BIOS

Ehdotusten kohdentuminen ja valikointi perustuu BIOS-tutkimusyksikön kokonaisvaltaiseen näkemykseen Suomessa tarvittavasta yhteiskunnan sosio-ekonomisesta siirtymästä, jota olemme kutsuneet ekologiseksi jälleenrakennukseksi. Taustalla on monitieteisen ympäristötutkimuksen synteesi globaalien ekologisten kriisien ja resurssikysymysten vaikutuksesta Suomelle. Tämän blogikirjoituksen esitykset elvytyksen kustannuksista, taloudellisista ja energeettisistä hyödyistä ja työllisyysvaikutuksista ovat karkeita mittaluokka-arvioita, jotka perustuvat julkisuudessa saatavilla oleviin selvityksiin ja raportteihin.

Energiantuotannon taustaa

Niin kutsutun uusiutuvan energian osuus Suomen energiankulutuksesta on suuri, noin 40 prosenttia. Noin 80 prosenttia tästä uusiutuvasta energiasta puolestaan on puuperäistä energiaa (puulla tuotetaan kaiken kaikkiaan yli neljännes energiasta). Suurin osa tästä puuperäisestä uusiutuvasta energiasta käytetään metsäteollisuudessa, joka käyttää noin 23 prosenttia kaikesta energiasta. Noin neljä viidesosaa metsistä hakatusta kuitupuusta menee kuidun sijasta energiaksi metsäteollisuuden käyttöön. Toisin sanoen suuri osa “uusiutuvasta energiasta” eli puuperäisestä energiasta ei ole muun yhteiskunnan käytössä. Metsäsektorin ulkopuolisen yhteiskunnan energian käytöstä vain noin 15 prosenttia on uusiutuvaa. 

Vuonna 2017 Suomen energiankulutus oli 367 TWh, ja viimeisimmän energia- ja ilmastostrategian (EIS) ilmasto- ja ympäristötoimiltaan kaikkein kunnianhimoisin skenaario (WAM, With Additional Measures) ennakoi kulutuksen olevan vuonna 2030 416 TWh (muissa skenaariossa kulutus on korkeampi). Vuoteen 2030 mennessä öljyn kulutuksen on EIS:n mukaisesti määrä puolittua. Hiilen energiakäyttö on lailla kielletty vuodesta 2029 lähtien, ja turpeesta pitää hiiltä saastuttavampana energiamuotona päästä eroon vielä nopeammin. Kun lasketaan yhteen energiankulutuksen kasvu, poistuva öljy, hiili ja turve, on lopputuloksena, että vuoteen 2017 verrattuna vuonna 2030 tarvitaan yli 100 TWh uutta uusiutuvaa energiaa.(*)

Puubiomassan polton lisääminen ei tule kyseeseen, jo yksistään sen vuoksi, että puun polttaminen lisää ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta useamman kymmenen vuoden aikajanalla, eli juuri silloin, kun päästövähennykset ovat ratkaisevimmillaan. Puubiomassa ei myöskään pystyisi kattamaan energian tarvetta.(**)

Näistä syistä on selvää, että Suomessa tarvitaan huomattava määrä uutta, polttamatonta energiantuotantoa. 

Tuulivoima on jo laajassa käytössä oleva vähähiilinen energian tuotantomuoto. Tuuli on monin paikoin jo nyt myös kustannustehokkain energialähde. Tuekseen tuulivoima tarvitsee säätövoimaa tuotannon vaihtelevuuden vuoksi. Myös sähköverkon on oltava riittävä ja oikean rakenteinen tukemaan vaihtelevaa tuotantoa ja sen säätelyä.

Toinen Suomessa jo käytössä oleva ja nopeasti kehitettävissä oleva energiantuotannon muoto ovat erilaiset ei-fossiiliset kaasut, ensisijassa biokaasu ja synteettinen metaani. 

Suomalaisen energiantuotannon merkittävä omalaatuisuus on tarve runsaalle lämmitykselle talven pakkasjaksoina. Esimerkiksi kaukolämmitysjärjestelmien huippukuormia on kallista ja vaikeaa tuottaa pelkästään sähköllä. Tähän tarpeeseen varastoitu ei-fossiilinen kaasu antaa hyvän vastauksen. Tuulisähkön ja kaasun yhdistelmä antaa mahdollisuuden tuottaa kaasua silloin, kun sähkön tuotanto on runsaimmillaan, riippumatta vuodenajasta. 

Tuulivoima ja biokaasu ovat vihreän elvytyksen kohteina suotuisia myös työllisyyden näkökulmasta. Työ- ja elinkeinoministeriön vuonna 2015 teettämän selvityksen mukaan tuulivoiman elinkaaren aikaisista rahavirroista 59 prosenttia jää Suomeen, ja hankkeen elinkaaren aikana tehdystä työstä suomalaisilla toimijoilla teetettyä on noin 76 %. Näitä prosentteja on mahdollista ja syytä kohottaa kehittämällä kotimaista osaamista ja suunnittelemalla hankkeet oikein. 

Tuulivoiman lisääminen

Tuulivoiman nopea lisääminen on välttämätöntä sekä ilmastotavoitteiden että energian toimitusvarmuuden kannalta. 

Suomessa on toiminnassa ja rakenteilla olevien hankkeiden lisäksi yhteensä 69 rakennusluvitettua tai kaavassa hyväksyttyä tuulivoimahanketta, joihin voidaan rakentaa yhteensä 845 voimalaa. Hankkeiden yhteenlaskettu nimellisteho on 3800 MW ja vuosituotto 15,2 TWh, mikä vastaa noin 17% Suomen kokonaissähkönkulutuksesta ja kattaisi noin 70% sähkön tuonnista.

Kevääseen 2019 mennessä rakennetun noin 2000 MW tuulivoimakapasiteetin elinkaaren aikaisen kokonaistyöllisyysvaikutuksen on arvioitu olevan jopa 55 800 henkilötyövuotta. Rakentamisvaihe on työllistänyt noin 13 000 ja suunnittelu 1500 henkilötyövuoden verran. Lisäksi kotimainen tuulivoimakomponenttien valmistaminen työllistää noin 2000 henkilöä. Loput vaikutukset tulevat käytön aikaisesta huollosta, ylläpidosta ja niin edelleen.

Tuulivoimarakentaminen tehostuu jatkuvasti ja hankeosaaminen kehittyy. Tämä huomioiden luvitetun ja kaavoitetun 3800MW tuulivoimapotentiaalin rakentaminen nopeutetussa aikataulussa toisi työtä rakentamisvaiheessa vähintään 20 000 henkilötyövuotta, suunnittelussa ja lupakäsittelyssä noin 2500 henkilötyövuotta, komponenttien valmistuksessa noin 3000 henkilötyövuotta. Välittömät työllisyysvaikutukset olisivat siten noin 25 000 henkilötyövuotta, ja koko elinkaaren kokonaistyöllisyysvaikutukset noin 80 000 henkilötyövuotta. Merkittävä osa työllisyysvaikutuksista kohdistuu syrjäisille alueille, jotka kärsivät erityisen vaikeasta työllisyystilanteesta.

Iso osa nopeasti aloitettavista tuulivoimahankkeista on markkinaehtoisesti kannattavia jo nykyisillä sähkön hinnoilla. Erityisesti merituulivoiman rakentaminen on kuitenkin haastavaa vallinneella sähkön hintatasolla. Koronakriisiä seuraava taantuma voi laskea väliaikaisesti sähkön hintoja, mikä voi hidastaa hankkeiden toteutumista. Pitemmällä noin 5–10 vuoden aikavälillä ja ennakoidulla päästöoikeuden hintakehityksellä kaikki nyt luvitetut tai kaavoitetut hankkeet, myös merituulivoima, tulevat suurella todennäköisyydellä kannattaviksi.

Keskeisin este tuulivoimapotentiaalin käyttöönotolle on, että suuri osa tuulivoimahankkeiden rakennusluvista on myönnetty jo vanhentuneille voimalatyypeille ja voimalakokoluokille. Luvat pitäisi päivittää uuden teknologian mukaisille voimaloille. Tuulivoimahankkeiden lupakäsittely on pahasti ruuhkautunut, ja käsittelyyn tarvittaisiin lisäresursseja, jotka voitaisiin sisällyttää elvytyspaketteihin.

Sekä lupien että valitusten käsittelyyn voidaan yksinkertaisesti palkata ja tarvittaessa kouluttaa lisää työvoimaa, jotta suma purkautuu ja luvat saadaan nopeasti ja asianmukaisesti käsiteltyä. Työvoimaa tarvitaan niin ely-keskuksiin kuin hallinto-oikeuksiin. 

Niin sanottu norminpurku eli ympäristölupamenettelyn ja valvonnan heikentäminen heikentävät tuulivoiman sosiaalista hyväksyttävyyttä ja ekologista kestävyyttä. Koska tuulivoimarakentamisen mittakaava tulee olemaan jatkossa huomattava, ja vaikutukset ulottuvat laajoille alueille, on panostaminen lupakäsittelyyn “norminpurkua” parempi keino rakentamisen nopeuttamiseen.

Tehokkaita toimia tuulivoiman edistämiseksi ovat:

• Lupa- ja valituskäsittelyjen nopeuttaminen lisähenkilökuntaa palkkaamalla
• Sähköveron muuttaminen niin, että se ei kannusta turpeen ja puun polttoon vaan tukee aidosti vähähiilisiä energiamuotoja kuten tuulivoimaa ja lämpöpumppuja
• pitkät PPA (Power Purchase Agreement) -sopimukset tukevat tehokkaasti uuden tuulivoiman rakentamista. Julkinen sektori voisi tehdä nopeutetulla aikataululla tällaisia sopimuksia kotimaisiin tuulivoimakohteisiin
• Tuulivoiman taloudellinen kannattavuus ja hyöty yhteiskunnalle kasvaa oleellisesti, jos tuulienergiaa voidaan tehokkaasti varastoida. Suomessa on merkittävää osaamista tällä hetkellä tehokkaimman varastointimuodon eli Power to Gas -teknologian tuomiseksi markkinoille. Näitä hankkeita kannattaisi resursoida elvytysvaroista. Synteettisen metaanin hankkeet kannattaa linkittää vahvasti biokaasuhankkeisiin. 
• Tuulivoiman rahoituskustannusten kompensoiminen esimerkiksi valtiontakauksilla tai ostosopimuksilla
• Sähkönsiirtoverkkojen vahvistaminen tuulivoiman nopealle lisäykselle, ja energian varastoinnin huomioonottaen
• Myös tuulivoiman hankeosaamista tulisi vahvistaa. Osaamista tarvitaan kasvavan tuulivoimatuotannon istuttamiseksi muuhun energian tuotannon ja kulutuksen infrastruktuuriin. Lisäksi tuulivoiman sosiaalista hyväksyttävyyttä on syytä parantaa varmistamalla, että voimalat tuovat niiden sijoitusalueille enemmän hyötyjä kuin haittoja.

Ei-fossiiliset kaasut

Biokaasun tuotanto on selkeästi tehokkain tapa tuottaa eloperäisista massoista fossiilienergiaa korvaavia energiasyötteitä. Biokaasun tuotanto voitaisiin kotimaisia jäte- ja sivuvirtoja hyödyntämällä jopa 16-kertaistaa tasolle 16 TWh/vuosi. Biokaasutuotannon lisääminen parantaisi monien kriittisten alojen kannattavuutta, erityisesti maanviljelyksessä ja elintarvikkeiden tuotannossa. Biokaasuhankkeet voidaan tehdä pitkälti kotimaisena työnä ja niiden työllisyysvaikutukset ovat huomattavat.

Nykyisellään maatalouden energiantuotannon hyötysuhde on alle yksi. Maanviljelykseen käytetään siten enemmän energiaa (pääasiassa polttoaineiden ja fossiilisiin perustuvien lannoitteiden muodossa) kuin sieltä saadaan elintarvikkeiden ja muiden tuotteiden muodossa.(***) Maanviljelyksen energiataloutta olisikin syytä pikaisesti tehostaa niin ilmasto- kuin huoltovarmuussyistä. Tässä helpottaa myös kysynnän muutos vähemmän energiaintensiivisiin ruokatuotteisiin.

Biokaasua voidaan siirtää tuotantopaikoilta kulutuskohteisiin tehokkaasti olemassaolevassa maakaasuputkistossa. Maatilat voivat puolestaan hyödyntää biokaasun kohtuullisilla muutoksilla omissa koneissaan. Käyttö kannattaa valtakunnallisessa mittakaavassa suunnata kohteisiin, joiden hiilineutraalisuus on muuten erittäin vaikea saavuttaa, kuten kaukolämpö ja raskaan liikenteen ajoneuvot, laivat ja työkoneet. 

Biokaasutuotantoa lisäämällä saadaan energian lisäksi lannoitteita, joilla voidaan korvata merkittävästi fossiilipohjaisia tuontituotteita. Markkinoiden luominen kierrätyslannoitteille on arvoitu yhdeksi tehokkaimmista tavoista lisätä biokaasutuotannon kannattavuutta.

Keskeinen laitosinvestointeja hidastava tekijä on heikko kannattavuus nykyisillä energian ja lannoitteiden hinnoilla. Kannattavuutta voidaan parantaa kiristämällä edelleen fossiilipohjaisten tuotteiden verotusta ja helpottamalla vastaavasti biokaasutuotannon verotuskohtelua. Nämä toimenpiteet on tehtävä joka tapauksessa lähivuosina ja voidaan tehdä elvytysmielessä nopeutetulla aikataululla.

Biokaasua voidaan käyttää korvaamaan fossiilisia liikennepolttoaineita. Laajan jakeluinfrastruktuurin rakentaminen, ajoneuvojen muunnokset biokaasulle sopiviksi ja polttomoottoreiden huono hyötysuhde heikentävät liikennekäytön kokonaishyötyjä. Biokaasun siirtäminen putkiverkossa sähköä ja lämpöä tuottaviin voimalaitoksiin ja sähkön käyttäminen sähköisessä liikenteessä lisää käytön hyötysuhdetta oleellisesti.

Biokaasutuotantoa voidaan oleellisesti tehostaa hyödyntämällä siinä syntyvä hiilidioksidi synteettisen metaanin valmistamiseen. Prosessin sähkön tarve voidaan kattaa tuulivoimalla silloin, kun sille ei ole muuta kysyntää. Tuulivoimakapasiteetin kasvaessa ylituotantotilanteita syntyy yhä useammin, ja tuotannon tasaaminen synteettisten kaasujen tuotannolla on energiataloudellisesti järkevää.

Tuulisähköllä voidaan tuottaa synteettistä vetyä ja metaania myös suoraan ilmasta. Tuulivoiman yhdistäminen hiilidioksidia tuottavien tuotantolaitosten kanssa tuottaa kuitenkin suurimmat hyödyt. Synteettisten kaasujen tuottamisella ja varastoinnilla voidaan taata yhteiskunnalle tasainen energiasyöte ja nostaa kaasun käyttö moninkertaisesti suuremmaksi kuin mihin orgaaniset syötteet riittäisivät.

Biokaasun verotuksen keventämisen lisäksi hyviä ja nopeasti toteutettavia elvytystoimenopiteitä ovat: 

• Jo päätettyjen biokaasulaitosten investointitukien aikaistaminen
• Hallitusohjelmassakin mainittu jakeluvelvoite välittömästi toimeen, kuitenkin siten, että painopisteenä olisi raskas liikenne
• Biokaasun käytön lisääminen paikallisliikenteessä

Maanviljelykselle biokaasu on merkittävä uusi tulonlähde, joka tuottaa myös säästöä, kun ulkoa pitää hankkia vähemmän energiaa ja lannoitteita. Biokaasun taloudelliseen ekosysteemiin kuuluu myös esimerkiksi autokauppa ja autokorjaamot, jotka voivat hyötyä paikallisesti kun seudulle tulee biokaasun tuotantolaitos.

Energian käytön tehostaminen

Vähähiilisen energiantuotannon kustannuksia on pyrittävä laskemaan isoilla valmistus- ja asennussarjoilla ja panostamalla teknologiseen kehitystyöhön. Energian tuotannon kustannuksia ja ilmastopäästövähennyksiä on jatkuvasti verrattava energiaa säästävien investointien kustannuksiin. Energian säästö on useissa tapauksissa tehokkain energiainvestointi.

Yhteiskunnan nykyiset toimintatavat ja tuotantorakenteet pohjaavat pitkälti edullisen tuontienergian varaan. Noin puolet metsäteollisuuden ulkopuolisen yhteiskunnan energian käytöstä pohjaa fossiilisiin polttoaineisiin. Vähähiilisen energiantuotannon rakentamisen lisäksi tarvitaankin keinoja tehostaa energian käyttöä.

Teollisuuden osuus energiankulutuksesta on noin 45%. Suomi saa EU-maiden vertailussa käyttämäänsä luonnonvarayksikköä kohden kutakuinkin vähiten taloudellista hyötyä. Tuotantorakenteen energiatehokkuutta olisikin kehitettävä nopeasti. Teollisuuslaitosten hukkalämpöjä olisi hyödynnettävä laajasti esimerkiksi kaukolämmön tuotannossa.

Rakennusten lämmitykseen menee noin 25% tuotetusta energiasta. Hukkalämpöjen hyödyntämisen lisäksi lämpöpumpuilla ja energiatehokkuusremonteilla voitaisiin vähentää rakennusten energiankulutusta jopa puoleen nykyisestä. Lisäksi lämpötilojen paremmalla huonekohtaisella hallinnalla ja lämpötilojen laskemisella terveyden kannalta parhaalle tasolle saavutetaan huomattavaa säästöä.

Liikenne kuluttaa noin 16 prosenttia energiasta. Myös siellä on huomattava energiansäästöpotentiaali parantamalla julkisia kulkuyhteyksiä ja vähentämällä polttomoottoreiden käyttöä. Sähköautojen osalta on tärkeää huomioida, että akustojen valmistamisella on huomattavia ympäristövaikutuksia, ja siksi niiden mitoituksen tulisi vastata todellista käyttötarvetta.

Puun poltto energiaksi on sekä ilmaston että talouden kannalta huonoin vaihtoehto. Metsäteollisuuden energian käyttöä tehostavia ja tuotteiden jalostusarvoa nostavia hankkeita voitaisiin käynnistää nopealla aikataululla. Puun käyttöä pitkäkestoisiin tuotteisiin erityisesti julkisessa rakentamisessa on syytä tukea. Julkiseen rakentamiseen voidaan ottaa käyttöön kiristyvä “sekoitevelvoite” puurakentamista.

• Energian säästöä voidaan tehostaa parhaiten tukemalla teollisuuden ja kotitalouksien energiaremontteja ja lämmitysjärjestelmien uudistamista. 
• Myös kaukolämpöjärjestelmien kehittäminen ja korjaaminen sekä hukkalämpöjen hyödyntäminen tarjoavat runsaasti mielekkäitä työkohteita.

(*) Jos oletetaan maakaasun ja ydinvoiman osuuden molempien kasvavan 15 TWh; jos niiden kasvu on alhaisempaa, tarvitaan uutta uusiutuvaa energiaa vielä enemmän.

(**) Ensinnäkin metsäteollisuus käyttää jo tällä hetkellä omat sivuvirtansa tehokkaasti. Toiseksi, hakkuiden lisäys ei riitä vajetta kattamaan (eikä olisi hiilitaseen kannalta järkevää). Vuonna 2017 puuperäinen energiantuotanto oli hiukan yli 100 TWh, kun toteutuneet hakkuut olivat 72 miljoonaa kuutiota. Jos hakkuut nousisivat tasolle 86 miljoonaa kuutiota, jota on esitetty suurimpana mahdollisena puuntuotannollisena hakkuumääränä (kun metsien vuosikasvuksi arvioidaan 110 miljoonaa kuutiota) olisi puuperäisen energian maksimimäärä nykyisellä puunkäytön tavalla noin 120 TWh. Edelleen tarvittaisiin siis noin 80 TWh uutta uusiutuvaa energiaa. Kotimainen puuperäinen energia ei mitenkään pysty kattamaan tarvittavaa uusiutuvan energian tarvetta, ellei sitten luovuta suurista määristä mekaanista ja kuiduttavaa metsäteollisuutta.

(***) Koska maatalouden tuotantopanokset (fossiiliset polttoaineet, lannoitteiden raaka-aineet, koneet ja laitteet, kausityövoima ja niin edelleen) ovat suurelta osin tuontitavaraa, alle yhden energiatehokkuus tarkoittaa myös, että maatalouden omavaraisuusaste on alhaisempi kuin nettoenergiaa huomioonottamaton tarkastelu olettaa.

Joulukuussa 2019 Euroopan komissio hyväksyi vihreän kehityksen ohjelman (European Green Deal) tulevien vuosien kasvustrategiaksi Euroopan unionille. Siinä esitetään etenemissuunnitelma toimille, joilla edistetään resurssien tehokasta käyttöä siirtymällä puhtaaseen kiertotalouteen, suojellaan ja ennallistetaan biologista monimuotoisuutta sekä vähennetään saastumista. Ohjelman tavoitteena on muun muassa tehdä Euroopan unionista ensimmäinen hiilineutraali maanosa vuoteen 2050 mennessä sekä pyrkiä irtikytkemään talouskasvu luonnonvarojen käytöstä. Ohjelmassa peräänkuulutetaan reilua siirtymää, jossa yksikään ihminen tai alue ei jää jälkeen.

Green Deal koostuu seitsemästä eri toimialoille kohdistetusta päätoimenpideohjelmasta, joille on asetettu alustava aikataulu. Nämä ohjelmat ovat Puhdas energia eli vaihtoehtoisten, puhtaampien energialähteiden käytön edistäminen; Kestävä teollisuus eli kestävämmän, ympäristöä säästävän tuotannon varmistaminen; Rakentaminen ja kunnostaminen eli tavoitteena puhtaampi rakennusala; Kestävä liikkuvuus eli kestävämpien liikennemuotojen käytön edistäminen; Biologinen monimuotoisuus eli toimenpiteet herkkien ekosysteemien suojelemiseksi; Pellolta pöytään eli tavoitteena kestävämpi elintarvikeketju sekä Ympäristön pilaantumisen torjunta eli toimenpiteet pilaantumisen vähentämiseksi nopeasti ja tehokkaasti.

Seitsemän strategian sisällä on erinäisiä aloitteita ja toimenpidepaketteja sekä jo olemassa olevien direktiivien ja lainsäädännön tarkistuksia ja päivityksiä, joista EU:ssa olisi päätettävä ja/tai jotka olisi toimeenpantava kuluvan kahden vuoden aikana (2020–2021). Nämä aloitteet ja niiden edistyminen sekä ohjelmalle hahmoteltu alustava aikataulu on esitetty alla olevassa taulukossa.

TAULUKKO: Green Dealin aloitteet, suunniteltu aikataulu ja nykytilanne
(vihreä = ajallaan, punainen = viivytetty, sininen = etenee parhaillaan, musta = ei varmaa tietoa)

Keväällä 2020 globaaliksi pandemiaksi muodostunut COVID-19 on kuitenkin vaikuttanut EU:n vihreän kehityksen ohjelman suunnitteluun ja pakottanut päättäjiä uudelleenharkitsemaan ja -aikatauluttamaan monia sen sisältämiä toimenpiteitä (ks. Taulukko). Osaa toimenpideohjelman joulukuussa hahmotelluista aikarajoista on jo koronakriisin akuuttivaiheen vuoksi jouduttu lykkäämään. Ilmasto- ja ympäristökriisi ei pandemiasta huolimatta ole kuitenkaan väistynyt. Asenteet vaihtelevat: Green Dealia on sekä liputettu Euroopan yhteisenä kestävänä elpymissuunnitelmana että pidetty luksuksena, johon jäsenvaltiolla ei juuri nyt koronakriisin aiheuttamassa uudessa taloustilanteessa ole varaa.

Kuten BIOS-tutkimusyksikkö ja monet muut tahot ovat todenneet, ekologinen jälleenrakennus on koronakriisin jälkeisessä elvytyksessä ensisijaisen tärkeää. Siksi vihreän kehityksen ohjelman tavoitteita ei saa unohtaa, vaan niitä tulisi tarkastella osana poliittisia toimia, joilla EU-alue nostetaan taloudellisesti ja sosiaalisesti takaisin jaloilleen. Vihreän kehityksen ohjelmaa seuraava elvytys mahdollistaa oikein toteutettuna eteenpäin loikkaamisen takaisinponnahduksen sijaan (bounce back vs. bounce forward).

Tällä hetkellä EU:n tukirahat, lainantakaukset ja muut rahoitustyökalut kohdentuvat laajalti pahimman iskun saaneisiin yrityksiin sekä terveydenhuollon tukemiseen. Varsinaisesti tällaisista paikallisista, lyhytaikaisista tuista, joilla yritykset säilytetään elinkelpoisina, ei ilmastotavoitteiden saavuttamisen kannalta ole varsinaista riskiä. Pitkän ja keskipitkän aikavälin elvytyssuunnitelmissa tulisi kuitenkin olla huomattavasti enemmän suunnitelmallisuutta ja tarkkuutta: jos niitä ei tehdä kestävyystavoitteita silmällä pitäen, saatetaan luoda polkuriippuvuuksia kestämättömiin kehityskulkuihin.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen Euroopan vihreän kehityksen ohjelman toteuttamiseen liittyviä rintamalinjoja koronakriisin Euroopassa sellaisina, jollaisina ne huhti-toukokuussa 2020 näyttäytyvät, sekä käyn läpi suunniteltua aikajanaa suhteessa strategian todelliseen etenemiseen. Esittelen sekä ohjelman puolesta että sitä vastaan esitettyjä kantoja. Tämän kartoituksen pohjalta voidaan hahmottaa paremmin, miten ja millä aikataululla toteutumista voidaan odottaa muuttuneessa tilanteessa. Lopuksi peilaan lyhyesti vihreän koronaelvytyksen nykytilaa Suomen tähänastisiin suunnitelmiin. 

Vihreää elvytystä: puolesta ja vastaan

Lukuisissa Euroopan maissa on eletty poikkeustilassa maaliskuusta lähtien. Huhtikuun myötä joitakin rajoitustoimia on kuitenkin alettu purkaa, ja Euroopan komissio on hahmotellut jäsenmailleen suuntaa-antavan exit-strategian, jota seuraten poikkeusmääräysten purkamista tulisi toteuttaa silloin, kun paikallinen tautitilanteen tasaantuminen sen sallii. Pelkästään yhteiskuntien vaiheittainen avaaminen ei kuitenkaan riitä palauttamaan niitä normaalitilaan. Exit-strategian loppupäätelmissä peräänkuulutetaan elvytysstrategioita, joissa kansalaisten tarpeet huomioon ottava talouden elvytys tapahtuu tavalla, joka mahdollistaa valtioiden pääsemisen takaisin kestävän kasvun uralle. Päämääriksi asetetaan vihreän ja digitaalisen siirtymien integraatio sekä EU:n resilienssin parantaminen kriisin antamin opetuksin. Tarvitaan siis selkeitä työkaluja, joilla yrityksiä ja yhteiskuntia autetaan samanaikaisesti elpymään ja selviämään koronakriisin aikaansaamasta taantumasta sekä suorittamaan tarvittu hyppäys kestävämpiin järjestelmiin. Tässä vihreän kehityksen ohjelmalla on merkittävä rooli. 

Euroopan unionista kuitenkin löytyy sekä vihreän elvytyksen kannattajia että vastustajia. Euroopan komission puheenjohtajat Ursula von der Leyen ja Charles Michel ovat koronaelvytykseen liittyvissä ulostuloissaan toistuvasti korostaneet tarvetta Euroopan yhteiselle, kestävälle ja vihreälle elpymissuunnitelmalle sekä Green Dealin välttämättömyyttä. Puheenjohtajat ovat myös todenneet, että vihreä siirtymä ja digitalisaatio ovat tärkeitä tekijöitä elpymistä koskevassa EU:n etenemissuunnitelmassa. Viimeisimmässä videolausunnossaan von der Leyen on myös vakuuttanut, että vihreä kehityksen ohjelma on EU:n ”moottori” kaikissa tulevissa elvytystoimissa ja että vihreän kehityksen ohjelma pidetään Euroopan tulevien vuosien kasvustrategiana koronakriisistä huolimatta.

Toistaiseksi missään ei ole kuitenkaan vielä eritelty, mitä vihreitä elvytystoimia toteutetaan, missä määrin ja millä aikataululla. Monet europarlamentin edustajat ovatkin vaatineet selkeämpää vihreää elvytysstrategiaa, mutta tällaista ei toistaiseksi ole muotoiltu. EU:n ympäristö-, terveys- ja ruokaturvakomission puheenjohtaja Pascal Canfin on perustanut epävirallisen vihreän elvytyksen koalition, jonka aloitteen ovat allekirjoittaneet lähes 160 MEPiä, kansalaisjärjestöä, liittoa, ajatushautomoa ja toimitusjohtajaa ja muuta tahoa. He vaativat muun muassa, että elvytykseen sijoitettujen rahojen tulee olla linjassa vihreän kehityksen ohjelman kanssa.

Toukokuun ensimmäisten viikkojen aikana julkistetaan Euroopan unionin seuraava budjetti tulevalle seitsemälle vuodelle. Aiemmissa ehdotuksissa 25% tuosta budjetista on suunniteltu kohdistettavan kestävyyden edistämiseen vihreän kehityksen ohjelman mukaisesti, mutta on oletettavaa, että koronakriisiin liittyvien toimien takia muutoksia budjetissa tullaan näkemään. Budjettikomitea on omassa lausunnossaan muistuttanut, että sitoutumisen vihreän kehityksen ohjelman toteuttamiseen olisi näyttävä myös uudistetussa budjetissa. Monet ovatkin varoitelleen EU:n budjetin liiallisesta hyödyntämisestä koronatyökaluna ja vaatineet ennemmin budjetista erillisiä koronaelvytyspaketteja. Näin vältettäisiin se, että koko seuraavan seitsemän vuoden suunnitelmasta tulisi ”koronabudjetti”, mikä voisi riskeerata muiden lähivuosille kaavailtujen kriittisten suunnitelmien, kuten Green Dealin, toteutumista.  

Huhtikuun 9. päivänä 13 Euroopan unionin jäsenmaata jättivät komissiolle vetoomuksen, jossa vaadittiin elvytystä, joka ottaa kaikissa toimissaan huomioon ilmasto- ja biodiversiteettikysymykset sekä muut ympäristönäkökohdat. Vetoomuksessa todettiin niiden olevan ensisijaisia myös ihmisten ja talouden hyvinvoinnin kannalta sekä vaadittiin vihreän kehityksen ohjelman käyttämistä kaikkien elvytystoimien ohjenuorana. Samaisen kannanoton ovat sittemmin allekirjoittaneet vielä neljä muuta EU-maata, mikä nostaa vihreää elvytystä vaativien EU-maiden osuuden selkeäksi enemmistöksi. (17/27) Allekirjoittajamaat ovat Suomi, Itävalta, Tanska, Italia, Latvia, Luxembourg, Hollanti, Portugali, Espanja, Ruotsi, Ranska, Saksa, Kreikka, Slovakia, Irlanti, Slovenia ja Malta. Allekirjoittaneet ovat maiden ilmasto- ja ympäristöministereitä.

EU:n ympäristö- ja ilmastotoimia ja vihreän kehityksen ohjelmaa puheenjohtava Frans Timmermans on niin ikään lausunnoissaan korostanut, ettei EU:n sovi unohtaa ilmasto- ja ympäristötavoitteitaan koronakriisinkään keskellä. Timmermans on todennut, että vaikka kahta vihreän kehityksen ohjelman toimenpidepakettia eli ”Pellolta pöytään” ja ”Biodiversiteettistrategia vuodelle 2030” on jouduttu akuutin kriisin vuoksi viivästyttämää joillakin viikoilla, Green Deal kokonaisuudessaan etenee yhä EU:n suunnitelmien mukaisesti, ja sitä tullaan käyttämään yhteiskuntien tyhjäkäynnistyksen apuna. Timmermansin mukaan vihreän kehityksen ohjelma ei ole joidenkin kritisoima ”kallis luksustuote” vaan ennemmin elinehto koko Euroopalle myös koronaelvytyksen näkökulmasta.

Myös monet yksittäiset poliitikot, järjestöt, yhdistykset ja liitot ovat tahoillaan vaatineet vihreän kehityksen ohjelman pitämistä kaikkien elvytyssuunnitelmien keskiössä. Kahdeksan kansainvälistä järjestöä on ehdottanut avoimessa kirjeessään EU:n puheenjohtajistolle viittä toimenpidettä, joilla varmistettaisiin yhteiskuntien ”hyppy eteenpäin” normaaliin palaamisen sijasta. Ehdotetut toimenpiteet ovat: taloudellisten stimulusten yhdenmukaistaminen Green Dealin tavoitteiden kanssa; yleinen rahoitussääntöjen uudistaminen sellaisiksi, että ne varmistavat jatkuvan julkisen investoinnin dekarbonisaatioon; erillisten kestävyysohjelmien käynnistäminen; EU:n kestävän rahoituksen politiikan tehostaminen niin, että rahoituksessa pystytään selkeästi taksonomiaa noudattaen erottelemaan ns. ruskeat ja vihreät sijoituskohteet; sekä tulevien pandemioiden riskin vähentäminen taistelemalla ilmastonmuutosta ja biodiversiteettikatoa vastaan.

Lisäksi esimerkiksi Greenpeace on vaatinut koronatoimissakin korostettavan siirtymää pois nykyisestä epätasa-arvoa ja ympäristötuhoa ajavasta politiikasta. EU:n ilmastolaista vastaava parlamenttiedustaja Jytte Guteland on todennut tukevansa ilmastopäästövähennystavoitteiden kiristämistä nykyisestään jopa -65% asti. GLOBE-EU -ryhmittymä on myös jättänyt unionin puheenjohtajille kirjeensä, jossa todetaan, että keskipitkällä aikavälilläkin tehtävien suunnitelmien tulisi kaikkien olla linjassa Green Dealin kanssa, että tulevan budjetin tulisi hyödyntää kestävän rahoituksen taksonomiaa ja ettei paluuta ”business as usual”- malliin enää ole.

GLOBE-EU:n mainitseman työkalun, kestävän rahoituksen taksonomian laatinut ryhmä TEG onkin tuoreessa kirjeessään komissiolle hahmotellut kolme työkalua, joilla kestävää koronaelvytystä voidaan alkaa toteuttaa. Taksonomian lisäksi esitetään ”Green bond -standardeja”, joilla tarkoitetaan parhaan mahdollisen toiminnan mallia, jossa rahoituksenhakijoiden on selostettava, miten rahoitusta tullaan suuntaamaan laajempaan kestävyystrategian toteuttamiseksi ja ympäristön tilan sekä sosiaalisen hyvinvoinnin kohentamiseksi. ”Pariisin sopimuksen mukaiset siirtymä raja-arvot” viittaavat työkaluihin, joilla suuria yksityisiä sijoituksia voitaisiin tehokkaammin suunnata ilmastokestäviin toimiin, jotka ovat linjassa Pariisin sopimuksen tavoitteiden kanssa.

Myös yksittäisten ohjelmien suhteen on annettu kannanottoja: 39 eurooppalaisen organisaation ryhmittymä on lähettänyt komissiolle yhteisen kirjeen, jossa vaaditaan, ettei jo kertaalleen viivytettyä ”Pellolta pöytään”- strategiaa enää siirrettäisi. Kirjeessä todetaan, että ”Pellolta pöytään”- strategian julkistaminen ajallaan näyttäisi komission aktiivisesti ajavan yhä ilmastotavoitteiden saavuttamista ja kestävien ruokajärjestelmien rakentamista.

Myös Saksa on osoittanut viime aikoina kannanotoissaan vihreää kantaa elvytysrahastojen suunniteluun ja ilmastotavoitteiden kiristämiseen liittyen. Merkel on todennut, että siinä missä loppuvuoden 2020 Saksan EU-presidenttiyskaudella tullaan luonnollisesti keskittymään terveysnäkökulmiin, niin fokus aiotaan pitää myös edelleen ilmastoasioissa. Merkel on myös ilmaissut tukensa päästövähennystavoitteiden kiristämiselle -55 % asti. Saksansisäisesti 60 kansainvälisen yhtiön yhteisessä kirjeessä on vaadittu, että talouspolitiikan toimien tulisi olla linjassa ilmastopolitiikan tavoitteiden kanssa sekä ehdotettu Green Dealin muokkaamista EU:n yhteiseksi kasvustrategiaksi, joka tukee samanaikaisesti sekä koronaelvytystä että vihreää kehitystä. Saksan kehitysministeri Gerd Müller on jopa todennut, että Green Dealin laajentaminen myös unionin naapurimaihin sekä Afrikan maihin olisi varteenotettava toimenpide, jolla globaalia vihreää kehitystä voitaisiin tehokkaimmin tukea ja ajaa. Jos Saksa siis todella lähtee puheenjohtajakautenaan ajamaan vihreän kehityksen ohjelmaa EU:n yhteisenä ja jopa globaalina elvytyspakettina, voidaan tämän kunnianhimoisen ohjelman pysymistä elvytystrategioiden keskiössä ainakin puheiden perusteella odottaa.

Vihreän elvytyksen rintamalinjat huhtikuussa 2020
Vihreä: puolesta
Punainen: vastaan
Harmaa: kantaa ei ilmaistu

Toisaalta myös vihreän kehityksen ohjelman jarruttamisen puolestapuhujia EU-maista ja parlamenttiedustajista löytyy. Yleisesti vastustajien kannanotoissa korostuu, kuinka koronakriisin myötä ilmasto- ja ympäristötavoitteiden saavuttaminen on huomattavasti hankalampaa, ellei jopa ainakin joillain alueilla mahdotonta. Tšekin tasavallan pääministeri on lausunnossaan todennut, että EU:n tulisi nykytilanteen valossa hylätä vihreän kehityksen ohjelma ja keskittyä koronaviruksen torjuntaan. Samoin Tšekin tasavallan europarlamentaarikkojen joukosta löytyy edustajia, joiden mielestä on päivänselvää, että EU:n on uudelleenmietittävä koko vihreän kehityksen ohjelma. Myös Puola on asettunut vastahankaan ja vaatinut päästökauppajärjestelmän alasajoa. Tätä on perusteltu sillä, että monet hiilineutraaliutta kohden vievät projektit viivästyvät huomattavasti, kun yrityksillä ei ole varaa/uskallusta tehdä merkittäviä investointeja koronakriisin aikana. Samoin Romania on ollut vihreän kehityksen ohjelman hylkäämisen kannalla. Jopa 40 europarlamentin edustajaa on yhteisessä kirjeessään komissiolle vaatinut Green Dealin jäädyttämistä. Pääosin edustajat ovat ECR-ryhmittymän jäseniä. Belgia on myös jättänyt yllä mainitun 17 jäsenmaan kirjeen allekirjoittamatta, vaikka maasta yksittäisiä vihreän elvytyksen kannattajia löytyykin.

Viivytystä on vaadittu erikseen myös tälle keväälle aikataulutettuihin Green Dealin toimenpideohjelmiin. ”Pellolta pöytään” -strategian siirtämistä on ehdotettu EPP:n toimesta ja lisäksi Euroopan maatalousliitto COPA-COGEGA on vaatinut ohjelman jo kertaalleen siirtyneeseen takarajaan (huhtikuun loppu) lisäviivytystä.

Kaiken kaikkiaan julkisessa keskustelussa vihreän kehityksen ohjelman sisällyttäminen koronaelvytykseen näyttäytyy suhteellisen positiivisessa valossa, mutta varsinaisesti Green Dealin mukaisia elvytystoimia ei ole vielä tehty. Pikemmin siinä missä puhe on ollut enemmän ohjelman puolesta, vastatoimia on silti tehty runsaammin (strategioiden toteutusaikataulujen siirtäminen). Green Dealin toteutuminen koronaelvytyksen rinnalla ja jopa eräänlaisena elvytystoimien läpäisevä periaatteena on siis toistaiseksi lähinnä kauniita sanoja ja lupauksia vailla konkreettisia toimia. Euroopan unioni on kriisin akuuttivaiheessa käynnistänyt monia eri ohjelmia esimerkiksi yritysten ja terveydenhuollon auttamiseksi pahimman yli. Siinä vaiheessa, kun kaikista akuutein hätä saadaan selätettyä, olisi seuraavia toimia syytä pohtia kohdennetummin ja vankemmin Green Dealin kanssa linjassa: tukipakettien ehtoja ja suuntaamista olisi harkittava uudelleen vihreän elvytyksen näkökulmasta. Seuraavaksi käsittelen vihreän kehityksen ohjelma aikataulullista näkökulmaa ja sitä, missä vihreän kehityksen ohjelman suhteen todella mennään.

Aikataulun seuranta

Koronatilanteesta huolimatta osa Green Dealiin liittyvistä toimenpiteistä etenee yhä ajallaan. Maaliskuun lopussa avattiin kuuleminen EU:n hiilineutraaliustavoitteista, ja komissio ajaa yhä päästövähennystavoitteen nostoa jopa -55% asti. Huhtikuun alussa avattiin aikataulun mukaisesti vastaava kuuleminen koskien älykkään sektorien välisen integraation toimenpidekokonaisuutta. Timmermansin linjauksen mukaan viivästettyjä strategioita ei lykätä enää nykyisiä uudelleenaikataulutuksia pidemmälle. Lisäksi lukuisat tahot ovat julkaisseet omia, usein toimialakohtaisia tiekarttojaan kohti kestävää tulevaisuutta.

Myös jotkin yksittäiset maat ovat jo alkaneet hahmotella kansallisia vihreitä koronaelvytysstrategioita. Esimerkiksi Saksassa kansallinen tiedeakatemia Leopoldina julkaisi raportin, jossa korostettiin kestävän elvytyksen näkökulman huomioimista kaikkia tulevia elvytystoimia suunniteltaessa. CEPS on julkaissut EU:n tilannetta vihreän kehityksen ohjelmaa koronakriisin valossa käsittelevän dokumentin. Tässä maaliskuun lopussa julkaistussa raportissa todetaan, että vaikka toistaiseksi konkreettisten seuraavien askelten suunnittelu on tilanteen elämisen vuoksi ja akuutin kriisin yhä ollessa päällä hankalaa, kansallisen verotuksen, innovaation, infrastruktuurin, yrittäjyyden ja maatalouspolitiikan uudelleenmiettiminen Green Dealin valossa on koronakriisin elvytystoimia suunniteltaessa tärkeää.

Hollanti julkisti huhtikuun lopulla vihreän kehityksen ohjelmaa mukailevan toimenpidekehikon EU:n koronaelvytyksen ohjaamiseksi. Tässä ehdotuksessa eritellään toimialakohtaisia toimia, joiden toteuttaminen auttaisi sekä taloudellista elpymistä että olisi samanaikaisesti ilmasto- ja ympäristötavoitteiden sekä oikeudenmukaisen siirtymän mukaisia. Julkaisussa todetaan, että EU:n tulisi välttää houkutusta tukeutua lyhytaikaisiin ratkaisuihin, joissa on riski lukita paikoilleen vanhoja fossiilitalouksia. Vihreän investoinnin suunnitelmien tulisi edistää kansallisten energia- ja ilmastosuunnitelmien sekä oikeudenmukaisen siirtymän suunnitelmien toteutumista. Valtiontukijärjestelmän, jota tälläkin hetkellä kriisin hallinnassa käytetään, tulisi jatkossa jouduttaa siirtymää tukevia investointeja ja projekteja. Kirjoituksessa tarjotaan konkreettisia sektorikohtaisia toimia, joilla vihreää tyhjäkäynnistystä voidaan edistää, kuten hiilidioksidin lattiahinnan liittäminen päästökauppajärjestelmään, lisäinvestointi kevyen liikenteen infrastruktuurin rakentamiseen, ”Pellolta pöytään”- strategian kunnianhimoinen toimeenpano niin, että ruokaketjut otetaan huomioon kokonaisuuksina, ja rakennuskantauudistuksen tehostaminen. Yleisesti ottaen todetaan, että mikään toimenpide ei saisi haitata EU:n ilmasto ja ympäristötavoitteiden toteutumista ja että kaikkiin sellaisiin lyhytaikaisiin ohjelmiin sijoittaminen ja rahoittaminen, jotka eivät ole näiden kanssa linjassa, tulisi välttää.

Maaliskuussa julkistettu vihreän rahoituksen taksonomia tuli myös hyväksytyksi parlamentissa (tästä lisää myöhemmässä blogikirjoituksessa). Tämän työkalun laajamittaisen käyttöönoton tulisi Green Dealin aikataulun mukaan tapahtua loppuvuoden aikana, mutta koronaelvytystä ajatellen olisi taksonomian hyödyntäminen elvytystoimia ja investointeja suunnitellessa hyödyllistä jo tässä kohtaa. Joissain yksittäisissä maissa on myös otettu vihreän kehityksen ohjelman mukaisten tavoitteiden toteutumista edellyttäviä askelia aikataulun mukaisesti koronakriisinkin keskellä. Esimerkiksi Itävallassa ja Ruotsissa on huhtikuussa ilmastopäästävähennystavoitteiden mukaisesti suljettu maiden viimeiset hiilenpolttolaitokset.

Tällä hetkellä viivytettyjä strategioita ovat ”Pellolta pöytään”- strategia ja ”Biodiversiteettistrategia vuodelle 2030”, joissa takaraja on asetettu maaliskuun lopun sijaan huhtikuun loppuun. Euractiv-uutissivuston mukaan myös joidenkin muiden vihreän kehityksen ohjelman strategioiden viivyttämistä on kaavailtu. Tällaisiksi on listattu Ilmastonmuutokseen sopeutumisen, uuden metsästrategian, lento- ja meriliikenteen polttoaineuudistusten sekä kiertotalouteen liittyvän kuluttajien vihreän siirtymän aloitteet. Strategioiden toteuttamista lykätään mahdollisesti vuoteen 2021. 

Vihreän koronaelvytyksen seuraavat näkymät

Suomessakin on muodostettu kaksi erillistä työryhmää hahmottelemaan kestäviä koronaelvytysstrategioita, joiden julkaisu tapahtunee toukokuun loppuun mennessä. Suomen valtioneuvoston huhtikuun lopussa julkaisema neljän vuoden julkisen talouden suunnitelma mainitsee ajallemme tyypillisesti ilmastotavoitteiden tärkeyden luomatta kuitenkaan kokonaiskuvaa päästökuilusta ja konkreettisista toimenpiteistä kuilun umpeenkuromiseksi. Jos koronaelvytystä ei tehdä kestäviä yhteiskuntia rakentavaan toimintaan suuntaavia talouspoliittisia ja rahoitustyökaluja käyttäen, voidaan olettaa ilmasto- ja ympäristötavoitteiden jäävän saavuttamatta.

Seuraavaksi EU:lta voidaan odottaa tuota mainittua pitkän aikavälin budjettia (MFF). Siitä nähdään, miten eri toimet tulevat elvytyksessä painottumaan. Vihreään kehitykseen ohjatun rahan määrä ja elvytystoimien suuntaaminen on Euroopan vihreän kehityksen ohjelman tavoitteiden kannalta ratkaisevaa. Nykyisiä koronatukipaketteja voidaan mahdollisesti arvioida uudelleen kestävyyden näkökulmasta tai asettaa tällä hetkellä jaettuihin tukiin jonkinlaista Green Deal -kriteeristöä, esimerkiksi kestävän rahoituksen taksonomiaa hyödyntäen. Euroopan unionissa tarvitaan konkreettisia toimenpiteitä tyhjinä kaikuvien lupausten sijaan, jotta vältetään takaisinponnahdus kestämättömiin järjestelmiin ja hyödynnetään nykytilanne parhaalla mahdollisella tavalla ponnahduslautana todella eteenpäin katsovaan ekologiseen jälleenrakennukseen.

Venla Lankinen

Vuoden toinen BIOS-uutiskirje saapuu poikkeuksellisissa oloissa. Toivomme turvaa ja terveyttä kaikille lukijoille. 

Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Vallisaari. Kuva: Paavo Järvensivu.

Koronavirus-pandemia

BIOS-tutkimusyksikön väki julkaisi 25.3. yhteisen kannanoton “Ekologinen jälleenrakennus epävarmassa maailmassa”. Kirjoituksessa tarkastelemme nopeiden ohimenevien kriisien ja hitaasti etenevien, kertyvien ympäristö- ja luonnonvarakriisien eroa. Kuvaamme, miksi on ongelmallista vetää hätäisesti yhteyksiä pandemian ja ympäristökriisin välille. Muistutamme myös siitä, että monimutkaisten globaalien järjestelmien maailmassa nopeat ja hitaat kriisit nivoutuvat yhteen ja tekevät toistuvista kriisitilanteista todennäköisempiä. Siksi myös ekologista jälleenrakennusta täytyy suunnitella ja toteuttaa epävarmoissa olosuhteissa. Julkaisimme kirjoituksen englanninkielisen version 7.4.

“Yhä kriisialttiimmassa ja toisiinsa kytkeytyvien nopeiden ja hitaiden kriisien maailmassa koko ajatus “normaalista päiväjärjestyksestä” kyseenalaistuu. Ei voida enää ajatella, että nopea kriisi on hoidettava ensin alta, jotta voidaan palata miettimään hitaita kriisejä ja niiden edellyttämiä yhteiskunnallisia siirtymiä sekä yleisen kriisialttiuden vähentämistä. Perustavanlaatuisen, pitkälle tähtäävän yhteiskunnallisen muutoksen on tapahduttava jatkuvissa mukautumisen ja sopeutumisen oloissa.” 

Jatkoimme keskustelua 6.4. kirjoituksella “Koronakriisin taloudellinen hallinta”, jossa peräänkuulutimme ekologisen siirtymäpolitiikan sisällyttämistä torjuntatoimiin jo varhaisessa vaiheessa.

“Myös keskellä akuuteinta pandemiakriisiä on pidettävä huolta, että poliittiset päätökset luovat vain sellaisia polkuriippuvuuksia, jotka edesauttavat ekologisen jälleenrakennuksen toteuttamista. Esittelemme kolmivaiheisen taloudellisen hallinnan aloitteen, jonka myötä Suomi voi nousta kriisistä niin, että kaikki kansanosat ovat edelleen toimintakykyisiä ja olemme jo edistyneet ekologisessa jälleenrakennuksessa merkittävästi. Jos yritämme vain palata “normaaliin”, edessä on syvenevien kriisien taival.” 

Tutkijamme käsittelivät aihetta myös tiedotusvälineissä. Emma Hakala kommentoi 28.3. Ylen artikkelissa pahenevan ilmastonmuutoksen vaikutusta tartuntatautien lisääntymiseen sekä muistutti erityisesti konfliktialueilla elävien ihmisten haavoittuvuudesta. Paavo Järvensivua haastateltiin 3.4. julkaistuun Ylen juttuun, jossa tutkijoilta kysyttiin toimista, joilla ilmastotoimet ja pandemian seurausten torjunta voitaisiin yhdistää. Kansan Uutiset nosti BIOS-linjaukset näkyvästi esiin 6.4. Ville Lähdettä haastateltiin 9.4. ilmestyneeseen Kauppalehti Option juttukokonaisuuteen, jossa hän puhui ruokajärjestelmän haavoittuvuudesta. Lähde kävi läpi BIOS-tutkimusyksikön näkemyksiä myös Kansan Uutisten haastattelussa 9.4.

WISE-hanke, jossa olemme mukana osallistui STN-hankkeiden yhdessä laatimaan tutkijoiden politiikkasuositukseen. WISE:n johtaja Janne Hukkinen taas muistutti 29.3. Ylen artikkelissa, millaisia vaaroja pandemia tuo myös ilmastonmuutoksen hillinnälle. Nykyiset poikkeustoimet ovat esimakua siitä, millaiseen maailmaan voidaan luisua krooniseksi muuttuvien kriisien maailmassa.

“Tämä on pelottava oppitunti siitä, jos emme rupea uskomaan tieteellisiä raportteja. Tämän pitäisi laukaista hyvin vakava pohdinta, miten täällä eletään ilman, että olemme kroonisissa poikkeusoloissa.”

Kuten kaikki muutkin, olemme lukeneet paljon pandemiaa koskevaa asiaa. Päivittäisen uutisvirran pyörteistä nousivat esiin esimerkiksi tämä analyysi lisääntyvien epidemioiden ja biodiversiteettikriisin yhteyksistä, muistutus siitä, miten puhtaan veden niukkuus on entistä kuolettavampaa pandemian oloissa, sekä kuvaus “sosiaalisen etäisyyden” mahdottomuudesta köyhissä oloissa esimerkiksi Afrikassa. Luimme monia analyyseja siitä, kuinka fossiiliteollisuudelle käy tässä kriisissä. Tieteellinen lukutaito on osoittautunut kriittisen tärkeäksi kansalaistaidoksi tässä tilanteessa: esimerkiksi on tärkeää ymmärtää, millaiseen tarkoitukseen epidemiologisia malleja luodaan. Tässä artikkelissa muistutetaan, että pandemian aiheuttaman pysähdyksen hetkelliset vaikutukset ilmastopäästöihin ovat rajuudessaan pienempiä kuin millaisia pysyviä nettopäästöjen leikkauksia tarvittaisiin joka vuosi, vuosikymmenten ajan.

Suomalaisesta keskustelusta haluamme nostaa esille professori Matti Tuomalan ansiokkaan puheenvuoron siitä, millä keinoin pandemian talousvaikutuksia pitäisi lieventää, sekä Helsingin Sanomien pääkirjoituksen, jossa tartuttiin niihin EU:n ongelmiin, joita myös Suomi on ollut pahentamassa.

Muuta maailmalta

Trooppisten metsien hiilinielu hiipuu

Alkuvuoden synkimmät ilmastouutiset käsittelivät maaliskuun alussa Nature-lehdessä julkaistua tutkimusta, jonka mukaan trooppisten sademetsien kyky toimia hiilinieluina on heikkenemässä. Taustalla on ennen kaikkea puiden kuolleisuuden lisääntyminen muuttuvien lämpötilojen ja sademäärien myötä, mutta myös metsätuhoilla on merkitys tässä kehityksessä. Helmikuisessa Naturen artikkelissa pohdittiin lisäksi Amazonin sademetsän uhkaavaa ekologista “keikahduspistettä”, joka saisi sen kehittymään hiljalleen kohti savannimaisia olosuhteita (tosin ilman luontaisten savannien biodiversiteettiä).  

Rikkaiden kulutus keskittyy kuormittaviin asioihin

On päivänselvää, että rikkaammat ihmiset kuluttavat muita enemmän energiaa ja luonnonvaroja jo siksi, että heillä on enemmän rahaa käytössään. Tuore Nature Energy -lehdessä julkaistu artikkeli pureutui kuitenkin siihen, millaisiin asioihin kulutus keskittyy köyhyyden ja vaurauden mukaan. Laajassa vertailussa kävi ilmi, että energiaintensiivisten asioiden kulutus keskittyy vauraammille ihmisille, eli kulutuserot ovat paljon suurempia kuin pelkästään käytetystä rahamäärästä voisi päätellä. Tutkimuksesta voi lukea tästä uutisesta.

BIOS

BIOS-tutkimusyksikön lausunto ympäristövaliokunnalle

Eduskunnan ympäristövaliokunta kutsui meidät antamaan lausunnon Valtioneuvoston selvityksestä, joka koskee EU:n Vihreän kehityksen ohjelmaa (Green Deal). Lausunnossa toteamme muun muassa seuraavaa:

“On kuitenkin ongelmallista, että vihreän kehityksen ohjelma on ensisijaisesti kasvustrategia ja että valtioneuvoston selvitys hyväksyy sen sellaisena. Globaalissa pohjoisessa talouskasvua on totuttu tavoittelemaan, jotta talous pysyisi elinvoimaisena, jotta ihmisillä olisi mielekästä tekemistä ja erityisesti, jotta julkinen valta voisi jatkossakin taata riittävät hyvinvointipalvelut. Hyvin toimeentulevien osalta tuotannon ja kulutuksen kasvu materiaalisessa mielessä ei ole ollut ensisijainen tavoite. Käytännössä talouskasvu on kuitenkin edelleen tarkoittanut materiaalivirtojen kasvua. Ekologisen jälleenrakennuksen toteuttaminen vaatii kasvustrategian sijaan siirtymäpolitiikkaa.”

WISE-hankkeen blogissa

Professori Jussi T. Eronen kirjoitti WISE-hankkeen blogissa systeemiteoreettisesta perspektiivistä, jonka avulla pyritään hahmottamaan sosiaalisten ja ekologisten järjestelmien monimutkaisia vuorovaikutussuhteita. Paavo Järvensivu tarkasteli käynnissä olevan pandemian näkökulmasta WISE-hankkeen lanseeraamia “päämajaharjoituksia” ja tarvetta luovan sopeutumiskyvyn kehittämiselle. Hankkeen johtaja Janne Hukkinen taas käsitteli englanninkielisessä kirjoituksessaan sitä, miten ilmastopoliittisesta keskustelusta tuttu hillinnän (mitigation) ja sopeutumisen (adaptation) suhde tulisi ymmärtää, ja mitä onnettomuuksien ja katastrofien hoidon asiantuntijat voisivat opettaa tässä asiassa.

Lapin Kansan “Jälleenrakennus 2.0” -podcastsarja

Toimittaja ja tutkija Tapio Nykänen haastatteli alkuvuodesta BIOS-tutkijoita useaan otteeseen ja laati Lapin Kansaan podcast-sarjan “Jälleenrakennus 2.0” sekä sen rinnalla ilmestyneen lehtijuttujen sarjan. Inspiraationa oli viime vuonna esittelemämme ekologisen jälleenrakennuksen ohjelma. Ensimmäisessä osassa Tere Vadén ja Ville Lähde puhuivat fossiilitalouden lopun ajoista, toisessa osassa Ville Lähde pohti ruoantuotannon tulevaisuutta, neljännessä osassa Paavo Järvensivu selitti, miksi rahasta ei ole pohjimmiltaan niukkuutta vaikka luonnonvaroista on, ja viidennessä osassa Tere Vadén ja Karoliina Lummaa puhuivat ekologisen jälleenrakennuksen kulttuurisista ja taiteellisista ulottuvuuksista. BIOS-väen lisäksi sarjassa haastateltiin muita tutkijoita ja ammattilaisia.

Taiteesta ja jälkifossiilisesta ajasta puhui myös Paavo Järvensivu Ylen Kulttuuri-ilmastossa 25.3.

Maaseudun toisenlainen tulevaisuus?

Ylen 29.2. julkaistussa artikkelissa käsiteltiin maaseudun tulevaisuudennäkymiä ja sitä, voisiko kehitys kääntyä maaseutujen elpymiseen kaupungistumisen “megatrendin” rinnalle. Ville Lähde oli yksi haastatelluista tutkijoista, ja hän toi esiin etenkin omavaraisuusasteen nostamisen tärkeyden – aiheesta tulikin pian yllättävän ajankohtainen. Ekologisen jälleenrakennuksen hengessä Lähde kuitenkin muistutti, että globaalin ruokajärjestelmän muutoksiin ja ympäristö- ja luonnonvarakriiseihin sopeutuva suomalainen ruokajärjestelmä ja elpyvä maaseutu eivät synny itsestään, vaan ne vaativat aktiivista siirtymäpolitiikkaa. Ilahduttavasti myös Maaseudun Tulevaisuus huomioi tämän artikkelin.

Lopuksi

niin & näin laittoi useita julkaisusarjansa kirjoja jakoon ilmaiseksi sähköisessä muodossa, ja joukossa on myös niin & näin -kollektiivissa toimivan BIOS-tutkimusyksikön Tere Vadénin ja niin & näin -lehden päätoimittajan Antti Salmisen teos Energia ja kokemus (2013). Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avain on myös avannut arkistojaan, josta löytyy mm. BIOSin Karoliina Lummaan artikkeli “Kuinka lukea jätettä. Pois-halutun aineen olemus ja jäsennykset Jukka Viikilän runoudessa”. Suosittelemme myös tätä Naturessa julkaistua puheenvuoroa tiedekäsitysten uudistamisen tarpeesta sekä tätä New York Magazinen artikkelia Shell-yhtiön sisäisistä keskusteluista. Onnittelemme tamperelaista Kulttuuritoimitusta vuoden kulttuuriteon palkinnosta!

Nauru tekee hyvää ankeina aikoina, ja suosittelemme tätä Ilmastouutisten jaksoa, jota ei voi katsoa vakavalla naamalla. 

Koronapandemia ja sen vastatoimet ovat saaneet yhteiskunnat pysähdyksiin. Toisistaan tiukasti riippuvaiset, pitkin planeettaa uomansa luoneet energian, materiaalien, ihmisten ja rahojen virrat ovat katkeilleet. Kun jossakin paikassa tuotanto on katkolla, siitä riippuvat lukemattomat muut tuotannot ovat katkolla. Kun ostotapahtumia ei juuri ole, myös ketjutetut velanmaksut ovat vaarassa. Taloudet ovat notkahtaneet rajusti.

Juuri tällä hetkellä ihmiset kokevat huolta ja epävarmuutta omasta ja lähimmäistensä terveydestä ja toimeentulosta. Huoli on samaan aikaan käytännönläheistä ja eksistentiaalista: miten maksamme seuraavan lainanlyhennyksen tai vuokramme, ja selviääkö yhteiskuntamme tästä kunnialla vai näemmekö jotakin mitä emme koskaan toivoneet näkevämme?

Epävarmuus jatkuu hyvin todennäköisesti vielä pitkään. Ensimmäistä epidemia-aaltoa saattavat seurata uudet aallot. Tiedämme jo, että ensimmäisen aallon aiheuttamat taloudelliset ja sosiaaliset seuraukset ovat valtavat, mutta vielä on liian aikaista hahmottaa mitä ne todella ovat. Tilanne on kesken, ja nyt tehtävistä päätöksistä ja toimista riippuu, miten tilanne kehittyy jatkossa.

Kriisin taloudellisen hallinnan kannalta on syytä erotella kolme aikajännettä sisältöineen:

1) välittömät toimenpiteet, joilla huolehditaan, että kansalaisten turvallisuus ei vaarannu lyhyellä aikavälillä ja epidemia saadaan hallintaan, 

2) laaja taloudellinen ohjelma, joka työllistää kansalaisia ja huolehtii taloudellisesta ja sosiaalisesta jatkuvuudesta kriisin lientyessä,

3) siirtymäpolitiikka, joka huolehtii ilmasto- ja biodiversiteettitavoitteiden sekä riittävän yhteiskunnallisen resilienssin toteutumisesta.

Aikajänteiden ja toimintakokonaisuuksien eroista huolimatta toimenpiteiden täytyy olla yhteensopivia keskenään, koska kaikki päätökset luovat polkuriippuvuuksia tuleville toimintaedellytyksille. Välittömillä toimenpiteillä vaikutetaan, ketkä selviytyvät toimintakykyisinä akuutin kriisin yli, ketkä voivat osallistua täysimittaisesti seuraavan vaiheen taloudelliseen ohjelmaan. Kriisistä ulos vetävä taloudellinen ohjelma taas määrittää, mihin talouden aktiviteetteihin aletaan panostaa – ovatko ne pidemmän aikavälin siirtymäpolitiikan mukaisia vai eivät, eli luodaanko siirtymäpolitiikalle edellytyksiä vai ei.

1. VAIHE: VÄLITTÖMÄT TOIMENPITEET

Ensivaiheessa oleellisinta on resursoida terveydenhuolto ja siihen liittyvä asiantuntijuus, osaaminen, työvoima, fasiliteetit, välineistö, lääkkeet ja muut tarvittavat elementit päätetyn ja jatkuvasti tarkistettavan epidemiastrategian mukaisesti. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi henkilöstön pikaista siirtokoulutusta, paikallisen suojavarustetuotannon käynnistämistä tai viruksen leviämisen seuraamiseen tarkoitetun järjestelmän kehittämistä ja käyttöönottoa pikavauhdilla. Myös muut yhteiskunnan perustoiminnan kannalta kriittiset toiminnot on turvattava.

Lisäksi on huolehdittava, että velkatalous ei romahda hallitsemattomasti. Kun puhutaan helikopterirahoituksesta tai ylipäänsä likviditeetin ylläpidosta, ollaan huolissaan talouden toimijoiden kyvystä suoriutua veloista ja muista maksuvelvoitteista. Tämä ei ole elvytystä siinä mielessä, jossa reaalinen tuotanto ja kysyntä molemmat kasvavat samanaikaisesti. Tällainen elvytys ei edes olisi mahdollista, koska tavanomainen markkinaehtoinen tuotanto ja kulutus on poliittisesti estetty pandemian torjuntatoimilla. Kysymys on rahankierron ylläpidosta. Vastaava toimenpide olisi jäädyttää velanlyhennykset, vuokrat ja muut vastaavat määräajaksi, jolloin velkaketjut pysähtyisivät eikä velanmaksukyvystä tarvitsisi akuutin kriisin aikana huolehtia. Näiden vaihtoehtojen välinen punninta on pitkälti tekninen kysymys.

Mahdollinen politiikkavirhe ensivaiheessa olisi turvata vain joidenkin väestönosien tai talouden toimijoiden toimintakyky. On kuviteltavissa, että maksukyvyn ylläpito kohdistuu vaikkapa lähinnä vain pankkeihin ja suuriin vientiteollisuusyrityksiin, jotka koetaan liian tärkeiksi kaatumaan. Ja jos samalla heikennetään työntekijöiden työehtoja, vaikkapa lomautusehtoja keventämällä, voi käydä niin, että suurteollisuus pärjää hyvin ja voi jopa maksaa kelpo osinkoja omistajilleen, mutta hyvin monet työntekijät menettävät toimeentulonsa ja jäävät pysyvämmin huonojen työolosuhteiden piiriin, tai eivät lopulta pysy työn piirissä lainkaan.

Toinen selkeä politiikkavirhe olisi jättää rakentamatta riittävät mekanismit kasvavien julkisten velkojen hoitamiseksi tarkoituksen- ja oikeudenmukaisesti. Mahdollisia mekanismeja ovat euroalueen laajuiset koronabondit ja viime kädessä velkojen mitätöinti keskuspankin kanssa koordinoiden. Julkisten velkojen epäoikeudenmukainen kohtelu saattaa kohdistua valtion sisällä kuntien välille, euroalueella maiden välille tai laajemmin globaalissa taloudessa eri talousalueiden ja maiden välille.

2. VAIHE: LAAJA TALOUDELLINEN OHJELMA

Toisessa vaiheessa päähuomio on taloudellisen ja sosiaalisen jatkuvuuden turvaamisessa. Laaja taloudellinen ohjelma pitää huolen, että yhteiskunta pääsee taas jaloilleen ja jatkaa toimintaansa demokraattisesti hallittavana kokonaisuutena. Tällainen talouspaketti lienee melko varmasti luvassa – aikaisemmista kriisikokemuksista on opittu, että julkisen talouden leikkaukset vievät vain ojasta allikkoon. On erittäin tärkeää, että paketti on sisällöllisesti yhteensopiva pidemmän aikavälin oikeudenmukaisen siirtymän ja ekologisen jälleenrakennuksen kanssa. Muuten kestävälle tielle pääseminen vaikeutuu entisestään, ja olemme uusien sosio-ekologisten kriisien edessä. Hallituksen tehtävänä on valita ekologisen jälleenrakennuksen rakennuskohteista sellaiset, joihin voidaan ryhtyä välittömästi ja laajamittaisesti ja jotka tukevat kotimaista työllisyyttä ja osaamista.

Tässä kohdassa julkinen valta tulee valitettavasti yllätetyksi. Valmiita suunnitelmia ei juuri ole. Viime vuosikymmenet talouden hallintaa ovat ohjanneet vaatimukset markkinaehtoisuudesta ja teknologianeutraaliudesta. Niinpä esimerkiksi ilmastopäästöjä on pyritty vähentämään ilman, että on edes pyritty hahmottamaan, minkälaisia konkreettisia muutoksia rakennetussa ympäristössä, käytetyssä teknologiassa tai arkisissa tottumuksissa tulisi tapahtua. On vaadittu vain hyväksymään, mitä markkinatoimijat omaehtoisesti saavat aikaan, oli se sitten tarkoituksenmukaista tai ei. Lisäksi on pitkään kuviteltu, että valtiot eivät oikeastaan enää voi ohjata yhteiskuntia, koska talous on globaalisti verkottunut. On ajateltu, että valtion suurempi rooli taloudessa johtaisi lopulta kansallisen kilpailukyvyn murenemiseen ja että kansainvälinen taloudellinen toimijuus ylittää kansallisen päätöksentekokyvyn.

Koronakriisi on jo osoittanut nämä otaksumat perättömiksi. Valtiot voivat ohjata yhteiskuntia voimakkaasti ja sitä niiltä myös kriisin hetkellä odotetaan. Vaikka osittain vaikuttaa, että valtiot ovat valmistautuneet heikosti koronaviruksen hoitamiseen, ovat ne siihen kuitenkin huomattavasti valmistautuneempia kuin pitkäkestoisen ekologisen kestävyyskriisin hallintaan eli talouden saattamiseen kestävälle polulle. Pandemian hallitsemiseksi on pystytty kasaamaan tutkittua tietoa ja asiantuntijaryhmiä varsin nopeasti, ja tämän asiantuntijatiedon pohjalta on tehty nopeita päätöksiä ja vaikuttavia toimenpiteitä.

Koronakriisin taloudellisia vaikutuksia pohtimaan on kutsuttu asiantuntijaryhmä, jonka tehtäväksi on asetettu estää taloudellisia vaurioita ja suunnitella paluuta “kestävän kasvun uralle”. Valtiovarainministeri Katri Kulmunin kokoonkutsuma ja työelämäprofessori Vesa Vihriälän johtama selvitysryhmä koostuu yksinomaan asiantuntijoista, jotka ovat aiemmin osallistuneet hyvin moniin talouden “normaalitilan” selvityksiin ja suosituksiin, joissa nimenomaan valtion ohjaavaan roolin on suhtauduttu penseästi tai kielteisesti. Käsillä oleva kriisitilanne, jossa yhdistyy shokki taloudelle ja pitkäjänteinen vastaaminen ekologisiin kriiseihin, edellyttää kuitenkin juuri tämän “normaalin” ylittämistä ja siten toisenlaista taloustieteellistä asiantuntemusta. Ryhmästä puuttuu myös laajempi monitieteinen osaaminen, joka loisi ymmärrystä talouden, yhteiskunnallisten rakenteiden ja ympäristön välisistä suhteista. Ryhmässä ei ole asiantuntemusta sosiaalisista ja materiaalisista käytännöistä ja infrastruktuureista, jotka olisivat kestäviä siinä mielessä, että ne eivät romuttaisi taloutta kannattelevia luonnonjärjestelmiä. Näistä lähtökohdista on hankala hahmottaa toimenpiteitä, joihin jo kakkosvaiheen laajassa taloudellisessa ohjelmassa tulisi panostaa.

Mitä kakkosvaiheen taloudellisen paketin käytännössä tulisi pitää sisällään, eli mitkä olisivat nopeasti käynnistettävissä olevia, laajoja, kotimaista työllisyyttä tukevia ja ekologisen jälleenrakennuksen mukaisia toimenpiteitä? Esimerkiksi parannukset liikenteeseen (raideliikenteen korjaukset ja perusparannukset; sähköautoinfrastruktuurin kehittäminen liikenteen käyttöön), tuulivoiman ja biokaasutuotannon lisärakentaminen vauhditetusti (Vapo Oy:n muuntaminen valtion tuulivoimayhtiöksi?), kuntien korjausvelkojen lyhennykset (vain oikeasti välttämättömät korjaukset kuten väistötiloihin pakottaneiden hometilojen korjaaminen), energiaremontit (erityisesti öljylämmityksen poistaminen ja lämpöpumppujen asennus) ja soiden ja turvemaiden ennallistaminen. Kaikki toimenpiteet on suunniteltava tulevaisuuden muutoksia ennakoiden. Ei rakenneta vain samaa vanhaa uudestaan vaan ennakoidaan muuttuvat käyttötarpeet. Jos varhaiskasvatuslaitoksen tiloja tarvitaan vanhenevan väestön kunnassa pikemminkin vanhuksille, suunnitellaan toimenpiteet sen mukaisesti. Jos joitakin kiinteistöjä tai väyliä ei oikeastaan enää tarvita, ei lähdetä niitä korjaamaan ollenkaan.

“Normaalioloissa” monia näistä toimenpiteistä ei ole saatu tehtyä riittävän ripeästi. Nyt asia voidaan hoitaa keskitetyn ja hajautetun lähestymistavan yhdistelmällä. Keskitetysti tarvitaan rahoitus, kestävyyskriteerit (mitkä toimenpiteet oikeasti vähentävät päästöjä ja luonnonvarojen käyttöä) ja projektinhallintaa kaikkialla tehtäville toimenpiteille. Ei ole mielekästä, että vähävaraiset ja mahdollisesti vähäväkiset kunnat omilla ehdoillaan pyrkivät haalimaan rahoitusta, pohtimaan mitkä olisivat vaikuttavimpia remonttitoimia tai neuvottelemaan hankinnoista ylikansallisten yritysten kanssa. Toisaalta taas paikallistietämys ja paikallisen osaamisen ja työvoiman hyödyntäminen on erittäin tärkeää, jotta tehdään oikeaan tarpeeseen ja jotta talousohjelma saavuttaa ja työllistää ihmiset kattavasti ja oikeudenmukaisesti.

Edellä mainittujen infrastruktuuriin ja rakennettuun ympäristöön keskittyvien toimien lisäksi ehdotamme laajoja panostuksia sosiaali- ja terveysalaan ja kulttuuriin. Ne ovat aloja, jotka pitävät yllä toimintakykyistä ja mielekästä ihmiselämää, mutta joiden työehdot ovat olleet monin paikoin kestämättömät jo pitkään. 

Nämä panostukset ovat perusteltuja kestävän yhteiskunnan rakentamisen kannalta myös pidemmällä aikavälillä. Oikein suunnatut kuntaremontit pitävät yllä välttämätöntä infrastruktuuria ja vähentävät ilmastopäästöjä. Hoiva ja kulttuuri taas ovat ulottuvuuksia, joissa yhteiskunta voi kukoistaa nykyistä huomattavasti paremmin myös silloin, kun ilmastopäästöjä ja luonnonvarojen käyttöä alennetaan merkittävästi. Ne luovat turvaa ja mielekkyyttä monenlaisissa yhteiskunnallisissa murrostilanteissa.

3. VAIHE: EKOLOGINEN JÄLLEENRAKENNUS

Kolmas vaihe on se, jossa oikeastaan olimme ennen koronapandemiaa: hallituksen päätehtävänä oli ja on edelleen suunnitella ja käynnistää oikeudenmukainen siirtymä kohti luonnonjärjestelmien rajoissa toimivaa yhteiskuntaa. Koronapandemia on kuitenkin mullistanut poliittiset ja taloudelliset lähtökohdat ja olosuhteet, joiden puitteissa hallitus siirtymää tavoittelee.

Koronapandemian myötä on yleisesti tiedossa, että rahaa kyllä löytyy (tai sitä luodaan tyhjästä), kun tarve niin vaatii. Viime kädessä euroalueen julkinen valta voi ostaa kaiken, mitä euroilla on ostettavissa. Raha ei siis rajoita, mutta mikä sitten rajoittaa? Rajoitteet ovat poliittisessa organisointikyvyssä, tiedossa, työvoimassa, teknologiassa ja luonnonvaroissa, aivan kuten terveydenhuollon kapasiteettiongelmat ovat kouriintuntuvasti osoittaneet.

Tiedämme myös, että yhteiskuntaa on nopeasti mutta hallitusti ohjattava tiettyyn suuntaan, ja että julkisella vallalla on tässä keskeinen rooli. Markkinatoimijat ovat toki täysillä mukana pelissä, esimerkiksi suuntaamalla voimakkaammin työvoimaansa ja tuotantokapasiteettiaan julkisen vallan osoittamiin toimenpiteisiin. Ne voivat myös ottaa vastuulleen kokonaisuuteen sopivia osaprojekteja. Koronapandemian aikaan esimerkkinä tällaisesta käy uuden virustestauskapasiteetin luominen. 

Kollektiiviseen tietoisuuteen on väistämättä nousemassa myös havainto kustannus-hyötyoptimoinnin heikkouksista. Kun taloudessa kaikki osapuolet virittävät kustannus-hyöty-säikeet äärimmilleen, lopputulos on kaikkea muuta kuin resilientti tai sitkeä – kokonaisuudessa ei ole tarpeeksi päällekkäisyyttä ja joustavuutta siltä varalta, että yksittäisille, liian suuren vastuun kantaville osille tai laajemmalle kokonaisuudelle tapahtuu jotakin tavanomaisesta poikkeavaa. Poikkeavuuden ei tarvitse olla odottamaton tai ennakoimaton ollakseen tuhoisa. Tutkijat ovat jo pitkään ennakoineet COVID-19 kaltaista pandemiaa: se on pikemminkin nykyisen tiheästi verkottuneen ja luontoa (yli)kuormittavan globaalin talouden ominaisuus kuin jokin taloudelle ulkoinen poikkeus tai shokki. Silti koronaviruksen kaltaisen pandemian todennäköisyyden pienentäminen (tuotanto- ja kulutusjärjestelmiä hallitusti muuttaen) tai pandemiasta selviytymiseen tarvittavan terveydenhuollon ja muun kapasiteetin merkittävä ennakoiva lisääminen ei ole onnistunut talouskurilinjaan ja lyhyen aikavälin tehokkuusajatteluun viime vuodet vannoneissa läntisissä talouksissa. Nähtäväksi jää, kykenemmekö omaksumaan riskien hallinnan keskeiseksi taloutta ohjaavaksi periaatteeksi ja käytännöksi (paikallisen, osakokonaisuuksia koskettavan) kustannus-hyötyoptimoinnin rinnalle. Tämä olisi välttämätöntä oikeudenmukaisen siirtymän kannalta, johon täytyy kuulua yhteiskunnan resilienssin lisääminen, sillä tiedämme, että uusia viheliäisiä sosio-ekologisen järjestelmän murroksia on tulossa, eikä koronapandemia jää viimeiseksi vakavaksi koettelemukseksi.

Tässä yhteydessä emme toista koko ekologisen jälleenrakennuksen aloitetta, mutta sen kaikki tehtäväulottuvuudet pätevät edelleen täysimääräisesti. Tiivistäen sanottuna: koronakriisin talouden hallinnan kolmannessa vaiheessa on hahmotettava ne konkreettiset sosiaaliset ja materiaaliset toimenpiteet, jotka eri talouden sektorilla on toteutettava seuraavien vuosien ja vuosikymmenten aikana. Lisäksi on otettava käyttöön tarvittavat poliittiset ja taloudelliset työkalut, kuten tavoitteellinen innovaatio-ohjelma, valtion työpaikkatakuu, laaja julkinen investointiohjelma ja alakohtainen siirtymätyöllisyysohjelma, konkreettisten toimenpiteiden aikaansaamiseksi. Ekologinen jälleenrakennus vaatii kasvustrategian sijaan siirtymäpolitiikkaa. Olemme kuvanneet näiden kahden lähestymistavan erot lausunnossamme Euroopan vihreän kehityksen ohjelmasta (Green Deal). 

Kolmannessa vaiheessa olisi suuri virhe yrittää elvyttää koronapandemiaa edeltänyt, työn tarjonnan lisäämistä ja julkisen talouden tasapainotusta painottava kasvustrategia. Strategia periytyi Rinteen/Marinin hallitukselle aiemmilta talouskuripolitiikkaan sitoutuneilta hallituksilta. Nykyinen hallitus pyrki ottamaan osittaista pesäeroa tähän strategiaan, mutta kovin pitkälle se ei ennen koronapandemiaa päässyt. Paluu talouskurilinjan mukaiseen kasvustrategiaan olisi looginen valinta, jos ajateltaisiin, että ennen koronapandemiaa olimme jo menossa oikeaan suuntaan, ja että pandemian jälkeen palaamme normaaliaikaan. Kumpikaan oletuksista ei pidä paikkaansa: ilmastopäästöjen vähentämisessä täytyy ottaa radikaaleja, ei vähittäisiä askeleita, ja “normaalin” sijaan edessä on viheliäisiä sosio-ekologisia murroksia, joista jo yksin ilmastonmuutoksen eteneminen pitää huolen, puhumattakaan luonnon monimuotoisuuden heikkenemisestä ja yhteiskuntia ravistelevista poliittisista ja sosiaalisista myllerryksistä. Vuoden 2008 jälkeisen finanssi- ja talouskriisin hoidossa väkinäinen paluu “normaaliin” aiheutti uusia ongelmia kuten markkinakuplia ja julkisen talouden heikennyksiä, jotka osaltaan vaikeuttavat nykyistä shokkia taloudelle.

Aiempi “perusstrategia” olisi potentiaalisesti tuhoisa: sen on helppo nähdä johtavan merkittävästi kasvaneen julkisen velan takia julkisten palveluiden radikaaleihin leikkauksiin ja laajojen työttömäksi ajautuneiden väestönosien aseman heikentämiseen entisestään, työttömyysturvaa ja työehtoja heikentämällä. Näiden sosiaalisten ja taloudellisten ongelmien lisäksi se ei edelleenkään sisältäisi konkreettisia polkuja kohti kestävää tulevaisuutta. Olisi edelleen vain luotettava, että markkinat ennen pitkää löytävät parhaat mahdolliset ratkaisut, kunhan ilmastopäästöjen hintaa lisätään tahdissa, joka kannustaa päästöjä vähentäviin innovaatioihin ja investointeihin mutta ei hidasta talouskasvua. Ympäristötavoitteiden saavuttaminen työntyisi yhä kauemmas politiikan käsistä.

Suomen hallituksella on nyt kiireiset ajat. Sen on kuitenkin maltettava ajatella myös paria kuukautta pidemmälle ja hyödynnettävä koronakriisin hoidossa laajapohjaista, “normaalin” ylittävää asiantuntijuutta. Välittömien kriisitoimenpiteiden jälkeen on käynnistettävä laaja taloudellinen ohjelma, joka työllistää kansalaisia, huolehtii taloudellisesta ja sosiaalisesta jatkuvuudesta sekä panee vauhtia koronakriisin taloudellisen hallinnan kolmanteen vaiheeseen eli ekologiseen jälleenrakennukseen. Edessä ei ole vanhan elvytys vaan laadullinen hyppäys yhteiskunnan toiminnoissa kohti kestäviä sosio-ekologisia järjestelmiä.

Kansainvälisesti verkottuneiden ruokajärjestelmien kriisiytyminen vuosina 2006–2008 ja uudelleen vuosina 2010–2011 sekä kansainvälinen talouskriisi 2007–2009 olivat sekä yksityskohdissaan ainutkertaisia ja vaikeasti ennustettavia että kuitenkin pitkään ennakoituja tapahtumaketjuja. Ruoka- ja finanssijärjestelmien sisäsyntyisestä epävakaudesta oli varoitettu lukemattomissa raporteissa ja tutkimuksissa. Vaikka odottamattomia tapahtumia kuvaava mustan joutsenen (black swan) käsite tuli muodikkaaksi talouskriisin aikana – Nassim Nicholas Talebin samanniminen teos oli ilmestynyt parahiksi 2007 – ei raju talouskriisi suinkaan iskenyt kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kertyneet haavoittuvuudet oli tiedostettu ja niistä oli varoitettu toistuvasti. Niin ikään globaalin pandemian mahdollisuus oli ennakoitu, ja sitä pelättiin joidenkin aiempien epidemioiden kohdalla. Yksityiskohdissaan nykyistä pandemiaa kuitenkin oli mahdotonta ennustaa.

Laajoille maantieteellisille alueille levinneitä pandemioita on ollut historiassa lukuisia, mutta todennäköisyys aidosti globaalin pandemian synnylle on kasvanut ihmisten ja tavaroiden liikkumisen yhä kiihtyessä, maailman alueiden verkottuessa tiiviimmin, väestökeskittymien kasvaessa ja ihmistoiminnan levitessä yhä uusille alueille. Ruokajärjestelmien ja talousjärjestelmien alttius globaaleille häiriöille on niin ikään kasvanut niiden monimutkaistuessa ja rakentuessa yhä nopeammin toimivien verkostojen varaan. Tällaiset kriisit ovat siis tiiviisti globalisoituneen ja yhä kiivaammassa tahdissa toimivan maailman systeeminen piirre. Ne eivät ole kohtalon oikkuja, eivät “luonnon vastaisku”, eivät ikiaikaista onnettomuuksien kiertoa vaan osa parin vuosisadan aikana rakentunutta maailmanjärjestystä.

Systeemisen haavoittuvuuden vähentäminen olisi edellyttänyt perusteellisia muutoksia maailman ruokajärjestelmissä, talousjärjestelmissä, biodiversiteettiä heikentävissä käytännöissä – tiiviisti ilmaisten varmuus- ja varajärjestelmien kehittämistä ja jatkuvan kapeasti hahmotetun taloudellisen tehostamisen sijaan. Yhteiskunnallista tahtoa ja valtaa ei kuitenkaan mobilisoitunut niiden aikaansaamiseksi. Varoitukset eivät niinkään jääneet kuulematta vaan jätettiin kuuntelematta. Muutoksen kustannukset on laskelmoitu liian suureksi, joten kriisialttiuden hinta on suostuttu maksamaan (tai ainakin sälyttämään taakka joidenkin toisten harteille). Järjestelmätason muutosten tarvetta on myös torjuttu toistamalla, että kehitys on kuitenkin kokonaisuutena vienyt koko ajan parempaan suuntaan.

*

Yksi syy tähän on varmasti se, että tällaisten järjestelmätason kriisien on toivottu olevan nopeita, muutamissa kuukausissa tai parissa vuodessa ohimeneviä. Tilannetta voidaan hallita poikkeustoimin, hätätila voidaan julistaa ja sen jälkeen voidaan palata normaaliin päiväjärjestykseen. Nopeisiin kriiseihin on suhtauduttu siis ikään kuin sotiin, joiden jälkeen koittaa rauhanaika. Tietysti ajatus “normaalista päiväjärjestyksestä” on aina osittain illuusio: kriisit jättävät jälkeensä traumatisoituneita sukupolvia, tuhoavat omaisuutta ja jakavat sitä väkivalloin uusiksi, mahdollistavat vallan uusjakoa, kiihdyttävät joidenkin elämäntapojen katoamista ja synnyttävät uusia.  Maailmansotien kausi oli vuosikymmenien maailmanpalo, joka murskasi aiemman moninapaisen kolonialistisen globalisaation vaiheen ja synnytti uuden, kiihtyvämmän ja kaksinapaisen vaiheen. Kylmän sodan päättäneiden mullistusten jälkeen maailma koki puolestaan ennennäkemättömän kiihtyvän globalisaatiojakson, joka on ajautunut yhä pahenevaan krisiin kuluneen vuosikymmenen aikana.

Tietysti työnsä puolesta katastrofiskenaarioita rakentavat ihmiset ovat miettineet myös nopeita ja totaalisen tuhoisia tapahtumia: taivaallisen möhkäleen törmäämistä planeettaamme, supertulivuoren purkautumista, ydinsotaa tai todella tappavaa ja tehokkaasti leviävää kulkutautia. Sellaisiin ei kuitenkaan ole lopulta juuri varautuminen. Extinction Level Event joko tulee tai ei, se on “korkeammassa kädessä”. Elokuvissa, televisiosarjoissa, tietokonepeleissä ja kirjoissa äkilliset maailmanloput ovat suosittuja aiheita. Arkielämässä lähtökohtainen oletus kuitenkin on, että kriisin tai katastrofin jälkeen palataan maailmaan, joka on pääosin tunnistettavissa. Toipumisessa voidaan nojata meille tutun maailman tarjoamiin mahdollisuuksiin. Palataan töihin.

Tässä nopeat kriisit eroavat käynnissä olevista ympäristö- ja luonnonvarakriiseistä, jotka ovat olemukseltaan hitaita. Jopa ilmastonmuutoskeskustelussa tutuiksi tulleet keikahduspisteet (tipping point) ovat verkkaisia prosesseja verrattuna pitkäkestoiseenkin pandemiaan tai vuosikausia jatkuviin sotiin. Hitaita kriisejä ei voida voittaa julistamalla poikkeustila, jonka jälkeen palataan entiseen. Pysyvät järjestelmätason muutokset ovat ainoa mahdollisuus. Juuri tämän vuoksi osa tutkijoista on vierastanut viime aikojen puhetta ilmastohätätilasta (climate emergency) tai sotatilavertauksista. Ne voivat luoda väärää nopeuden ja ohimenevyyden mielikuvaa. BIOS-tutkimusyksikössä olemmekin puhuneet ekologisesta jälleenrakennuksesta.

Hitaat kriisit edellyttävät vuosikymmeniä kestävää, useille sukupolville jakaantuvaa yhteiskunnallista siirtymää. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen kannalta ei riitä, että tavoitteeksi asetetaan hiilineutraalius vuosisadan puolivälissä, vaan yhteiskuntien muutoksessa täytyy pitää tähtäimessä sitä seuraava pitkä negatiivisten päästöjen vaihe. Ensimmäisen etapin jälkeen on jatkettava, tehtävä lisää – siksi pitää välttää sellaisia polkuriippuvuuksia (path dependency), jotka tekevät seuraavista tarvittavista askeleista vaikeampia. Laajemminkin päästöjen ja muun ympäristökuormituksen vähentämisen lisäksi tarvitaan vahinkojen korjaamista. Se on väistämättä pitkä prosessi. Hätätilatoimille taas on ominaista kaukokatseisuuden puute.

Joitain yksittäisiä asioita voidaan saada aikaan poikkeustilan kaltaisena “mobilisaationa”, kuten energiajärjestelmän uudelleenrakentaminen, jolla on julmettu kiire. Moneen muuhun tarvittavaan muutokseen tämä ei kuitenkaan päde, vaan tarvitaan pitkäkestoisempaa yhteiskunnallisen organisaation ja elämäntapojen muutosta. Millä tavalla saadaan aikaan yhteiskunnallista kehitystä, jonka myötä luonnonvarojen kokonaiskulutus laskee pysyvästi? (Suomessakin se siis edelleen kasvaa.) Miten luonnon monimuotoisuuden eri ulottuvuudet turvataan kestävästi? Hyvä esimerkki on väestönkasvun taittaminen ja väestökehityksen vakiinnuttaminen niillä alueilla, joilla kasvu on edelleen voimakasta. Siihen ei ole “hopealuotia”, vaan se vaatii köyhyyden, nälän ja turvattomuuden torjuntaa ja säällisen elämän edellytysten rakentamista kokonaisvaltaisesti. Vastaavasti miten vakiintuvan väestökehityksen maissa päästään väistämättömän vanhenevan väestön vaiheen yli tavoittelematta syntyvyyden rajua nousua, joka ei todennäköisesti edes onnistuisi?

Kokonaisvaltainen siirtymä ekologisesti kestäviin yhteiskuntiin ei ole poikkeustilaprojekti, joka päättyy vuonna 2050 tai 2100. Se tähtää pidemmälle. Miten ymmärtää sellainen yhteiskunnallinen muutosprosessi, jolla on välttämättömät välietappinsa (kuten hiilineutraalius vuonna 2050) mutta ei selkeää päätepistettä?

*

Samasta syystä on myös harhaanjohtavaa nähdä hopeareunus pandemian mustassa pilvessä ja iloita siitä, että “luonto saa hengähdystauon”. Sosiaalisessa mediassa levisi nopeasti harhatietoa aiheesta, mutta on tietysti selvä, että esimerkiksi ilmastopäästöt vähentyvät hetkellisesti kaikenlaisen toimeliaisuuden laantuessa. Ne voivat tosin palata nopeasti entiselleen. Tärkeimmät ympäristö- ja luonnonvarakriisit ovat kuitenkin kertyviä, eivät hetkellisiä. Jokusen vuoden notkahdus ilmastopäästöissä ei merkitse juuri mitään, jos päästöt ovat joka tapauksessa nieluja suuremmat eli kasvihuonekaasujen pitoisuus ilmakehässä nousee. Lisäksi talouskriisien ja sotien historia kertoo, miten romahdusten jälkeen on tullut nousukausi, ja miten kulutus ja päästöt ovat hyvin nopeasti voineet nousta edeltävää korkeammiksi. Romahdusromantiikka ei yksinkertaisesti hahmota sitä, millaisia ilmiöitä suuret ympäristö- ja luonnonvarakriisit ovat. Puhumattakaan siitä, että “hopeareunusten” etsiminen inhimillisestä katastrofista ei ole kovin hedelmällinen perusta kestävämpien yhteiskuntien pohdinnalle.

Toimia on pohdittava ilmiöiden mukaisesti. Siksi nykyisen pandemian yhteydessä toistuvasti esitetty kysymys “Miksi ilmastonmuutokseen ei reagoida kuten pandemiaan?” menee metsään. Ilmiöitä ei voi mielekkäästi verrata toisiinsa. Ilmastonmuutokseen ei voi kehittää rokotetta, eikä se voi laantua luontaisesti ajan myötä. Tartuntatauteja tutkitaan jatkuvasti, ja paikallisten epidemioiden sekä laajempien pandemien vastaisista kamppailuista on kosolti onnistuneita esimerkkejä ja niiden pohjalta luotuja valmiusjärjestelmiä. Kuten nykyisen pandemian ympärillä käyty tieteellinen keskustelu osoittaa, uusien tautien käyttäytymisestä on aina epävarmuutta, ja tutkijoiden keskinäiset näkemyserot ovat siksi väistämättömiä. Konsensuksen luominen vie aikaa. Silti on myös yleisiä eri epidemioita ja pandemioita yhdistäviä tekijöitä. Tiedetään, mitä suunnilleen pitäisi tehdä.

Ilmastokeskustelussa myös toistuu lausuma “Tiedämme jo, mitä pitäisi tehdä. On vain käytävä toimeen.” Mutta tiedämmekö todella? Ilmastonmuutoksen tärkeimmät piirteet kyllä tunnetaan erittäin hyvin – paljon paremmin kuin nykyisen pandemian, eikä pääasioista ole mitään relevanttia epävarmuutta. Kasvihuonekaasujen laadut sekä päästöjen lähteet ja mittakaavat ovat tiedossa. Tästä tiedosta ei kuitenkaan saada ohjeita siihen, miten yhteiskunnallinen siirtymä pitäisi tai miten sen voisi toteuttaa. Asia muuttuu vielä kinkkisemmäksi, kun tarkastellaan ympäristö- ja luonnonvarakriisien moninaisuutta. Tarvitaan monia yhtaikaisia yhteiskunnallisten järjestelmien muutoksia, jotka tukevat toisiaan eivätkä toimi toisiaan vastaan. Juuri tällaisia kysymyksiä pohdimme BIOS-tutkimusyksikössä ja WISE-tutkimusprojektissa.

Pandemiaa torjumaan voidaan tarvita rajujakin toimenpiteitä, joiden hyväksyttävyys saadaan pitkälti niiden ohimenevyydellä. Tauti menee joskus ohi, ja jos se muuttuukin toistuvaksi, sitä ei enää kohdata vailla kokemusta, lääketieteellisiä hoitokeinoja ja immuniteettia. Siksi uhraukset, myös ihmishenkien, on helpompi hyväksyä (siis myös omalla maalla, ei vain esimerkiksi Euroopan rajoilla, jossa ne hyväksytään myös “normaalioloissa”). Torjuntakeinoilla ei pyritä muokkaamaan yhteiskuntaa pysyvästi – vaikkakin poikkeustoimien jääminen pysyvämmäksi osaksi elämää on aivan reaalinen uhkakuva, eikä pelkästään jo valmiiksi pakkovaltaisissa maissa.

Pitkä muutosprosessi, joka vaikuttaa paitsi omaan loppuelämään myös jälkikasvun koko elämään, on vaikeampi hahmottaa ja voi tuntua uhkaavammalta. Se järisyttää elämäntavan perusteita. Arki muuttuu, ja se muuttuu uudelleen sen jälkeen, ja taas sen jälkeen. Juuri sen takia oikeudenmukaisen siirtymän (just transition) käsitteestä on tullut niin tärkeä – laajoja ja pysyviä yhteiskunnallisia muutoksia ei voida saada aikaan ilman niiden hyväksyttävyyttä. Se on niin BIOS-tutkimusyksikön lanseeraaman ekologisen jälleenrakennuksen kuin monien Green New Deal -hahmotelmien ytimessä. Ekologisen siirtymän on oltava yhteiskuntia yhdistävä, ei jakava projekti. Uhkan torjumisen lisäksi tarvitaan näkymiä siitä, millä tavalla muutokset ovat myös myönteisiä. Siksi esimerkiksi sosiaali- ja terveyskysymykset ovat ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä, eivät mitään ylimääräistä kivaa, joka olisi mukava hoitaa ympäristönsuojelun lisäksi.

*

Mutta voidaanko rajaa nopeiden ja hitaiden kriisien välillä vetää noin selkeästi? Tämän tapaisiin kysymyksiin pureudutaan viheliäisen ongelman (wicked problem) käsitteellä, jota työstämme jatkuvasti WISE-tutkimusprojektissa. Kriisit eivät nimittäin pysy erillisinä niin, että niihin voitaisiin kohdistaa räätälöityjä ja rajattuja toimenpiteitä. Edellä kuvatun yhä tiiviimmin verkottuneen, kiihtyneen ja monimutkaisen maailmanjärjestyksen ominaispiirteitä on, että erilaiset ekologiset ja sosiaaliset järjestelmät ovat kytkeytyneet tiukasti toisiinsa. Häiriöiden “eristyminen” yhteen järjestelmään tai yhdelle elämänalueelle käy yhä epätodennäköisemmäksi. Tätä on tavoiteltu myös turvallisuustutkimuksessa puhuttaessa laajennetusta turvallisuuskäsityksestä, joka ulottuu perinteisiä turvallisuusuhkia ja -toimijoita laajemmalle.

Viheliäistä tässä ei ole siis pelkästään, että sattuman oikusta monta onnettomuutta osuu yhtä aikaa päälle. Näinkin voi käydä: Zagrebissa on koettu maanjäristys pandemiasta johtuvien poikkeustoimien keskellä. Euroopan ulkorajoilla kärsivien ihmisten ahdinko muuttui kertaheitolla sekä karmeammaksi että näkymättömämmäksi, kun globaali pandemia iski. Mutta ennen kaikkea viheliäistä on se, että yksi kriisi voi myös laukaista muita “pinnan alla olleita”. Kansainvälinen talousjärjestelmä on ollut erityisen haavoittuvassa tilassa ennen nykyisen pandemian käynnistymistä, joten syntyvät taloudelliset mullistukset ovat suurempia kuin väliaikaisista poikkeustoimista itsestään pitäisi seurata. Yksinkertainen syy-seurausketjujen jäljittäminen ei toimi verkostomaisesti leviävissä ja toisiinsa vaikuttavissa sosioekologisissa kriiseissä. Niitä varten ei ole olemassa valmiussuunnitelmia, ja niitä pohtiva tutkimus on vielä lapsenkengissä.

Varoituksen sana on kuitenkin paikallaan. Puhuminen verkostoitumisesta, systeemisyydestä ja kompleksisuudesta ei ole mikään oikotie ymmärrykseen. Löysät heitot perhosen siipien iskuista, pyörremyrskyistä ja kaaosteoriasta eivät lisää ymmärrystä maailman tilasta. Se, että monimutkaiset systeemit voivat muuttua hyppäyksellisesti, ei itsessään kerro, mitä nyt on tapahtumassa. Monimutkaisten järjestelmien toimintaa tarkasteleva systeemiteoreettinen lähestymistapa ei tee asiasta helpompaa vaan vaikeampaa. Erilaisia monimutkaisia systeemejä ei voi verrata toisiinsa ja oppia niistä vain siksi, että ne ovat kaikki monimutkaisia ja systeemejä. Niiden välillä pitää olla merkityksellistä samankaltaisuutta, joka mahdollistaa hyödylliset analogiat.

Systeemiteoreettista perspektiiviä koskee samantyyppinen tiedollinen epäsymmetria kuin tekstin alussa mainittu. Koska todellisessa maailmassa eri systeemien (ekologisten ja kulttuuristen) rajat ovat hämäriä, tarkastelukenttää voi alati laajentaa eli ikään kuin liittää yhdestä näkökulmasta erillisiä systeemejä osaksi yhtä laajempaa. Lopulta koko planeettaa voidaan pyrkiä mallintamaan. Tällaisessa tarkastelussa menetetään yksityiskohtia ja saadaan tilalle laajempia vuorovaikutuksia. Globaaleilla malleilla on välttämätön rooli tutkittaessa aidosti globaaleja järjestelmiä kuten ilmastoa, ja ne auttavat ymmärtämään myös esimerkiksi luonnonvarojen käyttöönoton ja kulutuksen virtauksia maailmassa. Koska paikallisten systeemien “eristykset” toisistaan ovat tulleet yhä heikommiksi, tarkastelutapa on tieteellisesti perusteltu. Tarkastelunäkökulmaa on kuitenkin aina rajattava silloin, kun pyritään puuttumaan johonkin tiettyyn ilmiöön. Vaikka kaikki liittyy kaikkeen, kaikkea ei voi ottaa huomioon.

*

Yhä kriisialttiimmassa ja toisiinsa kytkeytyvien nopeiden ja hitaiden kriisien maailmassa koko ajatus “normaalista päiväjärjestyksestä” kyseenalaistuu. Ei voida enää ajatella, että nopea kriisi on hoidettava ensin alta, jotta voidaan palata miettimään hitaita kriisejä ja niiden edellyttämiä yhteiskunnallisia siirtymiä sekä yleisen kriisialttiuden vähentämistä. Perustavanlaatuisen, pitkälle tähtäävän yhteiskunnallisen muutoksen on tapahduttava jatkuvissa mukautumisen ja sopeutumisen oloissa. Yhtäältä reagoinnissa käynnissä oleviin ongelmiin tulisi välttää se, että luodaan esteitä yleisemmälle yhteiskunnalliselle siirtymälle. Toisaalta siirtymässä on pidettävä huolta siitä, että ei heikennetä yhteiskuntien kykyä sopeutua muutoksiin, mukautua uusiin olosuhteisiin, palautua häiriöistä tai muuttua niiden myötä toisenlaisiksi. Tähän kykyjen sikermään viitataan nykyään useimmiten termillä resilienssi (resilience). IEA:n pääjohtaja Fatih Birol muistutti tästä yllättävän tiukkasanaisesti maaliskuun puolivälissä: “Sen sijaan että pahentaisimme tragediaa sallimalla sen estää puhtaan energian siirtymiä, meidän on tartuttava tilaisuuteen niiden kiihdyttämiseksi.”

Tästä päästäänkin kolmanteen nykyisen pandemian keskellä toistettuun ilmastonäkökulmaan: ehkä nykyinen kriisi herättää ihmiset, kenties se saa aikaan kaivatun asennemuutoksen ja tönää yhteiskunnat kestävämmälle uralle. Tämän ajatuksen voi ymmärtää kahdella tavalla – toiveikkaana ennakointina tai kehotuksena toimintaan. Toiveikas ajatus, että havahtuminen kriisin äärellä saisi aikaan yhteiskunnallisen muutoksen, on kuitenkin helposti kovin naiivi. Ympäristötutkimuksen vanha totuus on se, että asennemuutos ei itsessään johda käyttäytymisen muutoksiin. Niiden tiellä voi olla monenlaisia estäviä tekoja: yksilö on monessa pitkälti perityn tilanteen eli olemassa olevien instituutioiden ja infrastruktuurin armoilla, “taloudellisten realiteettien” symbolinen ja aivan konkreettinen valta on suuri, ajatus kansalaisuudesta on kaventunut liiaksi kuluttamiseen ja äänestämiseen – ylipäätään ilman kollektiivista suunnan näyttämistä, ohjausta ja tukea yksilön toimintamahdollisuudet vaikuttavat mitättömiltä. Tällaiset esteet eivät murru itsestään asennemuutosten myötä.

Siksi viime aikoina suositut viittaukset tutkimuksiin, joiden mukaan pienen väestönosan asennemuutos voi – tartuntataudin tapaan – saada aikaan kompleksisen järjestelmän faasimuutoksen (phase change) ovat hyvin ongelmallisia. Kuten todettiin, systeemisten analogioiden käyttö edellyttää myös merkityksellisiä samankaltaisuuksia. (Tällaisen yksinkertaistavan soveltamisen vuoksi jotkut pitävät systeemiteoreettista perspektiiviä, kompleksisuustutkimusta tai miten tätä samansukuisten lähestymistapojen joukkoa kutsutaankaan, läpikotaisin epäpoliittisena.) Faasimuutoksia tapahtuu, mutta ne kulkevat jokaisen systeemin luonteen mukaisesti. Ihmisillä se tarkoittaa aktiivista toimintaa sosiaalisina ja poliittisina olentoina.

Kehotus toimintaan nojaa tähän. Mikään kriisi ei itsestään tarjoa maaperää juuri tietynlaiselle muutokselle, vaan se voi mahdollistaa siirtymiä moniin eri suuntiin. Nykyisessä poikkeustilassa esimerkiksi yhtäältä on luovuttu väliaikaisesti sellaisista talouspoliittisista rajoitteista, jotka olisivat myös ekologisen jälleenrakennuksen esteitä. Voimakkaat julkiset investoinnit tiettyyn suuntaan ovat yhtäkkiä mahdollisia. Toisaalta jos suuntaa ei etsitä nyt vaan vasta kriisin jälkeen, helposti vain lukitaan paikoilleen vanhaa kehitystä esimerkiksi tukemalla ehdoitta paljon fossiilista energiaa ja luonnonvaroja käyttävää toimintaa. Ja on selvää, että poikkeustoimilla on myös potentiaalia heikentää yleisemmin perusoikeuksia. Mikään näistä kehityslinjoista ei toteudu itsestään. Jos yhteiskunnan halutaan kehittyvän kriisin keskellä kohti parempaa, tarvitaan suurta määrää ihmisiä, jotka toimivat sitä kohti.

Systeemiteoreettinen perspektiivi tuo tähän sen olennaisen muistutuksen, että kompleksisten järjestelmien muutoksia on vaikea suunnitella ja ohjata tarkalleen. Juuri siksi tiukat polkuriippuvuudet, kuten sitoutuminen vain tietynlaisissa oloissa toimiviin teknisiin järjestelmiin, ovat riskialttiita. Vapausasteiden auki pitäminen on osa luovaa sopeutumis- ja mukautumiskykyä. Tämä vaatii sellaista poliittista mielikuvitusta, jossa tulevaisuuden visiot eivät ole valmiita toisenlaisen yhteiskunnan reseptejä. Ajattelutavan muutos on osoittautunut toistaiseksi yllättävän vaikeaksi.

*

Poliittinen mobilisoituminen nykyisen kriisin äärellä voi aivan hyvin, todennäköisestikin, viedä kurjaan suuntaan. Kun nykyisen kaltainen tiiviisti yhteenkietoutunut, nopeaan liikkumiseen ja nopeisiin toimitusaikoihin, vähäisiin varastoihin, kiivaaseen tulevaisuudella spekulointiin ja kapeasta taloudellisesta näkökulmasta äärimmäisen “tehokkaaksi” viritetty globaali järjestelmä sakkaa, on houkuteltavaa kiihdyttää vaatimuksia eristäytymisestä, globalisaation kaikkinaisesta purkautumisesta ja alueellisesta omavaraisuudesta.

Tässä kohtaa ajattelu jumittuu helposti yksinkertaiseksi vastakkainasetteluksi: joko globaali tai paikallinen, joko omavaraisuus tai keskinäisriippuvuus, joko eristäytyminen tai vuorovaikutus. Todellisessa maailmassa tällaista kahden puhtaan vaihtoehdon eroa ei ole tietysti koskaan esiintynyt, mutta kaksiarvoinen ajattelu ei koskaan olekaan niin empiirisen todistusaineiston perään.

On selvää, että alueellisen omavaraisuuden turvaaminen on kriisioloissa tärkeää. Ja kun erottelu kriisiajan ja normaalin päiväjärjestyksen välillä hämärtyy, asiasta täytyy pitää huolta kaikkina aikoina. Etenkin kansainvälinen ruokajärjestelmä on rakentunut ennustettavien olosuhteiden ja sujuvien toimitusten varaan. Sen toimivuuteen ja taloudellisesti tehokkaaseen (mutta monilla muilla tavoilla ongelmalliseen) työnjakoon ei voida nojata entiseen tapaan. Samaten fossiilitaloudesta luopuminen vaatii paikallisten ja hajautettujen energiajärjestelmien rakentamista.

Olemme kuitenkin perineet globaalin maailman, sen olemassa olevat instituutiot ja infrastruktuurin, jotka eivät muutu käden käänteessä, sekä perusluonteeltaan aidosti rajoja ylittävät ja globaalit ongelmat. Niiden ratkaiseminen eristäytymisellä on mahdotonta. Ilmastonmuutoksen hillintä vaatii väistämättä globaalia yhteistyötä paikallisten ratkaisujen rinnalla. Luonnonvarojen globaalien virtausten oikeudenmukaisempi ja kestävämpää tulevaisuutta rakentava järjestäminen vaatii kansainvälisten kaupan käytäntöjen muutosta. Yksittäiset maat eivät voi päästä hyvään lopputulokseen toimimalla vain kapeasta kansallisesta perspektiivistä.

Ainoastaan unelma vapaamatkustamisesta tai karumpi ajatus linnoittautumisesta viimeiseen asti (eli kunnes kriisit puskevat voimalla väliaikaisten vallien yli) voivat oikeuttaa eristäytyvää politiikkaa. Kansallismieliset, muukalaispelkoa ja rasismia hyödyntävät ryhmät haluavat luoda eristäytyvien alueiden maailmaa. Niiden on helppo käyttää hyväkseen globaalien kriisien luomaa epäluuloa ja hämmennystä. Siksikin passiivinen ajatus “herättävästä” kriisistä on naiivi: kehityksen suuntaan täytyy vaikuttaa joukolla, ei vain asennemuutosta odotellen tai vartoen sitä, kun “tämä on ohi”. Toiset vaikuttavat jo, synkeään suuntaan.

*

Viheliäisten ongelmien äärellä tarvitaan myös sellaista tiedon tuottamista, joka ei onnistu ilman kansainvälistä tieteellistä yhteistyötä. Se on yksi esimerkki niistä globaalin kommunikaation ja liikkuvuuden puolista, jotka ovat kriisialttiuden sijaan lisänneet resilienssiä. Globaaleihin pandemioihin pystyvät tartuntataudit ylittävät tarkkaankin vartioituja rajoja, ja silloin muualla saatu kokemus ja kehitetty tietämys on kullanarvoinen asia. Ilmastonmuutoksen tilaa ei yksinkertaisesti voida seurata ilman tuhansien tutkijoiden ja valtavan globaalin instrumenttiverkoston yhteistoimintaa.

Tieteellisen tutkimuksen arvostus, tieteellisen lukutaidon edistäminen sekä tutkijoiden aktiivinen osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun ovat siksi elintärkeitä asioita. “Tiedeperustaisuus”, jonka perään niin ilmastokeskustelussa kuin nykyisen pandemian keskelläkin huudetaan, ei kuitenkaan ole läpihuutojuttu. Viime kuukausilta löytyy kosolti esimerkkejä siitä, miten hyvää tarkoittava kansalaiskeskustelu ja tiedonvälitys voivat mennä pahasti metsään ja pikemmin ruokkia epäluuloa tutkimusta kohtaan.

Tässäkin asiassa on helppo lipsahtaa naiiviin yksinkertaistukseen: jos tutkijoiden näkemyksiä ei saa kritisoida, pitääkö sitten luottaa sokeasti asiantuntijoihin? On kuitenkin eronsa sillä, mitä kritisoidaan ja miten. On aika helppo ymmärtää, miten ja miksi omia ilmastonmuutosta koskevia “tupakkiaskilaskemiaan” tekevät ihmiset eivät oikein voi saada aikaan pätevää tieteellistä kritiikkiä. Tämänhetkisen pandemian kohdalla asia on ollut selvästi paljon vaikeampi hahmottaa. On ollut kylmäävää kuunnella samoja “tuo perustuu vain malleihin” -heittoja, joilla ilmastokeskustelua on hämärretty vuosikausia.

Tiede ei ole yksittäisten sankarien puurtamista ja maagisten tiedonjyvästen etsimistä vaan kollektiivista toimintaa, tiedeyhteisöiksi rakentuvaa. Kollektiivista toimintaa voivat haitata monet asiat kuten esimerkiksi se, miten Kiina on rajoittanut tiedonvälitystä tai miten Trumpin hallinto unelmoi lääketieteellisen teknologian omimisesta. Tiedeyhteisöt toimivat vain niin hyvin kuin ne toimivat yhteisöinä. Se vaatii muuta yhteiskuntaa, joka tukee ja tarkkailee niiden toimintaa.

Ilmastonmuutos tai pandemia ovat joka tapauksessa ilmiöitä, joiden luonteen ymmärtäminen vaatii asiantuntemusta ja tieteen kollektiivisuutta. Siksi, kuten Tiina Raevaara totesi kolumnissaan, epävarmuutta ja tietämättömyyttä tulisi sietää. Kiihkeä halu viitata ensimmäisenä johonkin tutkimustulokseen ja omien omaksumis- ja tulkintakykyjen yliarviointi eivät auta “tiedeperustaisuutta”. Mutta eivät tartuntatautien tutkijat ja ilmastomallintajat myöskään ole talouden, yhteiskuntatieteiden, psykologian tai sosiaalialan asiantuntijoita. Siksi monitieteisyys on edellytys viheliäisten ongelmien kohtaamiseksi – ja vielä laajemmin tarvitaan lisää sivistynyttä kansalaisyhteiskuntaa, joka kamppailee siitä, millaista yhteiskunnallista siirtymää halutaan, ja millaista tietämystä sitä varten tarvitaan.

BIOS-tutkimusyksikön tutkijat

Tervetuloa lukemaan vuoden 2020 ensimmäistä BIOS-uutiskirjettä! Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Mitä BIOS teki viime vuonna? Sen saat parhaiten selville tutustumalla tähän kirjoitukseen.

Sininen kiihdytys. Lähde: One Earth / PhysOrg.

Maailmalta

“Sinisen maailman” hyväksikäyttö kiihtyy

Tukholmalaisen Resilience Centerin tutkijat kartoittavat tuoreessa artikkelissaan “The Blue Acceleration: The Trajectory of Human Expansion into the Ocean” merten luonnonvarojen teollista hyväksikäyttöä (tiivistelmä). Viime vuosikymmenten aikana merten luonnonvarojen haltuunotto ja hyödyntäminen on muuttunut yhä intensiivisemmäksi ja levinnyt rannikkoalueilta etäisimmillekin alueille. Tämä “sininen kiihdytys” kohdistaa meriekosysteemeihin ennennäkemätöntä painetta, josta varoitettiin myös syyskuisessa IPCC:n erikoisraportissa. Vanhastaan periytyneet näkemykset, joiden mukaan valtameret ovat liian suuria häiriytyäkseen ihmiskunnan toiminnasta, “too big to fail”, ovat aikansa eläneitä.

Öljy- ja kaasuteollisuuden myrkyllinen perintö

Justin Nobelin tammikuinen Rolling Stone -lehden artikkeli “America’s Radioactive Secret” on karua kertomaa fossiiliteollisuuden jätteistä ja niiden puolivillaisesta käsittelystä Yhdysvalloissa. Öljyn ja kaasun pumppaaminen tuottavat vuosittain valtavia määriä myrkyllistä ja usein radioaktiivista nestemäistä jätettä, jonka käsittely on lievästi ilmaistuna villillä tolalla. Ongelma on ollut tiedossa jo vuosikymmeniä sitten, mutta se on räjähtänyt käsiin “särötyksen” levittyä, sillä menetelmään vaaditaan entistä enemmän nesteitä.

Jätteenä kovin kalliisti käsiteltävää nesteestä on kekseliäästi käytetty esimerkiksi teiden pölynsitojana, joka tosin ei vastaa tarkoitustaan ja levittää myrkkyjä samalla laajalle. Turvallisuusraja-arvot ylittävää radioaktiivista jätettä käsittelee asiasta tietämätön työväki ilman kunnon varusteita ja sitä kuljetetaan merkitsemättömissä autoissa. Yhdysvaltain uudella “energiaitsenäisyydellä” on myrkyllinen painolasti.

BIOS

Tero Toivanen Tiede & edistys -lehden päätoimittajaksi

Koko BIOS-väki onnittelee tutkijaamme Tero Toivasta, joka valittiin Tutkijaliiton Tiede & edistys -lehden uudeksi päätoimittajaksi. Teron pyrkimyksenä on kehittää lehteä monitieteiseksi keskusteluyhteisöksi, joka pystyy tarttumaan aikakauden polttavimpiin ongelmiin. 

”Aikaamme leimaavat vakavat taloudelliset, poliittiset ja ekologiset ongelmat. Tarvitsemme laajan kirjon humanistisia ja yhteiskunnallisia tutkimusaloja ongelmien syvälliseksi ymmärtämiseksi. Akuutista ekologisesta kriisistä huolimatta taloudellinen ja poliittinen ajattelu rakentuu edelleen totunnaisille olettamuksille siitä, miten yhteistä elämää tulisi järjestää. Uutta luova, radikaali ja hankala ajattelu rakentuu paljolti tieteenalojen ja teorioiden rajapinnoilla, ja juuri tällaiselle tutkimukselle ja ajattelulle Tiede & edistys pystyy tarjoamaan tilaa.”

Tavoitteena on myös muuttaa lehti avoimeksi tieteelliseksi julkaisuksi 2021. Tiede & edistystä julkaisee vuonna 1976 perustettu monitieteinen tutkimustyön harjoittajien yhdistys Tutkijaliitto – forskarbundet i Finland ry.

Tuhoaako “laboratorioruoka” maatalouden?

Guardian-lehden ympäristökolumnisti, kärkkäistä kannanotoistaan tunnettu tietokirjailija ja aktivisti George Monbiot kävi Suomessa ja innostui täkäläisestä innovaatiosta tuottaa “ruokaa ilmasta”. Hän ennusti perinteisen maatalouselinkeinon lähes täydellistä tuhoutumista, mikä antaisi mahdollisuuden laajojen alueiden “uudelleenvilliinnyttämiseen” (rewilding). Monbiot on pitkään kirjoittanut nykyisen ruoantuotannon ekologisista ongelmista, mutta uudessa tekstissään hän siirtyi poliittisesta kritiikistä täysivaltaiseen teknologiseen utopismiin – itsekin siirtymäänsä ihmetellen.

BIOS-tutkija Ville Lähde tarttui Monbiotin kirjoituksen perustavanlaatuisiin ongelmiin Open Democracyssa julkaistussa kirjoituksessaan “If laboratory food is the answer, what is the question?” Ensinnäkin Monbiotin kuvittelema “maatilavapaa maailma” johtaisi mitä todennäköisimmin nälän ja ruokaturvattomuuden rajuun kasvuun. Nälkä ei ole ensisijaisesti tuotantokysymys – vaikka joillain alueilla tuotanto-ongelmat ovat suuria – vaan liittyy eriarvoisuuteen, vallan puutteeseen, köyhyyteen, sanitaation ja terveydenhuollon ongelmiin ja niin edelleen. Toiseksi kuvatunlainen siirtymä vaikeuttaisi yhteiskuntien siirtymistä puhtaampaan energiatalouteen entisestään. Kolmanneksi Monbiot sivuuttaa tekstissään sellaiset maatalouden (ja kalastuksen) muodot, jotka ovat kestäviä. 

Mainitulla suomalaisella pioneeriteknologialla on varmasti suuria mahdollisuuksia, mutta niitä pitää arvioida nykyisessä ekologisessa, poliittisessa ja taloudellisessa asiayhteydessä, ei maailmalle vieraissa kuvitelmissa.

Mitä on luonnonvarojen niukkuus tai runsaus?

Niukkaa on vähän, runsasta on paljon, sehän on selvä. Arkinen ymmärrys asiasta ei kuitenkaan toimi, kun tarkastellaan luonnonvarojen käyttöä ekologisten järjestelmien piirissä. Tällaista ekologisesti herkkää luonnonvarojen tai resurssien hahmottamista kaivattaisiin kipeästi myös taloustieteessä. 

Ikaros Tidskrift julkaisi vuodenvaihteessa verkkosivuillaan Ville Lähteen artikkelin “Naturresurssernas knapphet och överflöd”, jossa hän palasi BIOS-työn kokemuksia rikkaampana vuoden 2013 kirjansa Niukkuuden maailmassa teemoihin. Esseestä julkaistiin tammikuussa BIOS-blogissa pidempi suomenkielinen versio “Luonnonvarojen niukkuus ja runsaus”. Lähde muistuttaa siitä, miten ihmistoiminnan ymmärtäminen – myös ongelmissaan – on hedelmällisempää osana yleisiä ekologisia prosesseja. Yhteytemme muuhun luontoon auttaa ymmärtämään ympäristöongelmia ja luonnonvarojen käytön ongelmia paremmin kuin erillisyys. Niinpä niukkuutta ja runsautta ei voi hahmottaa vain luonnonvarojen absoluuttisena määränä vaan suhteessa ihmisyhteiskuntien “aineenvaihduntaan”.

“Ainoa ekologisesti ja inhimillisesti kestävä tie eteenpäin on luonnonvarojen kulutuksen volyymin lasku ja aineenvaihdunnan muuttaminen toisenlaiseksi. Niukkuutta ei siis voi välttää vain säästeliäisyydellä eli kulutusta vähentämällä, vaan tarvitaan myös kokonaisvaltaista elämäntavan muutosta – elämän resurssiperustan laadullista muuttamista toisenlaiseksi. Joistain resurssisuhteista kuten fossiilisista polttoaineista on luovuttava, ja jotain muuta on löydettävä tilalle.”

BIOS-blogissa Suomen ilmastopolitiikan tilasta

Joulukuussa julkaisimme katsauksemme suomalaisen ilmastopolitiikan tilaan ja edellisen hallituksen jättämään ilmastopoliittiseen perintöön. Tuloksena on kasvihuonekaasujen päästöjen nettokasvu, eli nykykehitys vie täysin eri suuntaan kuin julkilausutut tavoitteet hiilineutraalista yhteiskunnasta. Uudella hallituksella on edessään melkoinen urakka, jonka toteutumisessa Katri Kulmunin johtama Keskusta on vaa’ankieliasemassa.

BIOS-puheenvuoro ekologisesta kansanterveydestä

Sosiaalitieteellisen Aikakauslehden viime vuoden viimeisessä numerossa julkaistiin BIOS-tutkimusyksikön puheenvuoro “Ilmastokriisiin sopeutuminen on kansanterveydellinen kysymys”. Nostamme kirjoituksessamme esiin merkittävän puutteen ympäristöongelmia ja terveyttä koskevassa keskustelussa. Ympäristömuutosten haitallisista vaikutuksista ja kestävämpien elämäntapojen hyödyistä on puhuttu paljon. Sen sijaan vähemmän on tarkasteltu sitä, millaisia kansanterveydellisiä vaikutuksia siirtymällä ekologisesti kestävämpiin yhteiskuntiin voisi olla. Hillintä- ja sopeutustoimet voivat huonosti toteutettuna lisätä esimerkiksi taloudellista tai alueellista eriarvoisuutta ja siten rapauttaa joidenkin kansanosien terveyden perustaa. Miten kansanterveydestä voidaan pitää huolta ekologisessa jälleenrakennuksessa? 

Suosittelemme myös tutustumaan Alue ja ympäristö -lehden artikkeliin “Ekoterveyskasvatuksen luonnos”, jonka kolmesta kirjoittajasta yksi on BIOS-tutkija Tere Vadén.

“Suomi ja ilmastokriisi” -tilaisuus Pikkuparlamentissa 12.12.

Apulaisprofessori ja BIOS-tutkija Jussi T. Eronen oli mukana joulukuisessa Eduskunnan pikkuparlamentin tilaisuudessa, jossa käsiteltiin Suomelta tarvittavia toimia ilmastokriisin torjumiseksi. Erosen lisäksi täyden salin keränneessä tilaisuudessa olivat puhumassa kansanedustaja Atte Harjanne (vihr.), Sitran johtaja Mari Pantsar, ja tutkijatohtori Janne M. Korhonen. Tilaisuuden taustamateriaalin voi ladata täältä ja sen tallennetta voi seurata täällä.

“Suuri systeeminsäätöilta” tammikuussa

BIOS-tutkija Tere Vadén osallistui tammikuussa Tampereella järjestettyyn keskustelutilaisuuteen “Suuri systeeminsäätöilta”, jossa pohdittiin siirtymää ekologisesti kestävään yhteiskuntaan.

Lopuksi

Vihdoin ehkä alkavan talven ratoksi suosittelemme Heikki Koposen mainiota itsetutkiskelua “Insinöörin isänmurha” sekä WWF:n Mari Koistisen kahta kirjoitusta naudanlihantuotantoa koskevista väitteistä ja siitä, miksi laidunnuksen hyödyillä ei voi perustella nykyisen laajuista ja laatuista tuotantoa. Kuutti Koski selitti Kehityksen joulukuisessa kirjoituksessaan, miten samaan aikaan voidaan puhua eriarvoisuuden kasvusta ja vähentymisestä. Tammikuisessa T&Y-lehden jutussaan professorit Jyri Seppälä ja Markku Kanninen selittävät, miksi metsien hakkuiden kasvattaminen ei ole ilmastoteko. Janne Korhonen käsittelee blogissaan politiikan ja teknologisen kehityksen suhdetta, pontimena uutinen SSAB:n aikomuksista ottaa käyttöön vetypelkistystekniikka raudan valmistuksessa. Mainittakoon vielä Teppo Eskelisen tuore kirjoitus, jossa hän selittää “resurssikirouksen” ongelmaa. 

Sillisaalis. Public domain, Wikimedia commons.

Arkisesti ajatellen niukkuus on sitä, että jotain on käytettävissä liian vähän. On toimittava säästeliäästi, eikä saa tuhlata. Luonnonvaraongelmien ymmärtämiseen arkikäsitys ei kuitenkaan pure kunnolla. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen taustalla on ennen kaikkea fossiilisten polttoaineiden runsaus – edes nyt tunnettuja ja nykyteknologialla käytettävissä olevia esiintymiä ei tulisi hyödyntää, jotta lämpeneminen voitaisiin pitää jonkinlaisten ”turvarajojen” alapuolella. Säästeliäisyyden sijaan pitäisi olla hyödyntämättä. Jotta voimme ymmärtää luonnonvarojen runsautta ja niukkuutta kunnolla, käsitteiden merkitystä on lavennettava arkisen näkökulman ulkopuolelle.

Mikään asia ei ole itsestään luonnonvara tai käytettävissä oleva resurssi (1), vaan se muuttuu resurssiksi käytännöllisissä suhteissa. Resurssina oleminen on olemista jollekin toiselle. Termiä käytetään pääosin inhimillisestä luonnon hyödyntämisestä, ja maailman olioiden näkeminen resurssina tulkitaankin usein luonnon haltuunoton perspektiiviksi. Tästä näkökulmasta ”resurssi” on hyväksikäytön sanastoa.

Jos ei kuitenkaan jäädä jumiin sanatasolle vaan ajatellaan itse asiaa, resurssina oleminen ja resurssien hyödyntäminen on leimallista elämälle ylipäätään. Aiheuttamistaan ongelmista huolimatta ihmistoiminta ei poikkea perustavanlaatuisesti muusta luonnosta – ”luonnottomuus” ei ole hedelmällinen näkökulma. Osallisuutemme muun luonnon toiminnassa mahdollistaa itse asiassa ympäristökriisien aineellisen perustan ymmärtämisen paremmin kuin erillisyytemme.

*

Elämän peruspiirre on, että se muokkaa ympäristöään itselleen sopivaksi. Vanha ekologisen lokeron käsite luo helposti mielikuvan, että luonnonjärjestyksessä on valmiita rooleja, joita eri lajit voivat omaksua. Tällainen staattinen luontokäsitys olikin voimassa vielä pitkään uudelle ajalle. Evoluutio- ja ekologiatieteiden myötä käsitys muuttui kuitenkin hiljalleen dynaamisemmaksi. Valmiiden lokeroiden sijaan käynnissä on jatkuva ekologisten lokeroiden rakentumisen prosessi. Kokonaisvaltaisen luonnonjärjestyksen sijaan syntyy limittäisiä aika- ja paikkasidonnaisia kokonaisuuksia, joissa eliöt ovat toisilleen resursseja monin erilaisin tavoin.

Näiden moninaisten kokonaisuuksien jatkuva muutos on luonnolle leimallista, ja perinteisesti siitä puhutaan kilpailuna. Luonnonhistoria ei kuitenkaan ole pelkkää kilpailua samoista resursseista, vaan se on myös kilpailun välttämistä uusia elämäntapoja ja uusia resursseja löytämällä – niin itseä kuin ympäristöä muokkaamalla. Symbioosi on elämän vuorovaikutusten olennainen muoto, omaa kehoamme myöten. Symbioottisen yhteiselon ja loisimisen välinen raja on sumea. Elämän vuorovaikutussuhteet eivät mahdu yhteen kilpailun tai kamppailun mielikuvaan.

Yhtäältä elämän moninaisesta limittäisyydestä ja resurssisuhteiden verkostoista seuraa äärimmäistä säästeliäisyyttä: luonnonjärjestelmissä syntyy kykyjä hyödyntää sellaisia aineen ja energian virtauksia, joita olisi erittäin vaikea hyödyntää ihmistoimin. Yhteyttäminen ja proteiinisynteesi tapahtuvat ”kuin luonnostaan”, kunhan ne mahdolliseksi tekevät mekanismit ovat syntyneet ja vakiintuneet evoluution tuloksena. Tällaiset historiallisesti perityt elämän piirteet ovat osa sitä katettua pöytää, jonka ääreen myös ihmislaji istuu. Tällaisten kykyjen ansiosta elävät olennot voivat myös sopeutua olosuhteisiin, joissa päältä päin katsoen käyttökelpoista energiaa ja ravintoa on tuskin lainkaan.

Toisaalta luonnonjärjestelmissä on paljon sellaista, joka ihmissilmin voi näyttää haaskuulta. Kategorisesti ei pidä paikkansa, että ”luonnossa kaikki kiertää”. Jos näin olisi, muinainen elämä ei olisi synnyttänyt fossiilisten polttoaineiden kerrostumia eikä maaperä toimisi joillain alueilla tehokkaana hiilinieluna. Luonnon järjestelmät ovat kaikkiaan alituisessa kehityksen tilassa, ja evoluutioon kuuluva kokeilun ja erehdyksen historia voi sekin näyttää ihmissilmin tuhlailevalta. Ja tietysti kaikkea pyörittää planeetan pinnalle saapuvan Auringon energian siekailematon ”tuhlaus”.

On ilmeistä, että säästeliäisyyden ja tuhlaavaisuuden kaltaiset ihmisen taloudenhoitoa kuvaavat käsitteet eivät auta meitä ymmärtämään luonnon järjestelmiä. Puuttuu yhteinen vertailupohja – minkä suhteen asiat ovat runsaita tai niukkoja, ja millä kriteerillä tuhlataan tai säästetään? Luonnon mosaiikissa yhtenäistä vertailupohjaa ei ole. Yhden autiomaa on toisen keidas, yhden saasta toisen ateria. Laatu on kaikelle elämälle keskeistä. Runsaus ja niukkuus ovat aina suhteessa elämisen tapaan, aineenvaihduntaan laajasti ymmärrettynä. Siksi niukkuus voi muuttua runsaudeksi myös elämäntapaa muuttamalla, aiempaa tehokkaammalla käytöllä tai muuttamalla elämän resurssiperustaa. Kilpailu samoista resursseista voi usein olla tätä paljon työläämpi reitti.

*

Myös ihmisen yhteiskunnilla on kautta historian ollut omat leimalliset aineenvaihduntansa. Se, että kaikki tarvitsevat energiaa, vettä, ravintoa ja suojaa, ei kerro vielä paljoakaan. Ne tavat, joilla nämä asiat ja monet muut elämän ulottuvuudet järjestetään, määrittelevät aineenvaihdunnan laadulliset piirteet. Aivan samaan tapaan se, että koko planeetan elämän kirjo on mahdollinen Auringon säteilyn jatkuvan virran ansiosta, ei kerro meille sitä, minkälaisia järjestäytymisen tapoja elämä ottaa tietyssä ajassa ja paikassa. Ekologiaa ei voi palauttaa termodynamiikkaan kuin erittäin korkealla abstraktiotasolla, jolloin menetetään elämän ymmärtämisen kannalta olennainen informaatio. (Ekologisen kriisin selittäminen korkean abstraktiotason termodynaamisilla kuvauksilla on valitettavasti tuskallisen suosittu ympäristöpuheen muoto.)

Nykyistä maailmanjärjestystä luonnehtii yhtäältä yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan mittakaavan jatkuva kasvu ja toisaalta sen laadullinen yhdenmukaistuminen globaalisti. Tietyistä asioista on tullut kaikkien avainresursseja, mikä tekee niiden hyödyntämisestä yhä intensiivisempää. Tätä kuvastaa hyvin se, että juuri sopivanlaisesta virtaavan veden muovaamasta ja lajittamasta hiekasta alkaa olla maailmassa pulaa. Aavikoiden hiekka ei rakentamiseen sovellu, joten hiekkaa kirjaimellisesti ryöstetään. Näin esimerkiksi Mekongin alajuoksulla laillinen ja laiton ruoppaaminen kirjaimellisesti tuhoaa elinoloja ihmisiltä ja lukemattomilta muilta olennoilta.

Niukkuus ei kuitenkaan tarkoita pelkästään sitä, että runsaat luonnonvarat olisivat muuttuneet ylikulutuksen myötä niukoiksi. Erottelu absoluuttisen ja suhteellisen niukkuuden välillä on valaiseva. Absoluuttisesti niukkaa asiaa on suoranaisesti vähän. Suhteellisesti niukka asia taas on niukentunut esimerkiksi suhteessa käytön ympäristöseurauksiin, muiden luonnonjärjestelmien toimintaan, hyödyntämisen vaatimiin muihin resursseihin, hyödyntämisen tapoihin  – tai käytön määrään ja sen kasvuvauhtiin. Absoluuttinen niukkuus ei oikeastaan itsessään merkitse paljokaan: vaikka jotain asiaa olisi planeetalla vähän, kysymys sen niukkuudesta ja runsaudesta tulee merkittäväksi vasta sen päädyttyä osaksi käytännöllistä resurssisuhdetta. Hiekan hupeneminen on merkittävä ongelma juuri siksi, että käytön määrä kasvaa koko ajan ja siirrytään varantoihin, joiden käyttöönotto on yhä tuhoisampaa.

*

Lähteiden (source) ja nielujen (sink) erottelu kuvaa tärkeää ulottuvuutta niukkuuden suhteellisuudesta. Lähteiden niukkuus viittaa luonnonvarojen käyttöönottoon. Tämä ei kuitenkaan ole sama asia kuin absoluuttinen niukkuus: fossiilisia polttoaineita on valtaisia määriä, mutta vain pieni osa niistä on hyödynnettävissä millään läheisessä tai kaukaisessakaan tulevaisuudessa kuviteltavissa olevalla menetelmällä. Tuotanto käy lisäksi esiintymien heiketessä yhä työläämmäksi ja saastuttavammaksi sekä vaatii yhä suuremman siivun energiasta. Valtamerissä on edelleen paljon kalaa, mutta kalakantoja hyödynnetään niin intensiivisesti, että ne uhkaavat romahtaa laajalti, ja samansuuruisen kalansaaliin haalimiseen tarvitaan yhä suurempi kalastuslaivasto. Amazonin sademetsässä riittää kaadettavaa, mutta on selvää, että ekologisesta näkökulmasta ne ovat puuresursseina niukkoja.

Nielujen niukkuudella tarkoitetaan sitä, että ympäristön järjestelmien kyky ottaa vastaan luonnonvarojen hyödyntämisen seurauksia muuttumatta radikaalisti osoittautuu rajalliseksi. Nykyään nieluista puhutaan varmasti eniten ilmastonmuutoksen yhteydessä. Ilmakehän hiilidioksidinielun rajallisuus ilmenee ilmastonmuutoksena ja merten hiilidioksidinielun rajallisuus happamoitumisena (myös merten lämpönielu ilmenee monenlaisina ongelmina). Kasvillisuuden ja maaperän muodostamat hiilidioksidinielut taas eivät näyttäydy ongelmina vaan pikemmin osaratkaisuna – paitsi jos ekologiset muutokset kääntävät niiden hiilinielut hiilen lähteiksi.

Ylipäätään ”saastuminen” eri muodoissaan on ymmärrettävissä nielujen niukkuudeksi, kriittisten raja-arvojen ylittämiseksi. Saasteen ei siis tarvitse olla ”luonnotonta” tai ”keinotekoista” ollakseen harmillista, eikä edes ”väärässä paikassa” yhden kuluneen ja ongelmallisen määritelmän mukaan. Se voi juontua myös siitä, että jotain tuttua asiaa on vallan oikeassa paikassa, mutta liikaa, liian nopeassa tahdissa, erityisen hankalina aikoina ja niin edelleen.

Ilmastonmuutos kuvastaa hyvin, miten nielujen niukkuus on nykyisen luonnonvarojen niukkuuden merkittävimpiä muotoja. Fossiilisia polttoaineita on runsain mitoin, mutta niiden käyttöön ei ole varaa. ”Nieluongelmien” rinnalla myös ”lähdeongelmat” ovat kuitenkin mittavia. Biodiversiteetin heikkeneminen juontuu molemmista: voimaperäinen luonnonvarojen otto köyhdyttää ekosysteemien resurssilähteitä, ja köyhtyneet ekosysteemin kyky toimia erilaisten vaikutusten ”nieluna” heikkenee. Näin korkean abstraktiotason kuvaus ei paljoa kerro, mutta se muistuttaa, kuinka vahvasti biodiversiteetin katoa määrittää ihmistoiminnan mittakaava, luonnonvarojen käytön alueellinen laajuus ja käytön intensiivisyys.

Luonnonvarat voivat myös muuttua niukoiksi suhteessa luonnonvarojen hyödyntämisen muodostamaan laajempaan toimeliaisuuden verkostoon. Esimerkiksi makean veden varantoja käytetään monilla maapallon alueilla nopeammin kuin sekä pinta- että pohjavedet uusiutuvat (joskus käytetään myös käytännössä uusiutumatonta hyvin syvältä porattavaa ”fossiilista vettä”). Vesi on välttämätöntä tietysti jokaisen ihmisen hengissä pysymiselle ja ravinnon tuottamiselle, mutta sitä hyödynnetään paljon myös ”sekundäärisenä resurssina” kaivannaisteollisuudessa, jalostustoiminnassa ja monissa muissa teollisissa prosesseissa.

Vesivarojen hupeneminen voi tehdä siis jonkin toisen luonnonvaran hyödyntämisestä hankalampaa – tai pikemmin asettaa kilpasille yhtäältä ei-inhimilliset ja inhimilliset tarpeet tai eri yhteiskunnalliset veden käyttömuodot. Niinpä esimerkiksi sinänsä riittävän runsaiden vesivarojen äärellä etenkin köyhemmät ihmiset ja asuinalueet voivat kärsiä talousveden niukkuudesta tai veden laadun heikkenemisestä.

*

Viimeisen parin vuosisadan kehitystä luonnehtii yhä laajemmalle levinnyt käsitys luonnosta itsenäistymisestä. Teknologisen ja taloudellisen kehityksen on unelmoitu katkaisevan ihmiskunnan primitiiviset siteet raadantaan ja minimoivan kytköksen muuhun aineelliseen luontoon. Näin karkeassa muodossa ajatus esiintyy nykyään enää teknologiautopistisimmissa unelmissa, joissa ihmiskunta karistaa planeetan ekologiset kahleet yltään ja leviää tähtiin. Unelma on kuitenkin voimissaan irtikytkennän (decoupling) ideassa,  jonka mukaan jatkuva taloudellinen kasvu on mahdollista kytkeä irti luonnonvarojen kulutuksen kasvusta. Tieteellinen tutkimus kuitenkin on osoittanut ajatuksen perin juurin ongelmalliseksi – puhumattakaan siitä, että jo nykyinen kulutustaso on kestämätön.

Illuusiota luonnosta itsenäistymisestä on pidetty yllä monin ajattelutavoin. Näistä merkittävimpiä on sellainen vulgääri käsitys luonnonvaroista, jossa maailma on ikään kuin pilkottu toisistaan erillisiksi käyttöään odottaviksi raaka-aineiksi. Maailman aines vain odottelee, että ihminen löytäisi sen. Kun yksi resurssi hupenee, inhimillisen luovuuden ja markkinoiden kiihokkeen avulla korvaava resurssi löytyy historian viisaudella. Tästä on esimerkkejä, mutta yhtä lailla on olennaisesti korvaamattomia luonnonvaroja kuten puhdas vesi ja viljelysmaa. Ja kokonaiskuva parin viime vuosisadan kehityksestä ei ole resurssien korvautuminen toisilla vaan uusien käyttöönotto toisten rinnalle ja koko kulutuksen mittakaavan kasvu.

Illuusiota ylläpidetään myös siten, että edellä kuvatut resurssien käytön laajemmat vaikutukset on suljettu tarkastelun ulkopuolelle ja nimetty taloustieteellisellä kielellä ulkoisvaikutuksiksi (externality), joiden ongelmana ei ole niiden olemassaolo vaan puutteellisesti määritelty hinta. Ulkoisvaikutukset eivät kuitenkaan pysy ”ulkoisina” vaan vaikuttavat suoraan aineellisella voimallaan inhimillisen ja ei-inhimillisen elämän mahdollisuuksiin – lopulta kaiken mielekkään hinnoittelun tuolle puolen. Ulkoisvaikutuksen käsite sulkee pois ekologisen perusajatuksen vuorovaikutuksen verkostoista, joiden ansiosta ekosysteemit ovat ylipäätään mahdollisia ja joiden toimintaan myös inhimillinen luonnonvarojen hyödyntäminen perustuu. Kirjassa Niukkuuden maailmassa kutsuin tätä ”ympäristön yhteishyväksi”.

Vulgääri käsitys resursseista myös keskittää huomion varsinaiseen käyttöön otettuun ja jalostettuun raaka-aineeseen – öljytynnyriin, puuvillapaaliin, metalliharkkoon tai kalajauhosäkkiin. Sen taustalta löytyvä aineellisen toimeliaisuuden verkosto häipyy näkymättömiin. Esimerkiksi jokaista maailmankaupassa kuljetettavaa materiaalitonnia vastaa 2,5–3 -kertainen määrä luonnonvarojen kulutusta tuottajamaassa. Tuotannon negatiiviset ekologiset ja sosiaaliset vaikutukset jäävät tuotantoalueelle (lukuun ottamatta esimerkiksi ilmastopäästöjä, jotka vaikuttavat globaalisti).

Tähän pohjaa toinen illuusion ylläpitämisen tapa, vaikutusten ”ulkoistaminen” muualle maailmaan. Poissa silmistä, poissa mielestä. Vaikka kaupan virrat kulkevat ristiin rastiin maailmassa, kokonaisuudessaan luonnonvaroista saatava hyöty virtaa voittopuolisesti maailman vauraammille alueille. Tuotannon ”tehokkuutta” eivät pääosin säätele tuotannolle edullisemmat ilmasto-olot tai muut ympäristötekijät, kuten nykyistä järjestystä usein legitimoidaan. Maailman materiaalista työnjakoa määrittävät ennen kaikkea heikot palkat, työsuojeluolot, sosiaaliset turvaverkot ja ympäristölainsäädäntö. Tällaisissa oloissa elävät ihmiset ja alueiden ekosysteemit ovat ekologisesti, sosiaalisesti ja moraalisesti kestämättömällä tavalla hyödynnettyjä resursseja toisille ihmisille.

Globaalia eriarvoisuutta oikeutetaan sillä ajatuksella, että kehityksen lopputuloksena olisi lopulta samanlainen korkea aineellinen hyvinvointi kaikkialla – mutta tämä olisi mahdollista vain, jos talouskasvun ja luonnonvarojen kulutuksen irtikytkentä onnistuisi. Sillä nykyisten vauraiden alueiden luonnonvarojen kulutuksen taso ei voi yleistyä kaikkialle. Aineellisesta irtikytkennästä ei kuitenkaan ole merkkejä tarvittavassa suuruusluokassa ja aikamittakaavassa. Pikemmin on niin, että ”globaali työnjako” eli taloudellisen ja ekologisen riiston asetelma vahvistaa ja pitää itseään yllä.

*

Ainoa ekologisesti ja inhimillisesti kestävä tie eteenpäin on luonnonvarojen kulutuksen volyymin lasku ja aineenvaihdunnan muuttaminen toisenlaiseksi. Niukkuutta ei siis voi välttää vain säästeliäisyydellä eli kulutusta vähentämällä, vaan tarvitaan myös kokonaisvaltaista elämäntavan muutosta – elämän resurssiperustan laadullista muuttamista toisenlaiseksi. Joistain resurssisuhteista kuten fossiilisista polttoaineista on luovuttava, ja jotain muuta on löydettävä tilalle.

Juuri tässä ihmiselämän perimmäinen samankaltaisuus muun luonnon kanssa on hyödyllisempi näkökulma kuin vahva erottelu luonnon ja kulttuurin välillä. Ympäristön hyödyntäminen on välttämätöntä elämälle, eikä ole mitään syytä nähdä elämää lähtökohtaiseksi nollasummapeliksi ihmisen ja muun maailman välillä. Tällainen näkökulma paitsi sivuuttaa ekologian perusteet myös tekisi minkään sortin kestävän elämän mahdottomaksi.

Tämä korostaa myös sitä, että ”luonnollisuus” ja ”luonnottomuus” ei ole mikään kiistämätön moraalisten arvostelmien mittari. Esimerkiksi yhä uudestaan toisteltu ”luonnossa on tapahtunut suuria muutoksia ennenkin” ei ole minkään sortin perustelu sille, että ihmistoiminnan vaikutuksista ei kannattaisi kantaa huolta. Pikemmin luonnonhistoria antaa osviittaa siitä, miksi omat toimemme voivat saada aikaan katastrofaalisia muutoksia.

Pätevä toimiemme arvioinnin perusta ei ole niiden luonnollisuus tai luonnottomuus vaan se, mitä niistä seuraa. Maailmanhistoriassa on ollut useita joukkosukupuuttoja. Haluammeko, että sellainen seuraa omasta toiminnastamme? Historian kaukaiset ilmastonmuutokset ovat mullistaneet planeettaa. Haluammeko, että ilmastojärjestelmä siirtyy aikaan, joka on äärimmäisen epäystävällinen meille ja luvuttomille muille olioille? Haluammeko, että merten ekosysteemit romahtavat kenties vuosimiljooniksi, kuten ennenkin on käynyt? Ja niin edelleen. Sitkeä yritys löytää luonnosta ja luonnottomuudesta moraalin kivijalkaa sivuuttaa sen, mitä maailmassa tapahtuu oikeasti.

*

Säällistä inhimillistä hyvinvointia on mahdollista tuottaa koko maailman väestölle kestävämmin, mutta se vaatii muutoksia paitsi tarpeentyydyttämisen tavoissa myös esimerkiksi kansainvälisen kaupan suhteissa ja vauraampien ihmisryhmien ylikulutuksessa. Köyhyyden, nälän, sukupuolten eriarvoisuuden ja turvattomuuden voittaminen on myös välttämätöntä, jotta voidaan kääntää väestökehitys tasaiseksi ja lopulta laskuun myös siellä, missä väestö edelleen kasvaa voimakkaasti.

Tätä kuitenkin estää peritty tilanne: jatkuvaa materiaalista kasvua ajava teknologinen, taloudellinen ja yhteiskunnallinen infrastruktuuri teknisistä laitteista hallinnon tapoihin ja ajattelutaipumuksiin. Juuri peritty tilanne ajaa meitä ”niukkuuden maailmaan” – luonnonvarat muuttuvat yhä niukemmiksi suhteessa perittyihin tuotannon ja kulutuksen tapoihimme, ja vanhan järjestyksen inertia toimii muutospyrkimyksiä vastaan.

Ei ole minkäänlaista kehityksen välttämättömyyttä, jonka vuoksi nykyisen yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan peruspiirteet pysyvät ennallaan. Perimämme yhteiskunnallisen tilan keskeinen oletus on, että sivilisaation rakentaminen vaatii aina vain enemmän energiaa ja ainetta – jolloin sen on lopulta laajennuttava planeetan rajojen ulkopuolelle. Tällöin kuitenkin sulautetaan yhteen inhimilliset tarpeet ja niiden tyydyttämisen tavat. Tarpeista ei tarvitse eikä niistä voidakaan luopua, mutta niitä täytyy oppia tyydyttämään toisin tavoin.

Joissain asioissa ensimmäiset askeleet ovat periaatteessa yksinkertaisia, vaikka niitä vastaan toimiikin voimakkaita intressejä. Eläintuotannon osuuden vähentäminen tarkoittaisi, että ruokaa voitaisiin tuottaa pienemmällä maa-alalla ja vähäisemmällä luonnonvarojen kuluttamisella. Liikkuminen hitaammin ja joukolla kuluttaa vähemmän energiaa ja materiaaleja kuin nopeasti ja yksin. Kulutustavaroiden nopea elinkaari ja korjaamisen hankaluus ei ilmiselvästi ole välttämätöntä. Energiankulutuksen mittaluokka on sekin osin laadullista perintöä eikä kerro vain inhimillisen toimeliaisuuden määrästä. Fossiilisten polttoaineiden sisältämästä energiasta irti saatavan työn osuus (eksergia) jää edelleen tolkuttoman pieneksi. Polttomoottorin sitkeästi heikko hyötysuhde on tästä näkyvä esimerkki. Juuri siksi sähköistäminen voi mahdollistaa kokonaisenergian kulutuksen määrää vähentämättä käyttötarkoituksia samassa suhteessa. Määrän ja laadun muutokset kohtaavat.

Nämä eivät ole pelkästään teknologisia vaan mittavia poliittis-taloudellisia haasteita. Vaadittava muutos menee kuitenkin vielä syvemmälle elämäntapaan: aineelliseen kilvoitteluun perustuvan elämäntavan sijaan esimerkiksi menestyksen, omanarvontunnon, tunnustuksen, oikeudenmukaisuuden ja hyvän elämän kaltaisia asioita on etsittävä uudella tavalla. Vasta näin voidaan löytää polkuja uhkaavasta ekologisesta niukkuudesta toisenlaiseen runsauteen. Tämä voi osoittautua kaikkea rakennettua infrastruktuuria sitkeämmäksi osaksi perittyä tilannettamme.

Ville Lähde

(Kirjoitus pohjautuu Ikaros Tidskriftin numerossa julkaistuun esseeseeni ”Naturresurssernas knapphet och överflöd”. Toimitus pyysi teemaan ”Slöseri”, tuhlaus, kirjani Niukkuuden maailmassa teemoja luotaavaa tekstiä. Kiitän toimitusta innoituksesta palata näiden aiheiden äärelle BIOS-työn kokemusten rikastuttamana.)

(1) Mineraalivaroista puhuttaessa käytetään teknistä erottelua resurssi (potentiaalisesti käytettävissä olevat varannot) ja reservi (tällä hetkellä taloudellisesti, teknisesti, juridisesti jne. käytettävissä olevat varannot). Tässä kirjoituksessa käytän kuitenkin termiä ”resurssi” laajemmassa luonnonvaroihin viittaavassa merkityksessä, joka on myös tieteellisessä käytössä (natural resources).

Yksityiskohta Berkeleyn yliopiston kampuslehdestä, kevät 2019.

Toimintaamme voi seurata Facebook-sivullamme ja uutiskirjeestämme, jota julkaistaan myös tässä blogissa. Viime vuoden tapaan kokoamme tässä kirjoituksessa yhteen kuluneen vuoden toimintaamme.

EKOLOGINEN JÄLLEENRAKENNUS

Ekologinen jälleenrakennus on BIOS-tutkimusyksikön lanseeraama näkemys siitä, mitä siirtymä ekologisesti kestävämpään yhteiskuntaan vaatisi Suomessa. Mitä esteitä muutoksella on, ja minkä pitäisi etenkin talousajattelussa ja -politiikassa muuttua, jotta päästäisiin eteenpäin? Mitä olisivat konkreettiset rakennuskohteet?

Ekologisella jälleenrakennuksella on yhtäläisyyksiä viime aikoina paljon puhutun Green New Dealin kanssa. Erona on kuitenkin vahvempi taustoitus yhteiskuntien ekologisiin ja materiaalisiin reunaehtoihin ja täten myös kriittisempi näkymä aineellisen kasvun mahdollisuuksiin ja muutoksen energiatalouteen. Vertauskuvallisesti ekologinen jälleenrakennus viittaa maailmansotien jälkeiseen kauteen, jolloin konfliktien traumoista ja vaurioituneen infrastruktuurin keskeltä järjestäydyttiin luomaan uutta ja tasavertaisempaa yhteiskuntaa. Fossiilisen yhteiskunnan infrastruktuuri ei ole konkreettisesti raunioina, mutta sen käytöstä täytyy luopua pian ja tilalle on rakennettava uutta. Miten tästä voidaan synnyttää yhdistävä poliittinen projekti?

Ekologinen jälleenrakennus -sivusto avattiin 7.10., ja englanninkielinen versio 12.11. Kansallisteatterissa järjestettiin 5.12. täydelle salille tilaisuus ”Suomalaisen yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus”, jossa äänessä olivat BIOS-tutkijoiden lisäksi ministerit Li Andersson (vas.) ja Krista Mikkonen (vihr.) sekä puoluesihteeri Antton Rönnholm (sd.) ja etujärjestöjen asiantuntijat Matti Kahra (EK) ja Patrizio Laina (STTK). Historioitsija Juha Siltala asetti ekologisen jälleenrakennuksen laajempaan historialliseen kehykseen. Tilaisuuden videotallenteen voi katsella täältä.

Kansallisteatteri valikoitui tilaisuuden pitopaikaksi luontevasti, olihan BIOS ollut näkyvästi läsnä myös Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmässä Yhdestoista hetki, jota tutkijaväkemme kävi katsomassa. Tere Vadén kirjoitti ntamon julkaisemaan kirjaan jälkilauseen.

Kuluneena vuonna esittelimme myös angloamerikkalaista Green New Deal -keskustelua, joka sai etenkin Yhdysvalloissa mutta myös Euroopassa tuulta purjeisiinsa. Paavo Järvensivu, Tero Toivanen ja Tere Vadén kirjoittivat aiheesta helmikuussa Kalevi Sorsa -säätiön sivuilla. Politiikasta.fi julkaisi toukokuussa Paavo Järvensivun ja Tero Toivasen kirjoituksen ”Onko Green New Dealista Euroopan pelastajaksi?”

Järjestimme myös toukokuussa yhteistyössä Kalevi Sorsa -säätiön kanssa yhdysvaltalaisen Zack Exleyn vierailun Helsinkiin 13–14.5. Vierailu piti sisällään kaksi tilaisuutta, joissa keskusteltiin Green New Dealin mahdollisuuksista Euroopassa ja Suomessa.

TIETEELLISET ARTIKKELIT

Huhtikuussa Sustainability-lehdessä ilmestyi kaksi BIOS-tutkijoiden yhteisartikkelia, jotka oli laadittu Emma Hakalan johdolla ja hänen tutkimustyöhönsä nojaten: ”Northern Warning Lights: Ambiguities of Environmental Security in Finland and Sweden” sekä ”A Lot of Talk But Little Action: The Blind Spots of Nordic Environmental Security Policy”. Hakala käsitteli näitä teemoja läpi vuoden kirjoituksissaan BIOS-blogissa, Puheenaihe-sivustolla (Tero Toivasen kanssa), Wider Security -sivustolla ja Nesslingin Säätiön blogissa.

BIOS-tutkija ja Helsingin yliopiston kestävyystieteen professori Jussi Eronen oli mukana kahdessa kansainvälisessä artikkelissa: Sciencessa julkaistu ”Reorganization of surviving mammal communities after the end-Pleistocene megafaunal extinction” ja Journal of Biogeographyssa julkaistu ”Land mammals form eight functionally and climatically distinct faunas in North America but only one in Europe”.

Alue ja ympäristö -lehden vuoden ensimmäisessä numerossa julkaistiin kaksi BIOS-artikkelia. ”Onnistunut irtikytkentä Suomessa?” esittää laajan tutkimuskatsauksen pohjalta, että ajatus luonnonvarojen kulutuksen ja talouskasvun absoluuttisesta irtikytkennästä on vailla empiiristä pohjaa. Versus-lehdessä julkaistiin maaliskuussa artikkelin ajatuksia tiivistävä teksti ”Onko irtikytkentä realistinen tavoite Suomelle?” Ville Lähteen katsausartikkeli ”Mitä maailman nälän voittaminen vaatii?” tuo yhteen kriittisen tutkimuksen eri juonteita ja osoittaa tuotantokeskeisen ruokapolitiikan perustavat ongelmat. Hän tiivisti artikkelin viestin Versus-lehden heinäkuisessa jutussa ”Miten maailman nälkä voitetaan?” Tere Vadén oli myös kirjoittajana lehden numerossa 2/2019 ilmestyneessä artikkelissa ”Ekoterveyskasvatuksen luonnos”.

Helsingin kaukolämpökeskustelua koskeva BIOS-tutkijoiden yhteisartikkeli ”To continue to burn something? Technological, economic and political path dependencies in district heating in Helsinki, Finland” ilmestyi julkaisussa Energy Research & Social Science.

Karoliina Lummaalta ilmestyi kaksi artikkelia, ”Kuinka lukea jätettä?” Avaimen numerossa 2/2019 ja ”Elonkirjoa lukemassa – heikot signaalit ja muuttuva ympäristörunous” Futuran numerossa 3/2019.

TYÖ WISE-HANKKEESSA

WISE-tutkimushankkeessamme vuosi oli hyvin kiireinen. Tammikuussa Paavo Järvensivu johti Tiedekulmassa pidettyä seminaaria ”Miten Suomi varautuu viheliäisiin murroksiin?”. Hanke järjesti myös helmikuussa toimittajatilaisuuden ”Hiilinielut ja -varastot yhteiskuntapoliittisena kysymyksenä”. Ennen kaikkea olimme rakentamassa ensimmäistä varautumisharjoitusta, niin sanottua politiikkapäämajaa, jotka ovat koko WISE-projektin keskeisin osa.

WISE-blogissa julkaistiin lukuisia kiintoisia tekstejä, mukaan lukien Tere Vadénin vapaamatkustamista käsittelevä ”Miten rationaalista on ajatella, että suomalaisen elinkeinoelämän kilpailukykyä ei pidä heikentää ilmastonmuutostoimilla?”, Ville Lähteen yksioikoista edistysajattelua ruotiva ”Ei hötkyillä, sillä meillä menee paremmin kuin koskaan” sekä Emma Hakalan ”Voisiko huoltovarmuus auttaa ilmastonmuutokseen varautumisessa?”

BIOS MAAILMALLA

BIOS-tutkijat tekivät kaksi pitkää ulkomaanvierailua, jotka oli pakattu täyteen tapaamisia ja tehtävää.

Huhtikuussa ryhmä tutkijoitamme vieraili kaksi viikkoa Yhdysvaltain länsirannikolla. Matka alkoi Oregonin osavaltion Portlandista, jossa Paavo Järvensivu osallistui Lewis & Clark Collegen symposiumiin ”Challenges to Status Quo: A System Unraveling?” julkisessa väittelyssä Environmental Defense Fundin Aasian johtajan Dan Dudekin kanssa otsikolla ”An environmentally sustainable future: can capitalism supply it?”.

Matkan varrella tutkijat vierailivat Stanfordin yliopiston Jasper Ridgen luonnonsuojelualueella professori Anthony Barnoskyn opastamina. Stanfordissa BIOS-tutkijat vierailivat myös Sustainable Finance Initiative -projektin, Zero Degree -projektin ja uusiutuvan energian mallinnuksistaan tunnetun professori Mark Jacobsonin luona. Sacramentossa he tapasivat Kalifornian uuden kuvernöörin Gavin Newsomin ympäristöneuvonantajaryhmän, ja Berkeleyn yliopistossa he keskustelivat Energy and Environmental Policy Labin tutkijoiden kanssa.

Yhdysvaltain vierailu tuotti myös Paavo Järvensivun haastattelun Truthout-julkaisussa. Se ilmestyi myös Global Policyn sivuilla ja Znetissä.

Marraskuussa tutkijajoukkomme taas vieraili Pekingissä professori Feng Lianyongin ja hänen työryhmänsä kutsumana. Fengin tutkimusryhmä työskentelee taloustieteen laitoksella China University of Petroleumissa Pekingissä. Vierailuun kuului myös osallistuminen Ecological Economics and Ecological Civilization -konferenssiin. BIOSin oma esitys otsikolla “Ecological economics in policy practice: ecological reconstruction in Finland” esitteli ekologisen jälleenrakennuksen ehdotustamme.

BIOS-tutkijat tapasivat myös Kiinan tiedeakatemian Tiede ja kehitys -instituuttien kansainvälisten suhteiden johtajan professori Guo Jianfengin ja keskustelivat Business Finlandin järjestämällä tapaamisella China District Heating Associationin ja Beijing District Heating Companyn edustajien kanssa. Lisäksi he vierailivat muun muassa Renmin University of Chinan kansainvälisen politiikan laitoksella ja Suomen suurlähetystössä.

KESKUSTELU METSISTÄ JA SUOMEN ILMASTOPOLITIIKASTA

BIOS jatkoi aktiivista keskustelua metsätalouden suunnasta, hiilinielujen ja -varastojen huomioon ottamisesta sekä laajemmin suomalaisen ilmastopolitiikan suunnasta. Maaliskuussa tartuimme BIOS-blogin kirjoituksessa ”Metsäteollisuuden sivuvirrat, onko niitä?” Sipilän hallituksen bioenergiasuunnitelmien taustalla olleisiin raaka-ainelaskelmiin. WMO:n johtajan Petteri Taalaksen julkiset puheenvuorot herättivät hämmennystä niin tutkijoiden kesken kuin laajemminkin julkisuudessa, ja BIOS peräsi maaliskuussa ilmastotutkijan vastuuta.

Paavo Järvensivun kirjoitus ”Biotalous ohitti ilmastotavoitteet: arvio Sipilän hallituksen ilmastopolitiikasta” ilmestyi huhtikuussa Politiikasta.fi -lehdessä. Toukokuussa kommentoimme BIOS-blogissa uusia tehdashankkeita kirjoituksessa ”Uudet biotuotetehtaat pakottavat luopumaan metsäbioenergian lisäämisestä”. Toukokuussa Antti Majava ja Tere Vadén kirjoittivat Tuomo Kalliokosken kanssa tämän blogissa hiilinielujen vertailutason asettamisesta, ja BIOS-blogissa kommentoimme hiilinielulaskelmissa tehtyjen virheiden sarjaa. Joulukuussa tarkastelimme suomalaisen ilmastopolitiikan tilannetta tuoreiden Tilastokeskuksen julkaisemien päästölukujen valossa.

Tuotimme myös yhteistyössä Matti Kuusniemen (3Dolli Oy) kanssa infovideon siitä, miksi päästövähennyksiä ei tule viivytellä.

RUOANTUOTANNOSTA

Edellä mainitun vertaisarvioidun katsausartikkelin lisäksi BIOS-tutkija Ville Lähde osallistui aktiivisesti keskusteluun ruoantuotannosta niin suomalaisittain kuin suhteessa kehityskysymyksiin ja kansainväliseen ruokajärjestelmään. Helmikuussa BIOS-blogissa julkaistiin Lähteen laaja kirjoitus ”Ruokajärjestelmän kohtalokysymyksiä – Miten niitä pitäisi kysyä?”, jossa hän suhteuttaa toisiinsa ruoan tuotantoon, kulutukseen, nälkään ja ruokaturvaan ja ruokapolitiikkaan liittyviä ongelmia, joita tarkastellaan liian usein erillään toisistaan. Helmikuussa hän kirjoitti tutkija Galina Kallion kanssa Helsingin Sanomien vieraskynän paikallisen tuotannon merkityksestä.

Lähde oli myös tuottamassa kehitysyhteistyöjärjestöjen kattojärjestön Fingo ry:n ruokaturvaryhmän kannanottoa ”Ruoka ratkaisijana”, joka peräänkuulutti pientuottajien tukea ja oikeudenmukaisten ruokajärjestelmän arvoketjujen luomista.

Syyskuussa BIOS-blogissa julkaistiin Lähteen kirjoitus ”Ruoantuotannon synkkä utopia”, joka kritisoi ruokakeskustelun yksiulotteisia näkemyksiä teknologiasta ja kehityksestä sekä niiden synnyttämiä yhtä yksisilmäisiä vastareaktioita. Jatkuvasti ”kulttuurisodan” asetelmiin jumittuvan ruokakeskustelun turhautumia Lähde puki sanoiksi marraskuisessa kirjoituksessaan ”Miksi keskustelu ruoasta ja ympäristöstä menee koko ajan pieleen?”

TALOUDESTA JA TALOUSPOLITIIKASTA

Taloustieteelliset näkemykset, laajempi talousajattelu ja talouspolitiikan suuntaviivat ovat BIOS-tutkimusyksikön työn tärkeimpiä päälinjoja, ja kuten todettua, ne ovat olennainen ulottuvuus ekologisen jälleenrakennuksen ohjelmassa. Vuoden mittaan tutkijamme ovat osallistuneet aihetta koskevaan keskusteluun niin Suomessa kuin maailmalla.

Terra-lehden vuoden ensimmäisessä numerossa keskusteltiin BIOS-tutkimusyksikön näkemyksistä vuonna 2018 YK:n kestävän kehityksen raporttia varten laatimamme dokumentin pohjalta. Kuten BIOS-työtä seuraavat muistavat, dokumentti herätti jopa hämmentävän laajaa keskustelua kansainvälisesti, ja tämä keskustelu jatkui myös kuluneena vuonna Business Insiderin elokuisessa jutussa. Paavo Järvensivu kirjoitti aiheesta myös London School of Economic Business Review -julkaisussa.

Toukokuussa kommentoimme BIOS-blogissa suomalaista talouskeskustelua ja etenkin toimittaja Heikki Pursiaisen esittämiä näkemyksiä, ja lokakuussa esitimme asiantuntijalausuntomme uuden hallituksen talousarvioesitykseen vuodelle 2020.

MUITA KIRJOITUKSIA

BIOS-tekstejä päätyi moniin kansiin. Paavo Järvensivun kirjoitus ”Entä jos ilmastopäästöt nollataan oikeasti?” ilmestyi Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisussa Euroopan villit kortit ja mustat joutsenet. Antti Majavan essee ”Residing in Trouble” ilmestyi teoksessa Contemporary Artist Residencies and Reclaiming Time and Space. Emma Hakala osallistui FIIA-raportin Suomen huoltovarmuus ja Baltian alue ja UM:n Afrikan megatrendit -raportin laatimiseen sekä kirjoitti ORF Issue Briefin ”India and the global geoeconomics of climate change: Gains from cooperation?”

Karoliiina Lummaa oli kirjoittajana artikkeleissa ”Reconfiguring Human, Nonhuman and Posthuman: Striving for More Ethical Cohabitation” ja ”Posthumanist Reading: Witnessing Ghosts, Summoning Nonhuman Powers” teoksessa Reconfiguring Human, Nonhuman and Posthuman in Literature and Culture (Toim. S. Karkulehto, A-K Koistinen & E. Varis; Routledge, 2019). Hänen artikkelinsa ”Miltä maailmanloppu kuulostaa? Postapokalyptinen ambient antroposeenin musiikkina” ilmestyi teoksessa Musiikki ja luonto. Soiva kulttuuri ympäristökriisin aikakaudella (toim. Juha Torvinen & Susanna Välimäki; Utu-kirjat, 2019). Lisäksi hänen esseensä ”Ihmisen aika” julkaistiin Kansallisteatterin Sapiens-näytelmän käsiohjelmassa ja essee ”On sharing soot, spikes and dust” Venetsian biennaalissa Weather Report: Forecasting Future” -katalogissa.

Huhtikuussa BIOS-blogissa julkaistiin Ville Lähteen ja muiden BIOS-tutkijoiden laatima etenkin vaalikeskustelua ruotiva essee ”Kulutuksen vähentämien – vaatimus ja vastareaktio”. Kesäkuussa Karoliina Lummaa jatkoi BIOS-blogin esseessään ”Tekojen ja valintojen merkityksestä” samasta aihepiiristä laajemmalla kulttuurisella otteella. Toukokuussa Ville Lähteen essee ”Mitä on sivistys ekologisten kriisien aikakaudella?” ilmestyi Helsingin seudun kesäyliopiston sivuilla ja kirjoitus ”Tulevaisuus ei ole vaakakupissa” Maailman kuvalehdessä.

Kulttuurivihkojen kesänumerossa julkaistiin Tere Vadénin teksti ”Modernin kulutusyhteiskunnan loppu” ja niin & näin -lehden numerossa 2/2019 essee ”Öljynpaisumuksesta vedenpaisumukseen”. niin & näin -lehden numeron 3/2019 verkkoteksteinä taas julkaistiin Ville Lähteen ja Ilja Lehtisen kirjeenvaihto toivosta, toivottomuudesta ja tulevaisuudesta.

Ville Lähde kommentoi elokuussa Politiikasta.fi-lehdessä IPCC:n maankäyttöraporttia ja sen suomalaista vastaanottoa. Joulukuussa Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti julkaisi BIOS-puheenvuoron ”Ilmastokriisiin sopeutuminen on kansanterveydellinen kysymys”. Ekosäätiön sivuilla ilmestyi Tere Vadénin kirjoitus ”Ekologisten kriisien torjunta Marsista katsoen”, ja Emma Hakala osallistui Politiikasta.fi -lehden ilmastokriisin pedagogiaa käsitelleeseen raatiin. Ville Lähteen kirjoitus ”Naturresurssernas knapphet och överflöd” ilmestyi Ikaros Tidskriftin vuoden viimeisessä numerossa.

YHTEISTYÖHANKKEITA

BIOS-tutkijat Karoliina Lummaa, Ville Lähde ja Tere Vadén osallistuivat Nuuksiossa järjestetyn Nielu-taidenäyttelyn luomiseen mentoroimalla taiteilijajoukkoa koko työprosessin ajan sekä esiintymällä taidenäyttelyn yhteydessä Haltian luontokeskuksella.

BIOS järjesti FIIA:n, Helsingin yliopiston ja Ilmatieteen laitoksen kanssa yhteistyössä Ympäristöturvallisuutta käsitelleen työpajan ja 19.6. pidetyn seminaarin. Tuloksena syntyneeseen politiikkapaperiin voi tutustua täällä ja seminaarin luentoihin täällä.

Professori Jussi Eronen osallistui Pikkuparlamentissa 12.12. pidettyyn tilaisuuteen ”Suomi ja ilmastokriisi” sekä sen taustadokumentin Suomen on varauduttava ilmastokriisiin laatimiseen.

Edellä mainittujen lisäksi tutkijamme ovat tehneet asiantuntijatyötä muun muassa Sitran talousfoorumissa, Ilmastopaneelissa, Pekka Haaviston ilmaston pyöreässä pöydässä ja rakennusten energiasäästön politiikkasuositusten laadinnassa. 

PODCASTIT

Kuluneen vuoden aikana julkaistiin kolme BIOS-podcastia. Podcastien juontajana toimii Tero Toivanen, joka keskusteli ensimmäisessä lähetyksessä Tere Vadénin kanssa ilmastopolitiikasta ja suomalaisesta elinkeinoelämästä. Toisessa lähetyksessä hän pohti Ville Lähteen kanssa kysymystä ”meneekö maailmassa kaikki paremmin?”. Kolmannessa lähetyksessä BIOS-väki ruoti ilmastovaaleja.

Tutkijamme olivat äänessä myös monissa muissa podcasteissa. Tammikuussa Paavo Järvensivu esiintyi 360:n lähetyksessä ”Entä jos tyytyisimme 70-luvun elintasoon?” Helmikuussa Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen puhuivat Poliittinen talous -podcastissa ilmastopopulismista. Maaliskuussa Paavo Järvensivu oli mukana Tiedekulman ”Sopeudu suomalainen” -keskustelussa (videoversio). Huhtikuussa Tero Toivanen puhui Oikeus tulevaisuuteen -podcastissa ja toukokuussa Antti Majava Puhetta taiteesta -lähetyksessä. Tere Vadén keskusteli kestävästä kehityksestä YK-liiton podcastissa lokakuussa.

LUENNOT, PANEELIT JA MUUT ESIINTYMISET

 Vuosi oli aktiivisin BIOS-tutkimusyksikön historiassa, sillä omien luentokurssiensa lisäksi tutkijamme esiintyivät vuoden aikana kaikkiaan 100 tilaisuudessa. Esiintymisten videotallenteita vuosien varrelta on koottu Youtube-kanavallemme.

Tammikuussa Paavo Järvensivu luennoi Lääkäripäivillä ja Ville Lähde keskusteli Tieteiden yössä toiminnan ja puheen suhteesta ilmastotoiminnassa. Helmikuussa Ville Lähde esiintyi Eduskunnan kansalaisinfossa Ilmastomenu-kampanjan avajaistilaisuudessa ja Antti Majava tilaisuudessa ”Taide ekokriisin aikakaudella”. Maaliskuussa Paavo Järvensivu osallistui etänä American Museum of Natural Historyn paneelikeskusteluun.

Huhtikuussa Tere Vadén osallistui Riihimäellä Meidän Metsämme -metsädialogiin. Karoliina Lummaa esiintyi Kansallisteatterin ”Seuraava esitys”-tilaisuudessa ja Ville Lähde keskusteli Eija-Riitta Korholan kanssa ilmastonmuutoksesta Veritas-dialogissa Tampereella.

Toukokuussa Emma Hakala esiintyi Helsingissä Maailmanparannusklubilla ja Ville Lähde luennoi Kansallisten museopäivien tapahtumassa Tampereella. Kesäkuussa Tere Vadén osallistui Saksassa Jenassa järjestettyyn biotalouskonferenssiin.

Syyskuussa Ville Lähde osallistui Tiedekulman tilaisuuteen ”Talouden uusjako”. Karoliina Lummaa piti Vaasassa konferenssipuheenvuoron kulutuksen vähentämisestä sekä osallistui Nordic Energy Equality Networkin julkistustilaisuuteen. Lokakuussa Tero Toivanen esiintyi Pikkuparlamentin tilaisuudessa ”Ilmastonmuutos, talouspolitiikka ja sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus” ja piti keynote-esitelmän ”How dare we? Consensual climate politics, social conflicts and the socio-ecological crisis of capitalism” Joensuussa Sosiaalipolitiikan päivillä.

Marraskuussa Tero Toivanen esiintyi ministerien Andersson, Mikkonen ja Kosonen järjestämässä Nuoret ja ilmasto -pyöreän pöydän tilaisuudessa ja Paavo Järvensivu luennoi Turun yliopistossa kurssilla Ilmastonmuutoksen totuudet. Joulukuussa Karoliina Lummaa osallistui Tampereella Kulttuuritutkimuksen päivillä paneelikeskusteluun tutkimuskeskustelun muutoksista.

BIOS TIEDOTUSVÄLINEISSÄ

Tutkijamme olivat vuoden mittaan haastateltavina tai asiantuntijoina kolmessakymmenessä lehti- tai radiojutussa. Alkuvuodesta ilmestyi Aino-lehden tekemä Paavo Järvensivun henkilökuva ”Paavo poikkiteloin”. Tere Vadén oli helmikuussa äänessä Ylen Kultuuriykkösellä. Antti Majava kommentoi maaliskuisessa Ylen verkkojutussa puun energiakäyttöä, ja Paavo Järvensivu puhui Maan suolassa kirkon ilmastostrategiasta.

Huhtikuisessa Voimassa Ville Lähde puhui ilmastokriisistä. Toukokuussa Paavo Järvensivu selitti Suomen Kuvalehdessä, miten käsitys rahan niukkuudesta peittää ymmärrystä luonnonvarojen niukkuudesta. Toukokuussa Helsingin Sanomissa ensin Tere Vadén puhui öljyn merkityksestä yhteiskunnille ja Tero Toivanen ekologisesta jälleenrakennuksesta ja työstä.

Heinäkuussa Ville Lähde selitti Suomen Kuvalehdessä luonnonvarojen kulutuksen vähentämisen välttämättömyyttä ja elokuussa Lännen Median artikkelissa sitä, miksi ilmastopäästöt eivät näytä vähentyvän Suomessakaan. Emma Hakala kommentoi elokuisessa Ylen jutussa Bolsonaron politiikkaa. Syyskuussa Paavo Järvensivu esiintyi Yhteishyvän artikkelissa ja peräänkuulutti päästöjen vähentämisen mahdollisuuksia myös elämän mielekkyyden lisäämiseen.

Lokakuisessa Kirkko ja kaupunki -lehden jutussa Tere Vadén puntaroi öljyriippuvuuden henkisiä ulottuvuuksia. Emma Hakala taas oli haastateltavana South Asia Fast Trackissa. Karoliina Lummaa kommentoi Ylen verkkojutussa kulutuksen ja elämäntapojen muutosta. Ville Lähde selitti ekologisen jalanjäljen ja muiden ympäristömittarien problematiikkaa Suomen Luonnon artikkelissa. Marraskuussa Tere Vadén esiintyi Suomen Kuvalehden kapitalismikritiikkiä käsittelevässä artikkelissa.