BIOS ennakoi monitieteisesti yhteiskunnan sosio-ekologisia muutoksia

BIOS on itsenäinen monitieteinen tutkimusyksikkö, joka tutkii ympäristö- ja resurssitekijöiden vaikutuksia suomalaiseen yhteiskuntaan – talouteen, politiikkaan, kulttuuriin – ja kehittää kansalaisten ja päättäjien ennakointikykyä. Rakennamme yhteiskunnan kokonaiskuvaa erityisesti materiaalisten reunaehtojen näkökulmasta ja luomme yhteyksiä tiedekentän ja muiden toimijoiden välille. Tutkimusyksikön toiminta käynnistyi syksyllä 2015 ja sen päärahoittaja on Koneen Säätiö. BIOS on myös osa Suomen Akatemian yhteydessä toimivan Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamaa WISE-konsortiota.

Yksikön kaikki seitsemän tutkijaa ovat vuosien ajan luoneet työkaluja poikkitieteelliseen ja -taiteelliseen yhteistyöhön ja kehittäneet ympäristötiedon käyttöä yhteiskunnan eri alueilla.

6.9.2018

UUTISKIRJE 09/2018

Tervetuloa lukemaan BIOS-tutkimusyksikön hellekesää kertaavaa uutiskirjettä!

Uutiskirjeissämme esittelemme kiinnostavia tutkimuksia ja tapahtumia sekä kerromme BIOS-tutkimusyksikön toiminnasta ja tuotannosta. Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan myös tälle sivustolle.

Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Jälkifossiilinen tilanne Björkskärillä kesällä 2018.

Jälkifossiilinen tilanne Björkskärillä kesällä 2018. Kuva Tere Vadén.

 

NOSTO

BIOS julkaisi 5.9. katsauksen Suomen ilmastopolitiikan tilasta. Katsaus perustuu joulukuussa 2017 julkaistuun tilastokeskuksen kokoamaan YK:n ilmastosopimuksen seurantaraporttiin, joka arvioi hallituksen Energia- ja ilmastostrategian sekä Keskipitkän aikavälin ilmastosuunnitelman (KAISU) vaikuttavuutta. Karu ja mediassa aiemmin esilläolematon tulos kuuluu: metsien lisähakkuista aiheutuva hiilinielujen pieneneminen johtaa ilmakehään päätyvien kasvihuonekaasupäästöjen merkittävään kasvuun. Kuten Yle uutisoi:Raportti arvioi, että vaikka kaikki hallituksen esittämät lisätoimet otettaisiin käyttöön, päästöt kasvavat silti 30 prosenttia vuoteen 2030 mennessä vuoden 2015 tasosta.”

Nettopäästöt saadaan, kun bruttopäästöistä vähennetään nielujen nielemät päästöt. Sekaannusta syntyy, jos yksi puhuu bruttopäästöistä ja toinen nettopäästöistä. Julkista keskustelua seuratessa on erittäin tärkeää tunnistaa, minkä sektorin päästövähennyksistä puhutaan. Osalla sektoreista päästöt voivat vähentyä, samalla kun toisten sektoreiden päästöjen kasvu tai nielujen pieneneminen voi haudata alleen saavutetut vähennykset.

Syystä tai toisesta julkisessa keskustelussa kerrotaan Suomen ilmastopäästöiksi ja niiden kehitysskenaarioiksi lukuja, joissa ei oteta huomioon maankäyttösektorin ja erityisesti metsien hiilinielujen ja varastojen kehitystä. Kevään vaalien lähestyessä kansalaisten on voitava luottaa päättäjien haluun ja kykyyn hillitä maamme ilmastopäästöjä ja edistää kansainvälisten ilmastosopimusten tavoitteiden toteutumista. Myös medialla on tärkeä tehtävä luottettavan tiedon levittämisessä ja poliitikkojen retoriikan kyseenalaistamisessa.

 

MAAILMALTA

PITKÄ KUUMA KESÄ

Kesällä Suomessa kärvisteltiin helteissä tai nautittiin niistä. Etenkin viljelijät toivoivat sateita, joita ei juuri tullut – monin paikoin koettiin täydet satotappiot. Poikkeukselliset sääolot olivat pohjoisella pallonpuoliskolla enemmän sääntö kuin poikkeus: maasto- ja metsäpaloja, kuivuutta, tappavia helleaaltoja. Kaliforniassa koettiin maailman kuumin sade, Omanissa mitattiin korkein yölämpötila koskaan. Kun suomalaisissa viestimissä yritettiin ymmärtää ilmaston ja sääilmiöiden suhteita, arkikieleen tuli uudenlaisia ilmaisuja kuten “käristyskupoli” tai “suihkuvirtausten liikenneruuhka”. Alettiin hiljalleen ymmärtää, että vanha hokema “sää on eri asia kuin ilmasto” ei ole enää kovin hyödyllinen – ei ainakaan kiistämään yksittäisten sääilmiöiden merkitystä ilmastonmuutoksessa. Nature-lehti muistutti kesäkuisessa pääkirjoituksessaan ja laajemmassa artikkelissaan, että ilmastonmuutoksen ja sään ääri-ilmiöiden yhteyksiä ymmärretään yhä paremmin.

Kesän kokemukset loivat hedelmällisen maaperän kansainvälisen tutkijaryhmän artikkelille “Trajectories of the Earth System in the Anthropocene”, joka ilmestyi elokuun alussa PNAS-julkaisussa. (Itse tutkimusartikkeli ei ole avoimesti luettavissa, mutta Climate Feedback -ryhmän faktantarkistus Guardian-lehden uutisartikkelista on erinomainen tietolähde.) Siinä varoitettiin eräänlaisesta ilmastonmuutoksen dominovaikutuksesta, joka tekisi planeetasta lopulta “pannuhuoneen” – ilmastonmuutos voi lähteä kehitysuralle, jonka myötä ilmaston kanssa ei enää voida oppia elämään. Artikkeli tuo havainnollisesti yhteen pitkän ja lyhyen ajan. Yhtäältä itseään ruokkiva kehitys voi saada aikaan tuhansia vuosia kestävän kiihtyvien muutosten kauden – tärkeä muistutus siitä, että ilmastopolitiikan vuodet 2030, 2050 tai 2100 ovat vain historian välietappeja. Toisaalta kehityksen “tienhaara” on hyvin lähellä. Parin vuosikymmenen aikana ratkaistaan, kulkeeko ilmastojärjestelmä kohti pannuhuonetta vai stabiilimpaa tilaa, jonka kanssa on mahdollista opetella elämään. Artikkelin tuskaisin viesti on, että Pariisin 2 asteen tavoite ei ehkä ole tähän tarpeeksi kunnianhimoinen.

Artikkeli on herättänyt ennennäkemätöntä kiinnostusta, ja tutkijaryhmään kuuluvan Hans Joachim Schnellnhuberin mukaan vastaavaa ei ole näkynyt kymmeneen vuoteen. Olisiko nyt heräämässä sellainen laajan yleisön huoli, joka saa aikaan uudenlaista politiikkaa? Toisaalta ennustukset “pannuhuonemaapallosta” synnyttivät myös lehtijuttuja, joissa aikamittakaavat menivät sekaisin ja tutkijoiden pääviesti unohtui. Eric Holthaus muistuttaa artikkelissaan, että uusi tutkimus ei saarnaa tuomiopäivää vaan vaatii toimintaa. Päämäärä ei ole muuttunut: päästöjen leikkaukset, hiilinielujen vaaliminen ja uudelleen rakentaminen, eliökehän järjestelmää säätelevien ekosysteemien suojelu ja yhteiskuntien mukautuminen niihin muutoksiin, joita vakiintuvakin ilmasto toisi muassaan.

ILMASTOPANEELI VAATII TIUKEMPIA TOIMIA

Kuumasta kesästä huolimatta juhannussäät eivät olleet kummoisia, mutta juuri juhlinnan alla ilmestyi Suomen ilmastopaneelin muistio pitkän aikavälin päästövähennystavoitteista. Ottaen huomioon, että tämä oli toistaiseksi vuoden merkittävin suomalainen tiederaportti, sen julkaisemista juhannusjuhlinnan tiedotuskatveessa ei voi kuin ihmetellä.

Ilmastopaneelin viesti on tiukka ja selvä: nykyinen ilmastopolitiikka ei ole läheskään tarpeeksi kunnianhimoista, ja vahva nojautuminen bioenergian tuotantoon vaarantaa päästötavoitteet. Käytännössä Suomen päästöjen tulee olla nieluja pienemmät pian vuoden 2030 jälkeen. Ero nykypolitiikkaan on merkittävä, sillä helmikuussa 2017 julkaistussa valtioneuvoston selvityksessä todettiin, että nykyisellä ilmasto- ja energiastrategialla päästöt eivät vähene lainkaan vuoteen 2030 mennessä, kun hiilinielujen heikkeneminen huomioidaan. Saman ankaran sanoman vahvistaa Suomen 7. maaraportti (ks. 5 luku, taulukot sivulla 154).

Päästöleikkausten tason määrittely riippuu siitä, miten kansainvälinen oikeudenmukaisuus ymmärretään. Joka tapauksessa mikäli etenkin metsien hiilinielu heikkenee nykytasosta suunnitelmien mukaan, fossiilisten ja prosessiperäisten ilmastopäästöjen leikkausten tarve kasvaa 85–100 prosenttiin. Ilmastopaneelin puheenjohtaja Markku Ollikainen selvitti muistion johtopäätöksiä Politiikkaradion haastattelussa.

 

BIOS

VIRHEELLISIÄ VÄITTEITÄ MUOVIN KIERRÄTYKSESTÄ

Heinäkuun alussa useissa Lännen Median lehdissä ilmestyi hyvin ongelmallinen muovin kierrätystä käsittelevä artikkeli, jossa muovin kierrätystä väitettiin turhaksi touhuksi. Se perustui ympäristönsuojelulle vihamielisistä kannoistaan tunnetun Mikko Paunion raporttiin, jonka julkaisi brittiläinen ajatushautomo GWFP (joka taas on tunnettu ilmastotoimien vastustuksesta). Artikkeli sisälsi useita virheellisiä väitteitä etenkin muovijätteen “dumppaamisesta” ulkomaille. Sosiaalisessa mediassa moni ympäristötietoinenkin ihminen alkoi epäillä kierrätyksen mielekkyyttä. Ville Lähde pureutui BIOS-tutkimusyksikön Facebook-sivulla julkaistussa kirjoituksessaan alkuperäisen artikkelin ongelmiin ja pohti kierrätyksen, kiertotalouden ja materiaalisen kulutuksen vähentämisen problematiikkaa. Paunion kirjoitus herätti paljon kritiikkiä, ja toivoa sopii, että jatkokeskustelusta seurasi myös hyvää. Ainakin Turun Sanomat on korjannut alkuperäistä juttuaan. Journalistisesti on joka tapauksessa huolestuttavaa, että näin heikolla pohjalla horjuva juttu pääsi alkujaan läpi.

BIOS TUPLANA KAINUUN SANOMISSA

Heinäkuun lopulla Kainuun Sanomissa ilmestyi Tero Toivasen ja Antti Majavan kaksi ilmastonmuutosta ja siihen reagoimista käsittelevää artikkelia. Tero käy kirjoituksessaan läpi edellä mainitun ilmastopaneelin muistion johtopäätöksiä ja peräänkuuluttaa ekologista jälleenrakennusta: mittavat ilmastopäästöleikkaukset, hiilinielujen edistäminen ja koko yhteiskunnan mukauttaminen uuteen energiatalouteen vaativat vahvaa julkista ohjausta, jonka inspiraatiota voidaan hakea esimerkiksi sotien jälkeisestä jälleenrakennuksesta. Antti peräänkuuluttaa järkeä metsien käyttöön. Tämä ei ole vain päästö- ja nielulaskelmien kysymys: kun kansainvälinen ilmastopolitiikka etenee ja EU joutuu väistämättä miettimään tavoitteitaan uusiksi, nyt tehtävät suomalaiset investoinnit voivat osoittautua myös taloudellisesti mielettömiksi. Teron ja Antin Kainuun Sanomien kirjoitukset julkaistiin osana ensimmäistä kertaa Kainuussa järjestettyä Ärjän ekologista taidefestivaalia.

WISE-HANKE JULKISUUDESSA

BIOS on osa WISE-tutkimushanketta “Luova sopeutuminen viheliäisiin ekososiaalisiin murroksiin”. Hankkeen johtaja professori Janne Hukkinen kertoi Ylen haastattelussa ympäristötietoisuuden ja -liikehdinnän historiasta ja viheliäisten kriisien ajan politiikasta, jossa on tunnustettava ja otettava tosissaan maailman järjestelmien lipuminen radikaalin epävarmuuden aikaan.

BLOGISSA EKOLOGISESTA JALANJÄLJESTÄ

Elokuun 1. päivä vietettiin globaalia ylikulutuspäivää, jonka ajoittaminen perustuu Global Footprint Networkin lanseeraamaan ekologisen jalanjäljen mittariin. Huoli on mitä aiheellisin, mutta mittari on hyvin ongelmallinen. Ville Lähde käsitteli kirjoituksessaan “Joka päivä on ylikulutuspäivä” perusteellisesti ekologisen jalanjäljen ympärillä käytyä kriittistä keskustelua ja totesi, että ylikulutuspäivän viesti on oikeastaan liian ruusuinen. Tuolla mittarilla tilanne ei olisi alkuunkaan kestävä, vaikka ihmiskunta eläisi “yhden maapallon rajoissa”.

“Ajatus, että vasta elokuun alussa ihmiskunta on elänyt yli ekologisten reunaehtojen, ei kuvaa todellisuutta. Emme myöskään ole vain 2/3 ‘miinuksella’. On perustellumpaa sanoa, että ylikulutuspäivä oli vuosikausia sitten. Tai pikemmin: koska elintärkeät ekologiset järjestelmät vaurioituvat ympäri maailman, luonnonvaroja käytetään kiihtyvällä tahdilla, väestö kasvaa ja ilmastonmuutos etenee, ylikulutuspäivä on joka päivä.”

WORLD-ECOLOGY 2018 -KONFERENSSI HELSINGISSÄ

World-ecology Research Networkin konferenssi järjestettiin elokuun puolivälissä Helsingissä. BIOS-tutkimusyksikkö oli paikalla kunnon edustuksella. Tere Vadén ja Jussi T. Eronen esittelivät yksikön tutkimusartikkeleita (vertaisarvioinnissa) luonnonvarojen kulutuksen ja irtikytkennän problematiikasta. Tero Toivanen ja Paavo Järvensivu käsittelivät esityksessään suomalaista metsä- ja bioenergiakeskustelua. Ville Lähde käsitteli ruokaturvan ja ruokasuvereniteetin käsitteitä sekä nälän monitahoisuutta.

ARTIKKELI ILMASTOTURVALLISUUDESTA

Emma Hakala ja Vihreän Langan päätoimittaja Riikka Suominen kirjoittivat Kanavassa ja Suomen Kuvalehdessä ilmastonmuutoksen haasteesta turvallisuuspolitiikalle. Kun ilmastonmuutos nousee politiikan ytimeen, sen tulee näkyä turvallisuuspolitiikassakin. Suomen puolustusvoimat on todennut ensimmäistä kertaa tänä vuonna, että ilmastonmuutos on kansallinen turvallisuusuhka. Olennainen kysymys on, tuoko “ilmastoturvallisuus” mukanaan avoimempaa ja moniäänisempää turvallisuuskeskustelua vai jääkö se vain turvallisuustoimien asiaksi. “Pohjoinen ulottuvuus” nousee artikkelissa näkyvästi esiin, ja kirjoittajat kritisoivat politiikan ristiriitaisuutta:

“Lähestymistapa paljastaa Suomen arktiseen politiikkaan liittyvän ristiriidan: ympäristöriskit tunnustetaan, mutta kaupalliset edut asetetaan niiden edelle. Poliitikot ja intressiryhmät perustelevat Suomen osallistumista lisäksi cleantech-osaamisella. Sen väitetään takaavan arktisten resurssien käytön ympäristön kannalta kestävällä tavalla. Viesti siitä, että arktisella alueella tapahtuva ilmastonmuutos koituisi Suomelle hyödyksi, on kuitenkin ongelmallinen. Vastuullisen ilmastopolitiikan kannalta erityisesti fossiilisten energiavarojen hyödyntäminen arktisella alueella on kestämätöntä.”

BIOS-VIESTI MAAILMALLE YLLÄTTÄVÄSSÄ MUODOSSA

BIOS-blogissa julkaistiin 21.8. tutkimusyksikön laatima tieteellinen taustadokumentti, joka on osa YK:n kestävän kehityksen raportin 2019 laadintaprosessia. Dokumentissa käsitellään sitä, millaisia muutoksia talousajatteluun tarvitaan ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella, kun yhteiskuntien on saavutettava hiilineutraalius ja tehtävä perusteellinen energiantuotannon, asumisen, liikkumisen ja ruoantuotannon remontti. Pääviesti on ankara: “Ainuttakaan laajasti käyttökelpoista taloudellista teoriaa ei ole kehitetty tulevia murrosvuosia varten.” Dokumentti nostaa esiin talousteoreettisia lähestymistapoja, jotka ovat toistaiseksi jääneet marginaaliseen asemaan.

Dokumentti sai varsin laajaa kansainvälistä julkisuutta, mutta pääviesti eli huomion kiinnittäminen tarvittavaan talousajatteluun ei valitettavasti juuri välittynyt. Vice Motherboardin artikkelissa otsikoitiin, että tutkijat varoittavat kapitalismin nurkan takana olevasta romahduksesta. Uutinen levisi laajalle, ja myöhemmissä otsikoissa esitettiin BIOS-dokumentin jo vaativan “kapitalismin kuolemaa”. Sana ”kapitalismi” nousi keskeisemmäksi kuin ratkaiseva kysymys: millainen talousajattelu helpottaa siirtymää hyvinvoinnin takaamiseen paljon nykyistä niukemmilla energia- ja materiaaliresursseilla.

Oppitunti tiedeviestinnästä tämäkin. Onneksi Paavo Järvensivu pääsi selittämään HuffPostin ja Suomen Kuvalehden haastatteluissa mitä tutkimusyksikön dokumentissa oikeasti sanottiin.

“After 20 to 30 years, we don’t know what this [economy] would look like, if we actually managed to achieve radically lower emissions and still secure possibilities for a good life … are we then even concerned whether this was capitalism or not, or are we looking for other things,” he says. “Probably we are.”

 

LOPUKSI

Lauri Lahikainen, BIOS-tutkimusyksikön työtoveri WISE-hankkeessa, väitteli kesäkuun alussa otsikolla “Yksilöiden vastuu ilmastonmuutoksesta”. Alusta! -lehden kirjoituksessaan Lahikainen kritisoi yksilökeskeistä ilmastokeskustelua ja tarkasteee ilmastonmuutosta yhteiskuntarakenteellisena ongelmana.

Yliopisto-lehden toimittajan Mikko Pelttarin artikkeli antaa hyvät perustiedot Golf-virran tilasta ja sen muutosten mahdollisista seurauksista.

Suomen ympäristökeskuksen professori Mikael Hildén selittää Kaleva-lehden artikkelissa ilmastonmuokkauksen ongelmia: “Jos tällaiseen mennään ja samalla jatketaan hiilidioksidin päästämistä ilmaan, tässä tulee ikään kuin narkkarin dilemma. Annoksia joudutaan ottamaan jatkuvasti lisää, koska jos toiminta lopetetaan, seuraukset ovat ikäviä.”

Hyvän sään aikana tuotti perusteellisen kyselyn suomalaisten puoluejohtajien ilmastokannoista. Nähdäänkö ensi keväänä ensimmäiset ilmastovaalit? Näin sopii toivoa, ja myös BIOS toimii tämän edistämiseksi.

5.9.2018

Suomen ilmastopolitiikka kriisissä

Suomen YK:n ilmastosopimuksen maaraportti vahvistaa, että metsien lisähakkuista aiheutuva hiilinielujen pieneneminen johtaa ilmakehään päätyvien kasvihuonekaasujen merkittävään kasvuun ja hautaa alleen kaikkien muiden sektoreiden tuottamat päästövähennykset.

Tilastokeskuksen kokoaman YK:n ilmastosopimuksen seurantaraportti arvioi hallituksen Energia- ja ilmastostrategian sekä Keskipitkän aikavälin ilmastosuunnitelman (KAISU) vaikuttavuutta.

Raportin mukaan Suomen kasvihuonepäästöjen kokonaismäärä maankäyttösektori (LULUCF) mukaan lukien vuonna 2015 oli 29 516 kilotonnia (kt) CO2-ekv. Lukuun on sisällytetty hiilidioksidin lisäksi myös muut ilmastoa lämmittävät päästöt, kuten metaani (CH4) ja typpioksiduuli (N2O). Vuonna 2030 päästöjen arvioidaan olevan 44 272 kt CO2-ekv. Päästöt tulevat nykyisillä politiikkatoimilla kasvamaan lähes 15 000 kt, eli 50 prosenttia vuoden 2015 tasosta.

Suomen päästöt vuonna 2015 olivat raportin mukaan 55 507 kt CO2-ekv ja nielut (pääosin metsät) 25 991 kt CO2-ekv. Kun päästöistä vähennetään nielut, saadaan faktisesti ilmakehään päätyvien päästöjen määräksi mainittu 29 516 kt CO2-ekv.

Maaraportti arvioi hiilinielujen pienenevän voimakkaasti. Vuonna 2015 hiilinielut olivat 26 000 kt CO2-ekv ja vuonna 2030 niiden arvioidaan olevan tasolla 4 200 kt CO2-ekv. Nielujen koon määrittämiseen liittyvät epävarmuustekijät huomioidenkin on selvää, että metsänielujen pieneneminen mitätöi muilla aloilla saavutetut päästövähennykset.

Vaikka kaikki hallituksen esittämät lisätoimet otettaisiin käyttöön, päästöt kasvavat raportin mukaan silti 30 prosenttia vuoteen 2030 mennessä vuoden 2015 tasosta. Myös kahden aikaisemman ilmastosopimuksen kaksivuotisraportin sekä hallituksen Energia- ja ilmastostrategian vaikutusarvioinnin luvut kertovat, että hiilinielujen huomattava heikkeneminen vie edellytykset päästövähennysten saavuttamiselta.

Ilmastosopimuksen maaraportti on ilmastopolitiikan keskeisimpiä dokumentteja, jonka pohjalta arvioidaan, onko Suomella edellytykset saavuttaa ilmastosopimuksen asettamia tavoitteita. Suomen seitsemäs maaraportti on toimitettu YK:lle jo 13.12.2017. Ottaen huomioon raportin sisällön, on erikoista, että raporttia ei tähän mennessä ole lainkaan käsitelty julkisuudessa.

Ilmastopäästöjen vähentämisessä merkitsevimpiä tekijöitä ovat ilmakehään päätyvien maapalloa lämmittävien kaasujen kokonaismäärä ja päästöjen ajoitus. Suomen ilmakehään päätyvät nettopäästöt lasketaan ihmistoiminnan tuottamien päästöjen ja metsien ja maaperän hiilinielujen eli negatiivisten päästöjen summana.

Nielujen pieneneminen johtuu eri biotaloussektoreiden, muun muassa sellun ja biopolttoaineiden valmistuksen, raaka-aineiden tarpeiden kasvusta. Erityisesti puun käyttöä lisäävän bioenergian ilmastohaitat ovat moninkertaiset hyötyihin nähden vuoteen 2030 mennessä, ja hyvin suurella todennäköisyydellä myös vuosikymmeniä sen jälkeen.

Julkista keskustelua seuratessa on erittäin tärkeää tunnistaa, minkä sektorin päästövähennyksistä milloinkin puhutaan. Osalla sektoreista päästöt voivat vähentyä huomattavastikin, samalla kun toisten sektoreiden päästöjen kasvu tai nielujen pieneneminen voi haudata alleen saavutetut vähennykset.

Syystä tai toisesta julkisessa keskustelussa kerrotaan Suomen ilmastopäästöiksi ja niiden kehitysskenaarioiksi lukuja, joissa ei oteta huomioon maankäyttösektorin ja erityisesti metsien hiilinielujen ja varastojen kehitystä. Näin siitä huolimatta, että maankäyttösektorin hiilivaraston muutokset tulee hallitusten välisen ilmastopaneelin (IPCC) mukaan laskea ja raportoida täysimääräisenä, jotta biomassan polton hiilidioksidipäästöt voidaan laskea nollana, kuten on sovittu tehtävän.

Koska metsien ja maaperän hiilinielujen ja varastojen kehityksellä on keskeinen vaikutus Suomen ilmastopäästöihin ja siihen, voidaanko nettopäästöjen katsoa vähenevän vai kasvavan, on niiden huomiotta jättämistä mahdotonta perustella ilmaston kannalta. Keskustelua seuraavan tulisikin aina varmistaa viitataanko lukuihin, joissa maankäyttösektorin kehitys on huomioitu.

Lukuisat tutkimusyhteisön kannanotot ja Suomen Ilmastopaneelin selvitykset vahvistavat, että lisääntyvästä puun käytöstä seuraava metsänielujen heikkeneminen aiheuttaa ilmakehään päätyvien päästöjen kasvun juuri sinä aikana, jona olisi välttämätöntä saavuttaa merkittäviä päästövähennyksiä katastrofaalisen lämpenemisen torjumiseksi.

Lämpenemisen pysäyttämisen alle kahteen asteeseen katsotaan edellyttävän sitä, että ihmiskunnan päästöt ja nielut ovat yhtä suuret viimeistään vuonna 2050, jonka jälkeen päästöjen pitää olla negatiivisia, eli nielujen on oltava päästöjä isommat. Ilmastopaneelin mukaan Suomen tulisi saavuttaa hiilineutraalius mahdollisimman pian vuoden 2030 jälkeen ja sitten päästöjen on käännyttävä negatiiviseksi.

Hallituksen strategioiden mukaan metsien hiilinieluja on mahdollista väliaikaisesti heikentää, koska metsien kasvu vuoden 2030 jälkeen korvaisi hiilinielun heikkenemisen. Suomen ilmastopaneeli kuitenkin toteaa, että metsien käytön lisääminen pienentää metsien hiilinielua vuosikymmeniksi suhteessa tilanteeseen, jossa hakkuita ei lisätä.

Hallituksen suunnittelemalla noin 80 milj. m3 hakkuutasolla metsätalousmaan puuston kokonaistilavuus pienenee ainakin vuoteen 2070 asti verrattuna tilanteeseen, jossa hakkuut säilytettäisiin alemmalla tasolla. Tämä johtaa hyvin todennäköisesti myös metsien hiilinielujen pienenemiseen jopa tämän vuosisadan loppuun asti.

Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteiden kannalta tämä tarkoittaisi, että metsien hiilinielujen kasvulla ei pystyttäisi kompensoimaan Suomen hiilipäästöjä ainakaan vuoteen 2050 mennessä, jolloin ilmakehään päätyvien päästöjen on tarkoitus nollaantua globaalisti. Hiilineutraalius on kuitenkin mahdollista saavuttaa vain siten, että päästöjä pystytään laskemaan ja hiilinieluja samaan aikaan kasvattamaan.

Yhtenä biomassan hiilineutraaliuslaskelmiin liittyvän sekaannuksen alkusyynä on Kioton ilmastosopimus vuodelta 1992, jossa maankäytön (maanviljelyksen ja metsien hoidon) päästöjen laskeminen päätettiin irrottaa omaksi kokonaisuudekseen. Muun muassa Euroopan ympäristökeskuksen tieteellinen komitea on kutsunut päätöstä ja sen jälkeistä sekaannusta jo vuonna 2011 kirjatussa lausunnossaan vakavaksi virheeksi, joka tulisi korjata välittömästi.

Maankäyttösektorin irrottaminen päästöskenaarioista palvelee erityisesti metsäteollisuutta, jonka vaikutusta nettopäästöjen kasvuun (tai negatiivista vaikutusta hiilinielujen kehitykseen) ei huomioida vastaavalla tavalla kuin muiden alojen päästöjä. Paine virheellisen laskutavan korjaamiseen on ilmastonmuutoksen edetessä ilmeinen.

Hämmentävää on myös se, että hallituksen Energia- ja ilmastostrategian vaikutusarviointien tiivistelmässä, samoin kuin maaraportin tiivistelmässä ja tekstisisällöissä, jätetään mainitsematta taulukoista ja kuvaajista ilmenevä päästöjen kasvu. Tämä on todennäköisesti vaikuttanut siihen, ettei maaraportin sisällöstä ole syntynyt julkista keskustelua.

Suomen ilmastopolitiikan vaikuttavuudesta vallitsee laajasti virheellisiä ja ristiriitaisia käsityksiä. Ilmastopolitiikan ja julkisen keskustelun lähtökohdaksi on otettava luotettavin käytettävissä oleva tieto Suomen ilmastopäästöjen kehityssuunnasta.

Suomi on sitoutunut ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseen selvästi alle kahden asteen turvarajan. Mikäli ilmastopäästöt todellisuudessa jatkuvasti kasvavat niin Suomessa kuin monissa muissakin maissa nykyisten suunnitelmien mukaisesti, ilmasto lämpenee globaalisti yli 3 astetta ja Suomessa yli 6 astetta vuosisadan loppuun mennessä. Näin raju lämpeneminen uhkaa globaalisti muun muassa ravinnontuotantoa ja voi nostaa ilmastopakolaisten määrän jopa satoihin miljooniin. Kansainvälisen toimintaympäristön kriisiytyminen uhkaa suomalaisen yhteiskunnan perusrakenteita jo lähivuosikymmeninä.

Kansan on voitava luottaa päättäjien haluun ja kykyyn hillitä maamme ilmastopäästöjä ja edistää kansainvälisten ilmastosopimusten tavoitteiden toteutumista. Nyt tehtävät päätökset ja linjaukset ratkaisevat sen, pystytäänkö globaalien ympäristöuhkien katastrofaaliset seuraukset torjumaan.

Lisätiedot ja yhteydenotot:
contact@bios.fi
+358400655883

AIHEPIIRIN KESKEISIÄ TUTKIMUSRAPORTTEJA JA TIETEELLISIÄ LAUSUNTOJA. LINKEISTÄ LÖYTYVÄT MYÖS KATTAVAT KIRJALLISUUSVIITTEET.

YK:n ilmastosopimuksen maaraportit:
https://www.stat.fi/tup/khkinv/khkaasut_maaraportit_en.html

Raportin osio, josta selviää LULUCF-sektorin / hiilinielujen kehitys (taulukko 5.8):
https://www.stat.fi/static/media/uploads/tup/khkinv/nc7_chapter_5.pdf

Hallituksen Energia ja -ilmastostrategian vaikutusarviointien yhteenvetoraportti:
https://tietokayttoon.fi/julkaisu?pubid=16902

Euroopan tiedeakatemioiden yhteistyöjärjestön lausunto biomassojen hiilineutraaliudesta:
https://easac.eu/publications/details/commentary-on-forest-bioenergy-and-carbon-neutrality/

Euroopan tiedeakatemioiden yhteistyöjärjestön raportti biotalouden vaikutuksista:
https://easac.eu/publications/details/multi-functionality-and-sustainability-in-the-european-unions-forests/

Suomen ilmastopaneelin lausunto metsien käytön ilmastovaikutuksista:
http://www.ilmastopaneeli.fi/uploads/selvitykset_lausunnot/Ilmastopaneeli_mets%C3%A4v%C3%A4itt%C3%A4m%C3%A4t_final_%202017.pdf

Suomen ilmastopaneelin raportti metsien käytön ilmastovaikutuksista:
http://www.ilmastopaneeli.fi/uploads/selvitykset_lausunnot/Metsien%20hy%C3%B6dynt%C3%A4misen%20ilmastovaikutukset%20ja%20hiilinielujen%20kehittyminen.pdf

Suomen ilmastopaneelin muistio Suomen ilmastotoimien vaikuttavuudesta:
http://www.ilmastopaneeli.fi/uploads/selvitykset_lausunnot/Ilmastopaneelin%20muistio_hyv%C3%A4ksytty_4.6.2018.pdf

Tutkijoiden julkilausuma metsien käytön ilmasto- ja biodiversiteettivaikutuksista:
http://bios.fi/tutkijoiden-julkilausuma-suomen-metsankayttosuunnitelmat-kiihdyttaisivat-ilmastonmuutosta-ja-heikentaisivat-luonnon-monimuotoisuutta/

Tutkimus metsien kehityksestä eri hakkuutasoilla:
https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S1389934116303823

21.8.2018

Ekologisen jälleenrakennusajan talouspolitiikka: BIOS-tutkimusyksikön tieteellinen taustadokumentti YK:n kestävän kehityksen raporttiin 2019

BIOS kutsuttiin valmistelemaan tieteellinen taustadokumentti talouden transformaatiosta vuonna 2019 ilmestyvää YK:n kestävän kehityksen raporttia varten.

Mitä tapahtuu seuraavien vuosien ja vuosikymmenten aikana, kun uudistamme energiajärjestelmän, leikkaamme ilmastopäästöjä ja kohtaamme yhä vakavampia ilmastonmuutoksen aiheuttamia seurauksia? Millaista talousajattelua ja -politiikkaa tarvitsemme ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella, kun yhteiskunnat käyvät läpi asteittaisten muutosten sijaan laajan transformaation?

Siinä missä ekonomistit tyypillisesti painottavat päästöjen hinnoittelua poliittisena työkaluna ilmastonmuutoksen torjumiseksi, luonnontieteilijät ja monitieteiset ympäristötutkijat argumentoivat syvällisemmän poliittisen sitoutumisen ja proaktiivisen talouspolitiikan puolesta.

Ainuttakaan laajasti käyttökelpoista taloudellista teoriaa ei ole kehitetty tulevia murrosvuosia varten. Taustadokumentissa nostamme esiin liian vähälle huomiolle jääneitä talousteoreettisia lähestymistapoja, jotka voivat auttaa valtioita suuntaamaan taloudellisen toiminnan siten, että yhteiskunnat kuormittavat luontoa radikaalisti nykyistä vähemmän ja takaavat kansalaisilleen tasapuoliset mahdollisuudet hyvään elämään. Keskitymme nimenomaan murrosvaiheeseen eli seuraavien vuosikymmenten talouspoliittisiin haasteisiin.

Lataa taustadokumentti (englanniksi).

Lisätietoa tulevasta YK:n kestävän kehityksen raportista: https://sustainabledevelopment.un.org/globalsdreport/2019

Lisätietoa BIOS-tutkimusyksiköstä: https://bios.fi/

Yhteydenotot: Paavo Järvensivu, paavo.jarvensivu@bios.fi

31.7.2018

Joka päivä on ylikulutuspäivä

Elokuun 1. päivä vietetään globaalia ylikulutuspäivää, jolloin ihmiskunta on ylittänyt maapallon kyvyn tuottaa uusiutuvia luonnonvaroja ja käsitellä fossiilisten polttoaineiden käytön aiheuttamia kasvihuonekaasupäästöjä. Tuolla tavoin päivää kuvaa Global Footprint Network, jonka kehittämään ekologisen jalanjäljen mittariin päivä pohjaa. Ekologinen jalanjälki on maailman tunnetuin ympäristömittari, jota sovelletaan globaalilta aina valtiolliselle tasoille ja yritysten ja yksilöiden toimintaan. Viesti on selvä: ihmiskunta elää yli planeetan ekologisten reunaehtojen. Viesti on osuva, mutta mittari on tieteellisesti hyvin ongelmallinen. Se myös esittää tilanteesta liian ruusuisen kuvan. Global Footprint Networkin mukaan tarvittaisiin 1,7 maapalloa, että ihmiskunta voisi elää nykykulutuksella kestävästi. Tilanne ei kuitenkaan olisi kestävä, vaikka tällä mittarilla ihmiskunta eläisi yhden maapallon rajoissa – mittari ei nimittäin pysty tavoittamaan monia merkittäviä ympäristöongelmia lainkaan. Moninaisten ympäristöongelmien ahtaminen saman mittarin alle ei onnistu. Mielekäs ympäristötoiminta kuitenkin edellyttää kunnollista tietoa.

Globaalia ylikulutuspäivää vietetään joka vuosi yhä aikaisemmin, ja ylikulutuksen (overshoot) määrääkin on päivitetty. Vielä jokunen vuosi sitten todettiin, että ihmiskunta käyttää 1,5 maapallon uusiutuvat luonnonvarat – nyt luku on 1,7 maapalloa. Suunta on huonompaan, mikä ei yllätä ketään ympäristöasioita seuraavaa.

Selvä ja yksinkertainen luku tuntuu iskevältä, ja ylikulutuspäivän viesti välittyykin näkyvästi tiedotusvälineisiin Suomessa ja muualla maailmassa. Suomalaisten oma ylikulutuspäivä oli tänä vuonna 11.4. Suomessa asiasta tiedottaa WWF, jonka mukaan ”jos kaikki eläisivät kuin suomalaiset, tarvitsisimme 3,6 maapalloa”.

Global Footprint Networkin tunnuslause on ”You can’t manage what you can’t measure”, mikä eittämättä pitää paikkansa. Toimiva ympäristöpolitiikka edellyttää kunnon tietoa ja välineitä. Ekologisen jalanjäljen mainostetaan olevan ”ainoa skaalautuva kestävyysmittari yksilöille, hallituksille ja yrityksille”. Järjestön tunnetuimman edustajan Mathis Wackernagelin mukaan sen tarkoituksena on ”mitata, kuinka suuri talousjärjestelmän aineenvaihdunta on verrattuna luonnon kykyyn tarjota ainekset tälle aineenvaihdunnalle.” (Wackernagel 2014, 20)

Guardian-lehden artikkelissa (23.7.) Wackernagel toteaa, että talousjärjestelmämme ovat pyramidihuijaus planeetan kustannuksella. Lainaamme maapallon tulevaisuuden resursseja pitääksemme nykyiset taloutemme käynnissä. Kun kansakunnat, yritykset ja kotitaloudet velkaantuvat ekologisesti yhä syvemmin, ne lopulta romahtavat.

Kovia sanoja. Mutta mitä niiden taustalla on? Miten tähän lukuun – 1,7 maapalloa – on päädytty, ja miten ekologista jalanjälkeä lasketaan?

Ihmistoimintaa arvioidaan hehtaareina

Global Footprint Network esittelee metodologiaa verkkosivustollaan. Ekologista jalanjälkeä mitataan ihmistoiminnan kulutuksen ja luonnon tarjoaman biokapasiteetin suhteena. Sekä ekologinen jalanjälki että biokapasiteetti erotellaan kuudelle alueelle: viljelysmaa, laidunmaa, kalastusalueet, rakennettu maa, metsätalous ja tarvittavat hiilinielut. Kummatkin ilmaistaan globaaleina hehtaareina – ei siis kirjaimellisina maa-alueina (tai vesialueina kalakantojen tapauksessa) vaan laskennallisina hypoteettisina alueina, jotka kuvaavat keskimääräistä luonnonjärjestelmien tuottavuutta kunakin laskentavuonna. Globaali hehtaari ei siis ole vakioinen, vaan se vaihtelee esimerkiksi käytössä olevien tuotantoteknologioiden mukaan. (Galli et al. 2016, 225; Wackernagel 2014, 20) Jos esimerkiksi kalastukseen käytetyt troolit paranevat niin, että tietyltä alueelta saadaan enemmän kalaa saaliiksi, ”globaali kalahehtaari” pienenee (koska sama kalamäärä saadaan pienemmältä alueelta). Kulutusta ja biokapasiteettia vertailemalla arvioidaan, onko tarkastellulla alueella ”velkaa” (deficit) vai ”varantoa” (reserve).

Tarkastellut kuusi aluetta jakaantuvat kahteen ryhmään. Hiilinieluja tarkastellaan ikään kuin fiktiivisenä, virtuaalisena maa-alana: kuinka paljon metsää tarvittaisiin, että se sitoisi vuosittaiset fossiilisten polttoaineiden käytön päästöt? (Maankäyttösektorin päästöjä ei ilmeisesti edelleenkään oteta mukaan laskelmaan.) Muilla viidellä alueella sen sijaan tarkastellaan nyt käytössä olevaa biokapasiteettia. Kaikki kuitenkin ilmaistaan samalla mittayksiköllä riippumatta siitä, puhutaanko metsien hiilinieluista vai esimerkiksi viljan tuotannosta. (Fiala 2008, 519)

Kaavio 1: Ekologisen jalanjäljen jakaantuminen eri maatyypeille 2018. (Lähde: Global Footprint Network)

Hyvä ja huono Suomi?

Suomessa ylikulutuspäivää vietetään tällä hetkellä huhtikuussa. Kuten edellä kuvattiin, sen perusteena on se, montako maapalloa tarvittaisiin, jos kaikki ihmiset eläisivät kuin suomalaiset. Tässä mielessä Suomi elää ”yli planeetan varojen”. Global Footprint Network mainostaa, että ekologinen jalanjälki on ”ainoa skaalautuva kestävyysmittari” – mitä se siis sanoo Suomen rajoissa? Järjestön sivuilta löytyvällä maakohtaisella työkalulla voi katsoa täkäläisiä lukuja. Yllättäen Suomi ei eläkään velaksi, vaan sillä on varantoa! Biokapasiteetti päätä kohti on tuplasti suurempi kuin henkilökohtainen keskikulutus. Suomella ei siis ole koskaan omaa ylikulutuspäivää, jos mittaria käytetään tällä tavalla – eli kuten järjestö suosittelee sitä käytettävän, kansallisen politiikan työkaluna.

Työkalun esittämä Suomen käyrä seuraa sekä jalanjäljen että biokapasiteetin kehitystä 1960-luvun alusta nykypäivään. Siinä on muutakin omituista. Ekologinen jalanjälki on nimittäin pysynyt tasaisena! Kuten taannoisessa blogiartikkelissamme esitimme, suomalainen luonnonvarojen kulutus on kuitenkin kasvanut tasaisesti tänä aikana. Jotain on pielessä. Mitä?

Osviittaa saa katsomalla yllä olevaa Kaaviota 1 globaalista ekologisesta jalanjäljestä. Ainoastaan kasvihuonepäästöjä kuvaava hiilinielujen osuus on kasvanut merkittävästi vuodesta 1960 lähtien. Samaan aikaan kuitenkin väestö, materiaalinkulutus, bruttokansantuote, ruoantuotanto ja monet muut asiat ovat kasvaneet voimakkaasti. Mario Giampietro ja Andrea Saltelli ovat osoittaneet tämän ongelman oivaltavalla graafisella keikauksella:

Kaavio 2: Ekologisen jalanjäljen ”viiden alueen” outo tasaisuus. (Lähde: Giampietro & Saltelli 2014, 612)

Global Footprint Networkin kuvio on muuttunut hieman yllä käytetyn vuoden 2006 jälkeen, mutta perusongelma pysyy: miten ihmeessä ekologisen jalanjäljen taso ”viidellä alueella” (kalastus, viljelysmaa, ladunmaa, rakennettu maa, metsätalous) on pysynyt liki vakaana vuosikymmeniä? (Giampietro & Saltelli 2014, 612–613) Jos väestö, taloudellinen toimeliaisuus ja materiaalinen tuotanto ovat kasvaneet huimasti, onko planeetan biokapasiteetti lisääntynyt radikaalisti samalla?

Ei olekaan ihme, että tieteellisessä keskustelussa mittaria on kritisoitu paljon, vaikkei tämä keskustelu juurikaan ole näkynyt julkisuudessa. Ehkä kritiikki tulkittaisiin helposti niin, että se kyseenalaistaa globaalin ylikulutuspäivän viestin. Asia on kuitenkin päinvastoin: kriitikkojen mukaan ekologinen jalanjälki aliarvioi pahanlaisesti ihmistoiminnan ympäristövaikutuksia ja antaa harhaanjohtavan kuvan nykytilanteesta.

Kritiikkiä ekologista jalanjälkeä kohtaan

Kun hiilinielujen osuus on ekologisen jalanjäljen laskelmissa ainoa merkittävästi muuttuva osuus, biokapasiteetin ja ylikulutuksen määrittely on lopulta kiinni vain fossiilienergiasta (Galli et al. 2016, 229). Ilmastonmuutoksesta tulee oikeastaan ainoa merkittävä ongelma. Se eittämättä onkin kohtalokas ympäristöongelma, joka vaikuttaa kaikkeen muuhun.

Mutta katsotaanpa Kaaviota 1. Jos ilmastopäästöt onnistuttaisiin nollaamaan päästöleikkauksilla ja hiilinieluilla, ekologinen jalanjälki olisi enää noin puoli maapalloa. Olisiko tilanne silloin kestävä? Mitä ilmeisimmin ei, sillä maailmassa on suuria ongelmia vesivarojen, biodiversiteetin, viljelysmaan, metsäkadon ja monen muun asian kanssa. Kasvihuonepäästöjen eliminoiminen ei yksinään johtaisi kestävään maailmaan.

Ekologisen jalanjäljen laskelmissa käytettyä hiilinielun määritelmää on myös kritisoitu. Määritelmä perustuu siihen, kuinka paljon metsiä tarvittaisiin, jotta kaikki nykyiset fossiilisten polttoaineiden käytöstä syntyneet vuosittaiset kasvihuonepäästöt sitoutuisivat puun kasvuun. Mittauksiin on käytetty laskennallista metsien hiilinielun keskiarvoa. Mutta entä jos metsät alkavat muuttua globaalisti hiilinielusta hiilen lähteeksi? Ekologinen jalanjälki muuttuisi äärettömäksi, kun mikään määrä fiktiivisiä metsiä ei riittäisi. Tai toisaalta: eivätkö nopeasti kasvavat puuplantaasit ole tällä laskelmalla paras tapa pienentää ekologista jalanjälkeä? Kriitikkojen mukaan tämä laskentatapa ei myöskään kykene havaitsemaan metsäkatoa tai metsien vaurioitumista. (Blomqvist et al. 2013, 2–4; Giampietro & Saltelli 2014, 619)

Toinen olennainen kritiikki on, että ekologinen jalanjälki ei pysty tekemään merkityksellistä eroa luonnon hyödyntämisen tapojen välillä. Kaikki kalastus, metsätalous, maatalous ja rakentaminen on pohjimmiltaan samanlaista – pois luonnolta. Biodiversiteettiä, maaperän eliöstöä, vesivarojen uusiutumista tai hiilinieluja tukevia ihmistoiminnan muotoja ei voida havaita, ei liioin kestävämpää metsätaloutta tai kalastusta. Global Footprint Networkin omissakin kuvauksissa poissulkeva käyttö on julkilausuttu oletus. (Galli et al. 2016, 225)

Kestävien käytäntöjen sijaan itse asiassa intensiivisempi luonnon hyödyntäminen näyttää lisäävän biokapasiteettia. Tämä tukee yksiviivaista oletusta, että esimerkiksi intensiivinen maatalous on aina parempaa ja tehokkaampaa, koska se käyttää vähemmän maa-alaa. Tämä kuitenkin sivuuttaa kaikelle ympäristötutkimukselle olennaisen asian, laadut. Maataloudessa suurempi maantieteellinen jalanjälki voi olla parempi, jos käytännöt ovat kestäviä. Ekologisen jalanjäljen mittarilla viljelysmaata vaurioittava toiminta voi kuitenkin näyttää kestävältä, koska se ei pysty huomioimaan kunnolla maaperän laadullista heikkenemistä. (Fiala 2008, 523–524) Kalastuksen ekologinen jalanjälki on myös ristiriidassa sen kanssa, mitä tutkimus sanoo kalakantojen tilasta (Blomqvist et al. 2013, 4). Teknologinen osaaminen voi totta kai myös lisätä kestävyyttä lisäämällä tuottavuutta ja tehostamalla vesivarojen käyttöä ja näin estämällä uuden viljelysmaan raivaamista. Mutta jos kestävyyden mittari ei pysty huomioimaan luonnonedellytysten heikkenemistä, se on kelvoton. (Giampietro & Saltelli 2014, 612–615)

Kriitikot huomauttavat, että ”viidellä alueella” eli kaikessa muussa paitsi kasvihuonepäästöjen osalta ylikulutusta ei voi syntyä. Tämä kertoo mittarin pahanlaisesta valuviasta. Koska viidellä alueella päädytään väistämättä laskennalliseen tasapainoon, ylikulutus (overshoot) jää vain hiilinielujen osaksi. (Giampietro & Saltelli 2014, 618; Blomqvist et al. 2013, 2) Biokapasiteetti jollain alueella on tarjonta, jonka kulutus käyttää – muita kestävyysnäkökulmia laskelmaan ei mahdu. Tämä kuulostaa hassulta, mutta näin se on. Menetelmän puolustajat ovat tässä tosin hieman ristiriitaisia. Yhtäältä he sanovat, että totta kai biokapasiteettia mitatessa näin on, mutta toisaalta he sanovat, että luonnon varantojen heikkeneminen näkyy laskelmissa. (Rees & Wackernagel 2013, 2; Lin et al. 2015, 465)

Kuten sanottua, biokapasiteettia mittaavat globaalit hehtaarit eivät ole konkreettisia hehtaareja vaan perustuvat laskelmiin luonnon tuottokyvystä ja sen hyväksikäytöstä. ”Viiden alueen” ekologinen jalanjälki, puolisen maapalloa, osuu kuitenkin suunnilleen samaan kuin laskelmat siitä, kuinka suuri osa planeetan maanpinta-alasta on ihmiskunnan käytössä – yli 50% – ja määrä on kasvanut voimakkaasti kuluneen vuosisadan aikana (UNCD 2017). Yhden tuoreen tutkimuksen mukaan 75% maa-alasta, pois laskien Antarktis, kokee ”mitattavaa ihmisvaikutusta”, joskaan tämä ei ole suoraan verrattavissa kummankaan yllä mainitun kanssa (Venter et al. 2016) Kertooko biokapasiteettia mittaava hypoteettinen maa-ala jotain olennaista, jos konkreettinen maa-ala osuu samaan mittaluokkaan tai on jopa suurempi?

Maailma ei mahdu yhteen numeroon

Global Footprint Networkin edustajat ja menetelmän kannattajat ovat vuosien varrella reagoineet ja vastanneet kritiikkiin, mutta keskustelua ei voi luonnehtia kovin hedelmälliseksi. Paras lähde tähän on artikkeli ”Questioning the Ecological Footprint” (Galli et al. 2016), joka tuo osapuolet yhteen vertailemaan näkemyksiään, mutta kunnollista lopputulemaa ei ole edes siitä, mistä puhutaan.

Yleisin vastaus on se, että kritiikki menee ohi maalin: ekologinen jalanjälki ei mittaa niitä asioita, joita kriitikot kaipaavat, vaan ainoastaan biokapasiteettia. Mikään muu mittari ei mittarin puolustajien mukaan kuitenkaan onnistu tavoittamaan sitä, minkä osuuden luonnon tuotantokyvystä ihmistoiminta kuluttaa. Tämän kuvaaminen ei ole heidän mukaansa riittävää, mutta se on välttämätöntä. Usein he myös esittävät kritiikkiä muita menetelmiä kohtaan, jotka esittävät globaaleja arvioita yhdellä mittarilla. (Wackernagel 2014, 20–21; etenkin Galli et al. 2016)

Kritiikin ydin on kuitenkin juuri tässä: voidaanko ympäristö- ja luonnonvaraongelmien moninaisuutta koskaan palauttaa yhteen mittariin? Paras mittari ei riitä, jos tehtävänasettelu on pielessä. (van den Bergh & Grazi 2015, 461; Giampietro & Saltelli 2014, 619–620) Mittarin puolustajat usein kiistävät niputtavansa monisyisiä ongelmia yhteen, mutta käytännössä Global Footprint Network kuitenkin itse sanoo tekevänsä niin. (van den Bergh & Grazi 2015, 461–462)

Retoriikan ja käytännön todellisuuden ristiriita näkyy menetelmän puolustajien puheessa muutenkin. He toteavat, että ekologinen jalanjälki ”ei mittaa ihmistoiminnan ympäristövaikutuksia” eikä se ole ”kestävyyden mittari” – siis täysin päinvastoin kuin mitä järjestön sivusto mainostaa! (Galli et al. 2016, 230)

Ylikulutus on selvä asia, ja tutkimusraportit ilmastosta, maaperästä, kalakannoista, vesivaroista, biodiversiteetistä ja monesta muusta asiasta kertovat sen ilman tieteellisesti ongelmallista ja laskennallisesti monimutkaista palauttamista yhteen muuttujaan. (Fiala 2008, 524) Mutta miksi ekologista jalanjälkeä pitäisi kritisoida? Kai se kuitenkin välittää tärkeän viestin? Kritiikki on helppo nähdä pilkunviilaamisena ja asian hämärtämisenä, kiireellisen ympäristötyön hidasteena tai pahimmillaan sen vastustamisena.

Ympäristökriisistä ei kuitenkaan päästä perille ilman tutkittua tietoa eletystä elämästä. Jotta asioille voidaan tehdä jotain, tarvitaan tietoa. Kritiikin tärkein viesti on, että ekologinen jalanjälki ei anna meille todellista tilannekuvaa poliittisten toimien perustaksi vaan aliarvioivan kuvan tilanteen vakavuudesta (van den Bergh & Grazi 2013, 13; Giampietro & Saltelli 2014, 610). Itse asiassa myös menetelmän puolustajat ovat todenneet tämän (Lin et al., 2015, 464).

Tieteellinen ongelma tiivistyy siihen, että näin korkealle abstraktiotasolle nousten, näin rajusti laadullista moninaisuutta yhteen niputtaen, ei päästä sanomaan mitään kovin hyödyllistä. Kaikki pelkistyy luonnon ”primäärituotannoksi”, ja kaikesta tulee oikeastaan keskenään vaihdettavaa ja samanarvoista – sama ongelma kuin materiaalivirtalaskelmissa, jos niitä sovelletaan väärin. (Blomqvist et al. 2013, 5; van den Bergh & Grazi 2013, 13, 15) Kriitikkojen mukaan menetelmän puolustaminen muistuttaa BKT-keskustelua: ”ei meillä ole parempaakaan” (van den Bergh & Grazi 2014, 24). Menetelmän puolustajille niputtaminen taas on hyve (Wackernagel 2014, 22). Tai sitten he esittävät, että hienojakoisemman mittarin kehittämisen esteenä on datan puute (Rees & Wackernagel 2013, 2). Ei ihme, että keskustelu ei ole päätynyt mihinkään hedelmälliseen, kun tieteelliset näkemykset ovat näin radikaalisti erilaiset.

Kriitikot myös pelkäävät, että ekologista jalanjälkeä soveltamalla voidaan päätyä turmiollisiin politiikkasuosituksiin. Esimerkiksi Ruotsissa omaa ekologista jalanjälkeä on pienennetty monokulttuurimetsillä (Giampietro & Saltelli 2014, 615–616). Onko esimerkiksi hitaasti kasvavan vanhan metsän vaihtaminen metsäplantaasiksi kuitenkaan mielekäs tapa parantaa ekologista tasetta?

Ylikulutuspäivä on joka päivä

Mikä tärkeintä, emme ole enää tilanteessa, jossa hiilipäästöjen nollaaminen päästöleikkauksilla ja hiilinieluilla riittäisi. Päästöt täytyy saada lähivuosikymmeninä negatiivisiksi. Jätetään hetkeksi metodologinen kritiikki sikseen ja mietitään ekologisen jalanjäljen mittarin toimivuutta sen omilla ehdoilla – eli kun ylikulutus määrittyy käytännössä vain kasvihuonekaasupäästöjen perusteella.

Nykyisessä tilanteessa ei riittäisi, että pääsisimme ”yhden maapallon rajoihin”, mikä siis voisi tarkoittaa sitä, että koko maapallon maapinta-ala ja biokapasiteetti olisi tuotannollisessa käytössä, kunhan kasvihuonekaasupäästöjä ei olisi tai nielut kattaisivat ne. Täytyisi päästä reilusti alle yhden maapallon.

Ajatus, että vasta elokuun alussa ihmiskunta on elänyt yli ekologisten reunaehtojen, ei kuvaa todellisuutta. Emme myöskään ole vain 2/3 ”miinuksella”. On perustellumpaa sanoa, että ylikulutuspäivä oli vuosikausia sitten. (Galli et al. 2016, 225) Tai pikemmin: koska elintärkeät ekologiset järjestelmät vaurioituvat ympäri maailman, luonnonvaroja käytetään kiihtyvällä tahdilla, väestö kasvaa ja ilmastonmuutos etenee, ylikulutuspäivä on joka päivä.

Mikään yksittäinen luku ei pysty tavoittamaan tätä moninaisuutta. Tällaisia helposti omaksuttavia lukuja rakastavat niin poliitikot kuin toimittajatkin. Yksinkertaistus on tieteessä välttämätöntä, mutta kaikki yksinkertaistukset eivät kuitenkaan ole hyviä. Ympäristötyössä tarvitaan monia mittareita moniin tarkoituksiin, ja siksi tutkijoiden ja järjestöjen ei pitäisi tarttua retorisesti ja pedagogisesti houkutteleviin mutta sisällöllisesti ongelmallisiin työkaluihin. (Giampietro & Saltelli 2014, 611)

Ja mitä koko ongelman tiivistäminen yhdeksi lukuarvoksi oikeastaan kertoo meille? Sillä voidaan viestiä, että tilanne on huono. Mutta jos halutaan etsiä toivon ja toiminnan mahdollisuuksia, tarvitaan viestejä ja välineitä, jotka kertovat meille, mitä on tehtävä. Ekologinen kengännumeromme ei anna siihen osviittaa.

/ Ville Lähde

KIRJALLISUUS

Blomqvist, Linus et al., Does the Shoe Fit? Real versus Imagined Ecological Footprints. PLOS Biology. Vol. 11, No. 11, 2013.

Fiala, Nathan, Measuring Sustainability: Why the Ecologial Footprint is Bad Economics and Bad Environmental Science. Ecological Economics. 67, 2008, 519–525.

Galli, Alessandro et al., Questioning the Ecological Footprint. Ecological Indicators. Vol. 69, 2016, 224–232.

Giampietro, Mario & Andrea Saltelli, Footprints to Nowhere. Ecological Indicators. Vol. 26, 2014, 610–621.

Lin, David et al., Ecological Footprint: Informative and Evolving – A Response to van den Berg and Grazi (2014). Ecological Indicators. Vol. 58, 2015, 464–468.

Rees, William E. & Mathis Wackernagel, The Shoe Fits, but the Footprint is Larger than Earth. PLOS Biology. Vol. 11, No. 11, 2013.

UNCD, Global Land Outlook 2017. Bonn, Germany.

van den Bergh, Jeroen & Fabio Grazi, Ecological Footprint Policy? Land Use as an Environmental Indicator. Journal of Industial Ecology. Vol. 18, No. 1, 2013, 10–19.

van den Bergh, Jeroen & Fabio Grazi, Response to Wackernagel. Journal of Industial Ecology. Vol. 18, No. 1, 2014, 23–25.

van den Bergh, Jeroen & Fabio Grazi, Reply to the first systematic response by the Global Footprint Network to criticism: A real debate finally? Ecological Indicators. Volume 58, 2015, 458–463.

Venter, Oscar et al., Sixteen years of change in the global terrestrial human footprint and implications for biodiversity consevation. Nature Communications. 7, 2016.

Wackernagel, Mathis, Comment on Ecological Footprint Policy? Land Use as an Environmental Indicator. Journal of Industial Ecology. Vol. 18, No. 1, 2014, 21–23.

6.6.2018

UUTISKIRJE 06/2018

Tervetuloa BIOS-tutkimusyksikön kesäkuisen uutiskirjeen pariin! Uutiskirjeissämme esittelemme kiinnostavia tutkimuksia ja tapahtumia maailmalta ja Suomesta sekä kerromme BIOS-tutkimusyksikön toiminnasta ja tuotannosta. Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan myös tälle sivustolle.

Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Kesäkuun alun parsanpoimintaa Ville Lähteen puutarhassa. Kuva: Paavo Järvensivu

Maailmalta

LÄMPÖTILAN NOUSU 1,5 ASTEESTA 2 ASTEESEEN TUPLAA ILMASTOHAAVOITTUVAISTEN MÄÄRÄN

Ilmastonmuutoksen riskit kohdistuvat voimakkaimmin maailman köyhimpiin. Suurin osa heistä asuu riskialtteimmilla alueilla, ja heillä on heikoimmat mahdollisuudet sopeutua muutoksiin. Environmental Research Letters -lehdessä julkaistu uraauurtava artikkeli “Global Exposure and Vulnerability to Multi-Sector Development and Climate Change Hotspots” (ladattavissa täältä) tarttuu aiheeseen poikkeuksellisen kattavasti. Siinä tarkastellaan ympäristömuutosten vaikutusta laajalla kirjolla ja suhteutetaan se yhteisöjen haavoittuvuuteen. Tutkimus kartoittaa useilla eri sektoreilla syntyvien riskien “leimahduspisteitä” ja osoittaa, miten suureen ja samalla erityisen haavoittuvaiseen ihmisjoukkoon ne kohdistuvat.

Muutosten paikallisia vaikutuksia erittelevä ote antaa korvaamatonta osviittaa tulevaisuuden politiikalle. Ensinnäkin se, kuinka suuri joukko ihmisiä kohtaa lukuisia samanaikaisia riskejä, riippuu vahvasti siitä, miten paljon ilmasto lämpenee. Alttiiksi joutuvan väestön määrä kaksinkertaistuu siirryttäessä 1,5 asteesta 2 asteeseen ja tuplaantuu jälleen 3 asteessa! Toiseksi tutkimus luo kouriintuntuvan kuvan siitä, miten haavoittuvaisin väestö keskittyy näille riskialttiille alueille, etenkin Aasiassa ja Afrikassa. Kolmanneksi tutkimus osoittaa, miten haavoittuvaisuutta voidaan vähentää kaikkein tehokkaimmin monipuolisella kestävällä kehityksellä, joka puuttuu ilmiselvien ilmastoriskien lisäksi yhteiskunnallisiin rakenteisiin:

“Kestävä kehitys, joka aktiivisesti vähentää sosioekonomista epätasa-arvoa, köyhyyttä ja väestönkasvua Afrikassa ja Aasiassa pienentää lopulta kaikkein tehokkaimmin sitä ihmisjoukkoa, joka luokitellaan alttiiksi ja haavoittuvaiseksi ilmastonmuutoksen riskeille.”

Samalla tutkijat muistuttavat, että tällaista kehitystä tuskin saadaan aikaan ilman kunnianhimoisempaa ilmastopolitiikkaa. Voimakas lämpeneminen söisi kehityksen saavutukset. Ilmastonmuutoksen hillitseminen, köyhyyden torjunta, väestönkasvun taittaminen ja ruokaturvan edistäminen edellyttävät toisiaan.

MILTÄ KUNNIANHIMOINEN ILMASTOPOLITIIKKA NÄYTTÄISI?

Valitettavasti maailma ei kulje tällä hetkellä kohti 1,5 tai edes 2 asteen lämpenemistä vaan jonnekin yli 3 asteen. Lisäksi niissä ilmastoskenaarioissa, joissa alempia arvoja tavoitellaan, nojataan edelleen vahvasti erilaisiin negatiivisiin päästöihin – etenkin lapsenkengissään oleviin teknologioihin. David Roberts pohtii Vox-lehden artikkelissa, millaiselta tosissaan Pariisin sopimuksen tavoitteisiin pyrkivät yhteiskunnat näyttäisivät. Hän tarkastelee kolmea tuoretta tutkimusta, joissa keskitytään pääosin uusiutuviin energianlähteisiin ja energiatehokkuuteen. Roberts muistuttaa kuitenkin, että ilmastotoimien joukossa on paljon muitakin kuin energiantuotantoon liittyviä keinoja. Niitä ei kuitenkaan oteta skenaarioissa läheskään yhtä tosissaan kuin spekulatiivisia negatiivisten päästöjen teknologioita. Roberts viittaa Paul Hawkenin Drawdown -teokseen, jossa tehokkaimmiksi toimiksi nousevat tyttöjen koulutus ja perhesuunnittelu. Samoin kasvispohjainen ruokavalio ja ruokahävikin vähentäminen nousevat merkittävimpien ilmastotoimien joukkoon.   

BIOS

EMMA HAKALA BIOS-TUTKIMUSYKSIKKÖÖN

Emma Hakala käsitteli poliittisen historian väitöskirjassaan ympäristöturvallisuuden käsitettä ja kansainvälisten järjestöjen roolia sen edistäjinä Länsi-Balkanilla 1990-luvun konfliktien jälkeen. Hän on perehtynyt turvallistamisteoriaan ja tarkastelee sen avulla, miten ja millaisin seurauksin ympäristö ja ilmastonmuutos on yhdistetty turvallisuuskeskusteluun. Hakala on aikaisemmin työskennellyt ympäristöyhteistyön parissa muun muassa YK:lla ja tekee tällä hetkellä tutkimusta Ulkopoliittisessa instituutissa. Jo ennen liittymistään BIOS-tutkimusyksikköön hän on ollut suureksi avuksi esimerkiksi ympäristöturvallisuutta koskevan blogikirjoituksen laatimisessa.

Hakala on omassa tutkimuksessaan usein törmännyt siihen, miten vaikeaa ilmastonmuutoksen yhteiskunnallisiin vaikutuksiin varautuminen on. Suomessa siihen ei myöskään ole vielä kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Tieteellinen tieto aiheesta ei sellaisenaan taivu käytännössä sovellettaviksi politiikkatoimiksi eikä aina ole helppoa omaksuttavaa. BIOS:in työlle on tässä Hakalan mielestä merkittävä tarve, sillä se voi toimia tiedon välittäjänä ja yleistajuistajana eri alojen viranomaisille ja päätöksentekijöille.

METSÄSYMPOSIO

BIOS on mukana järjestämässä symposiota “The trade-offs between forest use, climate mitigation and society” (”Ilmastonmuutos ja Suomen strategiat metsien käytöstä – Eri vaihtoehtojen ekologisten ja yhteiskunnallisten vaikutusten tarkastelua”). Symposium järjestetään Jyväskylän Paviljongissa (Lutakonaukio 12, Auditorio A1 Wilhelm) 12.6. klo 11–17 osana Euroopan luonnonsuojelubiologian kongressia.

Ilmastonmuutoksen nopea eteneminen uhkaa myös suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuutta. Tutkijoiden mukaan viimeistään nyt on otettava käyttöön tehokkaita keinoja ilmastopäästöjen hillitsemiseksi. Metsien ja maan käytöllä on keskeinen vaikutus Suomen ilmastopäästöjen kehittymiselle. Symposiossa pohditaan, miten päästöjen vähentäminen ja hiilinielujen kasvattaminen nopeassa aikataulussa saadaan sovitettua yhteen.

Päivän aikana kuullaan alustuksia metsien käytön ilmastovaikutuksista johtavilta kansainvälisiltä asiantuntijoilta. Iltapäivän paneelikeskustelussa tutkijat pohtivat yhdessä suomalaisten julkishallinnon ja taloudellisten vaikuttajien kanssa metsien käyttöä koskevien linjausten vaikutuksia ja erilaisten keinojen toteutettavuutta. Paneelissa keskustelevat mm. seuraavan IPCC:n arviointiraportin pääkirjoittaja professori Felix Creutzig, Eduskunnan varapuhemies Mauri Pekkarinen, sekä elinkeinoelämän edustajana Cargotecin hallituksen puheenjohtaja Ilkka Herlin.

Tilaisuus pidetään englanniksi. Ilmoittautumismaksu 20€. Tiedotusvälineiden edustajilla vapaa pääsy.

Lisätiedot ja ilmoittautumiset:
Tuomo Kalliokoski, +358 50 4487536, tuomo.kalliokoski@helsinki.fi
Sampo Soimakallio, +358 40 707 6891, sampo.soimakallio@ymparisto.fi

Symposion lehdistötiedote ja tarkempi ohjelma löytyy täältä.

TEFI 2018

Karoliina Lummaa piti keynote-esitelmän Lapin yliopiston Matkailualan tutkimus- ja koulutusinstituutin sekä Tourism Education Futures Initiative -verkoston järjestämässä kansainvälisessä matkailuntutkimuksen ja matkailualan konferenssissa, joka järjestettiin 3.- 6.6. Pyhätunturilla. ”Knowing with nature – The future of tourism education in the Anthropocene” -konferenssissa pohdittiin matkailuun liittyviä kestävyyden, oikeudenmukaisuuden ja luontosuhteiden kysymyksiä. Esitelmässään “Anthropocene beyond the hype – everyday experiences of environmental change” Lummaa etsi keinoja antroposeeniin liitettyjen kauaskantoisten ympäristömuutosten kokemukselliseen jäsentämiseen.

BIOS:N JA YLE:N YHTEISTYÖN YHTEENVETOA

Jussi Eronen ja Paavo Järvensivu kirjoittavat Koneen Säätiön Jakautuuko Suomi? -kirjoitusten kokoelmassa tutkimusyksikkömme ja Ylen monivaiheisesta yhteistyöstä. Miten tieteellisten taustapaperien laatimisesta päädyttiin kuunnelmien kirjoittamiseen? Mitkä aiheet olivat yhteistyölle otollisia, ja miksi etenkin taloudesta keskusteleminen osoittautui vaikeaksi?

“Nähdäksemme väestökysymyksessä ja monilla muilla alueilla toimittajien ei ole vaikeaa hyväksyä, että tutkimusmenetelmiin sisältyy väistämättä valintoja ja rajoituksia. Talouskysymyksissä erilaisten teorioiden ja menetelmien käsittely ja vertailu tuntuu sen sijaan toimittajasta monesti hankalalta, jopa epämiellyttävältä. Se, mikä väestökysymyksessä on normaalia lähdekritiikkiä, tunnutaan kokevan talouskysymyksessä lipuvan tieteen politisoinnin vaaralliseksi koetulle alueelle.”

VÄESTÖKYSYMYKSIÄ BLOGISSA

Ville Lähde tutustui väestötutkimuksen uusiin tuuliin, keskusteli väestötutkijoiden kanssa ja kirjoitti väestökehityksestä vauraissa maissa ja väestökeskustelun umpikujista. Uusi tutkimus osoittaa, että syntyvyys ei ehkä olekaan ollut vauraissa maissa niin alhaista, kuin on oletettu. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että syntyvyydestä johtuva väestönkasvu alkaisi uudestaan. Myös uusien menetelmien valossa syntyvyys on vauraissa maissa keskimäärin kuolleisuutta vähäisempää, ja väestönkasvu johtuu kokonaan tai pääosin maahanmuutosta. Kuten edellisessä väestökirjoituksessa, Ville Lähde tarttuu keskustelun yksinkertaistuksiin ja muistuttaa, että “väestönkasvu vai kulutus?” ei ole joko–tai-asetelma.

“Olennaisin kysymys on kuitenkin se, saadaanko väestönkasvu taittumaan kaikkialla maailmassa ja pystyvätkö yhteiskunnat muuttamaan elintapojaan niin, että pahimmat ympäristömuutokset voidaan välttää. Näitä päämääriä on mahdotonta saavuttaa, jos niiden toteuttamista ei mietitä yhtaikaa ja toisiaan tukien.”

KOHTALOKASTA METSÄLOBBAUSTA

Antti Majava tarttuu Politiikasta.fi-sivuston kirjoituksessaan “Kohtalokasta edunvalvontaa” Suomen biotaloussuunnitelmiin ja etenkin metsien käytön lyhytnäköisyyteen. Kun Suomeen rakennetaan miljardien eurojen uutta infrastruktuuria, joka osoittautunee ilmastonmuutoksen hillinnän vuoksi lyhytikäiseksi, yhteiskunnalle lankeaa kova lasku. Metsäteollisuuden lobbaus vie Suomea ilmastopolitiikan vapaamatkustajaksi.

“Vääntö metsien käytön ilmastovaikutuksista muistuttaa kansainvälistä kamppailua ilmastotutkijoiden ja öljyteollisuuden välillä. Aitoja ilmastohyötyjä tuottavien ratkaisujen kehittämisen sijaan teollisuus käyttää miljoonia julkisuudenhallintaan ja päättäjävaikuttamiseen.”

TULEVAISUUDEN TYÖ

Suomen on toteutettava lähivuosina nopeita päästövähennyksiä. Samalla on varauduttava ilmastonmuutoksen paikallisille elinkeinoille ja maailmankaupan toiminnalle aiheuttamiin muutoksiin. Nämä tekijät vaikuttavat syvällisesti suomalaisen yhteiskunnan ja talouden perustoimintoihin kuten tulevaisuudessa tehtävään työhön. Silti ilmastonmuutoksen konkreettisista vaikutuksista työelämään, työn ennakointiin ja työllisyyspolitiikkaan keskustellaan suomalaisessa päätöksenteossa niukasti.

Tuoreessa artikkelissa Miten järjestää työ ja työllisyys ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella? BIOS:n Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen tutkivat, miten suomalainen lähivuosikymmenien työ muuttuu, jos Suomessa toteutetaan Pariisin sopimuksen mukaiset päästövähennystavoitteet, varaudutaan ilmastonmuutoksen vaikutuksiin ja toteutetaan yhteiskunnan jälkifossiiliseen aikaan siirtävä ekologinen jälleenrakennus. Järvensivun ja Toivasen tarkastelu osoittaa, että suomalainen työelämä kokee useita merkittäviä muutoksia.

Fossiilienergian kadotessa yhteiskuntien käytöstä työ voi joiltakin osilta työvoimavaltaistua uudelleen. Ekologisen jälleenrakennuksen toimet kuten energiajärjestelmän ja muun infrastruktuurin uudistaminen luovat paljon uutta työtä. Jos päästövähennykset hidastavat maailmakauppaa ja kehittyvien talouksien tuotanto suuntautuu ilmastonmuutoksen ja materiaaliniukkuuksien vaikutuksesta enemmän paikalliseen tarpeeseen, on myös suomalaisen tuotannon omavaraistuttava ja monipuolistuttava. Esimerkkejä tästä ovat ruoantuotannon ja maatalouden monipuolistuminen ja suomalaisen kestävän tekstiiliteollisuuden uusi tuleminen. Samalla monia perusteollisuuden aloja on tarkasteltava uusin silmin: esimerkiksi metsäteollisuuden on etsittävä lyhytkestoisten massatuotteiden tuottamisen sijaan uusia ratkaisuja pitkäkestoisista puupohjaisista tuotteista.

Järvensivu ja Toivanen esittävät, että julkisella vallalla tulee olla merkittävä rooli lähivuosikymmenten aikana toteutettavan ekologisen jälleenrakennuksen suunnittelussa, toteuttamisessa ja rahoituksessa. Koska työelämän muutokseen kytkeytyvät elimellisesti myös kysymykset koulutuksesta ja sosiaaliturvasta, on suomalaisessa ennakointityössä ja päätöksenteossa viipymättä siirryttävä tarkastelemaan ilmastonmuutoksen työlle ja työllisyyspolitiikalle asettamia muutosvaatimuksia.

Artikkeli on julkaistu Anu Suorannan ja Sikke Leinikin toimittamassa kirjassa Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta (Vastapaino, 2018).

AFRIKAN VÄESTÖKEHITYKSESTÄ

Emma Hakalaa ja Ville Lähdettä haastateltiin Suomenmaa -lehdessä 25.5. ilmestyneeseen artikkeliin “Afrikan väestöräjähdys odottaa kulman takana”. Jutussa Ville huomauttaa, että korkeiden väestölukujen skenaariot perustuvat oletukseen, että koulutus, naisten oikeudet ja ruokaturva eivät edisty merkittävästi lähitulevaisuudessa. Emma muistuttaa, että Afrikan maiden muuttoliikkeet ovat pääosin sisäisiä ja suuntautuvat kaupunkeihin, jotka toimivat kestämättömällä pohjalla. Parempi kehitys edellyttää kehitysyhteistyön lisäksi reilumpaa kauppapolitiikkaa.

Lopuksi

Hyvän sään aikana -verkkomedia on avattu! Kuten viime uutiskirjeessämme kerroimme, kirjan tekijätiimi sai apurahaa uuteen projektiinsa, jossa jatkavat ilmastojournalismin kehitystyötä.

SKS ja Talonpoikaiskulttuurisäätiö järjestävät kestävän kehityksen kirjoituskilpailun”Kerro meille, millaisia ajatuksia kestävä kehitys sinussa herättää. Miten kestävä kehitys näkyy sinun ja lähipiirisi elämässä? Kirjoituksessasi voit kuvata omia valintojasi ja syitä, miksi olet niihin päätynyt. Ehkä haluat pohtia myös valintoihin mahdollisesti liittyviä vaikeuksia. Millaisia muutoksia sinä olisit valmis tekemään kestävän kehityksen edistämiseksi? Mikä taas tuntuisi mahdottomalta?”

25.5.2018

Lähteekö syntyvyys uuteen nousuun vauraissa maissa? Ei siltä näytä.

Väestötutkimuksen vakiintunut näkemys on, että syntyvyys laskee hyvinvoinnin kasvun mukana. Väestönkasvu siis hidastuu ja taittuu, kun ihmiset saavuttavat kunnollisen ruokaturvan, pääsevät äärimmäisestä köyhyydestä, saavat koulutusta, naisten oikeudet edistyvät ja yhteiskunnat muuttuvat vakaammiksi. Historiallisesti tällainen kehitys onkin johtanut syntyvyyden voimakkaaseen laskuun, ja vaurastumisen myötä syntyvyys voi olla kuolleisuutta vähäisempää. Uusi väestötutkimus kuitenkin osoittaa, että kaikkein vauraimmissa maissa syntyvyyden lasku on pysähtynyt viime vuosikymmeninä, ja joissain maissa syntyvyys on kääntynyt jopa nousuun. Jotkut intoutuvat väittämään, että tämä vie syntyvyydestä johtuvaan väestönkasvuun myös vauraissa maissa. Tämä on harhakäsitys, sillä tutkimus ei tue tätä väitettä.

Lyhyen ajan sisällä olen törmännyt kaksi kertaa yllättävään tilanteeseen, jossa korkeasti koulutetut ja ympäristöasioita tuntevat tutut tutkijat ovat väittäneet syntyvyyden nousun alkavan uudelleen vauraissa maissa. Käynnissä olisi jonkinlainen heiluriliike: pitkän historiallisen laskun jälkeen syntyvyys tai ”hedelmällisyysaste” lähtisi nousuun. Heidän mukaansa tämä kyseenalaistaa ajatuksen väestönkasvun hiipumisesta.

Kirjoitin taannoin väestönkasvusta BIOS-blogiin ja kuvasin ”väestöllistä muuntumista” (demographic transition), väestötutkimuksessa vakiintunutta käsitettä. Se kuvaa siirtymää tasaisesta väestömäärästä nopeaan väestönkasvuun, väestönkasvun taittumista ja saapumista uuteen vakaaseen vaiheeseen. Väestötutkimus osoittaa, että tämä prosessi on käyty läpi lukuisissa maissa, mutta se on edennyt eri tahtia eri alueilla vaihdellen vuosisadasta tai parista kymmeniin vuosiin. Edesmennyt tieteen popularisoijana tunnettu Hans Rosling intoutui välillä kuvaamaan prosessia vääjäämättömäksi – tai niin hänen sanojaan on tulkittu, kuten tässä kirjoituksessa.

Mutta väestötutkimuksessa moista väitettä vääjäämättömyydestä ei esiinny: väestöllinen muuntuminen on seurausta monien tekijöiden (ihmisoikeudet, koulutus, ruokaturva ja niin edelleen) yhteisvaikutuksesta, eikä se toteudu tai se hidastuu, jos nuo tekijät puuttuvat. Afrikan hidastunutta väestöllistä muuntumista kuvasin yllä mainitussa kirjoituksessani, samoin kuin esimerkiksi Latinalaisen Amerikan ennakoitua huomattavasti nopeampaa. Onkin tärkeää erottaa globaali väestönkasvu ja alueelliset väestömuutokset – yhtäällä väestö kasvaa, toisaalla se pysyy suht vakaana tai vähenee. Syntyvyyden lisäksi tähän vaikuttavat etenkin elinajanodote ja muuttoliikkeet.

Kohtaamani yllättävän väitteen mukaan vakiintunut näkemys ei kuitenkaan pitäisi paikkansa. Syntyvyyden päätyminen alhaiselle tasolle vauraammissa maissa ei olisikaan pysyvää, vaan uusi kasvukäyrä olisi alussa. Kysyin kiinnostuneena asiaa tutulta tiedetoimittajalta, ja hänkin kertoi törmänneensä väitteeseen julkisessa keskustelussa – ja kuten minulle, hänellekin esitettiin Tanskaa esimerkkinä maasta, jossa tuo muutos olisi jo käynnissä. Koska tällaiset väitteet alkavat elää helposti omaa elämäänsä, niihin on tärkeä pureutua. Konsultoin suomalaisia väestötutkijoita ja tutustuin tutkimuksiin, joiden tulosten tahattomasta tai tahallisesta väärinymmärryksestä tämä väite kummunnee.

Aiheen käsittelyn tekee ajankohtaiseksi hiipuvan väestönkasvun tai alkavan väestön vähenemisen aiheuttama keskustelu syntyvyydestä Suomessa. Tehdäänkö täällä liian vähän lapsia? Suomessa on esitetty jopa ”synnytystalkoita”. Samoin Tanskassa käynnistyi taannoin melko epäilyttävää kuvastoa käyttävä ”Tee se äidin tähden. Tee se Tanskalle” -kampanja. Moralistinen ”synnytyspaniikki” herättää tunteita monella suunnalla, mutta siihen reagoiminen ei kaipaa tosiasioiden vääristelyä tai huonosti pureskeltua tutkimusta.

Toinen syy olla tarkka näissä asioissa on se, että syntyvyyden tarkastelu sekoittuu aivan liian helposti maahanmuuttoon – pikainen troolaus verkkokeskustelujen syvänteissä osoittaakin, että maahanmuuttoa vastustetaan sekä panikoimalla alhaisesta syntyvyydestä (”ne” sikiävät ”meitä” nopeammin) että kyseenalaistamalla syntyvyyden alhainen taso (emme ”me” tarvitse tänne ”niitä”). Esimerkiksi professori Janne Kotiahon Yle-haastattelussa todetaan huolimattomasti, että Suomen väestö kasvaa ”osin” maahanmuuton takia. Se kasvaa pelkästään maahanmuuton takia. ”Luonnollinen väestönkasvu” eli pelkästään syntyvyydestä johtuva kasvu on pääosin loppunut kaikissa vauraissa maissa, ja uusi tutkimus ei kyseenalaista tätä, kuten alla nähdään. Poikkeustapauksissakin luonnollinen väestönkasvu on hyvin vähäistä maahanmuuttoon verrattuna.

Palaan maahanmuuttokysymykseen kirjoituksen lopussa, mutta katsotaan ensin tarkemmin tätä väestöväitettä ja mitä tutkimus siitä sanoo.

Väestönkasvu ja hedelmällisyysaste ovat eri asioita

Väite vauraiden maiden syntyvyyden uudesta noususta ja ”luonnollisen väestönkasvun” jatkumisesta voi perustua useampaan väärinkäsitykseen. Ensimmäinen on yksinkertainen: sekoitetaan keskenään väestönkasvu ja hedelmällisyysaste (eli rajusti yksinkertaistaen: kuinka monta lasta nainen saa elämänsä aikana – tästä lisää myöhemmin). Katsotaan esimerkiksi Tanskaa. Tätä kirjottaessa maan väestö on World Population Review -sivuston mukaan (luvut perustuvat YK:n tuoreimpiin laskelmiin) noin 5 752 000 ja väestönkasvutahti on 0,36%. Väestö siis kasvaa hitaasti ja valtaosaltaan maahanmuuton vuoksi – Tanska ei siis Suomen tavoin ole ainakaan vielä päätynyt ”negatiiviseen luonnolliseen väestönkasvuun”, mutta mitään syntyvyyspiikkiä ei ole näkyvissä.

Toinen mahdollinen virhe liittyy syntyvyyden muutoksia kuvaavan ”hedelmällisyysasteen” (total fertility rate) tulkintaan. Kuten oheisesta Kuviosta 1 näkyy, hedelmällisyysaste on ”sahannut” melkoisesti viime vuosikymmeninä. Tanskan kohdalla on pikkuinen piikki ylöspäin reippaan romahduksen jälkeen – perustuuko väite Tanskan uudesta syntyvyyden kasvusta tähän? Jokaisen tutkijan pitäisi tietää, ettei tuollaisesta historiallisesta käyrästä voida erottaa vain yhtä mielivaltaista osaa ja tehdä päätelmiä sen pohjalta.

Tämä olisi kuitenkin hyvin karkea virhe tutkijoilta. Oletankin heidän ymmärtäneen väärin hedelmällisyysastetta koskevaa tuoretta tutkimusta. Oheisen kuvion ”sahaaminen” nimittäin kertoo siitä, että tavanomainen hedelmällisyysasteen mittaustapa ei todennäköisesti sovellu esimerkiksi pohjoismaiseen ympäristöön viime vuosikymmeninä. Siksi täytyy katsoa tarkemmin tutkimusmenetelmien eroja.

KUVIO (1) Lähde: Jalovaara et al. 2018. Periodi-hedelmällisyysaste Pohjoismaissa 1975–2015, mikä näyttää sekä laskuja että nousuja. Jalovaara et al. artikkelissa käytetään kohortti-hedelmällisyysastetta (ks. alla) ja vertaillaan niitä periodilukuihin.

Miten hedelmällisyysastetta tulisi mitata?

Väestötutkimuksen kentällä on käynnissä kiinnostava ja mullistavakin tutkimuskeskustelu hedelmällisyysasteen mittaamisesta. Pöydälle on nostettu uudenlaisia metodeja, jotka muuttavat kuvaa etenkin vauraimpien maiden viime vuosikymmenien väestökehityksestä – mutta ne eivät osoita, että syntyvyys olisi lähtenyt tai lähdössä rajuun nousuun tai että väestöllisen siirtymän perusidea olisi kumottu.

Perinteinen periodi-hedelmällisyysaste tai periodi-TFR mittaa hedelmällisyyttä jonain tiettynä ajanjaksona kaikissa ikäryhmissä. Se on ikään kuin ajankohtaiskatsaus, johon monenlaiset hetkelliset muutokset heijastuvat voimakkaasti. Sen etuna on ajankohtaisuus mutta ongelmana on juuri edellä kuvattu käyrien ”sahaaminen”. Tämän vuoksi periodi-TFR-käyrien avulla ei voida hahmottaa käynnissä olevia pitkäaikaisia siirtymiä, jolloin esimerkiksi lastensaanti lykkääntyy yhä myöhemmälle iälle.

Juuri siksi monien tutkijoiden mukaan kohortti-hedelmällisyysaste eli kohortti-TFR on parempi menetelmä. Siinä tarkastellaan kohortteja tai ”syntymävuosiluokkia” jakamalla ihmiset esimerkiksi viiden vuoden luokkiin syntymävuoden mukaan. Näiden kohorttien toteutunut lapsiluku lasketaan – eli kuinka monta lasta ihmiset olivat saaneet esimerkiksi 40 tai 45 ikävuoteen mennessä. Kohorttimenetelmä antaa todenmukaisen kuvan toteutuneesta syntyvyydestä ja pidemmän aikavälin trendeistä. (Myrskylä et al. 2012, 2–4, 16; Myrskylä et al., 2013, 31–32, 42–43; Hvindtfeldt et al. 2010, 427, 431; Jalovaara et al. 2018, 6) (Tiivistelmä menetelmien eroista löytyy täältä.)

Kuten aina tieteessä, eri menetelmät valaisevat ilmiön eri puolia ja vastaavat eri kysymyksiin. Syntyy kuitenkin ongelmia, kun tietynlaisia vastauksia haetaan menetelmiltä, jotka eivät niitä pysty antamaan. Juuri siksi edellä kuvatut periodi-TFR:n käyrän suunnat eivät ole ennusteita käynnissä olevista muutoksista. Tätä havainnollistaa hyvin se, kun vertaillaan eri menetelmillä luotuja kehityskäyriä toisiinsa.

Kun tarkastellaan vauraimpia maita, kohorttimenetelmä antaa erilaisia tuloksia kuin periodimenetelmä. Niiden eroja havainnollistaa alla oleva Kuvio 2. Kohorttihedelmällisyyden arvot ovat korkeampia, ja kehityskäyrä ovat tasaisempi sen sijaan, että se ”sahaisi”.

KUVIO (2) Lähde: Myrskylä et al. 2012. Kaaviossa on kerätty 37 ”kehittyneen” maan hedelmällisyysasteen muutokset. HUOM! Periodi-TFR on kuvattu ajalle 1980–2009, kun kohortti-TFR on kuvattu 1950–1979 välisille kohorteille. Kohortti-TFR osoittaa tasaista laskevaa kehitystä.

Kuten kuviosta nähdään, vauraimmissa maissa hedelmällisyysaste on kummallakin menetelmällä tarkastellen laskenut aivan viime vuosiin tai vuosikymmeniin saakka. Periodi-TFR osoittaa huomattavasti alhaisempia lukuja sekä nousua tällä vuosituhannella. Kohortti-TFR kuitenkin osuu paremmin yksiin toteutuneen syntyvyyden kanssa. Se osoittaa, että vauraiden maiden väestökehitys on ollut ”sahaamisen” sijaan huomattavasti tasaisempaa, joskin laskevaa. Mutta viime vuosina lasku näyttäisi olevan pysähtymässä tai jopa lievässä nousussa. Vauraiden maiden välillä on kuitenkin melkoista vaihtelua hedelmällisyystasossa, eikä vaihtelun syitä vielä tunneta kunnolla. (Myrskylä et al., 2013, 32; Myrskylä et al., 2013, 49; Myrskylä et al. 2009, 742)

Mistä tämä ero juontaa? Hyvin pitkälti siitä, että kohorttilähestymistavalla havaitaan, jos ihmiset ovat saaneet keskimäärin vähemmän lapsia. Menetelmällä tarkastellaan todellisia syntymäkohortteja, kun taas periodi-hedelmällisyysaste kuvaa yhden ajankohdan syntyvyyttä. Se kuvaa usein huonosti sitä, montako lasta ihmiset lopulta saavat.

Periodikäyrät näyttävät esimerkiksi todellisuutta alempaa hedelmällisyysastetta silloin, kun ihmiset lastensaanti viivästyy yleisesti. Käyrä kuitenkin nousee, kun muutos päättyy ja uusi tilanne alkaa vakiintua. Sen jälkeen periodi- ja kohorttikäyrät alkavat lähestyä toisiaan. Muutos tuottaa siis periodikäyrään keinotekoisen ”kuopan”. Niinpä Kuvion 2 punaisen katkoviivan näyttämä ”uusi nousu” syntyvyydessä kertookin lähinnä siitä, että ollaan saapumassa eräänlaiseen uuteen normaaliin. Se ei kerro voimakkaasta syntyvyyden noususta. (Myrskylä et al. 2012, 30–32; Myrskylä et al. 2013, 48)

Merkittävää kuitenkin on, että kohorttimenetelmä osoittaa vauraissa maissa viime vuosikymmenten syntyvyyden laskun huomattavasti oletettua lievemmäksi, ja ennusteet näyttävät siltä, että syntyvyys on tasaista ja voi jopa hieman nousta. Tällä on suuri ero periodimenetelmän hyvin alhaisiin ennusteisiin, joihin moralisoivat ”synnytyspaniikit” perustuvat.

Juuri tässä kohtaa on helppo ymmärtää tutkimus väärin. Tämä ei tarkoita sitä, että syntyvyys olisi lähdössä rajuun nousuun. Hedelmällisyysaste on edelleen niin sanotun ”uusiutumistason” (replacement level) (noin 2,1) alla. Uusiutumistaso tarkoittaa käytännössä sitä, kuinka suuren keskimääräisen syntyvyyden pitäisi olla, jotta nykyisellä kuolleisuudella väestö pysyy vakaana – mikäli maahanmuuttoa ei olisi. Kuten Kuviosta 2 nähdään, vauraammissa maissa ollaan keskimäärin edelleen tämän tason alla.

Toisin sanoen myös kohortti-TFR-lukujen valossa väestön pitäminen vakaana vauraissa maissa vaatisi edelleen maahanmuuttoa. Ilman maahanmuuttoa useimmissa maissa olisi korkeammista luvuista huolimatta odotettavissa väestön laskua – joskin huomattavasti periodimenetelmällä ennakoitua vähäisempää. (Myrskylä et al. 2012, 25–26; Myrskylä et al. 2013, 48–49; Myrskylä et al. 2009, 743) Lisäksi vähemmän vauraissa maissa, joissa hedelmällisyys on silti laskenut uusiutumistason alle, väestö vähenee edelleen. Siellä alhaisempaa hedelmällisyyttä ajavat kehityskulut ovat käynnistyneet mutta ei ole sellaista vaurautta, joka mahdollisesti johtaa kohti väestökäyrän tasaantumista. (Myrskylä et al. 2009, 743)

Tämä on klassinen esimerkki siitä, miten tutkimusten tulokset voidaan ymmärtää väärin tai niitä voidaan käyttää vääristellen. Tutkijoita kuitenkin kannattaa kuunnella:

”Niin kauan kuin kehittyneimmät maat keskittyvät kohentamaan kansalaistensa hyvinvointia ja kunnolliset instituutiot ovat pystyssä, lisäkehitys todennäköisesti kumoaa hedelmällisyyden laskua – vaikka emme voikaan odottaa hedelmällisyyden nousevan takaisin yli uusiutumistason. Tämän seurauksena odotamme kaikkein kehittyneimpien maiden päätyvän suhteellisen tasaiseen väestön kokoon tai jopa kokonaisväestön kasvuun niissä tapauksissa, joissa maahanmuutto on merkittävää.” (Myrskylä et al. 2009, 743, käännös Ville Lähde)

Entä Pohjoismaat?

Edellä esitetyssä Kuvio 1:ssä Pohjoismaiden hedelmällisyysaste näyttää hurjalta vuoristoradalta, jossa yksittäiset nousut ja laskut eivät juuri mitään trendiä osoita – paitsi että syntyvyys noin ylipitäen on uusiutumistason alapuolella. Mutta kun kehitystä katsotaan syntymäkohorttien mukaan, tilanne näyttää jälleen hyvin erilaiselta, kuten Kuvio 3 osoittaa. Yhtäkkisten laskujen ja nousujen sijaan on melko tasainen lievästi laskeva kehitys – eikä Tanskanmaalla näy mitään yllättävää nousua. (Jalovaara et al. 2018) Toisessa kohorttimenetelmää käyttävässä tutkimuksessa Tanskassa nähdään hyvin lievää nousua, jonka oletetaan johtuvan poikkeuksellisen varhaisesta ja laajasta hedelmöityshoitojen leviämisestä (Myrskylä et al., 2103, 38–39). Silti hedelmällisyys on alle uusiutumistason. Hieman toista menetelmää käyttävä ja yhtä lailla periodimenetelmää kritisoiva artikkeli päätyy sekin muistuttamaan, että lapsiluvut ovat Tanskassa alhaisia, vaikkeivät ne olekaan niin alhaisia kuin periodimenetelmä osoittaisi (Hvindtfeldt et al. 2010, 432).

KUVIO (3) Lähde: Jalovaara et al. 2018. Toteutunut kohortti-TFR Pohjoismaissa vuodesta 1940 eteenpäin 45 vuoden iässä (miehet) ja 40 vuoden iässä (naiset).

Sen sijaan muutokset koulutuksen vaikutuksessa ja sukupuolirooleissa Pohjoismaissa ovat olleet kiintoisia ja merkittäviä, ja suosittelen lämpimästi tutustumaan Jalovaaran et al. ilmestymässä olevaan artikkeliin ”Education, Gender, and Cohort Fertility in the Nordic Countries”. Artikkeli kuvaa hyvin, miten esimerkiksi koulutuksen vaikutukset kohorttien keskimääräisiin lapsilukuihin (ja lapsettomiksi jäävien osuuksiin) ovat Pohjoismaisessa ympäristössä hyvin erilaisia kuin köyhemmillä ja väkirikkaammilla alueilla, tai miten tietyt väestötutkimuksen sukupuolioletukset kyseenalaistuvat tällaisissa yhteiskunnissa. (Jalovaara et al. 2018)

Väestönkasvu ja maahanmuutto

Kuten sanottua, väestökeskustelu ja maahanmuuttokeskustelu tuottavat törmätessään helposti sekä tosiasioita hämärtävää että puhtaasti rasistista keskustelua. Muutama yksinkertainen asia unohtuu helposti.

Ensinnäkin: muuttoliike ei tee lisää ihmisiä vaan siirtää heitä paikasta toiseen. Niin hassulta kuin se tuntuu, tämä asia unohtuu usein. On kyllä totta, että mikäli ihmisiä muuttaa korkean syntyvyyden alueilta matalan syntyvyyden alueille, vastaanottajamaan hedelmällisyysaste voi nousta väliaikaisesti – riippuen tietysti siitä, kuinka suuri ero maiden välillä on, miten suuri on maahanmuuttajien osuus ja ennen kaikkea siitä, millaiseen yhteiskuntaan he saapuvat. Ydinkysymys on: pysyykö syntyvyys näissä väestöryhmissä korkealla? Tällöin ollaan tekemisissä aivan samojen kysymysten kanssa kuin väestönkasvussa ylipäätään: tuetaanko naisten oikeuksia ja valtaistumista, onko pääsyä koulutukseen ja työelämään, annetaanko ihmisille vakaan ja turvallisen elämän mahdollisuudet? Päädytäänkö korkeisiin etnisiin raja-aitoihin ja vieraantumiseen, vai sopeutuvatko tulijat yhteiskuntaan ja muu yhteiskunta heihin?

Elämän turvallisuus, vakaus, ihmisoikeudet ja tasa-arvo eivät ylipäätään ole mitään pankissa korkoa kasvavaa omaisuutta. On aivan mahdollista, että nykyisin näistä asioista eniten nauttivat yhteiskunnat muuttuvat radikaalisti – eikä kukaan silloin voi ennustaa väestökehitystäkään, koska ollaan aivan uudenlaisessa tilanteessa. Tämä on tärkeä kysymys niin maahanmuuton vaikutusten kannalta kuin muutenkin. Millaisia yhteiskuntia halutaan rakentaa?

Lisäksi maahanmuuttokeskustelussa keskitytään usein siihen, että vauraisiin maihin muuttaa ihmisiä korkean syntyvyyden maista. Euroopan vauraisiin maihin muuttaa kuitenkin myös paljon ihmisiä alueilta, joilla on matalampi syntyvyys kuin esimerkiksi Suomessa – kuten Venäjältä, Puolasta tai monista Aasian maista.

Toiseksi: muuttoliike on välttämätön globaali ”varoventtiili” tulevaisuuden muutoksiin sopeutumisessa. Parhaassakin mahdollisessa tapauksessa, jos maailma ottaa väestökehityksen taustalla olevat kehityskysymykset tosissaan, maailman väestö kasvaa vielä reippaasti. Se kasvaa eniten niillä alueilla, joilla on eniten köyhyyttä ja joita ympäristö- ja luonnonvaraongelmat uhkaavat pahiten. Maahanmuutto auttaa sopeutumista usealla tavalla. Kuten aiemmassa väestötekstissä todettiin, kun syntyvyys laskee nopean väestönkasvun maassa, on työikäisten osuus hetkellisesti suhteettoman suuri. Jos työtä ja koulutusta riittää kaikille, se tuottaa eräänlaisen ”väestöosingon”. Mikäli työtä ei riitä, syntyy helposti levottomuutta. Maahanmuutto lievittää tätä painetta Toiseksi siirtolaisten rahalähetykset kotiin ovat merkittävä voimavara, joskin ne jakaantuvat epätasaisesti. Lisäksi ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristömuutosten edetessä olosuhteet muuttuvat joillain maailman alueilla epäsuotuisemmaksi, mistä seuraa muuttoliikkeitä joka tapauksessa.

Siksi tasa-arvoisemman kansainvälisen kaupan ja politiikan sekä kehitysyhteistyön rinnalla tarvitaan maahanmuuttoa. Ilman sitä köyhimpien yhteiskuntien pääsy paremmalle kehitysuralle (ja samalla nopeampi syntyvyyden lasku) lienee mahdotonta. Nämä eivät ole vaihtoehtoja vaan tukevat toisiaan.

Kolmanneksi: myös vauraiden yhteiskuntien elämäntavan pitää muuttua. ”Eihän tänne voi päästää lisää ihmisiä elämään länsimaista kuluttavaa elämäntapaa!” Tämä on yksi yleisimpiä (ainakin näennäisestä) ympäristönäkökulmasta kumpuavia argumentteja. Ensinnäkin se sivuuttaa edellä kuvatun olennaisen asian: kestävä elämäntapa vaatii globaalia yhteistyötä, koska maailman alueet eivät ole eristäytyneitä. Toiseksi se unohtaa sen, että elämäntavan on pakko muuttua nykyisissä vauraissa yhteiskunnissa, kuten kaikkialla muuallakin. Kaikkien nykyisissä vauraissa maissa elävien täytyy elää uudella tavalla, myös maahanmuuttajien. Hyvinvointia täytyy voida tuottaa tavoilla, jotka kuluttavat vähemmän luonnonvaroja ja aiheuttavat vähemmän erilaisia ympäristöongelmia. Maahanmuutto ja elämäntavan muutos eivät ole vaihtoehtoja eivätkä ristiriidassa, vaan ne ovat välttämättömiä vastauksia erilaisiin aikamme ongelmiin.

”Eikö väestönkasvu sitten ole ongelma?”

Väestökeskustelu lipuu niin helposti yksinkertaistaviin vastakkainasetteluihin, että ilmiön tarkempi tutkiminen saa helposti vastaan syytöksen väestönkasvun vähättelystä. Käsittelin tätä edellisessä väestökirjoituksessani, mutta palaan asiaan muutamalla huomiolla.

On ilmiselvää, että väestönkasvu on ongelma. On alueita, joilla väestö kasvaa edelleen todella nopeasti. Väestöllinen muuntuminen eri siirtyminen matalampaan syntyvyyteen ei ole edennyt tarpeeksi nopeasti, sillä sitä tukevaa kehitystä ei ole saatu aikaan. Kannattaa muistaa: väestöllisen muuntumisen käsite ei ole ennuste vääjäämättömyydestä vaan pikemmin toimintasuositus! Jos väestönkasvun halutaan taittuvan, tarvitaan tietynlaisia yhteiskuntia eli ihmisoikeuksia ja etenkin naisten ja lasten oikeuksia, koulutusta, ehkäisyvälineitä, perhesuunnittelua, ruokaturvaa, tasa-arvoa ja monta muuta asiaa.

Kun väestö kasvaa nopeasti, ruoantuotanto, vesihuolto, hygienia ja infrastruktuuri eivät tahdo pysyä perässä. Tämä on erityisen tuhoisaa niissä oloissa, joissa köyhyyden vuoksi ollaan vahvasti riippuvaisia paikallisesta ympäristöstä, joka on usein vielä monin tavoin uhattuna. Noidankehästä on vaikea päästä kehityksen ”hyvän kehiin”. Nopean väestöllisen muuntumisen aikaansaaminen on edellytys sille, että köyhemmillä maailman alueilla voidaan rakentaa inhimillistä hyvinvointia kestävällä tavalla.

Väestökysymys on kuitenkin erilainen eri alueilla. Jokainen syntyvä ihminen on pohjimmiltaan samanlainen olento, mutta ihmiset syntyvät erilaisiin maailmoihin. Siksi väestökysymystä ei voi käsitellä kaikkialla samalla tavalla.

Tämä yksinkertainen tosiseikka synnyttää helposti vahvoja moraalisia reaktioita. ”Kun huolehditaan köyhien väestönkasvusta, vapautetaan vauraat ihmiset vastuusta! Maailman ongelmat sälytetään köyhien harteille, vaikka varsinainen ongelma on kulutus!” Tämä ei pidä paikkansa. Ympäristö- ja luonnonvaraongelmat ovat laadullisesti erilaisia eri puolella maailmaa – on äärimmäisen köyhyyden ja vaurauden ympäristöongelmia, ja kummatkin ovat vakavia. Kumpaakin täytyy pystyä ajattelemaan sortumatta yksiulotteiseen vastakkainasetteluun. Lisäksi vauraiden maiden kulutuksen seurauksia on ”ulkoistettu” niin tehokkaasti ympäri maailman, että meikäläisen elämäntavan vaikutukset näkyvät käytännössä kaikkialla. Me olemme väistämättä osallisia siinä, millä tavalla väestökehitys etenee muualla maailmassa – kaupan ja politiikan suhteiden kautta, emme pelkästään kehitysyhteistyötä tekemällä tai sen määrärahoja leikkaamalla.

Vaikka yksilöt tekevät ja ovat tekemättä lapsia, väestökehitys ei synny vain yksilöiden ratkaisuista, vaan se määrittyy hyvin pitkälti yhteiskunnallisten olojen mukaan. Tämä on täysin kiistattomasti osoitettu väestötutkimuksessa. Kun pohditaan planeetan pitämistä elinkelpoisena järjestäytyneille yhteiskunnille, kun punnitaan eroa 9, 11 tai 13 miljardin ihmisen populaation välillä vuosisadan loppuun mennessä, moraalinen tyrmistyminen ei vie kovin pitkälle. Vauraissakin maissa on ihan hyvä idea tehdä vähemmän lapsia, sillä sopivan alhainen hedelmällisyysaste vähentää hiljalleen väestömäärää. Hyvin alhainen hedelmällisyysaste sen sijaan voi tehdä yhteiskuntien kehityksen vaikeaksi, myös siirtymisen ympäristöystävällisempään elämäntapaan, kun syntyvyyden nopea lasku aiheuttaa muita yhteiskunnallisia ongelmia.

Olennaisin kysymys on kuitenkin se, saadaanko väestönkasvu taittumaan kaikkialla maailmassa ja pystyvätkö yhteiskunnat muuttamaan elintapojaan niin, että pahimmat ympäristömuutokset voidaan välttää. Näitä päämääriä on mahdotonta saavuttaa, jos niiden toteuttamista ei mietitä yhtaikaa ja toisiaan tukien.

On aivan selvää, että Suomen tai Tanskan kaltaisissa maissa ei pitäisi alkaa panikoida ”liian alhaisesta” syntyvyydestä, etenkin kun kohorttinäkökulma osoittaa, että huoli on ollut ylimitoitettu. Kaikkialla maailmassa pitäisi päästä tilanteeseen, jossa väestö saadaan tasaantumaan ja hiljalleen laskuun. Siirtymä voi olla vaikea, mutta ”synnytystalkoot” eivät ole ratkaisu.

Mutta siirtymää ei myöskään auta, jos väestötutkijoita ei kuunnella vaan levitetään harhakäsityksiä siitä, että edessä on uusi väestönkasvun aalto, kun hyvinvointi vapauttaa lapsentekohalut.

/ Ville Lähde

KIRJALLISUUS:

Hvintfeldt, Ulla A. et al., Are Low Danish Fertility Rates Explained by Changes in Timing of Births? Scandinacian Journal of Public Health, 38, 2010, 426–433.

Jalovaara, Marika et al., Education, Gender, and Cohort Fertility in the Nordic Countries. European Journal of Population, Forthcoming 2018.

Myrskylä, Mikko et al., Advances in Development Reverse Fertility Declines. Nature, Vol. 460, August 2009, 741–743.

Myrskylä, Mikko et al., New Cohort Fertility Forecasts for the Developed World. MPIDR Working Paper, 2012 (Revised April 2013).

Myrskylä, Mikko et al., New Cohort Fertility Forecasts for the Developed World: Rises, Falls, and Reversals. Population and Development Review, March 2013, 31–56.

7.5.2018

UUTISKIRJE 05/2018

Tervetuloa lukemaan ensimmäistä BIOS-uutiskirjettä! Arvaamattomien algoritmien aikana vanhat tiedottamisen tavat ovat osoittautuneet kullanarvoisiksi, sillä etenkin sosiaalisessa mediassa viestejä on vaikea saada enää maailmalle – ellei käytössä ole muhkeaa mainosbudjettia. BIOS-tutkimusyksikkö alkaa siksi julkaista uutiskirjettä. Se lähetetään kirjeen tilaajille sähköpostissa, mutta kaikki kirjeet arkistoidaan myös avoimesti tälle sivustolle.

Kokoamme uutiskirjeisiin silmään pistäneitä ja korviin särähtäneitä tutkimustuloksia, tapahtumia ja kommentteja maailmalta ja Suomesta. Käytämme tietysti myös tilaisuutta hyväksemme kertoaksemme BIOS-tutkimusyksikön viimeaikaisesta toiminnasta ja uusimmista julkaisuista.

Tilaa uutiskirje sähköpostiisi tästä!

Maailmalta

TAUSTAOLETUKSET JA ILMASTOHERKKYYS

Carbon Brief -sivusto julkaisi kiinnostavan katsauksen tuoreeseen Nature Climate Change -lehdessä julkaistuun tutkimukseen. Tutkimus käsitteli sitä, voidaanko ilmaston keskimääräinen lämpeneminen tällä vuosisadalla pitää alle 1,5 asteen rajan turvautumatta voimakkaasti hiilen talteenoton menetelmiin, ennen kaikkea bioenergiaan ja sen päästöjen talteenottoon ja varastointiin (BECCS). Tavoitteen mahdollisuutta ja hiilen talteenottoahan käsiteltiin BIOS-tutkimusyksikön joulukuisessa kirjoituksessa.

Tutkimus on tärkeä etenkin, koska se nostaa esiin ilmastoskenaarioiden taustaoletuksia. Kun pohditaan 1,5 asteen tavoitteen mahdollisuutta, nojataan paitsi ilmastotutkimukseen myös siihen, miten uskottaviksi teknologiset, taloudelliset, poliittiset ja kulttuuriset muutokset nähdään. Mitä kapeammiksi nämä mahdollisuudet nähdään, sitä suuremmaksi vielä kehittymättömien hiilen talteenoton menetelmien rooli ilmastoskenaarioissa kasvaa. Mikäli syvällisemmät yhteiskunnalliset ja kulttuuriset muutokset nähdään mahdollisiksi, avautuvat myös toisenlaiset ilmastopolitiikan mahdolliset maailmat.

Mahdollisuudet päästä 1,5 asteen tavoitteeseen ovat kiinni myös siitä, kuinka paljon pelivaraa on jäljellä – eli kuinka suuri käytettävissä oleva hiilibudjetti on. Kuten joulukuisessa BIOS-blogikirjoituksessa totesimme, hiilibudjetin määritteleminen on kuitenkin hyvin vaikeaa. Yksi epävarmuutta aiheuttava tekijä on “ilmastoherkkyys”, toisin sanoen se, miten paljon maapallon keskilämpötila nousee hiilidioksidin mukana. Yliopisto-lehden toimittaja Mikko Pelttari kirjoitti blogissaan Ilmasto muuttaa kaiken tuoreesta tutkimuksesta, joka tarkentaa arvioita ilmastoherkkyydestä.

”Jos ilmastoherkkyys olisi tuo Coxin ja kumppanien keskiarvo 2,8 astetta, tavoiteltuun puolentoista asteen lämpenemiseen olisi silti lähes mahdoton päästä, ja Petersin hahmottelemaan kahden asteen hiilibudjettiin pääseminen vaatisi isoja rakenteellisia muutoksia ja mittavia toimia.”

LENTOVERO

Ruotsi yllätti lanseeraamalla huhtikuussa lentoveron. Long Play -lehden Hanna Nikkanen kirjoitti aiheesta tuoreeltaan oivallisen kolumnin, jossa hän muistuttaa kansainvälisen lentoliikenteen erityisasemasta ilmastotoimien poikkeustapauksena. Vaikka toistaiseksi lentoliikenne aiheuttaa ilmastopäästöistä vasta 2–4%, halpalentojen maailmassa matkustajalentoliikenne kasvaa hurjaa vauhtia. Näin se syö onnistumisia muilla saroilla. Lentoliikenteen päästöjen leikkaaminen on visainen ongelma, sillä hiilidioksidipäästöt ovat vain osa koneiden ilmastovaikutuksista.

BIOS

BUSINESS AS USUAL -SKENAARIOTA EI OLE

BIOS-tutkimusyksikön Antti Majava piti esityksen “Sata länsimetroa kymmenessä vuodessa? – Ekologisen jälleenrakennuksen kulttuurisesta perustasta.” Helsingin seudun ilmastoseminaarissa 15.2. Viesti oli, että tämän hetken markkina-arvoihin ja hinnanmuodostukseen ei sisälly juurikaan informaatiota tai arvioita edes lähitulevaisuuden riskeistä. Euro ei siis ole ”paras konsultti” vaikkapa energiainvestointeja tehtäessä. Voimme kuitenkin elää terveempää, merkityksellisempää sekä sivistyksellisesti ja sosiaalisesti rikkaampaa elämää nykyistä paljon pienemmällä energian ja materiaalien kulutuksella.

PESSIMISMIN JA OPTIMISMIN TUOLLA PUOLEN

niin & näin -lehti julkaisi numerossa 1/2018 Ville Lähteen artikkelin “Saako ilmastonmuutoksella pelotella?” Se käsittelee viime vuonna New York Magazinessa ilmestynyttä artikkelia “The Uninhabitable Earth” ja sen synnyttämää laajaa julkista kiistaa. Ville toteaa artikkelissaan, että optimismin ja pessimismin psykologiasta puhuvat nojaavat harvemmin tutkimustietoon, ja kun nojaavat, tekevät senkin väärin tai huolimattomasti. Myöhemmin Ville pohti omaa kantaansa otsikon kysymykseen:

“Käsillä olevien muutosten mittakaava on otettava tosissaan. Toivoa voi, saa ja pitää hakea, kunhan sitä hakee todellisen eikä toivemaailman ehdoilla. Tässä viestijänkin vastuu on raskas: muoto ei saa hallita sisältöä. Niin viestijän kuin vastaanottajan tulee ymmärtää, että paraskin tulevaisuus on reippaasti erilainen kuin nykyinen. Yhteiskuntien täytyy muuttua perustavasti, ja luonnonjärjestelmät muuttuvat väistämättä. Eli jos optimistinen tai pessimistinen viesti ei mene yksiin tutkimustiedon kanssa, se on väärässä, huonoa ja vastuutonta.”

PAINAVAA ASIAA BIOS-BLOGISSA

Kevään mittaan olemme tehneet raskasta työtä tuoreen luonnonvarojen käyttöä koskevan tutkimuksen kartoittamiseksi, ja olemme puntaroineet sen pohjalta kysymystä “irtikytkennästä” (decoupling). Toisin sanoen: mikä on inhimillisen hyvinvoinnin tuottamisen ja luonnonvarojen suhde, ja voiko se muuttua radikaalisti? Onko siirtymä aineettomampaan talouteen käynnissä? Huhtikuussa julkaisimme aiheesta blogikirjoituksen “Maailman aineksen käyttö kasvaa kasvamistaan – minne ja kenelle luonnonvarat virtaavat?

Tilanne on karu. Vaikka teollisuusmaista kuuluu välillä rohkaisevia uutisia, että päästöt tai materiaalien käyttö eivät kasva ihan yhtä lujaa kuin talous, globaalissa kuvassa materiaalien käyttö ja ilmastopäästöt jatkavat kasvuaan. Lisäksi kun huomioidaan vauraiden maiden kuluttamien tuontituotteiden kulutus, merkit paikallisestakaan irtikytkennästä eivät ole kovin uskottavia. Vauraammat maat ovat luonnonvarojen nettotuojia ja ympäristöongelmien viejiä.

Talouskasvu on edelleen kaiken politiikan lähtökohta, mutta vaatimus on vastuuton sellaisessa taloudessa, joka perustuu edelleen luonnonvarojen käytön lisäämiseen. Valtiovarainministeri Petteri Orpo ilmaisi Vihreän Langan haastattelussa (11.4.2018) talouskasvun olevan välttämätöntä esimerkiksi koska “ilmastonmuutosta ei pystytä torjumaan ilman että talous kasvaa.” Vaikka päästöjen ja talouskasvun irtautumista ei ole vielä nähty, “uskon, että nyt kun tilanteeseen on laajasti herätty, niin teknologia ja vastuullisuus päätöksissä ohjaavat päästöjen irtautumiseen talouskasvusta. On pakko.”

Valitettavasti luonnonvarojen kulutuksen, ympäristöongelmien ja talouskasvun välisestä irtikytkennästä ei näy merkkejä, kun maailman materiaalivirtoja tarkastellaan tutkimustiedon valossa. Materiaalisen kasvun pysäyttäminen on välttämätöntä moninaisten ympäristöongelmien selättämiseksi.

Lopuksi

Ilmastokirjan Hyvän sään aikana tekemisestä syntynyt yhteisö sai Tiina ja Antti Herlinin säätiöltä jatkorahoituksen toiminnalleen! Hankkeessa jatketaan kirjan ympärille syntynyttä monipuolista verkkojulkaisemista ja ilmastojournalismia. BIOS onnittelee!

Vuoden 2018 Tiedekynä-ehdokkaiden joukossa on BIOS-tutkimysyksikön Karoliina Lummaan teksti “Lintujen hiljeneminen ympäristön ja kielten katastrofina” (niin & näin, 2/2015). Palkinto julkaistaan 9. toukokuuta. BIOS jännittää!

Vuoden tiedekirjan palkinnon saivat Aki Suokko ja Rauli Partanen teoksesta Energian aika. Avain talouskasvuun, hyvinvointiin ja ilmastonmuutokseen (WSOY). Palkinnon perustelut puhuvat paljon: “Aki Suokko ja Rauli Partanen osoittavat tinkimättömästi, mitä vallitseva käsitys talouskasvun pakosta merkitsee energiankulutukselle ja -tuotannolle. Kun hyvinvointia tavoitellaan lähinnä talouskasvun kautta, myös ympäristöhaitat lisääntyvät tuhoisasti. Hyvinvointi ei kuitenkaan edellytä energiankulutuksen kasvua, ja tavoitteeksi tulisikin asettaa eettisesti ja ympäristöllisesti kestävä hyvinvoinnin lisääminen ja oikeudenmukaisuus.” BIOS onnittelee!

Ajatuspaja e2 on julkaissut Kaisa Karttusen laatiman ruokaraportin otsikolla “Ruokitaan edes itsemme – selvitys ruokajärjestelmän kestävästä kehityksestä”. Raportin mukaan Suomen ruokajärjestelmä on moniin maihin verrattuna hyvällä tolalla, mutta matkaa ympäristöllisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävään tilanteeseen on vielä paljon. Maatalous kannattaaa heikosti (ilman tukia tuskin lainkaan) ja ruokajonot ovat ilmestyneet katukuvaan. Ruoan tuotannon ympäristöjalanjälki on liian suuri, varsinkin kun otetaan huomioon rajojen ulkopuolella tuotetun ruoan ympäristökuorma. Raportti ehdottaa kokonaisvaltaista, sektoreita ja toimijoita yhdistävää ruokapolitiikkaa. BIOS lukee!

Suomen freelance-journalistit ry valitsi Vuoden 2017 freelanceriksi toimittaja, käsikirjoittaja ja tietokirjailija Jari Hanskan. Palkinnon perusteena nostetaan esiin vuonna 2017 Ylellä podcastina julkaistu 11-osainen Tulevaisuus Hanskassa -sarja, jossa studiovieraiden lisäksi kuullaan Villen ja käsikirjoittaja Juho Gröndahlin kirjoittamia lyhyitä fiktioita tulevaisuuden Suomesta. Tarinat perustuvat BIOS-tutkimusyksikön kokoamaan tutkimustietoon.  “Tästä asti meillä on sama matka.”

17.4.2018

Maailman aineksen käyttö kasvaa kasvamistaan – minne ja kenelle luonnonvarat virtaavat?

Ihmiskunnan vuosittainen luonnonvarojen kulutus on kasvanut huimasti, ja kasvu jatkuu. Runsas luonnonvarojen hyödyntäminen kertoo myös lisääntyvistä ympäristöongelmista: kasvihuonepäästöistä, viljelysmaan kadosta, makean veden puutteesta, merten kalakantojen hupenemisesta, happamoitumisesta ja happikadosta, eliökunnan kirjon hupenemisesta ja monista muista ilmiöistä. Ympäristövaikutukset ovat lisääntyneet luonnonvarojen käytön kasvaessa, sillä samalla on siirrytty yhä enemmän uusiutuvien varojen kestävästä käytöstä uusiutumattomiin ja uusiutuvien varantojen ylikäyttöön. Vaikka paikallisesti ja sopivilla mittareilla tarkastellen riippuvaisuus luonnonvaroista vaikuttaisi vähenevän, laajempi katsantokanta osoittaa, että ”dematerialisaatiota” ei ole käynnissä. Globaalisti riippuvaisuus luonnonvaroista vain syvenee, mutta eriarvoisesti. Maailman materiaalivirrat kulkevat vauraimmille. Myös vauraiden maiden ”irtikytkeytyminen” luonnonvaroista osoittautuu harhaksi. Hyvinvointia tuotetaan edelleen kasvavilla aineksen liikkeillä.

Luonnonvarojen käyttö on jo nykyisellään kestämättömällä tasolla. Yksikään maa ei pysty turvaamaan kansalaistensa hyvinvointia kestävällä tavalla, vaan luonnonvarojen kulutus aiheuttaa merkittäviä ympäristöongelmia. (O’Neill et al 2017; UNEP 2016, 16; Hoekstra & Wiedmann 2014) Luonnonvarat myös jakautuvat hyvin epätasaisesti. Luonnonvarojen kokonaiskulutusta kuvaava henkilökohtainen (per capita) materiaalijalanjälki (material footprint), joka ottaa huomioon globaalit kauppavirrat ja tuotteiden tuotannon, on Pohjois-Amerikassa keskimäärin 25 tonnia ja Euroopassa 20 tonnia, kun maailman keskiarvo on noin 10 tonnia – Afrikassa keskimäärin vain 3 tonnia. On siis selvää, että nykyinen vauraiden maiden henkilökohtainen materiaalijalanjälki ei voi yleistyä koko maailmaan. (UNEP 2016, 16–17) Vaikka esimerkiksi kasvihuonepäästöjen suhde materiaalinkulutukseen kehittyisi parhaalla mahdollisella tavalla kohti päästötöntä yhteiskuntaa, vauraan kulutustason yleistyminen koko maailmaan rikkoisi ennakoidulla väestönkasvulla ilmastonmuutoksen ”turvarajat”, monista muista ympäristöongelmista puhumattakaan. (Krausmann et al. 2017, 1884)

Vakiintunut metafora luonnonvarojen virtaukselle on aineenvaihdunta. Elämä on mahdollista energian ja aineksen jatkuvalla virtauksella. Elävien olentojen aineenvaihdunta ei kuitenkaan hyväksy mitä tahansa: jokainen syö ja juo omanlaistaan. Yhden jäte on toisen ruokaa, yhden erämaa toisen koti. (Lähde 2013, 51–52) Samalla tavalla yhteiskuntien aineenvaihdunnan tarkastelu edellyttää määrän lisäksi laadun merkityksen ymmärtämistä. Vaikka kaikki on pohjimmiltaan energiaa, fysikaalis–biologis–sosiaalista maailmaa ei voi ymmärtää vain energialaskelmilla. (Smil 2008, 344) Historiallisesti yhteiskunnilla on ollut omaleimaiset aineenvaihdunnat, mutta globalisoituneessa maailmassa luonnonvarojen käyttötavat ovat yhtenäistyneet. Ratkaisut vaativat määrän suitsimisen lisäksi aineenvaihdunnan muutosta.

Nykyisiin käyttömääriin on päädytty huiman kasvun myötä. Viime vuosisadan alusta lähtien luonnonvarojen vuosittainen virtaus yhteiskunnissa on yli kymmenkertaistunut: vuonna 1900 se oli 7 Gt, vuonna 2010 70–76 Gt ja nykyään yli 88 Gt. Kasvunopeus on myös kiihtynyt viime vuosikymmenien aikana: 1970-luvulta määrä on liki nelinkertaistunut. (Krausmann et al. 2017, 1880–1881; Schaffartzik et al. 2014; UNEP 2016, 5, 14, 31; IRP 2017, 28) Näihin lukuihin ei ole laskettu mukaan käyttämättä jäänyttä luonnonvarojen ottoa eli haaskuuta ja hyödyntämättömiä sivutuotteita eri muodoissaan, joten todelliset määrät ovat tätä suurempia.

Luonnonvarojen käyttöönotto maailmassa. Lähde IRP 2017, 29.

Luonnonvarojen käyttöönotto on myös kasvanut huomattavasti nopeammin kuin väestö. Toisin kuin esimerkiksi väestön kasvuvauhti tai maailmanlaajuisen bruttokansantuotteen kasvuvauhti, jotka ovat hiipumassa, materiaalin käytön kasvu on myös kiihtynyt entisestään tällä vuosituhannella (Schaffartzik et al. 2014, 87; UNEP 2016, 31). Sekä elintaso/kulutustaso että väestömäärä ovat merkittäviä kasvun syitä, ja niiden keskinäinen ensisijaisuus luonnollisesti vaihtelee alueittain – joskin alempana käsitelty kauppavirtojen vaikutus tekee erittelyn vaikeaksi. (IRP 2017, 41–42)

Vuosittaiset materiaalivirrat ovat vain yksi kasvun ilmentymä. Nimittäin erilaiset enemmän tai vähemmän kiinteät varastot (stock) eli rakennukset, koneet ja muut käyttöesineet ja ylipäätään yhteiskuntien aineellinen infrastruktuuri ovat kasvaneet huimasti. Vuosina 1900–2010 varastot kasvoivat 23-kertaisiksi, ja kasvu jatkuu voimakkaana. Myös varastojen kertyminen kertoo kiihtyvästä kehityksestä: 80% kaikesta varastoihin lisätystä materiaalista on tullut vuoden 1980 jälkeen.

Rakennettu infrastruktuuri luo perityn tilanteen (Lähde 2013, 24–27), joka ohjaa tulevaa kehitystä. Niinpä nykyään varastojen ylläpitämiseen ja rakentamiseen kuluu jo yli puolet vuosittaisesta materiaalivuosta. Vaikka valtaosa varastoista koostuukin erilaisista rakennusmateriaaleista, ylläpito vaatii esimerkiksi energiaa rakennusten lämmittämiseen, ajoneuvojen kuljettamiseen ja niin edelleen. Tämä vaikeuttaa siirtymistä kestävämpiin yhteiskuntiin. (Krausmann et al. 2017, 1880–1883; Schaffartzik et al. 2014, 87)

Jatkuvan ja kiihtyvän kasvun seuraus on, että materiaalien kierrätys laahaa jäljessä. Vain 11% vuosittaisesta varastojen ylläpitämiseen ja rakentamiseen tulevasta materiaalivirrasta on kierrätettyä tai ”kaskadikäyttöä” (eli esimerkiksi vanhan betonin jauhamista hiekan korvikkeeksi). Jätettä kerääntyy yhä enemmän. (Krausmann et al. 2017, 1882–1883) Kasvun vuoksi uusia raaka-aineita tarvitaan kiertoon yhä enemmän, vaikka kierrätyskäytännöt kehittyisivätkin. Ajatus sellaisesta kiertotaloudesta, joka saisi yhteiskunnan materiaalinkulutuksen muuttumaan jatkuvasta läpivirtauksesta “suljetuiksi kierroiksi”, on mahdoton jatkuvan materiaalisen kasvun oloissa. Sataprosenttinen kierto on mahdoton ajatus, mutta vakaiden materiaalivirtojen oloissa materiaalin kierrolla voisi olla yhteiskuntien aineenvaihduntaa mullistava vaikutus. Kasvuoloissakin kaikki toki kiertää, mutta jätteinä ja saasteina, ja ekologisten järjestelmien kyky käsitellä niitä on rajallinen. (Lähde 2013, 107–109; UNEP 2016, 34)

Yhteiskunnat vaativat toimiakseen luonnonvaroja. Luonnon hyödyntämisen määrä ja laatu vaikuttavat kuitenkin ratkaisevasti siihen, millaiseksi aineenvaihdunta muodostuu. Historiallinen siirtymä biomassasta ja muista uusiutuvista varannoista yhä enemmän uusiutumattomiin on lisännyt jätevirtoja. (IRP 2017, 28) Biomassan käyttö on silti kasvanut, mutta hitaammin, sillä siinä ekosysteemien rajat alkavat tulla vastaan. Uusiutuvien luonnonvarojen käyttö voi kuitenkin olla aivan yhtä tuhoisaa, jos ekosysteemien toipumiskyky ja varantojen uusiutumistahti ylitetään – ylikalastus ja metsäpeitteen häviäminen ovat hyviä esimerkkejä.

Ylipäätään luonnonvarojen käytössä olennaisin kysymys ei ole, kuinka monta tonnia niitä kulutetaan kaikkiaan, vaan mitä kulutetaan ja mitä seurauksia sillä on. Meille näkyvät luonnonvarat ovat itseään suurempia. Jokaisen tynnyrin, säkin tai harkon taustalla on laajempi toimeliaisuuden kuhina. Laatu on olennaista, eikä tonni ole vain tonni: silakoilla, uraanilla, lautatavaralla, särötetyllä maakaasulla ja mangoilla on tyystin erilainen tausta. Yhteiskunnan käytössä olevan materiaalivirran ympäristövaikutukset määräytyvät niin laadun kuin määrän myötä. Lisäksi luonnonvarojen varannot heikentyvät: uusiutumattomien luonnonvarojen käyttöönotto vaatii enemmän työtä, ja ekosysteemien tilan heikentyessä uusiutuvien varantojen samoin. Ääriesimerkki tästä ovat globaalit merikalan saaliit, jotka ovat vähentyneet samalla kun kalastusponnisteluita edelleen lisätään. Niinpä ympäristövaikutukset voivat jopa kasvaa, vaikka luonnonvarojen hyödyntämisen tonneittain laskettu määrä pysyisi ennallaan. (Davidson et al. 2014)

Irtikytkennän unelma

Rajallisessa maailmassa materiaalisen kulutuksen kasvu on kiistämätön ongelma, mutta pakotieksi on esitetty teknologisen ja taloudellisen kehityksen mahdollisuuksia irtikytkentään (decoupling) – toisin sanoen että taloudellinen kasvu olisi mahdollista ilman kasvavia ja kriittisiä ympäristöongelmia. Samaa ajatusta on tavoiteltu dematerialisaation idealla, jonka mukaan kehittyvät yhteiskunnat siirtyvät yhä vähemmän aineelliseen toimeliaisuuteen. Kummankin ytimessä on ajatus, että suunnilleen nykyisen kaltainen yhteiskuntamalli voisi jatkaa elämäänsä, kunhan kehitys vie ne kohti aineettomampaa elämää.

Jotta irtikytkennästä voidaan puhua, täytyy vastata kuitenkin kahteen kysymykseen. Ensinnäkin, minkä irtikytkentä? Yleisimmin lähtökohtana on talouskasvu, mitattuna BKT-luvuilla, vaikka mittarin ongelmallisuus onkin yleisesti tunnustettu. Bruttokansantuote ei kerro mitään siitä, mitä yhteiskunnassa tehdään. Tämä on erityisen ongelmallista silloin, kun pitäisi käsitellä kielteisiä ympäristövaikutuksia tai inhimillistä kehitystä pelkkiä palkkatuloja monisyisemmin.

Ylipäätään sillä, mitä taloudellista tulosta esimerkiksi energiasta tai materiaalivirroista saadaan irti, on hyvin abstrakti suhde todellisuuteen. Finanssiala ei korvaa perinteisiä materiaali- ja energiaintensiivisiä toimintoja vaan se luo uuden kerrostuman. Kun finanssitoiminta paisuttaa bruttokansantuotetta, voi vaikuttaa siltä, että yhteiskunnan energiaintensiivisyys laskee. Finanssitoiminnan materia – ja energiavaatimukset ovat kuitenkin perinteiseen talouteen nähden pieniä. Niinpä finanssitalouden kasvu on luonut irtikytkennän harhaa. (Kovacic et al. 2017). Toisaalta finanssitaloudella voi olla materiaalinkulutusta lisääviä vaikutuksia reaalitalouteen.

Lisäksi kansantalous ei ole kovin toimiva analyysiyksikkö, sillä maailman eri alueet poikkeavat niin radikaalisti toisistaan. Useimmin irtikytkentää etsiessä tarkastellaan, miten esimerkiksi materiaalien käyttö suhtautuu tuotettuun taloudelliseen yksikköön, missä valuutassa sitä mitataankin. Eli: kuinka materiaalitehokkaasti (tai energiatehokkaasti) kansantalous toimii? Luonnonvarojen käytön perimmäinen tehtävä on kuitenkin tuottaa inhimillistä hyvinvointia – tai sen pitäisi olla. Niinpä mikäli pidetään kiinni BKT-tarkasteluista niiden ongelmista huolimatta, merkityksellisempi tarkastelutaso on yksilökohtainen osuus BKT:sta (per capita), joka antaa karkean kuvan tulotasosta. Se kertoo, kuinka monen asukkaan kesken tulos jaetaan, ja tulos antaa osviittaa siitä, millainen yhteiskunnallinen aineenvaihdunta on. (Bithas & Kalimeris 2018, 339) Kansantaloustason ja yksilötason BKT-tarkastelut antavatkin päinvastaisia tuloksia. Edellinen antaa merkkejä materiaalisesta irtikytkennästä, jälkimmäinen osoittaa, että riippuvaisuus luonnonvaroista on kasvanut. (Bithas & Kalimeris 342, 348–349)

Olennaisinta ei ole taloudellinen kirjanpito eli se, millaisia BKT-lukuja saadaan aikaan, sillä se voi todellakin pitää sisällään mitä tahansa. Varsinainen kysymys on, kuinka ihmiskunta saadaan ravittua ja juotettua, vaatetettua, asutettua, liikutettua, lääkittyä, koulutettua, pestyä ja toivottavasti löytämään merkitystä elämästään. Jos puhutaan irtikytkennästä, tämän pitäisi olla lähtökohta.

Toinen kysymys on: irtikytkentä mistä? Verrataanko taloudellista tulosta tai inhimillisen hyvinvoinnin tuottamista energian käyttöön, ilmastopäästöihin, maankäytön muutoksiin, vai mihin? Tässä törmätään erilaisten ympäristömittarien ongelmaan: yksikään mittari ei kerro kunnolla ympäristösuhteiden ja -ongelmien moninaisuudesta. Liian helposti yhdestä mittarista tulee koko ”ympäristön” symboli. (Lähde 2013, 121–123)

Yleisimmin irtikytkennästä puhutaan nykyään suhteessa kasvihuonekaasupäästöihin. Etenkin kun viime vuosina näytti hetken, että hiilidioksidipäästöt olivat tasaantuneet, ilmassa oli paljon optimismia irtikytkennän mahdollisuudesta. Globaalisti hiilidioksidipäästöt kuitenkin jatkoivat kasvuaan. Silti koska päästöt laskevat Euroopassa ja Yhdysvalloissa (vaikkeivät ne olekaan linjassa edes 2 asteen tavoitteen kanssa), monet näkevät irtikytkennän siintävän horisontissa. Ja eittämättä onkin niin, että mitä enemmän energiaa saadaan tuotettua ilman kasvihuonepäästöjä, sitä vähemmän esimerkiksi taloudellinen tulos ja ilmastopäästöt ovat kytkeytyneet.

Ilmastopäästöt tai energian kulutus kertovat kuitenkin rajoitetusti tai hyvin vähän esimerkiksi biodiversiteetin kadosta, viljelysmaan tuhoutumisesta, makean veden resurssien tilasta, kalakannoista tai monista muista ympäristöongelmista. Ilmastonmuutos vaikuttaa lopulta kaikkiin niistä, mutta lukuisat ympäristöongelmat eivät silti palaudu ilmastopäästöihin. Materiaalivirrat ovat huomattavasti parempi ”sijainen” (proxy) kirjavalle ympäristövaikutusten joukolle (UNEP 2016, 17–18). Nekään eivät kerro kaikkea, sillä kuten edellä todettiin, laatukysymykset ovat ohittamattomia.

Silti ne kertovat olennaisen asian: materiaalisen kulutuksen kasvu ei voi jatkua riippumatta siitä, millaisella taloudellisella kirjanpidolla sitä seurataankaan. YK:n ympäristöohjelman asettaman International Resource Panelin tekemissä skenaarioissa luonnonvarojen käyttö kasvaisi nykytrendeillä vuoteen 2050 mennessä huimaan 180 Gt, eli se yli tuplaantuisi nykyisestä. Resurssitehokkuutta ja ilmastotoimia korostavassa parhaassa skenaariossakin käyttö olisi 132 Gt. (IRP 2017, 42–44) IRP:n vuoden 2017 raportissa todetaan:

”Huolimatta Climate Plus -skenaarion eduista kasvihuonekaasujen päästöjen vähentämisessä, globaalitalouden vaatima 132 miljardin tonnin materiaalinkäyttö (noin 75% yli vuoden 2017 tason) aiheuttaisi joka tapauksessa valtavat ympäristövaikutukset… ja lisäisi riskiä, että maapallojärjestelmä siirtyisi uudenlaiseen tilaan, joka ei ole enää yhtä sopiva sosiaalisille ja taloudellisille systeemeille ja joka tekisi kestävän kehityksen päämäärien (SDG) saavuttamisen vaikeammaksi jollei mahdottomaksi.” (IRP 2017, 44)

Tämä kertoo, kuinka perustavanlaatuista muutosta tarvitaan. Irtikytkentäkeskustelussa erotetaan toisistaan suhteellinen ja absoluuttinen irtikytkentä. Suhteellinen irtikytkentä tarkoittaa, että esimerkiksi taloudellisen tuloksen yksikköjä saadaan vähäisemmällä määrällä energian, luonnonvarojen, ilmastopäästöjen yksikköjä kuin aiemmin – tai mitä milloinkin mitataan. Niin esimerkiksi luonnonvarojen kulutus voi jatkaa kasvuaan, kunhan se kasvaa vertailukohtaansa hitaammin. Absoluuttinen irtikytkentä tarkoittaa, että kulutus tai päästöt eivät enää kasva. Mutta koko irtikytkennän käsite on perin juurin hankala, koska kysymyksiin ”minkä irtikytkentä ja mistä?” ei saada sellaista vastausta, joka auttaisi meitä ymmärtämään olennaista kehityksen haastetta.

Ratkaiseva kysymys on: voidaanko kaikille maailman ihmisille taata hyvä elämä niin, että luonnonvarojen kulutus saadaan niin määrällisesti kuin laadullisesti kestävälle tasolle? (O’Neill et al., 2018) On ilmeistä, että nykyisen kaltaisella yhteiskunnallisella aineenvaihdunnalla se ei onnistu. Onko yhtälö täysin mahdoton, kun maailman monilla alueilla on nälkää, köyhyyttä ja kasvava väestö? Tähän ei voida edes yrittää antaa kunnon vastauksia ennen kuin luonnonvarojen virtauksia katsotaan tarkemmin.

Tuottajien ja hyötyjien maailma

Luonnonvarojen kulutusta on tarkasteltava globaalilla tasolla, sillä monet ekologiset prosessit ovat aidosti globaaleja, ja toisaalta globaali talous kytkee yhteen myös sellaisia ekologisia järjestelmiä, jotka ovat paikallisempia. Vaikka ”kaikki liittyy kaikkeen”, maailma ei ole kellokoneisto vaan sikermä eri ajan ja paikan mittakaavoissa toimivia järjestelmiä, jotka ovat osin limittäisiä ja päällekkäisiä, osin toisistaan eristyneitä. (Lähde 2013, 46–54) Inhimillinen toiminta on kuitenkin lisännyt etenkin globaalin talouden myötä aivan uudenlaisen kerrostuman yhteyksiä paikallisuuksien välille. Paikallisista resursseista on tullut globaaleja hyödykkeitä (Hoekstra & Wiedmann 2014).

Siksi vaikka globaalin tason kokonaisluvut luonnonvarojen kulutuksesta kertovat meille sen, mikä on mahdotonta (kasvu ei voi jatkua), ne eivät kerro, mitä pitäisi tehdä (mitä missäkin voi käyttää ja miten?). Tämä tiedon epäsymmetrisyys on olennainen erilaisten ympäristömittarien piirre. Tarvitaan monenlaista tietoa monenlaisiin tarkoituksiin, jotta pääsemme maailmasta perille (Hoekstra & Wiedmann 2014.

Tämä on ilmeistä, kun tarkastellaan luonnonvarojen liikettä ympäri maailmaa kansainvälisessä kaupassa. Luonnonvarojen kauppa on kasvanut nopeammassa tahdissa kuin niiden paikallinen käyttöönotto (domestic extraction). Nykyään 11,6 Gt vuosittaisesta materiaalivirrasta (88,6 Gt) kulkee kansainvälisessä kaupassa.

Luonnonvarojen kansainvälinen kauppa. Lähde IRP 2017, 34.

Absoluuttisesti suurin osa luonnonvarojen käyttöönotosta tapahtuu nykyään Itäisessä Aasiassa ja Tyynenmeren maissa. Historiallisesti Eurooppa ja Pohjois-Amerikka olivat luonnonvarojen oton keskuksia, mutta oton painopiste on siirtynyt yhä enemmän muualle maailmaan. (IRP 2017, 38–39) Toisaalta Itäisestä Aasiasta on tullut myös merkittävä luonnonvarojen tuoja. Kun tarkastellaan maailmankaupassa liikkuvia tonnimääriä, vain Eurooppa ja Itäinen Aasia ja Tyynenmeren alue ovat nettotuojia. (UNEP 2016, 55–56; IRP 2017, 34-36)

Kuva muuttuu kuitenkin perustavanlaatuisesti, kun tarkastellaan kaupattujen raaka-aineiden ja hyödykkeiden taustalla olevaa aineellista toimeliaisuutta. Jokaista kaupattua tonnia vastaa 2,5–3-kertainen määrä luonnonvarojen käyttöä tuotantomaissa. Toisin sanoen noin 40% vuosittaisesta luonnonvarojen kulutuksesta käytetään tuottamaan ne raaka-aineet ja hyödykkeet, joita rahdataan maasta toiseen. (UNEP 2016, 31; Wiedmann et al. 2015, 6721–6722; Hoekstra & Wiedmann 2014)

Tämä tarkoittaa käytännössä, että etenkin vauraimmat maat ovat ”ulkoistaneet” merkittävän osan luonnonvarojen kulutuksestaan. Niinpä vaikka Kiinan materiaalijalanjälki kansantaloutena on selvästi maailman suurin (16,3 Gt), myös sen viennin materiaalijalanjälki on huima (7,3 Gt). Tuonnin materiaalijalanjälki taas on huomattavasti pienempi, sillä maa tuo pääosin raaka-aineita ja vie tavaroita. (UNEP 2016, 31; Wiedmann et al. 2015, 6721–6722)

Niinpä kun pelkästään kaupattavien tavaroiden ja raaka-aineiden sijaan katsotaan kaupan ”piilovirtoja”, vauraiden maiden riippuvaisuus luonnonvaroista osoittautuu hyvin suureksi – irtikytkentää ei ole näkyvissä. (IRP 2017, 36)  Kun tuojamaat ulkoistavat luonnonvarojen kulutusta, ne saavat ostamissaan hyödykkeissä suuren määrän luonnonvaroja kätevästi pakattuna pieneen tilaan. (UNEP 2016, 24) Tämä suhde pätee myös, jos tarkastellaan talouden lisäksi inhimillistä hyvinvointia laajemmin esimerkiksi Human Development Indexin (HDI) valossa. Vaikka kansainvälisen kaupan viejistä etenkin keskiportaalla olevat maat saavat kaupasta tietenkin työllisyyttä ja tuloa, globaali työnjako on muuttanut luonnonvarojen vientiä melko huonosti monipuoliseksi inhimilliseksi kehitykseksi. (UNEP 2016, 77–80)

Per capita materiaalijalanjälki suhteessa HDI-asemaan. Lähde UNEP 2016, 80.

Luonnonvarojen oton ja hyödykkeiden tuotannon ulkoistaminen on kaupankäynnin ja globaalin työnjaon lisäksi ympäristövaikutusten ja niiden kustannusten ulkoistamista toisille. Edes karkeilla taloudellisilla mittareilla ei ole lainkaan selvää, missä määrin globaali kauppa lisää materiaalitehokkuutta maailmassa. Tuotanto siirtyy maasta toiseen käytännössä työvoiman hinnan mukaan, mutta vaikutus materiaalitehokkuuteen on päinvastainen. (IRP 2017, 30, 33) Jälleen se, mitä mittareita valitaan, mihin tietoon nojataan, määrittää sen, miltä maailma näyttää.

Sekä kulutustaso että väestömäärä vaikuttavat luonnonvarojen käytön kasvuun. Vaurastuvissa maissa joudutaan rakentamaan materiaali-intensiivistä infrastruktuuria. Alueilla, joilla väestö kasvaa nopeasti, haaste on hankala, ja huonon kehityksen kierteestä voi olla vaikea päästä – etenkin edellä kuvatun luonnonvarojen käytön ja niiden tuotannon seurausten eriarvoisen jakautumisen vuoksi. Arviot paikallisen elintason, väestömäärän ja ulkoistamisen vaikutuksista vaihtelevat merkittävästi sen mukaan, millaisia mittareita käytetään, eli ennen kaikkea otetaanko huomioon kaupan piilovirrat ja ympäristövaikutusten kustannukset. (Bithas & Kalimeris 2018, 350; Wiedmann et al. 2015, 6275)

Entä Suomi? Kuten oheisesta Tilastokeskuksen kaaviosta näkyy, kotimainen luonnonvarojen otto on pysynyt pitkään suunnilleen samalla tasolla. Kokonaiskäyttö on kuitenkin kasvanut voimakkaasti, kun mukaan lasketaan tuonnin piilovirrat. Kuten edellä todettiin, tällainen silakoiden, soran, nikkelin ja kaiken muun yhteenlasku ei kerro paljoakaan siitä, mitä Suomessa oikeasti tapahtuu. Siinä ei liioin näy suomalaista vientiä. Se kuitenkin kertoo, että riippuvuutemme luonnonvaroista kasvaa edelleen, samoin elämäntapamme moninaiset ympäristövaikutukset.

Yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan pitää mullistua

Vauraissa ja teknologisesti edistyneimmissäkään maissa ei ole käynnissä lainomaista kehitystä kohti aineetonta taloutta. Globaalisti luonnonvarojen kulutus kasvaa, ja puhe ”kehittyneiden” maiden irtikytkennästä osoittautuu vähintään ongelmalliseksi tai suorastaan harhaksi, kun otetaan huomioon kulutuksen ja ympäristövaikutusten ulkoistaminen – joka on huomattavasti näkyviä kauppatavaroita mittavampaa.  Kuluttamamme luonnonvarat ovat ilmiasuaan suurempia. Jopa biomassan käyttö vauraissa maissa kasvaa, vaikka ne ovat siirtyneet maatalousvaltaisuudesta teollisuuteen ja palveluihin, sillä eläintuotteita korostava elämäntapa laajentaa biomassan käyttöä moninkertaisesti (Wiedmann et al. 2015, 6274).

Materiaalisen irtikytkennän sijaan käynnissä on yhä tiiviimpi kytkeytyminen, joka vaurioittaa yhteiskuntien elossapysymisen edellytyksiä kohtalokkaasti – lukemattomien ei-inhimillisten olioiden omaleimaisista maailmoista puhumattakaan.

Irtikytkentä ja dematerialisaatio eivät ole lopulta kovin hyödyllisiä näkökulmia nykytilanteeseen, koska käsitteet ovat vahvasti kytkeytyneet ongelmallisiin BKT-tarkasteluihin. Olennaista on ottaa luonnonvarojen kulutuksen vähentäminen tavoitteeksi ja muistaa, että tärkein päämäärä niiden käytöllä on perustava inhimillinen hyvinvointi. Kuten edellä kysyttiin: kuinka ihmiskunta saadaan ravittua ja juotettua, vaatetettua, asutettua, liikutettua, lääkittyä, koulutettua, pestyä ja toivottavasti löytämään merkitystä elämästään ilman, että kehityksen edellytykset tuhotaan? Ja miten tämä voidaan tehdä niin, että sama on mahdollista kaikille?

Tehtävä näyttää jopa toivottomalta, kun luonnonvarojen kulutuksen mittakaava ja kasvunopeus ymmärretään kokonaisuudessaan. ”Perityn tilanteen” polkuriippuvuudet ovat vahvoja, ja yhtäältä ulkoistettua ylikulutusta ja toisaalta suuria taloudellisia voittoja tuottavaa tehotonta tuotantoa ylläpitävät voimat ovat vahvoja, tukenaan maailman väestön vauraan vähemmistön mukavuudenhalu.

Tehtävä on varmasti toivoton, mikäli todellista kulutusta ei saada laskemaan siellä, missä se on suurinta. Kulutuksen lasku vaatii perustavaa muutosta siinä, miten inhimillisiä tarpeita tyydytetään ja millaisen infrastruktuurin varaan elämä rakentuu. Niinkin perustavat asiat kuin asuminen, syöminen ja liikkuminen voidaan toteuttaa tavoilla, joiden materiaali- ja energiankulutus on aivan eri mittaluokissa. Toisaalta peritty infrastruktuuri ohjaa yksilöiden valinnanmahdollisuuksia. Tämän lisäksi materiaaliseen kulutukseen vaikuttaa tarpeentuotanto: yhä uusien laitteiden tai palveluiden tekeminen haluttavaksi tai jopa välttämättömäksi. (O’Neill et al. 2018; Krausmann et al. 2017, 1884; Lähde 2013, 97–101)

Materiaalisen kulutuksen ”turvallista tasoa” ei voida määrittää gigatonneina: vaikka globaali materiaalivirta tippuisi radikaalisti, se voisi edelleen pitää sisällään tarpeeksi fossiilisia polttoaineita tuhoisaan ilmastonmuutokseen, tai tarpeeksi kalansaalista merten kalakantojen romahduttamiseen. Mikäli esineiden uudelleenkäyttö, kierrätys ja luonnonvarojen kaskadikäyttö halutaan merkittävään rooliin, eli mikäli halutaan tähdätä kattavaan “kiertotalouteen”, täytyy materiaalien läpivirtauksen vähentyä, ei kasvaa. Tämä on luonnonvälttämättömyys. Se kuitenkin vaatii myös laadullista, ei vain määrällistä muutosta. Jos yhteiskuntien kuluttamien luonnonvarojen määrää halutaan laskea, niiden koko aineenvaihdunnan pitää mullistua.

KIRJALLISUUS

Bithas, Kostas & Panos Kalimeris, Unmasking Decoupling: Redefining the Resource Intensity of the Economy, Science of the Total Environment. Vo. 619–620, April 2018, 338–351.

Davidson, Debra et al., The Effort Factor; Evaluating the Increasing Marginal Impact of Resource Extraction Over Time. Global Environmental Change. Vol. 25, March 2014, 63–68.

Hoekstra, Arjen & Thomas Wiedmann, Humanity’s Unsustainable Environmental Footprint. Science. Vol 344, No. 6188, 2014, 1114–1117.

IRP, Assessing Global Resource Use: A Systems Approack to Reource Efficiency and Pollution Reduction. A Report of the International Resource Panel. United Nations Environmental Program. Nairobi, Kenya 2017.

Kovacic, Zora et al., Finance, Energy and the Decoupling: an Empirical Study. Journal of Evolutionary Economics. August 2017, 1–26.

Krausmann, Fridolin et al., Global Socioeconomic Material Stocks Rise 23-fold Over the 20th Century and Require Half of Annual Resource Use. PNAS, No. 8, Vol. 114, 2017, 1880–1885. www.pnas.org/cgi/doi/10.1073/pnas.1613773114

Lähde, Ville, Niukkuuden maailmassa. niin & näin, Tampere 2013.

O’Neill, Daniel et al., A Good Life for All Within Planetary Boundaries. Nature Sustainability, 1/2018, 88–95. https://doi:10.1038/s41893-018-0021-4

Schaffartzik, Anke et al. The Global Metabolic Transition: Regional Patterns and Trends of Global Material Flows, 1950–2010. Global Environmental Change. Vol. 26, May 2014, 87–97. https://doi.org/10.1016/j.gloenvcha.2014.03.013

Smil, Vaclav, Energy in Nature and Society. General Energetics of Complex Systems. MIT Press, Cambridge 2008.

UNEP, Global Material Flows and Resource Productivity. An Assessment Study of the UNEP International Resource Panel. United Nations Environment Programme, 2016.

Wiedmann, Thomas O. et al., The Material Footprint of Nations. PNAS. Vol. 112, No. 20, 2015, 6271–6276.

26.1.2018

BIOSin toiminta vuonna 2017

Kesäkuisessa blogikirjoituksessa kerroimme yli kaksi vuotta toimineen tutkimusyksikkömme historiasta, toiminnan taustalla olevista ajatuksista ja käynnissä olevista projekteista. Monenlaista oli työn alla. Työtahti vain kiristyi loppuvuotta kohti, ja viime vuosi olikin niin toiminnantäyteinen, ettemme aina tahtoneet pysyä itsekään sen perässä, mitä kaikkea väkemme touhusi. Monet pitkään suunnitellut ja työstetyt yhteistyöhankkeet saatiin valmiiksi vuoden loppuun mennessä, ja sen ohessa luennoimme ympäri maata ja julkaisimme niin tieteellisiä kuin laajalle yleisölle suunnattuja kirjoituksia.

BIOS & Yle -yhteistyö

Tutkimusyksikkömme ensimmäinen suuri hanke, johon Koneen säätiö myönsi meille vuonna 2015 rahoituksen, oli yhteistyö Ylen kanssa uudenlaisen ympäristöjournalismin kehittämiseksi. Hanke loi nahkansa monta kertaa parin vuoden työn aikana, ja uutis- ja ajankohtaistoimituksen rinnalle mukaan tuli draamatoimitus. Laajan Tehtävänä tulevaisuus -kokonaisuuden julkaiseminen alkoi lokakuussa. Siihen kuului haastatteluiden ja perinteisten reportaasien lisäksi joukko draaman tuottamia audiovideoita sekä Jari Hanskan juontama podcast-sarja Tulevaisuus hanskassa. Podcast-sarjan runkona toimivat kuunnelmat, jotka Juho Gröndahl oli dramatisoinut pääosin BIOS-tutkimusyksikön tuottamien tarinoiden pohjalta. BIOS-väki oli muutoin mukana kokonaisuudessa sekä haastateltuina asiantuntijoina että tuottamalla toimittajille tietopaketteja keskeisistä ympäristö- ja resurssihaasteista.

Tehtävänä tulevaisuus oli pioneerityötä: ensimmäinen Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen ja draaman yhteishanke, poikkeuksellisen pitkäkestoista tutkijoiden ja toimittajien yhteistyötä sekä julkaisualustojensa monipuolisuudessa uraauurtavaa journalismia. Toisaalta kokonaisuus osoitti, miten vaikeaa yksilön kuluttajavalintoihin tai yksittäisiin teknisiin ratkaisuihin keskittyvästä puhetavasta on päästä irti. Ympäristö- ja resurssikysymysten kunnollinen kytkeminen taloudellisiin ja poliittisiin näkökulmiin on yhä työn ja tuskan takana. Tämä kuvaa tilannetta tietysti journalismia laajemminkin. Ennen vuoden vaihdetta julkaistussa jutussaan toimittajat Virpi Hukkanen ja Janne Toivonen toteavat:

”Mutta millaista liikettä on saatu aikaan? Hyvin, hyvin varovaista.

Suomen hallitus laskee hämmästyttävän paljon kansalaisen vapaaehtoisuuden varaan. Tavallisen suomalaisen pitäisi puolittaa ilmastopäästönsä runsaassa 20 vuodessa. Ilman sitä koko maan ilmastotavoitteet jäävät saavuttamatta.

Kuinka moni suomalainen edes tietää, että hänen kontollaan on moinen muutos?

Entä missä ovat kannustimet? Eivät juuri missään.

Ehkä ympäristöministeriössä luotetaan, että sivistynyt kansalainen hoitaa hommansa.”

Tutkijoiden julkilausuma Suomen metsien käytön ilmasto- ja ympäristövaikutuksista

Keskustelun muutos vaatii myös tutkijoiden yhä aktiivisempaa osallistumista yhteiskuntaan. Viime vuosina tästä on maailmalta monia esimerkkejä. BIOS:in Jussi Eronen osallistui vuonna 2013 julkaistuun tutkijoiden konsensuslausuntoon, joka peräänkuulutti ”Maapallon elossapitojärjestelmien” turvaamista. Viime vuoden maaliskuussa joukko tutkijoita julkaisi ”tiekartan hiilipäästöjen alasajoon”. Joulukuussa julkisuutta sai yli 15 000 tutkijan allekirjoittama ”varoitus ihmiskunnalle”.

Suomalaiset tutkijat taas laativat maaliskuussa julkaistun julkilausuman, jossa otettiin kantaa hallituksen kaavailemiin metsänkäyttö- ja biotaloussuunnitelmiin. Allekirjoittaneet tutkijat vastasivat julkilausuman sisällöstä, mutta BIOS fasilitoi tutkijoiden yhteistyötä ja julkistamisponnistuksia. BIOS osallistui myös Helsingissä Eurooppa-Salissa 24.3. pidetyn julkistamistilaisuuden järjestelyihin.

Asia oli lopulta yksinkertainen: mikäli metsien polttamiseen nojattaisiin energiantuotannossa yhä enemmän, se olisi turmiollista luonnon monimuotoisuudelle – eivätkä Suomen ilmastopäästöt vähenisi yhtään tarvittavalla aikavälillä. Keskustelu asiasta kävi kuitenkin kuumana pitkään. Tutkijoita syytettiin siitä, että he halusivat ”museoida” Suomen metsät ja kieltää niiden hakkaamisen, vaikka julkilausuma tietysti käsitteli nykyisen hakkuumäärien voimakasta lisäämistä eikä puhunut hakkuita vastaan ylipäätään. Tutkijoiden näkemykset pitkäkestoisten puutuotteiden suosimisesta tahtoivat myös jäädä kärjekkäämmän kiistelyn varjoon.

BIOS-tutkimusyksikön Antti Majava osallistui aktiivisesti aiheesta käytyyn julkiseen keskusteluun muun muassa Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksella ”Tieteellinen tutkimus ei tue metsänhakkuiden lisäämistä” (maksumuurin takana), Politiikasta.fi-lehden kirjoituksillaan ”On aika siirtyä suunnitelma B:hen”, ”Suomi lobbasi metsänsä alelaariin” sekä Kanavassa ja Suomen Kuvalehdessä julkaistulla artikkelilla Hallituksen ilmastopolitiikalle haukut: ”Toivotamme tervetulleeksi seitsemän asteen lämpenemisen Suomessa”. BIOS julkaisi myös heinäkuussa oman tiedotteensa blogissaan.

Keskustelua kuumensi se, että samaan aikaan EU:ssa päätettiin niin sanotuista LULUCF-säännöistä eli siitä, miten maankäytön eli myös metsätalouden ilmastovaikutuksia lasketaan. Suomalainen lobbaus EU:n päätöksen ohjaamiseksi hallituksen linjan mukaiseksi oli hyvin aggressiivista, ja vaikka tutkijoiden konsensusta ilmaistiin edelleen Ilmastopaneelin lausunnossa, EASAC:in raportissa ja tutkijoiden kansainvälisessä julkilausumassa, niihin viitattiin jopa ”adressitutkijoiden” älähdyksinä. Tiedemaailman yksimielisyydestä tehtiin hyveen sijaan pahe. Myös BIOS sai oman osansa syytöksistä.

Lopullinen päätös LULUCF-säännöistä saatiin aikaan joulukuussa. Pääasiassa päätös myötäilee Suomen hallituksen linjaa eli on vastoin niitä päämääriä, joihin esimerkiksi Pariisin ilmastosopimuksissa sitouduttiin. Tutkijat eivät jääneet ääniksi korvessa, vaan tieto metsätalouden ilmastovaikutuksista levisi laajalle ja muutti koko keskustelua perinpohjaisesti. Kuten niin usein, tieto jää kuitenkin politiikassa helposti altavastaajaksi.

Kansainvälisiä vieraita ja kirjayhteistyötä

BIOS oli järjestämässä kahta kansainvälistä vierailua Suomeen. Huhtikuussa toimittaja ja kirjailija Nafeez Ahmed vieraili Helsingissä ja Tampereella. Helsingissä luento järjestettiin yhteistyössä Helsingin yliopiston Kestävä planeetta -tiedeteeman kanssa, Tampereella Tampereen yliopiston journalistiikan koulutusohjelman kanssa. BIOS-tutkimusyksiköstä Tere Vadén ja Ville Lähde esiintyivät Tampereen tilaisuudessa. Samassa tilaisuudessa esiteltiin myös journalistiikan vierailijaprofessori Hanna Nikkasen luotsaamaa kirjahanketta Hyvän sään aikana.

Kirjan tekeminen oli sekin ympäristöjournalismin pioneerityötä: Nikkanen teki kirjan yhdessä 21 opiskelijan työryhmän kanssa, ja prosessin tavoitteena oli kirjan lisäksi kouluttaa Suomeen ympäristö- ja resurssikysymyksiin syvällisesti perehtyneiden toimittajien joukko. BIOS-väki oli onnellisen otettu saadessamme osallistua tähän hankkeeseen. Järjestimme työryhmälle koulutuspäivän Tampereen yliopistolla 10.2., annoimme kirjoittajille asiantuntija-apua ja olimme haastateltavina sekä kirjassa että sen rinnalla tuotetussa erinomaisessa podcast-sarjassa.

Hyvän sään aikana palkittiin marraskuussa Kanava-palkinnolla, ja se päätyi myös Tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi. Mikä tärkeintä, kirja on ollut myyntimenestys. Päätyessään tuhansien lukijoiden käsiin se muuttaa omalta osaltaan suomalaista ilmastokeskustelua. Vielä pari vuotta sitten tällainen ympäristöaiheita käsittelevän kirjan menestys olisi tuntunut mahdottomalta.

Anthony D. Barnosky, Mari Pantsar, Janne Hukkinen ja Paavo Järvensivu Jussi T. Erosen vetämässä paneelikeskustelussa Helsingin yliopistolla 8. kesäkuuta 2017.

Kesäkuussa BIOS oli mukana järjestämässä professori Anthony Barnoskyn vierailua Suomeen Barnoskyn ja Elizabeth Hadlyn kirjan Loppupeli käännöksen ilmestymisen aikaan. Helsingin yliopiston Metsätalolla pidetyn tilaisuuden juontajana oli Jussi Eronen ja Barnoskyn keskustelukumppanina lavalla Paavo Järvensivu. Barnosky esiintyi myös Turussa pidetyssä Ekologinen kompensaatio -tilaisuudessa, johon BIOS osallistui isolla joukolla. Paavo Järvensivu kuului tapahtuman suunnitteluryhmään, ja Jussi Eronen ja Karoliina Lummaa esiintyivät tilaisuudessa.

Työryhmistä teatteriin

Näiden päähankkeiden lisäksi BIOS-tutkimusyksikkö osallistui lukuisiin muihin tapahtumiin ja erilaisten tutkimuselinten tai tieteen ja politiikan suhteita rakentavien tahojen toimintaan.

Antti Majava oli läpi vuoden aktiivinen Smart Energy Transition –hankkeen Energiamurrosareenalla. Energia-alan asiantuntijoita ja päättäjiä yhteen koonneen areenan tarkoituksena oli tuottaa konkreettisia toimintaehdotuksia Suomen energia- ja ilmastostrategian tueksi. Työn päätyttyä Antti kirjoitti kokemuksistaan otsikolla ”Tarvitaanko myös kulttuurinen murros?

Osallistuimme myös Valtioneuvoston kanslian ja Sitran Kansallisen ennakointiverkoston toimintaan sekä Kehys ry:n ruokaturvaryhmän kokoontumisiin. Tero Toivanen antoi marraskuussa BIOS-tutkimusyksikön asiantuntijalausunnon eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalle. Teimme myös yhteistyötä Dodo ry:n kanssa.

Yllä mainittu Helsingin yliopiston Kestävä planeetta -tiedeteema järjesti alkuvuodesta vanhassa Tiedekulmassa laajan Planeetan rajat -keskustelutilaisuuksien sarjan. BIOS-tutkijat osallistuivat sarjan suunnitteluun, olivat paikalla esittämässä asiantuntijakommentteja, ja Jussi Eronen oli mukana keskustelussa “Planeetan rajat: miten elämää voidaan suojella?” Lisäksi tammikuussa Ville Lähde oli keskustelemassa Tieteiden yön tapahtumassa ”Vapauden tulevaisuus” ja Karoliina Lummaa osallistui joulukuussa paneeliin ”Kertakäyttökulttuuri, massakulutus ja ympäristö”.

Heurekaan rakennetun Suomi 100 -juhlanäyttelyn ”Seitsemän sisarusta tulevaisuudesta” konsultoiminen oli mukavaa vaihtelua tutkijatyöhön ja kiivaaseenkin julkiseen keskusteluun. Paavo Järvensivu ja Jussi Eronen tarjosivat tieteellistä taustoitusta Anu Koskisen työryhmälle, joka laati KOKO Teatterin esityksen Tältä planeetalta.

Tieteellisiä julkaisuja

Vaikka BIOS-tutkimusyksikkö painottaa tavanomaisia tieteellisiä toimijoita enemmän osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun ja tiede–politiikka-yhteyksien rakentamiseen, on oma tutkimustyö tietysti toiminnan kivijalkoja.

Lokakuussa The Anthropocene Review -lehdessä ilmestyi BIOS-yhteisartikkeli ”The Many Anthropocenes”.

Jussi Eronen osallistui useiden yhteisartikkelien kirjoittamiseen, muun muassa: ”Productivity, biodiversity, and pathogens influence the global hunter-gatherer population density” (PNAS), ”The Calm Before the Storm: Global Climate Change Driving the Extinction of a Bamboo Specialist” (Current Biology) ja ”Merging paleobiology with conservation biology to guide the future of terrestrial ecosystems” (Science).

Paavo Järvensivun artikkeli ”A post-fossil fuel transition experiment: Exploring cultural dimensions from a practice-theoretical perspective” ilmestyi julkaisussa Journal of Cleaner Production. Tero Toivasen ja Mikko Pelttarin artikkeli ”Tämä ihmisen maailma?” ilmestyi Tiede & Edistys –lehden numerossa 1/2017. Karoliina Lummaan artikkeli ”Antroposeeni: ihmisen aika geologiassa ja kirjallisuudentutkimuksessa” ilmestyi Avain-lehden numerossa 1/2017.

BIOS-blogi ja muita laajan yleisön julkaisuja

BIOS-tutkimusyksikön kotisivujen blogista on kehkeytynyt julkaisualusta niin tiedotteille tai kannanotoille kuin syvällisille kirjoituksille erilaisista ympäristöaiheista. Syyskuussa kommentointiin uutista uuden taloustieteen huippuyksikön perustamisesta, lokakuussa Valtioneuvoston selontekoa Suomen ilmastopolitiikan suunnitelmasta vuoteen 2030. Vuoden aikana ilmestyi kolme Ville Lähteen BIOS-kollegoiden tuella laatimaa pitkää esseetä: heinäkuussa ”Väestönkasvun perusasiat haltuun”, elokuussa ”Mitä ympäristöturvallisuus voisi tarkoittaa?” ja joulukuussa vuoden ilmastouutisia ja -tutkimusta koonnut ”Sadan vuoden urakka – Miten ilmaston kanssa eletään”.

Monet laajan yleisön kirjoituksista olivat kriittisiä kommentteja julkiseen keskusteluun tai tiettyihin kannanottoihin. Helmikuussa Kauppalehdessä julkaistu Ville Lähteen kirjoitus ”Kiertomatkalla ei opi koko maailmaa” puuttui lehden toimittajan skeptisiin näkemyksiin ilmastotoimista (laajempi versio). Helsingin Sanomissa maaliskuussa ilmestynyt kirjoitus ”Köyhyysrajan yläpuolella on paljon köyhyyttä” kommentoi lehdessä ilmestyneitä Heikki Aittokosken, Saska Saarikosken ja Bjørn Lomborgin näkemyksiä (kirjoitus on maksumuurin takana, mutta laajempi versio löytyy täältä). Huhtikuussa Ville Lähde kritisoi tutkimuksen ja mainostuksen rajaa rikkovaa raporttia Maaseudun tulevaisuuden sivuilla ja jatkoi raportin ruotimista laajemmassa kirjoituksessaan. Kesäkuussa Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen kommentoivat Suomen Kuvalehdessä hävittäjähankintoja.

Ville Lähde kirjoitti Huili-lehdessä ympäristökeskustelun kuluttajakeskeisyydestä ja Vihreässä Langassa kehityksen hyvistä ja huonoista suunnista. Tero Toivanen kirjoitti Politiikasta.fi-lehdessä ympäristökeskustelun sotametaforista ja tarkasteli Pekka Kuusen klassikkoteosta nykypäivän valossa Ekosäätiön sivuilla.

BIOS haastateltavana ja luennoimassa

Vuoden kuluessa BIOS-väki oli haastateltavana lehdissä ja radiossa toistakymmentä kertaa. Jälleen osa näistä oli reaktioita muuhun julkiseen keskusteluun, kuten Ville Lähteen haastattelu Helsingin Sanomiin Pentti Linkolan väestönäkemyksistä (maksumuurin takana) tai Esko Valtaoja näkemyksiin vastaava haastattelu Maaseudun Tulevaisuudessa.

Toukokuussa Tero Toivanen keskusteli Mikko Pelttarin kanssa antroposeenista Yle Puheen ohjelmassa ”Uuden aikakauden äärellä”. Jussi Eronen ja Tero Toivanen olivat marraskuussa keskustelemassa Yle Radio 1:n Tiedeykkösen ohjelmassa ”Antroposeeni, uusi geologinen aikakausi, on alkanut”. Samassa kuussa Ville Lähde keskusteli professori Juha Heleniuksen kanssa ruoantuotannosta Yle Puheen ohjelmassa ”Mitä syömme tulevaisuudessa?

Teroa haastateltiin Kansan Uutisiin provokatiivisella otsikolla ”Villiä luontoa ei enää ole”. Jussi Eronen oli läpi vuoden haastateltavana useissa viestintävälineissä etenkin ilmastonmuutoksesta ja kuudennesta sukupuuttoaallosta.

Säännöllinen luennointi niin yliopistossa kuin erilaisten järjestöjen, seurojen tai instituutioiden järjestämissä tilaisuuksissa on osa kaikkien BIOS-tutkijoiden elämää, ja he ovat aktiivisia myös muilla saroilla kuin BIOS-työssä. Kaikkiaan tutkijamme pitivät nelisenkymmentä tutkimusyksikön aiheita koskevaa luentoa Suomessa ja ulkomailla.

Tieteellisistä luennoista voidaan mainita esimerkiksi seuraavat: Ville Lähde oli kutsuttu luennoija Tampereen yliopiston ja EADI:n kansainvälisessä seminaarissa ”Global Governance and Reponsibility” huhtikuussa Tampereella. Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen esitelmöivät kesäkuussa konferenssissa ”HopefulNESS – The 13th Nordic Environmental Social Science Conference” Tampereella. Ville Lähde oli kutsuttu luennoija Tukholmassa elokuussa järjestetyssä ”Resilience 2017” -konferenssissa. Tere Vadén piti syyskuussa esitelmän Future Energy Summit -tapahtumassa Iso-Britanniassa Folkestonessa. Karoliina Lummaa esitelmöi marraskuussa konferenssissa ”Confronting the Narratives of the Anthropocene” Tampereella.

Muista julkisista esiintymisistä mainittakoon: Paavo Järvensivu luennoi Aalto-yliopiston Critical Design –kurssilla huhtikuussa. Antti Majava esiintyi toukokuussa Suomen Akatemian järjestämässä Ihminen ja kosmos –seminaarissa Kuhmossa. Tero Toivanen ja Paavo Järvensivu järjestivät toukokuussa paneelin Kulttuurintutkimuksen päivillä. Jussi Eronen oli elokuussa puhujana Tieteiden yössä. Ville Lähde osallistui syyskuussa Nessling Nestin keskusteluun ”Systeeminen muutos”. Antti Majava esiintyi marraskuussa Satahima-hankkeen päätösseminaarissa Porissa.

Mitä seuraavaksi?

BIOS on mukana Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvoston (STN) rahoittamassa hankkeessa ”Luova sopeutuminen viheliäisiin ekososiaalisiin murroksiin” (WISE). Hankkeen toiminta käynnistyi vuoden 2018 alussa ja jatkuu useamman vuoden, kuten muukin BIOS-tutkimusyksikön toiminta Koneen Säätiön rahoituksella.

Tutkimushankkeen rinnalla jatkamme seuraavaa omaa päähankettamme: avoimesti verkossa käytössä oleva tietokokonaisuus, joka selvittää uusimman tutkimustiedon pohjalta sitä, millaisia ovat tärkeimmät lähitulevaisuuden ympäristö- ja resurssihaasteet, ja minkä mittakaavan muutoksia niistä selviäminen edellyttää etenkin suomalaiselta yhteiskunnalta. Tämän työn ohessa syntyviä laajalle yleisölle suunnattuja katsauksia julkaistaan niin ikään säännöllisesti BIOS-blogissa.

Ja vaikka olemme luvanneetkin itsellemme ja toisillemme keskittyä tänä vuonna näihin päätöihimme, varmasti meihin törmää edelleen luennoimassa ja keskustelemassa maailman turuilla ja toreilla.

4.12.2017

Sadan vuoden urakka – Miten ilmaston kanssa eletään

Ilmastopolitiikasta kertovan väsyneen vitsin mukaan se on kuin jatkuvaa tuomiopäivän siirtämistä: aina on kymmenen vuotta aikaa toimia, kymmenen vuoden jälkeen taas kymmenen ja niin edelleen. Vääräleuat ovat yhtäältä oikeassa siinä, että tarkkojen aikarajojen julistaminen kärsii helposti inflaation. Toisaalta he eivät ymmärrä tai halua huomata, että päämäärä on muuttunut. Joskus asetettiin aikarajoja ilmastonmuutoksen estämiselle, sitten sen pysäyttämiselle, mutta nyt sen hillitsemiselle ”turvarajan” alle.

Kun yhteiskunnat ovat epäonnistuneet perinpohjaisesti ilmastopolitiikassa, vanhoista päämääristä on täytynyt luopua. Maailma ei odota.

Ilmastoasioita satunnaisesti seuraavalle aikarajojen siirtäminen herättää ymmärrettävästi hämmennystä, sillä näitä muutoksia hahmottaakseen täytyisi pysyä tutkimuskeskustelun perässä. Sirpaleiset ja satunnaiset kohahduttavat uutiset haipuvat pian muistista. Siksi tarvitaan keskustelun kokoamista, välitilinpäätöksiä, kokonaiskuvaa tutkimuksen ja toiminnan tilasta. Ilmastoasioissa on tapahtunut paljon kuluneen vuoden aikana, ja tämä kirjoitus pyrkii antamaan asioista mahdollisimman lähestyttävän yleiskatsauksen. Linkeissä tarjotaan laajan yleisön taustalukemista, kirjallisuusluettelossa tieteellisiä lähteitä.

Jäljellä olevien toiminnan vuosien lisäksi ilmastokeskustelussa on puhuttu paljon lämpenemisen turvarajoista – Pariisin ilmastosopimuksessa sovittiin maapallon keskilämpötilan nousun pysäyttämisestä selvästi alle 2 asteen tai mieluiten alle 1,5 asteen verrattuna esiteolliseen aikaan. Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi on esitetty hiilibudjetteja. Kuinka paljon etenkin hiilidioksidia voidaan päästää ilmoille, ennen kuin tietty lämpenemisen raja saavutetaan?

Lämpenemisen turvarajat ja hiilibudjetit synnyttävät helposti yksioikoisen kuvan tilanteesta: kunhan rajoissa pysytään, homma on kunnossa. Turvarajat ovat kuitenkin ilmastopolitiikan kompromisseja, tutkimuksen ja ilmastopolitiikan kädenväännön tulosta. Kahden asteen lämpeneminen aiheuttaisi todennäköisesti monia vaarallisia ympäristömuutoksia ympäri maailman. Suomalaisen on hyvä muistaa, että nämä lämpölukemat ovat keskimääräisiä, ja Suomessa arvioidaan tulevan lämpenemisen olevan niihin nähden kaksinkertaista – elleivät tietyt epätodennäköisemmät skenaariot esimerkiksi merivirtojen muutoksista toteudu.

Siksi tarkkoja aikarajoja tai hiilibudjetteja olennaisempaa on saavuttaa mahdollisimman nopeasti nettonollapäästöt eli tilanne, jolloin kasvihuonekaasujen päästöt ja niitä poistavat nielut ja hiilen talteenoton menetelmät ovat tasapainossa. Eikä sekään ole viimeinen etappi.

Valitettavasti tilanne on nimittäin edennyt niin pitkälle, että etenkin hiilidioksidin pitoisuus ilmakehässä on kasvanut liian korkeaksi. Jossain vaiheessa se täytyy saada laskuun. Täytyy katsoa kohti sellaista tulevaisuutta, jossa hiiltä saadaan imettyä ja sidottua pois ilmakehästä niin, että vaaralliset positiiviset takaisinkytkennät tai muut turmiolliset ympäristönmuutokset eivät ehdi käynnistyä.

Positiiviset takaisinkytkennät ovat prosesseja, joissa lämpeneminen saa aikaan muutoksia, jotka aiheuttavat lisää lämpenemistä ja niin edelleen. Ikiroudan laajamittainen sulaminen ja ilmastoa lämmittävän hiilidioksidin ja metaanin vapautuminen on ehkä tunnetuin tällainen uhkakuva. Negatiiviset takaisinkytkennät ovat sellaisia, jotka toimivat lämpenemistä vastaan. Tästä esimerkki on kasvukauden pidentyminen joillain alueilla, mikä lisää hiilen sitoutumista kasvillisuuteen (elleivät muut tekijät heikennä kasvillisuuden tilaa). Tällaisia prosesseja tapahtuu planeetalla jatkuvasti pienessä ja isossa mittakaavassa, mutta vaarallisten positiivisten takaisinkytkentöjen laajamittainen eteneminen tekisi planeetasta käytännössä elinkelvottoman minkäänlaisille ihmisyhteiskunnille.

Tämä avaa hyvin erilaisen tulevaisuuden näkymän: ei ole valomerkkiä, ei tiukkaa deadlinea, ei liioin harjakaisia, kun urakka on hoidettu. Ei ole myöskään tuomiopäivän aikarajaa, jonka jälkeen kaikki on turhaa. Vaikka tilanne on kurja, tämä näkökulma luo omalla tavallaan myös toivoa. Yksittäinen huono uutinen ei ole kaiken loppu.

Ilmaston kanssa on opittava elämään.

Edessä on sukupolvien mittainen urakka, jonka aikana yhteiskunnat pitää rakentaa soveliaiksi elämään uudenlaisella planeetalla. Kasvihuonepäästöistä ja muista tekijöistä kuten maanpinnan heijastavuudesta eli albedosta johtuvan säteilypakotteen vähentäminen reilusti nykytason alle hallitsee tätä uutta elämänmuotoa hamaan tulevaisuuteen. Urakan taakka jaetaan sukupolvien välille, ja nyt tehtävät valinnat vaikuttavat väistämättä siihen, millaisiksi nykypäivän lasten ja nuorten yhteiskunnat muodostuvat. Nyt päätetään siitä, millaista elämää he elävät ja onko heidän taakkansa kestämätön.

1) Lupausten ja todellisuuden ristiriita

Jo vuonna 1992 Rion ilmastokokouksessa sitouduttiin pitämään kasvihuonekaasujen pitoisuus tasolla, joka estäisi vaaralliset muutokset ilmastojärjestelmässä. Kahden asteen ”turvarajaa” oli esitetty tieteellisesti jo vuodesta 1990 asti, mutta siitä sovittiin poliittisesti ensimmäisen kerran vasta vuonna 2010 Cancunin ilmastoneuvotteluissa. Siitä lähtien YK:n ympäristöohjelma UNEP on julkaissut vuosittain The Emissions Gap -raportteja. Niissä tarkastellaan maailman maiden tekemien ilmastolupausten, erilaisten ilmastotoimien ja kansainvälisesti asetettujen päämäärien välistä kuilua.

Raportin tuorein versio ilmestyi lokakuussa (UNEP 2017). Sen vakava viesti on viime vuosilta valitettavan tuttu: Pariisin sopimusta varten tehdyt kansalliset sitoumukset eivät riitä läheskään kahden asteen tavoitteeseen. Mikäli sitoumuksia ei kiristetä, päädytään vähintään 3 asteen keskimääräiseen lämpenemiseen esiteolliseen aikaan nähden vuosisadan loppuun mennessä – eikä lämpeneminen pysähtyisi siihen (sama, 18). Raportissa ei edes otettu huomioon Yhdysvaltain hallinnon täyskäännöstä ilmastopolitiikassa, joka synkistää kuvaa entisestään.

Nykyiset kansalliset sitoumukset kattaisivat toteutuessaan vuoteen 2030 mennessä vain kolmanneksen niistä päästörajoituksista, jotka tarvittaisiin kahden asteen turvarajan alla pysymiseen. Mikäli pyritään Pariisin sopimuksessa asetettuun alhaisempaan 1,5 asteen tavoitteeseen, kuilu lupausten ja todellisuuden välillä on vielä leveämpi. (sama, 1, 15) Kuten IPCC:n ilmastoraporteissa, tässä tietysti puhutaan todennäköisyyksistä. Puheena oleva taso on ”todennäköinen” (likely) eli 66–100 % todennäköisyys.

Lähde: UNEP 2017, 15.

Valitettavasti maailma ei kulje tällä hetkellä edes kansallisten sitoumusten raiteilla, vaan esimerkiksi EU ja Yhdysvallat laahaavat pahasti jäljessä. Ilmastopäästöt ovat kasvussa, etenkin kun lasketaan mukaan hiilidioksidin (CO2) lisäksi muut lyhyt- tai pitkäaikaiset kasvihuonekaasut kuten metaani (CH4) tai dityppioksidi (N2O), joiden vaikutus yhteismitallistetaan yleensä hiilidioksidiekvivalenssiksi. Tämä onkin tärkeä huomata: viimeisinä kolmena vuonna nimittäin energiantuotannon CO2-päästöt näyttivät tasaantuneen, mutta kaikkiaan kasvihuonepäästöt olivat edelleen kasvussa (sama, xv, 2)

Marraskuisten Bonnin ilmastoneuvotteluiden (COP23) yhteydessä julkaistiin myös hälyttäviä tietoja, joiden mukaan fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja teollisuudesta johtuvat hiilidioksidipäästöt ovat kääntyneet jälleen nousuun kolmen vuoden tasaisen vaiheen jälkeen. Joukko tutkijoita julkaisi tulokset useissa tiedelehdissä, muun muassa Environmental Research Letters -julkaisussa (Jackson et al. 2017). Syynä nousuun olivat etenkin Kiinan nousseet päästöt sekä EU:n ja Yhdysvaltain aiempaa hitaammat päästövähennykset. On kuitenkin epäselvää, onko tämä hetkellinen poikkeus vai merkki siitä, että nykyinen edes lievä hyvä kehitys olisi pysähtynyt. Esimerkiksi Kiina näyttää olevan nousseista päästöistä huolimatta edellä asettamaansa tavoitetta kääntää päästöt laskuun vuoteen 2030 mennessä. Kiina tuskin toisaalta tiukentaa tavoitteitaan, mikäli EU ja Yhdysvallat jatkavat laiskaa linjaansa.

Lupausten, toiminnan ja päämäärien kuilu on suljettava, sillä muuten päämäärät karkaavat käsistä. Tälle ei riitä aikaa, mikäli viivytetään päätöksiä Pariisin sopimuksessa säädettyyn vuoden 2023 ensimmäiseen säännölliseen arviointiin (global stocktake) asti. Toisin sanoen ankarammat ponnistelut olisi aloitettava viipymättä (UNEP 2017, 2, 16).

Tiukempia päämääriä pyydetäänkin mailta vuonna 2018, jälleen uudella ilmastopolitiikan kohtalonhetkellä.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että kasvun sijaan päästöt pitäisi saada tasaantumaan ja kääntymään laskuun vuonna 2020, jotta 2 asteen tai 1,5 asteen tavoitteiden saavuttaminen olisi mahdollista. Nykyisillä sitoumuksilla – jos niitä siis noudatettaisiin – huippua ei tule ennen vuotta 2030. (sama, 16)

Nopea hiilidioksidipäästöjen leikkaaminen tarkoittaa käytännössä kivihiilen käytön aikaista lopettamista – mikä ei ole rohkaisevaa, koska tällä hetkellä kivihiilen käyttö ja siitä aiheutuvat päästöt ovat edelleen kasvussa. (sama, 41, 47) Kasvu ei kuitenkaan ole läheskään takavuosien tasolla, ja kivihiilen käyttö lienee saavuttamassa huippunsa. Samaan aikaan öljyn käyttö toisaalta lisääntyy. Siksi fossiilisten polttoaineiden kokonaisvaltainen alasajo on välttämätöntä. Hiilidioksidipäästöjen leikkaamisen lisäksi etenkin tällä hetkellä voimakkaasti kasvavien metaanipäästöjen vähentäminen voisi auttaa paljon tässä vaikeassa alkuvaiheessa (sama, 54–55).

World Research Instituten tuore raportti Turning Points: Trends in Countries’ Reaching Preak Greenhouse Gas Emissions Over Time (WRI 2017) tarkastelee nykytilannetta toisesta näkökulmasta: kuinka moni maa on saavuttanut päästöhuipun? Näillä näkymin vuoteen 2030 mennessä 57 maan päästöt saavuttavat lakipisteen ja kääntyvät laskuun. Se ei toki riitä Pariisin sopimuksen päämääriin, eikä pelkkä huipun saavuttaminen kerro paljoakaan. Olennaista on, kuinka ajoissa ja millä tasolla päästömaksimi on ja kuinka nopeaa lasku sen jälkeen. (sama, 1–2) Raportin sävy on myös optimistinen: maiden oletetaan noudattavan Pariisin sitoumuksiaan ja kiristävän toimiaan niiden täyttämisen jälkeen (sama, 11).

2) Miksi hiilidioksidin määrä ilmakehässä on ennätyskorkealla?

Maailman ilmatieteen järjestö ilmoitti lokakuun lopussa, että vuonna 2016 hiilidioksidin määrä ilmakehässä oli noussut ennätystasolle 403,3 ppm (miljoonasosaa) (WMO 2017). Uutisessa ei ole sinänsä mitään yllättävää: hiilidioksidin pitoisuus kasvaa joka vuosi, ja pitkäkestoisten kasvihuonekaasujen (CO2, CH4, N2O)  aiheuttama säteilypakote on kasvanut 40% vuodesta 1990, mistä hiilidioksidi vastaa leijonanosasta eli 80 %. (sama, 2)

Yllättävää oli kuitenkin se, että CO2-pitoisuuden vuositason lisäys oli 50% suurempi kuin 10 vuoteen, ja metaanipitoisuuksienkin lisääntyminen oli keskimääräistä suurempi. Lisäys oli myös mittavampi kuin edellisen El Niñon aikaan (tuolloin ekosysteemien aiheuttamat luontaiset päästöt lisääntyvät hetkellisesti). (sama, 2). NASA-lähteissä käytettiin rajumpia ilmauksia ja puhuttiin suurimmasta lisäyksestä 2000 vuoteen tai ylipäätään dokumentoidussa ilmastohistoriassa (Liu et al, 2017). Ennätysnousuun oli kaksi syytä: yhtäältä korkealla pysyneet hiilidioksidipäästöt ja toisaalta El Niño -ilmiö.

Julkisessa keskustelussa ei aina tehdä tarpeeksi selvää eroa vuosittaisten hiilidioksidipäästöjen ja ilmakehään kertyneen hiilidioksidipitoisuuden välillä. Ensimmäinen on virta (flow), toinen on varanto (stock). Siksi pitoisuuden kasvussa ei ollut mitään yllättävää silloinkaan, kun vuosittaiset päästöt näyttivät tasaantuneen. Jos hiilidioksidipäästöt ovat hiilinieluja korkeammalla, pitoisuus kasvaa joka vuosi – on päästöjen kasvu sitten pysähtynyt tai ei.

Siksi ilmastonmuutos kiihtyy, vaikka päästöt tasaantuisivat.

Ilmatieteen laitoksen Ari Laaksonen ilmaisi asian Helsingin Sanomissa näin:

”Onhan se hyvä uutinen, että päästöt eivät ole enää kasvaneet”, Laaksonen sanoo. Mutta hiilidioksidi lisääntyy päästöjen tasaantumisesta huolimatta. Jos päästät vakiomäärän, niin pitoisuuskin kasvaa vakiotahdilla. Kestää satoja ja tuhansia vuosia, ennen kuin nämä poistuvat ilmakehästä.

Maailman ilmatieteen järjestön tiedotteen julkaisemisen yhteydessä monet tutkijat ilmaisivat myös huolensa siitä, että metaanin nousutahti saattaisi kertoa jonkinlaisista käynnistyneistä positiivisista takaisinkytkennöistä.

”We do not understand why methane is rising. It may be a climate change feedback. It is very worrying.”

3) Kuinka paljon luonto jaksaa niellä päästöjä?

Kaikki ihmistoiminnan tai luonnonilmiöiden kuten tulivuorten ja metsäpalojen tuloksena ilmoille päässyt hiilidioksidi ei jää ilmakehään. Osa siitä imeytyy mereen tai meren yhteyttävään kasvillisyyteen tai päätyy maaperään ja kasvillisuuteen yhteyttävien kasvien toiminnan tuloksena. Tätä käsitellään tieteessä nielun (sink) käsitteellä. Nieluilla viitataan yleisesti ottaen luonnonjärjestelmien kykyyn ottaa vastaan ihmistoiminnan sivuseurauksia. (Lähde 2013, 107–109) Tästä näkökulmasta ilmastonmuutos on nieluongelma: ilmakehä ei pysty enää ottamaan vastaan päästöjä siirtymättä radikaalisti toisenlaiseen tilaan.

Ilmakehän lisäksi on muita merkittäviä hiilidioksidin nieluja, joista tärkeimpiä ovat meret, metsät, kosteikot ja maaperä. Arkikeskustelussa vain näistä muista puhutaan yleensä nieluina, mutta toisesta näkökulmasta on havainnollista tarkastella myös ilmakehää nieluna ja koko tilannetta kasvihuonepäästöjen lähteiden (source) ja nielujen suhteena. Kaikki fossiilisten polttoaineiden käytöstä kiertoon tuleva hiili menee jonnekin, eli lähteet ja nielut ovat aina tasapainossa. Tästä on kuitenkin seurauksena se, että ilmakehässä, merissä ja maalla tapahtuu mittavia muutoksia. Nielut alkavat mennä tukkoon. Ilmakehässä tästä on seurauksena ilmaston lämpenemistä, merissä lämpenemistä ja meriveden happamoitumista, joka on vaarallisimpia tämän hetken ympäristömuutoksia. Merten kyky ottaa vastaan hiilidioksidia on myös rajallinen: jossain vaiheessa saavutetaan saturaatiopiste, jolloin tämän nielun teho heikkenee – joskin ilmiö on osoittautunut oletettua monimutkaisemmaksi. Ilmakehällä vastaavaa kylläisyyspistettä ei ole, minkä vuoksi sen mieltäminen nieluksi voi ollakin vaikeaa.

Lähde: Global Carbon Project

Kuten päästöjen kohdalla, pitää erottaa toisistaan hiilinielujen virta (flow) ja varanto (stock). Oheisessa kaaviossa kuvataan, mikä osuus vuosittaisista CO2-päästöistä päätyy mereen, mikä maanpäällisiin järjestelmiin ja mikä ilmakehään. Meren ja maan nieluissa on vuosittaista ja vuodenaikaista vaihtelua – koska ne riippuvat esimerkiksi siitä, miten kasvit kasvavat tai maatuvat tai miten merivirrat liikkuvat. Vuositasolla ilmakehään jää noin puolet, maan ja meren nieluihin päätyy toinen puoli – niin kauan kunnes saturaatiopisteitä saavutetaan. Mutta maailman meriin, metsiin, kosteikkoihin ja maaperään on varastoitunut suuret määrät hiiltä – monin verroin enemmän kuin sitä on ilmakehässä. Kertyneet varastot ovat siis nieluja huomattavasti suurempia.

Juuri siksi vaarallisten positiivisten takaisinkytkentöjen mahdollisuus on niin pelottava. Ekosysteemien kyky sitoa hiilidioksidia on korvaamaton puskuri, joka on suojannut maailmaa osalta lämpenemiseltä. Mutta ilmaston lämpenemisen myötä jotkin ekosysteemit voivat kääntyä nieluista lähteiksi, jolloin niihin kertyneet hiilen varastot alkavat huveta ja vuotaa ilmakehään. Tästä aiheesta käytiin paljon keskustelua, kun syksyllä julkaistut metsätutkimukset selittivät yllättävän nopeasti kasvanutta ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta.

Lokakuussa NASA julkaisi tiedotteita, jotka käsittelivät vuonna 2014 kiertoradalle laukaistun OCO-2 -satelliitin (Orbital Carbon Observatory-2) mittausten tuloksia. Science-lehti julkaisi myös sarjan aihetta käsitteleviä artikkeleita. OCO-2:n avulla pystyttiin tutkimaan entistä tarkemmin sitä, mitkä elonkehän alueet toimivat milloinkin hiilen lähteenä ja nieluna – kuten sanottua, tällainen ”maailman hengitys” kuuluu ekosysteemien toimintaan. Nyt mittausten avulla kyettiin vahvistamaan edellä mainittu oletus, että El Niño -ilmiö lisää luonnollisia CO2-päästöjä etenkin trooppisista metsistä. Lisäksi osoitettiin, että tämän ilmiön syyt vaihtelevat eri puolilla maailmaa muun muassa kosteusolojen mukaan. (Liu et al. 2017) Toisaalta merten CO2-päästöt vähenivät, mutta se ei riittänyt kumoamaan metsien päästölisäystä (Chatterjee et al. 2017).

Tutkimuksen tulos ei siis ollut yllätys, vaan se vahvisti aiemman oletuksen. Mutta käynnissä saattaa olla kehitys kohti intensiivisempiä El Niño -vuosia, ja ylipäätään ilmaston lämmetessä tästä ilmiöstä voi tulla yleisempi. Jos trooppiset metsät eivät käänny suorastaan hiilen lähteiksi, niiden ”puskurivaikutus” voi heiketä. (Liu et al., 2017)

Sen sijaan syyskuussa oli uutisoitu tutkimuksesta, jonka mukaan trooppiset metsät ovat muuttumassa hiilinielusta hiilen lähteeksi. Tutkimus kuitenkin käsitteli eri ilmiötä kuin edellä mainittu, ja sen viesti on ehkä vielä huolestuttavampi ja ajankohtaisempi. Tässä 12 vuotta kestäneessä tutkimuksessa mitattiin trooppisten alueiden nettohiilipäästöjä monilla mantereilla (Baccini et al. 2017).

Koska metsät ovat eri-ikäisien alueiden mosaiikkeja, jotkut alueet ovat aina hiilen lähteitä, toiset nieluja. Mutta tutkimuksen mukaan kokonaisuudessa näkyi siirtymä kohti hiilen lähdettä. Syy on se, että satelliittikuvissa yhtenäiseltä näyttävän metsäpeitteen alla piilee merkittävää metsäkatoa ja metsien vaurioitumista. Ihmistoiminnan jäljet ovat luultua vakavammat. Pystyssä olevien metsien vaurioituminen (degradation and disturbance) osoittautui aiempaa laajemmaksi ja vastasi 69 % hiilitappioista. Vain Aasiassa metsien kaataminen oli hieman suurempi tekijä, kaikkialla muualla vaurioituminen oli selvästi merkittävämpää. Metsätuhoja ajavat yhteiskunnalliset mekanismit ovat moninaisia, ja niihin puuttuminen on vaikeaa mutta välttämätöntä niin ilmastonmuutoksen hillitsemisen kuin monien muiden ympäristökysymysten näkökulmasta.

Positiivisista takaisinkytkennöistä varoitti myös taannoin valmistunut 26 vuotta kestänyt tutkimus metsien maaperästä. Tutkijat arvelevat, että lämpeneminen voi aiheuttaa myös viileämmillä kasvillisuusvyöhykkeillä prosesseja, joissa metsämaasta tulee sykäyksittäin etenevä hiilen lähde.

Merten ja maan hiilinielujen ongelma on kahtalainen. Yhtäältä lisääntyvä lämpeneminen voi hidastaa nielujen toimintaa peruuttamattomasti tai kääntää niitä hiilen lähteiksi. Toisaalta nieluja ylläpitäviä ekosysteemejä tulisi varjella muillakin tavoilla, ettei niiden toiminta vaarannu.

4) Miten hiilen sitoutumista voitaisiin lisätä?

Koska ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on kivunnut jo niin korkealle ja vuosittaisten päästöjen on annettu kasvaa näin pitkään ja niin korkeiksi, pelkät päästöleikkaukset ja luonnollisten nielujen tarjoama puskuri eivät enää riitä. (UNEP 2017, 38) Tarvitaan myös hiilidioksidin talteenottoa (CDR, carbon dioxide removal) eli erilaisia keinoja sitoa hiilidioksidia teknologisin keinoin, avustaa ekosysteemien hiilensidontaa tai näiden yhdistelmiä.

Aivan viime aikoihin asti keskustelua ovat hallinneet sellaiset hiilen talteenoton keinot, jotka korostavat teknologisia ratkaisuja. Näistä eniten huomiota ovat saaneet 1) hiilen teknologinen talteenotto voimaloissa ja pitkäaikainen varastointi (CCS), 2) bioenergian tuotanto yhdistettynä hiilen teknologiseen talteenottoon ja varastointiin sekä 3) hiilen suora talteenotto ilmasta (DAC). CCS tarkoittaa sitä, että esimerkiksi kivihiilivoimalan päästöistä otetaan hiilidioksidi talteen ja pumpataan maanalaisiin huokoisiin kivikerrostumiin. Tuotanto on siis vähäpäästöistä mutta ei poista nettona päästöjä. BECCS yhdistää tämän siihen, että fossiilisten polttoaineiden sijaan käytetään biopolttoaineita, joiden tuotantokin sitoo hiiltä. Näin tuloksena on nettonielu. Nettonielu olisi myös DAC, joskin sekin vaatii energiaa ja muita resursseja toimintaansa.

Mikään näistä teknologioista ei ole laajamittaisessa käytössä, vaan kaikki ovat kehittelyn asteella, vaikka joitain pienimuotoisia kokeiluja on olemassa. Kuten tuoreessa The Emissions Gap -raportissa todetaan, niiden varaan on kuitenkin laskettu skenaarioissa liikaa (UNEP 2017, 65). BECCS esimerkiksi edellyttäisi bioenergiakasvien teollisen mittakaavan kasvatusta, joka vaatisi valtavat määrät maaperää, lannoitteita ja biotuotteiden käsittelyprosessien tehostamista nykyisestä. Seuraukset luonnon monimuotoisuudelle olisivat turmiollisia. Siksi sellaisen hiilen talteenoton potentiaali ei ole läheskään niin suuri kuin IPCC:n skenaarioissa on oletettu. (Boysen et al, 2017; Smith et al. 2015)

Lokakuussa 2016 Kevin Anderson ja Glen Peters kritisoivat Science-lehden artikkelissaan sitä, että IPCC:n skenaarioissa käytössä oleva nettohiilibudjetti piilottaa taakseen epärealistisia oletuksia hiilen talteenotosta. Malleissa oletetaan ikään kuin täydellinen tieto siitä, millaista teknologiaa lähivuosikymmeninä on käytössä, ja arvotetaan tulevat toimet halvemmiksi kuin nykyiset päästöleikkaukset (diskonttaus). Tällaisilla oletuksilla oikeutetaan nykykehityksen jatkaminen ja viivytetään elintärkeitä päästöleikkauksia. (Anderson & Peters 2017)

Viime aikoina keskustelussa hiilen talteenotosta enemmän näkyvyyttä ovat saaneet sellaiset keinot, jotka perustuvat ekosysteemien suojeluun ja elvyttämiseen tai esimerkiksi maatalouden toimintatapojen muutokseen. Syyskuussa ilmestyneessä artikkelissa ”Natural Climate Solutions” esitetään, että tällaisten ”luonnollisten ratkaisujen” potentiaali on huomattavasti aiemmin arvioitua suurempi. (Griscom et al. 2017) Tiukka rajanveto ”luonnollisten” ja ”teknologisten” keinojen välille on toki kyseenalaista, sillä kaikki edellyttävät runsaasti tietämystä, jatkuvaa tutkimusta ja inhimillistä osaamista. Nämä ”luonnolliset ratkaisu” jakaantuvat kolmeen osaan: 1) metsittämiseen, metsien suojeluun ja uudelleenmetsittämiseen, 2) uudenlaisiin maatalouden menetelmiin sekä 3) kosteikkojen suojeluun ja ennallistamiseen.

Näiden keinojen mahdollisuus ottaa talteen hiiltä ilmakehästä on 30 % suurempi kuin aiemmin on arvioitu, vaikka toisin kuin useimmissa vastaavissa arvioissa, tutkijat asettavat rajoituksia esimerkiksi ruoantuotannon ja biodiversiteetin suojelun turvaamiseksi. Tästä rajatusta määrästä noin puolet eli 11,3 hiilidioksidiekvivalenttia gigatonnia vuositasolla on ”kustannustehokasta”. Se on samaa mittaluokkaa kuin The Emissions Gap -raportin varoittama kuilu lupausten ja todellisuuden välillä.

Mikä tärkeintä, osalla keinoista on muita hyötyjä esimerkiksi maataloudessa vesivarojen suojelussa, eroosion torjunnassa tai ruokaturvan parantamisessa. Näistä maatalouden win-win -ratkaisuista tehdään tällä hetkellä paljon tutkimusta, ja ne olisivat oman kirjoituksensa aihe.

Mikäli näihin ratkaisuihin panostettaisiin, niillä olisi suuri merkitys, sillä niillä voitaisiin kattaa alkuvaiheessa kolmannes tarvittavista kasvihuonepäästöjen leikkauksista. Ne siis helpottaisivat siirtymää huomattavasti. Ne eivät siis kattaisi kolmannesta koko ilmastourakasta, vaan päästöleikkaukset ovat edelleen ensisijaisia.

Lisäksi tällaiset ”luonnolliset ratkaisut” eivät toimi yhtä tehokkaasti loputtomiin, vaan nekin päätyvät saturaatiopisteeseen. Ekosysteemit saavuttavat dynaamisen tasapainotilan, jossa niiden nettopäästöt menevät suunnilleen nollaan. Metsitetty metsä kasvaa täysikäiseksi, peltomaan hiilensidonnan potentiaali on käytetty – hiilen varastot ovat pullollaan, mutta kokonaisuutena nielu ei enää toimi.

Uusia ”luonnollisia ratkaisuja” ei myöskään voida ottaa käyttöön jatkuvasti, kun pyritään turvaamaan luonnon monimuotoisuutta, ruokaturvaa ja resurssien riittävyyttä. Laidunmaita voidaan metsittää tiettyyn rajaan asti, jos niiden tarvetta pystytään vähentämään, mutta se vaatii ruokajärjestelmien hallittua muutosta, jotta siirtymä ei pahenna ruokaongelmia tai heikennä vesitilannetta tai lannoitteiden saatavuutta. Samasta syystä unelmat Saharan metsittämisestä eivät ole kovin realistisia, sillä se vaatisi veden, mullan ja lannoitteiden kuljettamista paikan päälle vuosikausien ajan.

Siksi päästöleikkausten suhteellinen osuus on paljon suurempi, kun katsotaan pidemmälle tulevaisuuteen.

Lähde: (Griscom et al. 2017)

Sosiaalisten ja ekologisten rajoitusten asettaminen kaikille hiilen talteenoton keinoille on tärkeää, ettei niiden käyttäminen vie edellytyksiä muilta tärkeiltä kamppailuilta kuten köyhyyden ja nälän torjunnalta (joka ovat kohtalonyhteydessä väestönkasvun hidastamiseen) ja biodiversiteetin suojelulta. Vaikka monet keinot voivat olla teknisesti mahdollisia, niiden toteuttaminen ei välttämättä sovi yhteen kestävän yhteiskunnallisen kehityksen ja muiden ympäristönäkökohtien kanssa. Juuri siksi onkin merkittävää, että tämä tuore arvio on aiempia merkittävästi suurempi, vaikka nämä näkökohdat on otettu huomioon aiempaa paremmin.

Lupaavimpiinkin hiilen talteenoton tapoihin liittyy kuitenkin sama ongelma kuin trooppisiin metsiin. Entä jos maaperään sidottu hiili alkaa paeta sieltä? Entä jos uudelleen luodut metsät alkavat kärsiä kuivuudesta ja metsäpaloista, kun sääolot muuttuvat? Mitkään hiilen talteenoton tavat eivät siksi voi korvata päästöleikkauksia. Ne voivat olla sillanrakentajia, jotka auttavat vaikeimman siirtymävaiheen yli, mutta kertyneiden hiilivarastojen säilyttäminen vaatii maailmaa, joka ottaa päästöleikkaukset tosissaan.

5) Voidaanko 1,5 asteen turvaraja vielä saavuttaa?

Pariisin sopimuksessa toiveikkaasti asetetun 1,5 asteen turvarajan tarkoituksena olisi estää juuri sellaisia muutoksia, jotka muun muassa vaarantaisivat ekosysteemien hiilivarastoja. Mutta onko siihen pääseminen enää mahdollista? Uusin The Emissions Gap -raportti esittää niin, joskin se vaatisi varhaisia ja ennennäkemättömän voimakkaita päästövähennyksiä (UNEP 2017, 33, 37). Vielä vähän aikaa sitten käytiin kuitenkin kovaa vääntöä siitä, olisiko rajan alle pääseminen enää mahdollista.

Syyskuussa Nature Geosciences -lehdessä julkaistu artikkeli ”Emission budgets and pathways consistent with limiting warming to 1.5°C” herätti kiivaan julkisen keskustelun sekä artikkelin perusväitteistä että siitä, miten ne tulisi tulkita (Millar et al., 2017). Kirjoittajien mukaan 1,5 asteen rajan alle pääseminen ei vielä ole ”geofysikaalinen mahdottomuus”. Tämä hyvin tekninen artikkeli on maallikolle melkein läpitunkemattoman vaikeaa luettavaa, mutta kirjoittajat ovat selittäneet johtopäätöksiään julkisuudessa poikkeuksellisen aktiivisesti. He ovat myös joutuneet puolustautumaan ilmastonmuutoksen kieltäjiä vastaan, jotka ovat pyrkineet käyttämään artikkelia omiin päämääriinsä.

Artikkelin mukaan käytettävissä oleva hiilibudjetti on arvioitua merkittävästi isompi, mutta tämä ei tee päästöleikkausten urakkaa helpoksi. Liikkumatilaa on hieman enemmän, mutta haaste on silti erittäin vaikea. Käytännössä päästöleikkaukset pitää aloittaa heti – nythän siis ollaan edelleen kasvu-uralla – ja päästöt täytyisi saada tasaisella vauhdilla leikaten nollaan 40 vuodessa. Hiilen talteenotto voi tukea tätä, ja hiilidioksidin lisäksi on rajoitettava etenkin metaanin päästöjä.

Kuten saattaa arvata, julkisessa keskustelussa tutkimusta tulkittiin myös niin, että päästörajoituksilla ei sittenkään ole kiire, tai jopa niin, että kirjoittajat vähättelevät ongelmaa. He vastasivat tähän avoimessa kirjeessään Guardian-lehdessä. Kuten Nature-lehden katsausartikkelissa todetaan, monet tutkijat ovat myös epäilleet tutkimuksen johtopäätöksiä. Etenkin tutkimuksessa käytettyjä lämpötila-arvioita on kyseenalaistettu, mutta kirjoittajat ovat korostaneet, että artikkeli kaikesta huolimatta vahvistaa sen, että päästöleikkauksia on kiristettävä tuntuvasti ja nopeasti. (Ks. myös UNEP 2017, 14–16.)

Keskimääräisen lämpenemisen turvarajoista ja hiilibudjettien yksityiskohdista vääntäminen voi myös kaventaa ilmastokeskustelun näkökulmaa. Ahkerana blogikirjoittajanakin tunnettu norjalainen ilmastotutkija Glen Peters kritisoi tätä taannoisessa kirjoituksessaan. Hiilibudjetti on onnistunut käsite, koska sen avulla saadaan perille tärkeitä ajatuksia. On erotettava päästöjen virta ja varanto, vuosittaiset päästöt ja ilmakehän hiilidioksidipitoisuus. Ilmakehään on varaa päästää tietty määrä kasvihuonekaasuja, ja sitten on lopetettava. Mutta budjettien laskeminen on hyvin vaikeaa ja epävarmaa, ja laskelmat poikkeavat toisistaan esimerkiksi sen mukaan, mihin lämpenemisen vertailukohdaksi asetettu ”teollista aikaa edeltävä vaihe” asetetaan. Puhumattakaan siitä, että ilmaston turvarajan määrittely on vahvasti poliittinen kysymys.

Siksi mahdollisimman nopea pyrkiminen nettonollapäästöihin on lopulta pääasia. Yhteiskuntien pääseminen irti fossiilisista polttoaineista on asian ydin. Ei kuitenkaan millä tahansa keinoilla, sillä esimerkiksi panostaminen bioenergian kestämättömiin muotoihin vaarantaa hiilen nieluja ja voi tuottaa lyhyellä aikavälillä fossiilisia polttoaineita suuremmatkin päästöt.

6) Tiekarttoja tulevaan

Ympäristötutkijat ovat esittäneet viime aikoina yhä äänekkäämpiä vaatimuksia fossiilista polttoaineista luopumisen ja kiireisten päästövähennysten puolesta. Erilaiset ”tiekartat” ja julkilausumat ovat muuttaneet keskustelua nopeasti, sillä nyt vaatimus päästöhuipusta vuonna 2020 esitetään yhä laajemmin. Tämä on Pariisin sopimuksen kansallisia sitoumuksia huomattavasti kunnianhimoisempaa.

Maaliskuussa Science-lehdessä julkaistussa kirjoituksessa ”A roadmap for rapid decarbonization” joukko tutkijoita esitti suunnitelman nettonollapäästöihin pääsemiseksi vuosisadan loppuun mennessä, jotta lämpeneminen voidaan pysäyttää ”reilusti alle kahden asteen” (Rockström et al., 2017). Kirjoituksessa esitetään teknologiakeskustelusta tuttua ”Mooren lakia” löyhästi mukaileva ”hiilen laki” (carbon law), jonka mukaan hiilidioksidin päästöt täytyisi puolittaa joka vuosikymmen. Se vaatisi päästöleikkausten lisäksi maankäytön muutosten hillintää niin, että sektorin päästöt päätyvät nollaan vuoteen 2050 mennessä, sekä hiilen talteenoton menetelmien mahdollisimman nopeaa käyttöönottoa. Näin nettonollapäästöt saavutettaisiin 2050.

On kuitenkin huomattava, että hiilen talteenoton osalta tiekartta keskittyy lähinnä BECCSin ja DACin kaltaisiin teknologisiin ratkaisuihin, joiden arvioidaan nousevat 5 gigatonnin vuositasolle vasta vuoteen 2050 mennessä – siis reilusti alle puolet siitä ”luonnollisten ratkaisujen” kestävästä potentiaalista, jota edellä käsiteltiin! Metsittämisen kaltaiset ratkaisut ovat pienemmässä roolissa ja vaikuttavat vasta vuosisadan jälkipuolella.

Nettopäästöjen huippu pitäisi saavuttaa viimeistään 2020, ja mikä tärkeintä, ilmakehän hiilidioksidipitoisuus tulisi kääntää laskuun vuosisadan loppupuolella.

Tutkijoiden lanseeraama tiekartta on hyvin viitteellinen eikä tekeydykään tiukaksi toimintaohjelmaksi, mutta se korostaa kaikkien yhteiskunnan sektorien perusteellista mullistusta. Esimerkiksi vuoteen 2020 mennessä pitäisi saada lakkautettua 500–600 miljardin dollarin vuosittaiset fossiilisten polttoaineiden tuet, ja kaikkien suurten kaupunkien ja yritysten tulisi laatia ”dekarbonisaatiostrategiat”. Seuraavalla vuosikymmenillä olisi otettava käyttöön energiatehokkuusmenetelmät mahdollisimman laajasti, ja kivihiilen käyttö olisi käytännössä lopetettava. Öljyn käyttö olisi loppumassa 2040-luvulle siirryttäessä, ja ensimmäiset maat olisivat saavuttamassa todellisen päästöttömyyden. Polttomoottorista olisi tullut harvinaisuus.

Tiekartta nojaa optimistisiin oletuksiin siitä, miten teknologinen, taloudellinen ja sosiaalinen kehitys ”lähtee lentoon” kiihtyvälle uralle, kun sopivat esteet ja kannustimet saadaan aikaan. Konkreettisten ohjeiden sijaan se on pikemminkin toimintaan kannustava asiakirja, jonka tavoitteena on myös osoittaa, miten suurista asioista Pariisissa tultiin oikeastaan sopineeksi.

Toinen vastaavanlainen raportti 2020 The Climate Turning Point julkaistiin huhtikuussa. Se oli monien instituutioiden yhdessä kokoama, ja sen ympärille rakentui Mission 2020 -hanke. Jälleen korostetaan, että vuosi 2020 on kriittinen historiallinen käännekohta. Jos päästöjä ei saada laskuun siihen mennessä, monet mahdollisuuksien ikkunat sulkeutuvat. Päästöjen nettonollataso täytyisi saavuttaa 2040 eli vielä edellä kuvattua tiekarttaa nopeammin.

Raportti nostaa voimakkaasti esille edellä kuvatut vaaralliset positiiviset takaisinkytkennät ja ”keikahduspisteet” (tipping point), joiden jälkeen luonnonjärjestelmät asettuvat radikaalisti uudenlaiseen tilaan. Se varoittaa, että jotkin muutokset ovat jo väistämättömiä, muun muassa merten pinnan nousu jossain määrin – mutta pahimpia muutoksia voidaan vielä torjua. (2020 The Climate Turning Point, 2017, 3–4) Tutkijat ehdottavat kuusiosaista toimenpideohjelmaa, johon kuuluu esimerkiksi hiilivoiman rakentamisen lopettaminen vuoteen 2020 mennessä, olemassa olevien hiilivoimaloiden asteittainen alasajo, polttomoottorien käytön pääasiallinen lakkaaminen jo 2030-luvulla sekä fossiilisille polttoaineille annetun julkisen tuen lopettaminen. Verrattuna Rockström et al tiekarttaan hiilen talteenoton ”luonnolliset ratkaisut” ovat selvästi näkyvämmässä asemassa, mutta niiden mittakaava jää epäselväksi. Metsäsektorin tulee muuttua hiilinieluksi, mutta sen koosta ei ole arviota. Maanviljelyksen arvioidaan voivan muuttua hiilinieluksi 1 hiildioksidiekvivalentin gigatonnin vuositasolla. (sama, 13–15)

Raportin taustalla olleet tutkijat esittelivät vaatimuksiaan myös kesäkuisessa Nature-lehden kirjoituksessa ”Three years to safeguard our climate” (Figueres et al. 2017). Artikkeli kuvasi toimenpideohjelman pähkinänkuoressa ja teki tunnetuksi ”Carbon Crunch”-kuvaajan, joka esittää kouriintuntuvasti, miten nopeita päästöleikkausten on oltava, jotta maapallon keskimääräinen lämpeneminen voitaisiin rajoittaa 1,5–2 asteeseen.

Lähde: Figueres et al. 2017

Nämä tiedemaailman toimintakehotukset kuvastavat hyvin sitä, miten kaukana tieteellisesti perustellut näkemykset ovat ilmastopolitiikan todellisuudesta. Poliittisen päätöksenteon hitausvoima on melkoinen, ja viime vuosisatojen aikana rakentunut fossiilitalouden ”peritty tilanne” haraa muutoksia vastaan (Lähde 2013). Toisaalta toimintaohjelmien mullistavuus kertoo siitä, miten vaikeaksi tilanne on päässyt. Yhteiskunnilla on edessään hirvittävän suuri urakka.

7) Työ jatkuu turvarajojen tuolle puolen

Ilmastopäästöjen kehitys vie tällä hetkellä edelleen huonoon suuntaan, mutta toivon merkkejäkin on olemassa – ja tutkijoiden yhä aktiivisempi rooli julkisessa keskustelussa ei ole niistä vähäisempiä. Mutta mikäli suunta kääntyy ja kaikkia odotuksia vasten lämpeneminen saadaan pysähtymään 1,5 tai 2 asteeseen, ja jos hiilidioksidipitoisuudet ilmakehässä vakaantuvat, onko kaikki kunnossa?

Valitettavasti ei. Tätä vaikeaa ja pitkälle tulevaisuuteen kurottavaa kysymystä purkaa ansiokkaasti kesäkuussa julkaistu pitkä artikkeli ”Young people’s burden” (Hansen et al. 2017). Sen perusajatus on yksinkertainen: vaikka onnistuisimme päästövähennyksissä kuinka hyvin tahansa, työ jatkuu, sillä lopulta hiilidioksidipitoisuus ilmakehässä on saatava nykyistä huomattavasti alemmaksi, jotta vaaralliset positiiviset takaisinkytkennät eivät käynnistyisi. Pitoisuudet kasvavat vielä pitkään, vaikka voimakkaat päästöleikkaukset saataisiin käyntiin, koska päästöt ovat niin paljon meren ja maan nieluja suurempia. Siksi edessä on ainakin sadan vuoden urakka.

Nykyinen keskimääräinen lämpeneminen on ylittänyt noin +1 astetta esiteolliseen aikaan verrattuna. Kuten edellä viittasin, arviot tapahtuneesta lämpenemisestä poikkeavat toisistaan, sillä esiteollinen vertailutaso voidaan määritellä eri tavoin. Tämä arvio on korkeampi kuin esimerkiksi IPCC:n mutta ero ei ole suuri. Nykyinen lämpötila on joka tapauksessa selvästi korkeammalla kuin ihmisen sivilisaatioiden kukoistuskauden holoseenin keskilämpötila ja sen korkeimmatkin lämpötilapoikkeukset. Ja kertyneen säteilypakotteen vuoksi lämpeneminen jatkuu. (sama, 580-581)

Viime jääkautta edeltäneellä kaudella merten pinta oli nykyistä 6–9 metriä korkeammalla, ja tuolloin maapallon keskilämpötila oli nykyisellä tasolla (sama, 581-582). Onko 2 astetta tai edes 1,5 astetta silloin edes pätevä tavoite? ”Turvarajat” ovat hyviä väliaikaisia rajapyykkejä – artikkelissa esitetään, että 3% vuosittaisilla päästövähennyksillä olisi mahdollista päästä 1.5 asteen tavoitteeseen. Mutta silti täytyisi tavoitella sellaista säteilypakotetta, joka estäisi merten pinnan voimakkaan nousun tai vaaralliset positiiviset takaisinkytkennät. (sama, 589)

Tavoiteltava hiilidioksidipitoisuus saisi olla korkeintaan 350 ppm (nykyään se siis on yli 400 ppm; ennen teollista aikaa se vaihteli 200-300 ppm välillä). (sama, 582) Käynnissä oleva historian vaihe, jolloin tuo raja on ylitetty (englannissa käytetään usein termiä overshoot), tulisi pitää mahdollisimman lyhyenä.

Artikkeli nostaakin ajan merkityksen esille poikkeuksellisen hyvin. Maailma ei reagoi kasvihuonekaasuihin välittömästi vaan viiveellä. Säteilypakote tarkoittaa, että maapallo on energiaepätasapainossa: energiaa saapuu maapallolle enemmän kuin sitä poistuu. Mutta etenkin koska meret imevät merkittävän osan lämmöstä, vain osa ilmakehän lämpenemisestä on toteutunut – sitä on siis edelleen odotettavissa eli in the pipeline, kuten englanniksi usein sanotaan. Olemme sitoutuneet (committed) nykyistä suurempaan lämpenemiseen. (sama, 583–585)

Arviot sitoutuneen lämpenemisen määrästä vaihtelevat. Täytyy asettaa ensinnäkin jokin nykytaso, josta käsin arvioidaan, kuinka paljon tähän asti kertyneet päästöt lämmittäisivät ilmakehää viiveellä. Toiseksi arvioon vaikuttaa se, oletetaanko hypoteettisesti päästöjen loppuvan kuin seinään vai arvioidaanko niille jokin realistinen kehitys – eli otetaanko huomioon yhteiskunnallinen hitausvoima. Tässä kohtaa monimutkaisen asian voi kuitenkin yksinkertaistaa niin, että merkittävä osa lämpenemisestä on varastoitunut meriin ja vaikuttaa vielä pitkään. (IPCC, AR5, The Physical Science Basis, 1102–1105) Ja meriveden lämpeneminen tietysti vaikuttaa myös merten ekosysteemeihin.

Siksi overshoot-vaiheen pitäminen mahdollisimman lyhyenä on tärkeää. Jos korkeammat lämpötilat pysyvät päällä pitkään, vaaralliset positiiviset takaisinkytkennät ja muut muutokset voivat käynnistyä laajasti, mikä veisi ilmastonmuutoksen täysin käsistä. Artikkelissa kiinnitetään huomiota etenkin jäätiköiden sulamiseen ja merten pinnan nousuun. Huomattava merten pinnan nousu voi olla mahdollista jopa 50–150 vuodessa, joten säteilypakote on saatava laskemaan hyvin nopeasti, ettei prosessi käynnisty. (Hansen et al. 2017, 583–585)

IPCC:n viidennen arviointiraportin johtopäätöksiä päivittävässä Climate updates -raportissa todetaan, että merten pinnan nousu on tällä vuosisadalla korkeintaan yhden metrin, elleivät Antarktiksen reuna-alueiden jäätiköt romahda. (Climate updates 2017, 12) Uusissa tutkimuksissa näitä arvioita pidetään kuitenkin vanhentuneita. Pahimmat skenaariot jäätiköiden kohtalosta ovat hurjia mutta myös kiistanalaisia. Joka tapauksessa tieteellinen konsensus on vahvistunut siitä, että meret nousevat aiemmin arvioitua huomattavasti nopeammin. Pitkällä aikavälillä muutokset olisivat suorastaan raamatullisia, vaikka pysyttäisiin kahden asteen lämpenemisessä. Jäätiköiden sulaminen voisi aikanaan nostaa meren pintaa jopa 25 metrillä – millä tasolla se pysyisi tuhansia vuosia. Maailman ilmastojärjestön tiedotteessa muistutetaankin, että nykyinen CO2-pitoisuus on plioseenin tasolla (3–5 miljoonaa vuotta sitten), jolloin ilmasto oli 2–3 astetta lämpimämpi ja meret 10–20 metriä korkeammalla. (WMO 2017)

Lisäksi uutta lämpenemistä kiihdyttävä ikiroudan sulaminen tai maaperän hiilen karkaaminen voivat käynnistyä laajamittaisesti jo 1–2 asteen lämpenemisen myötä, jos se pysyy yllä tarpeeksi pitkään. (Hansen et al. 2017, 585) Tästä varoittikin tuore tutkimus Alaskassa.

Ilmastopolitiikassa lähivuosien toimet ovat merkittäviä, sillä ne ratkaisevat vaarallisimman overshoot-vaiheen keston. Fossiilisten polttoaineiden käytön nopea alasajo on välttämätöntä. Tarvitaan vähintään 3% päästörajoitukset vuosittain, jotta olisi mahdollista päästä alle 1,5 asteen keskimääräisen lämpenemisen. Silloinkin oltaisiin edelleen noin 0,5 astetta korkeammalla holoseenin korkeimmista lämpötiloista. Olisi päästävä takaisin holoseenia vastaaviin lämpötiloihin vuosisadassa tai vähemmässä. (sama, 589–590)

Tämä vaatii väistämättä hiilen talteenottoa. Mutta se, kuinka paljon hiiltä joudutaan sitomaan erilaisin keinoin, riippuu siitä, kuinka aikaisin ja kuinka suuret päästöleikkaukset saadaan aikaan.

Olisi korostettava sellaisia hiilen talteenoton keinoja, joilla voisi olla muitakin hyötyjä, kuten maatalousmaan viljavuutta, vedenpidätyskykyä ja eroosiokestävyyttä sekä maaperän hiilinieluja edistävät menetelmät. Lisäksi muiden kasvihuonekaasujen kuin hiilidioksidin päästöjen rajoittaminen auttaisi, mutta se on vaikea haaste, sillä nyt etenkin metaanipäästöt kasvavat voimakkaasti. (sama, 593)

Koko urakkaa ei kuitenkaan ole mahdollista hoitaa ilman muita talteenoton menetelmiä kuten BECCS, DAC tai hiiltä sitovan kiviaineksen levittäminen esimerkiksi viljelysmaille (EW). (sama, 591) Aiempaa tutkimusta (mm. Smith et al. 2015) mukaillen artikkelissa varoitetaan näiden ratkaisujen korkeasta hinnasta, merkittävistä energiakustannuksista ja hurjasta resurssien kulutuksesta. (Hansen et al. 2017, 591)

Mitä hitaammin ja kunnianhimottomammin päästövähennyksiin ryhdytään, sitä suuremmassa vaarassa luonnolliset nielut ovat ja sitä mittavammaksi hiilidioksidin talteenoton urakka käy jo nykyisille lapsille ja nuorille. Heidän taakkansa voi kasvaa kestämättömän raskaaksi.

Synkästä sävystään huolimatta tässä on myös toivoa luova viesti. Minkään yksittäisen lämpötila- tai pitoisuusrajan ylittäminen itsessään ei ole peruuttamaton katastrofi. Keskittyminen siihen, ”kuinka monta vuotta meillä on aikaa”, yhtäältä helposti viivyttää toimintaa ja toisaalta ruokkii fatalismia.

Olennaista on, ehtivätkö vaarallisimmat positiiviset takaisinkytkennät ja muut ympäristömuutokset käynnistyä laajasti. Emme tiedä, ovatko trooppisten metsien, boreaalisten metsämaiden tai Antarktiksen jäätiköiden taannoiset muutokset ”kanarialintuja kaivoksessa”, varoituksia tulevasta, vai käynnistyneen muutoksen ensi askelia. Mutta pyrkimys mahdollisimman lyhyeen overshoot-vaiheeseen luo pitkäaikaisen sivilisaation päämäärän. Se on hyvä vastalääke shokeeraavien ilmastouutisten tuomaan masennukseen. Vaikka tilanne on kurja, aina on jotain tehtävää.

Lähivuosien ja -vuosikymmenien toiminta ratkaisee sen, kuinka kauan nykyisellä säteilypakotteen tasolla pysytään ja millainen on se maailma, joka päätyy takaisin energiatasapainoon. Merten pinta nousee jo väistämättä, mutta vielä voidaan toivottavasti vaikuttaa siihen, nouseeko se niin monta metriä, että yhteiskunnat eivät kestä sitä (sama, 594). Jos merten pinta nousee 0.5–1 metriä, kuten näyttää vääjäämättömältä, se on hyvin vakavaa. Mutta on vaikea edes kuvitella maailmaa, jossa meret ovat kohonneet 7 metrillä.

Lopuksi

Ilmastonmuutos ei ole hetkellinen haaste, joka on hoidettava, jotta voidaan palata normaaliin päiväjärjestykseen. Ilmaston kanssa on opittava elämään uudella tavalla. Yhteiskuntien toimintaa on muutettava perusteellisesti usean sukupolven ajan kaikilla elämän aloilla, ei vain energian tuotannossa.

Hiilibudjetit, lämpenemisen turvarajat ja toiminnan vuodet ovat työkaluja, väliaikaisia tienviittoja tulevaan. Laajempi tilannekuva on kuitenkin se, että ihmiset joutuvat lukuisten sukupolvien ajan totuttautumaan uuteen maailmaan, koska teollistuminen potkaisi maailman holoseenin tuolle puolen.

Maailman muutoksilla on hitausvoimaa eli inertiaa. Siksi monet muutokset ovat jo väistämättömiä. Ilmastonmuutos vaikuttaa siihen, missä päin maailmaa voi tai ei voi asua, viljellä maata tai kalastaa.

Myös ihmisen toimilla on hitausvoimaa: nyt tehdyillä päätöksillä joko lukitaan yhteiskuntia pitkäksi aikaa runsaasti energiaa kuluttaville ja kasvihuonekaasuja tuottaville poluille tai vastaavasti avataan erilaisten elämäntapojen mahdollisuuksia.

Näin läheinen ja kaukainen tulevaisuus nivoutuvat yhteen. Mikäli nykyiset lapset ja nuoret joutuvat keskittämään voimansa hiilidioksidin poistamiseen ilmakehästä, heidän yhteiskuntansa ovat väistämättä muilla elämän alueilla köyhempiä ja niukempia.

Tämä ei ole kasvottomien kaukaisten sukupolvien asia.

/ Ville Lähde

KIRJALLISUUTTA:

2020 The Climate Turning Point. 2017. Verkossa: https://newclimate.org/2017/04/10/2020-climate-turning-point/

Anderson, Kevin & Glen Peters, The trouble with negative emissions. Science. Vol. 354, No. 6309, 2016, 182–183. DOI: 10.1126/science.aah4567

Baccini, A. et al., Tropical forests are a net carbon source based on aboveground measurements of gain and loss. Science. 10.1126/science.aam5962 (2017). DOI: 10.1126/science.aam5962

Boysen, L.R. et al., The limits to global-warming mitigation by terrestrial carbon removal. Earth’s Future, Vol. 5, No. 5, 2017, 463–474. Verkossa: http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1002/2016EF000469/full

Chatterjee, A. et al., Influence of El Niño on atmospheric CO2 over the Tropical Pacific Ocean: Findings from the NASA’s OCO-2 mission. Science. Vol. 358, Iss. 6360, 2017. DOI: 10.1126/science.aam5776

Climate updates. What have we learnt since the IPCC 5th Assesment Report? The Royal Society, 2017. Verkossa: https://royalsociety.org/topics-policy/publications/2017/climate-updates/

Figueres, Christiana et al., Three years to safeguard our climate. Nature. Vol. 546, 2017, 593–595. Verkossa: https://www.nature.com/news/three-years-to-safeguard-our-climate-1.22201

Griscom, Bronson W. et al., Natural Climate Solutions. PNAS. Vol. 114, No. 44. DOI: 10.1073/pnas.1710465114

Hansen, James, et al., Young people’s burden. Requirement of negatice CO2 emissions. Earth System Dynamics. 8, 2017, 577–616. doi.org/10.5194/esd-8-577-2017

IPCC, AR5, The Physical Science Basis.

Jackson, R.B. et al., Warning signs for stabilizing global CO2 emissions. Environmental Research Letters. 12 (2017). Verkossa: http://iopscience.iop.org/article/10.1088/1748-9326/aa9662/pdf

Liu, Junjie et al., Contrasting carbon cycle responses of the tropical continents to the 2015–2016 El Niño. Science. Vol. 358, Iss. 6360, 2017. DOI: 10.1126/science.aam5690

Lähde, Ville, Niukkuuden maailmassa. niin & näin, Tampere 2013.

Millar, Richerd J. et al., Emission budgets and pathways consistent with limiting warming to 1.5°C. Nature Geoscience. Advance Online Publication, 18 September 2017. DOI:10.1038/ngeo3031

Rockström, Johan et al., A roadmap for rapid decarbonization. Science. Vol. 355, Iss. 6331, 2017, 1259–1271.

Smith, Pete et al., Biophysical and economic limits to negative CO2 emissions. Nature Climate Change. 6, 2015, 42–50. DOI:10.1038/nclimate2870

UNEP (2017), The Emissions Gap Report 2017. United Nations Environment Programme (UNEP), Nairobi. Verkossa: https://www.unenvironment.org/resources/emissions-gap-report

WMO (2017), Greenhouse Gas Bulletin. No. 13, 30.10.2017. Verkossa: https://library.wmo.int/opac/doc_num.php?explnum_id=4022

WRI (2017), Kelly Levin & David Rich. Turning Points. Trends in Countries’ Reaching Peak Greenhouse Gas Emissions over Time. Working Paper. Washington, DC: World Resources Institute. Verkossa: http://www.wri.org/publication/turning-points-trends-countries-reaching-peak-greenhouse-gas-emissions-over-time

Info

Info

Mikä BIOS on?

Yhteiskuntien materiaaliset reunaehdot ovat nousemassa ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöongelmien takia ydinkysymykseksi. On ymmärrettävä yhä tiheämmin yhteenkietoutuneita ekosysteemejä ja kulttuureja. Tiedollinen ja kokemuksellinen haaste on valtava, kun kehitetään energiantuotannon, ruoantuotannon, asumisen ja liikkumisen infrastruktuuria ja käytäntöjä vuosikymmeniksi eteenpäin.

Kansalaisten ja päättäjien lisäksi myös tieteentekijöiden on ollut vaikeaa muodostaa kokonaiskuvaa keskeisistä ympäristö- ja resurssitekijöistä ja niiden kulttuurisista, taloudellisista ja poliittisista vaikutuksista. Näihin kysymyksiin voidaan vastata vain yksittäiset tieteenalat ylittäen.

BIOS-tutkimusyksikkö ennakoi yhteiskuntaa syvästi koskettavia sosio-ekologisia muutoksia monitieteisesti, yhteisen pöydän ääressä. Tutkimuksen lisäksi varaamme paljon aikaa tiedon ymmärrettäväksi tekemiseen. Seuraavina vuosina pyrimme vakiinnuttamaan BIOS:n tahona, joka kantaa tutkittua tietoa ja näkemyksiä sosio-ekologisista kehityspoluista kvartaalien ja vaalikausien yli.

BIOS perustettiin vuonna 2015. Tällä hetkellä toiminnan rahoittaa Koneen Säätiö.

Yksikön kaikki seitsemän tutkijaa ovat vuosien ajan luoneet työkaluja poikkitieteelliseen ja -taiteelliseen yhteistyöhön ja vieneet ympäristötietoa yhteiskunnan eri alueiden käyttöön. Suomalaisen tiedeyhteisön lisäksi teemme tutkimusyhteistyötä kansainvälisten tutkimuslaitosten kanssa. BIOS:lla on tiiviit suhteet mm. Stanfordin yliopistoon Yhdysvalloissa (erityisesti professorit Anthony Barnosky ja Elizabeth Hadly sekä Consensus for Action -tutkimusryhmä) sekä Frankfurtissa toimivaan Biodiversiteetin ja ilmastotutkimuksen keskukseen.

BIOS-tutkijat: Antti Majava, Tere Vadén, Karoliina Lummaa, Paavo Järvensivu, Tero Toivanen, Jussi T. Eronen, Ville Lähde (+ Emma Hakala, joka liittyi BIOSiin toukokuussa 2018)

Jussi T. Eronen, FT, dosentti
Ekosysteemit ja ilmasto

Jussi T. Eronen on erikoistunut ekosysteemien ja ilmaston tutkimukseen. Hän on tutkinut menneisyyden olosuhteita, nykyhetkeä, ja myös tulevaisuuden skenaarioita erityisesti maaekosysteemien ja ilmaston osalta. Eronen pitää tutkimusyksikön ajan tasalla luonnontieteen tuoreimmasta tutkimuksesta. Kesäkuusta 2018 alkaen hän toimii kestävyystieteen apulaisprofessorina Helsingin yliopiston kestävyystieteiden instituutissa (HELSUS) ja osallistuu tutkimusyksikön toimintaan tapauskohtaisesti.

jussi.t.eronen@bios.fi

Emma Hakala, FT (syksy 2018)
Ympäristöturvallisuus

Emma Hakala käsitteli poliittisen historian väitöskirjassaan ympäristöturvallisuuden käsitettä ja kansainvälisten järjestöjen roolia sen edistäjinä Länsi-Balkanilla 1990-luvun konfliktien jälkeen. Hän on perehtynyt turvallistamisteoriaan ja tarkastelee sen avulla, miten ja millaisin seurauksin ympäristö ja ilmastonmuutos on yhdistetty turvallisuuskeskusteluun. Hakala on aikaisemmin työskennellyt ympäristöyhteistyön parissa muun muassa YK:lla. Tällä hetkellä hän tekee tutkimusta Ulkopoliittisessa instituutissa.

emma.hakala@bios.fi

Paavo Järvensivu, KTT
Talous ja kulttuuri

Paavo Järvensivu tutki väitöskirjassaan organisaatiokulttuuria ja yritysstrategiaa ja on sen jälkeen keskittynyt erityisesti talouden ja ympäristön suhteisiin. Hän on kehittänyt taiteen ja tieteen yhteistyömuotoja Mustarinda-seurassa ja kirjoittanut taloustieteen, ympäristötutkimuksen ja kulttuurintutkimuksen näkemyksiä syntetisoivan tietokirjan Rajattomasti rahaa niukkuudessa (Like). Tutkimusyksikössä hän on käsitellyt erityisesti julkisen ja yksityisen talouden käytäntöjä ja kehityspolkuja.

paavo.jarvensivu@bios.fi

Karoliina Lummaa, FT, dosentti
Ekokriittinen kirjallisuudentutkimus

Karoliina Lummaa on erikoistunut humanistiseen ympäristötutkimukseen ja kehittänyt monitieteisen ympäristötutkimuksen menetelmiä yhteistoimittamissaan kirjoissa Monitieteinen ympäristötutkimus (Gaudeamus) ja Posthumanismi (Eetos). Näiden menetelmien avulla tutkimusyksikössä tutkitaan, miten media, taide ja populaarikulttuuri ilmentävät ja muokkaavat ympäristökäsityksiä.

karoliina.lummaa@bios.fi

Ville Lähde, FT
Ympäristöfilosofia ja -politiikka

Ville Lähde on toiminut ympäristöfilosofian ja ympäristöpolitiikan tutkijana ja osallistunut useiden alan teosten kirjoittamiseen. Hän on ollut niin & näin -lehden toimittaja vuosituhannen alusta lähtien (päätoimittaja vuosina 2011–2012). Tietokirjoissaan Niukkuuden maailmassa (niin & näin, http://www.villelahde.fi/niukkuuden-maailmassa/) ja Paljon liikkuvia osia (Savukeidas, http://www.villelahde.fi/paljon-liikkuvia-osia/) hän on luonut ajattelun työkaluja monimutkaisten, ympäristöön ja politiikkaan liittyvien ilmiöiden tarkasteluun. Tutkimusyksikössä hän on yleistajuistanut ja syntetisoinut luonnontieteellistä ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta.

ville.lahde@bios.fi

Antti Majava, KuM, tohtorikandidaatti
Kuvataide, monitieteinen ympäristötutkimus

Antti Majava on työskentelyssään tuonut pitkäjänteisesti yhteen tieteen, taiteen ja muiden alojen osaajia ja näkökulmia. Hän on Mustarinda-seuran perustajajäsen ja sen kautta luonut alustan materiaaliset reunaehdot huomioivien taiteellisten ja arkisten käytäntöjen kokeilulle ja vakiinnuttamiselle. Sosioekologisia menetelmiä hyödyntävässä väitöskirjatyössään hän tutkii luonnon, yhteiskunnan ja tieteen vaikutusta taideilmiöiden kehittymisessä ja vastaavasti taiteen roolia sosioekologisissa ja tieteellisissä murroksissa. Tutkimusyksikössä hän on käsitellyt erityisesti metsiä ja biotaloutta sekä kehittänyt yhteistyömuotoja median ja taiteen edustajien kanssa. Antin tekstejä on julkaistu niin tieteellisissä kuin populaarijulkaisuissakin, ja kirjoittamisen rinnalla hän jatkaa myös visuaalista taiteellista työskentelyä.

antti.majava@bios.fi

Tero Toivanen, FM, tohtorikandidaatti
Poliittinen talous ja historia

Tero Toivanen on tutkinut poliittista taloutta ja taloushistoriaa sekä kehittänyt yhteiskuntatieteellisiä menetelmiä materiaalisen maailman analysoimiseksi ja kuvaamiseksi. Hän on tutkimuksen lisäksi toiminut pitkään opetustehtävissä esimerkiksi historian didaktikkona ja koulutusasiantuntijana. Tutkimusyksikössä hän on kytkenyt ajankohtaiset ympäristöilmiöt historiallisiin talouden ja politiikan kehityskaariin.

tero.toivanen@bios.fi

Tere Vadén, FT, dosentti
Energia ja filosofia

Tere Vadén on filosofina tarkastellut politiikan ja kulttuurin materiaalisia ja henkisiä edellytyksiä, erityisesti energian kokemuksellisia ulottuvuuksia. Lisäksi hän on perehtynyt digitaalisen maailman potentiaalisiin kehityspolkuihin. Tutkimusyksikön jatkuvaan toimintaan hän tulee mukaan 2018.

tere.vaden@bios.fi

Projektit

Projektit

Jatkuvaluonteisena perustehtävänämme on syntetisoida tuoreinta tutkimustietoa globaaleista ympäristö- ja resurssipaineista ja tutkia niiden vaikutuksia suomalaiseen yhteiskuntaan. Lisäksi kehitämme työkaluja näiden vaikutusten ennakointiin. Tämä työ tuottaa tieteellisiä artikkeleita, julkisia raportteja sekä soveltavaa tietoa yksityisten ja julkisten organisaatioiden käyttöön.

Kehitämme WISE-projektissa (STN) yhteiskunnan luovaa sopeutumista ekososiaalisiin murroksiin.

BIOS on osa Strategisen tutkimuksen neuvoston (STN) rahoittamaa WISE-konsortiota (Creative Adaptation to Wicked Socio-Environmental Disruptions). Konsortion työpakettien johtajat ovat Janne I. Hukkinen (Helsingin yliopisto, konsortion johtaja), Turo-Kimmo Lehtonen (Tampereen yliopisto, konsortion varajohtaja), Sakari Kuikka (Helsingin yliopisto), Peter Lund (Aalto-yliopisto), Markku Wilenius (Turun yliopisto) ja Paavo Järvensivu (BIOS-tutkimusyksikkö, konsortion vuorovaikutusvastaava). WISE:n työskentely käynnistyi 1. tammikuuta 2018.

WISE pyrkii 1) parantamaan viheliäisiä ekososiaalisia murroksia koskevaa päätöksentekoa ja arviointia ja 2) parantamaan Suomen sietokykyä ja sopeutumista murroksiin. WISE kehittää ja testaa uutta kansallisen tason integroitua politiikkamekanismia, politiikkapäämajaa (Policy Operations Room, POR), jossa kehitetään nopeita ja näyttöön perustuvia sopeutumistapoja odottamattomiin ekososiaalisiin murroksiin (kuten samanaikainen ilmastopakolaisuus, energiakriisi ja poliittinen epävakaus). POR on todellista päämajaa matkiva harjoitusalusta, jossa päätöksentekijät pyrkivät toimimaan kuten toimisivat todellisessa kriisissä. POR on kehitettävissä harjoitusalustasta pysyväksi politiikkamekanismiksi. Se voi tarjota nopeaa, laaja-alaista ja tutkimustietoon perustuvaa tukea monimutkaisiin päätöksenteon haasteisiin, joihin Suomen kaltainen pieni ja avoin kansallisvaltio vääjäämättömästi altistuu lähitulevaisuudessa.

Tuotamme tieteellisiä taustoituksia esimerkiksi yliopistojen, taiteellisten tuotantojen ja median käyttöön.

Viimeaikaiset luentomme kursseilla ja erilaisissa tilaisuuksissa ovat käsitelleet esimerkiksi:

    • väestönkasvua, ruokaturvallisuutta, nälkää ja köyhyyttä, kalastusta ja vesiviljelyä, ympäristösiirtolaisuutta, luonnonresurssien hupenemista ja konflikteja
    • kestävää työtä, talouden ja ympäristön suhdetta, luonnonresurssien hallintaa, liiketoimintaa fossiilitalouden murrosvaiheessa, talouspolitiikan mahdollisuuksia käynnistää ja ohjata ekologinen jälleenrakennus
    • ympäristökasvatusta
    • antroposeenia luonnontieteellisenä, yhteiskunnallisena ja kulttuurisena ilmiönä
    • uutta turvallisuusajattelua
    • luonnonsuojelua, luonnonjärjestelmien nykytilaa, menneisyyden ja nykyilmaston kehitystä, tulevaisuuden ilmasto- ja ekosysteemiolosuhteita ja niiden asettamia yhteiskunnan haasteita
    • jälkifossiilista kulttuuria

Luentojen lisäksi olemme tehneet monimuotoista yhteistyötä eri tahojen kanssa, kuten Sitra, Tiedekeskus Heureka, Dodo ry, Kehys ry ja Smart Energy Transition -hanke.

Alkuvuodesta 2017 aloitimme yhteistyön Tampereen yliopiston journalistiikan vierailijaprofessori Hanna Nikkasen työryhmän kanssa. Järjestimme koulutuspäivän ja olemme osallistuneet sekä haastateltavina että neuvonantajina kirjaprojektiin Hyvän sään aikana. Kirja ilmestyy syksyllä 2017.

Käymme monitieteistä vuoropuhelua tiedeyhteisön kanssa.

Poimintoja tähän mennessä käydystä vuoropuhelusta tieteellisten artikkeleiden ja muiden tekstien lisäksi:

Olimme mukana järjestämässä 32nd Nordic Geological Winter Meeting -symposiumia Helsingissä 2016 otsikolla ”What is the Anthropocene”. Esittelimme BIOS:n toimintaa Sosiologipäivillä Jyväskylässä 2016. Järjestimme työryhmän “Mielen tila: ympäristökatastrofin politiikka, talous ja kulttuuri” Kulttuurintutkimuksen päivillä Jyväskylässä 2017. Järjestimme työryhmän “Post-COP21: Transition to sustainable well-being in Nordic welfare states” yhdessä Tuuli Hirvilammin ja Pernilla Hagbertin kanssa Nordic Environmental Social Sciences -konferenssissa Tampereella 2017.

Maaliskuussa 2017 julkaistiin 68 suomalaisen tutkijan allekirjoittama julkilausuma, joka selvensi tieteen näkemystä Suomen biotalouslinjausten vaikutuksista ilmastonmuutokseen ja luonnon monimuotoisuuteen. BIOS fasilitoi julkilausuman kirjoittamista ja viestintää.

Huhtikuussa 2017 BIOS järjesti yhteistyössä Tampereen yliopiston ja Yliopisto-lehden (HY) kanssa toimittaja ja tutkija Nafeez Ahmedin vierailun Suomeen.

Kesäkuussa professori Anthony Barnosky vieraili Suomessa. BIOS järjesti hänen esiintymisensä Metsätalolla ja osallistui Koneen säätiön järjestämään ekologista kompensaatiota käsittelevään tapahtumaan Barnoskyn kanssa

BIOS:n tutkijat ovat olleet aktiivisesti mukana Helsingin yliopiston Tiedekulmassa järjestetyissä tilaisuuksissa: ”Ilmasto muuttaa kaiken” -sarjassa, Tieteiden yön 2017 ”Vapauden tulevaisuus” -keskustelussa sekä ”Kestävä planeetta” -sarjassa keväällä 2017

Pilottiprojektissamme 2015–2017 kehitimme ympäristö- ja resurssitekijöitä käsittelevää journalismia Ylen Yhteiskuntatoimituksen kanssa.

Yhteistyö Ylen kanssa uudenlaisen ympäristöjournalismin kehittämiseksi oli BIOS-tutkimusyksikön pilottiprojekti, joka sai rahoituksen tutkijoiden ja toimittajien välistä yhteistyötä tukevasta Koneen Säätiön Jakautuuko Suomi -hausta. Ensimmäisessä vaiheessa syksystä 2015 lähtien tapasimme toimittajatiimiä säännöllisesti, tuotimme laajoja taustaraportteja väestönkasvun, ruoantuotannon, vesikriisien ja talouden kaltaisista teemoista sekä järjestimme toimittajille koulutuspäivän. Taustoituksen pohjalta ilmestyi artikkeleita muun muassa ympäristöpakolaisuudesta, maaperän hiilivarastoista ja metsien hiilinieluista.

Yhteistyöprojektin tärkein tulos oli monimediallinen ”Tehtävänä tulevaisuus” -kokonaisuus, joka ilmestyi syksyn 2017 mittaan. Suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuutta käsittelevä keskustelujen, kuunnelmien, haastatteluiden ja uutisjuttujen kokoelma toteutettiin yhteistyössä BIOS-tutkimusyksikön sekä Ylen yhteiskuntatoimituksen ja draamatoimituksen kesken. Projekti päättyi vuoden 2017 lopussa.

Julkaisut

Julkaisut

BIOS-tutkijoiden julkaisuja. Jos et pääse käsiksi haluaamasi julkaisuun, olethan yhteydessä: contact@bios.fi

Kaikki

Artikkeli

Kirja

Muut

Kaikki

Artikkeli

Kirja

Muut

The Many Anthropocenes: A Challenge for the Disciplines

2017, The Anthropocene Review 4, 183-198

Tero Toivanen, Karoliina Lummaa, Antti Majava et al.

Feeding ecology and morphology make a bamboo specialist vulnerable to climate change

2017, Current Biology 27, 3384-3389

Jussi T. Eronen et al.

A post-fossil fuel transition experiment: Exploring cultural dimensions from a practice-theoretical perspective

2017, Journal of Cleaner Production 169, 143-151

Paavo Järvensivu

Antroposeeni: ihmisen aika geologiassa ja kirjallisuudentutkimuksessa

2017, Avain 1, 68-77

Karoliina Lummaa

Tämä ihmisen maailma? Planeetan hätätila, antroposeenikertomuksen kritiikki ja antroposeenin vaihtoehtoinen historia

2017, Tiede & edistys 1: 42, 6–35

Tero Toivanen, Mikko Pelttari (toim.)

Merging paleobiology with conservation biology to guide the future of terrestrial ecosystems

2017, Science 355

A.D. Barnosky et al.

Kenen antroposeeni? Maapallojärjestelmätieteen paradigmamuutos, ihmistieteiden antroposeeni ja käsitteiden moninaisuus

2016, Kosmopolis 46, 3, 41–54

Jussi T. Eronen, Karoliina Lummaa, Tero Toivanen et al.

Rajattomasti rahaa niukkuudessa

2016, Like

Paavo Järvensivu

Holocene shifts in the assembly of plant and animal communities implicate human impacts

2016, Nature 529, 80–83

S.K. Lyons et al.

Posthumanismi

2014, Eetos

Lea Rojola, Karoliina Lummaa (toim.)

Introducing the Scientific Consensus on Maintaining Humanity’s Life Support Systems in the 21st Century: Information for Policy Makers

2014, The Anthropocene Review 1, 78–109

A.D. Barnosky et al.

Converge in distribution patterns of Europe’s plants and mammals is due to environmental forcing

2012, Journal of Biogeography 39, 1633–1644

H. Heikinheimo, J.T. Eronen et al.

Monitieteinen ympäristötutkimus

2012, Gaudeamus

Karoliina Lummaa, Mia Rönkä, Timo Vuorisalo (toim.)

Luonnon politiikka

2003, Vastapaino

Yrjö Haila, Ville Lähde (toim.)

Blogi

Blogi
6.9.2018

UUTISKIRJE 09/2018

Tervetuloa lukemaan BIOS-tutkimusyksikön hellekesää kertaavaa uutiskirjettä!

Uutiskirjeissämme esittelemme kiinnostavia tutkimuksia ja tapahtumia sekä kerromme BIOS-tutkimusyksikön toiminnasta ja tuotannosta. Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan myös tälle sivustolle.

Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Jälkifossiilinen tilanne Björkskärillä kesällä 2018.

Jälkifossiilinen tilanne Björkskärillä kesällä 2018. Kuva Tere Vadén.

 

NOSTO

BIOS julkaisi 5.9. katsauksen Suomen ilmastopolitiikan tilasta. Katsaus perustuu joulukuussa 2017 julkaistuun tilastokeskuksen kokoamaan YK:n ilmastosopimuksen seurantaraporttiin, joka arvioi hallituksen Energia- ja ilmastostrategian sekä Keskipitkän aikavälin ilmastosuunnitelman (KAISU) vaikuttavuutta. Karu ja mediassa aiemmin esilläolematon tulos kuuluu: metsien lisähakkuista aiheutuva hiilinielujen pieneneminen johtaa ilmakehään päätyvien kasvihuonekaasupäästöjen merkittävään kasvuun. Kuten Yle uutisoi:Raportti arvioi, että vaikka kaikki hallituksen esittämät lisätoimet otettaisiin käyttöön, päästöt kasvavat silti 30 prosenttia vuoteen 2030 mennessä vuoden 2015 tasosta.”

Nettopäästöt saadaan, kun bruttopäästöistä vähennetään nielujen nielemät päästöt. Sekaannusta syntyy, jos yksi puhuu bruttopäästöistä ja toinen nettopäästöistä. Julkista keskustelua seuratessa on erittäin tärkeää tunnistaa, minkä sektorin päästövähennyksistä puhutaan. Osalla sektoreista päästöt voivat vähentyä, samalla kun toisten sektoreiden päästöjen kasvu tai nielujen pieneneminen voi haudata alleen saavutetut vähennykset.

Syystä tai toisesta julkisessa keskustelussa kerrotaan Suomen ilmastopäästöiksi ja niiden kehitysskenaarioiksi lukuja, joissa ei oteta huomioon maankäyttösektorin ja erityisesti metsien hiilinielujen ja varastojen kehitystä. Kevään vaalien lähestyessä kansalaisten on voitava luottaa päättäjien haluun ja kykyyn hillitä maamme ilmastopäästöjä ja edistää kansainvälisten ilmastosopimusten tavoitteiden toteutumista. Myös medialla on tärkeä tehtävä luottettavan tiedon levittämisessä ja poliitikkojen retoriikan kyseenalaistamisessa.

 

MAAILMALTA

PITKÄ KUUMA KESÄ

Kesällä Suomessa kärvisteltiin helteissä tai nautittiin niistä. Etenkin viljelijät toivoivat sateita, joita ei juuri tullut – monin paikoin koettiin täydet satotappiot. Poikkeukselliset sääolot olivat pohjoisella pallonpuoliskolla enemmän sääntö kuin poikkeus: maasto- ja metsäpaloja, kuivuutta, tappavia helleaaltoja. Kaliforniassa koettiin maailman kuumin sade, Omanissa mitattiin korkein yölämpötila koskaan. Kun suomalaisissa viestimissä yritettiin ymmärtää ilmaston ja sääilmiöiden suhteita, arkikieleen tuli uudenlaisia ilmaisuja kuten “käristyskupoli” tai “suihkuvirtausten liikenneruuhka”. Alettiin hiljalleen ymmärtää, että vanha hokema “sää on eri asia kuin ilmasto” ei ole enää kovin hyödyllinen – ei ainakaan kiistämään yksittäisten sääilmiöiden merkitystä ilmastonmuutoksessa. Nature-lehti muistutti kesäkuisessa pääkirjoituksessaan ja laajemmassa artikkelissaan, että ilmastonmuutoksen ja sään ääri-ilmiöiden yhteyksiä ymmärretään yhä paremmin.

Kesän kokemukset loivat hedelmällisen maaperän kansainvälisen tutkijaryhmän artikkelille “Trajectories of the Earth System in the Anthropocene”, joka ilmestyi elokuun alussa PNAS-julkaisussa. (Itse tutkimusartikkeli ei ole avoimesti luettavissa, mutta Climate Feedback -ryhmän faktantarkistus Guardian-lehden uutisartikkelista on erinomainen tietolähde.) Siinä varoitettiin eräänlaisesta ilmastonmuutoksen dominovaikutuksesta, joka tekisi planeetasta lopulta “pannuhuoneen” – ilmastonmuutos voi lähteä kehitysuralle, jonka myötä ilmaston kanssa ei enää voida oppia elämään. Artikkeli tuo havainnollisesti yhteen pitkän ja lyhyen ajan. Yhtäältä itseään ruokkiva kehitys voi saada aikaan tuhansia vuosia kestävän kiihtyvien muutosten kauden – tärkeä muistutus siitä, että ilmastopolitiikan vuodet 2030, 2050 tai 2100 ovat vain historian välietappeja. Toisaalta kehityksen “tienhaara” on hyvin lähellä. Parin vuosikymmenen aikana ratkaistaan, kulkeeko ilmastojärjestelmä kohti pannuhuonetta vai stabiilimpaa tilaa, jonka kanssa on mahdollista opetella elämään. Artikkelin tuskaisin viesti on, että Pariisin 2 asteen tavoite ei ehkä ole tähän tarpeeksi kunnianhimoinen.

Artikkeli on herättänyt ennennäkemätöntä kiinnostusta, ja tutkijaryhmään kuuluvan Hans Joachim Schnellnhuberin mukaan vastaavaa ei ole näkynyt kymmeneen vuoteen. Olisiko nyt heräämässä sellainen laajan yleisön huoli, joka saa aikaan uudenlaista politiikkaa? Toisaalta ennustukset “pannuhuonemaapallosta” synnyttivät myös lehtijuttuja, joissa aikamittakaavat menivät sekaisin ja tutkijoiden pääviesti unohtui. Eric Holthaus muistuttaa artikkelissaan, että uusi tutkimus ei saarnaa tuomiopäivää vaan vaatii toimintaa. Päämäärä ei ole muuttunut: päästöjen leikkaukset, hiilinielujen vaaliminen ja uudelleen rakentaminen, eliökehän järjestelmää säätelevien ekosysteemien suojelu ja yhteiskuntien mukautuminen niihin muutoksiin, joita vakiintuvakin ilmasto toisi muassaan.

ILMASTOPANEELI VAATII TIUKEMPIA TOIMIA

Kuumasta kesästä huolimatta juhannussäät eivät olleet kummoisia, mutta juuri juhlinnan alla ilmestyi Suomen ilmastopaneelin muistio pitkän aikavälin päästövähennystavoitteista. Ottaen huomioon, että tämä oli toistaiseksi vuoden merkittävin suomalainen tiederaportti, sen julkaisemista juhannusjuhlinnan tiedotuskatveessa ei voi kuin ihmetellä.

Ilmastopaneelin viesti on tiukka ja selvä: nykyinen ilmastopolitiikka ei ole läheskään tarpeeksi kunnianhimoista, ja vahva nojautuminen bioenergian tuotantoon vaarantaa päästötavoitteet. Käytännössä Suomen päästöjen tulee olla nieluja pienemmät pian vuoden 2030 jälkeen. Ero nykypolitiikkaan on merkittävä, sillä helmikuussa 2017 julkaistussa valtioneuvoston selvityksessä todettiin, että nykyisellä ilmasto- ja energiastrategialla päästöt eivät vähene lainkaan vuoteen 2030 mennessä, kun hiilinielujen heikkeneminen huomioidaan. Saman ankaran sanoman vahvistaa Suomen 7. maaraportti (ks. 5 luku, taulukot sivulla 154).

Päästöleikkausten tason määrittely riippuu siitä, miten kansainvälinen oikeudenmukaisuus ymmärretään. Joka tapauksessa mikäli etenkin metsien hiilinielu heikkenee nykytasosta suunnitelmien mukaan, fossiilisten ja prosessiperäisten ilmastopäästöjen leikkausten tarve kasvaa 85–100 prosenttiin. Ilmastopaneelin puheenjohtaja Markku Ollikainen selvitti muistion johtopäätöksiä Politiikkaradion haastattelussa.

 

BIOS

VIRHEELLISIÄ VÄITTEITÄ MUOVIN KIERRÄTYKSESTÄ

Heinäkuun alussa useissa Lännen Median lehdissä ilmestyi hyvin ongelmallinen muovin kierrätystä käsittelevä artikkeli, jossa muovin kierrätystä väitettiin turhaksi touhuksi. Se perustui ympäristönsuojelulle vihamielisistä kannoistaan tunnetun Mikko Paunion raporttiin, jonka julkaisi brittiläinen ajatushautomo GWFP (joka taas on tunnettu ilmastotoimien vastustuksesta). Artikkeli sisälsi useita virheellisiä väitteitä etenkin muovijätteen “dumppaamisesta” ulkomaille. Sosiaalisessa mediassa moni ympäristötietoinenkin ihminen alkoi epäillä kierrätyksen mielekkyyttä. Ville Lähde pureutui BIOS-tutkimusyksikön Facebook-sivulla julkaistussa kirjoituksessaan alkuperäisen artikkelin ongelmiin ja pohti kierrätyksen, kiertotalouden ja materiaalisen kulutuksen vähentämisen problematiikkaa. Paunion kirjoitus herätti paljon kritiikkiä, ja toivoa sopii, että jatkokeskustelusta seurasi myös hyvää. Ainakin Turun Sanomat on korjannut alkuperäistä juttuaan. Journalistisesti on joka tapauksessa huolestuttavaa, että näin heikolla pohjalla horjuva juttu pääsi alkujaan läpi.

BIOS TUPLANA KAINUUN SANOMISSA

Heinäkuun lopulla Kainuun Sanomissa ilmestyi Tero Toivasen ja Antti Majavan kaksi ilmastonmuutosta ja siihen reagoimista käsittelevää artikkelia. Tero käy kirjoituksessaan läpi edellä mainitun ilmastopaneelin muistion johtopäätöksiä ja peräänkuuluttaa ekologista jälleenrakennusta: mittavat ilmastopäästöleikkaukset, hiilinielujen edistäminen ja koko yhteiskunnan mukauttaminen uuteen energiatalouteen vaativat vahvaa julkista ohjausta, jonka inspiraatiota voidaan hakea esimerkiksi sotien jälkeisestä jälleenrakennuksesta. Antti peräänkuuluttaa järkeä metsien käyttöön. Tämä ei ole vain päästö- ja nielulaskelmien kysymys: kun kansainvälinen ilmastopolitiikka etenee ja EU joutuu väistämättä miettimään tavoitteitaan uusiksi, nyt tehtävät suomalaiset investoinnit voivat osoittautua myös taloudellisesti mielettömiksi. Teron ja Antin Kainuun Sanomien kirjoitukset julkaistiin osana ensimmäistä kertaa Kainuussa järjestettyä Ärjän ekologista taidefestivaalia.

WISE-HANKE JULKISUUDESSA

BIOS on osa WISE-tutkimushanketta “Luova sopeutuminen viheliäisiin ekososiaalisiin murroksiin”. Hankkeen johtaja professori Janne Hukkinen kertoi Ylen haastattelussa ympäristötietoisuuden ja -liikehdinnän historiasta ja viheliäisten kriisien ajan politiikasta, jossa on tunnustettava ja otettava tosissaan maailman järjestelmien lipuminen radikaalin epävarmuuden aikaan.

BLOGISSA EKOLOGISESTA JALANJÄLJESTÄ

Elokuun 1. päivä vietettiin globaalia ylikulutuspäivää, jonka ajoittaminen perustuu Global Footprint Networkin lanseeraamaan ekologisen jalanjäljen mittariin. Huoli on mitä aiheellisin, mutta mittari on hyvin ongelmallinen. Ville Lähde käsitteli kirjoituksessaan “Joka päivä on ylikulutuspäivä” perusteellisesti ekologisen jalanjäljen ympärillä käytyä kriittistä keskustelua ja totesi, että ylikulutuspäivän viesti on oikeastaan liian ruusuinen. Tuolla mittarilla tilanne ei olisi alkuunkaan kestävä, vaikka ihmiskunta eläisi “yhden maapallon rajoissa”.

“Ajatus, että vasta elokuun alussa ihmiskunta on elänyt yli ekologisten reunaehtojen, ei kuvaa todellisuutta. Emme myöskään ole vain 2/3 ‘miinuksella’. On perustellumpaa sanoa, että ylikulutuspäivä oli vuosikausia sitten. Tai pikemmin: koska elintärkeät ekologiset järjestelmät vaurioituvat ympäri maailman, luonnonvaroja käytetään kiihtyvällä tahdilla, väestö kasvaa ja ilmastonmuutos etenee, ylikulutuspäivä on joka päivä.”

WORLD-ECOLOGY 2018 -KONFERENSSI HELSINGISSÄ

World-ecology Research Networkin konferenssi järjestettiin elokuun puolivälissä Helsingissä. BIOS-tutkimusyksikkö oli paikalla kunnon edustuksella. Tere Vadén ja Jussi T. Eronen esittelivät yksikön tutkimusartikkeleita (vertaisarvioinnissa) luonnonvarojen kulutuksen ja irtikytkennän problematiikasta. Tero Toivanen ja Paavo Järvensivu käsittelivät esityksessään suomalaista metsä- ja bioenergiakeskustelua. Ville Lähde käsitteli ruokaturvan ja ruokasuvereniteetin käsitteitä sekä nälän monitahoisuutta.

ARTIKKELI ILMASTOTURVALLISUUDESTA

Emma Hakala ja Vihreän Langan päätoimittaja Riikka Suominen kirjoittivat Kanavassa ja Suomen Kuvalehdessä ilmastonmuutoksen haasteesta turvallisuuspolitiikalle. Kun ilmastonmuutos nousee politiikan ytimeen, sen tulee näkyä turvallisuuspolitiikassakin. Suomen puolustusvoimat on todennut ensimmäistä kertaa tänä vuonna, että ilmastonmuutos on kansallinen turvallisuusuhka. Olennainen kysymys on, tuoko “ilmastoturvallisuus” mukanaan avoimempaa ja moniäänisempää turvallisuuskeskustelua vai jääkö se vain turvallisuustoimien asiaksi. “Pohjoinen ulottuvuus” nousee artikkelissa näkyvästi esiin, ja kirjoittajat kritisoivat politiikan ristiriitaisuutta:

“Lähestymistapa paljastaa Suomen arktiseen politiikkaan liittyvän ristiriidan: ympäristöriskit tunnustetaan, mutta kaupalliset edut asetetaan niiden edelle. Poliitikot ja intressiryhmät perustelevat Suomen osallistumista lisäksi cleantech-osaamisella. Sen väitetään takaavan arktisten resurssien käytön ympäristön kannalta kestävällä tavalla. Viesti siitä, että arktisella alueella tapahtuva ilmastonmuutos koituisi Suomelle hyödyksi, on kuitenkin ongelmallinen. Vastuullisen ilmastopolitiikan kannalta erityisesti fossiilisten energiavarojen hyödyntäminen arktisella alueella on kestämätöntä.”

BIOS-VIESTI MAAILMALLE YLLÄTTÄVÄSSÄ MUODOSSA

BIOS-blogissa julkaistiin 21.8. tutkimusyksikön laatima tieteellinen taustadokumentti, joka on osa YK:n kestävän kehityksen raportin 2019 laadintaprosessia. Dokumentissa käsitellään sitä, millaisia muutoksia talousajatteluun tarvitaan ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella, kun yhteiskuntien on saavutettava hiilineutraalius ja tehtävä perusteellinen energiantuotannon, asumisen, liikkumisen ja ruoantuotannon remontti. Pääviesti on ankara: “Ainuttakaan laajasti käyttökelpoista taloudellista teoriaa ei ole kehitetty tulevia murrosvuosia varten.” Dokumentti nostaa esiin talousteoreettisia lähestymistapoja, jotka ovat toistaiseksi jääneet marginaaliseen asemaan.

Dokumentti sai varsin laajaa kansainvälistä julkisuutta, mutta pääviesti eli huomion kiinnittäminen tarvittavaan talousajatteluun ei valitettavasti juuri välittynyt. Vice Motherboardin artikkelissa otsikoitiin, että tutkijat varoittavat kapitalismin nurkan takana olevasta romahduksesta. Uutinen levisi laajalle, ja myöhemmissä otsikoissa esitettiin BIOS-dokumentin jo vaativan “kapitalismin kuolemaa”. Sana ”kapitalismi” nousi keskeisemmäksi kuin ratkaiseva kysymys: millainen talousajattelu helpottaa siirtymää hyvinvoinnin takaamiseen paljon nykyistä niukemmilla energia- ja materiaaliresursseilla.

Oppitunti tiedeviestinnästä tämäkin. Onneksi Paavo Järvensivu pääsi selittämään HuffPostin ja Suomen Kuvalehden haastatteluissa mitä tutkimusyksikön dokumentissa oikeasti sanottiin.

“After 20 to 30 years, we don’t know what this [economy] would look like, if we actually managed to achieve radically lower emissions and still secure possibilities for a good life … are we then even concerned whether this was capitalism or not, or are we looking for other things,” he says. “Probably we are.”

 

LOPUKSI

Lauri Lahikainen, BIOS-tutkimusyksikön työtoveri WISE-hankkeessa, väitteli kesäkuun alussa otsikolla “Yksilöiden vastuu ilmastonmuutoksesta”. Alusta! -lehden kirjoituksessaan Lahikainen kritisoi yksilökeskeistä ilmastokeskustelua ja tarkasteee ilmastonmuutosta yhteiskuntarakenteellisena ongelmana.

Yliopisto-lehden toimittajan Mikko Pelttarin artikkeli antaa hyvät perustiedot Golf-virran tilasta ja sen muutosten mahdollisista seurauksista.

Suomen ympäristökeskuksen professori Mikael Hildén selittää Kaleva-lehden artikkelissa ilmastonmuokkauksen ongelmia: “Jos tällaiseen mennään ja samalla jatketaan hiilidioksidin päästämistä ilmaan, tässä tulee ikään kuin narkkarin dilemma. Annoksia joudutaan ottamaan jatkuvasti lisää, koska jos toiminta lopetetaan, seuraukset ovat ikäviä.”

Hyvän sään aikana tuotti perusteellisen kyselyn suomalaisten puoluejohtajien ilmastokannoista. Nähdäänkö ensi keväänä ensimmäiset ilmastovaalit? Näin sopii toivoa, ja myös BIOS toimii tämän edistämiseksi.

5.9.2018

Suomen ilmastopolitiikka kriisissä

Suomen YK:n ilmastosopimuksen maaraportti vahvistaa, että metsien lisähakkuista aiheutuva hiilinielujen pieneneminen johtaa ilmakehään päätyvien kasvihuonekaasujen merkittävään kasvuun ja hautaa alleen kaikkien muiden sektoreiden tuottamat päästövähennykset.

Tilastokeskuksen kokoaman YK:n ilmastosopimuksen seurantaraportti arvioi hallituksen Energia- ja ilmastostrategian sekä Keskipitkän aikavälin ilmastosuunnitelman (KAISU) vaikuttavuutta.

Raportin mukaan Suomen kasvihuonepäästöjen kokonaismäärä maankäyttösektori (LULUCF) mukaan lukien vuonna 2015 oli 29 516 kilotonnia (kt) CO2-ekv. Lukuun on sisällytetty hiilidioksidin lisäksi myös muut ilmastoa lämmittävät päästöt, kuten metaani (CH4) ja typpioksiduuli (N2O). Vuonna 2030 päästöjen arvioidaan olevan 44 272 kt CO2-ekv. Päästöt tulevat nykyisillä politiikkatoimilla kasvamaan lähes 15 000 kt, eli 50 prosenttia vuoden 2015 tasosta.

Suomen päästöt vuonna 2015 olivat raportin mukaan 55 507 kt CO2-ekv ja nielut (pääosin metsät) 25 991 kt CO2-ekv. Kun päästöistä vähennetään nielut, saadaan faktisesti ilmakehään päätyvien päästöjen määräksi mainittu 29 516 kt CO2-ekv.

Maaraportti arvioi hiilinielujen pienenevän voimakkaasti. Vuonna 2015 hiilinielut olivat 26 000 kt CO2-ekv ja vuonna 2030 niiden arvioidaan olevan tasolla 4 200 kt CO2-ekv. Nielujen koon määrittämiseen liittyvät epävarmuustekijät huomioidenkin on selvää, että metsänielujen pieneneminen mitätöi muilla aloilla saavutetut päästövähennykset.

Vaikka kaikki hallituksen esittämät lisätoimet otettaisiin käyttöön, päästöt kasvavat raportin mukaan silti 30 prosenttia vuoteen 2030 mennessä vuoden 2015 tasosta. Myös kahden aikaisemman ilmastosopimuksen kaksivuotisraportin sekä hallituksen Energia- ja ilmastostrategian vaikutusarvioinnin luvut kertovat, että hiilinielujen huomattava heikkeneminen vie edellytykset päästövähennysten saavuttamiselta.

Ilmastosopimuksen maaraportti on ilmastopolitiikan keskeisimpiä dokumentteja, jonka pohjalta arvioidaan, onko Suomella edellytykset saavuttaa ilmastosopimuksen asettamia tavoitteita. Suomen seitsemäs maaraportti on toimitettu YK:lle jo 13.12.2017. Ottaen huomioon raportin sisällön, on erikoista, että raporttia ei tähän mennessä ole lainkaan käsitelty julkisuudessa.

Ilmastopäästöjen vähentämisessä merkitsevimpiä tekijöitä ovat ilmakehään päätyvien maapalloa lämmittävien kaasujen kokonaismäärä ja päästöjen ajoitus. Suomen ilmakehään päätyvät nettopäästöt lasketaan ihmistoiminnan tuottamien päästöjen ja metsien ja maaperän hiilinielujen eli negatiivisten päästöjen summana.

Nielujen pieneneminen johtuu eri biotaloussektoreiden, muun muassa sellun ja biopolttoaineiden valmistuksen, raaka-aineiden tarpeiden kasvusta. Erityisesti puun käyttöä lisäävän bioenergian ilmastohaitat ovat moninkertaiset hyötyihin nähden vuoteen 2030 mennessä, ja hyvin suurella todennäköisyydellä myös vuosikymmeniä sen jälkeen.

Julkista keskustelua seuratessa on erittäin tärkeää tunnistaa, minkä sektorin päästövähennyksistä milloinkin puhutaan. Osalla sektoreista päästöt voivat vähentyä huomattavastikin, samalla kun toisten sektoreiden päästöjen kasvu tai nielujen pieneneminen voi haudata alleen saavutetut vähennykset.

Syystä tai toisesta julkisessa keskustelussa kerrotaan Suomen ilmastopäästöiksi ja niiden kehitysskenaarioiksi lukuja, joissa ei oteta huomioon maankäyttösektorin ja erityisesti metsien hiilinielujen ja varastojen kehitystä. Näin siitä huolimatta, että maankäyttösektorin hiilivaraston muutokset tulee hallitusten välisen ilmastopaneelin (IPCC) mukaan laskea ja raportoida täysimääräisenä, jotta biomassan polton hiilidioksidipäästöt voidaan laskea nollana, kuten on sovittu tehtävän.

Koska metsien ja maaperän hiilinielujen ja varastojen kehityksellä on keskeinen vaikutus Suomen ilmastopäästöihin ja siihen, voidaanko nettopäästöjen katsoa vähenevän vai kasvavan, on niiden huomiotta jättämistä mahdotonta perustella ilmaston kannalta. Keskustelua seuraavan tulisikin aina varmistaa viitataanko lukuihin, joissa maankäyttösektorin kehitys on huomioitu.

Lukuisat tutkimusyhteisön kannanotot ja Suomen Ilmastopaneelin selvitykset vahvistavat, että lisääntyvästä puun käytöstä seuraava metsänielujen heikkeneminen aiheuttaa ilmakehään päätyvien päästöjen kasvun juuri sinä aikana, jona olisi välttämätöntä saavuttaa merkittäviä päästövähennyksiä katastrofaalisen lämpenemisen torjumiseksi.

Lämpenemisen pysäyttämisen alle kahteen asteeseen katsotaan edellyttävän sitä, että ihmiskunnan päästöt ja nielut ovat yhtä suuret viimeistään vuonna 2050, jonka jälkeen päästöjen pitää olla negatiivisia, eli nielujen on oltava päästöjä isommat. Ilmastopaneelin mukaan Suomen tulisi saavuttaa hiilineutraalius mahdollisimman pian vuoden 2030 jälkeen ja sitten päästöjen on käännyttävä negatiiviseksi.

Hallituksen strategioiden mukaan metsien hiilinieluja on mahdollista väliaikaisesti heikentää, koska metsien kasvu vuoden 2030 jälkeen korvaisi hiilinielun heikkenemisen. Suomen ilmastopaneeli kuitenkin toteaa, että metsien käytön lisääminen pienentää metsien hiilinielua vuosikymmeniksi suhteessa tilanteeseen, jossa hakkuita ei lisätä.

Hallituksen suunnittelemalla noin 80 milj. m3 hakkuutasolla metsätalousmaan puuston kokonaistilavuus pienenee ainakin vuoteen 2070 asti verrattuna tilanteeseen, jossa hakkuut säilytettäisiin alemmalla tasolla. Tämä johtaa hyvin todennäköisesti myös metsien hiilinielujen pienenemiseen jopa tämän vuosisadan loppuun asti.

Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteiden kannalta tämä tarkoittaisi, että metsien hiilinielujen kasvulla ei pystyttäisi kompensoimaan Suomen hiilipäästöjä ainakaan vuoteen 2050 mennessä, jolloin ilmakehään päätyvien päästöjen on tarkoitus nollaantua globaalisti. Hiilineutraalius on kuitenkin mahdollista saavuttaa vain siten, että päästöjä pystytään laskemaan ja hiilinieluja samaan aikaan kasvattamaan.

Yhtenä biomassan hiilineutraaliuslaskelmiin liittyvän sekaannuksen alkusyynä on Kioton ilmastosopimus vuodelta 1992, jossa maankäytön (maanviljelyksen ja metsien hoidon) päästöjen laskeminen päätettiin irrottaa omaksi kokonaisuudekseen. Muun muassa Euroopan ympäristökeskuksen tieteellinen komitea on kutsunut päätöstä ja sen jälkeistä sekaannusta jo vuonna 2011 kirjatussa lausunnossaan vakavaksi virheeksi, joka tulisi korjata välittömästi.

Maankäyttösektorin irrottaminen päästöskenaarioista palvelee erityisesti metsäteollisuutta, jonka vaikutusta nettopäästöjen kasvuun (tai negatiivista vaikutusta hiilinielujen kehitykseen) ei huomioida vastaavalla tavalla kuin muiden alojen päästöjä. Paine virheellisen laskutavan korjaamiseen on ilmastonmuutoksen edetessä ilmeinen.

Hämmentävää on myös se, että hallituksen Energia- ja ilmastostrategian vaikutusarviointien tiivistelmässä, samoin kuin maaraportin tiivistelmässä ja tekstisisällöissä, jätetään mainitsematta taulukoista ja kuvaajista ilmenevä päästöjen kasvu. Tämä on todennäköisesti vaikuttanut siihen, ettei maaraportin sisällöstä ole syntynyt julkista keskustelua.

Suomen ilmastopolitiikan vaikuttavuudesta vallitsee laajasti virheellisiä ja ristiriitaisia käsityksiä. Ilmastopolitiikan ja julkisen keskustelun lähtökohdaksi on otettava luotettavin käytettävissä oleva tieto Suomen ilmastopäästöjen kehityssuunnasta.

Suomi on sitoutunut ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseen selvästi alle kahden asteen turvarajan. Mikäli ilmastopäästöt todellisuudessa jatkuvasti kasvavat niin Suomessa kuin monissa muissakin maissa nykyisten suunnitelmien mukaisesti, ilmasto lämpenee globaalisti yli 3 astetta ja Suomessa yli 6 astetta vuosisadan loppuun mennessä. Näin raju lämpeneminen uhkaa globaalisti muun muassa ravinnontuotantoa ja voi nostaa ilmastopakolaisten määrän jopa satoihin miljooniin. Kansainvälisen toimintaympäristön kriisiytyminen uhkaa suomalaisen yhteiskunnan perusrakenteita jo lähivuosikymmeninä.

Kansan on voitava luottaa päättäjien haluun ja kykyyn hillitä maamme ilmastopäästöjä ja edistää kansainvälisten ilmastosopimusten tavoitteiden toteutumista. Nyt tehtävät päätökset ja linjaukset ratkaisevat sen, pystytäänkö globaalien ympäristöuhkien katastrofaaliset seuraukset torjumaan.

Lisätiedot ja yhteydenotot:
contact@bios.fi
+358400655883

AIHEPIIRIN KESKEISIÄ TUTKIMUSRAPORTTEJA JA TIETEELLISIÄ LAUSUNTOJA. LINKEISTÄ LÖYTYVÄT MYÖS KATTAVAT KIRJALLISUUSVIITTEET.

YK:n ilmastosopimuksen maaraportit:
https://www.stat.fi/tup/khkinv/khkaasut_maaraportit_en.html

Raportin osio, josta selviää LULUCF-sektorin / hiilinielujen kehitys (taulukko 5.8):
https://www.stat.fi/static/media/uploads/tup/khkinv/nc7_chapter_5.pdf

Hallituksen Energia ja -ilmastostrategian vaikutusarviointien yhteenvetoraportti:
https://tietokayttoon.fi/julkaisu?pubid=16902

Euroopan tiedeakatemioiden yhteistyöjärjestön lausunto biomassojen hiilineutraaliudesta:
https://easac.eu/publications/details/commentary-on-forest-bioenergy-and-carbon-neutrality/

Euroopan tiedeakatemioiden yhteistyöjärjestön raportti biotalouden vaikutuksista:
https://easac.eu/publications/details/multi-functionality-and-sustainability-in-the-european-unions-forests/

Suomen ilmastopaneelin lausunto metsien käytön ilmastovaikutuksista:
http://www.ilmastopaneeli.fi/uploads/selvitykset_lausunnot/Ilmastopaneeli_mets%C3%A4v%C3%A4itt%C3%A4m%C3%A4t_final_%202017.pdf

Suomen ilmastopaneelin raportti metsien käytön ilmastovaikutuksista:
http://www.ilmastopaneeli.fi/uploads/selvitykset_lausunnot/Metsien%20hy%C3%B6dynt%C3%A4misen%20ilmastovaikutukset%20ja%20hiilinielujen%20kehittyminen.pdf

Suomen ilmastopaneelin muistio Suomen ilmastotoimien vaikuttavuudesta:
http://www.ilmastopaneeli.fi/uploads/selvitykset_lausunnot/Ilmastopaneelin%20muistio_hyv%C3%A4ksytty_4.6.2018.pdf

Tutkijoiden julkilausuma metsien käytön ilmasto- ja biodiversiteettivaikutuksista:
http://bios.fi/tutkijoiden-julkilausuma-suomen-metsankayttosuunnitelmat-kiihdyttaisivat-ilmastonmuutosta-ja-heikentaisivat-luonnon-monimuotoisuutta/

Tutkimus metsien kehityksestä eri hakkuutasoilla:
https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S1389934116303823

21.8.2018

Ekologisen jälleenrakennusajan talouspolitiikka: BIOS-tutkimusyksikön tieteellinen taustadokumentti YK:n kestävän kehityksen raporttiin 2019

BIOS kutsuttiin valmistelemaan tieteellinen taustadokumentti talouden transformaatiosta vuonna 2019 ilmestyvää YK:n kestävän kehityksen raporttia varten.

Mitä tapahtuu seuraavien vuosien ja vuosikymmenten aikana, kun uudistamme energiajärjestelmän, leikkaamme ilmastopäästöjä ja kohtaamme yhä vakavampia ilmastonmuutoksen aiheuttamia seurauksia? Millaista talousajattelua ja -politiikkaa tarvitsemme ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella, kun yhteiskunnat käyvät läpi asteittaisten muutosten sijaan laajan transformaation?

Siinä missä ekonomistit tyypillisesti painottavat päästöjen hinnoittelua poliittisena työkaluna ilmastonmuutoksen torjumiseksi, luonnontieteilijät ja monitieteiset ympäristötutkijat argumentoivat syvällisemmän poliittisen sitoutumisen ja proaktiivisen talouspolitiikan puolesta.

Ainuttakaan laajasti käyttökelpoista taloudellista teoriaa ei ole kehitetty tulevia murrosvuosia varten. Taustadokumentissa nostamme esiin liian vähälle huomiolle jääneitä talousteoreettisia lähestymistapoja, jotka voivat auttaa valtioita suuntaamaan taloudellisen toiminnan siten, että yhteiskunnat kuormittavat luontoa radikaalisti nykyistä vähemmän ja takaavat kansalaisilleen tasapuoliset mahdollisuudet hyvään elämään. Keskitymme nimenomaan murrosvaiheeseen eli seuraavien vuosikymmenten talouspoliittisiin haasteisiin.

Lataa taustadokumentti (englanniksi).

Lisätietoa tulevasta YK:n kestävän kehityksen raportista: https://sustainabledevelopment.un.org/globalsdreport/2019

Lisätietoa BIOS-tutkimusyksiköstä: https://bios.fi/

Yhteydenotot: Paavo Järvensivu, paavo.jarvensivu@bios.fi

31.7.2018

Joka päivä on ylikulutuspäivä

Elokuun 1. päivä vietetään globaalia ylikulutuspäivää, jolloin ihmiskunta on ylittänyt maapallon kyvyn tuottaa uusiutuvia luonnonvaroja ja käsitellä fossiilisten polttoaineiden käytön aiheuttamia kasvihuonekaasupäästöjä. Tuolla tavoin päivää kuvaa Global Footprint Network, jonka kehittämään ekologisen jalanjäljen mittariin päivä pohjaa. Ekologinen jalanjälki on maailman tunnetuin ympäristömittari, jota sovelletaan globaalilta aina valtiolliselle tasoille ja yritysten ja yksilöiden toimintaan. Viesti on selvä: ihmiskunta elää yli planeetan ekologisten reunaehtojen. Viesti on osuva, mutta mittari on tieteellisesti hyvin ongelmallinen. Se myös esittää tilanteesta liian ruusuisen kuvan. Global Footprint Networkin mukaan tarvittaisiin 1,7 maapalloa, että ihmiskunta voisi elää nykykulutuksella kestävästi. Tilanne ei kuitenkaan olisi kestävä, vaikka tällä mittarilla ihmiskunta eläisi yhden maapallon rajoissa – mittari ei nimittäin pysty tavoittamaan monia merkittäviä ympäristöongelmia lainkaan. Moninaisten ympäristöongelmien ahtaminen saman mittarin alle ei onnistu. Mielekäs ympäristötoiminta kuitenkin edellyttää kunnollista tietoa.

Globaalia ylikulutuspäivää vietetään joka vuosi yhä aikaisemmin, ja ylikulutuksen (overshoot) määrääkin on päivitetty. Vielä jokunen vuosi sitten todettiin, että ihmiskunta käyttää 1,5 maapallon uusiutuvat luonnonvarat – nyt luku on 1,7 maapalloa. Suunta on huonompaan, mikä ei yllätä ketään ympäristöasioita seuraavaa.

Selvä ja yksinkertainen luku tuntuu iskevältä, ja ylikulutuspäivän viesti välittyykin näkyvästi tiedotusvälineisiin Suomessa ja muualla maailmassa. Suomalaisten oma ylikulutuspäivä oli tänä vuonna 11.4. Suomessa asiasta tiedottaa WWF, jonka mukaan ”jos kaikki eläisivät kuin suomalaiset, tarvitsisimme 3,6 maapalloa”.

Global Footprint Networkin tunnuslause on ”You can’t manage what you can’t measure”, mikä eittämättä pitää paikkansa. Toimiva ympäristöpolitiikka edellyttää kunnon tietoa ja välineitä. Ekologisen jalanjäljen mainostetaan olevan ”ainoa skaalautuva kestävyysmittari yksilöille, hallituksille ja yrityksille”. Järjestön tunnetuimman edustajan Mathis Wackernagelin mukaan sen tarkoituksena on ”mitata, kuinka suuri talousjärjestelmän aineenvaihdunta on verrattuna luonnon kykyyn tarjota ainekset tälle aineenvaihdunnalle.” (Wackernagel 2014, 20)

Guardian-lehden artikkelissa (23.7.) Wackernagel toteaa, että talousjärjestelmämme ovat pyramidihuijaus planeetan kustannuksella. Lainaamme maapallon tulevaisuuden resursseja pitääksemme nykyiset taloutemme käynnissä. Kun kansakunnat, yritykset ja kotitaloudet velkaantuvat ekologisesti yhä syvemmin, ne lopulta romahtavat.

Kovia sanoja. Mutta mitä niiden taustalla on? Miten tähän lukuun – 1,7 maapalloa – on päädytty, ja miten ekologista jalanjälkeä lasketaan?

Ihmistoimintaa arvioidaan hehtaareina

Global Footprint Network esittelee metodologiaa verkkosivustollaan. Ekologista jalanjälkeä mitataan ihmistoiminnan kulutuksen ja luonnon tarjoaman biokapasiteetin suhteena. Sekä ekologinen jalanjälki että biokapasiteetti erotellaan kuudelle alueelle: viljelysmaa, laidunmaa, kalastusalueet, rakennettu maa, metsätalous ja tarvittavat hiilinielut. Kummatkin ilmaistaan globaaleina hehtaareina – ei siis kirjaimellisina maa-alueina (tai vesialueina kalakantojen tapauksessa) vaan laskennallisina hypoteettisina alueina, jotka kuvaavat keskimääräistä luonnonjärjestelmien tuottavuutta kunakin laskentavuonna. Globaali hehtaari ei siis ole vakioinen, vaan se vaihtelee esimerkiksi käytössä olevien tuotantoteknologioiden mukaan. (Galli et al. 2016, 225; Wackernagel 2014, 20) Jos esimerkiksi kalastukseen käytetyt troolit paranevat niin, että tietyltä alueelta saadaan enemmän kalaa saaliiksi, ”globaali kalahehtaari” pienenee (koska sama kalamäärä saadaan pienemmältä alueelta). Kulutusta ja biokapasiteettia vertailemalla arvioidaan, onko tarkastellulla alueella ”velkaa” (deficit) vai ”varantoa” (reserve).

Tarkastellut kuusi aluetta jakaantuvat kahteen ryhmään. Hiilinieluja tarkastellaan ikään kuin fiktiivisenä, virtuaalisena maa-alana: kuinka paljon metsää tarvittaisiin, että se sitoisi vuosittaiset fossiilisten polttoaineiden käytön päästöt? (Maankäyttösektorin päästöjä ei ilmeisesti edelleenkään oteta mukaan laskelmaan.) Muilla viidellä alueella sen sijaan tarkastellaan nyt käytössä olevaa biokapasiteettia. Kaikki kuitenkin ilmaistaan samalla mittayksiköllä riippumatta siitä, puhutaanko metsien hiilinieluista vai esimerkiksi viljan tuotannosta. (Fiala 2008, 519)

Kaavio 1: Ekologisen jalanjäljen jakaantuminen eri maatyypeille 2018. (Lähde: Global Footprint Network)

Hyvä ja huono Suomi?

Suomessa ylikulutuspäivää vietetään tällä hetkellä huhtikuussa. Kuten edellä kuvattiin, sen perusteena on se, montako maapalloa tarvittaisiin, jos kaikki ihmiset eläisivät kuin suomalaiset. Tässä mielessä Suomi elää ”yli planeetan varojen”. Global Footprint Network mainostaa, että ekologinen jalanjälki on ”ainoa skaalautuva kestävyysmittari” – mitä se siis sanoo Suomen rajoissa? Järjestön sivuilta löytyvällä maakohtaisella työkalulla voi katsoa täkäläisiä lukuja. Yllättäen Suomi ei eläkään velaksi, vaan sillä on varantoa! Biokapasiteetti päätä kohti on tuplasti suurempi kuin henkilökohtainen keskikulutus. Suomella ei siis ole koskaan omaa ylikulutuspäivää, jos mittaria käytetään tällä tavalla – eli kuten järjestö suosittelee sitä käytettävän, kansallisen politiikan työkaluna.

Työkalun esittämä Suomen käyrä seuraa sekä jalanjäljen että biokapasiteetin kehitystä 1960-luvun alusta nykypäivään. Siinä on muutakin omituista. Ekologinen jalanjälki on nimittäin pysynyt tasaisena! Kuten taannoisessa blogiartikkelissamme esitimme, suomalainen luonnonvarojen kulutus on kuitenkin kasvanut tasaisesti tänä aikana. Jotain on pielessä. Mitä?

Osviittaa saa katsomalla yllä olevaa Kaaviota 1 globaalista ekologisesta jalanjäljestä. Ainoastaan kasvihuonepäästöjä kuvaava hiilinielujen osuus on kasvanut merkittävästi vuodesta 1960 lähtien. Samaan aikaan kuitenkin väestö, materiaalinkulutus, bruttokansantuote, ruoantuotanto ja monet muut asiat ovat kasvaneet voimakkaasti. Mario Giampietro ja Andrea Saltelli ovat osoittaneet tämän ongelman oivaltavalla graafisella keikauksella:

Kaavio 2: Ekologisen jalanjäljen ”viiden alueen” outo tasaisuus. (Lähde: Giampietro & Saltelli 2014, 612)

Global Footprint Networkin kuvio on muuttunut hieman yllä käytetyn vuoden 2006 jälkeen, mutta perusongelma pysyy: miten ihmeessä ekologisen jalanjäljen taso ”viidellä alueella” (kalastus, viljelysmaa, ladunmaa, rakennettu maa, metsätalous) on pysynyt liki vakaana vuosikymmeniä? (Giampietro & Saltelli 2014, 612–613) Jos väestö, taloudellinen toimeliaisuus ja materiaalinen tuotanto ovat kasvaneet huimasti, onko planeetan biokapasiteetti lisääntynyt radikaalisti samalla?

Ei olekaan ihme, että tieteellisessä keskustelussa mittaria on kritisoitu paljon, vaikkei tämä keskustelu juurikaan ole näkynyt julkisuudessa. Ehkä kritiikki tulkittaisiin helposti niin, että se kyseenalaistaa globaalin ylikulutuspäivän viestin. Asia on kuitenkin päinvastoin: kriitikkojen mukaan ekologinen jalanjälki aliarvioi pahanlaisesti ihmistoiminnan ympäristövaikutuksia ja antaa harhaanjohtavan kuvan nykytilanteesta.

Kritiikkiä ekologista jalanjälkeä kohtaan

Kun hiilinielujen osuus on ekologisen jalanjäljen laskelmissa ainoa merkittävästi muuttuva osuus, biokapasiteetin ja ylikulutuksen määrittely on lopulta kiinni vain fossiilienergiasta (Galli et al. 2016, 229). Ilmastonmuutoksesta tulee oikeastaan ainoa merkittävä ongelma. Se eittämättä onkin kohtalokas ympäristöongelma, joka vaikuttaa kaikkeen muuhun.

Mutta katsotaanpa Kaaviota 1. Jos ilmastopäästöt onnistuttaisiin nollaamaan päästöleikkauksilla ja hiilinieluilla, ekologinen jalanjälki olisi enää noin puoli maapalloa. Olisiko tilanne silloin kestävä? Mitä ilmeisimmin ei, sillä maailmassa on suuria ongelmia vesivarojen, biodiversiteetin, viljelysmaan, metsäkadon ja monen muun asian kanssa. Kasvihuonepäästöjen eliminoiminen ei yksinään johtaisi kestävään maailmaan.

Ekologisen jalanjäljen laskelmissa käytettyä hiilinielun määritelmää on myös kritisoitu. Määritelmä perustuu siihen, kuinka paljon metsiä tarvittaisiin, jotta kaikki nykyiset fossiilisten polttoaineiden käytöstä syntyneet vuosittaiset kasvihuonepäästöt sitoutuisivat puun kasvuun. Mittauksiin on käytetty laskennallista metsien hiilinielun keskiarvoa. Mutta entä jos metsät alkavat muuttua globaalisti hiilinielusta hiilen lähteeksi? Ekologinen jalanjälki muuttuisi äärettömäksi, kun mikään määrä fiktiivisiä metsiä ei riittäisi. Tai toisaalta: eivätkö nopeasti kasvavat puuplantaasit ole tällä laskelmalla paras tapa pienentää ekologista jalanjälkeä? Kriitikkojen mukaan tämä laskentatapa ei myöskään kykene havaitsemaan metsäkatoa tai metsien vaurioitumista. (Blomqvist et al. 2013, 2–4; Giampietro & Saltelli 2014, 619)

Toinen olennainen kritiikki on, että ekologinen jalanjälki ei pysty tekemään merkityksellistä eroa luonnon hyödyntämisen tapojen välillä. Kaikki kalastus, metsätalous, maatalous ja rakentaminen on pohjimmiltaan samanlaista – pois luonnolta. Biodiversiteettiä, maaperän eliöstöä, vesivarojen uusiutumista tai hiilinieluja tukevia ihmistoiminnan muotoja ei voida havaita, ei liioin kestävämpää metsätaloutta tai kalastusta. Global Footprint Networkin omissakin kuvauksissa poissulkeva käyttö on julkilausuttu oletus. (Galli et al. 2016, 225)

Kestävien käytäntöjen sijaan itse asiassa intensiivisempi luonnon hyödyntäminen näyttää lisäävän biokapasiteettia. Tämä tukee yksiviivaista oletusta, että esimerkiksi intensiivinen maatalous on aina parempaa ja tehokkaampaa, koska se käyttää vähemmän maa-alaa. Tämä kuitenkin sivuuttaa kaikelle ympäristötutkimukselle olennaisen asian, laadut. Maataloudessa suurempi maantieteellinen jalanjälki voi olla parempi, jos käytännöt ovat kestäviä. Ekologisen jalanjäljen mittarilla viljelysmaata vaurioittava toiminta voi kuitenkin näyttää kestävältä, koska se ei pysty huomioimaan kunnolla maaperän laadullista heikkenemistä. (Fiala 2008, 523–524) Kalastuksen ekologinen jalanjälki on myös ristiriidassa sen kanssa, mitä tutkimus sanoo kalakantojen tilasta (Blomqvist et al. 2013, 4). Teknologinen osaaminen voi totta kai myös lisätä kestävyyttä lisäämällä tuottavuutta ja tehostamalla vesivarojen käyttöä ja näin estämällä uuden viljelysmaan raivaamista. Mutta jos kestävyyden mittari ei pysty huomioimaan luonnonedellytysten heikkenemistä, se on kelvoton. (Giampietro & Saltelli 2014, 612–615)

Kriitikot huomauttavat, että ”viidellä alueella” eli kaikessa muussa paitsi kasvihuonepäästöjen osalta ylikulutusta ei voi syntyä. Tämä kertoo mittarin pahanlaisesta valuviasta. Koska viidellä alueella päädytään väistämättä laskennalliseen tasapainoon, ylikulutus (overshoot) jää vain hiilinielujen osaksi. (Giampietro & Saltelli 2014, 618; Blomqvist et al. 2013, 2) Biokapasiteetti jollain alueella on tarjonta, jonka kulutus käyttää – muita kestävyysnäkökulmia laskelmaan ei mahdu. Tämä kuulostaa hassulta, mutta näin se on. Menetelmän puolustajat ovat tässä tosin hieman ristiriitaisia. Yhtäältä he sanovat, että totta kai biokapasiteettia mitatessa näin on, mutta toisaalta he sanovat, että luonnon varantojen heikkeneminen näkyy laskelmissa. (Rees & Wackernagel 2013, 2; Lin et al. 2015, 465)

Kuten sanottua, biokapasiteettia mittaavat globaalit hehtaarit eivät ole konkreettisia hehtaareja vaan perustuvat laskelmiin luonnon tuottokyvystä ja sen hyväksikäytöstä. ”Viiden alueen” ekologinen jalanjälki, puolisen maapalloa, osuu kuitenkin suunnilleen samaan kuin laskelmat siitä, kuinka suuri osa planeetan maanpinta-alasta on ihmiskunnan käytössä – yli 50% – ja määrä on kasvanut voimakkaasti kuluneen vuosisadan aikana (UNCD 2017). Yhden tuoreen tutkimuksen mukaan 75% maa-alasta, pois laskien Antarktis, kokee ”mitattavaa ihmisvaikutusta”, joskaan tämä ei ole suoraan verrattavissa kummankaan yllä mainitun kanssa (Venter et al. 2016) Kertooko biokapasiteettia mittaava hypoteettinen maa-ala jotain olennaista, jos konkreettinen maa-ala osuu samaan mittaluokkaan tai on jopa suurempi?

Maailma ei mahdu yhteen numeroon

Global Footprint Networkin edustajat ja menetelmän kannattajat ovat vuosien varrella reagoineet ja vastanneet kritiikkiin, mutta keskustelua ei voi luonnehtia kovin hedelmälliseksi. Paras lähde tähän on artikkeli ”Questioning the Ecological Footprint” (Galli et al. 2016), joka tuo osapuolet yhteen vertailemaan näkemyksiään, mutta kunnollista lopputulemaa ei ole edes siitä, mistä puhutaan.

Yleisin vastaus on se, että kritiikki menee ohi maalin: ekologinen jalanjälki ei mittaa niitä asioita, joita kriitikot kaipaavat, vaan ainoastaan biokapasiteettia. Mikään muu mittari ei mittarin puolustajien mukaan kuitenkaan onnistu tavoittamaan sitä, minkä osuuden luonnon tuotantokyvystä ihmistoiminta kuluttaa. Tämän kuvaaminen ei ole heidän mukaansa riittävää, mutta se on välttämätöntä. Usein he myös esittävät kritiikkiä muita menetelmiä kohtaan, jotka esittävät globaaleja arvioita yhdellä mittarilla. (Wackernagel 2014, 20–21; etenkin Galli et al. 2016)

Kritiikin ydin on kuitenkin juuri tässä: voidaanko ympäristö- ja luonnonvaraongelmien moninaisuutta koskaan palauttaa yhteen mittariin? Paras mittari ei riitä, jos tehtävänasettelu on pielessä. (van den Bergh & Grazi 2015, 461; Giampietro & Saltelli 2014, 619–620) Mittarin puolustajat usein kiistävät niputtavansa monisyisiä ongelmia yhteen, mutta käytännössä Global Footprint Network kuitenkin itse sanoo tekevänsä niin. (van den Bergh & Grazi 2015, 461–462)

Retoriikan ja käytännön todellisuuden ristiriita näkyy menetelmän puolustajien puheessa muutenkin. He toteavat, että ekologinen jalanjälki ”ei mittaa ihmistoiminnan ympäristövaikutuksia” eikä se ole ”kestävyyden mittari” – siis täysin päinvastoin kuin mitä järjestön sivusto mainostaa! (Galli et al. 2016, 230)

Ylikulutus on selvä asia, ja tutkimusraportit ilmastosta, maaperästä, kalakannoista, vesivaroista, biodiversiteetistä ja monesta muusta asiasta kertovat sen ilman tieteellisesti ongelmallista ja laskennallisesti monimutkaista palauttamista yhteen muuttujaan. (Fiala 2008, 524) Mutta miksi ekologista jalanjälkeä pitäisi kritisoida? Kai se kuitenkin välittää tärkeän viestin? Kritiikki on helppo nähdä pilkunviilaamisena ja asian hämärtämisenä, kiireellisen ympäristötyön hidasteena tai pahimmillaan sen vastustamisena.

Ympäristökriisistä ei kuitenkaan päästä perille ilman tutkittua tietoa eletystä elämästä. Jotta asioille voidaan tehdä jotain, tarvitaan tietoa. Kritiikin tärkein viesti on, että ekologinen jalanjälki ei anna meille todellista tilannekuvaa poliittisten toimien perustaksi vaan aliarvioivan kuvan tilanteen vakavuudesta (van den Bergh & Grazi 2013, 13; Giampietro & Saltelli 2014, 610). Itse asiassa myös menetelmän puolustajat ovat todenneet tämän (Lin et al., 2015, 464).

Tieteellinen ongelma tiivistyy siihen, että näin korkealle abstraktiotasolle nousten, näin rajusti laadullista moninaisuutta yhteen niputtaen, ei päästä sanomaan mitään kovin hyödyllistä. Kaikki pelkistyy luonnon ”primäärituotannoksi”, ja kaikesta tulee oikeastaan keskenään vaihdettavaa ja samanarvoista – sama ongelma kuin materiaalivirtalaskelmissa, jos niitä sovelletaan väärin. (Blomqvist et al. 2013, 5; van den Bergh & Grazi 2013, 13, 15) Kriitikkojen mukaan menetelmän puolustaminen muistuttaa BKT-keskustelua: ”ei meillä ole parempaakaan” (van den Bergh & Grazi 2014, 24). Menetelmän puolustajille niputtaminen taas on hyve (Wackernagel 2014, 22). Tai sitten he esittävät, että hienojakoisemman mittarin kehittämisen esteenä on datan puute (Rees & Wackernagel 2013, 2). Ei ihme, että keskustelu ei ole päätynyt mihinkään hedelmälliseen, kun tieteelliset näkemykset ovat näin radikaalisti erilaiset.

Kriitikot myös pelkäävät, että ekologista jalanjälkeä soveltamalla voidaan päätyä turmiollisiin politiikkasuosituksiin. Esimerkiksi Ruotsissa omaa ekologista jalanjälkeä on pienennetty monokulttuurimetsillä (Giampietro & Saltelli 2014, 615–616). Onko esimerkiksi hitaasti kasvavan vanhan metsän vaihtaminen metsäplantaasiksi kuitenkaan mielekäs tapa parantaa ekologista tasetta?

Ylikulutuspäivä on joka päivä

Mikä tärkeintä, emme ole enää tilanteessa, jossa hiilipäästöjen nollaaminen päästöleikkauksilla ja hiilinieluilla riittäisi. Päästöt täytyy saada lähivuosikymmeninä negatiivisiksi. Jätetään hetkeksi metodologinen kritiikki sikseen ja mietitään ekologisen jalanjäljen mittarin toimivuutta sen omilla ehdoilla – eli kun ylikulutus määrittyy käytännössä vain kasvihuonekaasupäästöjen perusteella.

Nykyisessä tilanteessa ei riittäisi, että pääsisimme ”yhden maapallon rajoihin”, mikä siis voisi tarkoittaa sitä, että koko maapallon maapinta-ala ja biokapasiteetti olisi tuotannollisessa käytössä, kunhan kasvihuonekaasupäästöjä ei olisi tai nielut kattaisivat ne. Täytyisi päästä reilusti alle yhden maapallon.

Ajatus, että vasta elokuun alussa ihmiskunta on elänyt yli ekologisten reunaehtojen, ei kuvaa todellisuutta. Emme myöskään ole vain 2/3 ”miinuksella”. On perustellumpaa sanoa, että ylikulutuspäivä oli vuosikausia sitten. (Galli et al. 2016, 225) Tai pikemmin: koska elintärkeät ekologiset järjestelmät vaurioituvat ympäri maailman, luonnonvaroja käytetään kiihtyvällä tahdilla, väestö kasvaa ja ilmastonmuutos etenee, ylikulutuspäivä on joka päivä.

Mikään yksittäinen luku ei pysty tavoittamaan tätä moninaisuutta. Tällaisia helposti omaksuttavia lukuja rakastavat niin poliitikot kuin toimittajatkin. Yksinkertaistus on tieteessä välttämätöntä, mutta kaikki yksinkertaistukset eivät kuitenkaan ole hyviä. Ympäristötyössä tarvitaan monia mittareita moniin tarkoituksiin, ja siksi tutkijoiden ja järjestöjen ei pitäisi tarttua retorisesti ja pedagogisesti houkutteleviin mutta sisällöllisesti ongelmallisiin työkaluihin. (Giampietro & Saltelli 2014, 611)

Ja mitä koko ongelman tiivistäminen yhdeksi lukuarvoksi oikeastaan kertoo meille? Sillä voidaan viestiä, että tilanne on huono. Mutta jos halutaan etsiä toivon ja toiminnan mahdollisuuksia, tarvitaan viestejä ja välineitä, jotka kertovat meille, mitä on tehtävä. Ekologinen kengännumeromme ei anna siihen osviittaa.

/ Ville Lähde

KIRJALLISUUS

Blomqvist, Linus et al., Does the Shoe Fit? Real versus Imagined Ecological Footprints. PLOS Biology. Vol. 11, No. 11, 2013.

Fiala, Nathan, Measuring Sustainability: Why the Ecologial Footprint is Bad Economics and Bad Environmental Science. Ecological Economics. 67, 2008, 519–525.

Galli, Alessandro et al., Questioning the Ecological Footprint. Ecological Indicators. Vol. 69, 2016, 224–232.

Giampietro, Mario & Andrea Saltelli, Footprints to Nowhere. Ecological Indicators. Vol. 26, 2014, 610–621.

Lin, David et al., Ecological Footprint: Informative and Evolving – A Response to van den Berg and Grazi (2014). Ecological Indicators. Vol. 58, 2015, 464–468.

Rees, William E. & Mathis Wackernagel, The Shoe Fits, but the Footprint is Larger than Earth. PLOS Biology. Vol. 11, No. 11, 2013.

UNCD, Global Land Outlook 2017. Bonn, Germany.

van den Bergh, Jeroen & Fabio Grazi, Ecological Footprint Policy? Land Use as an Environmental Indicator. Journal of Industial Ecology. Vol. 18, No. 1, 2013, 10–19.

van den Bergh, Jeroen & Fabio Grazi, Response to Wackernagel. Journal of Industial Ecology. Vol. 18, No. 1, 2014, 23–25.

van den Bergh, Jeroen & Fabio Grazi, Reply to the first systematic response by the Global Footprint Network to criticism: A real debate finally? Ecological Indicators. Volume 58, 2015, 458–463.

Venter, Oscar et al., Sixteen years of change in the global terrestrial human footprint and implications for biodiversity consevation. Nature Communications. 7, 2016.

Wackernagel, Mathis, Comment on Ecological Footprint Policy? Land Use as an Environmental Indicator. Journal of Industial Ecology. Vol. 18, No. 1, 2014, 21–23.

6.6.2018

UUTISKIRJE 06/2018

Tervetuloa BIOS-tutkimusyksikön kesäkuisen uutiskirjeen pariin! Uutiskirjeissämme esittelemme kiinnostavia tutkimuksia ja tapahtumia maailmalta ja Suomesta sekä kerromme BIOS-tutkimusyksikön toiminnasta ja tuotannosta. Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan myös tälle sivustolle.

Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!

Kesäkuun alun parsanpoimintaa Ville Lähteen puutarhassa. Kuva: Paavo Järvensivu

Maailmalta

LÄMPÖTILAN NOUSU 1,5 ASTEESTA 2 ASTEESEEN TUPLAA ILMASTOHAAVOITTUVAISTEN MÄÄRÄN

Ilmastonmuutoksen riskit kohdistuvat voimakkaimmin maailman köyhimpiin. Suurin osa heistä asuu riskialtteimmilla alueilla, ja heillä on heikoimmat mahdollisuudet sopeutua muutoksiin. Environmental Research Letters -lehdessä julkaistu uraauurtava artikkeli “Global Exposure and Vulnerability to Multi-Sector Development and Climate Change Hotspots” (ladattavissa täältä) tarttuu aiheeseen poikkeuksellisen kattavasti. Siinä tarkastellaan ympäristömuutosten vaikutusta laajalla kirjolla ja suhteutetaan se yhteisöjen haavoittuvuuteen. Tutkimus kartoittaa useilla eri sektoreilla syntyvien riskien “leimahduspisteitä” ja osoittaa, miten suureen ja samalla erityisen haavoittuvaiseen ihmisjoukkoon ne kohdistuvat.

Muutosten paikallisia vaikutuksia erittelevä ote antaa korvaamatonta osviittaa tulevaisuuden politiikalle. Ensinnäkin se, kuinka suuri joukko ihmisiä kohtaa lukuisia samanaikaisia riskejä, riippuu vahvasti siitä, miten paljon ilmasto lämpenee. Alttiiksi joutuvan väestön määrä kaksinkertaistuu siirryttäessä 1,5 asteesta 2 asteeseen ja tuplaantuu jälleen 3 asteessa! Toiseksi tutkimus luo kouriintuntuvan kuvan siitä, miten haavoittuvaisin väestö keskittyy näille riskialttiille alueille, etenkin Aasiassa ja Afrikassa. Kolmanneksi tutkimus osoittaa, miten haavoittuvaisuutta voidaan vähentää kaikkein tehokkaimmin monipuolisella kestävällä kehityksellä, joka puuttuu ilmiselvien ilmastoriskien lisäksi yhteiskunnallisiin rakenteisiin:

“Kestävä kehitys, joka aktiivisesti vähentää sosioekonomista epätasa-arvoa, köyhyyttä ja väestönkasvua Afrikassa ja Aasiassa pienentää lopulta kaikkein tehokkaimmin sitä ihmisjoukkoa, joka luokitellaan alttiiksi ja haavoittuvaiseksi ilmastonmuutoksen riskeille.”

Samalla tutkijat muistuttavat, että tällaista kehitystä tuskin saadaan aikaan ilman kunnianhimoisempaa ilmastopolitiikkaa. Voimakas lämpeneminen söisi kehityksen saavutukset. Ilmastonmuutoksen hillitseminen, köyhyyden torjunta, väestönkasvun taittaminen ja ruokaturvan edistäminen edellyttävät toisiaan.

MILTÄ KUNNIANHIMOINEN ILMASTOPOLITIIKKA NÄYTTÄISI?

Valitettavasti maailma ei kulje tällä hetkellä kohti 1,5 tai edes 2 asteen lämpenemistä vaan jonnekin yli 3 asteen. Lisäksi niissä ilmastoskenaarioissa, joissa alempia arvoja tavoitellaan, nojataan edelleen vahvasti erilaisiin negatiivisiin päästöihin – etenkin lapsenkengissään oleviin teknologioihin. David Roberts pohtii Vox-lehden artikkelissa, millaiselta tosissaan Pariisin sopimuksen tavoitteisiin pyrkivät yhteiskunnat näyttäisivät. Hän tarkastelee kolmea tuoretta tutkimusta, joissa keskitytään pääosin uusiutuviin energianlähteisiin ja energiatehokkuuteen. Roberts muistuttaa kuitenkin, että ilmastotoimien joukossa on paljon muitakin kuin energiantuotantoon liittyviä keinoja. Niitä ei kuitenkaan oteta skenaarioissa läheskään yhtä tosissaan kuin spekulatiivisia negatiivisten päästöjen teknologioita. Roberts viittaa Paul Hawkenin Drawdown -teokseen, jossa tehokkaimmiksi toimiksi nousevat tyttöjen koulutus ja perhesuunnittelu. Samoin kasvispohjainen ruokavalio ja ruokahävikin vähentäminen nousevat merkittävimpien ilmastotoimien joukkoon.   

BIOS

EMMA HAKALA BIOS-TUTKIMUSYKSIKKÖÖN

Emma Hakala käsitteli poliittisen historian väitöskirjassaan ympäristöturvallisuuden käsitettä ja kansainvälisten järjestöjen roolia sen edistäjinä Länsi-Balkanilla 1990-luvun konfliktien jälkeen. Hän on perehtynyt turvallistamisteoriaan ja tarkastelee sen avulla, miten ja millaisin seurauksin ympäristö ja ilmastonmuutos on yhdistetty turvallisuuskeskusteluun. Hakala on aikaisemmin työskennellyt ympäristöyhteistyön parissa muun muassa YK:lla ja tekee tällä hetkellä tutkimusta Ulkopoliittisessa instituutissa. Jo ennen liittymistään BIOS-tutkimusyksikköön hän on ollut suureksi avuksi esimerkiksi ympäristöturvallisuutta koskevan blogikirjoituksen laatimisessa.

Hakala on omassa tutkimuksessaan usein törmännyt siihen, miten vaikeaa ilmastonmuutoksen yhteiskunnallisiin vaikutuksiin varautuminen on. Suomessa siihen ei myöskään ole vielä kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Tieteellinen tieto aiheesta ei sellaisenaan taivu käytännössä sovellettaviksi politiikkatoimiksi eikä aina ole helppoa omaksuttavaa. BIOS:in työlle on tässä Hakalan mielestä merkittävä tarve, sillä se voi toimia tiedon välittäjänä ja yleistajuistajana eri alojen viranomaisille ja päätöksentekijöille.

METSÄSYMPOSIO

BIOS on mukana järjestämässä symposiota “The trade-offs between forest use, climate mitigation and society” (”Ilmastonmuutos ja Suomen strategiat metsien käytöstä – Eri vaihtoehtojen ekologisten ja yhteiskunnallisten vaikutusten tarkastelua”). Symposium järjestetään Jyväskylän Paviljongissa (Lutakonaukio 12, Auditorio A1 Wilhelm) 12.6. klo 11–17 osana Euroopan luonnonsuojelubiologian kongressia.

Ilmastonmuutoksen nopea eteneminen uhkaa myös suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuutta. Tutkijoiden mukaan viimeistään nyt on otettava käyttöön tehokkaita keinoja ilmastopäästöjen hillitsemiseksi. Metsien ja maan käytöllä on keskeinen vaikutus Suomen ilmastopäästöjen kehittymiselle. Symposiossa pohditaan, miten päästöjen vähentäminen ja hiilinielujen kasvattaminen nopeassa aikataulussa saadaan sovitettua yhteen.

Päivän aikana kuullaan alustuksia metsien käytön ilmastovaikutuksista johtavilta kansainvälisiltä asiantuntijoilta. Iltapäivän paneelikeskustelussa tutkijat pohtivat yhdessä suomalaisten julkishallinnon ja taloudellisten vaikuttajien kanssa metsien käyttöä koskevien linjausten vaikutuksia ja erilaisten keinojen toteutettavuutta. Paneelissa keskustelevat mm. seuraavan IPCC:n arviointiraportin pääkirjoittaja professori Felix Creutzig, Eduskunnan varapuhemies Mauri Pekkarinen, sekä elinkeinoelämän edustajana Cargotecin hallituksen puheenjohtaja Ilkka Herlin.

Tilaisuus pidetään englanniksi. Ilmoittautumismaksu 20€. Tiedotusvälineiden edustajilla vapaa pääsy.

Lisätiedot ja ilmoittautumiset:
Tuomo Kalliokoski, +358 50 4487536, tuomo.kalliokoski@helsinki.fi
Sampo Soimakallio, +358 40 707 6891, sampo.soimakallio@ymparisto.fi

Symposion lehdistötiedote ja tarkempi ohjelma löytyy täältä.

TEFI 2018

Karoliina Lummaa piti keynote-esitelmän Lapin yliopiston Matkailualan tutkimus- ja koulutusinstituutin sekä Tourism Education Futures Initiative -verkoston järjestämässä kansainvälisessä matkailuntutkimuksen ja matkailualan konferenssissa, joka järjestettiin 3.- 6.6. Pyhätunturilla. ”Knowing with nature – The future of tourism education in the Anthropocene” -konferenssissa pohdittiin matkailuun liittyviä kestävyyden, oikeudenmukaisuuden ja luontosuhteiden kysymyksiä. Esitelmässään “Anthropocene beyond the hype – everyday experiences of environmental change” Lummaa etsi keinoja antroposeeniin liitettyjen kauaskantoisten ympäristömuutosten kokemukselliseen jäsentämiseen.

BIOS:N JA YLE:N YHTEISTYÖN YHTEENVETOA

Jussi Eronen ja Paavo Järvensivu kirjoittavat Koneen Säätiön Jakautuuko Suomi? -kirjoitusten kokoelmassa tutkimusyksikkömme ja Ylen monivaiheisesta yhteistyöstä. Miten tieteellisten taustapaperien laatimisesta päädyttiin kuunnelmien kirjoittamiseen? Mitkä aiheet olivat yhteistyölle otollisia, ja miksi etenkin taloudesta keskusteleminen osoittautui vaikeaksi?

“Nähdäksemme väestökysymyksessä ja monilla muilla alueilla toimittajien ei ole vaikeaa hyväksyä, että tutkimusmenetelmiin sisältyy väistämättä valintoja ja rajoituksia. Talouskysymyksissä erilaisten teorioiden ja menetelmien käsittely ja vertailu tuntuu sen sijaan toimittajasta monesti hankalalta, jopa epämiellyttävältä. Se, mikä väestökysymyksessä on normaalia lähdekritiikkiä, tunnutaan kokevan talouskysymyksessä lipuvan tieteen politisoinnin vaaralliseksi koetulle alueelle.”

VÄESTÖKYSYMYKSIÄ BLOGISSA

Ville Lähde tutustui väestötutkimuksen uusiin tuuliin, keskusteli väestötutkijoiden kanssa ja kirjoitti väestökehityksestä vauraissa maissa ja väestökeskustelun umpikujista. Uusi tutkimus osoittaa, että syntyvyys ei ehkä olekaan ollut vauraissa maissa niin alhaista, kuin on oletettu. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että syntyvyydestä johtuva väestönkasvu alkaisi uudestaan. Myös uusien menetelmien valossa syntyvyys on vauraissa maissa keskimäärin kuolleisuutta vähäisempää, ja väestönkasvu johtuu kokonaan tai pääosin maahanmuutosta. Kuten edellisessä väestökirjoituksessa, Ville Lähde tarttuu keskustelun yksinkertaistuksiin ja muistuttaa, että “väestönkasvu vai kulutus?” ei ole joko–tai-asetelma.

“Olennaisin kysymys on kuitenkin se, saadaanko väestönkasvu taittumaan kaikkialla maailmassa ja pystyvätkö yhteiskunnat muuttamaan elintapojaan niin, että pahimmat ympäristömuutokset voidaan välttää. Näitä päämääriä on mahdotonta saavuttaa, jos niiden toteuttamista ei mietitä yhtaikaa ja toisiaan tukien.”

KOHTALOKASTA METSÄLOBBAUSTA

Antti Majava tarttuu Politiikasta.fi-sivuston kirjoituksessaan “Kohtalokasta edunvalvontaa” Suomen biotaloussuunnitelmiin ja etenkin metsien käytön lyhytnäköisyyteen. Kun Suomeen rakennetaan miljardien eurojen uutta infrastruktuuria, joka osoittautunee ilmastonmuutoksen hillinnän vuoksi lyhytikäiseksi, yhteiskunnalle lankeaa kova lasku. Metsäteollisuuden lobbaus vie Suomea ilmastopolitiikan vapaamatkustajaksi.

“Vääntö metsien käytön ilmastovaikutuksista muistuttaa kansainvälistä kamppailua ilmastotutkijoiden ja öljyteollisuuden välillä. Aitoja ilmastohyötyjä tuottavien ratkaisujen kehittämisen sijaan teollisuus käyttää miljoonia julkisuudenhallintaan ja päättäjävaikuttamiseen.”

TULEVAISUUDEN TYÖ

Suomen on toteutettava lähivuosina nopeita päästövähennyksiä. Samalla on varauduttava ilmastonmuutoksen paikallisille elinkeinoille ja maailmankaupan toiminnalle aiheuttamiin muutoksiin. Nämä tekijät vaikuttavat syvällisesti suomalaisen yhteiskunnan ja talouden perustoimintoihin kuten tulevaisuudessa tehtävään työhön. Silti ilmastonmuutoksen konkreettisista vaikutuksista työelämään, työn ennakointiin ja työllisyyspolitiikkaan keskustellaan suomalaisessa päätöksenteossa niukasti.

Tuoreessa artikkelissa Miten järjestää työ ja työllisyys ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella? BIOS:n Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen tutkivat, miten suomalainen lähivuosikymmenien työ muuttuu, jos Suomessa toteutetaan Pariisin sopimuksen mukaiset päästövähennystavoitteet, varaudutaan ilmastonmuutoksen vaikutuksiin ja toteutetaan yhteiskunnan jälkifossiiliseen aikaan siirtävä ekologinen jälleenrakennus. Järvensivun ja Toivasen tarkastelu osoittaa, että suomalainen työelämä kokee useita merkittäviä muutoksia.

Fossiilienergian kadotessa yhteiskuntien käytöstä työ voi joiltakin osilta työvoimavaltaistua uudelleen. Ekologisen jälleenrakennuksen toimet kuten energiajärjestelmän ja muun infrastruktuurin uudistaminen luovat paljon uutta työtä. Jos päästövähennykset hidastavat maailmakauppaa ja kehittyvien talouksien tuotanto suuntautuu ilmastonmuutoksen ja materiaaliniukkuuksien vaikutuksesta enemmän paikalliseen tarpeeseen, on myös suomalaisen tuotannon omavaraistuttava ja monipuolistuttava. Esimerkkejä tästä ovat ruoantuotannon ja maatalouden monipuolistuminen ja suomalaisen kestävän tekstiiliteollisuuden uusi tuleminen. Samalla monia perusteollisuuden aloja on tarkasteltava uusin silmin: esimerkiksi metsäteollisuuden on etsittävä lyhytkestoisten massatuotteiden tuottamisen sijaan uusia ratkaisuja pitkäkestoisista puupohjaisista tuotteista.

Järvensivu ja Toivanen esittävät, että julkisella vallalla tulee olla merkittävä rooli lähivuosikymmenten aikana toteutettavan ekologisen jälleenrakennuksen suunnittelussa, toteuttamisessa ja rahoituksessa. Koska työelämän muutokseen kytkeytyvät elimellisesti myös kysymykset koulutuksesta ja sosiaaliturvasta, on suomalaisessa ennakointityössä ja päätöksenteossa viipymättä siirryttävä tarkastelemaan ilmastonmuutoksen työlle ja työllisyyspolitiikalle asettamia muutosvaatimuksia.

Artikkeli on julkaistu Anu Suorannan ja Sikke Leinikin toimittamassa kirjassa Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta (Vastapaino, 2018).

AFRIKAN VÄESTÖKEHITYKSESTÄ

Emma Hakalaa ja Ville Lähdettä haastateltiin Suomenmaa -lehdessä 25.5. ilmestyneeseen artikkeliin “Afrikan väestöräjähdys odottaa kulman takana”. Jutussa Ville huomauttaa, että korkeiden väestölukujen skenaariot perustuvat oletukseen, että koulutus, naisten oikeudet ja ruokaturva eivät edisty merkittävästi lähitulevaisuudessa. Emma muistuttaa, että Afrikan maiden muuttoliikkeet ovat pääosin sisäisiä ja suuntautuvat kaupunkeihin, jotka toimivat kestämättömällä pohjalla. Parempi kehitys edellyttää kehitysyhteistyön lisäksi reilumpaa kauppapolitiikkaa.

Lopuksi

Hyvän sään aikana -verkkomedia on avattu! Kuten viime uutiskirjeessämme kerroimme, kirjan tekijätiimi sai apurahaa uuteen projektiinsa, jossa jatkavat ilmastojournalismin kehitystyötä.

SKS ja Talonpoikaiskulttuurisäätiö järjestävät kestävän kehityksen kirjoituskilpailun”Kerro meille, millaisia ajatuksia kestävä kehitys sinussa herättää. Miten kestävä kehitys näkyy sinun ja lähipiirisi elämässä? Kirjoituksessasi voit kuvata omia valintojasi ja syitä, miksi olet niihin päätynyt. Ehkä haluat pohtia myös valintoihin mahdollisesti liittyviä vaikeuksia. Millaisia muutoksia sinä olisit valmis tekemään kestävän kehityksen edistämiseksi? Mikä taas tuntuisi mahdottomalta?”

25.5.2018

Lähteekö syntyvyys uuteen nousuun vauraissa maissa? Ei siltä näytä.

Väestötutkimuksen vakiintunut näkemys on, että syntyvyys laskee hyvinvoinnin kasvun mukana. Väestönkasvu siis hidastuu ja taittuu, kun ihmiset saavuttavat kunnollisen ruokaturvan, pääsevät äärimmäisestä köyhyydestä, saavat koulutusta, naisten oikeudet edistyvät ja yhteiskunnat muuttuvat vakaammiksi. Historiallisesti tällainen kehitys onkin johtanut syntyvyyden voimakkaaseen laskuun, ja vaurastumisen myötä syntyvyys voi olla kuolleisuutta vähäisempää. Uusi väestötutkimus kuitenkin osoittaa, että kaikkein vauraimmissa maissa syntyvyyden lasku on pysähtynyt viime vuosikymmeninä, ja joissain maissa syntyvyys on kääntynyt jopa nousuun. Jotkut intoutuvat väittämään, että tämä vie syntyvyydestä johtuvaan väestönkasvuun myös vauraissa maissa. Tämä on harhakäsitys, sillä tutkimus ei tue tätä väitettä.

Lyhyen ajan sisällä olen törmännyt kaksi kertaa yllättävään tilanteeseen, jossa korkeasti koulutetut ja ympäristöasioita tuntevat tutut tutkijat ovat väittäneet syntyvyyden nousun alkavan uudelleen vauraissa maissa. Käynnissä olisi jonkinlainen heiluriliike: pitkän historiallisen laskun jälkeen syntyvyys tai ”hedelmällisyysaste” lähtisi nousuun. Heidän mukaansa tämä kyseenalaistaa ajatuksen väestönkasvun hiipumisesta.

Kirjoitin taannoin väestönkasvusta BIOS-blogiin ja kuvasin ”väestöllistä muuntumista” (demographic transition), väestötutkimuksessa vakiintunutta käsitettä. Se kuvaa siirtymää tasaisesta väestömäärästä nopeaan väestönkasvuun, väestönkasvun taittumista ja saapumista uuteen vakaaseen vaiheeseen. Väestötutkimus osoittaa, että tämä prosessi on käyty läpi lukuisissa maissa, mutta se on edennyt eri tahtia eri alueilla vaihdellen vuosisadasta tai parista kymmeniin vuosiin. Edesmennyt tieteen popularisoijana tunnettu Hans Rosling intoutui välillä kuvaamaan prosessia vääjäämättömäksi – tai niin hänen sanojaan on tulkittu, kuten tässä kirjoituksessa.

Mutta väestötutkimuksessa moista väitettä vääjäämättömyydestä ei esiinny: väestöllinen muuntuminen on seurausta monien tekijöiden (ihmisoikeudet, koulutus, ruokaturva ja niin edelleen) yhteisvaikutuksesta, eikä se toteudu tai se hidastuu, jos nuo tekijät puuttuvat. Afrikan hidastunutta väestöllistä muuntumista kuvasin yllä mainitussa kirjoituksessani, samoin kuin esimerkiksi Latinalaisen Amerikan ennakoitua huomattavasti nopeampaa. Onkin tärkeää erottaa globaali väestönkasvu ja alueelliset väestömuutokset – yhtäällä väestö kasvaa, toisaalla se pysyy suht vakaana tai vähenee. Syntyvyyden lisäksi tähän vaikuttavat etenkin elinajanodote ja muuttoliikkeet.

Kohtaamani yllättävän väitteen mukaan vakiintunut näkemys ei kuitenkaan pitäisi paikkansa. Syntyvyyden päätyminen alhaiselle tasolle vauraammissa maissa ei olisikaan pysyvää, vaan uusi kasvukäyrä olisi alussa. Kysyin kiinnostuneena asiaa tutulta tiedetoimittajalta, ja hänkin kertoi törmänneensä väitteeseen julkisessa keskustelussa – ja kuten minulle, hänellekin esitettiin Tanskaa esimerkkinä maasta, jossa tuo muutos olisi jo käynnissä. Koska tällaiset väitteet alkavat elää helposti omaa elämäänsä, niihin on tärkeä pureutua. Konsultoin suomalaisia väestötutkijoita ja tutustuin tutkimuksiin, joiden tulosten tahattomasta tai tahallisesta väärinymmärryksestä tämä väite kummunnee.

Aiheen käsittelyn tekee ajankohtaiseksi hiipuvan väestönkasvun tai alkavan väestön vähenemisen aiheuttama keskustelu syntyvyydestä Suomessa. Tehdäänkö täällä liian vähän lapsia? Suomessa on esitetty jopa ”synnytystalkoita”. Samoin Tanskassa käynnistyi taannoin melko epäilyttävää kuvastoa käyttävä ”Tee se äidin tähden. Tee se Tanskalle” -kampanja. Moralistinen ”synnytyspaniikki” herättää tunteita monella suunnalla, mutta siihen reagoiminen ei kaipaa tosiasioiden vääristelyä tai huonosti pureskeltua tutkimusta.

Toinen syy olla tarkka näissä asioissa on se, että syntyvyyden tarkastelu sekoittuu aivan liian helposti maahanmuuttoon – pikainen troolaus verkkokeskustelujen syvänteissä osoittaakin, että maahanmuuttoa vastustetaan sekä panikoimalla alhaisesta syntyvyydestä (”ne” sikiävät ”meitä” nopeammin) että kyseenalaistamalla syntyvyyden alhainen taso (emme ”me” tarvitse tänne ”niitä”). Esimerkiksi professori Janne Kotiahon Yle-haastattelussa todetaan huolimattomasti, että Suomen väestö kasvaa ”osin” maahanmuuton takia. Se kasvaa pelkästään maahanmuuton takia. ”Luonnollinen väestönkasvu” eli pelkästään syntyvyydestä johtuva kasvu on pääosin loppunut kaikissa vauraissa maissa, ja uusi tutkimus ei kyseenalaista tätä, kuten alla nähdään. Poikkeustapauksissakin luonnollinen väestönkasvu on hyvin vähäistä maahanmuuttoon verrattuna.

Palaan maahanmuuttokysymykseen kirjoituksen lopussa, mutta katsotaan ensin tarkemmin tätä väestöväitettä ja mitä tutkimus siitä sanoo.

Väestönkasvu ja hedelmällisyysaste ovat eri asioita

Väite vauraiden maiden syntyvyyden uudesta noususta ja ”luonnollisen väestönkasvun” jatkumisesta voi perustua useampaan väärinkäsitykseen. Ensimmäinen on yksinkertainen: sekoitetaan keskenään väestönkasvu ja hedelmällisyysaste (eli rajusti yksinkertaistaen: kuinka monta lasta nainen saa elämänsä aikana – tästä lisää myöhemmin). Katsotaan esimerkiksi Tanskaa. Tätä kirjottaessa maan väestö on World Population Review -sivuston mukaan (luvut perustuvat YK:n tuoreimpiin laskelmiin) noin 5 752 000 ja väestönkasvutahti on 0,36%. Väestö siis kasvaa hitaasti ja valtaosaltaan maahanmuuton vuoksi – Tanska ei siis Suomen tavoin ole ainakaan vielä päätynyt ”negatiiviseen luonnolliseen väestönkasvuun”, mutta mitään syntyvyyspiikkiä ei ole näkyvissä.

Toinen mahdollinen virhe liittyy syntyvyyden muutoksia kuvaavan ”hedelmällisyysasteen” (total fertility rate) tulkintaan. Kuten oheisesta Kuviosta 1 näkyy, hedelmällisyysaste on ”sahannut” melkoisesti viime vuosikymmeninä. Tanskan kohdalla on pikkuinen piikki ylöspäin reippaan romahduksen jälkeen – perustuuko väite Tanskan uudesta syntyvyyden kasvusta tähän? Jokaisen tutkijan pitäisi tietää, ettei tuollaisesta historiallisesta käyrästä voida erottaa vain yhtä mielivaltaista osaa ja tehdä päätelmiä sen pohjalta.

Tämä olisi kuitenkin hyvin karkea virhe tutkijoilta. Oletankin heidän ymmärtäneen väärin hedelmällisyysastetta koskevaa tuoretta tutkimusta. Oheisen kuvion ”sahaaminen” nimittäin kertoo siitä, että tavanomainen hedelmällisyysasteen mittaustapa ei todennäköisesti sovellu esimerkiksi pohjoismaiseen ympäristöön viime vuosikymmeninä. Siksi täytyy katsoa tarkemmin tutkimusmenetelmien eroja.

KUVIO (1) Lähde: Jalovaara et al. 2018. Periodi-hedelmällisyysaste Pohjoismaissa 1975–2015, mikä näyttää sekä laskuja että nousuja. Jalovaara et al. artikkelissa käytetään kohortti-hedelmällisyysastetta (ks. alla) ja vertaillaan niitä periodilukuihin.

Miten hedelmällisyysastetta tulisi mitata?

Väestötutkimuksen kentällä on käynnissä kiinnostava ja mullistavakin tutkimuskeskustelu hedelmällisyysasteen mittaamisesta. Pöydälle on nostettu uudenlaisia metodeja, jotka muuttavat kuvaa etenkin vauraimpien maiden viime vuosikymmenien väestökehityksestä – mutta ne eivät osoita, että syntyvyys olisi lähtenyt tai lähdössä rajuun nousuun tai että väestöllisen siirtymän perusidea olisi kumottu.

Perinteinen periodi-hedelmällisyysaste tai periodi-TFR mittaa hedelmällisyyttä jonain tiettynä ajanjaksona kaikissa ikäryhmissä. Se on ikään kuin ajankohtaiskatsaus, johon monenlaiset hetkelliset muutokset heijastuvat voimakkaasti. Sen etuna on ajankohtaisuus mutta ongelmana on juuri edellä kuvattu käyrien ”sahaaminen”. Tämän vuoksi periodi-TFR-käyrien avulla ei voida hahmottaa käynnissä olevia pitkäaikaisia siirtymiä, jolloin esimerkiksi lastensaanti lykkääntyy yhä myöhemmälle iälle.

Juuri siksi monien tutkijoiden mukaan kohortti-hedelmällisyysaste eli kohortti-TFR on parempi menetelmä. Siinä tarkastellaan kohortteja tai ”syntymävuosiluokkia” jakamalla ihmiset esimerkiksi viiden vuoden luokkiin syntymävuoden mukaan. Näiden kohorttien toteutunut lapsiluku lasketaan – eli kuinka monta lasta ihmiset olivat saaneet esimerkiksi 40 tai 45 ikävuoteen mennessä. Kohorttimenetelmä antaa todenmukaisen kuvan toteutuneesta syntyvyydestä ja pidemmän aikavälin trendeistä. (Myrskylä et al. 2012, 2–4, 16; Myrskylä et al., 2013, 31–32, 42–43; Hvindtfeldt et al. 2010, 427, 431; Jalovaara et al. 2018, 6) (Tiivistelmä menetelmien eroista löytyy täältä.)

Kuten aina tieteessä, eri menetelmät valaisevat ilmiön eri puolia ja vastaavat eri kysymyksiin. Syntyy kuitenkin ongelmia, kun tietynlaisia vastauksia haetaan menetelmiltä, jotka eivät niitä pysty antamaan. Juuri siksi edellä kuvatut periodi-TFR:n käyrän suunnat eivät ole ennusteita käynnissä olevista muutoksista. Tätä havainnollistaa hyvin se, kun vertaillaan eri menetelmillä luotuja kehityskäyriä toisiinsa.

Kun tarkastellaan vauraimpia maita, kohorttimenetelmä antaa erilaisia tuloksia kuin periodimenetelmä. Niiden eroja havainnollistaa alla oleva Kuvio 2. Kohorttihedelmällisyyden arvot ovat korkeampia, ja kehityskäyrä ovat tasaisempi sen sijaan, että se ”sahaisi”.

KUVIO (2) Lähde: Myrskylä et al. 2012. Kaaviossa on kerätty 37 ”kehittyneen” maan hedelmällisyysasteen muutokset. HUOM! Periodi-TFR on kuvattu ajalle 1980–2009, kun kohortti-TFR on kuvattu 1950–1979 välisille kohorteille. Kohortti-TFR osoittaa tasaista laskevaa kehitystä.

Kuten kuviosta nähdään, vauraimmissa maissa hedelmällisyysaste on kummallakin menetelmällä tarkastellen laskenut aivan viime vuosiin tai vuosikymmeniin saakka. Periodi-TFR osoittaa huomattavasti alhaisempia lukuja sekä nousua tällä vuosituhannella. Kohortti-TFR kuitenkin osuu paremmin yksiin toteutuneen syntyvyyden kanssa. Se osoittaa, että vauraiden maiden väestökehitys on ollut ”sahaamisen” sijaan huomattavasti tasaisempaa, joskin laskevaa. Mutta viime vuosina lasku näyttäisi olevan pysähtymässä tai jopa lievässä nousussa. Vauraiden maiden välillä on kuitenkin melkoista vaihtelua hedelmällisyystasossa, eikä vaihtelun syitä vielä tunneta kunnolla. (Myrskylä et al., 2013, 32; Myrskylä et al., 2013, 49; Myrskylä et al. 2009, 742)

Mistä tämä ero juontaa? Hyvin pitkälti siitä, että kohorttilähestymistavalla havaitaan, jos ihmiset ovat saaneet keskimäärin vähemmän lapsia. Menetelmällä tarkastellaan todellisia syntymäkohortteja, kun taas periodi-hedelmällisyysaste kuvaa yhden ajankohdan syntyvyyttä. Se kuvaa usein huonosti sitä, montako lasta ihmiset lopulta saavat.

Periodikäyrät näyttävät esimerkiksi todellisuutta alempaa hedelmällisyysastetta silloin, kun ihmiset lastensaanti viivästyy yleisesti. Käyrä kuitenkin nousee, kun muutos päättyy ja uusi tilanne alkaa vakiintua. Sen jälkeen periodi- ja kohorttikäyrät alkavat lähestyä toisiaan. Muutos tuottaa siis periodikäyrään keinotekoisen ”kuopan”. Niinpä Kuvion 2 punaisen katkoviivan näyttämä ”uusi nousu” syntyvyydessä kertookin lähinnä siitä, että ollaan saapumassa eräänlaiseen uuteen normaaliin. Se ei kerro voimakkaasta syntyvyyden noususta. (Myrskylä et al. 2012, 30–32; Myrskylä et al. 2013, 48)

Merkittävää kuitenkin on, että kohorttimenetelmä osoittaa vauraissa maissa viime vuosikymmenten syntyvyyden laskun huomattavasti oletettua lievemmäksi, ja ennusteet näyttävät siltä, että syntyvyys on tasaista ja voi jopa hieman nousta. Tällä on suuri ero periodimenetelmän hyvin alhaisiin ennusteisiin, joihin moralisoivat ”synnytyspaniikit” perustuvat.

Juuri tässä kohtaa on helppo ymmärtää tutkimus väärin. Tämä ei tarkoita sitä, että syntyvyys olisi lähdössä rajuun nousuun. Hedelmällisyysaste on edelleen niin sanotun ”uusiutumistason” (replacement level) (noin 2,1) alla. Uusiutumistaso tarkoittaa käytännössä sitä, kuinka suuren keskimääräisen syntyvyyden pitäisi olla, jotta nykyisellä kuolleisuudella väestö pysyy vakaana – mikäli maahanmuuttoa ei olisi. Kuten Kuviosta 2 nähdään, vauraammissa maissa ollaan keskimäärin edelleen tämän tason alla.

Toisin sanoen myös kohortti-TFR-lukujen valossa väestön pitäminen vakaana vauraissa maissa vaatisi edelleen maahanmuuttoa. Ilman maahanmuuttoa useimmissa maissa olisi korkeammista luvuista huolimatta odotettavissa väestön laskua – joskin huomattavasti periodimenetelmällä ennakoitua vähäisempää. (Myrskylä et al. 2012, 25–26; Myrskylä et al. 2013, 48–49; Myrskylä et al. 2009, 743) Lisäksi vähemmän vauraissa maissa, joissa hedelmällisyys on silti laskenut uusiutumistason alle, väestö vähenee edelleen. Siellä alhaisempaa hedelmällisyyttä ajavat kehityskulut ovat käynnistyneet mutta ei ole sellaista vaurautta, joka mahdollisesti johtaa kohti väestökäyrän tasaantumista. (Myrskylä et al. 2009, 743)

Tämä on klassinen esimerkki siitä, miten tutkimusten tulokset voidaan ymmärtää väärin tai niitä voidaan käyttää vääristellen. Tutkijoita kuitenkin kannattaa kuunnella:

”Niin kauan kuin kehittyneimmät maat keskittyvät kohentamaan kansalaistensa hyvinvointia ja kunnolliset instituutiot ovat pystyssä, lisäkehitys todennäköisesti kumoaa hedelmällisyyden laskua – vaikka emme voikaan odottaa hedelmällisyyden nousevan takaisin yli uusiutumistason. Tämän seurauksena odotamme kaikkein kehittyneimpien maiden päätyvän suhteellisen tasaiseen väestön kokoon tai jopa kokonaisväestön kasvuun niissä tapauksissa, joissa maahanmuutto on merkittävää.” (Myrskylä et al. 2009, 743, käännös Ville Lähde)

Entä Pohjoismaat?

Edellä esitetyssä Kuvio 1:ssä Pohjoismaiden hedelmällisyysaste näyttää hurjalta vuoristoradalta, jossa yksittäiset nousut ja laskut eivät juuri mitään trendiä osoita – paitsi että syntyvyys noin ylipitäen on uusiutumistason alapuolella. Mutta kun kehitystä katsotaan syntymäkohorttien mukaan, tilanne näyttää jälleen hyvin erilaiselta, kuten Kuvio 3 osoittaa. Yhtäkkisten laskujen ja nousujen sijaan on melko tasainen lievästi laskeva kehitys – eikä Tanskanmaalla näy mitään yllättävää nousua. (Jalovaara et al. 2018) Toisessa kohorttimenetelmää käyttävässä tutkimuksessa Tanskassa nähdään hyvin lievää nousua, jonka oletetaan johtuvan poikkeuksellisen varhaisesta ja laajasta hedelmöityshoitojen leviämisestä (Myrskylä et al., 2103, 38–39). Silti hedelmällisyys on alle uusiutumistason. Hieman toista menetelmää käyttävä ja yhtä lailla periodimenetelmää kritisoiva artikkeli päätyy sekin muistuttamaan, että lapsiluvut ovat Tanskassa alhaisia, vaikkeivät ne olekaan niin alhaisia kuin periodimenetelmä osoittaisi (Hvindtfeldt et al. 2010, 432).

KUVIO (3) Lähde: Jalovaara et al. 2018. Toteutunut kohortti-TFR Pohjoismaissa vuodesta 1940 eteenpäin 45 vuoden iässä (miehet) ja 40 vuoden iässä (naiset).

Sen sijaan muutokset koulutuksen vaikutuksessa ja sukupuolirooleissa Pohjoismaissa ovat olleet kiintoisia ja merkittäviä, ja suosittelen lämpimästi tutustumaan Jalovaaran et al. ilmestymässä olevaan artikkeliin ”Education, Gender, and Cohort Fertility in the Nordic Countries”. Artikkeli kuvaa hyvin, miten esimerkiksi koulutuksen vaikutukset kohorttien keskimääräisiin lapsilukuihin (ja lapsettomiksi jäävien osuuksiin) ovat Pohjoismaisessa ympäristössä hyvin erilaisia kuin köyhemmillä ja väkirikkaammilla alueilla, tai miten tietyt väestötutkimuksen sukupuolioletukset kyseenalaistuvat tällaisissa yhteiskunnissa. (Jalovaara et al. 2018)

Väestönkasvu ja maahanmuutto

Kuten sanottua, väestökeskustelu ja maahanmuuttokeskustelu tuottavat törmätessään helposti sekä tosiasioita hämärtävää että puhtaasti rasistista keskustelua. Muutama yksinkertainen asia unohtuu helposti.

Ensinnäkin: muuttoliike ei tee lisää ihmisiä vaan siirtää heitä paikasta toiseen. Niin hassulta kuin se tuntuu, tämä asia unohtuu usein. On kyllä totta, että mikäli ihmisiä muuttaa korkean syntyvyyden alueilta matalan syntyvyyden alueille, vastaanottajamaan hedelmällisyysaste voi nousta väliaikaisesti – riippuen tietysti siitä, kuinka suuri ero maiden välillä on, miten suuri on maahanmuuttajien osuus ja ennen kaikkea siitä, millaiseen yhteiskuntaan he saapuvat. Ydinkysymys on: pysyykö syntyvyys näissä väestöryhmissä korkealla? Tällöin ollaan tekemisissä aivan samojen kysymysten kanssa kuin väestönkasvussa ylipäätään: tuetaanko naisten oikeuksia ja valtaistumista, onko pääsyä koulutukseen ja työelämään, annetaanko ihmisille vakaan ja turvallisen elämän mahdollisuudet? Päädytäänkö korkeisiin etnisiin raja-aitoihin ja vieraantumiseen, vai sopeutuvatko tulijat yhteiskuntaan ja muu yhteiskunta heihin?

Elämän turvallisuus, vakaus, ihmisoikeudet ja tasa-arvo eivät ylipäätään ole mitään pankissa korkoa kasvavaa omaisuutta. On aivan mahdollista, että nykyisin näistä asioista eniten nauttivat yhteiskunnat muuttuvat radikaalisti – eikä kukaan silloin voi ennustaa väestökehitystäkään, koska ollaan aivan uudenlaisessa tilanteessa. Tämä on tärkeä kysymys niin maahanmuuton vaikutusten kannalta kuin muutenkin. Millaisia yhteiskuntia halutaan rakentaa?

Lisäksi maahanmuuttokeskustelussa keskitytään usein siihen, että vauraisiin maihin muuttaa ihmisiä korkean syntyvyyden maista. Euroopan vauraisiin maihin muuttaa kuitenkin myös paljon ihmisiä alueilta, joilla on matalampi syntyvyys kuin esimerkiksi Suomessa – kuten Venäjältä, Puolasta tai monista Aasian maista.

Toiseksi: muuttoliike on välttämätön globaali ”varoventtiili” tulevaisuuden muutoksiin sopeutumisessa. Parhaassakin mahdollisessa tapauksessa, jos maailma ottaa väestökehityksen taustalla olevat kehityskysymykset tosissaan, maailman väestö kasvaa vielä reippaasti. Se kasvaa eniten niillä alueilla, joilla on eniten köyhyyttä ja joita ympäristö- ja luonnonvaraongelmat uhkaavat pahiten. Maahanmuutto auttaa sopeutumista usealla tavalla. Kuten aiemmassa väestötekstissä todettiin, kun syntyvyys laskee nopean väestönkasvun maassa, on työikäisten osuus hetkellisesti suhteettoman suuri. Jos työtä ja koulutusta riittää kaikille, se tuottaa eräänlaisen ”väestöosingon”. Mikäli työtä ei riitä, syntyy helposti levottomuutta. Maahanmuutto lievittää tätä painetta Toiseksi siirtolaisten rahalähetykset kotiin ovat merkittävä voimavara, joskin ne jakaantuvat epätasaisesti. Lisäksi ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristömuutosten edetessä olosuhteet muuttuvat joillain maailman alueilla epäsuotuisemmaksi, mistä seuraa muuttoliikkeitä joka tapauksessa.

Siksi tasa-arvoisemman kansainvälisen kaupan ja politiikan sekä kehitysyhteistyön rinnalla tarvitaan maahanmuuttoa. Ilman sitä köyhimpien yhteiskuntien pääsy paremmalle kehitysuralle (ja samalla nopeampi syntyvyyden lasku) lienee mahdotonta. Nämä eivät ole vaihtoehtoja vaan tukevat toisiaan.

Kolmanneksi: myös vauraiden yhteiskuntien elämäntavan pitää muuttua. ”Eihän tänne voi päästää lisää ihmisiä elämään länsimaista kuluttavaa elämäntapaa!” Tämä on yksi yleisimpiä (ainakin näennäisestä) ympäristönäkökulmasta kumpuavia argumentteja. Ensinnäkin se sivuuttaa edellä kuvatun olennaisen asian: kestävä elämäntapa vaatii globaalia yhteistyötä, koska maailman alueet eivät ole eristäytyneitä. Toiseksi se unohtaa sen, että elämäntavan on pakko muuttua nykyisissä vauraissa yhteiskunnissa, kuten kaikkialla muuallakin. Kaikkien nykyisissä vauraissa maissa elävien täytyy elää uudella tavalla, myös maahanmuuttajien. Hyvinvointia täytyy voida tuottaa tavoilla, jotka kuluttavat vähemmän luonnonvaroja ja aiheuttavat vähemmän erilaisia ympäristöongelmia. Maahanmuutto ja elämäntavan muutos eivät ole vaihtoehtoja eivätkä ristiriidassa, vaan ne ovat välttämättömiä vastauksia erilaisiin aikamme ongelmiin.

”Eikö väestönkasvu sitten ole ongelma?”

Väestökeskustelu lipuu niin helposti yksinkertaistaviin vastakkainasetteluihin, että ilmiön tarkempi tutkiminen saa helposti vastaan syytöksen väestönkasvun vähättelystä. Käsittelin tätä edellisessä väestökirjoituksessani, mutta palaan asiaan muutamalla huomiolla.

On ilmiselvää, että väestönkasvu on ongelma. On alueita, joilla väestö kasvaa edelleen todella nopeasti. Väestöllinen muuntuminen eri siirtyminen matalampaan syntyvyyteen ei ole edennyt tarpeeksi nopeasti, sillä sitä tukevaa kehitystä ei ole saatu aikaan. Kannattaa muistaa: väestöllisen muuntumisen käsite ei ole ennuste vääjäämättömyydestä vaan pikemmin toimintasuositus! Jos väestönkasvun halutaan taittuvan, tarvitaan tietynlaisia yhteiskuntia eli ihmisoikeuksia ja etenkin naisten ja lasten oikeuksia, koulutusta, ehkäisyvälineitä, perhesuunnittelua, ruokaturvaa, tasa-arvoa ja monta muuta asiaa.

Kun väestö kasvaa nopeasti, ruoantuotanto, vesihuolto, hygienia ja infrastruktuuri eivät tahdo pysyä perässä. Tämä on erityisen tuhoisaa niissä oloissa, joissa köyhyyden vuoksi ollaan vahvasti riippuvaisia paikallisesta ympäristöstä, joka on usein vielä monin tavoin uhattuna. Noidankehästä on vaikea päästä kehityksen ”hyvän kehiin”. Nopean väestöllisen muuntumisen aikaansaaminen on edellytys sille, että köyhemmillä maailman alueilla voidaan rakentaa inhimillistä hyvinvointia kestävällä tavalla.

Väestökysymys on kuitenkin erilainen eri alueilla. Jokainen syntyvä ihminen on pohjimmiltaan samanlainen olento, mutta ihmiset syntyvät erilaisiin maailmoihin. Siksi väestökysymystä ei voi käsitellä kaikkialla samalla tavalla.

Tämä yksinkertainen tosiseikka synnyttää helposti vahvoja moraalisia reaktioita. ”Kun huolehditaan köyhien väestönkasvusta, vapautetaan vauraat ihmiset vastuusta! Maailman ongelmat sälytetään köyhien harteille, vaikka varsinainen ongelma on kulutus!” Tämä ei pidä paikkansa. Ympäristö- ja luonnonvaraongelmat ovat laadullisesti erilaisia eri puolella maailmaa – on äärimmäisen köyhyyden ja vaurauden ympäristöongelmia, ja kummatkin ovat vakavia. Kumpaakin täytyy pystyä ajattelemaan sortumatta yksiulotteiseen vastakkainasetteluun. Lisäksi vauraiden maiden kulutuksen seurauksia on ”ulkoistettu” niin tehokkaasti ympäri maailman, että meikäläisen elämäntavan vaikutukset näkyvät käytännössä kaikkialla. Me olemme väistämättä osallisia siinä, millä tavalla väestökehitys etenee muualla maailmassa – kaupan ja politiikan suhteiden kautta, emme pelkästään kehitysyhteistyötä tekemällä tai sen määrärahoja leikkaamalla.

Vaikka yksilöt tekevät ja ovat tekemättä lapsia, väestökehitys ei synny vain yksilöiden ratkaisuista, vaan se määrittyy hyvin pitkälti yhteiskunnallisten olojen mukaan. Tämä on täysin kiistattomasti osoitettu väestötutkimuksessa. Kun pohditaan planeetan pitämistä elinkelpoisena järjestäytyneille yhteiskunnille, kun punnitaan eroa 9, 11 tai 13 miljardin ihmisen populaation välillä vuosisadan loppuun mennessä, moraalinen tyrmistyminen ei vie kovin pitkälle. Vauraissakin maissa on ihan hyvä idea tehdä vähemmän lapsia, sillä sopivan alhainen hedelmällisyysaste vähentää hiljalleen väestömäärää. Hyvin alhainen hedelmällisyysaste sen sijaan voi tehdä yhteiskuntien kehityksen vaikeaksi, myös siirtymisen ympäristöystävällisempään elämäntapaan, kun syntyvyyden nopea lasku aiheuttaa muita yhteiskunnallisia ongelmia.

Olennaisin kysymys on kuitenkin se, saadaanko väestönkasvu taittumaan kaikkialla maailmassa ja pystyvätkö yhteiskunnat muuttamaan elintapojaan niin, että pahimmat ympäristömuutokset voidaan välttää. Näitä päämääriä on mahdotonta saavuttaa, jos niiden toteuttamista ei mietitä yhtaikaa ja toisiaan tukien.

On aivan selvää, että Suomen tai Tanskan kaltaisissa maissa ei pitäisi alkaa panikoida ”liian alhaisesta” syntyvyydestä, etenkin kun kohorttinäkökulma osoittaa, että huoli on ollut ylimitoitettu. Kaikkialla maailmassa pitäisi päästä tilanteeseen, jossa väestö saadaan tasaantumaan ja hiljalleen laskuun. Siirtymä voi olla vaikea, mutta ”synnytystalkoot” eivät ole ratkaisu.

Mutta siirtymää ei myöskään auta, jos väestötutkijoita ei kuunnella vaan levitetään harhakäsityksiä siitä, että edessä on uusi väestönkasvun aalto, kun hyvinvointi vapauttaa lapsentekohalut.

/ Ville Lähde

KIRJALLISUUS:

Hvintfeldt, Ulla A. et al., Are Low Danish Fertility Rates Explained by Changes in Timing of Births? Scandinacian Journal of Public Health, 38, 2010, 426–433.

Jalovaara, Marika et al., Education, Gender, and Cohort Fertility in the Nordic Countries. European Journal of Population, Forthcoming 2018.

Myrskylä, Mikko et al., Advances in Development Reverse Fertility Declines. Nature, Vol. 460, August 2009, 741–743.

Myrskylä, Mikko et al., New Cohort Fertility Forecasts for the Developed World. MPIDR Working Paper, 2012 (Revised April 2013).

Myrskylä, Mikko et al., New Cohort Fertility Forecasts for the Developed World: Rises, Falls, and Reversals. Population and Development Review, March 2013, 31–56.

7.5.2018

UUTISKIRJE 05/2018

Tervetuloa lukemaan ensimmäistä BIOS-uutiskirjettä! Arvaamattomien algoritmien aikana vanhat tiedottamisen tavat ovat osoittautuneet kullanarvoisiksi, sillä etenkin sosiaalisessa mediassa viestejä on vaikea saada enää maailmalle – ellei käytössä ole muhkeaa mainosbudjettia. BIOS-tutkimusyksikkö alkaa siksi julkaista uutiskirjettä. Se lähetetään kirjeen tilaajille sähköpostissa, mutta kaikki kirjeet arkistoidaan myös avoimesti tälle sivustolle.

Kokoamme uutiskirjeisiin silmään pistäneitä ja korviin särähtäneitä tutkimustuloksia, tapahtumia ja kommentteja maailmalta ja Suomesta. Käytämme tietysti myös tilaisuutta hyväksemme kertoaksemme BIOS-tutkimusyksikön viimeaikaisesta toiminnasta ja uusimmista julkaisuista.

Tilaa uutiskirje sähköpostiisi tästä!

Maailmalta

TAUSTAOLETUKSET JA ILMASTOHERKKYYS

Carbon Brief -sivusto julkaisi kiinnostavan katsauksen tuoreeseen Nature Climate Change -lehdessä julkaistuun tutkimukseen. Tutkimus käsitteli sitä, voidaanko ilmaston keskimääräinen lämpeneminen tällä vuosisadalla pitää alle 1,5 asteen rajan turvautumatta voimakkaasti hiilen talteenoton menetelmiin, ennen kaikkea bioenergiaan ja sen päästöjen talteenottoon ja varastointiin (BECCS). Tavoitteen mahdollisuutta ja hiilen talteenottoahan käsiteltiin BIOS-tutkimusyksikön joulukuisessa kirjoituksessa.

Tutkimus on tärkeä etenkin, koska se nostaa esiin ilmastoskenaarioiden taustaoletuksia. Kun pohditaan 1,5 asteen tavoitteen mahdollisuutta, nojataan paitsi ilmastotutkimukseen myös siihen, miten uskottaviksi teknologiset, taloudelliset, poliittiset ja kulttuuriset muutokset nähdään. Mitä kapeammiksi nämä mahdollisuudet nähdään, sitä suuremmaksi vielä kehittymättömien hiilen talteenoton menetelmien rooli ilmastoskenaarioissa kasvaa. Mikäli syvällisemmät yhteiskunnalliset ja kulttuuriset muutokset nähdään mahdollisiksi, avautuvat myös toisenlaiset ilmastopolitiikan mahdolliset maailmat.

Mahdollisuudet päästä 1,5 asteen tavoitteeseen ovat kiinni myös siitä, kuinka paljon pelivaraa on jäljellä – eli kuinka suuri käytettävissä oleva hiilibudjetti on. Kuten joulukuisessa BIOS-blogikirjoituksessa totesimme, hiilibudjetin määritteleminen on kuitenkin hyvin vaikeaa. Yksi epävarmuutta aiheuttava tekijä on “ilmastoherkkyys”, toisin sanoen se, miten paljon maapallon keskilämpötila nousee hiilidioksidin mukana. Yliopisto-lehden toimittaja Mikko Pelttari kirjoitti blogissaan Ilmasto muuttaa kaiken tuoreesta tutkimuksesta, joka tarkentaa arvioita ilmastoherkkyydestä.

”Jos ilmastoherkkyys olisi tuo Coxin ja kumppanien keskiarvo 2,8 astetta, tavoiteltuun puolentoista asteen lämpenemiseen olisi silti lähes mahdoton päästä, ja Petersin hahmottelemaan kahden asteen hiilibudjettiin pääseminen vaatisi isoja rakenteellisia muutoksia ja mittavia toimia.”

LENTOVERO

Ruotsi yllätti lanseeraamalla huhtikuussa lentoveron. Long Play -lehden Hanna Nikkanen kirjoitti aiheesta tuoreeltaan oivallisen kolumnin, jossa hän muistuttaa kansainvälisen lentoliikenteen erityisasemasta ilmastotoimien poikkeustapauksena. Vaikka toistaiseksi lentoliikenne aiheuttaa ilmastopäästöistä vasta 2–4%, halpalentojen maailmassa matkustajalentoliikenne kasvaa hurjaa vauhtia. Näin se syö onnistumisia muilla saroilla. Lentoliikenteen päästöjen leikkaaminen on visainen ongelma, sillä hiilidioksidipäästöt ovat vain osa koneiden ilmastovaikutuksista.

BIOS

BUSINESS AS USUAL -SKENAARIOTA EI OLE

BIOS-tutkimusyksikön Antti Majava piti esityksen “Sata länsimetroa kymmenessä vuodessa? – Ekologisen jälleenrakennuksen kulttuurisesta perustasta.” Helsingin seudun ilmastoseminaarissa 15.2. Viesti oli, että tämän hetken markkina-arvoihin ja hinnanmuodostukseen ei sisälly juurikaan informaatiota tai arvioita edes lähitulevaisuuden riskeistä. Euro ei siis ole ”paras konsultti” vaikkapa energiainvestointeja tehtäessä. Voimme kuitenkin elää terveempää, merkityksellisempää sekä sivistyksellisesti ja sosiaalisesti rikkaampaa elämää nykyistä paljon pienemmällä energian ja materiaalien kulutuksella.

PESSIMISMIN JA OPTIMISMIN TUOLLA PUOLEN

niin & näin -lehti julkaisi numerossa 1/2018 Ville Lähteen artikkelin “Saako ilmastonmuutoksella pelotella?” Se käsittelee viime vuonna New York Magazinessa ilmestynyttä artikkelia “The Uninhabitable Earth” ja sen synnyttämää laajaa julkista kiistaa. Ville toteaa artikkelissaan, että optimismin ja pessimismin psykologiasta puhuvat nojaavat harvemmin tutkimustietoon, ja kun nojaavat, tekevät senkin väärin tai huolimattomasti. Myöhemmin Ville pohti omaa kantaansa otsikon kysymykseen:

“Käsillä olevien muutosten mittakaava on otettava tosissaan. Toivoa voi, saa ja pitää hakea, kunhan sitä hakee todellisen eikä toivemaailman ehdoilla. Tässä viestijänkin vastuu on raskas: muoto ei saa hallita sisältöä. Niin viestijän kuin vastaanottajan tulee ymmärtää, että paraskin tulevaisuus on reippaasti erilainen kuin nykyinen. Yhteiskuntien täytyy muuttua perustavasti, ja luonnonjärjestelmät muuttuvat väistämättä. Eli jos optimistinen tai pessimistinen viesti ei mene yksiin tutkimustiedon kanssa, se on väärässä, huonoa ja vastuutonta.”

PAINAVAA ASIAA BIOS-BLOGISSA

Kevään mittaan olemme tehneet raskasta työtä tuoreen luonnonvarojen käyttöä koskevan tutkimuksen kartoittamiseksi, ja olemme puntaroineet sen pohjalta kysymystä “irtikytkennästä” (decoupling). Toisin sanoen: mikä on inhimillisen hyvinvoinnin tuottamisen ja luonnonvarojen suhde, ja voiko se muuttua radikaalisti? Onko siirtymä aineettomampaan talouteen käynnissä? Huhtikuussa julkaisimme aiheesta blogikirjoituksen “Maailman aineksen käyttö kasvaa kasvamistaan – minne ja kenelle luonnonvarat virtaavat?

Tilanne on karu. Vaikka teollisuusmaista kuuluu välillä rohkaisevia uutisia, että päästöt tai materiaalien käyttö eivät kasva ihan yhtä lujaa kuin talous, globaalissa kuvassa materiaalien käyttö ja ilmastopäästöt jatkavat kasvuaan. Lisäksi kun huomioidaan vauraiden maiden kuluttamien tuontituotteiden kulutus, merkit paikallisestakaan irtikytkennästä eivät ole kovin uskottavia. Vauraammat maat ovat luonnonvarojen nettotuojia ja ympäristöongelmien viejiä.

Talouskasvu on edelleen kaiken politiikan lähtökohta, mutta vaatimus on vastuuton sellaisessa taloudessa, joka perustuu edelleen luonnonvarojen käytön lisäämiseen. Valtiovarainministeri Petteri Orpo ilmaisi Vihreän Langan haastattelussa (11.4.2018) talouskasvun olevan välttämätöntä esimerkiksi koska “ilmastonmuutosta ei pystytä torjumaan ilman että talous kasvaa.” Vaikka päästöjen ja talouskasvun irtautumista ei ole vielä nähty, “uskon, että nyt kun tilanteeseen on laajasti herätty, niin teknologia ja vastuullisuus päätöksissä ohjaavat päästöjen irtautumiseen talouskasvusta. On pakko.”

Valitettavasti luonnonvarojen kulutuksen, ympäristöongelmien ja talouskasvun välisestä irtikytkennästä ei näy merkkejä, kun maailman materiaalivirtoja tarkastellaan tutkimustiedon valossa. Materiaalisen kasvun pysäyttäminen on välttämätöntä moninaisten ympäristöongelmien selättämiseksi.

Lopuksi

Ilmastokirjan Hyvän sään aikana tekemisestä syntynyt yhteisö sai Tiina ja Antti Herlinin säätiöltä jatkorahoituksen toiminnalleen! Hankkeessa jatketaan kirjan ympärille syntynyttä monipuolista verkkojulkaisemista ja ilmastojournalismia. BIOS onnittelee!

Vuoden 2018 Tiedekynä-ehdokkaiden joukossa on BIOS-tutkimysyksikön Karoliina Lummaan teksti “Lintujen hiljeneminen ympäristön ja kielten katastrofina” (niin & näin, 2/2015). Palkinto julkaistaan 9. toukokuuta. BIOS jännittää!

Vuoden tiedekirjan palkinnon saivat Aki Suokko ja Rauli Partanen teoksesta Energian aika. Avain talouskasvuun, hyvinvointiin ja ilmastonmuutokseen (WSOY). Palkinnon perustelut puhuvat paljon: “Aki Suokko ja Rauli Partanen osoittavat tinkimättömästi, mitä vallitseva käsitys talouskasvun pakosta merkitsee energiankulutukselle ja -tuotannolle. Kun hyvinvointia tavoitellaan lähinnä talouskasvun kautta, myös ympäristöhaitat lisääntyvät tuhoisasti. Hyvinvointi ei kuitenkaan edellytä energiankulutuksen kasvua, ja tavoitteeksi tulisikin asettaa eettisesti ja ympäristöllisesti kestävä hyvinvoinnin lisääminen ja oikeudenmukaisuus.” BIOS onnittelee!

Ajatuspaja e2 on julkaissut Kaisa Karttusen laatiman ruokaraportin otsikolla “Ruokitaan edes itsemme – selvitys ruokajärjestelmän kestävästä kehityksestä”. Raportin mukaan Suomen ruokajärjestelmä on moniin maihin verrattuna hyvällä tolalla, mutta matkaa ympäristöllisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävään tilanteeseen on vielä paljon. Maatalous kannattaaa heikosti (ilman tukia tuskin lainkaan) ja ruokajonot ovat ilmestyneet katukuvaan. Ruoan tuotannon ympäristöjalanjälki on liian suuri, varsinkin kun otetaan huomioon rajojen ulkopuolella tuotetun ruoan ympäristökuorma. Raportti ehdottaa kokonaisvaltaista, sektoreita ja toimijoita yhdistävää ruokapolitiikkaa. BIOS lukee!

Suomen freelance-journalistit ry valitsi Vuoden 2017 freelanceriksi toimittaja, käsikirjoittaja ja tietokirjailija Jari Hanskan. Palkinnon perusteena nostetaan esiin vuonna 2017 Ylellä podcastina julkaistu 11-osainen Tulevaisuus Hanskassa -sarja, jossa studiovieraiden lisäksi kuullaan Villen ja käsikirjoittaja Juho Gröndahlin kirjoittamia lyhyitä fiktioita tulevaisuuden Suomesta. Tarinat perustuvat BIOS-tutkimusyksikön kokoamaan tutkimustietoon.  “Tästä asti meillä on sama matka.”

17.4.2018

Maailman aineksen käyttö kasvaa kasvamistaan – minne ja kenelle luonnonvarat virtaavat?

Ihmiskunnan vuosittainen luonnonvarojen kulutus on kasvanut huimasti, ja kasvu jatkuu. Runsas luonnonvarojen hyödyntäminen kertoo myös lisääntyvistä ympäristöongelmista: kasvihuonepäästöistä, viljelysmaan kadosta, makean veden puutteesta, merten kalakantojen hupenemisesta, happamoitumisesta ja happikadosta, eliökunnan kirjon hupenemisesta ja monista muista ilmiöistä. Ympäristövaikutukset ovat lisääntyneet luonnonvarojen käytön kasvaessa, sillä samalla on siirrytty yhä enemmän uusiutuvien varojen kestävästä käytöstä uusiutumattomiin ja uusiutuvien varantojen ylikäyttöön. Vaikka paikallisesti ja sopivilla mittareilla tarkastellen riippuvaisuus luonnonvaroista vaikuttaisi vähenevän, laajempi katsantokanta osoittaa, että ”dematerialisaatiota” ei ole käynnissä. Globaalisti riippuvaisuus luonnonvaroista vain syvenee, mutta eriarvoisesti. Maailman materiaalivirrat kulkevat vauraimmille. Myös vauraiden maiden ”irtikytkeytyminen” luonnonvaroista osoittautuu harhaksi. Hyvinvointia tuotetaan edelleen kasvavilla aineksen liikkeillä.

Luonnonvarojen käyttö on jo nykyisellään kestämättömällä tasolla. Yksikään maa ei pysty turvaamaan kansalaistensa hyvinvointia kestävällä tavalla, vaan luonnonvarojen kulutus aiheuttaa merkittäviä ympäristöongelmia. (O’Neill et al 2017; UNEP 2016, 16; Hoekstra & Wiedmann 2014) Luonnonvarat myös jakautuvat hyvin epätasaisesti. Luonnonvarojen kokonaiskulutusta kuvaava henkilökohtainen (per capita) materiaalijalanjälki (material footprint), joka ottaa huomioon globaalit kauppavirrat ja tuotteiden tuotannon, on Pohjois-Amerikassa keskimäärin 25 tonnia ja Euroopassa 20 tonnia, kun maailman keskiarvo on noin 10 tonnia – Afrikassa keskimäärin vain 3 tonnia. On siis selvää, että nykyinen vauraiden maiden henkilökohtainen materiaalijalanjälki ei voi yleistyä koko maailmaan. (UNEP 2016, 16–17) Vaikka esimerkiksi kasvihuonepäästöjen suhde materiaalinkulutukseen kehittyisi parhaalla mahdollisella tavalla kohti päästötöntä yhteiskuntaa, vauraan kulutustason yleistyminen koko maailmaan rikkoisi ennakoidulla väestönkasvulla ilmastonmuutoksen ”turvarajat”, monista muista ympäristöongelmista puhumattakaan. (Krausmann et al. 2017, 1884)

Vakiintunut metafora luonnonvarojen virtaukselle on aineenvaihdunta. Elämä on mahdollista energian ja aineksen jatkuvalla virtauksella. Elävien olentojen aineenvaihdunta ei kuitenkaan hyväksy mitä tahansa: jokainen syö ja juo omanlaistaan. Yhden jäte on toisen ruokaa, yhden erämaa toisen koti. (Lähde 2013, 51–52) Samalla tavalla yhteiskuntien aineenvaihdunnan tarkastelu edellyttää määrän lisäksi laadun merkityksen ymmärtämistä. Vaikka kaikki on pohjimmiltaan energiaa, fysikaalis–biologis–sosiaalista maailmaa ei voi ymmärtää vain energialaskelmilla. (Smil 2008, 344) Historiallisesti yhteiskunnilla on ollut omaleimaiset aineenvaihdunnat, mutta globalisoituneessa maailmassa luonnonvarojen käyttötavat ovat yhtenäistyneet. Ratkaisut vaativat määrän suitsimisen lisäksi aineenvaihdunnan muutosta.

Nykyisiin käyttömääriin on päädytty huiman kasvun myötä. Viime vuosisadan alusta lähtien luonnonvarojen vuosittainen virtaus yhteiskunnissa on yli kymmenkertaistunut: vuonna 1900 se oli 7 Gt, vuonna 2010 70–76 Gt ja nykyään yli 88 Gt. Kasvunopeus on myös kiihtynyt viime vuosikymmenien aikana: 1970-luvulta määrä on liki nelinkertaistunut. (Krausmann et al. 2017, 1880–1881; Schaffartzik et al. 2014; UNEP 2016, 5, 14, 31; IRP 2017, 28) Näihin lukuihin ei ole laskettu mukaan käyttämättä jäänyttä luonnonvarojen ottoa eli haaskuuta ja hyödyntämättömiä sivutuotteita eri muodoissaan, joten todelliset määrät ovat tätä suurempia.

Luonnonvarojen käyttöönotto maailmassa. Lähde IRP 2017, 29.

Luonnonvarojen käyttöönotto on myös kasvanut huomattavasti nopeammin kuin väestö. Toisin kuin esimerkiksi väestön kasvuvauhti tai maailmanlaajuisen bruttokansantuotteen kasvuvauhti, jotka ovat hiipumassa, materiaalin käytön kasvu on myös kiihtynyt entisestään tällä vuosituhannella (Schaffartzik et al. 2014, 87; UNEP 2016, 31). Sekä elintaso/kulutustaso että väestömäärä ovat merkittäviä kasvun syitä, ja niiden keskinäinen ensisijaisuus luonnollisesti vaihtelee alueittain – joskin alempana käsitelty kauppavirtojen vaikutus tekee erittelyn vaikeaksi. (IRP 2017, 41–42)

Vuosittaiset materiaalivirrat ovat vain yksi kasvun ilmentymä. Nimittäin erilaiset enemmän tai vähemmän kiinteät varastot (stock) eli rakennukset, koneet ja muut käyttöesineet ja ylipäätään yhteiskuntien aineellinen infrastruktuuri ovat kasvaneet huimasti. Vuosina 1900–2010 varastot kasvoivat 23-kertaisiksi, ja kasvu jatkuu voimakkaana. Myös varastojen kertyminen kertoo kiihtyvästä kehityksestä: 80% kaikesta varastoihin lisätystä materiaalista on tullut vuoden 1980 jälkeen.

Rakennettu infrastruktuuri luo perityn tilanteen (Lähde 2013, 24–27), joka ohjaa tulevaa kehitystä. Niinpä nykyään varastojen ylläpitämiseen ja rakentamiseen kuluu jo yli puolet vuosittaisesta materiaalivuosta. Vaikka valtaosa varastoista koostuukin erilaisista rakennusmateriaaleista, ylläpito vaatii esimerkiksi energiaa rakennusten lämmittämiseen, ajoneuvojen kuljettamiseen ja niin edelleen. Tämä vaikeuttaa siirtymistä kestävämpiin yhteiskuntiin. (Krausmann et al. 2017, 1880–1883; Schaffartzik et al. 2014, 87)

Jatkuvan ja kiihtyvän kasvun seuraus on, että materiaalien kierrätys laahaa jäljessä. Vain 11% vuosittaisesta varastojen ylläpitämiseen ja rakentamiseen tulevasta materiaalivirrasta on kierrätettyä tai ”kaskadikäyttöä” (eli esimerkiksi vanhan betonin jauhamista hiekan korvikkeeksi). Jätettä kerääntyy yhä enemmän. (Krausmann et al. 2017, 1882–1883) Kasvun vuoksi uusia raaka-aineita tarvitaan kiertoon yhä enemmän, vaikka kierrätyskäytännöt kehittyisivätkin. Ajatus sellaisesta kiertotaloudesta, joka saisi yhteiskunnan materiaalinkulutuksen muuttumaan jatkuvasta läpivirtauksesta “suljetuiksi kierroiksi”, on mahdoton jatkuvan materiaalisen kasvun oloissa. Sataprosenttinen kierto on mahdoton ajatus, mutta vakaiden materiaalivirtojen oloissa materiaalin kierrolla voisi olla yhteiskuntien aineenvaihduntaa mullistava vaikutus. Kasvuoloissakin kaikki toki kiertää, mutta jätteinä ja saasteina, ja ekologisten järjestelmien kyky käsitellä niitä on rajallinen. (Lähde 2013, 107–109; UNEP 2016, 34)

Yhteiskunnat vaativat toimiakseen luonnonvaroja. Luonnon hyödyntämisen määrä ja laatu vaikuttavat kuitenkin ratkaisevasti siihen, millaiseksi aineenvaihdunta muodostuu. Historiallinen siirtymä biomassasta ja muista uusiutuvista varannoista yhä enemmän uusiutumattomiin on lisännyt jätevirtoja. (IRP 2017, 28) Biomassan käyttö on silti kasvanut, mutta hitaammin, sillä siinä ekosysteemien rajat alkavat tulla vastaan. Uusiutuvien luonnonvarojen käyttö voi kuitenkin olla aivan yhtä tuhoisaa, jos ekosysteemien toipumiskyky ja varantojen uusiutumistahti ylitetään – ylikalastus ja metsäpeitteen häviäminen ovat hyviä esimerkkejä.

Ylipäätään luonnonvarojen käytössä olennaisin kysymys ei ole, kuinka monta tonnia niitä kulutetaan kaikkiaan, vaan mitä kulutetaan ja mitä seurauksia sillä on. Meille näkyvät luonnonvarat ovat itseään suurempia. Jokaisen tynnyrin, säkin tai harkon taustalla on laajempi toimeliaisuuden kuhina. Laatu on olennaista, eikä tonni ole vain tonni: silakoilla, uraanilla, lautatavaralla, särötetyllä maakaasulla ja mangoilla on tyystin erilainen tausta. Yhteiskunnan käytössä olevan materiaalivirran ympäristövaikutukset määräytyvät niin laadun kuin määrän myötä. Lisäksi luonnonvarojen varannot heikentyvät: uusiutumattomien luonnonvarojen käyttöönotto vaatii enemmän työtä, ja ekosysteemien tilan heikentyessä uusiutuvien varantojen samoin. Ääriesimerkki tästä ovat globaalit merikalan saaliit, jotka ovat vähentyneet samalla kun kalastusponnisteluita edelleen lisätään. Niinpä ympäristövaikutukset voivat jopa kasvaa, vaikka luonnonvarojen hyödyntämisen tonneittain laskettu määrä pysyisi ennallaan. (Davidson et al. 2014)

Irtikytkennän unelma

Rajallisessa maailmassa materiaalisen kulutuksen kasvu on kiistämätön ongelma, mutta pakotieksi on esitetty teknologisen ja taloudellisen kehityksen mahdollisuuksia irtikytkentään (decoupling) – toisin sanoen että taloudellinen kasvu olisi mahdollista ilman kasvavia ja kriittisiä ympäristöongelmia. Samaa ajatusta on tavoiteltu dematerialisaation idealla, jonka mukaan kehittyvät yhteiskunnat siirtyvät yhä vähemmän aineelliseen toimeliaisuuteen. Kummankin ytimessä on ajatus, että suunnilleen nykyisen kaltainen yhteiskuntamalli voisi jatkaa elämäänsä, kunhan kehitys vie ne kohti aineettomampaa elämää.

Jotta irtikytkennästä voidaan puhua, täytyy vastata kuitenkin kahteen kysymykseen. Ensinnäkin, minkä irtikytkentä? Yleisimmin lähtökohtana on talouskasvu, mitattuna BKT-luvuilla, vaikka mittarin ongelmallisuus onkin yleisesti tunnustettu. Bruttokansantuote ei kerro mitään siitä, mitä yhteiskunnassa tehdään. Tämä on erityisen ongelmallista silloin, kun pitäisi käsitellä kielteisiä ympäristövaikutuksia tai inhimillistä kehitystä pelkkiä palkkatuloja monisyisemmin.

Ylipäätään sillä, mitä taloudellista tulosta esimerkiksi energiasta tai materiaalivirroista saadaan irti, on hyvin abstrakti suhde todellisuuteen. Finanssiala ei korvaa perinteisiä materiaali- ja energiaintensiivisiä toimintoja vaan se luo uuden kerrostuman. Kun finanssitoiminta paisuttaa bruttokansantuotetta, voi vaikuttaa siltä, että yhteiskunnan energiaintensiivisyys laskee. Finanssitoiminnan materia – ja energiavaatimukset ovat kuitenkin perinteiseen talouteen nähden pieniä. Niinpä finanssitalouden kasvu on luonut irtikytkennän harhaa. (Kovacic et al. 2017). Toisaalta finanssitaloudella voi olla materiaalinkulutusta lisääviä vaikutuksia reaalitalouteen.

Lisäksi kansantalous ei ole kovin toimiva analyysiyksikkö, sillä maailman eri alueet poikkeavat niin radikaalisti toisistaan. Useimmin irtikytkentää etsiessä tarkastellaan, miten esimerkiksi materiaalien käyttö suhtautuu tuotettuun taloudelliseen yksikköön, missä valuutassa sitä mitataankin. Eli: kuinka materiaalitehokkaasti (tai energiatehokkaasti) kansantalous toimii? Luonnonvarojen käytön perimmäinen tehtävä on kuitenkin tuottaa inhimillistä hyvinvointia – tai sen pitäisi olla. Niinpä mikäli pidetään kiinni BKT-tarkasteluista niiden ongelmista huolimatta, merkityksellisempi tarkastelutaso on yksilökohtainen osuus BKT:sta (per capita), joka antaa karkean kuvan tulotasosta. Se kertoo, kuinka monen asukkaan kesken tulos jaetaan, ja tulos antaa osviittaa siitä, millainen yhteiskunnallinen aineenvaihdunta on. (Bithas & Kalimeris 2018, 339) Kansantaloustason ja yksilötason BKT-tarkastelut antavatkin päinvastaisia tuloksia. Edellinen antaa merkkejä materiaalisesta irtikytkennästä, jälkimmäinen osoittaa, että riippuvaisuus luonnonvaroista on kasvanut. (Bithas & Kalimeris 342, 348–349)

Olennaisinta ei ole taloudellinen kirjanpito eli se, millaisia BKT-lukuja saadaan aikaan, sillä se voi todellakin pitää sisällään mitä tahansa. Varsinainen kysymys on, kuinka ihmiskunta saadaan ravittua ja juotettua, vaatetettua, asutettua, liikutettua, lääkittyä, koulutettua, pestyä ja toivottavasti löytämään merkitystä elämästään. Jos puhutaan irtikytkennästä, tämän pitäisi olla lähtökohta.

Toinen kysymys on: irtikytkentä mistä? Verrataanko taloudellista tulosta tai inhimillisen hyvinvoinnin tuottamista energian käyttöön, ilmastopäästöihin, maankäytön muutoksiin, vai mihin? Tässä törmätään erilaisten ympäristömittarien ongelmaan: yksikään mittari ei kerro kunnolla ympäristösuhteiden ja -ongelmien moninaisuudesta. Liian helposti yhdestä mittarista tulee koko ”ympäristön” symboli. (Lähde 2013, 121–123)

Yleisimmin irtikytkennästä puhutaan nykyään suhteessa kasvihuonekaasupäästöihin. Etenkin kun viime vuosina näytti hetken, että hiilidioksidipäästöt olivat tasaantuneet, ilmassa oli paljon optimismia irtikytkennän mahdollisuudesta. Globaalisti hiilidioksidipäästöt kuitenkin jatkoivat kasvuaan. Silti koska päästöt laskevat Euroopassa ja Yhdysvalloissa (vaikkeivät ne olekaan linjassa edes 2 asteen tavoitteen kanssa), monet näkevät irtikytkennän siintävän horisontissa. Ja eittämättä onkin niin, että mitä enemmän energiaa saadaan tuotettua ilman kasvihuonepäästöjä, sitä vähemmän esimerkiksi taloudellinen tulos ja ilmastopäästöt ovat kytkeytyneet.

Ilmastopäästöt tai energian kulutus kertovat kuitenkin rajoitetusti tai hyvin vähän esimerkiksi biodiversiteetin kadosta, viljelysmaan tuhoutumisesta, makean veden resurssien tilasta, kalakannoista tai monista muista ympäristöongelmista. Ilmastonmuutos vaikuttaa lopulta kaikkiin niistä, mutta lukuisat ympäristöongelmat eivät silti palaudu ilmastopäästöihin. Materiaalivirrat ovat huomattavasti parempi ”sijainen” (proxy) kirjavalle ympäristövaikutusten joukolle (UNEP 2016, 17–18). Nekään eivät kerro kaikkea, sillä kuten edellä todettiin, laatukysymykset ovat ohittamattomia.

Silti ne kertovat olennaisen asian: materiaalisen kulutuksen kasvu ei voi jatkua riippumatta siitä, millaisella taloudellisella kirjanpidolla sitä seurataankaan. YK:n ympäristöohjelman asettaman International Resource Panelin tekemissä skenaarioissa luonnonvarojen käyttö kasvaisi nykytrendeillä vuoteen 2050 mennessä huimaan 180 Gt, eli se yli tuplaantuisi nykyisestä. Resurssitehokkuutta ja ilmastotoimia korostavassa parhaassa skenaariossakin käyttö olisi 132 Gt. (IRP 2017, 42–44) IRP:n vuoden 2017 raportissa todetaan:

”Huolimatta Climate Plus -skenaarion eduista kasvihuonekaasujen päästöjen vähentämisessä, globaalitalouden vaatima 132 miljardin tonnin materiaalinkäyttö (noin 75% yli vuoden 2017 tason) aiheuttaisi joka tapauksessa valtavat ympäristövaikutukset… ja lisäisi riskiä, että maapallojärjestelmä siirtyisi uudenlaiseen tilaan, joka ei ole enää yhtä sopiva sosiaalisille ja taloudellisille systeemeille ja joka tekisi kestävän kehityksen päämäärien (SDG) saavuttamisen vaikeammaksi jollei mahdottomaksi.” (IRP 2017, 44)

Tämä kertoo, kuinka perustavanlaatuista muutosta tarvitaan. Irtikytkentäkeskustelussa erotetaan toisistaan suhteellinen ja absoluuttinen irtikytkentä. Suhteellinen irtikytkentä tarkoittaa, että esimerkiksi taloudellisen tuloksen yksikköjä saadaan vähäisemmällä määrällä energian, luonnonvarojen, ilmastopäästöjen yksikköjä kuin aiemmin – tai mitä milloinkin mitataan. Niin esimerkiksi luonnonvarojen kulutus voi jatkaa kasvuaan, kunhan se kasvaa vertailukohtaansa hitaammin. Absoluuttinen irtikytkentä tarkoittaa, että kulutus tai päästöt eivät enää kasva. Mutta koko irtikytkennän käsite on perin juurin hankala, koska kysymyksiin ”minkä irtikytkentä ja mistä?” ei saada sellaista vastausta, joka auttaisi meitä ymmärtämään olennaista kehityksen haastetta.

Ratkaiseva kysymys on: voidaanko kaikille maailman ihmisille taata hyvä elämä niin, että luonnonvarojen kulutus saadaan niin määrällisesti kuin laadullisesti kestävälle tasolle? (O’Neill et al., 2018) On ilmeistä, että nykyisen kaltaisella yhteiskunnallisella aineenvaihdunnalla se ei onnistu. Onko yhtälö täysin mahdoton, kun maailman monilla alueilla on nälkää, köyhyyttä ja kasvava väestö? Tähän ei voida edes yrittää antaa kunnon vastauksia ennen kuin luonnonvarojen virtauksia katsotaan tarkemmin.

Tuottajien ja hyötyjien maailma

Luonnonvarojen kulutusta on tarkasteltava globaalilla tasolla, sillä monet ekologiset prosessit ovat aidosti globaaleja, ja toisaalta globaali talous kytkee yhteen myös sellaisia ekologisia järjestelmiä, jotka ovat paikallisempia. Vaikka ”kaikki liittyy kaikkeen”, maailma ei ole kellokoneisto vaan sikermä eri ajan ja paikan mittakaavoissa toimivia järjestelmiä, jotka ovat osin limittäisiä ja päällekkäisiä, osin toisistaan eristyneitä. (Lähde 2013, 46–54) Inhimillinen toiminta on kuitenkin lisännyt etenkin globaalin talouden myötä aivan uudenlaisen kerrostuman yhteyksiä paikallisuuksien välille. Paikallisista resursseista on tullut globaaleja hyödykkeitä (Hoekstra & Wiedmann 2014).

Siksi vaikka globaalin tason kokonaisluvut luonnonvarojen kulutuksesta kertovat meille sen, mikä on mahdotonta (kasvu ei voi jatkua), ne eivät kerro, mitä pitäisi tehdä (mitä missäkin voi käyttää ja miten?). Tämä tiedon epäsymmetrisyys on olennainen erilaisten ympäristömittarien piirre. Tarvitaan monenlaista tietoa monenlaisiin tarkoituksiin, jotta pääsemme maailmasta perille (Hoekstra & Wiedmann 2014.

Tämä on ilmeistä, kun tarkastellaan luonnonvarojen liikettä ympäri maailmaa kansainvälisessä kaupassa. Luonnonvarojen kauppa on kasvanut nopeammassa tahdissa kuin niiden paikallinen käyttöönotto (domestic extraction). Nykyään 11,6 Gt vuosittaisesta materiaalivirrasta (88,6 Gt) kulkee kansainvälisessä kaupassa.

Luonnonvarojen kansainvälinen kauppa. Lähde IRP 2017, 34.

Absoluuttisesti suurin osa luonnonvarojen käyttöönotosta tapahtuu nykyään Itäisessä Aasiassa ja Tyynenmeren maissa. Historiallisesti Eurooppa ja Pohjois-Amerikka olivat luonnonvarojen oton keskuksia, mutta oton painopiste on siirtynyt yhä enemmän muualle maailmaan. (IRP 2017, 38–39) Toisaalta Itäisestä Aasiasta on tullut myös merkittävä luonnonvarojen tuoja. Kun tarkastellaan maailmankaupassa liikkuvia tonnimääriä, vain Eurooppa ja Itäinen Aasia ja Tyynenmeren alue ovat nettotuojia. (UNEP 2016, 55–56; IRP 2017, 34-36)

Kuva muuttuu kuitenkin perustavanlaatuisesti, kun tarkastellaan kaupattujen raaka-aineiden ja hyödykkeiden taustalla olevaa aineellista toimeliaisuutta. Jokaista kaupattua tonnia vastaa 2,5–3-kertainen määrä luonnonvarojen käyttöä tuotantomaissa. Toisin sanoen noin 40% vuosittaisesta luonnonvarojen kulutuksesta käytetään tuottamaan ne raaka-aineet ja hyödykkeet, joita rahdataan maasta toiseen. (UNEP 2016, 31; Wiedmann et al. 2015, 6721–6722; Hoekstra & Wiedmann 2014)

Tämä tarkoittaa käytännössä, että etenkin vauraimmat maat ovat ”ulkoistaneet” merkittävän osan luonnonvarojen kulutuksestaan. Niinpä vaikka Kiinan materiaalijalanjälki kansantaloutena on selvästi maailman suurin (16,3 Gt), myös sen viennin materiaalijalanjälki on huima (7,3 Gt). Tuonnin materiaalijalanjälki taas on huomattavasti pienempi, sillä maa tuo pääosin raaka-aineita ja vie tavaroita. (UNEP 2016, 31; Wiedmann et al. 2015, 6721–6722)

Niinpä kun pelkästään kaupattavien tavaroiden ja raaka-aineiden sijaan katsotaan kaupan ”piilovirtoja”, vauraiden maiden riippuvaisuus luonnonvaroista osoittautuu hyvin suureksi – irtikytkentää ei ole näkyvissä. (IRP 2017, 36)  Kun tuojamaat ulkoistavat luonnonvarojen kulutusta, ne saavat ostamissaan hyödykkeissä suuren määrän luonnonvaroja kätevästi pakattuna pieneen tilaan. (UNEP 2016, 24) Tämä suhde pätee myös, jos tarkastellaan talouden lisäksi inhimillistä hyvinvointia laajemmin esimerkiksi Human Development Indexin (HDI) valossa. Vaikka kansainvälisen kaupan viejistä etenkin keskiportaalla olevat maat saavat kaupasta tietenkin työllisyyttä ja tuloa, globaali työnjako on muuttanut luonnonvarojen vientiä melko huonosti monipuoliseksi inhimilliseksi kehitykseksi. (UNEP 2016, 77–80)

Per capita materiaalijalanjälki suhteessa HDI-asemaan. Lähde UNEP 2016, 80.

Luonnonvarojen oton ja hyödykkeiden tuotannon ulkoistaminen on kaupankäynnin ja globaalin työnjaon lisäksi ympäristövaikutusten ja niiden kustannusten ulkoistamista toisille. Edes karkeilla taloudellisilla mittareilla ei ole lainkaan selvää, missä määrin globaali kauppa lisää materiaalitehokkuutta maailmassa. Tuotanto siirtyy maasta toiseen käytännössä työvoiman hinnan mukaan, mutta vaikutus materiaalitehokkuuteen on päinvastainen. (IRP 2017, 30, 33) Jälleen se, mitä mittareita valitaan, mihin tietoon nojataan, määrittää sen, miltä maailma näyttää.

Sekä kulutustaso että väestömäärä vaikuttavat luonnonvarojen käytön kasvuun. Vaurastuvissa maissa joudutaan rakentamaan materiaali-intensiivistä infrastruktuuria. Alueilla, joilla väestö kasvaa nopeasti, haaste on hankala, ja huonon kehityksen kierteestä voi olla vaikea päästä – etenkin edellä kuvatun luonnonvarojen käytön ja niiden tuotannon seurausten eriarvoisen jakautumisen vuoksi. Arviot paikallisen elintason, väestömäärän ja ulkoistamisen vaikutuksista vaihtelevat merkittävästi sen mukaan, millaisia mittareita käytetään, eli ennen kaikkea otetaanko huomioon kaupan piilovirrat ja ympäristövaikutusten kustannukset. (Bithas & Kalimeris 2018, 350; Wiedmann et al. 2015, 6275)

Entä Suomi? Kuten oheisesta Tilastokeskuksen kaaviosta näkyy, kotimainen luonnonvarojen otto on pysynyt pitkään suunnilleen samalla tasolla. Kokonaiskäyttö on kuitenkin kasvanut voimakkaasti, kun mukaan lasketaan tuonnin piilovirrat. Kuten edellä todettiin, tällainen silakoiden, soran, nikkelin ja kaiken muun yhteenlasku ei kerro paljoakaan siitä, mitä Suomessa oikeasti tapahtuu. Siinä ei liioin näy suomalaista vientiä. Se kuitenkin kertoo, että riippuvuutemme luonnonvaroista kasvaa edelleen, samoin elämäntapamme moninaiset ympäristövaikutukset.

Yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan pitää mullistua

Vauraissa ja teknologisesti edistyneimmissäkään maissa ei ole käynnissä lainomaista kehitystä kohti aineetonta taloutta. Globaalisti luonnonvarojen kulutus kasvaa, ja puhe ”kehittyneiden” maiden irtikytkennästä osoittautuu vähintään ongelmalliseksi tai suorastaan harhaksi, kun otetaan huomioon kulutuksen ja ympäristövaikutusten ulkoistaminen – joka on huomattavasti näkyviä kauppatavaroita mittavampaa.  Kuluttamamme luonnonvarat ovat ilmiasuaan suurempia. Jopa biomassan käyttö vauraissa maissa kasvaa, vaikka ne ovat siirtyneet maatalousvaltaisuudesta teollisuuteen ja palveluihin, sillä eläintuotteita korostava elämäntapa laajentaa biomassan käyttöä moninkertaisesti (Wiedmann et al. 2015, 6274).

Materiaalisen irtikytkennän sijaan käynnissä on yhä tiiviimpi kytkeytyminen, joka vaurioittaa yhteiskuntien elossapysymisen edellytyksiä kohtalokkaasti – lukemattomien ei-inhimillisten olioiden omaleimaisista maailmoista puhumattakaan.

Irtikytkentä ja dematerialisaatio eivät ole lopulta kovin hyödyllisiä näkökulmia nykytilanteeseen, koska käsitteet ovat vahvasti kytkeytyneet ongelmallisiin BKT-tarkasteluihin. Olennaista on ottaa luonnonvarojen kulutuksen vähentäminen tavoitteeksi ja muistaa, että tärkein päämäärä niiden käytöllä on perustava inhimillinen hyvinvointi. Kuten edellä kysyttiin: kuinka ihmiskunta saadaan ravittua ja juotettua, vaatetettua, asutettua, liikutettua, lääkittyä, koulutettua, pestyä ja toivottavasti löytämään merkitystä elämästään ilman, että kehityksen edellytykset tuhotaan? Ja miten tämä voidaan tehdä niin, että sama on mahdollista kaikille?

Tehtävä näyttää jopa toivottomalta, kun luonnonvarojen kulutuksen mittakaava ja kasvunopeus ymmärretään kokonaisuudessaan. ”Perityn tilanteen” polkuriippuvuudet ovat vahvoja, ja yhtäältä ulkoistettua ylikulutusta ja toisaalta suuria taloudellisia voittoja tuottavaa tehotonta tuotantoa ylläpitävät voimat ovat vahvoja, tukenaan maailman väestön vauraan vähemmistön mukavuudenhalu.

Tehtävä on varmasti toivoton, mikäli todellista kulutusta ei saada laskemaan siellä, missä se on suurinta. Kulutuksen lasku vaatii perustavaa muutosta siinä, miten inhimillisiä tarpeita tyydytetään ja millaisen infrastruktuurin varaan elämä rakentuu. Niinkin perustavat asiat kuin asuminen, syöminen ja liikkuminen voidaan toteuttaa tavoilla, joiden materiaali- ja energiankulutus on aivan eri mittaluokissa. Toisaalta peritty infrastruktuuri ohjaa yksilöiden valinnanmahdollisuuksia. Tämän lisäksi materiaaliseen kulutukseen vaikuttaa tarpeentuotanto: yhä uusien laitteiden tai palveluiden tekeminen haluttavaksi tai jopa välttämättömäksi. (O’Neill et al. 2018; Krausmann et al. 2017, 1884; Lähde 2013, 97–101)

Materiaalisen kulutuksen ”turvallista tasoa” ei voida määrittää gigatonneina: vaikka globaali materiaalivirta tippuisi radikaalisti, se voisi edelleen pitää sisällään tarpeeksi fossiilisia polttoaineita tuhoisaan ilmastonmuutokseen, tai tarpeeksi kalansaalista merten kalakantojen romahduttamiseen. Mikäli esineiden uudelleenkäyttö, kierrätys ja luonnonvarojen kaskadikäyttö halutaan merkittävään rooliin, eli mikäli halutaan tähdätä kattavaan “kiertotalouteen”, täytyy materiaalien läpivirtauksen vähentyä, ei kasvaa. Tämä on luonnonvälttämättömyys. Se kuitenkin vaatii myös laadullista, ei vain määrällistä muutosta. Jos yhteiskuntien kuluttamien luonnonvarojen määrää halutaan laskea, niiden koko aineenvaihdunnan pitää mullistua.

KIRJALLISUUS

Bithas, Kostas & Panos Kalimeris, Unmasking Decoupling: Redefining the Resource Intensity of the Economy, Science of the Total Environment. Vo. 619–620, April 2018, 338–351.

Davidson, Debra et al., The Effort Factor; Evaluating the Increasing Marginal Impact of Resource Extraction Over Time. Global Environmental Change. Vol. 25, March 2014, 63–68.

Hoekstra, Arjen & Thomas Wiedmann, Humanity’s Unsustainable Environmental Footprint. Science. Vol 344, No. 6188, 2014, 1114–1117.

IRP, Assessing Global Resource Use: A Systems Approack to Reource Efficiency and Pollution Reduction. A Report of the International Resource Panel. United Nations Environmental Program. Nairobi, Kenya 2017.

Kovacic, Zora et al., Finance, Energy and the Decoupling: an Empirical Study. Journal of Evolutionary Economics. August 2017, 1–26.

Krausmann, Fridolin et al., Global Socioeconomic Material Stocks Rise 23-fold Over the 20th Century and Require Half of Annual Resource Use. PNAS, No. 8, Vol. 114, 2017, 1880–1885. www.pnas.org/cgi/doi/10.1073/pnas.1613773114

Lähde, Ville, Niukkuuden maailmassa. niin & näin, Tampere 2013.

O’Neill, Daniel et al., A Good Life for All Within Planetary Boundaries. Nature Sustainability, 1/2018, 88–95. https://doi:10.1038/s41893-018-0021-4

Schaffartzik, Anke et al. The Global Metabolic Transition: Regional Patterns and Trends of Global Material Flows, 1950–2010. Global Environmental Change. Vol. 26, May 2014, 87–97. https://doi.org/10.1016/j.gloenvcha.2014.03.013

Smil, Vaclav, Energy in Nature and Society. General Energetics of Complex Systems. MIT Press, Cambridge 2008.

UNEP, Global Material Flows and Resource Productivity. An Assessment Study of the UNEP International Resource Panel. United Nations Environment Programme, 2016.

Wiedmann, Thomas O. et al., The Material Footprint of Nations. PNAS. Vol. 112, No. 20, 2015, 6271–6276.

26.1.2018

BIOSin toiminta vuonna 2017

Kesäkuisessa blogikirjoituksessa kerroimme yli kaksi vuotta toimineen tutkimusyksikkömme historiasta, toiminnan taustalla olevista ajatuksista ja käynnissä olevista projekteista. Monenlaista oli työn alla. Työtahti vain kiristyi loppuvuotta kohti, ja viime vuosi olikin niin toiminnantäyteinen, ettemme aina tahtoneet pysyä itsekään sen perässä, mitä kaikkea väkemme touhusi. Monet pitkään suunnitellut ja työstetyt yhteistyöhankkeet saatiin valmiiksi vuoden loppuun mennessä, ja sen ohessa luennoimme ympäri maata ja julkaisimme niin tieteellisiä kuin laajalle yleisölle suunnattuja kirjoituksia.

BIOS & Yle -yhteistyö

Tutkimusyksikkömme ensimmäinen suuri hanke, johon Koneen säätiö myönsi meille vuonna 2015 rahoituksen, oli yhteistyö Ylen kanssa uudenlaisen ympäristöjournalismin kehittämiseksi. Hanke loi nahkansa monta kertaa parin vuoden työn aikana, ja uutis- ja ajankohtaistoimituksen rinnalle mukaan tuli draamatoimitus. Laajan Tehtävänä tulevaisuus -kokonaisuuden julkaiseminen alkoi lokakuussa. Siihen kuului haastatteluiden ja perinteisten reportaasien lisäksi joukko draaman tuottamia audiovideoita sekä Jari Hanskan juontama podcast-sarja Tulevaisuus hanskassa. Podcast-sarjan runkona toimivat kuunnelmat, jotka Juho Gröndahl oli dramatisoinut pääosin BIOS-tutkimusyksikön tuottamien tarinoiden pohjalta. BIOS-väki oli muutoin mukana kokonaisuudessa sekä haastateltuina asiantuntijoina että tuottamalla toimittajille tietopaketteja keskeisistä ympäristö- ja resurssihaasteista.

Tehtävänä tulevaisuus oli pioneerityötä: ensimmäinen Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen ja draaman yhteishanke, poikkeuksellisen pitkäkestoista tutkijoiden ja toimittajien yhteistyötä sekä julkaisualustojensa monipuolisuudessa uraauurtavaa journalismia. Toisaalta kokonaisuus osoitti, miten vaikeaa yksilön kuluttajavalintoihin tai yksittäisiin teknisiin ratkaisuihin keskittyvästä puhetavasta on päästä irti. Ympäristö- ja resurssikysymysten kunnollinen kytkeminen taloudellisiin ja poliittisiin näkökulmiin on yhä työn ja tuskan takana. Tämä kuvaa tilannetta tietysti journalismia laajemminkin. Ennen vuoden vaihdetta julkaistussa jutussaan toimittajat Virpi Hukkanen ja Janne Toivonen toteavat:

”Mutta millaista liikettä on saatu aikaan? Hyvin, hyvin varovaista.

Suomen hallitus laskee hämmästyttävän paljon kansalaisen vapaaehtoisuuden varaan. Tavallisen suomalaisen pitäisi puolittaa ilmastopäästönsä runsaassa 20 vuodessa. Ilman sitä koko maan ilmastotavoitteet jäävät saavuttamatta.

Kuinka moni suomalainen edes tietää, että hänen kontollaan on moinen muutos?

Entä missä ovat kannustimet? Eivät juuri missään.

Ehkä ympäristöministeriössä luotetaan, että sivistynyt kansalainen hoitaa hommansa.”

Tutkijoiden julkilausuma Suomen metsien käytön ilmasto- ja ympäristövaikutuksista

Keskustelun muutos vaatii myös tutkijoiden yhä aktiivisempaa osallistumista yhteiskuntaan. Viime vuosina tästä on maailmalta monia esimerkkejä. BIOS:in Jussi Eronen osallistui vuonna 2013 julkaistuun tutkijoiden konsensuslausuntoon, joka peräänkuulutti ”Maapallon elossapitojärjestelmien” turvaamista. Viime vuoden maaliskuussa joukko tutkijoita julkaisi ”tiekartan hiilipäästöjen alasajoon”. Joulukuussa julkisuutta sai yli 15 000 tutkijan allekirjoittama ”varoitus ihmiskunnalle”.

Suomalaiset tutkijat taas laativat maaliskuussa julkaistun julkilausuman, jossa otettiin kantaa hallituksen kaavailemiin metsänkäyttö- ja biotaloussuunnitelmiin. Allekirjoittaneet tutkijat vastasivat julkilausuman sisällöstä, mutta BIOS fasilitoi tutkijoiden yhteistyötä ja julkistamisponnistuksia. BIOS osallistui myös Helsingissä Eurooppa-Salissa 24.3. pidetyn julkistamistilaisuuden järjestelyihin.

Asia oli lopulta yksinkertainen: mikäli metsien polttamiseen nojattaisiin energiantuotannossa yhä enemmän, se olisi turmiollista luonnon monimuotoisuudelle – eivätkä Suomen ilmastopäästöt vähenisi yhtään tarvittavalla aikavälillä. Keskustelu asiasta kävi kuitenkin kuumana pitkään. Tutkijoita syytettiin siitä, että he halusivat ”museoida” Suomen metsät ja kieltää niiden hakkaamisen, vaikka julkilausuma tietysti käsitteli nykyisen hakkuumäärien voimakasta lisäämistä eikä puhunut hakkuita vastaan ylipäätään. Tutkijoiden näkemykset pitkäkestoisten puutuotteiden suosimisesta tahtoivat myös jäädä kärjekkäämmän kiistelyn varjoon.

BIOS-tutkimusyksikön Antti Majava osallistui aktiivisesti aiheesta käytyyn julkiseen keskusteluun muun muassa Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksella ”Tieteellinen tutkimus ei tue metsänhakkuiden lisäämistä” (maksumuurin takana), Politiikasta.fi-lehden kirjoituksillaan ”On aika siirtyä suunnitelma B:hen”, ”Suomi lobbasi metsänsä alelaariin” sekä Kanavassa ja Suomen Kuvalehdessä julkaistulla artikkelilla Hallituksen ilmastopolitiikalle haukut: ”Toivotamme tervetulleeksi seitsemän asteen lämpenemisen Suomessa”. BIOS julkaisi myös heinäkuussa oman tiedotteensa blogissaan.

Keskustelua kuumensi se, että samaan aikaan EU:ssa päätettiin niin sanotuista LULUCF-säännöistä eli siitä, miten maankäytön eli myös metsätalouden ilmastovaikutuksia lasketaan. Suomalainen lobbaus EU:n päätöksen ohjaamiseksi hallituksen linjan mukaiseksi oli hyvin aggressiivista, ja vaikka tutkijoiden konsensusta ilmaistiin edelleen Ilmastopaneelin lausunnossa, EASAC:in raportissa ja tutkijoiden kansainvälisessä julkilausumassa, niihin viitattiin jopa ”adressitutkijoiden” älähdyksinä. Tiedemaailman yksimielisyydestä tehtiin hyveen sijaan pahe. Myös BIOS sai oman osansa syytöksistä.

Lopullinen päätös LULUCF-säännöistä saatiin aikaan joulukuussa. Pääasiassa päätös myötäilee Suomen hallituksen linjaa eli on vastoin niitä päämääriä, joihin esimerkiksi Pariisin ilmastosopimuksissa sitouduttiin. Tutkijat eivät jääneet ääniksi korvessa, vaan tieto metsätalouden ilmastovaikutuksista levisi laajalle ja muutti koko keskustelua perinpohjaisesti. Kuten niin usein, tieto jää kuitenkin politiikassa helposti altavastaajaksi.

Kansainvälisiä vieraita ja kirjayhteistyötä

BIOS oli järjestämässä kahta kansainvälistä vierailua Suomeen. Huhtikuussa toimittaja ja kirjailija Nafeez Ahmed vieraili Helsingissä ja Tampereella. Helsingissä luento järjestettiin yhteistyössä Helsingin yliopiston Kestävä planeetta -tiedeteeman kanssa, Tampereella Tampereen yliopiston journalistiikan koulutusohjelman kanssa. BIOS-tutkimusyksiköstä Tere Vadén ja Ville Lähde esiintyivät Tampereen tilaisuudessa. Samassa tilaisuudessa esiteltiin myös journalistiikan vierailijaprofessori Hanna Nikkasen luotsaamaa kirjahanketta Hyvän sään aikana.

Kirjan tekeminen oli sekin ympäristöjournalismin pioneerityötä: Nikkanen teki kirjan yhdessä 21 opiskelijan työryhmän kanssa, ja prosessin tavoitteena oli kirjan lisäksi kouluttaa Suomeen ympäristö- ja resurssikysymyksiin syvällisesti perehtyneiden toimittajien joukko. BIOS-väki oli onnellisen otettu saadessamme osallistua tähän hankkeeseen. Järjestimme työryhmälle koulutuspäivän Tampereen yliopistolla 10.2., annoimme kirjoittajille asiantuntija-apua ja olimme haastateltavina sekä kirjassa että sen rinnalla tuotetussa erinomaisessa podcast-sarjassa.

Hyvän sään aikana palkittiin marraskuussa Kanava-palkinnolla, ja se päätyi myös Tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi. Mikä tärkeintä, kirja on ollut myyntimenestys. Päätyessään tuhansien lukijoiden käsiin se muuttaa omalta osaltaan suomalaista ilmastokeskustelua. Vielä pari vuotta sitten tällainen ympäristöaiheita käsittelevän kirjan menestys olisi tuntunut mahdottomalta.

Anthony D. Barnosky, Mari Pantsar, Janne Hukkinen ja Paavo Järvensivu Jussi T. Erosen vetämässä paneelikeskustelussa Helsingin yliopistolla 8. kesäkuuta 2017.

Kesäkuussa BIOS oli mukana järjestämässä professori Anthony Barnoskyn vierailua Suomeen Barnoskyn ja Elizabeth Hadlyn kirjan Loppupeli käännöksen ilmestymisen aikaan. Helsingin yliopiston Metsätalolla pidetyn tilaisuuden juontajana oli Jussi Eronen ja Barnoskyn keskustelukumppanina lavalla Paavo Järvensivu. Barnosky esiintyi myös Turussa pidetyssä Ekologinen kompensaatio -tilaisuudessa, johon BIOS osallistui isolla joukolla. Paavo Järvensivu kuului tapahtuman suunnitteluryhmään, ja Jussi Eronen ja Karoliina Lummaa esiintyivät tilaisuudessa.

Työryhmistä teatteriin

Näiden päähankkeiden lisäksi BIOS-tutkimusyksikkö osallistui lukuisiin muihin tapahtumiin ja erilaisten tutkimuselinten tai tieteen ja politiikan suhteita rakentavien tahojen toimintaan.

Antti Majava oli läpi vuoden aktiivinen Smart Energy Transition –hankkeen Energiamurrosareenalla. Energia-alan asiantuntijoita ja päättäjiä yhteen koonneen areenan tarkoituksena oli tuottaa konkreettisia toimintaehdotuksia Suomen energia- ja ilmastostrategian tueksi. Työn päätyttyä Antti kirjoitti kokemuksistaan otsikolla ”Tarvitaanko myös kulttuurinen murros?

Osallistuimme myös Valtioneuvoston kanslian ja Sitran Kansallisen ennakointiverkoston toimintaan sekä Kehys ry:n ruokaturvaryhmän kokoontumisiin. Tero Toivanen antoi marraskuussa BIOS-tutkimusyksikön asiantuntijalausunnon eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalle. Teimme myös yhteistyötä Dodo ry:n kanssa.

Yllä mainittu Helsingin yliopiston Kestävä planeetta -tiedeteema järjesti alkuvuodesta vanhassa Tiedekulmassa laajan Planeetan rajat -keskustelutilaisuuksien sarjan. BIOS-tutkijat osallistuivat sarjan suunnitteluun, olivat paikalla esittämässä asiantuntijakommentteja, ja Jussi Eronen oli mukana keskustelussa “Planeetan rajat: miten elämää voidaan suojella?” Lisäksi tammikuussa Ville Lähde oli keskustelemassa Tieteiden yön tapahtumassa ”Vapauden tulevaisuus” ja Karoliina Lummaa osallistui joulukuussa paneeliin ”Kertakäyttökulttuuri, massakulutus ja ympäristö”.

Heurekaan rakennetun Suomi 100 -juhlanäyttelyn ”Seitsemän sisarusta tulevaisuudesta” konsultoiminen oli mukavaa vaihtelua tutkijatyöhön ja kiivaaseenkin julkiseen keskusteluun. Paavo Järvensivu ja Jussi Eronen tarjosivat tieteellistä taustoitusta Anu Koskisen työryhmälle, joka laati KOKO Teatterin esityksen Tältä planeetalta.

Tieteellisiä julkaisuja

Vaikka BIOS-tutkimusyksikkö painottaa tavanomaisia tieteellisiä toimijoita enemmän osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun ja tiede–politiikka-yhteyksien rakentamiseen, on oma tutkimustyö tietysti toiminnan kivijalkoja.

Lokakuussa The Anthropocene Review -lehdessä ilmestyi BIOS-yhteisartikkeli ”The Many Anthropocenes”.

Jussi Eronen osallistui useiden yhteisartikkelien kirjoittamiseen, muun muassa: ”Productivity, biodiversity, and pathogens influence the global hunter-gatherer population density” (PNAS), ”The Calm Before the Storm: Global Climate Change Driving the Extinction of a Bamboo Specialist” (Current Biology) ja ”Merging paleobiology with conservation biology to guide the future of terrestrial ecosystems” (Science).

Paavo Järvensivun artikkeli ”A post-fossil fuel transition experiment: Exploring cultural dimensions from a practice-theoretical perspective” ilmestyi julkaisussa Journal of Cleaner Production. Tero Toivasen ja Mikko Pelttarin artikkeli ”Tämä ihmisen maailma?” ilmestyi Tiede & Edistys –lehden numerossa 1/2017. Karoliina Lummaan artikkeli ”Antroposeeni: ihmisen aika geologiassa ja kirjallisuudentutkimuksessa” ilmestyi Avain-lehden numerossa 1/2017.

BIOS-blogi ja muita laajan yleisön julkaisuja

BIOS-tutkimusyksikön kotisivujen blogista on kehkeytynyt julkaisualusta niin tiedotteille tai kannanotoille kuin syvällisille kirjoituksille erilaisista ympäristöaiheista. Syyskuussa kommentointiin uutista uuden taloustieteen huippuyksikön perustamisesta, lokakuussa Valtioneuvoston selontekoa Suomen ilmastopolitiikan suunnitelmasta vuoteen 2030. Vuoden aikana ilmestyi kolme Ville Lähteen BIOS-kollegoiden tuella laatimaa pitkää esseetä: heinäkuussa ”Väestönkasvun perusasiat haltuun”, elokuussa ”Mitä ympäristöturvallisuus voisi tarkoittaa?” ja joulukuussa vuoden ilmastouutisia ja -tutkimusta koonnut ”Sadan vuoden urakka – Miten ilmaston kanssa eletään”.

Monet laajan yleisön kirjoituksista olivat kriittisiä kommentteja julkiseen keskusteluun tai tiettyihin kannanottoihin. Helmikuussa Kauppalehdessä julkaistu Ville Lähteen kirjoitus ”Kiertomatkalla ei opi koko maailmaa” puuttui lehden toimittajan skeptisiin näkemyksiin ilmastotoimista (laajempi versio). Helsingin Sanomissa maaliskuussa ilmestynyt kirjoitus ”Köyhyysrajan yläpuolella on paljon köyhyyttä” kommentoi lehdessä ilmestyneitä Heikki Aittokosken, Saska Saarikosken ja Bjørn Lomborgin näkemyksiä (kirjoitus on maksumuurin takana, mutta laajempi versio löytyy täältä). Huhtikuussa Ville Lähde kritisoi tutkimuksen ja mainostuksen rajaa rikkovaa raporttia Maaseudun tulevaisuuden sivuilla ja jatkoi raportin ruotimista laajemmassa kirjoituksessaan. Kesäkuussa Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen kommentoivat Suomen Kuvalehdessä hävittäjähankintoja.

Ville Lähde kirjoitti Huili-lehdessä ympäristökeskustelun kuluttajakeskeisyydestä ja Vihreässä Langassa kehityksen hyvistä ja huonoista suunnista. Tero Toivanen kirjoitti Politiikasta.fi-lehdessä ympäristökeskustelun sotametaforista ja tarkasteli Pekka Kuusen klassikkoteosta nykypäivän valossa Ekosäätiön sivuilla.

BIOS haastateltavana ja luennoimassa

Vuoden kuluessa BIOS-väki oli haastateltavana lehdissä ja radiossa toistakymmentä kertaa. Jälleen osa näistä oli reaktioita muuhun julkiseen keskusteluun, kuten Ville Lähteen haastattelu Helsingin Sanomiin Pentti Linkolan väestönäkemyksistä (maksumuurin takana) tai Esko Valtaoja näkemyksiin vastaava haastattelu Maaseudun Tulevaisuudessa.

Toukokuussa Tero Toivanen keskusteli Mikko Pelttarin kanssa antroposeenista Yle Puheen ohjelmassa ”Uuden aikakauden äärellä”. Jussi Eronen ja Tero Toivanen olivat marraskuussa keskustelemassa Yle Radio 1:n Tiedeykkösen ohjelmassa ”Antroposeeni, uusi geologinen aikakausi, on alkanut”. Samassa kuussa Ville Lähde keskusteli professori Juha Heleniuksen kanssa ruoantuotannosta Yle Puheen ohjelmassa ”Mitä syömme tulevaisuudessa?

Teroa haastateltiin Kansan Uutisiin provokatiivisella otsikolla ”Villiä luontoa ei enää ole”. Jussi Eronen oli läpi vuoden haastateltavana useissa viestintävälineissä etenkin ilmastonmuutoksesta ja kuudennesta sukupuuttoaallosta.

Säännöllinen luennointi niin yliopistossa kuin erilaisten järjestöjen, seurojen tai instituutioiden järjestämissä tilaisuuksissa on osa kaikkien BIOS-tutkijoiden elämää, ja he ovat aktiivisia myös muilla saroilla kuin BIOS-työssä. Kaikkiaan tutkijamme pitivät nelisenkymmentä tutkimusyksikön aiheita koskevaa luentoa Suomessa ja ulkomailla.

Tieteellisistä luennoista voidaan mainita esimerkiksi seuraavat: Ville Lähde oli kutsuttu luennoija Tampereen yliopiston ja EADI:n kansainvälisessä seminaarissa ”Global Governance and Reponsibility” huhtikuussa Tampereella. Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen esitelmöivät kesäkuussa konferenssissa ”HopefulNESS – The 13th Nordic Environmental Social Science Conference” Tampereella. Ville Lähde oli kutsuttu luennoija Tukholmassa elokuussa järjestetyssä ”Resilience 2017” -konferenssissa. Tere Vadén piti syyskuussa esitelmän Future Energy Summit -tapahtumassa Iso-Britanniassa Folkestonessa. Karoliina Lummaa esitelmöi marraskuussa konferenssissa ”Confronting the Narratives of the Anthropocene” Tampereella.

Muista julkisista esiintymisistä mainittakoon: Paavo Järvensivu luennoi Aalto-yliopiston Critical Design –kurssilla huhtikuussa. Antti Majava esiintyi toukokuussa Suomen Akatemian järjestämässä Ihminen ja kosmos –seminaarissa Kuhmossa. Tero Toivanen ja Paavo Järvensivu järjestivät toukokuussa paneelin Kulttuurintutkimuksen päivillä. Jussi Eronen oli elokuussa puhujana Tieteiden yössä. Ville Lähde osallistui syyskuussa Nessling Nestin keskusteluun ”Systeeminen muutos”. Antti Majava esiintyi marraskuussa Satahima-hankkeen päätösseminaarissa Porissa.

Mitä seuraavaksi?

BIOS on mukana Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvoston (STN) rahoittamassa hankkeessa ”Luova sopeutuminen viheliäisiin ekososiaalisiin murroksiin” (WISE). Hankkeen toiminta käynnistyi vuoden 2018 alussa ja jatkuu useamman vuoden, kuten muukin BIOS-tutkimusyksikön toiminta Koneen Säätiön rahoituksella.

Tutkimushankkeen rinnalla jatkamme seuraavaa omaa päähankettamme: avoimesti verkossa käytössä oleva tietokokonaisuus, joka selvittää uusimman tutkimustiedon pohjalta sitä, millaisia ovat tärkeimmät lähitulevaisuuden ympäristö- ja resurssihaasteet, ja minkä mittakaavan muutoksia niistä selviäminen edellyttää etenkin suomalaiselta yhteiskunnalta. Tämän työn ohessa syntyviä laajalle yleisölle suunnattuja katsauksia julkaistaan niin ikään säännöllisesti BIOS-blogissa.

Ja vaikka olemme luvanneetkin itsellemme ja toisillemme keskittyä tänä vuonna näihin päätöihimme, varmasti meihin törmää edelleen luennoimassa ja keskustelemassa maailman turuilla ja toreilla.

4.12.2017

Sadan vuoden urakka – Miten ilmaston kanssa eletään

Ilmastopolitiikasta kertovan väsyneen vitsin mukaan se on kuin jatkuvaa tuomiopäivän siirtämistä: aina on kymmenen vuotta aikaa toimia, kymmenen vuoden jälkeen taas kymmenen ja niin edelleen. Vääräleuat ovat yhtäältä oikeassa siinä, että tarkkojen aikarajojen julistaminen kärsii helposti inflaation. Toisaalta he eivät ymmärrä tai halua huomata, että päämäärä on muuttunut. Joskus asetettiin aikarajoja ilmastonmuutoksen estämiselle, sitten sen pysäyttämiselle, mutta nyt sen hillitsemiselle ”turvarajan” alle.

Kun yhteiskunnat ovat epäonnistuneet perinpohjaisesti ilmastopolitiikassa, vanhoista päämääristä on täytynyt luopua. Maailma ei odota.

Ilmastoasioita satunnaisesti seuraavalle aikarajojen siirtäminen herättää ymmärrettävästi hämmennystä, sillä näitä muutoksia hahmottaakseen täytyisi pysyä tutkimuskeskustelun perässä. Sirpaleiset ja satunnaiset kohahduttavat uutiset haipuvat pian muistista. Siksi tarvitaan keskustelun kokoamista, välitilinpäätöksiä, kokonaiskuvaa tutkimuksen ja toiminnan tilasta. Ilmastoasioissa on tapahtunut paljon kuluneen vuoden aikana, ja tämä kirjoitus pyrkii antamaan asioista mahdollisimman lähestyttävän yleiskatsauksen. Linkeissä tarjotaan laajan yleisön taustalukemista, kirjallisuusluettelossa tieteellisiä lähteitä.

Jäljellä olevien toiminnan vuosien lisäksi ilmastokeskustelussa on puhuttu paljon lämpenemisen turvarajoista – Pariisin ilmastosopimuksessa sovittiin maapallon keskilämpötilan nousun pysäyttämisestä selvästi alle 2 asteen tai mieluiten alle 1,5 asteen verrattuna esiteolliseen aikaan. Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi on esitetty hiilibudjetteja. Kuinka paljon etenkin hiilidioksidia voidaan päästää ilmoille, ennen kuin tietty lämpenemisen raja saavutetaan?

Lämpenemisen turvarajat ja hiilibudjetit synnyttävät helposti yksioikoisen kuvan tilanteesta: kunhan rajoissa pysytään, homma on kunnossa. Turvarajat ovat kuitenkin ilmastopolitiikan kompromisseja, tutkimuksen ja ilmastopolitiikan kädenväännön tulosta. Kahden asteen lämpeneminen aiheuttaisi todennäköisesti monia vaarallisia ympäristömuutoksia ympäri maailman. Suomalaisen on hyvä muistaa, että nämä lämpölukemat ovat keskimääräisiä, ja Suomessa arvioidaan tulevan lämpenemisen olevan niihin nähden kaksinkertaista – elleivät tietyt epätodennäköisemmät skenaariot esimerkiksi merivirtojen muutoksista toteudu.

Siksi tarkkoja aikarajoja tai hiilibudjetteja olennaisempaa on saavuttaa mahdollisimman nopeasti nettonollapäästöt eli tilanne, jolloin kasvihuonekaasujen päästöt ja niitä poistavat nielut ja hiilen talteenoton menetelmät ovat tasapainossa. Eikä sekään ole viimeinen etappi.

Valitettavasti tilanne on nimittäin edennyt niin pitkälle, että etenkin hiilidioksidin pitoisuus ilmakehässä on kasvanut liian korkeaksi. Jossain vaiheessa se täytyy saada laskuun. Täytyy katsoa kohti sellaista tulevaisuutta, jossa hiiltä saadaan imettyä ja sidottua pois ilmakehästä niin, että vaaralliset positiiviset takaisinkytkennät tai muut turmiolliset ympäristönmuutokset eivät ehdi käynnistyä.

Positiiviset takaisinkytkennät ovat prosesseja, joissa lämpeneminen saa aikaan muutoksia, jotka aiheuttavat lisää lämpenemistä ja niin edelleen. Ikiroudan laajamittainen sulaminen ja ilmastoa lämmittävän hiilidioksidin ja metaanin vapautuminen on ehkä tunnetuin tällainen uhkakuva. Negatiiviset takaisinkytkennät ovat sellaisia, jotka toimivat lämpenemistä vastaan. Tästä esimerkki on kasvukauden pidentyminen joillain alueilla, mikä lisää hiilen sitoutumista kasvillisuuteen (elleivät muut tekijät heikennä kasvillisuuden tilaa). Tällaisia prosesseja tapahtuu planeetalla jatkuvasti pienessä ja isossa mittakaavassa, mutta vaarallisten positiivisten takaisinkytkentöjen laajamittainen eteneminen tekisi planeetasta käytännössä elinkelvottoman minkäänlaisille ihmisyhteiskunnille.

Tämä avaa hyvin erilaisen tulevaisuuden näkymän: ei ole valomerkkiä, ei tiukkaa deadlinea, ei liioin harjakaisia, kun urakka on hoidettu. Ei ole myöskään tuomiopäivän aikarajaa, jonka jälkeen kaikki on turhaa. Vaikka tilanne on kurja, tämä näkökulma luo omalla tavallaan myös toivoa. Yksittäinen huono uutinen ei ole kaiken loppu.

Ilmaston kanssa on opittava elämään.

Edessä on sukupolvien mittainen urakka, jonka aikana yhteiskunnat pitää rakentaa soveliaiksi elämään uudenlaisella planeetalla. Kasvihuonepäästöistä ja muista tekijöistä kuten maanpinnan heijastavuudesta eli albedosta johtuvan säteilypakotteen vähentäminen reilusti nykytason alle hallitsee tätä uutta elämänmuotoa hamaan tulevaisuuteen. Urakan taakka jaetaan sukupolvien välille, ja nyt tehtävät valinnat vaikuttavat väistämättä siihen, millaisiksi nykypäivän lasten ja nuorten yhteiskunnat muodostuvat. Nyt päätetään siitä, millaista elämää he elävät ja onko heidän taakkansa kestämätön.

1) Lupausten ja todellisuuden ristiriita

Jo vuonna 1992 Rion ilmastokokouksessa sitouduttiin pitämään kasvihuonekaasujen pitoisuus tasolla, joka estäisi vaaralliset muutokset ilmastojärjestelmässä. Kahden asteen ”turvarajaa” oli esitetty tieteellisesti jo vuodesta 1990 asti, mutta siitä sovittiin poliittisesti ensimmäisen kerran vasta vuonna 2010 Cancunin ilmastoneuvotteluissa. Siitä lähtien YK:n ympäristöohjelma UNEP on julkaissut vuosittain The Emissions Gap -raportteja. Niissä tarkastellaan maailman maiden tekemien ilmastolupausten, erilaisten ilmastotoimien ja kansainvälisesti asetettujen päämäärien välistä kuilua.

Raportin tuorein versio ilmestyi lokakuussa (UNEP 2017). Sen vakava viesti on viime vuosilta valitettavan tuttu: Pariisin sopimusta varten tehdyt kansalliset sitoumukset eivät riitä läheskään kahden asteen tavoitteeseen. Mikäli sitoumuksia ei kiristetä, päädytään vähintään 3 asteen keskimääräiseen lämpenemiseen esiteolliseen aikaan nähden vuosisadan loppuun mennessä – eikä lämpeneminen pysähtyisi siihen (sama, 18). Raportissa ei edes otettu huomioon Yhdysvaltain hallinnon täyskäännöstä ilmastopolitiikassa, joka synkistää kuvaa entisestään.

Nykyiset kansalliset sitoumukset kattaisivat toteutuessaan vuoteen 2030 mennessä vain kolmanneksen niistä päästörajoituksista, jotka tarvittaisiin kahden asteen turvarajan alla pysymiseen. Mikäli pyritään Pariisin sopimuksessa asetettuun alhaisempaan 1,5 asteen tavoitteeseen, kuilu lupausten ja todellisuuden välillä on vielä leveämpi. (sama, 1, 15) Kuten IPCC:n ilmastoraporteissa, tässä tietysti puhutaan todennäköisyyksistä. Puheena oleva taso on ”todennäköinen” (likely) eli 66–100 % todennäköisyys.

Lähde: UNEP 2017, 15.

Valitettavasti maailma ei kulje tällä hetkellä edes kansallisten sitoumusten raiteilla, vaan esimerkiksi EU ja Yhdysvallat laahaavat pahasti jäljessä. Ilmastopäästöt ovat kasvussa, etenkin kun lasketaan mukaan hiilidioksidin (CO2) lisäksi muut lyhyt- tai pitkäaikaiset kasvihuonekaasut kuten metaani (CH4) tai dityppioksidi (N2O), joiden vaikutus yhteismitallistetaan yleensä hiilidioksidiekvivalenssiksi. Tämä onkin tärkeä huomata: viimeisinä kolmena vuonna nimittäin energiantuotannon CO2-päästöt näyttivät tasaantuneen, mutta kaikkiaan kasvihuonepäästöt olivat edelleen kasvussa (sama, xv, 2)

Marraskuisten Bonnin ilmastoneuvotteluiden (COP23) yhteydessä julkaistiin myös hälyttäviä tietoja, joiden mukaan fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja teollisuudesta johtuvat hiilidioksidipäästöt ovat kääntyneet jälleen nousuun kolmen vuoden tasaisen vaiheen jälkeen. Joukko tutkijoita julkaisi tulokset useissa tiedelehdissä, muun muassa Environmental Research Letters -julkaisussa (Jackson et al. 2017). Syynä nousuun olivat etenkin Kiinan nousseet päästöt sekä EU:n ja Yhdysvaltain aiempaa hitaammat päästövähennykset. On kuitenkin epäselvää, onko tämä hetkellinen poikkeus vai merkki siitä, että nykyinen edes lievä hyvä kehitys olisi pysähtynyt. Esimerkiksi Kiina näyttää olevan nousseista päästöistä huolimatta edellä asettamaansa tavoitetta kääntää päästöt laskuun vuoteen 2030 mennessä. Kiina tuskin toisaalta tiukentaa tavoitteitaan, mikäli EU ja Yhdysvallat jatkavat laiskaa linjaansa.

Lupausten, toiminnan ja päämäärien kuilu on suljettava, sillä muuten päämäärät karkaavat käsistä. Tälle ei riitä aikaa, mikäli viivytetään päätöksiä Pariisin sopimuksessa säädettyyn vuoden 2023 ensimmäiseen säännölliseen arviointiin (global stocktake) asti. Toisin sanoen ankarammat ponnistelut olisi aloitettava viipymättä (UNEP 2017, 2, 16).

Tiukempia päämääriä pyydetäänkin mailta vuonna 2018, jälleen uudella ilmastopolitiikan kohtalonhetkellä.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että kasvun sijaan päästöt pitäisi saada tasaantumaan ja kääntymään laskuun vuonna 2020, jotta 2 asteen tai 1,5 asteen tavoitteiden saavuttaminen olisi mahdollista. Nykyisillä sitoumuksilla – jos niitä siis noudatettaisiin – huippua ei tule ennen vuotta 2030. (sama, 16)

Nopea hiilidioksidipäästöjen leikkaaminen tarkoittaa käytännössä kivihiilen käytön aikaista lopettamista – mikä ei ole rohkaisevaa, koska tällä hetkellä kivihiilen käyttö ja siitä aiheutuvat päästöt ovat edelleen kasvussa. (sama, 41, 47) Kasvu ei kuitenkaan ole läheskään takavuosien tasolla, ja kivihiilen käyttö lienee saavuttamassa huippunsa. Samaan aikaan öljyn käyttö toisaalta lisääntyy. Siksi fossiilisten polttoaineiden kokonaisvaltainen alasajo on välttämätöntä. Hiilidioksidipäästöjen leikkaamisen lisäksi etenkin tällä hetkellä voimakkaasti kasvavien metaanipäästöjen vähentäminen voisi auttaa paljon tässä vaikeassa alkuvaiheessa (sama, 54–55).

World Research Instituten tuore raportti Turning Points: Trends in Countries’ Reaching Preak Greenhouse Gas Emissions Over Time (WRI 2017) tarkastelee nykytilannetta toisesta näkökulmasta: kuinka moni maa on saavuttanut päästöhuipun? Näillä näkymin vuoteen 2030 mennessä 57 maan päästöt saavuttavat lakipisteen ja kääntyvät laskuun. Se ei toki riitä Pariisin sopimuksen päämääriin, eikä pelkkä huipun saavuttaminen kerro paljoakaan. Olennaista on, kuinka ajoissa ja millä tasolla päästömaksimi on ja kuinka nopeaa lasku sen jälkeen. (sama, 1–2) Raportin sävy on myös optimistinen: maiden oletetaan noudattavan Pariisin sitoumuksiaan ja kiristävän toimiaan niiden täyttämisen jälkeen (sama, 11).

2) Miksi hiilidioksidin määrä ilmakehässä on ennätyskorkealla?

Maailman ilmatieteen järjestö ilmoitti lokakuun lopussa, että vuonna 2016 hiilidioksidin määrä ilmakehässä oli noussut ennätystasolle 403,3 ppm (miljoonasosaa) (WMO 2017). Uutisessa ei ole sinänsä mitään yllättävää: hiilidioksidin pitoisuus kasvaa joka vuosi, ja pitkäkestoisten kasvihuonekaasujen (CO2, CH4, N2O)  aiheuttama säteilypakote on kasvanut 40% vuodesta 1990, mistä hiilidioksidi vastaa leijonanosasta eli 80 %. (sama, 2)

Yllättävää oli kuitenkin se, että CO2-pitoisuuden vuositason lisäys oli 50% suurempi kuin 10 vuoteen, ja metaanipitoisuuksienkin lisääntyminen oli keskimääräistä suurempi. Lisäys oli myös mittavampi kuin edellisen El Niñon aikaan (tuolloin ekosysteemien aiheuttamat luontaiset päästöt lisääntyvät hetkellisesti). (sama, 2). NASA-lähteissä käytettiin rajumpia ilmauksia ja puhuttiin suurimmasta lisäyksestä 2000 vuoteen tai ylipäätään dokumentoidussa ilmastohistoriassa (Liu et al, 2017). Ennätysnousuun oli kaksi syytä: yhtäältä korkealla pysyneet hiilidioksidipäästöt ja toisaalta El Niño -ilmiö.

Julkisessa keskustelussa ei aina tehdä tarpeeksi selvää eroa vuosittaisten hiilidioksidipäästöjen ja ilmakehään kertyneen hiilidioksidipitoisuuden välillä. Ensimmäinen on virta (flow), toinen on varanto (stock). Siksi pitoisuuden kasvussa ei ollut mitään yllättävää silloinkaan, kun vuosittaiset päästöt näyttivät tasaantuneen. Jos hiilidioksidipäästöt ovat hiilinieluja korkeammalla, pitoisuus kasvaa joka vuosi – on päästöjen kasvu sitten pysähtynyt tai ei.

Siksi ilmastonmuutos kiihtyy, vaikka päästöt tasaantuisivat.

Ilmatieteen laitoksen Ari Laaksonen ilmaisi asian Helsingin Sanomissa näin:

”Onhan se hyvä uutinen, että päästöt eivät ole enää kasvaneet”, Laaksonen sanoo. Mutta hiilidioksidi lisääntyy päästöjen tasaantumisesta huolimatta. Jos päästät vakiomäärän, niin pitoisuuskin kasvaa vakiotahdilla. Kestää satoja ja tuhansia vuosia, ennen kuin nämä poistuvat ilmakehästä.

Maailman ilmatieteen järjestön tiedotteen julkaisemisen yhteydessä monet tutkijat ilmaisivat myös huolensa siitä, että metaanin nousutahti saattaisi kertoa jonkinlaisista käynnistyneistä positiivisista takaisinkytkennöistä.

”We do not understand why methane is rising. It may be a climate change feedback. It is very worrying.”

3) Kuinka paljon luonto jaksaa niellä päästöjä?

Kaikki ihmistoiminnan tai luonnonilmiöiden kuten tulivuorten ja metsäpalojen tuloksena ilmoille päässyt hiilidioksidi ei jää ilmakehään. Osa siitä imeytyy mereen tai meren yhteyttävään kasvillisyyteen tai päätyy maaperään ja kasvillisuuteen yhteyttävien kasvien toiminnan tuloksena. Tätä käsitellään tieteessä nielun (sink) käsitteellä. Nieluilla viitataan yleisesti ottaen luonnonjärjestelmien kykyyn ottaa vastaan ihmistoiminnan sivuseurauksia. (Lähde 2013, 107–109) Tästä näkökulmasta ilmastonmuutos on nieluongelma: ilmakehä ei pysty enää ottamaan vastaan päästöjä siirtymättä radikaalisti toisenlaiseen tilaan.

Ilmakehän lisäksi on muita merkittäviä hiilidioksidin nieluja, joista tärkeimpiä ovat meret, metsät, kosteikot ja maaperä. Arkikeskustelussa vain näistä muista puhutaan yleensä nieluina, mutta toisesta näkökulmasta on havainnollista tarkastella myös ilmakehää nieluna ja koko tilannetta kasvihuonepäästöjen lähteiden (source) ja nielujen suhteena. Kaikki fossiilisten polttoaineiden käytöstä kiertoon tuleva hiili menee jonnekin, eli lähteet ja nielut ovat aina tasapainossa. Tästä on kuitenkin seurauksena se, että ilmakehässä, merissä ja maalla tapahtuu mittavia muutoksia. Nielut alkavat mennä tukkoon. Ilmakehässä tästä on seurauksena ilmaston lämpenemistä, merissä lämpenemistä ja meriveden happamoitumista, joka on vaarallisimpia tämän hetken ympäristömuutoksia. Merten kyky ottaa vastaan hiilidioksidia on myös rajallinen: jossain vaiheessa saavutetaan saturaatiopiste, jolloin tämän nielun teho heikkenee – joskin ilmiö on osoittautunut oletettua monimutkaisemmaksi. Ilmakehällä vastaavaa kylläisyyspistettä ei ole, minkä vuoksi sen mieltäminen nieluksi voi ollakin vaikeaa.

Lähde: Global Carbon Project

Kuten päästöjen kohdalla, pitää erottaa toisistaan hiilinielujen virta (flow) ja varanto (stock). Oheisessa kaaviossa kuvataan, mikä osuus vuosittaisista CO2-päästöistä päätyy mereen, mikä maanpäällisiin järjestelmiin ja mikä ilmakehään. Meren ja maan nieluissa on vuosittaista ja vuodenaikaista vaihtelua – koska ne riippuvat esimerkiksi siitä, miten kasvit kasvavat tai maatuvat tai miten merivirrat liikkuvat. Vuositasolla ilmakehään jää noin puolet, maan ja meren nieluihin päätyy toinen puoli – niin kauan kunnes saturaatiopisteitä saavutetaan. Mutta maailman meriin, metsiin, kosteikkoihin ja maaperään on varastoitunut suuret määrät hiiltä – monin verroin enemmän kuin sitä on ilmakehässä. Kertyneet varastot ovat siis nieluja huomattavasti suurempia.

Juuri siksi vaarallisten positiivisten takaisinkytkentöjen mahdollisuus on niin pelottava. Ekosysteemien kyky sitoa hiilidioksidia on korvaamaton puskuri, joka on suojannut maailmaa osalta lämpenemiseltä. Mutta ilmaston lämpenemisen myötä jotkin ekosysteemit voivat kääntyä nieluista lähteiksi, jolloin niihin kertyneet hiilen varastot alkavat huveta ja vuotaa ilmakehään. Tästä aiheesta käytiin paljon keskustelua, kun syksyllä julkaistut metsätutkimukset selittivät yllättävän nopeasti kasvanutta ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta.

Lokakuussa NASA julkaisi tiedotteita, jotka käsittelivät vuonna 2014 kiertoradalle laukaistun OCO-2 -satelliitin (Orbital Carbon Observatory-2) mittausten tuloksia. Science-lehti julkaisi myös sarjan aihetta käsitteleviä artikkeleita. OCO-2:n avulla pystyttiin tutkimaan entistä tarkemmin sitä, mitkä elonkehän alueet toimivat milloinkin hiilen lähteenä ja nieluna – kuten sanottua, tällainen ”maailman hengitys” kuuluu ekosysteemien toimintaan. Nyt mittausten avulla kyettiin vahvistamaan edellä mainittu oletus, että El Niño -ilmiö lisää luonnollisia CO2-päästöjä etenkin trooppisista metsistä. Lisäksi osoitettiin, että tämän ilmiön syyt vaihtelevat eri puolilla maailmaa muun muassa kosteusolojen mukaan. (Liu et al. 2017) Toisaalta merten CO2-päästöt vähenivät, mutta se ei riittänyt kumoamaan metsien päästölisäystä (Chatterjee et al. 2017).

Tutkimuksen tulos ei siis ollut yllätys, vaan se vahvisti aiemman oletuksen. Mutta käynnissä saattaa olla kehitys kohti intensiivisempiä El Niño -vuosia, ja ylipäätään ilmaston lämmetessä tästä ilmiöstä voi tulla yleisempi. Jos trooppiset metsät eivät käänny suorastaan hiilen lähteiksi, niiden ”puskurivaikutus” voi heiketä. (Liu et al., 2017)

Sen sijaan syyskuussa oli uutisoitu tutkimuksesta, jonka mukaan trooppiset metsät ovat muuttumassa hiilinielusta hiilen lähteeksi. Tutkimus kuitenkin käsitteli eri ilmiötä kuin edellä mainittu, ja sen viesti on ehkä vielä huolestuttavampi ja ajankohtaisempi. Tässä 12 vuotta kestäneessä tutkimuksessa mitattiin trooppisten alueiden nettohiilipäästöjä monilla mantereilla (Baccini et al. 2017).

Koska metsät ovat eri-ikäisien alueiden mosaiikkeja, jotkut alueet ovat aina hiilen lähteitä, toiset nieluja. Mutta tutkimuksen mukaan kokonaisuudessa näkyi siirtymä kohti hiilen lähdettä. Syy on se, että satelliittikuvissa yhtenäiseltä näyttävän metsäpeitteen alla piilee merkittävää metsäkatoa ja metsien vaurioitumista. Ihmistoiminnan jäljet ovat luultua vakavammat. Pystyssä olevien metsien vaurioituminen (degradation and disturbance) osoittautui aiempaa laajemmaksi ja vastasi 69 % hiilitappioista. Vain Aasiassa metsien kaataminen oli hieman suurempi tekijä, kaikkialla muualla vaurioituminen oli selvästi merkittävämpää. Metsätuhoja ajavat yhteiskunnalliset mekanismit ovat moninaisia, ja niihin puuttuminen on vaikeaa mutta välttämätöntä niin ilmastonmuutoksen hillitsemisen kuin monien muiden ympäristökysymysten näkökulmasta.

Positiivisista takaisinkytkennöistä varoitti myös taannoin valmistunut 26 vuotta kestänyt tutkimus metsien maaperästä. Tutkijat arvelevat, että lämpeneminen voi aiheuttaa myös viileämmillä kasvillisuusvyöhykkeillä prosesseja, joissa metsämaasta tulee sykäyksittäin etenevä hiilen lähde.

Merten ja maan hiilinielujen ongelma on kahtalainen. Yhtäältä lisääntyvä lämpeneminen voi hidastaa nielujen toimintaa peruuttamattomasti tai kääntää niitä hiilen lähteiksi. Toisaalta nieluja ylläpitäviä ekosysteemejä tulisi varjella muillakin tavoilla, ettei niiden toiminta vaarannu.

4) Miten hiilen sitoutumista voitaisiin lisätä?

Koska ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on kivunnut jo niin korkealle ja vuosittaisten päästöjen on annettu kasvaa näin pitkään ja niin korkeiksi, pelkät päästöleikkaukset ja luonnollisten nielujen tarjoama puskuri eivät enää riitä. (UNEP 2017, 38) Tarvitaan myös hiilidioksidin talteenottoa (CDR, carbon dioxide removal) eli erilaisia keinoja sitoa hiilidioksidia teknologisin keinoin, avustaa ekosysteemien hiilensidontaa tai näiden yhdistelmiä.

Aivan viime aikoihin asti keskustelua ovat hallinneet sellaiset hiilen talteenoton keinot, jotka korostavat teknologisia ratkaisuja. Näistä eniten huomiota ovat saaneet 1) hiilen teknologinen talteenotto voimaloissa ja pitkäaikainen varastointi (CCS), 2) bioenergian tuotanto yhdistettynä hiilen teknologiseen talteenottoon ja varastointiin sekä 3) hiilen suora talteenotto ilmasta (DAC). CCS tarkoittaa sitä, että esimerkiksi kivihiilivoimalan päästöistä otetaan hiilidioksidi talteen ja pumpataan maanalaisiin huokoisiin kivikerrostumiin. Tuotanto on siis vähäpäästöistä mutta ei poista nettona päästöjä. BECCS yhdistää tämän siihen, että fossiilisten polttoaineiden sijaan käytetään biopolttoaineita, joiden tuotantokin sitoo hiiltä. Näin tuloksena on nettonielu. Nettonielu olisi myös DAC, joskin sekin vaatii energiaa ja muita resursseja toimintaansa.

Mikään näistä teknologioista ei ole laajamittaisessa käytössä, vaan kaikki ovat kehittelyn asteella, vaikka joitain pienimuotoisia kokeiluja on olemassa. Kuten tuoreessa The Emissions Gap -raportissa todetaan, niiden varaan on kuitenkin laskettu skenaarioissa liikaa (UNEP 2017, 65). BECCS esimerkiksi edellyttäisi bioenergiakasvien teollisen mittakaavan kasvatusta, joka vaatisi valtavat määrät maaperää, lannoitteita ja biotuotteiden käsittelyprosessien tehostamista nykyisestä. Seuraukset luonnon monimuotoisuudelle olisivat turmiollisia. Siksi sellaisen hiilen talteenoton potentiaali ei ole läheskään niin suuri kuin IPCC:n skenaarioissa on oletettu. (Boysen et al, 2017; Smith et al. 2015)

Lokakuussa 2016 Kevin Anderson ja Glen Peters kritisoivat Science-lehden artikkelissaan sitä, että IPCC:n skenaarioissa käytössä oleva nettohiilibudjetti piilottaa taakseen epärealistisia oletuksia hiilen talteenotosta. Malleissa oletetaan ikään kuin täydellinen tieto siitä, millaista teknologiaa lähivuosikymmeninä on käytössä, ja arvotetaan tulevat toimet halvemmiksi kuin nykyiset päästöleikkaukset (diskonttaus). Tällaisilla oletuksilla oikeutetaan nykykehityksen jatkaminen ja viivytetään elintärkeitä päästöleikkauksia. (Anderson & Peters 2017)

Viime aikoina keskustelussa hiilen talteenotosta enemmän näkyvyyttä ovat saaneet sellaiset keinot, jotka perustuvat ekosysteemien suojeluun ja elvyttämiseen tai esimerkiksi maatalouden toimintatapojen muutokseen. Syyskuussa ilmestyneessä artikkelissa ”Natural Climate Solutions” esitetään, että tällaisten ”luonnollisten ratkaisujen” potentiaali on huomattavasti aiemmin arvioitua suurempi. (Griscom et al. 2017) Tiukka rajanveto ”luonnollisten” ja ”teknologisten” keinojen välille on toki kyseenalaista, sillä kaikki edellyttävät runsaasti tietämystä, jatkuvaa tutkimusta ja inhimillistä osaamista. Nämä ”luonnolliset ratkaisu” jakaantuvat kolmeen osaan: 1) metsittämiseen, metsien suojeluun ja uudelleenmetsittämiseen, 2) uudenlaisiin maatalouden menetelmiin sekä 3) kosteikkojen suojeluun ja ennallistamiseen.

Näiden keinojen mahdollisuus ottaa talteen hiiltä ilmakehästä on 30 % suurempi kuin aiemmin on arvioitu, vaikka toisin kuin useimmissa vastaavissa arvioissa, tutkijat asettavat rajoituksia esimerkiksi ruoantuotannon ja biodiversiteetin suojelun turvaamiseksi. Tästä rajatusta määrästä noin puolet eli 11,3 hiilidioksidiekvivalenttia gigatonnia vuositasolla on ”kustannustehokasta”. Se on samaa mittaluokkaa kuin The Emissions Gap -raportin varoittama kuilu lupausten ja todellisuuden välillä.

Mikä tärkeintä, osalla keinoista on muita hyötyjä esimerkiksi maataloudessa vesivarojen suojelussa, eroosion torjunnassa tai ruokaturvan parantamisessa. Näistä maatalouden win-win -ratkaisuista tehdään tällä hetkellä paljon tutkimusta, ja ne olisivat oman kirjoituksensa aihe.

Mikäli näihin ratkaisuihin panostettaisiin, niillä olisi suuri merkitys, sillä niillä voitaisiin kattaa alkuvaiheessa kolmannes tarvittavista kasvihuonepäästöjen leikkauksista. Ne siis helpottaisivat siirtymää huomattavasti. Ne eivät siis kattaisi kolmannesta koko ilmastourakasta, vaan päästöleikkaukset ovat edelleen ensisijaisia.

Lisäksi tällaiset ”luonnolliset ratkaisut” eivät toimi yhtä tehokkaasti loputtomiin, vaan nekin päätyvät saturaatiopisteeseen. Ekosysteemit saavuttavat dynaamisen tasapainotilan, jossa niiden nettopäästöt menevät suunnilleen nollaan. Metsitetty metsä kasvaa täysikäiseksi, peltomaan hiilensidonnan potentiaali on käytetty – hiilen varastot ovat pullollaan, mutta kokonaisuutena nielu ei enää toimi.

Uusia ”luonnollisia ratkaisuja” ei myöskään voida ottaa käyttöön jatkuvasti, kun pyritään turvaamaan luonnon monimuotoisuutta, ruokaturvaa ja resurssien riittävyyttä. Laidunmaita voidaan metsittää tiettyyn rajaan asti, jos niiden tarvetta pystytään vähentämään, mutta se vaatii ruokajärjestelmien hallittua muutosta, jotta siirtymä ei pahenna ruokaongelmia tai heikennä vesitilannetta tai lannoitteiden saatavuutta. Samasta syystä unelmat Saharan metsittämisestä eivät ole kovin realistisia, sillä se vaatisi veden, mullan ja lannoitteiden kuljettamista paikan päälle vuosikausien ajan.

Siksi päästöleikkausten suhteellinen osuus on paljon suurempi, kun katsotaan pidemmälle tulevaisuuteen.

Lähde: (Griscom et al. 2017)

Sosiaalisten ja ekologisten rajoitusten asettaminen kaikille hiilen talteenoton keinoille on tärkeää, ettei niiden käyttäminen vie edellytyksiä muilta tärkeiltä kamppailuilta kuten köyhyyden ja nälän torjunnalta (joka ovat kohtalonyhteydessä väestönkasvun hidastamiseen) ja biodiversiteetin suojelulta. Vaikka monet keinot voivat olla teknisesti mahdollisia, niiden toteuttaminen ei välttämättä sovi yhteen kestävän yhteiskunnallisen kehityksen ja muiden ympäristönäkökohtien kanssa. Juuri siksi onkin merkittävää, että tämä tuore arvio on aiempia merkittävästi suurempi, vaikka nämä näkökohdat on otettu huomioon aiempaa paremmin.

Lupaavimpiinkin hiilen talteenoton tapoihin liittyy kuitenkin sama ongelma kuin trooppisiin metsiin. Entä jos maaperään sidottu hiili alkaa paeta sieltä? Entä jos uudelleen luodut metsät alkavat kärsiä kuivuudesta ja metsäpaloista, kun sääolot muuttuvat? Mitkään hiilen talteenoton tavat eivät siksi voi korvata päästöleikkauksia. Ne voivat olla sillanrakentajia, jotka auttavat vaikeimman siirtymävaiheen yli, mutta kertyneiden hiilivarastojen säilyttäminen vaatii maailmaa, joka ottaa päästöleikkaukset tosissaan.

5) Voidaanko 1,5 asteen turvaraja vielä saavuttaa?

Pariisin sopimuksessa toiveikkaasti asetetun 1,5 asteen turvarajan tarkoituksena olisi estää juuri sellaisia muutoksia, jotka muun muassa vaarantaisivat ekosysteemien hiilivarastoja. Mutta onko siihen pääseminen enää mahdollista? Uusin The Emissions Gap -raportti esittää niin, joskin se vaatisi varhaisia ja ennennäkemättömän voimakkaita päästövähennyksiä (UNEP 2017, 33, 37). Vielä vähän aikaa sitten käytiin kuitenkin kovaa vääntöä siitä, olisiko rajan alle pääseminen enää mahdollista.

Syyskuussa Nature Geosciences -lehdessä julkaistu artikkeli ”Emission budgets and pathways consistent with limiting warming to 1.5°C” herätti kiivaan julkisen keskustelun sekä artikkelin perusväitteistä että siitä, miten ne tulisi tulkita (Millar et al., 2017). Kirjoittajien mukaan 1,5 asteen rajan alle pääseminen ei vielä ole ”geofysikaalinen mahdottomuus”. Tämä hyvin tekninen artikkeli on maallikolle melkein läpitunkemattoman vaikeaa luettavaa, mutta kirjoittajat ovat selittäneet johtopäätöksiään julkisuudessa poikkeuksellisen aktiivisesti. He ovat myös joutuneet puolustautumaan ilmastonmuutoksen kieltäjiä vastaan, jotka ovat pyrkineet käyttämään artikkelia omiin päämääriinsä.

Artikkelin mukaan käytettävissä oleva hiilibudjetti on arvioitua merkittävästi isompi, mutta tämä ei tee päästöleikkausten urakkaa helpoksi. Liikkumatilaa on hieman enemmän, mutta haaste on silti erittäin vaikea. Käytännössä päästöleikkaukset pitää aloittaa heti – nythän siis ollaan edelleen kasvu-uralla – ja päästöt täytyisi saada tasaisella vauhdilla leikaten nollaan 40 vuodessa. Hiilen talteenotto voi tukea tätä, ja hiilidioksidin lisäksi on rajoitettava etenkin metaanin päästöjä.

Kuten saattaa arvata, julkisessa keskustelussa tutkimusta tulkittiin myös niin, että päästörajoituksilla ei sittenkään ole kiire, tai jopa niin, että kirjoittajat vähättelevät ongelmaa. He vastasivat tähän avoimessa kirjeessään Guardian-lehdessä. Kuten Nature-lehden katsausartikkelissa todetaan, monet tutkijat ovat myös epäilleet tutkimuksen johtopäätöksiä. Etenkin tutkimuksessa käytettyjä lämpötila-arvioita on kyseenalaistettu, mutta kirjoittajat ovat korostaneet, että artikkeli kaikesta huolimatta vahvistaa sen, että päästöleikkauksia on kiristettävä tuntuvasti ja nopeasti. (Ks. myös UNEP 2017, 14–16.)

Keskimääräisen lämpenemisen turvarajoista ja hiilibudjettien yksityiskohdista vääntäminen voi myös kaventaa ilmastokeskustelun näkökulmaa. Ahkerana blogikirjoittajanakin tunnettu norjalainen ilmastotutkija Glen Peters kritisoi tätä taannoisessa kirjoituksessaan. Hiilibudjetti on onnistunut käsite, koska sen avulla saadaan perille tärkeitä ajatuksia. On erotettava päästöjen virta ja varanto, vuosittaiset päästöt ja ilmakehän hiilidioksidipitoisuus. Ilmakehään on varaa päästää tietty määrä kasvihuonekaasuja, ja sitten on lopetettava. Mutta budjettien laskeminen on hyvin vaikeaa ja epävarmaa, ja laskelmat poikkeavat toisistaan esimerkiksi sen mukaan, mihin lämpenemisen vertailukohdaksi asetettu ”teollista aikaa edeltävä vaihe” asetetaan. Puhumattakaan siitä, että ilmaston turvarajan määrittely on vahvasti poliittinen kysymys.

Siksi mahdollisimman nopea pyrkiminen nettonollapäästöihin on lopulta pääasia. Yhteiskuntien pääseminen irti fossiilisista polttoaineista on asian ydin. Ei kuitenkaan millä tahansa keinoilla, sillä esimerkiksi panostaminen bioenergian kestämättömiin muotoihin vaarantaa hiilen nieluja ja voi tuottaa lyhyellä aikavälillä fossiilisia polttoaineita suuremmatkin päästöt.

6) Tiekarttoja tulevaan

Ympäristötutkijat ovat esittäneet viime aikoina yhä äänekkäämpiä vaatimuksia fossiilista polttoaineista luopumisen ja kiireisten päästövähennysten puolesta. Erilaiset ”tiekartat” ja julkilausumat ovat muuttaneet keskustelua nopeasti, sillä nyt vaatimus päästöhuipusta vuonna 2020 esitetään yhä laajemmin. Tämä on Pariisin sopimuksen kansallisia sitoumuksia huomattavasti kunnianhimoisempaa.

Maaliskuussa Science-lehdessä julkaistussa kirjoituksessa ”A roadmap for rapid decarbonization” joukko tutkijoita esitti suunnitelman nettonollapäästöihin pääsemiseksi vuosisadan loppuun mennessä, jotta lämpeneminen voidaan pysäyttää ”reilusti alle kahden asteen” (Rockström et al., 2017). Kirjoituksessa esitetään teknologiakeskustelusta tuttua ”Mooren lakia” löyhästi mukaileva ”hiilen laki” (carbon law), jonka mukaan hiilidioksidin päästöt täytyisi puolittaa joka vuosikymmen. Se vaatisi päästöleikkausten lisäksi maankäytön muutosten hillintää niin, että sektorin päästöt päätyvät nollaan vuoteen 2050 mennessä, sekä hiilen talteenoton menetelmien mahdollisimman nopeaa käyttöönottoa. Näin nettonollapäästöt saavutettaisiin 2050.

On kuitenkin huomattava, että hiilen talteenoton osalta tiekartta keskittyy lähinnä BECCSin ja DACin kaltaisiin teknologisiin ratkaisuihin, joiden arvioidaan nousevat 5 gigatonnin vuositasolle vasta vuoteen 2050 mennessä – siis reilusti alle puolet siitä ”luonnollisten ratkaisujen” kestävästä potentiaalista, jota edellä käsiteltiin! Metsittämisen kaltaiset ratkaisut ovat pienemmässä roolissa ja vaikuttavat vasta vuosisadan jälkipuolella.

Nettopäästöjen huippu pitäisi saavuttaa viimeistään 2020, ja mikä tärkeintä, ilmakehän hiilidioksidipitoisuus tulisi kääntää laskuun vuosisadan loppupuolella.

Tutkijoiden lanseeraama tiekartta on hyvin viitteellinen eikä tekeydykään tiukaksi toimintaohjelmaksi, mutta se korostaa kaikkien yhteiskunnan sektorien perusteellista mullistusta. Esimerkiksi vuoteen 2020 mennessä pitäisi saada lakkautettua 500–600 miljardin dollarin vuosittaiset fossiilisten polttoaineiden tuet, ja kaikkien suurten kaupunkien ja yritysten tulisi laatia ”dekarbonisaatiostrategiat”. Seuraavalla vuosikymmenillä olisi otettava käyttöön energiatehokkuusmenetelmät mahdollisimman laajasti, ja kivihiilen käyttö olisi käytännössä lopetettava. Öljyn käyttö olisi loppumassa 2040-luvulle siirryttäessä, ja ensimmäiset maat olisivat saavuttamassa todellisen päästöttömyyden. Polttomoottorista olisi tullut harvinaisuus.

Tiekartta nojaa optimistisiin oletuksiin siitä, miten teknologinen, taloudellinen ja sosiaalinen kehitys ”lähtee lentoon” kiihtyvälle uralle, kun sopivat esteet ja kannustimet saadaan aikaan. Konkreettisten ohjeiden sijaan se on pikemminkin toimintaan kannustava asiakirja, jonka tavoitteena on myös osoittaa, miten suurista asioista Pariisissa tultiin oikeastaan sopineeksi.

Toinen vastaavanlainen raportti 2020 The Climate Turning Point julkaistiin huhtikuussa. Se oli monien instituutioiden yhdessä kokoama, ja sen ympärille rakentui Mission 2020 -hanke. Jälleen korostetaan, että vuosi 2020 on kriittinen historiallinen käännekohta. Jos päästöjä ei saada laskuun siihen mennessä, monet mahdollisuuksien ikkunat sulkeutuvat. Päästöjen nettonollataso täytyisi saavuttaa 2040 eli vielä edellä kuvattua tiekarttaa nopeammin.

Raportti nostaa voimakkaasti esille edellä kuvatut vaaralliset positiiviset takaisinkytkennät ja ”keikahduspisteet” (tipping point), joiden jälkeen luonnonjärjestelmät asettuvat radikaalisti uudenlaiseen tilaan. Se varoittaa, että jotkin muutokset ovat jo väistämättömiä, muun muassa merten pinnan nousu jossain määrin – mutta pahimpia muutoksia voidaan vielä torjua. (2020 The Climate Turning Point, 2017, 3–4) Tutkijat ehdottavat kuusiosaista toimenpideohjelmaa, johon kuuluu esimerkiksi hiilivoiman rakentamisen lopettaminen vuoteen 2020 mennessä, olemassa olevien hiilivoimaloiden asteittainen alasajo, polttomoottorien käytön pääasiallinen lakkaaminen jo 2030-luvulla sekä fossiilisille polttoaineille annetun julkisen tuen lopettaminen. Verrattuna Rockström et al tiekarttaan hiilen talteenoton ”luonnolliset ratkaisut” ovat selvästi näkyvämmässä asemassa, mutta niiden mittakaava jää epäselväksi. Metsäsektorin tulee muuttua hiilinieluksi, mutta sen koosta ei ole arviota. Maanviljelyksen arvioidaan voivan muuttua hiilinieluksi 1 hiildioksidiekvivalentin gigatonnin vuositasolla. (sama, 13–15)

Raportin taustalla olleet tutkijat esittelivät vaatimuksiaan myös kesäkuisessa Nature-lehden kirjoituksessa ”Three years to safeguard our climate” (Figueres et al. 2017). Artikkeli kuvasi toimenpideohjelman pähkinänkuoressa ja teki tunnetuksi ”Carbon Crunch”-kuvaajan, joka esittää kouriintuntuvasti, miten nopeita päästöleikkausten on oltava, jotta maapallon keskimääräinen lämpeneminen voitaisiin rajoittaa 1,5–2 asteeseen.

Lähde: Figueres et al. 2017

Nämä tiedemaailman toimintakehotukset kuvastavat hyvin sitä, miten kaukana tieteellisesti perustellut näkemykset ovat ilmastopolitiikan todellisuudesta. Poliittisen päätöksenteon hitausvoima on melkoinen, ja viime vuosisatojen aikana rakentunut fossiilitalouden ”peritty tilanne” haraa muutoksia vastaan (Lähde 2013). Toisaalta toimintaohjelmien mullistavuus kertoo siitä, miten vaikeaksi tilanne on päässyt. Yhteiskunnilla on edessään hirvittävän suuri urakka.

7) Työ jatkuu turvarajojen tuolle puolen

Ilmastopäästöjen kehitys vie tällä hetkellä edelleen huonoon suuntaan, mutta toivon merkkejäkin on olemassa – ja tutkijoiden yhä aktiivisempi rooli julkisessa keskustelussa ei ole niistä vähäisempiä. Mutta mikäli suunta kääntyy ja kaikkia odotuksia vasten lämpeneminen saadaan pysähtymään 1,5 tai 2 asteeseen, ja jos hiilidioksidipitoisuudet ilmakehässä vakaantuvat, onko kaikki kunnossa?

Valitettavasti ei. Tätä vaikeaa ja pitkälle tulevaisuuteen kurottavaa kysymystä purkaa ansiokkaasti kesäkuussa julkaistu pitkä artikkeli ”Young people’s burden” (Hansen et al. 2017). Sen perusajatus on yksinkertainen: vaikka onnistuisimme päästövähennyksissä kuinka hyvin tahansa, työ jatkuu, sillä lopulta hiilidioksidipitoisuus ilmakehässä on saatava nykyistä huomattavasti alemmaksi, jotta vaaralliset positiiviset takaisinkytkennät eivät käynnistyisi. Pitoisuudet kasvavat vielä pitkään, vaikka voimakkaat päästöleikkaukset saataisiin käyntiin, koska päästöt ovat niin paljon meren ja maan nieluja suurempia. Siksi edessä on ainakin sadan vuoden urakka.

Nykyinen keskimääräinen lämpeneminen on ylittänyt noin +1 astetta esiteolliseen aikaan verrattuna. Kuten edellä viittasin, arviot tapahtuneesta lämpenemisestä poikkeavat toisistaan, sillä esiteollinen vertailutaso voidaan määritellä eri tavoin. Tämä arvio on korkeampi kuin esimerkiksi IPCC:n mutta ero ei ole suuri. Nykyinen lämpötila on joka tapauksessa selvästi korkeammalla kuin ihmisen sivilisaatioiden kukoistuskauden holoseenin keskilämpötila ja sen korkeimmatkin lämpötilapoikkeukset. Ja kertyneen säteilypakotteen vuoksi lämpeneminen jatkuu. (sama, 580-581)

Viime jääkautta edeltäneellä kaudella merten pinta oli nykyistä 6–9 metriä korkeammalla, ja tuolloin maapallon keskilämpötila oli nykyisellä tasolla (sama, 581-582). Onko 2 astetta tai edes 1,5 astetta silloin edes pätevä tavoite? ”Turvarajat” ovat hyviä väliaikaisia rajapyykkejä – artikkelissa esitetään, että 3% vuosittaisilla päästövähennyksillä olisi mahdollista päästä 1.5 asteen tavoitteeseen. Mutta silti täytyisi tavoitella sellaista säteilypakotetta, joka estäisi merten pinnan voimakkaan nousun tai vaaralliset positiiviset takaisinkytkennät. (sama, 589)

Tavoiteltava hiilidioksidipitoisuus saisi olla korkeintaan 350 ppm (nykyään se siis on yli 400 ppm; ennen teollista aikaa se vaihteli 200-300 ppm välillä). (sama, 582) Käynnissä oleva historian vaihe, jolloin tuo raja on ylitetty (englannissa käytetään usein termiä overshoot), tulisi pitää mahdollisimman lyhyenä.

Artikkeli nostaakin ajan merkityksen esille poikkeuksellisen hyvin. Maailma ei reagoi kasvihuonekaasuihin välittömästi vaan viiveellä. Säteilypakote tarkoittaa, että maapallo on energiaepätasapainossa: energiaa saapuu maapallolle enemmän kuin sitä poistuu. Mutta etenkin koska meret imevät merkittävän osan lämmöstä, vain osa ilmakehän lämpenemisestä on toteutunut – sitä on siis edelleen odotettavissa eli in the pipeline, kuten englanniksi usein sanotaan. Olemme sitoutuneet (committed) nykyistä suurempaan lämpenemiseen. (sama, 583–585)

Arviot sitoutuneen lämpenemisen määrästä vaihtelevat. Täytyy asettaa ensinnäkin jokin nykytaso, josta käsin arvioidaan, kuinka paljon tähän asti kertyneet päästöt lämmittäisivät ilmakehää viiveellä. Toiseksi arvioon vaikuttaa se, oletetaanko hypoteettisesti päästöjen loppuvan kuin seinään vai arvioidaanko niille jokin realistinen kehitys – eli otetaanko huomioon yhteiskunnallinen hitausvoima. Tässä kohtaa monimutkaisen asian voi kuitenkin yksinkertaistaa niin, että merkittävä osa lämpenemisestä on varastoitunut meriin ja vaikuttaa vielä pitkään. (IPCC, AR5, The Physical Science Basis, 1102–1105) Ja meriveden lämpeneminen tietysti vaikuttaa myös merten ekosysteemeihin.

Siksi overshoot-vaiheen pitäminen mahdollisimman lyhyenä on tärkeää. Jos korkeammat lämpötilat pysyvät päällä pitkään, vaaralliset positiiviset takaisinkytkennät ja muut muutokset voivat käynnistyä laajasti, mikä veisi ilmastonmuutoksen täysin käsistä. Artikkelissa kiinnitetään huomiota etenkin jäätiköiden sulamiseen ja merten pinnan nousuun. Huomattava merten pinnan nousu voi olla mahdollista jopa 50–150 vuodessa, joten säteilypakote on saatava laskemaan hyvin nopeasti, ettei prosessi käynnisty. (Hansen et al. 2017, 583–585)

IPCC:n viidennen arviointiraportin johtopäätöksiä päivittävässä Climate updates -raportissa todetaan, että merten pinnan nousu on tällä vuosisadalla korkeintaan yhden metrin, elleivät Antarktiksen reuna-alueiden jäätiköt romahda. (Climate updates 2017, 12) Uusissa tutkimuksissa näitä arvioita pidetään kuitenkin vanhentuneita. Pahimmat skenaariot jäätiköiden kohtalosta ovat hurjia mutta myös kiistanalaisia. Joka tapauksessa tieteellinen konsensus on vahvistunut siitä, että meret nousevat aiemmin arvioitua huomattavasti nopeammin. Pitkällä aikavälillä muutokset olisivat suorastaan raamatullisia, vaikka pysyttäisiin kahden asteen lämpenemisessä. Jäätiköiden sulaminen voisi aikanaan nostaa meren pintaa jopa 25 metrillä – millä tasolla se pysyisi tuhansia vuosia. Maailman ilmastojärjestön tiedotteessa muistutetaankin, että nykyinen CO2-pitoisuus on plioseenin tasolla (3–5 miljoonaa vuotta sitten), jolloin ilmasto oli 2–3 astetta lämpimämpi ja meret 10–20 metriä korkeammalla. (WMO 2017)

Lisäksi uutta lämpenemistä kiihdyttävä ikiroudan sulaminen tai maaperän hiilen karkaaminen voivat käynnistyä laajamittaisesti jo 1–2 asteen lämpenemisen myötä, jos se pysyy yllä tarpeeksi pitkään. (Hansen et al. 2017, 585) Tästä varoittikin tuore tutkimus Alaskassa.

Ilmastopolitiikassa lähivuosien toimet ovat merkittäviä, sillä ne ratkaisevat vaarallisimman overshoot-vaiheen keston. Fossiilisten polttoaineiden käytön nopea alasajo on välttämätöntä. Tarvitaan vähintään 3% päästörajoitukset vuosittain, jotta olisi mahdollista päästä alle 1,5 asteen keskimääräisen lämpenemisen. Silloinkin oltaisiin edelleen noin 0,5 astetta korkeammalla holoseenin korkeimmista lämpötiloista. Olisi päästävä takaisin holoseenia vastaaviin lämpötiloihin vuosisadassa tai vähemmässä. (sama, 589–590)

Tämä vaatii väistämättä hiilen talteenottoa. Mutta se, kuinka paljon hiiltä joudutaan sitomaan erilaisin keinoin, riippuu siitä, kuinka aikaisin ja kuinka suuret päästöleikkaukset saadaan aikaan.

Olisi korostettava sellaisia hiilen talteenoton keinoja, joilla voisi olla muitakin hyötyjä, kuten maatalousmaan viljavuutta, vedenpidätyskykyä ja eroosiokestävyyttä sekä maaperän hiilinieluja edistävät menetelmät. Lisäksi muiden kasvihuonekaasujen kuin hiilidioksidin päästöjen rajoittaminen auttaisi, mutta se on vaikea haaste, sillä nyt etenkin metaanipäästöt kasvavat voimakkaasti. (sama, 593)

Koko urakkaa ei kuitenkaan ole mahdollista hoitaa ilman muita talteenoton menetelmiä kuten BECCS, DAC tai hiiltä sitovan kiviaineksen levittäminen esimerkiksi viljelysmaille (EW). (sama, 591) Aiempaa tutkimusta (mm. Smith et al. 2015) mukaillen artikkelissa varoitetaan näiden ratkaisujen korkeasta hinnasta, merkittävistä energiakustannuksista ja hurjasta resurssien kulutuksesta. (Hansen et al. 2017, 591)

Mitä hitaammin ja kunnianhimottomammin päästövähennyksiin ryhdytään, sitä suuremmassa vaarassa luonnolliset nielut ovat ja sitä mittavammaksi hiilidioksidin talteenoton urakka käy jo nykyisille lapsille ja nuorille. Heidän taakkansa voi kasvaa kestämättömän raskaaksi.

Synkästä sävystään huolimatta tässä on myös toivoa luova viesti. Minkään yksittäisen lämpötila- tai pitoisuusrajan ylittäminen itsessään ei ole peruuttamaton katastrofi. Keskittyminen siihen, ”kuinka monta vuotta meillä on aikaa”, yhtäältä helposti viivyttää toimintaa ja toisaalta ruokkii fatalismia.

Olennaista on, ehtivätkö vaarallisimmat positiiviset takaisinkytkennät ja muut ympäristömuutokset käynnistyä laajasti. Emme tiedä, ovatko trooppisten metsien, boreaalisten metsämaiden tai Antarktiksen jäätiköiden taannoiset muutokset ”kanarialintuja kaivoksessa”, varoituksia tulevasta, vai käynnistyneen muutoksen ensi askelia. Mutta pyrkimys mahdollisimman lyhyeen overshoot-vaiheeseen luo pitkäaikaisen sivilisaation päämäärän. Se on hyvä vastalääke shokeeraavien ilmastouutisten tuomaan masennukseen. Vaikka tilanne on kurja, aina on jotain tehtävää.

Lähivuosien ja -vuosikymmenien toiminta ratkaisee sen, kuinka kauan nykyisellä säteilypakotteen tasolla pysytään ja millainen on se maailma, joka päätyy takaisin energiatasapainoon. Merten pinta nousee jo väistämättä, mutta vielä voidaan toivottavasti vaikuttaa siihen, nouseeko se niin monta metriä, että yhteiskunnat eivät kestä sitä (sama, 594). Jos merten pinta nousee 0.5–1 metriä, kuten näyttää vääjäämättömältä, se on hyvin vakavaa. Mutta on vaikea edes kuvitella maailmaa, jossa meret ovat kohonneet 7 metrillä.

Lopuksi

Ilmastonmuutos ei ole hetkellinen haaste, joka on hoidettava, jotta voidaan palata normaaliin päiväjärjestykseen. Ilmaston kanssa on opittava elämään uudella tavalla. Yhteiskuntien toimintaa on muutettava perusteellisesti usean sukupolven ajan kaikilla elämän aloilla, ei vain energian tuotannossa.

Hiilibudjetit, lämpenemisen turvarajat ja toiminnan vuodet ovat työkaluja, väliaikaisia tienviittoja tulevaan. Laajempi tilannekuva on kuitenkin se, että ihmiset joutuvat lukuisten sukupolvien ajan totuttautumaan uuteen maailmaan, koska teollistuminen potkaisi maailman holoseenin tuolle puolen.

Maailman muutoksilla on hitausvoimaa eli inertiaa. Siksi monet muutokset ovat jo väistämättömiä. Ilmastonmuutos vaikuttaa siihen, missä päin maailmaa voi tai ei voi asua, viljellä maata tai kalastaa.

Myös ihmisen toimilla on hitausvoimaa: nyt tehdyillä päätöksillä joko lukitaan yhteiskuntia pitkäksi aikaa runsaasti energiaa kuluttaville ja kasvihuonekaasuja tuottaville poluille tai vastaavasti avataan erilaisten elämäntapojen mahdollisuuksia.

Näin läheinen ja kaukainen tulevaisuus nivoutuvat yhteen. Mikäli nykyiset lapset ja nuoret joutuvat keskittämään voimansa hiilidioksidin poistamiseen ilmakehästä, heidän yhteiskuntansa ovat väistämättä muilla elämän alueilla köyhempiä ja niukempia.

Tämä ei ole kasvottomien kaukaisten sukupolvien asia.

/ Ville Lähde

KIRJALLISUUTTA:

2020 The Climate Turning Point. 2017. Verkossa: https://newclimate.org/2017/04/10/2020-climate-turning-point/

Anderson, Kevin & Glen Peters, The trouble with negative emissions. Science. Vol. 354, No. 6309, 2016, 182–183. DOI: 10.1126/science.aah4567

Baccini, A. et al., Tropical forests are a net carbon source based on aboveground measurements of gain and loss. Science. 10.1126/science.aam5962 (2017). DOI: 10.1126/science.aam5962

Boysen, L.R. et al., The limits to global-warming mitigation by terrestrial carbon removal. Earth’s Future, Vol. 5, No. 5, 2017, 463–474. Verkossa: http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1002/2016EF000469/full

Chatterjee, A. et al., Influence of El Niño on atmospheric CO2 over the Tropical Pacific Ocean: Findings from the NASA’s OCO-2 mission. Science. Vol. 358, Iss. 6360, 2017. DOI: 10.1126/science.aam5776

Climate updates. What have we learnt since the IPCC 5th Assesment Report? The Royal Society, 2017. Verkossa: https://royalsociety.org/topics-policy/publications/2017/climate-updates/

Figueres, Christiana et al., Three years to safeguard our climate. Nature. Vol. 546, 2017, 593–595. Verkossa: https://www.nature.com/news/three-years-to-safeguard-our-climate-1.22201

Griscom, Bronson W. et al., Natural Climate Solutions. PNAS. Vol. 114, No. 44. DOI: 10.1073/pnas.1710465114

Hansen, James, et al., Young people’s burden. Requirement of negatice CO2 emissions. Earth System Dynamics. 8, 2017, 577–616. doi.org/10.5194/esd-8-577-2017

IPCC, AR5, The Physical Science Basis.

Jackson, R.B. et al., Warning signs for stabilizing global CO2 emissions. Environmental Research Letters. 12 (2017). Verkossa: http://iopscience.iop.org/article/10.1088/1748-9326/aa9662/pdf

Liu, Junjie et al., Contrasting carbon cycle responses of the tropical continents to the 2015–2016 El Niño. Science. Vol. 358, Iss. 6360, 2017. DOI: 10.1126/science.aam5690

Lähde, Ville, Niukkuuden maailmassa. niin & näin, Tampere 2013.

Millar, Richerd J. et al., Emission budgets and pathways consistent with limiting warming to 1.5°C. Nature Geoscience. Advance Online Publication, 18 September 2017. DOI:10.1038/ngeo3031

Rockström, Johan et al., A roadmap for rapid decarbonization. Science. Vol. 355, Iss. 6331, 2017, 1259–1271.

Smith, Pete et al., Biophysical and economic limits to negative CO2 emissions. Nature Climate Change. 6, 2015, 42–50. DOI:10.1038/nclimate2870

UNEP (2017), The Emissions Gap Report 2017. United Nations Environment Programme (UNEP), Nairobi. Verkossa: https://www.unenvironment.org/resources/emissions-gap-report

WMO (2017), Greenhouse Gas Bulletin. No. 13, 30.10.2017. Verkossa: https://library.wmo.int/opac/doc_num.php?explnum_id=4022

WRI (2017), Kelly Levin & David Rich. Turning Points. Trends in Countries’ Reaching Peak Greenhouse Gas Emissions over Time. Working Paper. Washington, DC: World Resources Institute. Verkossa: http://www.wri.org/publication/turning-points-trends-countries-reaching-peak-greenhouse-gas-emissions-over-time

26.10.2017

Suomen ilmastopolitiikasta puuttuu kokonaisvaltainen näkemys globaalin kehityksen suuntaviivoista

Valtioneuvosto julkaisi 25. syyskuuta selonteon Suomen keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikan suunnitelmasta vuoteen 2030. Selonteko on ilmastonmuutoksen torjunnan ja suomalaisen tuotanto- ja kulutusrakenteen tulevaisuuden kannalta keskeinen dokumentti. Se täydentää, nivoo yhteen ja avaa auki Suomen ilmastopolitiikkaan vaikuttavat eriasteiset ja eri aikoina tehdyt sitoumukset. Vastaava selonteko tehdään kerran vaalikaudessa.

Ilmastopolitiikkaa ei tule lukea erilliseksi politiikanteon osa-alueekseen vaan se vaikuttaa kaikkeen harjoitettavaan päätöksentekoon. Erityisesti se vaikuttaa elinkeinopolitiikkaan – mahdollisimman laajasti ymmärrettynä. BIOS on tässä samoilla linjoilla Sitran 18. lokakuuta antaman lausunnon kanssa. Lausunto tiivistää: ”Pariisin sopimuksen tavoitteiden saavuttaminen […] vaatisi enemmän: kokonaisvaltaisia, disruptiivisia muutoksia ja toimenpiteitä.”

Suomen ilmastopolitiikasta puuttuu kokoava näkemys globaalin kehityksen suuntaviivoista ja Suomen roolista tässä kehityksessä. Voidaan sanoa, että jos tässä selonteossa ei ole ohjaavaa, kokoavaa ja eteenpäin katsovaa kokonaisnäkemystä kansallisella tasolla, sitä ei ole missään.

Seuraavassa esitämme ilmastopolitiikan suunnitelmasta keskeisiä havaintoja, jotka osoittavat kattavan näkemyksen puutteen. Havaintojen pohjalta Suomen on mahdollista tehdä suunnitelmaan merkittäviä parannuksia.

Kriittisin havainto on, että toteutuessaan ilmastopolitiikan suunnitelma ei vähennä kasvihuonekaasujen nettopäästöjä tarkastelujakson aikana, vuoteen 2030 mennessä, eli juuri silloin kun nettopäästöt tulisi saada ripeästi laskuun. Suunnitelman keskeisin komponentti on liikenteen päästövähennystavoite, johon pyritään korvaamalla fossiilisia polttoaineita biopohjaisilla polttoaineilla. Tämä edellyttäisi metsien lisähakkuita, jotka taas nykyisillä puunkäyttötavoilla siirtäisivät hakattujen metsien hiilivarastot ilmakehään.

Biotaloussuunnitelma vähentäisi nettopäästöjä vain siinä tapauksessa, että lähes kaikki lisähakkuiden myötä metsistä korjattava puuaines käytettäisiin pitkäaikaisiin puutuotteisiin. Tällöin metsien hiilivarasto siirtyisi metsien ulkopuolelle ihmisten käyttötuotteisiin ja rakennettuun ympäristöön eikä lisäisi ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta. Niin kauan kuin biotaloussuunnitelma nojaa paperi- ja sellutehtaisiin, sitä ei voi kutsua ilmastosuunnitelmaksi. Se on pikemminkin tapa yrittää tukea historiallisia teollisuusrakenteita muuttuvien materiaalisten ja kansainvälisten poliittisten reunaehtojen paineissa.

Sitran lausunto summaa hyvin vanhoihin rakenteisiin tukeutumisen uusien vahvuuksien rakentamisen sijaan: ”Suunnitelman taloudellisten vaikutusten arviointi ei riittävästi huomioi vähäpäästöisten ratkaisujen kasvavia maailmanmarkkinoita ja niiden vientipotentiaalia, mihin Suomi voi päästä käsiksi investoimalla päästöjen vähentämiseen ja ratkaisujen kehittämiseen kotimarkkinoilla.” Suomella olisi hyvin koulutetun kansan ja eheän yhteiskuntarakenteen voimin loistava mahdollisuus pilotoida jälkifossiilisen yhteiskunnan perustavanlaatuisia infrastruktuuriratkaisuja eli käynnistää ekologinen jälleenrakennus: sähköistää ja muuttaa liikenne soveltuvilta osin moottorittomaksi, monipuolistaa kotimainen ruoantuotanto ja kääntää se hiilen lähteestä hiilinieluksi, käyttää puuta luovasti kaikessa rakentamisessa, antaa kansalaisille valmiuksia tuottaa yhä isompi osa energiastaan ja ruoastaan lähiyhteisöissä, ja niin edelleen.

Edellisiin versioihin verrattuna ilonpilkahdus ilmastosuunnitelmassa on, että kunnissa “kokeillaan edelläkävijäkuntien ja ministeriöiden välillä solmittavaa ns. Green deal -mallia: Kunnat asettavat kunnianhimoisia kestävää kehitystä ja innovaatioita tukevia tavoitteita hankinnoille. Valtio suuntaa taloudellisia kannustimia esimerkiksi hankintojen suunnitteluun ja riskin kantamiseen.” (s. 113) On kuitenkin kyseenalaista, että julkisia hankintoja käsitellään suunnitelmassa strategisesti vain kuntien osalta. Valtiolla on kuntiin nähden ylivoimaiset rahataloudelliset ja poliittiset mahdollisuudet toteuttaa hankintoja ekologisen jälleenrakennuksen mukaisesti. Jos kansakunnan tasolla kokoavaa näkemystä ilmastopolitiikan nivoutumisesta kaikkeen yhteiskunnan kehitykseen ei ole julkilausuttu, millä perusteella kunnat voisivat tehdä kunnianhimoisia ilmastopoliittisia julkisen hankinnan ohjelmia?

Kansainvälisiä ilmastosopimuksia myötäillen Suomen ilmastosuunnitelma erottaa päästökaupan alaiset sektorit niin sanotusta taakanjakosektorista, johon kuuluvat liikenne, rakennusten erillislämmitys, jätteet ja maatalous. Suunnitelma keskittyy vain taakanjakosektoriin. Yhteiskunnan kehitystä ohjaavan kokonaisvaltaisen näkemyksen kannalta erottelu on ongelmallinen. Ei voida ajatella, että suuret energia- ja teollisuuslaitokset, jotka ovat päästökaupan alaisia, kehittyvät omalakisesti oikeaan suuntaan, ilman että keskustellaan niiden roolista osana kotimaista infrastruktuuria ja tuotantorakennetta. Liikenne on hyvä esimerkki: sähköautoja hyödyntävä liikennöinti ilman niiden kanssa samaan aikaan koordinoidusti kehitettäviä vähäpäästöisiä energiaratkaisuja (ja esimerkiksi kaupunkisuunnittelua ja uusia digitaalisia jakamisalustoja) tuskin vähentää kokonaispäästöjä tai tuottaa tehokkaita ja loppukäyttäjilleen mielekkäitä ratkaisuja.

Selonteon alaotsikko on ”kohti ilmastoviisasta arkea”. Kansalaisen ja kuluttajan näkökulma jää ilmastosuunnitelmassa kuitenkin irralliseksi. Se näkyy esimerkiksi ilmastosuunnitelman taloudellisia arvioita koskevassa osiossa. Jos kansalaiset laajamittaisesti tekisivät selonteossa kuvatun ”elämäntaparemontin” (s. 102), sillä olisi paljonkin kansantaloudellisia vaikutuksia. Elämäntaparemontissa kansalaiset esimerkiksi tekevät vähemmän lomalentoja, tekevät entistä useamman matkan kävellen ja pyörällä, vaihtavat oman auton liikennepalveluihin ja vähentävät merkittävästi lihansyöntiään. Hämäräksi jää, onko suunnitelman tarkoitus ohjata kansalaisia kuluttamaan vähemmän? Se on varmasti ilmastotavoitteille tärkeä ohjenuora, mutta sitä ei ole kytketty millään tavalla taloudelliseen tai poliittiseen ennakointiin.

Lopuksi sananen tieteen roolista ilmastosuunnitelman laadinnassa. Kuten selonteossa muistutetaan, Suomen ilmastolaki velvoittaa, että suunnitelman laatimisessa otetaan huomioon ”ilmastonmuutosta koskeva ajantasainen tieteellinen tieto sekä arviot kansainvälisen ja Euroopan unionin ilmastopolitiikan kehityksestä” (s. 42). Biopolttoaineisiin liittyvässä EU-tason päätöksentekoprosessissa Suomen linja on ollut jopa tiedevihamielinen. Mitä tiedeyhteisön tulisi nyt tehdä, että suunnitelmat jatkossa todella pohjaisivat parhaimpaan tieteelliseen tietoon?

20.9.2017

BIOS-kommentti: Taloustieteen huippuyksikön sijaan Suomi tarvitsee monitieteisyyteen pohjaavaa päätöksentekoa

Keskustelu uuden taloustieteen huippuyksikön perustamisesta on tarpeen, koska kyseessä on merkittävä Suomen julkista talouskeskustelua määrittävä teko. Talousyksikön perustaminen on osa meneillään olevaa laajempaa yhteiskunnallisesta kamppailua, jossa määritellään oikeutta ja valtaa puhua taloudesta.

Uuden yksikön perustavoite on tervetullut. Pääministeri Juha Sipilän sanoin: “poliittisen päätöksenteon pitää perustua korkeatasoisiin arvioihin politiikan vaikutuksista kansantalouteen ja yhteiskuntaan.”

Näin laajan tavoitteen saavuttaminen vaatii kuitenkin monitieteistä lähestymistapaa. Yksikköä ei tulisi etukäteen rajata liian tiukasti vain tietyn tieteenalan tai tiettyjen tieteellisten koulukuntien varaan. Keskustelua maan korkeimman poliittisen johdon suojeluksessa olevasta erityisyksiköstä olisi käytävä avoimesti ja monipuolisesti. Keskustelun olisi linjattava yksikön toiminnan tavoitteita, koostumusta ja tuotetun tiedon sovellettavuuden periaatteita.

Miksi monitieteinen lähestymistapa talouteen on välttämätön?

Riittävien materiaalisten resurssien turvaaminen on ilmastonmuutoksen, muiden ympäristöongelmien ja heikkenevän energiantuotannon hyötysuhteen aikakaudella yksi yhteiskunnan keskeisistä haasteista. Taloustiede – siten kuin se julkisessa keskustelussa ja osin myös Suomen yliopistoissa tällä hetkellä ymmärretään – ei tarkastele näitä talouden materiaalivirtoja ja -varantoja riittävästi. Tarvitsemme luonnontieteitä, jotta voimme määritellä edellytykset esimerkiksi lähitulevaisuuden metsä-, ruoka- ja energiaresurssien käytölle. Luonnontieteet tuottavat kirjaimellisesti elintärkeää tietoa talouden materiaalisista reunaehdoista.

Humanistiset ja yhteiskuntatieteet puolestaan tuottavat tietoa, miten organisoida yhteiskunta siten, että hyvän elämän mahdollisuuksia ylläpidetään myös tulevaisuudessa. Kun käytettävissä olevat materiaaliset reunaehdot muuttuvat, myös yhteiskuntien toimintaympäristön on muututtava ja ihmisten opittava harjoittamaan uusia käytäntöjä. Miten ihmisten luovuutta ja toimintaa voidaan kanavoida turvallisen ja mielekkään yhteiskuntakehityksen kannalta oikein? Millaista työtä on tehtävä? Mistä on luovuttava ja mitä uutta rakennettava niin että yhteiskunnan tasa-arvo ja koheesio säilyvät? Liian kapeasti rajattu taloustiede jättää tällaiset elintärkeät kysymykset joko huomiotta tai tarjoaa niihin rajattuihin lähtöolettamuksiinsa perustuvia vastauksia.

Jotta päästäisiin pääministeri Sipilän mainitsemiin “korkeatasoisiin arvioihin politiikan vaikutuksista”, on vaadittavien tieteellisten näkökulmien kirjo huomattavan suuri. Tällöin yhtä oikeaa, neutraalia tai objektiivista näkökulmaa ei voi muodostua. Monisyisten ongelmien ratkaisemisessa taloustiede on vain yksi työkalu osana kokonaisvaltaisempaa tieteen ja päätöksenteon yhteistoimintaa. 2000-luvun päätöksentekijöiden on kyettävä muodostamaan laaja-alaisia arvioita monitieteiseen tietoon nojaten ja tehtävä niiden pohjalta aitoja poliittisia valintoja.

On tarpeen myös kysyä, mikä on tähän mennessä estänyt korkeatasoisen tieteellisen tiedon huomioimisen päätöksenteossa? Esimerkiksi soteuudistusta sekä metsien käyttöä ja metsätaloutta koskevassa poliittisessa keskustelussa tutkimustieto on joko jätetty huomioimatta tai sitä on ohjattu ja jopa vaiennettu. Ei ole ollut kysymys korkeatasoisen tiedon puutteesta vaan pikemminkin siitä, että tutkimustieto ei ole istunut tiettyihin ennalta muodostettuihin poliittisiin olettamuksiin ja tavoitteisiin. On perusteltua kysyä, valitaanko poliittisessa suojelussa olevaan uuteen talousyksikköön tutkijoita vain sellaisista tutkimuksellisista lähtökohdista, jotka suosivat vallitsevaa politiikkakehystä eivätkä tarjoa avaimia politiikan avoimeen, kriittiseen ja moniulotteiseen arviointiin ja toteuttamiseen.

Mitä monitieteisyys käytännössä tarkoittaa?

Ilmasto- ja muu ympäristötutkimus on osoittanut, että yhteiskuntien on pikaisesti uudistettava infrastruktuurinsa ja käytäntönsä siten, että ne tulevat toimeen ilman fossiilisia polttoaineita, vähentävät päästöjään radikaalisti ja toteuttavat laajoja hiiltä sitovia toimia (kuten metsien hiilinielujen kasvattamista). Tässä on talouspolitiikalle reunaehdot ja realiteetit, jotka koskettavat kaikkia talouden toimijoita mutta jotka kapeasti rajattu taloustiede sivuuttaa. Ilmasto- ja resurssikysymysten kohtaamisessa on kyse eräänlaisesta marssijärjestyksen muuttamisesta sekä uudenlaisesta monialaisen tiedon käsittelystä ja soveltamisesta. Tämän tulee näkyä niin talouspolitiikan keskeisten instituutioiden koostumuksessa kuin julkisessa keskustelussa.

8.8.2017

Mitä ympäristöturvallisuus voisi tarkoittaa? Vaikka turvallistamisen kriitikoiden huoli demokratian rapautumisesta, liian kapean turvallisuusnäkökulman ylivallasta ja viholliskuvien luomisesta on tärkeää, on aivan yhtä olennaista muistaa, että heidän peräänkuuluttamansa ”normaali politiikka” osallistuu tällä hetkellä turvattomuuden tuottamiseen.

Vielä pari vuotta sitten termi ”ympäristöturvallisuus” (environmental security) oli liki tuntematon laajemmalle yleisölle. Nyttemmin ympäristökysymyksistä ja etenkin ilmastonmuutoksesta puhutaan julkisuudessa yhä useammin turvallisuusnäkökulmasta. Yhtäältä vaaditaan sodankaltaista mobilisaatiota pahimpien ympäristöuhkien torjumiseksi, toisaalta ilmastonmuutoksen varoitetaan lisäävän tai kiihdyttävän konflikteja, kuten YK:n pääsihteeri Antonio Guterres esitti taannoin. Ilmastonmuutos turvallisuusongelmana on esiintynyt taajaan etenkin yhdysvaltalaisten sotilashenkilöiden puheissa viime vuosina.

Ympäristökysymysten kytkeytyminen turvallisuusnäkökohtiin ei ole uusi asia, ja ne ovat olleet oikeastaan aina osa turvallisuuspolitiikan näkökulmaa etenkin valtioiden välisissä suhteissa – kiistat vedestä, kalastusoikeuksista ja muista luonnonresursseista ovat ikivanha aihe. Ympäristöturvallisuus alkoi kuitenkin käsitteellistyä yhtenäisemmäksi keskustelunaiheeksi vasta 1970-luvun ympäristöheräämisen myötä, ja terminä se lanseerattiin laajempaan käyttöön vuonna 1987 Brundtlandin komission raportin ”Yhteinen tulevaisuutemme” myötä. Kylmän sodan päätyttyä teema nousi näkyvämmin politiikan asialistalle. (Trombtetta 2008, 585, 591) YK:n turvallisuusneuvosto käsitteli ilmastonmuutosta vuosina 2007 ja 2011, mitä on pidetty merkkinä siitä, että ilmastonmuutoksen turvallisuusulottuvuudet otettiin vakavasti. Kansainvälisessä keskustelussa ympäristöturvallisuuden rinnalle on noussut myös termi ”ilmastoturvallisuus” (climate security).

Monet ympäristöturvallisuuskeskustelun aiheet sopivat hyvin perinteiseen turvallisuusajatteluun, jossa keskiössä ovat valtiot ja niiden vakaus, rajojen hallinta ja konfliktit. Korostetaan sitä, että ympäristö- ja resurssiongelmat lisäävät konfliktien todennäköisyyttä tai rajuutta. Syyrian sodan ja Arabikevään yhteyksiä pitkään kuivuuskauteen ja ruoan tuotanto- ja hintaheilahteluihin on käsitelty paljon. (The Arab Spring and Climate Change, 2013). Puhutaan paljon siitä, että maailmaan voi syntyä hallitsemattoman suuri ”ympäristöpakolaisten” tai ”ilmastopakolaisten” joukko olosuhteiden muuttuessa, luonnonkatastrofien lisääntyessä tai joidenkin alueiden muuttuessa jopa asumiskelvottomiksi.

Toisaalta on käsitelty laajemmin ihmisyhteisöjen haavoittuvaisuutta ja eriarvoisuutta ruoantuotannon heikentyessä, makean veden niukkuuden lisääntyessä ja monien muiden ongelmien pahetessa. Näin ympäristöturvallisuus on laajentanut keskustelunaiheita perinteisistä konfliktikeskeisistä teemoista inhimillisen hyvinvoinnin turvaamisen ja tasa-arvon kysymyksiin. Voivatko turvallisuusajattelu ja turvallisuuspolitiikan käytännöt muuttua, kun niiden piiriin tuodaan laadullisesti uudenlaisia asiakysymyksiä? Minkä ja kenen ehdoilla turvallistaminen tapahtuu?

Onko ”turvallistaminen” vaarallista?

Kriittisessä turvallisuustutkimuksessa puhutaan ”turvallistamisesta” (securitization) silloin, kun uusia aiheita tuodaan turvallisuuskeskustelun ja -politiikan piiriin. Termi on peräisin 1990-luvulta, mutta sen käyttö yleistyi etenkin 2000-luvun alusta – yhteys terrorismin vastaiseen sotaan lienee vahva (Gad & Petersen 211, 316). Turvallistaminen on määritelty eri tutkimusperinteissä eri tavoin, mutta yhteistä on se, että turvallisuus nähdään demokraattisen neuvottelun ja kiistelyn ulkopuolisena alueena, normaalipolitiikan tuolla puolen (Aradau 2004, 391). Turvallistaminen vie eräänlaiseen poikkeustilaan, jossa asiat annetaan turvallisuusammattilaisten käsiin. Näin ne alistuvat vakiintuneille alan ajattelu- ja toimintatavoille. (sama, 395; Roe 2012, 252) Turvallisuudella on oma logiikkansa, joka eroaa radikaalisti muista elämänalueista. Ja jos turvallisuuden logiikka leviää muuhun yhteiskuntaan, se rapauttaa demokratian edellytyksiä. (Aradau 2004, 399)

Ympäristö- ja resurssiongelmien tulkitsemista turvallisuuskysymyksiksi on kritisoitu tältä pohjalta paljon. Vaikka turvallistaminen voi tuoda kiireen ja mobilisaation tuntua, se on myös pohjimmiltaan epädemokraattinen toimi, joka suosii suoraviivaisia poikkeustoimia ja estää poliittista keskustelua. Se ruokkii viholliskuvia tai jopa edellyttää niitä, jolloin romahdusvaarassa olevat yhteiskunnat tai lisääntyvä muuttoliike nähdään ensisijaisesti uhkana oman yhteiskunnan vakaudelle, ei esimerkiksi kansainvälisen yhteistyön ja avustamisen perusteena. Turvallistaminen myös rajoittaa keskustelua. Ulkopuolisilla ”amatööreillä” – kuten vaikka ympäristötutkijoilla tai kansalaisjärjestöillä – ei tahdo olla pääsyä aiheisiin, jotka aiemmin olivat normaalin neuvottelevan ja kiistelevän politiikan alueella. (sama, 397)

Etenkin niin sanottu ”Kööpenhaminan koulukunta” pohjaa tässä kritiikissään vahvasti puhetekoteoriaan. (Suomalaiselle lukijalle hyvä tapa tutustua aiheeseen on niin & näin -lehden numero 2/17, jonka puhetekoteemassa Juha Vuori käsittelee turvallisuuspuhetta nimenomaan tästä näkökulmasta.) Pähkinänkuoressa ajatus kulkee niin, että turvallisuusuhkat eivät tule sellaisiksi itsestään vaan ne luodaan puhetekojen avulla – ei toki pelkästään sanomalla ”turvallisuus”, vaan se vaatii myös yleisön hyväksyntää. Tosin joissain turvallistamisen kritiikeissä näyttäisi olevan suorastaan ”sanamaaginen” (Lähde 2015) ajatus siitä, että pelkkä sana ”turvallisuus” ikään kuin korruptoi käsiteltävän aiheen (Roe 2012, 254; Trombetta 2008, 588). Tämä on ymmärrettävämpää sellaisten retorisesti vahvojen ja historiallisesti ladattujen termien kuten ”kansallinen turvallisuus” (national security) kohdalla. Mutta niin laajasti käytetyn termin kuin ”turvallisuus” lukuisten käyttötapojen niputtaminen on epäilyttävää, etenkin jos ajatellaan sellaisia vakiintuneita käyttöjä kuin sosiaaliturva tai ruokaturva (social security, food security).

Kritiikkejä yhdistää myös ajatus erillisestä, omaleimaisesta ja jossain määrin muuttumattomasta ”turvallisuuden logiikasta”, ja tätä taustaoletusta ei juuri kyseenalaisteta. Turvallistaminen vie asiat poikkeustilaan ja demokraattisen politiikan ulkopuolelle, ja siinä kaikki. Siksi monet turvallistamisen kriitikot epäilevät sitä ajatusta, että ympäristöturvallisuus voisi laajentaa turvallisuusajattelun näköpiiriä konflikteista inhimilliseen hyvinvointiin, tasa-arvoon ja arkielämän sujuvuuteen muuttuvassa maailmassa. He sulkevat lähtökohtaisesti pois sen mahdollisuuden, että turvallisuusajattelun ja -politiikan luonne voisi muuttua aihepiirin moninaistuessa.

Tämä on hämmentävää etenkin siksi, että vahvasti turvallistamista kritisoivan ja ”turvallistamisen purkamista” (desecuritization) peräänkuuluttavan ”Kööpenhaminan koulukunnan” omien tutkimusten mukaan ympäristöturvallisuuteen vetoaminen ei ole juurikaan käynnistänyt pelättyjä poikkeustoimia (Trombetta 2008, 589). Pikemminkin voisi sanoa, että koko nykyisen eliökunnan tulevaisuutta uhkaavien ongelmien edessä juuri mitään poikkeustoimia ei ole tehty – turvallisuusnäkökohtien tukemana tai niitä ilman.

Ylipäätään on kyseenalaista, voidaanko ympäristökysymyksille nähdä jokin omaleimainen ja rajattu ”normaalin politiikan” alue (Latour 2013). Pikemminkin ne ulottuvat kaikille inhimillisen elämän alueille.

”Ne koskevat perustavanlaatuisesti kaikkia yhteiskuntien toiminnan aloja ja kytkeytyvät läpikotaisin eriarvoisuuteen, turvallisuuteen ja sopeutumiskykyyn. Etenkään niukkuuskysymykset eivät asetu luontevasti vanhaan ’ympäristöongelman’ lokeroon. Pelkkä ympäristöpolitiikka ei riitä niiden käsittelyyn, vaan ne ulottuvat yhä laajemmalle turvallisuuspolitiikkaan, elinkeinopolitiikkaan ja muille perinteisille politiikan alueille.” (Lähde 2013, 124)

Ympäristöturvallisuuden kaksi puhetapaa

Maria Julia Trombetta on todennut, että ympäristöturvallisuuskeskustelussa on kaksi tendenssiä. Yhtäältä ”kansallisesta turvallisuudesta” ponnistava näkökulma korostaa konflikteja ja uhkia globaalille järjestykselle ja vakaudelle – jolloin kriitikoiden pelkäämä mahdollisuus määritellä toisia ihmisiä tai yhteisöjä uhkiksi vaikuttaa todennäköiseltä. Tämä on näkynyt viime vuosina asenteissa pakolaisiin ja siirtolaisiin (tosin lienee selvää, että turvallistamisen lisäksi taustalla on rasismia, muukalaiskammoa ja monia muita ilmiöitä). Toisaalta keskustelu on kyseenalaistanut perinteisen turvallisuuspolitiikan keinovalikoiman kykyä vastata nykymaailman haasteisiin ja korostanut ennakoinnin ja ehkäisyn merkitystä. (Trombetta 2008, 593)

Tästä erinomaisen esimerkin tarjoavat yhdysvaltalaisen Military Advisory Boardin (MAB) raportit vuosilta 2007 ja 2014. MAB perustettiin vuonna 2006 tuomaan nimenomaan ilmastonäkökulmaa yhdysvaltalaiseen turvallisuuskeskusteluun. Paneeli koostuu eläkkeellä olevista korkea-arvoisista eri aselajien upseereista. Vuoden 2007 raportti varoittaa, että ilmastonmuutos aiheuttaa nykyistä laajempia humanitäärisiä katastrofeja, joiden seurauksena poliittinen epävakaus ja yhteisöjen lisääntynyt avuntarve ylittävät kansainvälisen järjestelmän toimintakyvyn (MAB 2007, 6). Kehittyvien maiden auttaminen ja vahva ilmastopolitiikka nähdään tärkeimpinä toimintakeinoina (sama, 7). Raportti korostaa myös sosiaalisen koheesion ja vakaan hallinnon merkitystä ongelmista selviämiselle – jolloin resurssiongelmatkin voivat johtaa parhaimmillaan yhteistyöhön kiistojen sijaan (sama, 18).

Vuoden 2007 raportissa mainitaan toki myös ”epäonnistuneiden valtioiden” (failed states) ja lisääntyvien konfliktien riski sekä kannetaan huolta armeijan tukikohtien turvallisuudesta ja energiatehokkuudesta armeijan toimintakyvyn ylläpitämiseksi (sama, 6, 8, 39). Ennen kaikkea raportti korostaa kuitenkin edellä mainittua ennakointia ja ehkäisyä, yhteiskunnan sektorien yhteispeliä ja muidenkin kuin turvallisuustoimijoiden aktiivisuutta.

Sävy on muuttunut huomattavasti vuoden 2014 raportissa: kehittyvien maiden auttaminen ja päästöjen rajoittaminen eivät ole enää vahvoja toimintasuosituksia. Ilmastonmuutoksen hillinnän sijaan korostuu siihen sopeutuminen. Konfliktien lisääntyminen ja niiden hallinta ovat nyt keskiössä. (MAB 2014, 2, 14). Samana vuonna julkaistu Yhdysvaltain puolustusministeriön 2014 Climate Change Adaptation Roadmap keskittyy armeijan ja yhdysvaltalaisen yhteiskunnan toimintakyvyn turvaamiseen. Quadriennial Defence Review 2014 korostaa melko harvoissa ilmastohuomioissaan pääosin samaa, konflikteja ja oman toimintakyvyn turvaamista.

Tuore raportti At Our Own Peril: DoD Risk Assessment in a Post-Primacy World, jonka on julkaissut U.S. Army War Collegen Strategic Studies Institute, käsittelee Yhdysvaltain armeijan muuttuvaa turvallisuusympäristöä ”johtoaseman jälkeisessä” maailmassa. Peruskysymys on, miten puolustusministeriön tulisi muuttaa riskiarviointiaan ympäristössä, jota luonnehtii jatkuva häiriöitä aiheuttava muutos. Huolenaiheiksi nousevat etenkin informaatiosodankäynti, Kylmän sodan jälkeisen järjestyksen mureneminen, lisääntyvä ja pirstaloitunut vastarinta Yhdysvaltoja vastaan, suurten valtioiden lisääntynyt kilpailu ja poliittisen koheesion hajoaminen. Raportti ei edes mainitse ilmastonmuutosta, ja sana ”ympäristö” (environment) esiintyy vain viitaten turvallisuusympäristön poliittis-strategisiin muutoksiin. Tämä ei ole yllättävää, sillä raportin päämääränä on ”saada takaisin ja pitää yllä Yhdysvaltain vastustamaton sotilaallinen etulyöntiasema” ja esimerkiksi eläintärkeiden resurssien ja markkinoiden turvaaminen.

Trombettan kuvaamat kaksi puhetapaa, uhkiin varautumisen tai ennakoinnin ja ehkäisyn korostaminen, eivät muodosta rajalinjaa vain turvallisuustoimijoiden ja siviilien välille, vaan erilaiset asenteet ympäristö- ja resurssikysymyksiin näkyvät myös turvallisuustoimijoiden puheissa. Korostuuko yhteiskunnan eri sektorien yhteistoiminta vai käsitelläänkö asiaa kapeasti poliisin tai armeijan mandaatilla? Yhdysvaltain puolustusministeri James Mattisin tuore henkilökuva kuvastaa erinomaisesti tätä turvallisuustoimijoiden sisäistä moninaisuutta ja ristiriitaisuutta:

”Military force alone promises only more military force. In congressional testimony from 2013, Mattis said as much, when asked about the role of diplomacy in foreign affairs. ’If you don’t fund the State Department fully, then I need to buy more ammunition ultimately,’ he said. ’The more that we put into the State Department’s diplomacy, hopefully the less we have to put into a military budget.’”

Ovatko ympäristöongelmat konfliktien syy?

Edellä kuvatun käsitteellis-teoreettisen kiistelyn lisäksi ympäristöturvallisuuskeskustelua on haastettu empiirisen tutkimuksen näkökulmasta. Aiheesta käydyssä julkisessa keskustelussa on korostettu, miten ympäristöongelmat lisäävät resurssien niukkuutta, vaarantavat ihmisten asuinsijoja ja saavat aikaan väestön siirtymiä. Näin ne lisäävät konfliktien todennäköisyyttä tai kestoa. (Zografos et al. 2014, 327). Tätä on tavoiteltu termillä ”uhkakerroin” (threat multiplier), joka lanseerattiin ilmeisesti MAB:n vuoden 2007 raportissa ja levisi sittemmin laajaan käyttöön. (MAB 2007; MAB 2014; The Arab Spring and Climate Change 2013) MAB:n raportti vuodelta 2014 lanseerasi tätä vahvemman käsitteen ”konfliktikatalyytti” (conflict catalyst), joskin tarkkaa määritelmää ei ollut ja termien suhde jäi hyvin epäselväksi (MAB 2014, 7–8).

Tätä näkemystä on myös kyseenalaistettu tuoreissa tutkimuksissa. Vuonna 2014 julkaistu CLICO-projektiin pohjautuva artikkeli esitti, että poliittisen järjestelmän puutteet ovat merkittävämpiä tekijöitä konfliktien taustalla kuin ilmasto- ja vesijärjestelmistä juontuvat paineet (Zografos et al. 2104). Toisen vuonna 2016 julkaistun kuivuutta ja konflikteja käsitelleen laajan tutkimuksen lopputulos oli ristiriitainen. Yhtäältä tilastollinen yhteys oli heikko, mutta se oli toisaalta vahvempi uusiutuvien luonnonvarojen suorasta hyödyntämisestä riippuvaisissa yhteisöissä, joiden poliittinen asema on heikko. (von Uexkull et al. 2106, 12391, 12394) Tutkimuksessa päädyttiin toteamaan, että kuivuuden ja konfliktien suhde on molemminpuolinen: ne vahvistavat toisiaan. Yleiset tilastolliset tarkastelut eivät kerro mitään kovin hyödyllistä näin vahvasti kontekstiriippuvaisesta asiasta. Jälkimmäisessä tutkimuksessa korostetaankin vaikuttavien tekijöiden moninaisuutta: etniset jaot, riippuvaisuus maataloudesta, poliittinen marginaalisuus, yhdistävät identiteetit, investointipako, terveys ja niin edelleen.

Etenkin lehtiartikkeleissa keskustelu ympäristöturvallisuudesta keskittyy useimmiten vääntöön konfliktien syistä tai ilmastopakolaisuuden mahdollisuudesta. Ja koska monimutkaisuus, ajallis-paikallinen hahmottomuus ja etäiset vaikutukset mahtuvat huonosti journalistiseen kieleen ja julkisen keskustelun yksinkertaistuksiin (Lähde 2015), analyysi jää helposti juupas-eipästelyksi ilmiöiden ”tärkeimmästä” syystä. Kädenvääntö konfliktien eri taustasyiden ensisijaisuudesta menee metsään, koska monimutkaisten sosio-ekologisten järjestelmien muutoksia ei voi palauttaa yhteen ”perimmäiseen” syyhyn. Tämä ei estä tutkimusta niiden syistä, mutta taustatekijöitä ei voi noin vain eritellä ja asettaa tärkeysjärjestykseen.

Toinen keskustelun jumitus on kiistely siitä, väheksyykö konfliktien ympäristötaustan analyysi niiden poliittista merkitystä. Vuonna 2007 ilmestynyttä UNEP:in raporttia Darfurin konfliktista kritisoitiin, koska ilmastonmuutoksen esittämisen taustasyyksi koettiin väheksyvän Sudanin hallinnon vastuuta tapahtumista. Viime vuosina tämä syytös on esitetty esimerkiksi usein silloin, kun Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän tuoreiden konfliktien taustoja on tutkittu. Laajaa keskustelua ja kritiikkiä herättänyt raportti The Arab Spring and Climate Change kuitenkin korosti monella tavalla sitä, miten yhteiskunnalliset toimet vaikuttavat ympäristöpaineiden toteutumiseen – esimerkiksi vesi-intensiivisen tuotannon tukeminen kuivuudelle alttiilla alueella (Syyria) tai oman maan ruoantuotannon heikentäminen vientituotteiden kustannuksella maassa, jonka väestö on riippuvaista tuontiruoasta (Egypti). Kääntäen viisaampi politiikka tietysti voi vähentää ympäristömuutosten haitallisia vaikutuksia.

Usein on myös muistutettu, että nälänhätien taustalla on aina konflikteja, poliittista sortoa, avustustoiminnan estämistä tai muita poliittisia toimia. Toisaalta yhtä tärkeää on pitää mielessä, että suurin osa maailman nälkäisistä ei elä konfliktialueilla. Elämä voi olla hyvin turvatonta silloinkin, kun laajaa nälänhätää ja sotaa ei ole näkyvissä. (FAO 2015, 37)

Laajennettu turvallisuus ja resilienssi

Kun katse nostetaan pelkistä konflikteista yleiseen ihmiselämän sujumiseen, on selvää, että ympäristöturvallisuutta ei voida käsitellä mielekkäästi vain perinteisillä sotilas- tai poliisitoimilla. Turvallisuus ei ole vain valtioiden välisten sotien tai sisäisen turvallisuuden asia. Siihen kuuluvat myös ihmisryhmien väliset jännitteet ja laajemmin mahdollisuus viettää tervettä, toimeliasta ja hyvää elämää. UNDP:n lanseeraamalla ”inhimillisen turvallisuuden” (human security) käsitteellä on tuotu onnistuneesti esiin tätä laajennetun turvallisuuden näkökulmaa, joka sopii erinomaisesti yhteen ympäristö- ja resurssikysymysten tarkastelun kanssa. (Zografos et al. 2014, Trombetta 2008, 593)

Termistä ”resilienssi” (resilience) on tullut varsinainen muotisana viime vuosina. Resilienssi on ollut jo vuosikymmeniä vakiintunut käsite ekologiassa ja psykologiassa. Ekologiassa keskeinen teksti käsitteen lanseeraamisessa oli C. S. Hollingin artikkeli ”Resilience and Stability of Ecological Systems” vuodelta 1973 (Holling 1973). Artikkelissa Holling kyseenalaistaa sellaiset luonnonhoidon käytännöt, jotka perustuvat näkemykseen luonnonjärjestelmien vakaasta tilasta. Ne voivat itse asiassa heikentää järjestelmien resilienssiä eli kykyä säilyttää toimintakykynsä häiriöistä huolimatta – mikä ei ole sama asia kuin järjestelmän vakaus.

”It is useful to distinguish two kinds of behavior. One can be termed stability, which represents the ability of a system to return to an equilibrium state after a temporary disturbance; the more rapidly it returns and the less it fluctuates, the more stable it would be. But there is another property, termed resilience, that is a measure of the persistence of systems and of their ability to absorb change and disturbance and still maintain the same relationships between populations or state variables.” (Holling 1973, 14)

Toinen avainteksti on yhteisartikkeli ”Catastrophic Shifts in Ecosystems” vuodelta 2001 (Scheffer et al. 2001), joka esitti ekologisten järjestelmien voivan muuttua nopeasti ja katastrofaalisesti. Se peräänkuulutti Hollingin tavoin resilienssin ylläpitämistä luonnonhoidon käytäntöjen perustana.

2000-luvun alusta lähtien sanan käyttö on kuitenkin levinnyt yhä uusille alueille, ja yhteydet tähän merkitykseen ovat muuttuneet löyhiksi analogioiksi tai katkenneet kokonaan, kuten usein käy tällaisten muotitermien kohdalla. (Hyvönen & Juntunen 2016, 208, 212) Koska termiä käytetään eri aloilla hyvin erilaisissa merkityksissä, turvallisuuskeskustelussakin se on johtanut jatkuvaan merkitysten ristiriitaisuuteen ja ohipuhumiseen (sama, 213).

Aivan kuin Trombettan mukaan turvallistamiskeskustelussa on kaksi päälinjaa, Aki-Elmeri Hyvönen ja Tapio Juntunen esittävät artikkelissaan ”Sopeutuva yhteiskunta ja resilienssi: turvallisuuspoliittinen analyysi”, että keskustelu resilienssistä on jumiutunut kahden lähestymistavan yhteen sovittamattomalta näyttävään eroon: yhtäältä vakiintuneen yhteiskuntajärjestyksen ylläpitäminen ja hallinnointi, toisaalta mahdollisuus ihmisyhteisöjen omalähtöiseen organisoitumiseen, haavoittuvaisuuden vähentymiseen ja toimintakyvyn lisääntymiseen. (sama)

Jälkimmäinen perspektiivi osuu yksiin ”inhimillisen turvallisuuden” korostaman näkökulman kanssa ja on erityisen tärkeä, kun muistetaan edellä mainittu ympäristöllisten ja yhteiskunnallisten tekijöiden yhteennivoutuminen – esimerkiksi haavoittuvuus sään ääri-ilmiöille on aina myös yhteiskunnallisen järjestyksen tuote, kuten vuoden 2005 hurrikaani Katriina tai Intian valtameren tsunami osoittivat aikanaan. Haavoittuvuus ei ole vain ”ulkoisten olosuhteiden” asia vaan aina myös sosiaalisesti, taloudellisesti ja poliittisesti tuotettua. Tämä ”sisäisen” ja ”ulkoisen” eron ongelmallisuus koskee tietysti myös sosio-ekologisia järjestelmiä, kuten Hollingin artikkeli tuo hyvin esiin (Holling 1973).

Harkiten uuteen aihealueeseen sovellettuna resilienssin käsite voi eittämättä olla hyödyllinen sosio-ekologisten järjestelmien ymmärtämisessä, ja laajemmin hahmotettu ympäristöturvallisuus on luontainen sovellusalue. Käsitteet ovat työkaluja, joilla tehdään selkoa maailmasta. Mutta kun saman sanan ”resilienssi” alle pakataan vaikka minkälaisia asioita, se lakkaa olemasta hyödyllinen käsite – tai pikemmin saman termin käytön takaa löytyy käsitteellinen sekamelska. (Lähde 2015) Hyvä esimerkki on MAB:n vuoden 2007 raportti, jossa termiä sovelletaan vapaasti ulottuen yhteisöjen haavoittuvuudesta armeijan toimintakykyyn (MAB 2014, 5, 21, 24), vaikka ilmiöinä niillä on lopulta aika vähän tekemistä keskenään.

Ympäristöturvallisuudesta käydyssä keskustelussa ei ole tällä hetkellä minkäänlaista yhteistä keskustelutilaa, vaan se on hyvin hajaantunutta. Niinpä mahdollisuuksia resilienssin jaetulle määritelmälle ei ole. Ylipäätään sellaisten mahdollisuudet ovat sitä heikompia, mitä laajempi keskustelu on (Lähde 2015). Siksi muotitermin käytön sijaan on useimmiten parasta puhua ensin itse asiasta, kunnes päästään selville, puhuvatko eri osapuolet samoista kysymyksistä. Muotisanojen ”pikakirjoitus” helposti peittää näkemyseroja. Jaetut käsitteet ovat hyödyllisiä työkaluja sitten, kun puhutaan suunnilleen samasta asiasta ja voidaan käydä tarkempien käsitysten erojen ja yhtäläisyyksien kimppuun.

Normaalin tilanteen ongelma

Sosio-ekologisten ilmiöiden monisyisyys herättää myös kysymyksen siitä, onko turvallistamisen kriitikkojen peräänkuuluttama ”normaali politiikka” sekään niin tavoiteltavaa. Tässä on ympäristöturvallisuuden syvällinen ristiriita. Yhtäältä nykyinen elämäntapa on riskien ja uhkien synnyttäjä, mutta toisaalta sitä pyritään säilyttämään ja turvaamaan. (Trombetta 2008, 595). Vielä toistaiseksi fossiilisten polttoaineiden käytöstä riippuvainen talous tuottaa olemassaoloaan uhkaavan vaaran. Nälkää tehokkaasti vähentänyt moderni ruoantuotanto on johtanut myös vesivarojen ylikäyttöön ja viljelysmaan heikentymiseen. Maailmantalouden materiaalivirrat ovat kolminkertaistuneet neljässä vuosikymmenessä. Tämän järjestyksen säilyttäminen ja turvaaminen ovat ristiriitaisia päämääriä, mahdoton projekti.

Myöskään mukautuminen käynnissä oleviin muutoksiin ei ole aina ongelmatonta. CLICO-projektin tutkijat korostavat turvattomuuden tuottajina myös ”maladaptaatiota” eli sopeutumistoimia, jotka lisäävät eriarvoisuutta ja vievät joidenkin ihmisten elinkeinon tai tekevät vanhat elämäntavat mahdottomiksi (Zografos et al. 2014). Konflikteja voi syntyä resurssien niukkuuden lisäksi myös niiden runsauden vuoksi, kun esimerkiksi viljelysmaata otetaan haltuun ulkopuoliselle toimijalle (sama, 5). Tällöin voidaan puhua oikeastaan niukkuuden tuottamisesta.

Vaikka turvallistamisen kriitikoiden huoli demokratian rapautumisesta, liian kapean turvallisuusnäkökulman ylivallasta ja viholliskuvien luomisesta on tärkeää, on aivan yhtä olennaista muistaa, että heidän peräänkuuluttamansa ”normaali politiikka” osallistuu tällä hetkellä turvattomuuden tuottamiseen. Tämäkin on keskeinen perustelu sille, että turvallisuusajattelun horisonttia on pakko laajentaa.

”Laajemmin ymmärrettynä turvallisuus kytkeytyy resurssien tuottamisen ja kuluttamisen heijastusvaikutuksiin. Vauraampienkin alueiden elintasossa piilevä ’näkymätön kulutus’ ja ongelmien ulkoistaminen tarkoittaa, että tilanteen muuttuessa vaurauden keskusten ulkopuolella mullistukset voivat olla nopeita tai hallitsemattomia myös keskuksissa. Kapeampi turvallisuusajattelu ei huomioi näitä monimutkaisempia vaikutussuhteita. Se osallistuu, tahtomattaankin, haavoittuvaisuuden systemaattiseen tuotantoon.” (Lähde 2013, 156)

Mutta kuten turvallistamisesta käydyssä keskustelussa on toistuvasti muistutettu, tätä ei voida tehdä pelkästään nykyisten turvallisuustoimijoiden ehdoilla. Jos turvallisuuden alue laajenee, on käytävä myös poliittista keskustelua ja kamppailua siitä, kuka tai mikä on turvallisuuden kohde. Kenen asia turvallisuus on? Keskittyykö agenda konfliktien hallitsemiseen ja vallitsevan järjestyksen ylläpitämiseen vai ihmisarvoisen elämän edellytysten turvaamiseen? Jälkimmäisessä tapauksessa se tarkoittaa väistämättä myös vallitsevan elämäntavan muuttamista.

Kenen kanssa keskustella?

Keskustelua ympäristöturvallisuudesta käydään paljon, mutta se on hyvin sirpaleista. Eri aloilla käytetään erilaista terminologiaa (tai ”resilienssin” tapauksessa samaa terminologiaa ristiriitaisilla merkityksillä), ja totunnaiset näkökulmat poikkeavat toisistaan. Turvallistamisesta kiistelevät tutkijat vääntävät asiasta helposti keskenään, ja yhteys varsinaisiin valta-asemassa oleviin perinteisiin toimijoihin jää vähäiseksi (Gad & Petersen 2014, 322). Toisaalta edellä kuvattu epäluulo ”amatöörien” tungettelua kohtaan voi olla suurta turvallisuustoimijoiden joukoissa. Saako vanhoja näkemyksiä kyseenalaistaa? Onko vierailla oikeaa pääsyä poliittisiin prosesseihin, vai vahditaanko omaa tonttia tiukasti?

Tutkijoiden ainakin kannattaa välttää naiiviutta, kun he yrittävät edistää ajatusta laajennetusta turvallisuudesta. Vahva vastakkainasettelu vanhan ja uuden turvallisuusajattelun välillä kuulostaa helposti sinisilmäiseltä Syyrian, Jemenin, Irakin, Nigerian, Afganistanin, Libyan ja Ukrainan sotien ja suurvaltojen välisten jännitteiden aikana. Ympäristöuhkien tuominen turvallisuuskeskusteluun ei tarkoita perinteisten uhkakuvien väistymistä, vaan pikemmin päinvastoin: se osoittaa, miten moninaisia yhteydet ekologisten, taloudellisen, sosiaalisten ja poliittisten tekijöiden välillä ovat. Tämä vaatii yhteiskunnan eri alueiden parempaa yhteistoimintaa mutta myöskin rehellistä keskustelua itse asiasta. Mitä turvataan, miksi ja ketä varten?

Ympäristöturvallisuuden todellinen edistäminen instituutioiden tasolla, ei vain julkilausumissa ja tutkimuksellisissa kiistoissa, vaatii näiden eri turvallisuuden eri ulottuvuuksien välisten yhteyksien ymmärtämistä.

 

Ville Lähde

 

KIRJALLISUUTTA:

The Arab Spring and Climate Change. Toim. Caitlin E. Werrell & Francesco Femia. A Climate and Security Correlations Series. Center for American Prgress, Washington, 2013. Verkossa: https://climateandsecurity.files.wordpress.com/2012/04/climatechangearabspring-ccs-cap-stimson.pdf

Aradau, Claudia, Security and the Democratic Scene. Desecuritization and Emancipation. Journal of International Relations and Development, Vol. 7, 2004, 388–413.

CNA Military Advisory Board, National Security and the Threat of Climate Change. CNA Corporation, Alexandria (VA), USA, 2007. (MAB 2007)

CNA Military Advisory Board, National Security and the Accelerating Risks of Climate Change. CNA Corporation, Alexandria (VA), USA, 2014. (MAB 2014)

FAO, The State of Food Insecurity in the World 2015.

Gad, Ulrik & Lund Petersen, Concepts of Politics in Securitization Studies. Security Dialogue. Vol. 42, No. 4–5, 2011, 315–328.

Holling, C.S., Resilience and Stability of Ecological Systems. Annual Review of Ecology and Systematics. Vol 4, 1973, 1–23.

Hyvönen, Ari-Elmeri & Tapio Juntunen, Sopeutuva yhteiskunta ja resilienssi: turvallisuuspoliittinen analyysi. Politiikka 3/2016, 206–223.

Latour, Bruno, Moderni vai ekologinen? Uutta oikeutusta etsimässä. Teoksessa Luonnon politiikka. Toim. Yrjö Haila & Ville Lähde. Vastapaino, Tampere, 2003, 67–104.

Lähde, Ville, Niukkuuden maailmassa. niin & näin, Tampere 2015.

Lähde, Ville, Paljon liikkuvia osia. Savukeidas, Turku 2013.

Roe, Paul, Is Securitization a ’Negative’ Concept? Revisiting the Normative Debate Over Normal Versus Extraordinary Politics. Security Dialogue. Vol. 43, No. 3, 249–266.

Scheffer, Marten, Steve Carpenter, Jonathan A. Foley, Carl Folke & Brian Walker, Catastrophic Shifts in Ecosystems. Nature, Vol. 413, 2001.

Trombetta, Maria Julia, Environmental Security and climate change. Analysing the Discourse. Cambridge Review of International Affairs. Vol. 21, No. 4, 2008, 585–602.

von Uexkull, Nina, Mihai Croicu, Hanne Fjelde & Halvard Buhaug, Civil Conflict Sensitivity to Growing-season Drought. PNAS. Vol. 113, No. 44, 12391–12396

Zografos, Christor, Marisa C. Goulden & Giorgos Kallis, Sources of Human Insecurity in the Face of Hydro-Climatic Change. Global Environmental Change. Vol. 29, 2014, 327–336.

25.7.2017

Väestönkasvun perusasiat haltuun "Väestökeskustelussa mennään metsään yhä uudelleen kahdella perustavalla tavalla."

Väestökysymykset nousivat heinäkuussa Suomessakin näkyvästi julkiseen keskusteluun tuoreiden tutkimusten myötä. Environmental Research Letters -lehdessä ilmestyneessä artikkelissa nimittäin todettiin, että yksilö voisi vaikuttaa ilmastonmuutoksen hillintään tehokkaimmin tekemällä yhden lapsen vähemmän (Wynes & Nicholas 2017). Samoihin aikoihin ilmestynyt toinen tutkimusartikkeli varoitti maailman eliöpopulaatioiden kiihtyvästä häviämisestä kutsuen sitä populaatioiden joukkotuhoksi (annihilation) (Ceballos et al, 2017). Artikkelin mukaan taustalla on sekä ylikansoitus että ylikulutus – ja yksi kirjoittajista, vuoden 1968 Population Bomb -kirjasta tunnettu Paul R. Ehrlich, tilitti tutun kärkevään tapaansa ylikansoituksen ongelmista.

Kummastakin tutkimuksesta uutisoitiin laajalti maailmalla ja suomalaisissakin tiedotusvälineissä. Etenkin ensin mainittu artikkeli on herättänyt paljon keskustelua, koska se kohdistuu yksilöiden elämänvalintoihin. Helsingin Sanomat julkaisi 19.7. näyttävän jutun, jossa asia ilmaistiin niin, että ”paras yksilön käsissä oleva keino ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi on tehdä vähemmän lapsia”. Jutussa aihe tuotiin iholle käymällä läpi ympäristöaktiivin maailmantuskaa lapsentekopäätöksen äärellä. Ja aivan, alkuperäinen tutkimusartikkeli tarkastelikin ilmastonmuutosta ”miljardien yksilöpäätösten kerääntymisen” näkökulmasta (Wynes & Nicholas 2017). Tällainen näkökulma on omiaan herättämään syyllisyyden tunteita, vastustusta ja liioittelua: ”eikö enää saisi tehdä lapsia?” – mitä tutkimusartikkelissa ei tietenkään peräänkuulutettu.

Väestönkasvu on ollut perinteisesti vaikea asia ympäristökeskustelussa, ja se tahtoo yhä uudelleen jämähtää joko–tai -asetelmaan. Joko väestönkasvu on maailman tärkein ongelma ja kaikkien muiden alkusyy tai sitten se ei ole varsinainen ongelma. (Lähde 2013, 129–133) Tuoreessa keskustelussakin toistuvat tutut vastakkaiset väitteet. Yhtäältä Suomessa väestö ei ole ongelma, vaan väestö kasvaa jossain muualla – täällä pitäisi pikemmin tehdä enemmän lapsia huoltosuhteen turvaamiseksi. Toisaalta köyhempien maiden väestönkasvu ei ole ongelma, koska täällä vauraissa maissa yksilöiden kulutus on suurempaa ja elämäntavan seuraukset ovat paljon vakavampia.

Kumpikin väite on yhtaikaa kohdallaan ja väärässä. Väestökeskustelussa mennään metsään yhä uudelleen kahdella perustavalla tavalla. Ensinnäkin, kuten niin usein, yksilövalintoihin keskittyvä näkökulma ei tavoita ilmiötä kunnolla – mikä tekee myös edellä mainitun tutkimusartikkelin hyvin ongelmalliseksi. Toiseksi, jos asiaa tarkastellaan erittelemättömästi globaalien lukujen tasolla, ei voida ymmärtää väestökehityksen ja väestöön liittyvien ympäristökysymysten eroja maailman eri alueilla. Väestön merkitys ei ole sama kaikkialla, eikä alueita voida verrata toisiinsa yhdellä akselilla, kuten keskustelussa tahtoo käydä.

Väestönkasvun perusasiat kannattaa ottaa haltuun.

Onko käynnissä väestöräjähdys?

Vuonna 2017 maailman väestömäärä oli liki 7,6 miljardia. Väkeä on tullut miljardi lisää 12 viime vuoden aikana, ja kaikkien ennusteiden mukaan väestö kasvaa väistämättä. Se on kiistämätön fakta. YK:n tuoreimpien ennusteiden todennäköisimpänä pidetyn ”keskiarvion” mukaan vuonna 2030 ihmisiä on yli 8,5 miljardia, vuonna 2050 yli 9,7 miljardia ja vuonna 2100 yli 11 miljardia. (UN 2017, 1)

Onko siis käynnissä hallitsematon väestöräjähdys? Kyllä ja ei, sillä väestökehitys on hyvin erilaista maailman eri alueilla. Nykyään väkirikkaimmat maat ovat Kiina ja Intia. Kummassakin väestö kasvaa, mutta YK:n ennusteiden mukaan Kiinan väestömäärä näyttäisi kääntyvän laskuun vuoden 2030 tienoilla. Intia ohittaa väestömäärässä Kiinan, mutta senkin väestö näyttäisi vakiintuvan ja kääntyvän laskuun vuoden 2050 tienoilla. (sama, 5) Kuten niin monissa asioissa, hokema ”mutta ne kiinalaiset” ei pidä kutiaan entiseen tapaan – jos se niin kovin fiksu ajatus koskaan olikaan.

Vauraimmissa maissa väestö joko lisääntyy hyvin vähän, on jo vakiintunut tai vähenee hiljalleen. Euroopassa väestön ennakoidaan vähentyvän siirtolaisuudesta huolimatta. Yhdysvallat on harvoja vauraita valtioita, jonka väestön ennustetaan kasvavan merkittävästi. Mutta vaikka maassa on edelleen ”luontaista kasvua” (eli syntymät ylittävät kuolemat), tulevaisuudessa sen arvioidaan kääntyvän negatiiviseksi – jolloin väestön lisäys selittyy siirtolaisuudella, eli se ei ole globaalista näkökulmasta väestönkasvua. Kaikkiaan vauraiden maiden väestönkasvusta vuoteen 2050 mennessä suurin osa johtuu siirtolaisuudesta. Yhä vähentyvä syntyvyys tarkoittaa myös väestön ikääntymistä (sama, 11).

Hallitsemattomasta väestöräjähdyksestä ei myöskään voi puhua siksi, koska keskimääräinen lapsiluku vähenee kaikkialla joitain yksittäisiä maita lukuun ottamatta, ja sen ennustetaan vähenevän koko maailmassa merkittävästi (sama, 7).

Merkittävä poikkeus tästä kehityksestä on Afrikka ja etenkin Saharan eteläpuolinen osa mannerta. YK:n ennusteiden mukaan Afrikka on ainoa maailman alue, jossa väestö lisääntyy merkittävästi vuoden 2050 jälkeen. Väestömäärä on nyt yli 1,2 miljardia, ja YK:n keskiarvion mukaan se on vuonna 2030 yli 1,7 miljardia, vuonna 2050 yli 2,5 miljardia ja vuonna 2100 liki 4,5 miljardia. (sama, 1) Mantereen väestö siis liki nelinkertaistuisi vuosisadan loppuun mennessä.

Afrikka yllätti väestötutkijat

Edellä mainittu teos Population Bomb vuodelta 1968 lanseerasi väestöräjähdyksen käsitteen, mutta väestötutkijoiden piirissä ajatus kyseenalaistui hyvin nopeasti jo 1970-luvun aikana, kun ”hedelmällisyysaste” (eli käytännössä lapsiluku) laski ennakoitua nopeammin Latinalaisessa Amerikassa ja Aasiassa. Niin sanottu väestöllinen muuntuminen (demographic transition) tapahtui noilla alueilla paljon nopeammin kuin vanhoissa teollisuusmaissa (Africa’s Demographic Transition 2015, 5).

Karkeasti kuvattuna väestöllinen muuntuminen käy neljässä tai viidessä vaiheessa. Ensin sekä syntyvyys ja kuolleisuus ovat korkeita, jolloin väestömäärä pysyy melko vakaana. Toiseksi kuolleisuus laskee muun muassa parantuvan hygienian, terveydenhuollon ja ravinnon ansiosta, mutta syntyvyys pysyy vielä korkeana, jolloin väestö kasvaa nopeasti. Syntyvyys kuitenkin alkaa laskea, jolloin kolmanneksi väestönkasvun nopeus hidastuu, kunnes neljänneksi väestö vakiintuu aiempaa korkeammalle tasolle – ja viidenneksi se voi alkaa hiljalleen vähentyä.

Latinalaisen Amerikan ja Aasian nopeampi väestöllinen siirtymä heijastettiin ennusteissa kaikkialle maailmaan. Niinpä vielä vuonna 2005 oletettiin, että maailman väestömäärä tasaantuisi vuoteen 2050 mennessä. Vuoden 2012 YK:n ennusteissa oli jo merkkejä näkemysten muutoksesta, mutta vasta vuoden 2015 ennuste murtautui kunnolla julkisuuteen. Se oli olennaisilta osiltaan sama kuin vuoden 2017 ennuste: väestönkasvu jatkuu vähintään vuosisadan loppuun.

Afrikka yllätti väestötutkijat, sillä väestöllisen muuntumisen kolmas vaihe ei ollut edennyt odotetusti – lapsiluku pysyi monissa maissa ennakoitua korkeampana. Lapsiluku kyllä pääosin laskee, mutta hitaasti, ja joissain maissa kuten Kongossa ja Nigerissä se jopa nousee (sama, 9).

Lisäksi tämän hetken nopea väestönkasvu tarkoittaa, että alueen väestö on hyvin nuorta. Afrikka onkin selvästi nuorin manner. (UN 2017, 4, 10) Siksi väestökehityksessä on hitausvoimaa: lapsentekoiässä olevia ihmisiä on suhteellisesti suuri osuus väestöstä. Niinpä mantereen väestö lisääntyisi, vaikka keskimääräinen lapsiluku putoaisi maagisesti kahteen tällä hetkellä – mikä on tietysti mahdotonta.

Tästä johtuen myös ennusteet globaalista ”väestöhuipusta” ovat mullistuneet. Kun aiemmin huipun ennustettiin osuvan vuoden 2050 tienoille, nyt YK ennustaa keskiarviossaan sen jatkuvan vuoteen 2100 (yli 11 miljardia) ja mahdollisesti sen yli (sama, 2). Ennusteissa on tosin väistämättä epävarmuutta. Raportin mukaan on 27% mahdollisuus, että globaali väestö vakiintuisi ja alkaisi vähentyä jo ennen vuotta 2100. Samoin on mahdollista, että väestö kasvaa keskiarviota nopeammin. Alin arvio on vuosisadan lopun väestömäärästä on 7,3 miljardia, ylin 16,5 miljardia –  tosin ääripäiden mahdollisuus on ennusteissa erittäin pieni. Kaikissa skenaarioissa kasvu kuitenkin jatkuu vähintään vuoteen 2050. (sama, 3, 12)

Miksi Afrikan kehitys ei sujunut ennusteiden mukaan? Ja miten väestöllistä muuntumista voisi nopeuttaa?

Koulutus väestökysymyksen hopealuotina?

Koulutus nähdään yhä laajemmin tärkeimpänä ratkaisuna väestönkasvuun. Tätä näkökulmaa on edistänyt etenkin itävaltalainen väestötieteilijä Wolfgang Lutz, joka on viime vuosina tullut tunnetuksi ”uuden väestöparadigman” puolestapuhujana. Hänen taustatahonsa on vuonna 2010 perustettu Wittgenstein Centre (WIC) for Demography and Global Human Capital, joka on useiden tahojen yhteistyöhanke.

YK:n käyttämien väestömallien sijaan Lutz ja kumppanit ovat käyttäneet uudenlaista menetelmää, joka perustuu satojen väestötutkijoiden haastatteluihin ja heidän näkemystensä yhteensovittamiseen kansainvälisissä paneeleissa. Näin pyritään saamaan paremmin näkyviin yhteiskuntien paikalliset olosuhteet. Heidän ennusteensa poikkeavatkin merkittävästi YK:n raporteista: globaali väestöhuippu saavutetaan vuoden 2075 tienoilla (9,4 miljardia), jonka jälkeen se alkaa laskea ja on noin 9 miljardia vuosisadan loppuun mennessä. Miten tämä ero selittyy?

Lutz puhuu koulutusvaikutuksesta (education effect): hänen mukaansa koulutuksen merkitys väestökehitykseen on huomattavasti voimakkaampi kuin mitä YK:n malleissa huomioidaan. Koulutusta saanut ihminen on fysiologisesti erilainen olento: kykeneväisempi suunnittelemaan, ennakoimaan, omaksumaan uusia taitoja, osallistumaan yhteiskuntaan ja ottamaan valtaa omaan elämäänsä – tämä on keskeistä naisille, joiden asema on monilla maailman alueilla alisteinen. Siksi etenkin naisten koulutus on merkityksellistä. Lutz myös korostaa sitä, että pelkkä lapsuusajan koulutus ei riitä, vaan tarvitaan myös panostuksia ylemmän asteen koulutukseen, joka valmistaa nuoria työelämään ja aktiiviseen kansalaisuuteen.

Väestötutkijat ovat kuitenkin kantaneet huolta siitä, että yhteys koulutuksen ja lapsiluvun vähentymisen välillä ei tuntuisi pätevän kaikkialla Afrikassa. Etiopiassa koulutusvaikutus on todettu voimakkaaksi (Africa’s Demographic Transition 2015, 2), mutta monilla alueilla vaikutus ei ole huomattava. Meneekö väestönkasvun hopealuoti ohi maalin?

Tarkemmin katsottuna on kuitenkin kyseenalaista, onko koulutus edistynyt sillä tavalla, että se voisikaan vaikuttaa kunnolla. Väestötutkijat pitävät tyttöjen koulutusta ensiarvoisen tärkeänä, mutta pojat pääsevät useimmilla alueilla helpommin kouluun (sama, 15). Koulutuksen puute on myös luokkakysymys: sosiaalinen eriarvoisuus määrittää mahdollisuuksia päästä kouluun, jolloin kouluttamattomuudesta tulee ylisukupolvista (sama, 16).

Afrikassa on saatu kyllä aikaan edistystä koulutusasioissa (UN 2015, 24–27). Yhä useampi lapsi pääsee kouluun, mutta silti kolmasosa tai neljäsosa on vailla koulutusta. Koulutuksen heikko laatu on ennen kaikkea ongelma, joka selittää hyvin koulutusvaikutuksen ristiriitaa. Monilla alueilla koululuokat ovat liian suuria, välineet ovat puutteellisia, ja opettajilta puuttuu kunnollinen koulutus – lisäksi opettajien poissaolot ovat hälyttävän yleisiä. Vaikka lapset pääsevät kouluun, he siten voivat jäädä ilman oppia. Tuoreen tutkimuksen mukaan jopa puolet oppilaista ei saa ensimmäisinä oppivuosinaan kunnollista luku-, kirjoitus- tai laskutaitoa. Lisäksi moni lopettaa koulun kesken.

Koululaitoksen ongelmat ovat kuitenkin vain osaselitys. Afrikassa 40% kouluikäisistä kärsii ravinnonpuutteen aiheuttamista oppivaikeuksista. Tyttölapsien tai nuorten naisten avioliitot ja raskaudet johtavat yleensä siihen, että koulu jää kesken. Ja jos vanhemmat eivät osaa lukea ja kirjoittaa, kotona ei ole tukea oppimiselle. Koulutus ei tapahdu tyhjiössä.

Koulutus on äärimmäisen tärkeä tekijä väestökehityksessä, mutta sen tarkasteleminen erillään muusta elämästä ei ole mielekästä. Koulutus ei ole hopealuoti, joka yksinään pysäyttää väestönkasvun. Yhden tekijän selitykset eivät ole ylipäätään toimivia monimutkaisten sosioekologisten ilmiöiden ymmärtämisessä (Lähde, 2013). Väestönkasvun taittuminen tai sen jatkuminen voidaan ymmärtää kunnolla vain monien tekijöiden yhteisvaikutuksena.

Väestökehityksen monet ulottuvuudet

Väestötutkimus on osoittanut joukon ensiarvoisen tärkeitä yhteiskuntakehityksen ulottuvuuksia, jotta väestöllinen muuntuminen etenisi eli väestönkasvu hidastuisi ja lopulta taittuisi. Mikä tärkeintä, nämä tekijät ovat monisyisin tavoin yhteydessä toisiinsa. Ne eivät ole erillisiä ratkaisuja vaan osa kokonaisvaltaista inhimillistä kehitystä.

Terveydenhuollon edistyminen ja etenkin lasten ja äitien terveyden edistäminen ja kuolleisuuden vähentäminen vaikuttavat tehokkaasti lapsiluvun vähenemiseen. Tämä voi vaikuttaa yllättävältä. Eikö juuri kuolleisuuden väheneminen saa aikaan nopean väestönkasvun väestöllisen muuntumisen toisessa vaiheessa? Kyllä, mutta terveydenhuollolla on eri vaikutus väestökehityksen eri vaiheissa. Kun lapsikuolleisuus vähenee ja lapset ovat terveempiä, paine suurempaa lapsilukua kohtaan hellittää. Onkin sanottu, että ”jokainen lapsen kuolema johtaa uuteen lapsen syntymään”. (Africas’s Demographic Transition 2015, 12–13) Ja kuten edellä todettiin, terveydellä on vaikutus koulumenestykseen. Tämä on vain yksi monista tavoista, joilla väestökehityksen eri ulottuvuudet ruokkivat toisiaan.

Joka tapauksessa julkisessa keskustelussa yleinen myytti, että terveydenhuolto vain lisää väestönkasvua, ei yksinkertaisesti pidä paikkansa. Sama koskee aikuisten kuolleisuutta. Monilla Afrikan alueilla HIV/AIDS -epidemia on lisännyt kuolleisuutta runsaasti, joskin nyt tilanne alkaa parantua. Epidemia ei kuitenkaan suinkaan johtanut väestönkasvun taittumiseen. Ja vaikka kuolleisuuden vähennyttyä väestöennusteita on rukattu toistaiseksi ylöspäin, heijastusvaikutukset ovat paljon laajempia. Kun epidemia rokottaa ennen kaikkea työikäistä väestöä, lukemattomat lapset jäävät vaille tukea ja turvaa, mikä jälleen ruokkii väestönkasvua kiihdyttäviä tekijöitä. (sama, 6)

Syntyvyys on keskimäärin myös alhaisempaa kaupungeissa, varmasti monista syistä: koulutus ja terveydenhuolto voi olla helpompi järjestää, naisilla on enemmän mahdollisuuksia työllistyä muualla kuin kotona ja niin edelleen. Toisaalta nopea kaupungistuminen myös heikentää helposti alueen ruokaturvaa ja rapauttaa maatalous- ja kalastuselinkeinoa. Työpaikkojen häviäminen vie myös mahdollisuuksia koulutukseen ja terveydenhuoltoon. Jos siis kaupungistuminen on nopeaa ja hallitsematonta, se ei välttämättä suinkaan edistä lapsiluvun alentumista, yleisestä inhimillisestä hyvinvoinnista puhumattakaan. On kuitenkin selvää, että koulutuksen ja terveydenhuollon järjestäminen maaseudulle on vaikeampaa – mutta etenkin köyhimpien maiden ruokaturvan edistämiselle se on elintärkeää.

Kuten todettua, koulutus voi parhaimmillaan vaikuttaa voimakkaasti väestökehitykseen. Etenkin naisten koulutuksen yhteys vähenevään lapsilukuun on vahva – miesvaltainen koulutus voi ylläpitäessään eriarvoisuutta jopa luoda painetta lapsiluvun kasvuun ja pitää yllä vanhoillisia normeja – yleisesti ottaen miesvaltaiset normit kun suosivat suurempaa lapsilukua. Sen sijaan koulutetuilla naisilla on parempi mahdollisuus hankkia yhteiskunnallista valtaa ja vaikuttaa normeihin. Tämä kytkeytyy laajempiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin: Onko olemassa toimivaa tiedonvälitystä, joka tukee asenteiden muutosta? Onko yhteiskunta heterogeeninen vai homogeeninen (asenteet muuttuvat yleensä alueilla, joiden väestö on jakaantunut vahvasti erillisiin ryhmiin). (sama, 14–20)

Terveys, koulutus ja tasa-arvo eivät kuitenkaan vaikuta vain itsessään vaan etenkin edistämällä ihmisten elinkeinomahdollisuuksia. Naisten mahdollisuus päästä työmarkkinoille lisää heidän päätäntävaltaansa, ja köyhemmissä maissa yleensä naiset myös käyttävät tuloistaan suuremman osuuden lasten terveydestä ja koulutuksesta huolehtimiseen. Työllistyminen tuo myös turvallisuutta, jolloin suurta lapsilukua ei enää tavoitella esimerkiksi vanhuuden turvaksi tai työvoimaksi perheviljelmillä tai -yrityksissä.

Olennainen kysymys onkin, millaisia töitä on tarjolla. Monissa köyhimmissä maissa naiset ovat tietysti käytännössä töissä kotona tai ”perheyrityksessä”, mutta palkatta tai olemattomalla palkalla. (sama, 24) Tämä ei tietenkään johda sellaiseen naisten valtaistumiseen, joka vähentää lapsilukua. Tarjolla pitää olla oikeanlaista työtä (sama, 2–3).

Väestönkasvu on yleisesti ottaen korkeinta kaikkein köyhimmissä maissa (UN 2017, 5). Afrikassakin lapsiluvun vaihtelu korreloi melko hyvin bruttokansantuotteen kanssa. Tosin BKT-mittarin ongelmia kuvaa hyvin se, että luonnonvarojen myyntiin perustuva ”resurssitalous” ei näytä ohjaavan kehitystä suotuisaan suuntaan, koska se ei levitä taloudellista turvaa tehokkaasti muuhun yhteiskuntaan. (Africa’s Demographic Transition 2015, 10–11) Mutta tarvitaan joka tapauksessa myös taloudellista kehitystä, jotta koulutuksen, terveyden ja tasa-arvon lupaukset voisivat toteutua. On kuitenkin olennaista muistaa, että pelkkä tulotason nousu ei riitä todellisen köyhyyden hävittämiseen. Mikäli kunnolliset turvaverkot puuttuvat, elämä on epävarmaa ja haavoittuvaista – ja juuri tämä on eriarvoisuuskeskustelun keskeisimpiä teemoja. Suuri osa maailman köyhistä elää osin rahatalouden ulkopuolella vailla vakuutuksia, sosiaaliturvaa, säästöjä tai pankkitiliä.

Nämä ovat väestöllisen muuntumisen etenemiselle ratkaisevan tärkeitä rakenteellisia tekijöitä, mutta sen lisäksi perhesuunnittelulla voi olla hyvin toimiessaan suuri merkitys etenkin hyvin nopean väestönkasvun oloissa (sama, 19). Pelkkä ehkäisyvälineiden tarjoaminen ei ole osoittautunut tehokkaaksi, vaan tarvitaan kokonaisvaltaista lähestymistapaa, joka yhdistää ehkäisyn, neuvolatoiminnan, raskausajan terveydenhuollon, abortit (mikäli mahdollista) ja muunlaisen valistustyön. Naisten valtaistuminen on myös edellytys toimivalle perhesuunnittelulle ja toisaalta voi edetä sen avulla. Aikanaan monissa Afrikan maissa vastustettiin perhesuunnittelua eräänlaisena kolonialistisena juonena maiden kasvun ja kehityksen tukahduttamiseksi, mutta nykyään tämä ajatus on onneksi häviämässä. Se voidaan kuitenkin kokea uhkaksi miesvaltaisille perinteille ja sitä haittaavat monet uskomukset ja ennakkoluulot. Siksi luoviminen vanhanaikaisten normien ja valistustyön välillä on suuri haaste perhesuunnittelun leviämiselle.

Donald Trumpin hallinnon henkiin herättämä ”suukapulasääntö” (gag rule), joka uhkaa viedä rahoitusta perhesuunnitteluprojekteilta ympäri maailman, on tästä näkökulmasta mitä tuhoisinta, sillä se kohdistuu nimenomaan edellä kuvattuun kokonaisvaltaiseen avustus- ja kehitystyöhön.

Väestönkasvun hillinnän ja lopettamisen eri ulottuvuudet tarvitsevat toisiaan, mikä tarkoittaa kääntäen sitä, että ne eivät välttämättä toimi, jos olosuhteet eivät ole oikeat. Monimutkaisen sosio-ekologisen järjestelmän nytkäyttäminen uudelle kehitysuralle voi olla toivottoman vaikeaa.

Mutta toisin kuin usein ajatellaan, väestökysymys ei ole omiaan ”kovien asenteiden” ajamiselle. Kuoleman, tautien, rajoitusten ja pakkojen sijaan väestönkasvun hillitseminen rakentuu ”hyvien asioiden kierteelle”. Ja mikä tärkeintä, kaikki nämä asiat ovat arvokkaita itsessään, joten niiden ajamiselle on muitakin hyviä syitä. (sama, 12)

Juuri siksi yhden selityksen, yhden syyn tai yhden ratkaisun etsiminen menee väistämättä metsään väestökysymysten ymmärtämisessä. Kuvatut tekijät joko onnistuvat tukemaan toisiaan tai epäonnistuvat siinä. Hyvän kehityksen kierteen lisäksi on aina mahdollisuus huonon kehityksen kierteille – nopea väestönkasvu nimittäin tekee koulutuksen, terveydenhuollon, ruokaturvan ja sosiaaliturvan rakentamisesta entistä vaikeampaa (UN 2017, 5). Käynnissä olevalta kehityksen uralta irti pääseminen vaatii paitsi paljon työtä ja resursseja myös apua ja asiantuntemusta – kehitys- ja avustusmäärärahojen leikkaaminen onkin järjettömintä mahdollista politiikkaa tässä maailmantilanteessa.

Väestönkasvun hillitsemisen bonus – ”väestöosinko”

Mikäli lapsilukua onnistutaan laskemaan nopeasti, tarjoutuu myös ainutkertainen yhteiskunnallisen kehityksen mahdollisuus, ”väestöosinko” (demographic dividend). Tällöin väestörakenne muuttuu pyramidimuotoisesta ”pullistuneeksi” – toisin sanoen nykyinen työikäinen väestönosa on seuraavia sukupolvia suurempi. Tällöin työikäisillä ihmisillä on keskimäärin vähemmän lapsia huolehdittavanaan, joten terveyteen ja koulutukseen on mahdollista panostaa yhä enemmän, yhteiskunnalla on käytössään enemmän työvoimaa ja naisilla on parempi mahdollisuus siirtyä työmarkkinoille (Africa’s Demographic Transition 2015, 1). Väestöosinko voi tarjota hyvän kehityksen kierteelle uutta käyttövoimaa. Tällä hetkellä monilla Afrikan alueilla ongelmana on jatkuvan väestönkasvun lisäksi se, että hedelmällisyysaste laskee niin hitaasti, että väestöosinko toteutuu kovin myöhään (sama, 7). Siksi sellaista kehitystä edistävälle politiikallekin on vaikea saada tukea.

Väestöosinko ei kuitenkaan toteudu itsestään eikä automaattisesti, vaan sekin vaatii oikeita olosuhteita. Jotta mahdollisuus voitaisiin toteuttaa, tarvitaan tuottavaa työtä. Perinteisesti tätä kehitystä on haettu kaupungistumisesta, korkeasta jalostusasteesta ja vientituotteista – ja koska kaupungistumiskehitys on ollut käynnissä niin pitkään, tämä on välttämättä osa ratkaisua. Tällöin olennainen kysymys on, voidaanko esimerkiksi energiataloudessa hypätä nykyisten vauraiden maiden fossiilivaiheen yli.

Mutta kuten FAO on todennut, Saharan eteläpuolisessa Afrikassa maatalouden tuki on monin verroin tehokkaampi tapa vähentää köyhyyttä kuin minkään muun sektorin tuki. Pienviljelijät tuottavat suurimman osan maailman ruoasta, ja heidän tukemisensa on olennaista kokonaisvaltaiselle inhimilliselle kehitykselle – joka yhdistää kuvatut väestönkasvun hillinnän ulottuvuudet. (FAO 2015, 28, 42) Juuri siksi koulutuksen, terveydenhuollon, sosiaalisten turvaverkkojen ja toimivien yhteyksien järjestäminen maaseudullekin on välttämätöntä, vaikka se onkin työläämpää.

Sen sijaan, mikäli väestöosingon hyödyntämisen olosuhteet eivät ole kunnossa, se voi muuttua ”väestökatastrofiksi”. Luomiskykyisen ja toimeliaan suuren sukupolven sijaan on suuri joukko työttömiä ja toivottomia vailla tulevaisuuden näkymiä – pelottava kasvualusta konflikteille.

Väestökysymys ei ole sama kaikkialla

Suomessa ja laajemmin Euroopassa eletään tilanteessa, jossa väestöllinen muuntuma on päätynyt viimeiseen vaiheeseensa – väestö alkaa hitaasti vähentyä. Lapsiluku on alle ”uusiutumistason” (replacement level), joka on keskimäärin 2,1 lasta naista kohden (joskin tarkkaan ottaen uusiutumistaso lasketaan jokaisen maan väestörakenteen mukaisesti). Afrikan monilla alueilla taas eletään tilanteessa, jossa väestö kasvaa niin nopeasti, että yhteiskunnan infrastruktuurin ja instituutioiden rakentaminen ei pysy perässä.

Näiden erojen ymmärtäminen on myös aivan olennaisen tärkeä asia, kun puhutaan väestöstä ja ympäristökysymyksistä. Ei ole olemassa yhtä yhtenäistä ”ympäristöongelmaa”, jonka suhteen ihmisiä ja yhteiskuntia ympäri maailman voitaisiin mielekkäästi vertailla. Suomalaisen yhteiskunnan ympäristövaikutukset keskittyvät ennen kaikkea ilmastopäästöihin, luonnonvarojen kulutukseen ja oman kulutuksemme ”heijastusvaikutuksiin” ympäri maailman (vaikka toki myös paikallisen ekosysteemit ovat monin tavoin uhattuina). Niitä ei olennaisesti hetkauta se, jos yksilöt päättävät tehdä vähän vähemmän lapsia. Väestömäärä laskee jo joka tapauksessa. Väestön näkökulmasta kehitys on jo oikeansuuntainen.

Olennaista on se, millä tavalla yhteiskunnassa järjestetään asumisen, liikkumisen ja ruoantuotannon tavat. Palauttaessaan tämän yhteiskuntatason tarkastelun yksilöiden päätöksiin ja valintoihin Wynesin & Nicholasin artikkeli menee pahasti harhaan. Vaikka se voi herättää monien mielestä tarpeellista keskustelua siitä, miten isojen asioiden äärellä olemme ilmastonmuutoksen kanssa, ei kehnoilla työkaluilla saa aikaiseksi fiksua ajattelua siitä, mitä tulisi tehdä.

Vakiintuneen tai hitaasti vähentyvän väestön ympäristössä tällaisia perustavanlaatuisia yhteiskunnallisia muutoksia on huomattavasti helpompi tehdä kuin silloin, kun väestömäärä kasvaa nopeasti. Afrikkalaisten nopean väestönkasvun alueiden tilannetta ei voida tarkastella mielekkäästi räknäämällä yksittäisten ihmisten laskennallista ilmastokuormaa tai ekologista jalanjälkeä. Olennaista on se, että mitä nopeammin väestö kasvaa, sitä suurempi paine on käyttää paikallisia luonnonvaroja kestämättömästi: metsiä, vesivaroja, viljelysmaata. Vahva riippuvuus paikallisista luonnonvaroista ja kyvyttömyys ”ulkoistaa” oman kulutuksen ympäristövaikutuksia (Lähde 2013) tekee väestön myös hyvin haavoittuvaiseksi monenlaisille ympäristömuutoksille. Sitä vaikeampi on myös omaksua uudenlaista ruoantuotantoa, energiantuotantoa ja elinkeinorakennetta. Nopea väestön lisääntyminen altistaa yhteiskuntia epävakaudelle ja vie etenkin nuorilta koulutuksen mahdollisuuksia ja tulevaisuuden näkymiä.

Ei siis ole lainkaan järkevää väittää, että väestönkasvu köyhemmissä maissa olisi pienempi ongelma, koska yksilön kulutus ja päästöt ovat laskennallisesti pienempiä. Nopea väestönkasvu kaivaa maata kestävän inhimillisen ja ekologisen kehityksen alta, ja siksi se on kuolemanvakava asia. Yksilöiden laskennallisiin vaikutuksiin palautuvat vertailut ovat huonoa ajattelua.

Hyvin pitkällä aikajänteellä maailmalle olisi varmasti hyväksi, jos ihmisiä olisi vähemmän kuin se 9 miljardia, johon väestökehitys joka tapauksessa näyttää päätyvän vähintäänkin. Se on kuitenkin vuosisatojen kehityksen asia. Väestön nopeaan vähentymiseen ei yksinkertaisesti ole olemassa minkäänlaisia uskottavia skenaarioita – tai sellaisia, jotka eivät samalla aiheuttaisi mittaamatonta tuhoa koko muulle maailmalle. Ainoa mahdollisuus on sekä vakiinnuttaa maailman väestömäärä mahdollisimman nopeasti että viedä yhteiskuntia sosiaalisesti ja ekologisesti kestävämmille raiteille. Kaikeksi onneksi nuo suunnat tukevat toisiaan.

Se ei tee tilanteesta helppoa. Mutta ainakaan väestönkasvulla ei voi perustella tulevaisuuden kuvitelmia, jossa ihmiskunnan vauras osa suojautuu omiin saarekkeisiinsa vellovan ihmismeren keskelle.

Ville Lähde

 

KIRJALLISUUS:

Africa’s Demographic Transition. Dividend or Disaster? Toim. David Canning, Sangeeta Raja & Abdo S. Yazbeck. Africa Development Forum Series. World Bank, Washington, DC, 2015. Verkossa: https://openknowledge.worldbank.org/handle/10986/22036

Ceballos, Gerardo, Paul R. Ehrlich & Rodolfo Dirzo, Biological annihilation via the ongoing sixth mass extinction signaled by vertebrate population losses and declines. PNAS, 2017. Verkossa: http://www.pnas.org/content/early/2017/07/05/1704949114.full

FAO, The State of Food Insecurity in the World 2015. Verkossa: http://www.fao.org/3/a-i4646e.pdf

Lähde Ville, Niukkuuden maailmassa. niin & näin, Tampere 2017.

United Nations, The Millennium Development Goals Report 2015. Verkossa: http://www.un.org/millenniumgoals/2015_MDG_Report/pdf/MDG%202015%20rev%20(July%201).pdf

United Nations, World Population Prospects. Key Findings & Advance Tables. 2017 Revision. Verkossa: https://esa.un.org/unpd/wpp/Publications/Files/WPP2017_KeyFindings.pdf

Wynes, Seth & Kimberly A. Nicholas, The Climate Mitigation Gap. Education and Government Recommendations Miss the Most Effective Individual Actions. Environmental Research Letters. Vol. 12, No. 7, 2017. Verkossa: http://iopscience.iop.org/article/10.1088/1748-9326/aa7541

11.7.2017

Tiedote: EU-parlamentin ympäristövaliokunnan päätös metsienkäytön ilmastovaikutusten laskentatavasta oli ennakoitavissa

BIOS-tutkimusyksikkö pitää myönteisenä, että EU:n ympäristövaliokunnan päätös on linjassa tiedeyhteisön näkemysten kanssa. Päätös luo taloudellisia kannustimia kestävämmälle metsien käytölle eli metsien hiilivarastojen kasvattamiselle ja pitkäikäisille puutuotteille. Tutkijoiden mukaan juuri näillä ratkaisuilla hillitään ilmastonmuutosta tehokkaimmin.

Päätös ja sen Suomessa herättämä pettymys kertoo osaltaan Suomen nykyisten metsänkäyttösuunnitelmien ristiriidasta EU:n päätöksenteon ja kansainvälisen tiedeyhteisön linjausten kanssa. Johtopäätöksenä tulisi olla Suomen poliittisten ja taloudellisten tavoitteiden selkeämpi kytkeminen parhaaseen mahdolliseen tutkimustietoon ja kansainvälisten ilmasto- ja biodiversiteettisopimusten tavoitteisiin.

BIOS-tutkimusyksikkö on seurannut tiiviisti puunkäytön ilmasto- ja monimuotoisuusvaikutuksista julkaistua tutkimustietoa sekä keskustellut laajasti aihepiirin tutkijoiden kanssa. Olemme myös fasilitoineen huhtikuussa julkaistun 68 tutkijan yhteisen julkilausuman, joka käsitteli puunkäytön lisäämisen vaikutuksia. BIOS kehittää yhteiskunnan ja talouden kykyä vastata globaaleihin ympäristöuhkiin ja päästövähennystavoitteisiin.

Vuoden 2017 aikana on julkaistu kaksi laajapohjaista raporttia ja kaksi julkilausumaa. Ne vahvistavat puunkäytön lisäämisen haitoista vallitsevan tieteellisen konsensuksen.

BIOS:n haastattelemat tutkijat ovat olleet huolestuneita siitä, että tieteelliset näkökulmat eivät syystä tai toisesta ole välittyneet riittävästi aiheesta käytävään keskusteluun tai päätöksentekoon. Toivommekin, että EU-parlamentin ympäristövaliokunnan päätös osaltaan parantaa edellytyksiä faktapohjaisen keskustelun käymiseen metsien käytöstä ja niiden vaikutuksista.

Tutkimusraportit ja tutkijoiden julkilausumat:

68 suomalaisen tutkijan julkilausuma, 24.3.2017: www.bios.fi/julkilausuma

European Academies’ Science Advisory Council (EASAC), 11.5.2017: http://www.easac.eu/home/reports-and-statements/detail-view/article/multi-fun.html

Ilmastopaneeli, 23.5.2017: http://www.ilmastopaneeli.fi/news/84/77/Keskeiset-tutkijat-yksimielisia-metsien-kayton-ilmastovaikutuksista/d,News/

Tutkijoiden kansainvälinen julkilausuma metsienkäytön laskentasäännöistä, 15.6.2017: http://www.euractiv.com/section/climate-environment/opinion/forest-accounting-rules-put-eus-climate-credibility-at-risk/

27.6.2017

Puheenvuoro Suomen Kuvalehdessä: Hävittäjähankinnoista mallia ympäristöuhkien torjuntaan

Suomen Kuvalehti julkaisi numerossaan 25-26 (2017) Paavo Järvensivun ja Tero Toivasen puheenvuoron:

Hävittäjähankinnoista mallia ympäristöuhkien torjuntaan

Helsingin Kaivopuiston yllä nähtiin 9. kesäkuuta lentonäytös, joka esitteli eri valmistajien hävittäjiä. Näytöksessä tähyttiin tulevaisuuteen: Suomi harkitsee vuosikymmenien ja jopa kymmenien miljardien eurojen hävittäjäsopimusta.

Syvällistä keskustelua hankinnan tarpeesta ja rahoituksesta on käyty niukasti. Rauhanomainen naapuruussuhde Venäjän kanssa on kaikkien toiveissa, mutta mahdollisiin uhkatilanteisiin on varauduttava.

Rahat hävittäjähankintaan löytyvät vaikeuksitta, koska kyse on yhteiskunnan vakaudesta ja kansalaisten turvallisuudesta.

Olisiko mahdollista, että suhtautuisimme ympäristöriskeihin samalla vakavuudella? Suomen olisi kai syytä torjua yhteiskunnan perustoimintoja koettelevia ympäristöuhkia?

Tunnetun ilmastotutkijan Johan Rockströmin tutkijaryhmä julkaisi arvostetussa Science-lehdessä artikkelin ”Tiekartta ilmastopäästöjen nopeaksi nollaamiseksi”. Se kokoaa toimenpiteet, jotka on toteutettava ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseksi Pariisin sopimuksen mukaiseen alle kahteen asteeseen.

Tiekartan mukaan globaali päästöhuippu on saavutettava viimeistään vuonna 2020, minkä jälkeen ilmastopäästöjä on leikattava rajusti niin, että vuotuiset päästöt puolitetaan jokaisena tulevana vuosikymmenenä.

Poiminnat tiekartasta ovat pysäyttäviä: 2020-luvulla suljetaan maailman kaikki hiilivoimalat, polttomoottoriautoja ei enää myydä ja lentämistä rajoitetaan. 2030-luvulla lentoliikenne on hiilineutraalia, samoin betonin ja teräksen valmistus. Vuonna 2040 Euroopan nettopäästöt ovat nollassa ja loppujen maiden vuonna 2050.

Historiallisen mittavat toimenpiteet koskettavat kaikkia talouden aloja. Ne vaativat valtioilta massiivista rahoitusta, suunnitelmallisuutta ja päättäväistä toimeenpanoa. Tässä mielessä yhtäläisyydet sotilaallisen puolustuskyvyn ylläpitämiseen ovat vahvat.

Presidentti Donald Trumpin vetäytyminen Pariisin ilmastosopimuksesta vaatii EU:lta, euroalueelta ja Suomen kaltaiselta vakaalta valtiolta entistä määrätietoisempaa vastuunottoa ja johtajuutta ilmastotorjunnassa.

Suomen nykyiset energia- ja ilmastosuunnitelmat eivät hillitse ilmastonmuutosta vuosikymmeniin. Esimerkiksi metsienkäytön painopiste on siirrettävä hiiltä sitoviin, pitkäikäisiin puutuotteisiin ja energiamurros toteutettava rohkeilla investoinneilla vähäpäästöiseen energiaan.

Julkisessa keskustelussa on viime vuodet oltu huolissaan julkisen velan periytymisestä. Hävittäjät muistuttavat, että kollektiivisten ponnistusten edessä käsitykset valtiontalouden niukoista toimintaehdoista sivuutetaan.

Tuleva sukupolvi ottaa todennäköisesti ilomielin vastaan julkisen velan, jos sillä on saatu torjuttua pahimmat ympäristöuhat, rakennettua infrastruktuuri, jonka avulla yhteiskunnan perustoimintoja voidaan ylläpitää vähin luonnonresurssein, ja koulutettua väestö, joka osaa elää hyvä elämää nykyistä vähemmällä energiankulutuksella.

Velan suhteen on myös pidettävä mielessä, että hävittäjähankinnat kohdistuvat yksinomaan ulkomaille ja tekevät meidät riippuvaisiksi ulkomaisista panoksista.

Määrätietoiset investoinnit tiekartan mukaisiin, Suomen omavaraisuutta, osaamista ja työllisyyttä tukeviin ratkaisuihin maksavat itsensä ajan kuluessa takaisin. Ilmastotorjunta edellyttää investointikyvykkyyttä juuri nyt.

21.6.2017

BIOS – Keitä me olemme? Mitä me haluamme?

Itsenäinen monitieteinen tutkimusyksikkö BIOS on toiminut kohta kaksi vuotta, vaikka sen juuret ulottuvatkin kauemmas. Seitsenhenkinen joukkomme halusi täyttää aukon suomalaisessa tiedekentässä: tutkijoilta vaaditaan aktiivista osallistumista yhteiskuntaan, mutta akateemiset instituutiot antavat tähän nykyisellään niukasti mahdollisuuksia. Tutkimustiedon suhteesta politiikkaan sekä tiedon ja mielipiteen rajojen hämärtymisestä kannetaan suurta huolta, mutta keinot puuttua tähän tuntuvat olevan vähissä, kun nykyinen tiedemaailma ei jätä juuri aikaa perinteistä asiantuntijan roolia monipuolisemmalle toiminnalle.

Nämä puutteet ovat erityisen suuria, kun olemme tekemisissä yhteiskuntien ja ekosysteemien tulevaisuutta uhkaavien ympäristö- ja resurssiongelmien kanssa. Juuri näihin kysymyksiin BIOS keskittyy toiminnassaan. Miten puhua ekologisten, taloudellisten, poliittisten ja kulttuuristen tekijöiden monisyisistä yhteisvaikutuksista niin, että se on ymmärrettävää? Miten yksinkertaistaa hävittämättä olennaisuuksia? Miten säilyttää samalla vahva yhteys tutkimustietoon? Ja ennen kaikkea: miten yhdistää näkemys nykymaailman pelottavista kehityskuluista siihen, miten voidaan mennä kohti parempaa? Toivon ja toiminnan mahdollisuuksia ei voi rakentaa mielekkäästi ymmärtämättä, miten maailma makaa.

Tässä on BIOS-tutkimusyksikön idea kaikessa yksinkertaisuudessaan. Me tuotamme ja keräämme yhteen tietoa eri tutkimusaloilta ja saatamme sitä muotoon, joka on ymmärrettävissä ja käytettävissä journalismissa, poliittisessa päätöksenteossa, julkisessa keskustelussa ja koulutuksessa. Siksi yhteiskunnallinen osallistuminen on puolet työstämme, ei piskuinen siivu työajasta. Emme tee tätä työtä vain itseksemme, vaan pyrimme tuomaan yhteen tutkijoita eri aloilta sekä monitieteiseen tarkasteluun että yhteistyöhön esimerkiksi tiedonvälityksen ja taiteiden kanssa. BIOS tarjoaa tilan, jossa meidän lisäksemme monet muut voivat löytää mahdollisuuden tehdä asioita tutkimuksen arjen tuolla puolen.

Mikä on työmme päämäärä? Suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole kunnollista käsitystä siitä, miten suuria muutoksia vakavimpien ongelmien torjuminen vaatii ja kuinka yhteiskunnan on luotava nahkansa, että tuleviin muutoksiin voidaan sopeutua. Tietoa ympäristö- ja resurssiongelmista on paljon, mutta se ei muodosta mielekästä kokonaisnäkemystä eikä muutu käsitykseksi siitä, mitä on tehtävä. BIOS ei pyri eikä pysty vastaamaan näihin kysymyksiin yksin, vaan haluamme auttaa tiedon tekijöiden, tulkitsijoiden ja toteuttajien yhteistyötä. Vain sillä tavalla suomalainen yhteiskunta voi ymmärtää, millaisessa maailmassa elämme ja millaiseen maailmaan on mahdollista kurottaa.

Mistä kaikki alkoi?

Ensimmäisen kerran ajatus uudenlaisen tutkijaryhmän muodostamisesta lie lausuttu ääneen vuoden 2014 alkupuolella, kun Antti Majava ja Paavo Järvensivu tapasivat Jussi Erosen. Jussi oli ollut Antin kutsusta puhumassa Sitran järjestämässä ”Kohti murrosten maailmaa” -ennakointipäivässä (26.2.2014) etäyhteydellä Saksan Frankfurtista käsin, jossa hän työskenteli tuolloin. Antti ja Paavo olivat pitkään toimineet Mustarinda-seurassa, joka oli järjestänyt monenlaisia tutkijoiden, taiteilijoiden ja muiden tahojen kohtaamisia – ja näissä yhteyksissä Karoliina Lummaa, Ville Lähde ja Tere Vadén olivat tulleet tutuiksi. Yhteyksiä oli siten luotu jo pitkään, ennen kuin Antti ja Paavo istuttivat Jussin saman pöydän ääreen keskustelemaan.

Jussi oli ollut kollegansa Mikael Forteliuksen kanssa mukana toukokuussa 2013 julkaistussa tutkijoiden julkilausumassa, joka varoitti elämää ylläpitävien järjestelmien vaarantumisesta. Taustalla oli vuonna 2012 Naturessa julkaistu artikkeli ”Approaching a state shift in Earth’s biosphere”, joka oli herättänyt Kalifornian kuvernööri Jerry Brownin huomion. Brown otti yhteyttä yhteen artikkelin kirjoittajista Anthony Barnoskyyn, ja pyysi häntä tuottamaan päätöksentekijöiden käyttöön yhteenvedon selkeässä ja ymmärrettävässä muodossa. Tuloksena oli mainittu julkilausuma, jonka oli allekirjoittanut yli 500 alojensa johtavaa tutkijaa ympäri maailman. Sittemmin julkilausuma on avattu kaikkien allekirjoitettavaksi.  

Samoihin aikoihin Karoliina Lummaa oli kirjoittanut ekokritiikistä ja toimittanut kirjan Monitieteinen ympäristötutkimus (2012). Ville Lähde oli julkaissut kirjansa Niukkuuden maailmassa (2013) ja luennoi ympäri maata samankaltaisista teemoista. Tere Vadén oli kirjoittanut ja luennoinut jo vuosikausia energiakysymyksistä esimerkiksi niin & näin -lehdessä ja Antti Salmisen kanssa kirjoittamassaan teoksessa Energia ja kokemus (2013).

Tapaamisessa Antin ja Paavon kanssa Jussi ilmaisi turhautumistaan, kun julkilausuman viestin levittäminen Suomessa ei meinannut onnistua. Antilla ja Paavolla oli tahoillaan samanlaisia kokemuksia, ja keväällä 2014 yhdessä he pohtivat yhä enemmän, millaisin keinoin tietoa ja mielekkäitä tulkintoja näistä asioista voisi saada leviämään paremmin. Yhteiskuntien materiaaliset reunaehdot ovat tulossa vastaan elleivät ole jo ylittyneet, mutta poliittinen ja taloudellinen keskustelu etenee edelleen sellaisen maailman ehdoilla, jota ei enää oikeastaan ole olemassa.

Kesän 2014 aikana alkoi idea tutkimusyhteisöstä muodostua konkreettisemmaksi, ja kiinnostuneita ihmisiä kerättiin kokoon. Ensimmäisissä rahoitushauissa vuoden 2014 loppupuolella onni ei vielä suosinut. Yhteistyötä päätettiin kuitenkin jatkaa, ja mukaan löydettiin muun muassa yhteisvarallisuuden kysymyksistä kirjoittanut Tero Toivanen. Väki oli itse asiassa myös muutoin tavannut toisiaan ristiin rastiin vuosikymmenen alusta lähtien, vaikka harvoille jokainen oli ennestään tuttu. Sattumalta tavattiin, kuten sanotaan.

Vuoden 2015 alkupuolella tutkijayhteisömme oli vielä hajallaan ympäri maailman: Jussi Frankfurtissa, Antti Hyrynsalmella, Paavo reilaamassa Euroopassa, Ville Yhdysvalloissa tutkimusretriitissä, Tero Helsingissä, Tere Tampereella ja Karoliina Forssassa. Keväällä 2015 taas uusia hakemuksia rustattiin hermot riekaleina ja etäyhteyksien voimin. Tieto Koneen säätiön myöntämästä rahoituksesta tavoitti meidät kesken kiivaimman hakemuskirjoittamisen. Saimme vuoden 2015 täydentävässä Jakaantuuko Suomi? -haussa rahoituksen otsikolla ”Realiteetit ja visio Suomesta: Tutkijaryhmän ja Ylen yhteiskuntatoimituksen kaksivuotinen yhteystyöhanke”.

Nimeä tutkimusyksiköllä ei vielä tuolloin ollut, vaan käytimme keskenämme vitsikkään suureellista nimeä ”Realist Institute” – tiedostaen vallan hyvin sen, miten härskiä poliittis-taloudellista peliä sanan ”realismi” avulla käydään, joten kohtalo työnimenä oli selvä alusta lähtien. Järjestäytymistapaaminen pidettiin Helsingin Vallilassa kesäkuussa 2015, yhteistyö YLE:n yhteiskuntatoimituksen kanssa laitettiin käyntiin, ja (nyttemmin entinen) työtila Kalliolanrinteeltä hankittiin samassa kuussa.

Nimi BIOS keksittiin Paavon, Antin, Jussin ja Karoliinan voimin Hilpeän hauen terassilla 17. kesäkuuta. BIOS tarkoittaa (hyvää) elämää, ja siitä juontaa muun muassa termi ”biologia”. BIOS on tietotekniikassa ohjelma joka lataa käyttöjärjestelmän muistiin, ja lyhenteellä (BASIC INPUT OUTPUT SYSTEM) viittaamme myös kaikkien monimutkaisten järjestelmien vaatimiin energia- ja materiavirtauksiin.

Vuoden 2016 lopussa saimme kuulla iloisen uutisen, kun Koneen säätiö myönsi neljän vuoden rahoituksen BIOS-tutkimusyksikön toiminnan vakiinnuttamiseen. Mahdollisuus tehdä pitkäjänteistä työtä näiden aiheiden parissa hämmentää meitä kaikkia edelleen, kun pysähdymme sitä miettimään.

Mitä olemme tehneet?

Yhteistyö YLE:n kanssa uudenlaisen ympäristöjournalismin kehittämiseksi on ollut pilottiprojektimme, johon olemme panostaneet ensimmäisten vuosien aikana huomattavasti. Olemme tavanneet toimittajatiimiä säännöllisesti syksystä 2015 asti, tuottaneet heille laajoja taustaraportteja väestönkasvun, ruoantuotannon, vesikriisien tai talouden kaltaisista teemoista sekä järjestäneet toimittajille koulutuspäivän kasvokkain. Tämän yhteistyön ensimmäisinä ”sormiharjoituksina” ilmestyi artikkeleita muun muassa ympäristöpakolaisuudesta, maaperän hiilivarastoista ja metsien hiilinieluista.

Pääasiallinen yhteistyön tuote on kuitenkin monimediallinen kokonaisuus tulevaisuuden suomalaisen yhteiskunnan mahdollisuuksista, joka toteutetaan yhteistyössä BIOS-tutkimusyksikön, YLE:n yhteiskuntatoimituksen ja draamatoimituksen kesken. Tieteelliseen tutkimukseen pohjaava materiaali vaihtelee draamallisesta muodosta perinteiseen journalismiin. Hankkeen ytimessä on kysymys siitä, miten asioihin vihkiytymätöntä kansalaista voi tutustuttaa vaikeisiin ja monimutkaisiin kysymyksiin erilaisten esitysmuotojen yhteistyöllä. Lopputulos tulee julki ensi syksystä (2017) lähtien. (Toteutuneesta hankkeesta kerrotaan tarkemmin tässä kirjoituksessa.)

Tämän lisäksi BIOS on tehnyt yhteistyötä lukuisten eri tahojen kanssa. Olemme osallistuneet säännöllisesti Valtioneuvoston kanslian ylläpitämän kansallisen ennakointiverkoston toimintaan vuodesta 2015 lähtien. Olemme tehneet Sitran kanssa yhteistyötä monilla eri eri osa-alueilla, ennakoinnista aina hyvinvointiin ja muuhun. Olemme myös tehneet yhteistyötä Tiedekeskus Heurekan kanssa tulevan näyttelyn suunnittelemiseksi, Dodo ry:n kanssa sekä osallistuneet Kehys ry:n ruokaturvatyöryhmän toimintaan. Antti Majava on mukana Smart Energy Transition -hankkeen murrosareenassa.

Yksittäisistä tapahtumista voi mainita esimerkiksi seuraavat:

Tero ja Paavo vierailivat Pariisissa ilmastoneuvotteluiden aikaan joulukuussa 2015 ja tapasivat Anthony Barnoskyn, joka sittemmin vierailisi Suomessa BIOS-yksikön aloitteesta.

Tammikuussa 2016 Jussi oli toinen järjestäjä tapahtumassa 32nd Nordic Geological Winter Meeting, symposium: ”What is the Anthropocene”.

Helmikuussa 2016 ilmestyi Paavon kirja Rajattomasti rahaa niukkuudessa, joka kyseenalaisti vallitsevan tavan ymmärtää rahan luonne ja suhde materiaalisiin resursseihin. Julkistustilaisuus pidettiin Tiedekulmassa.

BIOS esittäytyi helmikuussa Kansallisen ennakointiverkoston Foresight Friday -workshopissa ja maaliskuussa SITRA:n aamukahviseminaarissa. Paavo, Tero ja Ville esittelivät yksikön ideaa Sosiologipäivillä Jyväskylässä maaliskuussa 2016. Samassa kuussa Ville kävi puhumassa tulevaisuuden kaupungeista Tampereen yliopisto-TV:ssa.

Huhtikuussa 2016 Jussi, Karoliina ja Tero vierailivat Tampereen yliopiston Totuusradiossa puhumassa antroposeenin käsitteestä. Samassa kuussa Ville oli YLE:n radiossa Sari Valton vieraana keskustelemassa niukkuudesta ja omavaraisuudesta.

Syyskuussa Antti järjesti HAM-galleriassa näyttelynsä Victory of the Sun yhteydessä keskustelutilaisuuden “Climate Science as Culture War”. Antin lisäksi keskustelemassa olivat Jussi Eronen ja prof Hanna Johansson.

Vuoden 2017 alku on ollut erityisen kiireinen paitsi YLE-yhteistyössä myös monissa muissa pitkään työstetyissä hankkeissa. Alkuvuodesta 2017 aloitimme yhteistyön Tampereen yliopiston journalistiikan vierailijaprofessori Hanna Nikkasen työryhmän kanssa. Järjestimme koulutuspäivän ja olemme osallistuneet sekä haastateltavina että neuvonantajina kirjaprojektiin Hyvän sään aikana. Kirja ilmestyy syksyllä 2017.

Maaliskuun 24. päivä julkaistiin 68 suomalaisen tutkijan allekirjoittama julkilausuma, joka kritisoi suomalaista metsäpohjaiseen energiantuotantoon perustuvaa biotalouslinjausta. BIOS toimi julkilausuman laadintaa koordinoivana tahona. Julkilausuma sai aikaan pitkään kaivattua julkista keskustelua aiheesta ja oli ajankohtainen esimerkki siitä, miten tutkimustiedon ja politiikan suhde on muuttunut Suomessa viime vuosina.

Huhtikuussa 2017 BIOS järjesti yhteistyössä Tampereen ja Helsingin yliopistojen kanssa toimittaja ja tietokirjailija Nafeez Ahmedin vierailun Suomeen. Ahmed esiintyi Helsingissä ja Tampereella, ja Tere ja Ville pitivät kommenttipuheenvuorot Tampereen esiintymisen jälkeen.

Huhti-toukokuussa Karoliina oli tutkimusvierailulla Münchenissa Ludwig-Maximilian-Universitätiin kuuluvassa Rachel Carson Centerissä.

Toukokuussa Paavo ja Tero organisoivat työryhmän Kulttuuritutkimuksen päivillä, ja kesäkuussa Paavo järjesti työryhmän yhteistyössä Tuuli Hirvilammen ja Pernilla Hagbertin kanssa Nordic Environmental Social Science Conferencessa Tampereella.

Kesäkuussa Anthony Barnosky vieraili Suomessa. BIOS järjesti hänen esiintymisensä Metsätalolla ja osallistui Koneen säätiön järjestämään ekologista kompensaatiota käsittelevään tapahtumaan Barnoskyn kanssa.

BIOS-väki on ollut myös aktiivisesti mukana Helsingin yliopiston Tiedekulmassa järjestetyissä tilaisuuksista jo keväästä 2015 lähtien ”Ilmasto muuttaa kaiken” -sarjassa, tammikuussa 2017 Tieteiden yön ”Vapauden tulevaisuus” -keskustelussa sekä ”Kestävä planeetta” -sarjassa keväällä 2017.

Tämän lisäksi BIOS-väki on luennoinut aktiivisesti niin yliopistojen, järjestöjen ja monien muiden tahojen tilaisuuksissa ympäri maata koko reilun kahden vuoden ajan. Esiintymisiä on kertynyt kymmenittäin, ja aiheet ovat vaihdelleet ruoantuotannosta kalastukseen, ympäristökonflikteista luonnonresurssien riittävyyteen, taloudesta tutkimusmetodeihin.

Joukkomme akateemiset jäsenet ovat samaan aikaan tietysti julkaisseet omilla tahoillaan monenlaista. Näistä merkittävimpiä esimerkkejä ovat Tero Toivasen ja Juhana Venäläisen Tiedekynä-palkitun artikkelin ”Yhteisvaurauden uusi aika” sekä uraauurtava luonnonsuojelun muutoksia pohtiva Science-lehden artikkeli, jonka kirjoittamisessa Jussi oli mukana.

Erilaisilta yhteistyöprojekteilta ja aktiiviselta luennointitoiminnaltaan BIOS-joukkiomme ehti kirjoittaa myös yhteisartikkelin ”Kenen antroposeeni?”, joka ilmestyi Kosmopolis-lehden numerossa 4/16. Englanninkielinen pidemmälle kehitetty artikkeli on valmiina ja arviointiprosessissa.

Tieteellisen tutkimuksen ja julkaisemisen rinnalla BIOS-yksikölle on aivan yhtä tärkeää osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Puheenvuoroja on ilmestynyt useita eri julkaisukanavissa. Villen laatimat populaarit tekstit ovat luettavissa hänen henkilökohtaisesta blogistaan.

Mitä seuraavaksi?

Loppukeväästä BIOS muutti Kalliosta Kruununhakaan, Meritullintorin merellisiin maisemiin. Syksyllä edessä on tiukka loppupuserrus YLE-yhteistyöprojektin parissa, iso joukko sovittuja vierailuluentoja ja muita esiintymisiä ympäri Suomen sekä seuraavien projektiemme käynnistämistä.

Uusi toimisto Kruununhaassa

Näistä hankkeista etenkin ensimmäinen jatkaa YLE-yhteistyön viitoittamaa osallistumista julkiseen keskusteluun ja tiedon levittämiseen. Tähtäimessä on luoda kenen tahansa käytössä oleva ympäristö- ja resurssitietopankki, joka painottaa helpompaa pääsyä vaikeiden ja monimutkaisten kysymysten ääreen sekä opastusta useimmiten erillisinä nähtyjen asiakysymysten välisiin yhteyksiin.

Taustatyötä tätä tietopankkia varten on tehty jo pitkään niissä taustapapereissa, joita olemme tehneet toimittajayhteistyötä varten, ja seuraava vaihe on kirjoittaa erillisiä laajalle yleisölle suunnattuna tekstejä, jotka muodostavat tietopankin verkoston pohjan. Osa näistä kirjoituksista tullaan julkaisemaan tässä blogissakin, jotta lukijoiden kokemuksista saadaan palautetta.

21.3.2017

Tutkijoiden julkilausuma: Suomen metsänkäyttösuunnitelmat kiihdyttäisivät ilmastonmuutosta ja heikentäisivät luonnon monimuotoisuutta

Julkistustilaisuus pidettiin Eurooppa-salissa (Malminkatu 16, Helsinki) 24.3.2017 klo 13.30-15.00. Tarkemmat tiedot tilaisuudesta tästä.

Voit ladata julkilausuman tästä.

Keskeinen kirjallisuus.

Laaja joukko meritoituneita suomalaisia tutkijoita on huolissaan Suomen metsänkäyttösuunnitelmien ja biotalousstrategian vaikutuksista ilmastoon ja luonnon monimuotoisuuteen. Metsien käyttöä eri näkökulmista tarkastelleet tutkijat ovat allekirjoittaneet julkilausuman, jolla he pyrkivät oikaisemaan vallalla olevia väärinkäsityksiä asiasta.

Julkilausumassa todetaan, että metsien hakkuiden ja nykyisenlaisen puunkäytön lisääminen eivät hillitse ilmastonmuutosta. Lisäksi hakkuiden lisääminen heikentää luonnon monimuotoisuutta. Allekirjoittajat ovat huolissaan siitä, ettei näihin vaikutuksiin liittyvä tutkimustieto ole välittynyt päätöksentekijöille ja suurelle yleisölle oikein. Tutkimustulokset tulee huomioida paremmin metsien käyttöä koskevassa päätöksenteossa.

Allekirjoittajat toivovat herättävänsä keskustelua ratkaisuista, joiden myötä puunkäyttö palvelee globaalien ilmastotavoitteiden saavuttamista ja turvaa luonnon monimuotoisuutta.

Tutkijalähtöisen julkilausuman laatimista fasilitoi BIOS-tutkimusyksikkö. Ympäristötiedon foorumi tarjosi keskustelulle areenan järjestämällä julkistustilaisuuden.