaantuneista” päästöistä. Positiivisia esimerkkejä toiminnalle haettiin neuvostovallan romahduksen ja vuoden 2008 talouskriisin jälkeisistä toimista – vaikka pienen notkahduksen jälkeen päästöt kuitenkin jatkoivat kiivasta kasvua. Kirjoituksen pyrkimys peräänkuuluttaa kestäviä ja samalla työllisyyttä luovia elvytystoimia on mielekäs, mutta sen tilanneanalyysi on niin aikansa elänyt, että sen julkaiseminen arvovaltaisessa tiedelehdessä oli kovin kummallista.

Sukupuuttoaalto kiihtyy

Kesäkuun alussa uutisoitiin myös tuoreesta tutkimuksesta, joka tarkasteli käynnissä olevaa ja edelleen kiihtyvää kuudetta sukupuuttoaaltoa. Tutkimuksessa kartoitettiin sukupuuton partaalla olevia selkärankaisia maaeläinlajeja ja arvioitiin hyvin tiukoillakin kriteereillä yli 500 lajin kuolevan sukupuuttoon seuraavan parin vuosikymmenen aikana (suunnilleen saman verran on todettu kuolleen sukupuuttoon edeltävien sadan vuoden aikana). Sukupuuttotahti on aiempia arvioita paljon nopeampi ja kiihtyy siis edelleen. (Tutkimuksen tuloksista voi lukea näissä New York Timesin ja Helsingin Sanomien artikkeleissa.)

Huhtikuussa saatiin taas lisää tutkimustietoa myös hyönteistuhojen laajuudesta. Globaalisti yleistäen hyönteisten runsaus on tuoreen kartoituksen mukaan laskenut 25%, joskin erot ovat suuria eri hyönteisryhmien ja alueiden välillä. Koska tutkimustietoa asiasta on edelleen aivan liian vähän, kokonaisarviot poikkeavat merkittävästi toisistaan. Joka tapauksessa on nyt täysin kiistämätöntä, että “hyönteisten joukkotuho” on käynnissä. Toisesta tuoreesta kattavasta kartoituksesta uutisoitiin lokakuussa.

Ilmastonmuutoksen ja biodiversiteetin hupenemisen yhteyksiä käsittelevässä huhtikuisessa tutkimuksessa Nature-lehdessä taas varoitettiin siitä, että ilmastonmuutoksen vaikutukset elonkirjoon voivat ilmetä hitaan heikkenemisen sijaan äkillisinä hyppäyksellisinä muutoksina monilla alueilla. Taustalla on, että samoilla alueilla elävillä lajeilla on samankaltaisia ympäristövaatimuksia. Toisin sanoen ilmastonmuutoksen ei tarvitse olla rajua ja nopeaa aiheuttaakseen hyppäyksellisiä ekologiaia muutoksia. Monimutkaisissa ekologisissa järjestelmissä on omanlaisiaan “keikahduspisteitä”.

Suomessakin puhuttiin elonkirjon hupenemisesta pandemian keskellä, kun Syke tiedotti valmistumassa olevasta tutkimuksestaan toukokuussa (Ylen uutinen aiheesta). Vaikka Syke korostaa käytettävissä olevia keinoja biodiversiteetin hupenemisen pysäyttämiseksi, raportissa annetaan synkkiä arvioita tähänastisten toimien onnistumisesta – hyvin harvat ovat oikeasti parantaneet tai säilyttäneet luonnon monimuotoisuutta. Raportissa myös  muistutetaan, että talouskasvua ei ole saatu mitenkään “irtikytkettyä” tästä perustavasta ympäristövaikutuksesta.

BIOS

Ruokajärjestelmä on yhä alttiimpi kriiseille

Toukokuussa BIOS-blogissa julkaistiin tutkija Ville Lähteen pitkä artikkeli “Ruokajärjestelmän menestyksessä muhivat kriisit”, joka on populaari versio työn alla olevasta tieteellisestä näkökulma-artikkelista. Kymmeniä tutkimuksia kartoittavassa artikkelissa Lähde kuvaa globaalin ruokajärjestelmän luonteenpiirteitä, joiden ansiosta nopeasti leviävät häiriöt voivat saada aikaan yllättäviä laajoja ruokakriisejä. Etenkin COVID19-pandemian myötä on käyty kiihkeää keskustelua paikallisten ruokajärjestelmien ja huoltovarmuuden merkityksestä, mikä on eittämättä tärkeää. Vanha dogmaattinen ajatus globaalin ruokajärjestelmän taloudellisesta “optimaalisuudesta” ja ekologisista hyveistä ei kanna, kun tarkastellaan kokonaiskuvaa. Lähde kuitenkin muistuttaa, että liian vahva vetäytyminen paikallisuuteen olisi sekin tuhoisaa. Tarvitaan ruokajärjestelmää, joka yhdistää paikallisen omaleimaisuuden ja globaalin vaihdon hyveet, sillä kestävyyden ja resilienssin rakentaminen paikallisella, alueellisella ja globaalilla tasolla edellyttää eri keinoja.

”Kriisien aikana vallitsevaa ruokajärjestelmää haastavien lähestymistapojen uskottavuus voi kasvaa, mutta ei ole mitään tapaa, jolla ne itsestään laajentuvat tai ”skaalautuvat”. Itse asiassa muotikäsite skaalautuminen ei toimi hyvin tässä kysymyksessä, sillä samojen ”parhaiden käytäntöjen” leviämisen sijaan tarvitaan ruokajärjestelmän mosaiikkisuutta. Tarvitaan poliittista joukkovoimaa luomaan elintilaa paikallisille ja alueellisille ratkaisuille. Ruokapolitiikan valtarakenteet tukevat tällä hetkellä globaalia yhdenmuotoistumista ja kapeasti määritellyn ”tehokkuuden” sanelemaa työnjakoa.”

Mitä on posthumanismi?

Tiede & edistys -lehden vuoden ensimmäisessä numerossa käytiin kiinnostava keskustelu “posthumanismin” käsitteestä filosofi Sami Pihlströmin kirjoituksen pohjalta. Filosofi Inkeri Koskisen lisäksi BIOS-tutkija Karoliina Lummaa analysoi ja kritisoi Pihlströmin näkemyksiä kirjoituksessaan “Posthumanismin puolustus”.

”En itse halua sellaista posthumanismia, joka kaventaisi ihmisen vapauksia esimerkiksi biologiaan vedoten, mutta en myöskään halua sellaista humanismia, joka asettaa eläimet lajin perusteella suljetun ja valmiin filosofisiin kategorioihin. Pelkään (ja tiedän), että filosofiasta on lyhyt matka käytäntöihin, joissa eläinten elämä konkreettisesti on suljettua ja valmista.”

Väestönkasvua ei hillitä kovilla asenteilla

Ville Lähde kirjoitti Ulkoministeriön Kehitys-lehden kesäkuun numerossa väestönkasvusta otsikolla “Vain pehmeät keinot tehoavat väestökehitykseen”. Kirjoitus tiivistää väestötutkimuksen näkemyksiä, joita Lähde on esitellyt muun muassa BIOS-blogin kirjoituksissa “Väestökasvun perusasiat haltuun” ja “Lähteekö syntyvyys uuteen nousuun vauraissa maissa? Ei siltä näytä”. Tuoreessa kirjoituksessa hän muistuttaa:

”Käynnissä on itseään ruokkiva kehä. Köyhyyden ja turvattomuuden seurauksena keskimääräinen lapsiluku vähenee vain hitaasti tai ei lainkaan, mikä entisestään vaikeuttaa köyhyyden voittamista. Heikko terveydenhuolto lisää kuolleisuutta, mikä sekin pitää syntyvyyden korkeana. Sanotaan, että jokaista kuollutta lasta kohden syntyy kaksi tai kolme lisää. Pakkokeinoilla ei tällaista kierrettä katkaista.

Emme voi myöskään yksioikoisesti kieltää, etteikö väestönkasvu olisi ympäristöongelma, vaikka ihmisten kulutustaso ja ilmastopäästöt olisivat alhaiset. Tällainen naiivi ajattelu sivuuttaa sen, että paikallinen sitkeä väestönkasvu pahentaa alueellisia ympäristöongelmia, kuten metsäkatoa tai makean veden niukkuutta, vaikka alue tuottaisikin vain pienen osan globaaleista päästöistä. Myös tämä vaikeuttaa kurjuuden kierteen katkaisemista.”

Tieteen ja päätöksenteon avoimuudesta

Kesäkuisessa BIOS-blogikirjoituksessa “Pandemia osoittaa, miksi tutkimustiedon ja päätöksenteossa käytettyjen mallien avoimuus on tärkeää” käsitellään otsikon mukaisesti tutkimuksen avoimuuden kysymyksiä etenkin politiikkasuhteiden kannalta. Koska kipeissä asiantuntemusta vaativissa kysymyksissä ihmiset toimittajista tavan kansalaisiin joka tapauksessa muodostavat omia tulkintojaan tilanteesta ja arvioivat jatkuvasti suhdettaan tiedon auktoriteetteihin, tulisi tieteen yhteiskuntasuhteista pitää aktiivisesti huolta myös tieteen puolelta. Tieteellinen lukutaito edellyttää vaalimista. Avoimuus on myös kriittisen tärkeää siksi, että monimutkaisten ja vaikeiden ilmiöiden tutkimuksessa on väistämättä näkemyseroja tutkimustahojen välillä. Vain oletusten ja mallinnusten avoimuus mahdollistaa kunnollisen kriittisen keskustelun, joka on vastalääkettä silkalle tiede-epäluulolle. Suosittelemme myös Jaakko Kuorikosken ja Samuli Reijulan artikkelia Alusta! -lehdessä. Siinä he selittävät erinomaisesti tieteellisen mallintamisen merkitystä ja luonnetta.

Energiamuutos ei ole vain määrän vaan myös laadun kysymys

BIOS-tutkija Tere Vadén kirjoitti kesäkuussa WISE-hankkeen blogin tekstissä “Viheliäisyys ja skaalautuvuus energiamurroksen näkökulmasta” siitä, miten tärkeää energiantuotannon ja -kulutuksen kysymyksissä on, minkä laatuista energiaa saadaan käyttöön. Aivan kuten luonnonvarakysymyksissä, myös energiakysymyksissä olennaista on laadullisuuden ymmärtäminen. Esimerkiksi koronakriisin keskellä erilaisten öljytuotteiden laatujen merkitys on tullut esiin mitä kouriintuntuvimmin:

”Kriisi laski ensin (maaliskuun tienoilla) erityisesti kerosiinin ja bensan kulutusta, mutta vähemmän dieselin, jota kuluu etupäässä raskaammissa työkoneissa. Nyt kesäkuussa tilanne on kääntynyt toisinpäin: bensan kulutus toipuu ja dieseliä on liikaa. Koska bensaa ei saa tehtyä tekemättä samalla dieseliä ja toisinpäin, painaa vuoroin bensan vuoroin dieselin ylitarjonta jalostamojen taloutta.”

Fossiilitalouden mittakaavassa ja etenkin öljyn kätevässä monikäyttöisyydessä yhdistyvät ominaisuudet, jotka ovat mahdollistaneet nykyään muotisanaksikin muodostuneen “skaalautumisen”. Kun energiaa on käytössä kohtuukustannuksin mielin määrin, esimerkiksi ruoantuotannon olosuhteita on mahdollista yhtenäistää ja kasvutekijöitä pakottaa tiettyyn suuntaan niin, että periaatteessa mitä vain voi kasvattaa missä vain. Mutta kun fossiilienergian tietynlaisuuteen kuuluu myös lopulta ilmastonmuutos, skaalautumisen mahdollisuudet osoittautuvat rajallisiksi.

Öljystä kun puhutaan, niin mainittakoon myös, että edellä mainittu IEA:n johtaja Fatih Birol varoitti kesäkuussa myös siitä, että öljytuotteiden kysyntä voi nousta pandemiarajoitusten purkautumisen jälkeen ennätysmäisen korkeaksi, jos kehitystä ei ohjata oikeaan suuntaan. Lupaava signaali oli myös Economist-lehden kesäkuinen analyysi siitä, miten öljyalan investoinnit voivat olla romahtaneet pysyvästi.

Lopuksi

Suosittelemme tutustumista “ekologista hyvinvaltiota” tutkivaan ORSI-tutkimushankkeen toimintaan, esimerkiksi tähän toukokuiseen kirjoitukseen. Jos on ihmetyttänyt, miten taloustuntijat voivat toistuvasti arvioida ilmastonmuutoksen taloudellisia kustannuksia olemattoman pieniksi, puoskaroinnin taustoihin voi tutustua tässä perusteellisessa kirjoituksessa. Kiitämme Finnwatchin oivallista kannanottoa “Hiilineutraaliuden tulee olla vain välitavoite” ja suosittelemme professori Janne Hukkisen kirjoitusta “Ympäristökriiseihin pitää varautua yhä paremmin”. Yhdysvaltain presidentinvaalien lähestyessä suosittelemme Eric Fonerin oivallista artikkelia London Review of Books -lehdessä.

9.6.2020
Pandemia osoittaa, miksi tutkimustiedon ja päätöksenteossa käytettyjen mallien avoimuus on tärkeää Käynnissä oleva koronaviruspandemia on monien muiden huomionarvoisten seikkojen muassa nostanut esiin myös tiedon avoimuuden merkityksen. Kun yhteiskunnassa tehdään laajamittaisia toimia, jotka vaikuttavat ihmisten elämään mukaan lukien taloudelliseen toimeliaisuuteen, on erityisen tärkeää, että toimien tietopohjaan voidaan luottaa ja että sitä voidaan arvioida. Asiantuntijatiedon merkitys ja asiantuntijatiedon ja poliittisen päätöksenteon suhteen merkitys korostuu. Molemmat seikat edellyttävät laajempaa ja syvempää asiantuntijatiedon saatavuutta (tiedon avoimuutta) ja arviointia (tiedon lukutaitoa). Ilman näitä perusedellytyksiä asiantuntijatiedon roolin korostuminen voi johtaa epäluuloihin ja väärinkäytöksiin. 

Käynnissä oleva koronaviruspandemia on monien muiden huomionarvoisten seikkojen muassa nostanut esiin myös tiedon avoimuuden merkityksen. Kun yhteiskunnassa tehdään laajamittaisia toimia, jotka vaikuttavat ihmisten elämään, mukaan lukien taloudelliseen toimeliaisuuteen, on erityisen tärkeää, että toimien tietopohjaan voidaan luottaa ja että sitä voidaan arvioida. Asiantuntijatiedon merkitys ja asiantuntijatiedon ja poliittisen päätöksenteon suhteen merkitys korostuvat. Molemmat seikat edellyttävät laajempaa ja syvempää asiantuntijatiedon saatavuutta (tiedon avoimuutta) ja arviointia (tiedon lukutaitoa). Ilman näitä perusedellytyksiä asiantuntijatiedon roolin korostuminen voi johtaa epäluuloihin ja väärinkäytöksiin. 

Oikeuskansleri Tuomas Pöysti esitti 13.5. sosiaali- ja terveysministeriölle (STM) selvityspyynnön otsikolla “Sosiaali- ja terveysministeriön menettely Covid-19-epidemiaa koskevien päätösten ja linjausten perusteena olevan tiedon julkisuudessa ja avoimuudessa”. Selvityspyynnössä todetaan, että koronapandemian vuoksi Suomessa on puututtu säännösperustaisesti ihmisten oikeuksiin, minkä lisäksi suosituksilla on ohjattu ihmisten käyttäytymistä. Koska sekä puuttumisilla että suosituksilla on perusoikeudellisia seurauksia, katsoo oikeuskansleri että hänellä ja virastollaan on omasta aloitteestaan syy pyytää lisäselvityksiä.

Selvityspyyntö kiinnittää huomion kahteen seikkaan.

  • “Viranomaisten toiminnan ja päätöksenteon epidemian hoidossa tulee perustua luotettavasti selvitettyihin seikkoihin ja objektiiviseen tilannetietoon.”
  • “Valittujen toimintalinjojen ja toimenpiteiden perusteita tulisi viranomaistoiminnan avoimuuden ja kontrolloitavuuden vuoksi lähtökohtaisesti voida yleisesti käsitellä ja arvioida.”

Kun näitä seikkoja arvioidaan yhdessä, on selvää, kuten myös oikeuskanslerin selvityspyyntö esittää, että yleisöllä tulisi olla pääsy niihin tietoihin ja perusteluihin (esimerkiksi niin kutsuttuihin epidemiologisiin mallinnuksiin), joihin päätökset ja suositukset nojaavat. Muuten sekä selvitysten luotettavuus että viranomaistoiminnan avoimuus ovat vaarassa, näin uhaten toimenpiteiden yleistä hyväksyttävyyttä ja tutkimukseen perustuvan päätöksenteon oikeutusta.(*)

Myös muita perusteita, joita oikeuskansleri ei käsittele, voidaan tiedon avoimuuden perusteeksi esittää. Esimerkiksi vuosisatojen mittaan syntyneessä tieteellisen tutkimuksen perinteessä on havaittu, että avoimuus, joka mahdollistaa vertaisarvioinnin, kritiikin ja puutteiden korjaamisen, on välttämätön edellytys tiedon luotettavuuden ja tilannetiedon edistämiseen. Myös oikeuskanslerin selvityspyyntö mainitsee julkisen arvioinnin perusteeksi arvioinnin mahdollisuuden vahvistaa tiedon objektiivisuutta ja monipuolisuutta. Mallinnuksia ei ole mahdollista toistaa, jos malleja ja niiden parametreja ja taustaoletuksia ei ole julkistettu.

Samoin voidaan esittää, että tutustuessaan tietopohjaan ja tilannekuvaan kansalaiset voivat myös säädellä omaa käytöstään tarkemmin ja tarkoituksenmukaisemmin (suoja- ja turvatoimenpiteitä olosuhteiden mukaan kiristäen tai höllentäen) kuin mihin koko väestöä koskevat säännöt ja ohjeistukset pystyvät. Koronakriisi on osoittanut, että kansalaiset joka tapauksessa arvioivat virallisia suosituksia ja toimia omaehtoisesti. Jos tiedon julkistamattomuutta perustellaan huhujen ja asiantuntemattoman spekuloinnin leviämisen estämisellä, on syytä huomata, että nimenomaan tiedon salaaminen itsessään (riippumatta tiedon sisällöstä) aiheuttaa luottamuspulaa, huhuja ja salaliittoteorioita.

Siksi avoimuus ja lisääntyvä ymmärrys avoimuuden merkityksestä ovat pitkällä tähtäimellä parempia vaihtoehtoja(**) kuin salaaminen ja sulkeminen, vaikka akuutissa tilanteessa voi olla perusteltua välittää tietoa rajoittuneesti, esimerkiksi paniikin syntymisen estämiseksi. Laajan julkisen keskustelun mahdollistamiseen vetosi myös ministeri Maria Ohisalo kertoessaan hallituksen linjanneen, että koronaepidemiaan liittyvän päätöksenteon taustatiedot ja laskelmat tulee julkistaa.(***)

Voidaan jopa ajatella, että avoimen tiedon jakaminen ja arvioiminen on yksi yhteiskunnan keskeisimmistä tehtävistä niin terveyden kuin demokratiankin kannalta, koska tietoperustan avoimuus ja päätösten perusteiden arvioitavuus on demokraattisten osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksien edellytys. Tiedon avoimuus on ennakkoehto tiedon lukutaidon ja käytön kehittymiselle. 

Kansalaisten tiedonsaannin lisäksi tiedon avoimuus auttaa muun (kuin suoraan epidemiologiaan liittyvän) asiantuntijatiedon tuottamista ja asemaa. Pandemian kaltaisissa tilanteissa tarvitaan monitieteistä asiantuntemusta, joka hyötyy avoimesta tiedosta, jota kultakin tieteen erityissektorilta on saatavilla.

Kolmanneksi voidaan esittää taloudellinen perustelu. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, jonka tietoihin ja asiantuntemukseen sosiaali- ja terveysministeriö nojaa, toimii julkisella mandaatilla ja suurelta osin julkisella rahoituksella. Voidaan edellyttää, että tällaisen toimijan tuottama tieto, mukaan lukien ne mallinnukset, jotka syötetystä datasta tuottavat lopputuloksen, on julkista eli avointa.

Lopulta tiedon ja sen arvioinnin avoimuutta, julkisuutta ja laajuutta voidaan pitää myös itseisarvona, toisin sanoen tavoitteena, jota muut yhteiskunnan toiminnot tukevat ja tavoittelevat. Tiedon ja sen kriittisen arvioinnin itseisarvoisuus kuuluu esimerkiksi suureen osaan eurooppalaista filosofista, tieteellistä ja humanistista perinnettä.

***

Suomessa on eri ministeriöiden alaisuudessa kaiken kaikkiaan 12 niin kutsuttua sektoritutkimuslaitosta. Kaikkien näiden tuottamalla asiantuntijatiedolla on mahdollisesti hyvin merkittäviä yhteiskunnallisia seurauksia päätöksenteon pohjana.

Ajankohtaisen THL-esimerkin lisäksi voidaan huomioida esimerkiksi Luonnonvarakeskus (LUKE) ja sen mallinnukset metsien kasvusta ja käytöstä. Mallinnukset tehdään LUKE:ssa käyttäen MELA-mallia, joka on niin kutsuttu suljetun koodin malli.(****) Toisin sanoen osat mallin toiminnasta (käytännössä tietokoneohjelman koodista) ovat vain sen omistajien tiedossa, eikä niitä siten ole vertaisarvioitu tai auditoitu. 

MELA-mallilla tehtyjen mallinnusten merkityksestä nousi julkista keskustelua erityisesti EU:n metsien (laajemmin LULUCF-sektorin) kasvua arvioivien ja hakkuumahdollisuuksia kehystävien vertailutasojen asettamisprosessin alkaessa. Suomen esittämät MELA-malliin pohjautuvat vertailutasolaskelmat osoittautuivat useampaan kertaan virheellisiksi. EU:n asiantuntijaelimet totesivat Suomen esittämien arvioiden myös osittain sisältävän yhteistä ohjeistusta toteuttamattomia laskentatapoja.

MELA-mallin suljetun luonteen vuoksi tätä keskustelua käytäessä tutkijat, jotka eivät omista MELA-mallia, joutuvat mallin tuloksista ja tuntemistaan sille syötetyistä arvoista päättelemään (“reverse engineering”), mitä mallissa kenties on laskettu ja millä parametreilla. MELA-mallin epäselvyyksistä johtuen Suomen esittämiin vertailutasolukuihin sisältyi virhemahdollisuus, joka realisoituessaan tarkoittaisi jopa useamman miljardin laskua valtiolle. Toisella tavalla ilmaisten seurauksena voisi olla miljardien varainsiirto veronmaksajilta metsäteollisuudelle, koska valtio veronmaksajineen vastaa päästövähennysten toteutumisesta, kun taas metsäteollisuus hyötyy hakkuumahdollisuuksista. 

Selvityspyynnössä STM:lle oikeuskansleri korostaa, että avoimuudella on erityistä merkitystä, kun “kysymys on laajoja yhteiskunnallisia vaikutuksia aiheuttavien päätösten pohjana olevista tiedoista.” On selvää, että vaikuttaessaan ylipäätään suomalaiseen metsäpolitiikkaan ja suoraan miljardien kokoluokan taloudellisiin seurauksiin, myös MELA-mallissa on kyse “laajoja yhteiskunnallisia vaikutuksia aiheuttavien päätösten pohjana olevista tiedoista.” 

Uutisoidessaan oikeuskanslerin selvityspyynnöstä Helsingin Sanomat (14.5.) toteaa: “Julkisuuslain mukaan tutkimus, tilasto sekä niihin verrattavissa oleva selvitys tulee julkiseksi, kun se on valmis käyttötarkoitukseensa. Säännöksessä todetaan erikseen, että selvitys tulee julkiseksi silloinkin, kun se liittyy keskeneräiseen asiaan.” Tämäkin julkisuuden vaatimus koskee ilmiselvästi MELA-mallinnuksia, joiden pohjalta tehtyjä lukuja on käytetty EU:ssa käytävissä neuvotteluissa. 

Kuten pandemiaa koskevien mallinnusten tapauksessa, myös MELA:n tapauksessa avoimuus ei voi ulottua vain mallin käytön lopputuloksena syntyviin numeroihin, vaan sen pitää koskea itse mallia sekä sen parametreja ja taustaoletuksia. Muuten arviointi, joka on julkisuuden ja avoimuuden tavoittelema lopputulos, on mahdotonta. Myös erilaisten mallien välinen vertailu on rationaalista vain, jos mallien toiminta on avoimesti arvioitavissa – näin niin epidemiologisten mallien kuin metsän kasvua koskevien mallien kohdalla. Molemmissa tapauksissa useita erilaisia malleja on käytettävissä.

Koronakriisin terveydenhoitosektoria laajempien hoitotoimenpiteiden joukossa on hyvä tarttua järjestelmällisesti sektoritutkimuslaitoksissa käytettyjen mallien avoimuuden toteutumiseen. Laajavaikutuksista tiedon tuotantoa tehdään kaikissa sektoritutkimuslaitoksissa: juuri tällaisen laajavaikutteisen tiedon tuottaminen on keskeinen peruste niiden olemassaololle. Keskeiset perustelut sektoritutkimuslaitosten olemassaololle ovat samalla perusteluja niiden tuottaman tiedon avoimuudelle. Tällainen avoimuus lisää yhteiskunnallista kestokykyä ja tukee demokratiaa. Jos avoimuuden toteutumiseen riittää nykyisen julkisuuslainsäädännön noudattaminen, muutos tarkoittaa toimintatapojen korjaamista ja mahdollisesti laillisuuden valvonnan tehostamista. Jos puolestaan julkisuuslaki on liian epäselvä jättäen ulkopuolelleen mallit ja mallinnustyökalut (esimerkiksi mallien lähdekoodin), joilla luvut ja tilastot tuotetaan, on lakia näiltä osin täsmennettävä. (*****) Julkisrahoitteisen tutkimuksen ja julkisten päätösten pitää koko ketjultaan olla avoimia.

(*) Myös mm. LUKEn tutkimusprofessori Raisa Mäkipää on tällä perusteella toivonut terveyden- ja hyvinvoinnin laitokselta pandemiaan liittyvän tutkimuksen avoimuutta.

(**) Avoimuuden lisääminen, avoimuuden tarkoitusperien ymmärrettäväksi tekeminen ja avoimen tiedon arvioinnin kehittäminen edellyttävät kaikilta asiantuntijoilta ja tieteen julkistajilta (samoin kuin koko koulutusjärjestelmältä) pedagogista osaamista, jotta ei päädytä kevään mittaan ironisoituun ilmiöön, jossa esimerkiksi sosiaalisessa mediassa on yhtenä viikkona hurja määrä itsensä epidemologian osaajiksi asemoivia, jotka seuraavalla viikoilla muuttuvat oikeusoppineiksi ja niin edelleen.

(***) Tällaista linjausta hallitukselta olivat toivoneet mielipidekirjoituksessa professori Thomas Wallgren, akatemiatutkija Leo Lahti ja akateemikko Markku Kulmala.

(****) Hanke MELA-mallin avaamiseksi on käynnissä, mutta sen tuloksia ei vielä ole julkaistu. Ei myöskään ole selvää, missä määrin LUKE jatkossa tulee käyttämään tätä avointa MELA-mallia mallinnuksissaan, ja tuleeko esimerkiksi maa- ja metsätalousministeriön toiminta pohjaamaan avoimeen MELA-malliin.

(*****) Vastauksessaan DI Antti Viitalan esittämään tietopyyntöön, THL on todennut lähdekoodin valmistelun “teknologiseksi kehittämistyöksi, joka voidaan patentoida, ja on siten salassa pidettävää tietoa.” Kuten Viitala toteaa, perustelu on sikäli ontuva, että ohjelmistot eivät EU:n lainsäädännön mukaan lähtökohtaisesti ole patentoitavissa. Jos kaupallisten tavotteiden vuoksi sektoritutkimuslaitoksille poikkeaminen julkisuuslaista on nykyisen lainsäädännön puitteissa mahdollista, on lakia näiltä osin muutettava, silloin kun se koskee julkisella rahoituksella tehtyä tutkimusta ja laajoja yhteiskunnallisia vaikutuksia aiheuttavien päätösten pohjana olevia tietoja.