BIOS ennakoi monitieteisesti yhteiskunnan sosio-ekologisia muutoksia

BIOS on itsenäinen monitieteinen tutkimusyksikkö, joka tutkii ympäristö- ja resurssitekijöiden vaikutuksia suomalaiseen yhteiskuntaan – talouteen, politiikkaan, kulttuuriin – ja kehittää kansalaisten ja päättäjien ennakointikykyä. Rakennamme yhteiskunnan kokonaiskuvaa erityisesti materiaalisten reunaehtojen näkökulmasta ja luomme yhteyksiä tiedekentän ja muiden toimijoiden välille. Tutkimusyksikön toiminta käynnistyi syksyllä 2015 ja sen rahoittaa Koneen Säätiö.

Yksikön kaikki seitsemän tutkijaa ovat vuosien ajan luoneet työkaluja poikkitieteelliseen ja -taiteelliseen yhteistyöhön ja kehittäneet ympäristötiedon käyttöä yhteiskunnan eri alueilla.

4.12.2017

Sadan vuoden urakka – Miten ilmaston kanssa eletään

Ilmastopolitiikasta kertovan väsyneen vitsin mukaan se on kuin jatkuvaa tuomiopäivän siirtämistä: aina on kymmenen vuotta aikaa toimia, kymmenen vuoden jälkeen taas kymmenen ja niin edelleen. Vääräleuat ovat yhtäältä oikeassa siinä, että tarkkojen aikarajojen julistaminen kärsii helposti inflaation. Toisaalta he eivät ymmärrä tai halua huomata, että päämäärä on muuttunut. Joskus asetettiin aikarajoja ilmastonmuutoksen estämiselle, sitten sen pysäyttämiselle, mutta nyt sen hillitsemiselle ”turvarajan” alle.

Kun yhteiskunnat ovat epäonnistuneet perinpohjaisesti ilmastopolitiikassa, vanhoista päämääristä on täytynyt luopua. Maailma ei odota.

Ilmastoasioita satunnaisesti seuraavalle aikarajojen siirtäminen herättää ymmärrettävästi hämmennystä, sillä näitä muutoksia hahmottaakseen täytyisi pysyä tutkimuskeskustelun perässä. Sirpaleiset ja satunnaiset kohahduttavat uutiset haipuvat pian muistista. Siksi tarvitaan keskustelun kokoamista, välitilinpäätöksiä, kokonaiskuvaa tutkimuksen ja toiminnan tilasta. Ilmastoasioissa on tapahtunut paljon kuluneen vuoden aikana, ja tämä kirjoitus pyrkii antamaan asioista mahdollisimman lähestyttävän yleiskatsauksen. Linkeissä tarjotaan laajan yleisön taustalukemista, kirjallisuusluettelossa tieteellisiä lähteitä.

Jäljellä olevien toiminnan vuosien lisäksi ilmastokeskustelussa on puhuttu paljon lämpenemisen turvarajoista – Pariisin ilmastosopimuksessa sovittiin maapallon keskilämpötilan nousun pysäyttämisestä selvästi alle 2 asteen tai mieluiten alle 1,5 asteen verrattuna esiteolliseen aikaan. Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi on esitetty hiilibudjetteja. Kuinka paljon etenkin hiilidioksidia voidaan päästää ilmoille, ennen kuin tietty lämpenemisen raja saavutetaan?

Lämpenemisen turvarajat ja hiilibudjetit synnyttävät helposti yksioikoisen kuvan tilanteesta: kunhan rajoissa pysytään, homma on kunnossa. Turvarajat ovat kuitenkin ilmastopolitiikan kompromisseja, tutkimuksen ja ilmastopolitiikan kädenväännön tulosta. Kahden asteen lämpeneminen aiheuttaisi todennäköisesti monia vaarallisia ympäristömuutoksia ympäri maailman. Suomalaisen on hyvä muistaa, että nämä lämpölukemat ovat keskimääräisiä, ja Suomessa arvioidaan tulevan lämpenemisen olevan niihin nähden kaksinkertaista – elleivät tietyt epätodennäköisemmät skenaariot esimerkiksi merivirtojen muutoksista toteudu.

Siksi tarkkoja aikarajoja tai hiilibudjetteja olennaisempaa on saavuttaa mahdollisimman nopeasti nettonollapäästöt eli tilanne, jolloin kasvihuonekaasujen päästöt ja niitä poistavat nielut ja hiilen talteenoton menetelmät ovat tasapainossa. Eikä sekään ole viimeinen etappi.

Valitettavasti tilanne on nimittäin edennyt niin pitkälle, että etenkin hiilidioksidin pitoisuus ilmakehässä on kasvanut liian korkeaksi. Jossain vaiheessa se täytyy saada laskuun. Täytyy katsoa kohti sellaista tulevaisuutta, jossa hiiltä saadaan imettyä ja sidottua pois ilmakehästä niin, että vaaralliset positiiviset takaisinkytkennät tai muut turmiolliset ympäristönmuutokset eivät ehdi käynnistyä.

Positiiviset takaisinkytkennät ovat prosesseja, joissa lämpeneminen saa aikaan muutoksia, jotka aiheuttavat lisää lämpenemistä ja niin edelleen. Ikiroudan laajamittainen sulaminen ja ilmastoa lämmittävän hiilidioksidin ja metaanin vapautuminen on ehkä tunnetuin tällainen uhkakuva. Negatiiviset takaisinkytkennät ovat sellaisia, jotka toimivat lämpenemistä vastaan. Tästä esimerkki on kasvukauden pidentyminen joillain alueilla, mikä lisää hiilen sitoutumista kasvillisuuteen (elleivät muut tekijät heikennä kasvillisuuden tilaa). Tällaisia prosesseja tapahtuu planeetalla jatkuvasti pienessä ja isossa mittakaavassa, mutta vaarallisten positiivisten takaisinkytkentöjen laajamittainen eteneminen tekisi planeetasta käytännössä elinkelvottoman minkäänlaisille ihmisyhteiskunnille.

Tämä avaa hyvin erilaisen tulevaisuuden näkymän: ei ole valomerkkiä, ei tiukkaa deadlinea, ei liioin harjakaisia, kun urakka on hoidettu. Ei ole myöskään tuomiopäivän aikarajaa, jonka jälkeen kaikki on turhaa. Vaikka tilanne on kurja, tämä näkökulma luo omalla tavallaan myös toivoa. Yksittäinen huono uutinen ei ole kaiken loppu.

Ilmaston kanssa on opittava elämään.

Edessä on sukupolvien mittainen urakka, jonka aikana yhteiskunnat pitää rakentaa soveliaiksi elämään uudenlaisella planeetalla. Kasvihuonepäästöistä ja muista tekijöistä kuten maanpinnan heijastavuudesta eli albedosta johtuvan säteilypakotteen vähentäminen reilusti nykytason alle hallitsee tätä uutta elämänmuotoa hamaan tulevaisuuteen. Urakan taakka jaetaan sukupolvien välille, ja nyt tehtävät valinnat vaikuttavat väistämättä siihen, millaisiksi nykypäivän lasten ja nuorten yhteiskunnat muodostuvat. Nyt päätetään siitä, millaista elämää he elävät ja onko heidän taakkansa kestämätön.

1) Lupausten ja todellisuuden ristiriita

Jo vuonna 1992 Rion ilmastokokouksessa sitouduttiin pitämään kasvihuonekaasujen pitoisuus tasolla, joka estäisi vaaralliset muutokset ilmastojärjestelmässä. Kahden asteen ”turvarajaa” oli esitetty tieteellisesti jo vuodesta 1990 asti, mutta siitä sovittiin poliittisesti ensimmäisen kerran vasta vuonna 2010 Cancunin ilmastoneuvotteluissa. Siitä lähtien YK:n ympäristöohjelma UNEP on julkaissut vuosittain The Emissions Gap -raportteja. Niissä tarkastellaan maailman maiden tekemien ilmastolupausten, erilaisten ilmastotoimien ja kansainvälisesti asetettujen päämäärien välistä kuilua.

Raportin tuorein versio ilmestyi lokakuussa (UNEP 2017). Sen vakava viesti on viime vuosilta valitettavan tuttu: Pariisin sopimusta varten tehdyt kansalliset sitoumukset eivät riitä läheskään kahden asteen tavoitteeseen. Mikäli sitoumuksia ei kiristetä, päädytään vähintään 3 asteen keskimääräiseen lämpenemiseen esiteolliseen aikaan nähden vuosisadan loppuun mennessä – eikä lämpeneminen pysähtyisi siihen (sama, 18). Raportissa ei edes otettu huomioon Yhdysvaltain hallinnon täyskäännöstä ilmastopolitiikassa, joka synkistää kuvaa entisestään.

Nykyiset kansalliset sitoumukset kattaisivat toteutuessaan vuoteen 2030 mennessä vain kolmanneksen niistä päästörajoituksista, jotka tarvittaisiin kahden asteen turvarajan alla pysymiseen. Mikäli pyritään Pariisin sopimuksessa asetettuun alhaisempaan 1,5 asteen tavoitteeseen, kuilu lupausten ja todellisuuden välillä on vielä leveämpi. (sama, 1, 15) Kuten IPCC:n ilmastoraporteissa, tässä tietysti puhutaan todennäköisyyksistä. Puheena oleva taso on ”todennäköinen” (likely) eli 66–100 % todennäköisyys.

Lähde: UNEP 2017, 15.

Valitettavasti maailma ei kulje tällä hetkellä edes kansallisten sitoumusten raiteilla, vaan esimerkiksi EU ja Yhdysvallat laahaavat pahasti jäljessä. Ilmastopäästöt ovat kasvussa, etenkin kun lasketaan mukaan hiilidioksidin (CO2) lisäksi muut lyhyt- tai pitkäaikaiset kasvihuonekaasut kuten metaani (CH4) tai dityppioksidi (N2O), joiden vaikutus yhteismitallistetaan yleensä hiilidioksidiekvivalenssiksi. Tämä onkin tärkeä huomata: viimeisinä kolmena vuonna nimittäin energiantuotannon CO2-päästöt näyttivät tasaantuneen, mutta kaikkiaan kasvihuonepäästöt olivat edelleen kasvussa (sama, xv, 2)

Marraskuisten Bonnin ilmastoneuvotteluiden (COP23) yhteydessä julkaistiin myös hälyttäviä tietoja, joiden mukaan fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja teollisuudesta johtuvat hiilidioksidipäästöt ovat kääntyneet jälleen nousuun kolmen vuoden tasaisen vaiheen jälkeen. Joukko tutkijoita julkaisi tulokset useissa tiedelehdissä, muun muassa Environmental Research Letters -julkaisussa (Jackson et al. 2017). Syynä nousuun olivat etenkin Kiinan nousseet päästöt sekä EU:n ja Yhdysvaltain aiempaa hitaammat päästövähennykset. On kuitenkin epäselvää, onko tämä hetkellinen poikkeus vai merkki siitä, että nykyinen edes lievä hyvä kehitys olisi pysähtynyt. Esimerkiksi Kiina näyttää olevan nousseista päästöistä huolimatta edellä asettamaansa tavoitetta kääntää päästöt laskuun vuoteen 2030 mennessä. Kiina tuskin toisaalta tiukentaa tavoitteitaan, mikäli EU ja Yhdysvallat jatkavat laiskaa linjaansa.

Lupausten, toiminnan ja päämäärien kuilu on suljettava, sillä muuten päämäärät karkaavat käsistä. Tälle ei riitä aikaa, mikäli viivytetään päätöksiä Pariisin sopimuksessa säädettyyn vuoden 2023 ensimmäiseen säännölliseen arviointiin (global stocktake) asti. Toisin sanoen ankarammat ponnistelut olisi aloitettava viipymättä (UNEP 2017, 2, 16).

Tiukempia päämääriä pyydetäänkin mailta vuonna 2018, jälleen uudella ilmastopolitiikan kohtalonhetkellä.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että kasvun sijaan päästöt pitäisi saada tasaantumaan ja kääntymään laskuun vuonna 2020, jotta 2 asteen tai 1,5 asteen tavoitteiden saavuttaminen olisi mahdollista. Nykyisillä sitoumuksilla – jos niitä siis noudatettaisiin – huippua ei tule ennen vuotta 2030. (sama, 16)

Nopea hiilidioksidipäästöjen leikkaaminen tarkoittaa käytännössä kivihiilen käytön aikaista lopettamista – mikä ei ole rohkaisevaa, koska tällä hetkellä kivihiilen käyttö ja siitä aiheutuvat päästöt ovat edelleen kasvussa. (sama, 41, 47) Kasvu ei kuitenkaan ole läheskään takavuosien tasolla, ja kivihiilen käyttö lienee saavuttamassa huippunsa. Samaan aikaan öljyn käyttö toisaalta lisääntyy. Siksi fossiilisten polttoaineiden kokonaisvaltainen alasajo on välttämätöntä. Hiilidioksidipäästöjen leikkaamisen lisäksi etenkin tällä hetkellä voimakkaasti kasvavien metaanipäästöjen vähentäminen voisi auttaa paljon tässä vaikeassa alkuvaiheessa (sama, 54–55).

World Research Instituten tuore raportti Turning Points: Trends in Countries’ Reaching Preak Greenhouse Gas Emissions Over Time (WRI 2017) tarkastelee nykytilannetta toisesta näkökulmasta: kuinka moni maa on saavuttanut päästöhuipun? Näillä näkymin vuoteen 2030 mennessä 57 maan päästöt saavuttavat lakipisteen ja kääntyvät laskuun. Se ei toki riitä Pariisin sopimuksen päämääriin, eikä pelkkä huipun saavuttaminen kerro paljoakaan. Olennaista on, kuinka ajoissa ja millä tasolla päästömaksimi on ja kuinka nopeaa lasku sen jälkeen. (sama, 1–2) Raportin sävy on myös optimistinen: maiden oletetaan noudattavan Pariisin sitoumuksiaan ja kiristävän toimiaan niiden täyttämisen jälkeen (sama, 11).

2) Miksi hiilidioksidin määrä ilmakehässä on ennätyskorkealla?

Maailman ilmatieteen järjestö ilmoitti lokakuun lopussa, että vuonna 2016 hiilidioksidin määrä ilmakehässä oli noussut ennätystasolle 403,3 ppm (miljoonasosaa) (WMO 2017). Uutisessa ei ole sinänsä mitään yllättävää: hiilidioksidin pitoisuus kasvaa joka vuosi, ja pitkäkestoisten kasvihuonekaasujen (CO2, CH4, N2O)  aiheuttama säteilypakote on kasvanut 40% vuodesta 1990, mistä hiilidioksidi vastaa leijonanosasta eli 80 %. (sama, 2)

Yllättävää oli kuitenkin se, että CO2-pitoisuuden vuositason lisäys oli 50% suurempi kuin 10 vuoteen, ja metaanipitoisuuksienkin lisääntyminen oli keskimääräistä suurempi. Lisäys oli myös mittavampi kuin edellisen El Niñon aikaan (tuolloin ekosysteemien aiheuttamat luontaiset päästöt lisääntyvät hetkellisesti). (sama, 2). NASA-lähteissä käytettiin rajumpia ilmauksia ja puhuttiin suurimmasta lisäyksestä 2000 vuoteen tai ylipäätään dokumentoidussa ilmastohistoriassa (Liu et al, 2017). Ennätysnousuun oli kaksi syytä: yhtäältä korkealla pysyneet hiilidioksidipäästöt ja toisaalta El Niño -ilmiö.

Julkisessa keskustelussa ei aina tehdä tarpeeksi selvää eroa vuosittaisten hiilidioksidipäästöjen ja ilmakehään kertyneen hiilidioksidipitoisuuden välillä. Ensimmäinen on virta (flow), toinen on varanto (stock). Siksi pitoisuuden kasvussa ei ollut mitään yllättävää silloinkaan, kun vuosittaiset päästöt näyttivät tasaantuneen. Jos hiilidioksidipäästöt ovat hiilinieluja korkeammalla, pitoisuus kasvaa joka vuosi – on päästöjen kasvu sitten pysähtynyt tai ei.

Siksi ilmastonmuutos kiihtyy, vaikka päästöt tasaantuisivat.

Ilmatieteen laitoksen Ari Laaksonen ilmaisi asian Helsingin Sanomissa näin:

”Onhan se hyvä uutinen, että päästöt eivät ole enää kasvaneet”, Laaksonen sanoo. Mutta hiilidioksidi lisääntyy päästöjen tasaantumisesta huolimatta. Jos päästät vakiomäärän, niin pitoisuuskin kasvaa vakiotahdilla. Kestää satoja ja tuhansia vuosia, ennen kuin nämä poistuvat ilmakehästä.

Maailman ilmatieteen järjestön tiedotteen julkaisemisen yhteydessä monet tutkijat ilmaisivat myös huolensa siitä, että metaanin nousutahti saattaisi kertoa jonkinlaisista käynnistyneistä positiivisista takaisinkytkennöistä.

”We do not understand why methane is rising. It may be a climate change feedback. It is very worrying.”

3) Kuinka paljon luonto jaksaa niellä päästöjä?

Kaikki ihmistoiminnan tai luonnonilmiöiden kuten tulivuorten ja metsäpalojen tuloksena ilmoille päässyt hiilidioksidi ei jää ilmakehään. Osa siitä imeytyy mereen tai meren yhteyttävään kasvillisyyteen tai päätyy maaperään ja kasvillisuuteen yhteyttävien kasvien toiminnan tuloksena. Tätä käsitellään tieteessä nielun (sink) käsitteellä. Nieluilla viitataan yleisesti ottaen luonnonjärjestelmien kykyyn ottaa vastaan ihmistoiminnan sivuseurauksia. (Lähde 2013, 107–109) Tästä näkökulmasta ilmastonmuutos on nieluongelma: ilmakehä ei pysty enää ottamaan vastaan päästöjä siirtymättä radikaalisti toisenlaiseen tilaan.

Ilmakehän lisäksi on muita merkittäviä hiilidioksidin nieluja, joista tärkeimpiä ovat meret, metsät, kosteikot ja maaperä. Arkikeskustelussa vain näistä muista puhutaan yleensä nieluina, mutta toisesta näkökulmasta on havainnollista tarkastella myös ilmakehää nieluna ja koko tilannetta kasvihuonepäästöjen lähteiden (source) ja nielujen suhteena. Kaikki fossiilisten polttoaineiden käytöstä kiertoon tuleva hiili menee jonnekin, eli lähteet ja nielut ovat aina tasapainossa. Tästä on kuitenkin seurauksena se, että ilmakehässä, merissä ja maalla tapahtuu mittavia muutoksia. Nielut alkavat mennä tukkoon. Ilmakehässä tästä on seurauksena ilmaston lämpenemistä, merissä lämpenemistä ja meriveden happamoitumista, joka on vaarallisimpia tämän hetken ympäristömuutoksia. Merten kyky ottaa vastaan hiilidioksidia on myös rajallinen: jossain vaiheessa saavutetaan saturaatiopiste, jolloin tämän nielun teho heikkenee – joskin ilmiö on osoittautunut oletettua monimutkaisemmaksi. Ilmakehällä vastaavaa kylläisyyspistettä ei ole, minkä vuoksi sen mieltäminen nieluksi voi ollakin vaikeaa.

Lähde: Global Carbon Project

Kuten päästöjen kohdalla, pitää erottaa toisistaan hiilinielujen virta (flow) ja varanto (stock). Oheisessa kaaviossa kuvataan, mikä osuus vuosittaisista CO2-päästöistä päätyy mereen, mikä maanpäällisiin järjestelmiin ja mikä ilmakehään. Meren ja maan nieluissa on vuosittaista ja vuodenaikaista vaihtelua – koska ne riippuvat esimerkiksi siitä, miten kasvit kasvavat tai maatuvat tai miten merivirrat liikkuvat. Vuositasolla ilmakehään jää noin puolet, maan ja meren nieluihin päätyy toinen puoli – niin kauan kunnes saturaatiopisteitä saavutetaan. Mutta maailman meriin, metsiin, kosteikkoihin ja maaperään on varastoitunut suuret määrät hiiltä – monin verroin enemmän kuin sitä on ilmakehässä. Kertyneet varastot ovat siis nieluja huomattavasti suurempia.

Juuri siksi vaarallisten positiivisten takaisinkytkentöjen mahdollisuus on niin pelottava. Ekosysteemien kyky sitoa hiilidioksidia on korvaamaton puskuri, joka on suojannut maailmaa osalta lämpenemiseltä. Mutta ilmaston lämpenemisen myötä jotkin ekosysteemit voivat kääntyä nieluista lähteiksi, jolloin niihin kertyneet hiilen varastot alkavat huveta ja vuotaa ilmakehään. Tästä aiheesta käytiin paljon keskustelua, kun syksyllä julkaistut metsätutkimukset selittivät yllättävän nopeasti kasvanutta ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta.

Lokakuussa NASA julkaisi tiedotteita, jotka käsittelivät vuonna 2014 kiertoradalle laukaistun OCO-2 -satelliitin (Orbital Carbon Observatory-2) mittausten tuloksia. Science-lehti julkaisi myös sarjan aihetta käsitteleviä artikkeleita. OCO-2:n avulla pystyttiin tutkimaan entistä tarkemmin sitä, mitkä elonkehän alueet toimivat milloinkin hiilen lähteenä ja nieluna – kuten sanottua, tällainen ”maailman hengitys” kuuluu ekosysteemien toimintaan. Nyt mittausten avulla kyettiin vahvistamaan edellä mainittu oletus, että El Niño -ilmiö lisää luonnollisia CO2-päästöjä etenkin trooppisista metsistä. Lisäksi osoitettiin, että tämän ilmiön syyt vaihtelevat eri puolilla maailmaa muun muassa kosteusolojen mukaan. (Liu et al. 2017) Toisaalta merten CO2-päästöt vähenivät, mutta se ei riittänyt kumoamaan metsien päästölisäystä (Chatterjee et al. 2017).

Tutkimuksen tulos ei siis ollut yllätys, vaan se vahvisti aiemman oletuksen. Mutta käynnissä saattaa olla kehitys kohti intensiivisempiä El Niño -vuosia, ja ylipäätään ilmaston lämmetessä tästä ilmiöstä voi tulla yleisempi. Jos trooppiset metsät eivät käänny suorastaan hiilen lähteiksi, niiden ”puskurivaikutus” voi heiketä. (Liu et al., 2017)

Sen sijaan syyskuussa oli uutisoitu tutkimuksesta, jonka mukaan trooppiset metsät ovat muuttumassa hiilinielusta hiilen lähteeksi. Tutkimus kuitenkin käsitteli eri ilmiötä kuin edellä mainittu, ja sen viesti on ehkä vielä huolestuttavampi ja ajankohtaisempi. Tässä 12 vuotta kestäneessä tutkimuksessa mitattiin trooppisten alueiden nettohiilipäästöjä monilla mantereilla (Baccini et al. 2017).

Koska metsät ovat eri-ikäisien alueiden mosaiikkeja, jotkut alueet ovat aina hiilen lähteitä, toiset nieluja. Mutta tutkimuksen mukaan kokonaisuudessa näkyi siirtymä kohti hiilen lähdettä. Syy on se, että satelliittikuvissa yhtenäiseltä näyttävän metsäpeitteen alla piilee merkittävää metsäkatoa ja metsien vaurioitumista. Ihmistoiminnan jäljet ovat luultua vakavammat. Pystyssä olevien metsien vaurioituminen (degradation and disturbance) osoittautui aiempaa laajemmaksi ja vastasi 69 % hiilitappioista. Vain Aasiassa metsien kaataminen oli hieman suurempi tekijä, kaikkialla muualla vaurioituminen oli selvästi merkittävämpää. Metsätuhoja ajavat yhteiskunnalliset mekanismit ovat moninaisia, ja niihin puuttuminen on vaikeaa mutta välttämätöntä niin ilmastonmuutoksen hillitsemisen kuin monien muiden ympäristökysymysten näkökulmasta.

Positiivisista takaisinkytkennöistä varoitti myös taannoin valmistunut 26 vuotta kestänyt tutkimus metsien maaperästä. Tutkijat arvelevat, että lämpeneminen voi aiheuttaa myös viileämmillä kasvillisuusvyöhykkeillä prosesseja, joissa metsämaasta tulee sykäyksittäin etenevä hiilen lähde.

Merten ja maan hiilinielujen ongelma on kahtalainen. Yhtäältä lisääntyvä lämpeneminen voi hidastaa nielujen toimintaa peruuttamattomasti tai kääntää niitä hiilen lähteiksi. Toisaalta nieluja ylläpitäviä ekosysteemejä tulisi varjella muillakin tavoilla, ettei niiden toiminta vaarannu.

4) Miten hiilen sitoutumista voitaisiin lisätä?

Koska ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on kivunnut jo niin korkealle ja vuosittaisten päästöjen on annettu kasvaa näin pitkään ja niin korkeiksi, pelkät päästöleikkaukset ja luonnollisten nielujen tarjoama puskuri eivät enää riitä. (UNEP 2017, 38) Tarvitaan myös hiilidioksidin talteenottoa (CDR, carbon dioxide removal) eli erilaisia keinoja sitoa hiilidioksidia teknologisin keinoin, avustaa ekosysteemien hiilensidontaa tai näiden yhdistelmiä.

Aivan viime aikoihin asti keskustelua ovat hallinneet sellaiset hiilen talteenoton keinot, jotka korostavat teknologisia ratkaisuja. Näistä eniten huomiota ovat saaneet 1) hiilen teknologinen talteenotto voimaloissa ja pitkäaikainen varastointi (CCS), 2) bioenergian tuotanto yhdistettynä hiilen teknologiseen talteenottoon ja varastointiin sekä 3) hiilen suora talteenotto ilmasta (DAC). CCS tarkoittaa sitä, että esimerkiksi kivihiilivoimalan päästöistä otetaan hiilidioksidi talteen ja pumpataan maanalaisiin huokoisiin kivikerrostumiin. Tuotanto on siis vähäpäästöistä mutta ei poista nettona päästöjä. BECCS yhdistää tämän siihen, että fossiilisten polttoaineiden sijaan käytetään biopolttoaineita, joiden tuotantokin sitoo hiiltä. Näin tuloksena on nettonielu. Nettonielu olisi myös DAC, joskin sekin vaatii energiaa ja muita resursseja toimintaansa.

Mikään näistä teknologioista ei ole laajamittaisessa käytössä, vaan kaikki ovat kehittelyn asteella, vaikka joitain pienimuotoisia kokeiluja on olemassa. Kuten tuoreessa The Emissions Gap -raportissa todetaan, niiden varaan on kuitenkin laskettu skenaarioissa liikaa (UNEP 2017, 65). BECCS esimerkiksi edellyttäisi bioenergiakasvien teollisen mittakaavan kasvatusta, joka vaatisi valtavat määrät maaperää, lannoitteita ja biotuotteiden käsittelyprosessien tehostamista nykyisestä. Seuraukset luonnon monimuotoisuudelle olisivat turmiollisia. Siksi sellaisen hiilen talteenoton potentiaali ei ole läheskään niin suuri kuin IPCC:n skenaarioissa on oletettu. (Boysen et al, 2017; Smith et al. 2015)

Lokakuussa 2016 Kevin Anderson ja Glen Peters kritisoivat Science-lehden artikkelissaan sitä, että IPCC:n skenaarioissa käytössä oleva nettohiilibudjetti piilottaa taakseen epärealistisia oletuksia hiilen talteenotosta. Malleissa oletetaan ikään kuin täydellinen tieto siitä, millaista teknologiaa lähivuosikymmeninä on käytössä, ja arvotetaan tulevat toimet halvemmiksi kuin nykyiset päästöleikkaukset (diskonttaus). Tällaisilla oletuksilla oikeutetaan nykykehityksen jatkaminen ja viivytetään elintärkeitä päästöleikkauksia. (Anderson & Peters 2017)

Viime aikoina keskustelussa hiilen talteenotosta enemmän näkyvyyttä ovat saaneet sellaiset keinot, jotka perustuvat ekosysteemien suojeluun ja elvyttämiseen tai esimerkiksi maatalouden toimintatapojen muutokseen. Syyskuussa ilmestyneessä artikkelissa ”Natural Climate Solutions” esitetään, että tällaisten ”luonnollisten ratkaisujen” potentiaali on huomattavasti aiemmin arvioitua suurempi. (Griscom et al. 2017) Tiukka rajanveto ”luonnollisten” ja ”teknologisten” keinojen välille on toki kyseenalaista, sillä kaikki edellyttävät runsaasti tietämystä, jatkuvaa tutkimusta ja inhimillistä osaamista. Nämä ”luonnolliset ratkaisu” jakaantuvat kolmeen osaan: 1) metsittämiseen, metsien suojeluun ja uudelleenmetsittämiseen, 2) uudenlaisiin maatalouden menetelmiin sekä 3) kosteikkojen suojeluun ja ennallistamiseen.

Näiden keinojen mahdollisuus ottaa talteen hiiltä ilmakehästä on 30 % suurempi kuin aiemmin on arvioitu, vaikka toisin kuin useimmissa vastaavissa arvioissa, tutkijat asettavat rajoituksia esimerkiksi ruoantuotannon ja biodiversiteetin suojelun turvaamiseksi. Tästä rajatusta määrästä noin puolet eli 11,3 hiilidioksidiekvivalenttia gigatonnia vuositasolla on ”kustannustehokasta”. Se on samaa mittaluokkaa kuin The Emissions Gap -raportin varoittama kuilu lupausten ja todellisuuden välillä.

Mikä tärkeintä, osalla keinoista on muita hyötyjä esimerkiksi maataloudessa vesivarojen suojelussa, eroosion torjunnassa tai ruokaturvan parantamisessa. Näistä maatalouden win-win -ratkaisuista tehdään tällä hetkellä paljon tutkimusta, ja ne olisivat oman kirjoituksensa aihe.

Mikäli näihin ratkaisuihin panostettaisiin, niillä olisi suuri merkitys, sillä niillä voitaisiin kattaa alkuvaiheessa kolmannes tarvittavista kasvihuonepäästöjen leikkauksista. Ne siis helpottaisivat siirtymää huomattavasti. Ne eivät siis kattaisi kolmannesta koko ilmastourakasta, vaan päästöleikkaukset ovat edelleen ensisijaisia.

Lisäksi tällaiset ”luonnolliset ratkaisut” eivät toimi yhtä tehokkaasti loputtomiin, vaan nekin päätyvät saturaatiopisteeseen. Ekosysteemit saavuttavat dynaamisen tasapainotilan, jossa niiden nettopäästöt menevät suunnilleen nollaan. Metsitetty metsä kasvaa täysikäiseksi, peltomaan hiilensidonnan potentiaali on käytetty – hiilen varastot ovat pullollaan, mutta kokonaisuutena nielu ei enää toimi.

Uusia ”luonnollisia ratkaisuja” ei myöskään voida ottaa käyttöön jatkuvasti, kun pyritään turvaamaan luonnon monimuotoisuutta, ruokaturvaa ja resurssien riittävyyttä. Laidunmaita voidaan metsittää tiettyyn rajaan asti, jos niiden tarvetta pystytään vähentämään, mutta se vaatii ruokajärjestelmien hallittua muutosta, jotta siirtymä ei pahenna ruokaongelmia tai heikennä vesitilannetta tai lannoitteiden saatavuutta. Samasta syystä unelmat Saharan metsittämisestä eivät ole kovin realistisia, sillä se vaatisi veden, mullan ja lannoitteiden kuljettamista paikan päälle vuosikausien ajan.

Siksi päästöleikkausten suhteellinen osuus on paljon suurempi, kun katsotaan pidemmälle tulevaisuuteen.

Lähde: (Griscom et al. 2017)

Sosiaalisten ja ekologisten rajoitusten asettaminen kaikille hiilen talteenoton keinoille on tärkeää, ettei niiden käyttäminen vie edellytyksiä muilta tärkeiltä kamppailuilta kuten köyhyyden ja nälän torjunnalta (joka ovat kohtalonyhteydessä väestönkasvun hidastamiseen) ja biodiversiteetin suojelulta. Vaikka monet keinot voivat olla teknisesti mahdollisia, niiden toteuttaminen ei välttämättä sovi yhteen kestävän yhteiskunnallisen kehityksen ja muiden ympäristönäkökohtien kanssa. Juuri siksi onkin merkittävää, että tämä tuore arvio on aiempia merkittävästi suurempi, vaikka nämä näkökohdat on otettu huomioon aiempaa paremmin.

Lupaavimpiinkin hiilen talteenoton tapoihin liittyy kuitenkin sama ongelma kuin trooppisiin metsiin. Entä jos maaperään sidottu hiili alkaa paeta sieltä? Entä jos uudelleen luodut metsät alkavat kärsiä kuivuudesta ja metsäpaloista, kun sääolot muuttuvat? Mitkään hiilen talteenoton tavat eivät siksi voi korvata päästöleikkauksia. Ne voivat olla sillanrakentajia, jotka auttavat vaikeimman siirtymävaiheen yli, mutta kertyneiden hiilivarastojen säilyttäminen vaatii maailmaa, joka ottaa päästöleikkaukset tosissaan.

5) Voidaanko 1,5 asteen turvaraja vielä saavuttaa?

Pariisin sopimuksessa toiveikkaasti asetetun 1,5 asteen turvarajan tarkoituksena olisi estää juuri sellaisia muutoksia, jotka muun muassa vaarantaisivat ekosysteemien hiilivarastoja. Mutta onko siihen pääseminen enää mahdollista? Uusin The Emissions Gap -raportti esittää niin, joskin se vaatisi varhaisia ja ennennäkemättömän voimakkaita päästövähennyksiä (UNEP 2017, 33, 37). Vielä vähän aikaa sitten käytiin kuitenkin kovaa vääntöä siitä, olisiko rajan alle pääseminen enää mahdollista.

Syyskuussa Nature Geosciences -lehdessä julkaistu artikkeli ”Emission budgets and pathways consistent with limiting warming to 1.5°C” herätti kiivaan julkisen keskustelun sekä artikkelin perusväitteistä että siitä, miten ne tulisi tulkita (Millar et al., 2017). Kirjoittajien mukaan 1,5 asteen rajan alle pääseminen ei vielä ole ”geofysikaalinen mahdottomuus”. Tämä hyvin tekninen artikkeli on maallikolle melkein läpitunkemattoman vaikeaa luettavaa, mutta kirjoittajat ovat selittäneet johtopäätöksiään julkisuudessa poikkeuksellisen aktiivisesti. He ovat myös joutuneet puolustautumaan ilmastonmuutoksen kieltäjiä vastaan, jotka ovat pyrkineet käyttämään artikkelia omiin päämääriinsä.

Artikkelin mukaan käytettävissä oleva hiilibudjetti on arvioitua merkittävästi isompi, mutta tämä ei tee päästöleikkausten urakkaa helpoksi. Liikkumatilaa on hieman enemmän, mutta haaste on silti erittäin vaikea. Käytännössä päästöleikkaukset pitää aloittaa heti – nythän siis ollaan edelleen kasvu-uralla – ja päästöt täytyisi saada tasaisella vauhdilla leikaten nollaan 40 vuodessa. Hiilen talteenotto voi tukea tätä, ja hiilidioksidin lisäksi on rajoitettava etenkin metaanin päästöjä.

Kuten saattaa arvata, julkisessa keskustelussa tutkimusta tulkittiin myös niin, että päästörajoituksilla ei sittenkään ole kiire, tai jopa niin, että kirjoittajat vähättelevät ongelmaa. He vastasivat tähän avoimessa kirjeessään Guardian-lehdessä. Kuten Nature-lehden katsausartikkelissa todetaan, monet tutkijat ovat myös epäilleet tutkimuksen johtopäätöksiä. Etenkin tutkimuksessa käytettyjä lämpötila-arvioita on kyseenalaistettu, mutta kirjoittajat ovat korostaneet, että artikkeli kaikesta huolimatta vahvistaa sen, että päästöleikkauksia on kiristettävä tuntuvasti ja nopeasti. (Ks. myös UNEP 2017, 14–16.)

Keskimääräisen lämpenemisen turvarajoista ja hiilibudjettien yksityiskohdista vääntäminen voi myös kaventaa ilmastokeskustelun näkökulmaa. Ahkerana blogikirjoittajanakin tunnettu norjalainen ilmastotutkija Glen Peters kritisoi tätä taannoisessa kirjoituksessaan. Hiilibudjetti on onnistunut käsite, koska sen avulla saadaan perille tärkeitä ajatuksia. On erotettava päästöjen virta ja varanto, vuosittaiset päästöt ja ilmakehän hiilidioksidipitoisuus. Ilmakehään on varaa päästää tietty määrä kasvihuonekaasuja, ja sitten on lopetettava. Mutta budjettien laskeminen on hyvin vaikeaa ja epävarmaa, ja laskelmat poikkeavat toisistaan esimerkiksi sen mukaan, mihin lämpenemisen vertailukohdaksi asetettu ”teollista aikaa edeltävä vaihe” asetetaan. Puhumattakaan siitä, että ilmaston turvarajan määrittely on vahvasti poliittinen kysymys.

Siksi mahdollisimman nopea pyrkiminen nettonollapäästöihin on lopulta pääasia. Yhteiskuntien pääseminen irti fossiilisista polttoaineista on asian ydin. Ei kuitenkaan millä tahansa keinoilla, sillä esimerkiksi panostaminen bioenergian kestämättömiin muotoihin vaarantaa hiilen nieluja ja voi tuottaa lyhyellä aikavälillä fossiilisia polttoaineita suuremmatkin päästöt.

6) Tiekarttoja tulevaan

Ympäristötutkijat ovat esittäneet viime aikoina yhä äänekkäämpiä vaatimuksia fossiilista polttoaineista luopumisen ja kiireisten päästövähennysten puolesta. Erilaiset ”tiekartat” ja julkilausumat ovat muuttaneet keskustelua nopeasti, sillä nyt vaatimus päästöhuipusta vuonna 2020 esitetään yhä laajemmin. Tämä on Pariisin sopimuksen kansallisia sitoumuksia huomattavasti kunnianhimoisempaa.

Maaliskuussa Science-lehdessä julkaistussa kirjoituksessa ”A roadmap for rapid decarbonization” joukko tutkijoita esitti suunnitelman nettonollapäästöihin pääsemiseksi vuosisadan loppuun mennessä, jotta lämpeneminen voidaan pysäyttää ”reilusti alle kahden asteen” (Rockström et al., 2017). Kirjoituksessa esitetään teknologiakeskustelusta tuttua ”Mooren lakia” löyhästi mukaileva ”hiilen laki” (carbon law), jonka mukaan hiilidioksidin päästöt täytyisi puolittaa joka vuosikymmen. Se vaatisi päästöleikkausten lisäksi maankäytön muutosten hillintää niin, että sektorin päästöt päätyvät nollaan vuoteen 2050 mennessä, sekä hiilen talteenoton menetelmien mahdollisimman nopeaa käyttöönottoa. Näin nettonollapäästöt saavutettaisiin 2050.

On kuitenkin huomattava, että hiilen talteenoton osalta tiekartta keskittyy lähinnä BECCSin ja DACin kaltaisiin teknologisiin ratkaisuihin, joiden arvioidaan nousevat 5 gigatonnin vuositasolle vasta vuoteen 2050 mennessä – siis reilusti alle puolet siitä ”luonnollisten ratkaisujen” kestävästä potentiaalista, jota edellä käsiteltiin! Metsittämisen kaltaiset ratkaisut ovat pienemmässä roolissa ja vaikuttavat vasta vuosisadan jälkipuolella.

Nettopäästöjen huippu pitäisi saavuttaa viimeistään 2020, ja mikä tärkeintä, ilmakehän hiilidioksidipitoisuus tulisi kääntää laskuun vuosisadan loppupuolella.

Tutkijoiden lanseeraama tiekartta on hyvin viitteellinen eikä tekeydykään tiukaksi toimintaohjelmaksi, mutta se korostaa kaikkien yhteiskunnan sektorien perusteellista mullistusta. Esimerkiksi vuoteen 2020 mennessä pitäisi saada lakkautettua 500–600 miljardin dollarin vuosittaiset fossiilisten polttoaineiden tuet, ja kaikkien suurten kaupunkien ja yritysten tulisi laatia ”dekarbonisaatiostrategiat”. Seuraavalla vuosikymmenillä olisi otettava käyttöön energiatehokkuusmenetelmät mahdollisimman laajasti, ja kivihiilen käyttö olisi käytännössä lopetettava. Öljyn käyttö olisi loppumassa 2040-luvulle siirryttäessä, ja ensimmäiset maat olisivat saavuttamassa todellisen päästöttömyyden. Polttomoottorista olisi tullut harvinaisuus.

Tiekartta nojaa optimistisiin oletuksiin siitä, miten teknologinen, taloudellinen ja sosiaalinen kehitys ”lähtee lentoon” kiihtyvälle uralle, kun sopivat esteet ja kannustimet saadaan aikaan. Konkreettisten ohjeiden sijaan se on pikemminkin toimintaan kannustava asiakirja, jonka tavoitteena on myös osoittaa, miten suurista asioista Pariisissa tultiin oikeastaan sopineeksi.

Toinen vastaavanlainen raportti 2020 The Climate Turning Point julkaistiin huhtikuussa. Se oli monien instituutioiden yhdessä kokoama, ja sen ympärille rakentui Mission 2020 -hanke. Jälleen korostetaan, että vuosi 2020 on kriittinen historiallinen käännekohta. Jos päästöjä ei saada laskuun siihen mennessä, monet mahdollisuuksien ikkunat sulkeutuvat. Päästöjen nettonollataso täytyisi saavuttaa 2040 eli vielä edellä kuvattua tiekarttaa nopeammin.

Raportti nostaa voimakkaasti esille edellä kuvatut vaaralliset positiiviset takaisinkytkennät ja ”keikahduspisteet” (tipping point), joiden jälkeen luonnonjärjestelmät asettuvat radikaalisti uudenlaiseen tilaan. Se varoittaa, että jotkin muutokset ovat jo väistämättömiä, muun muassa merten pinnan nousu jossain määrin – mutta pahimpia muutoksia voidaan vielä torjua. (2020 The Climate Turning Point, 2017, 3–4) Tutkijat ehdottavat kuusiosaista toimenpideohjelmaa, johon kuuluu esimerkiksi hiilivoiman rakentamisen lopettaminen vuoteen 2020 mennessä, olemassa olevien hiilivoimaloiden asteittainen alasajo, polttomoottorien käytön pääasiallinen lakkaaminen jo 2030-luvulla sekä fossiilisille polttoaineille annetun julkisen tuen lopettaminen. Verrattuna Rockström et al tiekarttaan hiilen talteenoton ”luonnolliset ratkaisut” ovat selvästi näkyvämmässä asemassa, mutta niiden mittakaava jää epäselväksi. Metsäsektorin tulee muuttua hiilinieluksi, mutta sen koosta ei ole arviota. Maanviljelyksen arvioidaan voivan muuttua hiilinieluksi 1 hiildioksidiekvivalentin gigatonnin vuositasolla. (sama, 13–15)

Raportin taustalla olleet tutkijat esittelivät vaatimuksiaan myös kesäkuisessa Nature-lehden kirjoituksessa ”Three years to safeguard our climate” (Figueres et al. 2017). Artikkeli kuvasi toimenpideohjelman pähkinänkuoressa ja teki tunnetuksi ”Carbon Crunch”-kuvaajan, joka esittää kouriintuntuvasti, miten nopeita päästöleikkausten on oltava, jotta maapallon keskimääräinen lämpeneminen voitaisiin rajoittaa 1,5–2 asteeseen.

Lähde: Figueres et al. 2017

Nämä tiedemaailman toimintakehotukset kuvastavat hyvin sitä, miten kaukana tieteellisesti perustellut näkemykset ovat ilmastopolitiikan todellisuudesta. Poliittisen päätöksenteon hitausvoima on melkoinen, ja viime vuosisatojen aikana rakentunut fossiilitalouden ”peritty tilanne” haraa muutoksia vastaan (Lähde 2013). Toisaalta toimintaohjelmien mullistavuus kertoo siitä, miten vaikeaksi tilanne on päässyt. Yhteiskunnilla on edessään hirvittävän suuri urakka.

7) Työ jatkuu turvarajojen tuolle puolen

Ilmastopäästöjen kehitys vie tällä hetkellä edelleen huonoon suuntaan, mutta toivon merkkejäkin on olemassa – ja tutkijoiden yhä aktiivisempi rooli julkisessa keskustelussa ei ole niistä vähäisempiä. Mutta mikäli suunta kääntyy ja kaikkia odotuksia vasten lämpeneminen saadaan pysähtymään 1,5 tai 2 asteeseen, ja jos hiilidioksidipitoisuudet ilmakehässä vakaantuvat, onko kaikki kunnossa?

Valitettavasti ei. Tätä vaikeaa ja pitkälle tulevaisuuteen kurottavaa kysymystä purkaa ansiokkaasti kesäkuussa julkaistu pitkä artikkeli ”Young people’s burden” (Hansen et al. 2017). Sen perusajatus on yksinkertainen: vaikka onnistuisimme päästövähennyksissä kuinka hyvin tahansa, työ jatkuu, sillä lopulta hiilidioksidipitoisuus ilmakehässä on saatava nykyistä huomattavasti alemmaksi, jotta vaaralliset positiiviset takaisinkytkennät eivät käynnistyisi. Pitoisuudet kasvavat vielä pitkään, vaikka voimakkaat päästöleikkaukset saataisiin käyntiin, koska päästöt ovat niin paljon meren ja maan nieluja suurempia. Siksi edessä on ainakin sadan vuoden urakka.

Nykyinen keskimääräinen lämpeneminen on ylittänyt noin +1 astetta esiteolliseen aikaan verrattuna. Kuten edellä viittasin, arviot tapahtuneesta lämpenemisestä poikkeavat toisistaan, sillä esiteollinen vertailutaso voidaan määritellä eri tavoin. Tämä arvio on korkeampi kuin esimerkiksi IPCC:n mutta ero ei ole suuri. Nykyinen lämpötila on joka tapauksessa selvästi korkeammalla kuin ihmisen sivilisaatioiden kukoistuskauden holoseenin keskilämpötila ja sen korkeimmatkin lämpötilapoikkeukset. Ja kertyneen säteilypakotteen vuoksi lämpeneminen jatkuu. (sama, 580-581)

Viime jääkautta edeltäneellä kaudella merten pinta oli nykyistä 6–9 metriä korkeammalla, ja tuolloin maapallon keskilämpötila oli nykyisellä tasolla (sama, 581-582). Onko 2 astetta tai edes 1,5 astetta silloin edes pätevä tavoite? ”Turvarajat” ovat hyviä väliaikaisia rajapyykkejä – artikkelissa esitetään, että 3% vuosittaisilla päästövähennyksillä olisi mahdollista päästä 1.5 asteen tavoitteeseen. Mutta silti täytyisi tavoitella sellaista säteilypakotetta, joka estäisi merten pinnan voimakkaan nousun tai vaaralliset positiiviset takaisinkytkennät. (sama, 589)

Tavoiteltava hiilidioksidipitoisuus saisi olla korkeintaan 350 ppm (nykyään se siis on yli 400 ppm; ennen teollista aikaa se vaihteli 200-300 ppm välillä). (sama, 582) Käynnissä oleva historian vaihe, jolloin tuo raja on ylitetty (englannissa käytetään usein termiä overshoot), tulisi pitää mahdollisimman lyhyenä.

Artikkeli nostaakin ajan merkityksen esille poikkeuksellisen hyvin. Maailma ei reagoi kasvihuonekaasuihin välittömästi vaan viiveellä. Säteilypakote tarkoittaa, että maapallo on energiaepätasapainossa: energiaa saapuu maapallolle enemmän kuin sitä poistuu. Mutta etenkin koska meret imevät merkittävän osan lämmöstä, vain osa ilmakehän lämpenemisestä on toteutunut – sitä on siis edelleen odotettavissa eli in the pipeline, kuten englanniksi usein sanotaan. Olemme sitoutuneet (committed) nykyistä suurempaan lämpenemiseen. (sama, 583–585)

Arviot sitoutuneen lämpenemisen määrästä vaihtelevat. Täytyy asettaa ensinnäkin jokin nykytaso, josta käsin arvioidaan, kuinka paljon tähän asti kertyneet päästöt lämmittäisivät ilmakehää viiveellä. Toiseksi arvioon vaikuttaa se, oletetaanko hypoteettisesti päästöjen loppuvan kuin seinään vai arvioidaanko niille jokin realistinen kehitys – eli otetaanko huomioon yhteiskunnallinen hitausvoima. Tässä kohtaa monimutkaisen asian voi kuitenkin yksinkertaistaa niin, että merkittävä osa lämpenemisestä on varastoitunut meriin ja vaikuttaa vielä pitkään. (IPCC, AR5, The Physical Science Basis, 1102–1105) Ja meriveden lämpeneminen tietysti vaikuttaa myös merten ekosysteemeihin.

Siksi overshoot-vaiheen pitäminen mahdollisimman lyhyenä on tärkeää. Jos korkeammat lämpötilat pysyvät päällä pitkään, vaaralliset positiiviset takaisinkytkennät ja muut muutokset voivat käynnistyä laajasti, mikä veisi ilmastonmuutoksen täysin käsistä. Artikkelissa kiinnitetään huomiota etenkin jäätiköiden sulamiseen ja merten pinnan nousuun. Huomattava merten pinnan nousu voi olla mahdollista jopa 50–150 vuodessa, joten säteilypakote on saatava laskemaan hyvin nopeasti, ettei prosessi käynnisty. (Hansen et al. 2017, 583–585)

IPCC:n viidennen arviointiraportin johtopäätöksiä päivittävässä Climate updates -raportissa todetaan, että merten pinnan nousu on tällä vuosisadalla korkeintaan yhden metrin, elleivät Antarktiksen reuna-alueiden jäätiköt romahda. (Climate updates 2017, 12) Uusissa tutkimuksissa näitä arvioita pidetään kuitenkin vanhentuneita. Pahimmat skenaariot jäätiköiden kohtalosta ovat hurjia mutta myös kiistanalaisia. Joka tapauksessa tieteellinen konsensus on vahvistunut siitä, että meret nousevat aiemmin arvioitua huomattavasti nopeammin. Pitkällä aikavälillä muutokset olisivat suorastaan raamatullisia, vaikka pysyttäisiin kahden asteen lämpenemisessä. Jäätiköiden sulaminen voisi aikanaan nostaa meren pintaa jopa 25 metrillä – millä tasolla se pysyisi tuhansia vuosia. Maailman ilmastojärjestön tiedotteessa muistutetaankin, että nykyinen CO2-pitoisuus on plioseenin tasolla (3–5 miljoonaa vuotta sitten), jolloin ilmasto oli 2–3 astetta lämpimämpi ja meret 10–20 metriä korkeammalla. (WMO 2017)

Lisäksi uutta lämpenemistä kiihdyttävä ikiroudan sulaminen tai maaperän hiilen karkaaminen voivat käynnistyä laajamittaisesti jo 1–2 asteen lämpenemisen myötä, jos se pysyy yllä tarpeeksi pitkään. (Hansen et al. 2017, 585) Tästä varoittikin tuore tutkimus Alaskassa.

Ilmastopolitiikassa lähivuosien toimet ovat merkittäviä, sillä ne ratkaisevat vaarallisimman overshoot-vaiheen keston. Fossiilisten polttoaineiden käytön nopea alasajo on välttämätöntä. Tarvitaan vähintään 3% päästörajoitukset vuosittain, jotta olisi mahdollista päästä alle 1,5 asteen keskimääräisen lämpenemisen. Silloinkin oltaisiin edelleen noin 0,5 astetta korkeammalla holoseenin korkeimmista lämpötiloista. Olisi päästävä takaisin holoseenia vastaaviin lämpötiloihin vuosisadassa tai vähemmässä. (sama, 589–590)

Tämä vaatii väistämättä hiilen talteenottoa. Mutta se, kuinka paljon hiiltä joudutaan sitomaan erilaisin keinoin, riippuu siitä, kuinka aikaisin ja kuinka suuret päästöleikkaukset saadaan aikaan.

Olisi korostettava sellaisia hiilen talteenoton keinoja, joilla voisi olla muitakin hyötyjä, kuten maatalousmaan viljavuutta, vedenpidätyskykyä ja eroosiokestävyyttä sekä maaperän hiilinieluja edistävät menetelmät. Lisäksi muiden kasvihuonekaasujen kuin hiilidioksidin päästöjen rajoittaminen auttaisi, mutta se on vaikea haaste, sillä nyt etenkin metaanipäästöt kasvavat voimakkaasti. (sama, 593)

Koko urakkaa ei kuitenkaan ole mahdollista hoitaa ilman muita talteenoton menetelmiä kuten BECCS, DAC tai hiiltä sitovan kiviaineksen levittäminen esimerkiksi viljelysmaille (EW). (sama, 591) Aiempaa tutkimusta (mm. Smith et al. 2015) mukaillen artikkelissa varoitetaan näiden ratkaisujen korkeasta hinnasta, merkittävistä energiakustannuksista ja hurjasta resurssien kulutuksesta. (Hansen et al. 2017, 591)

Mitä hitaammin ja kunnianhimottomammin päästövähennyksiin ryhdytään, sitä suuremmassa vaarassa luonnolliset nielut ovat ja sitä mittavammaksi hiilidioksidin talteenoton urakka käy jo nykyisille lapsille ja nuorille. Heidän taakkansa voi kasvaa kestämättömän raskaaksi.

Synkästä sävystään huolimatta tässä on myös toivoa luova viesti. Minkään yksittäisen lämpötila- tai pitoisuusrajan ylittäminen itsessään ei ole peruuttamaton katastrofi. Keskittyminen siihen, ”kuinka monta vuotta meillä on aikaa”, yhtäältä helposti viivyttää toimintaa ja toisaalta ruokkii fatalismia.

Olennaista on, ehtivätkö vaarallisimmat positiiviset takaisinkytkennät ja muut ympäristömuutokset käynnistyä laajasti. Emme tiedä, ovatko trooppisten metsien, boreaalisten metsämaiden tai Antarktiksen jäätiköiden taannoiset muutokset ”kanarialintuja kaivoksessa”, varoituksia tulevasta, vai käynnistyneen muutoksen ensi askelia. Mutta pyrkimys mahdollisimman lyhyeen overshoot-vaiheeseen luo pitkäaikaisen sivilisaation päämäärän. Se on hyvä vastalääke shokeeraavien ilmastouutisten tuomaan masennukseen. Vaikka tilanne on kurja, aina on jotain tehtävää.

Lähivuosien ja -vuosikymmenien toiminta ratkaisee sen, kuinka kauan nykyisellä säteilypakotteen tasolla pysytään ja millainen on se maailma, joka päätyy takaisin energiatasapainoon. Merten pinta nousee jo väistämättä, mutta vielä voidaan toivottavasti vaikuttaa siihen, nouseeko se niin monta metriä, että yhteiskunnat eivät kestä sitä (sama, 594). Jos merten pinta nousee 0.5–1 metriä, kuten näyttää vääjäämättömältä, se on hyvin vakavaa. Mutta on vaikea edes kuvitella maailmaa, jossa meret ovat kohonneet 7 metrillä.

Lopuksi

Ilmastonmuutos ei ole hetkellinen haaste, joka on hoidettava, jotta voidaan palata normaaliin päiväjärjestykseen. Ilmaston kanssa on opittava elämään uudella tavalla. Yhteiskuntien toimintaa on muutettava perusteellisesti usean sukupolven ajan kaikilla elämän aloilla, ei vain energian tuotannossa.

Hiilibudjetit, lämpenemisen turvarajat ja toiminnan vuodet ovat työkaluja, väliaikaisia tienviittoja tulevaan. Laajempi tilannekuva on kuitenkin se, että ihmiset joutuvat lukuisten sukupolvien ajan totuttautumaan uuteen maailmaan, koska teollistuminen potkaisi maailman holoseenin tuolle puolen.

Maailman muutoksilla on hitausvoimaa eli inertiaa. Siksi monet muutokset ovat jo väistämättömiä. Ilmastonmuutos vaikuttaa siihen, missä päin maailmaa voi tai ei voi asua, viljellä maata tai kalastaa.

Myös ihmisen toimilla on hitausvoimaa: nyt tehdyillä päätöksillä joko lukitaan yhteiskuntia pitkäksi aikaa runsaasti energiaa kuluttaville ja kasvihuonekaasuja tuottaville poluille tai vastaavasti avataan erilaisten elämäntapojen mahdollisuuksia.

Näin läheinen ja kaukainen tulevaisuus nivoutuvat yhteen. Mikäli nykyiset lapset ja nuoret joutuvat keskittämään voimansa hiilidioksidin poistamiseen ilmakehästä, heidän yhteiskuntansa ovat väistämättä muilla elämän alueilla köyhempiä ja niukempia.

Tämä ei ole kasvottomien kaukaisten sukupolvien asia.

/ Ville Lähde

KIRJALLISUUTTA:

2020 The Climate Turning Point. 2017. Verkossa: https://newclimate.org/2017/04/10/2020-climate-turning-point/

Anderson, Kevin & Glen Peters, The trouble with negative emissions. Science. Vol. 354, No. 6309, 2016, 182–183. DOI: 10.1126/science.aah4567

Baccini, A. et al., Tropical forests are a net carbon source based on aboveground measurements of gain and loss. Science. 10.1126/science.aam5962 (2017). DOI: 10.1126/science.aam5962

Boysen, L.R. et al., The limits to global-warming mitigation by terrestrial carbon removal. Earth’s Future, Vol. 5, No. 5, 2017, 463–474. Verkossa: http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1002/2016EF000469/full

Chatterjee, A. et al., Influence of El Niño on atmospheric CO2 over the Tropical Pacific Ocean: Findings from the NASA’s OCO-2 mission. Science. Vol. 358, Iss. 6360, 2017. DOI: 10.1126/science.aam5776

Climate updates. What have we learnt since the IPCC 5th Assesment Report? The Royal Society, 2017. Verkossa: https://royalsociety.org/topics-policy/publications/2017/climate-updates/

Figueres, Christiana et al., Three years to safeguard our climate. Nature. Vol. 546, 2017, 593–595. Verkossa: https://www.nature.com/news/three-years-to-safeguard-our-climate-1.22201

Griscom, Bronson W. et al., Natural Climate Solutions. PNAS. Vol. 114, No. 44. DOI: 10.1073/pnas.1710465114

Hansen, James, et al., Young people’s burden. Requirement of negatice CO2 emissions. Earth System Dynamics. 8, 2017, 577–616. doi.org/10.5194/esd-8-577-2017

IPCC, AR5, The Physical Science Basis.

Jackson, R.B. et al., Warning signs for stabilizing global CO2 emissions. Environmental Research Letters. 12 (2017). Verkossa: http://iopscience.iop.org/article/10.1088/1748-9326/aa9662/pdf

Liu, Junjie et al., Contrasting carbon cycle responses of the tropical continents to the 2015–2016 El Niño. Science. Vol. 358, Iss. 6360, 2017. DOI: 10.1126/science.aam5690

Lähde, Ville, Niukkuuden maailmassa. niin & näin, Tampere 2013.

Millar, Richerd J. et al., Emission budgets and pathways consistent with limiting warming to 1.5°C. Nature Geoscience. Advance Online Publication, 18 September 2017. DOI:10.1038/ngeo3031

Rockström, Johan et al., A roadmap for rapid decarbonization. Science. Vol. 355, Iss. 6331, 2017, 1259–1271.

Smith, Pete et al., Biophysical and economic limits to negative CO2 emissions. Nature Climate Change. 6, 2015, 42–50. DOI:10.1038/nclimate2870

UNEP (2017), The Emissions Gap Report 2017. United Nations Environment Programme (UNEP), Nairobi. Verkossa: https://www.unenvironment.org/resources/emissions-gap-report

WMO (2017), Greenhouse Gas Bulletin. No. 13, 30.10.2017. Verkossa: https://library.wmo.int/opac/doc_num.php?explnum_id=4022

WRI (2017), Kelly Levin & David Rich. Turning Points. Trends in Countries’ Reaching Peak Greenhouse Gas Emissions over Time. Working Paper. Washington, DC: World Resources Institute. Verkossa: http://www.wri.org/publication/turning-points-trends-countries-reaching-peak-greenhouse-gas-emissions-over-time

26.10.2017

Suomen ilmastopolitiikasta puuttuu kokonaisvaltainen näkemys globaalin kehityksen suuntaviivoista

Valtioneuvosto julkaisi 25. syyskuuta selonteon Suomen keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikan suunnitelmasta vuoteen 2030. Selonteko on ilmastonmuutoksen torjunnan ja suomalaisen tuotanto- ja kulutusrakenteen tulevaisuuden kannalta keskeinen dokumentti. Se täydentää, nivoo yhteen ja avaa auki Suomen ilmastopolitiikkaan vaikuttavat eriasteiset ja eri aikoina tehdyt sitoumukset. Vastaava selonteko tehdään kerran vaalikaudessa.

Ilmastopolitiikkaa ei tule lukea erilliseksi politiikanteon osa-alueekseen vaan se vaikuttaa kaikkeen harjoitettavaan päätöksentekoon. Erityisesti se vaikuttaa elinkeinopolitiikkaan – mahdollisimman laajasti ymmärrettynä. BIOS on tässä samoilla linjoilla Sitran 18. lokakuuta antaman lausunnon kanssa. Lausunto tiivistää: ”Pariisin sopimuksen tavoitteiden saavuttaminen […] vaatisi enemmän: kokonaisvaltaisia, disruptiivisia muutoksia ja toimenpiteitä.”

Suomen ilmastopolitiikasta puuttuu kokoava näkemys globaalin kehityksen suuntaviivoista ja Suomen roolista tässä kehityksessä. Voidaan sanoa, että jos tässä selonteossa ei ole ohjaavaa, kokoavaa ja eteenpäin katsovaa kokonaisnäkemystä kansallisella tasolla, sitä ei ole missään.

Seuraavassa esitämme ilmastopolitiikan suunnitelmasta keskeisiä havaintoja, jotka osoittavat kattavan näkemyksen puutteen. Havaintojen pohjalta Suomen on mahdollista tehdä suunnitelmaan merkittäviä parannuksia.

Kriittisin havainto on, että toteutuessaan ilmastopolitiikan suunnitelma ei vähennä kasvihuonekaasujen nettopäästöjä tarkastelujakson aikana, vuoteen 2030 mennessä, eli juuri silloin kun nettopäästöt tulisi saada ripeästi laskuun. Suunnitelman keskeisin komponentti on liikenteen päästövähennystavoite, johon pyritään korvaamalla fossiilisia polttoaineita biopohjaisilla polttoaineilla. Tämä edellyttäisi metsien lisähakkuita, jotka taas nykyisillä puunkäyttötavoilla siirtäisivät hakattujen metsien hiilivarastot ilmakehään.

Biotaloussuunnitelma vähentäisi nettopäästöjä vain siinä tapauksessa, että lähes kaikki lisähakkuiden myötä metsistä korjattava puuaines käytettäisiin pitkäaikaisiin puutuotteisiin. Tällöin metsien hiilivarasto siirtyisi metsien ulkopuolelle ihmisten käyttötuotteisiin ja rakennettuun ympäristöön eikä lisäisi ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta. Niin kauan kuin biotaloussuunnitelma nojaa paperi- ja sellutehtaisiin, sitä ei voi kutsua ilmastosuunnitelmaksi. Se on pikemminkin tapa yrittää tukea historiallisia teollisuusrakenteita muuttuvien materiaalisten ja kansainvälisten poliittisten reunaehtojen paineissa.

Sitran lausunto summaa hyvin vanhoihin rakenteisiin tukeutumisen uusien vahvuuksien rakentamisen sijaan: ”Suunnitelman taloudellisten vaikutusten arviointi ei riittävästi huomioi vähäpäästöisten ratkaisujen kasvavia maailmanmarkkinoita ja niiden vientipotentiaalia, mihin Suomi voi päästä käsiksi investoimalla päästöjen vähentämiseen ja ratkaisujen kehittämiseen kotimarkkinoilla.” Suomella olisi hyvin koulutetun kansan ja eheän yhteiskuntarakenteen voimin loistava mahdollisuus pilotoida jälkifossiilisen yhteiskunnan perustavanlaatuisia infrastruktuuriratkaisuja eli käynnistää ekologinen jälleenrakennus: sähköistää ja muuttaa liikenne soveltuvilta osin moottorittomaksi, monipuolistaa kotimainen ruoantuotanto ja kääntää se hiilen lähteestä hiilinieluksi, käyttää puuta luovasti kaikessa rakentamisessa, antaa kansalaisille valmiuksia tuottaa yhä isompi osa energiastaan ja ruoastaan lähiyhteisöissä, ja niin edelleen.

Edellisiin versioihin verrattuna ilonpilkahdus ilmastosuunnitelmassa on, että kunnissa “kokeillaan edelläkävijäkuntien ja ministeriöiden välillä solmittavaa ns. Green deal -mallia: Kunnat asettavat kunnianhimoisia kestävää kehitystä ja innovaatioita tukevia tavoitteita hankinnoille. Valtio suuntaa taloudellisia kannustimia esimerkiksi hankintojen suunnitteluun ja riskin kantamiseen.” (s. 113) On kuitenkin kyseenalaista, että julkisia hankintoja käsitellään suunnitelmassa strategisesti vain kuntien osalta. Valtiolla on kuntiin nähden ylivoimaiset rahataloudelliset ja poliittiset mahdollisuudet toteuttaa hankintoja ekologisen jälleenrakennuksen mukaisesti. Jos kansakunnan tasolla kokoavaa näkemystä ilmastopolitiikan nivoutumisesta kaikkeen yhteiskunnan kehitykseen ei ole julkilausuttu, millä perusteella kunnat voisivat tehdä kunnianhimoisia ilmastopoliittisia julkisen hankinnan ohjelmia?

Kansainvälisiä ilmastosopimuksia myötäillen Suomen ilmastosuunnitelma erottaa päästökaupan alaiset sektorit niin sanotusta taakanjakosektorista, johon kuuluvat liikenne, rakennusten erillislämmitys, jätteet ja maatalous. Suunnitelma keskittyy vain taakanjakosektoriin. Yhteiskunnan kehitystä ohjaavan kokonaisvaltaisen näkemyksen kannalta erottelu on ongelmallinen. Ei voida ajatella, että suuret energia- ja teollisuuslaitokset, jotka ovat päästökaupan alaisia, kehittyvät omalakisesti oikeaan suuntaan, ilman että keskustellaan niiden roolista osana kotimaista infrastruktuuria ja tuotantorakennetta. Liikenne on hyvä esimerkki: sähköautoja hyödyntävä liikennöinti ilman niiden kanssa samaan aikaan koordinoidusti kehitettäviä vähäpäästöisiä energiaratkaisuja (ja esimerkiksi kaupunkisuunnittelua ja uusia digitaalisia jakamisalustoja) tuskin vähentää kokonaispäästöjä tai tuottaa tehokkaita ja loppukäyttäjilleen mielekkäitä ratkaisuja.

Selonteon alaotsikko on ”kohti ilmastoviisasta arkea”. Kansalaisen ja kuluttajan näkökulma jää ilmastosuunnitelmassa kuitenkin irralliseksi. Se näkyy esimerkiksi ilmastosuunnitelman taloudellisia arvioita koskevassa osiossa. Jos kansalaiset laajamittaisesti tekisivät selonteossa kuvatun ”elämäntaparemontin” (s. 102), sillä olisi paljonkin kansantaloudellisia vaikutuksia. Elämäntaparemontissa kansalaiset esimerkiksi tekevät vähemmän lomalentoja, tekevät entistä useamman matkan kävellen ja pyörällä, vaihtavat oman auton liikennepalveluihin ja vähentävät merkittävästi lihansyöntiään. Hämäräksi jää, onko suunnitelman tarkoitus ohjata kansalaisia kuluttamaan vähemmän? Se on varmasti ilmastotavoitteille tärkeä ohjenuora, mutta sitä ei ole kytketty millään tavalla taloudelliseen tai poliittiseen ennakointiin.

Lopuksi sananen tieteen roolista ilmastosuunnitelman laadinnassa. Kuten selonteossa muistutetaan, Suomen ilmastolaki velvoittaa, että suunnitelman laatimisessa otetaan huomioon ”ilmastonmuutosta koskeva ajantasainen tieteellinen tieto sekä arviot kansainvälisen ja Euroopan unionin ilmastopolitiikan kehityksestä” (s. 42). Biopolttoaineisiin liittyvässä EU-tason päätöksentekoprosessissa Suomen linja on ollut jopa tiedevihamielinen. Mitä tiedeyhteisön tulisi nyt tehdä, että suunnitelmat jatkossa todella pohjaisivat parhaimpaan tieteelliseen tietoon?

20.9.2017

BIOS-kommentti: Taloustieteen huippuyksikön sijaan Suomi tarvitsee monitieteisyyteen pohjaavaa päätöksentekoa

Keskustelu uuden taloustieteen huippuyksikön perustamisesta on tarpeen, koska kyseessä on merkittävä Suomen julkista talouskeskustelua määrittävä teko. Talousyksikön perustaminen on osa meneillään olevaa laajempaa yhteiskunnallisesta kamppailua, jossa määritellään oikeutta ja valtaa puhua taloudesta.

Uuden yksikön perustavoite on tervetullut. Pääministeri Juha Sipilän sanoin: “poliittisen päätöksenteon pitää perustua korkeatasoisiin arvioihin politiikan vaikutuksista kansantalouteen ja yhteiskuntaan.”

Näin laajan tavoitteen saavuttaminen vaatii kuitenkin monitieteistä lähestymistapaa. Yksikköä ei tulisi etukäteen rajata liian tiukasti vain tietyn tieteenalan tai tiettyjen tieteellisten koulukuntien varaan. Keskustelua maan korkeimman poliittisen johdon suojeluksessa olevasta erityisyksiköstä olisi käytävä avoimesti ja monipuolisesti. Keskustelun olisi linjattava yksikön toiminnan tavoitteita, koostumusta ja tuotetun tiedon sovellettavuuden periaatteita.

Miksi monitieteinen lähestymistapa talouteen on välttämätön?

Riittävien materiaalisten resurssien turvaaminen on ilmastonmuutoksen, muiden ympäristöongelmien ja heikkenevän energiantuotannon hyötysuhteen aikakaudella yksi yhteiskunnan keskeisistä haasteista. Taloustiede – siten kuin se julkisessa keskustelussa ja osin myös Suomen yliopistoissa tällä hetkellä ymmärretään – ei tarkastele näitä talouden materiaalivirtoja ja -varantoja riittävästi. Tarvitsemme luonnontieteitä, jotta voimme määritellä edellytykset esimerkiksi lähitulevaisuuden metsä-, ruoka- ja energiaresurssien käytölle. Luonnontieteet tuottavat kirjaimellisesti elintärkeää tietoa talouden materiaalisista reunaehdoista.

Humanistiset ja yhteiskuntatieteet puolestaan tuottavat tietoa, miten organisoida yhteiskunta siten, että hyvän elämän mahdollisuuksia ylläpidetään myös tulevaisuudessa. Kun käytettävissä olevat materiaaliset reunaehdot muuttuvat, myös yhteiskuntien toimintaympäristön on muututtava ja ihmisten opittava harjoittamaan uusia käytäntöjä. Miten ihmisten luovuutta ja toimintaa voidaan kanavoida turvallisen ja mielekkään yhteiskuntakehityksen kannalta oikein? Millaista työtä on tehtävä? Mistä on luovuttava ja mitä uutta rakennettava niin että yhteiskunnan tasa-arvo ja koheesio säilyvät? Liian kapeasti rajattu taloustiede jättää tällaiset elintärkeät kysymykset joko huomiotta tai tarjoaa niihin rajattuihin lähtöolettamuksiinsa perustuvia vastauksia.

Jotta päästäisiin pääministeri Sipilän mainitsemiin “korkeatasoisiin arvioihin politiikan vaikutuksista”, on vaadittavien tieteellisten näkökulmien kirjo huomattavan suuri. Tällöin yhtä oikeaa, neutraalia tai objektiivista näkökulmaa ei voi muodostua. Monisyisten ongelmien ratkaisemisessa taloustiede on vain yksi työkalu osana kokonaisvaltaisempaa tieteen ja päätöksenteon yhteistoimintaa. 2000-luvun päätöksentekijöiden on kyettävä muodostamaan laaja-alaisia arvioita monitieteiseen tietoon nojaten ja tehtävä niiden pohjalta aitoja poliittisia valintoja.

On tarpeen myös kysyä, mikä on tähän mennessä estänyt korkeatasoisen tieteellisen tiedon huomioimisen päätöksenteossa? Esimerkiksi soteuudistusta sekä metsien käyttöä ja metsätaloutta koskevassa poliittisessa keskustelussa tutkimustieto on joko jätetty huomioimatta tai sitä on ohjattu ja jopa vaiennettu. Ei ole ollut kysymys korkeatasoisen tiedon puutteesta vaan pikemminkin siitä, että tutkimustieto ei ole istunut tiettyihin ennalta muodostettuihin poliittisiin olettamuksiin ja tavoitteisiin. On perusteltua kysyä, valitaanko poliittisessa suojelussa olevaan uuteen talousyksikköön tutkijoita vain sellaisista tutkimuksellisista lähtökohdista, jotka suosivat vallitsevaa politiikkakehystä eivätkä tarjoa avaimia politiikan avoimeen, kriittiseen ja moniulotteiseen arviointiin ja toteuttamiseen.

Mitä monitieteisyys käytännössä tarkoittaa?

Ilmasto- ja muu ympäristötutkimus on osoittanut, että yhteiskuntien on pikaisesti uudistettava infrastruktuurinsa ja käytäntönsä siten, että ne tulevat toimeen ilman fossiilisia polttoaineita, vähentävät päästöjään radikaalisti ja toteuttavat laajoja hiiltä sitovia toimia (kuten metsien hiilinielujen kasvattamista). Tässä on talouspolitiikalle reunaehdot ja realiteetit, jotka koskettavat kaikkia talouden toimijoita mutta jotka kapeasti rajattu taloustiede sivuuttaa. Ilmasto- ja resurssikysymysten kohtaamisessa on kyse eräänlaisesta marssijärjestyksen muuttamisesta sekä uudenlaisesta monialaisen tiedon käsittelystä ja soveltamisesta. Tämän tulee näkyä niin talouspolitiikan keskeisten instituutioiden koostumuksessa kuin julkisessa keskustelussa.

8.8.2017

Mitä ympäristöturvallisuus voisi tarkoittaa? Vaikka turvallistamisen kriitikoiden huoli demokratian rapautumisesta, liian kapean turvallisuusnäkökulman ylivallasta ja viholliskuvien luomisesta on tärkeää, on aivan yhtä olennaista muistaa, että heidän peräänkuuluttamansa ”normaali politiikka” osallistuu tällä hetkellä turvattomuuden tuottamiseen.

Vielä pari vuotta sitten termi ”ympäristöturvallisuus” (environmental security) oli liki tuntematon laajemmalle yleisölle. Nyttemmin ympäristökysymyksistä ja etenkin ilmastonmuutoksesta puhutaan julkisuudessa yhä useammin turvallisuusnäkökulmasta. Yhtäältä vaaditaan sodankaltaista mobilisaatiota pahimpien ympäristöuhkien torjumiseksi, toisaalta ilmastonmuutoksen varoitetaan lisäävän tai kiihdyttävän konflikteja, kuten YK:n pääsihteeri Antonio Guterres esitti taannoin. Ilmastonmuutos turvallisuusongelmana on esiintynyt taajaan etenkin yhdysvaltalaisten sotilashenkilöiden puheissa viime vuosina.

Ympäristökysymysten kytkeytyminen turvallisuusnäkökohtiin ei ole uusi asia, ja ne ovat olleet oikeastaan aina osa turvallisuuspolitiikan näkökulmaa etenkin valtioiden välisissä suhteissa – kiistat vedestä, kalastusoikeuksista ja muista luonnonresursseista ovat ikivanha aihe. Ympäristöturvallisuus alkoi kuitenkin käsitteellistyä yhtenäisemmäksi keskustelunaiheeksi vasta 1970-luvun ympäristöheräämisen myötä, ja terminä se lanseerattiin laajempaan käyttöön vuonna 1987 Brundtlandin komission raportin ”Yhteinen tulevaisuutemme” myötä. Kylmän sodan päätyttyä teema nousi näkyvämmin politiikan asialistalle. (Trombtetta 2008, 585, 591) YK:n turvallisuusneuvosto käsitteli ilmastonmuutosta vuosina 2007 ja 2011, mitä on pidetty merkkinä siitä, että ilmastonmuutoksen turvallisuusulottuvuudet otettiin vakavasti. Kansainvälisessä keskustelussa ympäristöturvallisuuden rinnalle on noussut myös termi ”ilmastoturvallisuus” (climate security).

Monet ympäristöturvallisuuskeskustelun aiheet sopivat hyvin perinteiseen turvallisuusajatteluun, jossa keskiössä ovat valtiot ja niiden vakaus, rajojen hallinta ja konfliktit. Korostetaan sitä, että ympäristö- ja resurssiongelmat lisäävät konfliktien todennäköisyyttä tai rajuutta. Syyrian sodan ja Arabikevään yhteyksiä pitkään kuivuuskauteen ja ruoan tuotanto- ja hintaheilahteluihin on käsitelty paljon. (The Arab Spring and Climate Change, 2013). Puhutaan paljon siitä, että maailmaan voi syntyä hallitsemattoman suuri ”ympäristöpakolaisten” tai ”ilmastopakolaisten” joukko olosuhteiden muuttuessa, luonnonkatastrofien lisääntyessä tai joidenkin alueiden muuttuessa jopa asumiskelvottomiksi.

Toisaalta on käsitelty laajemmin ihmisyhteisöjen haavoittuvaisuutta ja eriarvoisuutta ruoantuotannon heikentyessä, makean veden niukkuuden lisääntyessä ja monien muiden ongelmien pahetessa. Näin ympäristöturvallisuus on laajentanut keskustelunaiheita perinteisistä konfliktikeskeisistä teemoista inhimillisen hyvinvoinnin turvaamisen ja tasa-arvon kysymyksiin. Voivatko turvallisuusajattelu ja turvallisuuspolitiikan käytännöt muuttua, kun niiden piiriin tuodaan laadullisesti uudenlaisia asiakysymyksiä? Minkä ja kenen ehdoilla turvallistaminen tapahtuu?

Onko ”turvallistaminen” vaarallista?

Kriittisessä turvallisuustutkimuksessa puhutaan ”turvallistamisesta” (securitization) silloin, kun uusia aiheita tuodaan turvallisuuskeskustelun ja -politiikan piiriin. Termi on peräisin 1990-luvulta, mutta sen käyttö yleistyi etenkin 2000-luvun alusta – yhteys terrorismin vastaiseen sotaan lienee vahva (Gad & Petersen 211, 316). Turvallistaminen on määritelty eri tutkimusperinteissä eri tavoin, mutta yhteistä on se, että turvallisuus nähdään demokraattisen neuvottelun ja kiistelyn ulkopuolisena alueena, normaalipolitiikan tuolla puolen (Aradau 2004, 391). Turvallistaminen vie eräänlaiseen poikkeustilaan, jossa asiat annetaan turvallisuusammattilaisten käsiin. Näin ne alistuvat vakiintuneille alan ajattelu- ja toimintatavoille. (sama, 395; Roe 2012, 252) Turvallisuudella on oma logiikkansa, joka eroaa radikaalisti muista elämänalueista. Ja jos turvallisuuden logiikka leviää muuhun yhteiskuntaan, se rapauttaa demokratian edellytyksiä. (Aradau 2004, 399)

Ympäristö- ja resurssiongelmien tulkitsemista turvallisuuskysymyksiksi on kritisoitu tältä pohjalta paljon. Vaikka turvallistaminen voi tuoda kiireen ja mobilisaation tuntua, se on myös pohjimmiltaan epädemokraattinen toimi, joka suosii suoraviivaisia poikkeustoimia ja estää poliittista keskustelua. Se ruokkii viholliskuvia tai jopa edellyttää niitä, jolloin romahdusvaarassa olevat yhteiskunnat tai lisääntyvä muuttoliike nähdään ensisijaisesti uhkana oman yhteiskunnan vakaudelle, ei esimerkiksi kansainvälisen yhteistyön ja avustamisen perusteena. Turvallistaminen myös rajoittaa keskustelua. Ulkopuolisilla ”amatööreillä” – kuten vaikka ympäristötutkijoilla tai kansalaisjärjestöillä – ei tahdo olla pääsyä aiheisiin, jotka aiemmin olivat normaalin neuvottelevan ja kiistelevän politiikan alueella. (sama, 397)

Etenkin niin sanottu ”Kööpenhaminan koulukunta” pohjaa tässä kritiikissään vahvasti puhetekoteoriaan. (Suomalaiselle lukijalle hyvä tapa tutustua aiheeseen on niin & näin -lehden numero 2/17, jonka puhetekoteemassa Juha Vuori käsittelee turvallisuuspuhetta nimenomaan tästä näkökulmasta.) Pähkinänkuoressa ajatus kulkee niin, että turvallisuusuhkat eivät tule sellaisiksi itsestään vaan ne luodaan puhetekojen avulla – ei toki pelkästään sanomalla ”turvallisuus”, vaan se vaatii myös yleisön hyväksyntää. Tosin joissain turvallistamisen kritiikeissä näyttäisi olevan suorastaan ”sanamaaginen” (Lähde 2015) ajatus siitä, että pelkkä sana ”turvallisuus” ikään kuin korruptoi käsiteltävän aiheen (Roe 2012, 254; Trombetta 2008, 588). Tämä on ymmärrettävämpää sellaisten retorisesti vahvojen ja historiallisesti ladattujen termien kuten ”kansallinen turvallisuus” (national security) kohdalla. Mutta niin laajasti käytetyn termin kuin ”turvallisuus” lukuisten käyttötapojen niputtaminen on epäilyttävää, etenkin jos ajatellaan sellaisia vakiintuneita käyttöjä kuin sosiaaliturva tai ruokaturva (social security, food security).

Kritiikkejä yhdistää myös ajatus erillisestä, omaleimaisesta ja jossain määrin muuttumattomasta ”turvallisuuden logiikasta”, ja tätä taustaoletusta ei juuri kyseenalaisteta. Turvallistaminen vie asiat poikkeustilaan ja demokraattisen politiikan ulkopuolelle, ja siinä kaikki. Siksi monet turvallistamisen kriitikot epäilevät sitä ajatusta, että ympäristöturvallisuus voisi laajentaa turvallisuusajattelun näköpiiriä konflikteista inhimilliseen hyvinvointiin, tasa-arvoon ja arkielämän sujuvuuteen muuttuvassa maailmassa. He sulkevat lähtökohtaisesti pois sen mahdollisuuden, että turvallisuusajattelun ja -politiikan luonne voisi muuttua aihepiirin moninaistuessa.

Tämä on hämmentävää etenkin siksi, että vahvasti turvallistamista kritisoivan ja ”turvallistamisen purkamista” (desecuritization) peräänkuuluttavan ”Kööpenhaminan koulukunnan” omien tutkimusten mukaan ympäristöturvallisuuteen vetoaminen ei ole juurikaan käynnistänyt pelättyjä poikkeustoimia (Trombetta 2008, 589). Pikemminkin voisi sanoa, että koko nykyisen eliökunnan tulevaisuutta uhkaavien ongelmien edessä juuri mitään poikkeustoimia ei ole tehty – turvallisuusnäkökohtien tukemana tai niitä ilman.

Ylipäätään on kyseenalaista, voidaanko ympäristökysymyksille nähdä jokin omaleimainen ja rajattu ”normaalin politiikan” alue (Latour 2013). Pikemminkin ne ulottuvat kaikille inhimillisen elämän alueille.

”Ne koskevat perustavanlaatuisesti kaikkia yhteiskuntien toiminnan aloja ja kytkeytyvät läpikotaisin eriarvoisuuteen, turvallisuuteen ja sopeutumiskykyyn. Etenkään niukkuuskysymykset eivät asetu luontevasti vanhaan ’ympäristöongelman’ lokeroon. Pelkkä ympäristöpolitiikka ei riitä niiden käsittelyyn, vaan ne ulottuvat yhä laajemmalle turvallisuuspolitiikkaan, elinkeinopolitiikkaan ja muille perinteisille politiikan alueille.” (Lähde 2013, 124)

Ympäristöturvallisuuden kaksi puhetapaa

Maria Julia Trombetta on todennut, että ympäristöturvallisuuskeskustelussa on kaksi tendenssiä. Yhtäältä ”kansallisesta turvallisuudesta” ponnistava näkökulma korostaa konflikteja ja uhkia globaalille järjestykselle ja vakaudelle – jolloin kriitikoiden pelkäämä mahdollisuus määritellä toisia ihmisiä tai yhteisöjä uhkiksi vaikuttaa todennäköiseltä. Tämä on näkynyt viime vuosina asenteissa pakolaisiin ja siirtolaisiin (tosin lienee selvää, että turvallistamisen lisäksi taustalla on rasismia, muukalaiskammoa ja monia muita ilmiöitä). Toisaalta keskustelu on kyseenalaistanut perinteisen turvallisuuspolitiikan keinovalikoiman kykyä vastata nykymaailman haasteisiin ja korostanut ennakoinnin ja ehkäisyn merkitystä. (Trombetta 2008, 593)

Tästä erinomaisen esimerkin tarjoavat yhdysvaltalaisen Military Advisory Boardin (MAB) raportit vuosilta 2007 ja 2014. MAB perustettiin vuonna 2006 tuomaan nimenomaan ilmastonäkökulmaa yhdysvaltalaiseen turvallisuuskeskusteluun. Paneeli koostuu eläkkeellä olevista korkea-arvoisista eri aselajien upseereista. Vuoden 2007 raportti varoittaa, että ilmastonmuutos aiheuttaa nykyistä laajempia humanitäärisiä katastrofeja, joiden seurauksena poliittinen epävakaus ja yhteisöjen lisääntynyt avuntarve ylittävät kansainvälisen järjestelmän toimintakyvyn (MAB 2007, 6). Kehittyvien maiden auttaminen ja vahva ilmastopolitiikka nähdään tärkeimpinä toimintakeinoina (sama, 7). Raportti korostaa myös sosiaalisen koheesion ja vakaan hallinnon merkitystä ongelmista selviämiselle – jolloin resurssiongelmatkin voivat johtaa parhaimmillaan yhteistyöhön kiistojen sijaan (sama, 18).

Vuoden 2007 raportissa mainitaan toki myös ”epäonnistuneiden valtioiden” (failed states) ja lisääntyvien konfliktien riski sekä kannetaan huolta armeijan tukikohtien turvallisuudesta ja energiatehokkuudesta armeijan toimintakyvyn ylläpitämiseksi (sama, 6, 8, 39). Ennen kaikkea raportti korostaa kuitenkin edellä mainittua ennakointia ja ehkäisyä, yhteiskunnan sektorien yhteispeliä ja muidenkin kuin turvallisuustoimijoiden aktiivisuutta.

Sävy on muuttunut huomattavasti vuoden 2014 raportissa: kehittyvien maiden auttaminen ja päästöjen rajoittaminen eivät ole enää vahvoja toimintasuosituksia. Ilmastonmuutoksen hillinnän sijaan korostuu siihen sopeutuminen. Konfliktien lisääntyminen ja niiden hallinta ovat nyt keskiössä. (MAB 2014, 2, 14). Samana vuonna julkaistu Yhdysvaltain puolustusministeriön 2014 Climate Change Adaptation Roadmap keskittyy armeijan ja yhdysvaltalaisen yhteiskunnan toimintakyvyn turvaamiseen. Quadriennial Defence Review 2014 korostaa melko harvoissa ilmastohuomioissaan pääosin samaa, konflikteja ja oman toimintakyvyn turvaamista.

Tuore raportti At Our Own Peril: DoD Risk Assessment in a Post-Primacy World, jonka on julkaissut U.S. Army War Collegen Strategic Studies Institute, käsittelee Yhdysvaltain armeijan muuttuvaa turvallisuusympäristöä ”johtoaseman jälkeisessä” maailmassa. Peruskysymys on, miten puolustusministeriön tulisi muuttaa riskiarviointiaan ympäristössä, jota luonnehtii jatkuva häiriöitä aiheuttava muutos. Huolenaiheiksi nousevat etenkin informaatiosodankäynti, Kylmän sodan jälkeisen järjestyksen mureneminen, lisääntyvä ja pirstaloitunut vastarinta Yhdysvaltoja vastaan, suurten valtioiden lisääntynyt kilpailu ja poliittisen koheesion hajoaminen. Raportti ei edes mainitse ilmastonmuutosta, ja sana ”ympäristö” (environment) esiintyy vain viitaten turvallisuusympäristön poliittis-strategisiin muutoksiin. Tämä ei ole yllättävää, sillä raportin päämääränä on ”saada takaisin ja pitää yllä Yhdysvaltain vastustamaton sotilaallinen etulyöntiasema” ja esimerkiksi eläintärkeiden resurssien ja markkinoiden turvaaminen.

Trombettan kuvaamat kaksi puhetapaa, uhkiin varautumisen tai ennakoinnin ja ehkäisyn korostaminen, eivät muodosta rajalinjaa vain turvallisuustoimijoiden ja siviilien välille, vaan erilaiset asenteet ympäristö- ja resurssikysymyksiin näkyvät myös turvallisuustoimijoiden puheissa. Korostuuko yhteiskunnan eri sektorien yhteistoiminta vai käsitelläänkö asiaa kapeasti poliisin tai armeijan mandaatilla? Yhdysvaltain puolustusministeri James Mattisin tuore henkilökuva kuvastaa erinomaisesti tätä turvallisuustoimijoiden sisäistä moninaisuutta ja ristiriitaisuutta:

”Military force alone promises only more military force. In congressional testimony from 2013, Mattis said as much, when asked about the role of diplomacy in foreign affairs. ’If you don’t fund the State Department fully, then I need to buy more ammunition ultimately,’ he said. ’The more that we put into the State Department’s diplomacy, hopefully the less we have to put into a military budget.’”

Ovatko ympäristöongelmat konfliktien syy?

Edellä kuvatun käsitteellis-teoreettisen kiistelyn lisäksi ympäristöturvallisuuskeskustelua on haastettu empiirisen tutkimuksen näkökulmasta. Aiheesta käydyssä julkisessa keskustelussa on korostettu, miten ympäristöongelmat lisäävät resurssien niukkuutta, vaarantavat ihmisten asuinsijoja ja saavat aikaan väestön siirtymiä. Näin ne lisäävät konfliktien todennäköisyyttä tai kestoa. (Zografos et al. 2014, 327). Tätä on tavoiteltu termillä ”uhkakerroin” (threat multiplier), joka lanseerattiin ilmeisesti MAB:n vuoden 2007 raportissa ja levisi sittemmin laajaan käyttöön. (MAB 2007; MAB 2014; The Arab Spring and Climate Change 2013) MAB:n raportti vuodelta 2014 lanseerasi tätä vahvemman käsitteen ”konfliktikatalyytti” (conflict catalyst), joskin tarkkaa määritelmää ei ollut ja termien suhde jäi hyvin epäselväksi (MAB 2014, 7–8).

Tätä näkemystä on myös kyseenalaistettu tuoreissa tutkimuksissa. Vuonna 2014 julkaistu CLICO-projektiin pohjautuva artikkeli esitti, että poliittisen järjestelmän puutteet ovat merkittävämpiä tekijöitä konfliktien taustalla kuin ilmasto- ja vesijärjestelmistä juontuvat paineet (Zografos et al. 2104). Toisen vuonna 2016 julkaistun kuivuutta ja konflikteja käsitelleen laajan tutkimuksen lopputulos oli ristiriitainen. Yhtäältä tilastollinen yhteys oli heikko, mutta se oli toisaalta vahvempi uusiutuvien luonnonvarojen suorasta hyödyntämisestä riippuvaisissa yhteisöissä, joiden poliittinen asema on heikko. (von Uexkull et al. 2106, 12391, 12394) Tutkimuksessa päädyttiin toteamaan, että kuivuuden ja konfliktien suhde on molemminpuolinen: ne vahvistavat toisiaan. Yleiset tilastolliset tarkastelut eivät kerro mitään kovin hyödyllistä näin vahvasti kontekstiriippuvaisesta asiasta. Jälkimmäisessä tutkimuksessa korostetaankin vaikuttavien tekijöiden moninaisuutta: etniset jaot, riippuvaisuus maataloudesta, poliittinen marginaalisuus, yhdistävät identiteetit, investointipako, terveys ja niin edelleen.

Etenkin lehtiartikkeleissa keskustelu ympäristöturvallisuudesta keskittyy useimmiten vääntöön konfliktien syistä tai ilmastopakolaisuuden mahdollisuudesta. Ja koska monimutkaisuus, ajallis-paikallinen hahmottomuus ja etäiset vaikutukset mahtuvat huonosti journalistiseen kieleen ja julkisen keskustelun yksinkertaistuksiin (Lähde 2015), analyysi jää helposti juupas-eipästelyksi ilmiöiden ”tärkeimmästä” syystä. Kädenvääntö konfliktien eri taustasyiden ensisijaisuudesta menee metsään, koska monimutkaisten sosio-ekologisten järjestelmien muutoksia ei voi palauttaa yhteen ”perimmäiseen” syyhyn. Tämä ei estä tutkimusta niiden syistä, mutta taustatekijöitä ei voi noin vain eritellä ja asettaa tärkeysjärjestykseen.

Toinen keskustelun jumitus on kiistely siitä, väheksyykö konfliktien ympäristötaustan analyysi niiden poliittista merkitystä. Vuonna 2007 ilmestynyttä UNEP:in raporttia Darfurin konfliktista kritisoitiin, koska ilmastonmuutoksen esittämisen taustasyyksi koettiin väheksyvän Sudanin hallinnon vastuuta tapahtumista. Viime vuosina tämä syytös on esitetty esimerkiksi usein silloin, kun Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän tuoreiden konfliktien taustoja on tutkittu. Laajaa keskustelua ja kritiikkiä herättänyt raportti The Arab Spring and Climate Change kuitenkin korosti monella tavalla sitä, miten yhteiskunnalliset toimet vaikuttavat ympäristöpaineiden toteutumiseen – esimerkiksi vesi-intensiivisen tuotannon tukeminen kuivuudelle alttiilla alueella (Syyria) tai oman maan ruoantuotannon heikentäminen vientituotteiden kustannuksella maassa, jonka väestö on riippuvaista tuontiruoasta (Egypti). Kääntäen viisaampi politiikka tietysti voi vähentää ympäristömuutosten haitallisia vaikutuksia.

Usein on myös muistutettu, että nälänhätien taustalla on aina konflikteja, poliittista sortoa, avustustoiminnan estämistä tai muita poliittisia toimia. Toisaalta yhtä tärkeää on pitää mielessä, että suurin osa maailman nälkäisistä ei elä konfliktialueilla. Elämä voi olla hyvin turvatonta silloinkin, kun laajaa nälänhätää ja sotaa ei ole näkyvissä. (FAO 2015, 37)

Laajennettu turvallisuus ja resilienssi

Kun katse nostetaan pelkistä konflikteista yleiseen ihmiselämän sujumiseen, on selvää, että ympäristöturvallisuutta ei voida käsitellä mielekkäästi vain perinteisillä sotilas- tai poliisitoimilla. Turvallisuus ei ole vain valtioiden välisten sotien tai sisäisen turvallisuuden asia. Siihen kuuluvat myös ihmisryhmien väliset jännitteet ja laajemmin mahdollisuus viettää tervettä, toimeliasta ja hyvää elämää. UNDP:n lanseeraamalla ”inhimillisen turvallisuuden” (human security) käsitteellä on tuotu onnistuneesti esiin tätä laajennetun turvallisuuden näkökulmaa, joka sopii erinomaisesti yhteen ympäristö- ja resurssikysymysten tarkastelun kanssa. (Zografos et al. 2014, Trombetta 2008, 593)

Termistä ”resilienssi” (resilience) on tullut varsinainen muotisana viime vuosina. Resilienssi on ollut jo vuosikymmeniä vakiintunut käsite ekologiassa ja psykologiassa. Ekologiassa keskeinen teksti käsitteen lanseeraamisessa oli C. S. Hollingin artikkeli ”Resilience and Stability of Ecological Systems” vuodelta 1973 (Holling 1973). Artikkelissa Holling kyseenalaistaa sellaiset luonnonhoidon käytännöt, jotka perustuvat näkemykseen luonnonjärjestelmien vakaasta tilasta. Ne voivat itse asiassa heikentää järjestelmien resilienssiä eli kykyä säilyttää toimintakykynsä häiriöistä huolimatta – mikä ei ole sama asia kuin järjestelmän vakaus.

”It is useful to distinguish two kinds of behavior. One can be termed stability, which represents the ability of a system to return to an equilibrium state after a temporary disturbance; the more rapidly it returns and the less it fluctuates, the more stable it would be. But there is another property, termed resilience, that is a measure of the persistence of systems and of their ability to absorb change and disturbance and still maintain the same relationships between populations or state variables.” (Holling 1973, 14)

Toinen avainteksti on yhteisartikkeli ”Catastrophic Shifts in Ecosystems” vuodelta 2001 (Scheffer et al. 2001), joka esitti ekologisten järjestelmien voivan muuttua nopeasti ja katastrofaalisesti. Se peräänkuulutti Hollingin tavoin resilienssin ylläpitämistä luonnonhoidon käytäntöjen perustana.

2000-luvun alusta lähtien sanan käyttö on kuitenkin levinnyt yhä uusille alueille, ja yhteydet tähän merkitykseen ovat muuttuneet löyhiksi analogioiksi tai katkenneet kokonaan, kuten usein käy tällaisten muotitermien kohdalla. (Hyvönen & Juntunen 2016, 208, 212) Koska termiä käytetään eri aloilla hyvin erilaisissa merkityksissä, turvallisuuskeskustelussakin se on johtanut jatkuvaan merkitysten ristiriitaisuuteen ja ohipuhumiseen (sama, 213).

Aivan kuin Trombettan mukaan turvallistamiskeskustelussa on kaksi päälinjaa, Aki-Elmeri Hyvönen ja Tapio Juntunen esittävät artikkelissaan ”Sopeutuva yhteiskunta ja resilienssi: turvallisuuspoliittinen analyysi”, että keskustelu resilienssistä on jumiutunut kahden lähestymistavan yhteen sovittamattomalta näyttävään eroon: yhtäältä vakiintuneen yhteiskuntajärjestyksen ylläpitäminen ja hallinnointi, toisaalta mahdollisuus ihmisyhteisöjen omalähtöiseen organisoitumiseen, haavoittuvaisuuden vähentymiseen ja toimintakyvyn lisääntymiseen. (sama)

Jälkimmäinen perspektiivi osuu yksiin ”inhimillisen turvallisuuden” korostaman näkökulman kanssa ja on erityisen tärkeä, kun muistetaan edellä mainittu ympäristöllisten ja yhteiskunnallisten tekijöiden yhteennivoutuminen – esimerkiksi haavoittuvuus sään ääri-ilmiöille on aina myös yhteiskunnallisen järjestyksen tuote, kuten vuoden 2005 hurrikaani Katriina tai Intian valtameren tsunami osoittivat aikanaan. Haavoittuvuus ei ole vain ”ulkoisten olosuhteiden” asia vaan aina myös sosiaalisesti, taloudellisesti ja poliittisesti tuotettua. Tämä ”sisäisen” ja ”ulkoisen” eron ongelmallisuus koskee tietysti myös sosio-ekologisia järjestelmiä, kuten Hollingin artikkeli tuo hyvin esiin (Holling 1973).

Harkiten uuteen aihealueeseen sovellettuna resilienssin käsite voi eittämättä olla hyödyllinen sosio-ekologisten järjestelmien ymmärtämisessä, ja laajemmin hahmotettu ympäristöturvallisuus on luontainen sovellusalue. Käsitteet ovat työkaluja, joilla tehdään selkoa maailmasta. Mutta kun saman sanan ”resilienssi” alle pakataan vaikka minkälaisia asioita, se lakkaa olemasta hyödyllinen käsite – tai pikemmin saman termin käytön takaa löytyy käsitteellinen sekamelska. (Lähde 2015) Hyvä esimerkki on MAB:n vuoden 2007 raportti, jossa termiä sovelletaan vapaasti ulottuen yhteisöjen haavoittuvuudesta armeijan toimintakykyyn (MAB 2014, 5, 21, 24), vaikka ilmiöinä niillä on lopulta aika vähän tekemistä keskenään.

Ympäristöturvallisuudesta käydyssä keskustelussa ei ole tällä hetkellä minkäänlaista yhteistä keskustelutilaa, vaan se on hyvin hajaantunutta. Niinpä mahdollisuuksia resilienssin jaetulle määritelmälle ei ole. Ylipäätään sellaisten mahdollisuudet ovat sitä heikompia, mitä laajempi keskustelu on (Lähde 2015). Siksi muotitermin käytön sijaan on useimmiten parasta puhua ensin itse asiasta, kunnes päästään selville, puhuvatko eri osapuolet samoista kysymyksistä. Muotisanojen ”pikakirjoitus” helposti peittää näkemyseroja. Jaetut käsitteet ovat hyödyllisiä työkaluja sitten, kun puhutaan suunnilleen samasta asiasta ja voidaan käydä tarkempien käsitysten erojen ja yhtäläisyyksien kimppuun.

Normaalin tilanteen ongelma

Sosio-ekologisten ilmiöiden monisyisyys herättää myös kysymyksen siitä, onko turvallistamisen kriitikkojen peräänkuuluttama ”normaali politiikka” sekään niin tavoiteltavaa. Tässä on ympäristöturvallisuuden syvällinen ristiriita. Yhtäältä nykyinen elämäntapa on riskien ja uhkien synnyttäjä, mutta toisaalta sitä pyritään säilyttämään ja turvaamaan. (Trombetta 2008, 595). Vielä toistaiseksi fossiilisten polttoaineiden käytöstä riippuvainen talous tuottaa olemassaoloaan uhkaavan vaaran. Nälkää tehokkaasti vähentänyt moderni ruoantuotanto on johtanut myös vesivarojen ylikäyttöön ja viljelysmaan heikentymiseen. Maailmantalouden materiaalivirrat ovat kolminkertaistuneet neljässä vuosikymmenessä. Tämän järjestyksen säilyttäminen ja turvaaminen ovat ristiriitaisia päämääriä, mahdoton projekti.

Myöskään mukautuminen käynnissä oleviin muutoksiin ei ole aina ongelmatonta. CLICO-projektin tutkijat korostavat turvattomuuden tuottajina myös ”maladaptaatiota” eli sopeutumistoimia, jotka lisäävät eriarvoisuutta ja vievät joidenkin ihmisten elinkeinon tai tekevät vanhat elämäntavat mahdottomiksi (Zografos et al. 2014). Konflikteja voi syntyä resurssien niukkuuden lisäksi myös niiden runsauden vuoksi, kun esimerkiksi viljelysmaata otetaan haltuun ulkopuoliselle toimijalle (sama, 5). Tällöin voidaan puhua oikeastaan niukkuuden tuottamisesta.

Vaikka turvallistamisen kriitikoiden huoli demokratian rapautumisesta, liian kapean turvallisuusnäkökulman ylivallasta ja viholliskuvien luomisesta on tärkeää, on aivan yhtä olennaista muistaa, että heidän peräänkuuluttamansa ”normaali politiikka” osallistuu tällä hetkellä turvattomuuden tuottamiseen. Tämäkin on keskeinen perustelu sille, että turvallisuusajattelun horisonttia on pakko laajentaa.

”Laajemmin ymmärrettynä turvallisuus kytkeytyy resurssien tuottamisen ja kuluttamisen heijastusvaikutuksiin. Vauraampienkin alueiden elintasossa piilevä ’näkymätön kulutus’ ja ongelmien ulkoistaminen tarkoittaa, että tilanteen muuttuessa vaurauden keskusten ulkopuolella mullistukset voivat olla nopeita tai hallitsemattomia myös keskuksissa. Kapeampi turvallisuusajattelu ei huomioi näitä monimutkaisempia vaikutussuhteita. Se osallistuu, tahtomattaankin, haavoittuvaisuuden systemaattiseen tuotantoon.” (Lähde 2013, 156)

Mutta kuten turvallistamisesta käydyssä keskustelussa on toistuvasti muistutettu, tätä ei voida tehdä pelkästään nykyisten turvallisuustoimijoiden ehdoilla. Jos turvallisuuden alue laajenee, on käytävä myös poliittista keskustelua ja kamppailua siitä, kuka tai mikä on turvallisuuden kohde. Kenen asia turvallisuus on? Keskittyykö agenda konfliktien hallitsemiseen ja vallitsevan järjestyksen ylläpitämiseen vai ihmisarvoisen elämän edellytysten turvaamiseen? Jälkimmäisessä tapauksessa se tarkoittaa väistämättä myös vallitsevan elämäntavan muuttamista.

Kenen kanssa keskustella?

Keskustelua ympäristöturvallisuudesta käydään paljon, mutta se on hyvin sirpaleista. Eri aloilla käytetään erilaista terminologiaa (tai ”resilienssin” tapauksessa samaa terminologiaa ristiriitaisilla merkityksillä), ja totunnaiset näkökulmat poikkeavat toisistaan. Turvallistamisesta kiistelevät tutkijat vääntävät asiasta helposti keskenään, ja yhteys varsinaisiin valta-asemassa oleviin perinteisiin toimijoihin jää vähäiseksi (Gad & Petersen 2014, 322). Toisaalta edellä kuvattu epäluulo ”amatöörien” tungettelua kohtaan voi olla suurta turvallisuustoimijoiden joukoissa. Saako vanhoja näkemyksiä kyseenalaistaa? Onko vierailla oikeaa pääsyä poliittisiin prosesseihin, vai vahditaanko omaa tonttia tiukasti?

Tutkijoiden ainakin kannattaa välttää naiiviutta, kun he yrittävät edistää ajatusta laajennetusta turvallisuudesta. Vahva vastakkainasettelu vanhan ja uuden turvallisuusajattelun välillä kuulostaa helposti sinisilmäiseltä Syyrian, Jemenin, Irakin, Nigerian, Afganistanin, Libyan ja Ukrainan sotien ja suurvaltojen välisten jännitteiden aikana. Ympäristöuhkien tuominen turvallisuuskeskusteluun ei tarkoita perinteisten uhkakuvien väistymistä, vaan pikemmin päinvastoin: se osoittaa, miten moninaisia yhteydet ekologisten, taloudellisen, sosiaalisten ja poliittisten tekijöiden välillä ovat. Tämä vaatii yhteiskunnan eri alueiden parempaa yhteistoimintaa mutta myöskin rehellistä keskustelua itse asiasta. Mitä turvataan, miksi ja ketä varten?

Ympäristöturvallisuuden todellinen edistäminen instituutioiden tasolla, ei vain julkilausumissa ja tutkimuksellisissa kiistoissa, vaatii näiden eri turvallisuuden eri ulottuvuuksien välisten yhteyksien ymmärtämistä.

 

Ville Lähde

 

KIRJALLISUUTTA:

The Arab Spring and Climate Change. Toim. Caitlin E. Werrell & Francesco Femia. A Climate and Security Correlations Series. Center for American Prgress, Washington, 2013. Verkossa: https://climateandsecurity.files.wordpress.com/2012/04/climatechangearabspring-ccs-cap-stimson.pdf

Aradau, Claudia, Security and the Democratic Scene. Desecuritization and Emancipation. Journal of International Relations and Development, Vol. 7, 2004, 388–413.

CNA Military Advisory Board, National Security and the Threat of Climate Change. CNA Corporation, Alexandria (VA), USA, 2007. (MAB 2007)

CNA Military Advisory Board, National Security and the Accelerating Risks of Climate Change. CNA Corporation, Alexandria (VA), USA, 2014. (MAB 2014)

FAO, The State of Food Insecurity in the World 2015.

Gad, Ulrik & Lund Petersen, Concepts of Politics in Securitization Studies. Security Dialogue. Vol. 42, No. 4–5, 2011, 315–328.

Holling, C.S., Resilience and Stability of Ecological Systems. Annual Review of Ecology and Systematics. Vol 4, 1973, 1–23.

Hyvönen, Ari-Elmeri & Tapio Juntunen, Sopeutuva yhteiskunta ja resilienssi: turvallisuuspoliittinen analyysi. Politiikka 3/2016, 206–223.

Latour, Bruno, Moderni vai ekologinen? Uutta oikeutusta etsimässä. Teoksessa Luonnon politiikka. Toim. Yrjö Haila & Ville Lähde. Vastapaino, Tampere, 2003, 67–104.

Lähde, Ville, Niukkuuden maailmassa. niin & näin, Tampere 2015.

Lähde, Ville, Paljon liikkuvia osia. Savukeidas, Turku 2013.

Roe, Paul, Is Securitization a ’Negative’ Concept? Revisiting the Normative Debate Over Normal Versus Extraordinary Politics. Security Dialogue. Vol. 43, No. 3, 249–266.

Scheffer, Marten, Steve Carpenter, Jonathan A. Foley, Carl Folke & Brian Walker, Catastrophic Shifts in Ecosystems. Nature, Vol. 413, 2001.

Trombetta, Maria Julia, Environmental Security and climate change. Analysing the Discourse. Cambridge Review of International Affairs. Vol. 21, No. 4, 2008, 585–602.

von Uexkull, Nina, Mihai Croicu, Hanne Fjelde & Halvard Buhaug, Civil Conflict Sensitivity to Growing-season Drought. PNAS. Vol. 113, No. 44, 12391–12396

Zografos, Christor, Marisa C. Goulden & Giorgos Kallis, Sources of Human Insecurity in the Face of Hydro-Climatic Change. Global Environmental Change. Vol. 29, 2014, 327–336.

25.7.2017

Väestönkasvun perusasiat haltuun "Väestökeskustelussa mennään metsään yhä uudelleen kahdella perustavalla tavalla."

Väestökysymykset nousivat heinäkuussa Suomessakin näkyvästi julkiseen keskusteluun tuoreiden tutkimusten myötä. Environmental Research Letters -lehdessä ilmestyneessä artikkelissa nimittäin todettiin, että yksilö voisi vaikuttaa ilmastonmuutoksen hillintään tehokkaimmin tekemällä yhden lapsen vähemmän (Wynes & Nicholas 2017). Samoihin aikoihin ilmestynyt toinen tutkimusartikkeli varoitti maailman eliöpopulaatioiden kiihtyvästä häviämisestä kutsuen sitä populaatioiden joukkotuhoksi (annihilation) (Ceballos et al, 2017). Artikkelin mukaan taustalla on sekä ylikansoitus että ylikulutus – ja yksi kirjoittajista, vuoden 1968 Population Bomb -kirjasta tunnettu Paul R. Ehrlich, tilitti tutun kärkevään tapaansa ylikansoituksen ongelmista.

Kummastakin tutkimuksesta uutisoitiin laajalti maailmalla ja suomalaisissakin tiedotusvälineissä. Etenkin ensin mainittu artikkeli on herättänyt paljon keskustelua, koska se kohdistuu yksilöiden elämänvalintoihin. Helsingin Sanomat julkaisi 19.7. näyttävän jutun, jossa asia ilmaistiin niin, että ”paras yksilön käsissä oleva keino ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi on tehdä vähemmän lapsia”. Jutussa aihe tuotiin iholle käymällä läpi ympäristöaktiivin maailmantuskaa lapsentekopäätöksen äärellä. Ja aivan, alkuperäinen tutkimusartikkeli tarkastelikin ilmastonmuutosta ”miljardien yksilöpäätösten kerääntymisen” näkökulmasta (Wynes & Nicholas 2017). Tällainen näkökulma on omiaan herättämään syyllisyyden tunteita, vastustusta ja liioittelua: ”eikö enää saisi tehdä lapsia?” – mitä tutkimusartikkelissa ei tietenkään peräänkuulutettu.

Väestönkasvu on ollut perinteisesti vaikea asia ympäristökeskustelussa, ja se tahtoo yhä uudelleen jämähtää joko–tai -asetelmaan. Joko väestönkasvu on maailman tärkein ongelma ja kaikkien muiden alkusyy tai sitten se ei ole varsinainen ongelma. (Lähde 2013, 129–133) Tuoreessa keskustelussakin toistuvat tutut vastakkaiset väitteet. Yhtäältä Suomessa väestö ei ole ongelma, vaan väestö kasvaa jossain muualla – täällä pitäisi pikemmin tehdä enemmän lapsia huoltosuhteen turvaamiseksi. Toisaalta köyhempien maiden väestönkasvu ei ole ongelma, koska täällä vauraissa maissa yksilöiden kulutus on suurempaa ja elämäntavan seuraukset ovat paljon vakavampia.

Kumpikin väite on yhtaikaa kohdallaan ja väärässä. Väestökeskustelussa mennään metsään yhä uudelleen kahdella perustavalla tavalla. Ensinnäkin, kuten niin usein, yksilövalintoihin keskittyvä näkökulma ei tavoita ilmiötä kunnolla – mikä tekee myös edellä mainitun tutkimusartikkelin hyvin ongelmalliseksi. Toiseksi, jos asiaa tarkastellaan erittelemättömästi globaalien lukujen tasolla, ei voida ymmärtää väestökehityksen ja väestöön liittyvien ympäristökysymysten eroja maailman eri alueilla. Väestön merkitys ei ole sama kaikkialla, eikä alueita voida verrata toisiinsa yhdellä akselilla, kuten keskustelussa tahtoo käydä.

Väestönkasvun perusasiat kannattaa ottaa haltuun.

Onko käynnissä väestöräjähdys?

Vuonna 2017 maailman väestömäärä oli liki 7,6 miljardia. Väkeä on tullut miljardi lisää 12 viime vuoden aikana, ja kaikkien ennusteiden mukaan väestö kasvaa väistämättä. Se on kiistämätön fakta. YK:n tuoreimpien ennusteiden todennäköisimpänä pidetyn ”keskiarvion” mukaan vuonna 2030 ihmisiä on yli 8,5 miljardia, vuonna 2050 yli 9,7 miljardia ja vuonna 2100 yli 11 miljardia. (UN 2017, 1)

Onko siis käynnissä hallitsematon väestöräjähdys? Kyllä ja ei, sillä väestökehitys on hyvin erilaista maailman eri alueilla. Nykyään väkirikkaimmat maat ovat Kiina ja Intia. Kummassakin väestö kasvaa, mutta YK:n ennusteiden mukaan Kiinan väestömäärä näyttäisi kääntyvän laskuun vuoden 2030 tienoilla. Intia ohittaa väestömäärässä Kiinan, mutta senkin väestö näyttäisi vakiintuvan ja kääntyvän laskuun vuoden 2050 tienoilla. (sama, 5) Kuten niin monissa asioissa, hokema ”mutta ne kiinalaiset” ei pidä kutiaan entiseen tapaan – jos se niin kovin fiksu ajatus koskaan olikaan.

Vauraimmissa maissa väestö joko lisääntyy hyvin vähän, on jo vakiintunut tai vähenee hiljalleen. Euroopassa väestön ennakoidaan vähentyvän siirtolaisuudesta huolimatta. Yhdysvallat on harvoja vauraita valtioita, jonka väestön ennustetaan kasvavan merkittävästi. Mutta vaikka maassa on edelleen ”luontaista kasvua” (eli syntymät ylittävät kuolemat), tulevaisuudessa sen arvioidaan kääntyvän negatiiviseksi – jolloin väestön lisäys selittyy siirtolaisuudella, eli se ei ole globaalista näkökulmasta väestönkasvua. Kaikkiaan vauraiden maiden väestönkasvusta vuoteen 2050 mennessä suurin osa johtuu siirtolaisuudesta. Yhä vähentyvä syntyvyys tarkoittaa myös väestön ikääntymistä (sama, 11).

Hallitsemattomasta väestöräjähdyksestä ei myöskään voi puhua siksi, koska keskimääräinen lapsiluku vähenee kaikkialla joitain yksittäisiä maita lukuun ottamatta, ja sen ennustetaan vähenevän koko maailmassa merkittävästi (sama, 7).

Merkittävä poikkeus tästä kehityksestä on Afrikka ja etenkin Saharan eteläpuolinen osa mannerta. YK:n ennusteiden mukaan Afrikka on ainoa maailman alue, jossa väestö lisääntyy merkittävästi vuoden 2050 jälkeen. Väestömäärä on nyt yli 1,2 miljardia, ja YK:n keskiarvion mukaan se on vuonna 2030 yli 1,7 miljardia, vuonna 2050 yli 2,5 miljardia ja vuonna 2100 liki 4,5 miljardia. (sama, 1) Mantereen väestö siis liki nelinkertaistuisi vuosisadan loppuun mennessä.

Afrikka yllätti väestötutkijat

Edellä mainittu teos Population Bomb vuodelta 1968 lanseerasi väestöräjähdyksen käsitteen, mutta väestötutkijoiden piirissä ajatus kyseenalaistui hyvin nopeasti jo 1970-luvun aikana, kun ”hedelmällisyysaste” (eli käytännössä lapsiluku) laski ennakoitua nopeammin Latinalaisessa Amerikassa ja Aasiassa. Niin sanottu väestöllinen muuntuminen (demographic transition) tapahtui noilla alueilla paljon nopeammin kuin vanhoissa teollisuusmaissa (Africa’s Demographic Transition 2015, 5).

Karkeasti kuvattuna väestöllinen muuntuminen käy neljässä tai viidessä vaiheessa. Ensin sekä syntyvyys ja kuolleisuus ovat korkeita, jolloin väestömäärä pysyy melko vakaana. Toiseksi kuolleisuus laskee muun muassa parantuvan hygienian, terveydenhuollon ja ravinnon ansiosta, mutta syntyvyys pysyy vielä korkeana, jolloin väestö kasvaa nopeasti. Syntyvyys kuitenkin alkaa laskea, jolloin kolmanneksi väestönkasvun nopeus hidastuu, kunnes neljänneksi väestö vakiintuu aiempaa korkeammalle tasolle – ja viidenneksi se voi alkaa hiljalleen vähentyä.

Latinalaisen Amerikan ja Aasian nopeampi väestöllinen siirtymä heijastettiin ennusteissa kaikkialle maailmaan. Niinpä vielä vuonna 2005 oletettiin, että maailman väestömäärä tasaantuisi vuoteen 2050 mennessä. Vuoden 2012 YK:n ennusteissa oli jo merkkejä näkemysten muutoksesta, mutta vasta vuoden 2015 ennuste murtautui kunnolla julkisuuteen. Se oli olennaisilta osiltaan sama kuin vuoden 2017 ennuste: väestönkasvu jatkuu vähintään vuosisadan loppuun.

Afrikka yllätti väestötutkijat, sillä väestöllisen muuntumisen kolmas vaihe ei ollut edennyt odotetusti – lapsiluku pysyi monissa maissa ennakoitua korkeampana. Lapsiluku kyllä pääosin laskee, mutta hitaasti, ja joissain maissa kuten Kongossa ja Nigerissä se jopa nousee (sama, 9).

Lisäksi tämän hetken nopea väestönkasvu tarkoittaa, että alueen väestö on hyvin nuorta. Afrikka onkin selvästi nuorin manner. (UN 2017, 4, 10) Siksi väestökehityksessä on hitausvoimaa: lapsentekoiässä olevia ihmisiä on suhteellisesti suuri osuus väestöstä. Niinpä mantereen väestö lisääntyisi, vaikka keskimääräinen lapsiluku putoaisi maagisesti kahteen tällä hetkellä – mikä on tietysti mahdotonta.

Tästä johtuen myös ennusteet globaalista ”väestöhuipusta” ovat mullistuneet. Kun aiemmin huipun ennustettiin osuvan vuoden 2050 tienoille, nyt YK ennustaa keskiarviossaan sen jatkuvan vuoteen 2100 (yli 11 miljardia) ja mahdollisesti sen yli (sama, 2). Ennusteissa on tosin väistämättä epävarmuutta. Raportin mukaan on 27% mahdollisuus, että globaali väestö vakiintuisi ja alkaisi vähentyä jo ennen vuotta 2100. Samoin on mahdollista, että väestö kasvaa keskiarviota nopeammin. Alin arvio on vuosisadan lopun väestömäärästä on 7,3 miljardia, ylin 16,5 miljardia –  tosin ääripäiden mahdollisuus on ennusteissa erittäin pieni. Kaikissa skenaarioissa kasvu kuitenkin jatkuu vähintään vuoteen 2050. (sama, 3, 12)

Miksi Afrikan kehitys ei sujunut ennusteiden mukaan? Ja miten väestöllistä muuntumista voisi nopeuttaa?

Koulutus väestökysymyksen hopealuotina?

Koulutus nähdään yhä laajemmin tärkeimpänä ratkaisuna väestönkasvuun. Tätä näkökulmaa on edistänyt etenkin itävaltalainen väestötieteilijä Wolfgang Lutz, joka on viime vuosina tullut tunnetuksi ”uuden väestöparadigman” puolestapuhujana. Hänen taustatahonsa on vuonna 2010 perustettu Wittgenstein Centre (WIC) for Demography and Global Human Capital, joka on useiden tahojen yhteistyöhanke.

YK:n käyttämien väestömallien sijaan Lutz ja kumppanit ovat käyttäneet uudenlaista menetelmää, joka perustuu satojen väestötutkijoiden haastatteluihin ja heidän näkemystensä yhteensovittamiseen kansainvälisissä paneeleissa. Näin pyritään saamaan paremmin näkyviin yhteiskuntien paikalliset olosuhteet. Heidän ennusteensa poikkeavatkin merkittävästi YK:n raporteista: globaali väestöhuippu saavutetaan vuoden 2075 tienoilla (9,4 miljardia), jonka jälkeen se alkaa laskea ja on noin 9 miljardia vuosisadan loppuun mennessä. Miten tämä ero selittyy?

Lutz puhuu koulutusvaikutuksesta (education effect): hänen mukaansa koulutuksen merkitys väestökehitykseen on huomattavasti voimakkaampi kuin mitä YK:n malleissa huomioidaan. Koulutusta saanut ihminen on fysiologisesti erilainen olento: kykeneväisempi suunnittelemaan, ennakoimaan, omaksumaan uusia taitoja, osallistumaan yhteiskuntaan ja ottamaan valtaa omaan elämäänsä – tämä on keskeistä naisille, joiden asema on monilla maailman alueilla alisteinen. Siksi etenkin naisten koulutus on merkityksellistä. Lutz myös korostaa sitä, että pelkkä lapsuusajan koulutus ei riitä, vaan tarvitaan myös panostuksia ylemmän asteen koulutukseen, joka valmistaa nuoria työelämään ja aktiiviseen kansalaisuuteen.

Väestötutkijat ovat kuitenkin kantaneet huolta siitä, että yhteys koulutuksen ja lapsiluvun vähentymisen välillä ei tuntuisi pätevän kaikkialla Afrikassa. Etiopiassa koulutusvaikutus on todettu voimakkaaksi (Africa’s Demographic Transition 2015, 2), mutta monilla alueilla vaikutus ei ole huomattava. Meneekö väestönkasvun hopealuoti ohi maalin?

Tarkemmin katsottuna on kuitenkin kyseenalaista, onko koulutus edistynyt sillä tavalla, että se voisikaan vaikuttaa kunnolla. Väestötutkijat pitävät tyttöjen koulutusta ensiarvoisen tärkeänä, mutta pojat pääsevät useimmilla alueilla helpommin kouluun (sama, 15). Koulutuksen puute on myös luokkakysymys: sosiaalinen eriarvoisuus määrittää mahdollisuuksia päästä kouluun, jolloin kouluttamattomuudesta tulee ylisukupolvista (sama, 16).

Afrikassa on saatu kyllä aikaan edistystä koulutusasioissa (UN 2015, 24–27). Yhä useampi lapsi pääsee kouluun, mutta silti kolmasosa tai neljäsosa on vailla koulutusta. Koulutuksen heikko laatu on ennen kaikkea ongelma, joka selittää hyvin koulutusvaikutuksen ristiriitaa. Monilla alueilla koululuokat ovat liian suuria, välineet ovat puutteellisia, ja opettajilta puuttuu kunnollinen koulutus – lisäksi opettajien poissaolot ovat hälyttävän yleisiä. Vaikka lapset pääsevät kouluun, he siten voivat jäädä ilman oppia. Tuoreen tutkimuksen mukaan jopa puolet oppilaista ei saa ensimmäisinä oppivuosinaan kunnollista luku-, kirjoitus- tai laskutaitoa. Lisäksi moni lopettaa koulun kesken.

Koululaitoksen ongelmat ovat kuitenkin vain osaselitys. Afrikassa 40% kouluikäisistä kärsii ravinnonpuutteen aiheuttamista oppivaikeuksista. Tyttölapsien tai nuorten naisten avioliitot ja raskaudet johtavat yleensä siihen, että koulu jää kesken. Ja jos vanhemmat eivät osaa lukea ja kirjoittaa, kotona ei ole tukea oppimiselle. Koulutus ei tapahdu tyhjiössä.

Koulutus on äärimmäisen tärkeä tekijä väestökehityksessä, mutta sen tarkasteleminen erillään muusta elämästä ei ole mielekästä. Koulutus ei ole hopealuoti, joka yksinään pysäyttää väestönkasvun. Yhden tekijän selitykset eivät ole ylipäätään toimivia monimutkaisten sosioekologisten ilmiöiden ymmärtämisessä (Lähde, 2013). Väestönkasvun taittuminen tai sen jatkuminen voidaan ymmärtää kunnolla vain monien tekijöiden yhteisvaikutuksena.

Väestökehityksen monet ulottuvuudet

Väestötutkimus on osoittanut joukon ensiarvoisen tärkeitä yhteiskuntakehityksen ulottuvuuksia, jotta väestöllinen muuntuminen etenisi eli väestönkasvu hidastuisi ja lopulta taittuisi. Mikä tärkeintä, nämä tekijät ovat monisyisin tavoin yhteydessä toisiinsa. Ne eivät ole erillisiä ratkaisuja vaan osa kokonaisvaltaista inhimillistä kehitystä.

Terveydenhuollon edistyminen ja etenkin lasten ja äitien terveyden edistäminen ja kuolleisuuden vähentäminen vaikuttavat tehokkaasti lapsiluvun vähenemiseen. Tämä voi vaikuttaa yllättävältä. Eikö juuri kuolleisuuden väheneminen saa aikaan nopean väestönkasvun väestöllisen muuntumisen toisessa vaiheessa? Kyllä, mutta terveydenhuollolla on eri vaikutus väestökehityksen eri vaiheissa. Kun lapsikuolleisuus vähenee ja lapset ovat terveempiä, paine suurempaa lapsilukua kohtaan hellittää. Onkin sanottu, että ”jokainen lapsen kuolema johtaa uuteen lapsen syntymään”. (Africas’s Demographic Transition 2015, 12–13) Ja kuten edellä todettiin, terveydellä on vaikutus koulumenestykseen. Tämä on vain yksi monista tavoista, joilla väestökehityksen eri ulottuvuudet ruokkivat toisiaan.

Joka tapauksessa julkisessa keskustelussa yleinen myytti, että terveydenhuolto vain lisää väestönkasvua, ei yksinkertaisesti pidä paikkansa. Sama koskee aikuisten kuolleisuutta. Monilla Afrikan alueilla HIV/AIDS -epidemia on lisännyt kuolleisuutta runsaasti, joskin nyt tilanne alkaa parantua. Epidemia ei kuitenkaan suinkaan johtanut väestönkasvun taittumiseen. Ja vaikka kuolleisuuden vähennyttyä väestöennusteita on rukattu toistaiseksi ylöspäin, heijastusvaikutukset ovat paljon laajempia. Kun epidemia rokottaa ennen kaikkea työikäistä väestöä, lukemattomat lapset jäävät vaille tukea ja turvaa, mikä jälleen ruokkii väestönkasvua kiihdyttäviä tekijöitä. (sama, 6)

Syntyvyys on keskimäärin myös alhaisempaa kaupungeissa, varmasti monista syistä: koulutus ja terveydenhuolto voi olla helpompi järjestää, naisilla on enemmän mahdollisuuksia työllistyä muualla kuin kotona ja niin edelleen. Toisaalta nopea kaupungistuminen myös heikentää helposti alueen ruokaturvaa ja rapauttaa maatalous- ja kalastuselinkeinoa. Työpaikkojen häviäminen vie myös mahdollisuuksia koulutukseen ja terveydenhuoltoon. Jos siis kaupungistuminen on nopeaa ja hallitsematonta, se ei välttämättä suinkaan edistä lapsiluvun alentumista, yleisestä inhimillisestä hyvinvoinnista puhumattakaan. On kuitenkin selvää, että koulutuksen ja terveydenhuollon järjestäminen maaseudulle on vaikeampaa – mutta etenkin köyhimpien maiden ruokaturvan edistämiselle se on elintärkeää.

Kuten todettua, koulutus voi parhaimmillaan vaikuttaa voimakkaasti väestökehitykseen. Etenkin naisten koulutuksen yhteys vähenevään lapsilukuun on vahva – miesvaltainen koulutus voi ylläpitäessään eriarvoisuutta jopa luoda painetta lapsiluvun kasvuun ja pitää yllä vanhoillisia normeja – yleisesti ottaen miesvaltaiset normit kun suosivat suurempaa lapsilukua. Sen sijaan koulutetuilla naisilla on parempi mahdollisuus hankkia yhteiskunnallista valtaa ja vaikuttaa normeihin. Tämä kytkeytyy laajempiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin: Onko olemassa toimivaa tiedonvälitystä, joka tukee asenteiden muutosta? Onko yhteiskunta heterogeeninen vai homogeeninen (asenteet muuttuvat yleensä alueilla, joiden väestö on jakaantunut vahvasti erillisiin ryhmiin). (sama, 14–20)

Terveys, koulutus ja tasa-arvo eivät kuitenkaan vaikuta vain itsessään vaan etenkin edistämällä ihmisten elinkeinomahdollisuuksia. Naisten mahdollisuus päästä työmarkkinoille lisää heidän päätäntävaltaansa, ja köyhemmissä maissa yleensä naiset myös käyttävät tuloistaan suuremman osuuden lasten terveydestä ja koulutuksesta huolehtimiseen. Työllistyminen tuo myös turvallisuutta, jolloin suurta lapsilukua ei enää tavoitella esimerkiksi vanhuuden turvaksi tai työvoimaksi perheviljelmillä tai -yrityksissä.

Olennainen kysymys onkin, millaisia töitä on tarjolla. Monissa köyhimmissä maissa naiset ovat tietysti käytännössä töissä kotona tai ”perheyrityksessä”, mutta palkatta tai olemattomalla palkalla. (sama, 24) Tämä ei tietenkään johda sellaiseen naisten valtaistumiseen, joka vähentää lapsilukua. Tarjolla pitää olla oikeanlaista työtä (sama, 2–3).

Väestönkasvu on yleisesti ottaen korkeinta kaikkein köyhimmissä maissa (UN 2017, 5). Afrikassakin lapsiluvun vaihtelu korreloi melko hyvin bruttokansantuotteen kanssa. Tosin BKT-mittarin ongelmia kuvaa hyvin se, että luonnonvarojen myyntiin perustuva ”resurssitalous” ei näytä ohjaavan kehitystä suotuisaan suuntaan, koska se ei levitä taloudellista turvaa tehokkaasti muuhun yhteiskuntaan. (Africa’s Demographic Transition 2015, 10–11) Mutta tarvitaan joka tapauksessa myös taloudellista kehitystä, jotta koulutuksen, terveyden ja tasa-arvon lupaukset voisivat toteutua. On kuitenkin olennaista muistaa, että pelkkä tulotason nousu ei riitä todellisen köyhyyden hävittämiseen. Mikäli kunnolliset turvaverkot puuttuvat, elämä on epävarmaa ja haavoittuvaista – ja juuri tämä on eriarvoisuuskeskustelun keskeisimpiä teemoja. Suuri osa maailman köyhistä elää osin rahatalouden ulkopuolella vailla vakuutuksia, sosiaaliturvaa, säästöjä tai pankkitiliä.

Nämä ovat väestöllisen muuntumisen etenemiselle ratkaisevan tärkeitä rakenteellisia tekijöitä, mutta sen lisäksi perhesuunnittelulla voi olla hyvin toimiessaan suuri merkitys etenkin hyvin nopean väestönkasvun oloissa (sama, 19). Pelkkä ehkäisyvälineiden tarjoaminen ei ole osoittautunut tehokkaaksi, vaan tarvitaan kokonaisvaltaista lähestymistapaa, joka yhdistää ehkäisyn, neuvolatoiminnan, raskausajan terveydenhuollon, abortit (mikäli mahdollista) ja muunlaisen valistustyön. Naisten valtaistuminen on myös edellytys toimivalle perhesuunnittelulle ja toisaalta voi edetä sen avulla. Aikanaan monissa Afrikan maissa vastustettiin perhesuunnittelua eräänlaisena kolonialistisena juonena maiden kasvun ja kehityksen tukahduttamiseksi, mutta nykyään tämä ajatus on onneksi häviämässä. Se voidaan kuitenkin kokea uhkaksi miesvaltaisille perinteille ja sitä haittaavat monet uskomukset ja ennakkoluulot. Siksi luoviminen vanhanaikaisten normien ja valistustyön välillä on suuri haaste perhesuunnittelun leviämiselle.

Donald Trumpin hallinnon henkiin herättämä ”suukapulasääntö” (gag rule), joka uhkaa viedä rahoitusta perhesuunnitteluprojekteilta ympäri maailman, on tästä näkökulmasta mitä tuhoisinta, sillä se kohdistuu nimenomaan edellä kuvattuun kokonaisvaltaiseen avustus- ja kehitystyöhön.

Väestönkasvun hillinnän ja lopettamisen eri ulottuvuudet tarvitsevat toisiaan, mikä tarkoittaa kääntäen sitä, että ne eivät välttämättä toimi, jos olosuhteet eivät ole oikeat. Monimutkaisen sosio-ekologisen järjestelmän nytkäyttäminen uudelle kehitysuralle voi olla toivottoman vaikeaa.

Mutta toisin kuin usein ajatellaan, väestökysymys ei ole omiaan ”kovien asenteiden” ajamiselle. Kuoleman, tautien, rajoitusten ja pakkojen sijaan väestönkasvun hillitseminen rakentuu ”hyvien asioiden kierteelle”. Ja mikä tärkeintä, kaikki nämä asiat ovat arvokkaita itsessään, joten niiden ajamiselle on muitakin hyviä syitä. (sama, 12)

Juuri siksi yhden selityksen, yhden syyn tai yhden ratkaisun etsiminen menee väistämättä metsään väestökysymysten ymmärtämisessä. Kuvatut tekijät joko onnistuvat tukemaan toisiaan tai epäonnistuvat siinä. Hyvän kehityksen kierteen lisäksi on aina mahdollisuus huonon kehityksen kierteille – nopea väestönkasvu nimittäin tekee koulutuksen, terveydenhuollon, ruokaturvan ja sosiaaliturvan rakentamisesta entistä vaikeampaa (UN 2017, 5). Käynnissä olevalta kehityksen uralta irti pääseminen vaatii paitsi paljon työtä ja resursseja myös apua ja asiantuntemusta – kehitys- ja avustusmäärärahojen leikkaaminen onkin järjettömintä mahdollista politiikkaa tässä maailmantilanteessa.

Väestönkasvun hillitsemisen bonus – ”väestöosinko”

Mikäli lapsilukua onnistutaan laskemaan nopeasti, tarjoutuu myös ainutkertainen yhteiskunnallisen kehityksen mahdollisuus, ”väestöosinko” (demographic dividend). Tällöin väestörakenne muuttuu pyramidimuotoisesta ”pullistuneeksi” – toisin sanoen nykyinen työikäinen väestönosa on seuraavia sukupolvia suurempi. Tällöin työikäisillä ihmisillä on keskimäärin vähemmän lapsia huolehdittavanaan, joten terveyteen ja koulutukseen on mahdollista panostaa yhä enemmän, yhteiskunnalla on käytössään enemmän työvoimaa ja naisilla on parempi mahdollisuus siirtyä työmarkkinoille (Africa’s Demographic Transition 2015, 1). Väestöosinko voi tarjota hyvän kehityksen kierteelle uutta käyttövoimaa. Tällä hetkellä monilla Afrikan alueilla ongelmana on jatkuvan väestönkasvun lisäksi se, että hedelmällisyysaste laskee niin hitaasti, että väestöosinko toteutuu kovin myöhään (sama, 7). Siksi sellaista kehitystä edistävälle politiikallekin on vaikea saada tukea.

Väestöosinko ei kuitenkaan toteudu itsestään eikä automaattisesti, vaan sekin vaatii oikeita olosuhteita. Jotta mahdollisuus voitaisiin toteuttaa, tarvitaan tuottavaa työtä. Perinteisesti tätä kehitystä on haettu kaupungistumisesta, korkeasta jalostusasteesta ja vientituotteista – ja koska kaupungistumiskehitys on ollut käynnissä niin pitkään, tämä on välttämättä osa ratkaisua. Tällöin olennainen kysymys on, voidaanko esimerkiksi energiataloudessa hypätä nykyisten vauraiden maiden fossiilivaiheen yli.

Mutta kuten FAO on todennut, Saharan eteläpuolisessa Afrikassa maatalouden tuki on monin verroin tehokkaampi tapa vähentää köyhyyttä kuin minkään muun sektorin tuki. Pienviljelijät tuottavat suurimman osan maailman ruoasta, ja heidän tukemisensa on olennaista kokonaisvaltaiselle inhimilliselle kehitykselle – joka yhdistää kuvatut väestönkasvun hillinnän ulottuvuudet. (FAO 2015, 28, 42) Juuri siksi koulutuksen, terveydenhuollon, sosiaalisten turvaverkkojen ja toimivien yhteyksien järjestäminen maaseudullekin on välttämätöntä, vaikka se onkin työläämpää.

Sen sijaan, mikäli väestöosingon hyödyntämisen olosuhteet eivät ole kunnossa, se voi muuttua ”väestökatastrofiksi”. Luomiskykyisen ja toimeliaan suuren sukupolven sijaan on suuri joukko työttömiä ja toivottomia vailla tulevaisuuden näkymiä – pelottava kasvualusta konflikteille.

Väestökysymys ei ole sama kaikkialla

Suomessa ja laajemmin Euroopassa eletään tilanteessa, jossa väestöllinen muuntuma on päätynyt viimeiseen vaiheeseensa – väestö alkaa hitaasti vähentyä. Lapsiluku on alle ”uusiutumistason” (replacement level), joka on keskimäärin 2,1 lasta naista kohden (joskin tarkkaan ottaen uusiutumistaso lasketaan jokaisen maan väestörakenteen mukaisesti). Afrikan monilla alueilla taas eletään tilanteessa, jossa väestö kasvaa niin nopeasti, että yhteiskunnan infrastruktuurin ja instituutioiden rakentaminen ei pysy perässä.

Näiden erojen ymmärtäminen on myös aivan olennaisen tärkeä asia, kun puhutaan väestöstä ja ympäristökysymyksistä. Ei ole olemassa yhtä yhtenäistä ”ympäristöongelmaa”, jonka suhteen ihmisiä ja yhteiskuntia ympäri maailman voitaisiin mielekkäästi vertailla. Suomalaisen yhteiskunnan ympäristövaikutukset keskittyvät ennen kaikkea ilmastopäästöihin, luonnonvarojen kulutukseen ja oman kulutuksemme ”heijastusvaikutuksiin” ympäri maailman (vaikka toki myös paikallisen ekosysteemit ovat monin tavoin uhattuina). Niitä ei olennaisesti hetkauta se, jos yksilöt päättävät tehdä vähän vähemmän lapsia. Väestömäärä laskee jo joka tapauksessa. Väestön näkökulmasta kehitys on jo oikeansuuntainen.

Olennaista on se, millä tavalla yhteiskunnassa järjestetään asumisen, liikkumisen ja ruoantuotannon tavat. Palauttaessaan tämän yhteiskuntatason tarkastelun yksilöiden päätöksiin ja valintoihin Wynesin & Nicholasin artikkeli menee pahasti harhaan. Vaikka se voi herättää monien mielestä tarpeellista keskustelua siitä, miten isojen asioiden äärellä olemme ilmastonmuutoksen kanssa, ei kehnoilla työkaluilla saa aikaiseksi fiksua ajattelua siitä, mitä tulisi tehdä.

Vakiintuneen tai hitaasti vähentyvän väestön ympäristössä tällaisia perustavanlaatuisia yhteiskunnallisia muutoksia on huomattavasti helpompi tehdä kuin silloin, kun väestömäärä kasvaa nopeasti. Afrikkalaisten nopean väestönkasvun alueiden tilannetta ei voida tarkastella mielekkäästi räknäämällä yksittäisten ihmisten laskennallista ilmastokuormaa tai ekologista jalanjälkeä. Olennaista on se, että mitä nopeammin väestö kasvaa, sitä suurempi paine on käyttää paikallisia luonnonvaroja kestämättömästi: metsiä, vesivaroja, viljelysmaata. Vahva riippuvuus paikallisista luonnonvaroista ja kyvyttömyys ”ulkoistaa” oman kulutuksen ympäristövaikutuksia (Lähde 2013) tekee väestön myös hyvin haavoittuvaiseksi monenlaisille ympäristömuutoksille. Sitä vaikeampi on myös omaksua uudenlaista ruoantuotantoa, energiantuotantoa ja elinkeinorakennetta. Nopea väestön lisääntyminen altistaa yhteiskuntia epävakaudelle ja vie etenkin nuorilta koulutuksen mahdollisuuksia ja tulevaisuuden näkymiä.

Ei siis ole lainkaan järkevää väittää, että väestönkasvu köyhemmissä maissa olisi pienempi ongelma, koska yksilön kulutus ja päästöt ovat laskennallisesti pienempiä. Nopea väestönkasvu kaivaa maata kestävän inhimillisen ja ekologisen kehityksen alta, ja siksi se on kuolemanvakava asia. Yksilöiden laskennallisiin vaikutuksiin palautuvat vertailut ovat huonoa ajattelua.

Hyvin pitkällä aikajänteellä maailmalle olisi varmasti hyväksi, jos ihmisiä olisi vähemmän kuin se 9 miljardia, johon väestökehitys joka tapauksessa näyttää päätyvän vähintäänkin. Se on kuitenkin vuosisatojen kehityksen asia. Väestön nopeaan vähentymiseen ei yksinkertaisesti ole olemassa minkäänlaisia uskottavia skenaarioita – tai sellaisia, jotka eivät samalla aiheuttaisi mittaamatonta tuhoa koko muulle maailmalle. Ainoa mahdollisuus on sekä vakiinnuttaa maailman väestömäärä mahdollisimman nopeasti että viedä yhteiskuntia sosiaalisesti ja ekologisesti kestävämmille raiteille. Kaikeksi onneksi nuo suunnat tukevat toisiaan.

Se ei tee tilanteesta helppoa. Mutta ainakaan väestönkasvulla ei voi perustella tulevaisuuden kuvitelmia, jossa ihmiskunnan vauras osa suojautuu omiin saarekkeisiinsa vellovan ihmismeren keskelle.

Ville Lähde

 

KIRJALLISUUS:

Africa’s Demographic Transition. Dividend or Disaster? Toim. David Canning, Sangeeta Raja & Abdo S. Yazbeck. Africa Development Forum Series. World Bank, Washington, DC, 2015. Verkossa: https://openknowledge.worldbank.org/handle/10986/22036

Ceballos, Gerardo, Paul R. Ehrlich & Rodolfo Dirzo, Biological annihilation via the ongoing sixth mass extinction signaled by vertebrate population losses and declines. PNAS, 2017. Verkossa: http://www.pnas.org/content/early/2017/07/05/1704949114.full

FAO, The State of Food Insecurity in the World 2015. Verkossa: http://www.fao.org/3/a-i4646e.pdf

Lähde Ville, Niukkuuden maailmassa. niin & näin, Tampere 2017.

United Nations, The Millennium Development Goals Report 2015. Verkossa: http://www.un.org/millenniumgoals/2015_MDG_Report/pdf/MDG%202015%20rev%20(July%201).pdf

United Nations, World Population Prospects. Key Findings & Advance Tables. 2017 Revision. Verkossa: https://esa.un.org/unpd/wpp/Publications/Files/WPP2017_KeyFindings.pdf

Wynes, Seth & Kimberly A. Nicholas, The Climate Mitigation Gap. Education and Government Recommendations Miss the Most Effective Individual Actions. Environmental Research Letters. Vol. 12, No. 7, 2017. Verkossa: http://iopscience.iop.org/article/10.1088/1748-9326/aa7541

11.7.2017

Tiedote: EU-parlamentin ympäristövaliokunnan päätös metsienkäytön ilmastovaikutusten laskentatavasta oli ennakoitavissa

BIOS-tutkimusyksikkö pitää myönteisenä, että EU:n ympäristövaliokunnan päätös on linjassa tiedeyhteisön näkemysten kanssa. Päätös luo taloudellisia kannustimia kestävämmälle metsien käytölle eli metsien hiilivarastojen kasvattamiselle ja pitkäikäisille puutuotteille. Tutkijoiden mukaan juuri näillä ratkaisuilla hillitään ilmastonmuutosta tehokkaimmin.

Päätös ja sen Suomessa herättämä pettymys kertoo osaltaan Suomen nykyisten metsänkäyttösuunnitelmien ristiriidasta EU:n päätöksenteon ja kansainvälisen tiedeyhteisön linjausten kanssa. Johtopäätöksenä tulisi olla Suomen poliittisten ja taloudellisten tavoitteiden selkeämpi kytkeminen parhaaseen mahdolliseen tutkimustietoon ja kansainvälisten ilmasto- ja biodiversiteettisopimusten tavoitteisiin.

BIOS-tutkimusyksikkö on seurannut tiiviisti puunkäytön ilmasto- ja monimuotoisuusvaikutuksista julkaistua tutkimustietoa sekä keskustellut laajasti aihepiirin tutkijoiden kanssa. Olemme myös fasilitoineen huhtikuussa julkaistun 68 tutkijan yhteisen julkilausuman, joka käsitteli puunkäytön lisäämisen vaikutuksia. BIOS kehittää yhteiskunnan ja talouden kykyä vastata globaaleihin ympäristöuhkiin ja päästövähennystavoitteisiin.

Vuoden 2017 aikana on julkaistu kaksi laajapohjaista raporttia ja kaksi julkilausumaa. Ne vahvistavat puunkäytön lisäämisen haitoista vallitsevan tieteellisen konsensuksen.

BIOS:n haastattelemat tutkijat ovat olleet huolestuneita siitä, että tieteelliset näkökulmat eivät syystä tai toisesta ole välittyneet riittävästi aiheesta käytävään keskusteluun tai päätöksentekoon. Toivommekin, että EU-parlamentin ympäristövaliokunnan päätös osaltaan parantaa edellytyksiä faktapohjaisen keskustelun käymiseen metsien käytöstä ja niiden vaikutuksista.

Tutkimusraportit ja tutkijoiden julkilausumat:

68 suomalaisen tutkijan julkilausuma, 24.3.2017: www.bios.fi/julkilausuma

European Academies’ Science Advisory Council (EASAC), 11.5.2017: http://www.easac.eu/home/reports-and-statements/detail-view/article/multi-fun.html

Ilmastopaneeli, 23.5.2017: http://www.ilmastopaneeli.fi/news/84/77/Keskeiset-tutkijat-yksimielisia-metsien-kayton-ilmastovaikutuksista/d,News/

Tutkijoiden kansainvälinen julkilausuma metsienkäytön laskentasäännöistä, 15.6.2017: http://www.euractiv.com/section/climate-environment/opinion/forest-accounting-rules-put-eus-climate-credibility-at-risk/

27.6.2017

Puheenvuoro Suomen Kuvalehdessä: Hävittäjähankinnoista mallia ympäristöuhkien torjuntaan

Suomen Kuvalehti julkaisi numerossaan 25-26 (2017) Paavo Järvensivun ja Tero Toivasen puheenvuoron:

Hävittäjähankinnoista mallia ympäristöuhkien torjuntaan

Helsingin Kaivopuiston yllä nähtiin 9. kesäkuuta lentonäytös, joka esitteli eri valmistajien hävittäjiä. Näytöksessä tähyttiin tulevaisuuteen: Suomi harkitsee vuosikymmenien ja jopa kymmenien miljardien eurojen hävittäjäsopimusta.

Syvällistä keskustelua hankinnan tarpeesta ja rahoituksesta on käyty niukasti. Rauhanomainen naapuruussuhde Venäjän kanssa on kaikkien toiveissa, mutta mahdollisiin uhkatilanteisiin on varauduttava.

Rahat hävittäjähankintaan löytyvät vaikeuksitta, koska kyse on yhteiskunnan vakaudesta ja kansalaisten turvallisuudesta.

Olisiko mahdollista, että suhtautuisimme ympäristöriskeihin samalla vakavuudella? Suomen olisi kai syytä torjua yhteiskunnan perustoimintoja koettelevia ympäristöuhkia?

Tunnetun ilmastotutkijan Johan Rockströmin tutkijaryhmä julkaisi arvostetussa Science-lehdessä artikkelin ”Tiekartta ilmastopäästöjen nopeaksi nollaamiseksi”. Se kokoaa toimenpiteet, jotka on toteutettava ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseksi Pariisin sopimuksen mukaiseen alle kahteen asteeseen.

Tiekartan mukaan globaali päästöhuippu on saavutettava viimeistään vuonna 2020, minkä jälkeen ilmastopäästöjä on leikattava rajusti niin, että vuotuiset päästöt puolitetaan jokaisena tulevana vuosikymmenenä.

Poiminnat tiekartasta ovat pysäyttäviä: 2020-luvulla suljetaan maailman kaikki hiilivoimalat, polttomoottoriautoja ei enää myydä ja lentämistä rajoitetaan. 2030-luvulla lentoliikenne on hiilineutraalia, samoin betonin ja teräksen valmistus. Vuonna 2040 Euroopan nettopäästöt ovat nollassa ja loppujen maiden vuonna 2050.

Historiallisen mittavat toimenpiteet koskettavat kaikkia talouden aloja. Ne vaativat valtioilta massiivista rahoitusta, suunnitelmallisuutta ja päättäväistä toimeenpanoa. Tässä mielessä yhtäläisyydet sotilaallisen puolustuskyvyn ylläpitämiseen ovat vahvat.

Presidentti Donald Trumpin vetäytyminen Pariisin ilmastosopimuksesta vaatii EU:lta, euroalueelta ja Suomen kaltaiselta vakaalta valtiolta entistä määrätietoisempaa vastuunottoa ja johtajuutta ilmastotorjunnassa.

Suomen nykyiset energia- ja ilmastosuunnitelmat eivät hillitse ilmastonmuutosta vuosikymmeniin. Esimerkiksi metsienkäytön painopiste on siirrettävä hiiltä sitoviin, pitkäikäisiin puutuotteisiin ja energiamurros toteutettava rohkeilla investoinneilla vähäpäästöiseen energiaan.

Julkisessa keskustelussa on viime vuodet oltu huolissaan julkisen velan periytymisestä. Hävittäjät muistuttavat, että kollektiivisten ponnistusten edessä käsitykset valtiontalouden niukoista toimintaehdoista sivuutetaan.

Tuleva sukupolvi ottaa todennäköisesti ilomielin vastaan julkisen velan, jos sillä on saatu torjuttua pahimmat ympäristöuhat, rakennettua infrastruktuuri, jonka avulla yhteiskunnan perustoimintoja voidaan ylläpitää vähin luonnonresurssein, ja koulutettua väestö, joka osaa elää hyvä elämää nykyistä vähemmällä energiankulutuksella.

Velan suhteen on myös pidettävä mielessä, että hävittäjähankinnat kohdistuvat yksinomaan ulkomaille ja tekevät meidät riippuvaisiksi ulkomaisista panoksista.

Määrätietoiset investoinnit tiekartan mukaisiin, Suomen omavaraisuutta, osaamista ja työllisyyttä tukeviin ratkaisuihin maksavat itsensä ajan kuluessa takaisin. Ilmastotorjunta edellyttää investointikyvykkyyttä juuri nyt.

21.6.2017

BIOS – Keitä me olemme? Mitä me haluamme?

Itsenäinen monitieteinen tutkimusyksikkö BIOS on toiminut kohta kaksi vuotta, vaikka sen juuret ulottuvatkin kauemmas. Seitsenhenkinen joukkomme halusi täyttää aukon suomalaisessa tiedekentässä: tutkijoilta vaaditaan aktiivista osallistumista yhteiskuntaan, mutta akateemiset instituutiot antavat tähän nykyisellään niukasti mahdollisuuksia. Tutkimustiedon suhteesta politiikkaan sekä tiedon ja mielipiteen rajojen hämärtymisestä kannetaan suurta huolta, mutta keinot puuttua tähän tuntuvat olevan vähissä, kun nykyinen tiedemaailma ei jätä juuri aikaa perinteistä asiantuntijan roolia monipuolisemmalle toiminnalle.

Nämä puutteet ovat erityisen suuria, kun olemme tekemisissä yhteiskuntien ja ekosysteemien tulevaisuutta uhkaavien ympäristö- ja resurssiongelmien kanssa. Juuri näihin kysymyksiin BIOS keskittyy toiminnassaan. Miten puhua ekologisten, taloudellisten, poliittisten ja kulttuuristen tekijöiden monisyisistä yhteisvaikutuksista niin, että se on ymmärrettävää? Miten yksinkertaistaa hävittämättä olennaisuuksia? Miten säilyttää samalla vahva yhteys tutkimustietoon? Ja ennen kaikkea: miten yhdistää näkemys nykymaailman pelottavista kehityskuluista siihen, miten voidaan mennä kohti parempaa? Toivon ja toiminnan mahdollisuuksia ei voi rakentaa mielekkäästi ymmärtämättä, miten maailma makaa.

Tässä on BIOS-tutkimusyksikön idea kaikessa yksinkertaisuudessaan. Me tuotamme ja keräämme yhteen tietoa eri tutkimusaloilta ja saatamme sitä muotoon, joka on ymmärrettävissä ja käytettävissä journalismissa, poliittisessa päätöksenteossa, julkisessa keskustelussa ja koulutuksessa. Siksi yhteiskunnallinen osallistuminen on puolet työstämme, ei piskuinen siivu työajasta. Emme tee tätä työtä vain itseksemme, vaan pyrimme tuomaan yhteen tutkijoita eri aloilta sekä monitieteiseen tarkasteluun että yhteistyöhön esimerkiksi tiedonvälityksen ja taiteiden kanssa. BIOS tarjoaa tilan, jossa meidän lisäksemme monet muut voivat löytää mahdollisuuden tehdä asioita tutkimuksen arjen tuolla puolen.

Mikä on työmme päämäärä? Suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole kunnollista käsitystä siitä, miten suuria muutoksia vakavimpien ongelmien torjuminen vaatii ja kuinka yhteiskunnan on luotava nahkansa, että tuleviin muutoksiin voidaan sopeutua. Tietoa ympäristö- ja resurssiongelmista on paljon, mutta se ei muodosta mielekästä kokonaisnäkemystä eikä muutu käsitykseksi siitä, mitä on tehtävä. BIOS ei pyri eikä pysty vastaamaan näihin kysymyksiin yksin, vaan haluamme auttaa tiedon tekijöiden, tulkitsijoiden ja toteuttajien yhteistyötä. Vain sillä tavalla suomalainen yhteiskunta voi ymmärtää, millaisessa maailmassa elämme ja millaiseen maailmaan on mahdollista kurottaa.

Mistä kaikki alkoi?

Ensimmäisen kerran ajatus uudenlaisen tutkijaryhmän muodostamisesta lie lausuttu ääneen vuoden 2014 alkupuolella, kun Antti Majava ja Paavo Järvensivu tapasivat Jussi Erosen. Jussi oli ollut Antin kutsusta puhumassa Sitran järjestämässä ”Kohti murrosten maailmaa” -ennakointipäivässä (26.2.2014) etäyhteydellä Saksan Frankfurtista käsin, jossa hän työskenteli tuolloin. Antti ja Paavo olivat pitkään toimineet Mustarinda-seurassa, joka oli järjestänyt monenlaisia tutkijoiden, taiteilijoiden ja muiden tahojen kohtaamisia – ja näissä yhteyksissä Karoliina Lummaa, Ville Lähde ja Tere Vadén olivat tulleet tutuiksi. Yhteyksiä oli siten luotu jo pitkään, ennen kuin Antti ja Paavo istuttivat Jussin saman pöydän ääreen keskustelemaan.

Jussi oli ollut kollegansa Mikael Forteliuksen kanssa mukana toukokuussa 2013 julkaistussa tutkijoiden julkilausumassa, joka varoitti elämää ylläpitävien järjestelmien vaarantumisesta. Taustalla oli vuonna 2012 Naturessa julkaistu artikkeli ”Approaching a state shift in Earth’s biosphere”, joka oli herättänyt Kalifornian kuvernööri Jerry Brownin huomion. Brown otti yhteyttä yhteen artikkelin kirjoittajista Anthony Barnoskyyn, ja pyysi häntä tuottamaan päätöksentekijöiden käyttöön yhteenvedon selkeässä ja ymmärrettävässä muodossa. Tuloksena oli mainittu julkilausuma, jonka oli allekirjoittanut yli 500 alojensa johtavaa tutkijaa ympäri maailman. Sittemmin julkilausuma on avattu kaikkien allekirjoitettavaksi.  

Samoihin aikoihin Karoliina Lummaa oli kirjoittanut ekokritiikistä ja toimittanut kirjan Monitieteinen ympäristötutkimus (2012). Ville Lähde oli julkaissut kirjansa Niukkuuden maailmassa (2013) ja luennoi ympäri maata samankaltaisista teemoista. Tere Vadén oli kirjoittanut ja luennoinut jo vuosikausia energiakysymyksistä esimerkiksi niin & näin -lehdessä ja Antti Salmisen kanssa kirjoittamassaan teoksessa Energia ja kokemus (2013).

Tapaamisessa Antin ja Paavon kanssa Jussi ilmaisi turhautumistaan, kun julkilausuman viestin levittäminen Suomessa ei meinannut onnistua. Antilla ja Paavolla oli tahoillaan samanlaisia kokemuksia, ja keväällä 2014 yhdessä he pohtivat yhä enemmän, millaisin keinoin tietoa ja mielekkäitä tulkintoja näistä asioista voisi saada leviämään paremmin. Yhteiskuntien materiaaliset reunaehdot ovat tulossa vastaan elleivät ole jo ylittyneet, mutta poliittinen ja taloudellinen keskustelu etenee edelleen sellaisen maailman ehdoilla, jota ei enää oikeastaan ole olemassa.

Kesän 2014 aikana alkoi idea tutkimusyhteisöstä muodostua konkreettisemmaksi, ja kiinnostuneita ihmisiä kerättiin kokoon. Ensimmäisissä rahoitushauissa vuoden 2014 loppupuolella onni ei vielä suosinut. Yhteistyötä päätettiin kuitenkin jatkaa, ja mukaan löydettiin muun muassa yhteisvarallisuuden kysymyksistä kirjoittanut Tero Toivanen. Väki oli itse asiassa myös muutoin tavannut toisiaan ristiin rastiin vuosikymmenen alusta lähtien, vaikka harvoille jokainen oli ennestään tuttu. Sattumalta tavattiin, kuten sanotaan.

Vuoden 2015 alkupuolella tutkijayhteisömme oli vielä hajallaan ympäri maailman: Jussi Frankfurtissa, Antti Hyrynsalmella, Paavo reilaamassa Euroopassa, Ville Yhdysvalloissa tutkimusretriitissä, Tero Helsingissä, Tere Tampereella ja Karoliina Forssassa. Keväällä 2015 taas uusia hakemuksia rustattiin hermot riekaleina ja etäyhteyksien voimin. Tieto Koneen säätiön myöntämästä rahoituksesta tavoitti meidät kesken kiivaimman hakemuskirjoittamisen. Saimme vuoden 2015 täydentävässä Jakaantuuko Suomi? -haussa rahoituksen otsikolla ”Realiteetit ja visio Suomesta: Tutkijaryhmän ja Ylen yhteiskuntatoimituksen kaksivuotinen yhteystyöhanke”.

Nimeä tutkimusyksiköllä ei vielä tuolloin ollut, vaan käytimme keskenämme vitsikkään suureellista nimeä ”Realist Institute” – tiedostaen vallan hyvin sen, miten härskiä poliittis-taloudellista peliä sanan ”realismi” avulla käydään, joten kohtalo työnimenä oli selvä alusta lähtien. Järjestäytymistapaaminen pidettiin Helsingin Vallilassa kesäkuussa 2015, yhteistyö YLE:n yhteiskuntatoimituksen kanssa laitettiin käyntiin, ja (nyttemmin entinen) työtila Kalliolanrinteeltä hankittiin samassa kuussa.

Nimi BIOS keksittiin Paavon, Antin, Jussin ja Karoliinan voimin Hilpeän hauen terassilla 17. kesäkuuta. BIOS tarkoittaa (hyvää) elämää, ja siitä juontaa muun muassa termi ”biologia”. BIOS on tietotekniikassa ohjelma joka lataa käyttöjärjestelmän muistiin, ja lyhenteellä (BASIC INPUT OUTPUT SYSTEM) viittaamme myös kaikkien monimutkaisten järjestelmien vaatimiin energia- ja materiavirtauksiin.

Vuoden 2016 lopussa saimme kuulla iloisen uutisen, kun Koneen säätiö myönsi neljän vuoden rahoituksen BIOS-tutkimusyksikön toiminnan vakiinnuttamiseen. Mahdollisuus tehdä pitkäjänteistä työtä näiden aiheiden parissa hämmentää meitä kaikkia edelleen, kun pysähdymme sitä miettimään.

Mitä olemme tehneet?

Yhteistyö YLE:n kanssa uudenlaisen ympäristöjournalismin kehittämiseksi on ollut pilottiprojektimme, johon olemme panostaneet ensimmäisten vuosien aikana huomattavasti. Olemme tavanneet toimittajatiimiä säännöllisesti syksystä 2015 asti, tuottaneet heille laajoja taustaraportteja väestönkasvun, ruoantuotannon, vesikriisien tai talouden kaltaisista teemoista sekä järjestäneet toimittajille koulutuspäivän kasvokkain. Tämän yhteistyön ensimmäisinä ”sormiharjoituksina” ilmestyi artikkeleita muun muassa ympäristöpakolaisuudesta, maaperän hiilivarastoista ja metsien hiilinieluista.

Pääasiallinen yhteistyön tuote on kuitenkin monimediallinen kokonaisuus tulevaisuuden suomalaisen yhteiskunnan mahdollisuuksista, joka toteutetaan yhteistyössä BIOS-tutkimusyksikön, YLE:n yhteiskuntatoimituksen ja draamatoimituksen kesken. Tieteelliseen tutkimukseen pohjaava materiaali vaihtelee draamallisesta muodosta perinteiseen journalismiin. Hankkeen ytimessä on kysymys siitä, miten asioihin vihkiytymätöntä kansalaista voi tutustuttaa vaikeisiin ja monimutkaisiin kysymyksiin erilaisten esitysmuotojen yhteistyöllä. Lopputulos tulee julki ensi syksystä (2017) lähtien.

Tämän lisäksi BIOS on tehnyt yhteistyötä lukuisten eri tahojen kanssa. Olemme osallistuneet säännöllisesti Valtioneuvoston kanslian ylläpitämän kansallisen ennakointiverkoston toimintaan vuodesta 2015 lähtien. Olemme tehneet Sitran kanssa yhteistyötä monilla eri eri osa-alueilla, ennakoinnista aina hyvinvointiin ja muuhun. Olemme myös tehneet yhteistyötä Tiedekeskus Heurekan kanssa tulevan näyttelyn suunnittelemiseksi, Dodo ry:n kanssa sekä osallistuneet Kehys ry:n ruokaturvatyöryhmän toimintaan. Antti Majava on mukana Smart Energy Transition -hankkeen murrosareenassa.

Yksittäisistä tapahtumista voi mainita esimerkiksi seuraavat:

Tero ja Paavo vierailivat Pariisissa ilmastoneuvotteluiden aikaan joulukuussa 2015 ja tapasivat Anthony Barnoskyn, joka sittemmin vierailisi Suomessa BIOS-yksikön aloitteesta.

Tammikuussa 2016 Jussi oli toinen järjestäjä tapahtumassa 32nd Nordic Geological Winter Meeting, symposium: ”What is the Anthropocene”.

Helmikuussa 2016 ilmestyi Paavon kirja Rajattomasti rahaa niukkuudessa, joka kyseenalaisti vallitsevan tavan ymmärtää rahan luonne ja suhde materiaalisiin resursseihin. Julkistustilaisuus pidettiin Tiedekulmassa.

BIOS esittäytyi helmikuussa Kansallisen ennakointiverkoston Foresight Friday -workshopissa ja maaliskuussa SITRA:n aamukahviseminaarissa. Paavo, Tero ja Ville esittelivät yksikön ideaa Sosiologipäivillä Jyväskylässä maaliskuussa 2016. Samassa kuussa Ville kävi puhumassa tulevaisuuden kaupungeista Tampereen yliopisto-TV:ssa.

Huhtikuussa 2016 Jussi, Karoliina ja Tero vierailivat Tampereen yliopiston Totuusradiossa puhumassa antroposeenin käsitteestä. Samassa kuussa Ville oli YLE:n radiossa Sari Valton vieraana keskustelemassa niukkuudesta ja omavaraisuudesta.

Syyskuussa Antti järjesti HAM-galleriassa näyttelynsä Victory of the Sun yhteydessä keskustelutilaisuuden “Climate Science as Culture War”. Antin lisäksi keskustelemassa olivat Jussi Eronen ja prof Hanna Johansson.

Vuoden 2017 alku on ollut erityisen kiireinen paitsi YLE-yhteistyössä myös monissa muissa pitkään työstetyissä hankkeissa. Alkuvuodesta 2017 aloitimme yhteistyön Tampereen yliopiston journalistiikan vierailijaprofessori Hanna Nikkasen työryhmän kanssa. Järjestimme koulutuspäivän ja olemme osallistuneet sekä haastateltavina että neuvonantajina kirjaprojektiin Hyvän sään aikana. Kirja ilmestyy syksyllä 2017.

Maaliskuun 24. päivä julkaistiin 68 suomalaisen tutkijan allekirjoittama julkilausuma, joka kritisoi suomalaista metsäpohjaiseen energiantuotantoon perustuvaa biotalouslinjausta. BIOS toimi julkilausuman laadintaa koordinoivana tahona. Julkilausuma sai aikaan pitkään kaivattua julkista keskustelua aiheesta ja oli ajankohtainen esimerkki siitä, miten tutkimustiedon ja politiikan suhde on muuttunut Suomessa viime vuosina.

Huhtikuussa 2017 BIOS järjesti yhteistyössä Tampereen ja Helsingin yliopistojen kanssa toimittaja ja tietokirjailija Nafeez Ahmedin vierailun Suomeen. Ahmed esiintyi Helsingissä ja Tampereella, ja Tere ja Ville pitivät kommenttipuheenvuorot Tampereen esiintymisen jälkeen.

Huhti-toukokuussa Karoliina oli tutkimusvierailulla Münchenissa Ludwig-Maximilian-Universitätiin kuuluvassa Rachel Carson Centerissä.

Toukokuussa Paavo ja Tero organisoivat työryhmän Kulttuuritutkimuksen päivillä, ja kesäkuussa Paavo järjesti työryhmän yhteistyössä Tuuli Hirvilammen ja Pernilla Hagbertin kanssa Nordic Environmental Social Science Conferencessa Tampereella.

Kesäkuussa Anthony Barnosky vieraili Suomessa. BIOS järjesti hänen esiintymisensä Metsätalolla ja osallistui Koneen säätiön järjestämään ekologista kompensaatiota käsittelevään tapahtumaan Barnoskyn kanssa.

BIOS-väki on ollut myös aktiivisesti mukana Helsingin yliopiston Tiedekulmassa järjestetyissä tilaisuuksista jo keväästä 2015 lähtien ”Ilmasto muuttaa kaiken” -sarjassa, tammikuussa 2017 Tieteiden yön ”Vapauden tulevaisuus” -keskustelussa sekä ”Kestävä planeetta” -sarjassa keväällä 2017.

Tämän lisäksi BIOS-väki on luennoinut aktiivisesti niin yliopistojen, järjestöjen ja monien muiden tahojen tilaisuuksissa ympäri maata koko reilun kahden vuoden ajan. Esiintymisiä on kertynyt kymmenittäin, ja aiheet ovat vaihdelleet ruoantuotannosta kalastukseen, ympäristökonflikteista luonnonresurssien riittävyyteen, taloudesta tutkimusmetodeihin.

Joukkomme akateemiset jäsenet ovat samaan aikaan tietysti julkaisseet omilla tahoillaan monenlaista. Näistä merkittävimpiä esimerkkejä ovat Tero Toivasen ja Juhana Venäläisen Tiedekynä-palkitun artikkelin ”Yhteisvaurauden uusi aika” sekä uraauurtava luonnonsuojelun muutoksia pohtiva Science-lehden artikkeli, jonka kirjoittamisessa Jussi oli mukana.

Erilaisilta yhteistyöprojekteilta ja aktiiviselta luennointitoiminnaltaan BIOS-joukkiomme ehti kirjoittaa myös yhteisartikkelin ”Kenen antroposeeni?”, joka ilmestyi Kosmopolis-lehden numerossa 4/16. Englanninkielinen pidemmälle kehitetty artikkeli on valmiina ja arviointiprosessissa.

Tieteellisen tutkimuksen ja julkaisemisen rinnalla BIOS-yksikölle on aivan yhtä tärkeää osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Puheenvuoroja on ilmestynyt useita eri julkaisukanavissa. Villen laatimat populaarit tekstit ovat luettavissa hänen henkilökohtaisesta blogistaan.

Mitä seuraavaksi?

Loppukeväästä BIOS muutti Kalliosta Kruununhakaan, Meritullintorin merellisiin maisemiin. Syksyllä edessä on tiukka loppupuserrus YLE-yhteistyöprojektin parissa, iso joukko sovittuja vierailuluentoja ja muita esiintymisiä ympäri Suomen sekä seuraavien projektiemme käynnistämistä.

Uusi toimisto Kruununhaassa

Näistä hankkeista etenkin ensimmäinen jatkaa YLE-yhteistyön viitoittamaa osallistumista julkiseen keskusteluun ja tiedon levittämiseen. Tähtäimessä on luoda kenen tahansa käytössä oleva ympäristö- ja resurssitietopankki, joka painottaa helpompaa pääsyä vaikeiden ja monimutkaisten kysymysten ääreen sekä opastusta useimmiten erillisinä nähtyjen asiakysymysten välisiin yhteyksiin.

Taustatyötä tätä tietopankkia varten on tehty jo pitkään niissä taustapapereissa, joita olemme tehneet toimittajayhteistyötä varten, ja seuraava vaihe on kirjoittaa erillisiä laajalle yleisölle suunnattuna tekstejä, jotka muodostavat tietopankin verkoston pohjan. Osa näistä kirjoituksista tullaan julkaisemaan tässä blogissakin, jotta lukijoiden kokemuksista saadaan palautetta.

21.3.2017

Tutkijoiden julkilausuma: Suomen metsänkäyttösuunnitelmat kiihdyttäisivät ilmastonmuutosta ja heikentäisivät luonnon monimuotoisuutta

Julkistustilaisuus pidettiin Eurooppa-salissa (Malminkatu 16, Helsinki) 24.3.2017 klo 13.30-15.00. Tarkemmat tiedot tilaisuudesta tästä.

Voit ladata julkilausuman tästä.

Keskeinen kirjallisuus.

Laaja joukko meritoituneita suomalaisia tutkijoita on huolissaan Suomen metsänkäyttösuunnitelmien ja biotalousstrategian vaikutuksista ilmastoon ja luonnon monimuotoisuuteen. Metsien käyttöä eri näkökulmista tarkastelleet tutkijat ovat allekirjoittaneet julkilausuman, jolla he pyrkivät oikaisemaan vallalla olevia väärinkäsityksiä asiasta.

Julkilausumassa todetaan, että metsien hakkuiden ja nykyisenlaisen puunkäytön lisääminen eivät hillitse ilmastonmuutosta. Lisäksi hakkuiden lisääminen heikentää luonnon monimuotoisuutta. Allekirjoittajat ovat huolissaan siitä, ettei näihin vaikutuksiin liittyvä tutkimustieto ole välittynyt päätöksentekijöille ja suurelle yleisölle oikein. Tutkimustulokset tulee huomioida paremmin metsien käyttöä koskevassa päätöksenteossa.

Allekirjoittajat toivovat herättävänsä keskustelua ratkaisuista, joiden myötä puunkäyttö palvelee globaalien ilmastotavoitteiden saavuttamista ja turvaa luonnon monimuotoisuutta.

Tutkijalähtöisen julkilausuman laatimista fasilitoi BIOS-tutkimusyksikkö. Ympäristötiedon foorumi tarjosi keskustelulle areenan järjestämällä julkistustilaisuuden.

Info
Info

Mikä BIOS on?

Yhteiskuntien materiaaliset reunaehdot ovat nousemassa ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöongelmien takia ydinkysymykseksi. On ymmärrettävä yhä tiheämmin yhteenkietoutuneita ekosysteemejä ja kulttuureja. Tiedollinen ja kokemuksellinen haaste on valtava, kun kehitetään energiantuotannon, ruoantuotannon, asumisen ja liikkumisen infrastruktuuria ja käytäntöjä vuosikymmeniksi eteenpäin.

Kansalaisten ja päättäjien lisäksi myös tieteentekijöiden on ollut vaikeaa muodostaa kokonaiskuvaa keskeisistä ympäristö- ja resurssitekijöistä ja niiden kulttuurisista, taloudellisista ja poliittisista vaikutuksista. Näihin kysymyksiin voidaan vastata vain yksittäiset tieteenalat ylittäen.

BIOS-tutkimusyksikkö ennakoi yhteiskuntaa syvästi koskettavia sosio-ekologisia muutoksia monitieteisesti, yhteisen pöydän ääressä. Tutkimuksen lisäksi varaamme paljon aikaa tiedon ymmärrettäväksi tekemiseen. Seuraavina vuosina pyrimme vakiinnuttamaan BIOS:n tahona, joka kantaa tutkittua tietoa ja näkemyksiä sosio-ekologisista kehityspoluista kvartaalien ja vaalikausien yli.

BIOS perustettiin vuonna 2015. Tällä hetkellä toiminnan rahoittaa Koneen Säätiö.

Yksikön kaikki seitsemän tutkijaa ovat vuosien ajan luoneet työkaluja poikkitieteelliseen ja -taiteelliseen yhteistyöhön ja vieneet ympäristötietoa yhteiskunnan eri alueiden käyttöön. Suomalaisen tiedeyhteisön lisäksi teemme tutkimusyhteistyötä kansainvälisten tutkimuslaitosten kanssa. BIOS:lla on tiiviit suhteet mm. Stanfordin yliopistoon Yhdysvalloissa (erityisesti professorit Anthony Barnosky ja Elizabeth Hadly sekä Consensus for Action -tutkimusryhmä) sekä Frankfurtissa toimivaan Biodiversiteetin ja ilmastotutkimuksen keskukseen.

BIOS-tutkijat: Antti Majava, Tere Vadén, Karoliina Lummaa, Paavo Järvensivu, Tero Toivanen, Jussi T. Eronen, Ville Lähde

Jussi T. Eronen, FT, dosentti
Ekosysteemit ja ilmasto

Jussi T. Eronen on erikoistunut ekosysteemien ja ilmaston tutkimukseen. Hän on tutkinut menneisyyden olosuhteita, nykyhetkeä, ja myös tulevaisuuden skenaarioita erityisesti maaekosysteemien ja ilmaston osalta. Eronen on viettänyt useita tutkimusjaksoja ulkomailla, viimeisimpänä Marie Curie Fellow’na Saksassa Frankfurtissa biodiversiteetin ja ilmastotutkimuksen keskuksessa (BiK-F) 2014-2015. Lisäksi hän on mukana useissa kansainvälisissä luonnontieteellistä ympäristötutkimusta syntetisoivissa hankkeissa (mm. Consensus for Action -työryhmä, sekä iCCB-ohjelma). Hän pitää tutkimusyksikön laajasti ajan tasalla luonnontieteen tuoreimmasta tutkimuksesta.

jussi.t.eronen@bios.fi

Paavo Järvensivu, KTT
Talous ja kulttuuri

Paavo Järvensivu tutki väitöskirjassaan organisaatiokulttuuria ja yritysstrategiaa ja on sen jälkeen keskittynyt erityisesti talouden ja ympäristön suhteisiin. Hän on kehittänyt taiteen ja tieteen yhteistyömuotoja Mustarinda-seurassa ja kirjoittanut taloustieteen, ympäristötutkimuksen ja kulttuurintutkimuksen näkemyksiä syntetisoivan tietokirjan Rajattomasti rahaa niukkuudessa (Like). Tutkimusyksikössä hän on käsitellyt erityisesti julkisen ja yksityisen talouden käytäntöjä ja kehityspolkuja.

paavo.jarvensivu@bios.fi

Karoliina Lummaa, FT, dosentti
Ekokriittinen kirjallisuudentutkimus

Karoliina Lummaa on erikoistunut humanistiseen ympäristötutkimukseen ja kehittänyt monitieteisen ympäristötutkimuksen menetelmiä yhteistoimittamissaan kirjoissa Monitieteinen ympäristötutkimus (Gaudeamus) ja Posthumanismi (Eetos). Näiden menetelmien avulla tutkimusyksikössä tutkitaan, miten media, taide ja populaarikulttuuri ilmentävät ja muokkaavat ympäristökäsityksiä.

karoliina.lummaa@bios.fi

Ville Lähde, FT
Ympäristöfilosofia ja -politiikka

Ville Lähde on toiminut ympäristöfilosofian ja ympäristöpolitiikan tutkijana ja osallistunut useiden alan teosten kirjoittamiseen. Hän on ollut niin & näin -lehden toimittaja vuosituhannen alusta lähtien (päätoimittaja vuosina 2011–2012). Tietokirjoissaan Niukkuuden maailmassa (niin & näin, http://www.villelahde.fi/niukkuuden-maailmassa/) ja Paljon liikkuvia osia (Savukeidas, http://www.villelahde.fi/paljon-liikkuvia-osia/) hän on luonut ajattelun työkaluja monimutkaisten, ympäristöön ja politiikkaan liittyvien ilmiöiden tarkasteluun. Tutkimusyksikössä hän on yleistajuistanut ja syntetisoinut luonnontieteellistä ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta.

ville.lahde@bios.fi

Antti Majava, KuM, tohtorikandidaatti
Kuvataide, monitieteinen ympäristötutkimus

Antti Majava on työskentelyssään tuonut pitkäjänteisesti yhteen tieteen, taiteen ja muiden alojen osaajia ja näkökulmia. Hän on Mustarinda-seuran perustajajäsen ja sen kautta luonut alustan materiaaliset reunaehdot huomioivien taiteellisten ja arkisten käytäntöjen kokeilulle ja vakiinnuttamiselle. Sosioekologisia menetelmiä hyödyntävässä väitöskirjatyössään hän tutkii luonnon, yhteiskunnan ja tieteen vaikutusta taideilmiöiden kehittymisessä ja vastaavasti taiteen roolia sosioekologisissa ja tieteellisissä murroksissa. Tutkimusyksikössä hän on käsitellyt erityisesti metsiä ja biotaloutta sekä kehittänyt yhteistyömuotoja median ja taiteen edustajien kanssa. Antin tekstejä on julkaistu niin tieteellisissä kuin populaarijulkaisuissakin, ja kirjoittamisen rinnalla hän jatkaa myös visuaalista taiteellista työskentelyä.

antti.majava@bios.fi

Tero Toivanen, FM, tohtorikandidaatti
Poliittinen talous ja historia

Tero Toivanen on tutkinut poliittista taloutta ja taloushistoriaa sekä kehittänyt yhteiskuntatieteellisiä menetelmiä materiaalisen maailman analysoimiseksi ja kuvaamiseksi. Hän on tutkimuksen lisäksi toiminut pitkään opetustehtävissä esimerkiksi historian didaktikkona ja koulutusasiantuntijana. Tutkimusyksikössä hän on kytkenyt ajankohtaiset ympäristöilmiöt historiallisiin talouden ja politiikan kehityskaariin.

tero.toivanen@bios.fi

Tere Vadén, FT, dosentti
Energia ja filosofia

Tere Vadén on filosofina tarkastellut politiikan ja kulttuurin materiaalisia ja henkisiä edellytyksiä, erityisesti energian kokemuksellisia ulottuvuuksia. Lisäksi hän on perehtynyt digitaalisen maailman potentiaalisiin kehityspolkuihin. Tutkimusyksikön jatkuvaan toimintaan hän tulee mukaan 2018.

tere.vaden@bios.fi

Projektit
Projektit

Jatkuvaluonteisena perustehtävänämme on syntetisoida tuoreinta tutkimustietoa globaaleista ympäristö- ja resurssipaineista ja tutkia niiden vaikutuksia suomalaiseen yhteiskuntaan. Lisäksi kehitämme työkaluja näiden vaikutusten ennakointiin. Tämä työ tuottaa tieteellisiä artikkeleita, julkisia raportteja sekä soveltavaa tietoa yksityisten ja julkisten organisaatioiden käyttöön.

Kehitämme ympäristö- ja resurssitekijöitä käsittelevää journalismia Ylen Yhteiskuntatoimituksen kanssa.

Yhteistyö Ylen kanssa uudenlaisen ympäristöjournalismin kehittämiseksi on toiminut BIOS:n pilottiprojektina. Olemme tavanneet toimittajatiimiä säännöllisesti syksystä 2015 asti, tuottaneet heille laajoja taustaraportteja väestönkasvun, ruoantuotannon, vesikriisien tai talouden kaltaisista teemoista sekä järjestäneet toimittajille koulutuspäivän. Taustoituksen pohjalta on ilmestynyt artikkeleita muun muassa ympäristöpakolaisuudesta, maaperän hiilivarastoista ja metsien hiilinieluista.

Syksyllä 2017 tulee julki monimediallinen kokonaisuus tulevaisuuden suomalaisen yhteiskunnan mahdollisuuksista, joka toteutetaan yhteistyössä BIOS:n sekä Ylen yhteiskuntatoimituksen ja draamatoimituksen kesken. Tieteelliseen tutkimukseen pohjaava materiaali vaihtelee draamallisesta muodosta perinteiseen journalismiin.

Tuotamme tieteellisiä taustoituksia esimerkiksi yliopistojen, taiteellisten tuotantojen ja median käyttöön.

Viimeaikaiset luentomme kursseilla ja erilaisissa tilaisuuksissa ovat käsitelleet esimerkiksi:

    • väestönkasvua, ruokaturvallisuutta, nälkää ja köyhyyttä, kalastusta ja vesiviljelyä, ympäristösiirtolaisuutta, luonnonresurssien hupenemista ja konflikteja
    • kestävää työtä, talouden ja ympäristön suhdetta, luonnonresurssien hallintaa, liiketoimintaa fossiilitalouden murrosvaiheessa, talouspolitiikan mahdollisuuksia käynnistää ja ohjata ekologinen jälleenrakennus
    • ympäristökasvatusta
    • antroposeenia luonnontieteellisenä, yhteiskunnallisena ja kulttuurisena ilmiönä
    • uutta turvallisuusajattelua
    • luonnonsuojelua, luonnonjärjestelmien nykytilaa, menneisyyden ja nykyilmaston kehitystä, tulevaisuuden ilmasto- ja ekosysteemiolosuhteita ja niiden asettamia yhteiskunnan haasteita
    • jälkifossiilista kulttuuria

Luentojen lisäksi olemme tehneet monimuotoista yhteistyötä eri tahojen kanssa, kuten Sitra, Tiedekeskus Heureka, Dodo ry, Kehys ry ja Smart Energy Transition -hanke.

Alkuvuodesta 2017 aloitimme yhteistyön Tampereen yliopiston journalistiikan vierailijaprofessori Hanna Nikkasen työryhmän kanssa. Järjestimme koulutuspäivän ja olemme osallistuneet sekä haastateltavina että neuvonantajina kirjaprojektiin Hyvän sään aikana. Kirja ilmestyy syksyllä 2017.

Käymme monitieteistä vuoropuhelua tiedeyhteisön kanssa.

Poimintoja tähän mennessä käydystä vuoropuhelusta tieteellisten artikkeleiden ja muiden tekstien lisäksi:

Olimme mukana järjestämässä 32nd Nordic Geological Winter Meeting -symposiumia Helsingissä 2016 otsikolla ”What is the Anthropocene”. Esittelimme BIOS:n toimintaa Sosiologipäivillä Jyväskylässä 2016. Järjestimme työryhmän “Mielen tila: ympäristökatastrofin politiikka, talous ja kulttuuri” Kulttuurintutkimuksen päivillä Jyväskylässä 2017. Järjestimme työryhmän “Post-COP21: Transition to sustainable well-being in Nordic welfare states” yhdessä Tuuli Hirvilammin ja Pernilla Hagbertin kanssa Nordic Environmental Social Sciences -konferenssissa Tampereella 2017.

Maaliskuussa 2017 julkaistiin 68 suomalaisen tutkijan allekirjoittama julkilausuma, joka selvensi tieteen näkemystä Suomen biotalouslinjausten vaikutuksista ilmastonmuutokseen ja luonnon monimuotoisuuteen. BIOS fasilitoi julkilausuman kirjoittamista ja viestintää.

Huhtikuussa 2017 BIOS järjesti yhteistyössä Tampereen yliopiston ja Yliopisto-lehden (HY) kanssa toimittaja ja tutkija Nafeez Ahmedin vierailun Suomeen.

Kesäkuussa professori Anthony Barnosky vieraili Suomessa. BIOS järjesti hänen esiintymisensä Metsätalolla ja osallistui Koneen säätiön järjestämään ekologista kompensaatiota käsittelevään tapahtumaan Barnoskyn kanssa

BIOS:n tutkijat ovat olleet aktiivisesti mukana Helsingin yliopiston Tiedekulmassa järjestetyissä tilaisuuksissa: ”Ilmasto muuttaa kaiken” -sarjassa, Tieteiden yön 2017 ”Vapauden tulevaisuus” -keskustelussa sekä ”Kestävä planeetta” -sarjassa keväällä 2017

Julkaisut
Julkaisut

BIOS-tutkijoiden julkaisuja. Jos et pääse käsiksi haluaamasi julkaisuun, olethan yhteydessä: contact@bios.fi

Kaikki

Artikkeli

Kirja

Muut

Kaikki

Artikkeli

Kirja

Muut

Tämä ihmisen maailma? Planeetan hätätila, antroposeenikertomuksen kritiikki ja antroposeenin vaihtoehtoinen historia

2017, Tiede & edistys 1: 42, 6–35

Tero Toivanen, Mikko Pelttari (toim.)

Merging paleobiology with conservation biology to guide the future of terrestrial ecosystems

2017, Science 355

A.D. Barnosky et al.

Kenen antroposeeni? Maapallojärjestelmätieteen paradigmamuutos, ihmistieteiden antroposeeni ja käsitteiden moninaisuus

2016, Kosmopolis 46, 3, 41–54

Jussi T. Eronen, Karoliina Lummaa, Tero Toivanen et al.

Rajattomasti rahaa niukkuudessa

2016, Like

Paavo Järvensivu

Holocene shifts in the assembly of plant and animal communities implicate human impacts

2016, Nature 529, 80–83

S.K. Lyons et al.

Posthumanismi

2014, Eetos

Lea Rojola, Karoliina Lummaa (toim.)

Introducing the Scientific Consensus on Maintaining Humanity’s Life Support Systems in the 21st Century: Information for Policy Makers

2014, The Anthropocene Review 1, 78–109

A.D. Barnosky et al.

Converge in distribution patterns of Europe’s plants and mammals is due to environmental forcing

2012, Journal of Biogeography 39, 1633–1644

H. Heikinheimo, J.T. Eronen et al.

Monitieteinen ympäristötutkimus

2012, Gaudeamus

Karoliina Lummaa, Mia Rönkä, Timo Vuorisalo (toim.)

Luonnon politiikka

2003, Vastapaino

Yrjö Haila, Ville Lähde (toim.)

Blogi
Blogi
4.12.2017

Sadan vuoden urakka – Miten ilmaston kanssa eletään

Ilmastopolitiikasta kertovan väsyneen vitsin mukaan se on kuin jatkuvaa tuomiopäivän siirtämistä: aina on kymmenen vuotta aikaa toimia, kymmenen vuoden jälkeen taas kymmenen ja niin edelleen. Vääräleuat ovat yhtäältä oikeassa siinä, että tarkkojen aikarajojen julistaminen kärsii helposti inflaation. Toisaalta he eivät ymmärrä tai halua huomata, että päämäärä on muuttunut. Joskus asetettiin aikarajoja ilmastonmuutoksen estämiselle, sitten sen pysäyttämiselle, mutta nyt sen hillitsemiselle ”turvarajan” alle.

Kun yhteiskunnat ovat epäonnistuneet perinpohjaisesti ilmastopolitiikassa, vanhoista päämääristä on täytynyt luopua. Maailma ei odota.

Ilmastoasioita satunnaisesti seuraavalle aikarajojen siirtäminen herättää ymmärrettävästi hämmennystä, sillä näitä muutoksia hahmottaakseen täytyisi pysyä tutkimuskeskustelun perässä. Sirpaleiset ja satunnaiset kohahduttavat uutiset haipuvat pian muistista. Siksi tarvitaan keskustelun kokoamista, välitilinpäätöksiä, kokonaiskuvaa tutkimuksen ja toiminnan tilasta. Ilmastoasioissa on tapahtunut paljon kuluneen vuoden aikana, ja tämä kirjoitus pyrkii antamaan asioista mahdollisimman lähestyttävän yleiskatsauksen. Linkeissä tarjotaan laajan yleisön taustalukemista, kirjallisuusluettelossa tieteellisiä lähteitä.

Jäljellä olevien toiminnan vuosien lisäksi ilmastokeskustelussa on puhuttu paljon lämpenemisen turvarajoista – Pariisin ilmastosopimuksessa sovittiin maapallon keskilämpötilan nousun pysäyttämisestä selvästi alle 2 asteen tai mieluiten alle 1,5 asteen verrattuna esiteolliseen aikaan. Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi on esitetty hiilibudjetteja. Kuinka paljon etenkin hiilidioksidia voidaan päästää ilmoille, ennen kuin tietty lämpenemisen raja saavutetaan?

Lämpenemisen turvarajat ja hiilibudjetit synnyttävät helposti yksioikoisen kuvan tilanteesta: kunhan rajoissa pysytään, homma on kunnossa. Turvarajat ovat kuitenkin ilmastopolitiikan kompromisseja, tutkimuksen ja ilmastopolitiikan kädenväännön tulosta. Kahden asteen lämpeneminen aiheuttaisi todennäköisesti monia vaarallisia ympäristömuutoksia ympäri maailman. Suomalaisen on hyvä muistaa, että nämä lämpölukemat ovat keskimääräisiä, ja Suomessa arvioidaan tulevan lämpenemisen olevan niihin nähden kaksinkertaista – elleivät tietyt epätodennäköisemmät skenaariot esimerkiksi merivirtojen muutoksista toteudu.

Siksi tarkkoja aikarajoja tai hiilibudjetteja olennaisempaa on saavuttaa mahdollisimman nopeasti nettonollapäästöt eli tilanne, jolloin kasvihuonekaasujen päästöt ja niitä poistavat nielut ja hiilen talteenoton menetelmät ovat tasapainossa. Eikä sekään ole viimeinen etappi.

Valitettavasti tilanne on nimittäin edennyt niin pitkälle, että etenkin hiilidioksidin pitoisuus ilmakehässä on kasvanut liian korkeaksi. Jossain vaiheessa se täytyy saada laskuun. Täytyy katsoa kohti sellaista tulevaisuutta, jossa hiiltä saadaan imettyä ja sidottua pois ilmakehästä niin, että vaaralliset positiiviset takaisinkytkennät tai muut turmiolliset ympäristönmuutokset eivät ehdi käynnistyä.

Positiiviset takaisinkytkennät ovat prosesseja, joissa lämpeneminen saa aikaan muutoksia, jotka aiheuttavat lisää lämpenemistä ja niin edelleen. Ikiroudan laajamittainen sulaminen ja ilmastoa lämmittävän hiilidioksidin ja metaanin vapautuminen on ehkä tunnetuin tällainen uhkakuva. Negatiiviset takaisinkytkennät ovat sellaisia, jotka toimivat lämpenemistä vastaan. Tästä esimerkki on kasvukauden pidentyminen joillain alueilla, mikä lisää hiilen sitoutumista kasvillisuuteen (elleivät muut tekijät heikennä kasvillisuuden tilaa). Tällaisia prosesseja tapahtuu planeetalla jatkuvasti pienessä ja isossa mittakaavassa, mutta vaarallisten positiivisten takaisinkytkentöjen laajamittainen eteneminen tekisi planeetasta käytännössä elinkelvottoman minkäänlaisille ihmisyhteiskunnille.

Tämä avaa hyvin erilaisen tulevaisuuden näkymän: ei ole valomerkkiä, ei tiukkaa deadlinea, ei liioin harjakaisia, kun urakka on hoidettu. Ei ole myöskään tuomiopäivän aikarajaa, jonka jälkeen kaikki on turhaa. Vaikka tilanne on kurja, tämä näkökulma luo omalla tavallaan myös toivoa. Yksittäinen huono uutinen ei ole kaiken loppu.

Ilmaston kanssa on opittava elämään.

Edessä on sukupolvien mittainen urakka, jonka aikana yhteiskunnat pitää rakentaa soveliaiksi elämään uudenlaisella planeetalla. Kasvihuonepäästöistä ja muista tekijöistä kuten maanpinnan heijastavuudesta eli albedosta johtuvan säteilypakotteen vähentäminen reilusti nykytason alle hallitsee tätä uutta elämänmuotoa hamaan tulevaisuuteen. Urakan taakka jaetaan sukupolvien välille, ja nyt tehtävät valinnat vaikuttavat väistämättä siihen, millaisiksi nykypäivän lasten ja nuorten yhteiskunnat muodostuvat. Nyt päätetään siitä, millaista elämää he elävät ja onko heidän taakkansa kestämätön.

1) Lupausten ja todellisuuden ristiriita

Jo vuonna 1992 Rion ilmastokokouksessa sitouduttiin pitämään kasvihuonekaasujen pitoisuus tasolla, joka estäisi vaaralliset muutokset ilmastojärjestelmässä. Kahden asteen ”turvarajaa” oli esitetty tieteellisesti jo vuodesta 1990 asti, mutta siitä sovittiin poliittisesti ensimmäisen kerran vasta vuonna 2010 Cancunin ilmastoneuvotteluissa. Siitä lähtien YK:n ympäristöohjelma UNEP on julkaissut vuosittain The Emissions Gap -raportteja. Niissä tarkastellaan maailman maiden tekemien ilmastolupausten, erilaisten ilmastotoimien ja kansainvälisesti asetettujen päämäärien välistä kuilua.

Raportin tuorein versio ilmestyi lokakuussa (UNEP 2017). Sen vakava viesti on viime vuosilta valitettavan tuttu: Pariisin sopimusta varten tehdyt kansalliset sitoumukset eivät riitä läheskään kahden asteen tavoitteeseen. Mikäli sitoumuksia ei kiristetä, päädytään vähintään 3 asteen keskimääräiseen lämpenemiseen esiteolliseen aikaan nähden vuosisadan loppuun mennessä – eikä lämpeneminen pysähtyisi siihen (sama, 18). Raportissa ei edes otettu huomioon Yhdysvaltain hallinnon täyskäännöstä ilmastopolitiikassa, joka synkistää kuvaa entisestään.

Nykyiset kansalliset sitoumukset kattaisivat toteutuessaan vuoteen 2030 mennessä vain kolmanneksen niistä päästörajoituksista, jotka tarvittaisiin kahden asteen turvarajan alla pysymiseen. Mikäli pyritään Pariisin sopimuksessa asetettuun alhaisempaan 1,5 asteen tavoitteeseen, kuilu lupausten ja todellisuuden välillä on vielä leveämpi. (sama, 1, 15) Kuten IPCC:n ilmastoraporteissa, tässä tietysti puhutaan todennäköisyyksistä. Puheena oleva taso on ”todennäköinen” (likely) eli 66–100 % todennäköisyys.

Lähde: UNEP 2017, 15.

Valitettavasti maailma ei kulje tällä hetkellä edes kansallisten sitoumusten raiteilla, vaan esimerkiksi EU ja Yhdysvallat laahaavat pahasti jäljessä. Ilmastopäästöt ovat kasvussa, etenkin kun lasketaan mukaan hiilidioksidin (CO2) lisäksi muut lyhyt- tai pitkäaikaiset kasvihuonekaasut kuten metaani (CH4) tai dityppioksidi (N2O), joiden vaikutus yhteismitallistetaan yleensä hiilidioksidiekvivalenssiksi. Tämä onkin tärkeä huomata: viimeisinä kolmena vuonna nimittäin energiantuotannon CO2-päästöt näyttivät tasaantuneen, mutta kaikkiaan kasvihuonepäästöt olivat edelleen kasvussa (sama, xv, 2)

Marraskuisten Bonnin ilmastoneuvotteluiden (COP23) yhteydessä julkaistiin myös hälyttäviä tietoja, joiden mukaan fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja teollisuudesta johtuvat hiilidioksidipäästöt ovat kääntyneet jälleen nousuun kolmen vuoden tasaisen vaiheen jälkeen. Joukko tutkijoita julkaisi tulokset useissa tiedelehdissä, muun muassa Environmental Research Letters -julkaisussa (Jackson et al. 2017). Syynä nousuun olivat etenkin Kiinan nousseet päästöt sekä EU:n ja Yhdysvaltain aiempaa hitaammat päästövähennykset. On kuitenkin epäselvää, onko tämä hetkellinen poikkeus vai merkki siitä, että nykyinen edes lievä hyvä kehitys olisi pysähtynyt. Esimerkiksi Kiina näyttää olevan nousseista päästöistä huolimatta edellä asettamaansa tavoitetta kääntää päästöt laskuun vuoteen 2030 mennessä. Kiina tuskin toisaalta tiukentaa tavoitteitaan, mikäli EU ja Yhdysvallat jatkavat laiskaa linjaansa.

Lupausten, toiminnan ja päämäärien kuilu on suljettava, sillä muuten päämäärät karkaavat käsistä. Tälle ei riitä aikaa, mikäli viivytetään päätöksiä Pariisin sopimuksessa säädettyyn vuoden 2023 ensimmäiseen säännölliseen arviointiin (global stocktake) asti. Toisin sanoen ankarammat ponnistelut olisi aloitettava viipymättä (UNEP 2017, 2, 16).

Tiukempia päämääriä pyydetäänkin mailta vuonna 2018, jälleen uudella ilmastopolitiikan kohtalonhetkellä.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että kasvun sijaan päästöt pitäisi saada tasaantumaan ja kääntymään laskuun vuonna 2020, jotta 2 asteen tai 1,5 asteen tavoitteiden saavuttaminen olisi mahdollista. Nykyisillä sitoumuksilla – jos niitä siis noudatettaisiin – huippua ei tule ennen vuotta 2030. (sama, 16)

Nopea hiilidioksidipäästöjen leikkaaminen tarkoittaa käytännössä kivihiilen käytön aikaista lopettamista – mikä ei ole rohkaisevaa, koska tällä hetkellä kivihiilen käyttö ja siitä aiheutuvat päästöt ovat edelleen kasvussa. (sama, 41, 47) Kasvu ei kuitenkaan ole läheskään takavuosien tasolla, ja kivihiilen käyttö lienee saavuttamassa huippunsa. Samaan aikaan öljyn käyttö toisaalta lisääntyy. Siksi fossiilisten polttoaineiden kokonaisvaltainen alasajo on välttämätöntä. Hiilidioksidipäästöjen leikkaamisen lisäksi etenkin tällä hetkellä voimakkaasti kasvavien metaanipäästöjen vähentäminen voisi auttaa paljon tässä vaikeassa alkuvaiheessa (sama, 54–55).

World Research Instituten tuore raportti Turning Points: Trends in Countries’ Reaching Preak Greenhouse Gas Emissions Over Time (WRI 2017) tarkastelee nykytilannetta toisesta näkökulmasta: kuinka moni maa on saavuttanut päästöhuipun? Näillä näkymin vuoteen 2030 mennessä 57 maan päästöt saavuttavat lakipisteen ja kääntyvät laskuun. Se ei toki riitä Pariisin sopimuksen päämääriin, eikä pelkkä huipun saavuttaminen kerro paljoakaan. Olennaista on, kuinka ajoissa ja millä tasolla päästömaksimi on ja kuinka nopeaa lasku sen jälkeen. (sama, 1–2) Raportin sävy on myös optimistinen: maiden oletetaan noudattavan Pariisin sitoumuksiaan ja kiristävän toimiaan niiden täyttämisen jälkeen (sama, 11).

2) Miksi hiilidioksidin määrä ilmakehässä on ennätyskorkealla?

Maailman ilmatieteen järjestö ilmoitti lokakuun lopussa, että vuonna 2016 hiilidioksidin määrä ilmakehässä oli noussut ennätystasolle 403,3 ppm (miljoonasosaa) (WMO 2017). Uutisessa ei ole sinänsä mitään yllättävää: hiilidioksidin pitoisuus kasvaa joka vuosi, ja pitkäkestoisten kasvihuonekaasujen (CO2, CH4, N2O)  aiheuttama säteilypakote on kasvanut 40% vuodesta 1990, mistä hiilidioksidi vastaa leijonanosasta eli 80 %. (sama, 2)

Yllättävää oli kuitenkin se, että CO2-pitoisuuden vuositason lisäys oli 50% suurempi kuin 10 vuoteen, ja metaanipitoisuuksienkin lisääntyminen oli keskimääräistä suurempi. Lisäys oli myös mittavampi kuin edellisen El Niñon aikaan (tuolloin ekosysteemien aiheuttamat luontaiset päästöt lisääntyvät hetkellisesti). (sama, 2). NASA-lähteissä käytettiin rajumpia ilmauksia ja puhuttiin suurimmasta lisäyksestä 2000 vuoteen tai ylipäätään dokumentoidussa ilmastohistoriassa (Liu et al, 2017). Ennätysnousuun oli kaksi syytä: yhtäältä korkealla pysyneet hiilidioksidipäästöt ja toisaalta El Niño -ilmiö.

Julkisessa keskustelussa ei aina tehdä tarpeeksi selvää eroa vuosittaisten hiilidioksidipäästöjen ja ilmakehään kertyneen hiilidioksidipitoisuuden välillä. Ensimmäinen on virta (flow), toinen on varanto (stock). Siksi pitoisuuden kasvussa ei ollut mitään yllättävää silloinkaan, kun vuosittaiset päästöt näyttivät tasaantuneen. Jos hiilidioksidipäästöt ovat hiilinieluja korkeammalla, pitoisuus kasvaa joka vuosi – on päästöjen kasvu sitten pysähtynyt tai ei.

Siksi ilmastonmuutos kiihtyy, vaikka päästöt tasaantuisivat.

Ilmatieteen laitoksen Ari Laaksonen ilmaisi asian Helsingin Sanomissa näin:

”Onhan se hyvä uutinen, että päästöt eivät ole enää kasvaneet”, Laaksonen sanoo. Mutta hiilidioksidi lisääntyy päästöjen tasaantumisesta huolimatta. Jos päästät vakiomäärän, niin pitoisuuskin kasvaa vakiotahdilla. Kestää satoja ja tuhansia vuosia, ennen kuin nämä poistuvat ilmakehästä.

Maailman ilmatieteen järjestön tiedotteen julkaisemisen yhteydessä monet tutkijat ilmaisivat myös huolensa siitä, että metaanin nousutahti saattaisi kertoa jonkinlaisista käynnistyneistä positiivisista takaisinkytkennöistä.

”We do not understand why methane is rising. It may be a climate change feedback. It is very worrying.”

3) Kuinka paljon luonto jaksaa niellä päästöjä?

Kaikki ihmistoiminnan tai luonnonilmiöiden kuten tulivuorten ja metsäpalojen tuloksena ilmoille päässyt hiilidioksidi ei jää ilmakehään. Osa siitä imeytyy mereen tai meren yhteyttävään kasvillisyyteen tai päätyy maaperään ja kasvillisuuteen yhteyttävien kasvien toiminnan tuloksena. Tätä käsitellään tieteessä nielun (sink) käsitteellä. Nieluilla viitataan yleisesti ottaen luonnonjärjestelmien kykyyn ottaa vastaan ihmistoiminnan sivuseurauksia. (Lähde 2013, 107–109) Tästä näkökulmasta ilmastonmuutos on nieluongelma: ilmakehä ei pysty enää ottamaan vastaan päästöjä siirtymättä radikaalisti toisenlaiseen tilaan.

Ilmakehän lisäksi on muita merkittäviä hiilidioksidin nieluja, joista tärkeimpiä ovat meret, metsät, kosteikot ja maaperä. Arkikeskustelussa vain näistä muista puhutaan yleensä nieluina, mutta toisesta näkökulmasta on havainnollista tarkastella myös ilmakehää nieluna ja koko tilannetta kasvihuonepäästöjen lähteiden (source) ja nielujen suhteena. Kaikki fossiilisten polttoaineiden käytöstä kiertoon tuleva hiili menee jonnekin, eli lähteet ja nielut ovat aina tasapainossa. Tästä on kuitenkin seurauksena se, että ilmakehässä, merissä ja maalla tapahtuu mittavia muutoksia. Nielut alkavat mennä tukkoon. Ilmakehässä tästä on seurauksena ilmaston lämpenemistä, merissä lämpenemistä ja meriveden happamoitumista, joka on vaarallisimpia tämän hetken ympäristömuutoksia. Merten kyky ottaa vastaan hiilidioksidia on myös rajallinen: jossain vaiheessa saavutetaan saturaatiopiste, jolloin tämän nielun teho heikkenee – joskin ilmiö on osoittautunut oletettua monimutkaisemmaksi. Ilmakehällä vastaavaa kylläisyyspistettä ei ole, minkä vuoksi sen mieltäminen nieluksi voi ollakin vaikeaa.

Lähde: Global Carbon Project

Kuten päästöjen kohdalla, pitää erottaa toisistaan hiilinielujen virta (flow) ja varanto (stock). Oheisessa kaaviossa kuvataan, mikä osuus vuosittaisista CO2-päästöistä päätyy mereen, mikä maanpäällisiin järjestelmiin ja mikä ilmakehään. Meren ja maan nieluissa on vuosittaista ja vuodenaikaista vaihtelua – koska ne riippuvat esimerkiksi siitä, miten kasvit kasvavat tai maatuvat tai miten merivirrat liikkuvat. Vuositasolla ilmakehään jää noin puolet, maan ja meren nieluihin päätyy toinen puoli – niin kauan kunnes saturaatiopisteitä saavutetaan. Mutta maailman meriin, metsiin, kosteikkoihin ja maaperään on varastoitunut suuret määrät hiiltä – monin verroin enemmän kuin sitä on ilmakehässä. Kertyneet varastot ovat siis nieluja huomattavasti suurempia.

Juuri siksi vaarallisten positiivisten takaisinkytkentöjen mahdollisuus on niin pelottava. Ekosysteemien kyky sitoa hiilidioksidia on korvaamaton puskuri, joka on suojannut maailmaa osalta lämpenemiseltä. Mutta ilmaston lämpenemisen myötä jotkin ekosysteemit voivat kääntyä nieluista lähteiksi, jolloin niihin kertyneet hiilen varastot alkavat huveta ja vuotaa ilmakehään. Tästä aiheesta käytiin paljon keskustelua, kun syksyllä julkaistut metsätutkimukset selittivät yllättävän nopeasti kasvanutta ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta.

Lokakuussa NASA julkaisi tiedotteita, jotka käsittelivät vuonna 2014 kiertoradalle laukaistun OCO-2 -satelliitin (Orbital Carbon Observatory-2) mittausten tuloksia. Science-lehti julkaisi myös sarjan aihetta käsitteleviä artikkeleita. OCO-2:n avulla pystyttiin tutkimaan entistä tarkemmin sitä, mitkä elonkehän alueet toimivat milloinkin hiilen lähteenä ja nieluna – kuten sanottua, tällainen ”maailman hengitys” kuuluu ekosysteemien toimintaan. Nyt mittausten avulla kyettiin vahvistamaan edellä mainittu oletus, että El Niño -ilmiö lisää luonnollisia CO2-päästöjä etenkin trooppisista metsistä. Lisäksi osoitettiin, että tämän ilmiön syyt vaihtelevat eri puolilla maailmaa muun muassa kosteusolojen mukaan. (Liu et al. 2017) Toisaalta merten CO2-päästöt vähenivät, mutta se ei riittänyt kumoamaan metsien päästölisäystä (Chatterjee et al. 2017).

Tutkimuksen tulos ei siis ollut yllätys, vaan se vahvisti aiemman oletuksen. Mutta käynnissä saattaa olla kehitys kohti intensiivisempiä El Niño -vuosia, ja ylipäätään ilmaston lämmetessä tästä ilmiöstä voi tulla yleisempi. Jos trooppiset metsät eivät käänny suorastaan hiilen lähteiksi, niiden ”puskurivaikutus” voi heiketä. (Liu et al., 2017)

Sen sijaan syyskuussa oli uutisoitu tutkimuksesta, jonka mukaan trooppiset metsät ovat muuttumassa hiilinielusta hiilen lähteeksi. Tutkimus kuitenkin käsitteli eri ilmiötä kuin edellä mainittu, ja sen viesti on ehkä vielä huolestuttavampi ja ajankohtaisempi. Tässä 12 vuotta kestäneessä tutkimuksessa mitattiin trooppisten alueiden nettohiilipäästöjä monilla mantereilla (Baccini et al. 2017).

Koska metsät ovat eri-ikäisien alueiden mosaiikkeja, jotkut alueet ovat aina hiilen lähteitä, toiset nieluja. Mutta tutkimuksen mukaan kokonaisuudessa näkyi siirtymä kohti hiilen lähdettä. Syy on se, että satelliittikuvissa yhtenäiseltä näyttävän metsäpeitteen alla piilee merkittävää metsäkatoa ja metsien vaurioitumista. Ihmistoiminnan jäljet ovat luultua vakavammat. Pystyssä olevien metsien vaurioituminen (degradation and disturbance) osoittautui aiempaa laajemmaksi ja vastasi 69 % hiilitappioista. Vain Aasiassa metsien kaataminen oli hieman suurempi tekijä, kaikkialla muualla vaurioituminen oli selvästi merkittävämpää. Metsätuhoja ajavat yhteiskunnalliset mekanismit ovat moninaisia, ja niihin puuttuminen on vaikeaa mutta välttämätöntä niin ilmastonmuutoksen hillitsemisen kuin monien muiden ympäristökysymysten näkökulmasta.

Positiivisista takaisinkytkennöistä varoitti myös taannoin valmistunut 26 vuotta kestänyt tutkimus metsien maaperästä. Tutkijat arvelevat, että lämpeneminen voi aiheuttaa myös viileämmillä kasvillisuusvyöhykkeillä prosesseja, joissa metsämaasta tulee sykäyksittäin etenevä hiilen lähde.

Merten ja maan hiilinielujen ongelma on kahtalainen. Yhtäältä lisääntyvä lämpeneminen voi hidastaa nielujen toimintaa peruuttamattomasti tai kääntää niitä hiilen lähteiksi. Toisaalta nieluja ylläpitäviä ekosysteemejä tulisi varjella muillakin tavoilla, ettei niiden toiminta vaarannu.

4) Miten hiilen sitoutumista voitaisiin lisätä?

Koska ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on kivunnut jo niin korkealle ja vuosittaisten päästöjen on annettu kasvaa näin pitkään ja niin korkeiksi, pelkät päästöleikkaukset ja luonnollisten nielujen tarjoama puskuri eivät enää riitä. (UNEP 2017, 38) Tarvitaan myös hiilidioksidin talteenottoa (CDR, carbon dioxide removal) eli erilaisia keinoja sitoa hiilidioksidia teknologisin keinoin, avustaa ekosysteemien hiilensidontaa tai näiden yhdistelmiä.

Aivan viime aikoihin asti keskustelua ovat hallinneet sellaiset hiilen talteenoton keinot, jotka korostavat teknologisia ratkaisuja. Näistä eniten huomiota ovat saaneet 1) hiilen teknologinen talteenotto voimaloissa ja pitkäaikainen varastointi (CCS), 2) bioenergian tuotanto yhdistettynä hiilen teknologiseen talteenottoon ja varastointiin sekä 3) hiilen suora talteenotto ilmasta (DAC). CCS tarkoittaa sitä, että esimerkiksi kivihiilivoimalan päästöistä otetaan hiilidioksidi talteen ja pumpataan maanalaisiin huokoisiin kivikerrostumiin. Tuotanto on siis vähäpäästöistä mutta ei poista nettona päästöjä. BECCS yhdistää tämän siihen, että fossiilisten polttoaineiden sijaan käytetään biopolttoaineita, joiden tuotantokin sitoo hiiltä. Näin tuloksena on nettonielu. Nettonielu olisi myös DAC, joskin sekin vaatii energiaa ja muita resursseja toimintaansa.

Mikään näistä teknologioista ei ole laajamittaisessa käytössä, vaan kaikki ovat kehittelyn asteella, vaikka joitain pienimuotoisia kokeiluja on olemassa. Kuten tuoreessa The Emissions Gap -raportissa todetaan, niiden varaan on kuitenkin laskettu skenaarioissa liikaa (UNEP 2017, 65). BECCS esimerkiksi edellyttäisi bioenergiakasvien teollisen mittakaavan kasvatusta, joka vaatisi valtavat määrät maaperää, lannoitteita ja biotuotteiden käsittelyprosessien tehostamista nykyisestä. Seuraukset luonnon monimuotoisuudelle olisivat turmiollisia. Siksi sellaisen hiilen talteenoton potentiaali ei ole läheskään niin suuri kuin IPCC:n skenaarioissa on oletettu. (Boysen et al, 2017; Smith et al. 2015)

Lokakuussa 2016 Kevin Anderson ja Glen Peters kritisoivat Science-lehden artikkelissaan sitä, että IPCC:n skenaarioissa käytössä oleva nettohiilibudjetti piilottaa taakseen epärealistisia oletuksia hiilen talteenotosta. Malleissa oletetaan ikään kuin täydellinen tieto siitä, millaista teknologiaa lähivuosikymmeninä on käytössä, ja arvotetaan tulevat toimet halvemmiksi kuin nykyiset päästöleikkaukset (diskonttaus). Tällaisilla oletuksilla oikeutetaan nykykehityksen jatkaminen ja viivytetään elintärkeitä päästöleikkauksia. (Anderson & Peters 2017)

Viime aikoina keskustelussa hiilen talteenotosta enemmän näkyvyyttä ovat saaneet sellaiset keinot, jotka perustuvat ekosysteemien suojeluun ja elvyttämiseen tai esimerkiksi maatalouden toimintatapojen muutokseen. Syyskuussa ilmestyneessä artikkelissa ”Natural Climate Solutions” esitetään, että tällaisten ”luonnollisten ratkaisujen” potentiaali on huomattavasti aiemmin arvioitua suurempi. (Griscom et al. 2017) Tiukka rajanveto ”luonnollisten” ja ”teknologisten” keinojen välille on toki kyseenalaista, sillä kaikki edellyttävät runsaasti tietämystä, jatkuvaa tutkimusta ja inhimillistä osaamista. Nämä ”luonnolliset ratkaisu” jakaantuvat kolmeen osaan: 1) metsittämiseen, metsien suojeluun ja uudelleenmetsittämiseen, 2) uudenlaisiin maatalouden menetelmiin sekä 3) kosteikkojen suojeluun ja ennallistamiseen.

Näiden keinojen mahdollisuus ottaa talteen hiiltä ilmakehästä on 30 % suurempi kuin aiemmin on arvioitu, vaikka toisin kuin useimmissa vastaavissa arvioissa, tutkijat asettavat rajoituksia esimerkiksi ruoantuotannon ja biodiversiteetin suojelun turvaamiseksi. Tästä rajatusta määrästä noin puolet eli 11,3 hiilidioksidiekvivalenttia gigatonnia vuositasolla on ”kustannustehokasta”. Se on samaa mittaluokkaa kuin The Emissions Gap -raportin varoittama kuilu lupausten ja todellisuuden välillä.

Mikä tärkeintä, osalla keinoista on muita hyötyjä esimerkiksi maataloudessa vesivarojen suojelussa, eroosion torjunnassa tai ruokaturvan parantamisessa. Näistä maatalouden win-win -ratkaisuista tehdään tällä hetkellä paljon tutkimusta, ja ne olisivat oman kirjoituksensa aihe.

Mikäli näihin ratkaisuihin panostettaisiin, niillä olisi suuri merkitys, sillä niillä voitaisiin kattaa alkuvaiheessa kolmannes tarvittavista kasvihuonepäästöjen leikkauksista. Ne siis helpottaisivat siirtymää huomattavasti. Ne eivät siis kattaisi kolmannesta koko ilmastourakasta, vaan päästöleikkaukset ovat edelleen ensisijaisia.

Lisäksi tällaiset ”luonnolliset ratkaisut” eivät toimi yhtä tehokkaasti loputtomiin, vaan nekin päätyvät saturaatiopisteeseen. Ekosysteemit saavuttavat dynaamisen tasapainotilan, jossa niiden nettopäästöt menevät suunnilleen nollaan. Metsitetty metsä kasvaa täysikäiseksi, peltomaan hiilensidonnan potentiaali on käytetty – hiilen varastot ovat pullollaan, mutta kokonaisuutena nielu ei enää toimi.

Uusia ”luonnollisia ratkaisuja” ei myöskään voida ottaa käyttöön jatkuvasti, kun pyritään turvaamaan luonnon monimuotoisuutta, ruokaturvaa ja resurssien riittävyyttä. Laidunmaita voidaan metsittää tiettyyn rajaan asti, jos niiden tarvetta pystytään vähentämään, mutta se vaatii ruokajärjestelmien hallittua muutosta, jotta siirtymä ei pahenna ruokaongelmia tai heikennä vesitilannetta tai lannoitteiden saatavuutta. Samasta syystä unelmat Saharan metsittämisestä eivät ole kovin realistisia, sillä se vaatisi veden, mullan ja lannoitteiden kuljettamista paikan päälle vuosikausien ajan.

Siksi päästöleikkausten suhteellinen osuus on paljon suurempi, kun katsotaan pidemmälle tulevaisuuteen.

Lähde: (Griscom et al. 2017)

Sosiaalisten ja ekologisten rajoitusten asettaminen kaikille hiilen talteenoton keinoille on tärkeää, ettei niiden käyttäminen vie edellytyksiä muilta tärkeiltä kamppailuilta kuten köyhyyden ja nälän torjunnalta (joka ovat kohtalonyhteydessä väestönkasvun hidastamiseen) ja biodiversiteetin suojelulta. Vaikka monet keinot voivat olla teknisesti mahdollisia, niiden toteuttaminen ei välttämättä sovi yhteen kestävän yhteiskunnallisen kehityksen ja muiden ympäristönäkökohtien kanssa. Juuri siksi onkin merkittävää, että tämä tuore arvio on aiempia merkittävästi suurempi, vaikka nämä näkökohdat on otettu huomioon aiempaa paremmin.

Lupaavimpiinkin hiilen talteenoton tapoihin liittyy kuitenkin sama ongelma kuin trooppisiin metsiin. Entä jos maaperään sidottu hiili alkaa paeta sieltä? Entä jos uudelleen luodut metsät alkavat kärsiä kuivuudesta ja metsäpaloista, kun sääolot muuttuvat? Mitkään hiilen talteenoton tavat eivät siksi voi korvata päästöleikkauksia. Ne voivat olla sillanrakentajia, jotka auttavat vaikeimman siirtymävaiheen yli, mutta kertyneiden hiilivarastojen säilyttäminen vaatii maailmaa, joka ottaa päästöleikkaukset tosissaan.

5) Voidaanko 1,5 asteen turvaraja vielä saavuttaa?

Pariisin sopimuksessa toiveikkaasti asetetun 1,5 asteen turvarajan tarkoituksena olisi estää juuri sellaisia muutoksia, jotka muun muassa vaarantaisivat ekosysteemien hiilivarastoja. Mutta onko siihen pääseminen enää mahdollista? Uusin The Emissions Gap -raportti esittää niin, joskin se vaatisi varhaisia ja ennennäkemättömän voimakkaita päästövähennyksiä (UNEP 2017, 33, 37). Vielä vähän aikaa sitten käytiin kuitenkin kovaa vääntöä siitä, olisiko rajan alle pääseminen enää mahdollista.

Syyskuussa Nature Geosciences -lehdessä julkaistu artikkeli ”Emission budgets and pathways consistent with limiting warming to 1.5°C” herätti kiivaan julkisen keskustelun sekä artikkelin perusväitteistä että siitä, miten ne tulisi tulkita (Millar et al., 2017). Kirjoittajien mukaan 1,5 asteen rajan alle pääseminen ei vielä ole ”geofysikaalinen mahdottomuus”. Tämä hyvin tekninen artikkeli on maallikolle melkein läpitunkemattoman vaikeaa luettavaa, mutta kirjoittajat ovat selittäneet johtopäätöksiään julkisuudessa poikkeuksellisen aktiivisesti. He ovat myös joutuneet puolustautumaan ilmastonmuutoksen kieltäjiä vastaan, jotka ovat pyrkineet käyttämään artikkelia omiin päämääriinsä.

Artikkelin mukaan käytettävissä oleva hiilibudjetti on arvioitua merkittävästi isompi, mutta tämä ei tee päästöleikkausten urakkaa helpoksi. Liikkumatilaa on hieman enemmän, mutta haaste on silti erittäin vaikea. Käytännössä päästöleikkaukset pitää aloittaa heti – nythän siis ollaan edelleen kasvu-uralla – ja päästöt täytyisi saada tasaisella vauhdilla leikaten nollaan 40 vuodessa. Hiilen talteenotto voi tukea tätä, ja hiilidioksidin lisäksi on rajoitettava etenkin metaanin päästöjä.

Kuten saattaa arvata, julkisessa keskustelussa tutkimusta tulkittiin myös niin, että päästörajoituksilla ei sittenkään ole kiire, tai jopa niin, että kirjoittajat vähättelevät ongelmaa. He vastasivat tähän avoimessa kirjeessään Guardian-lehdessä. Kuten Nature-lehden katsausartikkelissa todetaan, monet tutkijat ovat myös epäilleet tutkimuksen johtopäätöksiä. Etenkin tutkimuksessa käytettyjä lämpötila-arvioita on kyseenalaistettu, mutta kirjoittajat ovat korostaneet, että artikkeli kaikesta huolimatta vahvistaa sen, että päästöleikkauksia on kiristettävä tuntuvasti ja nopeasti. (Ks. myös UNEP 2017, 14–16.)

Keskimääräisen lämpenemisen turvarajoista ja hiilibudjettien yksityiskohdista vääntäminen voi myös kaventaa ilmastokeskustelun näkökulmaa. Ahkerana blogikirjoittajanakin tunnettu norjalainen ilmastotutkija Glen Peters kritisoi tätä taannoisessa kirjoituksessaan. Hiilibudjetti on onnistunut käsite, koska sen avulla saadaan perille tärkeitä ajatuksia. On erotettava päästöjen virta ja varanto, vuosittaiset päästöt ja ilmakehän hiilidioksidipitoisuus. Ilmakehään on varaa päästää tietty määrä kasvihuonekaasuja, ja sitten on lopetettava. Mutta budjettien laskeminen on hyvin vaikeaa ja epävarmaa, ja laskelmat poikkeavat toisistaan esimerkiksi sen mukaan, mihin lämpenemisen vertailukohdaksi asetettu ”teollista aikaa edeltävä vaihe” asetetaan. Puhumattakaan siitä, että ilmaston turvarajan määrittely on vahvasti poliittinen kysymys.

Siksi mahdollisimman nopea pyrkiminen nettonollapäästöihin on lopulta pääasia. Yhteiskuntien pääseminen irti fossiilisista polttoaineista on asian ydin. Ei kuitenkaan millä tahansa keinoilla, sillä esimerkiksi panostaminen bioenergian kestämättömiin muotoihin vaarantaa hiilen nieluja ja voi tuottaa lyhyellä aikavälillä fossiilisia polttoaineita suuremmatkin päästöt.

6) Tiekarttoja tulevaan

Ympäristötutkijat ovat esittäneet viime aikoina yhä äänekkäämpiä vaatimuksia fossiilista polttoaineista luopumisen ja kiireisten päästövähennysten puolesta. Erilaiset ”tiekartat” ja julkilausumat ovat muuttaneet keskustelua nopeasti, sillä nyt vaatimus päästöhuipusta vuonna 2020 esitetään yhä laajemmin. Tämä on Pariisin sopimuksen kansallisia sitoumuksia huomattavasti kunnianhimoisempaa.

Maaliskuussa Science-lehdessä julkaistussa kirjoituksessa ”A roadmap for rapid decarbonization” joukko tutkijoita esitti suunnitelman nettonollapäästöihin pääsemiseksi vuosisadan loppuun mennessä, jotta lämpeneminen voidaan pysäyttää ”reilusti alle kahden asteen” (Rockström et al., 2017). Kirjoituksessa esitetään teknologiakeskustelusta tuttua ”Mooren lakia” löyhästi mukaileva ”hiilen laki” (carbon law), jonka mukaan hiilidioksidin päästöt täytyisi puolittaa joka vuosikymmen. Se vaatisi päästöleikkausten lisäksi maankäytön muutosten hillintää niin, että sektorin päästöt päätyvät nollaan vuoteen 2050 mennessä, sekä hiilen talteenoton menetelmien mahdollisimman nopeaa käyttöönottoa. Näin nettonollapäästöt saavutettaisiin 2050.

On kuitenkin huomattava, että hiilen talteenoton osalta tiekartta keskittyy lähinnä BECCSin ja DACin kaltaisiin teknologisiin ratkaisuihin, joiden arvioidaan nousevat 5 gigatonnin vuositasolle vasta vuoteen 2050 mennessä – siis reilusti alle puolet siitä ”luonnollisten ratkaisujen” kestävästä potentiaalista, jota edellä käsiteltiin! Metsittämisen kaltaiset ratkaisut ovat pienemmässä roolissa ja vaikuttavat vasta vuosisadan jälkipuolella.

Nettopäästöjen huippu pitäisi saavuttaa viimeistään 2020, ja mikä tärkeintä, ilmakehän hiilidioksidipitoisuus tulisi kääntää laskuun vuosisadan loppupuolella.

Tutkijoiden lanseeraama tiekartta on hyvin viitteellinen eikä tekeydykään tiukaksi toimintaohjelmaksi, mutta se korostaa kaikkien yhteiskunnan sektorien perusteellista mullistusta. Esimerkiksi vuoteen 2020 mennessä pitäisi saada lakkautettua 500–600 miljardin dollarin vuosittaiset fossiilisten polttoaineiden tuet, ja kaikkien suurten kaupunkien ja yritysten tulisi laatia ”dekarbonisaatiostrategiat”. Seuraavalla vuosikymmenillä olisi otettava käyttöön energiatehokkuusmenetelmät mahdollisimman laajasti, ja kivihiilen käyttö olisi käytännössä lopetettava. Öljyn käyttö olisi loppumassa 2040-luvulle siirryttäessä, ja ensimmäiset maat olisivat saavuttamassa todellisen päästöttömyyden. Polttomoottorista olisi tullut harvinaisuus.

Tiekartta nojaa optimistisiin oletuksiin siitä, miten teknologinen, taloudellinen ja sosiaalinen kehitys ”lähtee lentoon” kiihtyvälle uralle, kun sopivat esteet ja kannustimet saadaan aikaan. Konkreettisten ohjeiden sijaan se on pikemminkin toimintaan kannustava asiakirja, jonka tavoitteena on myös osoittaa, miten suurista asioista Pariisissa tultiin oikeastaan sopineeksi.

Toinen vastaavanlainen raportti 2020 The Climate Turning Point julkaistiin huhtikuussa. Se oli monien instituutioiden yhdessä kokoama, ja sen ympärille rakentui Mission 2020 -hanke. Jälleen korostetaan, että vuosi 2020 on kriittinen historiallinen käännekohta. Jos päästöjä ei saada laskuun siihen mennessä, monet mahdollisuuksien ikkunat sulkeutuvat. Päästöjen nettonollataso täytyisi saavuttaa 2040 eli vielä edellä kuvattua tiekarttaa nopeammin.

Raportti nostaa voimakkaasti esille edellä kuvatut vaaralliset positiiviset takaisinkytkennät ja ”keikahduspisteet” (tipping point), joiden jälkeen luonnonjärjestelmät asettuvat radikaalisti uudenlaiseen tilaan. Se varoittaa, että jotkin muutokset ovat jo väistämättömiä, muun muassa merten pinnan nousu jossain määrin – mutta pahimpia muutoksia voidaan vielä torjua. (2020 The Climate Turning Point, 2017, 3–4) Tutkijat ehdottavat kuusiosaista toimenpideohjelmaa, johon kuuluu esimerkiksi hiilivoiman rakentamisen lopettaminen vuoteen 2020 mennessä, olemassa olevien hiilivoimaloiden asteittainen alasajo, polttomoottorien käytön pääasiallinen lakkaaminen jo 2030-luvulla sekä fossiilisille polttoaineille annetun julkisen tuen lopettaminen. Verrattuna Rockström et al tiekarttaan hiilen talteenoton ”luonnolliset ratkaisut” ovat selvästi näkyvämmässä asemassa, mutta niiden mittakaava jää epäselväksi. Metsäsektorin tulee muuttua hiilinieluksi, mutta sen koosta ei ole arviota. Maanviljelyksen arvioidaan voivan muuttua hiilinieluksi 1 hiildioksidiekvivalentin gigatonnin vuositasolla. (sama, 13–15)

Raportin taustalla olleet tutkijat esittelivät vaatimuksiaan myös kesäkuisessa Nature-lehden kirjoituksessa ”Three years to safeguard our climate” (Figueres et al. 2017). Artikkeli kuvasi toimenpideohjelman pähkinänkuoressa ja teki tunnetuksi ”Carbon Crunch”-kuvaajan, joka esittää kouriintuntuvasti, miten nopeita päästöleikkausten on oltava, jotta maapallon keskimääräinen lämpeneminen voitaisiin rajoittaa 1,5–2 asteeseen.

Lähde: Figueres et al. 2017

Nämä tiedemaailman toimintakehotukset kuvastavat hyvin sitä, miten kaukana tieteellisesti perustellut näkemykset ovat ilmastopolitiikan todellisuudesta. Poliittisen päätöksenteon hitausvoima on melkoinen, ja viime vuosisatojen aikana rakentunut fossiilitalouden ”peritty tilanne” haraa muutoksia vastaan (Lähde 2013). Toisaalta toimintaohjelmien mullistavuus kertoo siitä, miten vaikeaksi tilanne on päässyt. Yhteiskunnilla on edessään hirvittävän suuri urakka.

7) Työ jatkuu turvarajojen tuolle puolen

Ilmastopäästöjen kehitys vie tällä hetkellä edelleen huonoon suuntaan, mutta toivon merkkejäkin on olemassa – ja tutkijoiden yhä aktiivisempi rooli julkisessa keskustelussa ei ole niistä vähäisempiä. Mutta mikäli suunta kääntyy ja kaikkia odotuksia vasten lämpeneminen saadaan pysähtymään 1,5 tai 2 asteeseen, ja jos hiilidioksidipitoisuudet ilmakehässä vakaantuvat, onko kaikki kunnossa?

Valitettavasti ei. Tätä vaikeaa ja pitkälle tulevaisuuteen kurottavaa kysymystä purkaa ansiokkaasti kesäkuussa julkaistu pitkä artikkeli ”Young people’s burden” (Hansen et al. 2017). Sen perusajatus on yksinkertainen: vaikka onnistuisimme päästövähennyksissä kuinka hyvin tahansa, työ jatkuu, sillä lopulta hiilidioksidipitoisuus ilmakehässä on saatava nykyistä huomattavasti alemmaksi, jotta vaaralliset positiiviset takaisinkytkennät eivät käynnistyisi. Pitoisuudet kasvavat vielä pitkään, vaikka voimakkaat päästöleikkaukset saataisiin käyntiin, koska päästöt ovat niin paljon meren ja maan nieluja suurempia. Siksi edessä on ainakin sadan vuoden urakka.

Nykyinen keskimääräinen lämpeneminen on ylittänyt noin +1 astetta esiteolliseen aikaan verrattuna. Kuten edellä viittasin, arviot tapahtuneesta lämpenemisestä poikkeavat toisistaan, sillä esiteollinen vertailutaso voidaan määritellä eri tavoin. Tämä arvio on korkeampi kuin esimerkiksi IPCC:n mutta ero ei ole suuri. Nykyinen lämpötila on joka tapauksessa selvästi korkeammalla kuin ihmisen sivilisaatioiden kukoistuskauden holoseenin keskilämpötila ja sen korkeimmatkin lämpötilapoikkeukset. Ja kertyneen säteilypakotteen vuoksi lämpeneminen jatkuu. (sama, 580-581)

Viime jääkautta edeltäneellä kaudella merten pinta oli nykyistä 6–9 metriä korkeammalla, ja tuolloin maapallon keskilämpötila oli nykyisellä tasolla (sama, 581-582). Onko 2 astetta tai edes 1,5 astetta silloin edes pätevä tavoite? ”Turvarajat” ovat hyviä väliaikaisia rajapyykkejä – artikkelissa esitetään, että 3% vuosittaisilla päästövähennyksillä olisi mahdollista päästä 1.5 asteen tavoitteeseen. Mutta silti täytyisi tavoitella sellaista säteilypakotetta, joka estäisi merten pinnan voimakkaan nousun tai vaaralliset positiiviset takaisinkytkennät. (sama, 589)

Tavoiteltava hiilidioksidipitoisuus saisi olla korkeintaan 350 ppm (nykyään se siis on yli 400 ppm; ennen teollista aikaa se vaihteli 200-300 ppm välillä). (sama, 582) Käynnissä oleva historian vaihe, jolloin tuo raja on ylitetty (englannissa käytetään usein termiä overshoot), tulisi pitää mahdollisimman lyhyenä.

Artikkeli nostaakin ajan merkityksen esille poikkeuksellisen hyvin. Maailma ei reagoi kasvihuonekaasuihin välittömästi vaan viiveellä. Säteilypakote tarkoittaa, että maapallo on energiaepätasapainossa: energiaa saapuu maapallolle enemmän kuin sitä poistuu. Mutta etenkin koska meret imevät merkittävän osan lämmöstä, vain osa ilmakehän lämpenemisestä on toteutunut – sitä on siis edelleen odotettavissa eli in the pipeline, kuten englanniksi usein sanotaan. Olemme sitoutuneet (committed) nykyistä suurempaan lämpenemiseen. (sama, 583–585)

Arviot sitoutuneen lämpenemisen määrästä vaihtelevat. Täytyy asettaa ensinnäkin jokin nykytaso, josta käsin arvioidaan, kuinka paljon tähän asti kertyneet päästöt lämmittäisivät ilmakehää viiveellä. Toiseksi arvioon vaikuttaa se, oletetaanko hypoteettisesti päästöjen loppuvan kuin seinään vai arvioidaanko niille jokin realistinen kehitys – eli otetaanko huomioon yhteiskunnallinen hitausvoima. Tässä kohtaa monimutkaisen asian voi kuitenkin yksinkertaistaa niin, että merkittävä osa lämpenemisestä on varastoitunut meriin ja vaikuttaa vielä pitkään. (IPCC, AR5, The Physical Science Basis, 1102–1105) Ja meriveden lämpeneminen tietysti vaikuttaa myös merten ekosysteemeihin.

Siksi overshoot-vaiheen pitäminen mahdollisimman lyhyenä on tärkeää. Jos korkeammat lämpötilat pysyvät päällä pitkään, vaaralliset positiiviset takaisinkytkennät ja muut muutokset voivat käynnistyä laajasti, mikä veisi ilmastonmuutoksen täysin käsistä. Artikkelissa kiinnitetään huomiota etenkin jäätiköiden sulamiseen ja merten pinnan nousuun. Huomattava merten pinnan nousu voi olla mahdollista jopa 50–150 vuodessa, joten säteilypakote on saatava laskemaan hyvin nopeasti, ettei prosessi käynnisty. (Hansen et al. 2017, 583–585)

IPCC:n viidennen arviointiraportin johtopäätöksiä päivittävässä Climate updates -raportissa todetaan, että merten pinnan nousu on tällä vuosisadalla korkeintaan yhden metrin, elleivät Antarktiksen reuna-alueiden jäätiköt romahda. (Climate updates 2017, 12) Uusissa tutkimuksissa näitä arvioita pidetään kuitenkin vanhentuneita. Pahimmat skenaariot jäätiköiden kohtalosta ovat hurjia mutta myös kiistanalaisia. Joka tapauksessa tieteellinen konsensus on vahvistunut siitä, että meret nousevat aiemmin arvioitua huomattavasti nopeammin. Pitkällä aikavälillä muutokset olisivat suorastaan raamatullisia, vaikka pysyttäisiin kahden asteen lämpenemisessä. Jäätiköiden sulaminen voisi aikanaan nostaa meren pintaa jopa 25 metrillä – millä tasolla se pysyisi tuhansia vuosia. Maailman ilmastojärjestön tiedotteessa muistutetaankin, että nykyinen CO2-pitoisuus on plioseenin tasolla (3–5 miljoonaa vuotta sitten), jolloin ilmasto oli 2–3 astetta lämpimämpi ja meret 10–20 metriä korkeammalla. (WMO 2017)

Lisäksi uutta lämpenemistä kiihdyttävä ikiroudan sulaminen tai maaperän hiilen karkaaminen voivat käynnistyä laajamittaisesti jo 1–2 asteen lämpenemisen myötä, jos se pysyy yllä tarpeeksi pitkään. (Hansen et al. 2017, 585) Tästä varoittikin tuore tutkimus Alaskassa.

Ilmastopolitiikassa lähivuosien toimet ovat merkittäviä, sillä ne ratkaisevat vaarallisimman overshoot-vaiheen keston. Fossiilisten polttoaineiden käytön nopea alasajo on välttämätöntä. Tarvitaan vähintään 3% päästörajoitukset vuosittain, jotta olisi mahdollista päästä alle 1,5 asteen keskimääräisen lämpenemisen. Silloinkin oltaisiin edelleen noin 0,5 astetta korkeammalla holoseenin korkeimmista lämpötiloista. Olisi päästävä takaisin holoseenia vastaaviin lämpötiloihin vuosisadassa tai vähemmässä. (sama, 589–590)

Tämä vaatii väistämättä hiilen talteenottoa. Mutta se, kuinka paljon hiiltä joudutaan sitomaan erilaisin keinoin, riippuu siitä, kuinka aikaisin ja kuinka suuret päästöleikkaukset saadaan aikaan.

Olisi korostettava sellaisia hiilen talteenoton keinoja, joilla voisi olla muitakin hyötyjä, kuten maatalousmaan viljavuutta, vedenpidätyskykyä ja eroosiokestävyyttä sekä maaperän hiilinieluja edistävät menetelmät. Lisäksi muiden kasvihuonekaasujen kuin hiilidioksidin päästöjen rajoittaminen auttaisi, mutta se on vaikea haaste, sillä nyt etenkin metaanipäästöt kasvavat voimakkaasti. (sama, 593)

Koko urakkaa ei kuitenkaan ole mahdollista hoitaa ilman muita talteenoton menetelmiä kuten BECCS, DAC tai hiiltä sitovan kiviaineksen levittäminen esimerkiksi viljelysmaille (EW). (sama, 591) Aiempaa tutkimusta (mm. Smith et al. 2015) mukaillen artikkelissa varoitetaan näiden ratkaisujen korkeasta hinnasta, merkittävistä energiakustannuksista ja hurjasta resurssien kulutuksesta. (Hansen et al. 2017, 591)

Mitä hitaammin ja kunnianhimottomammin päästövähennyksiin ryhdytään, sitä suuremmassa vaarassa luonnolliset nielut ovat ja sitä mittavammaksi hiilidioksidin talteenoton urakka käy jo nykyisille lapsille ja nuorille. Heidän taakkansa voi kasvaa kestämättömän raskaaksi.

Synkästä sävystään huolimatta tässä on myös toivoa luova viesti. Minkään yksittäisen lämpötila- tai pitoisuusrajan ylittäminen itsessään ei ole peruuttamaton katastrofi. Keskittyminen siihen, ”kuinka monta vuotta meillä on aikaa”, yhtäältä helposti viivyttää toimintaa ja toisaalta ruokkii fatalismia.

Olennaista on, ehtivätkö vaarallisimmat positiiviset takaisinkytkennät ja muut ympäristömuutokset käynnistyä laajasti. Emme tiedä, ovatko trooppisten metsien, boreaalisten metsämaiden tai Antarktiksen jäätiköiden taannoiset muutokset ”kanarialintuja kaivoksessa”, varoituksia tulevasta, vai käynnistyneen muutoksen ensi askelia. Mutta pyrkimys mahdollisimman lyhyeen overshoot-vaiheeseen luo pitkäaikaisen sivilisaation päämäärän. Se on hyvä vastalääke shokeeraavien ilmastouutisten tuomaan masennukseen. Vaikka tilanne on kurja, aina on jotain tehtävää.

Lähivuosien ja -vuosikymmenien toiminta ratkaisee sen, kuinka kauan nykyisellä säteilypakotteen tasolla pysytään ja millainen on se maailma, joka päätyy takaisin energiatasapainoon. Merten pinta nousee jo väistämättä, mutta vielä voidaan toivottavasti vaikuttaa siihen, nouseeko se niin monta metriä, että yhteiskunnat eivät kestä sitä (sama, 594). Jos merten pinta nousee 0.5–1 metriä, kuten näyttää vääjäämättömältä, se on hyvin vakavaa. Mutta on vaikea edes kuvitella maailmaa, jossa meret ovat kohonneet 7 metrillä.

Lopuksi

Ilmastonmuutos ei ole hetkellinen haaste, joka on hoidettava, jotta voidaan palata normaaliin päiväjärjestykseen. Ilmaston kanssa on opittava elämään uudella tavalla. Yhteiskuntien toimintaa on muutettava perusteellisesti usean sukupolven ajan kaikilla elämän aloilla, ei vain energian tuotannossa.

Hiilibudjetit, lämpenemisen turvarajat ja toiminnan vuodet ovat työkaluja, väliaikaisia tienviittoja tulevaan. Laajempi tilannekuva on kuitenkin se, että ihmiset joutuvat lukuisten sukupolvien ajan totuttautumaan uuteen maailmaan, koska teollistuminen potkaisi maailman holoseenin tuolle puolen.

Maailman muutoksilla on hitausvoimaa eli inertiaa. Siksi monet muutokset ovat jo väistämättömiä. Ilmastonmuutos vaikuttaa siihen, missä päin maailmaa voi tai ei voi asua, viljellä maata tai kalastaa.

Myös ihmisen toimilla on hitausvoimaa: nyt tehdyillä päätöksillä joko lukitaan yhteiskuntia pitkäksi aikaa runsaasti energiaa kuluttaville ja kasvihuonekaasuja tuottaville poluille tai vastaavasti avataan erilaisten elämäntapojen mahdollisuuksia.

Näin läheinen ja kaukainen tulevaisuus nivoutuvat yhteen. Mikäli nykyiset lapset ja nuoret joutuvat keskittämään voimansa hiilidioksidin poistamiseen ilmakehästä, heidän yhteiskuntansa ovat väistämättä muilla elämän alueilla köyhempiä ja niukempia.

Tämä ei ole kasvottomien kaukaisten sukupolvien asia.

/ Ville Lähde

KIRJALLISUUTTA:

2020 The Climate Turning Point. 2017. Verkossa: https://newclimate.org/2017/04/10/2020-climate-turning-point/

Anderson, Kevin & Glen Peters, The trouble with negative emissions. Science. Vol. 354, No. 6309, 2016, 182–183. DOI: 10.1126/science.aah4567

Baccini, A. et al., Tropical forests are a net carbon source based on aboveground measurements of gain and loss. Science. 10.1126/science.aam5962 (2017). DOI: 10.1126/science.aam5962

Boysen, L.R. et al., The limits to global-warming mitigation by terrestrial carbon removal. Earth’s Future, Vol. 5, No. 5, 2017, 463–474. Verkossa: http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1002/2016EF000469/full

Chatterjee, A. et al., Influence of El Niño on atmospheric CO2 over the Tropical Pacific Ocean: Findings from the NASA’s OCO-2 mission. Science. Vol. 358, Iss. 6360, 2017. DOI: 10.1126/science.aam5776

Climate updates. What have we learnt since the IPCC 5th Assesment Report? The Royal Society, 2017. Verkossa: https://royalsociety.org/topics-policy/publications/2017/climate-updates/

Figueres, Christiana et al., Three years to safeguard our climate. Nature. Vol. 546, 2017, 593–595. Verkossa: https://www.nature.com/news/three-years-to-safeguard-our-climate-1.22201

Griscom, Bronson W. et al., Natural Climate Solutions. PNAS. Vol. 114, No. 44. DOI: 10.1073/pnas.1710465114

Hansen, James, et al., Young people’s burden. Requirement of negatice CO2 emissions. Earth System Dynamics. 8, 2017, 577–616. doi.org/10.5194/esd-8-577-2017

IPCC, AR5, The Physical Science Basis.

Jackson, R.B. et al., Warning signs for stabilizing global CO2 emissions. Environmental Research Letters. 12 (2017). Verkossa: http://iopscience.iop.org/article/10.1088/1748-9326/aa9662/pdf

Liu, Junjie et al., Contrasting carbon cycle responses of the tropical continents to the 2015–2016 El Niño. Science. Vol. 358, Iss. 6360, 2017. DOI: 10.1126/science.aam5690

Lähde, Ville, Niukkuuden maailmassa. niin & näin, Tampere 2013.

Millar, Richerd J. et al., Emission budgets and pathways consistent with limiting warming to 1.5°C. Nature Geoscience. Advance Online Publication, 18 September 2017. DOI:10.1038/ngeo3031

Rockström, Johan et al., A roadmap for rapid decarbonization. Science. Vol. 355, Iss. 6331, 2017, 1259–1271.

Smith, Pete et al., Biophysical and economic limits to negative CO2 emissions. Nature Climate Change. 6, 2015, 42–50. DOI:10.1038/nclimate2870

UNEP (2017), The Emissions Gap Report 2017. United Nations Environment Programme (UNEP), Nairobi. Verkossa: https://www.unenvironment.org/resources/emissions-gap-report

WMO (2017), Greenhouse Gas Bulletin. No. 13, 30.10.2017. Verkossa: https://library.wmo.int/opac/doc_num.php?explnum_id=4022

WRI (2017), Kelly Levin & David Rich. Turning Points. Trends in Countries’ Reaching Peak Greenhouse Gas Emissions over Time. Working Paper. Washington, DC: World Resources Institute. Verkossa: http://www.wri.org/publication/turning-points-trends-countries-reaching-peak-greenhouse-gas-emissions-over-time

26.10.2017

Suomen ilmastopolitiikasta puuttuu kokonaisvaltainen näkemys globaalin kehityksen suuntaviivoista

Valtioneuvosto julkaisi 25. syyskuuta selonteon Suomen keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikan suunnitelmasta vuoteen 2030. Selonteko on ilmastonmuutoksen torjunnan ja suomalaisen tuotanto- ja kulutusrakenteen tulevaisuuden kannalta keskeinen dokumentti. Se täydentää, nivoo yhteen ja avaa auki Suomen ilmastopolitiikkaan vaikuttavat eriasteiset ja eri aikoina tehdyt sitoumukset. Vastaava selonteko tehdään kerran vaalikaudessa.

Ilmastopolitiikkaa ei tule lukea erilliseksi politiikanteon osa-alueekseen vaan se vaikuttaa kaikkeen harjoitettavaan päätöksentekoon. Erityisesti se vaikuttaa elinkeinopolitiikkaan – mahdollisimman laajasti ymmärrettynä. BIOS on tässä samoilla linjoilla Sitran 18. lokakuuta antaman lausunnon kanssa. Lausunto tiivistää: ”Pariisin sopimuksen tavoitteiden saavuttaminen […] vaatisi enemmän: kokonaisvaltaisia, disruptiivisia muutoksia ja toimenpiteitä.”

Suomen ilmastopolitiikasta puuttuu kokoava näkemys globaalin kehityksen suuntaviivoista ja Suomen roolista tässä kehityksessä. Voidaan sanoa, että jos tässä selonteossa ei ole ohjaavaa, kokoavaa ja eteenpäin katsovaa kokonaisnäkemystä kansallisella tasolla, sitä ei ole missään.

Seuraavassa esitämme ilmastopolitiikan suunnitelmasta keskeisiä havaintoja, jotka osoittavat kattavan näkemyksen puutteen. Havaintojen pohjalta Suomen on mahdollista tehdä suunnitelmaan merkittäviä parannuksia.

Kriittisin havainto on, että toteutuessaan ilmastopolitiikan suunnitelma ei vähennä kasvihuonekaasujen nettopäästöjä tarkastelujakson aikana, vuoteen 2030 mennessä, eli juuri silloin kun nettopäästöt tulisi saada ripeästi laskuun. Suunnitelman keskeisin komponentti on liikenteen päästövähennystavoite, johon pyritään korvaamalla fossiilisia polttoaineita biopohjaisilla polttoaineilla. Tämä edellyttäisi metsien lisähakkuita, jotka taas nykyisillä puunkäyttötavoilla siirtäisivät hakattujen metsien hiilivarastot ilmakehään.

Biotaloussuunnitelma vähentäisi nettopäästöjä vain siinä tapauksessa, että lähes kaikki lisähakkuiden myötä metsistä korjattava puuaines käytettäisiin pitkäaikaisiin puutuotteisiin. Tällöin metsien hiilivarasto siirtyisi metsien ulkopuolelle ihmisten käyttötuotteisiin ja rakennettuun ympäristöön eikä lisäisi ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta. Niin kauan kuin biotaloussuunnitelma nojaa paperi- ja sellutehtaisiin, sitä ei voi kutsua ilmastosuunnitelmaksi. Se on pikemminkin tapa yrittää tukea historiallisia teollisuusrakenteita muuttuvien materiaalisten ja kansainvälisten poliittisten reunaehtojen paineissa.

Sitran lausunto summaa hyvin vanhoihin rakenteisiin tukeutumisen uusien vahvuuksien rakentamisen sijaan: ”Suunnitelman taloudellisten vaikutusten arviointi ei riittävästi huomioi vähäpäästöisten ratkaisujen kasvavia maailmanmarkkinoita ja niiden vientipotentiaalia, mihin Suomi voi päästä käsiksi investoimalla päästöjen vähentämiseen ja ratkaisujen kehittämiseen kotimarkkinoilla.” Suomella olisi hyvin koulutetun kansan ja eheän yhteiskuntarakenteen voimin loistava mahdollisuus pilotoida jälkifossiilisen yhteiskunnan perustavanlaatuisia infrastruktuuriratkaisuja eli käynnistää ekologinen jälleenrakennus: sähköistää ja muuttaa liikenne soveltuvilta osin moottorittomaksi, monipuolistaa kotimainen ruoantuotanto ja kääntää se hiilen lähteestä hiilinieluksi, käyttää puuta luovasti kaikessa rakentamisessa, antaa kansalaisille valmiuksia tuottaa yhä isompi osa energiastaan ja ruoastaan lähiyhteisöissä, ja niin edelleen.

Edellisiin versioihin verrattuna ilonpilkahdus ilmastosuunnitelmassa on, että kunnissa “kokeillaan edelläkävijäkuntien ja ministeriöiden välillä solmittavaa ns. Green deal -mallia: Kunnat asettavat kunnianhimoisia kestävää kehitystä ja innovaatioita tukevia tavoitteita hankinnoille. Valtio suuntaa taloudellisia kannustimia esimerkiksi hankintojen suunnitteluun ja riskin kantamiseen.” (s. 113) On kuitenkin kyseenalaista, että julkisia hankintoja käsitellään suunnitelmassa strategisesti vain kuntien osalta. Valtiolla on kuntiin nähden ylivoimaiset rahataloudelliset ja poliittiset mahdollisuudet toteuttaa hankintoja ekologisen jälleenrakennuksen mukaisesti. Jos kansakunnan tasolla kokoavaa näkemystä ilmastopolitiikan nivoutumisesta kaikkeen yhteiskunnan kehitykseen ei ole julkilausuttu, millä perusteella kunnat voisivat tehdä kunnianhimoisia ilmastopoliittisia julkisen hankinnan ohjelmia?

Kansainvälisiä ilmastosopimuksia myötäillen Suomen ilmastosuunnitelma erottaa päästökaupan alaiset sektorit niin sanotusta taakanjakosektorista, johon kuuluvat liikenne, rakennusten erillislämmitys, jätteet ja maatalous. Suunnitelma keskittyy vain taakanjakosektoriin. Yhteiskunnan kehitystä ohjaavan kokonaisvaltaisen näkemyksen kannalta erottelu on ongelmallinen. Ei voida ajatella, että suuret energia- ja teollisuuslaitokset, jotka ovat päästökaupan alaisia, kehittyvät omalakisesti oikeaan suuntaan, ilman että keskustellaan niiden roolista osana kotimaista infrastruktuuria ja tuotantorakennetta. Liikenne on hyvä esimerkki: sähköautoja hyödyntävä liikennöinti ilman niiden kanssa samaan aikaan koordinoidusti kehitettäviä vähäpäästöisiä energiaratkaisuja (ja esimerkiksi kaupunkisuunnittelua ja uusia digitaalisia jakamisalustoja) tuskin vähentää kokonaispäästöjä tai tuottaa tehokkaita ja loppukäyttäjilleen mielekkäitä ratkaisuja.

Selonteon alaotsikko on ”kohti ilmastoviisasta arkea”. Kansalaisen ja kuluttajan näkökulma jää ilmastosuunnitelmassa kuitenkin irralliseksi. Se näkyy esimerkiksi ilmastosuunnitelman taloudellisia arvioita koskevassa osiossa. Jos kansalaiset laajamittaisesti tekisivät selonteossa kuvatun ”elämäntaparemontin” (s. 102), sillä olisi paljonkin kansantaloudellisia vaikutuksia. Elämäntaparemontissa kansalaiset esimerkiksi tekevät vähemmän lomalentoja, tekevät entistä useamman matkan kävellen ja pyörällä, vaihtavat oman auton liikennepalveluihin ja vähentävät merkittävästi lihansyöntiään. Hämäräksi jää, onko suunnitelman tarkoitus ohjata kansalaisia kuluttamaan vähemmän? Se on varmasti ilmastotavoitteille tärkeä ohjenuora, mutta sitä ei ole kytketty millään tavalla taloudelliseen tai poliittiseen ennakointiin.

Lopuksi sananen tieteen roolista ilmastosuunnitelman laadinnassa. Kuten selonteossa muistutetaan, Suomen ilmastolaki velvoittaa, että suunnitelman laatimisessa otetaan huomioon ”ilmastonmuutosta koskeva ajantasainen tieteellinen tieto sekä arviot kansainvälisen ja Euroopan unionin ilmastopolitiikan kehityksestä” (s. 42). Biopolttoaineisiin liittyvässä EU-tason päätöksentekoprosessissa Suomen linja on ollut jopa tiedevihamielinen. Mitä tiedeyhteisön tulisi nyt tehdä, että suunnitelmat jatkossa todella pohjaisivat parhaimpaan tieteelliseen tietoon?

20.9.2017

BIOS-kommentti: Taloustieteen huippuyksikön sijaan Suomi tarvitsee monitieteisyyteen pohjaavaa päätöksentekoa

Keskustelu uuden taloustieteen huippuyksikön perustamisesta on tarpeen, koska kyseessä on merkittävä Suomen julkista talouskeskustelua määrittävä teko. Talousyksikön perustaminen on osa meneillään olevaa laajempaa yhteiskunnallisesta kamppailua, jossa määritellään oikeutta ja valtaa puhua taloudesta.

Uuden yksikön perustavoite on tervetullut. Pääministeri Juha Sipilän sanoin: “poliittisen päätöksenteon pitää perustua korkeatasoisiin arvioihin politiikan vaikutuksista kansantalouteen ja yhteiskuntaan.”

Näin laajan tavoitteen saavuttaminen vaatii kuitenkin monitieteistä lähestymistapaa. Yksikköä ei tulisi etukäteen rajata liian tiukasti vain tietyn tieteenalan tai tiettyjen tieteellisten koulukuntien varaan. Keskustelua maan korkeimman poliittisen johdon suojeluksessa olevasta erityisyksiköstä olisi käytävä avoimesti ja monipuolisesti. Keskustelun olisi linjattava yksikön toiminnan tavoitteita, koostumusta ja tuotetun tiedon sovellettavuuden periaatteita.

Miksi monitieteinen lähestymistapa talouteen on välttämätön?

Riittävien materiaalisten resurssien turvaaminen on ilmastonmuutoksen, muiden ympäristöongelmien ja heikkenevän energiantuotannon hyötysuhteen aikakaudella yksi yhteiskunnan keskeisistä haasteista. Taloustiede – siten kuin se julkisessa keskustelussa ja osin myös Suomen yliopistoissa tällä hetkellä ymmärretään – ei tarkastele näitä talouden materiaalivirtoja ja -varantoja riittävästi. Tarvitsemme luonnontieteitä, jotta voimme määritellä edellytykset esimerkiksi lähitulevaisuuden metsä-, ruoka- ja energiaresurssien käytölle. Luonnontieteet tuottavat kirjaimellisesti elintärkeää tietoa talouden materiaalisista reunaehdoista.

Humanistiset ja yhteiskuntatieteet puolestaan tuottavat tietoa, miten organisoida yhteiskunta siten, että hyvän elämän mahdollisuuksia ylläpidetään myös tulevaisuudessa. Kun käytettävissä olevat materiaaliset reunaehdot muuttuvat, myös yhteiskuntien toimintaympäristön on muututtava ja ihmisten opittava harjoittamaan uusia käytäntöjä. Miten ihmisten luovuutta ja toimintaa voidaan kanavoida turvallisen ja mielekkään yhteiskuntakehityksen kannalta oikein? Millaista työtä on tehtävä? Mistä on luovuttava ja mitä uutta rakennettava niin että yhteiskunnan tasa-arvo ja koheesio säilyvät? Liian kapeasti rajattu taloustiede jättää tällaiset elintärkeät kysymykset joko huomiotta tai tarjoaa niihin rajattuihin lähtöolettamuksiinsa perustuvia vastauksia.

Jotta päästäisiin pääministeri Sipilän mainitsemiin “korkeatasoisiin arvioihin politiikan vaikutuksista”, on vaadittavien tieteellisten näkökulmien kirjo huomattavan suuri. Tällöin yhtä oikeaa, neutraalia tai objektiivista näkökulmaa ei voi muodostua. Monisyisten ongelmien ratkaisemisessa taloustiede on vain yksi työkalu osana kokonaisvaltaisempaa tieteen ja päätöksenteon yhteistoimintaa. 2000-luvun päätöksentekijöiden on kyettävä muodostamaan laaja-alaisia arvioita monitieteiseen tietoon nojaten ja tehtävä niiden pohjalta aitoja poliittisia valintoja.

On tarpeen myös kysyä, mikä on tähän mennessä estänyt korkeatasoisen tieteellisen tiedon huomioimisen päätöksenteossa? Esimerkiksi soteuudistusta sekä metsien käyttöä ja metsätaloutta koskevassa poliittisessa keskustelussa tutkimustieto on joko jätetty huomioimatta tai sitä on ohjattu ja jopa vaiennettu. Ei ole ollut kysymys korkeatasoisen tiedon puutteesta vaan pikemminkin siitä, että tutkimustieto ei ole istunut tiettyihin ennalta muodostettuihin poliittisiin olettamuksiin ja tavoitteisiin. On perusteltua kysyä, valitaanko poliittisessa suojelussa olevaan uuteen talousyksikköön tutkijoita vain sellaisista tutkimuksellisista lähtökohdista, jotka suosivat vallitsevaa politiikkakehystä eivätkä tarjoa avaimia politiikan avoimeen, kriittiseen ja moniulotteiseen arviointiin ja toteuttamiseen.

Mitä monitieteisyys käytännössä tarkoittaa?

Ilmasto- ja muu ympäristötutkimus on osoittanut, että yhteiskuntien on pikaisesti uudistettava infrastruktuurinsa ja käytäntönsä siten, että ne tulevat toimeen ilman fossiilisia polttoaineita, vähentävät päästöjään radikaalisti ja toteuttavat laajoja hiiltä sitovia toimia (kuten metsien hiilinielujen kasvattamista). Tässä on talouspolitiikalle reunaehdot ja realiteetit, jotka koskettavat kaikkia talouden toimijoita mutta jotka kapeasti rajattu taloustiede sivuuttaa. Ilmasto- ja resurssikysymysten kohtaamisessa on kyse eräänlaisesta marssijärjestyksen muuttamisesta sekä uudenlaisesta monialaisen tiedon käsittelystä ja soveltamisesta. Tämän tulee näkyä niin talouspolitiikan keskeisten instituutioiden koostumuksessa kuin julkisessa keskustelussa.

8.8.2017

Mitä ympäristöturvallisuus voisi tarkoittaa? Vaikka turvallistamisen kriitikoiden huoli demokratian rapautumisesta, liian kapean turvallisuusnäkökulman ylivallasta ja viholliskuvien luomisesta on tärkeää, on aivan yhtä olennaista muistaa, että heidän peräänkuuluttamansa ”normaali politiikka” osallistuu tällä hetkellä turvattomuuden tuottamiseen.

Vielä pari vuotta sitten termi ”ympäristöturvallisuus” (environmental security) oli liki tuntematon laajemmalle yleisölle. Nyttemmin ympäristökysymyksistä ja etenkin ilmastonmuutoksesta puhutaan julkisuudessa yhä useammin turvallisuusnäkökulmasta. Yhtäältä vaaditaan sodankaltaista mobilisaatiota pahimpien ympäristöuhkien torjumiseksi, toisaalta ilmastonmuutoksen varoitetaan lisäävän tai kiihdyttävän konflikteja, kuten YK:n pääsihteeri Antonio Guterres esitti taannoin. Ilmastonmuutos turvallisuusongelmana on esiintynyt taajaan etenkin yhdysvaltalaisten sotilashenkilöiden puheissa viime vuosina.

Ympäristökysymysten kytkeytyminen turvallisuusnäkökohtiin ei ole uusi asia, ja ne ovat olleet oikeastaan aina osa turvallisuuspolitiikan näkökulmaa etenkin valtioiden välisissä suhteissa – kiistat vedestä, kalastusoikeuksista ja muista luonnonresursseista ovat ikivanha aihe. Ympäristöturvallisuus alkoi kuitenkin käsitteellistyä yhtenäisemmäksi keskustelunaiheeksi vasta 1970-luvun ympäristöheräämisen myötä, ja terminä se lanseerattiin laajempaan käyttöön vuonna 1987 Brundtlandin komission raportin ”Yhteinen tulevaisuutemme” myötä. Kylmän sodan päätyttyä teema nousi näkyvämmin politiikan asialistalle. (Trombtetta 2008, 585, 591) YK:n turvallisuusneuvosto käsitteli ilmastonmuutosta vuosina 2007 ja 2011, mitä on pidetty merkkinä siitä, että ilmastonmuutoksen turvallisuusulottuvuudet otettiin vakavasti. Kansainvälisessä keskustelussa ympäristöturvallisuuden rinnalle on noussut myös termi ”ilmastoturvallisuus” (climate security).

Monet ympäristöturvallisuuskeskustelun aiheet sopivat hyvin perinteiseen turvallisuusajatteluun, jossa keskiössä ovat valtiot ja niiden vakaus, rajojen hallinta ja konfliktit. Korostetaan sitä, että ympäristö- ja resurssiongelmat lisäävät konfliktien todennäköisyyttä tai rajuutta. Syyrian sodan ja Arabikevään yhteyksiä pitkään kuivuuskauteen ja ruoan tuotanto- ja hintaheilahteluihin on käsitelty paljon. (The Arab Spring and Climate Change, 2013). Puhutaan paljon siitä, että maailmaan voi syntyä hallitsemattoman suuri ”ympäristöpakolaisten” tai ”ilmastopakolaisten” joukko olosuhteiden muuttuessa, luonnonkatastrofien lisääntyessä tai joidenkin alueiden muuttuessa jopa asumiskelvottomiksi.

Toisaalta on käsitelty laajemmin ihmisyhteisöjen haavoittuvaisuutta ja eriarvoisuutta ruoantuotannon heikentyessä, makean veden niukkuuden lisääntyessä ja monien muiden ongelmien pahetessa. Näin ympäristöturvallisuus on laajentanut keskustelunaiheita perinteisistä konfliktikeskeisistä teemoista inhimillisen hyvinvoinnin turvaamisen ja tasa-arvon kysymyksiin. Voivatko turvallisuusajattelu ja turvallisuuspolitiikan käytännöt muuttua, kun niiden piiriin tuodaan laadullisesti uudenlaisia asiakysymyksiä? Minkä ja kenen ehdoilla turvallistaminen tapahtuu?

Onko ”turvallistaminen” vaarallista?

Kriittisessä turvallisuustutkimuksessa puhutaan ”turvallistamisesta” (securitization) silloin, kun uusia aiheita tuodaan turvallisuuskeskustelun ja -politiikan piiriin. Termi on peräisin 1990-luvulta, mutta sen käyttö yleistyi etenkin 2000-luvun alusta – yhteys terrorismin vastaiseen sotaan lienee vahva (Gad & Petersen 211, 316). Turvallistaminen on määritelty eri tutkimusperinteissä eri tavoin, mutta yhteistä on se, että turvallisuus nähdään demokraattisen neuvottelun ja kiistelyn ulkopuolisena alueena, normaalipolitiikan tuolla puolen (Aradau 2004, 391). Turvallistaminen vie eräänlaiseen poikkeustilaan, jossa asiat annetaan turvallisuusammattilaisten käsiin. Näin ne alistuvat vakiintuneille alan ajattelu- ja toimintatavoille. (sama, 395; Roe 2012, 252) Turvallisuudella on oma logiikkansa, joka eroaa radikaalisti muista elämänalueista. Ja jos turvallisuuden logiikka leviää muuhun yhteiskuntaan, se rapauttaa demokratian edellytyksiä. (Aradau 2004, 399)

Ympäristö- ja resurssiongelmien tulkitsemista turvallisuuskysymyksiksi on kritisoitu tältä pohjalta paljon. Vaikka turvallistaminen voi tuoda kiireen ja mobilisaation tuntua, se on myös pohjimmiltaan epädemokraattinen toimi, joka suosii suoraviivaisia poikkeustoimia ja estää poliittista keskustelua. Se ruokkii viholliskuvia tai jopa edellyttää niitä, jolloin romahdusvaarassa olevat yhteiskunnat tai lisääntyvä muuttoliike nähdään ensisijaisesti uhkana oman yhteiskunnan vakaudelle, ei esimerkiksi kansainvälisen yhteistyön ja avustamisen perusteena. Turvallistaminen myös rajoittaa keskustelua. Ulkopuolisilla ”amatööreillä” – kuten vaikka ympäristötutkijoilla tai kansalaisjärjestöillä – ei tahdo olla pääsyä aiheisiin, jotka aiemmin olivat normaalin neuvottelevan ja kiistelevän politiikan alueella. (sama, 397)

Etenkin niin sanottu ”Kööpenhaminan koulukunta” pohjaa tässä kritiikissään vahvasti puhetekoteoriaan. (Suomalaiselle lukijalle hyvä tapa tutustua aiheeseen on niin & näin -lehden numero 2/17, jonka puhetekoteemassa Juha Vuori käsittelee turvallisuuspuhetta nimenomaan tästä näkökulmasta.) Pähkinänkuoressa ajatus kulkee niin, että turvallisuusuhkat eivät tule sellaisiksi itsestään vaan ne luodaan puhetekojen avulla – ei toki pelkästään sanomalla ”turvallisuus”, vaan se vaatii myös yleisön hyväksyntää. Tosin joissain turvallistamisen kritiikeissä näyttäisi olevan suorastaan ”sanamaaginen” (Lähde 2015) ajatus siitä, että pelkkä sana ”turvallisuus” ikään kuin korruptoi käsiteltävän aiheen (Roe 2012, 254; Trombetta 2008, 588). Tämä on ymmärrettävämpää sellaisten retorisesti vahvojen ja historiallisesti ladattujen termien kuten ”kansallinen turvallisuus” (national security) kohdalla. Mutta niin laajasti käytetyn termin kuin ”turvallisuus” lukuisten käyttötapojen niputtaminen on epäilyttävää, etenkin jos ajatellaan sellaisia vakiintuneita käyttöjä kuin sosiaaliturva tai ruokaturva (social security, food security).

Kritiikkejä yhdistää myös ajatus erillisestä, omaleimaisesta ja jossain määrin muuttumattomasta ”turvallisuuden logiikasta”, ja tätä taustaoletusta ei juuri kyseenalaisteta. Turvallistaminen vie asiat poikkeustilaan ja demokraattisen politiikan ulkopuolelle, ja siinä kaikki. Siksi monet turvallistamisen kriitikot epäilevät sitä ajatusta, että ympäristöturvallisuus voisi laajentaa turvallisuusajattelun näköpiiriä konflikteista inhimilliseen hyvinvointiin, tasa-arvoon ja arkielämän sujuvuuteen muuttuvassa maailmassa. He sulkevat lähtökohtaisesti pois sen mahdollisuuden, että turvallisuusajattelun ja -politiikan luonne voisi muuttua aihepiirin moninaistuessa.

Tämä on hämmentävää etenkin siksi, että vahvasti turvallistamista kritisoivan ja ”turvallistamisen purkamista” (desecuritization) peräänkuuluttavan ”Kööpenhaminan koulukunnan” omien tutkimusten mukaan ympäristöturvallisuuteen vetoaminen ei ole juurikaan käynnistänyt pelättyjä poikkeustoimia (Trombetta 2008, 589). Pikemminkin voisi sanoa, että koko nykyisen eliökunnan tulevaisuutta uhkaavien ongelmien edessä juuri mitään poikkeustoimia ei ole tehty – turvallisuusnäkökohtien tukemana tai niitä ilman.

Ylipäätään on kyseenalaista, voidaanko ympäristökysymyksille nähdä jokin omaleimainen ja rajattu ”normaalin politiikan” alue (Latour 2013). Pikemminkin ne ulottuvat kaikille inhimillisen elämän alueille.

”Ne koskevat perustavanlaatuisesti kaikkia yhteiskuntien toiminnan aloja ja kytkeytyvät läpikotaisin eriarvoisuuteen, turvallisuuteen ja sopeutumiskykyyn. Etenkään niukkuuskysymykset eivät asetu luontevasti vanhaan ’ympäristöongelman’ lokeroon. Pelkkä ympäristöpolitiikka ei riitä niiden käsittelyyn, vaan ne ulottuvat yhä laajemmalle turvallisuuspolitiikkaan, elinkeinopolitiikkaan ja muille perinteisille politiikan alueille.” (Lähde 2013, 124)

Ympäristöturvallisuuden kaksi puhetapaa

Maria Julia Trombetta on todennut, että ympäristöturvallisuuskeskustelussa on kaksi tendenssiä. Yhtäältä ”kansallisesta turvallisuudesta” ponnistava näkökulma korostaa konflikteja ja uhkia globaalille järjestykselle ja vakaudelle – jolloin kriitikoiden pelkäämä mahdollisuus määritellä toisia ihmisiä tai yhteisöjä uhkiksi vaikuttaa todennäköiseltä. Tämä on näkynyt viime vuosina asenteissa pakolaisiin ja siirtolaisiin (tosin lienee selvää, että turvallistamisen lisäksi taustalla on rasismia, muukalaiskammoa ja monia muita ilmiöitä). Toisaalta keskustelu on kyseenalaistanut perinteisen turvallisuuspolitiikan keinovalikoiman kykyä vastata nykymaailman haasteisiin ja korostanut ennakoinnin ja ehkäisyn merkitystä. (Trombetta 2008, 593)

Tästä erinomaisen esimerkin tarjoavat yhdysvaltalaisen Military Advisory Boardin (MAB) raportit vuosilta 2007 ja 2014. MAB perustettiin vuonna 2006 tuomaan nimenomaan ilmastonäkökulmaa yhdysvaltalaiseen turvallisuuskeskusteluun. Paneeli koostuu eläkkeellä olevista korkea-arvoisista eri aselajien upseereista. Vuoden 2007 raportti varoittaa, että ilmastonmuutos aiheuttaa nykyistä laajempia humanitäärisiä katastrofeja, joiden seurauksena poliittinen epävakaus ja yhteisöjen lisääntynyt avuntarve ylittävät kansainvälisen järjestelmän toimintakyvyn (MAB 2007, 6). Kehittyvien maiden auttaminen ja vahva ilmastopolitiikka nähdään tärkeimpinä toimintakeinoina (sama, 7). Raportti korostaa myös sosiaalisen koheesion ja vakaan hallinnon merkitystä ongelmista selviämiselle – jolloin resurssiongelmatkin voivat johtaa parhaimmillaan yhteistyöhön kiistojen sijaan (sama, 18).

Vuoden 2007 raportissa mainitaan toki myös ”epäonnistuneiden valtioiden” (failed states) ja lisääntyvien konfliktien riski sekä kannetaan huolta armeijan tukikohtien turvallisuudesta ja energiatehokkuudesta armeijan toimintakyvyn ylläpitämiseksi (sama, 6, 8, 39). Ennen kaikkea raportti korostaa kuitenkin edellä mainittua ennakointia ja ehkäisyä, yhteiskunnan sektorien yhteispeliä ja muidenkin kuin turvallisuustoimijoiden aktiivisuutta.

Sävy on muuttunut huomattavasti vuoden 2014 raportissa: kehittyvien maiden auttaminen ja päästöjen rajoittaminen eivät ole enää vahvoja toimintasuosituksia. Ilmastonmuutoksen hillinnän sijaan korostuu siihen sopeutuminen. Konfliktien lisääntyminen ja niiden hallinta ovat nyt keskiössä. (MAB 2014, 2, 14). Samana vuonna julkaistu Yhdysvaltain puolustusministeriön 2014 Climate Change Adaptation Roadmap keskittyy armeijan ja yhdysvaltalaisen yhteiskunnan toimintakyvyn turvaamiseen. Quadriennial Defence Review 2014 korostaa melko harvoissa ilmastohuomioissaan pääosin samaa, konflikteja ja oman toimintakyvyn turvaamista.

Tuore raportti At Our Own Peril: DoD Risk Assessment in a Post-Primacy World, jonka on julkaissut U.S. Army War Collegen Strategic Studies Institute, käsittelee Yhdysvaltain armeijan muuttuvaa turvallisuusympäristöä ”johtoaseman jälkeisessä” maailmassa. Peruskysymys on, miten puolustusministeriön tulisi muuttaa riskiarviointiaan ympäristössä, jota luonnehtii jatkuva häiriöitä aiheuttava muutos. Huolenaiheiksi nousevat etenkin informaatiosodankäynti, Kylmän sodan jälkeisen järjestyksen mureneminen, lisääntyvä ja pirstaloitunut vastarinta Yhdysvaltoja vastaan, suurten valtioiden lisääntynyt kilpailu ja poliittisen koheesion hajoaminen. Raportti ei edes mainitse ilmastonmuutosta, ja sana ”ympäristö” (environment) esiintyy vain viitaten turvallisuusympäristön poliittis-strategisiin muutoksiin. Tämä ei ole yllättävää, sillä raportin päämääränä on ”saada takaisin ja pitää yllä Yhdysvaltain vastustamaton sotilaallinen etulyöntiasema” ja esimerkiksi eläintärkeiden resurssien ja markkinoiden turvaaminen.

Trombettan kuvaamat kaksi puhetapaa, uhkiin varautumisen tai ennakoinnin ja ehkäisyn korostaminen, eivät muodosta rajalinjaa vain turvallisuustoimijoiden ja siviilien välille, vaan erilaiset asenteet ympäristö- ja resurssikysymyksiin näkyvät myös turvallisuustoimijoiden puheissa. Korostuuko yhteiskunnan eri sektorien yhteistoiminta vai käsitelläänkö asiaa kapeasti poliisin tai armeijan mandaatilla? Yhdysvaltain puolustusministeri James Mattisin tuore henkilökuva kuvastaa erinomaisesti tätä turvallisuustoimijoiden sisäistä moninaisuutta ja ristiriitaisuutta:

”Military force alone promises only more military force. In congressional testimony from 2013, Mattis said as much, when asked about the role of diplomacy in foreign affairs. ’If you don’t fund the State Department fully, then I need to buy more ammunition ultimately,’ he said. ’The more that we put into the State Department’s diplomacy, hopefully the less we have to put into a military budget.’”

Ovatko ympäristöongelmat konfliktien syy?

Edellä kuvatun käsitteellis-teoreettisen kiistelyn lisäksi ympäristöturvallisuuskeskustelua on haastettu empiirisen tutkimuksen näkökulmasta. Aiheesta käydyssä julkisessa keskustelussa on korostettu, miten ympäristöongelmat lisäävät resurssien niukkuutta, vaarantavat ihmisten asuinsijoja ja saavat aikaan väestön siirtymiä. Näin ne lisäävät konfliktien todennäköisyyttä tai kestoa. (Zografos et al. 2014, 327). Tätä on tavoiteltu termillä ”uhkakerroin” (threat multiplier), joka lanseerattiin ilmeisesti MAB:n vuoden 2007 raportissa ja levisi sittemmin laajaan käyttöön. (MAB 2007; MAB 2014; The Arab Spring and Climate Change 2013) MAB:n raportti vuodelta 2014 lanseerasi tätä vahvemman käsitteen ”konfliktikatalyytti” (conflict catalyst), joskin tarkkaa määritelmää ei ollut ja termien suhde jäi hyvin epäselväksi (MAB 2014, 7–8).

Tätä näkemystä on myös kyseenalaistettu tuoreissa tutkimuksissa. Vuonna 2014 julkaistu CLICO-projektiin pohjautuva artikkeli esitti, että poliittisen järjestelmän puutteet ovat merkittävämpiä tekijöitä konfliktien taustalla kuin ilmasto- ja vesijärjestelmistä juontuvat paineet (Zografos et al. 2104). Toisen vuonna 2016 julkaistun kuivuutta ja konflikteja käsitelleen laajan tutkimuksen lopputulos oli ristiriitainen. Yhtäältä tilastollinen yhteys oli heikko, mutta se oli toisaalta vahvempi uusiutuvien luonnonvarojen suorasta hyödyntämisestä riippuvaisissa yhteisöissä, joiden poliittinen asema on heikko. (von Uexkull et al. 2106, 12391, 12394) Tutkimuksessa päädyttiin toteamaan, että kuivuuden ja konfliktien suhde on molemminpuolinen: ne vahvistavat toisiaan. Yleiset tilastolliset tarkastelut eivät kerro mitään kovin hyödyllistä näin vahvasti kontekstiriippuvaisesta asiasta. Jälkimmäisessä tutkimuksessa korostetaankin vaikuttavien tekijöiden moninaisuutta: etniset jaot, riippuvaisuus maataloudesta, poliittinen marginaalisuus, yhdistävät identiteetit, investointipako, terveys ja niin edelleen.

Etenkin lehtiartikkeleissa keskustelu ympäristöturvallisuudesta keskittyy useimmiten vääntöön konfliktien syistä tai ilmastopakolaisuuden mahdollisuudesta. Ja koska monimutkaisuus, ajallis-paikallinen hahmottomuus ja etäiset vaikutukset mahtuvat huonosti journalistiseen kieleen ja julkisen keskustelun yksinkertaistuksiin (Lähde 2015), analyysi jää helposti juupas-eipästelyksi ilmiöiden ”tärkeimmästä” syystä. Kädenvääntö konfliktien eri taustasyiden ensisijaisuudesta menee metsään, koska monimutkaisten sosio-ekologisten järjestelmien muutoksia ei voi palauttaa yhteen ”perimmäiseen” syyhyn. Tämä ei estä tutkimusta niiden syistä, mutta taustatekijöitä ei voi noin vain eritellä ja asettaa tärkeysjärjestykseen.

Toinen keskustelun jumitus on kiistely siitä, väheksyykö konfliktien ympäristötaustan analyysi niiden poliittista merkitystä. Vuonna 2007 ilmestynyttä UNEP:in raporttia Darfurin konfliktista kritisoitiin, koska ilmastonmuutoksen esittämisen taustasyyksi koettiin väheksyvän Sudanin hallinnon vastuuta tapahtumista. Viime vuosina tämä syytös on esitetty esimerkiksi usein silloin, kun Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän tuoreiden konfliktien taustoja on tutkittu. Laajaa keskustelua ja kritiikkiä herättänyt raportti The Arab Spring and Climate Change kuitenkin korosti monella tavalla sitä, miten yhteiskunnalliset toimet vaikuttavat ympäristöpaineiden toteutumiseen – esimerkiksi vesi-intensiivisen tuotannon tukeminen kuivuudelle alttiilla alueella (Syyria) tai oman maan ruoantuotannon heikentäminen vientituotteiden kustannuksella maassa, jonka väestö on riippuvaista tuontiruoasta (Egypti). Kääntäen viisaampi politiikka tietysti voi vähentää ympäristömuutosten haitallisia vaikutuksia.

Usein on myös muistutettu, että nälänhätien taustalla on aina konflikteja, poliittista sortoa, avustustoiminnan estämistä tai muita poliittisia toimia. Toisaalta yhtä tärkeää on pitää mielessä, että suurin osa maailman nälkäisistä ei elä konfliktialueilla. Elämä voi olla hyvin turvatonta silloinkin, kun laajaa nälänhätää ja sotaa ei ole näkyvissä. (FAO 2015, 37)

Laajennettu turvallisuus ja resilienssi

Kun katse nostetaan pelkistä konflikteista yleiseen ihmiselämän sujumiseen, on selvää, että ympäristöturvallisuutta ei voida käsitellä mielekkäästi vain perinteisillä sotilas- tai poliisitoimilla. Turvallisuus ei ole vain valtioiden välisten sotien tai sisäisen turvallisuuden asia. Siihen kuuluvat myös ihmisryhmien väliset jännitteet ja laajemmin mahdollisuus viettää tervettä, toimeliasta ja hyvää elämää. UNDP:n lanseeraamalla ”inhimillisen turvallisuuden” (human security) käsitteellä on tuotu onnistuneesti esiin tätä laajennetun turvallisuuden näkökulmaa, joka sopii erinomaisesti yhteen ympäristö- ja resurssikysymysten tarkastelun kanssa. (Zografos et al. 2014, Trombetta 2008, 593)

Termistä ”resilienssi” (resilience) on tullut varsinainen muotisana viime vuosina. Resilienssi on ollut jo vuosikymmeniä vakiintunut käsite ekologiassa ja psykologiassa. Ekologiassa keskeinen teksti käsitteen lanseeraamisessa oli C. S. Hollingin artikkeli ”Resilience and Stability of Ecological Systems” vuodelta 1973 (Holling 1973). Artikkelissa Holling kyseenalaistaa sellaiset luonnonhoidon käytännöt, jotka perustuvat näkemykseen luonnonjärjestelmien vakaasta tilasta. Ne voivat itse asiassa heikentää järjestelmien resilienssiä eli kykyä säilyttää toimintakykynsä häiriöistä huolimatta – mikä ei ole sama asia kuin järjestelmän vakaus.

”It is useful to distinguish two kinds of behavior. One can be termed stability, which represents the ability of a system to return to an equilibrium state after a temporary disturbance; the more rapidly it returns and the less it fluctuates, the more stable it would be. But there is another property, termed resilience, that is a measure of the persistence of systems and of their ability to absorb change and disturbance and still maintain the same relationships between populations or state variables.” (Holling 1973, 14)

Toinen avainteksti on yhteisartikkeli ”Catastrophic Shifts in Ecosystems” vuodelta 2001 (Scheffer et al. 2001), joka esitti ekologisten järjestelmien voivan muuttua nopeasti ja katastrofaalisesti. Se peräänkuulutti Hollingin tavoin resilienssin ylläpitämistä luonnonhoidon käytäntöjen perustana.

2000-luvun alusta lähtien sanan käyttö on kuitenkin levinnyt yhä uusille alueille, ja yhteydet tähän merkitykseen ovat muuttuneet löyhiksi analogioiksi tai katkenneet kokonaan, kuten usein käy tällaisten muotitermien kohdalla. (Hyvönen & Juntunen 2016, 208, 212) Koska termiä käytetään eri aloilla hyvin erilaisissa merkityksissä, turvallisuuskeskustelussakin se on johtanut jatkuvaan merkitysten ristiriitaisuuteen ja ohipuhumiseen (sama, 213).

Aivan kuin Trombettan mukaan turvallistamiskeskustelussa on kaksi päälinjaa, Aki-Elmeri Hyvönen ja Tapio Juntunen esittävät artikkelissaan ”Sopeutuva yhteiskunta ja resilienssi: turvallisuuspoliittinen analyysi”, että keskustelu resilienssistä on jumiutunut kahden lähestymistavan yhteen sovittamattomalta näyttävään eroon: yhtäältä vakiintuneen yhteiskuntajärjestyksen ylläpitäminen ja hallinnointi, toisaalta mahdollisuus ihmisyhteisöjen omalähtöiseen organisoitumiseen, haavoittuvaisuuden vähentymiseen ja toimintakyvyn lisääntymiseen. (sama)

Jälkimmäinen perspektiivi osuu yksiin ”inhimillisen turvallisuuden” korostaman näkökulman kanssa ja on erityisen tärkeä, kun muistetaan edellä mainittu ympäristöllisten ja yhteiskunnallisten tekijöiden yhteennivoutuminen – esimerkiksi haavoittuvuus sään ääri-ilmiöille on aina myös yhteiskunnallisen järjestyksen tuote, kuten vuoden 2005 hurrikaani Katriina tai Intian valtameren tsunami osoittivat aikanaan. Haavoittuvuus ei ole vain ”ulkoisten olosuhteiden” asia vaan aina myös sosiaalisesti, taloudellisesti ja poliittisesti tuotettua. Tämä ”sisäisen” ja ”ulkoisen” eron ongelmallisuus koskee tietysti myös sosio-ekologisia järjestelmiä, kuten Hollingin artikkeli tuo hyvin esiin (Holling 1973).

Harkiten uuteen aihealueeseen sovellettuna resilienssin käsite voi eittämättä olla hyödyllinen sosio-ekologisten järjestelmien ymmärtämisessä, ja laajemmin hahmotettu ympäristöturvallisuus on luontainen sovellusalue. Käsitteet ovat työkaluja, joilla tehdään selkoa maailmasta. Mutta kun saman sanan ”resilienssi” alle pakataan vaikka minkälaisia asioita, se lakkaa olemasta hyödyllinen käsite – tai pikemmin saman termin käytön takaa löytyy käsitteellinen sekamelska. (Lähde 2015) Hyvä esimerkki on MAB:n vuoden 2007 raportti, jossa termiä sovelletaan vapaasti ulottuen yhteisöjen haavoittuvuudesta armeijan toimintakykyyn (MAB 2014, 5, 21, 24), vaikka ilmiöinä niillä on lopulta aika vähän tekemistä keskenään.

Ympäristöturvallisuudesta käydyssä keskustelussa ei ole tällä hetkellä minkäänlaista yhteistä keskustelutilaa, vaan se on hyvin hajaantunutta. Niinpä mahdollisuuksia resilienssin jaetulle määritelmälle ei ole. Ylipäätään sellaisten mahdollisuudet ovat sitä heikompia, mitä laajempi keskustelu on (Lähde 2015). Siksi muotitermin käytön sijaan on useimmiten parasta puhua ensin itse asiasta, kunnes päästään selville, puhuvatko eri osapuolet samoista kysymyksistä. Muotisanojen ”pikakirjoitus” helposti peittää näkemyseroja. Jaetut käsitteet ovat hyödyllisiä työkaluja sitten, kun puhutaan suunnilleen samasta asiasta ja voidaan käydä tarkempien käsitysten erojen ja yhtäläisyyksien kimppuun.

Normaalin tilanteen ongelma

Sosio-ekologisten ilmiöiden monisyisyys herättää myös kysymyksen siitä, onko turvallistamisen kriitikkojen peräänkuuluttama ”normaali politiikka” sekään niin tavoiteltavaa. Tässä on ympäristöturvallisuuden syvällinen ristiriita. Yhtäältä nykyinen elämäntapa on riskien ja uhkien synnyttäjä, mutta toisaalta sitä pyritään säilyttämään ja turvaamaan. (Trombetta 2008, 595). Vielä toistaiseksi fossiilisten polttoaineiden käytöstä riippuvainen talous tuottaa olemassaoloaan uhkaavan vaaran. Nälkää tehokkaasti vähentänyt moderni ruoantuotanto on johtanut myös vesivarojen ylikäyttöön ja viljelysmaan heikentymiseen. Maailmantalouden materiaalivirrat ovat kolminkertaistuneet neljässä vuosikymmenessä. Tämän järjestyksen säilyttäminen ja turvaaminen ovat ristiriitaisia päämääriä, mahdoton projekti.

Myöskään mukautuminen käynnissä oleviin muutoksiin ei ole aina ongelmatonta. CLICO-projektin tutkijat korostavat turvattomuuden tuottajina myös ”maladaptaatiota” eli sopeutumistoimia, jotka lisäävät eriarvoisuutta ja vievät joidenkin ihmisten elinkeinon tai tekevät vanhat elämäntavat mahdottomiksi (Zografos et al. 2014). Konflikteja voi syntyä resurssien niukkuuden lisäksi myös niiden runsauden vuoksi, kun esimerkiksi viljelysmaata otetaan haltuun ulkopuoliselle toimijalle (sama, 5). Tällöin voidaan puhua oikeastaan niukkuuden tuottamisesta.

Vaikka turvallistamisen kriitikoiden huoli demokratian rapautumisesta, liian kapean turvallisuusnäkökulman ylivallasta ja viholliskuvien luomisesta on tärkeää, on aivan yhtä olennaista muistaa, että heidän peräänkuuluttamansa ”normaali politiikka” osallistuu tällä hetkellä turvattomuuden tuottamiseen. Tämäkin on keskeinen perustelu sille, että turvallisuusajattelun horisonttia on pakko laajentaa.

”Laajemmin ymmärrettynä turvallisuus kytkeytyy resurssien tuottamisen ja kuluttamisen heijastusvaikutuksiin. Vauraampienkin alueiden elintasossa piilevä ’näkymätön kulutus’ ja ongelmien ulkoistaminen tarkoittaa, että tilanteen muuttuessa vaurauden keskusten ulkopuolella mullistukset voivat olla nopeita tai hallitsemattomia myös keskuksissa. Kapeampi turvallisuusajattelu ei huomioi näitä monimutkaisempia vaikutussuhteita. Se osallistuu, tahtomattaankin, haavoittuvaisuuden systemaattiseen tuotantoon.” (Lähde 2013, 156)

Mutta kuten turvallistamisesta käydyssä keskustelussa on toistuvasti muistutettu, tätä ei voida tehdä pelkästään nykyisten turvallisuustoimijoiden ehdoilla. Jos turvallisuuden alue laajenee, on käytävä myös poliittista keskustelua ja kamppailua siitä, kuka tai mikä on turvallisuuden kohde. Kenen asia turvallisuus on? Keskittyykö agenda konfliktien hallitsemiseen ja vallitsevan järjestyksen ylläpitämiseen vai ihmisarvoisen elämän edellytysten turvaamiseen? Jälkimmäisessä tapauksessa se tarkoittaa väistämättä myös vallitsevan elämäntavan muuttamista.

Kenen kanssa keskustella?

Keskustelua ympäristöturvallisuudesta käydään paljon, mutta se on hyvin sirpaleista. Eri aloilla käytetään erilaista terminologiaa (tai ”resilienssin” tapauksessa samaa terminologiaa ristiriitaisilla merkityksillä), ja totunnaiset näkökulmat poikkeavat toisistaan. Turvallistamisesta kiistelevät tutkijat vääntävät asiasta helposti keskenään, ja yhteys varsinaisiin valta-asemassa oleviin perinteisiin toimijoihin jää vähäiseksi (Gad & Petersen 2014, 322). Toisaalta edellä kuvattu epäluulo ”amatöörien” tungettelua kohtaan voi olla suurta turvallisuustoimijoiden joukoissa. Saako vanhoja näkemyksiä kyseenalaistaa? Onko vierailla oikeaa pääsyä poliittisiin prosesseihin, vai vahditaanko omaa tonttia tiukasti?

Tutkijoiden ainakin kannattaa välttää naiiviutta, kun he yrittävät edistää ajatusta laajennetusta turvallisuudesta. Vahva vastakkainasettelu vanhan ja uuden turvallisuusajattelun välillä kuulostaa helposti sinisilmäiseltä Syyrian, Jemenin, Irakin, Nigerian, Afganistanin, Libyan ja Ukrainan sotien ja suurvaltojen välisten jännitteiden aikana. Ympäristöuhkien tuominen turvallisuuskeskusteluun ei tarkoita perinteisten uhkakuvien väistymistä, vaan pikemmin päinvastoin: se osoittaa, miten moninaisia yhteydet ekologisten, taloudellisen, sosiaalisten ja poliittisten tekijöiden välillä ovat. Tämä vaatii yhteiskunnan eri alueiden parempaa yhteistoimintaa mutta myöskin rehellistä keskustelua itse asiasta. Mitä turvataan, miksi ja ketä varten?

Ympäristöturvallisuuden todellinen edistäminen instituutioiden tasolla, ei vain julkilausumissa ja tutkimuksellisissa kiistoissa, vaatii näiden eri turvallisuuden eri ulottuvuuksien välisten yhteyksien ymmärtämistä.

 

Ville Lähde

 

KIRJALLISUUTTA:

The Arab Spring and Climate Change. Toim. Caitlin E. Werrell & Francesco Femia. A Climate and Security Correlations Series. Center for American Prgress, Washington, 2013. Verkossa: https://climateandsecurity.files.wordpress.com/2012/04/climatechangearabspring-ccs-cap-stimson.pdf

Aradau, Claudia, Security and the Democratic Scene. Desecuritization and Emancipation. Journal of International Relations and Development, Vol. 7, 2004, 388–413.

CNA Military Advisory Board, National Security and the Threat of Climate Change. CNA Corporation, Alexandria (VA), USA, 2007. (MAB 2007)

CNA Military Advisory Board, National Security and the Accelerating Risks of Climate Change. CNA Corporation, Alexandria (VA), USA, 2014. (MAB 2014)

FAO, The State of Food Insecurity in the World 2015.

Gad, Ulrik & Lund Petersen, Concepts of Politics in Securitization Studies. Security Dialogue. Vol. 42, No. 4–5, 2011, 315–328.

Holling, C.S., Resilience and Stability of Ecological Systems. Annual Review of Ecology and Systematics. Vol 4, 1973, 1–23.

Hyvönen, Ari-Elmeri & Tapio Juntunen, Sopeutuva yhteiskunta ja resilienssi: turvallisuuspoliittinen analyysi. Politiikka 3/2016, 206–223.

Latour, Bruno, Moderni vai ekologinen? Uutta oikeutusta etsimässä. Teoksessa Luonnon politiikka. Toim. Yrjö Haila & Ville Lähde. Vastapaino, Tampere, 2003, 67–104.

Lähde, Ville, Niukkuuden maailmassa. niin & näin, Tampere 2015.

Lähde, Ville, Paljon liikkuvia osia. Savukeidas, Turku 2013.

Roe, Paul, Is Securitization a ’Negative’ Concept? Revisiting the Normative Debate Over Normal Versus Extraordinary Politics. Security Dialogue. Vol. 43, No. 3, 249–266.

Scheffer, Marten, Steve Carpenter, Jonathan A. Foley, Carl Folke & Brian Walker, Catastrophic Shifts in Ecosystems. Nature, Vol. 413, 2001.

Trombetta, Maria Julia, Environmental Security and climate change. Analysing the Discourse. Cambridge Review of International Affairs. Vol. 21, No. 4, 2008, 585–602.

von Uexkull, Nina, Mihai Croicu, Hanne Fjelde & Halvard Buhaug, Civil Conflict Sensitivity to Growing-season Drought. PNAS. Vol. 113, No. 44, 12391–12396

Zografos, Christor, Marisa C. Goulden & Giorgos Kallis, Sources of Human Insecurity in the Face of Hydro-Climatic Change. Global Environmental Change. Vol. 29, 2014, 327–336.

25.7.2017

Väestönkasvun perusasiat haltuun "Väestökeskustelussa mennään metsään yhä uudelleen kahdella perustavalla tavalla."

Väestökysymykset nousivat heinäkuussa Suomessakin näkyvästi julkiseen keskusteluun tuoreiden tutkimusten myötä. Environmental Research Letters -lehdessä ilmestyneessä artikkelissa nimittäin todettiin, että yksilö voisi vaikuttaa ilmastonmuutoksen hillintään tehokkaimmin tekemällä yhden lapsen vähemmän (Wynes & Nicholas 2017). Samoihin aikoihin ilmestynyt toinen tutkimusartikkeli varoitti maailman eliöpopulaatioiden kiihtyvästä häviämisestä kutsuen sitä populaatioiden joukkotuhoksi (annihilation) (Ceballos et al, 2017). Artikkelin mukaan taustalla on sekä ylikansoitus että ylikulutus – ja yksi kirjoittajista, vuoden 1968 Population Bomb -kirjasta tunnettu Paul R. Ehrlich, tilitti tutun kärkevään tapaansa ylikansoituksen ongelmista.

Kummastakin tutkimuksesta uutisoitiin laajalti maailmalla ja suomalaisissakin tiedotusvälineissä. Etenkin ensin mainittu artikkeli on herättänyt paljon keskustelua, koska se kohdistuu yksilöiden elämänvalintoihin. Helsingin Sanomat julkaisi 19.7. näyttävän jutun, jossa asia ilmaistiin niin, että ”paras yksilön käsissä oleva keino ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi on tehdä vähemmän lapsia”. Jutussa aihe tuotiin iholle käymällä läpi ympäristöaktiivin maailmantuskaa lapsentekopäätöksen äärellä. Ja aivan, alkuperäinen tutkimusartikkeli tarkastelikin ilmastonmuutosta ”miljardien yksilöpäätösten kerääntymisen” näkökulmasta (Wynes & Nicholas 2017). Tällainen näkökulma on omiaan herättämään syyllisyyden tunteita, vastustusta ja liioittelua: ”eikö enää saisi tehdä lapsia?” – mitä tutkimusartikkelissa ei tietenkään peräänkuulutettu.

Väestönkasvu on ollut perinteisesti vaikea asia ympäristökeskustelussa, ja se tahtoo yhä uudelleen jämähtää joko–tai -asetelmaan. Joko väestönkasvu on maailman tärkein ongelma ja kaikkien muiden alkusyy tai sitten se ei ole varsinainen ongelma. (Lähde 2013, 129–133) Tuoreessa keskustelussakin toistuvat tutut vastakkaiset väitteet. Yhtäältä Suomessa väestö ei ole ongelma, vaan väestö kasvaa jossain muualla – täällä pitäisi pikemmin tehdä enemmän lapsia huoltosuhteen turvaamiseksi. Toisaalta köyhempien maiden väestönkasvu ei ole ongelma, koska täällä vauraissa maissa yksilöiden kulutus on suurempaa ja elämäntavan seuraukset ovat paljon vakavampia.

Kumpikin väite on yhtaikaa kohdallaan ja väärässä. Väestökeskustelussa mennään metsään yhä uudelleen kahdella perustavalla tavalla. Ensinnäkin, kuten niin usein, yksilövalintoihin keskittyvä näkökulma ei tavoita ilmiötä kunnolla – mikä tekee myös edellä mainitun tutkimusartikkelin hyvin ongelmalliseksi. Toiseksi, jos asiaa tarkastellaan erittelemättömästi globaalien lukujen tasolla, ei voida ymmärtää väestökehityksen ja väestöön liittyvien ympäristökysymysten eroja maailman eri alueilla. Väestön merkitys ei ole sama kaikkialla, eikä alueita voida verrata toisiinsa yhdellä akselilla, kuten keskustelussa tahtoo käydä.

Väestönkasvun perusasiat kannattaa ottaa haltuun.

Onko käynnissä väestöräjähdys?

Vuonna 2017 maailman väestömäärä oli liki 7,6 miljardia. Väkeä on tullut miljardi lisää 12 viime vuoden aikana, ja kaikkien ennusteiden mukaan väestö kasvaa väistämättä. Se on kiistämätön fakta. YK:n tuoreimpien ennusteiden todennäköisimpänä pidetyn ”keskiarvion” mukaan vuonna 2030 ihmisiä on yli 8,5 miljardia, vuonna 2050 yli 9,7 miljardia ja vuonna 2100 yli 11 miljardia. (UN 2017, 1)

Onko siis käynnissä hallitsematon väestöräjähdys? Kyllä ja ei, sillä väestökehitys on hyvin erilaista maailman eri alueilla. Nykyään väkirikkaimmat maat ovat Kiina ja Intia. Kummassakin väestö kasvaa, mutta YK:n ennusteiden mukaan Kiinan väestömäärä näyttäisi kääntyvän laskuun vuoden 2030 tienoilla. Intia ohittaa väestömäärässä Kiinan, mutta senkin väestö näyttäisi vakiintuvan ja kääntyvän laskuun vuoden 2050 tienoilla. (sama, 5) Kuten niin monissa asioissa, hokema ”mutta ne kiinalaiset” ei pidä kutiaan entiseen tapaan – jos se niin kovin fiksu ajatus koskaan olikaan.

Vauraimmissa maissa väestö joko lisääntyy hyvin vähän, on jo vakiintunut tai vähenee hiljalleen. Euroopassa väestön ennakoidaan vähentyvän siirtolaisuudesta huolimatta. Yhdysvallat on harvoja vauraita valtioita, jonka väestön ennustetaan kasvavan merkittävästi. Mutta vaikka maassa on edelleen ”luontaista kasvua” (eli syntymät ylittävät kuolemat), tulevaisuudessa sen arvioidaan kääntyvän negatiiviseksi – jolloin väestön lisäys selittyy siirtolaisuudella, eli se ei ole globaalista näkökulmasta väestönkasvua. Kaikkiaan vauraiden maiden väestönkasvusta vuoteen 2050 mennessä suurin osa johtuu siirtolaisuudesta. Yhä vähentyvä syntyvyys tarkoittaa myös väestön ikääntymistä (sama, 11).

Hallitsemattomasta väestöräjähdyksestä ei myöskään voi puhua siksi, koska keskimääräinen lapsiluku vähenee kaikkialla joitain yksittäisiä maita lukuun ottamatta, ja sen ennustetaan vähenevän koko maailmassa merkittävästi (sama, 7).

Merkittävä poikkeus tästä kehityksestä on Afrikka ja etenkin Saharan eteläpuolinen osa mannerta. YK:n ennusteiden mukaan Afrikka on ainoa maailman alue, jossa väestö lisääntyy merkittävästi vuoden 2050 jälkeen. Väestömäärä on nyt yli 1,2 miljardia, ja YK:n keskiarvion mukaan se on vuonna 2030 yli 1,7 miljardia, vuonna 2050 yli 2,5 miljardia ja vuonna 2100 liki 4,5 miljardia. (sama, 1) Mantereen väestö siis liki nelinkertaistuisi vuosisadan loppuun mennessä.

Afrikka yllätti väestötutkijat

Edellä mainittu teos Population Bomb vuodelta 1968 lanseerasi väestöräjähdyksen käsitteen, mutta väestötutkijoiden piirissä ajatus kyseenalaistui hyvin nopeasti jo 1970-luvun aikana, kun ”hedelmällisyysaste” (eli käytännössä lapsiluku) laski ennakoitua nopeammin Latinalaisessa Amerikassa ja Aasiassa. Niin sanottu väestöllinen muuntuminen (demographic transition) tapahtui noilla alueilla paljon nopeammin kuin vanhoissa teollisuusmaissa (Africa’s Demographic Transition 2015, 5).

Karkeasti kuvattuna väestöllinen muuntuminen käy neljässä tai viidessä vaiheessa. Ensin sekä syntyvyys ja kuolleisuus ovat korkeita, jolloin väestömäärä pysyy melko vakaana. Toiseksi kuolleisuus laskee muun muassa parantuvan hygienian, terveydenhuollon ja ravinnon ansiosta, mutta syntyvyys pysyy vielä korkeana, jolloin väestö kasvaa nopeasti. Syntyvyys kuitenkin alkaa laskea, jolloin kolmanneksi väestönkasvun nopeus hidastuu, kunnes neljänneksi väestö vakiintuu aiempaa korkeammalle tasolle – ja viidenneksi se voi alkaa hiljalleen vähentyä.

Latinalaisen Amerikan ja Aasian nopeampi väestöllinen siirtymä heijastettiin ennusteissa kaikkialle maailmaan. Niinpä vielä vuonna 2005 oletettiin, että maailman väestömäärä tasaantuisi vuoteen 2050 mennessä. Vuoden 2012 YK:n ennusteissa oli jo merkkejä näkemysten muutoksesta, mutta vasta vuoden 2015 ennuste murtautui kunnolla julkisuuteen. Se oli olennaisilta osiltaan sama kuin vuoden 2017 ennuste: väestönkasvu jatkuu vähintään vuosisadan loppuun.

Afrikka yllätti väestötutkijat, sillä väestöllisen muuntumisen kolmas vaihe ei ollut edennyt odotetusti – lapsiluku pysyi monissa maissa ennakoitua korkeampana. Lapsiluku kyllä pääosin laskee, mutta hitaasti, ja joissain maissa kuten Kongossa ja Nigerissä se jopa nousee (sama, 9).

Lisäksi tämän hetken nopea väestönkasvu tarkoittaa, että alueen väestö on hyvin nuorta. Afrikka onkin selvästi nuorin manner. (UN 2017, 4, 10) Siksi väestökehityksessä on hitausvoimaa: lapsentekoiässä olevia ihmisiä on suhteellisesti suuri osuus väestöstä. Niinpä mantereen väestö lisääntyisi, vaikka keskimääräinen lapsiluku putoaisi maagisesti kahteen tällä hetkellä – mikä on tietysti mahdotonta.

Tästä johtuen myös ennusteet globaalista ”väestöhuipusta” ovat mullistuneet. Kun aiemmin huipun ennustettiin osuvan vuoden 2050 tienoille, nyt YK ennustaa keskiarviossaan sen jatkuvan vuoteen 2100 (yli 11 miljardia) ja mahdollisesti sen yli (sama, 2). Ennusteissa on tosin väistämättä epävarmuutta. Raportin mukaan on 27% mahdollisuus, että globaali väestö vakiintuisi ja alkaisi vähentyä jo ennen vuotta 2100. Samoin on mahdollista, että väestö kasvaa keskiarviota nopeammin. Alin arvio on vuosisadan lopun väestömäärästä on 7,3 miljardia, ylin 16,5 miljardia –  tosin ääripäiden mahdollisuus on ennusteissa erittäin pieni. Kaikissa skenaarioissa kasvu kuitenkin jatkuu vähintään vuoteen 2050. (sama, 3, 12)

Miksi Afrikan kehitys ei sujunut ennusteiden mukaan? Ja miten väestöllistä muuntumista voisi nopeuttaa?

Koulutus väestökysymyksen hopealuotina?

Koulutus nähdään yhä laajemmin tärkeimpänä ratkaisuna väestönkasvuun. Tätä näkökulmaa on edistänyt etenkin itävaltalainen väestötieteilijä Wolfgang Lutz, joka on viime vuosina tullut tunnetuksi ”uuden väestöparadigman” puolestapuhujana. Hänen taustatahonsa on vuonna 2010 perustettu Wittgenstein Centre (WIC) for Demography and Global Human Capital, joka on useiden tahojen yhteistyöhanke.

YK:n käyttämien väestömallien sijaan Lutz ja kumppanit ovat käyttäneet uudenlaista menetelmää, joka perustuu satojen väestötutkijoiden haastatteluihin ja heidän näkemystensä yhteensovittamiseen kansainvälisissä paneeleissa. Näin pyritään saamaan paremmin näkyviin yhteiskuntien paikalliset olosuhteet. Heidän ennusteensa poikkeavatkin merkittävästi YK:n raporteista: globaali väestöhuippu saavutetaan vuoden 2075 tienoilla (9,4 miljardia), jonka jälkeen se alkaa laskea ja on noin 9 miljardia vuosisadan loppuun mennessä. Miten tämä ero selittyy?

Lutz puhuu koulutusvaikutuksesta (education effect): hänen mukaansa koulutuksen merkitys väestökehitykseen on huomattavasti voimakkaampi kuin mitä YK:n malleissa huomioidaan. Koulutusta saanut ihminen on fysiologisesti erilainen olento: kykeneväisempi suunnittelemaan, ennakoimaan, omaksumaan uusia taitoja, osallistumaan yhteiskuntaan ja ottamaan valtaa omaan elämäänsä – tämä on keskeistä naisille, joiden asema on monilla maailman alueilla alisteinen. Siksi etenkin naisten koulutus on merkityksellistä. Lutz myös korostaa sitä, että pelkkä lapsuusajan koulutus ei riitä, vaan tarvitaan myös panostuksia ylemmän asteen koulutukseen, joka valmistaa nuoria työelämään ja aktiiviseen kansalaisuuteen.

Väestötutkijat ovat kuitenkin kantaneet huolta siitä, että yhteys koulutuksen ja lapsiluvun vähentymisen välillä ei tuntuisi pätevän kaikkialla Afrikassa. Etiopiassa koulutusvaikutus on todettu voimakkaaksi (Africa’s Demographic Transition 2015, 2), mutta monilla alueilla vaikutus ei ole huomattava. Meneekö väestönkasvun hopealuoti ohi maalin?

Tarkemmin katsottuna on kuitenkin kyseenalaista, onko koulutus edistynyt sillä tavalla, että se voisikaan vaikuttaa kunnolla. Väestötutkijat pitävät tyttöjen koulutusta ensiarvoisen tärkeänä, mutta pojat pääsevät useimmilla alueilla helpommin kouluun (sama, 15). Koulutuksen puute on myös luokkakysymys: sosiaalinen eriarvoisuus määrittää mahdollisuuksia päästä kouluun, jolloin kouluttamattomuudesta tulee ylisukupolvista (sama, 16).

Afrikassa on saatu kyllä aikaan edistystä koulutusasioissa (UN 2015, 24–27). Yhä useampi lapsi pääsee kouluun, mutta silti kolmasosa tai neljäsosa on vailla koulutusta. Koulutuksen heikko laatu on ennen kaikkea ongelma, joka selittää hyvin koulutusvaikutuksen ristiriitaa. Monilla alueilla koululuokat ovat liian suuria, välineet ovat puutteellisia, ja opettajilta puuttuu kunnollinen koulutus – lisäksi opettajien poissaolot ovat hälyttävän yleisiä. Vaikka lapset pääsevät kouluun, he siten voivat jäädä ilman oppia. Tuoreen tutkimuksen mukaan jopa puolet oppilaista ei saa ensimmäisinä oppivuosinaan kunnollista luku-, kirjoitus- tai laskutaitoa. Lisäksi moni lopettaa koulun kesken.

Koululaitoksen ongelmat ovat kuitenkin vain osaselitys. Afrikassa 40% kouluikäisistä kärsii ravinnonpuutteen aiheuttamista oppivaikeuksista. Tyttölapsien tai nuorten naisten avioliitot ja raskaudet johtavat yleensä siihen, että koulu jää kesken. Ja jos vanhemmat eivät osaa lukea ja kirjoittaa, kotona ei ole tukea oppimiselle. Koulutus ei tapahdu tyhjiössä.

Koulutus on äärimmäisen tärkeä tekijä väestökehityksessä, mutta sen tarkasteleminen erillään muusta elämästä ei ole mielekästä. Koulutus ei ole hopealuoti, joka yksinään pysäyttää väestönkasvun. Yhden tekijän selitykset eivät ole ylipäätään toimivia monimutkaisten sosioekologisten ilmiöiden ymmärtämisessä (Lähde, 2013). Väestönkasvun taittuminen tai sen jatkuminen voidaan ymmärtää kunnolla vain monien tekijöiden yhteisvaikutuksena.

Väestökehityksen monet ulottuvuudet

Väestötutkimus on osoittanut joukon ensiarvoisen tärkeitä yhteiskuntakehityksen ulottuvuuksia, jotta väestöllinen muuntuminen etenisi eli väestönkasvu hidastuisi ja lopulta taittuisi. Mikä tärkeintä, nämä tekijät ovat monisyisin tavoin yhteydessä toisiinsa. Ne eivät ole erillisiä ratkaisuja vaan osa kokonaisvaltaista inhimillistä kehitystä.

Terveydenhuollon edistyminen ja etenkin lasten ja äitien terveyden edistäminen ja kuolleisuuden vähentäminen vaikuttavat tehokkaasti lapsiluvun vähenemiseen. Tämä voi vaikuttaa yllättävältä. Eikö juuri kuolleisuuden väheneminen saa aikaan nopean väestönkasvun väestöllisen muuntumisen toisessa vaiheessa? Kyllä, mutta terveydenhuollolla on eri vaikutus väestökehityksen eri vaiheissa. Kun lapsikuolleisuus vähenee ja lapset ovat terveempiä, paine suurempaa lapsilukua kohtaan hellittää. Onkin sanottu, että ”jokainen lapsen kuolema johtaa uuteen lapsen syntymään”. (Africas’s Demographic Transition 2015, 12–13) Ja kuten edellä todettiin, terveydellä on vaikutus koulumenestykseen. Tämä on vain yksi monista tavoista, joilla väestökehityksen eri ulottuvuudet ruokkivat toisiaan.

Joka tapauksessa julkisessa keskustelussa yleinen myytti, että terveydenhuolto vain lisää väestönkasvua, ei yksinkertaisesti pidä paikkansa. Sama koskee aikuisten kuolleisuutta. Monilla Afrikan alueilla HIV/AIDS -epidemia on lisännyt kuolleisuutta runsaasti, joskin nyt tilanne alkaa parantua. Epidemia ei kuitenkaan suinkaan johtanut väestönkasvun taittumiseen. Ja vaikka kuolleisuuden vähennyttyä väestöennusteita on rukattu toistaiseksi ylöspäin, heijastusvaikutukset ovat paljon laajempia. Kun epidemia rokottaa ennen kaikkea työikäistä väestöä, lukemattomat lapset jäävät vaille tukea ja turvaa, mikä jälleen ruokkii väestönkasvua kiihdyttäviä tekijöitä. (sama, 6)

Syntyvyys on keskimäärin myös alhaisempaa kaupungeissa, varmasti monista syistä: koulutus ja terveydenhuolto voi olla helpompi järjestää, naisilla on enemmän mahdollisuuksia työllistyä muualla kuin kotona ja niin edelleen. Toisaalta nopea kaupungistuminen myös heikentää helposti alueen ruokaturvaa ja rapauttaa maatalous- ja kalastuselinkeinoa. Työpaikkojen häviäminen vie myös mahdollisuuksia koulutukseen ja terveydenhuoltoon. Jos siis kaupungistuminen on nopeaa ja hallitsematonta, se ei välttämättä suinkaan edistä lapsiluvun alentumista, yleisestä inhimillisestä hyvinvoinnista puhumattakaan. On kuitenkin selvää, että koulutuksen ja terveydenhuollon järjestäminen maaseudulle on vaikeampaa – mutta etenkin köyhimpien maiden ruokaturvan edistämiselle se on elintärkeää.

Kuten todettua, koulutus voi parhaimmillaan vaikuttaa voimakkaasti väestökehitykseen. Etenkin naisten koulutuksen yhteys vähenevään lapsilukuun on vahva – miesvaltainen koulutus voi ylläpitäessään eriarvoisuutta jopa luoda painetta lapsiluvun kasvuun ja pitää yllä vanhoillisia normeja – yleisesti ottaen miesvaltaiset normit kun suosivat suurempaa lapsilukua. Sen sijaan koulutetuilla naisilla on parempi mahdollisuus hankkia yhteiskunnallista valtaa ja vaikuttaa normeihin. Tämä kytkeytyy laajempiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin: Onko olemassa toimivaa tiedonvälitystä, joka tukee asenteiden muutosta? Onko yhteiskunta heterogeeninen vai homogeeninen (asenteet muuttuvat yleensä alueilla, joiden väestö on jakaantunut vahvasti erillisiin ryhmiin). (sama, 14–20)

Terveys, koulutus ja tasa-arvo eivät kuitenkaan vaikuta vain itsessään vaan etenkin edistämällä ihmisten elinkeinomahdollisuuksia. Naisten mahdollisuus päästä työmarkkinoille lisää heidän päätäntävaltaansa, ja köyhemmissä maissa yleensä naiset myös käyttävät tuloistaan suuremman osuuden lasten terveydestä ja koulutuksesta huolehtimiseen. Työllistyminen tuo myös turvallisuutta, jolloin suurta lapsilukua ei enää tavoitella esimerkiksi vanhuuden turvaksi tai työvoimaksi perheviljelmillä tai -yrityksissä.

Olennainen kysymys onkin, millaisia töitä on tarjolla. Monissa köyhimmissä maissa naiset ovat tietysti käytännössä töissä kotona tai ”perheyrityksessä”, mutta palkatta tai olemattomalla palkalla. (sama, 24) Tämä ei tietenkään johda sellaiseen naisten valtaistumiseen, joka vähentää lapsilukua. Tarjolla pitää olla oikeanlaista työtä (sama, 2–3).

Väestönkasvu on yleisesti ottaen korkeinta kaikkein köyhimmissä maissa (UN 2017, 5). Afrikassakin lapsiluvun vaihtelu korreloi melko hyvin bruttokansantuotteen kanssa. Tosin BKT-mittarin ongelmia kuvaa hyvin se, että luonnonvarojen myyntiin perustuva ”resurssitalous” ei näytä ohjaavan kehitystä suotuisaan suuntaan, koska se ei levitä taloudellista turvaa tehokkaasti muuhun yhteiskuntaan. (Africa’s Demographic Transition 2015, 10–11) Mutta tarvitaan joka tapauksessa myös taloudellista kehitystä, jotta koulutuksen, terveyden ja tasa-arvon lupaukset voisivat toteutua. On kuitenkin olennaista muistaa, että pelkkä tulotason nousu ei riitä todellisen köyhyyden hävittämiseen. Mikäli kunnolliset turvaverkot puuttuvat, elämä on epävarmaa ja haavoittuvaista – ja juuri tämä on eriarvoisuuskeskustelun keskeisimpiä teemoja. Suuri osa maailman köyhistä elää osin rahatalouden ulkopuolella vailla vakuutuksia, sosiaaliturvaa, säästöjä tai pankkitiliä.

Nämä ovat väestöllisen muuntumisen etenemiselle ratkaisevan tärkeitä rakenteellisia tekijöitä, mutta sen lisäksi perhesuunnittelulla voi olla hyvin toimiessaan suuri merkitys etenkin hyvin nopean väestönkasvun oloissa (sama, 19). Pelkkä ehkäisyvälineiden tarjoaminen ei ole osoittautunut tehokkaaksi, vaan tarvitaan kokonaisvaltaista lähestymistapaa, joka yhdistää ehkäisyn, neuvolatoiminnan, raskausajan terveydenhuollon, abortit (mikäli mahdollista) ja muunlaisen valistustyön. Naisten valtaistuminen on myös edellytys toimivalle perhesuunnittelulle ja toisaalta voi edetä sen avulla. Aikanaan monissa Afrikan maissa vastustettiin perhesuunnittelua eräänlaisena kolonialistisena juonena maiden kasvun ja kehityksen tukahduttamiseksi, mutta nykyään tämä ajatus on onneksi häviämässä. Se voidaan kuitenkin kokea uhkaksi miesvaltaisille perinteille ja sitä haittaavat monet uskomukset ja ennakkoluulot. Siksi luoviminen vanhanaikaisten normien ja valistustyön välillä on suuri haaste perhesuunnittelun leviämiselle.

Donald Trumpin hallinnon henkiin herättämä ”suukapulasääntö” (gag rule), joka uhkaa viedä rahoitusta perhesuunnitteluprojekteilta ympäri maailman, on tästä näkökulmasta mitä tuhoisinta, sillä se kohdistuu nimenomaan edellä kuvattuun kokonaisvaltaiseen avustus- ja kehitystyöhön.

Väestönkasvun hillinnän ja lopettamisen eri ulottuvuudet tarvitsevat toisiaan, mikä tarkoittaa kääntäen sitä, että ne eivät välttämättä toimi, jos olosuhteet eivät ole oikeat. Monimutkaisen sosio-ekologisen järjestelmän nytkäyttäminen uudelle kehitysuralle voi olla toivottoman vaikeaa.

Mutta toisin kuin usein ajatellaan, väestökysymys ei ole omiaan ”kovien asenteiden” ajamiselle. Kuoleman, tautien, rajoitusten ja pakkojen sijaan väestönkasvun hillitseminen rakentuu ”hyvien asioiden kierteelle”. Ja mikä tärkeintä, kaikki nämä asiat ovat arvokkaita itsessään, joten niiden ajamiselle on muitakin hyviä syitä. (sama, 12)

Juuri siksi yhden selityksen, yhden syyn tai yhden ratkaisun etsiminen menee väistämättä metsään väestökysymysten ymmärtämisessä. Kuvatut tekijät joko onnistuvat tukemaan toisiaan tai epäonnistuvat siinä. Hyvän kehityksen kierteen lisäksi on aina mahdollisuus huonon kehityksen kierteille – nopea väestönkasvu nimittäin tekee koulutuksen, terveydenhuollon, ruokaturvan ja sosiaaliturvan rakentamisesta entistä vaikeampaa (UN 2017, 5). Käynnissä olevalta kehityksen uralta irti pääseminen vaatii paitsi paljon työtä ja resursseja myös apua ja asiantuntemusta – kehitys- ja avustusmäärärahojen leikkaaminen onkin järjettömintä mahdollista politiikkaa tässä maailmantilanteessa.

Väestönkasvun hillitsemisen bonus – ”väestöosinko”

Mikäli lapsilukua onnistutaan laskemaan nopeasti, tarjoutuu myös ainutkertainen yhteiskunnallisen kehityksen mahdollisuus, ”väestöosinko” (demographic dividend). Tällöin väestörakenne muuttuu pyramidimuotoisesta ”pullistuneeksi” – toisin sanoen nykyinen työikäinen väestönosa on seuraavia sukupolvia suurempi. Tällöin työikäisillä ihmisillä on keskimäärin vähemmän lapsia huolehdittavanaan, joten terveyteen ja koulutukseen on mahdollista panostaa yhä enemmän, yhteiskunnalla on käytössään enemmän työvoimaa ja naisilla on parempi mahdollisuus siirtyä työmarkkinoille (Africa’s Demographic Transition 2015, 1). Väestöosinko voi tarjota hyvän kehityksen kierteelle uutta käyttövoimaa. Tällä hetkellä monilla Afrikan alueilla ongelmana on jatkuvan väestönkasvun lisäksi se, että hedelmällisyysaste laskee niin hitaasti, että väestöosinko toteutuu kovin myöhään (sama, 7). Siksi sellaista kehitystä edistävälle politiikallekin on vaikea saada tukea.

Väestöosinko ei kuitenkaan toteudu itsestään eikä automaattisesti, vaan sekin vaatii oikeita olosuhteita. Jotta mahdollisuus voitaisiin toteuttaa, tarvitaan tuottavaa työtä. Perinteisesti tätä kehitystä on haettu kaupungistumisesta, korkeasta jalostusasteesta ja vientituotteista – ja koska kaupungistumiskehitys on ollut käynnissä niin pitkään, tämä on välttämättä osa ratkaisua. Tällöin olennainen kysymys on, voidaanko esimerkiksi energiataloudessa hypätä nykyisten vauraiden maiden fossiilivaiheen yli.

Mutta kuten FAO on todennut, Saharan eteläpuolisessa Afrikassa maatalouden tuki on monin verroin tehokkaampi tapa vähentää köyhyyttä kuin minkään muun sektorin tuki. Pienviljelijät tuottavat suurimman osan maailman ruoasta, ja heidän tukemisensa on olennaista kokonaisvaltaiselle inhimilliselle kehitykselle – joka yhdistää kuvatut väestönkasvun hillinnän ulottuvuudet. (FAO 2015, 28, 42) Juuri siksi koulutuksen, terveydenhuollon, sosiaalisten turvaverkkojen ja toimivien yhteyksien järjestäminen maaseudullekin on välttämätöntä, vaikka se onkin työläämpää.

Sen sijaan, mikäli väestöosingon hyödyntämisen olosuhteet eivät ole kunnossa, se voi muuttua ”väestökatastrofiksi”. Luomiskykyisen ja toimeliaan suuren sukupolven sijaan on suuri joukko työttömiä ja toivottomia vailla tulevaisuuden näkymiä – pelottava kasvualusta konflikteille.

Väestökysymys ei ole sama kaikkialla

Suomessa ja laajemmin Euroopassa eletään tilanteessa, jossa väestöllinen muuntuma on päätynyt viimeiseen vaiheeseensa – väestö alkaa hitaasti vähentyä. Lapsiluku on alle ”uusiutumistason” (replacement level), joka on keskimäärin 2,1 lasta naista kohden (joskin tarkkaan ottaen uusiutumistaso lasketaan jokaisen maan väestörakenteen mukaisesti). Afrikan monilla alueilla taas eletään tilanteessa, jossa väestö kasvaa niin nopeasti, että yhteiskunnan infrastruktuurin ja instituutioiden rakentaminen ei pysy perässä.

Näiden erojen ymmärtäminen on myös aivan olennaisen tärkeä asia, kun puhutaan väestöstä ja ympäristökysymyksistä. Ei ole olemassa yhtä yhtenäistä ”ympäristöongelmaa”, jonka suhteen ihmisiä ja yhteiskuntia ympäri maailman voitaisiin mielekkäästi vertailla. Suomalaisen yhteiskunnan ympäristövaikutukset keskittyvät ennen kaikkea ilmastopäästöihin, luonnonvarojen kulutukseen ja oman kulutuksemme ”heijastusvaikutuksiin” ympäri maailman (vaikka toki myös paikallisen ekosysteemit ovat monin tavoin uhattuina). Niitä ei olennaisesti hetkauta se, jos yksilöt päättävät tehdä vähän vähemmän lapsia. Väestömäärä laskee jo joka tapauksessa. Väestön näkökulmasta kehitys on jo oikeansuuntainen.

Olennaista on se, millä tavalla yhteiskunnassa järjestetään asumisen, liikkumisen ja ruoantuotannon tavat. Palauttaessaan tämän yhteiskuntatason tarkastelun yksilöiden päätöksiin ja valintoihin Wynesin & Nicholasin artikkeli menee pahasti harhaan. Vaikka se voi herättää monien mielestä tarpeellista keskustelua siitä, miten isojen asioiden äärellä olemme ilmastonmuutoksen kanssa, ei kehnoilla työkaluilla saa aikaiseksi fiksua ajattelua siitä, mitä tulisi tehdä.

Vakiintuneen tai hitaasti vähentyvän väestön ympäristössä tällaisia perustavanlaatuisia yhteiskunnallisia muutoksia on huomattavasti helpompi tehdä kuin silloin, kun väestömäärä kasvaa nopeasti. Afrikkalaisten nopean väestönkasvun alueiden tilannetta ei voida tarkastella mielekkäästi räknäämällä yksittäisten ihmisten laskennallista ilmastokuormaa tai ekologista jalanjälkeä. Olennaista on se, että mitä nopeammin väestö kasvaa, sitä suurempi paine on käyttää paikallisia luonnonvaroja kestämättömästi: metsiä, vesivaroja, viljelysmaata. Vahva riippuvuus paikallisista luonnonvaroista ja kyvyttömyys ”ulkoistaa” oman kulutuksen ympäristövaikutuksia (Lähde 2013) tekee väestön myös hyvin haavoittuvaiseksi monenlaisille ympäristömuutoksille. Sitä vaikeampi on myös omaksua uudenlaista ruoantuotantoa, energiantuotantoa ja elinkeinorakennetta. Nopea väestön lisääntyminen altistaa yhteiskuntia epävakaudelle ja vie etenkin nuorilta koulutuksen mahdollisuuksia ja tulevaisuuden näkymiä.

Ei siis ole lainkaan järkevää väittää, että väestönkasvu köyhemmissä maissa olisi pienempi ongelma, koska yksilön kulutus ja päästöt ovat laskennallisesti pienempiä. Nopea väestönkasvu kaivaa maata kestävän inhimillisen ja ekologisen kehityksen alta, ja siksi se on kuolemanvakava asia. Yksilöiden laskennallisiin vaikutuksiin palautuvat vertailut ovat huonoa ajattelua.

Hyvin pitkällä aikajänteellä maailmalle olisi varmasti hyväksi, jos ihmisiä olisi vähemmän kuin se 9 miljardia, johon väestökehitys joka tapauksessa näyttää päätyvän vähintäänkin. Se on kuitenkin vuosisatojen kehityksen asia. Väestön nopeaan vähentymiseen ei yksinkertaisesti ole olemassa minkäänlaisia uskottavia skenaarioita – tai sellaisia, jotka eivät samalla aiheuttaisi mittaamatonta tuhoa koko muulle maailmalle. Ainoa mahdollisuus on sekä vakiinnuttaa maailman väestömäärä mahdollisimman nopeasti että viedä yhteiskuntia sosiaalisesti ja ekologisesti kestävämmille raiteille. Kaikeksi onneksi nuo suunnat tukevat toisiaan.

Se ei tee tilanteesta helppoa. Mutta ainakaan väestönkasvulla ei voi perustella tulevaisuuden kuvitelmia, jossa ihmiskunnan vauras osa suojautuu omiin saarekkeisiinsa vellovan ihmismeren keskelle.

Ville Lähde

 

KIRJALLISUUS:

Africa’s Demographic Transition. Dividend or Disaster? Toim. David Canning, Sangeeta Raja & Abdo S. Yazbeck. Africa Development Forum Series. World Bank, Washington, DC, 2015. Verkossa: https://openknowledge.worldbank.org/handle/10986/22036

Ceballos, Gerardo, Paul R. Ehrlich & Rodolfo Dirzo, Biological annihilation via the ongoing sixth mass extinction signaled by vertebrate population losses and declines. PNAS, 2017. Verkossa: http://www.pnas.org/content/early/2017/07/05/1704949114.full

FAO, The State of Food Insecurity in the World 2015. Verkossa: http://www.fao.org/3/a-i4646e.pdf

Lähde Ville, Niukkuuden maailmassa. niin & näin, Tampere 2017.

United Nations, The Millennium Development Goals Report 2015. Verkossa: http://www.un.org/millenniumgoals/2015_MDG_Report/pdf/MDG%202015%20rev%20(July%201).pdf

United Nations, World Population Prospects. Key Findings & Advance Tables. 2017 Revision. Verkossa: https://esa.un.org/unpd/wpp/Publications/Files/WPP2017_KeyFindings.pdf

Wynes, Seth & Kimberly A. Nicholas, The Climate Mitigation Gap. Education and Government Recommendations Miss the Most Effective Individual Actions. Environmental Research Letters. Vol. 12, No. 7, 2017. Verkossa: http://iopscience.iop.org/article/10.1088/1748-9326/aa7541

11.7.2017

Tiedote: EU-parlamentin ympäristövaliokunnan päätös metsienkäytön ilmastovaikutusten laskentatavasta oli ennakoitavissa

BIOS-tutkimusyksikkö pitää myönteisenä, että EU:n ympäristövaliokunnan päätös on linjassa tiedeyhteisön näkemysten kanssa. Päätös luo taloudellisia kannustimia kestävämmälle metsien käytölle eli metsien hiilivarastojen kasvattamiselle ja pitkäikäisille puutuotteille. Tutkijoiden mukaan juuri näillä ratkaisuilla hillitään ilmastonmuutosta tehokkaimmin.

Päätös ja sen Suomessa herättämä pettymys kertoo osaltaan Suomen nykyisten metsänkäyttösuunnitelmien ristiriidasta EU:n päätöksenteon ja kansainvälisen tiedeyhteisön linjausten kanssa. Johtopäätöksenä tulisi olla Suomen poliittisten ja taloudellisten tavoitteiden selkeämpi kytkeminen parhaaseen mahdolliseen tutkimustietoon ja kansainvälisten ilmasto- ja biodiversiteettisopimusten tavoitteisiin.

BIOS-tutkimusyksikkö on seurannut tiiviisti puunkäytön ilmasto- ja monimuotoisuusvaikutuksista julkaistua tutkimustietoa sekä keskustellut laajasti aihepiirin tutkijoiden kanssa. Olemme myös fasilitoineen huhtikuussa julkaistun 68 tutkijan yhteisen julkilausuman, joka käsitteli puunkäytön lisäämisen vaikutuksia. BIOS kehittää yhteiskunnan ja talouden kykyä vastata globaaleihin ympäristöuhkiin ja päästövähennystavoitteisiin.

Vuoden 2017 aikana on julkaistu kaksi laajapohjaista raporttia ja kaksi julkilausumaa. Ne vahvistavat puunkäytön lisäämisen haitoista vallitsevan tieteellisen konsensuksen.

BIOS:n haastattelemat tutkijat ovat olleet huolestuneita siitä, että tieteelliset näkökulmat eivät syystä tai toisesta ole välittyneet riittävästi aiheesta käytävään keskusteluun tai päätöksentekoon. Toivommekin, että EU-parlamentin ympäristövaliokunnan päätös osaltaan parantaa edellytyksiä faktapohjaisen keskustelun käymiseen metsien käytöstä ja niiden vaikutuksista.

Tutkimusraportit ja tutkijoiden julkilausumat:

68 suomalaisen tutkijan julkilausuma, 24.3.2017: www.bios.fi/julkilausuma

European Academies’ Science Advisory Council (EASAC), 11.5.2017: http://www.easac.eu/home/reports-and-statements/detail-view/article/multi-fun.html

Ilmastopaneeli, 23.5.2017: http://www.ilmastopaneeli.fi/news/84/77/Keskeiset-tutkijat-yksimielisia-metsien-kayton-ilmastovaikutuksista/d,News/

Tutkijoiden kansainvälinen julkilausuma metsienkäytön laskentasäännöistä, 15.6.2017: http://www.euractiv.com/section/climate-environment/opinion/forest-accounting-rules-put-eus-climate-credibility-at-risk/

27.6.2017

Puheenvuoro Suomen Kuvalehdessä: Hävittäjähankinnoista mallia ympäristöuhkien torjuntaan

Suomen Kuvalehti julkaisi numerossaan 25-26 (2017) Paavo Järvensivun ja Tero Toivasen puheenvuoron:

Hävittäjähankinnoista mallia ympäristöuhkien torjuntaan

Helsingin Kaivopuiston yllä nähtiin 9. kesäkuuta lentonäytös, joka esitteli eri valmistajien hävittäjiä. Näytöksessä tähyttiin tulevaisuuteen: Suomi harkitsee vuosikymmenien ja jopa kymmenien miljardien eurojen hävittäjäsopimusta.

Syvällistä keskustelua hankinnan tarpeesta ja rahoituksesta on käyty niukasti. Rauhanomainen naapuruussuhde Venäjän kanssa on kaikkien toiveissa, mutta mahdollisiin uhkatilanteisiin on varauduttava.

Rahat hävittäjähankintaan löytyvät vaikeuksitta, koska kyse on yhteiskunnan vakaudesta ja kansalaisten turvallisuudesta.

Olisiko mahdollista, että suhtautuisimme ympäristöriskeihin samalla vakavuudella? Suomen olisi kai syytä torjua yhteiskunnan perustoimintoja koettelevia ympäristöuhkia?

Tunnetun ilmastotutkijan Johan Rockströmin tutkijaryhmä julkaisi arvostetussa Science-lehdessä artikkelin ”Tiekartta ilmastopäästöjen nopeaksi nollaamiseksi”. Se kokoaa toimenpiteet, jotka on toteutettava ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseksi Pariisin sopimuksen mukaiseen alle kahteen asteeseen.

Tiekartan mukaan globaali päästöhuippu on saavutettava viimeistään vuonna 2020, minkä jälkeen ilmastopäästöjä on leikattava rajusti niin, että vuotuiset päästöt puolitetaan jokaisena tulevana vuosikymmenenä.

Poiminnat tiekartasta ovat pysäyttäviä: 2020-luvulla suljetaan maailman kaikki hiilivoimalat, polttomoottoriautoja ei enää myydä ja lentämistä rajoitetaan. 2030-luvulla lentoliikenne on hiilineutraalia, samoin betonin ja teräksen valmistus. Vuonna 2040 Euroopan nettopäästöt ovat nollassa ja loppujen maiden vuonna 2050.

Historiallisen mittavat toimenpiteet koskettavat kaikkia talouden aloja. Ne vaativat valtioilta massiivista rahoitusta, suunnitelmallisuutta ja päättäväistä toimeenpanoa. Tässä mielessä yhtäläisyydet sotilaallisen puolustuskyvyn ylläpitämiseen ovat vahvat.

Presidentti Donald Trumpin vetäytyminen Pariisin ilmastosopimuksesta vaatii EU:lta, euroalueelta ja Suomen kaltaiselta vakaalta valtiolta entistä määrätietoisempaa vastuunottoa ja johtajuutta ilmastotorjunnassa.

Suomen nykyiset energia- ja ilmastosuunnitelmat eivät hillitse ilmastonmuutosta vuosikymmeniin. Esimerkiksi metsienkäytön painopiste on siirrettävä hiiltä sitoviin, pitkäikäisiin puutuotteisiin ja energiamurros toteutettava rohkeilla investoinneilla vähäpäästöiseen energiaan.

Julkisessa keskustelussa on viime vuodet oltu huolissaan julkisen velan periytymisestä. Hävittäjät muistuttavat, että kollektiivisten ponnistusten edessä käsitykset valtiontalouden niukoista toimintaehdoista sivuutetaan.

Tuleva sukupolvi ottaa todennäköisesti ilomielin vastaan julkisen velan, jos sillä on saatu torjuttua pahimmat ympäristöuhat, rakennettua infrastruktuuri, jonka avulla yhteiskunnan perustoimintoja voidaan ylläpitää vähin luonnonresurssein, ja koulutettua väestö, joka osaa elää hyvä elämää nykyistä vähemmällä energiankulutuksella.

Velan suhteen on myös pidettävä mielessä, että hävittäjähankinnat kohdistuvat yksinomaan ulkomaille ja tekevät meidät riippuvaisiksi ulkomaisista panoksista.

Määrätietoiset investoinnit tiekartan mukaisiin, Suomen omavaraisuutta, osaamista ja työllisyyttä tukeviin ratkaisuihin maksavat itsensä ajan kuluessa takaisin. Ilmastotorjunta edellyttää investointikyvykkyyttä juuri nyt.

21.6.2017

BIOS – Keitä me olemme? Mitä me haluamme?

Itsenäinen monitieteinen tutkimusyksikkö BIOS on toiminut kohta kaksi vuotta, vaikka sen juuret ulottuvatkin kauemmas. Seitsenhenkinen joukkomme halusi täyttää aukon suomalaisessa tiedekentässä: tutkijoilta vaaditaan aktiivista osallistumista yhteiskuntaan, mutta akateemiset instituutiot antavat tähän nykyisellään niukasti mahdollisuuksia. Tutkimustiedon suhteesta politiikkaan sekä tiedon ja mielipiteen rajojen hämärtymisestä kannetaan suurta huolta, mutta keinot puuttua tähän tuntuvat olevan vähissä, kun nykyinen tiedemaailma ei jätä juuri aikaa perinteistä asiantuntijan roolia monipuolisemmalle toiminnalle.

Nämä puutteet ovat erityisen suuria, kun olemme tekemisissä yhteiskuntien ja ekosysteemien tulevaisuutta uhkaavien ympäristö- ja resurssiongelmien kanssa. Juuri näihin kysymyksiin BIOS keskittyy toiminnassaan. Miten puhua ekologisten, taloudellisten, poliittisten ja kulttuuristen tekijöiden monisyisistä yhteisvaikutuksista niin, että se on ymmärrettävää? Miten yksinkertaistaa hävittämättä olennaisuuksia? Miten säilyttää samalla vahva yhteys tutkimustietoon? Ja ennen kaikkea: miten yhdistää näkemys nykymaailman pelottavista kehityskuluista siihen, miten voidaan mennä kohti parempaa? Toivon ja toiminnan mahdollisuuksia ei voi rakentaa mielekkäästi ymmärtämättä, miten maailma makaa.

Tässä on BIOS-tutkimusyksikön idea kaikessa yksinkertaisuudessaan. Me tuotamme ja keräämme yhteen tietoa eri tutkimusaloilta ja saatamme sitä muotoon, joka on ymmärrettävissä ja käytettävissä journalismissa, poliittisessa päätöksenteossa, julkisessa keskustelussa ja koulutuksessa. Siksi yhteiskunnallinen osallistuminen on puolet työstämme, ei piskuinen siivu työajasta. Emme tee tätä työtä vain itseksemme, vaan pyrimme tuomaan yhteen tutkijoita eri aloilta sekä monitieteiseen tarkasteluun että yhteistyöhön esimerkiksi tiedonvälityksen ja taiteiden kanssa. BIOS tarjoaa tilan, jossa meidän lisäksemme monet muut voivat löytää mahdollisuuden tehdä asioita tutkimuksen arjen tuolla puolen.

Mikä on työmme päämäärä? Suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole kunnollista käsitystä siitä, miten suuria muutoksia vakavimpien ongelmien torjuminen vaatii ja kuinka yhteiskunnan on luotava nahkansa, että tuleviin muutoksiin voidaan sopeutua. Tietoa ympäristö- ja resurssiongelmista on paljon, mutta se ei muodosta mielekästä kokonaisnäkemystä eikä muutu käsitykseksi siitä, mitä on tehtävä. BIOS ei pyri eikä pysty vastaamaan näihin kysymyksiin yksin, vaan haluamme auttaa tiedon tekijöiden, tulkitsijoiden ja toteuttajien yhteistyötä. Vain sillä tavalla suomalainen yhteiskunta voi ymmärtää, millaisessa maailmassa elämme ja millaiseen maailmaan on mahdollista kurottaa.

Mistä kaikki alkoi?

Ensimmäisen kerran ajatus uudenlaisen tutkijaryhmän muodostamisesta lie lausuttu ääneen vuoden 2014 alkupuolella, kun Antti Majava ja Paavo Järvensivu tapasivat Jussi Erosen. Jussi oli ollut Antin kutsusta puhumassa Sitran järjestämässä ”Kohti murrosten maailmaa” -ennakointipäivässä (26.2.2014) etäyhteydellä Saksan Frankfurtista käsin, jossa hän työskenteli tuolloin. Antti ja Paavo olivat pitkään toimineet Mustarinda-seurassa, joka oli järjestänyt monenlaisia tutkijoiden, taiteilijoiden ja muiden tahojen kohtaamisia – ja näissä yhteyksissä Karoliina Lummaa, Ville Lähde ja Tere Vadén olivat tulleet tutuiksi. Yhteyksiä oli siten luotu jo pitkään, ennen kuin Antti ja Paavo istuttivat Jussin saman pöydän ääreen keskustelemaan.

Jussi oli ollut kollegansa Mikael Forteliuksen kanssa mukana toukokuussa 2013 julkaistussa tutkijoiden julkilausumassa, joka varoitti elämää ylläpitävien järjestelmien vaarantumisesta. Taustalla oli vuonna 2012 Naturessa julkaistu artikkeli ”Approaching a state shift in Earth’s biosphere”, joka oli herättänyt Kalifornian kuvernööri Jerry Brownin huomion. Brown otti yhteyttä yhteen artikkelin kirjoittajista Anthony Barnoskyyn, ja pyysi häntä tuottamaan päätöksentekijöiden käyttöön yhteenvedon selkeässä ja ymmärrettävässä muodossa. Tuloksena oli mainittu julkilausuma, jonka oli allekirjoittanut yli 500 alojensa johtavaa tutkijaa ympäri maailman. Sittemmin julkilausuma on avattu kaikkien allekirjoitettavaksi.  

Samoihin aikoihin Karoliina Lummaa oli kirjoittanut ekokritiikistä ja toimittanut kirjan Monitieteinen ympäristötutkimus (2012). Ville Lähde oli julkaissut kirjansa Niukkuuden maailmassa (2013) ja luennoi ympäri maata samankaltaisista teemoista. Tere Vadén oli kirjoittanut ja luennoinut jo vuosikausia energiakysymyksistä esimerkiksi niin & näin -lehdessä ja Antti Salmisen kanssa kirjoittamassaan teoksessa Energia ja kokemus (2013).

Tapaamisessa Antin ja Paavon kanssa Jussi ilmaisi turhautumistaan, kun julkilausuman viestin levittäminen Suomessa ei meinannut onnistua. Antilla ja Paavolla oli tahoillaan samanlaisia kokemuksia, ja keväällä 2014 yhdessä he pohtivat yhä enemmän, millaisin keinoin tietoa ja mielekkäitä tulkintoja näistä asioista voisi saada leviämään paremmin. Yhteiskuntien materiaaliset reunaehdot ovat tulossa vastaan elleivät ole jo ylittyneet, mutta poliittinen ja taloudellinen keskustelu etenee edelleen sellaisen maailman ehdoilla, jota ei enää oikeastaan ole olemassa.

Kesän 2014 aikana alkoi idea tutkimusyhteisöstä muodostua konkreettisemmaksi, ja kiinnostuneita ihmisiä kerättiin kokoon. Ensimmäisissä rahoitushauissa vuoden 2014 loppupuolella onni ei vielä suosinut. Yhteistyötä päätettiin kuitenkin jatkaa, ja mukaan löydettiin muun muassa yhteisvarallisuuden kysymyksistä kirjoittanut Tero Toivanen. Väki oli itse asiassa myös muutoin tavannut toisiaan ristiin rastiin vuosikymmenen alusta lähtien, vaikka harvoille jokainen oli ennestään tuttu. Sattumalta tavattiin, kuten sanotaan.

Vuoden 2015 alkupuolella tutkijayhteisömme oli vielä hajallaan ympäri maailman: Jussi Frankfurtissa, Antti Hyrynsalmella, Paavo reilaamassa Euroopassa, Ville Yhdysvalloissa tutkimusretriitissä, Tero Helsingissä, Tere Tampereella ja Karoliina Forssassa. Keväällä 2015 taas uusia hakemuksia rustattiin hermot riekaleina ja etäyhteyksien voimin. Tieto Koneen säätiön myöntämästä rahoituksesta tavoitti meidät kesken kiivaimman hakemuskirjoittamisen. Saimme vuoden 2015 täydentävässä Jakaantuuko Suomi? -haussa rahoituksen otsikolla ”Realiteetit ja visio Suomesta: Tutkijaryhmän ja Ylen yhteiskuntatoimituksen kaksivuotinen yhteystyöhanke”.

Nimeä tutkimusyksiköllä ei vielä tuolloin ollut, vaan käytimme keskenämme vitsikkään suureellista nimeä ”Realist Institute” – tiedostaen vallan hyvin sen, miten härskiä poliittis-taloudellista peliä sanan ”realismi” avulla käydään, joten kohtalo työnimenä oli selvä alusta lähtien. Järjestäytymistapaaminen pidettiin Helsingin Vallilassa kesäkuussa 2015, yhteistyö YLE:n yhteiskuntatoimituksen kanssa laitettiin käyntiin, ja (nyttemmin entinen) työtila Kalliolanrinteeltä hankittiin samassa kuussa.

Nimi BIOS keksittiin Paavon, Antin, Jussin ja Karoliinan voimin Hilpeän hauen terassilla 17. kesäkuuta. BIOS tarkoittaa (hyvää) elämää, ja siitä juontaa muun muassa termi ”biologia”. BIOS on tietotekniikassa ohjelma joka lataa käyttöjärjestelmän muistiin, ja lyhenteellä (BASIC INPUT OUTPUT SYSTEM) viittaamme myös kaikkien monimutkaisten järjestelmien vaatimiin energia- ja materiavirtauksiin.

Vuoden 2016 lopussa saimme kuulla iloisen uutisen, kun Koneen säätiö myönsi neljän vuoden rahoituksen BIOS-tutkimusyksikön toiminnan vakiinnuttamiseen. Mahdollisuus tehdä pitkäjänteistä työtä näiden aiheiden parissa hämmentää meitä kaikkia edelleen, kun pysähdymme sitä miettimään.

Mitä olemme tehneet?

Yhteistyö YLE:n kanssa uudenlaisen ympäristöjournalismin kehittämiseksi on ollut pilottiprojektimme, johon olemme panostaneet ensimmäisten vuosien aikana huomattavasti. Olemme tavanneet toimittajatiimiä säännöllisesti syksystä 2015 asti, tuottaneet heille laajoja taustaraportteja väestönkasvun, ruoantuotannon, vesikriisien tai talouden kaltaisista teemoista sekä järjestäneet toimittajille koulutuspäivän kasvokkain. Tämän yhteistyön ensimmäisinä ”sormiharjoituksina” ilmestyi artikkeleita muun muassa ympäristöpakolaisuudesta, maaperän hiilivarastoista ja metsien hiilinieluista.

Pääasiallinen yhteistyön tuote on kuitenkin monimediallinen kokonaisuus tulevaisuuden suomalaisen yhteiskunnan mahdollisuuksista, joka toteutetaan yhteistyössä BIOS-tutkimusyksikön, YLE:n yhteiskuntatoimituksen ja draamatoimituksen kesken. Tieteelliseen tutkimukseen pohjaava materiaali vaihtelee draamallisesta muodosta perinteiseen journalismiin. Hankkeen ytimessä on kysymys siitä, miten asioihin vihkiytymätöntä kansalaista voi tutustuttaa vaikeisiin ja monimutkaisiin kysymyksiin erilaisten esitysmuotojen yhteistyöllä. Lopputulos tulee julki ensi syksystä (2017) lähtien.

Tämän lisäksi BIOS on tehnyt yhteistyötä lukuisten eri tahojen kanssa. Olemme osallistuneet säännöllisesti Valtioneuvoston kanslian ylläpitämän kansallisen ennakointiverkoston toimintaan vuodesta 2015 lähtien. Olemme tehneet Sitran kanssa yhteistyötä monilla eri eri osa-alueilla, ennakoinnista aina hyvinvointiin ja muuhun. Olemme myös tehneet yhteistyötä Tiedekeskus Heurekan kanssa tulevan näyttelyn suunnittelemiseksi, Dodo ry:n kanssa sekä osallistuneet Kehys ry:n ruokaturvatyöryhmän toimintaan. Antti Majava on mukana Smart Energy Transition -hankkeen murrosareenassa.

Yksittäisistä tapahtumista voi mainita esimerkiksi seuraavat:

Tero ja Paavo vierailivat Pariisissa ilmastoneuvotteluiden aikaan joulukuussa 2015 ja tapasivat Anthony Barnoskyn, joka sittemmin vierailisi Suomessa BIOS-yksikön aloitteesta.

Tammikuussa 2016 Jussi oli toinen järjestäjä tapahtumassa 32nd Nordic Geological Winter Meeting, symposium: ”What is the Anthropocene”.

Helmikuussa 2016 ilmestyi Paavon kirja Rajattomasti rahaa niukkuudessa, joka kyseenalaisti vallitsevan tavan ymmärtää rahan luonne ja suhde materiaalisiin resursseihin. Julkistustilaisuus pidettiin Tiedekulmassa.

BIOS esittäytyi helmikuussa Kansallisen ennakointiverkoston Foresight Friday -workshopissa ja maaliskuussa SITRA:n aamukahviseminaarissa. Paavo, Tero ja Ville esittelivät yksikön ideaa Sosiologipäivillä Jyväskylässä maaliskuussa 2016. Samassa kuussa Ville kävi puhumassa tulevaisuuden kaupungeista Tampereen yliopisto-TV:ssa.

Huhtikuussa 2016 Jussi, Karoliina ja Tero vierailivat Tampereen yliopiston Totuusradiossa puhumassa antroposeenin käsitteestä. Samassa kuussa Ville oli YLE:n radiossa Sari Valton vieraana keskustelemassa niukkuudesta ja omavaraisuudesta.

Syyskuussa Antti järjesti HAM-galleriassa näyttelynsä Victory of the Sun yhteydessä keskustelutilaisuuden “Climate Science as Culture War”. Antin lisäksi keskustelemassa olivat Jussi Eronen ja prof Hanna Johansson.

Vuoden 2017 alku on ollut erityisen kiireinen paitsi YLE-yhteistyössä myös monissa muissa pitkään työstetyissä hankkeissa. Alkuvuodesta 2017 aloitimme yhteistyön Tampereen yliopiston journalistiikan vierailijaprofessori Hanna Nikkasen työryhmän kanssa. Järjestimme koulutuspäivän ja olemme osallistuneet sekä haastateltavina että neuvonantajina kirjaprojektiin Hyvän sään aikana. Kirja ilmestyy syksyllä 2017.

Maaliskuun 24. päivä julkaistiin 68 suomalaisen tutkijan allekirjoittama julkilausuma, joka kritisoi suomalaista metsäpohjaiseen energiantuotantoon perustuvaa biotalouslinjausta. BIOS toimi julkilausuman laadintaa koordinoivana tahona. Julkilausuma sai aikaan pitkään kaivattua julkista keskustelua aiheesta ja oli ajankohtainen esimerkki siitä, miten tutkimustiedon ja politiikan suhde on muuttunut Suomessa viime vuosina.

Huhtikuussa 2017 BIOS järjesti yhteistyössä Tampereen ja Helsingin yliopistojen kanssa toimittaja ja tietokirjailija Nafeez Ahmedin vierailun Suomeen. Ahmed esiintyi Helsingissä ja Tampereella, ja Tere ja Ville pitivät kommenttipuheenvuorot Tampereen esiintymisen jälkeen.

Huhti-toukokuussa Karoliina oli tutkimusvierailulla Münchenissa Ludwig-Maximilian-Universitätiin kuuluvassa Rachel Carson Centerissä.

Toukokuussa Paavo ja Tero organisoivat työryhmän Kulttuuritutkimuksen päivillä, ja kesäkuussa Paavo järjesti työryhmän yhteistyössä Tuuli Hirvilammen ja Pernilla Hagbertin kanssa Nordic Environmental Social Science Conferencessa Tampereella.

Kesäkuussa Anthony Barnosky vieraili Suomessa. BIOS järjesti hänen esiintymisensä Metsätalolla ja osallistui Koneen säätiön järjestämään ekologista kompensaatiota käsittelevään tapahtumaan Barnoskyn kanssa.

BIOS-väki on ollut myös aktiivisesti mukana Helsingin yliopiston Tiedekulmassa järjestetyissä tilaisuuksista jo keväästä 2015 lähtien ”Ilmasto muuttaa kaiken” -sarjassa, tammikuussa 2017 Tieteiden yön ”Vapauden tulevaisuus” -keskustelussa sekä ”Kestävä planeetta” -sarjassa keväällä 2017.

Tämän lisäksi BIOS-väki on luennoinut aktiivisesti niin yliopistojen, järjestöjen ja monien muiden tahojen tilaisuuksissa ympäri maata koko reilun kahden vuoden ajan. Esiintymisiä on kertynyt kymmenittäin, ja aiheet ovat vaihdelleet ruoantuotannosta kalastukseen, ympäristökonflikteista luonnonresurssien riittävyyteen, taloudesta tutkimusmetodeihin.

Joukkomme akateemiset jäsenet ovat samaan aikaan tietysti julkaisseet omilla tahoillaan monenlaista. Näistä merkittävimpiä esimerkkejä ovat Tero Toivasen ja Juhana Venäläisen Tiedekynä-palkitun artikkelin ”Yhteisvaurauden uusi aika” sekä uraauurtava luonnonsuojelun muutoksia pohtiva Science-lehden artikkeli, jonka kirjoittamisessa Jussi oli mukana.

Erilaisilta yhteistyöprojekteilta ja aktiiviselta luennointitoiminnaltaan BIOS-joukkiomme ehti kirjoittaa myös yhteisartikkelin ”Kenen antroposeeni?”, joka ilmestyi Kosmopolis-lehden numerossa 4/16. Englanninkielinen pidemmälle kehitetty artikkeli on valmiina ja arviointiprosessissa.

Tieteellisen tutkimuksen ja julkaisemisen rinnalla BIOS-yksikölle on aivan yhtä tärkeää osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Puheenvuoroja on ilmestynyt useita eri julkaisukanavissa. Villen laatimat populaarit tekstit ovat luettavissa hänen henkilökohtaisesta blogistaan.

Mitä seuraavaksi?

Loppukeväästä BIOS muutti Kalliosta Kruununhakaan, Meritullintorin merellisiin maisemiin. Syksyllä edessä on tiukka loppupuserrus YLE-yhteistyöprojektin parissa, iso joukko sovittuja vierailuluentoja ja muita esiintymisiä ympäri Suomen sekä seuraavien projektiemme käynnistämistä.

Uusi toimisto Kruununhaassa

Näistä hankkeista etenkin ensimmäinen jatkaa YLE-yhteistyön viitoittamaa osallistumista julkiseen keskusteluun ja tiedon levittämiseen. Tähtäimessä on luoda kenen tahansa käytössä oleva ympäristö- ja resurssitietopankki, joka painottaa helpompaa pääsyä vaikeiden ja monimutkaisten kysymysten ääreen sekä opastusta useimmiten erillisinä nähtyjen asiakysymysten välisiin yhteyksiin.

Taustatyötä tätä tietopankkia varten on tehty jo pitkään niissä taustapapereissa, joita olemme tehneet toimittajayhteistyötä varten, ja seuraava vaihe on kirjoittaa erillisiä laajalle yleisölle suunnattuna tekstejä, jotka muodostavat tietopankin verkoston pohjan. Osa näistä kirjoituksista tullaan julkaisemaan tässä blogissakin, jotta lukijoiden kokemuksista saadaan palautetta.

21.3.2017

Tutkijoiden julkilausuma: Suomen metsänkäyttösuunnitelmat kiihdyttäisivät ilmastonmuutosta ja heikentäisivät luonnon monimuotoisuutta

Julkistustilaisuus pidettiin Eurooppa-salissa (Malminkatu 16, Helsinki) 24.3.2017 klo 13.30-15.00. Tarkemmat tiedot tilaisuudesta tästä.

Voit ladata julkilausuman tästä.

Keskeinen kirjallisuus.

Laaja joukko meritoituneita suomalaisia tutkijoita on huolissaan Suomen metsänkäyttösuunnitelmien ja biotalousstrategian vaikutuksista ilmastoon ja luonnon monimuotoisuuteen. Metsien käyttöä eri näkökulmista tarkastelleet tutkijat ovat allekirjoittaneet julkilausuman, jolla he pyrkivät oikaisemaan vallalla olevia väärinkäsityksiä asiasta.

Julkilausumassa todetaan, että metsien hakkuiden ja nykyisenlaisen puunkäytön lisääminen eivät hillitse ilmastonmuutosta. Lisäksi hakkuiden lisääminen heikentää luonnon monimuotoisuutta. Allekirjoittajat ovat huolissaan siitä, ettei näihin vaikutuksiin liittyvä tutkimustieto ole välittynyt päätöksentekijöille ja suurelle yleisölle oikein. Tutkimustulokset tulee huomioida paremmin metsien käyttöä koskevassa päätöksenteossa.

Allekirjoittajat toivovat herättävänsä keskustelua ratkaisuista, joiden myötä puunkäyttö palvelee globaalien ilmastotavoitteiden saavuttamista ja turvaa luonnon monimuotoisuutta.

Tutkijalähtöisen julkilausuman laatimista fasilitoi BIOS-tutkimusyksikkö. Ympäristötiedon foorumi tarjosi keskustelulle areenan järjestämällä julkistustilaisuuden.